← catalogue

Monte-Criston kreivi

by Alexandre Dumas · Finnish · Gutenberg #45448 · 2,495,886 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Monte-Criston kreivi
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Monte-Criston kreivi

Author: Alexandre Dumas
        Auguste Maquet

Translator: Jalmari Finne


        
Release date: April 21, 2014 [eBook #45448]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45448

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MONTE-CRISTON KREIVI ***

MONTE-CRISTON KREIVI

Kirj.

Alexandre Dumas


Suomentanut Jalmari Finne



Alexandre Dumas vanhemman ranskankielinen alkuperäisteos
Le comte de Monte-Cristo ilmestyi v. 1844-45


Otava, Helsinki, 1914.






SISÄLLYS:

   1. Marseille -- Tulo
   2. Isä ja poika
   3. Katalonialaiset
   4. Salaliitto
   5. Kihlajaiskemut
   6. Prokuraattorin sijainen
   7. Kuulustelu
   8. Ifin linna
   9. Kihlajaispäivän ilta
  10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa
  11. Korsikalainen ihmissusi
  12. Isä ja poika
  13. Satapäiväinen keisarikunta
  14. Raivoisa vanki ja hullu vanki
  15. Numero 34 ja numero 27
  16. Italialainen tiedemies
  17. Apotin huone
  18. Aarre
  19. Kolmas taudinkohtaus
  20. Ifin linnan hautausmaa
  21. Tiboulenin saari
  22. Salakuljettajat
  23. Monte-Criston saari
  24. Lumouksen vallassa
  25. Tuntematon
  26. Gardin sillan majatalo
  27. Kertomus
  28. Vankilan luettelot
  29. Morrelin kauppahuone
  30. Syyskuun viides päivä
  31. Italia -- Merenkulkija Sindbad
  32. Herääminen
  33. Roomalaisia rosvoja
  34. Odottamaton kohtaaminen
  35. La Mazzolata
  36. Rooman karnevaali
  37. San Sebastianon katakombit
  38. Sovittu tapaaminen
  39. Pöytätoverit
  40. Aamiainen
  41. Esittely
  42. Bertuccio
  43. Talo Auteuilissa
  44. Vendetta
  45. Verisade
  46. Rajaton luotto
  47. Harmaat hevoset
  48. Ideologiaa
  49. Haydée
  50. Morrelin perhe
  51. Pyramus ja Tisbe
  52. Myrkkyoppi
  53. Robert Paholainen
  54. Kurssinoteerauksia
  55. Majuri Cavalcanti
  56. Andrea Cavalcanti
  57. Aitaus
  58. Herra Noirtier de Villefort
  59. Testamentti
  60. Lennätin
  61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä
  62. Kummitukset
  63. Päivälliset
  64. Kerjäläinen
  65. Perheriita
  66. Avioliittoaikeita
  67. Kuninkaallisen prokuraattorin työhuone
  68. Kesätanssiaiset
  69. Tutkimuksia
  70. Tanssiaiset
  71. Leipää ja suolaa
  72. Markiisitar Saint-Méran
  73. Lupaus
  74. Villefort'in perhehauta
  75. Pöytäkirja
  76. Andrea Cavalcantin edistysaskelet
  77. Haydée
  78. Janinasta kirjoitetaan...
  79. Mehuvesi
  80. Syytös
  81. Toimensa jättänyt leipuri
  82. Murtovarkaus
  83. Jumalan käsi
  84. Beauchamp
  85. Matka
  86. Tuomio
  87. Taisteluhaaste
  88. Solvaus
  89. Yö
  90. Taistelupaikalla
  91. Äiti ja poika
  92. Itsemurha
  93. Valentine
  94. Tunnustus
  95. Isä ja tytär
  96. Avioliittosopimus
  97. Matkalla Belgiaan
  98. "Kellon ja Pullon" majatalo
  99. Laki
 100. Haamu
 101. Myrkyttäjä
 102. Valentine
 103. Maximilien
 104. Danglars'in nimikirjoitus
 105. Père-Lachaisen hautausmaa
 106. Jako
 107. Leijonanluola
 108. Tuomari
 109. Tuomioistuin
 110. Syytöskirjelmä
 111. Sovitus
 112. Lähtö
 113. Menneisyys
 114. Peppino
 115. Luigi Vampan ruokalista
 116. Anteeksianto
 117. Lokakuun viides päivä
      Viiteselitykset.




1. Marseille -- Tulo


Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi
merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan
Smyrnasta, Triestistä ja Napolista.

Tavalliseen tapaan läksi heti luotsi satamasta, pujahti Ifin linnan ohi
ja nousi laivaan Morgionin niemen ja Rionin saaren välillä.

Tavalliseen tapaan täytti myöskin heti utelias joukko Saint-Jeanin
linnoituksen rantavallin, sillä laivan tulo oli aina tärkeä tapaus
Marseillessa, varsinkin kun laiva, niin kuin oli laita Pharaonin, oli
rakennettu, varustettu ja lastattu vanhan Phocéen veistämöllä ja oli
erään marseillelaisen laivanvarustajan oma.

Alus pujahti onnellisesti salmesta, jonka joskus tulivuorenpurkaus
on muodostanut Caleseragne-saaren ja Jarros-saaren väliin,
sivuutti Pomèguen ja läheni kolmine märssypurjeineen, keula- ja
mesaanipurjeineen, mutta niin hitaasti ja surullisen juhlallisesti,
että uteliaat katsojat alkoivat aavistaa onnettomuuden sattuneen ja
kyselivät toisiltaan, mitähän aluksessa oli tapahtunut. Mutta
purjehdukseen perehtyneet huomasivat heti, että jos jokin onnettomuus
oli tapahtunut, niin se ei ollut kohdannut alusta, sillä se totteli
täydellisesti ruoria, sen ankkurit riippuivat paikallaan valmiina
laskeutumaan veteen, vantit oli päästetty irti, ja luotsin vieressä,
joka valmistautui ohjaamaan Pharaonin Marseillen sataman kapeasta
suusta sisään, oli nuori, vilkasliikkeinen ja tarkkasilmäinen mies,
joka valvoi aluksen jokaista liikettä ja toisti kaikki luotsin
määräykset.

Väkijoukon epämääräinen levottomuus oli siinä määrin tarttunut erääseen
katsojaan, että hän ei voinut odottaa aluksen saapumista satamaan, vaan
hyppäsi pieneen veneeseen, käski soutaa Pharaonia vastaan ja saavutti
sen Réserven lahdelman kohdalla.

Nähdessään miehen tulevan jätti luotsin vieressä seisonut nuori mies
paikkansa ja tuli hattu kädessä nojaamaan aluksen laitaa vastaan.

Hän oli noin kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias mies, pitkä,
solakka, mustasilmäinen ja mustatukkainen. Hänen olemuksestaan uhkui
rauhallisuutta ja päättäväisyyttä, kuten ainakin ihmisestä, joka on
lapsuudestaan asti tottunut taistelemaan vaaroja vastaan.

-- Tehän siinä olette, Dantès! huudahti veneessä oleva mies. -- Mitä on
tapahtunut ja miksi laivassa vallitsee tuollainen alakuloisuus?

-- Suuri onnettomuus, herra Morrel, vastasi nuori mies, -- suuri
onnettomuus, varsinkin minulle. Civita-Vecchian kohdalla menetimme
kunnon kapteenimme Leclèren.

-- Ja miten on lastin laita? kysyi kiihkeästi laivanisäntä.

-- Se on hyvässä kunnossa, herra Morrel, -- ja olette varmasti
tyytyväinen siinä suhteessa. Mutta kapteeni Leclère parka...

-- Mitä hänelle on sitten tapahtunut? kysyi laivanisäntä huomattavasti
tyyntyneenä. -- Mitä tuolle kunnon kapteenille on tapahtunut?

-- Hän on kuollut.

-- Pudonnutko mereen?

-- Ei, kuollut aivokuumeeseen kärsittyään pelottavan kovia tuskia.

Sitten hän kääntyi laivaväen puoleen:

-- Hohoi, kaikki paikoilleen! huusi hän. -- Valmiina laskemaan
ankkurit!

Laivaväki totteli. Samassa ne kahdeksan, kymmenen merimiestä, jotka
olivat laivan väestönä, riensivät jaluksiin, toiset kurenuoriin, toiset
rasseihin, toiset keulapurjeen rakkiköysiin, muutamat taas
jalustouveihin.

Nuori merimies loi silmäyksen näihin toimiin, ja kun hän huomasi
käskyjänsä toteltavan, kääntyi hän jälleen laivanisännän puoleen.

-- Ja mitenkä tämä onnettomuus on tapahtunut? kysyi laivanisäntä
jatkaen keskustelua siitä, mihin nuori mies sen oli lopettanut.

-- Hyvä Jumala, aivan odottamattomalla tavalla. Keskusteltuaan kauan
sataman komendantin kanssa kapteeni Leclère lähti Napolista hyvin
kiihtyneenä. Vuorokauden päästä tuli kuume. Kolme päivää myöhemmin
hän oli kuollut... Panimme tavalliset hautajaiset toimeen, ja hän
lepää, kauniisti purjeeseen kiedottuna, kolmenkymmenenkuuden naulan
painoinen kuula pään puolessa ja toinen samanlainen jalkopäässä,
El Giglio -saaren kohdalla. Me tuomme hänen vaimolleen hänen
kunniamerkkinsä ja miekkansa. Kannatti todellakin, jatkoi nuori mies
alakuloisesti hymyillen, -- sotia kymmenen vuotta englantilaisia
vastaan kuollakseen aivan samoin kuin muutkin vuoteessaan.

-- Niin, minkä sille voi, herra Edmond, vastasi laivanisäntä, joka
näytti yhä enemmän rauhoittuvan, -- olemmehan kaikki kuolevaisia, ja
täytyyhän vanhojen tehdä tilaa nuoremmille, sillä eihän heillä muuten
olisi mahdollisuutta edistyä virassa. Ja koska vakuutatte lastin
olevan...

-- Hyvässä kunnossa, herra Morrel, sen voin taata. Tämä matka tuottaa
teille voittoa vähintään kaksikymmentäviisituhatta frangia.

Kuljettiin juuri pyöreän tornin ohitse.

-- Valmiina laskemaan kaikki purjeet! huusi nuori merimies. -- Pitäkää
kiirettä!

Käsky pantiin täytäntöön melkein yhtä täsmällisesti kuin sotalaivassa.

-- Purjeet alas!

Kaikki purjeet laskeutuivat, ja laiva kulki tuskin huomattavasti
eteenpäin, liikkuen enää vain vanhan vauhdin vaikutuksesta.

-- Ja nyt, jos tahdotte nousta laivaan, herra Morrel, sanoi Dantès
huomatessaan laivanisännän levottomuuden, -- niin tässä on
tilinpitäjänne, Danglars, joka parhaillaan tulee kajuutasta ja voi
antaa teille kaikki toivomanne tiedot. Mitä minuun tulee, täytyy minun
valvoa ankkuroimista ja valmistaa alus suruasuun.

Laivanisäntää ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tarttui Dantèsin
heittämään köyteen ja nokkelasti kuin parhain merimies kapusi laivan
kuperaan kylkeen lyötyjä tikapuita myöten kannelle. Dantès palasi
peränpitäjän luo paikalleen jättäen puheenvuoron sille miehelle, jota
oli nimittänyt Danglars'iksi ja joka asteli laivan isäntää kohden.

Tämä henkilö oli noin kaksikymmentäviisi- tai -kuusivuotias, jokseenkin
synkän näköinen, esimiestensä edessä mateleva ja alaisiaan kohtaan
töykeä. Paitsi sitä, että hän oli tilinpitäjä, jota virkamiestä
merimiehet eivät katsele suopein silmin, eivät merimiehet hänestä
yleensäkään pitäneet, jota vastoin kaikki rakastivat Dantèsia.

-- No, herra Morrel, sanoi Danglars, -- tiedätte jo, mikä onnettomuus
meitä on kohdannut. Tiedättehän?

-- Tiedän, tiedän. Kapteeni Leclère parka! Hän oli hyvä ja kunnon mies!

-- Hän oli oivallinen merimies, vanhentunut taivaan ja meren välillä,
niin kuin tuleekin miehen, jolla on luottamustoimi sellaisen liikkeen
kuin Morrelin ja pojan palveluksessa, vastasi Danglars.

-- Mutta, väitti laivanisäntä seuraten katseillaan Dantèsia, joka etsi
sopivaa ankkuroimispaikkaa, -- mutta minun mielestäni ei tarvitse olla
niin perin vanha merimies, kuin te väitätte, Danglars, ennen kuin
tuntee ja tietää tehtävänsä. Katsokaahan ystäväämme Edmondia, hän tekee
tehtävänsä niin kuin ainakin mies, jonka ei tarvitse kysyä neuvoa
keneltäkään.

-- Niin, sanoi Danglars luoden Dantèsiin silmäyksen, jossa välähti
vihan liekki, -- niin, hän on nuori ja luulee pystyvänsä vaikka mihin.
Tuskin oli kapteeni kuollut, kun hän otti johdon käsiinsä, kysymättä
neuvoa keneltäkään, ja sai meidät heittämään hukkaan puolitoista päivää
viipymällä Elban saaren luona palaamatta suoraan Marseilleen.

-- Mitä tulee laivan johdon ottamiseen, sanoi laivanisäntä, -- niin se
oli hänen velvollisuutensa perämiehenä; mitä tulee puolentoista päivän
hukkaamiseen Elban luona, niin hän teki siinä väärin, ellei ollut
kysymys joidenkin vikojen korjaamisesta laivassa.

-- Laiva oli yhtä hyvässä kunnossa kuin minä olen ja kuin toivon
teidänkin olevan, herra Morrel. Ja tuo puolitoista päivää hukattiin
vain oikun tähden, hänen kun teki mieli nousta maihin, siinä kaikki.

-- Dantès, sanoi laivanisäntä kääntyen nuoren miehen puoleen, --
tulkaahan tänne.

-- Anteeksi, sanoi Dantès, -- heti kohta tulen.

Sitten kääntyen laivaväen puoleen:

-- Ankkuri alas! hän huusi.

Heti ankkuri putosi, ja ketjut valuivat kalisten alas. Vaikka luotsi
olikin saapuvilla, pysyi Dantès paikallaan siksi, kunnes tämä kaikki
oli tapahtunut; sitten hän huusi:

-- Laskekaa viiri ja lippu puolitankoon ja pankaa airot ristiin!

-- Katsokaahan, sanoi Danglars, -- hän luulee toden totta jo olevansa
kapteeni.

-- Niin hän onkin, vastasi laivanisäntä.

-- Niin, ei puutu muuta kuin teidän ja liiketoverinne allekirjoitus,
herra Morrel.

-- Miksikä emme antaisi hänelle tuota paikkaa? sanoi laivanisäntä. --
Hän on nuori, sen tiedän kyllä, mutta hän näyttää rakastavan ammattiaan
ja olevan siihen sangen perehtynyt.

Pilvi nousi Danglars'in otsalle.

-- Anteeksi, herra Morrel, sanoi Dantès lähestyessään. -- Nyt, kun
laiva on ankkurissa, olen valmis palvelemaan teitä. Huusittehan äsken
minua?

Danglars astui askelen taaksepäin.

-- Tahdoin kysyä teiltä, miksi pysähdyitte Elban saaren luo?

-- Sitä en tiedä. Täytin kapteeni Leclèrin viimeisen määräyksen, hän
kun kuollessaan antoi minulle käärön vietäväksi marsalkka Bertrandille.

-- Tapasitteko siis hänet, Edmond?

-- Tapasin.

-- Marsalkanko?

-- Niin.

Morrel katsahti ympärilleen ja vei Dantèsin syrjään.

-- Ja kuinka keisari voi? kysyi hän kiihkeästi.

-- Hyvin, sen mukaan mitä omin silmin saatoin huomata.

-- Näitte siis keisarinkin?

-- Hän tuli marsalkan luo minun siellä ollessani.

-- Ja puhuitteko hänen kanssaan?

