← catalogue

Toisen tahran tarina

by Arthur Conan Doyle · Finnish · Gutenberg #45335 · 332,932 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Toisen tahran tarina
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Toisen tahran tarina

Author: Arthur Conan Doyle


        
Release date: April 6, 2014 [eBook #45335]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45335

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOISEN TAHRAN TARINA ***

TOISEN TAHRAN TARINA

Ym. Sherlock Holmesin seikkailuja

Kirj.

A. CONAN DOYLE







Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1920.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.




SISÄLLYS:

 Toisen tahran tarina.
 Kuusi Napoleonin rintakuvaa.
 Kolme ylioppilasta.
 Abbey Grangen murha.
 Kadonnut jalkapallonpelaaja.
 Kultasankaiset silmälasit.
 Charles Augustus Milvertonin seikkailu.




TOISEN TAHRAN TARINA.


Tarkoitukseni oli, että "Mustan Pekan seikkailu" olisi ollut viimeinen
julkaisemani kertomus ystäväni Sherlock Holmesin seikkailuista.
Päätökseni ei ole suinkaan johtunut ainesten puutteesta. Olen
kirjoittanut muistiin sadottain sellaisia, joista en ole vielä
hiiskahtanutkaan. Eikä siihen ole ollut syynä yleisön harrastuksen
väheneminenkään, innokkaastihan jokainen on seurannut tämän merkillisen
miehen vaiheita ja hänen omituisia menettelytapojaan. Oikeana syynä oli
Sherlock Holmes itse, joka ei mistään hinnasta olisi halunnut toimiansa
julkisuuteen. Niin kauan kuin hän tointaan harjoitti hyötyi hän siitä,
että hänen menestyksistään kerrottiin. Mutta sitten kuin hän
ehdottomasti on poistunut Lontoosta ja syventynyt tutkimuksiin sekä
ruvennut harjoittamaan mehiläishoitoa Sussex Downissa, hän ihan vihaa
julkisuutta ja on nimenomaan lausunut toivovansa, että hänen tahtoansa
on kunnioitettava. Vasta erityisesti huomautettuani, että jo
aikaisemmin olin luvannut aikanaan julkaista "Toisen tahran tarinan" ja
muutamia muita kertomuksia, suostui hän niiden julkaisemiseen.

En mainitse vuotta, en edes vuosikymmentä, kun muutamana syksyisenä
tiistainaamuna pari kuuluisaa eurooppalaista astui vaatimattomaan
huoneeseemme Baker-kadun varrella. Toinen heistä, jäyhäpiirteinen,
kyömynenäinen, käskevä ja tuikeakatseinen oli tuo kuulu lordi
Bellinger, joka kahdesti on ollut Englannin pääministerinä. Toinen
taasen oli kunnioitettu Euroopan asiain sihteeri, Trelawney Hope, joka
on etevimpiä valtiomiehiämme. He istuivat vierekkäin paperien
täyttämällä sohvallamme, ja heidän huolestunut, tuskainen ilmeensä
ilmaisi heidän tulleen luoksemme erittäin tärkeissä asioissa.
Pääministerin laiha, suonikas käsi puristi kovasti sateenvarjon
norsunluista koukkua, ja hänen tuikea katseensa kääntyi töykeästi
Holmesista minuun. Euroopan asiain sihteeri punoi hermostuneesti
viiksiänsä ja heilutteli kellonperiään.

"Kun huomasin paperin hävinneen, herra Holmes, kello 8 tänä aamuna --
ilmoitin siitä heti pääministerille. Hänen kehoituksestaan tulimme nyt
tänne."

"Oletteko ilmoittaneet asian poliisille?"

"Emme", vastasi ministeri nopeasti ratkaisevalla tavallaan, josta hän
oli niin tunnettu. "Sitä emme ole tehneet, emmekä voi sitä tehdäkään.
Poliisille ilmoittaminen on samaa kuin asian ilmoittaminen suurelle
yleisölle, ja sitä me erityisesti tahdomme välttää."

"Miksi?"

"Sen vuoksi, että kysymyksessä oleva paperi on niin tavattoman tärkeä,
että sen julkaiseminen hyvin helposti -- voinpa sanoa aivan varmasti --
voisi aiheuttaa hyvin arveluttavia selkkauksia Euroopassa. En puhu
liikoja sanoessani, että sota tai rauha ovat riippuvaisia tämän asian
päättymisestä. Ellei paperia voida hankkia takaisin noudattamalla
ehdotonta salaperäisyyttä, niin jääköön se takaisin saamatta, sillä
niillä, jotka ovat sen anastaneet, ei voi olla tarkoituksena mikään muu
kuin sen sisällyksen julkaiseminen."

"Kyllä ymmärrän. No niin, herra Trelawney, olen kiitollinen teille, jos
kerrotte minulle, miten paperi hävisi."

"Sen voin tehdä muutamilla sanoilla, herra Holmes. Kirje -- se oli
nimittäin kirje eräältä mahtavalta mieheltä ulkomailta -- saapui tänne
kuusi päivää sitten. Paperi oli siksi tärkeä, etten milloinkaan
jättänyt sitä asiapaperikaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani
kotiin Whitehall Terraceen ja säilytin sitä öisin salkussa
makuuhuoneessani. Siellä se oli viime yönäkin. Siitä olen aivan varma.
Pukeutuessani päivällistä varten avasin salkun ja näin paperin olevan
paikoillaan. Tänä aamuna se oli hävinnyt. Salkku oli yöpöydällä. Olen
hyvin herkkäuninen, samoin kuin vaimonikin. Olemme molemmat valmiit
ottamaan vaikka valallemme, ettei kukaan voinut käydä yöllä huoneessa.
Ja kuitenkin, kuten sanottu, paperi on nyt hävinnyt."

"Mihin aikaan söitte päivällistä?"

"Puoli kahdeksalta."

"Mihin aikaan menitte nukkumaan?"

"Vaimoni oli teatterissa. Odotin häntä. Kun menimme makuuhuoneeseen,
oli kello puoli kaksitoista."

"Salkku oli siis neljä tuntia vartioimattomana."

"Kenelläkään muulla ei ole lupaa käydä tuossa huoneessa kuin
palvelijattarella aamuisin, ja minun kamaripalvelijallani ja vaimoni
kamarineidillä muuhun aikaan päivästä. He ovat molemmat täysin
luotettavia -- he ovat olleet palveluksessamme jo jonkin aikaa. Sitä
paitsi kumpikaan ei voinut tietää, että salkussani oli tavallista
tärkeämpiä asiapapereita."

"Tiesikö kukaan kirjeen olemassaolosta?"

"Ei kukaan koko talossa."

"Eikö rouvannekaan?"

"Ei. En sanonut vaimolleni mitään koko asiasta ennen kuin vasta tänä
aamuna, kun kaipasin tuota paperia."

Pääministeri nyökäytti hyväksyvästi päätään.

"Olen jo kauan tiennyt, miten tunnollisesti te
hoidatte virkatehtävänne", hän sanoi. "Olen varma siitä, että
velvollisuudentuntonne tällaisen tärkeän salaisuuden kohdalla
voittaa jopa läheiset perhesuhteetkin."

Euroopan asiain ministeri kumarsi.

"Liioittelette, herra pääministeri, mutta tähän aamuun mennessä en
ollut sanonut tästä asiasta halaistua sanaa."

"Olisiko hän ehkä voinut arvata sen?"

"Ei mitenkään -- ei hän, sen paremmin kuin kukaan muukaan."

"Onko teiltä aikaisemmin hävinnyt asiakirjoja?"

"Ei ole."

"Ketkä henkilöt täällä Englannissa tiesivät kirjeen olemassaolosta?"

"Hallituksen jäsenille ilmoitettiin sen saapumisesta eilen. Mutta herra
pääministeri tähdensi aivan erikoisen vakavasti vaitiolovelvollisuutta,
jota hallituksen jäsenten on ehdottomasti noudatettava. -- Ajatella,
että juuri minä muutamaa tuntia myöhemmin kadotin sen!" Epätoivo
vääristi hänen kauniit piirteensä ja tietämättään hän kiskoi tukkaansa.
Hetken ajan näimme hänen todellisen olemuksensa, vaikutuksille alttiin,
tulisen ja herkkätunteisen miehen. Mutta samassa hän oli jo taas
saavuttanut ylimyksellisyytensä ja puhui tyynesti ja harkitusti kuten
ennenkin. "Hallituksen jäsenten lisäksi siitä tiesi vain kaksi,
korkeintaan kolme ulkoministeriön virkamiestä, eivät ketkään muut koko
Englannissa, sen voin vakuuttaa, herra Holmes."

"Entä ulkomailla?"

"En usko, että sen olemassaolosta tiesi ulkomailla kukaan muu kuin sen
kirjoittaja itse. Olen varma siitä, ettei tämä asia ole kulkenut
tavallista virkatietä, hänen ministereittensä käsien kautta."

Holmes istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minun täytyy kysyä vielä tarkemmin, mitä puheena oleva
asiakirja sisältää ja miksi sen katoaminen voisi aiheuttaa niin
ennenkuulumattomia seurauksia?"

Valtiomiehet katsahtivat toisiinsa, ja pääministerin tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät tuimasti kurttuun.

"Herra Holmes, kirjekuori jossa se tuli, on pitkä ja ohut, väriltään
sininen. Siinä on punainen lakkasinetti, ja sinetissä leijona. Kuoreen
on kookkaalla, voimakkaalla käsialalla kirjoitettu --"

"Vaikka nämä yksityiskohdat ovatkin erittäin suuressa määrin
huomionarvoisia", Holmes keskeytti, "minun täytyy kuitenkin saada
asiasta täydelliset tiedot. Mitä tuo kirje sisälsi?"

"Se on suuri valtiosalaisuus -- en usko voivani ilmaista sitä teille
enkä liioin ymmärrä, miksi se olisi välttämätöntä. Jos te taidollanne,
jota olen kuullut paljon kehuttavan, pystytte löytämään kuvailemani
kirjekuoren sisällyksineen, teette isänmaallenne suuren palveluksen ja
olette ansainnut parhaan palkinnon minkä me teille suinkin voimme
antaa."

Sherlock Holmes nousi seisomaan hymy huulillaan.

"Hyvät herrat, teillä on paljon tekemistä maamme palveluksessa", hän
sanoi, "samoin on myös minulla omalla vaatimattomalla alallani. Olen
pahoillani, mutta minä en voi auttaa teitä tässä asiassa. Keskustelun
jatkaminen on niin ollen pelkästään ajan tuhlausta."

Pääministeri ponnahti pystyyn, ja hänen syvällä olevissa silmissään
välähti ankara katse, joka niin monesti oli saanut ministeristön
taipumaan hänen tahtoonsa. "Hyvä herra, en ole tottunut...", hän
aloitti, mutta hillitsi sitten itsensä ja istuutui jälleen. Pari
minuuttia istuimme kaikki aivan ääneti. Sitten vanha valtiomies
kohautti olkapäitään.

"Minun on kai suostuttava teidän ehtoihinne, herra Holmes. Olette
epäilemättä oikeassa. Olisihan kohtuutonta odottaa, että te auttaisitte
meitä, ellemme me osoita teille täydellistä luottamusta."

"Olen samaa mieltä", säesti nuorempi valtiomies.

"Kerron siis asian juurtajaksain, luottaen täydellisesti teidän ja
virkaveljenne, tohtori Watsonin vaitioloon. Vetoan isänmaallisuuteenne,
sillä en voi ajatellakaan suurempaa onnettomuutta tälle maalle kuin se,
mitä tapahtuisi, jos tämä asia pääsisi julkisuuteen."

"Voitte luottaa meihin."

"Hyvä. Kirje on eräältä ulkovallan hallitsijalta, jota erinäiset
päivänpolttavat siirtomaa-kysymykset ovat kovasti hermostuttaneet. Hän
on kirjoittanut kirjeen kaikessa kiireessä ja kokonaan omalla
vastuullaan. Toimittamissamme tiedusteluissa on käynyt selville, että
hänen ministerinsä eivät tiedä mitään koko asiasta. Lisäksi sen
sanamuoto on laadittu niin onnettomalla tavalla -- eräät lauseet ovat
suorastaan uhkaavia -- että sen julkaiseminen herättäisi epäilemättä
maassamme vaarallisen paljon pahaa verta. Kansalaisten mielet
joutuisivat valtavaan kuohumistilaan -- rohkenen väittää, että viikko
sen jälkeen kun puheena oleva kirje olisi tullut julkisuuteen, Englanti
olisi joutunut sotaan."

Holmes kirjoitti erään nimen paperipalaselle, jonka hän ojensi
pääministerille.

"Aivan niin, juuri hän. Ja tämä kirje -- joka voi maksaa meille
tuhansia miljoonia ja satatuhatta miestä -- on nyt siis kadonnut aivan
käsittämättömällä tavalla."

"Onko asiasta ilmoitettu kirjeen lähettäjälle?"

"On. Hänelle on lähetetty salakielisanoma."

"Mutta ehkä hän haluaakin, että kirje pääsee julkisuuteen."

"Ei missään nimessä. Meillä on pätevät syyt uskoa, että hän on jo
huomannut menetelleensä ajattelemattomasti. Jos kirje joutuisi yleisön
tietoon, siitä olisi pahemmat seuraukset sekä hänelle että hänen
valtakunnalleen kuin meille."

"Jos asia on niin, niin kenelle sitten on hyötyä tuon vaarallisen
kirjeen varastamisesta?"

"Kätenne on nyt kansainvälisen suurpolitiikan valtimolla, herra Holmes.
Jos otatte huomioon Euroopassa nykyisin vallitsevan tilanteen, teidän
ei ole vaikea keksiä tuon kirjeen varastamisen syitä. Koko Eurooppa on
kuin aseistettu leiri. Siellä on kaksi liittoutumaa, jotka pitävät
sotilasvaltaa tasapainossa. Jos Englanti joutuisi sotaan toista ryhmää
vastaan, se johtaisi toisen ryhmän ylivaltaan, ottipa se itse osaa
sotaan tai ei. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti. Tämän hallitsijan viholliset hyötyisivät siis, jos he
saisivat kirjeen käsiinsä ja julkaisisivat sen saadakseen rauhan
rikkoutumaan hänen maansa ja meidän maamme välillä?"

"Aivan niin."

"Entä kenelle tuo asiakirja lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen
käsiin?"

"Jonkin Euroopan suurvallan pääministerille. Tällä hetkellä se
arvattavasti on jo matkalla -- sellaista vauhtia kuin höyryn voima
pystyy sitä kuljettamaan."

Trelawney Hope painoi päänsä huoaten epätoivoissaan. Pääministeri laski
kätensä ystävällisesti hänen olalleen.

"Teitä on kohdannut onnettomuus, hyvä ystävä. Kukaan ei voi syyttää
teitä mistään. Ette ole lyönyt laimin varovaisuustoimenpiteitä. Herra
Holmes, nyt te tiedätte, miten asiat ovat. Mitä meidän on tehtävä?"

Holmes pudisti epäröiden päätään.

"Arvelette siis, että ellei asiakirjaa saada takaisin, syttyy sota."

"Se näyttää hyvin todennäköiseltä."

"Siinä tapauksessa -- valmistautukaa sotaan."

"Ne ovat kovia sanoja, herra Holmes."

"Ajatelkaa olosuhteita, herra. Ei voida ajatellakaan, että kirje olisi
varastettu kello puoli kahdentoista jälkeen yöllä, koska herra Hope ja
hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä lähtien, kunnes kirjeen
häviäminen huomattiin. Se siis anastettiin eilisiltana kello puoli
kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä, luultavasti lähempänä
edellistä kellonlyöntiä, sillä hän, ken sen otti, olkoon hän sitten
kuka tahansa, nähtävästikin tiesi sen olevan siellä ja luonnollisesti
tahtoi saada sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Niin ollen,
herra, jos tuo kirje varastettiin mainittuun aikaan, missä voi se nyt
olla? Ei ole minkäänlaista syytä viivytellä sen lähettämistä. Se on
kiireesti viety niille, jotka sitä tarvitsevat. Onko meillä
minkäänlaisia toiveita nykyään saavuttaa sitä tai edes päästä sen
jäljille? -- Se ei ole meidän yletettävissämme."

Ministeri nousi sohvalta.

"Mitä sanoitte, on ehdottomasti johdonmukaista, herra Holmes", sanoi
hän. "Huomaan asian todella olevan menetetty."

"Olettakaamme, saadaksemme asiasta jommoisenkin käsityksen, että
kirjeen on ottanut joko kamarineiti tai kamaripalvelija -- -.."

"Molemmat ovat vanhoja ja luotettavia palvelijoita."

"Ymmärsin, että teidän huoneenne on toisessa kerroksessa, jonne ulkoa
ei ole mitään käytävää ja jonne ei kukaan voi päästä huomaamatta. Sen
vuoksi täytyy kirjeen varkaan olla talossa. Ketä varten se on
varastettu? Annettavaksi jollekin valtiolliselle vakoojalle tai
asiamiehelle, joiden nimet minä jotenkin tarkoin tunnen. Heidän
joukossaan on kolme, joiden voidaan sanoa olevan hyviä ammatissaan.
Alan tutkimukseni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki
kotona. Jos joku heistä on poissa -- varsinkin, jos hän on hävinnyt
viime yönä -- saamme ainakin viittauksen, mihin paperi on joutunut."

"Miksi pitäisi jonkun olla poissa?" kysyi Euroopan asiain sihteeri.
"Hänhän voi viedä kirjeen johonkin lähetystöön Lontoossa. Sehän on
aivan yhtä uskottavaa kuin muukin."

"Ei suinkaan. Nämä asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein
kireissä välissä lähettiläiden kanssa."

Pääministeri nyökäytti päätään myöntävästi.

"Luulen teidän olevan oikeassa, herra Holmes. Hän vie kyllä noin
kallisarvoisen esineen omin käsin pääkortteeriin. Pidän teidän
toimintasuunnitelmaanne erinomaisena. Olkoonpa miten tahansa, herra
Hope, niin emme kuitenkaan voi tämän onnettoman asian vuoksi
laiminlyödä muita velvollisuuksiamme. Jos jotakin uutta ilmenee päivän
kuluessa, ilmoitamme siitä teille, ja varmaankin tulette tekin antamaan
meille tiedon tutkimustenne tuloksista."

Valtiomiehet kumarsivat ja poistuivat vakavina.

Kun kuuluisat vieraamme olivat lähteneet, sytytti Sherlock Holmes
piippunsa ja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Avasin
aamulehden ja luin juuri jännittävää uutista murhasta, joka oli
edellisenä yönä tehty Lontoossa, kun ystäväni äkkiä huudahtaen hyppäsi
pystyyn ja pani piippunsa kaminin reunalle.

"Niin", sanoi hän, "parempaa keinoa ei ole olemassa asian selville
saamiseksi. Tila on epätoivoinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Jos
tietäisimme varmaan kuka kirjeen on ottanut, niin onhan mahdollista,
ettei hän vielä ole jättänyt sitä käsistään. Ja kun kaikki käy
ympäriinsä, niin on se näille hyville herroille vain rahakysymys ja
minullahan on siinä suhteessa tukenani brittiläisen valtion rahasto.
Jos he sen myyvät, ostan sen. On luultavaa, että kirjeen anastaja pitää
sitä hallussaan saadakseen tietää, mitä siitä tarjotaan toisella
taholla, ennen kuin hän koettaa onneaan toisella. On vain kolme, jotka
rohkenevat käydä tällaiseen peliin: Oberstein, La Rothiere ja Eduardo
Lucas. Käyn kaikkien heidän luonaan."

Katsahdin häneen.

"Onko tuo Eduardo Lucas sama, joka asuu Godolp-kadun varrella?"

"On."

"Häntä et voi tavata."

"Miksi en?"

"Hänet on viime yönä murhattu omassa asunnossaan."

Ystäväni oli niin usein hämmästyttänyt minut seikkailuissamme, että
olin ylpeä nähdessäni suuresti hänet hämmästyttäneeni. Hän tuijotti
minuun ihmeissään ja sitten tempasi sanomalehden kädestäni. Luin
seuraavaa uutista silloin kun hän hypähti tuoliltaan:

"Murha Westminsterissä.

"Salaperäinen rikos on tehty viime yönä talossa n:o 16 Godolphi-kadun
varrella. Talo on noita 18 vuosisadan vanhanaikaisia ja yksinäisiä
rakennuksia, joita on joen ja Westminster Abbeyn välillä, ja on melkein
parlamenttitalon suuren tornin varjossa. Tässä pienessä, yksinäisessä
asunnossa on jo muutamia vuosia asunut herra Eduardo Lucas, joka on
hyvin tunnettu mies seuraelämässä miellyttävän käytöksensä ja hyvin
ansaitun maineensa puolesta maan paraimpana tenorina. Herra Lucas on
naimaton, 34 vuotta vanha, ja hänen talouteensa kuuluu vanha
emännöitsijä, rouva Pringle ja kamaripalvelija Mitton. Edellinen menee
aina aikaisin levolle ullakkokerroksessa olevaan huoneeseensa.
Kamaripalvelija oli käymässä jonkun ystävänsä luona Hammersmithissä.
Kello kymmenestä lähtien oli hra Lucas yksinään talossa. Mitä
hänen luonaan on tapahtunut, ei vielä ole saatu selville, mutta
kello yksitoista huomasi poliisi Barret ollessaan vartioimassa
Godolphi-kadulla, että n:o 16 ovi oli raollaan. Hän koputti ovelle,
mutta ei saanut vastausta. Nähtyään valoa sisästä, meni hän portaisiin
ja koputti sisäovelle, mutta ei saanut vastausta. Hän avasi oven ja
astui sisään. Kaikki oli huoneessa hujan hajan, tuolit kumossa.
Keskellä lattiaa makasi talon onneton omistaja ruumiina puristaen
kädellään tuolin jalkaa. Hänen sydämensä oli puhkaistu. Arvattavasti
oli hän kuollut silmänräpäyksessä. Murhaava pistos on isketty käyrällä
intialaisella tikarilla, jonka murhaaja on ottanut seinällä olevasta
itämaisesta asekokoelmasta. Ryöväys ei näytä olleen rikoksen aiheena,
sillä huoneessa olevista kalleuksista ei ole mitään hävinnyt. Hra
Eduardo Lucas oli siksi hyvin ja yleisesti tunnettu, että hänen
väkivaltainen ja salaperäinen kuolemansa tulee herättämään huomiota ja'
syvää surua laajassa ystäväpiirissä."

"Niin, Watson, mitä tästä arvelet?" kysyi Holmes hetkisen vaiti
oltuaan.

"Se on vain hämmästyttävä sattuma."

"Sattumako? Hän on yksi noista kolmesta miehestä, jotka mainitsin
mahdollisesti osallisiksi tähän asiaan, ja hänet kohtaa väkivaltainen
kuolema juuri samaan aikaan, kun tiedämme asiankin tapahtuneen.
Tapahtumat osoittavat, ettei murha ole mikään sattuma. Ei, hyvä ystävä,
nämä kaksi tapahtumaa ovat yhteydessä toistensa kanssa -- niiden täytyy
olla. Meidän asiamme on ottaa selvä, millä tavalla."

"Mutta virallisella poliisillahan sitten täytyy olla tieto kaikesta."

"Ei suinkaan. He tietävät vain, mitä näkevät Godolphi-kadulla. He eivät
tiedä -- eivätkä saakaan tietää -- mitään Whitehall Terracesta. Me
vain tiedämme molemmat tapahtumat ja voimme ottaa selon, missä
yhteydessä ne ovat toisiinsa. On olemassa seikka, joka kaikissa
tapauksissa olisi kääntänyt epäilykseni Lucasiin. Godolphi-katu ja
Westminster on muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terracesta.

"Toiset salaiset asiamiehet, joista mainitsin, asuvat Westendissä. Sen
vuoksi oli Lucasin helpompi kuin toisten tutustua Euroopan asiain
sihteerin talonväkeen ja saada sieltä tietoja -- se oli hänelle vain
pikku seikka. -- Ja sitä paitsi, kun kaiken piti tapahtua muutamien
tuntien sisällä, täytyi välimatkankin olla lyhyt. Odota, mikä tämä on!"

Rouva Hudson ilmestyi tuoden tarjottimella naisen nimikortin. Holmes
vilkasi siihen, kohautti kulmiaan ja antoi sen minulle.

"Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea astumaan sisään", sanoi hän.

Hetkisen kuluttua astui yksinkertaiseen huoneeseemme, joka jo tässä
kuussa oli saanut sellaisen kunnian osakseen, Lontoon rakastettavin
nainen. Olin usein kuullut puhuttavan Belminsterin herttuan nuoremman
tyttären komeudesta, mutta eivät minkäänlaiset selitykset, eivät
mitkään värittömät valokuvat olleet kyenneet kuvaamaan minulle hänen
kasvojensa erinomaista kauneutta ja ihastuttavaa väriä. Sellaisena kuin
me näimme hänet tänä syysaamuna ei kumminkaan hänen kauneutensa
ensimmäiseksi tehnyt vaikutusta katsojaan. Hänen rakastettavat, pyöreät
kasvonsa olivat kalpeat mielenliikutuksesta, silmät olivat kirkkaat,
mutta niissä oli kuumeen kiilto, ihanat huulet olivat kokoon
puristuneet ja osoittivat omistajansa koettavan hillitä mielentilaansa.
Pelko, ei kauneus, pisti ensiksi silmiin ihanan vieraamme ilmestyessä
avonaiselle ovelle.

"Onko mieheni käynyt täällä, herra Holmes?"

"On, rouva, hän oli äsken täällä."

"Herra Holmes, pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta hänelle, että
minäkin olen käynyt täällä."

Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi kädellään viitaten rouvaa istumaan.

"Rouva, te saatatte minut todellakin hyvin tukalaan asemaan. Tehkää
hyvin ja käykää istumaan ja puhukaa vaan asianne, mutta minä pelkään,
etten voi antaa teille mitään lupausta."

Nainen astui lattian poikki ja istuutui tuolille selin ikkunaan. Hän
oli kerrassaan kuninkaallinen olento, kookas, mahtava ja samalla kertaa
läpeensä naisellinen.

"Herra Holmes", alkoi hän sitten, puhuessaan puristellen valkoisten
sormikkaiden peittämiä käsiään -- "puhun teille aivan peittelemättä
toivoen teidänkin osoittavan yhtäläistä avomielisyyttä minua kohtaan.
Mieheni ja minä olemme avomielisiä toisiamme kohtaan kaikessa paitsi
yhdessä ainoassa asiassa, nimittäin politiikassa. Sitä koskevissa
asioissa on hänen suunsa kuin sinetillä suljettu. Hän ei puhu mitään
minulle. No niin, tiedän meillä viime yönä sattuneen äärettömän ikävän
tapahtuman. Tiedän, että jokin paperi on kadonnut. Mutta koska kysymys
koskee politiikkaa, kieltäytyy mieheni osoittamasta minulle täyttä
luottamustaan. Välttämätöntä kuitenkin on -- välttämätöntä, sanon minä
-- minunkin saada tieto kaikesta, jotta ymmärtäisin kaiken. Te olette
ainoa henkilö, paitsi näitä valtiomiehiä, joka tunnette asian
todellisen laadun. Pyydän teitä sen vuoksi, herra Holmes, peittelemättä
sanomaan minulle kaiken, mitä on tapahtunut ja mitä seurauksia siitä
voi olla. Sanokaa minulle kaikki, herra Holmes. Älkää antako minkään
estää kieltänne, sillä minä vannon, että mieheni etuja parhaiten
voidaan valvoa, jos hän osoittaa minulle täyttä ehdotonta luottamusta.
Oi jos hän edes sen huomaisi! Mikä paperi häneltä varastettiin?"

"Kysymykseenne on minun todellakin aivan mahdoton vastata."

Nainen huokaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Teidän täytyy käsittää, etten voi muutoin menetellä. Jos teidän
miehenne kerran tahtoo salata tämän asian teiltä, niin en minäkään,
joka siitä sain tiedon sitoutuen ehdottomaan vaiteliaisuuteen, voi
ilmaista sitä, jota hän ei sano. Ette menettele oikein, jos rupeatte
enemmän kyselemään. Kysykää mieheltänne!"

"Häneltä olen kysynyt ja tulen teidän luoksenne vain välttääkseni
viimeistä keinoa. Mutta puhumatta kaikkea, mitä tiedätte, voisitte
ilmaisemalla yhden ainoan kohdan tehdä suuren palveluksen minulle."

"Minkä kohdan?"

"Voiko tämä tapaus saattaa mieheni valtiollisen uran vaaraan?"

"Voi. Ellei kaikkea saada entiselleen, tulee se aivan varmaan tekemään
hyvin onnettoman vaikutuksen."

"Oi!" huudahti hän huohottaen.

"Vielä yksi kysymys, hra Holmes. Yhdestä lauseesta, joka pääsi mieheni
suusta, kun tämä isku häntä kohtasi, ymmärsin, että kauheita
valtiollisia seuraamuksia voi koitua tämän paperin häviämisestä."

