← catalogue

Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut

by Ernest Thompson Seton · Finnish · Gutenberg #45453 · 665,142 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut

Author: Ernest Thompson Seton

Translator: Into Konrad Inha


        
Release date: April 22, 2014 [eBook #45453]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45453

Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROLF SALOLLA: ERÄÄN PARTIOPOJAN, KUONAB INTIAANIN JA SKOOKUM KOIRAN SEIKKAILUT ***

ROLF SALOLLA

Erään partiopojan, Kuonab intianin ja Skookum koiran seikkailut


Kirjoittanut ja kuvittanut

ERNEST THOMPSON SETON

"Villejä eläimiä" ja "Hopeakettu" teosten kirjoittaja.
Amerikan boyscout-liikkeen perustaja.


Suomentanut I.K. Inha



WSOY, Porvoo, 1914



SISÄLLYS:

           Tekijän esipuheesta.
        I. Wigwami, joka oli kallion juurella.
       II. Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.
      III. Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.
       IV. Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.
        V. Hyvästi Mikko setä.
       VI. Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.
      VII. Muiston harppu ja intianin rumpu.
     VIII. Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.
       IX. Missä jousi on pyssyä parempi.
        X. Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.
       XI. Ukkosilma ja puutulukset.
      XII. Murmelin ajo.
     XIII. Taistelu syvyyden haltijan kanssa.
      XIV. Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.
       XV. Kohti pohjan puolen metsiä.
      XVI. Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.
     XVII. Jokimatka Hudsonin latvoilla.
    XVIII. Eläinten elämää jokivarressa.
      XIX. Rannalla jalanjälki.
       XX. Erämiesten mökki.
      XXI. Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.
     XXII. Ansajuoni.
    XXIII. Majavalampi.
     XXIV. Piikkisika.
      XXV. Saukkojen mäenlasku.
     XXVI. Takaisin majalle.
    XXVII. Skookum potilaana.
   XXVIII. Yksin erämaassa.
     XXIX. Lumikengät.
      XXX. Ketunpyynti.
     XXXI. Ansajuonella.
    XXXII. Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.
   XXXIII. Kiitosruno.
    XXXIV. Tuohiset.
     XXXV. Jäniksenpaulat.
    XXXVI. Majavanansoilla outoja jälkiä.
   XXXVII. Pekan eli kalastajanäätä.
  XXXVIII. Hopeakettu.
    XXXIX. Skookumin nöyryytys.
       XL. Nahkoista paras.
      XLI. Vihollisen linna.
     XLII. Skookumin pantteri.
    XLIII. Sunnuntai salolla.
     XLIV. Kadonnut turkismytty.
      XLV. Hoagin nöyrtyminen.
     XLVI. Hoagia hoitamassa.
    XLVII. Hoagin kotiintulo.
   XLVIII. Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.
     XLIX. Rolf eksyksissä.
        L. Turkiksia kaupalle.
       LI. Van Trumperit saavat vieraita.
      LII. Annetten uusi puku.
     LIII. Matkalla suureen kaupunkiin.
      LIV. Albany.
       LV. Bill pelastetaan.
      LVI. Sairas härkä.
     LVII. Rolf ja Skookum Albanyssa.
    LVIII. Paluumatka Intiani-järvelle.
      LIX. Van Cortlandtin rohdot.
       LX. Van Cortlandtin seikkailu.
      LXI. Rolf Vanilta oppia ottamassa.
     LXII. Lumoruno.
    LXIII. Vanin kunnian pelastus.
     LXIV. Kuvernörin päivälliset.
      LXV. Uikut ja laulava hiiri.
     LXVI. Rolf oppii hiipimään.
    LXVII. Rolf kohtaa erään kanukin.
   LXVIII. Sota.
     LXIX. Ogdensburg.
      LXX. Kirjeiden pelastus.
     LXXI. Sackets Harbour.
    LXXII. Retki maan poikki.
   LXXIII. Rolfin ennätys.
    LXXIV. Van Trumperien luona uudelleen.
      LXV. Tiedusteluretkellä Canadassa.
    LXXVI. Kaksintaistelu.
   LXXVII. Miksi Plattsburg hävitettiin.
  LXXVIII. Huhuja ja tapauksia.
    LXXIX. Mc Glassinin urhotyö.
     LXXX. Verinen Saranac.
    LXXXI. Plattsburgin taistelu.
   LXXXII. Macombin tiedustelijana.
  LXXXIII. Sir George Prevostin jäähyväiset.
   LXXXIV. Rolf paljastaa väijytyksen.
    LXXXV. Sairashuone, vangit, koti.
   LXXXVI. Uusi onnen aika.
  LXXXVII. Kuonab lähtee isiensä luo.
           Viiteselitykset.




TEKIJÄN ESIPUHEESTA.


Olen koettanut tässä kertomuksessa kuvailla muutamia niistä
vaikutuksista, joiden alaisena sata vuotta takaperin Amerikan nuoriso
kasvoi, jotka siitä kehittivät ensiksi hyviä kansalaisia ja sitten
myöhemmin, vaaran aikana, sankareita.

Olen varsinkin kuvannut saloa ja elämää erämetsissä rauhan aikana. Olen
sen tehnyt siinä toivossa, että se kehottaisi nykyistä nuorisoa
lähtemään ylämaittemme vaivalloisille poluille.

Vuosien 1812-14 historialliset tapaukset olen kertonut useiden niitä
käsittelevien historiallisten teosten johdolla. Mutta niiden lisäksi
olen käyttänyt toistakin, personallisempaa lähdettä. Olen matkustellut
Champlain järven seuduissa, joissa sotatapaukset tapahtuivat, johtonani
useita ennen julkaisemattomia käsikirjoituksia, ja olen jäykkäin
rajalaisten lasten suusta kuullut tuosta sodasta ennen tuntemattomia
vaiheita. Kerätessäni täten selvittäviä yksityispiirteitä ja
yksilöllisiä muisteluita ilokseni huomasin, että urhoutta ja
sankarimieltä oli kummallakin puolella, ja samoin hyväntahtoisuutta ja
kohteliaisuutta. Ne historiateokset, mitä siihen aikaan puolella ja
toisella kirjotettiin, jääkööt syrjään. Ne huokuvat aikansa kirjottajain
katalaa vihaa -- taistelevissa eivät eläneet samat tunteet. Ne monet
ritarillisuuden ja kohteliaisuuden piirteet, joista tässä kerron, ovat
tositapauksia, jotka olen asianomaisten jälkeläisten huulilta kuullut.
Kaikki vakuuttivat minulle, että juuri ne todenperäisesti kuvastavat sen
ajan tunteita.

       *       *       *       *       *

Toisena tarkotuksena kertomuksellani on todellisen intianin kuvaaminen,
sekä hyvine että huonoine ominaisuuksineen.

Ne, jotka eivät rotua tunne, epäilemättä ivaten huomauttavat, ettei
laulavaa ja uskonnollista intiania ole olemassakaan. Ne, jotka tuntevat
intianit paremmin, ehkä sanovat: "Miks'ei, mutta olette itäisille
intianeillenne omistanut lauluja ja menoja, jotka kuuluvat Lännen
heimoille ja ovat toisilta ajoilta". Näille minä vastaan:

"Lännen intianit näin lauloivat ja rukoilivat, kuten myönnätte. Mistä
tiedätte, ett'eivät Idän heimot laulaneet ja rukoilleet samalla tavalla?
Niistä vain ei ole säilynyt tietoja, muuta kuin semmoisilta
arvostelijoilta, jotka hurjasti vihasivat heitä ja halveksivat kaikkea
muuta uskontoa kuin omaansa. 'Henkikarkelo-runo' kieltämättä kuului
paljon myöhempään aikaan, mutta se oli puhtaasti intianilainen, ja
yleiseen myönnetään, että Pohjois-Amerikan mantereen kaikki intianit
olivat samaa suurta sukua, ja että heidän tapansa ja käsityksensä olivat
suurin piirtein samat".

"Auringonnousun runo" vielä elää Ojibwa-intianien keskuudessa.
"Wabanaki-runo" on eräästä kokoelmasta, "henkikarkelo-runo" samoin.

                                      _Ernest Thompson Seton._


[Kirjassa olevat alaviitteet on numeroitu, ja ne ovat luettelona kirjan
lopussa. Oikolukijan huom.]

[Kuva: Nousevan päivän laulu.]




I.

Wigwami, joka oli kallion juurella.


Kevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos
suojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja
kallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella.
Nousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen
partaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä
Connecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.

Kun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt,
puhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab
lauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi
koittaneen päivän Jumalaa:

    "Pilven matalan nousija,
    Taivaan korkean palaja.
    Terve! Kunnia!"

Niin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan,
kunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava
ihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi
kotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään
niinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.

Tulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän
sekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen
heitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti
sileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen
päälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin
tähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron
pieneen laaksoon.

Lammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain
matalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei
ensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka
hän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.

Lammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan
päähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi
pyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan.
Nopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan
päässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti
rihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen -- tsipp -- nuoli
lappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis!
katosi rotta jään alle.

Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä
varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos
hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.

[Kuva: Biisamin pyynnissä.]

Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen
suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla
sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan
takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon
kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka
piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis
myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon
kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.

Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an
näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä.
Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella
saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui
sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin
hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten
jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui
lähimpään taloon päin.




II.

Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.


_Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano'
Si Sylvanne_.


Elettiin "variskuuta", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli
tulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta
sisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että "nälkäkuu" oli
päättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli
korkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1]
vikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat
pesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin
mieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla
säesti heimonsa vanhaa laulua?

Mutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti
asteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli
katkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa
ja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt,
sinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän
ei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei
hän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä
maininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin
hän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on
sanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?

Hän otti esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa, mutta muistikin siitä,
että jotain puuttui, -- kukkaro oli tyhjä. Niinpä hän palasi wigwamiinsa
ja otti ylhäältä, kiikkuvalta hyllyltä, hyvästä varmasta säilöstä koko
nahkarivin, kymmenen pingotettua biisaminnahkaa ja yhden portimonnahkan,
ja lähti sitten kulkemaan polkua, joka kävi metsän kautta etelään päin
laajalle Strickland-niitylle, astui sen poikki ja vielä sen takana
olevan vuorenkin poikki ja saapui Myanoksen pieneen kaupunkiin ja
satamapaikkaan.

    SILAS PECK
    KAUPPA PUOTI

oli maalattu sen oven päälle, jonka hän siellä avasi. Puodissa oli
miestä, naista, myymässä ja ostamassa, mutta intiani seisoi vierastellen
syrjässä, kunnes kaikki olivat ajaneet asiansa ja herra Peck huudahti:
"Ahaa, Kuonab, mitäpä kauppoja sinä aiot tänään tehdä?"

Kuonab otti esille nahkansa. Kauppias katsoi ne tarkkaan ja sanoi:

"Ne ovat liian myöhäisiä priimaksi; en voi luvata muuta kuin seitsemän
senttiä kappaleelta rotista ja seitsemänkymmentäviisi portimosta...
Kaupat tehty".

Intiani kokosi nahkat ikäänkuin "no sitten ei tullut mitään", mutta
Silas kiiruhti sanomaan:

"No olkoon, minä annan rotista kymmenen senttiä".

"Kymmenen senttiä rotista, dollari portimosta, rahassa kaikki, sitten
ostan, mitä tahdon", vastasi intiani.

Silaksen rauhalle oli hyvin tärkeätä, ettei kukaan ostaja hänen
puodistaan kulkenut kadun poikki toisen kilven luo, jossa seisoi:

    SILAS MEAD
    KAUPPA PUOTI

Kauppa, joka nyt oli kohtuullinen, siis tehtiin, ja intiani vei mukanaan
tarpeensa tupakkaa, teetä ja sokeria.

Hänen tiensä piti nyt Myanos joen vartta, siellä kun oli pari
biisamiansaa, vaikka tosin ainaisessa vaarassa, että pojat kokisivat tai
varastaisivat, sillä pojat pitivät jokivartta omana pyyntimaanaan.

Tuntikauden astuttuaan hän tuli Dumpling lammelle ja lähti sieltä kotia
päin oikoiseen metsän kautta. Hän kulki matkalla Mikko Kitteringin
talorähjän ohi. Intiani oli kuullut, että siellä oli myytävänä veres
hirven vuota, ja poikkesi sen vuoksi taloon ostamisen aikomuksin. Mikko
oli juuri tulossa ladostaan, kun hän huomasi intianin. He tunsivat
toisensa ensi silmäykseltä. Kuonabille se riitti, hän kääntyi paikalla
pois. Mutta farmeri muisti, että intiani oli häntä "solvaissut". Kiroten
hän lähti intianin perään "ravistamaan semmoiset tavat hänen
nahkoistaan". Aikomus oli kylläkin selvä, mutta intiani pyörähti äkkiä
ympäri, seisahtui ja katsoi tyynesti Mikkoon.

Jotkut eivät tajua arkuuden ja pelkurimaisuuden eroa, mutta usein he
saavat sen älytä aivan odottamatta. Valkoinen mies nyt tunsi sisällisen
äänen sanovan hänelle: "pidä varasi! tuo punanahka on vaarallinen." Hän
sen vuoksi vain morahti: "mene matkoihisi, taikka lähetän hakemaan
poliisia." Intiani seisoi ja katsoi häneen kylmästi, kunnes farmeri oli
poistunut näkymättömiin, sitten hän itsekin kääntyi pois metsään.

Kittering ei ollut mikään ihailtava mies. Hän väitti ennen olleensa
sotamies. Siltä hän kyllä näyttikin, sillä valkoiset viikset käpertyivät
tulipunaiselle naamalle kuin härän sarvet punaisen nenän kahden puolen,
selvä soturin merkki. Olkapäät olivat korkeat, käynti patsasteleva, ja
lisäksi hänellä oli varasto mitä mehevimpiä kirouksia, jotka olivat
Connecticutissa ihka uusia ja tehosivat aivan merkillisesti. Hän oli
vanhalla iällä nainut vaimon, josta olisi tullut hyvä emäntä, jos se
olisi ollut Mikon talossa mahdollista. Mutta Mikko oli juoppo ja ehdon
tahdon pakotti vaimonsakin oppimaan samoille tavoille, ja seuraukset
olivat surkeat. Lapsia heillä ei ollut, mutta muutama kuukausi sitten he
olivat saaneet hoitoonsa Mikon veljenpojan, viidentoistavuotiaan
nuorukaisen, joka olisi ollut heille kummallekin siunaukseksi, jos häntä
olisi vähänkään kunnollisesti pidetty. Mutta Mikko oli joutunut liian
pitkälle. Rommi oli kokonaan murtanut alkuaan heikon säyseän luonnon.
Alati kerskuen ja uhotellen hän jakoi maailman kahteen osaan,
ylempiinsä, joiden edessä hän mateli, ja alempiinsa, joille hän pieksi
suutaan, haukkuen ja rehennellen halveksittavan heittiön tapaan. Joku
hitunen parempaakin luontoa oli sentään jäänyt hänen poveensa, ja se
pilkisti joskus esiin, kun hän ei ollut humalassa eikä viinan
puutteestakaan villissään; mutta se tapahtui hyvin harvoin. Veljenpoika
onneksi oli perinyt hyvin vähän isän suvun luonnepiirteitä, hän tuli
sekä hengen että ruumiin puolesta äitiinsä, oppineen papin tyttäreen,
joka oli saanut mitä parhaan kasvatuksen kodissaan, vaikka olikin
perinnöttömänä maailmalle joutunut.

Äidin hengenlahjat ja omituisuudet olivat sitä laatua, että hänet ehkä
olisi sata vuotta aikaisemmin noitana poltettu, viidenkymmenen vuoden
päästä sitä vastoin julistettu profeetaksi. Mutta hän ei kohonnut
kummankaan aallon harjalle, hänen osansa oli vaipua niiden väliin. Ei
hänen osakseen tullut noidan kuolema sen enempää kuin profeetankaan
kunniaseppele, hänestä tuli kylän kiusa.

Raamattu oli hänen turvansa, ja sehän oli hyvä, mutta hän kiintyi siinä
vääriin kohtiin. Sen sijaan että hän olisi suurennellut semmoisien
tuomiota, jotka eivät totuutta seuraa (kylän ymmärryksen mukaan), hän
tyytyi puolinaisuuteen: "Ne jotka eivät ole minua vastaan, ovat minun
kanssani", ja "lempeä sydän on Hänen valittujensa merkki." Ja sitten hän
lopuksi, ja todella isänsä hengessä, sanoi: "Joka totuudessa tointaa ja
luulee sillä Jumalaa palvelevansa, hän myös Jumalaa palvelee."

Hänen kohtalonsa oli sillä ratkaistu, ja kaikki, jotka näkivät hänen
silmäinsä palon, poskiensa kuopat ja litistyneen rintansa ja kuulivat
hänen yskänsä, pitivät sitä Jumalan rangaistuksena pilkkaajalleen ja
pudistivat ymmärtävinä päätään, kun hänen hetkensä tuli.

Niin jäi Rolf yksin elämään. Tavallisen kansakoulukasvatuksen hän oli
saanut, raamatun hän tunsi kauttaaltaan, "Robinpoika Crusoen" niinikään,
hän oli perinyt häälyvän käsityksen siitä, että Jumala on kaikkialla
läsnä, ynnä syvän epäluottamuksen niitä kohtaan, jotka sallimus oli
hänelle kanssaihmisiksi antanut.

Samana päivänä, jona vaatimattomat hautajaiset olivat, hän lähti
Reddingin kylästä astumaan tuntematonta tietä tuntemattomaan etelään,
jossa hänen melkein tuntemattomalla sedällään oli talo ja ehkä häntä
varten kotikin.

Viisitoista mailia[2] ensi päivänä, yötä ladossa, seuraavana päivänä
viisikolmatta; Rolf oli löytänyt tulevan kotinsa.