-- Hän puhui kyllä minulle, sanoi Dantès hymyillen.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän kyseli laivasta yhtä ja toista, milloin lähdemme Marseilleen,
missä olemme purjehtineet ja mitä oli lastina. Luulen, että jos se
olisi ollut tyhjä ja olisin ollut sen omistaja, hän olisi tahtonut
ostaa sen. Mutta sanoin olevani ainoastaan perämies ja että aluksen
omistivat Morrel & poika. "Ahaa", sanoi hän, "tunnen hänet. Morrelit
ovat olleet useita sukupolvia laivanomistajia, ja eräs Morrel palveli
samassa rykmentissä kuin minäkin ollessani Valencessa."

-- Se on todellakin totta! sanoi laivanisäntä iloisesti. -- Se on
Policar Morrel, setäni, josta sittemmin tuli kapteeni. Dantès,
kertokaahan sedälleni, että keisari muisti hänet, ja saatte nähdä tuon
vanhan karhun itkevän. No niin, no niin, sanoi laivanisäntä taputtaen
Dantèsia ystävällisesti olalle, -- teitte oikein noudattaessanne
kapteeni Leclèren määräyksiä ja poiketessanne Elbaan, vaikkakin jos
tiedettäisiin teidän vieneen käärön marsalkalle, siitä voisi teille
koitua ikävyyksiä.

-- Mitenkä siitä voisi minulle koitua ikävyyksiä? sanoi Dantès. --
Enhän edes tiedä mitä vein, ja keisari on kysynyt minulta sellaista,
jota hän olisi voinut kysyä keneltä muulta tahansa. Mutta anteeksi,
sanoi Dantès, -- tuossa tulevat terveys- ja tullitarkastajat.
Sallittehan minun poistua?

-- Menkää, menkää, rakas Dantès.

Nuori mies poistui, ja hänen mentyään lähestyi Danglars.

-- No, sanoi hän, -- hän näyttää tyydyttävästi vastanneen teille, miksi
hän laski maihin Porto-Ferrajon luona?

-- Aivan tyydyttävästi, herra Danglars.

-- Sitä parempi, vastasi tämä, -- sillä ikäväähän on nähdä toverin
rikkovan velvollisuutensa.

-- Dantès teki velvollisuutensa, vastasi laivanisäntä, -- eikä siinä
ole mitään muistuttamista. Kapteeni Leclère oli käskenyt hänen poiketa.

-- Mitä tulee kapteeni Leclèreen, niin eikö hän ole jättänyt teille
erästä hänen kirjettään?

-- Kuka?

-- Dantès.

-- Minulle, ei! Oliko hänellä sellainen?

-- Minä luulen, että paitsi kääröä kapteeni jätti hänelle kirjeen.

-- Mistä kääröstä te puhutte, Danglars?

-- Siitä, jonka Dantès jätti Porto-Ferrajoon.

-- Kuinka te tiedätte, että hänellä oli käärö vietävänä
Porte-Ferrajoon?

Danglars punastui.

-- Kuljin kapteenin raollaan olevan oven ohitse ja näin hänen jättävän
käärön ja kirjeen Dantèsille.

-- Hän ei ole maininnut siitä mitään, sanoi laivanisäntä, -- mutta jos
hänellä sellainen on, niin hän antaa sen minulle.

Danglars mietti hetkisen.

-- Pyydän teitä, herra Morrel, olemaan puhumatta tästä Dantèsille
mitään, sanoi hän. -- Olen varmaankin erehtynyt.

Samassa nuori mies palasi; Danglars siirtyi loitommalle.

-- No, rakas Dantès, oletteko vapaa? kysyi laivanisäntä.

-- Olen.

-- Eipä se kestänyt kauan.

-- Ei, annoin tullimiehille luettelon tavaroistamme, ja mitä miehistöön
tulee, jätin luettelon sille henkilölle, joka lähetettiin alukseen
samalla kuin luotsikin.

-- Teillä ei siis ole mitään enää täällä tehtävää?

Dantès vilkaisi nopeasti ympärilleen.

-- Ei, kaikki on kunnossa, sanoi hän.

-- Voitte siis tulla syömään päivällistä meidän kanssamme?

-- Anteeksi, herra Morrel, anteeksi, mutta minun pitää ensiksi käydä
isäni luona. Kiitän osoittamastanne kunniasta.

-- Se on oikein, se on oikein, Dantès. Tiedän kyllä, että olette hyvä
poika.

-- Ja ... kysyi Dantès hetkisen arkailtuaan, -- oletteko kuullut, että
isäni voi kai hyvin?

-- Luullakseni voi, rakas Edmond, vaikkakaan en ole häntä nähnyt.

-- Niin, hän pysyttelee omassa pikku huoneessaan.

-- Se ainakin todistaa, että poissa ollessanne ei häneltä ole puuttunut
mitään.

Dantès hymyili.

-- Isäni on ylpeä, ja jos häneltä olisikin puuttunut jotakin, niin hän
ei olisi pyytänyt keneltäkään muulta kuin Jumalalta.

-- No, tämän käyntinne jälkeen odotamme teitä.

-- Anteeksi vielä, herra Morrel, mutta tämän käynnin jälkeen on minun
tehtävä toinen, joka on yhtä rakas.

-- Sehän on totta, Dantès; unohdin, että Catalansissa on eräs, joka
odottaa teitä yhtä kärsimättömästi kuin isänne. Kaunis Mercedes.

Dantès hymyili.

-- Ahaa, sanoi laivanisäntä, -- en enää kummastele, miksi hän on
kolmasti käynyt kysymässä uutisia Pharaonista. Teitä, Dantès, voi toden
teolla onnitella, kun teillä on niin kaunis rakastajatar!

-- Hän ei ole rakastajattareni, sanoi nuori mies vakavasti. -- Hän on
morsiameni.

-- Toisinaan se on sama asia, sanoi laivanisäntä nauraen.

-- Ei meille, vastasi Dantès.

-- No niin, rakas Edmond, jatkoi laivanisäntä, -- en enää pidätä teitä.
Olette hoitanut siksi hyvin minun asioitani, että annan teille niin
paljon lomaa kuin tahdotte hoitaaksenne omianne. Tarvitsetteko rahaa?

-- En. Minulla on koko matkapalkkani tallella, kolmen kuukauden palkka.

-- Olette säästäväinen poika, Edmond.

-- Muistakaahan, että minulla on köyhä isä, herra Morrel.

-- Niin, niin, tiedänhän, että olette hyvä poika. Rientäkää siis
katsomaan isäänne. Minullakin on poika, ja olisin hyvin vihainen, jos
joku estäisi häntä kolmen kuukauden matkan jälkeen tulemasta minua
tervehtimään.

-- Siis sallitte minun mennä? sanoi nuori mies kumartaen.

-- Sallin, ellei teillä ole minulle mitään muuta sanottavaa.

-- Ei.

-- Eikö kapteeni Leclère kuollessaan jättänyt teille kirjettä minulle
tuotavaksi?

-- Hän ei olisi jaksanut kirjoittaa. Mutta nyt muistan, että minun
täytyy pyytää teiltä kahden viikon lomaa.

-- Mennäksenne naimisiin?

-- Ensiksikin sen vuoksi; ja sitten mennäkseni Pariisiin.

-- Hyvä, hyvä, ottakaa niin paljon lomaa kuin tarvitsette, Dantès.
Laivan purkaminen kestää ainakin kuusi viikkoa, emmekä lähde merille
ennen kuin kolmen kuukauden päästä... Mutta kolmen kuukauden päästä
teidän täytyy olla täällä. Pharaon, sanoi laivanisäntä taputtaen nuorta
miestä olalle, -- ei voi lähteä ilman kapteeniaan.

-- Ilman kapteeniaan! huudahti Dantès ilosta välkkyvin silmin. --
Ajatelkaahan, mitä sanotte, tehän täytätte hartaimmat toivomukseni.
Onko tarkoituksenne nimittää minut Pharaonin kapteeniksi?

-- Jos olisin yksin määräämässä, niin ojentaisin käteni teille,
rakas Dantès, ja sanoisin: "Asia on päätetty"; mutta minulla on
liikekumppani, ja muistattehan italialaisen sananlaskun: _Che a
compagne, a padrone_.[1] Mutta puoliksi ainakin on asia päätetty, sillä
kahdesta äänestä olette saanut toisen. Mitä tulee toisen hankkimiseen,
niin luottakaa siinä suhteessa minuun, teen parhaani.

-- Oh, herra Morrel, sanoi nuori mies tarttuen kyynelsilmin
laivanisännän molempiin käsiin. -- Herra Morrel, minä kiitän teitä
isäni ja Mercedeksen puolesta.

-- Hyvä on, hyvä on, Edmond, taivaassa on Jumala, joka valvoo kunnon
miesten etuja. Menkää isäänne tapaamaan, menkää Mercedestä tapaamaan ja
tulkaa sitten luokseni.

-- Saanko ensin soutaa teidät maihin?

-- Ei, kiitos. Jään päättämään tilit Danglars'in kanssa. Oletteko
matkanne kuluessa ollut häneen tyytyväinen?

-- Riippuu siitä, mitä tuolla kysymyksellä tarkoitatte. Jos tarkoitatte
toverina, niin en ole, sillä hän luullakseni ei ole pitänyt minusta sen
päivän jälkeen, jolloin tyhmyydessäni kehotin erään riidan johdosta
häntä laskemaan maihin Monte-Criston saaren luo ja siellä selvittämään
asiamme. Tein tyhmästi ehdottaessani sellaista, ja hänellä oli täysi
oikeus kieltäytyä siitä. Jos kysytte samaa hänestä tilinpitäjänä, niin
ei minulla siinä suhteessa ole mitään moitittavaa, ja olette varmaankin
tyytyväinen siihen tapaan, jolla hän on hoitanut tehtävänsä.

-- Mutta katsokaahan, Dantès, jatkoi laivanisäntä, -- jos olisitte
Pharaonin kapteeni, niin pitäisittekö Danglars'in mielellänne
toimessaan?

-- Kapteenina tai perämiehenä, herra Morrel, vastasi Dantès, --
kunnioitan aina sitä miestä, joka nauttii esimiesteni luottamusta.

-- Huomaan teidät joka suhteessa kunnon mieheksi. En enää pidätä teitä.
Menkää, sillä näen teidän seisovan aivan kuin tulisilla hiilillä.

-- Pääsen siis lomalle? kysyi Dantès.

-- Johan sen sanoin.

-- Saanko ottaa veneenne?

-- Saatte.

-- Näkemiin asti, herra Morrel, ja tuhannet kiitokset.

-- Näkemiin asti, rakas Edmond, ja onnea matkalle.

Nuori merimies hyppäsi veneeseen, istui perätuhdolle ja käski soutamaan
Cannebièrelle. Kaksi merimiestä tarttui heti airoihin, ja vene kiiti
niin nopeasti kuin oli mahdollista satojen muiden veneiden lomassa
pitkin kaduntapaista kaitaa solaa, joka kahden laivarivin välitse vie
sataman suulta Orleansin rantakadulle.

Laivanvarustaja katseli hymyillen hänen jälkeensä, kunnes näki hänen
nousevan maihin, hyppäävän rantalaiturille ja katoavan siihen kirjavaan
joukkoon, joka aamusta kello viidestä iltaan kello yhdeksään asti
täyttää kuuluisan Cannebière-kadun. Tuosta kadusta nykyajan
merenkulkijat ovat niin ylpeitä, että he sanovat hyvin vakavasti ja
aivan erikoisella äänenpainolla: Jos Pariisilla olisi Cannebière, niin
Pariisi olisi pieni Marseille.

Kääntyessään laivanisäntä näki takanaan Danglars'in, joka näköjään
odotti hänen määräyksiään, mutta oikeastaan seurasi hänkin katseellaan
nuorta merimiestä.

Mutta suuri oli ero näissä molemmissa katseissa.




2. Isä ja poika


Jättäkäämme Danglars vihan hengettären yllyttämänä kuiskailemaan
laivanisännän korvaan kaikenlaisia ilkeämielisiä otaksumisia ja
seuratkaamme Dantèsia, joka kuljettuaan Cannebièren toiseen päähän
kääntyy Noailles-kadulle, astuu pieneen taloon Meilhan-puistokäytävän
vasemmalle puolelle, rientää pimeitä portaita viidenteen kerrokseen ja
pidellen toisella kädellä portaitten kaidepuusta, toisella hilliten
sydämensä kiivasta sykintää, pysähtyy raollaan olevan oven eteen, josta
näkee pienen huoneen perälle asti. Tässä huoneessa asuu Dantèsin isä.

Tieto Pharaonin tulosta ei vielä ollut ennättänyt vanhuksen luo.
Tämä seisoi parhaillaan tuolilla ja hoiteli vapisevin käsin
kapusiinihernettä, joka yhdessä metsäköynnöksen kanssa kierteli
rautalankaa pitkin hänen ikkunaansa.

Äkkiä hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen, ja tuttu ääni
hänen takanaan huusi:

-- Isä, rakas isä!

Vanhus huudahti ja kääntyi; sitten hän nähdessään poikansa vaipui tämän
syliin vapisten ja aivan kalpeana.

-- Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. -- Oletko
sairas?

-- En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut
sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta ...
oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!

-- Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo
ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän
minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja
me tulemme onnellisiksi.

-- Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. -- Mutta mitenkä
me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi
minulle.

-- Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen
saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten
olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia
surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra
Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni?
Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta!
Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.

-- Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, -- se on onni.

-- Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan
palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte
kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä... Mutta mikä
teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?

-- Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.

Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.

-- Mitä tämä on? sanoi nuori mies. -- Lasillinen viiniä, isä; se
virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?

-- Ei, kiitos, älä etsi. En minä tarvitse, sanoi vanhus koettaen
pidättää poikaansa.

-- Kyllä, kyllä, isä, sanokaa, missä sitä on?

Hän avasi pari kolme kaappia.

-- Tarpeetonta, sanoi vanhus, -- viini on loppunut.

-- Mitä, viini loppunut! sanoi Dantès vuorostaan kalveten, katsahtaen
vuoroin ukon laihtuneisiin poskiin ja tyhjiin kaappeihin. -- Mitä, onko
viini loppunut! Oletteko, isä, kärsinyt puutetta?

-- En kärsi mitään puutetta, kun sinä olet täällä, sanoi vanhus.

-- Mutta, sanoi Dantès kuivaten otsaltaan valuvaa hikeä, -- jätinhän
teille kaksisataa frangia lähtiessäni kolme kuukautta sitten matkalle.

-- Niin, niin, Edmond, se on kyllä totta. Mutta olit unohtanut pienen
velan naapurillesi Caderousselle. Hän muistutti siitä minua ja sanoi,
että ellen minä sitä maksa, hän menee perimään sen herra Morrelilta.
Ymmärräthän, että minä silloin, peläten siitä tulevan sinulle
ikävyyksiä...

-- Mutta, huudahti Dantès, -- minähän olin Caderousselle
sataneljäkymmentä frangia velkaa.

-- Niin olit, sopersi vanhus.

-- Ja te maksoitte ne teille jättämistäni kahdestasadasta frangista?

Vanhus nyökkäsi.

-- Joten olette elänyt kolme kuukautta kuudellakymmenellä frangilla!
mutisi nuori mies.

-- Tiedäthän, että minä tarvitsen niin vähän, sanoi vanhus.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, antakaa minulle anteeksi! huudahti Edmond
ja heittäytyi polvilleen vanhuksen eteen.

-- Mitä vielä, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinä olet täällä, ja kaikki
on unohdettu, kaikkihan on hyvin.

-- Niin, minä olen täällä, edessäni kaunis tulevaisuus ja hiukan rahaa
taskussani. Tuossa, isä, sanoi hän, -- ottakaa, ottakaa ja lähettäkää
heti joku ostamaan ruokaa.

Hän tyhjensi pöydälle taskunsa, jossa oli toistakymmentä kultarahaa,
viisi tai kuusi viiden frangin rahaa ja joukko pientä rahaa.

Vanhan Dantèsin kasvot kirkastuivat.

-- Kenenkä nämä ovat? sanoi hän.

-- Minun tietysti ... sinun ...! meidän...! Ota, osta ruokaa, ole
onnellinen, älä hätäile, huomenna saadaan lisää.

-- Älä hätäile, älä hätäile, sanoi vanhus hymyillen. -- Sinun luvallasi
käytän rahoja säästäväisesti. Jos ostaisin liian paljon yhdellä kertaa,
luultaisiin, että minun oli pakko odottaa sinun paluutasi voidakseni
ostaa jotakin.