"Jos hän kerran niin on sanonut, en minä millään tavalla voi sitä
kieltää."

"Millaisia nuo seuraukset tulisivat olemaan?"

"Ei, nyt te taas kysytte enemmän kuin minä voin vastata."

"Näin ollen en tahdo pitempään kuluttaa aikaanne. En voi moittia teitä,
herra Holmes, että kieltäydyitte puhumasta peittelemättä kanssani.
Ettekä tekään puolestanne tahtone, siitä olen varma, ajatella pahaa
minusta. Minä tahdoin päästä osalliseksi mieheni huolista, vaikka se
tapahtuisikin vastoin hänen tahtoansa. Vielä kerran pyydän teitä
olemaan ilmaisematta täällä käyntiäni."

Ovella katsahti hän vielä meihin, ja minä näin vielä kerran hänen
kauniiden kasvojensa kiusautuneen ilmeen, säikähtyneen katseen ja
suppuun puristetut huulet, ennenkuin hävisi.

"Watson, kaunis sukupuoli kuuluu sinulle", sanoi Holmes hymyillen, kun
ovi sulkeutui hänen jälkeensä. "Mitähän tällä kaunottarella oikeastaan
oli asiaa? Mitä hän tahtoi?"

"Hänhän sanoi sen aivan peittelemättä. Hänen levottomuutensa oli aivan
luonnollinen."

"Hm, ajattele hänen esiintymistään, Watson, hänen tukahdutettua
mielenliikutustaan. Muista, että hän kuuluu kansanluokkaan, jossa ei
mielellään paljasteta tunteita."

"Hän oli todellakin hyvin liikutettu."

"Muista miten omituisella painolla hän vakuutti meille miehellensä
olevan parasta, että hänkin saisi tietää kaiken. Mitähän hän sillä
tarkoitti? Sitä paitsi huomasit kai, miten hän istuutui niin, että valo
tuli takaa päin. Hän ei halunnut, että me voisimme lukea hänen
ajatuksiaan."

"Niin, hän valitsi ainoan huoneessa olevan tuolin."

"Ja kuitenkin, naisen perustelmat ovat niin käsittämättömiä. Muistat
kai tuon Margatesta kotoisin olevan naisen, jota minä epäilin samasta
syystä. Ja sitten osoittautui, että syynä hänen liikutettuun
mielentilaansa olikin, ettei hän ollut puuteroinut nenäänsä. Mitä voi
tuollaisesta juoksuhiekasta päättää? Heidän jokapäiväisimmät toimensa
voivat sisältää äärettömän paljon, samalla kun heidän kaikkein
omituisin esiintymisensä voi johtua siitä, ettei joku hiusneula tai
hiuskihara ole niinkuin sen olla pitäisi. Hyvästi, Watson!"

"Lähdetkö liikkeelle?"

"Lähden. Aion vielä tänään käydä Godolphi-kadulla. Eduardo Lucasin
asunnosta täytyy löytyä ratkaisu probleemille, vaikka myönnänkin, ettei
minulla ole vielä aavistustakaan, mihin suuntaan se tulee käymään.
Hoidat kai vartijatointa, rakas Watson, ja vastaanotat uusia kävijöitä.
Palaan päivälliselle, jos voin."

Koko sen päivän ja seuraavankin oli Holmes sellaisella tuulella, jota
hänen ystävänsä sanovat äänettömyydeksi, mutta toiset kiukuksi. Hän
juoksi ulos ja sisään, tupakoi lakkaamatta, soitteli muutamia tunteja
viulullaan, vaipui mietteisiinsä, söi voileipiä milloin sattui ja
hätäisesti vastasi silloin tällöin tekemiini kysymyksiin. Huomasin,
ettei hän ollut onnistunut. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle asiasta
mitään. Sanomalehdistä sain tietää tutkimuksen yksityiskohdat sekä
murhatun palvelijan, John Mittonin, vangitsemisen ja sittemmin vapaaksi
päästämisen. Coroner lausui tunnettuun tapaansa: -- Tahallinen murha,
mutta sen tapahtuminen pysyy yhtä hämäränä kuin ennenkin. Ei mitään
aihetta tekoon ole voitu keksiä. Huone oli täynnä arvoesineitä, mutta
ei mitään oltu pois kuljetettu. Murhatun papereita ei oltu liikutettu.
Ne tarkastettiin huolellisesti ja siinä kävi selville, että hän oli
ollut kansainvälisen politiikan innokas tutkija ja juorujen väsymätön
kerääjä, erinomainen kielimies ja uuttera kirjeiden kirjoittaja. Hän
oli ollut läheisissä tekemisissä johtavain valtiomiesten kanssa eri
maissa. Mutta ei mitään erikoista huomiota herättävää löydetty paperien
joukosta, joita hänen laatikkonsa oli täynnä. Hänen suhteensa naisiin
näytti olleen sekava ja pintapuolinen. Hänellä oli useita tuttuja
naisia, mutta vain muutamia ystäviä eikä yhtään ainoata, jonka kanssa
hän olisi ollut rakkaussuhteissa. Hänen elämänsä oli ollut säännöllinen
ja hänen esiintymisensä kartteleva. Hänen kuolemansa oli
salaperäisyyden peitossa ja näytti sellaiseksi jäävänkin.

John Mitton vangittiin vain sen vuoksi, ettei voitu mitään muutakaan
tehdä. Häntä ei voitu syyttää mistään. Hän oli ollut sinä iltana erään
ystävänsä luona Hammersmithissä; hän oli täysin syytön. Hän oli
lähtenyt kotimatkalle ennen kuin rikos huomattiin, mutta hänen omaa
selitystään, että hän osan matkasta oli kulkenut jalkaisin, uskottiin,
koska ilma sinä yönä oli kaunis. Hän oli saapunut kotiin kello 12 ja
näkyi joutuneen kovin hämilleen huomatessaan tapahtuman. Hän oli aina
ollut hyvissä väleissä isäntänsä kanssa. Joitakin hänen esineitään,
varsinkin pieni lipas, jossa oli partaveitsiä, oli löydetty palvelijan
tallesta, mutta hän selitti niiden olevan lahjoja isännältään, ja
emännöitsijä vakuutti niin olevankin. Mitton oli ollut Lucasin
palveluksessa kolme vuotta. Selville kävi, ettei Lucas milloinkaan
ollut ottanut Mittonia mukaansa käydessään mannermaalla. Tuon tuostakin
oli hän nimittäin käynyt Pariisissa, viipyen kolme kuukautta joka
kerta, mutta Mitton sai aina jäädä Lontooseen pitämään huolta talosta.
Emännöitsijä taas ei ollut kuullut mitään sinä yönä, jona rikos
tehtiin. Hän ei tiennyt, oliko isännän luona käynyt ketään ja oliko
isäntä itse päästänyt vieraan sisään.

Kolmena aamuna peräkkäin oli asia yhä samalla kannalla, mikäli voin
seurata sanomalehdistä. Jos Holmes tiesikin enemmän, niin ei hän siitä
mitään virkkanut. Mutta hän kertoi minulle, että Lestrade oli hänelle
uskonut salaisuutensa, ja minä siten tiesin, että hän aina aivan heti
sai tiedon kaikesta, mitä asiasta oli saatu selville. Neljäntenä
päivänä saapui Pariisista pitkä sähkösanoma, joka nähtävästi ratkaisi
koko arvoituksen.

"Pariisin poliisi on äsken saanut selville asioita", kirjoitti Daily
Telegraph, "jotka kohottavat huntua, joka on verhonnut Eduardo Lucasin
surullista kuolemaa viime tiistaita vasten yöllä Westminsterissä.
Lukijamme muistavat varmaan, että vainaja löydettiin rinta lävistettynä
huoneestaan, ja epäluulot kohdistuivat hänen palvelijaansa, joka
kuitenkin voi todistaa syyttömyytensä. Eilen ilmoittivat erään rouva
Henry Fournayen palvelijat, joka asuu pienoisessa huvilassa rue
Austerlitzin varrella, Pariisin viranomaisille, että hän oli tullut
mielenvikaan. Tutkimus osoittikin, että hän oli menettänyt järkensä ja
joutunut vaarallisen mielijohteen valtaan. Poliisi on saanut selville,
että rouva Henry Fournaye aivan äskettäin on saapunut Lontoosta,
jossa hän maanantaina oli ollut käymässä. Hänen matkansa yhtyy
todistettavasti Westminsterissä tapahtuneeseen rikokseen. Valokuvien
vertailu on lopullisesti osoittanut, että hra Henry Fournaye ja Eduardo
Lucas on ollut sama henkilö ja jostakin syystä viettänyt kaksoiselämää
Lontoossa ja Pariisissa. Rouva Fournaye, joka on kreoli, on
luonteeltaan äärettömän tunteellinen ja viime aikoina on häntä
vaivannut mustasukkaisuus, joka on muuttunut suoranaiseksi raivoksi.
Arvellaan hänen sellaisessa tilassa tehneen murhan, joka nykyään valtaa
mielet Lontoossa. Missä hän on liikkunut tiistaita vasten yöllä, sitä
ei ole onnistuttu saamaan selville, mutta kuitenkin tiedetään, että
rouva Fournayen näköinen nainen tiistainaamuna herätti suurta huomiota
Charing Crossin asemalla hurjalla ulkomuodollaan ja kiihkeällä
esiintymisellään. Senvuoksi on luultavaa, että hän teki murhan
mielettömyyden tilassa, tai sen seurauksena oli, että tämä onneton
nainen menetti järkensä. Nykyään hän ei kykene selittämään tapahtumaa,
eivätkä lääkäritkään anna mitään toiveita hänen parantumisestaan.
Selville on myös saatu, että eräs nainen, joka lienee ollut rouva
Fournaye, puheena olevana yönä jonkun aikaa oli liikuskellut
Godolphi-kadun varrella olevan talon edustalla."

"Mitä arvelet tästä, Holmes?" kysyin minä. Luin näet ääneen uutisen
hänen lopetellessaan aamiaistaan.

"Hyvä ystävä", sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkoi mittailla
lattiaa edestakaisin. "Olet kärsivällisin toveri koko maailmassa, mutta
koska en näinä kolmena päivänä mitään ilmoittanut, niin on se
aiheutunut siitä, ettei ole ollut mitään ilmoitettavaa. Tämä Pariisista
saapunut tiedonanto ei meitä myöskään paljon auta."

"Ainakin se nyt valaisee tuota Lucasin murhaa."

"Lucasin murha on vain mitätön juttu, jonninjoutava asia meidän
varsinaisen tehtävämme rinnalla, nimittäin kirjeen löytämisen ja
Euroopan pelastamisen selkkauksesta. Vain yksi ainoa tärkeämpi tapaus
on sattunut näiden kolmen päivän kuluessa, nimittäin ettei mitään ole
tapahtunut. Minä saan joka tunti tietoja hallitukselta ja varmaa on,
ettei missään Euroopan kulmassa voida huomata minkäänlaista selkkausta.
Jos kirje olisi tullut tunnetuksi, näetkös -- olisi asiat kyllä aivan
hullusti -- mutta koska se ei ole päässyt julkisuuteen, niin missä se
sitten on? Kenen hallussa se on? Mitä tämä ken odottaa, kun hän ei
päästä asiaa julkisuuteen? Nämä kysymykset askaroivat yötä päivää
aivoissani. Oliko tuo vain pelkkä sattuma, että Lucas menetti henkensä
samana yönä kuin kirje katosi? Ennättikö hän saadakaan sitä käsiinsä?
Ja jos hän olisi sen saanutkin, niin miksi sitä ei sitten löytynyt
hänen paperiensa joukosta? Veikö tuo hullu ihminen, hänen vaimonsa, sen
mukanaan? Onko se nyt siis hänen asunnossaan Pariisissa, ja miten voin
minä etsiä sitä sieltä herättämättä Ranskan poliisien epäluuloa? On
tapauksia, hyvä Watson, joissa laki on yhtä vaarallinen kuin
rikoksentekijätkin. Meillä on kaikki vastassamme, ja juuri tällä
kerralla, jolloin suunnattomat asiat ovat kyseessä. Jos onnellisesti
saisin tämän asian ajetuksi päätökseen, niin olisi se varmaan paras
ennätyksistäni. Ahah! Uutta rintamalta." Hän silmäili ahnaasti
kirjelippua, joka oli hänelle tuotu ja jatkoi: "Mitä nyt! Lestrade
näyttää tavanneen jotakin mieltäkiinnittävää. Pistä hattu päähäsi,
Watson, käväisemme Westminsterissä".

Ensi kertaa kävin nyt murhapaikalla. Talo oli yhtä synkkä, jäykkä ja
juhlallinen kuin vuosisatakin, jonka perintöä se oli. Lestrade katseli
ikkunasta ja lausui meidät tervetulleiksi, kun kookas konstaapeli
päästi meidät sisään. Meidät vietiin huoneeseen, jossa murha oli
tapahtunut, mutta siitä ei enää näkynyt muuta jälkeä kuin kauhea tahra
matolla. Matto oli neliskulmainen, tavallisen kokoinen sekä keskellä
kiiltäväksi kiilloitettua, kaunista, vanhanaikaista parkettilattiaa.
Kamiinin yläpuolella oli seinäkoristuksena aseita, joista yhtä oli
käytetty murhayönä. Ikkunan ääressä oli kookas kirjoituspulpetti, ja
kaikki, mitä huoneessa oli, taulut, matot, oviverhot, osoittivat
loistonhalua.

"Oletteko nähneet Pariisin uutisia?" kysyi Lestrade.

Holmes nyökäytti päätään myöntävästi.

"Ranskalaiset virkakumppanimme näyttävät tällä kerralla osuneen
oikeaan. Varmasti on asia niin kuin he sanovat. Rouva kolkutti ovelle,
mies hämmästyi, arvaan, sillä hän kai luuli rouvansa olevan Ranskassa.
Mies laski hänet sisään -- hänhän ei voinut jättää rouvaansa
kadullekaan. Vaimo kertoi millä tavalla hän oli löytänyt hänet, nuhteli
miestään, suuttui ja lopuksi aivan mukavasti lopetti koko jutun tällä
tikarilla. Kaikki ei tapahtunut aivan niin käden käänteessä, sillä
kaikki tuolit olivat kumossa ja mies piti yhtä niistä kädessään
ikäänkuin suojellakseen itseään. Me tiedämme kaikki aivan yhtä
täydellisesti kuin jos olisimme itse olleet saapuvilla ja nähneet
tapahtuman."

Holmes kohautti kulmiaan.

"Ja kuitenkin te olette kutsunut minut tänne."

"Niinpä niin. Nähkääs, on olemassa toinenkin seikka -- aivan mitätön
tosin, mutta sellainen, joihin te tavallisesti kiinnitätte huomionne --
omituinen seikka, jota te varmaankin sanotte kummalliseksi. Se ei kuulu
ollenkaan pääasiaan, murhaan -- eikä voikaan kuulua."

"No mikä se sitten on?"

"Nähkääs. Tiedättehän, että me tällaisten rikosten jälkeen hyvin
tarkasti säilytämme kaikki samassa kunnossa. Ei mitään ole siirrelty.
Joku mies on yötä päivää ollut vahdissa. Tänä aamuna, kun ruumis oli
haudattu ja tutkimus lopetettu -- mikäli se tätä huonetta koskee --
luulimme me voivamme täällä jonkun verran puhdistella. Tuo matto ei ole
kiinni naulattu, se on vain irtaallaan lattialla. Me nostimme sitä ja
löysimme -"

"Löysitte, mitä? --" Holmesin kasvoilla kuvastui sanomatonta
levottomuutta.

"Olen varma siitä, ettette sadassakaan vuodessa voisi arvata, mitä me
löysimme. Näettekö tuota tahraa? Paljon verta on täytynyt tunkeutua sen
lävitse, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Niinpä niin. Sitten kai hämmästytte kuullessanne, ettei valkeassa
parketissa ole vastaavaa tahraa."

"Eikö ole tahraa? Mutta siinähän täytyy --"

"Niin te sanotte. Mutta siinä ei ole tahraa."

Hän tarttui maton nurkkaan, kohotti sitä ja näytti, että asianlaita oli
niin.

"Mutta toinen puolihan on yhtä tahrautunut kuin päällyspuolikin.
Merkkihän sellaisesta tietysti on jäänyt."

Lestrade pudisti iloisesti päätään saatuaan kerran kuuluisan
ammattimiehen hämilleen.

"Minä selitän nyt lopultakin teille asian. On olemassa toinenkin tahra,
mutta se ei ole samalla kohdalla kuin matossa, katsokaa itse", ja
puhuessaan nosti hän maton toista laitaa ja paljasti lattian
valkoisissa parkettiruuduissa olevan punaisen tahran. "Mitä arvelette
tästä, herra Holmes?"

"Tuohan on hyvin yksinkertaista. Nämä molemmat tahrat ovat olleet
toistensa kohdalla, mutta matto on käännetty toisinpäin. Koska se on
neliskulmainen ja irtonainen, on se helposti käynyt päinsä."

"Virallinen poliisi ei tarvitse lähettää teitä noutamaan kuullakseen,
että matto on pyöräytetty ympäri. Sehän on päivän selvää, sillä tahrat
vastaavat juuri toisiaan, kun mattoa käännetään tällä tavalla. Mutta
tahdomme tietää, kuka on muuttanut mattoa ja miksi se on tapahtunut?"

Holmesin liikkumattomista piirteistä huomasin, että hän sisällisesti
tärisi jännityksestä.

"Kuulkaa, Lestrade", sanoi hän, "onko portailla oleva konstaapeli
vartioinut taloa koko ajan?"

"On."

"Hyvä. Totelkaa sitten neuvoani. Kuulustelkaa häntä. Ei, älkää tehkö
sitä meidän läsnäollessamme. Me odotamme täällä. Voittehan mennä hänen
kanssaan pihan puoliseen huoneeseen. Te saatte hänet pikemmin
tunnustamaan ollessanne kahden kesken. Kysykää häneltä, miten hän
uskalsi päästää ihmisiä tänne ja jättää heidät yksinään tähän
huoneeseen. Olkaa asiasta varma. Sanokaa hänelle tietävänne jonkun
käyneen täällä. Ahdistakaa häntä. Sanokaa hänelle, että täydellinen
tunnustus pelastaa hänet rangaistuksesta. Tehkää aivan niinkuin olen
sanonut!"

"Hitto soikoon, jos hän jotakin tietää, niin kyllä pakotan hänet
tunnustamaan", karjaisi Lestrade. Hän riensi eteiseen, ja muutamia
silmänräpäyksiä myöhemmin kuului hänen karjuva äänensä pihan puolisesta
huoneesta.

"Nyt, Watson, nyt!" huudahti Holmes aivan kuin raivoissaan. Hän
sieppasi maton syrjään ja oli samassa silmänräpäyksessä polvillaan
lattialla ja tutkisteli parkettiruutujen liitoksia. Yksi ruutu antoi
perään, kun hän työnsi kyntensä liitokseen ja se aukesi saranoilla
liikkuvan luukun tavoin. Pieni musta reikä näkyi ja Holmes pisti
kätensä sinne tutkistellen sitä ympärinsä, mutta vetäisi sen pian
takaisin vihasta ja pettymyksestä karjaisten. Piilopaikka oli tyhjä.

"Joutuin, Watson, sukkelaan! Pane se paikoilleen!" Parkettilevy pantiin
paikoilleen ja matto oli tuskin ennätetty levittää lattialle, kun
Lestraden ääni kuului eteisestä. Hän tapasi Holmesin veltosti
nojaamassa kamiinin reunaa vasten, kärsivällisenä ja levollisena,
turhaan koettaen salata vastustamatonta haukotusta.

"Minua harmittaa, että olen antanut teidän odottaa. Koko asia näyttää
teitä ikävystyttävän. No niin, hän tunnusti. Tule sisään, Mac Pherson.
Kerro näille herroille, miten ajattelemattomasi olet menetellyt."

Tulipunaisena ja katuvaisen näköisenä vetäytyi suurikasvuinen
konstaapeli oven sisäpuolelle.

"En tarkoittanut mitään pahaa, herra, vannon sen teille. Eräs nuori
nainen koputti eilen ovelle -- hän erehtyi talosta ja niin jouduimme me
keskusteluun. Aika tulee niin pitkäksi, kun koko päivän saa olla
virantoimituksessa."

"No, mitä sitten tapahtui?"

"Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty, hän oli lukenut siitä
sanomalehdistä", sanoi hän. "Hän oli hyvin arvokas nuori nainen ja
puhui oikein hyvästi, enkä minä voinut huomata siinä mitään pahaa, että
hän sai katsoa tänne. Kun hän huomasi tahran matolla, pyörtyi hän äkkiä
ja kaatui kuin kuollut lattialle. Juoksin pihalle noutamaan vettä,
mutta en saanut, jonka vuoksi riensin nurkan toiselle puolelle, tuonne,
hakemaan viinaa. Mutta ennen kuin ennätin takaisin, oli nainen vironnut
ja mennyt tiehensä. Häntä kai hävetti, arvelen, eikä senvuoksi tahtonut
enää tavata minua."

"Mikä tämän maton siirsi paikoiltaan?"

"Kävi niin, herra, että kun minä tulin takaisin, oli se hiukan rutussa.
Hän kaatui lattialle, nähkääs; se ei ole millään kiinni ja lattia on
liukas, minä oikaisin sen jäljestäpäin."

"Oppikaa nyt tästä, ettette voi salata asioita minulta, konstaapeli Mac
Pherson", sanoi Lestrade arvokkaasti. "Te arvelitte luonnollisesti,
ettei teidän tottelemattomuuttanne milloinkaan havaittaisi, mutta
tarkastaessani tätä mattoa huomasin heti, että joku asiaan kuulumaton
oli saanut käydä huoneessa. On onneksi teille, ettei mitään ole
hävinnyt, sillä muuten teille olisi käynyt huonosti. Olen pahoillani,
että olen narrannut teidät liikkeelle tällaisen mitättömän asian
vuoksi, herra Holmes. Mutta minä arvelin, että tuo seikka, ettei toinen
tahra ollut toisen kohdalla, kiinnittäisi huomiotanne."

"Tietenkin huvitti se minua hyvinkin suuresti. Onko tuo nainen käynyt
useammin kuin sen kerran, konstaapeli?"

"Ei, herra."

"Kuka hän on?"

"En tiedä hänen nimeään, herra. Hän oli viemässä vastausta
ilmoitukseen, jossa tarjottiin koneella kirjoittamista, mutta
erehdyksestä tuli hän väärään taloon. Hän oli erittäin miellyttävä ja
hieno nuori nainen."

"Pitkä ja kaunis?"

"Niin, herra. Hän oli kookas. Arvelen, että sanoisitte häntä kauniiksi,
ehkäpä toiset pitäisivät häntä erittäin kauniina. 'Ai konstaapeli,
sallikaa minun pikkuisen vilkaista tuonne sisään', sanoi hän. Hänen
käytöksensä oli niin kohteliasta, jos saan luvan sanoa, enkä luullut
mitään vahinkoa koituvan siitä, että hän sai katsoa ovelta."

"Millaisessa puvussa hän oli?"

"Hänellä oli päällään pitkä nuttu, joka ulottui jalkoteriin saakka."

"Mihinkä aikaan hän oli täällä?"

"Juuri pimeän tullessa. Sytytettiin jo lamppuja, kun palasin viinaa
hakemasta."

"Hyvä", sanoi Holmes. "Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä
tehtäviä muualla."

Poistuessamme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja
katuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes
ympärinsä ja näytti hänelle jotakin, joka hänellä oli kädessään.
Konstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. "Hyvä Jumala!" huudahti
hän. Holmes pani sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja
purskahti nauramaan, kun me käännyimme menemään.

"Oivallista, Watson", sanoi hän. "Esirippu nousee murhenäytelmän
viimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahduttaa kuulla, ettei tule mitään
sotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule
pysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija
tarvitse kärsiä ajattelemattomuudestaan, ettei pääministeri saa
hoitaakseen mitään eurooppalaista selkkausta ja että me pienoisella
sukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei
se, vaikka se olisikin voinut muuttua hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule
tuottamaan kellekään mitään ikävyyksiä."

Olin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.

"Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?" huudahdin minä.

"Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämäriä kuin
ennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme
on, jollemme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraan Whitehall
Terraceen saattamaan asia hyvään loppuun."

Kun saavuimme Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock
Holmes, ottaisiko rouva Hilda Trelawney Hope meidät vastaan. Meidät
käskettiin vierashuoneeseen.

"Herra Holmes", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. "Teette
todellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte
käyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni luulisi minun
sekautuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon
valoon tulemalla tänne ja siten osoittamalla, että olemme keskenämme
jossakin tekemisessä!"

"Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva. Olen saanut
tehtäväkseni etsiä tuota äärettömän tärkeätä paperia ja sen tähden on
minun pakko, hyvä rouva, pyytää teitä olemaan niin erinomaisen hyvä ja
antamaan sen minulle."

Nainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman
kalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti ja minä
pelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian
hämmästyksestään.

"Te -- te solvaatte minua, herra Holmes."

"En, hyvä rouva, en. -- Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje
minulle!"

Hän hyökkäsi kellonnauhan luo.

"Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!"

"Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät ponnistukseni hukkaan,
enkä saa häväistysjuttua vältetyksi. Jos luotatte täydellisesti minuun,
käy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun
ilmaista teidät."

Rouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todellakin ruhtinaallinen
olento katsoessaan tuikeasti Holmesia silmiin, ikäänkuin olisi hän
tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä
kädessään, mutta hän ei soittanut.

"Te koetatte säikyttää minua. Onko sellainen miehekästä, herra Holmes.
Tulette tänne peloittamaan minua, onnetonta naisraukkaa. Sanotte
tietävänne jotakin -- mitä te sitten tiedätte?"

"Pyydän teitä istuutumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne
kaatuessanne. En puhu mitään, ennen kuin suvaitsette istua. Kiitoksia."

"Saatte aikaa viisi minuuttia, herra Holmes."

"Yksikin riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin
luona ja annoitte hänelle kyseessä olevan paperin. Kävitte talossa
eilisiltana ja otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta."

Rouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen
kuin sai sanan suustaan.

"Te olette hullu, herra Holmes -- hullu!" huudahti hän viimein.

Holmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä
naisen valokuvasta.

"Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotakin hyötyä", sanoi
hän, "Poliisi tunsi tämän henkilön."

Rouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolin selkänojaa
vasten.

"Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En tahdo
mitenkään tuottaa teille ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen
antanut tuon kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa
suora -- se on ainoa keino."

Rouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Vieläkin hän pysyi yhtä
jäykkänä.

"Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, että puheenne aiheutuu
mielettömästä päähänpistosta."

Holmes nousi.

"Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne -- mutta
huomaan kaiken olevan turhaa."

Holmes soitti kelloa. Kamaripalvelija astui sisään

"Onko herra Trelawney Hope kotona?"

"Hän tulee kello 12.15."

Holmes katsoi kelloaan.

"Siis neljännestunnin kuluttua", sanoi hän. "Hyvä, minä odotan."

Kamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva
jo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä
kohtaan kyynelten vieriessä; pitkin hänen kauniita kasvojaan.

"Oi, säästäkää minua, herra Holmes! Säästäkää minua!" rukoili hän
epätoivoissaan. "Älkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä
rakastan häntä niin suunnattomasti, etten soisi pienimmänkään varjon
himmentävän hänen elämäänsä, ja minä tiedän, että tämä murtaisi hänen
jalon sydämensä!"

Holmes nosti hänet seisomaan. "Olen kiitollinen teille, rouva, että
vaikkapa aivan viime hetkessä, tulitte järkiinne. Nyt emme saa hukata
sekuntiakaan. Missä on kirje?"

Rouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen
kirjekuoren.

"Tässä se on, herra Holmes. Kumpa en milloinkaan olisi sitä nähnyt!"

"Millä tavalla annamme sen takaisin?" mumisi Holmes. "Joutuin, joutuin!
Meidän on mietittävä joku keino. Missä on hänen salkkunsa?"

"Makuuhuoneessa."

"Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa rouva ja hakekaa se tänne!"

Minuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punainen salkku kädessään.

"Millä tavalla aukaisitte sen ensikerralla? Onko teillä toinen avain?
-- Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!"

Hilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkku avattiin. Se oli
täynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjekuoren syvälle muiden
asiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.

"Kaikki on nyt sitä myöten valmista", sanoi Holmes, "ja meillä on vielä
kymmenen minuuttia aikaa. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani,
Hilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä
odottaessamme, mikä oli todellinen aihe tähän perin omituiseen tekoonne
-- mutta peittelemättä."

"Herra Holmes, kerron teille kaikki", huudahti rouva. "Oi, herra
Holmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle
pienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka
rakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin -- jos hän tietäisi
miten minun on ollut pakko näin menetellä, ei hän milloinkaan antaisi
sitä minulle aneeksi, sillä hänen oma kunniantuntonsa on niin suuri,
ettei hän voi koskaan unhottaa tai antaa anteeksi toisten vikoja.
Auttakaa minua, herra Holmes! Onneni, hänen onnensa, meidän elämämme on
kyseessä."