"Käy sisään, poikani," sanoi setä melkeinpä ystävällisesti, sillä poika
onneksi sattui tulemaan semmoisella lyhyellä väliajalla, jolloin setä
oli hyvällä tuulella. Mutta onhan sitäpaitsi roteva viisitoistavuotias
nuorukainen aina taloon tervetullut, kun hänestä voi toivoa työn apua.




III.

Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.


Prue täti, teräväsilmä, punanenä, pysyi alussa vieraampana, mutta kun
Rolf oli oppinut ruokkimaan siat, kanat, vasikat, lypsämään lehmän ja
vielä saanut niskoilleen monta muutakin tointa, jotka hän oli jo lapsena
oppinut, niin tädin arkailut väleen katosivat. Kyllä Rolfille sitten
karttui töitä. Syrjäinen olisi voinut ihmetellä, malttoiko täti säästää
itselleen mitään; mutta Rolf oli tottunut työtä tekemään. Uupumatta hän
ahersi, teki parhaansa, mutta sai piankin kokea, ettei paraskaan saanut
kiitosta, parhaintain torjui kurituksen. Yhä harvemmin alkoi setä saada
hyväntahtoisuuden puuskauksia. Täti oli juoppo äkäpussi, ja pian Rolf
muisteli kuin onnellisia nuoruuden aikoja niitä puutteen ja kurjuuden
aikoja, jotka hän oli äitinsä keralla elänyt.

Tavallisesti hän oli iltasella liian uupunut ja aamusella uninen
viitsiäkseen rukoilla, ja vähitellen hän herkesi pitämästä sitä
jokapäiväisenä tapanaan. Kuta enemmän hän omaistensa elämää näki, sitä
enemmän pahuutta siitä paljastui; mutta siitä huolimatta häntä
pöyristytti, kun hän eräänä päivänä huomasi, että kanat, jotka setä oli
edellisenä yönä tuonut kotiin, olikin tuotu ilman oikean omistajan
tietoa ja suostumusta. Mikko teki leikiksi koko asian ja viittaili
siihen suuntaan, että Rolfinkin "hyvin pian täytyi yötyöhön oppia." Tämä
oli monesta asiasta vain yksi osottamaan, kuinka huonon kodin orpo oli
saanut.

Urhea setä ei vain alussa tiennyt, oliko hänen hiljainen veljenpoikansa
väkevämpi, jota piti pelätä, vaiko heikompi, jota piti pelottaa; mutta
kun poika ei vastustellut, niin Mikon rohkeus kasvoi, eikä iskuja sitten
säästetty. Mutta tuskinpa Mikon iskut sentään olivat vaikeammat kestää
kuin tädin ainaiset moitteet ja torumiset. Ihmekö se, että äidin hyvät
opetukset vähitellen alkoivat haihtua tässä jokapäiväisessä
kiirastulessa.

Rolfilla ei ollut tilaisuutta etsiä ystäviä kylältä, mutta sattuma antoi
hänelle ystävän.

Eräänä kevätaamuna ennen auringonnousua hän tapansa mukaan lähti lehmää
laitumelta hakemaan ja näki metsässä ihmeekseen oudon miehen, joka
viittasi häntä luokseen. Astuessaan lähemmäksi Rolf näki kookkaan
tummaihoisen miehen, jonka suorissa mustissa hiuksissa oli jo
harmaitakin karvoja joukossa -- vieras epäilemättä oli intiani. Hän
kohotti pussiaan ja sanoi: "Ajoin pesukarhun koloon. Pidä pussia kolon
suulla, minä sohin pesukarhun pussiin." Rolf mielihyvin otti pussin ja
piti sitä kolon suulla, intiani kiipesi puuhun, jossa ontelon yläpää
oli, ja alkoi sohia siihen pitkällä kepillä, kunnes puun sisästä äkkiä
alkoi kuulua rapinaa ja samalla Rolfin pussi putkahti aivan pullolleen
ja kävi sangen raskaaksi. Rolf riemuiten sulki suun. Intiani hymähti
hiukan ja laskeutui sitten maahan.

"Mitä aiot sillä tehdä?" kysyi Rolf.

"Opettaa koiran pesukarhua ajamaan," vastasi intiani.

"Missä?"

Intiani viittasi Asamukin lampea kohti.

"Sinäkö olet se laulava intiani, joka elää Abin kallion juurella?"

"Ugh![3] Taitavat siksi sanoa. Kuonab on nimeni."

"Odota tunti, niin minä tulen auttamaan," ehdotti Rolf tarkemmin
ajattelematta, sillä metsämiehen into oli hänessä voimallinen.

Intiani nyökkäsi päätään. "Huhua kolmasti, ellet löydä." Pussin
pesukarhuineen hän pisti kepin nenään ja nosti sen olalleen, kuitenkin
niin, että se oli riittävän matkan päässä selästä. Rolf lähti viemään
lehmää kotiin.

Oli ollut hetken päähänpisto hänen lupauksensa tulla, mutta nyt kotona
asiaa mietittyään hän huomasi sen vaikeudet. Moneen laatuun hän mietti,
niillä verukkeella voisi poistua talosta; lopulta hän turvautui
järkimiesten vanhaan viisauteen: "Kun et tiedä, ole tietämättä." Ja
myös: "Kun ei ympäri, niin ylitse."

Ruokittuaan hevoset, siivottuaan tallin, lehmän lypsettyään, siat,
kanat, vasikan syötettyään, hevoset suittuaan, puita pilkottuaan ja
puuvajaan kannettuaan, lampaat ulos ajettuaan, valjastettuaan hevoset
vankkurien eteen, kaadettuaan maidon kerma-astioihin, pantuaan viljaa
likoomaan, talousveitsen tahkottuaan, autettuaan aamiaisen jälkipesussa,
korjattuaan liisteaidan, tuotuaan perunoita perunakuopasta, kaiken aikaa
kuunnellen tätinsä tuskastuttavaa haukkumista ja mokotusta, hän lähti
viemään lehmää metsäpalstalle ja päätti yrmeissään palata vasta kun
halutti.




IV.

Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.


Ei yksi tunti, vaan lähes kolme tuntia sai kuluneeksi, ennenkuin Rolf
oli sillä lammella, jota Piipunvarren lammeksi sanottiin. Hän oli siellä
ensi kertaa, mutta kolmesti lyhyeen huikattuaan, niinkuin sovittu oli,
hän sai vastauksen ja oppaan. Kuonab seisoi korkealla kalliolla. Rolfin
sinne päästyä hän kulki edellä alas wigwamiin, joka oli kallion
eteläpuolella. Se oli kuin tulo uuteen elämään. Reddingissä olivat monet
heidän vanhoista naapureistaan olleet metsästäjiä, jotka tunsivat villit
intianit ja olivat hänelle kertoneet ihmeitä punanahkain metsätiedoista.
Kerran tai kahdesti Rolf oli nähnyt kuljeskelevia intianeja, jotka
olivat hänen kotikyläänsä poikenneet, ja kammoten huomannut heidän
törkeän likaisuutensa. Mutta tämä intiani oli toisenlainen, vaikkapa ei
semmoinen sankari, joista juttukirjoissa kerrotaan. Vaatetus oli kuin
köyhän farmerin, päähinettä ja jalkoja lukuunottamatta. Pää oli paljas,
jalassa oli monivärisillä helmillä kirjaillut mokkasinit. Wigwami oli
kankaasta, mutta siihen oli maalattu monias pyhä vertauskuva. Tulella
kiikkuva pata oli tinattua vaskea, samaa mallia, jota Englannissa oli jo
kauan intianeille tehty, mutta pienemmät talousastiat olivat
koivuntuohesta ja niinestä. Pyssy ja metsästyspuukko olivat valkoisen
miehen tekoa, mutta jousi, nuolet, lumikengät, rumpu ja sulitettu
pyssynhuotra intianin, metsän omista aineista valmistetut.

Intiani vei Rolfin wigwamiinsa. Koiranpenikka murisi vihaisesti, kun
haistoi vihatun valkoisen miehen. Kuonab napautti penikkaa päähän, joka
intianiksi merkitsi, että "ei hätää mitään, oikeita miehiä", irrotti
sitten nuoran ja talutti koiran ulos. "Otappa tuo", sanoi intiani ja
osotti pussia, joka riippui kepissä kahden puun välissä. Koira haisteli
epäillen laukkuun päin ja morahteli, mutta sitä ei laskettu lähemmä.
Rolf koetti päästä koiran ystäväksi, mutta se ei menestynyt, ja Kuonab
sanoi: "Parempi antaa Skookumin[4] olla. Se rupeaa ystäväksi, kun sen
aika tulee, -- ehk'ei milloinkaan".

Molemmat metsämiehet lähtivät nyt astumaan avointa niittyä kohti, joka
oli etelään päin parin kolmensadan askeleen päässä. Pesukarhu
pudistettiin pois pussista ja koiraa pidätettiin, kunnes otus oli
toipunut hämmästyksestään ja alkanut juosta. Sitten koira päästettiin
irti ja usutettiin pesukarhun perään. Hirveästi haukkuen penikka
hyökkäsi pesukarhun kimppuun, mutta saikin näykkäyksen ja ponnahti
uikuttaen takaisin. Pesukarhu juoksi, minkä pääsi, koira ja metsämiehet
jäljessä seuraten. Se taas saavutettiin, kääntyi ympäri vihaisesti
äristen ja antoi koiralle uuden läksytyksen. Juosten, koukkuja hyppien
ja aina väliin tappelemaan kääntyen pesukarhu pääsi metsään ja kääntyi
siellä päin lyhyen paksun puun alla. Ajettuaan vielä kerran koiran
takaisin se nopeaan kiipesi oksien sekaan. Metsästäjät koettivat joka
tavalla usuttaa koiraa, kunnes se hyppi ilmaan, koetti kiivetä puuhun ja
haukkui vallan raivoissaan. Juuri niin sen pitikin. Skookum oli saanut
ensi opetuksensa, se ymmärsi nyt, että sen tuli ajaa tuon hajuista isoa
otusta ja sitten haukkua puuhun, johon se oli kiivennyt.

Kuonab, haarukkakeppi ja silmukkanauha aseenaan, nousi nyt puuhun.
Suurella vaivalla hän sai silmukan pesukarhun kaulaan ja sitten,
kylläkin pahoin pidellen, eläimen alas raastetuksi, pussiin
keinotelluksi ja takaisin majaan kannetuksi ja sidotuksi vastaisia
opetuskokeita varten. Pari kolme kertaa se vielä oli puuhun ajettava,
sitten päästettävä näkyvistä menemään, jotta koiran täytyi se jäljistä
löytää, ja viimeksi otus oli jälkiä myöden löydettävä, puuhun ajettava
ja siitä putoamaan ammuttava, niin että koiralle jäi vialle ammutun
otuksen tappamisen ilo ja palkaksi juhla-ateria pesukarhun lihaa. Mutta
loppuleikistä ei sitten tullutkaan mitään, sillä pesukarhu saikin sitä
edellisenä yönä irti keinotelluksi, eikä sen paikalla aamulla ollut
muuta kuin tyhjä kaulapanta ja joutilaat kahleet.

Tämä kaikki oli kuitenkin vasta tulossa. Rolf oli kiihkoissaan kaikesta
mitä hän oli sinä päivänä nähnyt. Metsämiehen vaisto oli hänessä
herännyt. Se ei ollutkaan niin tylyä eikä julmaa, että olisi
vastenmielisyyttä herättänyt; koira vain oli kärsinyt, mutta se
puolestaan oli ihastuksissaan. Koko seikkailu oli niin täsmälleen
nuorukaisen mielen mukaan, että hän oli aivan haltioissaan ja vain
ajatteli, että koskahan oli tuleva se todellinen pesukarhun ajo, kun
koira oli täysin oppinut. Tämä tapaus oli niin kokonaan toista kuin se
kehno elämä, jonka hän oli tunti sitten jättänyt, että hän oli kuin
lumottu. Pesukarhun paljas eläinhajukin sai hänen suonensa syhymään.
Silmissä hehkui kiihkoliekki. Hän oli niin kiintynyt ajoon, ettei
sattunutkaan huomaamaan erästä syrjäistä, jonka ajon meteli oli paikalle
houkutellut; mutta koirapa huomasi. Äkillinen kova äläkkä käänsi kaiken
huomion vieraaseen, joka seisoi kalliolla kodan takana. Rolfin sedän
pöhöttyneet kasvot ja valkoiset viikset, kuka olisi niistä erehtynyt.

"Vai sinä kylän kulkuri! Vai täällä sinä aikasi menetät. Kyllä minä
opetan."

Koira oli sidottu, intiani näytti rauhalliselta, Rolf nololta, niinpä
paisui sedän rohkeus sitä suuremmaksi. Hän oli ollut hevosineen metsällä
ei kaukana siitä ja pitkäsiima ruoska oli hänen kädessään. Minutin parin
kuluttua siiman pää kiertyi kuin tulikieli Rolfin säärien ympäri. Poika
parkasi ja lähti juoksuun, mutta mies seurasi käytellen vimmatusti
ruoskaansa. Intiani, joka luuli häntä Rolfin isäksi, ihmetteli mokomaa
isän hellyyttä, mutta ei sanonut mitään, sillä neljäs käsky on
wigwamissa suuri. Rolf sai vältetyksi muutamia julmia iskuja, mutta tuli
sitten ahdistetuksi kallionkoloon. Ruoskan siima sattui hänen kasvojensa
poikki kuin punahehkuva rautalanka.

"Nyt minä sain sinut!" rähähti ilkimys.

Rolfin otti epätoivo. Hän koppasi maasta kaksi isoa kiveä ja sinkautti
toisen kamalassa totuudessa setänsä päätä kohti. Mikko ajoissa väisti,
mutta toinen, joka lensi alemma, sattui hänen reiteensä. Mikko karjui
tuskasta. Rolf kaappasi äkkiä enemmän kiviä ja kiljasi: "Tulkaa vielä
askelkaan, niin minä tapan!"

Tuo sinipunakka naama silloin muuttui melkein tuhkan karvaiseksi. Sen
omistaja purki sisuaan sanattomaan raivoon. Hän "tiesi, että intiani se
oli Rolfin opettanut. Kyllä intiani vielä saa nähdä", ja möräten,
sadatellen, vihaa kiehuen se harmaapää syntinen liikkasi kuormattujen
vankkuriensa luo.




V.

Hyvästi Mikko setä.


_Sillä neuvo tulee yöllä, ja päivä on toimen aika; mutta hämyssä, kun ei
ole päivä eikä pimeä, silloin on aika lymytä._


Rolf oli tullut tietämään edes sen, että hänen setänsä oli pelkuri.
Mutta hän myös tiesi olleensa itse väärässä, koska oli laiminlyönyt
työnsä, ja hän päätti oikopäätä palata takaisin, tuli mitä tuli. Siihen
torumisen myrskyyn, joka häntä kotona odotti, hän ei vastannut juuri
mitään. Hän olisi tuntenut pettymystä, ellei sitä olisi tullut. Hän oli
tottunut siihen; hän tunsi taas olevansa kotonaan. Hän teki kovasti
työtä, eikä puhunut mitään.

Mikko palasi kotiin vasta myöhään yöllä. Hän oli sen päivää vedättänyt
Hortonille puita, siitä syystä hän sattuikin olemaan lähellä Kuonabia.
Mutta tie kulki kapakan ohi, ja kotiin tullessaan hän oli niin
pehmoisena, ettei voinut muuta kuin vähän mörätä.

Seuraavana päivänä oli ilmassa ukkosen uhkaa. Rolf kuuli setänsä
kiroovan "tuota kiittämätöntä penikkaa -- tehneekö suolan edestä työtä."
Mutta sen enempää ei sanottu, ei tehty. Kahteen päivään ei täti
kertaakaan lyönyt häntä. Kolmantena yönä Mikko katosi. Sitä seuraavana
hän palasi, mies seurassaan. Heillä oli kopallinen kanoja ja Rolfia
käskettiin pysymään poissa "tuosta pienestä navetasta".

Kaiken aamua hän tottelikin, mutta sopivassa tilassa hän kurkisti sinne
heinäparvelta ja näki kauniin hevosen. Seuraavana aamuna "pieni navetta"
taas oli auki ja tyhjä niinkuin ennenkin.

Sinä yönä tällä arvon parilla oli lystit muutamien vieraitten keralla,
joita Rolf ei tuntenut. Valveilla maaten, miesten juominkia kuunnellen
hän kuuli monta katkonaista viittausta, joita hän ei ymmärtänyt, ja
toisia, joiden merkityksen hän saattoi arvata: "Yötyö aina kannattaa
paremmin kuin päivätyö," j.n.e. Sitten hän kuuli oman nimensä ja äänen:
"Mennään nyt ja tehdään selvät hänen kanssaan." Juopunut joukko aikoi
tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa vanhan roiston yllytyksestä, se
oli selvää, mikä tuuma lie muutoin ollutkin. Hän kuuli heidän
kompuroivan ja kompastelevan portaissa. Hän kuuli: "Anna minulle tuo
ruoska," ja tiesi olevansa vaarassa, ehkä hengen vaarassa, sillä he
olivat viskihumalasta villinä. Rolf nousi äkkiä, salpasi oven, kääri
kokoon vanhan mattoryysyn ja pani sen vuoteeseen. Sitten hän keräsi
vaatteensa käsivarrelleen, avasi akkunan ja laski itsensä alas niin
pitkälle, että vain pää oli akkunalautaa ylempänä, ja tapasi jalalleen
lepopaikan. Niin hän odotti. Portaista kuului räyhääjäin läähätys,
sitten koetettiin ovea aukaista; mukistiin, mitä lienee mukistu; sitten
ovi murrettiin auki ja sisään hyökkäsi pari, tai ehkä kolme henkeä. Rolf
ei tarkkaan nähnyt, oli siksi pimeä, mutta hän tiesi, että setä oli
joukossa. Ruoskalla ja seipäillä he kävivät mattokäärön kimppuun sillä
tavalla, että hänen luunsa olisivat murtuneet ja muu ruumis
muodottomaksi muokkaantunut, jos hän olisi ollut sen paikalla. Miehet
nauroivat ja pitivät sitä pilana, mutta Rolf oli nähnyt tarpeeksi. Hän
päästi itsensä maahan ja juoksi pois, hyvin käsittäen, että ne olivat
hänen hyvästinsä.