-- Tee niin kuin tahdot. Mutta ennen kaikkea ota itsellesi
palvelijatar. En tahdo, että sinä olet yksin. Olen kätkenyt
tullimiehiltä kahvia ja erinomaista tupakkaa laivan ruumaan, huomenna
ne saat. Mutta vaiti, joku tulee!

-- Se on varmaankin Caderousse, joka on kuullut sinun tulevan ja saapuu
toivottamaan onnea paluusi johdosta.

-- Hyvä, siinäkin yksi, jonka huulet sanovat toista kuin sydän
ajattelee, mutisi Edmond. -- Mutta hän on naapuri, joka aikoinaan on
tehnyt meille palveluksia, olkoon hän tervetullut.

Samassa ilmestyi ovelle Caderoussen musta ja parrakas pää. Hän oli noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäinen. Hänen kädessään oli
kankaankappale, jonka hän, räätäli, aikoi muuttaa takin etukappaleeksi.

-- Kas, sinähän olet palannut, Edmond, sanoi hän ja veti suunsa leveään
hymyyn paljastaen norsunluunvalkoiset hampaansa.

-- Niin kuin näette, naapuri Caderousse, ja valmiina palvelemaan teitä
kaikin tavoin, vastasi Dantès, salaten huonosti kylmäkiskoisuutensa.

-- Kiitos, kiitos. Kaikeksi onneksi en tarvitse mitään, vaan
päinvastoin toisinaan muut tarvitsevat minua. (Dantès liikahti.) En
tarkoita sinua. Olen lainannut sinulle rahaa, sinä olet maksanut sen
takaisin. Sellainen on tavallista hyvien naapurusten kesken, ja me
olemme kuitit.

-- Ihminen ei koskaan ole kuitti niiden suhteen, jotka ovat tehneet
meille palveluksia, sanoi Dantès; -- sillä kun ei ole enää heille
velkaa rahaa, on heille velkaa kiitollisuutta.

-- Älkäämme suotta puhuko siitä! Mikä on mennyt, on mennyt. Puhukaamme
sinun onnellisesta paluustasi, poika. Olin mennyt satamaan hankkimaan
itselleni kappaleen tätä kastanjanruskeata kangasta, kun tapasin
ystäväni Danglars'in. "Sinä Marseillessa?" -- "Niin, minä itse",
vastasi hän -- "Luulin sinun olevan Smyrnassa." -- "Olin kyllä siellä,
sillä palaan juuri sieltä." -- "Ja Edmond, missä se poika on?" --
"Isänsä luona epäilemättä", vastasi Danglars. Ja silloin minä tulin,
jatkoi Caderousse, -- saadakseni puristaa ystävän kättä.

-- Tuo hyvä Caderousse, sanoi vanhus, -- kuinka hän pitää meistä.

-- Varmasti minä teistä pidän, ja kuinka minä teitä kunnioitan, sillä
kunnon ihmiset ovat harvinaisia! Mutta sinähän, poika, näytät tulevan
rikkaaksi! sanoi räätäli vilkaisten Dantèsin pöydälle asettamiin
kulta- ja hopearahoihin.

Nuori mies huomasi ahneuden liekin leimahtavan naapurin mustista
silmistä.

-- Enhän toki, sanoi hän, -- nämä rahat eivät ole minun. Sanoin tässä
isälle pelänneeni hänen kärsineen poissa ollessani puutetta, ja
rauhoittaakseen minua hän tyhjensi kukkaronsa pöydälle. Pistäkäähän,
isä, rahat jälleen laatikkoon, jatkoi Dantès, -- ellei naapurimme
Caderousse vuorostaan niitä tarvitse, jolloin rahat ovat hänen
käytettävinään.

-- En, poikaseni, sanoi Caderousse, -- en tarvitse mitään, sillä,
Jumalan kiitos, toimeni elättää miehen. Pidä rahasi, pidä. Eihän
ihmisellä niitä ole koskaan liikaa. Se ei estä minua olemasta
tarjouksestasi sinulle yhtä kiitollinen, kuin jos olisin sitä käyttänyt
hyväkseni.

-- Hyvästä sydämestä sen tein, sanoi Dantès.

-- Sitä en epäilekään. Mutta sinähän, veitikka, olet päässyt hyviin
väleihin herra Morrelin kanssa?

-- Herra Morrel on aina ollut minulle hyvin hyvä, vastasi Dantès.

-- Siinä tapauksessa teit väärin, kun kieltäydyit syömästä päivällistä
hänen luonaan.

-- Kieltäydyitkö menemästä hänen luokseen päivälliselle? sanoi vanha
Dantès. -- Kutsuiko hän sinua päivälliselle?

-- Kutsui, isä, vastasi Edmond hymyillen nähdessään, miten isä
kummastui poikansa osaksi tullutta suurta kunniaa.

-- Ja miksi, poikani, kieltäydyit menemästä? kysyi vanhus.

-- Tullakseni sitä pikemmin teidän luoksenne, vastasi nuori mies. --
Minulla oli kova kiire luoksenne.

-- Herra Morrel olisi voinut helposti loukkaantua sellaisesta, sanoi
Caderousse. -- Ja kun pyrkii kapteeniksi, niin on tyhmää loukata
laivanisäntää.

-- Selitin hänelle, miksi en voinut tulla, jatkoi Dantès, -- ja uskon
hänen ymmärtäneen syyni.

-- Päästäkseen kapteeniksi täytyy hiukan mielistellä esimiehiään.

-- Toivon pääseväni kapteeniksi muullakin tavoin, vastasi Dantès.

-- Sitä parempi, sitä parempi! Kaikki entiset ystäväsi iloitsevat
siitä. Erityisesti eräs, joka asuu Saint-Nicolas'in linnoituksen
takana.

-- Mercedeskö? sanoi vanhus.

-- Niin, isä, vastasi Dantès, -- ja nyt, kun olen teidät nähnyt, kun
tiedän, kuinka voitte, ja kun teillä on kaikki mitä tarvitsette, pyydän
saada mennä Catalansiin.

-- Mene, poikani, sanoi vanha Dantès, -- ja Jumala siunatkoon sinua
vaimossasi, niin kuin hän minua on siunannut pojassani.

-- Hänen vaimossaan, sanoi Caderousse. -- Kylläpä te pidätte kiirettä,
ukko Dantès. Ei hän vielä ole minun tietääkseni Edmondin vaimo.

-- Ei, mutta hyvin luultavasti ei kestä kauankaan ennen kuin hän siksi
tulee.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- niin viisaasti teet
pitäessäsi kiirettä, poikaseni.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että Mercedes on kaunis tyttö, eikä sellaisilta puutu
ihailijoita. Tusinakaupalla on niitä hänen kintereillään.

-- Todellako, sanoi Edmond hymyillen, mutta hymyn takaa kajasti
levottomuus.

-- Niin, jatkoi Caderousse, -- hänelle on tehty hyviäkin tarjouksia.
Mutta ymmärräthän, sinusta tulee kapteeni, ja silloin ei kannata sinua
hylätä.

-- Se tietää, sanoi Dantès koettaen hymyllä peittää levottomuuttaan, --
että ellen olisi kapteeni...

-- No, no! sanoi Caderousse.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi nuori mies, -- minulla on paremmat
ajatukset naisista yleensä ja Mercedesistä erittäin, ja olen varma
siitä, että, olenpa kapteeni tai en, hän pysyy minulle uskollisena.

-- Sitä parempi, sitä parempi! sanoi Caderousse. -- Hyvähän on olla
luottavainen naimisiin mennessään. Mutta olkoon kuinka tahansa, usko
minua, poika, kiirehdi ilmoittamaan hänelle tulostasi ja hyvistä
tulevaisuuden toiveistasi.

-- Minä menen, sanoi Edmond.

Hän syleili isäänsä, nyökkäsi Caderousselle ja meni.

Caderousse jäi vielä hetkiseksi. Sitten, sanottuaan hyvästi vanhalle
Dantèsille, hänkin läksi ja meni tapaamaan Danglars'ia, joka odotti
häntä Senac-kadun kulmassa.

-- No, sanoi Danglars, -- tapasitko hänet?

-- Tulen juuri hänen luotaan, sanoi Caderousse.

-- Onko hän puhunut kapteeniksi tulemisestaan?

-- Hän puhui siitä aivan kuin jo olisi kapteeni.

-- Parasta on odottaa! sanoi Danglars. -- Hän hätiköi mielestäni
liikaa.

-- Hitto vieköön, Morrel näyttää luvanneen sen hänelle.

-- Hän on kai sitten hyvin iloinen?

-- Hän on tullut siitä hävyttömäksi. Hän tarjosi jo minulle
palveluksiaan, aivan kuin olisi suuri herra. Hän tarjosi minulle rahaa
lainaksi, aivan kuin olisi suuri pankkiiri.

-- Ja sinä kieltäydyit ottamasta vastaan?

-- Tietysti. Vaikka olisinhan varsin hyvin voinut ottaa vastaan, sillä
minä olen hänelle antanut ensimmäiset kultarahat, joita hän on
käsissään pidellyt. Mutta nyt ei Dantès tarvitse enää ketään, hänestä
tulee kapteeni.

-- Mitä vielä, sanoi Danglars. -- Hän ei ole vielä kapteeni.

-- Se olisi hyvä asia, sanoi Caderousse, -- sillä muuten tästä lähin
tuskin saa puhuakaan hänen kanssaan.

-- Jos me oikein tahdomme, sanoi Danglars, -- niin hän pysyy sinä, mikä
hän on, ehkä tulee vähäpätöisemmäksikin.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- En mitään, puhun itsekseni. Ja onko hän yhä vielä rakastunut
kauniiseen katalonialaistyttöön?

-- Ihan hulluna. Hän läksi juuri tytön luo, mutta ellen erehdy, niin
hän saa siltä taholta ikävyyksiä.

-- Selitähän.

-- Minkä tähden?

-- Asia on tärkeämpi kuin tiedätkään. Ethän sinä pidä Dantèsista?

-- Minä en pidä röyhkeistä miehistä.

-- No niin, kerro siis, mitä tiedät tuosta tytöstä.

-- En tiedä mitään varmaa. Mutta sen mukaan, mitä olen huomannut,
uskon, että tulevalle kapteenille koituu ikävyyksiä, niin kuin jo
mainitsin.

-- Mitä olet nähnyt? Kerrohan.

-- No niin, olen nähnyt, että joka kerta kun Mercedes tulee kaupunkiin,
on hänen seurassaan pitkä katalonialainen poika, mustasilmäinen,
punanaamainen, hyvin tumma ja tulinen. Tyttö sanoo häntä "serkukseen".

-- Todellakin. Ja uskotko, että tuo serkku mielistelee häntä?

-- Otaksun niin. Mitä muuta tekemistä olisi kaksikymmenvuotiaalla
pojalla ja kahdeksantoistavuotiaalla tytöllä keskenään?

-- Ja sanoitko Dantèsin menneen Catalansiin?

-- Hän läksi ennen minua.

-- Jos me lähdemme samaan suuntaan, niin pysähdymme Réserven luo ja
viiniä juodessamme odottelemme uutisia.

-- Kuka niitä meille tuo?

-- Olemmehan tien varrella ja näemme Dantèsin kasvoista, mitä tapahtuu.

-- Olkoon niin, sanoi Caderousse, -- mutta sinä saat maksaa.

-- Kyllä maksan, sanoi Danglars.

Ja molemmat läksivät nopein askelin kulkemaan mainittua paikkaa kohden.
Tultuaan perille he käskivät tuomaan pullon viiniä.

Ukko Pamphile oli nähnyt Dantèsin kulkevan noin kymmenen minuuttia
sitten ohitse.

Tietäessään varmasti, että Dantès oli Catalansissa, he istuivat
puhkeavien plataanien ja sykomorien suojaan, joiden oksilla iloinen
lintuparvi lauloi. Oli kevään ensimmäinen kaunis päivä.




3. Katalonialaiset


Sadan askelen päässä siitä paikasta, jossa ystävykset istuivat
tarkkaavina katsellen ja kuulostellen ja samalla maistellen hehkuvaa La
Malgue -viiniä, oli kalliolla Catalansin kylä.

Salaperäinen ihmisjoukko oli muinoin lähtenyt Espanjasta ja laskenut
maihin tuolle niemekkeelle, jossa heitä vieläkin on. Heidän johtajansa,
joka osasi provencelaista murretta, pyysi Marseillen kaupungilta tätä
alastonta ja karua niemekettä, jolle he muinaisajan merimiesten tavoin
olivat vetäneet purtensa maihin. Heidän pyyntöönsä suostuttiin, ja
kolme kuukautta myöhemmin syntyi kylä noiden kahdentoista tai
viidentoista purren ympärille, jotka olivat heidät tuoneet.

Tässä kylässä, joka oli rakennettu omituiseen ja hauskaan, puoliksi
maurilaiseen, puoliksi espanjalaiseen tyyliin, asuu vieläkin näiden
miesten jälkeläisiä, ja he puhuvat isiensä kieltä. Kolme tai neljä
vuosisataa he ovat pysyneet uskollisina tälle niemekkeelle, jolle he
olivat asettuneet aivan kuin merilinnut, sekaantumatta millään tavoin
Marseillen asukkaisiin, rakentaen avioliittoja keskenään ja säilyttäen
isänmaansa tavat ja puvut, samoin kuin olivat säilyttäneet sen
kielenkin.

Lukija seuratkoon meitä kylän ainoata tietä pitkin ja astukoon
kanssamme pieneen taloon, jolle aurinko on antanut tuon erikoisen,
kuihtuneen lehden värin, mikä on niin ominaista tämän maan
rakennuksille, joiden sisäseinien ainoana koristuksena on kellahtava
rappaus.

Seinän vieressä seisoi nuori tyttö. Hänen tukkansa oli musta kuin
kivihiili ja silmät säteilivät kuin gasellin silmät. Hän poimi
hienoilla, jalomuotoisilla sormillaan rikki niittykukkaa, jonka lehtiä
oli hänen edessään lattialla. Hänen kyynärpäihin asti paljaat,
ruskettuneet käsivartensa, kauniit kuin Venuksella, värisivät
kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, ja hänen notkea ja kauniisti
muodostunut jalkansa polki maata.

Kolmen askelen päässä hänestä istui tuolilla, kyynärpää vanhaan
madonsyömään pöytään nojaten, kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenkahden
vuoden ikäinen nuorukainen katsellen häntä samalla sekä levottomasti
että vihaisesti. Hänen silmänsä kysyivät, mutta nuoren tytön terävä ja
varma katse hillitsi häntä.

-- Kuulehan nyt minua, Mercedes, sanoi nuori mies. -- Tulee pääsiäinen,
ja silloin on sopiva viettää häitä. Vastaahan minulle!

-- Olenhan vastannut sinulle satoja kertoja, Fernand, ja mahdat
suorastaan vihata omaa rauhaasi, kun kyselet yhä uudestaan samaa
minulta!

-- Sano se kerta vielä, sano se kerta vielä, jotta oikein sen uskoisin.
Sano että hylkäät rakkauteni, jonka äitisi hyväksyi. Pane minut
uskomaan, että leikit onnellani ja että elämäni ja kuolemani eivät
merkitse sinulle mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, olen kymmenen vuotta
uneksinut pääseväni mieheksesi, Mercedes, ja kadotan näin tämän
toiveen, joka oli elämäni ainoa sisällys!

-- Minä en vähääkään ole yllyttänyt sinussa tätä toivoa, Fernand,
vastasi Mercedes. -- Ethän voi syyttää minun kertaakaan keimailleen
sinulle. Olen aina sanonut sinulle: Rakastan sinua kuin omaa veljeäni,
mutta älä koskaan vaadi minulta muuta kuin tätä sisaren rakkautta,
sillä sydämeni on toisen oma. Enkö aina ole sanonut niin?

-- Olet, tiedän sen kyllä, vastasi nuori mies. -- Olet ollut minua
kohtaan julman suora. Mutta unohdatko, että katalonialaisten
keskuudessa vallitsee pyhä laki, jonka mukaan avioliitot solmitaan oman
heimon keskuudessa?