"Joutukaa, rouva, aika kuluu!"

"Kaikkeen on syynä eräs kirje, herra Holmes, varomaan kirje,
kirjoitettu ennen naimistamme, lapsellinen kirje, rakastuneen tytön
kirje. En sillä mitään pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin olisi hän
pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea tuon kirjeen,
olisi hänen luottamuksensa minuun hävinnyt ainaiseksi. Vuosia on
kulunut siitä, kun sen kirjoitin. Luulin jo koko asian joutuneen
unholaan. Silloin kuulin tuolta mieheltä, Lucasilta, että hän oli
saanut kirjeen käsiinsä ja hän aikoi antaa sen miehelleni. Rukoilin
häntä olemaan armollinen. Hän vastasi antavansa kirjeen minulle vain
sillä ehdolla, että hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka näön hän
selitti minulle, ja joka oli mieheni salkussa. Hänen vakoojansa oli
kertonut sen hänelle ja sanonut missä kirje on. Hän vannoi, ettei se
tuottaisi miehelleni mitään ikävyyksiä. Ajatelkaa itseänne asemassani,
herra Holmes! Mitä olisinkaan voinut tehdä?"

"Puhua miehellenne asiasta."

"Minä en voinut, herra Holmes. Minä en voinut! Toiselta puolelta uhkasi
minua täydellinen häviö ja toiselta puolelta, niin kauheana kuin
pidinkin mieheni paperien, ja päälle päätteeksi valtiollisten
anastamista, en käsittänyt seurauksia, jota vastoin kuitenkin
liiaksi selvään tajusin, mikä uhkasi rakkauttamme ja keskinäistä
luottamustamme. Ja niin tein minä sen, herra Holmes! Otin vahaan kuvan
hänen avaimestaan, Lucas hankki minulle toisen ja sillä avasin salkun.
Otin kirjeen ja vein sen Lucasille."

"Mitä tapahtui hänen luonaan rouva?"

"Kolkutin ovelle, kuten olimme sopineet. Kun Lucas avasi, jätin oven
raolleen jäljestäni, sillä minua peloitti olla kahden hänen kanssaan.
Muistan erään naisen seisseen ulkopuolella, kun menin sisään. Asiamme
oli pian selvitetty. Kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään; annoin
hänelle asiapaperin ja hän minulle kirjeen. Silloin kuulin jonkun
kulkevan ovessa ja tulevan portaita ylös. Lucas hyppäsi pöydän äärestä,
käänsi kiireesti mattoa, kätki asiapaperin salaiseen kätköön lattiassa
ja levitti maton paikoilleen. Silloin astui nainen sisään. Mitä sen
jälkeen tapahtui, on minusta kuin kauheaa unennäköä. Muistan naisen,
jolla oli synkkä, raivoava katse, ja joka huusi ranskankielellä:
'Luuloni ei ollut turhaa. Viimeinkin tapasin sinut yhdessä hänen
kanssaan!' -- Sitten syntyi hurja tappelu. Näin Lucasin liehuvan tuoli
kädessään, veitsi kiilsi naisen kädessä. Hyökkäsin ulos huoneesta
päästäkseni näkemästä tätä kauheaa näytelmää ja juoksin yhtä päätä
kotiin; seuraavana aamuna näin sanomalehdistä, miten se oli päättynyt.
-- Olin onnellinen sinä yönä, sillä olin saanut kirjeeni takaisin, enkä
silloin vielä tiennyt mitään seurauksista.

"Sain tietää samana aamuna, että olin vaihtanut pahan vieläkin
pahempaan. Mieheni epätoivo, että asiapaperi oli hävinnyt, viilsi
sydäntäni. Tuskin voin pidättäytyä heti heittäytymästä hänen
jalkoihinsa ja tunnustamasta, mitä olin tehnyt. Mutta silloin olisin
ilmaissut sen, mitä olin tahtonut salata menneiltä ajoilta. Samana
aamuna tulin sitten teidän luoksenne saadakseni tietää rikokseni täyden
merkityksen. Siitä hetkestä saakka, kun te sen ilmoititte, keskittyivät
kaikki ajatukseni siihen, että paperi oli hankittava miehelleni
takaisin. Sen täytyi edelleenkin olla siellä, mihin Lucas sen pisti,
sillä hän kätki sen ennen kuin tuo kamala nainen astui sisään. Mutta
millä tavalla voisin päästä huoneeseen, jossa se oli? Kaksi päivää
tarkastin taloa, mutta ovea ei milloinkaan avattu. Eilisiltana tein
viime yritykseni. Millä tavalla menettelin ja miten onnistuin, tiedätte
jo. Toin paperin mukanani ja aioin hävittää sen, kun en keksinyt mitään
keinoa, miten olisin sen antanut takaisin miehelleni paljastamatta
itseäni. Hyvä Jumala -- kuulen hänen askeleensa jo portaista!"

Herra Trelawney Hope riensi samassa huoneeseen.

"Tiedättekö jotakin uutta, herra Holmes, jotakin uutta?" huudahti hän.

"Minulla on hiukan toiveita."

"Luojalle kiitos!". Hänen kasvonsa loistivat. "Syön tänään aamiaista
pääministerin kanssa. Voiko hänkin saada tietoa toiveistanne? Hänellä
on rautaiset hermot ja kuitenkin tiedän, että hän on tuskin silmäänsä
ummistanut sen jälkeen kuin tämä kauhea tapahtuma sattui. Jacobs, pyydä
pääministeri sisään."

"Rakkaani, suo anteeksi, meillä on valtiollisia asioita, odota meitä
viiden minuutin kuluttua ruokasalissa."

Pääministeri näytti hillitsevän itseään, mutta minä voin nähdä hänen
silmäinsä kiillosta ja hänen suonikkaiden käsiensä nykäyksistä, että
hänkin oli yhtäläisessä jännityksessä kuin nuori virkaveljensä.

"Teillä kuuluu olevan jotakin kerrottavaa, herra Holmes."

"Vain kielteisiä asioita toistaiseksi", vastasi ystäväni. "Olen etsinyt
kirjettä kaikista mahdollisista paikoista, joissa se olisi voinut olla,
ja olen varma, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä."

"Mutta tuo ei riitä, herra Holmes. Emmehän iäti voi elää sellaisella
tulivuorella. Meidän täytyy tietää jotakin varmasti."

"Minulla on hyviä toiveita, että pääsemme varmuuteen asiassa, jonka
vuoksi olemme täällä. Kuta enemmän olen ajatellut tätä asiaa, sitä
enemmän olen alkanut luulla, ettei kirje milloinkaan ole päässytkään
tämän talon seinien ulkopuolelle."

"Herra Holmes!"

"Jos se olisi viety muualle, olisi se aivan varmaan jo julkaistu."

"Mutta miksi joku olisi ottanut sen säilyttääkseen sitä täällä?"

"En ole varma, onko sitä kukaan ottanutkaan."

"No mitenkä se sitten olisi hävinnyt salkusta?"

"En ole varma, onko se hävinnytkään sieltä."

"Herra Holmes, tämä pila ei ole paikoillaan. Vakuutan teille, ettei se
ole salkussani."

"Oletteko tutkinut salkkuanne tiistaiaamun jälkeen?"

"En, sehän olisi tarpeetonta."

"Ehkä ette sitä huomannut."

"Se on mahdotonta, sanon sen teille."

"Mutta minä en ole asiasta ollenkaan varma; olen nähnyt sellaista
ennenkin tapahtuvan. Siellä on ehkä muitakin papereita. Ja kirje on
voinut sotkeutua niiden joukkoon."

"Se oli päällimmäisenä."

"Joku on voinut liikutella salkkua niin, että se on muuttanut paikkaa."

"Ei, ei. Minä tarkastin kaikki paperit."

"Asiahan saadaan pian ratkaistuksi, Hope", sanoi pääministeri. "Tuodaan
salkku tänne ja tarkastetaan."

Sihteeri soitti kelloa.

"Jacobs, tuo tänne salkkuni. Tämä on kauheaa ajan hukkaamista. Mutta
jollei mikään muu riitä, niin teen teidän mielenne mukaan. Kiitos,
Jacobs, anna se tänne. Avain on aina kellonperissäni. Tässä ovat
paperit, nyt näette ne. Kirje lordi Mellowilta, Charles Hardyn
raportti, muistiinpanot Belgradista, nootti viljan hinnoista Venäjällä
ja Saksassa, kirje Madridista, loordi Flowersin nootti -- Jumalani,
mitä tämä merkitsee -- lordi Bellinger, lordi Bellinger!"

Pääministeri tempaisi sinisen kirjekuoren hänen kädestään.

"Tässä se on -- ja kirje on aivan vahingoittumaton. Hope, onnittelen
teitä!"

"Kiitos; kiitos! Tuntuu kuin olisi paino pudonnut hartioiltani. Mutta
tämä on käsittämätöntä, mahdotonta. Herra Holmes, te olette velho,
ihmeitten tekijä."

"Koska tiesin, ettei se voinut olla missään muualla!"

"En voi uskoa silmiäni!" Ihastuksissaan hyökkäsi hän ulos ovesta.
"Missä on vaimoni? Minun täytyy kertoa hänelle, että kaikki on jälleen
paikoillaan. Hilda! Hilda!" kaikui hänen äänensä portaissa.

Pääministeri katsoi Holmesiin veitikkamaisesti.

"Tässä on jotakin, jota emme näe silmillämme. Sanokaa millä tavalla
kirje tuli takaisin salkkuun?"

Hymyillen väisti Holmes pääministerin omituisten silmien terävää,
läpitunkevaa katsetta.

"Meilläkin on valtiolliset salaisuutemme", sanoi hän ottaen hattunsa ja
läksi.




KUUSI NAPOLEONIN RINTAKUVAA.


Sattui useinkin, että tarkastaja Lestrade Scotland Yardista pistäytyi
illoin luonamme, ja hänen käyntinsä olivat aina tervetulleita Sherlock
Holmesille, koska hän siten saattoi seurata tapahtumia poliisikunnan
pääkonttorissa. Lestraden kertomia uutisia palkitsi Holmes olemalla
aina tarkkaavainen kuulija, hän seurasi suurella mielenkiinnolla
salapoliisin yksityiskohtaisia kertomuksia ja antoi silloin tällöin
jonkun viittauksen tai lausui otaksumisen, joka perustui hänen omaan
suureen kokemukseensa.

Tänä iltana ei Lestrade ollut puhunut muusta kuin ilmasta ja
sanomalehdissä kerrotuista tapahtumista. Sitten hän vajosi
äänettömyyteen ja tupruutteli mietiskelevän näköisenä sikariansa.
Holmes katseli häntä tutkivasti.

"Onko sattunut mitään merkillistä tapausta nykyään?" kysyi hän.

"Ei suinkaan, herra Holmes, ei mitään erittäin merkillistä."

"Kertokaa kumminkin."

"No niin, herra Holmes, kieltämättä eräs seikka tuottaa minulle paljon
päänvaivaa. Mutta tapaus on niin naurettava, että minua epäilyttää
vaivata teitä sillä. Juttu on kyllä toisaalta hyvinkin omituinen, ja
tiedänhän, että teitä miellyttää kaikki, mikä on tavallisuudesta
poikkeavaa. Mutta minun mielestäni kuuluu se paremmin tohtori Watsonin
alaan kuin teidän."

"Onko kysymys jostakin taudista?" tiedustelin minä.

"Ei, hulluudesta, joka on hyvin merkillistä laatua. Uskoisiko kukaan,
että vielä meidän aikanamme on sellaisia henkilöitä, jotka niin
vihaavat Napoleonia, että tahtovat hävittää kaikki hänen rintakuvansa,
jotka vain saavat käsiinsä."

"Tuo ei nähtävästi kuulu minun alaani", sanoi Holmes nojautuen
taaksepäin tuolissaan.

"Niin, sitähän minä juuri sanoinkin. Mutta jos mies murtautuu huoneihin
särkeäksensä esineitä, jotka eivät ole hänen omiansa, niin saapihan
poliisikin semmoiseen asiaan sekautua."

Holmes muuttui heti tarkkaavaiseksi.

"Murtautuuko hän huoneihin? Sehän on merkillisempää", sanoi hän.
"Kertokaapa minulle tuo asia."

Lestrade katsoi muistikirjaansa.

"Ensimmäinen tapaus ilmoitettiin neljä päivää sitten", sanoi hän. "Se
sattui Moise Hudsonin taidekaupassa Kensington Roadin varrella.
Kauppapalvelija oli poistunut puodista hetkeksi, mennäkseen sisempään
huoneeseen, kun hän sai kuulla kauhean jyskeen. Hän riensi puotiin ja
näki erään kipsisen Napoleonin rintakuvan, joka muiden taide-esineitten
joukossa oli ollut pöydällä, nyt olevan palasina lattialla. Hän juoksi
kadulle, mutta vaikka useat ohikulkijat olivatkin nähneet erään miehen
syöksyvän puodista, ei kumminkaan voitu saada häntä kiinni, eikä saatu
edes tyydyttävästi hänen ulkonäköänsäkään selville. Rintakuva ei
kumminkaan ollut kuin muutaman markan arvoinen, ja koko juttu näytti
liian vähäpätöiseltä vaatiakseen poliisin sekautumista.

"Toinen tapaus oli kumminkin vakavampi ja merkillisempikin. Se sattui
eilen illalla.

"Vähän matkaa Hudsonin puodista Kensington Roadin varrella asuu eräs
tunnettu lääkäri, tohtori Barnicot, jolla on melkein laajin toiminta
Themsin eteläpuolella. Hänen asuntonsa ja vastaanottohuoneensa ovat
Kensington Roadin varrella, mutta Lower Brixton Roadin varrella on
hänellä kirurginen laitos ja sairaala. Tämä tohtori Barnicot on
Napoleonin innokas ihailija, ja koko hänen talonsa on täynnä kirjoja
suuresta keisarista, sekä kuvia ja muistomerkkejä hänestä. Joku aika
sitten osti hän Moise Hudsonilta kaksi kipsijäljennöstä ranskalaisen
kuvanveistäjä Devinin tekemästä Napoleonin rintakuvasta. Toinen näistä
on hänen talossaan Kensington Roadin varrella ja toinen Lower Brixtonin
varrella. No niin, tullessaan huoneestaan aamulla, huomasi tohtori
Barnicot, että hänen taloonsa oli tehty murtovarkaus, mutta muuta ei
oltu otettu kuin hallissa sijaitseva Napoleonin rintakuva. Se oli viety
ulos ja särjetty puutarhan muuria vasten, sillä sieltä löytyivät
sirpaleet."

Holmes hieroi käsiään.

"Tämä kuulostaa omituiselta", sanoi hän.

"Niin, minä ajattelin, että tämä huvittaisi teitä. Mutta en ole vielä
päässyt loppuun. Tohtori Barnicotin täytyi olla sairaalassaan kello
kaksi, ja voitte ajatella hänen hämmästystään, kun hän sinne
saapuessaan huomasi ikkunan avatuksi ja näki toisenkin Napoleonin
rintakuvan sirpaleina lattialla. Kummassakaan tapauksessa ei ollut
ainoatakaan merkkiä todistamassa, oliko tämän teon tehnyt joku hullu
vai oliko sillä rikollinen tarkoitus. Sellainen on koko asia, herra
Holmes."

"Se onkin merkillinen", sanoi Holmes, "hyvin kummallinen. Saanko kysyä,
olivatko nämä molemmat rintakuvat aivan samanlaisia kuin se, joka
särjettiin herra Hudsonin puodissa?"

"Kyllä, ne oli tehty aivan saman mallin mukaan."

"Tämä vastustaa mielipidettä, että niiden särkijä on toiminut yleisen
Napoleonvihan vaikutuksesta. Kun ajatellaan, kuinka monta sataa
Napoleonin kuvaa täytyy olla koko Lontoossa, niin on jokseenkin väärin
luulla, että sellainen hulluus alkaa kolmen aivan samanlaisen
rintakuvan särkemisellä."

"Minä olen samaa mieltä", sanoi Lestrade. "Mutta huomattakoon, että
herra Hudson on ainoa taidekauppias tässä osassa Lontoota, eikä hänellä
ole moneen vuoteen ollut sellaisia Napoleonin rintakuvia myytävänä.
Vaikka siis Lontoossa voi ollakin monta sataa rintakuvaa, on hyvin
luultavaa, että muita ei ole ollut tässä piirissä, ja joku hullu siis
on voinut alkaa niistä, vai mitä luulette, tohtori Watson?"

"Tuollainen hulluus esiintyy melkein miten hyvänsä, siinä ei ole mitään
rajoja", vastasin minä. "Joku tuollainen mielijohde voi olla
henkilöllä, joka kaikissa muissa teoissaan ja toimissaan on muuten
aivan täysijärkinen.

"Joku henkilö, joka on lukenut kovin paljon Napoleonista, tai jonka
suku mahdollisesti on saanut kärsiä jotakin vääryyksiä Napoleonin
sotien aikana, voi hyvin helposti saada päähänsä jonkun tuolla tavalla
ilmenevän mielijohteen."

"Tuo ei kelpaa, rakas Watson", sanoi Holmes pudistaen päätään, "sillä
mikään mielijohde maailmassa ei voi ilmoittaa sinun omituiselle
hullullesi, missä kaikki nämä rintakuvat ovat."

"Mutta kuinka voit sen sitten selittää?"

"Minä en koetakaan sitä selittää. Minä vain huomautan, että tuon
henkilön hulluudessa on paljon järkiperäistä suunnittelua. Niinpä hän
esimerkiksi vei kuvan puutarhaan, sillä hän tiesi, että melu voisi
herättää tohtori Bernicotin perheen, jos hän särkisi sen hallissa,
jossa se oli. Minusta tuntuu tämä asia naurettavalta, mutta minä en
uskalla kohauttaa sille olkapäitäni, sitten kuin olen saanut kokea,
että pari vaikeinta ja merkillisintä juttuani ovat alkaneet hyvin
vähäpätöisellä tavalla. Muistatko, Watson, kuinka tuo kamala juttu
Abermettyn perheestä ensiksi herätti huomiotani siten, että persilja
oli vajonnut syvälle voihin eräänä hyvin kuumana päivänä? Minä en
senvuoksi hymyile teidän kertomuksellenne noista kolmesta särkyneestä
rintakuvasta, Lestrade, olenpa teille kiitollinenkin, jos annatte minun
vielä kuulla tämän jutun kehityksestä, sikäli kun jotakin vielä saatte
tietää."

Ystäväni saikin, kuten oli pyytänytkin, kuulla lisää, vieläpä paljon
pikemmin ja melkoista surullisemmassa muodossa kuin oli aavistanutkaan.
Olin juuri pukeutumassa seuraavana aamuna, kun ovelleni koputettiin ja
Holmes tuli sisään sähkösanoma kädessään. Hän luki sen ääneen:

"Tulkaa heti! 131 Pitt-katu, Kensington. Lestrade!"

"Mistä on kysymys?" kysyin minä.

"Sitä en tiedä, mutta otaksun, että tämä on tuon rintakuvajutun jatkoa.
Siinä tapauksessa on ystävämme kuvansärkijä siirtänyt toimintansa
toiseen osaan Lontoota. Kahvi on jo pöydällä, Watson, ja ajuri odottaa
portilla."

Puolessa tunnissa olimme Pitt-kadulla, joka on pieni rauhallinen katu,
ja jonka lähellä on eräs Lontoon vilkkaimpia liikkeitä. N:o 131 oli
samoin kuin naapuritalotkin hyvin matala ja teki hyvin ikävän
vaikutuksen. Saapuessamme perille, huomasimme joukon poikasia
kokoontuneen portille. Holmes vihelsi heikosti.

"Tämä on ainakin murhayritys", sanoi hän. "Mikään vähäisempi tapaus ei
voi saada lontoolaista sähkösanomapoikaa seisahtumaan. Katsohan vain
hänen pyöreitä olkapäitään ja kurotettua kaulaansa... Ja kas tässä
Watson, ylemmät portaat ovat märät ja toiset kuivat. Jälkiä tässä kyllä
on tarpeeksi. Tuossa on Lestrade, nyt saamme pian tietää kaikki."

Tarkastaja näytti vakavalta kuljettaessaan meidät vierashuoneeseen,
jossa eräs vanhanpuolinen herra, tukka harjaamattomana ja yönuttu
yllään, kiihtyneessä mielentilassa kulki edestakaisin lattialla. Hänet
esitettiin meille talon omistajaksi, herra Horace Harkeriksi, Central
Pressin toimittajaksi.

"Napoleonin rintakuvat ovat taaskin kysymyksessä", sanoi Lestrade.
"Juttu näytti teitä niin huvittavan, herra Holmes, että otaksuin teidän
haluavan tietää, että asia on nyt saanut paljon vakavamman käänteen."

"Mitä on sitten nyt tapahtunut?"

"Murha. Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on
tapahtunut?"

Yönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen
ilme.

"Koko elämäni", sanoi hän, "olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja
kun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle
itselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta
lausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin
kysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita
niin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille,
hyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan
jotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen,
että kerron jutun vieläkin kerran."

Holmes istuutui kuuntelemaan.

"Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä
kuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla
Harding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä.
Sanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että
istun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten
esimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä
huoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin
kuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin
oli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta.
Mutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein
kamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee
kaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan
jähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä
alas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan
selkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo
sillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja
tykkänään arvoton.

"Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos,
voi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on
murtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea
päästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua
kynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää,
ja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli
yltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa
ja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa
poliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta,
ja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä."

"Kuka tuo murhattu on?" kysyi Holmes.

"Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää", vastasi Lestrade. "Saatte
nähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää,
kuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama,
korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu,
mutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta
löydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se
vainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen
taskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon
kartta ja eräs valokuva. Tässä se on."

Se oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se
kuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat
sekä omituisesti ulkoneva leuka.

"Ja mihin on rintakuva joutunut?" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti
valokuvaa.

"Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty
sirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin
varrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?"

"Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä."

Hän tutki ikkunan ja maton.

"Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut
hyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä
portailta -- palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko
mukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?"

Sanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.

"Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin", sanoi hän, "vaikka varmaan
tiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri
kuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista
Doncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies,
mutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta,
sillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä
mitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha
omassa talossani."

Kun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen
kynänsä rapisevan paperilla.

Rintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran
saivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa
tuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa
rikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä
tarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista
liikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.

"No?" kysyi Lestrade.

Holmes kohautti olkapäitään.

"Paljon on vielä jäljellä", sanoi hän. "Ja kumminkin ... ja
kumminkin ... niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen.
Tämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon
tuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi
seikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä
sen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen
särkeminen."

"Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän
tekikään."

"Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille
erästä tätä taloa koskevasta seikasta."

Lestrade katsoi ympärilleen...

"Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa
häirittäisi."

"Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin
asumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän
tuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun
kohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi
rintakuvaa."

"Minä luovun kaikesta", sanoi Lestrade.

Holmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.

"Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei", sanoi hän.

"Siinä olette oikeassa", huudahti salapoliisi. "Kun nyt ajattelen
asiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen
yölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra
Holmes?"

"Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon
tämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen,
Lestrade?"

"Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se
ei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä
tovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä
hänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä
vastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?"

"Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten."

"No, miten sitten?"

"Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että
toimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme
verrata huomioitamme ja täydentää niitä."

"Niin, se on hyvä", vastasi Lestrade.

"Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää
häntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku
vaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä."

"Mutta ettehän sitä itse uskone?" sanoi Lestrade hämmästyneenä.

"Enkö? Ehkä en", vastasi Holmes hymyillen. "Mutta, joka tapauksessa se
huvittaa herra Harkeria ja Central Pressin lukijoita. Ja nyt, Watson,
on meillä edessämme pitkä työpäivä. Hyvä olisi, herra Lestrade, jos
voisitte tulla meille Baker-kadun varrelle kello kuusi iltapäivällä. Ja
siihen asti pyydän saada pitää tämän valokuvan, joka löytyi murhatun
taskusta. On mahdollista, että pyydän teitä avukseni pienessä
yrityksessä illalla, jos nimittäin minun todistelmani sattumalta
näyttäytyvät oikeiksi. Hyvästi niin kauaksi ja onnea toimillenne?"

Holmes ja minä menimme yhdessä High-kadulle, ja siellä hän meni
Harding-veljesten puotiin, josta viimeinen rintakuva oli ostettu. Eräs
puotipalvelija ilmoitti meille, että herra Harding oli poissa kotoa,
eikä palaisi ennen kuin illalla; hän itse oli äsken tullut, eikä voinut
antaa meille minkäänlaisia tietoja. Holmesin pettymys oli suuri.

"No niin, emmehän voi odottaakaan, että kaikki kävisi niin
onnellisesti, Watson", sanoi hän vihdoin. "Me saamme nyt palata tänne
iltapäivällä hakemaan herra Hardingia. Kuten ymmärrät, tahdon saada
selville näiden rintakuvien lähtökohdan, sillä tavalla saadakseni ilmi,
onko niissä jotakin erikoista, joka aiheuttaa kaikkien niiden
rikkomisen. Menkäämme nyt herra Hudsonin luo Kensington Roadin varrelle
nähdäksemme voiko hän valaista asiaa."

Tunnin ajettuamme saavuimme toisen taidekauppiaan puotiin. Herra Hudson
oli pieni, tanakka, kasvoiltaan punakka mies, jonka käytös oli hieman
levoton.

"Niin, sir, juuri tässä pöydällä", sanoi hän. "Minun täytyy maksaa
kalliit vuokrat ja tullit ja kaikki muut, ja siten tulee joku mies
kadulta lyömään tavarat kappaleiksi. Niin, minä myin nuo kaksi
rintakuvaa tohtori Barnicottille. Mitäkö ovat? Anarkisteja, tietysti!
Muut kuin anarkistit eivät voisi saada semmoista päähänsä. Mistäkö sain
nuo rintakuvat! Jos sen tahdotte tietää, niin olen saanut ne Gelder &
Comp:lta Church-kadun varrelta Stepneystä. Se on vanha hyvämaineinen
liike tällä alalla. Montako minulla oli? Kolme -- kaksi ja yksi on
kolme, nuo, jotka tohtori Barnicot osti, ja sitten vielä se, joka
keskellä selvää päivää viskattiin alas pöydältäni. Tunnenko tuon
valokuvan? En -- kyllä, minä tunnen sen! Onhan Beppo, eräs
italialainen, jota olen käyttänyt kaikenlaiseen työhön täällä puodissa.
Hän lähti luotani viikko sitten, enkä sen jälkeen ole hänestä mitään
kuullut. En, minä en tiedä, mistä hän tuli tai mihinkä hän joutui.
Minulla ei ollut mitään muistutettavaa häntä vastaan sinä aikana, kun
hän oli täällä. Hän luopui paikastaan paria päivää ennen kuin rintakuva
särjettiin."

"Tämä on selvästikin kaikki, mitä voimme saada tietää Moise
Hudsonilta", sanoi Holmes tullessamme puodista. "Olihan Beppon nimi
joka tapauksessa tämän ajoretken arvoinen. Menkäämme nyt etsimään
Gelder & Comp:ia! Ihmettelen, ellemme sieltä saa jotakin johtoa."

Nopeaa vauhtia ajoimme hienon Lontoon ohitse, Lontoon teatterien,
Lontoon suurten hotellien, Lontoon liikepaikkojen ohitse ja vihdoin
tulimme laivatelakoiden sivu erääseen esikaupunkiin, jossa on
satatuhatta asukasta. Sen leveältä pääkadulta, jonka varrella ennen
rikkaat City-kauppiaat asuivat, löysimme etsimämme kuvanveistoliikkeen.
Sen ulkopuolella oli piha, joka oli täynnä muistomerkkejä ja muuta
sellaista, ja siihen kuului suuri huone, jossa viisikymmentä työmiestä
puuhaili. Pitkäkasvuinen, vaaleatukkainen saksalainen johtaja otti
meidät hyvin kohteliaasti vastaan ja antoi selviä, varmoja vastauksia
Holmesin kysymyksiin. Silmäys kirjoihin osoitti, että oli valmistettu
sata kipsijäljennöstä Devinin Napoleoninkuvasta, ja nuo kolme,
jotka puoli vuotta sitten oli lähetetty Hudsonin taidekauppaan,
muodostivat puolet yhdestä "ryhmästä", jonka toinen puoli oli lähetetty
Harding-veljeksille Kensingtoniin. Nämä kuusi olivat varmasti
samallaisia kuin muutkin. Saksalainen ei voinut keksiä syytä, miksi
tahdottiin hävittää juuri ne, ja nauroi niin järjettömälle ajatukselle.
Tehtaanhinta oli kuusi shillinkiä, mutta jälleenmyyjät saivat
kaksitoista tai enemmänkin. Rintakuva oli kokoonpantu kahdessa
valinmuotissa, yksi kumpaakin kasvojen puoliskoa varten. Tämän työn
tekivät tavallisesti italialaiset siinä huoneessa, jossa nyt olimme.
Kun valaminen oli tehty, asetettiin kuvat erään huoneen ulkopuolella
olevalle pöydälle kuivamaan ja sitten ne siirrettiin varastoon. Muuta
hän ei voinut sanoa.