Mutta minne? Kuinka luonnostaan hänen askeleensa kääntyivät pohjoista
kohti Reddingiin päin, ainoaan toiseen paikkaan, minkä hän tunsi. Mutta
ei hän ollut mailiakaan kulkenut, ennenkuin pysähtyi. Kuului
pesukarhu-koiran haukkumista metsistä, jotka olivat lännessä Asamukin
jokivarressa. Sitä kohti hän alkoi astua. Koiran kuuleminen on yksi
asia, metsämiehen löytäminen toinen; mutta viimein ne lähenivät. Rolf
huikkasi kolme kertaa ja Kuonab vastasi.

"Siitä joukosta minä sain tarpeeni," sanoi poika, "koettivat tappaa
minut tänä yönä. Onko teidän wigwamissanne minullekin tilaa pariksi
päiväksi?"

"Ugh, tule," sanoi intiani.

Se yö oli ensimäinen, jonka Rolf nukkui wigwamin ulkoilmassa. Hän nukkui
myöhään, eikä tiennyt maailmasta mitään, ennenkuin Kuonab kutsui häntä
aamiaiselle.




VI.

Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.


Rolf luuli, että Mikko piankin saisi tietää hänen piilopaikkansa ja
muutaman päivän päästä tulisi poliisin kanssa vaatimaan takaisin
karannutta holhottiaan. Mutta kokonainen viikko kului ja Kuonab,
Myanoksessa käydessään, oli kuullut ensiksikin, että Rolfin oli nähty
kulkevan Dumplingin lammen tietä pohjoista kohti ja että hänen arveltiin
nyt olevan Reddingissä; toiseksi, että Mikko Kittering oli tyrmässä
syytettynä hevosen varkaudesta ja että hän varmaan saisi pitkän
rangaistuksen; kolmanneksi, että hänen vaimonsa oli palannut Norwalkiin
sukulaistensa luo ja että talossa oli vierasta väkeä.

Kaikki muut ovet olivat nyt suljetut, ja joka kuluva päivä osotti yhä
selvemmin, että Rolf ja Kuonab jäisivät yhteen. Kuka poika ei olisi
siitä ajatuksesta riemastunut? Täällä oli vapaus raa'asta sorrosta, joka
uhkasi musertaa hänen nuoren elämänsä, täällä toteutumassa metsäelämän
ihanne, saamassa tyydytystä kaikki ne metsämiehen vaistot, jotka
vuosikausia olivat hänen sydämessään kyteneet ja tuosta ainokaisesta
repaleisesta "Robinpoika Crusoesta" saaneet ravintoa. Se hyppäys oli
hyppäys, mutta niinkuin kotkan, joka kahleistaan vapautettuna vuoriston
kalliolta syöksyy vuoriston tuulen kannettavaksi.

Tuon onnenkohtaloisen pesukarhunajo-päivän muisto oli jäljestäpäin syvä
ja pysyvä. Ei koskaan hän tuntenut pesukarhun hajua sen palaamatta;
niistä monista pahoista seikoista huolimatta se oli ilon haju.

"Minne menette, Kuonab?" hän eräänä aamuna kysyi, nähdessään intianin
nousevan päivän koittaessa ja runorumpuaan tulen edessä lämmiteltyään
lähtevän ulos se mukanaan. Kuonab osotti kallionkärkeä, ja ensi kerran
kuuli Rolf nyt päivännousun laulun. Myöhemmin hän kuuli intianin
laulavan "hyvän metsästyksen runon" ja toisen runon, "kun hänen
sydämensä oli paha." Ne olivat rukouksia tai ylistyksiä Suurelle
hengelle eli Suurelle isälle, ja Rolf siitä sai miehestä punaisesta
aivan uuden käsityksen ja joutui itse mielestään hämmästyttävään valoon.
Tässä intiani, jota kaikki pitivät auttamattomana pakanana, rukoili
Jumalalta johtoa joka elämän askeleellaan, jota vastoin hän, jota
pidettiin kristittynä, ei ollut moneen kuukauteen säännöllisesti
rukoillut, -- olipa vähällä unhottaa senkin, millä tavalla.

Mutta yksi uskonnollinen tapa kuitenkin oli, jota Rolf ei milloinkaan
unohtanut -- se oli sapatin pyhittäminen, ja sinä päivänä hän joka
viikko kuinka sopi rukoili lyhyen, äitinsä opettaman rukouksen. Hän
karttoi semmoisina hetkinä seuraa eikä semmoisista hommista mitään
puhunut. Jota vastoin Kuonab ei hartauden harjotuksiaan salannut, sen
enempää kuin niitä julistikaan, ja vasta monen sunnuntain kuluttua
Kuonab huomautti:

"Tuleeko sinun Jumalasi vain yhtenä viikon päivänä? Hiipiikö hän sisään
pimeän tultua? Miksi hän häpeää, koska sinä vain kuiskaat hänelle? Minun
on täällä alati. Voin aina tavata hänet laulullani; joka päivä on minun
sunnuntaini."

Hänen äskeisen elämänsä pahat muistot himmenivät nopeaan ja uuden ilot
karttuivat. Rolf pian huomasi, että vaikka voidaankin puhua karkaistusta
metsäläisestä, niin ei kukaan intiani etsi rasituksia. Hän tekee, mitä
suinkin taitaa, jotta elämä olisi hauskaa, eikä hän ole mistään tarkempi
kuin vuoteensa mukavuudesta. Kesti-isäntänsä johdolla Rolf toisena
päivänä alkoi rakentaa itselleen omaa vuodetta. Leikattiin kaksi kankea,
kumpikin neljää tuumaa vahva ja kolmea jalkaa pitkä. Kankien päihin
tehtiin lovet ja loviin sovitettiin kuutta jalkaa pitkät vankat salot.
Sitten leikattiin noin seitsemänkymmentäviisi suoraa pajukeppiä, joista
pajunkuorella punottiin kolmea jalkaa leveä ja kuutta jalkaa pitkä
sälematto. Kun tämä oli salkoihin kiinnitetty, oli jousipatja valmis.
Sille levitettiin pari peittoa ja niin oli Rolfilla erinomaisen mukava,
kuiva ja lämmin vuode, joka oli maasta koholla. Paitsi tavallista
peitettä oli kummassakin vuoteessa tiivis kastepeite, joka suojeli
täydelleen, vaikka ulkona myrsky olisi kuinka raivonnut. Metsän
puhtaassa raikkaassa yöilmassa nukkuminen, sen hengittäminen ei ollut
vähääkään rasittavaa, vaan se oli uusi nautinto.

"Ruohokuu" -- huhtikuu -- oli mennyt ja "laulukuu" pikkulintulaumoineen
oli kasvamassa, ja yksi Rolfin aikaisia huomioita oli, että monet niistä
mieluummin laulavat yöllä. Yhä ja yhä kantoi lauluvarpusen[5] tuttu ääni
Asamukin tummalta rannalta, taikka liversi kenttävarpunen, toisinaan
korea "aunakeu'kin" ketripuun latvasta, sepelpyy pyristeli ylämetsässä,
ja öisin "mukkavis", sävelikäs kehrääjälintu, uupumatta lauloi, ja
lukemattomat pienet sammakot, "kevätvikisijät", ääntelivät, ja ilmasta
kuului omituista liverrykseen päättyvää "piint, piint", jonka Kuonab
ilmotti suolinnun lemmensoitoksi -- linnun, jolla oli viuhkapyrstö ja
pitkä pehmeä nokka, ynnä silmät kuin kauriilla.

"Heinäkurppaako tarkotatte?"

"Ugh, sehän se nimi on. Me sanomme sitä 'pahdashkaanjaksi'."

Kuun kadotessa tuli uusia laulajia, mukana montakin satakieltä. Niityn
reunasta matalasta pensaasta kuului täyden kuun aikana keltarintarastaan
suloista, vaikka hajanaista soittelua. Tuon tuostakin metsässä kajahti
hurja säveltulva, joka näytti tulevan tähdistä. Rolf tunsi omituisen
värähdyksen sydämessään sitä kuunnellessaan ja kurkussa nieletystä.

"Mikä se on, Kuonab?"

Intiaani pudisti päätään. Vasta kun se oli päättynyt, hän sanoi: "Se on
jonkun salalaulua, en ole häntä koskaan nähnyt."

Kului pitkä aika äänettömyydessä. Poika sitten alkoi: "Ei täällä ole
nykyisin enää kunnollisia metsästysmaita, Kuonab. Miks'et lähde pohjan
puolen metsiin, siellä on riistaa vaikka kuinka paljon?"

Intiaani lyhyeen pudisti päätään ja sanoi sitten, ikäänkuin enemmät
puheet katkaistakseen: "Ota kastepeittosi, tuuli on meressä tänä yönä."

Hän vaikeni. Kumpikin katsoi jonkun aikaa tuleen. Sitten Rolf tunsi
jotain kosteata ja kylmää pistettävän kouraansa. Se oli Skookumin kuono.
Vihdoinkin oli pikku koira päättänyt ruveta valkoisen pojan ystäväksi.




VII.

Muiston harppu ja intianin rumpu.


Kuonabin tapana oli aamulla varhain kasteen aikana lämmittää tulen
ääressä rumpuaan virittääkseen sen. Kosteina päivinä kalvo oli niin
löyhtynyt, että sidesuoniakin täytyi kiristää. Mutta eräänä päivänä, kun
suonet oli jännitetty ja kalvo lämmitetty, se äänsi niin kimakasti, että
Rolf kääntyi kysymään, ja räiskis kalvo ratkesi halki.

"Se olikin vanha; teen uuden", virkkoi omistaja, ei muuta.

Rolf sai samana aamuna nähdä, kuinka se rakennettiin. Neljän tuuman
vahvuisesta hikkorivesasta katkaistiin kuuden jalan pituinen kappale ja
tämä sitten vuoltiin siten, että siitä tuli kolmea tuumaa leveä,
keskeltä yhtä tuumaa vahva sälkö, syrjiltä ohut, toinen puoli latuska,
toinen pyöristetty. Sälkö sitten taivutettiin suureksi vanteeksi, niin
että latuska puoli tuli sisään päin, vannetta pehmitettiin kuumassa
höyryssä ja vedessä, ettei se katkennut, jonka jälkeen sitä vähitellen
supistettiin, kunnes silmukka oli viittätoista tuumaa läpi mitaten. Päät
vuoltiin ohuiksi ja sidottiin päällekkäin raa'asta vuodasta leikatuilla
nauhoilla, jotka oli vedessä pehmitetty.

Parkitsemattomasta valkohäntähirven nahkasta tulee paras rumpukalvo,
mutta kun sitä ei ollut, niin Kuonab otti varastoistaan kallion alta
vanhan vasikannahkan. Se sai olla yön lammessa likoamassa, jonka jälkeen
karvapuolelle ripotettiin sammuttamatonta kalkkia ja valeltiin vettä.
Seuraavana aamuna karva lähti helposti kaapimalla. Kun sitten kaikki
rasva ja irtaimet säikeet oli vuodasta poistettu, asetettiin vanne sen
päälle ja vuodasta leikattiin pyöreä kappale, joka oli vannetta joka
puolelta noin viittä tuumaa leveämpi. Tämän reunan läpi pujoteltiin
vankka raa'asta nahkasta leikattu nauha, jota sitten kiristettiin kuin
kurenauhaa, kun nahkan reunat oli taivutettu vanteen yli. Sitten
jännitettiin rummun taustan poikki neljästä kohdasta piukat kielet, niin
että ne keskeltä kulkivat toistensa poikki ja syntyi kahdeksan puolaa.
Näitten ylitse ja alitse jännitettiin keskelle vielä viimeinen kieli,
jolla kalvoa voitiin jännittää niin paljon kuin haluttiin. Kun se oli
kuivanut, niin se olikin hyvin kireällä, ja raaka nahka kovettuessaan
sai melkein metallisen soinnun.

Rolf tunsi omituisen mielenliikutuksen, kun intiani sitä peukaloi. Mikä
hänen luonteessaan siihen vastasi? Hän ei tiennyt sen enempää kuin joku
sotamieskään tai pelastusarmeijalainen, mikä ihmeen voima ison rummun
kalvossa on, kun se saa sielunkin väreilemään. Mutta voima siinä on,
eivätkä viisaat takerru syytä kummeksumaan, vaan käyttävät sen tehoa
kukin tarkoituksiaan varten, kuningas, joka vallitsee armeijaa,
saarnamies, joka johtaa pelastusarmeijaa, ja loitsija, joka tahtoo
hallita miehen punaisen kohtaloita.

Kuonab vihdoin lauloi laulunsa entisistä ajoista, kun hänen kansansa,
Wabanakit, päivännousun miehet, tulivat länteen tiensä taistellen,
kunnes omistivat kaiken maan aina suureen Shatemukiin saakka, jota
valkoiset sanovat Hudsoniksi. Ja laulaessaan hän herätteli muistoaan,
kunnes se avasi hänen sydämensä. Intiani sai vaiteliaisuuden maineen
siitä, miten hän joissakin tiloissa käyttäytyi. Muukalaisia kohtaan
intianit ovat vaiteliaita, umpimielisiä ja arkoja. Mutta keskenään he
ovat niinkuin muutkin ihmiset, toiset hyvinkin puheliaita. Ja Rolf
huomasi, että harvasanainen Kuonabkin saattoi wigwamin kodikkaisuudessa
puhua hyvinkin avomielisesti, kun oikeata kieltä oli kosketeltu juuri
oikealla tavalla.

Wabanakin laulu sai Rolfin kysymään: "Asuiko teidän sukunne aina
täällä?" Ja sitten hän kappale kappaleelta sai kuulla hänen kansansa
kohtalon.

Kauan ennen valkoisen miehen tuloa Sinavat voittivat tämän maan ja
omistivat sen Kuinnuhtekutista Shatemukiin saakka. Mutta sitten tulivat
valkoiset, Manhattanista hollantilaisia ja Massachusettsista
englantilaisia. Ensin he solmivat liittoja, sitten he keskellä rauhaa
kokosivat sotajoukon ja hyväkseen käyttäen aselepoa ja sydäntalven
juhlaa, jota kaikki heimot olivat tulleet viettämään valleilla
ympäröityyn Petukuapenin kaupunkiin, piirittivät sotaväellään koko
kaupungin, sytyttivät talot palamaan ja teurastivat niiden asukkaat
lumikinoksiin kuin karjan, heidän yrittäessään paeta palavista taloista.

"Tuolla oli isäini suuri kylä", ja intiani osotti kädellään tasaista
paikkaa, joka näkyi neljännesmailin päässä, Stricklandin niityn ja
vuorenselänteen välillä. "Tuolla oli mahtavan Amogeronen talo. Hän oli
niin rehellinen, että luuli kaikkien muittenkin ihmisten olevan
rehellisiä, siis hän luotti valkoisiinkin. Tuo pohjoisesta tuleva tie
oli mokkasinipolku, ja siinä paikassa, jossa se haarautuu Cos Cobiin ja
Myanokseen, juoksi sillä sinä yönä nilkkaan saakka verta. Tuolta
matalalta mäeltä tänne saakka lumi oli ruumiita mustanaan."

"Niin, montako sai surmansa? Tuhatkunta, enimmäkseen vaimoja ja lapsia.
Montako hyökkääjistä kaatui? Ei ainoatakaan. Kuinka olisi kaatunutkaan?
Olihan se rauhan aika. Meikäläiset eivät tienneet mitään -- olivat ilman
pyssyjä. Vihollinen oli väijytyksessä."

"Urhoollinen Mayn Mayano vain pääsi pakoon, sama joka oli katkerasti
vastustanut päällikköä, kun rauha tehtiin, Taisteleva Sagamori, siksi
englantilaiset häntä sanoivat. Hänelle oli nyt kaikki julki sotaa.
Monta, monen monta päänahkaa hän otti. Hän ei koskaan pelännyt
kahdenkertaistakaan joukkoa, ja hän voitti ja voitti, kunnes kävi
varomattomaksi. 'Yksi intiani sagamori on parempi kuin kolme valkoista',
hän ylpeästi kehui ja osotti sen jos kuinka monta kertaa todeksi. Mutta
kerran hän päivänä pahana vain tomahaukki aseenaan hyökkäsi kolmen
sotamiehen kimppuun, joilla oli haarniskat, pyssyt ja pistoolit.

"Ensimäisen hän tappoi, toista haavotti pahasti, mutta kolmannen
teräskypäristä tomahaukki kilpistyi, eikä kapteenin ollut vaikea
kymmenen askelen päässä seisoen ampua urhoollista Mayn Mayanosta läpi
sydämen. Tuonne tuon mäen alle, Stamfordin tien varteen, jossa hän
kaatui, leski hänet hautasi. Joen varressa, jolla on hänen nimensä, eli
loput hänen kansastaan, kunnes vain isäni maja oli jäänyt."

"Isäni Cos Cob toi minut tähän lapsena, samoin kuin isoisä oli kerran
hänet tuonut, ja hän osotti minulle kuninkaallisen Petukuapenimme
paikan. Tuolla se oli tasangolla, ja tuolla on polku, jolla juoksi niin
vahvalta verta."

"Tänne, matalaan soiseen metsään, jossa maa oli pehmeätä, teurastajat
kasasivat vainajamme; aivan tuon kallion juurella, Asamukin rannalla,
makaa murhattu heimo. Lastemme tapana oli 'Villihanhen kuukautena'
nousta tuolle mäelle, koska kevään pienet sinivuokot siellä ensimäiseksi
kukkivat. Minäkin käyn niitä usein katsomassa, ja kun istun ja katselen
niitä, niin luulen kuulevani, kuinka yöllä palavassa kaupungissa
parkuvat äidit ja lapset, joita tapettiin kuin kaniineja."