-- Erehdyt, Fernand, se ei ole mikään laki, vaan ainoastaan tapa, siinä
kaikki. Ja seuraa neuvoani, älä vetoa omaksi eduksesi tähän tapaan.
Sinut on määrätty sotaväkeen. Vain toistaiseksi olet vapaa. Minä
päivänä tahansa voit saada kutsun sotapalvelukseen. Kun kerran olet
sotilas, miten voit enää tukea minua, köyhää orporaukkaa, jolla ei ole
mitään omaisuutta, ei muuta kuin tämä melkein rappiolle joutunut maja
ja muutamia kuluneita verkkoja, jotka äitini peri isältäni ja minä
häneltä. Vuosi on kulunut äitini kuolemasta, ja minä elän melkein
ihmisten armoilla. Toisinaan vakuuttelet, että voisin auttaa sinua, ja
teet sen ainoastaan, jotta voisit jakaa kalansaaliisi minun kanssani.
Suostun siihen, koska olet isäni veljenpoika, koska meidät on
kasvatettu yhdessä, ja koska kieltäytymiseni tuottaisi sinulle liian
paljon surua. Mutta tunnen, että nuo kalat, joita myymällä saan rahaa
ostaakseni hamppua kehrättäväkseni, ovat armolahja.

-- Vähät tuosta kaikesta, Mercedes, kun sinä, köyhä ja yksinäinen,
miellytät minua enemmän kuin Marseillen rikkaimman laivanisännän tai
pankkiirin tytär! Mitä kaipaa minunlaiseni mies? Kunniallista vaimoa ja
hyvää talonemäntää. Kenessä muussa tapaisin nämä ominaisuudet
kauniimmin yhtyneinä kuin sinussa?

-- Fernand, vastasi Mercedes pudistaen päätään, -- naisesta tulee huono
vaimo ja hän pysyy vaivoin kunniallisena, kun rakastaa toista miestä
kuin omaansa. Tyydy ystävyyteeni, sillä sanon sen kerta vielä, se on
ainoa, mitä voin sinulle antaa.

-- Ymmärrän tarkoituksesi, sanoi Fernand. -- Kestät kärsivällisesti
oman köyhyytesi, mutta pelkäät minun köyhyyttäni. No niin, Mercedes,
jos rakastaisit minua, niin koettaisin onneani. Sinä tuottaisit minulle
menestystä, ja minusta tulisi rikas. Voin laajentaa kalastustani, voin
mennä kirjuriksi johonkin liikkeeseen, jopa ruveta kauppiaaksikin!

-- Et voi ryhtyä ainoaankaan noista puuhista, Fernand; olet sotilas, ja
olet tässä kylässä vain siksi, ettei ole sotaa. Pysy siis kalastajana.
Älä haudo mielessäsi unelmia, jotka tekevät todellisuuden entistä
vaivalloisemmaksi, ja tyydy ystävyyteeni, koska en voi sinulle muuta
tarjota.

-- No niin, olet oikeassa, Mercedes, rupean merimieheksi. Silloin
minulla on isiltämme perityn puvun sijasta, jota sinä halveksit,
kiiltävä hattu, raitainen paita ja sininen takki, jossa on ankkurin
kuvilla koristetut napit. Sellaisessahan puvussa pitää olla
miellyttääkseen sinua?

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyi Mercedes katsahtaen tuimasti häneen. --
Mitä sillä tarkoitat? En ymmärrä sinua.

-- Sanon vain, Mercedes, että olet minulle sen vuoksi niin tyly ja
armoton, että odotat erästä, jolla on sellainen puku. Mutta tuo
odottamasi onkin ehkä epäluotettava, ja ellei hän ole, niin on meri
sitä enemmän.

-- Fernand, luulin sinua hyväksi, mutta erehdyinkin! Sinulla on paha
sydän, sillä pyydät Jumalan vihaa kateellisuutesi avuksi. No niin, en
salaa, odotan ja rakastan sitä miestä, josta puhuit, ja ellei hän
palaa, niin en syytä häntä uskottomuudesta niin kuin sinä, vaan sanon,
että hän on kuollut rakastaen minua.

Nuori mies teki raivoa ilmaisevan liikkeen.

-- Minä ymmärrän, jatkoi Mercedes, -- sinä vihaat häntä sen vuoksi,
etten minä rakasta sinua. Aiot koettaa, voittaako katalonialainen
puukkosi hänen tikarinsa. Mitä hyötyä siitä olisi? Menetät ystävyyteni,
jos häviät, näet sen muuttuvan vihaksi, jos voitat. Ei, Fernand, älä
anna valtaa huonoille ajatuksillesi. Minä rakastan Edmond Dantèsia,
eikä kukaan muu kuin Edmond ole oleva mieheni.

-- Ja rakastat häntä aina?

-- Niin kauan kuin elän.

-- Mutta jos hän on kuollut?

-- Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin.

-- Mutta jos hän unohtaa sinut?

-- Mercedes! huusi iloinen ääni ulkoa. -- Mercedes!

-- Ah! huudahti nuori tyttö punehtuen ilosta ja sävähtäen rakkaudesta,
-- näethän, ettei hän ole minua unohtanut, koska hän on tuolla.

Hän riensi ovea kohden, avasi sen ja huusi:

-- Edmond, tässä olen!

Fernand sävähti kuin käärmeen nähdessään ja lysähti tuoliin.

Edmond ja Mercedes vaipuivat toistensa syliin. Marseillen kirkas
aurinko sulki heidät valovirtaansa. Ensi aluksi he eivät nähneet mitään
ympärillään. Voimakas onni erotti heidät kaikesta muusta maailmasta, he
puhuivat vain katkonaisia sanoja, jotka ilmaisivat niin suurta
tunnetta, että sitä olisi voinut luulla tuskaksi.

Äkkiä Edmond huomasi Fernandin synkän muodon, uhkaavan ja kalpean.
Vaistomaisella liikkeellä tarttui nuori katalonialainen vyöhönsä
pistettyyn puukkoon.

-- Anteeksi, sanoi Dantès rypistäen silmäkulmiaan, -- en huomannutkaan,
että meitä oli kolme.

Sitten kääntyen Mercedeksen puoleen:

-- Kuka on tuo herra?

-- Tästä herrasta tulee paras ystäväsi, Dantès, sillä hän on ystäväni,
serkkuni, veljeni. Hän on Fernand, mies, jota lähinnä sinua rakastan
eniten maailmassa. Etkö tunne häntä?

-- Tunnen kyllä, sanoi Edmond.

Ja irroittautumatta Mercedeksestä, jonka kättä hän piti kädessään, hän
ojensi toisen kätensä sydämellisesti katalonialaiselle.

Mutta sen sijaan että olisi vastannut tähän ystävälliseen liikkeeseen,
Fernand pysyikin vaiti ja liikkumattomana aivan kuin kuvapatsas.

Silloin Edmond loi kysyvän katseen levottomasta ja vapisevasta
Mercedeksestä synkkään ja uhkaavaan Fernandiin.

Tämä ainoa katse selitti hänelle kaiken.

Suuttumus nousi hänen otsalleen.

-- En tietänyt kiirehtiessäni luoksesi, Mercedes, että tapaan täällä
vihollisen.

-- Vihollisen! huudahti Mercedes luoden suuttuneen katseen serkkuunsa.
-- Vihollisen, sanot, Edmond! Jos uskoisin sanojasi, niin tarttuisin
käsivarteesi ja lähtisin kanssasi Marseilleen jättäen taloni ainiaaksi.

Fernandin katse salamoi.

-- Ja jos onnettomuus kohtaa sinua, Edmond, jatkoi tyttö säälimättömän
tyynesti todistaen Fernandille lukeneensa hänen salaisimmat
ajatuksensa, -- jos onnettomuus kohtaa sinua, niin kiipeän Morgionin
kallioille ja heittäydyn suin päin syvyyteen.

Fernand kävi pelottavan kalpeaksi.

-- Mutta sinä erehdyt, Edmond, jatkoi Mercedes, -- täällä ei ole
vihollisiasi. Täällä ei ole muita kuin Fernand, veljeni, joka puristaa
kättäsi kuin uskollisin ystävä ainakin.

Tämän sanoessaan nuori tyttö loi käskevän katseensa katalonialaiseen,
joka aivan kuin tämän katseen lumoamana lähestyi hitaasti Edmondia
ojentaen hänelle kätensä.

Hänen vihansa näytti korkeana, voimattomana aaltona särkyvän sitä
vaikutusta vastaan, joka tytöllä oli häneen.

Mutta tuskin hän oli koskettanut Edmondin kättä, kun hän jo tunsi
tehneensä kaiken voitavansa ja syöksyi talosta pois.

-- Voi! huudahti hän juostessaan aivan kuin mielipuoli ja tarttuessaan
molemmin käsin tukkaansa. -- Voi, kuka pelastaa minut tuosta miehestä?
Minä olen onneton, sanomattoman onneton.

-- Hoi, katalonialainen! Hoi, Fernand! Minne sinä juokset? kuului ääni.

Nuori mies pysähtyi äkkiä, katsoi ympärilleen ja näki Caderoussen
istuvan Danglars'in kanssa eräässä lehtimajassa.

-- Hoi! sanoi Caderousse. -- Miksi et tule tänne? Onko sinulla niin
kova kiire, ettet jouda sanomaan hyvää päivää ystävillesi?

-- Varsinkin kun heillä on vielä melkein täysinäinen pullo edessään,
lisäsi Danglars.

Fernand katsoi hämmästyneenä miehiin sanomatta sanaakaan.

-- Hän näyttää aivan nololta, sanoi Danglars töytäisten polvellaan
Caderoussea. -- Olisimmekohan erehtyneet, olisikohan Dantès vastoin
luuloamme päässyt voitolle?

-- Hitto vieköön, siitä on päästävä selville! sanoi Caderousse.

Ja kääntyen nuoren miehen puoleen hän sanoi:

-- No, Fernand, minkä päätöksen teet?

Fernand kuivasi hien otsaltaan ja astui lehtimajaan, jonka siimes
näytti hiukan tyynnyttävän hänen kiihtynyttä mieltään ja rauhoittavan
hänen uupunutta ruumistaan.

-- Päivää, sanoi hän, -- huusitteko minua?

Ja hän melkein putosi istumaan tuolille pöydän ääreen.

-- Huusin sinua sen vuoksi, että juoksit aivan kuin hullu ja pelkäsin
sinun syöksyvän mereen, sanoi Caderousse nauraen. -- Perhana, kun
ihmisellä on ystäviä, niin ne tarjoavat lasillisen viiniä.

Fernandin rinnasta nousi nyyhkytyksen tapainen huokaus, ja hän painoi
päänsä pöydällä ristissä olevia käsiänsä vastaan.

-- Sanonko sinulle jotakin, Fernand, lausui Caderousse iskien raa'asti
asiaan, niin kuin rahvaan miehillä on tapana, kun uteliaisuus saa
heidät unohtamaan kaiken varovaisuuden. -- Näytät rakastajalta, joka on
saanut potkut.

Ja hän säesti tätä kompaansa rämäkällä naurulla.

-- Joutavia, sanoi Danglars, -- tuon näköinen nuori mies ei ole luotu
onnettomasti rakastamaan. Sinä lasket leikkiä, Caderousse.

-- Enkä laske, sanoi tämä. -- Kuuntelehan, kuinka hän huokaa. Kas niin,
kas niin, Fernand, sanoi Caderousse, -- nostahan nokkaasi ja vastaa
meille. Täytyyhän vastata ystäville, kun nämä kysyvät mitä kuuluu.

-- Minulle kuuluu hyvää, sanoi Fernand puristaen kätensä nyrkkiin,
mutta nostamatta päätään.

-- Katsohan, Danglars, sanoi Caderousse vilkuttaen silmää ystävälleen,
-- asian laita on seuraava: Fernand, jonka näet tässä ja joka on hyvä
ja kunnon katalonialainen ja Marseillen paras kalastaja, on rakastunut
kauniiseen Mercedes-nimiseen tyttöön. Mutta pahaksi onneksi tyttö
näyttääkin rakastuneen Pharaonin perämieheen, ja kun Pharaon juuri
tänään on tullut satamaan, niin ymmärräthän?

-- En, minä en ymmärrä? sanoi Danglars.

-- Fernand-parka on saanut lähtöpassit, jatkoi Caderousse.

-- No niin, entä sitten? Fernand kohotti päätään ja katsoi Caderousseen
ikään kuin etsien kohdetta vihalleen. -- Eihän Mercedes ole
riippuvainen kenestäkään, vai onko? Ja onhan hänellä täysi vapaus
rakastaa ketä tahtoo.

-- Jos sinä otat asian siltä kannalta, sanoi Caderousse, -- niin se on
aivan toista! Mutta luulin sinua katalonialaiseksi. Ja olin kuullut,
että katalonialaiset eivät anna toisen miehen tulla tielleen ja että
varsinkin Fernand olisi pelottava kostossaan.

Fernand hymyili sääliväisesti.

-- Rakastunut ei koskaan ole pelottava, sanoi hän.

-- Poikaparka! jatkoi Danglars ollen säälivinään nuorta miestä
sydämensä pohjasta. -- Minkä sille mahtaa? Hän ei odottanut Dantèsin
palaavan niin pian. Hän luuli kai hänen kuolleen, tulleen uskottomaksi,
tiesi mitä!

-- Missään tapauksessa, sanoi Caderousse, joka puhellessaan koko ajan
joi ja johon väkevä viini alkoi vaikuttaa, -- missään tapauksessa
Fernand ei ole ainoa, jolle Dantèsin palaaminen on vastenmielistä. Eikö
niin, Danglars?

-- Ei, olet oikeassa, ja uskallanpa melkein vakuuttaa, että se tuottaa
hänelle onnettomuutta.

-- Mutta mitä siitä, sanoi Caderousse kaataen Fernandin lasiin viiniä
ja täyttäen oman lasinsa kahdeksannen tai kymmenennen kerran, jota
vastoin Danglars oli tuskin maistellutkaan omastaan. -- Mitä siitä,
Dantès menee Mercedeksen, kauniin Mercedeksen kanssa naimisiin. Hän
palaa nimenomaan sitä varten.

Danglars katseli terävästi nuorta miestä, jonka sydämeen Caderoussen
sanat putoilivat kuin sula lyijy.

-- Ja milloin häät ovat? kysyi Danglars.

-- Niitä ei ole vielä vietetty! mutisi Fernand.

-- Ei ole, mutta vietetään, sanoi Caderousse, -- yhtä varmasti kuin
Dantèsista tulee Pharaonin kapteeni. Vai mitä, Danglars?

Danglars vavahti saadessaan tämän odottamattoman iskun ja kääntyi
Caderousseen, jonka kasvoja hän nyt vuorostaan tarkasti nähdäkseen,
oliko tämä isku edeltäpäin harkittu. Mutta hän näki ainoastaan kateutta
noilla kasvoilla, jotka olivat jo melkein veltostuneet humalan
vaikutuksesta.

-- No niin, sanoi hän täyttäen lasit, -- juokaamme siis kapteeni Edmond
Dantèsin, kauniin Mercedeksen puolison kunniaksi!

Caderousse nosti veltosti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella, Fernand tarttui omaansa ja heitti sen maahan rikki.

-- Hm, hm, hm, sanoi Caderousse, -- mitä näenkään tuolla mäen töyryllä
Catalansin puolella? Katsohan, Fernand, sinulla on terävämmät silmät
kuin minulla. Näenkö kaikki kahtena, viinihän on petollinen juoma? Ne
näyttävät kahdelta rakastuneelta, jotka astelevat rinnatusten ja käsi
kädessä. Jumala varjelkoon, he eivät arvaakaan meidän näkevän heidät ja
syleilevät toisiaan!

Danglars huomasi Fernandin tuskan.

-- Tunnetteko heidät, herra Fernand? kysyi hän.

-- Tunnen, vastasi tämä käheällä äänellä, -- ne ovat Edmond ja
Mercedes.

-- Kas, sanoi Caderousse, -- ja minä kun en heitä tuntenut! Hoi,
Dantès, hoi korea tyttö! Tulkaahan hiukan tänne ja sanokaa, milloin
häät ovat, sillä Fernand ei tässä itsepäisyydessään ilmaise sitä
meille.

-- Pidätkö suusi kiinni! sanoi Danglars ollen estelevinään Caderoussea,
joka itsepäisenä kuin juopunut ainakin kurottautui lehtimajan
ulkopuolelle. -- Pysy alallasi ja jätä rakastavat rauhaan. Ota
esimerkkiä Fernandista, hän pysyy rauhallisena.