Mutta sitten sai hän nähdä valokuvan, ja sillä oli hyvin omituinen
vaikutus häneen. Hän tuli tummanpunaiseksi vihasta ja kulmakarvat
rypistyivät kokoon hänen aitosaksalaisten sinisten silmiensä päällä.

"Ah, tuoko roisto!" huudahti hän. "Niin, hänet kyllä hyvin tunnen. Tämä
on aina ollut hyvin arvossapidetty toiminimi, ja ainoan kerran, jolloin
poliisi sekautui asioihimme, tapahtui se tuon vintiön vuoksi. Se sattui
enemmän kuin vuosi sitten -- hän puukotti erästä toista italialaista
kadulla ja tuli tänne poliisit kintereillään sekä vangittiin täällä.
Beppo oli hänen nimensä, sukunimeä en tiedä. Se oli vallan oikein
minulle, että sain ikävyyksiä hänen tähtensä, koska olin ottanut hänet
työhöni; noiden kasvojen olisi pitänyt varoittaa minua. Mutta hän oli
kumminkin minun parhaita työmiehiäni."

"Minkä rangaistuksen hän sai?"

"Hän pääsi yhdellä vuodella, sillä hänen puukottamansa mies toipui
jälleen. Hän on varmaankin taasen vapaalla jalalla, mutta tänne ei hän
ole uskaltanut astua jalallaankaan. Eräs hänen serkuistaan on täällä
työssä ja hän voi varmaankin ilmoittaa teille, missä hän on."

"Ei, ei", huudahti Holmes, "älkää puhuko sanaakaan serkulle, sitä
pyydän teiltä! Tärkeä asia on kysymyksessä ja kuta enemmän siihen
syvennyn, sitä suurempiarvoiseksi näyttää se tulevan. Kun katsoitte
kassakirjaan, huomasin minä, että myitte nuo rintakuvat kolmantena
päivänä kesäkuuta viime vuonna. Voitteko sanoa minulle, milloin Beppo
vangittiin?"

"Sen saan helposti selville kirjoistani. Katsotaanpa, hän sai palkkansa
toukokuun 20 päivänä."

"Kiitos", sanoi Holmes. "Nyt en kauemmin tahdo kuluttaa aikaanne."

Kiitettyämme vielä saksalaista ja pyydettyämme häntä olemaan
ilmaisematta mitään meidän kyselyistämme, lähdimme me pois.

Päivä oli pitkälle kulunut ennen kuin ehdimme syömään erääseen
ravintolaan. Sisäänastuessamme ostimme sanomalehden, jossa oli
"Huomiota herättävä murha. Murhaaja hullu", ja se osoitti, että herra
Harker oli kuin olikin onnistunut saamaan jotakin kokoon asiasta.
Kahden palstan pituudelta oli siinä mitä pöyristyttävimpiä kuvauksia
murhatapauksesta. Holmes asetti sanomalehden syrjään leipäkoria vasten
ja luki syödessään. Pari kertaa nauroi hän itsekseen.

"Tämä on erinomaista, Watson", sanoi hän. "Kuulehan vain: 'Lohdullista
on tietää, ettei voi olla erilaisia mielipiteitä tästä surkeasta
tapauksesta sen jälkeen kuin herra Lestrade, eräs poliisikuntamme
etevimpiä jäseniä, ja hyvin tunnettu yksityissalapoliisi herra Sherlock
Holmes ovat yksimielisiä siitä, että se omituinen tapahtumain jakso,
joka on saanut niin kamalan käänteen, on kotoisin jonkun hullun eikä
rikoksentekijän hämmentyneistä aivoista.' Sanomalehdistö on hyödyllinen
laitos, Watson, kun vain osaa sitä käyttää. Jos olet jo lopettanut,
lähdemme taaskin Kensingtoniin kuulemaan, mitä Harding-veljeksillä on
kerrottavaa."

Veljekset Harding-nimisen toiminimen perustaja oli vilkas, valpas ja
pirteä pieni herra, jolla oli sangen sukkela kieli.

"Kyllä sir, olen jo lukenut asian iltalehdistä. Herra Horace Harker
osti meiltä rintakuvan pari kuukautta siteen. Me tilasimme kolme
samanlaista kuvaa Gelder & Comp:lta ja ne on kaikki myyty. Minnekö? Sen
voin teille heti sanoa, kunhan vain ehdin silmätä kirjoihini.
Ensimmäinen myytiin herra Harkerille kuten tiedätte, toinen herra
Josiah Brownille, Labarnum Hodge, Chiswick, ja kolmas herra
Sanderfordille, Lower Grove Road, Reading. En, minä en ole milloinkaan
nähnyt miestä, jota tuo kuva esittää. Muussa tapauksessa en olisi
voinut häntä unhottaa, sillä rumempia kasvoja tuskin olen nähnyt. Josko
meillä on italialaisia palveluksessamme? Niitä on montakin työmiestemme
joukossa. Te voitte kyllä silmätä tähän kassakirjaan, jos tahdotte,
meillä ei ole mitään syytä pitää sitä salassa. Niin, tämä on
merkillinen juttu ja sangen huvittavaa olisi saada tietää, onko teidän
tutkimuksillanne oleva mitään tuloksia."

Herra Hardingin puhuessa oli Holmes tehnyt useita muistiinpanoja ja hän
näytti tyytyväiseltä saamiinsa tietoihin. Mutta hän ei kumminkaan
sanonut mitään muuta kuin, että meidän tuli kiirehtiä ehtiäksemme
kotiin kello kuudeksi, jolloin meidän piti tavata Lestradea. Kun
ehdimme perille, oli tarkastaja kumminkin siellä ennen meitä. Hän kulki
levottomana edestakaisin lattialla, eivätkä hänenkään tutkimuksensa
näyttäneet olleen turhia.

"No", sanoi hän, "oletteko onnistunut hyvin, herra Holmes?"

"Meillä on ollut paljon tekemistä, emmekä ole työskennelleet
menestyksettä", vastasi ystäväni. "Olemme käyneet kummankin
taidekauppiaan luona sekä siinä tehtaassa, jossa kuvat on valmistettu,
ja minä tiedän nyt, mistä nuo rintakuvat ovat lähtöisin."

"Kuvatko!" huudahti Lestrade. "Niin teillähän on omat menettelytapanne,
herra Holmes, enkä minä voi sanoa niistä mitään, mutta luulen kumminkin
käyttäneen päiväni paremmin kuin te. Olen saanut selville, kuka
murhattu on."

"Todellako?"

"Ja tiedän murhan syyn."

"Suurenmoista!"

"Meillä on eräs tarkastaja, jonka tehtävänä on pitää silmällä
italialaisten asuntopaikkoja. No, murhatulla oli katolilainen taikakalu
kaulassaan, ja tuo seikka, samoin kuin hänen tumma ihonsa, saattoivat
minut otaksumaan hänet etelämaalaiseksi. Tarkastaja Hill tunsi hänet
heti. Hän on Pietro Venucci Neapelista, ja on ollut Lontoon pahimpia
puukottajia. Hän kuuluu maffian-liittoon, joka kuten tunnette, on
salainen valtiollinen puolue, joka ei kammoksu murhiakaan päästäkseen
päämääräänsä. Nyt voinette huomata, kuinka asia alkaa selvitä! Tuo
toinen on varmaankin myös italialainen ja maffian jäsen. Hän on kai
rikkonut sääntöjä vastaan jollakin tavalla. Pietro on lähetetty häntä
etsimään. Luultavasti esittää murhatun taskusta löytämämme valokuva
tuota toista, ja Pietrolla täytyi olla se, voidakseen varmaan tuntea
kysymyksessä olevan henkilön. Hän pääsee uhrinsa jäljille, näkee hänen
menevän erääseen taloon ja odottaa häntä ulkopuolella. Taistelussa hän
kumminkin itse saa kuoliniskun. Mitä arvelette, herra Holmes?"

"Erinomaista, Lestrade, erinomaista", sanoi hän. "Mutta minä en ole
vielä saanut selville, miksi rintakuvat on särjetty."

"Rintakuvatko! Niitä ette voi saada päästänne. Sehän ei ole mitään,
siitä saa hän korkeintaan kuusi kuukautta. Meidän on syytettävä häntä
murhasta, ja minulla ovat kaikki langat käsissäni."

"Ja mihin ensiksi ryhdytte?"

"Lähden yksinkertaisesti Hillin seurassa ltalialaiskortteliin etsimään
sitä, jota tuo valokuva esittää, ja vangitsen hänet murhasta. Tuletteko
meidän mukaamme?"

"En luule tulevani. Kuvittelen voivamme saavuttaa tarkoituksemme paljon
yksinkertaisemmalla tavalla. Minä en voi sanoa sitä varmasti, koska se
riippuu -- niin, se riippuu eräästä asiasta, jota on meidän kokonaan
mahdoton valvoa. Mutta minä toivon -- minä voin itse asiassa uskaltaa
kaksi yhtä vastaan -- että saamme miehemme kiinni tänä iltana, jos
tahdotte tulla meidän mukaamme, Lestrade."

"Italialaiskortteliinko?"

"Ei, Chiswickiin, niin on osoite. Jos te seuraatte minua sinne tänä
iltana, Lestrade, niin minä tulen huomenna teidän mukananne
italialaiskortteliin, ja silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Mutta nyt tarvitsemme ensin nukkua pari tuntia, sillä minä en aio
lähteä ennen kuin kello yksitoista illalla, emmekä varmaankaan ehdi
takaisin ennenkuin aamulla. Te syötte päivällistä kanssamme, Lestrade,
ja sitten saatte tuon sohvan haltuunne, kunnes on aika lähteä. Tahdotko
sinä, Watson, nyt lähettää noutamaan pikalähettiä, sillä minun täytyy
kirjoittaa eräs kirje, joka on heti lähetettävä."

Holmes vietti illan penkomalla vanhoja sanomalehtikasoja vinnillä. Kun
hän vihdoinkin tuli alas, loistivat hänen silmänsä voitonriemusta,
mutta hän ei sanonut mitään. Minä puolestani olin askel askeleelta
seurannut hänen kulkuansa tässä omituisessa tapauksessa, mutta vaikka
en ymmärtänytkään, mihin hän tahtoi tulla, saatoin kumminkin käsittää,
että Holmes otaksui tuon kummallisen rikollisen yrittävän saada
käsiinsä molemmat jäljellä olevat rintakuvat, joista toinen oli
Chiswickissä. Retkemme tarkoitus oli varmaankin vangita hänet itse
työssä ja minä ihmettelin ystäväni viisasta menettelyä, koska hän
sanomalehdissä päästi julkisuuteen tiedon väärästä otaksumisesta
saadakseen itse häiritsemättä seurata suunnitelmaansa. Minä en
kummastunut, kun Holmes kehoitti minua ottamaan revolverin mukaani.
Itsekin hän oi aseilla varustettu.

Kello yksitoista olivat vaunut portin edessä. Ajoimme vähän matkaa
Hammersmith-sillan toiselle puolelle. Siinä sai ajuri käskyn odottaa.
Lyhyt kävely vei meidät eräälle kadulle, jota reunustivat pienet,
yksinäiset rakennukset, joilla kullakin oli edessään pieni puutarha.
Erään lyhdyn valossa luimme portin päältä: "Villa Laburnum." Talon
asukkaat olivat nähtävästi kaikki menneet levolle, sillä koko talo oli
pimeä, lukuunottamatta erästä heikkoa valoa, joka säteili ulko-oven
yläpuolella olevasta ikkunanruudusta. Aita, joka erotti puutarhan
kadusta, loi synkän varjon sisäänpäin, ja siihen me pysähdyimme.

"Pelkään, että saamme odottaa kauan", kuiskasi Holmes. "Saamme kiittää
onneamme, ettei sada. En edes usko, että me uskallamme tupakoidakaan
aikamme kuluksi. Mutta varmaan saammekin vaivamme palkituksi sitten."

Odotuksemme ei tullutkaan pitkälliseksi. Se keskeytyi hyvin omituisella
tavalla. Aivan äkkiä, hiljaisimmankaan äänen meitä varoittamatta,
aukeni portti ja pieni tumma olento riensi sisään, notkeasti ja
nopeasti kuin apina. Näin hänen kulkevan ovesta tulevan valon ohitse ja
katoavan talon mustaan varjoon. Sitten seurasi pitkä odotus, jolloin
tuskin uskalsimme hengittää. Senjälkeen kuului heikko, nariseva ääni;
avattiin joku ikkuna. Melu lakkasi ja taaskin seurasi pitkä
äänettömyys. Mies oli päässyt taloon. Näimme valon tuikkivan parista
ikkunasta.

"Menkäämme avatun ikkunan luo ja vangitkaamme hänet, kun hän tulee
ulos", kuiskasi Lestrade.

Mutta ennen kuin olimme ehtineet liikkua, oli hän palannut. Kun hän
saapui valoon, huomasimme hänen kantavan jotakin valkeata esinettä
kainalossaan. Äänettömyys teki hänet rohkeaksi. Hän kääntyi meihin
selin, iski taakkansa maahan ja seuraavassa hetkessä kuului rasahtava
ääni. Hän oli niin kiintynyt hävitystyöhönsä, ettei hän kuullut
askeleitamme, kun hiivimme ruohokentän yli. Tiikerihypyllä syöksyi
Holmes äkkiä hänen päälleen ja sekuntia myöhemmin olimme Lestrade ja
minä panneet hänelle käsiraudat. Kun käänsimme hänet, tunsin minä hänen
kamalan rumat, raivon vääristämät kasvonsa samoiksi, joita valokuva
esitti.

Mutta Holmes ei kiinnittänyt mitään huomiota vankiin, vaan alkoi
sensijaan huolellisesti tutkia esinettä, jonka mies oli tuonut ulos. Se
oli aivan samanlainen Napoleonin rintakuva kuin aamulla näkemämme.
Holmes tutki joka sirpaletta valoa vasten, mutta mitään merkillistä
niissä ei näkynyt. Hän oli juuri lakannut tästä, kun ulko-oven päällä
oleva ikkuna tuli täydelleen valaistuksi. Ovi aukenikin ja talon
isäntä, rehevä, tyynen näköinen mies, puettuna vain paitaan, housuihin
ja tohveleihin, näyttäytyi kynnyksellä.

"Herra Josiah Brown?" sanoi Holmes.

"Niin, minä se olen, ja te olette luultavasti herra Sherlock Holmes?
Sain kirjeenne pikalähetiltä ja olen tehnyt juuri siten kuin käskitte.
Me suljimme kaikki ovet sisäpuolelta ja olimme hiljaa. Minua ilahduttaa,
että otitte kiinni tuon konnan. Ettekö tahdo tulla sisään nauttimaan
hieman virvokkeita?"

Mutta Lestrade tahtoi saada vankimme pian turvalliseen paikkaan, jonka
vuoksi heti lähdimme paluumatkalle. Vankimme ei sanonut mitään,
tuijotti vain meihin takkuisen tukkansa alta, ja kerran kun käteni
joutui lähelle häntä, yritti hän purra sitä niinkuin vihainen susi.
Viivyimme poliisikonttorissa, kunnes olimme saaneet tietää, ettei
vangilla ollut muuta päällään kuin pari shillinkiä rahaa ja veitsi,
jonka pää oli verinen.

"Hill tuntee tuonkaltaisen väen", sanoi Lestrade, kun meidän piti erota
hänestä. "Saattepa nähdä, että minun arveluni maffiasta on oikea. Mutta
minä olen teille joka tapauksessa erittäin kiitollinen siitä nopeasta,
taitavasta tavasta, jolla vangitsitte hänet. Minä en vielä voi oikein
sitä ymmärtää."

"Aika on vähän myöhäinen selitysten antamiseen", vastasi Holmes.
"Sitäpaitsi on minulla pari pikku seikkaa vielä jäljellä, ja tämä
tapaus ansaitsee kyllä tulla viedyksi perille asti. Mutta jos tahdotte
tulla minun luokseni kello kuusi huomenna, niin luulenpa olevani
tilaisuudessa näyttämään teille, ettette ole päässyt täyteen selvyyteen
tässä jutussa, jolla ei ole vertaistaan rikosten aikakirjoissa. Ja jos
ensinkään annan sinulle lupaa enää merkitä muistiin ainoatakaan minun
ratkaisemistani arvoituksista, Watson, niin tämä juttu kuudesta
Napoleonin rintakuvasta hyvin tulee puoltamaan paikkaansa sinun
tarinoissasi."

Kun kohtasimme toisemme seuraavana iltapäivänä oli Lestradella useampia
tietoja annettavana vangista. Hänen nimensä oli Beppo, sukunimi
tuntematon. Hän oli italialaiskorttelissa hyvin tunnettu roisto,
joka oli ennen kunniallisesti elättänyt itsensä kuvanveistotyöllä,
mutta sitten joutunut harhateille ja nyt istunut vankilassa kaksi
kertaa, ensi kerran varkaudesta ja toisen kerran, kuten tiesimme,
puukottamisesta. Hän puhui englannin kieltä täydellisesti. Vielä ei
tiedetty, miksi hän oli särkenyt rintakuvat, ja hän kieltäytyi
antamasta mitään tietoja siitä. Mutta poliisi otaksui, että hän itse
oli ne valmistanut, koskapa hän oli ollut Gelder & Comp:in työssä.
Kaikkia näitä tietoja, jotka oikeastaan eivät olleet uusia Sherlock
Holmesille, kuunteli hän kohteliaalla huomaavaisuudella. Mutta minä
tunsin ystäväni hyvin ja huomasin, että hänen ajatuksensa olivat
kaukana, ja hänen kasvoillaan, niiden tavallisen tyyneyden alla, ilmeni
epävarmuutta ja odotusta. Äkkiä kumminkin hänen katseensa kirkastui,
kuului soitto ovelta ja pian senjälkeen astui tulija sisään. Hän oli
vanhanpuolinen herra, jolla oli harmahtava poskiparta ja punakat
kasvot. Kädessään oli hänellä vanhanmallinen matkalaukku, jonka hän
asetti pöydälle.

"Onko herra Sherlock Holmes kotona?"

Ystäväni kumarsi hymyillen.

"Herra Sandeford Readingistä, otaksun?"

"Niin, minä tulen kyllä hieman myöhään, mutta se on junan syy. Te
olette kirjoittanut minulle eräästä rintakuvasta, joka on minun
hallussani."

"Niin olen."

"Minulla on tässä teidän kirjeenne. Sanotte tahtovanne maksaa minulle
kymmenen puntaa siitä Devinen Napoleonkuvan jäljennöksestä, joka
minulla on?"

"Niin, aivan oikein."

"Minä aivan hämmästyin saatuani kirjeenne, sillä en voi ymmärtää,
kuinka te tiedätte, että tuo kuva on minulla."

"Voin käsittää teidän kummastuksenne, mutta selitys on hyvin
yksinkertainen: Herra Harding, joka möi teille viimeisen jäljennöksen,
ilmoitti osoitteenne minulle."

"Ah, niinkö! Sanoiko hän, mitä minä siitä olin maksanut?"

"Ei."

"Mutta minä olen rehellinen mies, vaikka minulla ei olekaan runsaasti
rahaa. Minä olen maksanut rintakuvasta vain viisitoista shillinkiä, ja
se täytyy mielestäni teidän tietää, ennen kuin minä otan teiltä siitä
kymmenen puntaa."

"Tuo tuottaa teille kunniaa, herra Sandeford, mutta minä pysyn
kumminkin teille antamassani tarjouksessa."

"Siinä tapauksessa kiitän teitä paljon, herra Holmes. Olen ottanut
kuvan mukaani, kuten pyysitte."

Hän avasi matkalaukun, ja nyt me saimme nähdä eheän kappaleen sitä
rintakuvaa, jonka jo niin usein olimme nähneet särjettynä.

Holmes otti taskustaan kirjoitetun paperin ja laski kymmenen punnan
setelin sen vieren pöydälle.

"Tahtoisitteko hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän paperin, herra
Sandeford, näiden kahden todistajan läsnäollessa? Se sisältää
ainoastaan, että te luovutatte kaikki oikeudet rintakuvaan minulle.
Tämä on vain järjestyksen vuoksi, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä
voi tapahtua. Tuhansia kiitoksia, herra Sandeford! Olkaa hyvä, tässä
ovat rahat. Hyvää yötä!"

Kun herra Sandeford oli mennyt, ryhtyi Holmes hyvin omituisiin puuhiin.
Hän otti eräästä laatikosta puhtaan valkoisen liinan ja levitti sen
pöydälle. Sitten asetti hän rintakuvan liinan päälle ja vihdoin löi hän
raskaalla kepillänsä kuvaa voimakkaasti päähän. Kuva särkyi sirpaleiksi
ja Holmes tarkasteli niitä innokkaasti, kunnes hän huudahtaen
voitonriemusta otti yhden sirpaleen, johon joku pyöreä esine oli
leivottu ikäänkuin manteli leipään.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa minun näyttää teille Borgia-suvun
kuuluisaa mustaa helmeä."

Lestrade ja minä istuimme hetken aivan mykkinä, mutta äkkiä aloimme me
saman vaiston ohjaamina taputtaa käsiämme, ikäänkuin hyvin suoritetulle
taidetempulle. Holmesin muuten niin kalpeille poskille oli ilmestynyt
puna; hän ei tässä silmänräpäyksessä ollut vain terävä pää, vaan
myöskin tarpeeksi ihminen voidakseen tuntea iloa ihailusta ja
ylistyksestä. Hänen ylpeän, vaatimattoman luonteensa kaltaista oli
muutenkin, että hän vieroi yleisön tunnustusta, mutta lämpeni ystävän
kiitoksesta.

"Niin", sanoi hän, "tämä on kuuluisin helmi, mitä maailmassa on, ja
minä olen nyt onnistunut askel askeleelta seuraamaan sitä tuohon
rintakuvaan saakka aikain Colonnan ruhtinaan makuuhuoneesta Daere
Hotellista, josta se katosi. Te muistatte kyllä, Lestrade, mitä
huomiota tämän kallisarvoisen helmen katoaminen herätti ja myöskin
muistatte Lontoon poliisien turhat ponnistukset sen löytämiseksi.
Minun apuani myöskin pyydettiin, mutta minä en mitenkään voinut
saada selvyyttä asiaan. Epäluulot kohdistuivat ruhtinattaren
kamarineitsyeesen, joka oli italialainen, ja saatiinkin selville, että
hänellä oli veli Lontoossa, mutta emme onnistuneet saamaan tietoa
siitä, oliko heillä jotakin yhteyttä keskenään. Tytön nimi oli Lucretia
Venucci, enkä minä nyt ensinkään epäile, että murhattu oli hänen
veljensä Pietro. Tutkiessani vanhoja sanomalehtiä siltä ajalta
huomasin, että hän katosi kahta päivää ennen Beppon vangitsemista
eräästä väkivaltaisesta teosta Gelder & Comp:in luona, jossa nämä
rintakuvat valmistettiin. Nyt voitte seurata tapahtumain kulkua, vaikka
päinvastaisessa järjestyksessä kuin minä ne näin. Helmi oli Beppon
hallussa. Hän lienee varastanut sen Pietrolta; hän oli ehkä tämän
rikostoveri tai välittäjä Pietron ja hänen sisarensa välillä.

"Pääasia on kumminkin, että helmi oli hänellä ja se oli hänen mukanaan
silloin, kun poliisi ajoi häntä takaa. Hän syöksyi työhuoneeseensa ja
tiesi, että hänellä oli vain pari minuuttia aikaa kätkeäkseen
kalleutensa, joka pian olisi tarkastuksessa löydetty. Kuusi Napoleonin
rintakuvaa oli juuri asetettu kuivamaan. Yksi niistä oli vielä pehmeä.
Beppo, joka oli taitava työmies, tarvitsi vain silmänräpäyksen
tehdäkseen reijän märkään kipsiin, pistääkseen helmen sinne ja
sulkeakseen aukon. Sehän oli erinomainen piilopaikka, jota ei kukaan
voinut keksiä. Mutta sitten Beppo tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja
sillä aikaa myytiin nuo kuusi rintakuvaa eri tahoille Lontoota, eikä
hän tiennyt, missä niistä aarre oli kätkettynä. Siitä saattoi hän
päästä selvyyteen ainoastaan särkemällä ne kaikki. Ja hän ryhtyi
viipymättä työhön. Eräältä serkultaan, joka oli työssä Gelderillä, sai
hän tietää, mihin nuo kuusi rintakuvaa oli myyty. Sitten hän pääsi
työhön Moise Hudsonille ja saattoi siten löytää ja hävittää kolme
niistä. Eräältä Harding-veljesten puotipalvelijalta sai hän tiedon
muista rintakuvista. Ensin lähti hän Harkerin taloon ja kohtasi siellä
Pietron, joka vaati häntä edesvastuuseen helmestä. Riidellessään hänen
kanssaan on Beppo surmannut rikostoverinsa."

"Mutta miksi tämä piti taskussaan hänen valokuvaansa?"

"Saadakseen hänet käsiinsä, tiedustelemalla häntä muilta. Murhan
jälkeen otaksuin minä, että Beppo mieluummin kiiruhtaisi toimiaan kuin
vitkastelisi pelosta, että poliisi saisi tiedon hänen salaisuudestaan.
Luonnollisesti en voinut tietää, löysikö hän jo helmen siitä kuvasta,
jonka Harker oli ostanut; minä en edes ollut varma siitähän, että tästä
helmestä oli kysymys, mutta selvää oli minusta, että hän etsi jotakin,
koskapa hän vei pois rintakuvat ennen kuin hän ne särki. Nyt oli kaksi
kuvaa jäljellä, ja helpostihan saattoi otaksua, että hän ensin etsisi
sen, joka oli Lontoossa. Minä annoin talon asukkaille varoituksen
estääkseni vielä yhtä murhaa tapahtumasta. Tällä kertaa onnistuimme
vangitsemaan hänet, ja nyt olin varma siitä, että helmestä oli kysymys.
Murhatun nimihän vielä enemmän vahvisti minun uskoani. Nyt olisi vain
yksi rintakuva jäljellä, ja siinä täytyi helmen olla. Minä olen teidän
läsnäollessanne ostanut sen omistajaltaan ja tässä se on."

Me istuimme hetken ääneti.

Vihdoin vastasi Lestrade:

"Minä olen nähnyt teidän käsittelevän monta mutkikasta asiaa, herra
Holmes, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua. Me
emme vähintäkään kadehti teitä Scotland Yardissa, ei päinvastoin, me
olemme ylpeät teistä, ja jos tulisitte sinne huomenna, ei olisi ketään
vanhimmasta tarkastajasta alkaen nuorimpaan poliisimieheen saakka, joka
ei pitäisi kunnianaan saada puristaa teidän kättänne."

"Kiitos!" sanoi Holmes. "Kiitos!"

Ja kun hän kääntyi, näytti hän minusta olevan enemmän liikutettu kuin
milloinkaan ennen. Hetken päästä oli hän kumminkin yhtä tyyni ja kylmä
kuin tavallisesti.

"Pane helmi kassakaappiin, Watson", sanoi hän, "ja hae esiin
Cook-Singletonin väärennysjuttua koskevat paperit. Hyvästi, Lestrade!
Jos saatte jonkun uuden jutun haltuunne, annan mielihyvällä parhaan
kykyni mukaan teille neuvoja."




KOLME YLIOPPILASTA.


Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, jotka pakottivat Sherlock Holmesia
ja minua viettämään muutamia viikkoja eräässä suuressa yliopistossamme.
Syytä, miksi siellä olimme, ei minun tarvitse lähemmin selittää, enkä
myöskään voi ilmoittaa, missä yliopistossa olimme tai kutka olivat
rikolliset. Olisi sangen väärin ilmaista heitä, sillä niin suuri
häväistys kuin tämä saa todellakin jäädä unohduksiin. Mutta
tarpeellista arkatuntoisuutta huomioonottamalla voi jutun kumminkin
kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Sherlock Holmesin
erinomaisesta taitavuudesta salapoliisina. Minä vältän vain kaikkea,
mikä voisi ilmaista, missä tämä tapaus sattui ja kutka henkilöt siihen
sekaantuivat.

Me asuimme parissa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes
suurella vaivalla tutki vanhoja englantilaisia karttoja -- nämä
tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että se jo yksin
ansaitsisi tulla muistiin merkityksi. Eräänä iltana tuli sinne muudan
tuttavamme, herra Hilton Soames, S:t Lukasin yliopiston opettaja. Herra
Soames oli pitkä, laiha herra ja luonteeltaan hyvin hermostunut ja
tulinen. Hän oli aina levoton esiintymisessään, mutta tässä tapauksessa
oli hän niin kiihtynyt, että selvästi huomasi jotakin tavatonta
tapahtuneen.