"Mutta minä muistan myös urhoollisen Mayn Mayanoksen. Hänen henkensä
tulee minua auttamaan, kun istun ja laulan kansani lauluja -- en
sotalauluja, vaan lauluja toisesta maasta. Minä yksin olen jäänyt. Vielä
vähän aikaa, niin olen heidän luonaan. Täällä olen elänyt ja täällä
tahtoisin kuolla." Intiani vaikeni, ja jälleen hän oli vähänpuhuva.

Iltamyöhällä hän otti naulasta uuden laulurumpunsa, astui tyynesti
korkean kallion huipulle, jossa hänen oli tapana rukoilla, ja hänen
laulunsa sanat olivat nämä:

    "Isä, me vaellamme pimeässä;
    Isä, meillä ei ole ymmärrystä,
    Pimeässä kulkien me päämme kumarramme."




VIII.

Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.


Yö laskeutui Asamukin metsille ja wigwamissa molemmat asukkaat
paraillaan söivät illallistaan, porsaanlihaa, papuja ja teetä --intiani
ei suinkaan halveksinut valkoisen miehen ylellisyystavaroita, -- kun
niityn puolelta samalla alkoi kuulua omituista "japp-jurr'ia". Koira
muristen kavahti pystyyn. Rolf näytti ihmettelevän, mutta Kuonab sanoi:
"Kettu", ja käski sitten koiraa olemaan hiljaa.

"Japp-jurr, japp-jurr", ja sitten "jurr jiau", kuului kerta toisensa
jälkeen. "Voisimmeko sen saada?" sanoi nuori erämies innoissaan. Mutta
intiani pudisti päätään.

"Nahka huono tähän aikaan. Ja tuo on sitä paitsi naaras, poikaset
mäensyrjässä."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi toinen ihmeissään.

"Kuuleehan sen, että se on naaras, koska se sanoo:

    "Japp jurr.

"Jos se olisi koiras, niin se sanoisi [matalammalla äänellä]:

    "Japp jurr.

"Ja sillä on poikaset, koska kaikilla on tähän aikaan vuotta. Ja ne ovat
mäen kupeessa, sillä se on lähin paikka, missä on ketun pesiä, ja ne
enimmäkseen pysyvät kukin omilla metsämaillaan. Jos vieras kettu tulisi
metsästämään tämän parikunnan olinpaikoille, niin täytyisi sen tapella.
Se on metsäneläimien tapa, jokaisella on oma juoksualueensa, ja sen
puolesta se tappelee semmoistakin ulkolaista vastaan, jota se muualla
pelkäisi. Se tietää olevansa oikeassa -- se sitä rohkaisee, toinen
tietää olevansa väärässä -- se sitä heikontaa." Se oli intianin käsitys
asiasta, vaikkei hän sitä lausunutkaan näin yhdellä kerralla, ja Rolf
itsekseen jatkoi ajatusta. Hän muisti erään tapauksen, joka oli aivan
samanlainen.

Heidän pientä Skookum koiraansa oli Hortonin talon koira monta kertaa
ryvettänyt, kun se isäntäänsä seuraten oli pihaan tullut. Hortonin koira
oli voimallisempi, ei kysymystäkään. Mutta Skookum oli kaivanut maahan
luun niityn laitaan muutaman pensaan alle, ja seuraavana päivänä vihattu
Hortonin koira ilmestyi paikalle. Skookum vartioi sitä epäluuloisena ja
peläten, kunnes oli melkein varma, että vihamies oli haistanut kätketyn
ruo'an ja aikoi lähteä sitä ottamaan. Skookum, jonkun vaistomaisen
tunteen rohkaisemana, hyökkäsi esiin niskakarvat pystyssä, hampaat
kiiltäen, seisahtui kätkönsä päälle ja sanoi selvimmällä koirakielellä:
"Tähän et koske, niin kauan kun minä olen elävien joukossa!"

Ja Hortonin koira, joka oli tottunut sortamaan pientä keltaista
penikkaa, murisi halveksivasti, kynsi takakoivillaan, haisteli toisen
viereisen pensaan ympärykset, ja väittäen sitten ei mitään nähneensä
eikä huomanneensa lähti pois toiselle suunnalle.

Mikä muu siltä olisi rohkeuden vienyt kuin tieto siitä, että se oli
väärässä?

Jatkaen sitten kesti-isäntänsä puhetta Rolf sanoi:

"Luuletteko niiden ymmärtävän, että varkaus on synti?"

"Kyllä, kun asia on oman heimon keskeinen. Kettu ottaa mitä vain saa
linnulta, kaniinilta ja heinäkurpalta, mutta se ei mene kauas toisen
ketun metsästysmaille. Se ei mene toisen ketun koloon, ei koske sen
poikasiin, ja jos se löytää kätkön, jonka toinen kettu on merkinnyt,
niin se ei siihen kajoa paitsi aivan nälkään kuolemaisillaan."

"Miten ne ruokaa kätkevät ja miten kätkön merkitsevät?"

"Tavallisesti ne peittävät sen lehdillä ja mullalla, ja ainoa merkki on
niiden oma haju. Mutta se on kylläkin väkevä, ja joka kettu sen tuntee."

"Rakentaako susikin kätköjä?"

"Kyllä, susi, kuguari, portimo, orava, sininärhi, varis, pöllö, hiiri,
kaikki tekevät ja jokaisella on oma merkintätapansa."

"No mutta jos kettu löytää suden kätkön, varastaako se sen?"

"Aina. Ketun ja suden välillä ei ole mitään lakia. Ne käyvät aina sotaa.
Vain ketun ja ketun ja suden ja suden välillä on laki."

"Se on sitten samalla tavalla kuin ihmistenkin kesken, eikö niin? Mekin
sanomme: 'Ei sinun pidä varastaman', mutta kun sitten varastetaan
intianilta maat ja ranskalaiselta laivat, niin sanotaan: 'Niin, mutta se
ei olekaan varastamista, kun ottaa viholliselta, se on rehellistä
kauppaa'."

Kuonab nousi heittääkseen tuleen muutaman risun, kävi sitten kääntämässä
wigwamin savureiän kannen, sillä tuulikin oli kääntynyt, ja kansi oli
käännettävä, jotta savureikä vetäisi. He kuulivat taas monta kertaa
saman kimakan "japp jurr'in" ja jonkun kerran matalammankin äänen, joka
ilmaisi koiraksenkin olevan majan lähitienoilla, epäilemättä etsimässä
ruokaa kotiin viedäkseen.




IX.

Missä jousi on pyssyä parempi.


Kaikista yleisistä harhaluuloista, mitä intianeista on säilynyt, on
sitkeimmin pitänyt puoliaan se, että muka heidän keskuudessansa naiset
tekevät kaiken työn. Taloustyöt he kyllä tekevät, se on totta, mutta
kaikki raskaammat työt, jotka käyvät yli heidän voimiensa, tekee mies.
Miesten osalla ovat metsästyksen, venematkain, taivallusten monet kovat
rasitukset ja niiden lisäksi paljon vähäisempiä askareita, kuten
lumikenkäin, jousien, nuolien ja veneitten teko. Jokainen metsästäjä
tavallisesti itse valmistaa oman jousensa ja nuolensa, ja jos, kuten
usein tapahtuu, yksi heistä osottautuu taitavammaksi ja valmistaa
parempia aseita, niin tavallisesti toiset niitä vaihtavat semmoisilla
esineillä, joita he osaavat paremmin tehdä.

Jousen edut pyssyyn verraten ovat etupäässä äänettömyys, halpuus ja se
seikka, että jokainen voi itse valmistaa ampumatarpeensa missä vain.
Kuonabin aikana käytetty pyssy oli tuo vanhanaikainen sileäreikäinen
piilukko, eikä se ollut paljoa tarkempi kuin jousikaan. Kuonab oli aina
valmistanut erinomaisia jousia, samoin kuin oivallisia nuoliakin, ja hän
ampui niillä ylen tarkkaan. Hän asetti kymmenen askeleen päähän kymmenen
simpukankuorta ja mursi kymmenellä nuolella jok'ainoan. Ainakin toiseen
puoleen metsästyksestään hän mieluummin käytti jousta; pyssy oli eduksi
varsinkin silloin, kun mailla oli metsäkyyhkys- tai sorsaparvia ja
yhdellä ainoalla haulipanoksella saattoi saada kymmenkunnan lintua.

Mutta kaikella ampumisellakin on tapansa, -- taito kysyy alinomaista
harjotusta, -- ja kun Rolf näki isäntänsä ampuvan pilkkaan melkein joka
päivä, niin hänkin yritti yhtyä kiistaan.

Mutta hänen ei tarvinnut montakaan kertaa yrittää, ennenkuin jousi
huomattiin aivan liian jämeäksi, ja Kuonab lopulta päätti tehdä
vieraalleen täydelliset varustukset.

Kallion juurelta hän kuivasta varastoluolastaan otti kappaleen
tavallista punaista ketripuuta. Jotkut käyttävät hikkoria; se ei yhtä
helposti katkea ja se kestää paljon paremmin huonoa hoitoa; mutta se ei
lyö yhtä terävästi ja puhtaasti kuin ketri. Ketrinen jousi lennättää
nuolen paljoa kauemmaksi, se lähtee niin sukkelaan jänteeltä, että sitä
tuskin silmä huomaa. Mutta ketripuujousta on hoidettava tarkkaan kuin
hienoa konetta. Jos se nuoralla kiedotaan, niin se katkeaa, jos nuoletta
laukaistaan, niin se katkaisee jänteen, jos se saa naarmuja, niin se voi
halkeilla sälöiksi, ja märkänä se on veltto, jopa veltostuu, jos saa
maassakaan maata. Mutta hoida sitä, niin se on verraton palvelija,
parempi kuin mikään muu näiden metsäin puista.

Juuri punaisen sydänpuun ja valkoisen pintapuun rajasta jousimies ottaa
ainepuunsa. Leikattiin kappale, joka ulottui Rolfin leuasta maahan
saakka, se vuoltiin pinnan puolelta latuskaksi ja punaisen sydänpuun
puolelta pyöreäksi ja ohenemaan molempiin päihin. Keskeä se oli tuumaa
leveä ja tuumaa vahva, päästä kolmeneljännestuumaa leveä ja
viisikahdeksannestuumaa vahva, ja kautta jousen oli punaista puuta ja
valkoista puuta yhtä vahvalta. Jänne tehtiin lehmän selkäsuonesta, joka
oli otettu selkärangan kummaltakin puolelta, ja jousi sitten kokeeksi
jännitettiin. Mutta kun se jännitettiin (siten että latuska valkoinen
puoli oli eteenpäin), niin huomattiin toisen pään taipuvan enemmän kuin
toisen, jonka vuoksi vahvempaa päätä kaavittiin vähän ohemmaksi, kunnes
molemmat päät taipuivat tasan.

Kuonabin nuolet olisivat kelvanneet, mutta Rolf tarvitsi omankin
nuolivaraston. Jälleen oli ainepuita vara valita. Vanhat intianit
tekivät nuolensa "nuolipuun" (_Viburnum dentatum_) suorista vesoista,
mutta Kuonab oli keksinyt paremman ainepuun -- hänellähän oli kirves,
jolla saattoi pilkkoa suuremmankin puun. 25 tuuman pituinen suorasyinen
saarnipölkky halkaistiin ja pilkottiin, kunnes nuoliaineita oli
riittävä määrä. Nuolekset sitten kaavittiin neljännestuumaa vahvoiksi,
pyöreiksi, sileiksi ja aivan suoriksi puikoiksi. Puikon toiseen päähän
tehtiin syvät lovet ja lovipäähän sidottiin kolme halkaistua
hanhensulkaa, ja nuolia tehtiin kolmea lajia. Varsi ja sulitus
olivat kaikissa samanlaiset, mutta päät olivat erilaiset. Ensiksi
pilkkaan-ammuntanuolet; ne vain terotettiin ja kärjet karkaistiin
hiiloksessa paahtamalla, kunnes paloivat ruskeiksi. Pipomaiset
teräskärjet olisivat olleet paremmat, mutta niitä ei ollut. Toiseksi
tavalliset metsästysnuolet, joihin kiinnitettiin vä'älliset teräskärjet
-- kärjet tavallisesti ostettiin valmiina tai koukusta viilattiin;
näillä nuolilla ammuttiin semmoisia otuksia kuin biisamirottia, sorsia
läheltä ja valkohäntähirviä. Kolmanneksi tylpät lintuvasamat, niitten
pää jätettiin paksuksi ja tylpäksi ja se oli samaa puuta kuin itse
nuolikin. Niillä kolkattiin viiriäisiä, sepelpyitä, kaniineja ja oravia,
ja sangen usein niillä myös kuritettiin koiria, johon ne olivatkin
vallan mainioita, joko intianin omaa, kun se ei elänyt sääntöjen mukaan
ja oli liian kaukana lyöntiä tai potkua varten, taikka jonkun talon
koiraa, joka uhkasi hyökätä kimppuun.

Nyt ovat varustukset valmiit, ajatteli Rolf, mutta vieläpä vähän
puuttui. Kuonab värjäsi nuolen sulkapään punaiseksi ja Rolf sai kuulla
miksi. Se ei ollut koreuden vuoksi, eikä omistajankaan merkki, vaan
_löytömerkki_. Monta kertaa tuo kirkas puna ja valkoinen sulka sen
vieressä pelasti nuolen hukkumasta. Väritön nuoli tavallisesti hävisi
metsässä oksien ja lehtien sekaan, mutta kirkasvärisen varren näki
helposti sadankin askeleen päästä.

Sangen tarpeen oli suojella jousta ja nuolia kosteudelta. Sitä varten
jokaisella metsämiehellä on kotelot, tavallisesti sarvaan nahkaiset,
mutta kun sarvaan nahkaa ei ollut, tehtiin hyvä nuoliviini tuohesta,
joka ommeltiin kuusen juurilla, ja jousta varten öljykankaasta pitkä
huotra.

Sitten alkoi jousella ampumisen hidas harjottelu; nuoli pidettävä ja
jousi jännitettävä kolme sormea jänteellä -- peukalo ja pikkusormi
jouten. Pilkkana oli heinäpussi, joka oli kahdenkymmenen askeleen
päässä, kunnes opetteleva osasi siihen joka kerralla. Pussia sitten
vähitellen siirrettiin yhä kauemmaksi, kunnes välimatka oli
neljäkymmentä askelta. Se oli vakinainen ampumamatka, ja sillä oli
sitten harjoteltava, kunnes tulos oli tyydyttävä. Mutta Rolf ei
tietystikään harjaantunut ampumaan yhtä tarkkaan kuin intiani, joka oli
harjotellut lapsesta pitäen.

Jousella ampumisen taitoon kuuluu kolmenlaiset kokeet. Ensinnäkin
tähtäyskoe: Osaatteko ampua niin tarkkaan, että kymmenen askeleen päästä
osaatte kymmenen kertaa peräkkäin kolmen tuuman pilkkaan?

Toiseksi nopeuskoe: Osaatteko ampua niin sukkelaan, että teillä on
yht'aikaa viisi nuolta ilmassa? Jos sen osaatte, niin olette hyvä.
Voitteko pitää kuusi? Silloin olette jo sangen hyvä. Seitsemän on
ihmeteltävää. Ennätys kuuluu olevan kahdeksan. Viimeksi voiman koe:
Voitteko jännittää niin jämeän jousen ja antaa nuolen lähteä niin
puhtaasti, että se lentää 250 askelta tai kymmenen askeleen päästä
lävistää valkohäntähirven. Puhe kulkee eräästä sioux-intianista, joka
samalla nuolella lävisti kolme antiloppia, eikä ollut tavatonta, että
nuoli kerrassaan lävisti valtavan puhvelin kyljestä kylkeen. Kerran
muuan sotilas samalla nuolella lävisti puhvelin ja vielä tappoi sen
toisella puolella juoksevan vasikankin.

Jos olette näin kolmenkertaisesti etevä, niin pudotatte riekon tai
oravan joka nuolella, voitte joka lintuparvesta saada viisi tai kuusi,
voitte viidenkolmatta askeleen päästä tappaa valkohäntähirven, eikä
silloin nälkä ahdista, jos lienee metsässä riistaa.

Rolf tietysti innokkaasti halusi päästä taitoaan koettelemaan oikeassa
metsästyksessä, mutta monta kertaa hän ohi ampui ja monta nuolta menetti
tai särki, ennenkuin oli saanut edes punaisen oravan, ja näin hän
ainakin oppi entistä enemmän kunnioittamaan niiden taitoa, jotka voivat
jousella elatuksensa hankkia.

Olkoon siis tämä kokeena ja taidon näytteenä niille, jotka pitävät
itseään metsämiehinä: Menkööt yksinään erämaahan, jossa on riistaa,
ainoastaan jousi ja nuolet aseina, kulkekoot jalan 250 mailia ja eläkööt
koko ajan metsästä.




X.

Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.


_Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä
kolkassa, sano' Si Sylvanne_.


Se joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi,
ja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei
tosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto,
että on tuota toista auttanut.

Kuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen
naapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei
alkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta
sangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf
oli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja
niin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.

Mutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli -- hänellä ei ollut oikeutta
elää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä
tarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi
kalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä
naapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun
hänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin
kanssa, niin hän sanoi suoraan:

"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan
ajastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen." Kuonab ei sanonut
mitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että
se oli hyvä.

Rolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui
päivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa
maanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai
elonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja
paljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria
viikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui
ottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria
viikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat
kuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen
kaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja
dollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan
koko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi
hyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.