Fernand oli aivan suunniltaan, sillä Danglars'in sanat olivat
ärsyttäneet häntä aivan kuin härkätaistelija ärsyttää härkää. Hän nousi
jo ja näytti kokoavan voimansa iskeäkseen kilpailijaansa, mutta
Mercedes nosti hymyillen kauniin päänsä, ja silloin Fernand muisti,
mitä tyttö oli luvannut tehdä, jos Edmond kuolisi, ja hän vaipui
murtuneena takaisin tuolilleen.

Danglars katseli vuoroin kumpaakin miestä, toista, joka oli viinin
herpaisema, ja toista, joka oli hulluna rakkaudesta.

-- Minulla ei ole mitään hyötyä näistä tyhmeliineistä, mutisi hän, --
ja pelkäänpä olevani tässä juopon ja pelkurin seurassa. Tuossa on
kateellinen mies, mutta humaltuu viinistä eikä vihasta, niin kuin
pitäisi. Ja tuossa on tyhmeliini, jonka rakastettu riistetään aivan
hänen nenänsä edessä ja joka tyytyy itkemään ja valittamaan kuin lapsi.
Ja yhtä kaikki hänellä on nyrkit, joilla voisi lyödä härän kuoliaaksi
yhtä varmasti kuin teurastajan nuijalla. Kohtalo näyttää todellakin
suosivan Edmondia. Hän menee tuon kauniin tytön kanssa naimisiin,
pääsee kapteeniksi ja tekee meistä pilkkaa, ellen ... kamala hymy
väikkyi Danglars'in huulilla ... -- ellen minä sekaannu asiaan, lisäsi
hän.

-- Hohoi, huuteli Caderousse puoliksi nousten ja nyrkeillään nojaten
pöytään, -- hohoi! Edmond, etkö näe ystäviäsi, vai oletko jo niin
ylpeä, ettet tahdo puhella heidän kanssaan?

-- En, rakas Caderousse, vastasi Dantès. -- En ole ylpeä, mutta olen
onnellinen, ja onni tekee ihmisen sokeammaksi kuin ylpeys.

-- Hyvä on, se selitys kelpaa, sanoi Caderousse. -- Kas, hyvää päivää,
rouva Dantès.

Mercedes tervehti juhlallisesti.

-- Se ei vielä ole nimeni, sanoi hän, -- ja kotimaassani väitetään
ennustavan onnettomuutta, jos tyttöä mainitaan sulhasensa nimellä,
ennen kuin tämä on hänen miehensä. Sanokaa minua Mercedekseksi.

-- Kunnon Caderousselle täytyy antaa anteeksi, hän erehtyy vain
pikkuisen, sanoi Dantès.

-- Häät vietetään siis aivan kohdakkoin, herra Dantès? sanoi Danglars
tervehtien molempia nuoria.

-- Mahdollisimman pian, herra Danglars. Tänään päätetään asia
lopullisesti isä Dantèsin luona, ja huomenna tai ylihuomenna
viimeistään pidetään täällä Réservessä kihlajaiskemut. Ystäväni tulevat
tietysti niihin, toivoakseni, ja kutsun teidätkin, herra Danglars. Sinä
tulet luonnollisesti myöskin, Caderousse.

-- Entä Fernand? kysyi Caderousse käheästi nauraen, -- pääseekö
Fernandkin niihin?

-- Vaimoni veli on minunkin veljeni, sanoi Edmond, -- ja Mercedestä ja
minua surettaisi suuresti, jos hän sellaisena päivänä pysyisi meidän
seurastamme loitolla.

Fernand avasi suunsa vastatakseen, mutta ääni petti.

-- Tänään kihlajaiset, huomenna tai ylihuomenna kihlajaiskemut ...
hitto vieköön, kylläpä pidätte kiirettä, kapteeni.

-- Danglars, sanoi Dantès hymyillen, -- sanon teille samaa kuin
Mercedeskin sanoi äsken Caderousselle: älkää antako minulle nimeä, joka
ei vielä minulle kuulu, se tuottaa onnettomuutta.

-- Anteeksi, vastasi Danglars. -- Sanoin siis ainoastaan, että teillä
on hitonmoinen kiire. Onhan meillä aikaa, eihän Pharaon lähde merille
ennen kuin kolmen kuukauden päästä.

-- Ihmisellä on aina kiire onneensa, herra Danglars, sillä kun on kauan
kärsinyt, niin tuskin uskoo onneaan. Mutta ei pelkkä itsekkyys pakota
minua toimimaan, minun täytyy matkustaa Pariisiin.

-- Todellako, Pariisiin, lähdettekö ensi kertaa sinne, Dantès?

-- Lähden.

-- Onko teillä asioita?

-- Ei omiani. Minun on toimitettava kapteeni Leclèren viimeinen minulle
antama asia siellä. Ymmärrättehän, Danglars, se on pyhä velvollisuus.
Mutta olkaa rauhassa, en viivy siellä, menen vain ja tulen.

-- Niin, niin, ymmärrän kyllä, sanoi Danglars ääneen.

Mutta hän ajatteli:

-- Pariisiin, epäilemättä viemään perille kirjettä, jonka marsalkka
hänelle antoi. Hitto vieköön, tuo kirje herätti minussa tuuman,
oivallisen tuuman! Dantès, etpä ole vielä Pharaonin miehistön
luettelossa ensimmäisellä sijalla.

Sitten kääntyen poistuvan Edmondin puoleen hän huusi:

-- Onnellista matkaa!

-- Kiitos, vastasi Edmond kääntäen päätään ja viitaten ystävällisesti.

Ja rakastavaiset jatkoivat matkaansa tyyninä ja iloisina kuin kaksi
armoitettua, jotka nousevat taivaaseen.




4. Salaliitto


Danglars seurasi silmillään rakastavaisia, kunnes he olivat kadonneet
Saint-Nicolas'in linnoituksen kulmauksen taakse. Kääntyessään hän näki
Fernandin vaipuneen kalpeana ja vapisten tuolilleen ja Caderoussen
sopertelevan erään juomalaulun sanoja.

-- Kuulkaahan, hyvä herra, sanoi Danglars Fernandille, -- tuo
avioliitto ei näy tekevän kaikkia onnellisiksi?

-- Se saattaa minut epätoivoon, sanoi Fernand.

-- Rakastitte siis Mercedestä?

-- Olen rakastanut häntä siitä asti kun häneen tutustuin.

-- Ja nyt revitte hiukset päästänne, sen sijaan että keksisitte jonkin
keinon! Hitto vieköön, en luullut teidän kansanne miehiä tuollaisiksi.

-- Mitä minä sitten tekisin? kysyi Fernand.

-- Mistä minä sen tiedän? Enhän minä tietääkseni ole rakastunut
Mercedekseen, vaan te. Etsikää, sanoo evankeliumi, niin te löydätte.

-- Minä olin jo löytänyt keinon.

-- Minkä?

-- Tahdoin tikarillani lävistää _miehen_, mutta nainen sanoi tappavansa
itsensä, jos miehelle tapahtuu onnettomuus.

-- Joutavia! Sellaista sanotaan, mutta sitä ei tehdä.

-- Ette tunne Mercedestä. Hän panee kyllä uhkauksensa täytäntöön.

-- Tyhmeliini! mutisi Danglars. -- On yhdentekevää, tappaako hän
itsensä vai ei, kunhan Dantès ei vain pääse kapteeniksi.

-- Ja ennen kuin Mercedes kuolee, jatkoi Fernand äänellä, josta huomasi
hänen tehneen horjumattoman päätöksen, -- kuolen itse.

-- Se on rakkautta, se, sanoi Caderousse yhä humaltuneemmalla äänellä.

-- Kuulkaahan, sanoi Danglars, -- te näytätte kunnon pojalta, ja
tahtoisin, hitto vieköön, pelastaa teidät, mutta...

-- No, sanoi Caderousse, -- jatkahan.

-- Rakas ystävä, sanoi Danglars, -- sinä olet jo kolme neljännestä
humalassa. Juo pullo loppuun asti, niin olet kokonaan. Juo, äläkä
sekaannu siihen, mitä me teemme. Meidän toimissamme täytyy pään pysyä
selvänä.

-- Minäkö humalassa? sanoi Caderousse. -- Joutavia! Joisin vielä vaikka
neljä pulloasi, nehän eivät ole hajuvesipulloja isommat! Ukko Pamphile,
lisää viiniä!

Ja todistaakseen väitteensä Caderousse löi lasiaan pöytään.

-- Mitä tarkoititte? sanoi Fernand kiihkeästi.

-- Mitäkö sanoin? En muista enää. Tuo humalainen Caderousse sotki
ajatusteni juoksun.

-- Olkoon menneeksi humalainen. Sitä pahempi niille, jotka pelkäävät
viiniä, heillä on huonoja ajatuksia ja he pelkäävät viinin tuovan ne
ilmi.

Ja Caderousse alkoi laulaa siihen aikaan hyvin yleisen laulun kahta
viimeistä säettä:

    Ain kaikki pahat vettä käyttää,
    sen vedenpaisumus jo näyttää.

-- Sanoitte haluavanne pelastaa minut pulasta, lausui Fernand, --
mutta, sanoitte...

-- Niin, sanoin mutta ... pelastaakseni teidät pulasta ei Dantès saa
mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota rakastatte. Ja minun mielestäni
avioliitto voi helposti jäädä sikseen Dantèsin tarvitsematta silti
kuolla.

-- Vain kuolema voi heidät erottaa, sanoi Fernand.

-- Teet, ystäväiseni, johtopäätöksiä aivan kuin simppu, sanoi
Caderousse, ja Danglars, tuo veijari, konna, loihtija, todistaa sinun
olleen väärässä. Todistahan se, Danglars. Sanohan hänelle, ettei
Dantèsin tarvitse kuolla. Ikäväähän olisi, jos hän kuolisi. Hän on hyvä
poika, minä pidän Dantèsista. Terveydeksesi, Dantès!

Fernand nousi kärsimättömänä.

-- Antakaa hänen lörpötellä, sanoi Danglars pidättäen nuorta miestä, --
ja sitä paitsi, vaikka hän onkin humalassa, ei hän niinkään pahasti
erehdy. Poissaolo erottaa yhtä hyvin kuin kuolemakin. Ja ajatelkaahan,
jos Edmondin ja Mercedeksen välillä olisi vankilan muuri, niin he
olisivat yhtä varmasti erossa toisistaan, kuin jos heidän välillään
olisi hautakivi.

-- Se on kyllä totta, mutta vankilasta pääsee pois, takertui Caderousse
keskusteluun, -- ja kun kerran pääsee vankilasta ja kun on Edmond
Dantès, niin kostaa.

-- Vähät siitä! mutisi Fernand.

-- Sitä paitsi, jatkoi Caderousse, -- minkä tähden Dantès joutuisi
vankilaan? Eihän hän ole varastanut, ei tappanut, ei murhannut.

-- Pidä suusi kiinni! sanoi Danglars.

-- Minä en tahdo pitää suutani kiinni, sanoi Caderousse. -- Tahdon
kuulla, minkä tähden Dantès joutuisi vankilaan. Minä pidän Dantèsista!
Terveydeksesi, Dantès!

Ja hän joi taas lasillisen viiniä.

Danglars näki räätälin himmeistä silmistä, miten humala nousi
nousemistaan, ja hän kääntyi Fernandin puoleen.

-- No niin, ymmärrättekö, sanoi hän, -- ettei häntä tarvitse tappaa?

-- Ei kai, jos voi, niin kuin äsken mainitsitte, toimittaa hänet
vankilaan. Mutta tiedättekö millä keinoin?

-- Kun oikein etsii, niin ehkä löytääkin, sanoi Danglars. -- Mutta,
jatkoi hän, -- mitä hittoa minä siihen sekaannun, kuuluuko tämä asia
minuun?

-- En tiedä, kuuluuko asia teihin, sanoi Fernand tarttuen hänen
käsivarteensa, -- mutta sen tiedän, että te jostakin erityisestä syystä
vihaatte Dantèsia. Se, joka itsekin vihaa, ei erehdy toisen tunteista.

-- Mitä syytä minulla olisi vihata Dantèsia? Ei mitään, toden totta.
Onnettomuutenne vain herätti sääliäni, siinä kaikki. Mutta siitä
hetkestä alkaen, kun luulette minun toimivan omaksi edukseni, sanon
hyvästi, ystäväiseni. Selviytykää asiasta omin neuvoin.

Ja Danglars oli vuorostaan nousevinaan.

-- Ei, sanoi Fernand pidättäen häntä, -- jääkää! Vähät siitä,
vihaatteko Dantèsia vai ettekö. Minä vihaan, tunnustan sen
rehellisesti. Keksikää keino, ja minä panen sen täytäntöön, kunhan mies
vain ei kuole, sillä Mercedes on uhannut tappaa itsensä, jos Dantès
kuolee.

Caderousse, jonka pää oli painunut pöytää vastaan, kohotti otsansa ja
katsoi raskain ja harhailevin silmin Fernandiin ja Danglars'iin.

-- Tappaa Dantès, sanoi hän. -- Kuka puhuu täällä Dantèsin
tappamisesta? Minä en sitä salli. Hän on minun ystäväni. Tänä aamuna
hän tarjoutui jakamaan rahansa minun kanssani, niin kuin minäkin olen
jakanut hänen kanssaan. Minä en tahdo, että Dantès tapetaan.

-- Ja kuka täällä puhuu hänen tappamisestaan, tyhmeliini, sanoi
Danglars. -- Mehän laskimme täällä ainoastaan leikkiä. Juo hänen
terveydekseen, sanoi hän täyttäen Caderoussen lasin, -- ja jätä meidät
rauhaan.

-- Niin, niin, Dantèsin terveydeksi! sanoi Caderousse tyhjentäen
lasinsa.

-- Hänen terveydekseen ... hänen terveydekseen ... noin!

-- Mutta mikä on keino ... se keino? sanoi Fernand.

-- Ettekö vielä ole sitä keksinyt?

-- En, tehän sen lupasitte keksiä.

-- Se on totta, jatkoi Danglars. -- Ranskalaiset voittavat siinä
suhteessa espanjalaiset, että espanjalaiset hautovat, mutta
ranskalaiset keksivät.

-- Keksikää siis, sanoi Fernand kärsimättömänä.

-- Viinuri, huusi Danglars, -- kynä, mustetta, paperia!

-- Kynä, mustetta, paperia! mutisi Fernand.

-- Niin, olen tilinpitäjä. Kynä, muste ja paperi ovat minun
työkalujani. En osaa tehdä mitään ilman työkalujani.

-- Kynä, mustetta ja paperia! huusi Fernand vuorostaan.

-- Kaikki, mitä tarvitsette, on tuolla pöydällä, sanoi viinuri,
osoittaen pyydettyjä esineitä.

-- Tuokaa ne sitten tänne.

Viinuri otti paperin, kynän ja musteen ja laski ne lehtimajan pöydälle.

-- Minä ajattelen, sanoi Caderousse ja laski kätensä paperin päälle, --
että näiden avulla voi tappaa miehen varmemmin, kuin jos väijyisi häntä
metsässä surmatakseen hänet! Olen aina pelännyt kynää, mustepulloa ja
paperiliuskaa enemmän kuin miekkaa tai pistoolia.

-- Tuo hupsu ei ole vielä niin humalassa kuin näyttää, sanoi Danglars.
-- Kaatakaa hänelle lisää viiniä, Fernand.

Fernand täytti Caderoussen lasin, ja juopporatti otti kätensä paperin
päältä ja tarttui lasiinsa.

Katalonialainen seurasi tätä liikettä siksi, kunnes Caderousse tämän
uuden ponnistuksen jälkeen laski tai oikeammin pudotti lasinsa
pöydälle.

-- No? jatkoi Fernand nähdessään, että Caderoussen järjen viimeiset
rippeet katosivat tähän viimeiseen viinilasiin.

-- No niin, sanoin siis, jatkoi Danglars, -- että jos tällaisen matkan
jälkeen, jonka aikana Dantès on poikennut Napoliin ja Elban saarelle,
joku antaa hänet ilmi kuninkaalliselle prokuraattorille
bonapartelaisena kätyrinä...

-- Minä annan hänet ilmi, minä! sanoi nuori mies kiihkeästi.