"Voitteko luovuttaa minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta
ajastanne, herra Holmes? On sattunut eräs hyvin ikävä asia, ja ellette
te olisi ollut kaupungissa, en todellakaan olisi tiennyt, mihin olisin
ryhtynyt."

"Minulla on hyvin paljon työtä nykyään", vastasi ystäväni. "Ettekö voi
turvautua poliisiin?"

"Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa tiedon asiasta,
ei sitä voida peruuttaa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että
kaikenlaista julkisuutta vältetään. Teidän tarkka vaiteliaisuutenne on
yhtä tunnettu kuin kykynnekin, ja te yksin voitte minua auttaa. Minä
pyydän teitä, herra Holmes, tekemään mitä voitte."

Kun Holmes oli ulkopuolella Baker-kadun varrella olevaa "luolaansa"
ilman hakemistojansa, ilman kemiallisia seoksiansa, ja kun hänen täytyi
luopua mukavista tavoistansa, silloin ei hän juuri ollut hyvällä
tuulella. Hän kohautti vain olkapäitänsä, ja herra Soames jatkoi
vilkasta puhettansa tehden innokkaasti liikkeitä käsillään:

"Minun on selitettävä teille, herra Holmes, että huomenna alkavat
tutkinnot, ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla
on kreikkalainen käännös jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on
painettu, ja selvää on, että oppilaille olisi suureksi hyödyksi, jos he
saisivat silmätä sitä ennakolta. Senvuoksi säilytetäänkin juuri tuota
paperia erittäin huolellisesti.

"Tänään kello kolme saapui tuon käännöksen korehtuuri. Minun täytyi
tarkastaa se erittäin tarkoin, sillä tekstin pitää olla ehdottomasti
virheetön. Kello puoli viiden aikaan en vielä ollut saanut sitä
valmiiksi, mutta koska olin luvannut tulla erään veljeni luo juomaan
teetä, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.

"Te tiedätte, herra Holmes, että meidän ovemme ovat kaksinkertaiset,
sisempi ovi on verhottu vihreällä vaatteella ja ulompi ovi on tammesta.
Avatessani ulko-ovea huomasin ihmeekseni lukossa avaimen. Ensiksi
luulin unhottaneeni oman avaimeni oveen, mutta koetellessani taskuani
löysin sen sieltä. Ainoa kaksoisavain, joka minun tietääkseni on
olemassa, on vahtimestari Bannisterilla, joka on siivonnut minun
huonettani toistakymmentä vuotta, jonka rehellisyys on kaiken epäluulon
yläpuolella. Avain oli luonnollisesti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni
kuullakseen tahdoinko minä teetä, ja lienee unhottanut avaimen oveen.
Hän on selvästikin tullut huoneeseeni heti minun mentyäni, eikä hänen
unohduksensa tavallisissa oloissa olisi merkinnytkään mitään, mutta nyt
se tuli turmiokkaaksi.

"Tultuani pöydän luo huomasin, että joku oli koskenut minun
papereihini. Korrehtuuri oli painettu kolmelle pitkälle kaistaleelle.
Olin jättänyt ne kaikki pöydälle, mutta nyt sain nähdä, että
ensimmäinen oli lattialla, toinen eräällä sivupöydällä ikkunan luona ja
kolmas siinä, mihin olin sen pannut."

Holmes katkaisi nyt vaitiolonsa:

"Ensimmäinen lehti lattialla, toinen pöydällä ikkunan luona ja kolmas
siinä, mihin te olitte sen pannut", sanoi hän.

"Juuri niin."

"Olkaa hyvä ja jatkakaa huvittavaa kertomustanne."

"Ensin luulin Bannisterin olleen niin tavattoman rohkea, että hän oli
uskaltanut katsoa papereihini. Mutta hän on ehdottomasti kieltänyt sen
ja minä luotan hänen sanoihinsa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa
ja tiennyt minun olevan poissa sekä mennyt sisään katsomaan papereita.

"Bannisteriin koski kovasti, kun hän sai kuulla puhuttavan tästä. Hän
oli kaatumaisillaan kumoon pelästyksestä, ja minun täytyi kaataa hänen
suuhunsa hieman konjakkia sekä antaa hänen istua sillä aikaa kuin minä
tutkin huonetta. Huomasin heti, että tuo kutsumaton vieras oli jättänyt
muitakin jälkiä käynnistään. Ikkunanlaudalla oli lyijykynän lastuja ja
pieni palanen lyijyä. Tuo lurjus oli varmaankin jäljentänyt käännöstä
sellaisella kiireellä, että hän oli katkaissut kynänsä kärjen ja ollut
pakotettu teroittamaan sen uudelleen."

"Erinomaista!" sanoi Holmes, joka sai takaisin hyvän tuulensa, kuta
enemmän hän kiintyi asiaan. "Teillä on kumminkin ollut hyvä onni."

"Siinä ei kumminkaan ollut kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka
on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä minä että Bannister
voimme vannoa, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä
railon, ei naarmua, vaan oikean railon, ainakin kolmen tuuman pituisen.
Ja pöydällä oli vielä pieni, jostakin mustasta tahnasta tai savesta
valmistettu pallo, johon oli sekoitettu sahanjauhoja. Minä tiedän
varmaan, että nämä merkit oli jättänyt se, joka oli käynyt sisällä
jäljentämässä käännöstä. Mutta matolla ei näkynyt mitään jälkiä, eikä
muitakaan merkkejä hänen käynnistään. Olin aivan neuvoton, kun äkkiä
muistin, että olette kaupungissa, ja kiiruhdin luoksenne. Auttakaa
minua, herra Holmes! Te käsitätte kyllä, kuinka vaikeassa asemassa
olen: joko minun täytyy saada selville, kuka tuon on tehnyt, tai
myöskin on koko tutkinto lykättävä, kunnes on ehditty valmistaa uusi
kirjoitus, eikä tätä taasen voida tehdä antamatta täydellistä
selitystä, josta syntyisi ääretön häväistysjuttu, ja joka tuottaisi
häpeätahran koko yliopistolle. Ennen kaikkea tahdon saada asian
hiljaisuudessa ja pian järjestetyksi."

"Mielelläni otankin sen haltuuni", sanoi Holmes nousten ja ottaen
päällystakin ylleen. "Asia ei ole mitätön. Onko kukaan ollut
huoneessanne sen jälkeen kuin saitte paperin haltuunne?"

"Kyllä, Daulat Ras, eräs hindulainen oppilas, joka asuu samassa
rakennuksessa kuin minä. Hän tuli sisään kysymään minulta jotakin
tutkinnosta."

"Tuleeko hän ottamaan siihen osaa?"

"Kyllä."

"Ja paperit olivat silloin pöydällänne?"

"Mikäli muistan, oli ne silloin kokoon kääritty."

"Mutta hän saattoi nähdä, että ne olivat korehtuuria.

"Se on mahdollista."

"Eikö kukaan muu käynyt sisällä?"

"Ei."

"Tiesikö joku, että korehtuuri oli siellä?"

"Kukaan ei nähnyt sen tuojaa."

"Tiesikö Bannister mitään?"

"Ei, siitä ei tiennyt kukaan."

"Missä Bannister nyt on?"

"Häneen raukkaan koski tapaus niin, että minä jätin hänet istumaan
tuolilleen. Minulla oli kiire puhuttelemaan teitä."

"Jätittekö oven auki?"

"Kyllä, mutta paperit lukitsin ensin laatikkoon."

"Siis, herra Soames, jollei hindulainen nähnyt, että nuo paperit olivat
korehtuuria, niin on lukija tullut sisään ja nähnyt ne sattumalta,
tietämättä ennakolta niiden olevan siellä?"

"Niin, siltä minusta tuntuu."

Holmesin kasvoilla näkyi selittämätön hymy.

"Hyvä", sanoi hän. "Menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi,
Watson, sillä tämä ei ole mitään sairautta. Mutta tule mukaan, jos
haluat. Nyt, herra Soames, olen valmis teitä palvelemaan."

Herra Soamesin työhuoneessa oli leveä, matala ikkuna iäkkään
oppilaitoksen vanhanaikuiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi vei
kuluneille kiviportaille. Opettajan huone oli alakerrassa. Ylempänä
asui kolme ylioppilasta, kukin eri kerroksessa. Oli jo hämärä, kun
saavuimme paikalle, jossa tämä salaperäinen juttu oli tapahtunut.
Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja katseli ylös. Sitten meni hän sen luo
ja kohosi varpailleen voidakseen katsoa sisään.

"Hänen on täytynyt tulla sisään ovesta", sanoi opettaja. "Ainoastaan
yhden ikkunanruudun voi avata."

"Vai niin", sanoi Holmes hymyillen entiseen tapaansa. "No, sitten
lienee parasta, että menemme sisään."

Herra Soames avasi oven ja käski meidän mennä sisään. Me pysähdyimme
kynnykselle ja Holmes tarkasteli mattoa.

"Tässä ei ole mitään", sanoi hän, "eikä sitä voinut odottaakaan näin
kuivana päivänä. Teidän vahtimestarinne näyttää täydellisesti
toipuneen. Mille tuolille jätitte hänet istumaan?"

"Tuohon ikkunan luo."

"Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, maton olen
jo tutkinut. Tarkastakaamme sitten tätä pöytää. Onhan helppo ajatella
kuinka kaikki on tapahtunut: henkilö on tullut sisään ja ottanut
paperit, kaistaleen toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän siirsi ne
ikkunanpöydälle, koska hän silloin saattoi nähdä, milloin te palasitte
kotiin pihan yli."

"Sitä hän ei itse asiassa voinut", sanoi Soames, "sillä minä tulin
eräästä sivuportista."

"Vai niin! Mutta joka tapauksessa oli se hänen tarkoituksensa.
Näyttäkää minulle nuo kaistaleet. Eikö sormienkaan jälkiä -- ei? No,
hän otti tämän ensin ja jäljensi sen. Kuinka kauan aikaa siihen
saattoi kulua, ottamalla huomioon kaikki mahdolliset lyhennykset?
Neljännestunti korkeintaan. Sitten hän viskasi pois sen kaistaleen ja
otti toisen. Sitä hän juuri oli jäljentämässä, kun teidän tulonne
säikäytti hänet pois ja hänellä oli varmaankin kiire, koska hän ei edes
ehtinyt panna papereita järjestykseen, jotta te ette huomaisi kenenkään
käyneen sisällä. Ettekö kuullut askelia portaista tullessanne
ulko-ovesta sisään?"

"En, sitä en erityisesti pannut merkille."

"No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että hän taittoi kynänsä kärjen ja
oli pakotettu vuolemaan sen uudelleen, kuten olette kertonut. Tämä on
hyvin tärkeää, Watson. Kynä ei ollut tavallinen. Se oli hyvin suuri ja
pehmeä, ulkopuolelta oli se sininen, tehtailijan nimi oli painettu
hopeakirjaimilla ja kappale, joka oli jäljellä, oli vain puolentoista
tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin
on mies käsissänne. Jos lisään, että hänellä on suuri, karkea veitsi,
niin voihan sekin on teille hyödyksi."

Herra Soames näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan näin
seikkaperäisiä tietoja.

"Voin kyllä ymmärtää kaiken muun", sanoi hän, "mutta en lyijykynän
pituutta."

Holmes näytti pientä puunsirua, jossa näkyi kirjaimet "nn" sekä niiden
perässä pieni tyhjä kohta.

"Näettekö tämän?"

"Kyllä, mutta kumminkaan en voi..."

"Watson, minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin
sinunlaisiasi. Mitä tämä 'nn' voi olla? Te tiedätte, että Johann Faber
on tunnetuin lyijykynätehtailija. Tämä on luonnollisesti sirpale
kynästä, jossa nämä kirjaimet ovat olleet, ja kynästä on vielä jäljellä
'Faber' tai vähän enemmän."

Hän nosti pientä pöytää sähkövaloa vasten.

"Minä toivoin, että kirjoituksesta olisi jäänyt merkkejä kiilloitetulle
pinnalle, jos paperi olisi ollut kyllin ohutta. Mutta en näe mitään.
Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Tämäkö on tuo taikinapallo, josta
puhuitte? Kartionmuotoinen ja sisältä osaksi ontto sekä sahajauhon
sekainen, kuten sanoitte. Tämä on todellakin huvittavaa. Ja railo
pöydässä -- ensin alkaa se pienellä naarmulla ja päättyy leveään rakoon
ja kuoppaan. Minä olen hyvin kiitollinen teille siitä, että huomautitte
minulle tästä, herra Soames. Mihin tämä ovi vie?"

"Makuuhuoneeseeni."

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen kuin kaikki tämä tapahtui?"

"En, riensin suoraan teidän luoksenne."

"Minä tahtoisin silmätä sinne sisään, jos saan luvan. Mikä ihana,
vanhanaikainen huone. Tahdotteko olla hyvä ja odottaa, kunnes olen
tutkinut lattian. Ei -- ei mitään, ja tämä verho -- ah! -- sen takana
pidätte vaatteitanne. Jos jonkun täytyisi kätkeytyä tähän huoneesen,
niin ei hän voisi päästä piiloon muualle kuin tämän verhon taakse,
koskapa sänky on liian matala, jotta sen alle voisi ryömiä. Eihän
täällä liene ketään?"

Holmes veti verhon syrjään jonkunlaisella innolla ja jännityksellä,
mutta sieltä ei tullut näkyviin muuta kuin kolme tai neljä pukua.
Holmes laski verhon paikalleen ja kääntyi jälleen huoneeseen päin.

Äkkiä kumartui hän alas.

"Mutta mitä tämä on?" sanoi hän.

Se oli pieni kartio jostakin mustasta, pehmeästä aineesta, aivan
samanlainen kuin se, jonka olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes
piti sitä kädessään ja katseli sitä tarkasti.

"Vieraanne näkyy olleen täälläkin, herra Soames."

"Mutta mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?"

"Sehän lienee kyllin selvää. Te tulitte takaisin aivan odottamatta ja
hän riensi tänne piiloon."

"Mutta, Herra Jumala, silloinhan mies oli täällä koko tuon ajan, kun
puhuin Bannisterin kanssa!"

"Siltä näyttää."

"Ei, te erehdytte varmaankin. Katsoitteko makuuhuoneen ikkunaa?"

"Kolme erilaista ikkunaa samoissa puitteissa. Yhden niistä voi avata ja
se on niin suuri, että siitä voidaan kulkea."

"Ja sitten se on sellaisessa nurkassa, joka näkyy hyvin vähän. Hän on
varmaankin tullut sisään ikkunasta, pudottanut tullessaan tuon esineen
ja vihdoin, nähtyään sen olevan auki, paennut sitä tietä."

Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.

"Olkaamme toki käytännöllisiä", sanoi hän. "Muistelen teidän kertoneen,
että nuo kolme ylioppilasta käyttävät samoja portaita kuin tekin,
kulkien teidän ovenne ohitse."

"Aivan niin."

"Ja kaikki aikovat he tutkintoon?"

"Kyllä."

"Onko teillä jotakin syytä epäillä ketään heistä enemmän kuin muita?"

Soames epäröi.

"Tuo on arkaluontoinen kysymys", sanoi hän. "En kernaasti tahtoisi
herättää epäluuloja, kun ei ole todistuksia."

"Antakaa meidän kuulla epäluulonne, niin minä koetan löytää
todistukset."

"No, sitten tahdon muutamilla sanoilla kuvata teille noita kolmea
nuorukaista. Ensimmäisenä yläpuolella asuu eräs Gilchrist, joka on
erinomainen oppilas ja taitava urheilija, ja on hankkinut
oppilaitoksellemme useita palkintoja krikettipelissä, kilpajuoksussa ja
hyppäämisessä. Hän on reipas, kunnon nuorukainen. Hänen isänsä on tuo
tunnettu sir Jabeg Gilchrist, joka joutui vararikkoon kilpa-ajojen
vuoksi. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee
varmaankin onnistumaan."

"Hänen yläpuolellaan asuu hindulainen Daulat Ras. Hän on tyyni ja
hiljainen, kuten hindulaiset tavallisesti, taitava muutamissa aineissa,
vaikka kreikassa heikko. Luotettava ja säännöllinen.

"Ylimpänä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo
tehdä työtä, eräs yliopiston parhaimmista päistä, mutta hän on nuori ja
huikentelevainen. Kun hän oli täällä ensi vuottansa, oli hän tulla
karkoitetuksi erään pelijutun vuoksi. Koko tämän lukukauden on hän
laiskoitellut ja hän odottaa varmaan tutkintoa levottomasti."

"Häntä siis epäilette?"

"Minä en tahdo juuri sitäkään väittää, mutta näistä kolmesta on hän
ainoa, josta voidaan ajatella sellaista kuin tässä on tapahtunut."

"Minä ymmärrän. Nyt tahtoisin puhutella vahtimestari Bannisteria."

Hän oli pieni, parraton, laiha, harmaatukkainen viidenkymmenen
tienoilla oleva mies. Hän ei vielä ollut ehtinyt rauhoittua tämän hänen
tyyneessä elämässään sattuneen häiriön jälkeen. Hänen kasvoillaan näkyi
hermostuneita tempauksia ja hänen oli vaikea pitää sormiaan hiljaa.

"Me tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister", sanoi herra
Soames.

"Niin, sir."

"Te unhotitte avaimen oveen, vai kuinka?" kysyi Holmes.

"Niin, sir."

"Tuntuu omituiselta, että teitte sen juuri tänään, kun nuo paperit
olivat täällä sisällä?"

"Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta samoin on käynyt minulle
ennenkin."

"Milloin menitte huoneeseen?"

"Noin puoli viisi. Silloin herra Soames tavallisesti juo teetä."

"Kauanko olitte täällä?"

"Nähdessäni, ettei hän ollut sisällä, käännyin heti pois."

"Katsoitteko papereita pöydällä?"

"En, sir, kuinka voitte sellaista luulla?"

"Kuinka tulitte unhottaneeksi avaimen oveen?"

"Minulla oli teetarjotin kädessäni ja aioin palata noutamaan avainta,
mutta unhotinkin sen."

"Ja ovi oli lukitsematta koko ajan?"

"Niin sir."

"Ja kuka tahansa saattoi tulla ulos huoneesta?"

"Niin sir."

"Kun herra Soames huusi teitä, niin kai te pelästyitte?"

"Kyllä, sir. Mitään tällaista ei ole tapahtunut milloinkaan sinä
aikana, kun minä olen ollut täällä. Olin melkein pyörtyä, sir."

"Voin arvata sen. Missä olitte, kun aloitte tuntea itsenne heikoksi?"

"Missäkö olin, sir? Aivan lähellä ovea, tietysti."

"Mutta tehän istuuduitte tuolille ikkunan läheisyyteen? Miksi menitte
muiden tuolien ohi?"

"Sitä en tiedä, sir, minä en välittänyt siitä, mihin istuuduin."

"Minä en luule hänen olleen erittäin selväpäinen juuri silloin, herra
Holmes. Hän näytti todellakin surkealta, hän oli aivan harmaa
kasvoiltaan."

"Te olitte ehkä täällä, kun herra Soames lähti?"

"Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin pois, lukitsin oven ja
menin omaan huoneeseeni."

"Ketä epäilette?"

"Oh, minä en milloinkaan uskaltaisi epäillä ketään. En usko, että
yliopiston nuorissa herroissa on ainoatakaan, joka voi ryhtyä
sellaiseen tekoon. Ei, sir, minä en sitä usko."

"Kiitos, hyvä on", sanoi Holmes. "Mutta odottakaapa sentään: oletteko
kertonut jollekin noista kolmesta herrasta, joita palvelette, että
jotakin on hullusti?"

"Ei, sir, en sanaakaan."

"Ettekö ole nähnyt ketään heistä."

"En, sir."

"Hyvä. Nyt, herra Soames, tahtoisin kulkea pihan ylitse, ellei teillä
ole jotakin sitä vastaan."

Noissa kolmessa ikkunassa oli kaikissa valoa.

"Teidän kettunne ovat luolissaan, huomaan", sanoi Holmes. "Eräs niistä
näkyy sitäpaitsi olevan jokseenkin levoton."

Se oli hindulainen, jonka varjo lakkaamatta näkyi kierreuutimissa,
osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Minä tahtoisin nähdä heitä lähempää", sanoi Holmes. "Käykö se päinsä?"

"Kyllä toki. Heidän huoneensa ovat vanhimmat koko laitoksessa, eikä ole
suinkaan tavatonta, että niitä näytetään vieraille. Minä seuraan teitä
itse."

"Mutta ei mitään nimiä!" sanoi Holmes, kun koputimme Gilchristin
ovelle.

Pitkä, solakka, pitkätukkainen nuorukainen avasi oven ja kuultuaan
asiamme pyysi hän kohteliaasti meitä astumaan sisään. Huoneessa oli
todellakin muutamia esimerkkejä keskiaikaisesta rakennustaiteesta, ja
Holmesia ne huvittivat niin, että hän välttämättä tahtoi piirustaa ne
muistikirjaansa; siinä hän sattui katkaisemaan kynän kärjen, sai uuden
kynän nuorukaiselta ja pyysi lopuksi vielä veistä teroittaakseen
omansa. Sama onnettomuus sattui hänelle hindulaisenkin luona, joka oli
hiljainen ja käyränenäinen poika ja istui syrjäsilmällä katsellen meitä
sekä tunsi nähtävästi suurta helpotusta, kun lähdimme. En voinut
huomata, että Holmes vielä olisi päässyt rikollisen jäljille. Kolmannen
oven luona kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan
sensijaan saimme kuulla sisältä joukon kirouksia ja haukkumasanoja.

"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!" ärjyi
kiukkuinen ääni. "Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään
häiritä itseäni."

"Mikä häpeämätön lurjus", sanoi herra Soames, kun menimme alas
portaita. "Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka
tapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää
näissä oloissa."

Holmesin vastaus oli hyvin omituinen:

"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?" sanoi hän.

"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista,
mutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi
tuumaa."

"Hyvä", sanoi Holmes. "Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!"

"Mutta hyvä herra Holmes!" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla
pettymyksellä, "ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei
varmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana
täytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos
käännös on luettu."

"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne
takaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen
mennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään."

"En, minä ymmärrän."

"Voitte olla aivan levollinen. Me selvitämme kyllä tämän vaikeutenne.
Minä otan mukaani nämä savikappaleet ja puusirut. Hyvää iltaa."

Kun olimme tulleet pimeälle pihalle, katsoimme taaskin noihin
ikkunoihin. Hindulainen kulki yhä edestakaisin, mutta toisista emme
nähneet mitään.

"No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta?" kysyi Holmes tultuamme
kadulle. "Tämä on vain pieni seurapeli, eikö niin? Meillä on kolme
nuorukaista. Joku heistä on syyllinen. Kenen sinä valitset?"

"Tuon hävyttömänpä tietenkin! Ja hindulainen tuntuu myöskin hieman
salaperäiseltä. Miksi hän käveli edestakaisin?"

"Se ei merkitse mitään. Niin tekee moni koettaessaan oppia jotakin
ulkoa."

"Hän katseli meitä omituisella tavalla."

"Niin sinäkin tekisit, jos joukko vieraita tulisi häiritsemään sinua
päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on kallisarvoinen.
Ei, siitä minä en välitä. Kynä ja veitset -- kaikki oli järjestyksessä.
Mutta tuo toinen..."

"Kuka?"

"Bannisteria tarkoitan. Mikä osa hänellä on asiassa?"

"Hän tuntuu olevan ehdottomasti rehellinen."

"Niin kyllä, mutta se juuri hämmentääkin asiaa. Miksi ehdottomasti
rehellinen ihminen ... niin, niin ... tässä on nyt suuri paperikauppa.
Menkäämme sinne sisään."

Kaupungissa oli neljä sellaista kauppapuotia ja Holmes koetti
jokaisesta ostaa samanlaista kynää kuin se, josta nuo puusirut olivat.
Joka paikassa luvattiin hankkia sellainen, mutta missään ei ollut
sellaisia varastossa; sellaiset kynät ovat tavattoman suuria. Ystäväni
ei kumminkaan näyttänyt tulevan alakuloiseksi tästä epäonnistumisesta,
vaan kohautti puolittain leikillisesti olkapäitään.

"Se ei maksanut vaivaa", sanoi hän. "Se oli viimeinen ja melkein ainoa
jälki, jota saatoin seurata ... ja kello on melkein yhdeksän --
muistelen emäntämme puhuneen jotakin viheriöistä herneistä, joiden piti
olla keitettyjä kahdeksan ajoissa. Jos sinä säännöllisine elintapoinesi
otaksut minun nukahtavan samalla kertaa kuin sinä itse, erehdyt, sillä
siitä ei tule mitään, ennen kuin olen selittänyt tämän arvoituksen
hermostuneesta yliopistonopettajastamme, hänen huolimattomasta
vahtimestaristaan ja kolmesta ylioppilaasta."

Sitten ei Holmes enää puhunut asiasta mitään, vaan hän istui ajatuksiin
vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Kahdeksan ajoissa
seuraavana aamuna tuli hän sisään juuri kun olin ehtinyt pukeutua.

"Meidän on lähdettävä nyt, Watson", sanoi hän. "Voitko tulla toimeen
aamiaisetta?"

"Voin kyllä."

"Soames on luonnollisesti hyvin kiihtyneessä mielentilassa, kunnes
olemme ehtineet ilmoittaa hänelle jotakin."

"Onko sinulla jotakin hänelle puhuttavaa?"

"Eipä ilmankaan."

"Oletko tehnyt joitakin johtopäätöksiä?"

"Olen, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen."

"Ainoastaanko noilla eilen saamilla tiedoillasi?"

"Oh, enhän minä turhan tähden noussut ylös kello kuusi. Kas tässä."

Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolmea pientä mustasta savesta
tehtyä kartiota.

"Eilenhän sinulla oli vain kaksi?"

"Niin, ja tänään olen löytänyt vielä yhden. Voidaan aivan täydellä
syyllä otaksua, että nuo kaksi ensimmäistä ovat syntyneet samalla
tavalla kuin tämä kolmaskin, mutta vapauttakaamme nyt ystävämme Soames
levottomuudestaan."

Surkuteltava opettaja oli todellakin säälittävässä mielentilassa. Parin
tunnin kuluttua piti tutkinnon alkaa, eikä hän vielä tiennyt, oliko
hänen saatava aikaan julkinen häväistys, vaiko annettava rikollisen
suorittaa tutkintonsa muiden kanssa. Kun Holmes tuli, riensi hän häntä
vastaan ojennetuin käsin.

"Jumalalle kiitos, että tulitte. Minä pelkäsin, että te tyytymättömänä
olitte luopunut koko asiasta. Mitä minun on tekeminen? Onko tutkinto
tapahtuva?"

"On."

"Mutta tuo lurjus, joka..."

"Hän ei tule ottamaan siihen osaa."

"Tiedättekö kuka hän on?"

"Kyllä, niin luulen. Jollei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän
luovuttaa meille itsellemme jonkunlainen tuomarivalta, ja meidän on
muodostettava pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te
tähän, Soames, jos tahdotte olla niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin
tähän keskelle. Nyt voimme kyllä säikäyttää rikollista omaatuntoa.
Tahdotteko olla hyvä ja soittaa?"

Bannister tuli sisään ja säpsähti, kun näki meidät yhdessä.

"Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Ja nyt Bannister,
tahdotteko hyväntahtoisesti sanoa meille koko totuuden eilisestä
tapahtumasta."

Hän tuli yhtä valkoiseksi kuin hänen tukkansakin. "Minä olen sanonut
kaikki, sir."

"Eikö teillä ole mitään lisättävää?"

"Ei, sir."

"Siinä tapauksessa täytyy minun tehdä pari kysymystä. Kun istuitte
eilen tuolle tuolille, niin eikö tarkoituksenne ollut salata jotakin
esinettä, joka olisi osoittanut, kuka oli käynyt huoneessa?"

Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

"Ei, sir."

"Otaksuin vain niin", sanoi Holmes. "Minä myönnän suoraan, etten voi
mitenkään sitä todistaa. Mutta se tuntuu yhtä uskottavalta kuin sekin,
että te heti herra Soamesin lähdettyä päästitte ulos sen, joka oli
makuuhuoneessa."

Bannister kostutti kuivia huuliaan.

"Siellä ei ollut ketään, sir."

"Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette puhunut totta, mutta
nyt tiedän teidän valehtelevan."

Miehen kasvoille ilmeni jäykkää uhmaa.

"Siellä ei ollut ketään, sir."

"Kas niin, Bannister."

"Ei, sir! Siellä ei ollut ketään."

"No, sitten en tahdo olla itsepäinen. Mutta minä pyydän teitä jäämään
tänne. Seisahtukaa tuohon makuuhuoneen ovelle. Ja nyt, herra Soames,
pyydän teitä ystävällisesti noutamaan tänne nuoren Gilchristin."