Oli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia
saamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika
toverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin
siitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton,
joka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä
sekaantua asiaan.

Mutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän
oli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa
jumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle
melkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole
sunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän
ei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä
uskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän
päätti tehdä rohkean teon "monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen",
nimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.

Niinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja
somistettuna, -- omasta mielestään, peilin edessä huuliaan
hymistellessään, melkein kirkastettuna -- liihottelemassa Piipunvarren
lammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina
lukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.

Hän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein
täynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti
pahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän
ihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun
lampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän
toisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei
uskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona,
mutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä
askelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän
kallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: "Seis!" Nyt täytyi
palata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen
itsepintaisuutensa sanoi: "Koeta ensin päästä törmän päälle," ja nyt
alkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli
tullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan
jyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.

Mikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä
tukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja
sen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan
villeiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän
paikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen
uskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä --
"hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea", kuten hän
jäljestäpäin sanoi, ja "tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen". Niin
niin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi
turvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän
peräytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä
edes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon
hän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti
kiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.

Iltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet -- heillä oli
leipää ja paistettua pesukarhua, -- niin ukko nousi kalliolle taivasta
katsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli
siihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän
ei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: "Sinunko?"

"Ei."

Varmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he
siis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes
tulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta
kuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain
perästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi,
joka sillä on vielä tänä päivänä -- "Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos
Cobin poika asui."




XI.

Ukkosilma ja puutulukset.


Kun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei
Kuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän
oppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja
pohjois- ja länsituulia vastaan.

Molempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä;
mutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.

Aurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin
paksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä
kävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn
varalle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta
puhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion
suojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan
askeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat
toisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja,
jotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli
kova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta
vastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin
kallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä
tuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä
maaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi
odottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy
muuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli
pois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken
luonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti
tuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta
vähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja
teräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava
vaikeus, -- taula oli kastunut ja siis kelvoton.

Tulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen
luotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä
tulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.

"Nana Boju oli karkeloimassa", sanoi intiani. "Näitkö, kuinka se teki
tulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä
tavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät."

Kuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen
kolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän
ja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman
vahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän
kuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta
teki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä
vähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut
hankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi.
Sitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho
kieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki
valmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri,
pisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti
männynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä.
Sitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes
pyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten
nopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä
täynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli
kädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani
ketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian
oli wigwamissakin valkea.

Koko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut
minuttiakaan.

Se on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan
kuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja
mikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa
työtä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.

Pian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin
kummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin,
joka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin
totuttuaan.

Samana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama
oli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen
silloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin
puihin kuin tammiin. "Onko se totta, Kuonab?"

"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee
se petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun.
Vain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja
koivuun."

"Miksi ne välttävät?"

"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet
ja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar."

"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro."

"Ehkä toiste, ei nyt."




XII.

Murmelin ajo.


Vehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se
järjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan
korvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät
oikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla
olleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä
mitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä
sitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle.
Kerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa,
kun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään.
Sitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se
oli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä
vahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat
jotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.

Vaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen
maallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen
tulevan murmeleita tappamaan.

Ja intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä
herkullisimpana syötävänä.

Rolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi
mentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli
murmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten
vihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat
murmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden
suuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa.
Suurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana.
Vainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa
paikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab
päätti olevan lähestyessä apua.

Rolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita
metsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän
nyökkäsi päätään, niin se merkitsi "eteenpäin"; kun kätensä kohotti,
kämmen eteenpäin, "seis!" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön
tasalla, "kaikki hyvin"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten
taivutti alaspäin, niin se merkitsi "mennyt reikään". Mutta Rolfin ei
pitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki
kysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen
eteenpäin.

Kuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa,
ja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana,
ettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli
vain jalan korkuista.

Sillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana,
sen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt
ainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja
vaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen
hyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki
kysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: "Kaikki
hyvin, siellä ne ovat." Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi
vakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman
merkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.

Hän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin
silmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja
kun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri
hätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.

Metsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan
varottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin,
pysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana
olivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne
rauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab
silloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta
varalle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen.
Tsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui
nurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin.
Tsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti
kuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut
häntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti
jonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi
tuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt
vähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli
sanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää
vienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin
kutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei
tietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana,
nousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi
ulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.

Nyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen
metsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp!
varsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti
tuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli
livahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.

Kuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi
Rolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen
lihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät
osaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli
on, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä
tarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.




XIII.

Taistelu syvyyden haltijan kanssa.


Kun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab
osotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli
kaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi
parin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että
ensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen
selkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea
lajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin
tunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän
näköistä syvyyden hirviötä.

"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut", sanoi mies punainen.
"Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan.
Näin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan;
se kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden
alle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen.
Toisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se
karkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain
muutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne
olivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta
joka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani
ja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet
puhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen
pirulta. _Minä pelkäsin!_

"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen
tarvitsee hävetä, -- se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa
pelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se
on minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti.
Kolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on
karkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani,
verkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä -- enimmäkseen
niinkuin tänäänkin.

"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni
koira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle
sorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin
kerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi
veteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin
ja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden
poikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi.
Sitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja
meloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin,
että se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en
mitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä
näkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!

"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi
minuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin
tiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha
manito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'

"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa
hakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran
pistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että
olisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva
lähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.

"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen
pyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen
istunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä
tappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani.
Mutta se ei tule.

"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se
pahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla
voimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran
pelkäämään. _Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen
kohtaan._"

Eikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli
lähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen
päähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille,
että kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin
astui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin
viidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja
vihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi,
päivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi
sitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan
ja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. "Se on paistattamassa
itseään -- Bosikado -- maalla!"

Intiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi
pyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan!
Siinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky.
Ranta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä
rantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen.
Kuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan
hän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä
ja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa
veden puolelta -- joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa,
koska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja
koska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi
lähestyä.

Rolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle,
josta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa
silmällä.

Nuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja
vihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on
kokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat
ovat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä
nokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät
petolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin
pölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja
pienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää
kilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat
näkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi
hirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä
jykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat
hermovärähdyksen.

Syvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui
ruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen
käteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli
kymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä
vedessä.

Äkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi,
nuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu
mennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti
voimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle
päin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia
kyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta
veitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten
toisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan,
mutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan
luiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan
käpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa
sidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan
sekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin
kouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen
pinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon.
Huomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän
kitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.

Rosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni
eikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi
hairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja
puraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi
tomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja
iski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön
kilven, upoten syvälle sen selkään, mutta ilman mitään näkyvää
vaikutusta, paitsi että intiani menetti aseensa, kun ei saanut sitä
irtaantumaan.

Silloin Rolf hyökkäsi veteen apuun. Mutta Kuonab läähätti: "Ei ei, mene
pois, -- yksin minä."

Hirviön leuat olivat lukossa hänen käsivarressaan, mutta etukynnet,
jotka repivät alaspäin ja ulospäin, raatelivat takkia, joka oli sitä
suojellut, niin että pitkiä veriviiruja vuoti aalloille.

Epätoivoisen rynnistyksen jälkeen matalampaa vettä kohti Kuonab taas
väännälsi tomahaukkiaan, -- se liikahti, löyhtyi; vielä kerran, niin se
irtautui. Sitten "kopp, kopp, kopp", ja tuo pitkä louhikäärmeenkaula
katkesi, ruumis lähti, suuria suomuisia jalkojaan liikutellen ja
alligatorinpurstoaan piesten, uimaan alaspäin, mutta valtava pää,
vilkuttaen punaisia raukeita silmiään ja verta valuen, piti vielä
pihdissä hänen käsivarttaan. Intiani pyrki rantaan, vetäen köyttä, joka
piti elävää ruumista, ja kiinnitti sen puuhun, sitten hän otti
puukkonsa, leikatakseen poikki leukalihakset hirviön päästä, joka kaivoi
nokkaansa hänen lihaansa. Mutta kilpisuomut ja luut suojelivat lihaksia;
hän ei voinutkaan iskeä iskua niiden voimaa lopettaakseen. Suotta hän
hosui ja sohi, mutta vihdoin leuat suonenvetoisella värinällä aukenivat
ammottamaan ja verinen pää putosi maahan. Vielä se haukkasi, mutta
puunoksa sai kestää rutistuksen; siihen voimakkaat leuat purasivat
kiinni ja siihen jäivät.

Tuntikauden päätön ruumis ryömi, taikka yritti ryömiä, aina lampea
kohti. Ja nyt he saattoivat katsella vihollista. Heitä ei niinkään
ihmetyttänyt sen koko kuin paino. Vaikka se oli tuskin neljän jalan
mittainen, niin se oli niin raskas, ettei Rolf jaksanut sitä nostaa.
Kuonabin naarmuja oli monta, mutta ne olivat mitättömiä; ainoastaan
käsivarren syvä nokan haava ja leukain ruhjeet olivat vähän pahemmat,
mutta niistä hän ei välittänyt. Skookum etunenässä haukkuen he kantoivat
uhrin ruumiin leiriin; julma pää, yhä oksaa purren, koristettiin
kolmella sulalla ja pantiin sitten seipääseen wigwamin viereen. Kun mies
punainen seuraavan kerran lauloi, niin olivat sanat:

    "Bosikado, minun vihamieheni, oli mahtava,
    Mutta minä lähdin hänen maahansa,
    Ja hänen täytyi pelätä!"




XIV.

Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.


Asamukin rannoilla oli kesä paraimmillaan. Punasiipirastas oli melkein
ennättänyt laulunsa päähän. Paksuimpiin ketripuihin kokoontui joka yö
lukemattomat laumat nuoria pilkullisia punarintasatakieliä
livertelemään, ja Piipunvarren lammella näkyi sorsapoikue tai pari.

Rolf oli ihmeteltävän hyvin kotiutunut wigwamielämään. Hän tiesi nyt
tarkalleen, miten lakeinen oli asetettava, että se joka tuulella veti
ulos savun; hän oli oppinut auringonlaskun merkit ja tiesi nyt, minne
tuuli yöllä kääntyisi. Hän tiesi meren rantaan menemättäkin, oliko luode
niukka ja saaliin toivo sen mukaan, vai mahtava vedenpako, joka jättäisi
kuiville lihavimmat simpukkasärkät. Hänen tottuneet sormensa tunsivat
ensi kosketuksella, oliko hänen yösiimassaan iso kala vaiko kilpikonna.
Ja intianin rummun soinnusta hän tiesi, milloin oli tulossa sade myrsky.

Tottuneena käsitöihin hän oli monella tavalla parannellut leiriä.
Vähimpiä parannuksia ei ollut se, että hän perkasi kaikki paikat ja
poltti ruuhkat, jotka kokosivat jos kuinka paljon kärpäsiä. Osaksi hän
olikin leiriin mukautunut siitä syystä, että hän oli muuttanut sen oman
mielensä jälkeen, eikä hän enää ajatellutkaan, että hänen olonsa olisi
vain väliaikainen majanmuutto. Ei hän tiennyt, eikä välittänyt, milloin
se oli päättyvä. Hän vain totesi, että hän nyt nautti elämästä enemmän
kuin koskaan ennen. Hänen kanuunsa oli laskenut paljon koskia ja oli nyt
vakaassa tasaisessa virrassa -- mutta se olikin könkään kiivasta nielua.
Metelin hetkeksi väsähtäminen ei merkitse sodan loppua, vaan uuden
rymäkän valmistuksia; ja se tietysti tuli juuri vähimmän odotetulla
tavalla.

Kunnanmies Horton nautti kansalaistensa kesken suurta luottamusta;
hänellä oli terve arvostelukyky, vakaa taloudellinen asema ja hyvä
sydän. Hän se omisti Asamukin rantain metsät ja oli siten intianin
isäntä tämän omilla entisillä sukumailla. Sekä Rolf että Kuonab olivat
olleet Hortonilla työssä ja tunsivat hänet siis hyvin ja pitivät hänestä
hänen hyväntahtoisuutensa vuoksi.

Oli keskiviikkoaamu, heinäkuun lopulla, kun kunnanmies Horton leveänä ja
ajelluin leuoin ilmestyi wigwamiin kallion juurelle.

"Hyviä huomenia kummallekin!" Sitten hän aikaa tuhlaamatta iski asiaan
kiinni. "Kunnanmiesten kesken on väitelty ja paljon moitittu sitä, että
valkoinen nuorukainen, kristittyjen vanhempien poika, papin
tyttärenpoika, saa hylätä kristityt lähimäisensä ja seurakunnan, elää
pakanan kanssa ikäänkuin muuttuakseen villi-ihmiseksi hänkin. Minä en
tosin kuulu niihin, jotka umpimähkään tahtoisivat tuomita jumalattomaksi
semmoisen hyvän miehen kuin Kuonab on, joka minun varman tietoni mukaan
oman vajaan ymmärryksensä jälkeen joka päivä harjottaa jonkinlaista
hartautta. Mutta siitä huolimatta ovat kunnanmiehet, viranomaiset,
papisto ja kansa yleiseenkin kovasti huolestuneet tästä asiasta, ja
ennen muita lähetysseura. On syytetty nimenomaan minuakin siitä, ja
katkerasti moitittu, että minä olen välinpitämätön, kun sallin tämmöistä
saatanan linnaa ja pesää omalla maallani ja hyysään semmoista, joka on
kuin armosta pois paennut. Ei siis oman sydämeni jälkeen, vaan
kaupunginneuvoston, vanhempien synodin ja pakanalähetyksen puolesta
minun tulee ilmottaa sinulle, Rolf Kittering, että koska sinä olet
vailla omaisia ja alaikäinen ja siten oikeudella olet seurakunnan
holhouksen alainen, niin on päätetty, että sinun täytyy ruveta
kunnianarvoisen Hesekiel Peckin huonekunnan jäseneksi, jonka luona saat
elää todellisen hurskauden ja oikean opin hengessä. Vaikka hän onkin
ulkokuoreltaan kylmä ja ankara, niin on hän kuitenkin sangen taattu
kaikissa uskon asioissa, ja minun täytyy sanoa koko lailla maineessakin
siitä, että hän lyhyestä katkismuksesta on lausunut muutamia erinomaisen
sattuvia huomautuksia, jota paitsi hän on saanut paljon kannatusta sen
kautta, että on kyennyt ilmi tuomaan Heprealaisten kirjan 12 luvun
27:nnen värssyn salatun merkityksen. Mies, jonka paljas läheisyyskin on
takeena kevytmielisyyttä, leväperäisyyttä ja väärän opin julistamista
vastaan."

"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran
ruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta
hurskautta."

"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin
satutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei
hauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli
masentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa
huonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut
kotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten
lisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.

"Mutta minä en lähde!" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja
hyväntahtoiseen kunnanmieheen.

"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen
vietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut.
Ole järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen
aina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa."

"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä,
ettei sinun tarvitse tulla _nyt_, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan
miettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain
aamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon,
ja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja,
joka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika
ja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi."

Ystävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan
sanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.

Rolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab
jonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf
häntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään
tuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi
vähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan
sileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin
Myanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut
suuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän
vihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen
ei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.

Ehtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti
piippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja
narskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan
jaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi
välittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu
ajatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.

"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!"

Se oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän
selvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli
kadonneen heimonsa muistoa.

"Ja jätetäänkö tämä kaikki?" hän vastasi, osottaen kädenliikkeellä
kalliota, intianipolkua, vanhan Petukuapenin paikkaa ja heimon hautoja.

Vastaukseksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja Kuonabin syvästä
rinnasta kohosi vain tuo ainoa sana: "Ugh." Yksi tavu, syvä ja
laskeutuva, mutta kuinka paljon se kertoi hitaasti kehittyneestä,
lujaksi juurtuneesta ystävyydestä, taistelusta, jota oli kestänyt
aamusta saakka, siitä kun kunnanmies julisti tuomion sanat, ja
ystävyyden voittamasta voitosta.

Rolf käsitti tämän ja hän tunsi hetkellisen kouristuksen kurkussaan, ja
"minä olen valmis, jos se on täyttä totta."

"Ugh! Minä menen, mutta kerran minä palaan."

Seurasi pitkä äänettömyys, sitten Rolf: "koska lähdetään?" ja
vastaukseksi: "huomisiltana."




XV.

Kohti pohjan puolen metsiä.


Lähtiessään seuraavana aamuna leiristä Kuonab kantoi raskasta taakkaa,
ja se polku, jolle hän kääntyi, vei Myanokseen. Ei ollut mitään
tavatonta, kun hän Silas Peckin tiskin eteen ilmestyen tarjosi kaupan
parin lumikenkiä, kimpun ansoja, muutamia tuohisia ja niinipuisia
astioita ja rummun, saaden vastineeksi teetä, tupakkaa, ruutia ja kaksi
dollaria rahaa. Ilman selityksiä hän taas lähti ja palasi pian takaisin
wigwamiin. Hän vei sitten padan metsään ja toi sen takaisin täynnään
kuorta, jota hän oli verekseltä vuollut valkoisesta pähkinäpuusta.[10]
Vettä lisättiin ja keitettiin, kunnes siitä tuli tummanruskeata
nestettä. Kun se oli jäähtynyt, niin hän kaatoi sen laakaan astiaan ja
sanoi sitten Rolfille: "Tule nyt, minä teen sinusta sinawan."

Pehmeällä rievulla hän alkoi sivellä värinestettä. Ensiksi piti vain
kasvoihin, päähän, niskaan ja käsiin, mutta Rolf sanoi: "Samalla
vaivalla punaat koko miehen." Hän riisuutui alasti; keltaisen ruskea
neste muutti hänen valkoisen ihonsa mehevän kuparin karvaiseksi, ja hän
oli muuttunut intianipojaksi, jota ei kukaan olisi tuntenut Rolf
Kitteringiksi. Väri kuivi väleen ja vaatteet ylleen puettuaan Rolf
käsitti, että hän jo oli moniaan sillan polttanut.