-- Niin, mutta silloin saatte kirjoittaa nimenne syytöksen alle tai
kuulustellaan teitä vastakkain syytetyn kanssa. Voin hankkia teille
ainekset syytteeseenne, sen tiedän. Mutta eihän Dantès voi ikiajoiksi
jäädä vankilaan, jonakin päivänä hän pääsee sieltä pois, ja voi silloin
miestä, joka hänet on sinne saattanut!

-- En muuta toivokaan, sanoi Fernand, -- kuin että hän etsii riitaa
kanssani!

-- Mutta entäs Mercedes! Mercedes vihaa teitä, jos vedätte naarmunkaan
hänen rakkaan Edmondinsa ihoon!

-- Se on totta! sanoi Fernand.

-- Ei, ei, jos turvautuu sellaiseen keinoon, sanoi Danglars, -- niin on
parasta yksinkertaisesti pistää kynä tällä tavoin mustepulloon ja
kirjoittaa vasemmalla kädellä, jottei käsialaa tunne kukaan, ja laatia
seuraava ilmianto.

Ja Danglars pisti kynän mustepulloon ja kirjoitti vasemmalla kädellään
ja taaksepäin kallistuvalla käsialalla, joka ei vähääkään ollut hänen
tavallisen käsialansa näköistä, seuraavat rivit. Fernand luki ne
puoliääneen:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Hyvä on, sanoi Danglars. -- Sillä tavoin kostossanne on jotain
järkeä, sillä siitä ei voi olla vahinkoa teille, ja kaikki menee aivan
itsestään. Ei tarvitse enää tehdä muuta kuin taivuttaa kirje tällä
tavoin ja kirjoittaa päällekirjoitus: "Herra kuninkaallinen
prokuraattori." Siinä kaikki.

Danglars kirjoitti osoitteen aivan kuin leikillään.

-- Niin, siinä on kaikki, huudahti Caderousse, joka ponnistaen
ajatuksiaan oli seurannut kirjeen lukemista ja joka vaistomaisesti
ymmärsi, että sellainen ilmianto voi tuottaa onnettomuutta. -- Niin,
siinä on kaikki, mutta se on halpamaista.

Ja hän ojensi kätensä tarttuakseen kirjeeseen.

-- Tämähän onkin vain leikkiä, sanoi Danglars estäen häntä saamasta
kirjettä. -- Ja minä ensimmäisenä olisin hyvin pahoillani, jos
Dantèsille, tuolle kunnon Dantèsille, tapahtuisi jotakin pahaa! Sen
vuoksi, katsohan...

Hän tarttui kirjeeseen, rypisti sen ja heitti lehtimajan nurkkaan.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- Dantès on ystäväni, enkä minä salli
hänelle tehtävän pahaa.

-- Kuka hitto tässä aikoo hänelle pahaa tehdä, en minä eikä Fernand,
sanoi Danglars nousten ja katsellen nuorta miestä, joka jäi istumaan ja
salavihkaa piti silmällä nurkkaan heitettyä ilmiantokirjettä.

-- Siinä tapauksessa tuotakoon meille viiniä, sanoi Caderousse. -- Minä
tahdon juoda Edmondin ja kauniin Mercedeksen onneksi.

-- Olet jo liikaakin juonut, juopporatti, sanoi Danglars, -- ja jos
jatkat, niin sinun täytyy jäädä tänne maata, sillä et kestä enää
koivillasi.

-- Minäkö, sanoi Caderousse ja nousi itserakkaana niin kuin juopuneet
ainakin. -- Minäkö en kestäisi enää koivillani! Voin lyödä vetoa siitä,
että nousen Accoules'in torniin ihan horjumatta!

-- Minä lyön siitä vetoa, mutta vasta huomenna, sanoi Danglars. --
Mutta nyt on jo aika mennä kotiin, anna minulle käsivartesi ja
lähtekäämme.

-- Lähtekäämme, sanoi Caderousse, -- mutta en tarvitse sitä varten
sinun käsivarttasi. Tuletko sinä, Fernand? Palaatko meidän kanssamme
Marseilleen?

-- En, sanoi Fernand, -- minä palaan Catalansiin.

-- Siinä teet väärin. Tule meidän kanssamme Marseilleen, tulehan.

-- Minä en tarvitse Marseillea enkä tahdo sinne tullakaan.

-- Mitä sanoitkaan? Et tahdo, no hyvä, olkoon jokaisella vapautensa.
Tulehan, Danglars, ja annetaan herran palata Catalansiin, koska hän
sitä tahtoo.

Danglars käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti viemään Caderoussea
Marseilleen. Mutta päästääkseen Fernandin kulkemaan sinne lyhyempää ja
mukavampaa tietä hän ei palannutkaan Rive-Neuve-rantakatua pitkin vaan
Saint-Victorin sataman kautta. Nojautuen hänen käsivarteensa Caderousse
seurasi häntä hoiperrellen.

Astuttuaan parikymmentä askelta Danglars kääntyi ja näki Fernandin
sieppaavan paperin ja pistävän sen taskuunsa. Heti sen jälkeen hän
riensi lehtimajasta ja kääntyi Pilloniin päin.

-- No, mitä hän tekee? sanoi Caderousse. -- Hän valehtelikin meille.
Hän sanoi menevänsä Catalansiin ja lähteekin kaupunkiin! Hoi, Fernand,
sinä menet väärään suuntaan!

-- Sinä erehdyt, sanoi Danglars, -- hänhän kulkee suoraan
Vieilles-Infirmeries-katua.

-- Se on totta, sanoi Caderousse. -- Olisin voinut vaikka vannoa, että
hän kääntyi oikealle. Viini toden totta panee pään sekaisin.

-- Kas niin, kas niin, mutisi Danglars, -- luulenpa, että asia on
hyvällä alulla, ja parasta on nyt antaa kaiken kehittyä itsestään.




5. Kihlajaiskemut


Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja
säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin
rubiinit aaltojen harjalla.

Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka
lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi
kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!)
kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.

Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.

Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä
parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin
laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä.
Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.

Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut
läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli
niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.

Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti
uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra
Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.

Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö
otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo
vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon
pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa
laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän
toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun
kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse
kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras
oli jo saapunut.

Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat
päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan
ruutikellarin kohdalla.

Tähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen
ystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen
rinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.

Ei Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä.
Nuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta
kuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.

Danglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat
ystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he
joukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin
rinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.

Lähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän
katseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan
rakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin.
Fernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi
silmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti
odottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.

Koska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi
sotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan
ulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.

Mercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan
tummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan
kepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset.
Kaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson
taakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja
katsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä
avomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette
ystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin
onnellinen!

Niin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven
näkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään
tulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille
antamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren
seuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa
käsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä
ja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka
natisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.

-- Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, -- te
istutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet,
joka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski
Fernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.

Dantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle
Danglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman
mielensä mukaan.

Jo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on
tummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen,
ruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat
piikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka
Etelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit
Pohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia,
joita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat
sanovat meren hedelmiksi.

-- Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten
topaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli
tuonut Mercedeksen eteen. -- Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä
ihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.

-- No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.

-- Asian laita on niin, sanoi Dantès, -- että olen tällä hetkellä liian
onnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte,
niin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se
tukahduttaa samoin kuin tuskakin.

Danglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki
mielialat.

-- Joutavia, sanoi hän. -- Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki
näyttää käyvän toivomustenne mukaan.

-- Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. -- Minun mielestäni
ei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan
kuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat.
Täytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä
olen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.

-- Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, -- et vielä, kapteeni.
Koetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan
vastaan.

Mercedes punastui.

Fernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki
otsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen
ensimmäiset pisarat.

-- Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin
pienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. -- Mercedes ei vielä ole vaimoni,
se on kyllä totta... (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin
päästä hän on.

Jokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi
ääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes
hymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti
puukkoonsa.

-- Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. -- Kuinka se on mahdollista?

-- Niin, ystäväni, vastasi Dantès, -- siitä saamme kiittää herra
Morrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa
eniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet.
Olemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa
määri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli
yhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja
kolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.

Fernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän
nojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa
huokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.

-- Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. -- Sitä se on, kun ei
heitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään
puoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti
toimita asioitaan.

-- Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, -- naimakirja,
allekirjoitukset...?

-- Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. -- Mercedeksellä
ei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä
kaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.

Tämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.

-- Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars,
-- onkin hääateria.

-- Ei suinkaan, sanoi Dantès. -- Ette te silti mitään menetä.
Huomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja
neljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on
tehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana
päivänä on oikea hääateria.

Kun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus
siinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut
hiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada
ääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.

Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes
alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen
Edmondille.

Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin
rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä
paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita.
Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan
selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.

Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin
tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa
tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja
käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien
kilinää.

Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti
karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.

-- Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja
varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka
Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, -- toden totta,
Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä,
niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle
ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.

-- Näithän, sanoi Danglars, -- ettei asiasta tullut mitään.
Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta
sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi
kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.

Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.

-- Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, -- kun tyttö on toden
totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen
poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.

-- Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. -- Kello lyö jo kaksi,
ja meitä odotetaan neljänneksen yli.

-- Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.

-- Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.

Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia,
näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja
vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä
portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi
aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat
huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.

Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat
kummastuneina toisiinsa.

-- Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.

Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen
jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta.
Levottomuuden sijaan tuli kauhu.

-- Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka
hän tunsi. -- Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.

-- Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, -- niin uskokaa,
herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on
vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön,
niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?

Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin
säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:

-- Minä olen. Mitä minusta tahdotte?

-- Edmond Dantès, sanoi komissaari, -- lain nimessä vangitsen teidät!

-- Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. -- Miksi
vangitsette minut?

-- Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.

Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa.
Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas,
kylmä, kuuro, mykkä.

Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai
äidin sydän ei koskaan ymmärrä.

Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.
Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.

-- Rauhoittukaa, sanoi hän. -- Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin
tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee
vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen
Danglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.

-- Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. -- Olen samassa asemassa kuin
sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan
ymmällä.

Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus
selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin
veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin
väliin.

-- Oho, sanoi hän karkealla äänellä, -- onko tämä seuraus eilen
suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät,
sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.

-- Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. --
Tiedäthän, että revin tuon paperin.

-- Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi
Caderousse.

-- Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.

-- Missä Fernand on? kysyi Caderousse.

-- Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. -- Hoitamassa kai omia
asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.

Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien
vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:

-- Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan
mennä vankilaan asti.

-- Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä
lähestyi pääryhmää.

Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat.
Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi
vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi
sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.

-- Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen
parvekkeen kaidepuun yli.

Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui
hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen
ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin
linnoituksen kulman taakse.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, -- otan ensimmäiset
ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille
tietoja.

-- Lähtekää, huusivat kaikki, -- lähtekää, ja palatkaa pian.

Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.

Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan
suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät
toistensa syliin.

Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi
sen ja istuutui tuolille.

Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui
erottuaan vanhuksen syleilystä.

Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.

-- Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan
oli pitänyt Fernandia silmällä.

-- Sitä en usko, vastasi Danglars, -- hän on siksi typerä. Joka
tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.

-- Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.

-- Mitä vielä, sanoi Danglars, -- onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä
sattuu puhumaan.

-- On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.

Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.

-- Entä te, Danglars, sanoi joku, -- mitä te ajattelette tästä
tapauksesta?

-- Luulen, sanoi Danglars, -- että hän on tuonut jonkin kielletyn
tavaran.

-- Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka
olette tilinpitäjä.

-- Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka
hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että
otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta
muuta en tiedä.

-- Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen
toivonkipinään, -- että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen
kahvia ja laatikollisen tupakkaa.

-- Siinähän se on, sanoi Danglars. -- Meidän poissa ollessamme ovat
tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.

Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti
oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.

-- Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä
mitä sanoi.

-- Toivokaa! sanoi Danglars.

-- Toivokaa! koetti Fernand mutista.

Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta
mitään ei kuulunut.

-- Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle
odottamaan, -- hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on
herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.

Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he
kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.

-- No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.

-- No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, -- asia
on vakavampi kuin luulimmekaan.

-- Oh, huudahti Mercedes, -- hän on syytön!

-- Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, -- mutta häntä syytetään...

-- Mistä? kysyi ukko Dantès.

-- Että hän on bonapartelaisten kätyri.

Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.

Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.

-- Ah, mutisi Caderousse, -- te olette pettäneet minua, Danglars, ja
olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja
tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.

-- Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen,
-- tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole
todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin,
hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään
jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet,
ovat hänen rikostovereitansa.

Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite
oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja
tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.

-- Odottakaamme siis, mutisi hän.

-- Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. -- Jos hän on syytön, niin hän
pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä
itseään rikostoveriksi.

-- Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.

-- Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa
lähteä, -- tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin
voivat.

He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja
turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin
ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin
Meilhan-puistokatua kotiin.

Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu
bonapartelaisena kätyrinä.

-- Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan
matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi
kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin
sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. -- Olisitteko
uskoneet sitä?

-- Hitto vieköön, vastasi Danglars, -- kerroinhan teille, että Dantès
ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä
käynti tuntui minusta epäilyttävältä.

-- Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin
minulle?

-- En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. -- Tiedättehän, että
setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa
ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin
suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja
teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta
salata ne muilta.

-- Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, -- olette kunnon poika.
Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että
Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.

-- Kuinka niin?

-- Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän
vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että
teillä oli kireät välit.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei
tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että
jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti
hänenkin.

-- Tekopyhä! mutisi Danglars.

-- Dantès-parka! sanoi Caderousse. -- Hän on todellakin kunnon poika.

-- Niin kyllä, sanoi herra Morrel, -- mutta tällä hetkellä ei
Pharaonilla ole kapteenia.

-- Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä,
toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.

-- Mutta entä siihen asti?

-- No niin, sanoi Danglars, -- olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että
osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin
päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman
paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.

-- Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. -- Siten asia todellakin
järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa
purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike
ei saa siitä kärsiä.

-- Olkaa rauhassa, herra Morrel. -- Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes
näkemään?

-- Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra
Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä,
että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki
ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.

-- Ei, sanoi Danglars, -- mutta olen kuullut, että hän on
kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.

-- No, huokasi herra Morrel, -- saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan,
tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.

Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.

-- Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, -- minnepäin asia kääntyy.
Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?

-- Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on
tällaiset seuraukset.

-- Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä?
Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin
kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.

-- Niin, sanoi Caderousse, -- siitä olen aivan varma. Näin sen
lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi
vieläkin siellä.

-- Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt
edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen ... hyvä Jumala, hän lähetti ehkä
minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.

-- Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?

-- En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan.
Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi
totuuden.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- antaisin hyvin paljon,
jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä
ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa
meille onnettomuutta, Danglars!

-- Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle
syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus
meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä
sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.

-- Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien
kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen
itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.

-- Hyvä, sanoi Danglars, -- asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen
tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä
Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä
tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus
on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.

Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet
Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut
tulla häntä tapaamaan.




6. Prokuraattorin sijainen


Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä
Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa,
vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.

Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa
säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa
Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka
olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja,
jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä,
jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo,
vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan
armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta
viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden
restauraatio jumalan.

Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden
intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia
ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi
olivat tulleet poliittiset vainot.

Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja
kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä:
Eläköön Napoleon! -- hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka
ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat
hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta
ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä
kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen
sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi
elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.

Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita
juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.

Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin
maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit
kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja
sirottivat kukat pöydälle.

-- Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi
markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja
viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, -- nuo
vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme
annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat
ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin
huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me
pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he
liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me
menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli
todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei
koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?

-- Mitä sanoittekaan, markiisitar...? Suokaa anteeksi, en seurannut
keskustelua.

-- Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli
ehdottanut maljan, -- nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä
tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.

-- Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja
sametinvälkkyvät silmät. -- Minä luovutan teille herra Villefort'in,
jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua
kanssanne.

-- Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee
uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.

-- Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi
hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen
naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se
kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen
vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se
on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. -- Saat anteeksi...
Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän
innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.

-- Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen
kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden
laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole
ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden
perikuva.

-- Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. -- Napoleon
yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä?
Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen
korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää
täydellisesti.

-- Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n
torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä.
Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen,
joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle,
jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä,
sanoi Villefort nauraen, -- että molemmat ovat inhoittavia
vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan
onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja
kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on
voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin
sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar?
Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat
liittolaisensa.

-- Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat
vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi.
Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan
rakkautta hirmuvaltaan.

Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.

-- Isäni oli girondisti, sanoi hän, -- se on kyllä totta. Mutta isäni
ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon
kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle
mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.

-- Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan
kalventanut hänen kasvojaan. -- Mutta he olisivat nousseet
mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja
todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon
ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen
hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin
kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.