Hetken kuluttua palasi Soames tuoden oppilasta mukanaan. Hän oli
ulkonäöltään miellyttävä nuorukainen, solakka ja jäntevä, ja hänellä
oli avonaiset, kirkkaat kasvot. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti
yhdestä toiseen ja pysähtyivät alakuloisin ilmein Bannisteriin.

"Sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Nyt ei voi kukaan meitä kuulla, herra
Gilchrist, eikä kenenkään tarvitse tulla tietämään, mitä meidän kesken
puhutaan. Voimme olla aivan suoria toisiamme kohtaan. Me tahdomme
tietää, kuinka te, herra Gilchrist, joka olette kunniallinen
nuorukainen, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen oli?"

Poika parka säpsähti ja katsoi pitkään ja moittivasti Bannisteriin.

"Ei, sir", huudahti tämä, "ei herra Gilchrist, minä en ole puhunut
sanaakaan!"

"Mutta nyt te sen teitte", sanoi Holmes. "Bannisterin sanojen jälkeen
ymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että
ainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät."

Hetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten
viskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi
kiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.

"No, no", sanoi Holmes osaaottavasti, "inhimillistä on erehtyä, eikä
kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille
helpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut?
Te voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko
vastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.

"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei
edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne,
alkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli
painanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän
oli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.

"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku
olisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit
juuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin.
Sisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?

"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua
otaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja
vastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä
tietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä,
kuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien
olevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä
kirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään.
Nyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän
ylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.

"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä.
Kirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te
kerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin
ymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta
mielipiteelleni.

"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut
hyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä,
joissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne
ohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä
ne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään
katsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista,
sillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä,
tehdäkseen teille jonkun kysymyksen.

"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri,
ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te
panitte tuolille ikkunan luo?"

"Sormikkaani", vastasi nuorukainen.

Holmes silmäsi voitokkaasti Bannisteriin.

"Hän pani sormikkaansa tuolille ja otti liuskan toisensa perästä
jäljentääkseen ne. Hän luuli herra Soamesin tulevan pääportista ja
voivansa silloin nähdä hänet. Kuten tiedämme, tulikin hän sivuportista!
Äkkiä kuuli hän tulevan ovelle ja pakeneminen oli mahdotonta. Hän
unhotti sormikkaansa, mutta otti kenkänsä syöksyäkseen makuuhuoneeseen.
Te näette että pöydässä oleva railo on syvempi siihen suuntaan; se
osoittaa, että kengät vedettiin sinne päin ja herra Gilchrist pakeni
sinne. Yhteen kengän naulaan tarttunut multa jäi pöydälle, ja
makuuhuoneeseen putosi toinen samanlainen pala. Minun pitää lisätä,
että olen ollut tänään katsomassa kentällä mustaa muhaa, ja minä otin
siitä palan mukaani sekä hiukan sahajauhoja, joita sirotetaan päälle
estämään lipeämistä. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gilchrist?"

Tämä oli noussut.

"Kyllä, sir", sanoi hän.

"Mutta taivaan Jumala, Gilchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?"
huudahti Soames.

"On, sir, vaikka tämä kuulustelukohtaus on saanut minut suunniltani.
Minulla on tässä teille, herra Soames kirje, jonka kirjoitin varhain
aamulla unettoman yön jälkeen. Se tapahtui ennen kuin tiesinkään
rikokseni tulleen tunnetuksi. Tässä se on, sir. Siitä saatte lukea,
että olen päättänyt olla menemättä tutkintoon. Minulle on tarjottu
paikka Rhodesiassa, ja minä matkustan ensi tilassa etelä-Afrikaan."

"Olen kumminkin iloinen kuullessani, ettette aikonut käyttää hyväksenne
vääryydellä hankkimaanne etua", sanoi Soames. "Mutta miksi muutitte
suunnitelmanne?"

Gilchrist viittasi Bannisteriin.

"Hän tuossa voi selittää asian", sanoi hän.

"Niin, Bannister", sanoi Holmes, "tunnustakaa nyt päästäneenne ulos
tämän nuorukaisen, koska te olitte yksin sisällä ja sitten lukinneenne
oven. Sillä en voi uskoa, että hän hyppäsi ulos ikkunasta. Tahdotteko
nyt selittää syyn tähän tekoonne?"

"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo
keksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir
Jabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän
menetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut
entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut
korvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta.
Ja tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin
ensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla.
Tunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames
olisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille
istumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen
kuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani
makuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti
minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa
hänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin
hänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan
käyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?"

"En todellakaan", sanoi Holmes sydämellisesti. "Niin, nyt on asia
selvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme,
Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on
valoisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut
syvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota."




ABBEY GRANGEN MURHA.


Eräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku
kosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä
valaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka
ensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan
tekeillä.

"Tule, Watson, tule!" huudahti hän. "Asia on täydessä käynnissä. Ei
sanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!"

Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät
meidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen
heikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa
sumuisia olentoja -- työmiehiä -- jotka häilyvinä ja määrättöminä
kulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi
laajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin,
sillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä
palaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja
istuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet
kontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.

Holmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:

    "Abbey Grange, Marsham, Kent.

    Klo 3.30 a. p.

    Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi,
    jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa
    muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin,
    joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta
    sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että
    kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin.
    Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan,
    varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.

                            Kunnioituksella Stanley Hopkins".

"Hopkins on kutsunut minua seitsemän eri kertaa, eikä yhdessäkään
tapauksessa hänen vetoamisensa minuun ole ollut turha", huomautti
Holmes. "Luulen, että jokainen niistä on saanut sijansa sinun
kokoelmassasi ja minun täytyy tunnustaa, veli Watson, että sinulla on
jonkunmoista arvostelukykyä, joka sovittakoon sen, mitä aiheettomasti
olet ottanut kertomuksiisi. Sinun onneton tapasi, katsoa kaikkea
kertomuksen eikä tieteellisen tehtävän kannalta, on kokonaan hävittänyt
sen, joka olisi voinut olla ohjeena, jopa klassillisena todisteidenkin
sarjana. Sinä syrjäytät äärimmäisen suuret tulokset kertoaksesi
jännittäviä yksityiskohtia, jotka kyllä voivat kiihoittaa lukijan
mielikuvitusta, mutta eivät millään tavalla valaise eivätkä johda
häntä."

"No miksi et sitten itse kirjoita?" vastasin hänelle hiukan tuikeasti.

"Sen aion tehdäkin, rakas Watson, aion tehdä sen vielä aikanaan. Mutta
tätä nykyä minulla on, kuten tiedät, jotenkin paljon suuria tehtäviä.
Aion käyttää nopeasti lähestyvät viimeiset vuoteni käsikirjan
laatimiseen jossa yhteen vihkoon on keskitetty koko rikosten
paljastamistaito. Tällä kerralla näyttävät hakemisemme koskevan
murhaa."

"Sinä siis arvelet, että tuo sir Eustace on kuollut?"

"Niin luulen. Hopkinsin kirje osoittaa hänen olleen hyvin liikutettu,
eikä hän suinkaan ole mikään herkkätunteinen ihminen. Niin, arvelen
murhan tapahtuneen ja ruumis on jätetty meidän tarkastettavaksemme.
Yksinkertainen itsemurha ei olisi antanut Hopkinsille aihetta kutsua
minua paikalle. Rouvan vapauttaminen näyttää minusta siltä, että hän on
ollut teljettynä huoneeseensa murhenäytelmän ajaksi. Me tulemme
liikkumaan ylhäisön maailmassa, Watson: hienon hienoa paperia,
nimimerkki 'EB', vaakuna ja romanttiselta kajahtava osoite. Arvelen,
että Hopkins-ystävämme arvo tulee melkoisesti kohoamaan ja meillä tulee
olemaan hauska aamuhetki. Rikos tehtiin ennen kello kahtatoista viime
yönä."

"Mistä sinä osaat sen niin varmasti sanoa?"

"Ottamalla selvän junista ja laskemalla ajan. Paikallispoliisi
keskusteli tultuaan Scotland Yardin kanssa, Hopkins matkusti sinne, ja
lopuksi hän puolestaan lähetti sanan minulle. Kaikessa tässä riittää
kylliksi tekemistä yhdeksi yöksi. Katso, nyt olemme jo Chislehurstin
asemalla, ja pian emme tarvitse enää olla tietämättömiä."

Ajettuamme pari peninkulmaa kapeaa maantietä, saavuimme erään puiston
portille, jonka meille avasi vanha portinvartija, jonka kalpeat kasvot
ilmaisivat surkean onnettomuuden tapahtuneen. Tie oli komeaa
puistikkoa, jonka kupeita vanhat lehmukset reunustivat, ja päättyi
pitkän rakennuksen eteen, jonka julkisivua pilarit kaunistivat.
Rakennuksen keskusosa oli nähtävästi hyvin vanha ja murattiköynnöksen
peittämä, vaikka sen suuret ikkunat osoittivat äskettäin tehdyn
uudistuksia sen ulkoasussa; rakennuksen toinen kylkiosa näytti olevan
aivan uusi. Avonaisessa ovessa oli vastassamme Stanley Hopkinsin
nuorekas vartalo ja ylevät eloisat kasvot.

"Iloitsen tulostanne, herra Holmes, ja teidänkin herra Watson! Kadun
kuitenkin suuresti, että vaivasin teitä tulemaan tänne, sillä sitten
kuin Lady tuli täyteen tajuunsa antoi hän tapahtumasta niin tarkan
selityksen, ettei täällä ole meillä enää paljonkaan tehtävää.
Muistanette kai Levishamin murtovarkaat?"

"Nuoko kolme Randallia?"

"Niin, isä ja kaksi poikaa. Tämä on heidän työtänsä, siitä ei ole
epäilemistäkään. Heillähän oli hommia pari viikkoa sitten Sydenhamissa;
heidät nähtiin ja tunnettiin. On kerrassaan kylmäveristä esiintyä niin
pian ja samoilla seuduilla, mutta joka tapauksessa ovat he taasen
yrittäneet. Tällä kertaa he joutuvat hirsipuuhun, siitä saavat he olla
varmat."

"Eustace on siis kuollut?"

"Niin on, hänen pääkuorensa murskattiin hänen omalla hiilihangollaan."

"Kuski kertoi minulle, että murhattu on sir Eustace Brackenstall."

"Aivan oikein. Hän oli Kentin rikkaimpia miehiä. Rouva Brackenstall on
teehuoneessa. Naisparka, hän on saanut kauheaa kokea. Hän oli aivan
puolikuoliaana, kun hänet ensi kerran näin. Teidän pitää nähdä hänet ja
kuulla hänen kertomuksensa tapahtumasta. Sitten tarkastamme yhdessä
ruokasalin."

Rouva Brackenstall ei ollut mikään jokapäiväinen ihminen. Harvoin olen
nähnyt niin ihanaa ja miellyttävää vartaloa, niin naisellista olentoa,
niin kauniita kasvoja. Hän oli vaaleaverinen, tukka kullankeltainen
ja silmät siniset, ja hänen ihonsa olisi aivan varmasti ollut
vaaleaveriselle ominainen, ellei tapahtuma, jonka näkijänä hän juuri
oli ollut, olisi karkoittanut veren hänen kasvoiltaan ja tehnyt ne
kauhean kalpeiksi. Hän oli saanut kestää sekä ruumiin että sielun
tuskia, sillä toisen silmän päällä oli kauheannäköinen, sininen kuhmu,
jota hänen kamarineitonsa -- suurikasvuinen, töykeännäköinen nainen --
uutterasti hauteli etikkavedellä. Rouva makasi voimattomana sohvalla
meidän sisään astuessamme, mutta hänen eloisa, kaunis katseensa
ilmaisi, ettei äskeinen kauhea tapahtuma ollut riistänyt hänen
neuvokkaisuuttaan eikä rohkeuttaan. Hänellä oli päällään väljä,
hopealla kirjailtu sininen aamupuku, ja musta päivällispuku oli
heitetty hänen vieressään olevalla tuolille.

"Minähän olen jo kertonut koko tapahtuman teille, herra Hopkins", sanoi
hän väsyneesti.

"Ettekö voisi kertoa sitä minun puolestani?"

"No niin, jos pidätte sen tarpeellisena, niin kerron näille herroille,
mitä on tapahtunut. Oletteko jo käyneet ruokasalissa?"

"Pidin parempana ensin saada kuulla teidän armonne kertomuksen."

"Olen hyvin kiitollinen teille, jos järjestätte asian. On kauheaa
ajatella hänen vielä makaavan siellä!"

Hän vapisi ja peitti hetkiseksi kasvot käsiinsä. Silloin laskeutui
laaja hiha alas ja paljasti hänen kyynärvartensa. Holmes huudahti sen
nähdessään.

"Tehän olette saanut muitakin vammoja, rouva! Mitä nämä ovat?" -- Kaksi
punaista pilkkua loisti hänen öisellä valkealla, täyteliäällä
käsivarrellaan. Hän vetäisi kiireesti hihansa alas.

"Ei ne ole mitään. Niillä ei ole mitään tekemisiä viime öisessä
kamalassa tapahtumassa. Jos te ja ystävänne suvaitsette istua, niin
kerron teille mitä tiedän.

"Olen sir Eustace Brackenstallin puoliso ja olen ollut naimisissa noin
vuoden. En luule olevan miksikään hyödyksi salata sitä tosiseikkaa,
ettei meidän avioliittomme kuulunut onnellisimpiin. -- Pelkään, että
kaikki naapurimme kertoisivat sen teille, jos koettaisinkin sitä
salata. Mahdollisesti olin minäkin siihen osaksi syynä.

"Olen kasvanut etelä-Austraalian vapaassa ilmastossa, eikä tämä
englantilainen elämä säädyllisyyksineen ja juhlallisine tapoineen
ollenkaan sovi minun luonteelleni. Mutta pääsyynä oli tuo aivan
yleisesti tunnettu seikka, että sir Eustace oli suuri juomari. Jo
yhdenkin tunnin viettäminen sellaisen miehen seurassa on hirveää.
Voinette kai käsittää, miltä itsenäisyytensä tuntevasta naisesta tuntuu
ollessaan ainaiseksi sidottu sellaiseen mieheen? Se on pyhyyden
loukkaamista, ilkityötä, rikollista, että sellaista avioliittoa
pidetään sitovana, pätevänä. Sanon teille, että nämä teidän törkeät
lakinne tuottavat kirousta maalle. Sallimus ei tule suomaan sellaisen
kurjuuden jatkua." Hetkiseksi hän nousi istualleen sohvassa, hänen
poskensa hohtivat ja silmät säteilivät hänen otsallaan olevan kauhean
merkin alla. Silloin painoi töykeän palvelijattaren voimakas käsi
hänen päänsä jälleen takaisin tyynylle, ja hänen äkillinen
mielenliikutuksensa purkautui äänettömiin, katkeriin kyyneliin. Viimein
jatkoi hän:

"Tahdon kertoa kaiken, mitä viime yönä tapahtui. Olette kai huomanneet,
että kaikki palvelijat nukkuvat talon uudessa kylkirakennuksessa. Tässä
keskiosassa ovat meidän asuinhuoneemme; takana on keittiö ja
sänkykamari on toisessa kerroksessa. Kamarineitini Theresa makaa minun
huoneeni yläpuolella, kaikkein ylimpänä. Ketään muita ei asu täällä,
eikä mikään ääni voi hälyyttää liikkeelle tuolla kaukaisessa
kylkirakennuksessa olijoita. Sen ovat ryövärit varmaankin aivan hyvin
tienneet, sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet menetellä, kuten ovat
tehneet.

"Sir Eustace meni makuukamariin kello 11. Palvelijat olivat silloin jo
menneet puolelleen. Theresa vain oli tuolla ylhäällä, odottaen milloin
minä menisin maata, auttaakseen silloin minua. Istuin tässä huoneessa
ja lueskelin erästä kirjaa vielä kello 11 jälkeen. Sitten kiersin
kaikki huoneet ennen kuin menin ylös, nähdäkseni oliko kaikki kunnossa.
Teen sen aina itse, sillä kuten jo selitin, ei sir Eustaceen aina
voinut luottaa. Kävin keittiössä, tarjoiluhuoneessa, kabinetissa, jossa
sir Eustacen metsästys- ja muut aseet ovat, biljardisalissa, salongissa
sekä viimeksi ruokasalissa. Lähestyessäni ikkunaa, jonka edessä ovat
paksut verhot, hämmästyin, kun tuuli puhalsi minulle vasten kasvoja;
ikkuna olikin auki. Työnsin verhon syrjään ja edessäni seisoi
leveäharteinen vanhanpuolinen herra, joka avonaisesta ikkunasta oli
juuri astunut huoneeseen.

"Ikkuna on korkea n.s. ranskalainen, ja muodostaa oikeastaan oven, joka
vie talon edessä olevalle nimikolle. Minulla oli kynttilä kädessäni ja
sen valossa näin mainitun miehen takana vielä toisen ja kolmannen,
jotka kaikki olivat tulossa huoneeseen. Peräydyin, mutta samassa
hyökkäsi tuo roisto päälleni ja tarttui ensiksi käsivarteeni ja sitten
kurkkuuni. Avasin suuni huutaakseni apua, mutta hän antoi nyrkillään
minulle kauhean iskun silmään, ja minä kaaduin lattialle. Lienen kai
ollut tainnoksissa jonkun aikaa, sillä tultuani jälleen tajuntaani
huomasin heidän irroittaneen kellosta vetonuoran ja sillä kytkeneen
minut ruokapöydän päässä olevaan tammituoliin. Minut oli nuoritettu
niin kovasti, etten voinut liikahtaakaan ja suuni eteen oli kääritty
pyyheliina, joten en voinut ääntäkään päästää. Silloin astui onneton
mieheni huoneeseen. Hän oli nähtävästi kuullut epäiltäviä ääniä ja oli
varustautunut näytelmää vastaan, joka oli tapahtuva. Hänellä oli
päällään vain paita, housut ja tohvelit jalassa, ja kädessään
lempikeppinsä, tukeva orapihlajainen sauva. Hän hyökkäsi lähimmän
roiston kimppuun, mutta toinen noista kahdesta -- vanhin -- kumartui
nuolen nopeudella alas, sieppasi hiilihangon uunin edustalta ja löi
sillä häntä päähän kamalalla voimalla. Sir Eustace kaatui sanaakaan
sanomatta eikä enää milloinkaan liikahtanut. Pyörryin uudelleen, mutta
silloin se on voinut kestää vain muutamia minuutteja. Kun taas avasin
silmäni näin rosvojen koonneen hopeat astiakaapista ja avanneen siellä
olleen viinipullon; heillä kaikilla kolmella oli lasi kädessään.
Minä jo sanoin -- enkö jo sanonutkin että muudan miehistä oli
vanhanpuolinen; toiset taasen olivat nuoria parrattomia poikia.
Luultavasti siis isä ja kaksi poikaa. He puhelivat keskenään
kuiskaamalla. Sitten he tulivat luokseni ja tutkivat, olinko minä
tarpeeksi lujasti kytketty. Lopuksi he poistuivat samaa tietä, jota
olivat tulleetkin ja sulkivat ikkunan päästyään ulos. Neljännestunti
kului, ennen kuin voin saada huivin revityksi suultani. Huutamalla sain
kamarineitoni tulemaan avukseni. Toisetkin palvelijat herätettiin heti
ja sana lähetettiin paikallispoliisille, joka heti ilmoitti
tapahtumasta Lontoon poliisille. Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa,
hyvät herrat, ja toivon, etten: enää kolmatta kertaa tarvitse tätä
kauheaa tapahtumaa muistella."

"Tahdotteko kysyä mitään, herra Holmes?" kysäsi Hopkins.

"En tahdo enää vaivata rouva Brackenstallia", vastasi Sherlock Holmes.
"Ennen kuin lähden ruokasaliin tahdon kuitenkin kuulla, mitä te
tiedätte asiasta?" -- hän katsoi palvelijattareen.

"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan", vastasi hän.
"Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä
tuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen
paremmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin
portaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo
kertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri
huonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun
hän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen
vereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä
miss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole
ottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät
herrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa
lepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä."

Vanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä
rouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.

"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä", sanoi
Hopkins, "kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne
Englantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät
Austraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia
palvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. -- Tätä tietä, herra
Holmes, olkaa hyvä!"

Vilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä
kasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää
salaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta
keitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli
koskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka
huomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai
samanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky
Abbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se
kiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta
mielenkiintoa.

Sali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta
ja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli
tuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme
pienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan
huoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi
raskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli
kääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin
jalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora
liukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta.
Näihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti
puoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen
levitetyltä tiikerin nahalta.

Siinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän
makasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen
mustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu
pään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä.
Tummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin
vihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme.
Hän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään
kauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa
olevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla
huoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet
surmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut
raskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.

"Tuo Randall näyttää olevan vahva mies", huomautti hän.

"Vahva hän onkin", virkkoi siihen Hopkins. "Minulla on yhtä ja toista
kokemusta hänestä; hän on vaarallinen henkilö."

"Tehän voitte vaikeudetta vangita hänet?"

"Niin voimme. Olemme pitäneet häntä silmällä. Huhu tiesi tosin kertoa
hänen matkustaneen Amerikkaan, mutta nyt kun tiedämme hänen seurueineen
olevan täällä, en voi käsittää, miten hän voisi välttää kiinni
joutumista. Me olemme jo ilmoittaneet kaikkiin satamakaupunkeihin, ja
ennen iltaa julistetaan vielä palkinto hänen kiinniottamisestaan. Minua
ihmetyttää tässä asiassa se, että he olivat niin mielettömät, että
tekivät tällaisen rikoksen, vaikka tiesivätkin, että rouva kyllä voi
heidän tuntomerkkinsä muistaa."

"Aivan oikea huomautus. Luulisi heidän varmuuden vuoksi tehneen myöskin
rouva Brackenstallin mykäksi."

"He eivät ehkä huomanneet rouvan tulleen jälleen tuntoihinsa", virkoin
minä.

"Eivät kai. Luullen hänen olevan tainnoksissa, pitivät he tarpeettomana
ottaa häntäkin hengiltä. Mutta mitenkä tämän onnettoman miehen asiat
oikeastaan olivat. Muistelen kuulleeni ikäviä juttuja hänestä."

"Hän oli hyväsydämminen mies selvänä ollessaan, mutta oikea piru
juovuksissa, tai oikeammin sanoen puolijuovuksissa, sillä hän ei
milloinkaan juonut itseään sikahumalaan. Silloin tuntui hänessä itse
pahahenki asustavan, ja hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mikäli olen
kuullut, joutui hän rikkauksistaan ja ylevästä nimestään huolimatta
tekemisiin meikäläisten kanssa. Kerran aiheutti hän häväistysjutun
siten, että hän valeli muutaman koiran petroleumilla ja sytytti sen
palamaan -- ja kaiken lisäksi sattuikin se olemaan hänen rouvansa koira
-- ja vain suurella vaivalla saatiin asia vaiennetuksi. Toisen kerran
heitti hän karahvilla kamarineitsyttä, Theresa Wrightiä. Näin meidän
kesken sanoen, tulee elämä talossa siedettävämmäksi sen jälkeen kuin
hän on poissa. Mitä nyt etsitte?"

Holmes oli polvillaan ja tarkasteli mitä huolellisimmin tuon punaisen
nuoran solmuja, jolla rouva oli ollut tuoliin sidottu. Sitten tarkasti
hän nuoran liestynyttä päätä, josta se oli katkennut roiston
kiskastessa sen seinältä.

"Tämän katketessa täytyi kellon keittiössä soida hyvin rajusti",
huomautti hän.

"Kukaan ei voinut kuulla sitä. Keittiö on talon toisessa päässä."

"Mutta miten voi murtovaras luulla, ettei kukaan kuulisi kellon
sointia? Miten uskalsi hän kiskaista kellonnuoran poikki niin rajusti?"

"En ymmärrä, herra Holmes. Te kysytte samaa, jota minäkin lakkaamatta
mielessäni olen tutkistellut. Epäilemättä tunsi tuo roisto talon ja sen
tavat. Hänen on täytynyt aivan tarkalleen tietää koko palvelusväen
menneen levolle, vaikka vielä olikin niin verrattain aikainen, ja ettei
yksikään heistä voinut kuulla kellon ääntä keittiöstä. Sen vuoksi on
joku talon palvelija häntä auttanut. Mutta talossa on kahdeksan
palvelijaa ja kaikki ovat puhdasmaineisia."

"Niin kauan kuin ei vielä muita epäillä, voi epäilyksensä kohdistaa
häneen, jota isäntä heitti karahvilla, nim. Theresa Wrightiin. Mutta
silloin emme menettelisi rehellisesti emäntää kohtaan, johon hän
näyttää olevan niin lämpimästi kiintynyt. No, no, tämä on toisarvoinen
kysymys; kun kerran saatte Randallin käsiinne, ei sitten enää ole
ollenkaan vaikea kaapata hänen rikostovereitaan. Rouvan kertomus
näyttää olevan tosi -- jos tässä yleensä mitään todistuksia tarvitaan
-- kaikki näkemämme yksityiskohdat siihen viittaavat." Hän meni sitten
ranskalaisen ikkunan luo ja avasi sen. "Tässä ei ole mitään jälkiä,
mutta muutahan ei voi odottaakaan, sillä maa sen edessä on kova kuin
kallio. Uunin reunalla olevissa kynttilöissä näyttää olleen tuli."

"Niin näyttääkin. Niiden ja rouvan kädessä olevan kynttilän valossa
ovat roistot tehneet tekonsa."

"Ja mitä kaikkea he varastivat?"

"He eivät ole paljoakaan ottaneet, ainoastaan puolentusinaa
hopea-astiaston esineitä kaapista. Rouva Brackenstall arvelee heidän
itsensäkin joutuneen niin hämilleen sir Eustacen murhasta, etteivät he
tulleet tarkastelleeksi taloa sen tarkemmin, niin kuin he muussa
tapauksessa varmaankin olisivat tehneet."

"Epäilemättä, mutta kuitenkin joivat he viiniä, jos oikein kuulin?"

"Niin, rauhoittaakseen hermojansa."

"Se kyllä sopii. Näihin kolmeen tarjoilupöydällä olevaan lasiin ei kai
sen koommin ole koskettu, vai kuinka?"

"Ei. Pullo on myöskin samalla paikalla, johon he sen asettivat."

"Tarkastelkaammepa niitä hiukan. Aha, aha! Mitä tämä merkitsee!"

Kysymyksessä olevat kolme lasia olivat yhdessä ryhmässä, kaikki viinin
punertamia, mutta yhdessä niistä oli sakkaa. Vieressä seisova pullo oli
vielä melkein täynnä, ja korkkiin oli viini syvälle tunkeutunut. Sekä
korkki että pullon päällä oleva tomu osoittavat, että murhaajat olivat
virvoittaneet itseään tavaralla, jota ei oltu tuotu hyvin järjestetystä
viinikellarista.

Sherlock Holmesin käyttäytymisessä oli tapahtunut muutos.
Välinpitämätön ilme oli kadonnut, ja kerran toisensa jälkeen näin hänen
teräväin, syvällä olevain silmäinsä säihkyvän innostuksesta. Hän piti
korkkia kädessään ja tarkasteli sitä tarkoin.

"Millä he vetivät sen pullosta?"

Hopkins osoitti puoliksi auki olevaa pöytälaatikkoa, josta näkyi
pöytäliinoja ja suuri korkkiruuvi.

"Sanoiko rouva Brackenstall niiden käyttäneen tätä korkkiruuvia?"

"Ei. Hänhän oli tainnoksissa silloin kun pullo avattiin."

"Aivan oikein. Tätä korkkiruuvia ei olekaan käytetty. Tämä pullo on
avattu tasku-korkkiruuvilla, luultavasti veitsessä olevalla, eikä ruuvi
varmaankaan ollut puoltatoista tuumaa pitempi. Jos tarkastatte korkkia,
niin huomaatte ruuvin kierretyksi siihen kolme kertaa, ennen kuin se
aukesi. Se on täynnä reikiä. Tämä pitkä laitos olisi tunkeutunut koko
korkin läpi ja yhdellä kerralla irroittanut sen. Kun saatte roiston
käsiinne, saatte olla varma, että häneltä löydätte tuollaisen
korkkiruuvilla varustetun taskuveitsen."

"Oivallista!" huudahti Hopkins.

"Mutta nämä lasit antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta, sen
tunnustan", sanoi Holmes. "Näkikö rouva Brackenstall todellakin noiden
kolmen miehen juovan viiniä -- näkikö hän?"

"Näki. Siitä hän on aivan varma."