Wigwamin peitteestä otettiin kaksi kappaletta matkaan; ja
makuuvaatteista tehtiin kaksi myttyä. Tomahaukki, jouset, nuolet ja
pyssy ja kuparikattila vähine kalleine ruoka-aineineen jaettiin tasan ja
sidottiin viilekkeellisiksi kantamuksiksi; sitten olikin kaikki
valmiina. Mutta Kuonabilla oli vielä lisäksi yksi asia; hän meni yksin
vuorelle. Rolf tiesi, mitä varten hän meni, ja piti parhaana olla
seuraamatta.

Intiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen,
lännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta
"hyvän metsästyksen rukous":

    "Isä, meitä johda!
    Isä, meitä auta!
    Isä, meitä johda hyville metsämaille."

Ja kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen
huuhkaja.

"Ugh! hyvä", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun
aurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab,
Rolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin
koira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu
kätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.

Valtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata
ihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua
ja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle.
Jälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä
metsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi
puuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari
tuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta,
pysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta
hät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat
raskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys,
"Huu, huu, huu, huu, jah, huu!" ja se kuului yhä pohjoisesta.

Aurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf
heräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli
salaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä
piilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan
heitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin
valtiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat
takaa-ajolta turvassa.

Auringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine
nuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia
kiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin
päivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien
kymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja
seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta
maanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät
kulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä
varmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet
vielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin
huomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen
ja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen
tavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta
tavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira
seurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä
lyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab
jännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän
ja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen
tyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä
taivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä
nyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin
taloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta
monesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä
tapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu
käsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain
välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten
kanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa.
Semmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä,
suostumisesta puhumattakaan.

[Kuva: Uutisasukkaat eivät pitäneet Skookumin vierailutavasta
heidän kanatarhoissaan.]

Piankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja
Kuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon
kiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun
maankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi,
saisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli
parempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten,
hymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja
epä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun
puhuja oli ilmetty intiani.

"Koska minusta täytyy tulla intiani, Kuonab, niin täytyy sinun antaa
minulle intianilainen nimikin", hän sanoi muutaman sellaisen
välikohtauksen jälkeen.

"Ugh! Hyvä! Se on helppoa! Sinä olet 'Nibowaka', viisas." Sillä intiani
oli hyvin huomannut nämä oireet ja antoi nimen sen mukaan.

He kulkivat nyt pari-kolmekymmentä mailia päivässä, karttaen jokilaakson
kyläkuntia. He eivät sen vuoksi nähneet Albanya ensinkään, mutta
kymmenentenä päivänä he tulivat Fort Edwardiin ja näkivät ensi kerran
suuren Hudsonin. He eivät siellä viipyneet kuin sen verran, mikä oli
aivan välttämätöntä, vaan painalsivat Glens Fallsin tietä ja matkansa
yhdentenätoista iltana kulkivat vanhan aution linnan ohi ja näkivät
George järven pitkäveteisen pinnan, sen metsärannan ja kauempaa
pohjoisesta vuorien häämötyksiä.

Uusi ajatus iski nyt heidän mieleensä. -- "Ollappa nyt kanuu, joka
jätettiin Piipunvarren lammelle." Se heräsi kummassakin, kun he näkivät
rannattoman selän, ja varsinkin kun Rolf muisti, että George järvestä
pääsi Champlainiin, joka taas oli vanhastaan varsinainen valtatie
kaikkiin erämetsiin.

He tekivät nuotionsa, niinkuin olivat tehneet kymmeniä kertoja ennenkin,
ja valmistivat ateriansa. Veden lähellä leikkivä kirkas sinipinta
ilahutti ja innosti; kun he menivät rantaan, niin Kuonab huomasi jälkiä
ja sanoi: "valkohäntähirviä." Hän ei näyttänyt siitä paljoakaan
kiihtyvän, mutta Rolf sitä enemmän, ja nuotiolle palatessaan he tunsivat
uuden kohentavan tunteen -- he olivat saapuneet "luvattuun maahan". Nyt
heidän tuli valmistautua vaikeaan tehtävään, etsiä metsämaita, joita ei
vielä kukaan ollut omakseen katsonut.

Kuonab, muistaen vanhat metsälait, kuinka aina ensiksi tulleella oli
oikeus siihen laaksoon, jonka hän oli metsästysalueekseen katsonut, ja
kuinka siihen ei saanut toinen tulla, ennenkuin ensimäinen
mielisuosiolla luopui oikeudestaan, vaipui omaan ajatuksenjuoksuunsa.
Rolf taas vaivasi päätään sillä, mistä he saisivat varustukset, kanuun,
ansat, kirveet ja ruokavarat. Nuorukainen rikkoi vaitiolon.

"Kuonab, meidän pitää saada rahaa, millä ostaa varustukset; nyt alkaa
heinänteko ja pian elonkorjuukin; helppo nyt on saada kuukaudeksi työtä.
Siten saamme elantomme ja niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen
kauemminkin, ja samalla opimme tuntemaan maata."

Vastaukseksi tuli vain: "Sinä olet Nibowaka."

Taloja oli harvassa, hajallaan siellä täällä, mutta pari kolme oli
kuitenkin järvenkin reunoilla. Rolf vei ensinnä lähimpään, jossa vilja
oli pystyssä. Mutta siinä oli vastaanotto huono, aina ensimäisestä
rähäkästä talonkoiran kanssa lopulliseen puheeseen isännän keralla; "hän
ei kaivannut maillaan kirottuja punanahkoja. Edellisenä vuotena oli
hänellä ollut työssä kaksi, mutta ne olivat olleet juoppoja
hunttioimia."

Seuraava talo oli lihavan hollantilaisen, joka paraillaan ihmetteli,
miten selviäisi niin monesta kiireestä samalla haavaa, ennättäisi tehdä
myöhästyneen heinän, leikata aikaisen kauran, mullata rikkaruohoisen
perunamaan, etsiä eksyneen karjansa, ja vielä kohdakkoin odotettavasta
perheenlisäyksestä. Kaksi vaskenkarvaista pelastuksen enkeliä ilmestyi
hänen ovelleen.

"Osattenks te dehr tyät?"

"Kyllä, minä olenkin aina ollut maatöissä", sanoi Rolf ja näytti
käsiään, jotka olivat hänen ikäisensä käsiksi leveät ja känsistyneet.

"Voisittenks te löytä mnu karkkane lehmän, mnää e vaa ol voinn löytä?"

Voisivatkohan, sitäpä olisi hauska koettaa.

"Mnää anna kaks dollarii, kon dua ne sukkela."

Kuonab siis lähti metsään karjan jälkiä etsimään ja Rolf lähti kuokka
kädessä perunamaalle, mutta pysähtyi kanojen äkillistä hätähuutoa. Voi,
voi! Skookum oli taas erehtynyt kanoista ja metsäkanoista. Mutta ei
kulunut kuin minuutti, kun se oli häpeäpaaluun sidottu, ja siinä se sai
olla, niin kauan kun matkamiehet talossa viipyivät.

Iltapäivällä Kuonab palasi lehmiä edellään ajaen, ja kun hän Rolfille
kertoi nähneensä viisi _valkohäntähirveä_, niin hänen katseessaan
välähti pettämätön metsämiehen silmän kiilto.

Kolme lehmää, joita ei oltu kahteen päivään lypsetty, oli arveluttava
asianlaita, joka vaati kiirettä tointa. Rolf oli viisi vuotta lypsänyt
viittä lehmää kahdesti päivässä, ja ensi katseella ukko Van Trumper
älysi, että poika oli 'ulosoppinut'.

"Hyvä, hyvä! Mnää lähre ny sikoi ruakkima."

Hän lähti läävälle, mutta pellavatukka, punaposki tyttönen juoksi hänen
perässään. "Isä, isä, äiti sanoo" -- enempää ei kuulunut.

"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki" -- ja lihava hollantilainen
seurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot
vakavan huolen peittäminä. "Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta
kanuut?" Kuonab nyökkäsi. "Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk."
Isä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja
kaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä
miksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman
vaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan -- eihän hän voinut vaimoaan
jättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. --Melkein
epätoivoisena: "Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas
frouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur
sukkela." Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys
intiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, "oikea mies", ja
vaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin
yksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun
rannasta: "Hoid hyvin mnu lapsen", ja kääntyi sitten pois, silmät
kyynelissä.

Se toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni;
siellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi
kaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden
koetuksen aikana?

Tunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen
pellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei
ole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta,
ja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun
lohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos
olisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan
pimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana
elinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan
kodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.




XVI.

Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.


Molemmat intianit nukkuivat yönsä oivassa hirsivajassa, peitoin, runsain
heinin ja katoin. He olivat sangen tyytyväisiä, sillä he olivat päässeet
salojen reunaan ja lähelle erämiehen elämää. Ei kulunut ainoatakaan
päivää eikä yötä, joka ei olisi sitä todistanut.

Vajan toinen pää oli lautaseinällä erotettu kanahuoneeksi. Kanahuoneessa
hoiti toistakymmentä kanaa velvollisuuksiaan; molempien "ruskeitten
enkelien" ensi yönä ne siis nukkuivat hiljaista unta, kun äkkiä sekä
kanat että vieraat heräsivät meluavaan kaakatukseen, joka nopeaan
lakkasi. Se oli melkein kuin olisi kana pudonnut kesken pahaa unta ja
sitten orrelleen nousten uudelleen uinahtanut. Mutta seuraavana päivänä
nähtiin munitusosaston yhden mitä parhaimman jäsenen ruumis nurkassa,
osaksi syötynä.

Kuonab tarkasti päätöntä kanaa ja pölyä, jota oli paikalla, ja sanoi
sanan: "Minkki".[11]

Rolf sanoi: "Miks'ei skunkki?"

"Skunkki ei olisi päässyt orrelle."

"Taikka lumikko."

"Lumikko olisi vain veren imenyt ja tappanut kolme tai neljä."

"No pesukarhu?"

"Pesukarhu olisi vienyt sen mennessään, ja samoin olisi kettu ja
villikissa tehnyt, ja näätä ei olisi yöllä tullut taloon."

Selvää siis oli, ensinnäkin että se oli ollut minkki, ja toiseksi, että
se lymysi vajan läheisyydessä, kunnes nälän pakko ajaisi sen uuden
kerran kanahuoneeseen. Kuonab peitti kanan ruumiin parilla kolmella
suurella kivellä, niin että sen luo oli pääsö vain yhdeltä puolelta.
Tämän aukon eteen hän asetti ansan.

Seuraavana yönä he jälleen heräsivät, tällä kertaa kamalaan kirkumiseen
ja kanain myötätuntoiseen kysyvään kaakatukseen.

Äkkiä ylös nousten he menivät sinne lyhty kädessä. Rolf näki nyt näyn,
joka häntä milt'ei pöyristytti. Suuri koirasminkki oli tarttunut
toisesta etukäpälästään. Se riuhtoi ja raivosi, repi, milloin ansaa,
milloin kuollutta kanaa ja joskus omaa ansaan tarttunutta jalkaansa,
pysähtyen silloin tällöin päästämään korvia vihlovia kirahduksia,
hyökäten sitten taas hurjassa eläimellisessä raivossa ansan kimppuun,
purren hajalle terävät valkoiset hampaansa, järsien julmaa metallia
revityin verisin leuoin, rähisten, äristen hulluna raivosta. Vihamiesten
astuessa huoneeseen se käänsi heitä kohtaan sanomatonta pelkoa ja vihaa,
raivoa ja kauhua kuvastavan ruman muotonsa. Sen silmät lyhdyn valossa
hehkuivat vastaan viheriää liekkiä, se riuhtoi uudelleen irti
päästäkseen, ilma oli ytelänä sen myskimäisestä hajusta. Tämä voimaton
raivo ja taistelu painui syvälle Rolfin mieleen. Kuonab sai käteensä
kepin ja yhdellä iskulla lopetti sen temmellyksen, mutta Rolf ei sitä
milloinkaan unohtanut, eikä hän koskaan kerkeällä mielellä lähtenyt
mukaan kokemaan, kun näitä armottomia teräsleukoja oli viritetty.

Viikon kuluttua puuttui jälleen kana ja kanahuoneen ovi oli jäänyt auki.
Tutkittuaan tarkkaan pölyä sekä kanahuoneessa että sen ulkopuolella
Kuonab sanoi: "Pesukarhu". Se on hyvin harvinaista, että pesukarhu tekee
rosvoretkiä kanakoppiin. Tavallisesti se silloin on yksilö, jolla on
luonnottomat taipumukset, mutta kerran aljettuaan se varmaan palaa
takaisin. Intiani päätti, että se luultavasti palaisi takaisin jo
seuraavana yönä, ja varusti ansan. Viritettiin nuora oven salvasta
erääseen puuhun ja nuoraan kiinnitettiin paino, niin että ovi itsestään
sulkeutui, jonka jälkeen sitä vastaan sisäpuolelle asetettiin pönkkä,
joka itsestään salpasi oven. Oven hän sitten tuki auki päreillä, jotka
asetettiin niin, että pesukarhun täytyi niille astua, kun oli
kanahuoneeseen tullut, ja samalla laukaista ovikin. Ansan virittäjät
luulivat, että he yöllä kuulisivat oven laukeavan, mutta he nukkuivat
sikeään, eivätkä tienneet mistään ennenkuin seuraavana aamuna. Silloin
he huomasivat, että ovi olikin lauennut, ja huoneesta löytyi eräästä
pesimäkopasta kyyryssään sitkeä vanha tappelupukari pesukarhu. Kumma
kyllä, se ei ollut enää toiseen kanaan koskenut. Sen sydän oli
muuttunut, kun se oli huomannut vangiksi joutuneensa, eikä kauaa
kulunut, ennenkuin sen nahka riippui vajan päässä kuivamassa ja lihat
talon ruoka-aitassa.

"Onko tämä näätä?" kysyi pikku Annette. Ja kun hänelle sanottiin, että
ei, niin pettymys houkutteli hänestä sen tunnustuksen, että ukko Warren,
jolla oli puoti järven takana, oli luvannut hänelle näädän nahkasta
sinisen karttuunipuvun.

"Saat ensimäisen, jonka minä saan", sanoi Rolf.

Elämä kului hauskasti Van Trumperin talossa. Viikon kuluttua oli emäntä
taas jalkeilla. Annette sai hoitaa perheen nuorinta, samoin kuin
ennenkin tulleita. Hendrik ukko vähitellen selvisi monista kiireistään,
kun oli saanut niin odottamatta apua, ja vaikka työ olikin raskasta,
niin ei se kuitenkaan ystävällisessä talossa niin kovin raskaalta
tuntunut. Intianeja oli tosin alussa vähän vierasteltu, mutta arkuus
hälveni, varsinkin Rolfia kohtaan, joka oli niin seuranrakas ja
avomielinen. Ja hollantilainen, jota ihmetytti se, että hänellä oli
siniset silmät, vaikka ruskea iho, tuli lopulta siihen päätökseen, että
hän mahtoi olla intiani vain puoleksi.

Elokuu kului nuorukaisen mielestä hauskasti, mutta Kuonab alkoi käydä
varsin levottomaksi. Viikon hän saattoi tehdä työtä yhtä uutteraan kuin
kuka valkoinen tahansa, mutta kärsivällisen, taukoomattoman,
elinaikaisen työn arvoa ei hänen rotunsa kyennyt käsittämään.

"Paljonko rahaa meillä nyt on, Nibowaka?" oli semmoinen levottomuuden
oire elokuun puolivälissä. Rolf laski: puolen kuukauden palkka
Kuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin
löytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.

Kolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän
sanoi: "Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän
maan ja majan rakentaaksemme." Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä,
hän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat
kanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja
ansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä
pyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan
pidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos
nimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari,
valaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa
heille paljon tietoja pyyntipaikoista -- Vermontin puolella ei tarvinnut
yrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George
järvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas
pohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat
uutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras
maa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin
kaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean
pääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.

Se oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin
murhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen
tarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään
kaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa
antaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat,
jotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina "Viiden
mailin taivallukselle" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten
saattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas
oli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia,
kunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä
nousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli
kahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta
riistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli
saanut olla autiona.

Semmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen -- he
jäivät.

Joutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita
tuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se
sitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa
naulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana,
jona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.

Tuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti
siellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden
päivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan
kahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas
lauloi metsämiehen runon:

    "Isä, meidän askeliamme johda,
    Meitä saata hyville metsämaille."

Sitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät
suljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä
tahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme
auringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt
sinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla.
Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä
silloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta
todellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.




XVII.

Jokimatka Hudsonin latvoilla.


_Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata,
ja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si
Sylvanne_.


Hulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat,
milloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat
hollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum
keulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina.
Rolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli
voittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja
sisariaan.

"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian." Hän suuteli
Rolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki
lähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli
matalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he
saattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin
kuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin
luo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.

Ovea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää
vastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin
halveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi
tupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.

Ukko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun
hän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin
uudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys.
Puodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita,
teetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta,
palttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa,
toinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki
Hendrikin laskuun.

"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet;
saisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu." Kauppias vei
heidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia
ikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis
lisättiin varustuksiin.

"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?" ja hän otti alas uuden
siron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. "Viisikolmatta
dollaria vain." Rolf pudisti päätään; "osa hintaa nyt, loput keväällä
turkiksilla." Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut
voittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: "Ei." Mutta
monesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta,
suoritettiin kovalla rahalla.

Heidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa
kiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin
henkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.

"Potkaisitko sinä minun koiraani?"

Raa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen
katse. "Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon
haravaan."

Se oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.

Renttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: "Kuules Warren!
etkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin
jonkun toisenkin."

"En", sanoi Warren, "johan sinulle sanoin, että en!"

"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä
nahkoista, mitä minä sain viime talvena."

"En niitä kaipaakaan", vastasi kauppias; "tiedän minä jo, minkä arvoinen
sinun sanasi on." Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.

"Kuka se oli?" kysyi Hendrik.

"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän
pyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta
olisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä
vuorien länsipuolelle."

Warrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että
Jesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. "Seuratkaa siihen
saakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan
nahkoja."

Verkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari
tuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä
kuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.

Sinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: "Jumalan halttu, dulkka
doistki". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella,
sitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.

Päivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät
yömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa
ja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen
ja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä
tasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle,
molempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan,
niin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin
maahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin
he olivat säältä hyvässä turvassa.

Illalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä,
vaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät
savut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut,
ja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni
käpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä
kimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki
ruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera
ja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle
tuoksahtavassa savussa, jota sanovat "intianihajuksi", ne jotka eivät
tiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen
luvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen
mieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista
vuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä "tshokotungiksi eli rakkopuuksi".
Rolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny --he
olivat sitä sanoneet "pohjolan kuusen tyynyksi", koska siinä oli
täytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut.
Monta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä
tähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli
se pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle
ollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin
se ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta
se saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko
ollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen.
Sulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset
ajatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta
etsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua!
Olkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun
mieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen
puhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja
siten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän
murheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.

Se oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan
pettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.

Seuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan
lähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten
kuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet
kastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava
kiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu
itse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin
kuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon
jokea.

Se oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut
Piipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen.
Nyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen
tuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa
totteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka
ilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon
ottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei
koskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä
pitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei
koskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli
keveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi
tuumaa.

Tunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja
siellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava
vastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin
vettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin
tällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja
aljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota
oli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta
taivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset
kuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja
seuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole
ainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista
ajoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan
tutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin
laskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan
jälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka
vähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista
merkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.

"Ugh", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu
kääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle
noustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo
melkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa
selkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut
kovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä
on aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei
tiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab
toisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli
pääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen
reunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.

Kun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin
ryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja
viimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.

Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen
tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin
toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu
siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon
mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, _demi-charge_ (puolella
kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli
nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen
perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput
tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta
sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea
jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja
leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta,
toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen
vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.

Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle
sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle --
se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi
äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa,
vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran.
Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen,
toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf
perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla
nostettiin "väkevän veden" päälle.

Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa
perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan
työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli
ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä
mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät,
miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.

Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän
iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa,
niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.




XVIII.

Eläinten elämää jokivarressa.


Älköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla,
vaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla
kanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli
paljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat
Hudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat
kiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti
napautti parraspuuhun, joka merkitsi "silmät auki", ja osotti rantaa.
Siellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen,
oli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen
kivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä
voimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin;
tapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti
pystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi
hävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin
kevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli
mennyt.

Monesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran
vilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren
iilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab
kuiskasi "saukko" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin
näyttäytynyt.

Eräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen
-- räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös
huomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan
paistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka
makua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti
rauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille
varottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta,
ennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.

Kerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa
metsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen.
Lintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen,
milloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.

Toisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab
pisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina,
jonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä
mukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: "Elä tee tulta
puoleen tuntiin."

Parinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä
intiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran
kuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin
vielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli
kuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin
tilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.

Eräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti
lentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja
matkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf
tylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa
asuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin
lähteä ja palata paistit selässään.

Seurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan
kierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden
pentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin
pysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.

Kuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla
metsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän
lakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun
luistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan
sidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja
Skookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa
näkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja
kohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään
olisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla
ja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin
niin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen
päähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten
hiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti;
se sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi
äänekkään varotuksen "koff! koff! koff! koff!" ja lähti juoksuun niin
nopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu,
hyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen
siitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum
kintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon
näkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan
päässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.

"No nyt", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, "emäkarhu palaa
takaisin ja syntyy tappelu."

"Tuleeko se takaisin?" hän hermostuneesti kysyi.

Intiani nauroi. "Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne
eivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee."

Puuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin
armoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa,
vaan täyden pelastuksen. "Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan
ottaa; jätetään ne", Rolf sanoi, mutta lisäsi: "Löytäisivätköhän ne
emänsä?"

"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä
kaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas
kaikki koossa."

Retkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta
ammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan
menetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia
vavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista,
joissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.




XIX.

Rannalla jalanjälki.


Jesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut
helppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita.
Toisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi
päättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo
pelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui
iloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.

Kymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin
Jesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he
nyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin
kuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa.
Aamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät
viisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea
valkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin
eläimien jälkiä -- minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja,
vuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän
pamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät
kulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa,
jotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen
jotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi -- _ihmisen jalanjälki_;
lehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua.
Ensi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies,
jolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He
seurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan
täyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät
paikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon
simpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta
istumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan
aseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät
niitä harvoin.

Pari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että
vihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä.
Sitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa
musertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään -- joko lähteä
edempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen
ranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen
oli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille
ja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi
erämiehen majaa järven rannalta.

Meloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan
juoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät
maalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti
painavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen
järveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa
tutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja
kulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät
puolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet
merkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää
selvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta
ei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi
kieltänyt taloksi rupeamasta.

Entä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti
on paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät
isot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä
kaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet
tullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.

Mutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; -- länsipuolelle. Hän
tahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli
sillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja
sanoi tuon ainoan sanan: "Idaho". Sinne siis länsirannalle, sille
paikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.




XX.

Erämiesten mökki.


_Mies se, joka tietää, mitä hän ei osaa, sano' Si Sylvanne._


Otaksun jokaisen erämiehen, mitä on koskaan elänyt, sanoneen ryhtyessään
ensi mökkiä rakentamaan: "Kah, olkoon miten pieni tahansa, kunhan vain
on katto ja sen verran tilaa, että mahtuu pitkälleen." Mutta ennen
kevään tuloa on jokainen erämies myös selvillä siitä, että oli suuri
erehdys, ettei hän tehnyt sitä siksi suurta, että olisi mahtunut siihen
asumaankin ja vielä varannut tavaroilleenkin sijaa. Kuonab ja Rolf
olivat vasta-alkajat ja tekivät tavanmukaisen erhetyksen. He pohjasivat
aivan liian pienen pirtin, 10x12 jalkaa, vaikka sen olisi pitänyt olla
12x20 jalkaa, ja seinäin korkeuden he määräsivät 6 jalaksi, vaikka 8
jalkaa olisi ollut tarpeen. Kumpikin oli tottunut kirvesmies. Kuusia oli
yllin kyllin ja seinät kohosivat sukkelaan. Päivässä sai kehä valmiiksi.
Mutta tärkeätä oli saada kunnon katto. Milläpä se katettaisiin?
Limittäisilläkö niinenkuoren kouruilla, halkopäreillä vaiko savella?
Helpoin tehdä, talvella lämpöisin, kesällä viilein on savikatto. Mutta
sillä on kolme haittaa. Hyvin pitkällisillä sateilla se alkaa vuotaa,
kuivilla siitä varisee pölyä ja likaa ja se on niin raskas, että se
tavallisesti lopulta murtaa katonkannattimet ja niskahirret, ellei niitä
tueta pönkillä, jotka taas ovat tiellä. Mutta sittenkin olivat sen edut
niin ilmeiset, etteivät rakentajat epäilleet. Savesta he päättivät sen
tehdä.

Kun seinät olivat viittä jalkaa korkeat, niin hakattiin hirret poikki
oviaukon ja akkuna-aukon kohdalta, jättämällä sentään kummankin
alimmasta hirrestä puolet vahvuutta jäljelle. Sitten nostettiin
paikoilleen päällyshirret, käännettiin aluksi nurin ja lovettiin samoin
oven ja akkunan kohdalta, ja puolet hirren vahvuutta veistettiin pois
aukkojen jatkoksi. Sitten veistettiin kaksi latuskaa kuusipönkkää oven
pihtipieliksi ja kaksi lyhyempää akkunan pihtipieliksi. Niihin
kaivettiin reiät ja reikiin lyötiin tammiset vaarnat kunkin hirrenpään
kohdalle, ja siten olivat ovi- ja akkuna-aukot valmiina.

Yhteen nurkkaan rakennettiin savesta ja kivistä pieni liesi. Mutta ei
järven kivistä, niinkuin Rolf olisi tahtonut, vaan mäkirinteen kivistä;
entä miksi? Kuonab sanoi, että järven kivet olivat vedenhaltijain kiviä
ja etteivät ne tulen lähellä eläneet, vaan halkeisivat auki; mutta
mäkirinteen kivet olivat auringon- ja tulenhaltijain kiviä, ja tulessa
ne lisäisivät kuumuutta.

Totta on, että järvikivi kovasti kuumetessaan halkeaa, mäkikivi taas ei
halkea; ja kosk'ei kukaan ole voinut todistaa vääräksi Kuonabin
selitystä, niin pitäköön yhä vielä paikkansa.

Lieden suunnitelma oli yksinkertainen. Rolf oli ollut mukana useatakin
rakennettaessa, ja pääasia oli, että savutorvi oli kyllin laaja ja että
ahtain kohta oli heti pesän yläpuolella.

Räystäshirret, päätyhirret ja harjahirret olivat pian paikoillaan.
Sitten leikattiin hienompia kuusi- ja tamarakki-salkoja,[12] sen
mittaisia, että ne paraiksi ulottuivat harjasta räystääseen saakka, ja
niin paljon, että ne peittivät koko katon. Läheltä saatiin vahvaa
saraheinää kasvavasta niitystä kylläksi karkeata heinää, jolla salot
vahvalta peitettiin. Ja hyväksi lopuksi kaivettiin kahdella puusta
veistetyllä lapiolla savea ja sitä leviteltiin heinän päälle tasainen
kuutta tuumaa vahva kerros; kun tämä sotkettiin tiiviiksi, niin saatiin
katto, joka hyvin päti.

Hirsien väliset suurimmat raot tukittiin puunkaistaleilla, pienet
tilkittiin sammalella. Veistetyistä lankuista tehtiin ovi, joka kääntyi
kahden tapin varassa; toinen tappi veistettiin ovilautaan, toinen
naulattiin siihen kiinni, kun ovi oli paikoilleen pantu; kumpikin tappi
sopi tuuman kairanreikään.

Lattiata ei tarvittu, mutta vuoteita varten tarvittiin lavat, ja niitä
tehdessään he alkoivat huomata, että pirtti oli liian pieni. Mutta
olihan se nyt, viikon työn jälkeen, valmis. Suloinen oli sen tuoksu,
puun ja sammalen sekainen, ja ainakin Rolf oli mökkiin niin tyytyväinen,
ettei hän voinut toivoa koskaan myöhemmin taloa rakentaessaan tuntevansa
yhtä vilpitöntä iloa.

Kuonab latoi lieteen huolellisesti pesällisen puuta, sytytti sitten
piippunsa, hyräili pienen runon "kodin haltijoista", kulki mökin ympäri
viitaten piipunvarrellaan erikseen kuhunkin neljään tuuleen, astui
sitten pirttiin ja sytytti lieden piipustaan, heitti tuleen vähän
tupakkaa ja valkohäntähirven karvoja, ja tupaantulijaiset olivat sillä
vietetyt.

Mutta siitä huolimatta he edelleenkin nukkuivat teltassa, jota olivat
kaiken aikaa käyttäneet, sillä Kuonab ei viihtynyt seinäin välissä, ja
Rolfkin alkoi päivä päivältä olla yhä enemmän samaa mieltä.




XXI.

Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.


He rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista
päivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan,
joita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut,
huomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut.
"Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna
minulle pyssy."

"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin."

Rolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle,
sillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa.
Rolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin
suinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis
alkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi
kaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen
suunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen
tarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän
lännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli
epätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt
menojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. "Elä hellitä, ennenkun olet
varma", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada
tietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului
minuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa
ei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla
erehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati _saamaan selville, mikä
se oli ollut._ Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan
kostuttamalla, joka koe sanoi "lounaasta"; toiseksi heittämällä ilmaan
jonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: "lounaasta kyllä,
mutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen". Siitä hän tiesi, että
saattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä
vänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia
aukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta,
oksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki
matkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta
kun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi
katselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin
satakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista
minuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon
pyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen
sydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut
sen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja
vihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt
semmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen
minuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan
ympäri paikan länsipuolelle.

Hiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi
suuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä
sykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli
tukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä
ja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi "hai
tshai!" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä
kiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen
hiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen.
Paikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja
ison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei
kolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan
väijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat
toinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman
sanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi
katsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi
ja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se
vapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen;
hengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun
sarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin
nuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti
liipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.

Rolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä
halveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin,
keskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa
oli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. "Ei
minusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä", hän voihki,
kääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti
häneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki
synkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen
kysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan
ilkeästi helähtäen.

Kuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen
nuorukaisen puoleen sanoi: "Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö
miksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina
käy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat
sarvaasi."

Rolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: "Vai pitääkö
_minun_ lähteä?" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.

"Ei, yritämmä huomenna uudestaan."

Aamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta
todennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi
kulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi
paljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta
märkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi,
tarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian
korkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se
on usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina
varottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä
sitä huomioon ottamatta.

Rolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa;
sitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus
hälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli
toinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko
etäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen
sydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja
erotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa.
Välähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf
vilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja
päästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi
seisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas,
kaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen
sen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja
jyrkät sanat: "_Se ei saa_ nyt vavista." Valkohäntähirvet oikoivat
jäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat
kadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti
sarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla "_minä tahdon_"
hän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon,
hyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän
panosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.

Syvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn
pamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman
askeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan
punaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja
lyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä -- niin, siinä se makasi,
pyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.

Rolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka
oli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.

"Minä sain sen", huusi Rolf.

Intiani hymyili. "Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin;
eilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja
siksi annoin sinun lähteä yksinäsi."

Sangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen
tempun syyn.

Kun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab
varovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa
selästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin
_neulesuoni_. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat
selkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät
sisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin
kappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin
vuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille,
mutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista
lankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset.
Päälle puhuen hän sitten sanoi: "Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli
oli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian".
Sitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.

Lihat ripustettiin varjoon säkkeihin kiedottuina, etteivät kärpäset
niihin päässeet, mutta nahkan upotti Kuonab suon silmään lämpimään
liejuun, ja kolmen päivän päästä, kun karva alkoi irtautua, hän kaapi
sen puhtaaksi. Leveän saarnipuisen vanteen hän oli vuollut valmiiksi, ja
kun vihanta parkitsematon vuota oli sille jännitetty, niin intianilla
oli jälleen intianilainen rumpu.

Se ei ollut kunnolla kuiva, ennenkuin parin kolmen päivän kuluttua, ja
kehällä kuivaessaan se napsahteli ja soinnahteli, josta kuuli, kuinka
nahka pingottui. Kuonab koetteli sitä vielä samana iltana istuessaan
tulen ääressä ja hiljaa hyräillessään:

    "Hoipa hoi -- heipä hei."

Mutta seuraavana aamuna hän ennen auringonnousua kohosi vaaralle, päivän
paistamalla kallionnokalla istuen hän tervehti Päivän jumalaa
rukouksella, jota hän ei ollut rukoillut siitä päivästä, jona he
lähtivät Asamukin ison kallion luota; jatkoksi hän lauloi runon:

    "Isä, sinua kiitämme;
    Oivat löysimme metsämaat.
    Liha ei puutu wigwamista."




XXII.

Ansajuoni.


Nyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä
ansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni
lähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän
aikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi
kautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi
muita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien
puronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu,
muita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona,
etsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että
niiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso
"kalastajanäätä" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja
hiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa
pitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta
se palaa lähtökohtaan.

Myöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen,
kattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum
milloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan
erään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen.
Neljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun.
Siihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan
puun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun
veistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana
oli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä
paikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen
tallaama. "Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu", huomautti
Kuonab.

Tuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa
kohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi
kaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli
puuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja
pystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat
tehneet syvän vaikutuksen.

Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen
yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat
pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla
jyrsitty ja raavittu.

"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä
enemmänkin.

Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se
piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten,
että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko
piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava
leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu
kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin,
milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin
kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen
aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi
verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä
kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä;
kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta
seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se
oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille
suunnalle se matkasi.

Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille
paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli
hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka
ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.

Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta
suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:

"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä
kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että
tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu
ei koskaan mene loukkuun."

Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin
kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme
niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme
harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä
etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä
sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.




XXIII.

Majavalampi.


Puolenpäivän aikaan levähtäessään he olivat kymmenkunnan mailin päässä
kotoaan ja olivat rakentaneet viisitoista näädänloukkua; kuta enemmän he
niitä tekivät, sitä sukkelammin seuraavat syntyivät.

Iltapäivällä he jatkoivat työtä, mutta puro oli ehtynyt pieneksi ojaksi
ja he olivat nyt korkealla tasaisemmalla maalla, joka oli paikka paikoin
suottunut. Seuratessaan yhä kapenevan ojan pääuraa, etsiskellen yhä
uusia turkiseläinten merkkejä, he kulkivat sen poikki moneen kertaan.
Vihdoin Kuonab pysähtyi, tuijotti eteensä ja osotti ojaa, joka ei enää
ollut selkeä, vaan liejusta sekainen. Hänen silmänsä loistivat, kun hän
päällään nyökkäsi vastavirtaan ja lausui tuon taikasanan: "_Majavia_".