-- Äiti, äiti, sanoi Renée, -- olemmehan sopineet, ettemme puhu enää
noista ikävistä muistoista.

-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- minä liityn neiti
Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi
suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada
aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me
voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan
hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on
ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier;
minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan
vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain
nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein
tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.

-- Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, -- hyvä, hyvin vastattu! Minäkin
olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista,
onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte
paremmin.

-- Niin, sanoi markiisitar, -- unohtakaamme menneisyys, en minäkään
mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin
vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet
teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut
unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin
minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu
käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin
silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin
salaliittolaisten kanssa.

-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- virkani ja varsinkin aika,
jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia
poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei
kaikki ole vielä loppunut.

-- Niinkö luulette? sanoi markiisitar.

-- Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän
on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen
puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä
upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa
kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten
keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.

-- Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi
Artois'n kamariherra, -- mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää
hänet kauemmaksi.

-- Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra
Saint-Méran. -- Ja minne hänet lähetetään?

-- Sainte-Helenaan.

-- Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.

-- Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja
päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.

-- Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,
jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle
Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä
Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, -- ovat olemassa vuoden 1814
sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.

-- Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. -- Pitikö hän itse niin
perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin
herttuan?

-- Niin, sanoi markiisitar, -- päätetty asia on, että Pyhä Allianssi
vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen
puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän
hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa
olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, -- joutuu prokuraattorin
sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.

-- Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.

-- Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme
palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.

-- Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n
tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, -- koettakaahan saada aikaan
jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan
nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.

-- Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, -- sillä
tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen
tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun
laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa
nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa
kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät
tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa
rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.

-- Hän panee meidät värisemään ... ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.

-- Minkä minä sille voin ... se on kaksintaistelua... Olen jo viisi
kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja
muille ... no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa
hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?

-- Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. -- Puhutteko oikein
täyttä totta, herra Villefort?

-- Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies
hymyhuulin. -- Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo
tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani,
tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin
sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan,
luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan
pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen,
jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan
venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet
nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn
silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään
oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää,
minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko
voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara
tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon
puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen.
Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on
varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja
painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän
kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin
putoaa.

Renée kirkaisi.

-- Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.

-- Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.

-- Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra
Villefort, sanoi eräs kolmas. -- Muistattehan tuon miehen, joka oli
tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen
kuin pyöveli koski häneen.

-- Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, --
mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat
poliittiset rikolliset...

-- Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on
valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet,
tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.

-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, -- mutta lupaattehan, herra
Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.

-- Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, -- me
laadimme yhdessä syytöskirjat.

-- Rakas lapsi, sanoi markiisitar, -- pidä huolta kolibreistasi,
sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.
Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.
Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.

-- _Cedant arma togae_, sanoi Villefort kumartaen.

-- En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.

-- Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée.
-- Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua
kauhistuttanut.

-- Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.

-- Tyttäreni, sanoi markiisi, -- herra Villefort on tämän seudun
moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis
toimiala.

-- Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen
isänsä on ollut, sanoi markiisitar.

-- Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, --
minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni,
ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että
hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä
kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen
katuvana, minä taas intomielisenä.

Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa
nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan,
aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa
yleisöön.

-- Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, -- lausuin
Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi
saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja
Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen
varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet.
Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti
meidät lausuen: "Villefort" -- huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä
Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort --
"Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän
on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja
markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin
ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet
tulla pyytämään minulta lupaa siihen."

-- Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.

-- Se on totta, sanoi markiisi.

-- Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis
tekemään kaiken palvellakseni häntä!

-- Tuollaisena, sanoi markiisitar, -- rakastan teitä. Jos nyt
ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.

-- Ja minä, äiti, sanoi Renée, -- rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä
ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita,
kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin
nukkua rauhassa.

-- Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa
ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät
vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. -- Jos tahdotte
nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä
kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.

Tällä hetkellä -- aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in
toivomusta täyttääkseen sen -- astui palvelija sisään ja kuiskasi
muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja
pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja
hymyhuulin.

Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine
poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti
koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli
poistunut.

-- No, sanoi Villefort, -- te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin
mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden
kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan
kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne,
kihlajaispidoissanikin.

-- Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.

-- Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä
kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.

-- Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.

-- Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.

-- On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta
salaliitosta.

-- Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.

-- Tässä on ilmiantokirje.

Ja Villefort luki:

    Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
    valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
    mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
    poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
    kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
    Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

    Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
    kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.

-- Mutta, sanoi Renée, -- tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on
osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.

-- On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen
poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet.
Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei
löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.

-- Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.

-- Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.

-- On, vastasi Villefort, -- ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle,
jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.

-- Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.

-- Hän on luonani.

-- Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, -- älkääkä lyökö laimin
velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan
palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan
palvelus teitä odottaa.

-- Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, -- olkaa
lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.

Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.

-- Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. -- Mutta jos
syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen
rikkaruoho on niitettävä.

Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".

-- Mitä vielä, sanoi markiisitar, -- älkää kuunnelko tuota pikku
tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.

Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.
Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:

"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."




7. Kuulustelu


Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti
kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin
virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja
elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän
oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa
ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää
kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä
hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas,
oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai
vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei
intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen
morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös
kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja
äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren
vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä
miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi
puolen miljoonan perintö.

Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin
häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan
täynnä pilkkuja.

Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen
miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla
me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet,
ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.

-- Tässä olen, sanoi hän, -- olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt
oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä
ja hänen salaliitostaan.

-- Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt
paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä
syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on
nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy
villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone
Morrel ja poika Marseillessa.

-- Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?

-- Ei, herra, hän on aivan nuori mies.

-- Minkä ikäinen?

-- Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.

Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli
saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti
odottaneen häntä. Mies oli Morrel.

-- Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin
sijaisen, -- kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät.
Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on
vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.

-- Tiedän kyllä, sanoi Villefort, -- ja olen juuri menossa häntä
kuulustelemaan.

-- Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä,
te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja
hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa
koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta
sydämestäni suosioonne.

Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön
ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja
jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi
ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:

-- Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä,
kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä
toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?

Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään
kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla
puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?

Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi
valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle
kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle
sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä,
jossa kuvastui sydämellinen osanotto:

-- Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee
olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo
Dantès-parka.

Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen
korvissa vallankumoukselliselta.

-- Kas, kas, ajatteli hän, -- antakaa meille ... kuuluisikohan tuo
Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa
käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni
komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta
seuraa. Sehän on voinut olla kokous.

Sitten hän lausui ääneen:

-- Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut
oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on
syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi
vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.

Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan
oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi
laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen,
mihin Villefort oli hänet jättänyt.

Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään,
vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan
rauhallisena ja tyynenä.

Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan
paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa
sanoen:

-- Tuokaa vanki sisään!

Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen
vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa,
rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa,
joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.

Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli
kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä
ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.

Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka
pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen,
otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä
taakse.

Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.

Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen
kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin
olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.

Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse,
sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta
Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.

-- Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin
hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka
tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu
takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.

-- Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla
äänellä. -- Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi
Morrel ja poika.

-- Ikänne? jatkoi Villefort.

-- Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.

-- Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?

-- Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla
äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen
säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

-- Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen
vastoin tahtoaan.

-- Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut
kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä
yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni
herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli
onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon
mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren
vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin
odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia,
joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa
uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän
hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Jatkakaa, sanoi hän.

-- Mitä minun pitää jatkaa?

-- Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

-- Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se
haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan
hymyillen, -- minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.

-- Oletteko palvellut kruununanastajaa?

-- Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

-- Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui
Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään
antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

-- Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun
häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut.
Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille
ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan
asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla,
jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra
Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan
yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni,
kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä
voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään
sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia
kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli
pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja
rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi.
Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen,
kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan
silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän
itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden,
jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä,
liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa
kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

-- Toden totta, ajatteli Villefort, -- tuo on kunnon poika, eikä minun
ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä
pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien
nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in
kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

-- Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

-- Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. -- Kaikeksi onneksi on asemani
niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin
hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on
komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä
kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei
isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

-- Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät
nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema
teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka
rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun
kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti
kadehtijoita.

-- Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä.
Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen
heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

-- Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja
te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa
tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa
näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on
ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès
luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

-- En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä.
Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen,
sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, -- ollessani
tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on
todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.
Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

-- Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, -- vastatkaa minulle suoraan,
ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan
joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä
on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli
antanut hänelle takaisin.

-- Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni
Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.

-- Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.

Sitten hän jatkoi itsekseen:

-- Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen
eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.

-- No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère
aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut
poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli
hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan
kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa
kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat
riippuvat siitä." -- "Minä vannon", vastasin. -- "Kun kuolemani jälkeen
laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban
saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja
antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja
teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle,
täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." -- "Minä teen sen, kapteeni,
mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette."
-- "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja
kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa.
Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän
houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.

-- Mitä silloin teitte?

-- Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani
tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille
ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava.
Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä,
käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin
aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin
hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet
aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä
hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen
vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten
kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki
asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka
kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra
Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin
kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä
vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon
ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin
näytätte sitä halveksivan.

-- Niin, niin, mutisi Villefort, -- tuo kaikki näyttää todenmukaiselta,
ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta.
Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne
viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban
saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa
kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.

-- Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.

-- Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.

-- Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden
papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.

-- Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti
hattunsa ja hansikkaansa. -- Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- _Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi_.

Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin
nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli
puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja
selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi
sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.

-- Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä
kalpeammaksi.

-- Niin, vastasi Dantès kummastuneena, -- tunnetteko hänet?

-- En, vastasi Villefort nopeasti. -- Kuninkaan uskollinen palvelija ei
tunne salaliittolaisia.

-- Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan
pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. --
Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen
sisällöstä.

-- Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, -- mutta tiesitte,
kenelle kirje oli osoitettu!

-- Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.

-- Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort
lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.

-- En kenellekään, kautta kunniani.

-- Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se
oli osoitettu herra Noirtier'lle?

-- Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.

-- Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.

Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli
kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen
palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.

Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen
aivan murtunut.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.

Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja
tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.

-- Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi
Villefort.

-- Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi
Dantès. -- Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?
Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?

-- Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, -- älkää liikkuko paikaltanne,
älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.

-- Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.

-- En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää
huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.

Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen
seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen
ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.

-- Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, -- ja jos
hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen
hukassa, hukassa ainiaaksi!

Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi
tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne
salaisuudet, jotka suu säilyttää.

-- Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.

-- Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, -- jos minua
epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.

Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti
tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:

-- Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en
siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun
täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän,
millä tavoin olen teitä kohdellut.

-- Näen kyllä, huudahti Dantès, -- ja minä kiitän teitä, sillä olette
ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.

-- No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin
vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä
vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen...

Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin
vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, -- olette enemmän kuin oikeus itse,
olette hyvyys!

-- Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, -- tällaisen teon jälkeen kai
ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?

-- Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.

-- Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, -- ei minulla ole
teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.

-- Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.

-- Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee
joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki,
mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.

-- Sen lupaan.

Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.

-- Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti
paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. -- Nyt tuo kirje on
hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille
näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää
rohkeasti, ja te olette pelastettu.

-- Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.

Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.

-- Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.

-- Oli, ainoa.

-- Vannokaa se.

Dantès ojensi kätensä.

-- Vannon, sanoi hän.

Villefort soitti.

Poliisikomissaari astui sisään.

Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen
korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.

-- Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.

Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja
poistui.

Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat
pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.

-- Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu..., huokasi
hän. -- Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos
tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut
hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon.
Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö
minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!

Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy
levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse
terästyi.

-- Niin juuri, sanoi hän. -- Tuo kirje, joka olisi syössyt minut
turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!

Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa,
prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia
kohden.




8. Ifin linna


Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle
santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen
vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin
kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he
jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat
jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään
syytä vapista.

Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä,
oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli
synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.

Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki
edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen
rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen
osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka
näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi
paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli
tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.

Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot.
Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan
suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin
kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi
heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin
päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea
kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès
vaipui rahilleen istumaan.

Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa
kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti
lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin
käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa,
salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua
valaisi äkkiä synkän huoneen.

Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien
välkkyvän.

Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän
aseellisen joukon.

-- Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.

-- Niin, vastasi eräs santarmi.

-- Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?

-- Niin.

-- Hyvä, sanoi Dantès, -- olen valmis seuraamaan.

Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan,
vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa
keskelle.

Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja
poliisipalvelija hänen rinnalleen..

-- Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.

-- Teitä varten, sanoi santarmi, -- nouskaa niihin.

Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet
lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän
ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin
välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat
ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.

Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli
vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse,
joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin
paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja
Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.

Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka
lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.

Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi
vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui
riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa
piippujen välkkyvän.

-- Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän
ajatteli.

Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden
muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.

Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli
ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli
heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja
poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene
irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa
Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju
painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan
Friouliksi.

Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta
iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin
siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren
tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin
Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna,
tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista
kuului tanssiaisten riemu.

Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli
vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut
tätä käsittää.

-- Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.

-- Kohta sen saatte tietää.

-- Miksi ei nyt...

-- Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.

Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella
sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.

Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä
veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin,
minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain
viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei
millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja,
kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin
sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut,
että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään
pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon
vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.

Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään,
jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä
merellä.

Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle,
oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle.
Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui
Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.

Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan
askelen päässä hänestä?

Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan
morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä
kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.

Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet
sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi
siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.

Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän
ajatteli Mercedestä.

Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän
suunnanneen kulkunsa merelle päin.

Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää
vauhtia tuulen myötä.

Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi
hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.

-- Toveri, sanoi hän, -- omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana
rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni
Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle
tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta
merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.

Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki
liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin
mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, -- ja kysytte, minne
menemme?

-- Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.

-- Ettekö aavistakaan?

-- En vähääkään.

-- Se ei ole mahdollista.

-- Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä.
Armahtakaa minua ja vastatkaa!

-- Mutta entä määräykset?

-- Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä
saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te
pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin
olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta,
enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?

-- Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne
olette matkalla?

-- En arvaa.

-- Katsokaa sitten ympärillenne.

Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan
sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan
kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.

Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus,
joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten
tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin
kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.

-- Hyvä Jumala, sanoi hän. -- Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?

Santarmi hymyili.

-- Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. -- Ifin
linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria
poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin
linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?

-- Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita,
vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla
tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa
tiedonannostani.

Dantès puristi lujasti santarmin kättä.

-- Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?

-- Nähtävästi, sanoi santarmi, -- mutta joka tapauksessa puristatte
aivan suotta niin kovaa minun kättäni.

-- Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori
mies.

-- Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.

-- Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?

-- En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi
santarmi, -- sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te
teette? Hoi, toverit, auttamaan!

Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta
ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui
veneen pohjalle karjuen raivosta.

-- Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, -- hyvä!
Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin
ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun
kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten
riko toista.

Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun
ohimollaan.

Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen
tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut
kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli
odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti
Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin
kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.

Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan
käsiään.

Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi
kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä
kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän
laituriin.

Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä
käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät
maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen
portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.

Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui
voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui
aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin
jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat
hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka
sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki
kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.

Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän
oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului
vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan
valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän
pyssyjensä välkkyvät piiput.

Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että
Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki
näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.

-- Missä vanki on? kysyi ääni.

-- Tässä, vastasivat santarmit.

-- Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.

-- Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.

Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka
kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat.
Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä,
valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa,
vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.

-- Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. -- On jo myöhä ja
kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä
koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on
tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä
kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.

Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen
kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän
tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa
nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut
oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle
näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.

Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja
synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan
polttavalle otsalleen.

Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi
vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut
liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin
hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja
niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti
liikkumattomana maahan.

Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.

Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä
huomaavankaan.

Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.

-- Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.

-- En tiedä, vastasi Dantès.

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

-- Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

-- En tiedä, vastasi taas Dantès.

-- Tahdotteko jotakin?

-- Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea
kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet
alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan
muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen
hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen
rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran
vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli
tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut
tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi
hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana
voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta,
kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai
katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa
Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän
olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin
toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän
olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa,
jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki,
suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy
Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in
sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

-- No, kysyi vartija, -- oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

-- Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä
minä toimitan. Sanokaahan.

-- Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

-- Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. -- Johan minä sanoin, että se on
mahdotonta.

-- Miksi se on mahdotonta?

-- Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

-- Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

-- Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan
kirjojakin.

-- En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.
Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

-- Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija,
-- niin en tuo teille enää ruokaa.

-- Samapa se! sanoi Dantès. -- Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin
kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun
jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea
päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen
vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

-- Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä
pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun
pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte
luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne
kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä,
ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

-- Mutta, sanoi Dantès, -- kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin
sellainen otollinen hetki tulee?