"No, niin kai se sitten on, eikä tästä asiasta ole siis sen enempää
sanottavaa. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä näiden kolmen
lasin välisen suhteen olevan hyvin omituinen, herra Hopkins. Ettekö
huomaa niissä mitään omituista? No jääköön nyt silleen. Ehkä joutuu
spesialisti, jollainen minäkin olen, hakemaan monimutkaista ratkaisua
siitäkin, jossa asia on aivan yksinkertainen. Luonnollisesti täytyy
lasien välisen suhteen olla vain aivan satunnainen. Niin ollen saan
jättää teille jäähyväiset, herra Hopkins. En voi huomata olevani teille
miksikään hyödyksi, asia näyttää olevan täysin selvitetty. Tahdotteko
olla hyvä ja ilmoittaa minulle Randallin vangitsemisesta ja asian
enemmästä kehittymisestä. Olen varma siitä, että piakkoin saan
onnitella teitä onnellisen lopun johdosta. Tule Watson, arvelen kotona
voivamme aikamme hyödyllisemmän käyttää."

Kotimatkalla huomasin Holmesista, että hän oli huomannut jotakin, joka
antoi hänelle päänvaivaa. Tuon tuostakin koetti hän karkoittaa
epäröimisensä ikäänkuin koko asia olisi ollut päivän selvä. Mutta
sitten hän taas joutui epäilyksen valtaan, ja rypistyneet kulmat ja
tiedoton katse ilmaisivat hänen vielä kerran ajatuksissaan palanneen
Abbey Grangen suureen ruokasaliin ja tuumiskelevan siellä tapahtunutta
murhenäytelmää. Viimein hän -- juuri kun junamme läksi liikkeelle
eräältä pikkukaupungin asemalta, hyppäsi äkillisen mielijohteen
vaikutuksesta asemasillalle ja veti minut perässään.

"Suo anteeksi ystäväni", sanoi hän nähdessämme junan rientävän pois ja
katoavan mutkan taa; "valitan, että tällä tavalla olen saattanut sinut
ehkä joutavan mielijohteen uhriksi, mutta niin totta kuin elän, Watson,
en voi jättää asiaa tälle kannalle. Kaikki vaistoni ovat sitä vastaan.
Se on väärin, kaikki on väärin -- minä vannon, että kaikki on väärin.
-- Ja kuitenkin oli rouvan kertomus aivan tyhjentävä ja kamarineidin
kertomus varmisti sen vielä täydellisesti; yksityiskohdat olivat
oikeat. Mutta väitän sittenkin kaikkea tätä vastaan? Kolme viinilasia
-- siinä kaikki! Mutta jollen olisi pitänyt asiaa todistettuna, jos
olisin tutkinut kaikkea sillä tarkkuudella, jota asiaan olisin pannut,
jos olisimme olleet ensimmäisiä, jotka kävimme asiaan käsiksi, eikä
valmiiksi tekaistua juttua olisi tuotu kuuluvillemme ohjaamaan minua
harhaan, enköhän silloin mahdollisesti olisi löytänyt varmempaa
lähtökohtaa, johon olisin voinut nojata? Luonnollisesti olisin sen
löytänyt. -- Istu tähän penkille, Watson, kunnes Chislehurstin juna
tulee, ja salli minun esittää itsellesi kieltämätön totuus, mutta ennen
kaikkea kehoitan sinua vapautumaan siitä olettamuksesta, että kaikki
se, mitä kamarineiti ja hänen emäntänsä ovat sanoneet, välttämättömästi
on totta. Rouvan ihana olento ei saa viedä harhaan arvostelutaitoamme.

"Varmasti on heidän kertomuksessaan yksityisseikkoja, joiden, jos niitä
kylmäverisesti tarkastellaan, ehdottomasti täytyy herättää meissä
epäilyksiä. Nämä murtovarkaat saivat melkoisen saaliin Sydenhamissa
neljätoista päivää sitten. Sanomalehdissä selitettiin heistä yhtä ja
toista, jollaiset seikat luonnollisesti pysyvät muistissa niillä, jotka
haluavat tekaista jutun, jossa esiintyy keksittyjä ryöväreitä.
Yleisesti tunnettu tosiseikkahan on, että murtovarkaat, jotka ovat
saaneet hyvän saaliin, säännöllisesti ovat iloisia saadessaan nauttia
menestyksensä hedelmiä levossa ja rauhassa, eivätkä he antaudu niin
pian uudelleen vaarallisiin seikkailuihin. Ja edelleen: luonnotonta on,
että murtovarkaat toimivat noin aikaisin; on tavatonta, että roisto lyö
naista estääkseen häntä hälyytystä antamasta, sillä jokainenhan tietää
sen juuri olevan parhaan keinon saada hänet huutamaan; tavatonta on
murhaaminen silloin kun heitä on kylliksi monta pitämään aisoissa yhtä
henkilöä; tavatonta on tyytyä mitättömään saaliiseen, kun suurempi on
ulottuvilla; ja lopuksi tahdon muistuttaa sen melkein olevan
mahdotonta, että sellaiset ihmiset jättävät viinipullon juomatta. Etkö
sinäkin huomaa jotakin kummallista näissä asianhaaroissa, Watson?"

"Kokonaisvaikutus on tosin vaikuttava, mutta huolimatta kaikesta siitä,
mitä olet maininnut epäiltäväksi, voi kaikki kuitenkin olla aivan
mahdollista. Tavattomimpana koko jutussa pidän kuitenkin rouvan
nuorittamista tuoliin."

"Niin tietenkin, Watson, mutta siitä kohdasta minä en ole täysin
selvillä; ilmeistähän on, että heidän joko oli surmattava hänet tai
muulla tavalla tehtävä hänet kykenemättömäksi heti viemään tietoa
heidän paostaan. Olenhan siis kaikissa tapauksissa kuitenkin osoittanut
-- vai kuinka -- että on olemassa jotakin valheellista rouvan
kertomuksessa? Ja päälle päätteeksi tulevat siihen lisäksi nuo kolme
viinilasia."

"No, mitä noissa viinilaseissa sitten huomasit?"

"Voitko olettaa näkeväsi ne nyt silmäisi edessä?"

"Näen ne aivan selvästi."

"Meille on kerrottu kolmen miehen juoneen niistä. Eikö tuo sinua
ollenkaan hämmästytä?"

"Ei ollenkaan. Niissä oli viiniä jokaisessa."

"Aivan oikein. Mutta vain yhdessä oli sakkaa, sen kai sinäkin huomasit?
Mitä sinä siitä arvelet?"

"Viimeiseen lasiin tuli luultavasti sakkaa."

"Ei suinkaan. Pullossa oli sameata viiniä, ja on aivan käsittämätöntä,
että viini kahdessa lasissa oli kirkasta ja kolmannessa jotenkin
sameaa. Siihen on vain kaksi selitystä, ainoastaan kaksi, Toinen on,
että pulloa äkisti pudistettiin, jonka vuoksi kolmanteen lasiin tuli
sakkaa. Mutta tuo selitys ei minusta pidä paikkaansa."

"Mitä sinä sitten arvelet?"

"Että vain kahta lasia on käytetty ja sakka niistä molemmista on
kaadettu kolmanteen sen väärän käsityksen antamiseksi, että kolme
henkilöä on ollut siellä, ja sillä tavalla on kaikki sakka joutunut
kolmanteen lasiin. Niin, olen varma siitä, että asia todellakin on
sillä tavalla. Mutta jos olen keksinyt oikean selityksen tähän pieneen
arvoitukseen, kasvaa tapahtuma heti jokapäiväisestä hyvin
ihmeelliseksi, sillä se ei voi merkitä mitään muuta kuin, että rouva
Brackenstall ja hänen palvelijattarensa tahallansa ovat valehdelleet,
ja ettei sanaakaan koko heidän jutussaan ole totta. Joku painava syy
pakottaa heitä suojelemaan todellista rikollista ja meidän on omin
neuvoinemme otettava asiasta selvä saamatta vähintäkään apua heiltä.
Tämä tehtävä on meillä nyt edessämme. Ja nyt, Watson, on Chislehurstin
juna täällä."

Abbey Grangessa hämmästyttiin suuresti, kun me palasimme takaisin,
mutta kun Holmes kuuli Stanley Hopkinsin poistuneen sieltä lähettämään
ilmoitusta pääasemalle, ryhtyi hän ruokasalia tarkastelemaan, sulki
oven sisäpuolelta ja käytti kaksi tuntia tähän tutkimukseen, joka oli
yksi niitä vaikeimpia ja monimutkaisimpia, jotka ovat muodostaneet
varman perustan hänen loistaville loppupäätelmilleen. Istuen huoneen
yhdessä nurkassa kuin harras ylioppilas kuunnellen professorin
selityksiä, seurasin kaikkia hänen liikkeitään tämän omituisen
tutkimuksen aikana. Ikkuna, verho, matto, nuora, tuoli -- kaikki
tulivat vuoroonsa pienintä yksityisosaansa myöten tarkastetuiksi,
koetelluiksi. Onnettoman sir Eustacen ruumis oli jo viety pois, mutta
kaikki muu oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Äkkiä kiipesi Holmes
suureksi hämmästyksekseni uunin reunustalle. Korkealla hänen päänsä
yläpuolella riippuivat nuo muutamat tuumat punaista kellonnuoraa, jotka
vielä olivat kiinni metallilangassa. Hyvän aikaa tuijotti hän nuoran
pätkään; sitten hän koetti päästä vielä lähemmäksi sitä, asetti
polvensa seinällä olevaa kuvahyllyä vastaan ja kohottautui ylös niin,
että hän yletti kädellään melkein lähelle kellonnuoran tynkää, mutta
hänen huomionsa ei näyttänyt olevan niin paljon kiinnitetty siihen kuin
hyllyyn. Lopuksi hyppäsi hän maahan tyytymyksestä huudahtaen.

"All right, Watson", sanoi hän. "Olemme jo selvillä tästä tapahtumasta,
joka on merkillisimpiä kokoelmassamme. Mutta, rakas ystävä, miten hidas
ajatuksen juoksu minulla on ollutkin, ja miten vähällä olin tehdä
oikein aimo erehdyksen. Nyt luulen ketjuni olevan kahta rengasta vaille
täysi."

"Oletko päässyt selville jo miehistä?"

"Miehistäkö, Watson, vai miehistä. Olen yhden, mutta todella pelättävän
henkilön jäljillä. Hän on vahva kuin jalopeura -- sen todistaa
vääntynyt hiilihanko. Kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä, sukkela kuin
orava ja näppärä näppinen sekä huomattavan kekseliäs, sillä koko tämä
nerokas juttu on hänen keksintöänsä.

"Niin, Watson, me olemme tavanneet teon, jonka on tehnyt hyvin
huomattava henkilö. Mutta kuitenkin on hän tuonne kellonnuoraan
jättänyt meille tukipaikan, joka poistaa epäilykset muustakin osasta."

"Minkä tukipaikan?"

"Jos tahdot kiskaista kellon nuoran poikki, Watson, mistä arvelet sen
katkeavan? Varmaankin siitä paikasta, josta se on kiinnitetty
metallilankaan. Miksi se katkeaisi kolmea tuumaa alempaa, niin kuin
tässä on tapahtunut?"

"Koska se on siitä kohti kulunut."

"Niin tietenkin. Tämä pää, jota voimme tutkia, on liestynyt, mutta
toinen pää tuolla katon rajassa ei ole ollenkaan liestynyt. Sinä et voi
nähdä sitä täältä, mutta jos nouset uunin reunalle, voit huomata, että
nuora on leikattu suoraan poikki eikä siinä ole vähintäkään kulumisen
merkkiä. Sinä voit seurata koko tapahtumaa. Mies tarvitsi nuoraa. Hän
ei uskaltanut kiskaista kellon nuoraa poikki peläten sen keittiössä
aikaansaamaa melua -- mitä luulet hänen silloin tehneen? Hän kapusi
uunin reunalle, mutta hän ei yllä kyllin ylös käsillään, ja sen vuoksi
hän nojaa polvellaan hyllyyn -- pölyssä voit nähdä polven jäljen. Minun
käteni ei yllä niin korkealle, vaan kolme tuumaa alemmaksi, josta
päätän hänen olevan vähintäin kolme tuumaa minua pitempi. Katso tahraa
tuon tammituolin istuimella -- mitä se on?"

"Verta."

"Epäilemättä se on verta. Tämä tahra jo tekee rouvan kertomuksen
perättömäksi. Jos hän istui tällä tuolilla silloin kun rikos tehtiin,
miten maailmassa siihen sitten voi tulla verta. Hän istui tuolille
vasta miehensä kuoleman jälkeen. Uskallan lyödä vetoa, että hänen
mustassa hameessaan on vastaava merkki. Me emme ole vielä
Waterloossamme, Watson, mutta tämä on meidän Marengomme, sillä työmme
alkoi tappiolla, mutta päättyi voitolla. Nyt minä mielelläni puhuisin
pari sanaa Theresalle. Meidän on jonkun aikaa meneteltävä varovaisesti,
jos mielimme saada tarvitsemiamme tietoja."

Tuo katkera australialainen palvelijatar on mieltäkiinnittävä henkilö.
Harvapuheinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä kun hän oli, meni hyvän
aikaa, ennen kuin Holmes miellyttävällä tavallaan ja nöyrällä
suopeudellaan sai hänet taivutetuksi vastaavaan luottamukseen. Hän ei
edes koettanutkaan salata vihaansa kuollutta isäntäänsä kohtaan.

"Niin herra, totta on, että hän heitti karahvilla minua. Minä kuulin
hänen nimittävän emäntääni rumalla nimellä, ja minä sanoin hänelle,
ettei hän uskaltaisi puhua sillä tavalla, jos rouvan veli olisi täällä.
Silloin hän nakkasi karahvilla minua. Vaikka hän olisi viskannut niitä
tusinan päälleni, en siitä olisi välittänyt, kunhan hän vain olisi
antanut kyyhkyni olla rauhassa. Hän kohteli rouvaa aina huonosti, ja
tämä taas on liian ylpeä välittääkseen. Hän ei edes minullekaan
tahtonut sanoa kaikkea, mitä pahaa isäntäni teki hänelle. Hän ei
milloinkaan ole puhunut minulle mitään käsivarsissaan olevista
merkeistä, jotka tänä aamuna näitte, mutta minä tiedän varmaan, että ne
on pistetty hattuneulalla. Se kavala piru -- Jumala suokoon minulle
anteeksi, kun puhun hänestä sillä tavalla, nyt kun hän jo on kuollut --
mutta piru hän oli, jos nyt sellaisia maan päällä liikkuu. Hän oli
pelkkää hunajaa, kun hänet ensi kerran kohtasimme vain kahdeksantoista
kuukautta sitten, ja meistä kummastakin tuntuu kuin siitä jo olisi
kahdeksantoista vuotta. Emäntäni oli juuri saapunut Lontooseen, se oli
hänen ensimmäinen matkansa -- hän ei ole milloinkaan ennen ollut kotoa
poissa.

"Sir voitti hänen suosionsa nimellään, rahoillaan ja väärillä
lontoolaisilla tavoillaan. Erehdyksensä on rouva saanut kalliisti
maksaa, niin kalliisti kuin nainen vain voi. Missä kuussako tapasimme
hänet? Heti tänne saavuttuamme -- me saavuimme kesäkuussa ja se
tapahtui heinäkuussa. Tammikuussa viime vuonna he menivät naimisiin.
Jaha, rouva on jälleen alhaalla teehuoneessa, hän tahtoo kai puhella
teidän kanssanne. Mutta te ette saa kysellä häneltä liian paljoa, sillä
hän on saanut kärsiä niin paljon kuin ihminen suinkin voi kärsiä."

Rouva Brackenstall oli samassa asennossa kuin aamullakin, mutta hän
näytti nyt virkeämmältä. Kamarineiti astui kanssamme huoneeseen ja
alkoi jälleen haudella ajettumaa.

"Toivon", virkkoi rouva, "ettette ole tulleet jälleen kuulustelemaan
minua."

"Emme", vastasi Holmes miellyttävimmällä äänellään, "minä en tahdo
teitä tarpeettomasti rasittaa, rouva Brackenstall; muuta en tahdo kuin
tehdä asian teille niin helpoksi kuin suinkin mahdollista. Olen varma
siitä, että olette saanut paljon kokea. Jos tahdotte kohdella minua
kuin ystävää ja osoittaa minulle luottamusta, niin olen näyttävä, että
sen ansaitsen."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Että puhutte minulle totta."

"Herra Holmes!"

"Ei, ei niin, rouva Brackenstall, ei maksa vaivaa. Olette kai kuullut
mainittavan, että minulle annetaan jonkunmoista arvoa. Rohkenen
väittää, että koko teidän kertomuksenne on keksitty."

Sekä emäntä että kamarineiti seisoivat kalpeina ja levottomina
edessämme.

"Te olette häpeämätön roisto," huusi Theresa. "Väitättekö emäntäni
valehdelleen?"

"Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Olen sanonut teille kaikki!"

"Ajatelkaa vielä kerran, rouva Brackenstall. Eiköhän olisi parasta olla
nyt aivan suora?"

Hetkisen näkyi epäröimistä hänen kauneilla kasvoillaan. Sitten peitti
ne äkisti joku voimakas mielijohde kuin naamio.

"Olen sanonut jo teille, mitä tiedän."

Holmes kohautti olkapäitään ja otti hattunsa. "Olen pahoillani", sanoi
hän, ja enempää virkkamatta me yhdessä läksimme pois huoneesta ja koko
talosta. Puistossa oli lammikko, ja sinne ohjasi ystäväni kulkunsa.
Lammikko oli jäässä, pieni avanto vain oli avattu yksinäiselle
joutsenelle. Holmes seisoi hetkisen katsoen avantoon ja sitten
jatkoimme kulkuamme puistonportille.

"Osasinpa oikeaan tai erehdyn, on meidän kuitenkin tehtävä jotakin
ystävämme Hopkinsin hyväksi", sanoi hän toisen käyntimme
perustelemiseksi. "Kokonaan en vielä tahdo ilmaista hänelle
arveluitani. -- Seuraavan näytöksen luulen tulevan näyteltäväksi
Adelaide-Southampton linjan toimituskonttorissa, joka on Pall Mallin
päässä, ellen vain väärin muista. On olemassa toinenkin
höyrylaivalinja, joka yhdistää Englannin etelä-Austraaliaan, mutta
minusta meidän on metsästyksessämme ensiksi asettauduttava mukavimmalle
odotuspaikalle."

Holmesin kirjelippu lähetettiin konttoripäällikölle, joka siihen heti
kiinnitti huomionsa. Eikä kauan viipynytkään, ennen kuin toverini sai
kaikki haluamansa tiedot. Kesäkuussa 1895 oli vain yksi linjan
laivoista käynyt kotimaassa. Nim. yhtiön laivaston suurin ja komein
höyrylaiva, Rock of Gibraltar. Matkustajaluettelosta näkyi, että neiti
Fraser Adelaidesta oli palvelijattarineen matkustajain joukossa
laivassa, joka nyt parhaillaan oli jossakin Suezin kanavan etelä-päässä
matkalla Austraaliaan. Päällikköinä laivassa olivat melkein
poikkeuksetta samat henkilöt kuin v. 1895. Ensimmäinen perämies, herra
Jack Droker, oli koroitettu kapteeniksi ja tuli päälliköksi yhtiön
uuteen 'Bark Rock' nimiseen laivaan, joka parin päivän päästä oli
lähtevä Southamptonista. Hän asui Sydenhamissa, mutta saapuisi
luultavasti tänä päivänä aamupäivällä ottamaan vastaan määräyksiä, jos
vain tahtoisimme häntä odottaa.

Holmes ei tahtonut tavata häntä, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos
voisi saada joitakin tietoja hänen persoonastaan ja luonteestaan.

Arvostelu hänestä oli kerrassaan loistava. Ei ollut yhtään upseeria,
joka olisi hänelle vertoja vetänyt. Luonteeltaan oli hän ehdottomasti
luotettava. Jos hän olikin laivallaan tulinen ja pikavihainen,
oli hän kuitenkin samalla kertaa oikeudenmukainen, rehellinen ja
hyväsydämminen. Nämä tiedot saatuaan läksi Holmes Adelaide-Southampton
linjan konttorista. Sieltä hän ajoi Scotland Yardiin. Mutta sen
sijaan, että hän olisi mennyt sisään istui hän vaunuissa kulmat
kurtussa ja syviin mietteisiin vaipuneena, viimein hän käski ajamaan
Charing Crossin sähkölennätin asemalle, lähetti sähkösanoman, ja niin
me lopuksi menimme takaisin Baker-kadulle.

"Ei, sitä minä en voinut tehdä, Watson", sanoi hän päästyämme jälleen
omaan huoneeseemme. -- "Jos hän kerran tulee juttuun sekoitetuksi, niin
ei mikään maailmassa voi häntä sitten pelastaa. Pari kertaa olen
huomannut ottamalla selvän rikollisesta tehneeni enemmän vahinkoa kuin
hän rikoksellaan milloinkaan oli tehnyt. Nyt olen oppinut jo olemaan
varovainen ja mieluimmin loukkaan nyt Englannin lakeja kuin
omaatuntoani. Ottakaamme tarkemmin selvää, ennen kuin ryhdymme
toimimaan."

Tarkastaja Stanley Hopkins saapui luoksemme iltapäivällä. Hänelle ei
käynyt oikein hyvin.

"Luulen teidän olevan noita, herra Holmes. Luulen teillä olevan
yli-inhimillisen voiman. Esimerkiksi nyt, miten te voitte tietää, että
varastetut hopeaesineet olivat lammikon pohjassa?"

"Enhän minä sitä tiennytkään."

"Mutta tehän pyysitte minua tutkimaan sitä."

"No löysittekö ne?"

"Löysin."

"Olen iloinen, jos minä todellakin olen auttanut teitä tässä
suhteessa."

"Te ette ole auttanut minua, päin vastoin olette tehnyt asian paljon
vaikeammaksi. Millaisia murtovarkaita ne ovat, jotka ensiksi varastavat
hopeatavaroita ja sitten heittävät ne lähimpään lampeen?"

"Niin, tapaus on hyvin omituinen. Minä aivan yksinkertaisesti seurasin
sitä ajatusta, että jos sellaiset henkilöt ovat varkauden tehneet,
jotka eivät tarvinneet varastamiaan hopeaesineitä, vaan ottivat ne vain
asiaa sotkeaksensa, niin oli heidän luonnollisesti koetettava päästä
niistä erilleen niin pian kuin mahdollista."

"Mutta miten voitte sellaista ajatellakaan?"

"Muuten vain ajattelin sellaisenkin voivan olla mahdollista. Kun
varkaat poistuivat lasioven kautta, näkivät he edessään lammin ja siinä
houkuttelevan pikku avannon. Voiko parempaa piilotuspaikkaa löytää?"

"Niin piilotuspaikkaa ... aivan niin!" huudahti Stanley Hopkins. --
"Nyt ymmärrän kaiken. Oli vielä aikaista, ihmisiä oli teillä, he
pelkäsivät joutuvansa kiinni, ja sen vuoksi heittivät he ne lampeen
aikoen tulla takaisin sitten kuin oikea aika oli käsissä. Erinomaista,
herra Holmes .. luulin teidän aikovan sekoittaa asiaa."

"Aivan niin; olette tehnyt hämmästyttävän keksinnön. Minä en ollenkaan
epäile omien arvelujeni olleen mielettömiä, mutta se teidän kuitenkin
on myönnettävä, että niiden tulos oli hopeiden löytäminen."

"Niin, herra Holmes, tietysti, tietysti. Tehän sen hommasitte. Mutta
kyllä se oli minulle ikävä taka-isku."

"Taka-iskuko?"

"Niin, herra Holmes, sillä Randallin seurue vangittiin tänä aamuna
New-Yorkissa."

"Vähät siitä, Hopkins! Mutta silloinhan se sotii jyrkästi teidän
arveluanne vastaan, että he viime yönä tekivät murhan Kentissä."

"Sehän on mahdotonta, herra Holmes, kerrassaan mahdotonta ... mutta ...
on olemassa toisiakin rosvoseurueita, joihin kuuluu kolme henkilöä, tai
voi se olla joku aivan uusi seurue, josta poliisilla ei ole vähintäkään
tietoa."

"Aivan niin, se on aivan mahdollista. Mutta mitä nyt? Aiotteko jo
mennä?"

"Niin aion, herra Holmes; en saa rauhaa, ennen kuin olen saanut asian
selville ytimiään myöten. Ettekö voi antaa minulle mitään vihjausta?"

"Olen jo antanut yhden."

"Minkä?"

"Olen osoittanut sotkevani asiaa."

"Herra Holmes, miksi?"

"Niin, luonnollisesti tahdotte sen tietää. Kuitenkin suosittelen tuota
selitystä harkittavaksenne. Ehkä voitte huomata siinä piilevän jotakin.
Mutta ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme?... Ette! No, hyvästi
sitten, ja antakaa meille tieto asian kulusta."

Olimme syöneet ja pöytä oli jo tyhjennetty, kun Holmes jälleen ryhtyi
asiasta puhumaan. Hän sytytti piippunsa ja piti tohveleihin pistettyjä
jalkojaan kamiinissa iloisesti palavan tulen edessä. Mutta äkisti hän
katsoi kelloansa.

"Odotan asian paljastumista, Watson."

"Milloinka?"

"Nyt juuri, muutamien minuuttien kuluttua. Varmaankin kohtelin
mielestäsi ilkeästi Stanley Hopkinsia äsken?"

"Luotan sinun arvostelukykyysi."

"Hyvin hienotunteinen vastaus, Watson. Sinun on katsottava asiaa näin:
mitä minä tiedän, ei kuulu keneenkään, mutta mitä hän tietää, se ei voi
välttää lain kouraa. Minä olen oikeutettu seuraamaan omaa arvosteluani,
mutta hän ei ole. Hänen täytyy ilmaista kaikki, tai muutoin hän
menettelee virkavelvollisuuttaan vastaan. Epäilyttävässä asiassa en
tahdo asettaa häntä niin kiusalliseen asemaan, ja sen vuoksi olen
säästeliäs tiedonannoissani, kunnes itse olen täysin selvillä asiasta."

"Mutta milloinka saat selvän siitä?"

"Hetki on lyönyt. Saat olla läsnä tämän omituisen murhenäytelmän
viimeisessä näytöksessä."

Portaista kuului ääniä ja ovi avattiin henkilölle, joka oli näöltään
hienompi kuin kukaan muu, joka kynnyksemme yli oli astunut. Hän oli
kookas nuori mies, jolla oli kellahtavat viikset, siniset silmät, iho
troopillisen auringon paahtama ja käynti notkea, joka osoitti, että
hänen pitkä vartalonsa oli yhtä tarmokas kuin hän itsekin oli vahva.
Hän sulki oven jälkeensä ja sitten hän seisoi kädet nyrkissä ja
läähättäen. Hän koetti nähtävästi tukahduttaa mielenliikutustaan, joka
pyrki saamaan hänet valtoihinsa.

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, kapteeni Droker! Te näytätte saaneen
sähkösanomani."

Vieras heittäytyi nojatuoliin ja katsoi tutkivasti vuorotellen meihin
kumpaankin.

"Niin, sähkösanomanne sain ja tulin siinä määräämäänne aikaan. Kuulin
teidän olleen poliisikonttorissa, mutta siellä eivät olleet saaneet
teitä puhumaan. Antakaa nyt kuulua, mitä aiotte minulle tehdä?
Luultavasti vangita? Sanokaa nyt suunne puhtaaksi, herra! Te ette saa
siinä istua ja leikkiä kanssani kuin kissa hiirellä."

"Tarjoa hänelle sikari", sanoi Holmes minulle -- "Purkaa sitä kapteeni
Droker, älkääkä antako hermoillenne valtaa. En istuisi tässä
tupakoimassa kanssanne, jos pitäisin teitä tavallisena yksinkertaisena
rikoksentekijänä, siitä saatte olla varma. Olkaa vain nyt suora minua
kohtaan, niin voimme ehkä saada jotakin hyvääkin aikaan. Mutta
koettakaapas vain petkuttaa minua, niin silloin en armahda teitä."

"Mitä tahdotte minulta?"

"Että te aivan rehellisesti kerrotte minulle kaiken, mitä viime yönä
tapahtui Abbey Grangessa ... muistakaa, rehellisesti, sanon minä,
lisäämättä mitään tai jättämättä mitään pois. Minä tiedän jo niin
paljon, että jos hitusenkaan poikkeatte totuudesta, niin silloin
vihellän tällä pillillä ikkunasta ja silloin on asia ainaiseksi pois
käsistäni."