He astuivat länttä kohti jonkun satakunnan askelta taajan lepikkörämeen
poikki ja tulivat vihdoin epäsäännölliselle lammikolle, joka levittelihe
pajupehkojen sekaan ja katosi rämeviidakoihin. Puroa seuraten he piankin
tulivat majavapadolle, pitkälle mutkaiselle tokeelle, joka oli
rakennettu pajunoksista ja liejusta. Selän poikki kaatui kymmenkunta
vähäistä köngästä, jotka alempana yhtyivät siksi puroksi, jonka vartta
he olivat kulkeneet.

Punasiipisiä nokilintuja[15] liiteli parvittain lammen seuduilla; sorsia
näkyi koko joukko, ja kuivaneessa puussa, jonka veden paisuminen oli
kuolettanut, seisoi suuri sininen haikara. Paljon pienempiä eläimiä
hyppi tai liehui ilmassa tällä vilkkaalla paikalla, ja kaukaa lammen
keskestä kohosi kekomainen risukasa: majavanpesä, joita kauempaa
keksittiin vielä kolme. Ei ainoatakaan majavaa näkynyt, mutta verekseltä
katkotut vesat, uiskentelevat oksat, joista kuori oli tyystin pois
jyrsitty, ja pitkä, vankka ja hyvässä korjuussa pidetty pato riittivät
tottuneen silmälle paikalla ilmoittamaan, että siinä oli suuri
majavasiirtokunta häiritsemättömässä luonnonrauhassa.

Majava oli niihin aikoihin kaikkein arvokkaimpia turkiseläimiä. Se menee
hyvin helposti ansaan ja lammen löytäminen tiesi siis samaa kuin jos
olisi löytänyt kukkarollisen kultaa. He kiersivät sen epämääräisiä
rantoja ja Kuonab osotti majavain monia maihinnousupaikkoja, jotka
näyttivät oikeilta pieniltä satamilta. Ne olivat rakennetut mudasta ja
kivistä; niihin oli varattu koloja, joista saattoi sukeltaa oikopäätä
syvään veteen. Siellä täällä oli rannalla korkea kekomainen
muurahaispesä ja sen luo vei lammesta polku, joka muka osotti, sanoi
intiani, että majavain tapana oli selkeinä päivinä tulla makaamaan
muurahaispesien päälle päivänpaisteeseen ja antaa muurahaisten noukkia
pois syöpäläiset nahkastaan. Eräältä korkealta syvään veteen pistävältä
niemekkeeltä he löysivät pienen hyvin väkevältä löyhkäävän
multaleivoksen; se oli, sanoi intiani, majavan kätkö, merkkipaikka,
jolla majavien kesken oli sama tehtävä kuin karhupuulla karhujen kesken.

Vaikka lampi näytti pieneltä, niin saivat he kuitenkin astua
neljännesmailin, ennenkuin pääsivät sen yläpäähän, ja sieltä he löysivät
toisen padon ja sen takaa toisen lammen, joka oli vähän korkeammalla
edellistä, eikä siinä ollut kuin yksi majakeko. Ja vielä senkin takana
oli patoja ja lampia, kaikkiaan kaksitoista lampea, toinen toistaan
korkeammalla. Ainoastaan ensimäisessä, suurimmassa, ja toisessa oli
pesiä, mutta kaikki ne kuitenkin näyttivät olevan osia samasta
menestyvästä siirtokunnasta, sillä verekseltä katkotuita puita ja oksia
oli joka puolella. "Ugh, hyvä; saamme ehkä viisikymmentä majavaa", sanoi
intiani, ja he tiesivät tulleensa luvattuun maahan.

Rolf olisi mielellään viettänyt lopun päivää lammen tutkistelemisessa
ja koettanut saada pyydystetyksi majavan, kun ne iltasella lähtisivät
ulos pesästään, mutta Kuonab sanoi: "Kaksikymmentä loukkua vasta;
meillä pitää olla puolentoistasataa." Astuen siis tuuheaan
sokerivaahteralehtoon, joka oli lammen länsipuolella kuivalla maalla, he
veistivät pilkat suureen puuhun, rakensivat siihen loukun ja etsivät
helpoimman reitin itäpuolella olevan louhisen vaaran poikki, toivoen
löytävänsä lähimmän joen, joka johtaisi alas heidän järvelleen.




XXIV.

Piikkisika.


Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle,
jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka
juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin
kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää
koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein
väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut
sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että
se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen
haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi
kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon
pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren
piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja
jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran
ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina
uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti
hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se
jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat
tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti
vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen
tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika,
huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt
hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen
kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.

[Kuva: Skookum ja piikkisika.]

Metsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen,
pyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella,
koettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään,
murahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin
maata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen
aikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen.
Kolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti
sen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta
pahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo
painuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen
mies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum
vain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita
poistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se,
joka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että
molemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä
julmimmin.

Mutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki
saatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.

Rolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui
läheisessä puussa.

Ruutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään,
kun Kuonab sanoi: "Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen
kiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten
peräytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa
suojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen
kohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä
maahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen
kätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli
puolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti,
ettei hän kuollut."

"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo", ja
Rolf otti kirveen.

"Wah!" sanoi Kuonab, "ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei
uhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin
tappaa."

Piikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin
urhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli
lopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut
tuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain
vihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman
tuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta
vasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana
aamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana
kulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä
edellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta
pitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa
oli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut
täysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan
eläimen kimppuun.

"Niin se on aina", sanoi intiani. "Ilveksen, vuoripantterin, suden,
ketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy
kuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli
koettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei
voinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin
ettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli
nälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä
oli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei
syödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään
kuoli siinä allikossa nälkään.

"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg,
suuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat;
kahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki
sileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni
sanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla
puulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua
korkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia,
opettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä.
Mutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg
voittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'."




XXV.

Saukkojen mäenlasku.


Oli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä.
Skookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät.
Päivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja
sarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen
alku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole
juuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli
siipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista
kuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan
muodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita
istui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas
välittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf
oli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan
oksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän
lähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli
ainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen
silmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja
vapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys
kiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain
kukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.

Lyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen
kohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu
uudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin
alkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita,
niin että ne pyrähtivät lentoon.

Rolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen
viereen ja alkoi valmistaa aamiaista.

"Ne ovat pöllöjä kanoja", hän selitteli. "Enimmäkseen niitä voi pyytää
tällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei
ole niin tyhmä."

Rolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset
Skookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se
katseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli
turvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun
se ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut
suutaan auki.

Nuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten
ansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin
kuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen
suosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon.
Joka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet
odottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi
korkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi
heihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta
näkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin
puolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä
oikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn
ja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan
rinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen
välillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin,
niin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti
olevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat
erämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan
heidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden
maahan.

Puro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku
melkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat,
mutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan
päähän he jättivät loukun.

Joki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon,
jossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he
näkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan
rauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he
kuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.

Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys
osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja
sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin
metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen
puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita
majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan
merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma
molskis, molskis, molskis -- se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä
saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka -- eihän kumminkaan, se
ajatus oli liian vastenmielinen -- kanuuta melova ihminen. Mutta yhä
kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin
väliajoin.

Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.

Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja
vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella.
Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä
näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä
rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää
savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.

_Plumpp_ laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen
jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta
parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis,
laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista
melkein yht'aikaa.

"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan
pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja
liukkaammaksi.

Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli
saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla,
kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.

Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen
rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä
mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja
metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat
yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu,
eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.

Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki,
vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja
saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä
vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen,
laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.

Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat
nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon,
mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän
säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa,
liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa
ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä
alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut
maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.

Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois
allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa
hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten
ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet
takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.

Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä
kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein
tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten
ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi
pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta
koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita
sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.

Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab
saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa
alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan
isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla,
näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin
sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta
molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen
intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut
nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä
porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia
kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat
pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi
saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.




XXVI.

Takaisin majalle.


Pitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa
leveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat
rakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät
suojatta taivasalle.

Seuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat
pelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen
tappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen
liemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen
niellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.

He olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä,
vaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He
kulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin
paikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli
laajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä
tuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti
riistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa
valkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä
levoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi
ketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he
olivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: "Hyvä, nyt
tiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu."

Erään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät
jälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia,
mutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden,
saukon sekä minkin jälkiä.

Iltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja
laski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen
loukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät
hirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä
vesirajaa.

Tultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen
sarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet
raadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut
käynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.

"Ugh", sanoi Kuonab, "ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne
tietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin
nälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi."

He siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari,
niin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan
sateen alkaessa.

"Hyvä", sanoi Kuonab, "loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken
työn, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet
kontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt
saavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta
meillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja."

Seuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan;
pian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä
viipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin
lämpöiselle päivän puolelle. "Siitä tulee taika, joka lumoo joka
karhun", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.




XXVII.

Skookum potilaana.


Kotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin
ympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin
vuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla,
olivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle
harjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.

Kuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: "Paha vanha mustakarhu; se on
myllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se
ei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin."

"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin
päähän", sanoi Rolf ja lisäsi: "Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy
olla viileä."

"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa", sanoi intiani; "mutta nyt
meidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat
pysyvät kauniina."

"Ei maar", vastasi nuorukainen, "Skookumista ei nyt ole matkaan
lähtijäksi. Me emme voi sitä tänne jättää, ja aitan teemme kolmessa
päivässä."

Halli riepu oli nyt entistäänkin huonommassa kunnossa. Se tuskin saattoi
hengittää, vielä vähemmän syödä ja juoda, ja tämä ratkaisi asian.

Ensinnä potilaan päätä haudottiin niin kuumassa vedessä kuin se suinkin
sieti. Se näyttikin helpottavan sen verran, että se ahnaasti nieli vähän
lientä, jota kurkkuun kaadettiin. Sille tehtiin vuode päivänpaisteiseen
paikkaan ja erämiehet rupesivat uutta huonetta rakentamaan.

Kolmessa päivässä aitta sai valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin
tilkitsemistä. Lokakuu oli alkanut ja kirpeä pakkasyö varotti, että
kovat valkoiset kuukaudet olivat tulossa. Kuonab murtaessaan jään
kannusta ja katsellessaan matalalle jäänyttä aurinkoa sanoi: "Lehdet
varisevat nopeaan; pian tulee lumi; me tarvitsemme vielä yhden
ansajuonen."

Äkkiä hän vaikeni, tuijotti järvelle. Rolf katsoi samaan suuntaan, ja
sieltä tuli kolme valkohäntähirveä, kaksi sarvasta ja yksi naaras,
juosten, kävellen, hyppien keveästi esteitten yli, naaras edellä ja
molemmat kilpakosijat perässä seuraten. Kun ne pysyttelivät
järvenrannalla, niin ne lähestyivät mökkiä. Rolf katsahti Kuonabiin,
joka nyökkäsi, Rolf pujahti majaan, sai pyssyn naulasta ja hiipi nopeaan
joelle sille paikalle, missä metsäkarjan polku kulki joen poikki.
Sarvaat eivät vielä tapelleet, se aika ei vielä ollut tullut, mutta
niiden sarvet olivat puhtaat, niska turpoamassa ja ne uhkailivat
toisiaan juostessaan edellä kulkevan perässä. Ne kulkivat kaalamolle
kuin tuttuun paikkaan ja laukkasivat sen poikki, melkein uimatta. Kun ne
olivat maalle nousseet, niin Rolf odotti, kunnes näki ne selvään, ja
äännähti sitten lyhyesti ja terävään "hist". Se oli kuin taikasana,
sillä se muutti nuo kolme samoavaa valkohäntähirveä kolmeksi
kivijäykäksi patsaaksi. Rolfin tähtäimet kääntyivät pienempään
sarvaaseen, ja kun pamauksen suuri savupilvi oli edestä haihtunut, niin
kaksi oli mennyt menojaan ja pienempi sarvaista makasi maassa sätkien
viidenkymmenen askeleen päässä.

"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat; hirvet kävelevät leiriin", sanoi
Kuonab; ja saalis lihattiin nopeaan ja ensimäiset ruuakset ripustettiin
uuteen aittaan.

Sisälmykset kasattiin ja peitettiin pensailla ja kivillä. "Nämä
säilyttävät ne korpeilta ja närheiltä; talvella houkuttelemme niillä
kettuja ja otamme niiltä nahkat."

Nyt heidän oli päätettävä huomispäivästä. Skookum oli vähän parempi,
mutta yhä vielä sangen huonona, ja Rolf ehdotti: "Kuonab, ota sinä
kirves ja pyssy ja tee uusi ansajuoni. Minä jään tänne, varustan majan
talveksi ja hoidan koiran." Niin sovittiinkin. Intiani lähti tällä
kertaa yksin leiristä ja meni järven itärannalle; siellä seuratakseen
toista jokea lähteille samoin kuin edellistä, ja palatakseen kolmen tai
neljän päivän kuluttua mökille.




XXVIII.

Yksin erämaassa.


Rolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn
kuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka
hiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta
ilmeisesti se oli parantumisen tiellä.

Uuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten
Rolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta
puuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea.
Connecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa
kylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän,
ja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin
vahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion,
veisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja
kun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta
"silmiään myöten" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.

Sisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin
auttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ
tehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.

Ken meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan
jäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta;
sivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen
palaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden
mielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan
sanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa,
valtaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin
ajelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi --
niin, se hänen täytyi tunnustaa -- suurta lohdutusta sen pienen
avuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa
vieressä.

Mutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä
ja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.

Metsästäjäin sananparsi "pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista"
toteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan
ampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan -- hän nukkui nyt
siinä -- kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta
haahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse;
pysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko
kumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana
aamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei
yöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.

Kolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen
päivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan
hämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein
kummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine
sarvineen, kookkaan uroshirven.

Rolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä
pani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman
minkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja
nuolensa, murahti sitten halveksivasti: "Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja
oraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!" Hän lähti jälleen ulos;
siinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman
askeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta
Rolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen
voiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen
ilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko
tuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat
sitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti
ympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen
koommin näkynyt.

Viisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle,
käyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo
nuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen
kaukosurman voimaa.

Kuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle
muistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut
kaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa
nahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei
niin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti
päästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän
päätti _pakottaa_ sen tilaisuuden pian tulemaan.

Yhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt
auki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä,
kun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet
tukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat,
toiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset
orrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille.
Viritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat
avattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden
puolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli
hypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin
pieneen pölkkyyn.

Vaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä
etupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf
seuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä
hakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan
sorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa
puusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se
oli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas,
yli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon
tuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä
epäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän
päästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan,
mutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se
juoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin
jähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella
aaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se
välähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan;
hyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas
muuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun
sattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi
raitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias,
kavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti
suurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli
taas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka
kallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten
taas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli
sitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen
keltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se
pysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta
ah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä
tuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli
tuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva
häntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja
toiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois
henkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa
joka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan
kintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi
pensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja
sen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen
kaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki
joen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei
ollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä
edestä. Entä näätä --mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi;
nälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen
mielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle,
pupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.

Takaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli
pölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja
kääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi
kulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin
sukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että
katselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan
nurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja
mustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.

Rolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti
potkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja
-- tuomiotaan. Yks kaks, kolme -- loikaten pistävien ketrinoksaneulasten
yli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus,
rävistys -- taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja
oravien anastaja oli itse anastettuna.

Rolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin
pieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle
ihmisviholliselle.

Siitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin
näätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin,
samoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.




XXIX.

Lumikengät.


"Se on Anneten", sanoi Rolf, lupauksensa muistaen, kun ripusti oksille
pingotetun näädännahkan kuivamaan.

"Hoi! Hoi! Hoi!" kuului kolme huikkausta, samanlaista kuin sinä päivänä,
jona hän ensi kerran oli Kuonabin tavannut, ja vesillä näkyi toverin
kanuu, kapean järven poikki meloskellen.

"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa
tuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko
ruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin
saapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio
pajunoksalle pingotettu majavannahka. "Ohhoo!" hän huudahti.

"Ugh, löysin toisen lammen."

"Mainiota", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli
koskaan salolla nähnyt.

"Nämä vielä paremmat", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa,
jotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä
vastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen
mielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se
ominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa
semmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan
pidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä
salaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo
olivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet
mätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla
majavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä
hylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville
kuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin
soitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu,
rauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo
ja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on
yhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa
julistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.

Mutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä
ennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin
olla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään
rakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä
yhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen
saaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis
jo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää
olla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies
joutuu ansojaan kokemaan.

Puita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja
tilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä
uskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin
tehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta
enemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä
parempi.

Sangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on
kovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla;
hakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä
halkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta
Rolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja
vuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa
paksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta
sen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi
latuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista
tuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät
lovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että
päitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan
veteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja
lamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella
vaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät
koskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa.
Väliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki
pysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle
paikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin
raskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.

Näin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja.
Kosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin
upotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva
lähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät
säikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana.
Ulkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi
raakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa
leveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja
kaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi.
Hän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä
paljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan
lumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta,
jonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi
nauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja
käytännölliset.

Lumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin,
toboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin
niistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät
taivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka
pitivät niitä koossa.




XXX.

Ketunpyynti.


_Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on,
josta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, -- sano' Si
Sylvanne_.


Kun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin
Rolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja
useammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan
otuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti
puoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen
sopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki,
erämiehet ja heidän koiransa.

Eräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen
jälkeen, Rolf sanoi: "Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi
ottaisi muutamaa ketunnahkaakin?" ja hän osotti hieman ylpeillen
näädännahkaa.

"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit", vastasi intiani.

Rolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille,
missä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän
katsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan,
aivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari
pientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain
kummallekin puolelle, ot

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45453