-- Mistä sen tietää, sanoi vartija, -- kuukauden, kolme kuukautta,
kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

-- Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, -- minä tahdon nähdä hänet
heti.

-- Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi
vartija, -- muuten olette kahden viikon päästä hullu.

-- Niinkö luulet? kysyi Dantès.

-- Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä
esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni
sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan
päästäkseen vapaaksi.

-- Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

-- Kaksi vuotta sitten.

-- Hän pääsi vapaaksi siis?

-- Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

-- Kuulehan, sanoi Dantès, -- en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen
hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan
tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

-- Minkä?

-- En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle
sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa
asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes,
et edes kirjettä, pari riviä vain.

-- Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani,
joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä
lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin
hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni
kolmesataa.

-- No niin, kuule siis, sanoi Dantès, -- ja paina mieleesi: jos
kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta,
että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven
takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

-- Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja
asettuen puolustusasentoon. -- Päänne näyttää todellakin menevän
sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette
niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin
linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

-- Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. -- No niin, koska välttämättömästi
tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

-- Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille,
pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut
tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja
korpraalin seurassa.

-- Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

-- Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

-- Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja
seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja
hän astui sisään mutisten:

-- Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan

Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi
muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen
silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.




9. Kihlajaispäivän ilta


Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi
Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet
otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

-- No, huudahti eräs, -- kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen
Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

-- No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

-- Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

-- Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, --
pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä
luotanne... Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa
kahden kesken?

-- Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi
synkän pilven Villefort'in otsalla.

-- Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi.
Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, -- huomaatte, että asia
todellakin on vakavaa laatua.

-- Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman
uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

-- Ikävä kyllä, sanoi Villefort, -- minun täytyy.

-- Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

-- Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos
jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee
sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

Kaikki katsoivat toisiinsa.

-- Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

-- Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

-- No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. --
Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

-- Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti
paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys:
onko teillä valtion arvopapereita?

-- Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta
frangia.

-- No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

-- Mutta miten minä ne täällä myyn?

-- Onhan teillä asiamies.

-- On.

-- Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä
myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian
myöhään.

-- Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.

-- Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen
huolellisesti lompakkoonsa, -- tarvitsen toisen.

-- Kenelle?

-- Kuninkaalle.

-- Kuninkaalleko?

-- Niin.

-- Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

-- En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi
Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin
päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään
audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

-- Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa
Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä
tai päivällä.

-- On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut
toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti
toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian:
tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä
silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei
voida unohtaa.

-- Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle.
Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen,
joka avaa teille kaikki ovet.

-- Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla
postivaunuissa.

-- Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

-- Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja
neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin
vastenmielisesti.

-- Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille
hyvästi.

-- Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

-- Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä... Nyt, menkää, sanoi
markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

-- Hyvä on, menen ja palaan kohta.

Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli
ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin
sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi.
Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti
häntä liikkumattomana.

Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja
oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli
seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin
sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua
nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi
neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen
sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi
rikollinen ja nainen tuomari.

-- Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, -- on suuri rikollinen, enkä
minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä
hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

-- Mutta missä hän on, kysyi hän, -- jotta voin ottaa selkoa siitä,
onko hän elossa vai kuollut?

-- En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi
Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä,
ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään,
sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi.
Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän
vaipui nojatuoliin.

Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan
alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai
maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana
ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn
mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta,
haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta
muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan
syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi,
että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja
lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen
otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi
heidät rikollisiksi.

Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut
elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen.
Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan
ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja
sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee,
antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut
Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä
seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija,
joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka
on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti
laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen
epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi
kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti,
nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

Onneton Dantès oli tuomittu.

Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja
Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies,
sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin
vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori
tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä,
jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa,
milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée
kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä
seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa
vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen
jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes
ei edes tuntenut.

Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei
tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen
huomaamattaan.

Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt
ketään muuta kuin Edmondin.

-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

-- Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi
raskaasti.

Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että
kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut
kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten
henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli
vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin
pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana
yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja
kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia
oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.

Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi
lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi
edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut
huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa
levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut
sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä
hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut
tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten
ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien
Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.

Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän
iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa
Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä
korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen
mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero
oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä
niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.

Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui
rauhallisesti.

Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen
molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin
kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.

Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.




10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa


Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän
kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia
eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen
työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin
Ludvig XVIII:n työhuoneena.

Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän
ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti
hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen
tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen
näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla
merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen
reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä
pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa
kielellisille huomioille runsaasti ainesta.

-- Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.

-- Että olen hiukan levoton, sire.

-- Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän
lihavaa lehmää?

-- En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää
hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin
ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.

-- Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?

-- Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on
puhkeamassa maan eteläkulmassa.

-- Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, -- luulen teidän saaneen vääriä
tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis
ilma.

Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin
kepeätä leikinlaskua.

-- Sire, sanoi herra de Blacas, -- eikö Teidän Majesteettinne voisi,
vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne,
lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä,
jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?

-- _Conimus surdis_,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä
Horatiukseensa.

-- Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, -- voihan
Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa
vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan
väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia
yrityksiä.

-- Kenen taholla?

-- Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.

-- Rakas Blacas, sanoi kuningas, -- te estätte noilla jutuillanne minua
työskentelemästä.

-- Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.

-- Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen
huomautuksen lauseeseen _pastor quum traheret_.[3] Odottakaahan, sitten
saatte jatkaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman
huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.

-- Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin
ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin
vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. -- Jatkakaa, minä kuuntelen
teitä.

-- Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää
Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, -- minua eivät tee
rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä,
kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan
maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri
nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen
heti rientänyt luoksenne, sire.

-- _Mala ducis avi domum_?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden
muistiinpanojaan.

-- Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen
enempää puhumatta?

-- En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen
raportin... Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse ... eikö niin,
sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri
ilmoitti poliisiministerin tulon.

-- Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.

-- Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti
hymyillen. -- Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä
uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa,
olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö
siitä nousevan _bella, horrida bella_?[5]

Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin
selkänojaan.

-- Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?

-- Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.
Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.

-- Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, -- jokaisen Hänen
Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban
saarelta tulleet uutiset. Bonapartella...

Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään
muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.

-- Bonapartella, jatkoi paroni, -- on kuolettavan ikävä. Hän viettää
kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat
Porto-Longonessa.

-- Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.

-- Syyhyttelee? sanoi herttua. -- Mitä Teidän Majesteettinne sillä
tarkoittaa?

-- Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta
miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti,
_prurigo_?

-- Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, -- olemme
melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on
hullu.

-- Hulluko?

-- Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia
kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää
tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee
viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin
olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.

-- Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi
Ludvig XVIII. -- Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan
suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio
Africanuksesta.

Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden
seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle,
jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli
kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.

-- Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, -- Blacas ei ole
vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.

Poliisiministeri kumarsi.

-- Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. -- Onko
kruununanastaja kääntynyt?

-- Kokonaan, rakas herttua.

-- Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.

-- Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti.
-- Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen
vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa
palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan
hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän
sen varmalta taholta.

-- No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti
lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.

-- Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme.
Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani
henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle
sen kunnian.

-- Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet
tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra
ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat
helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas
päivä.

-- Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja
ehkä poissa ollessani on saapunut.

-- Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi
Ludvig XVIII nauraen. -- Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?

-- Oh, sire, sanoi ministeri, -- Jumalan kiitos ei tässä suhteessa
tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia
tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He
ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä
odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.

-- Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, -- ja muistakaa, että odotan
teitä.

-- Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas
täällä.

-- Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, -- menen noutamaan
viestintuojani.

-- Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. -- Minun täytyy
muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään
pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja
vaalilauseena on: _Tenax_.[6]

-- Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä
puserteli nyrkkiään.

-- Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: _molli fugiens
anhelitu_.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta.
Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä
pidätte tästä kohdasta, _molli anhelitu_?

-- Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan
samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen
peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.

-- Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään,
rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen
kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.

-- Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin
kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän
tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on
minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.

-- Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?

-- Sehän on totta, hän on Marseillessa.

-- Sieltä hän minulle kirjoittaa.

-- Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?

-- Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua
saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.

-- Herra Villefort? huudahti kuningas. -- Onko tuo viestintuoja herra
Villefort?

-- On, sire.

-- Ja hän saapuu Marseillesta?

-- Hän itse.

-- Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen
kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.

-- Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne
tuntematon.

-- Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea
kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.

-- Hänen isänsäkö?

-- Niin, Noirtier'n.

-- Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?

-- Juuri niin.

-- Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa
toimissaan?

-- Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.
Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin
Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.

-- Minä saan siis tuoda hänet sisään?

-- Heti paikalla, herttua. Missä hän on?

-- Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.

-- Menkää noutamaan häntä.

Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen
intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.

Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja
sanoi: -- _Justum et tenacem propositi virum_.[8]

Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta
esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in
tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin
sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan
vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan
huoneeseen.

Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.
Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.

-- Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, -- astukaa sisään.

Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen
kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.

-- Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, -- herttua Blacas väittää, että
teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.

-- Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän
Majesteettinne myöntää sen itsekin.

-- Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan
uskotella?

-- Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt
antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.

-- Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon
Blacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. -- Puhukaa ja,
ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa
asioissa.

Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän
rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja
jatkoi:

-- Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni
Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt
selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä,
jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen,
vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän
Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea
laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen
vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban
saaren lähteäkseen -- minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua
maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän
Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita
Italiaan ja Ranskaan.

-- Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, -- ja aivan
äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta
Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä
tiedot?

-- Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta.
Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri
lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on
käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen
mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en
saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa
mielet mahdollista paluuta varten -- huomatkaa, että puhun
keskustelusta, sire -- paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.

-- Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.

-- Vankilassa, sire.

-- Ja asia tuntui teistä vakavalta?

-- Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä
omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin
kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne
jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen
uskollisuudestani.

-- Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, -- eikö ollut kysymys
avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?

-- Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.

-- Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.

-- Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea
salaliitto.

-- Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, -- on helppo
suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo
senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme
auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta
ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan
eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa,
niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt
Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on
vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen
sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä.
Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta
kiitollisuudestamme.

-- Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.

Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana,
vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut
sokaistu.

Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla
hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.




11. Korsikalainen ihmissusi


Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän
syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.

-- Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. -- Tehän olette aivan
säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra
Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?

-- Sire..., sopersi paroni.

-- Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.

Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan
jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.

-- Aiotteko puhua? sanoi hän.

-- Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi
enää minua lohduttaa!

-- Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.

-- No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun
28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.

-- Minne? kysyi kuningas.

-- Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle,
Juan-lahteen.

-- Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo,
Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista,
maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään,
maaliskuun 3. päivänä!... Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut
vääriä tietoja tai olette hullu.

-- Sire, valitettavasti se on totta!

Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi
itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä
sydämeensä että kasvoihinsa.

-- Ranskassa, huudahti hän, -- kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä
ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?

-- Sire, sanoi herttua Blacas, -- herra Dandrén kaltaista miestä ei voi
syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri
on ihminen niin kuin me muutkin.

-- Mutta..., sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. -- Anteeksi,
anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne
suvaitkoon antaa minulle anteeksi.

-- Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. -- Te
yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja
sen torjumiseksi.

-- Sire, sanoi Villefort, -- kruununanastajaa halveksitaan maan
eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan
helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.

-- Niin kyllä, sanoi ministeri, -- mutta hän lähestyykin Gapin ja
Sisteronin kautta.

-- Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. -- Hän tulee siis
Pariisia kohden?

Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.

-- Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, -- luuletteko, että se
voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?

-- Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.
Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja
Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.

-- Siis, mutisi Ludvig XVIII, -- hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko
hänellä on sotilaita?

-- Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.

-- Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan
se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.

-- Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin
ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.

-- Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.

Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.

-- Lennättimellä, änkytti hän.

Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen
ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.

-- Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, -- onko seitsemän
liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme
asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden
maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut,
pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta
päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!

-- Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.

-- Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole
mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin
kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on
miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida
turvallisuuttani enemmän kuin omaansa -- sillä minun onneni oli
heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun
jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän
kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on
todellakin kohtalon määräys.

Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra
Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan,
sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.

-- Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin
kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, -- sortua, ja saada siitä
tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle,
niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi
Tuileries'n portaita alas...

-- Sire, sire, sopersi ministeri, -- armoa...!

-- Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten
nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä
keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, -- astukaa
lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää
kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.

-- Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä
oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.

-- Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti
on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia
punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot,
poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa
valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen
peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän
tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut
kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin
teillä.

Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka
kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.

-- En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut
ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne
kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in
ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan
keksimänä.

Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän
aikaisemmin puhunut.

Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä
huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä
verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa.
Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin
salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in
salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin
kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan,
että olisi painanut häntä alas.

-- Sire, sanoi Villefort, -- se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun
valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa
siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää
antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän
Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.

Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja
Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään
kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran
hetkellä saattoi turvata.

-- Hyvä on, sanoi kuningas. -- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen
Blacasin ja poliisiministerin puoleen, -- en tarvitse teitä enää,
voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin
velvollisuuksiin.

-- Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, -- voimme luottaa armeijaan.
Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka
uskollinen se on hallitukselle.

-- Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka
paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä
olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?

-- Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut
pidättää huudahdusta.

Mutta äkkiä hän vaikeni.

-- Anteeksi, sire, sanoi hän, -- uskollisuuteni Teidän Majesteettianne
kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä
siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.

-- Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, -- tänään olette hankkinut itsellenne
oikeuden kysellä.

-- Sire, sanoi poliisiministeri, -- aioin juuri tänään antaa Teidän
Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun
Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan
rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi
kiinnittää kuninkaan huomiota.

-- Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, -- tämä asia näyttää
olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä
huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren
sisäisen salaliiton perille.

Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.

-- Sire, jatkoi poliisiministeri, -- tämä kuolema näyttää kaikista
tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin
alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen
bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs
tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt
häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin
palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa,
kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.

Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort
vuoroin punastui ja kalpeni.

Kuningas kääntyi hänen puoleensa.

-- Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin
minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan
puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on
joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?

-- Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. -- Mutta eikö asiasta
tiedetä mitään tarkemmin?

-- Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.

-- Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.

-- Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin
viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja
viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen
napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin
erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen
jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.

Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa
hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman
päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.

-- Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, -- sillä
kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet,
näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut
bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat
saavat ankaran rangaistuksen.

Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta,
kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.

-- Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. --
Poliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty,
ja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.

-- Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan
tyytyväinen, toivon minä.

-- Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää,
paroni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta,
menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?

Maailma musteni Villefort'in silmissä.

-- En, sire, sanoi hän, -- olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa,
Tournon-kadun varrella.

-- Olette kai tavannut hänet?

-- Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.

-- Tapaatte kai hänet ainakin?

-- En luule, sire.

-- Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi,
että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, --
unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että
siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle.
Se ansaitsee palkintonsa.

-- Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto
kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta
kuninkaalta pyydettävänä.

-- Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla
varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan
ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa
Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin
ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen
Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.

-- Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, -- tämä on
upseerin risti.

-- Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, -- ottakaa se sellaisena kuin se on.
Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte
huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.

Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti
ristin ja suuteli sitä.

-- Ja nyt, kysyi hän, -- mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne
suvaitsee antaa minulle?

-- Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua
Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.

-- Sire, sanoi Villefort kumartaen, -- tunnin kuluttua lähden
Pariisista.

-- Lähtekää, sanoi kuningas, -- ja jos unohdan teidät -- kuninkailla on
huono muisti --, niin älkää pelätkö vedota siihen... Herra paroni,
lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!

-- Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri
Villefort'ille lähtiessään palatsista, -- ja onnenne on taattu.

-- Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit
poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan,
mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.

Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja
se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui
kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli
saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin
kuluttua ja pyysi aamiaista.

Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas
ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli
äänen mainitsevan hänen nimeänsä.

-- Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.

Samassa astui kamaripalvelija sisään.

-- No, kysyi Villefort, -- mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy
minua?

-- Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.

-- Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras
herra minusta tahtoo?

-- Hän tahtoo puhutella herraa.

-- Minuako?

-- Niin.

-- Mainitsiko hän nimeni?

-- Mainitsi.

-- Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?

-- Hän on viidenkymmenen iässä.

-- Lyhyt vai pitkä?

-- Noin herran kokoinen.

-- Tumma vai vaalea?

-- Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat
kulmakarvat.

-- Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.

-- Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa
kunnialegioonan risti.

-- Se on hän, mutisi Villefort kalveten.

-- Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri
kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, -- ovatpa nämä sopivia
tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa
eteisessä?

-- Isäni! huudahti Villefort. -- En siis erehtynyt ... arvelinkin, että
te se olette.

-- Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö
laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, -- niin sallihan
minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun
sillä tavoin odottaa.

-- Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.

Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.




12. Isä ja poika


Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan
palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen
ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei
ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli
kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier
meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan mak

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45448