Merimies ajatteli hetkisen. Sitten hän hiveli päivettyneellä kädellään
polveaan ja virkkoi:

"No niin, minä rohkaisen sitten itseni! Luulen teidän olevan mies, joka
pysyy sanassaan. Tunnustan teille sen vuoksi koko jutun. Mutta ensiksi
tahdon sanoa yhden asian. Itse puolestani en kadu ollenkaan, enkä
pelkää mitään; olisin valmis tekemään sen uudelleen ja ylpeilemään
teostani. Tuo villipeto, vaikka hänellä olisi niin monta elämää kuin
kissalla, olisi hän ne kuitenkin kaikki minulle velkaa. Mutta rouva
Maryn ... Mary Fraserin puolesta ... milloinkaan en voi häntä nimittää
tuon kirotun koiran nimellä. Hänen puolestaan olen pahoillani. Kun
ajattelen saattaneeni hänet levottomaksi, minä, joka antaisin vaikka
elämäni, houkutellakseni hymyilyn hänen huulilleen, niin tahtoo
sydämeni haljeta. Ja kuitenkin ... kuitenkin ... sanokaa, olisinko
muutakaan voinut tehdä? Niin, minunhan on kerrottava teille koko juttu,
hyvät herrat, ja sittenkin kysyn teiltä, olisinko muutakaan voinut
tehdä?... Minun täytyy aloittaa vähän aikaisemmasta ajasta. Te näytätte
tietävän kaiken, ja sen vuoksi luulen teidän myöskin tietävän, että
tapasin rouvan silloin kun hän oli matkustajana ja minä ensimmäisenä
perämiehenä 'Rock of Gibraltarissa'. Ensi hetkestä kun hänet näin oli
hän minulle ainoa nainen maailmassa. Päivä päivältä matkan kestäessä
rakastin häntä yhä enemmän, ja monta kertaa olen yövahdissa ollessani
pimeässä laskeutunut polvilleni ja suudellut laivan kantta, sillä
tiesin hänen armaiden jalkojensa astuneen sillä.

"Hän ei milloinkaan antanut minulle mitään toiveita. Hän oli niin
rehellinen minua kohtaan kuin nainen voi olla miestä kohtaan. Minä olin
rakastunut, hän oli vain ystävällinen ja toverillinen. Kun me erosimme
oli hän vapaa nainen, mutta minä en milloinkaan enää voinut päästä
vapaaksi mieheksi.

"Seuraavalla kerralla, kun palasin meriltä, kuulin hänen menneen
naimisiin. Tietysti sai hän mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Arvoa
ja rikkautta -- kuka voi niitä arvokkaammin kantaa kuin hän? Hän oli
syntynyt kaikkeen kauniiseen ja jaloon. Minä en kadehtinut hänen
naimisiin menoaan, sillä niin itsekäs en ole. Päin vastoin iloitsin
siitä, että hän oli löytänyt onnensa eikä ollut heittäytynyt köyhälle
merimiehelle. Sillä tavalla rakastin minä Mary Fraseria.

"En milloinkaan ajatellut jälleentapaamistamme. Mutta viime matkallani
minut ylennettiin, ja kun uutta laivaa ei vielä oltu laskettu teloilta,
oli minun miehistöineni pari kuukautta odotettava Sydenhamissa.
Muutamana päivänä tapasin hänen kamarineitonsa Theresa Wrightin kylän
tiellä. Tämä kertoi minulle hänestä ja kaikesta. Sanon teille, hyvät
herrat, että hänen kertomuksensa teki minut melkein mielettömäksi.
Uskalsiko tuo juoppo retkale nostaa kättään häntä vastaan, jonka
kengännauhoja hän ei ollut arvokas aukaisemaan! Minä tapasin Theresan
toistamiseen. Sitten tapasin Maryn itsensä ... ja tapasin vielä
toisenkin kerran. Sitten hän ei enää tahtonut tavata minua. Mutta
seuraavana päivänä sain tiedon, että minun oli viikkokauden kuluttua
lähdettävä matkalle, ja silloin päätin vielä ennen lähtöäni koettaa
tavata häntä. Theresa oli aina ystävällinen minulle, sillä hän pitää
Marystä ja halveksi tuota miehen roikaletta melkein yhtä paljon kuin
minäkin. Häneltä sain kuulla talon tavoista. Mary istui tavallisesti
iltasin lukemassa pienessä huoneessaan alakerroksessa. Silloin hiivin
viime yönä taloon ja naputin ikkunaan. Ensiksi hän ei tahtonut avata
minulle, mutta minä tiesin hänen nyt sielunsa sisimmässä rakastavan
minua eikä hän voinut antaa minun seistä ulkona kylmässä yössä. Hän
neuvoi kuiskaamalla, että menisin talon toisella puolella olevalle
suurelle lasiovelle, josta hän päästi minut ruokasaliin. Ja taaskin
kuulin hänen huuliltaan asioita, jotka saivat vereni kuohumaan ja
taaskin kirosin sitä elukkaa, joka pahoinpiteli naista, jota rakastin.
No niin, hyvät herrat, minä seisoin hänen kanssaan oven vieressä
kaikessa viattomuudessa, kun mies hyökkäsi huoneeseen kuin mielipuoli,
lateli törkeimpiä sanoja, mitä voi naisesta sanoa, ja löi Marya
kasvoihin kädessään olevalla kepillä. Minä sieppasin hiilihangon ja
välillämme syntyi kaunis tappelu. Tässä käsivarressani voitte nähdä,
mihin hänen ensimmäinen iskunsa sattui, mutta sitten oli minun vuoroni,
ja minä murskasin hänet kuin hapanneen kurpitsan. Luuletteko, että sitä
kadun? En hitustakaan! Kysymyksessä oli hänen henkensä tai minun, tahi
oikeammin hänen elämänsä ja Maryn, sillä miten olisinkaan voinut
heittää hänet moisen hirviön käsiin? Teinkö väärin, sanokaa? Mitä te
hyvät herrat olisitte tehneet, jos olisitte olleet asemassani?

"Kun tuo roisto löi Marya, huudahti hän ja sen kuultuaan kiiruhti
Theresa huoneeseen. Viinipullo oli astiakaapilla ja minä kaasin siitä
muutamia tippoja Maryn suuhun, sillä hän oli kauhistuksesta puoli
kuoliaana. Sitten join pisaran itsekin. Theresa oli kylmäverinen kuin
jää, ja hän ajatteli yhtä paljon kuin minäkin, mitä meidän olisi
tehtävä. Meidän oli saatava näyttämään siltä kuin murtovarkaita olisi
ollut talossa. Theresa opetti jutun emännälleen ja minä kiipesin
katkaisemaan kellon nuoraa. Sitten sidoin hänet tuoliin ja liestytin
nuoran päätä, jotta se näyttäisi katkenneelta, sillä muutoin olisi
ajateltu, että murtovaras oli tahallaan leikannut sen poikki. Sitten
kokosin muutamia hopeisia lautasia ja maljoja, jotta teko näyttäisi
varkauden aiheuttamalta; ja siihen jätin heidät, käskien nostamaan
hälyytyksen sitten kuin olin noin neljännestunnin ollut poissa.
Hopeaesineet heitin lammikkoon ja menin Sydenhamiin tuntien kerran
elämässäni tehneeni hyvän yötyön. Ja tämä on kaikki totta, aivan totta,
herra, vaikka se maksaisi kaulanikin."

Holmes poltteli hetken aikaa äänettömänä. Sitten hän astui lattian
poikki ja pudisti miehen kättä.

"Niin, niin luulen", sanoi hän -- "Tiedän joka sanan olevan totta,
sillä te tuskin olette yhtäkään sanaa sanoneet, jota en edeltäpäin jo
olisi tiennyt. Ei kukaan muu kuin joku voimistelija tai merimies voinut
saada kellon nuoraa sieltä ylhäältä leikatuksi, eikä kukaan muu kuin
merimies ollut voinut tehdä niitä solmuja, joilla nuora oli tuoliin
kiinnitetty.

"Vain kerran elämässään oli tuo nainen ollut tekemisissä merimiehen
kanssa, nim. matkallaan tänne; ja hänen täytyi olla hänen veroisensa
yhteiskunnallisessa asemassa, koskapa hän kerran taisteli ankarasti
suojellaksensa häntä ja siten osoitti häntä rakastavansa. Nyt näette
miten helppo minun oli saada teidät käsiini, kun kerran pääsin oikeille
jäljille."

"Luulin, ettei poliisi koskaan voisi päästä salaisuutemme perille."

"Poliisi ei ole päässytkään siitä selville, eikä milloinkaan tule
pääsemäänkään, mikä minun mielipiteeni mukaan onkin kaikkein parasta.
Mutta tämä on hyvin arveluttava asia teille, kapteeni Droker, vaikka
minä mielelläni myönnänkin tekonne aiheutuneen vain itsepuolustuksesta.
En ole varma, tuleeko teidän menettelynne selitetyksi olleen
oikeutettua oman henkenne puolustukseksi. Mutta kaikissa tapauksissa on
tämä sellainen kysymys, joka on englantilaisen tuomioistuimen
ratkaistava. Kuitenkin tunnen niin paljon osanottavaisuutta teitä
kohtaan, että jos te häviätte täältä 24 tunnin kuluessa, niin lupaan,
ettei kukaan teitä tule estämään."

"Ja sittenkö tulee kaikki tunnetuksi?"

"Luonnollisesti."

"Onko tämä nyt mikään ehdotus, joka tehdään aikamiehelle. Tunnen
kylliksi lakia tietääkseni, että Mary tulee sotketuksi juttuun.
Luuletteko minun jättävän hänet yksinään kestämään myrskyä ja itse
samalla puikkisin pakoon? Ei, hyvä herra, tehkööt minulle mitä pahinta
vain voivat. Mutta, taivaan nimessä, keksikää joku keino Mary raukan
pelastamiseksi joutumasta oikeuden eteen!"

Holmes ojensi kätensä merimiehelle.

"Tahdoin vain koetella teitä. Malmi antaa oikean äänen koko ajan. No
niin. Otan päälleni suuren edesvastuun, mutta olen antanut Hopkinsille
oivan vihjauksen ja ellei hän voi päästä etemmäksi, en minäkään enempää
voi hänen hyväksensä tehdä. Katsokaa, kapteeni Droker. Täten,
täyttääkseni laillisen muodon, julistan teidät vangituksi; sinä Watson,
olet englantilainen valamiehistö, enkä milloinkaan ole tavannut miestä,
joka siihen paremmin sopisi. Minä olen tuomari. Siis, valamiehistö,
olette kuulleet todistukset, onko vanki syyllinen vaiko syytön?"

"Syytön, herra tuomari", vastasin minä.

"Jumalan ääni on kansan ääni. Teidät on vapautettu, kapteeni Droker.
Jollei oikeus löydä toista rikollista, olette tekin turvassa
puolestani. Palatkaa vuoden jälkeen rakastettunne luo, ja tehköön
teidän kummankin tulevaisuus tänä iltana langettamani tuomion
oikeutetuksi."




KADONNUT JALKAPALLONPELAAJA.


Olimme tosin tottuneet saamaan Baker-kadulle arvoituksellisia
sähkösanomia, mutta erityisesti on mielessäni pysynyt niistä yksi, joka
saapui meille synkkänä helmikuun aamuna seitsemän tai kahdeksan vuotta
sitten, ja josta Sherlock Holmes neljännestunnin ajan koetti turhaan
saada selvää. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua. Kauhea onnettomuus. Oikeanpuolinen
laitamies kadonnut; välttämätön huomenna -- Overton."

"Strandin postileima ja lähetetty klo 10.38", sanoi Holmes lukiessaan
sähkösanoman uudelleen ja yhä uudelleen. "Herra Overton on nähtävästi
ollut hyvin liikutettu tätä lähettäessään ja on sen vuoksi selittänyt
asian näin katkonaisesti. Arvelen hänen olevan täällä siksi, kunnes
olen ennättänyt lukea Timesin ja siilon saamme asian tietää. Yksinpä
kaikkein vähäpätöisinkin tehtävä on tervetullut tänä tapahtumista niin
köyhänä aikana."

Aika oli tosiaankin ollut hyvin hiljainen, ja minä olin oppinut
pelkäämään sellaisia toimettomuuden aikoja, sillä, minä tiesin ystäväni
aivojen niin säännöttömästi työskentelevän, että oli vaarallista olla
ilman aineistoa niiden työskentelemiselle. Vuosien kuluessa olin saanut
hänet luopumaan käyttämästä kiihoittavia lääkkeitä, jotka kerran
uhkasivat katkaista hänen ihmeellisen elämänuransa. Nyt tiesin, ettei
hän enää tarvinnut keinotekoisia kiihoitusaineita, mutta hyvin hyvästi
myöskin huomasin, ettei vihollinen ollut kuollut, vaan oli vain
nukuksissa; ja sen olin myöskin tullut käsittämään, ettei tuo uni ollut
raskasta, vaan herääminen voi helposti tapahtua silloin, kun
toimettomuuden aikana huomasin ryppyjä Holmesin otsalla ja kaipaavan
katseen hänen syvissä ja pohjattomissa silmissään. Siunasin sen vuoksi
tätä herra Overtonia, olipa hän sitten ken tahansa, että hän
arvoituksellisella sähkösanomallaan oli häirinnyt vaarallista lepoa,
joka oli turmiollisempi ystävälleni kuin kaikki hänen levottoman
elämänsä myrskyt:

Kuten olimme odottaneetkin, tuli heti sähkösanoman jälkeen sen
lähettäjäkin. "Cyril Overton, Cambridgen yliopiston Trinity Collegen
ylioppilas", voitiin lukea hänen nimikortistaan ja sisään astui suuri,
ruumiikas mies -- 100 kg luita ja lihaksia -- jonka leveät hartiat
peittivät koko oviaukon. Hän katseli levottomasti vuoroon meihin
kumpaiseenkin.

"Herra Sherlock Holmes?"

Ystäväni kumarsi vastaukseksi.

"Kävin Scotland Yardissa, herra Holmes. Siellä tapasin
poliisi-tarkastaja Stanley Hopkinsin. Hän sanoi tämän asian, mikäli hän
sitä tunsi, paremmin kuuluvan teidän erikoisalaanne kuin varsinaisen
poliisin toimintapiiriin."

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, ja kertokaa asia."

"Tämä on kauheaa, herra Holmes, kerrassaan kauhistuttavaa! Minua
ihmetyttää, ettei tukkani ole muuttunut harmaaksi. Godfrey Staunton --
te olette luonnollisesti kuullut puhuttavan hänestä? Hän on keskipiste,
josta koko peli riippuu. Ennen kadottaisin muista osanottajista vaikka
parikin kuin hänet. Mitä minun on tehtävä? Tulin kysymään sitä teiltä,
herra Holmes. Toisia on kyllä varalla, mutta he eivät yksikään kykene
laitamieheksi. Stevenson on kyllä sukkela liikkeissään, mutta hän ei
kelpaa 25:lle linjalle. Ei, herra Holmes, me häviämme, ellette te
kykene löytämään Godfrey Stauntonia."

Ystävääni sekä huvitti että ihmetytti tämä esitys, joka esitettiin
sellaisella tarmolla ja vakavuudella, ja jonka vakuudeksi jäntevä käsi
iski tuon tuostakin polveen. Kun vieraamme oli päässyt loppuun, ojensi
Holmes kätensä, otti esille luettelonsa ja haki siitä kirjaimen S.
Tällä kerralla etsi hän turhaan tästä kaikenlaatuisia tietoja
sisältävästä kultakaivoksestaan.

"Täällä on kyllä Arthur H. Staunton, toivorikas nuori väärentäjä",
sanoi hän, "ja tässä on Henry Staunton jota autoin hirttämään itsensä,
mutta Godfrey Staunton on minulle aivan tuntematon."

Vieraamme hämmästyi nyt vuorostaan.

"Mutta herra Holmes, minä luulin teidän tuntevan asioita", sanoi hän.
"Jollette ole milloinkaan kuullut puhuttavan Godfrey Stauntonista, niin
ette kai tunne Cyril Overtoniakaan."

Holmes pudisti päätään.

"Hyvä Jumala!" huudahti atleetti. "Minä olin ensimmäinen varamies
Englannin puolella Walesia vastaan ja olen johtanut yliopiston
kilpailuja koko tämän vuoden. Mutta sehän ei merkitse mitään. Minä en
uskonut Englannissa olevan yhtään ihmistä, joka ei tuntisi Godfrey
Stauntonia, suosituinta laitamiestä Cambridgesta, Blackheathista ja
viidestä kansainvälisestä kilpailusta. Hyvä Jumala, herra Holmes, missä
olette elänyt?"

Holmes nauroi nuoren jättiläisen hämmästykselle.

"Te elätte toisessa maailmassa kuin minä, herra Overton, hauskemmassa,
terveemmässä maailmassa. Toimintani koskee monia yhteiskuntaluokkia, ja
olen onnellinen senvuoksi, ettei minulla ole ollut vielä mitään
tekemistä urheilumaailmassa, joka on yhteiskuntamme paras ja tervein
osa. Kuitenkin osoittaa teidän käyntinne täällä, että siinäkin raikkaan
ilman ja jalon urheilun maailmassa voi olla työtä minulle; olkaa nyt
hyvä, herra, ja istuutukaa ja kertokaa sitten vitkaan ja rauhallisesti
kaikki, mitä on tapahtunut ja miten minun on autettava teitä."

Nuoren Overtonin kasvoille levisi kiusaantunut ilme, joka osoitti, että
hän oli enemmän tottunut käyttämään lihaksiaan kuin henkisiä kykyjään,
mutta vähitellen, toistellen ja sotkien muita asioita joukkoon, jotka
tässä kertomuksessani sivuutan, kertoi hän meille harvinaisen juttunsa.

"Asia on seuraava, herra Holmes. Kuten jo sanoin, olen minä
'Rugger'-puolueen johtaja Cambridgen yliopistosta ja Godfrey Staunton
on paras mieheni. Huomenna meillä on Oxford-ottelu. Eilen me kaikki
saavuimme tänne ja asetuimme asumaan Bentleyn yksityishotelliin.
Klo 10 pistäysin minä katsomaan, olivatko kaikki pojat jo menneet
levolle; minä näet olen sitä mieltä, että ankara harjoitus ja riittävä
uni ovat tärkeimmät menestymisen ehdot. Puhuin muutamia sanoja Godfreyn
kanssa, ennen kuin hän meni sisään. Hän näytti kalpealta ja
levottomalta. Kysyin mikä häntä vaivasi. Hän sanoi voivansa aivan
hyvin, päätä vain hiukan kivisti. Sanoin hänelle hyvää yötä ja
poistuin. Puolta tuntia myöhemmin sanoi hotellin vartija parrakkaan
herrasmiehen käyneen tuomassa Godfreylle kirjelipun. Hän ei ollut vielä
mennyt levolle, ja niin vietiin kirje hänelle huoneeseen. Godfrey luki
sen ja vaipui hervottomana tuolilleen. Ovenvartija oli siitä niin
hämmästynyt, että hän oli aikonut tulla minua hakemaan, mutta Godfrey
oli sen kieltänyt. Juotuaan hiukan vettä, oli hän rauhoittunut. Sitten
hän meni alas, puhui muutamia sanoja miehen kanssa, joka odotti
eteisessä, ja sitten he menivät yhdessä ulos. Ovenvartija näki, että he
juoksivat katua pitkin Strandiin päin. Tänä aamuna oli Godfreyn huone
tyhjä, vuode koskematta ja hänen tavaransa samassa kunnossa kuin
edellisenä iltana. Hän oli hävinnyt muukalaisen kanssa, enkä ole
kuullut hänestä hiiskaustakaan. En luule hänen milloinkaan enää
palaavan takaisin. Hän oli urheilija kiireestä kantapäähän, eikä hän
olisi keskeyttänyt harjoittelemistaan ja jättänyt johtajaansa pulaan,
ellei tuo asia olisi ollut erittäin tärkeä. Minusta tuntuu siltä,
ettemme milloinkaan enää saa häntä nähdä."

Sherlock Holmes kuunteli tätä omituista kertomusta hyvin hartaasti.

"No, mitä te teitte?" kysyi hän.

"Minä sähkötin Cambridgeen saadakseni tietää, oliko hänestä siellä
kuultu mitään. Vastauksen sain. Kukaan ei ollut häntä nähnyt eikä
kuullut hänestä."

"Olisiko hän voinut päästä takaisin Cambridgeen?"

"Olisi, yöjunassa -- se lähtee klo 10.15."

"Mutta, tehän olette saanut selville, ettei hän ole matkustanut sillä?"

"Ei, häntä ei ole nähty."

"Mitä te sitten teitte?"

"Minä sähkötin lordi Mount-Jamesille?"

"Miksi juuri hänelle?"

"Godfrey on orpo ja lordi Mount-James on hänen lähin sukulaisensa --
hänen enonsa luullakseni."

"Vai niin. Tuo saattaa asian uuteen valoon. Lordi Mount-James on
Englannin rikkain mies."

"Niin olen kuullut Godfreyn sanovan."

"Ja teidän ystävänne on hänen läheinen sukulaisensa?"

"Hänen perillisensä, ja ukko on lähes 80 vuoden vanha ja luuvalon
murtama sitäpaitsi. Hänen kerrotaan voivan liiduta biljaardikeppinsä
rystysillään. Hän ei ole milloinkaan lainannut Godfreylle
killinkiäkään, hän on nimittäin suuri saituri, mutta Godfrey saa kyllä
kaiken vielä aikanaan."

"Oletteko saanut lordi Mount-Jamesilta vastausta?"

"En."

"Mitä syytä olisi ystävällänne mahdollisesti voinut olla mennä lordi
Mount-Jamesin luo?"

"Olihan olemassa jotakin, jonka vuoksi hän oli levoton edellisenä
iltana, ja jos se koski joitakin raha-asioita, niin onhan mahdollista,
että hän kääntyi lähimmän omaisensa puoleen, jolla niitä on
riittävästi, vaikka kuulemani mukaan hänellä ei juuri ollut suuria
toiveita sillä taholla. Godfrey ei pitänyt ukosta. Hänen puoleensa ei
hän olisikaan kääntynyt, jos hän muuten olisi saanut asian
selvitetyksi."

"No, tuosta me piankin voimme saada selvän. Jos ystävänne on matkalla
sukulaisensa, lordi Mount-Jamesin luo, niin miten selitätte tuon
parrakkaan miehen myöhäisen käynnin ja ystävänne liikutetun
mielentilan?"

Cyril Overton painoi kätensä otsalleen. "Minä en voi sitä selittää",
sanoi hän.

"No, no, minulla on joutavaa aikaa tänäpäivänä ja ilolla teen, mitä
voin", sanoi Holmes. "Vakavasti neuvon teitä olemaan ryhtymättä
kilpailun valmistuksiin ilman häntä. Tuon syyn on täytynyt, kuten
sanoitte, olla ehdottomasti pakottava, joka sai hänet poistumaan näin
omituisella tavalla. Menkäämme yhdessä hotelliin saadaksemme nähdä,
onko ovenvartijalla mitään uutta sanottavaa."

Sherlock Holmes oli kerrassaan mestari saamaan yksinkertaiset ihmiset
puhumaan vapaasti ja pakottomasti, ja Godfrey Stauntonin huoneessa hän
hyvin pian sai tietää kaiken, mitä ovenvartijalla oli kerrottavaa.
Edellisenä iltana käynyt mies ei ollut mikään herra, eikä myöskään
mikään työmies. Hän oli vain, kuten ovenvartija sanoi, tuollaisia
"keskiluokan ihmisiä", noin 50 vuoden ikäinen, harmaapartainen, kalpea
ja vaatimattomasti puettu mies. Hänkin näytti liikutetulta. Ovenvartija
oli huomannut hänen kätensä tärisevän antaessaan kirjettä. Godfrey
Staunton oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Staunton ei ollut antanut
kättä hänelle eteisessä. He olivat keskenään puhuneet muutamia sanoja,
joista ovenvartija oli kuullut sanan "aikaa". Sen jälkeen olivat he
rientäneet pois, kuten aikaisemmin on kerrottu. Eteisen kello oli
silloin puoli yksitoista.

"Odottakaa", sanoi Holmes ja istuutui Stauntonin sänkyyn, "te olette
päivä-vartija, vai kuinka?"

"Niin olen, minä menen pois klo 11."

"Yövartija ei nähnyt arvatenkaan mitään?"

"Ei. Teatterista tuli muudan joukkue myöhään kotiin. Muita ei ketään."

"Olitteko palveluksessa koko eilisen päivän?"

"Olin."

"Tuliko herra Stauntonille kirjeitä tai sähkösanomia?"

"Tuli sähkösanoma."

"Sepä hauskaa! Mihin aikaan?"

"Kuuden ajoissa."

"Missä herra Staunton otti sen vastaan?"

"Täällä omassa huoneessaan."

"Avasiko hän sen teidän läsnäollessa?"

"Avasi; odotin saadakseni tietää, tulisiko siihen vastausta."

"Veittekö te sen?"

"En. Hän vei sen itse."

"Mutta hän kirjoitti sen teidän läsnäollessanne?"

"Niin kirjoitti. Minä seisoin ovella ja hän kirjoitti sen tuolla
pöydällä ollen selin minuun. Saatuaan sen kirjoitetuksi, sanoi hän:
'Hyvä, minä vien sen itse'."

"Millä hän kirjoitti?"

"Musteella."

"Oliko sähkösanomalomake joku näistä, joita on tässä pöydällä?"

"Se oli siinä päällimmäisenä."

Holmes nousi ylös, otti lomakkeet, vei ne ikkunan luo ja tutki
päällimäistä tarkoin.

"Olipa vahinko, ettei hän kirjoittanut lyijykynällä", sanoi hän pannen
ne pois pettyneenä. "Usein olen huomannut lyijykynän jäljen paperinkin
läpi, ja tuo seikka on hajoittanut monta onnellistakin avioliittoa.
Tässä en kuitenkaan voi huomata mitään jälkiä. Ilokseni huomaan hänen
käyttäneen leveäkärkistä kynää, ja olenpa melkein varma siitä, että
imupaperista löydämme joitakin jälkiä. Aivan oikein, tässähän niitä
onkin!"

Hän otti paperin, käänsi sen toisin päin ja saimme selville seuraavat
sanat: "Auta meitä Jumalan tähden."

"Tämä on siis tuon sähkösanoman loppua, jonka Godfrey Staunton lähetti
muutamia tunteja ennen häviämistään. Ainakin kuusi sanaa puuttuu
sähkösanomasta, mutta mitä siitä on nähtävissämme, osoittaa nuoren
miehen nähneen uhkaavan vaaran lähestyvän, jota vastaan joku voi häntä
suojella. 'Meitä', huomatkaa! Joku toinen henkilö on myöskin osallinen
asiaan. Kukaan muu se ei voi olla kuin tuo kalpea, parrakas mies, joka
myöskin näytti hermostuneelta. Missä suhteessa on siis Staunton tuohon
parrakkaaseen mieheen? Ja kuka on tuo kolmas henkilö, jolta he kumpikin
pyytävät apua uhkaavassa vaarassa?"

"Meidän on vain otettava selko siitä, kenelle sähkösanoma oli
osoitettu", virkoin minä.

"Aivan oikein, rakas ystävä. Tuo epäilemättä syvämietteinen ajatus
juolahti jo minunkin mieleeni. Mutta muistit kai, että jos menet
sähkölennätinkonttoriin katsomaan jollekin henkilölle annetun
sähkösanomakuitin jäljellä olevaa osaa, niin virkamiehet eivät juuri
halua noudattaa pyyntöäsi. Virkavaltaisuus on tällaisissa asioissa
hyvin suuri. En kuitenkaan epäile, ettemme voi saavuttaa päämaaliamme
viekkaudella. Tahdon tässä teidän läsnäollessanne, herra Overton,
katsella näitä papereita, jotka hän on jättänyt pöydälleen."

Siinä oli joukko kirjeitä, laskuja ja muistiinpanokirjoja, jotka Holmes
selaili läpi nopein, hermostunein liikkein ja läpitunkevin katsein. "Ei
mitään huomiota ansaitsevaa", sanoi hän lopuksi. "Tuota noin, teidän
ystävänne oli kai terve nuori mies -- häntä kai ei mikään vaivannut?"

"Terve kuin pukki."

"Oletteko milloinkaan nähnyt hänen sairastavan?"

"En kuunaan. Kerran oli hän vuoteen omana potkusta, jonka hän sai
pelissä, ja kerran hän niukautti polvensa, mutta se ei merkinnyt
mitään."

"Ehkäpä hän kuitenkaan ei ollut niin terve kuin oletitte. Minä luulen
hänen sairastavan jotakin salaista tautia. Luvallanne pistän muutamia
näistä papereista taskuuni siltä varalta, että niistä tutkimuksessamme
mahdollisesti voi olla jotakin hyötyä."

"Odottakaa hetkinen, vielä hetkinen!" kuului vaivalloinen ääni,
ja kun me katsahdimme sinne päin, näimme ovella omituisen näköisen
pienen ukon. Hänellä oli päällään kulunut musta puku, päässään
karkea, hyvin leveälierinen hattu ja kaulassaan valkoinen kaulaliina;
hänen ulkomuotonsa muistutti yksinkertaista maalaispappia tai
hautaustoimiston palvelijaa. Mutta huolimatta hänen omituisesta
ulkoasustaan oli hänen äänessään terävä sävy ja hänen esiintymisensä
osoitti tarmokkaisuutta, joka ehdottomasti veti huomion puoleensa.

"Kuka te olette ja millä oikeudella te liikuttelette Stauntonin
papereita?" kysyi hän.

"Olen yksityissalapoliisi ja koetan ottaa selvää hänen katoamisestaan."

"Vai niin, vai olette te yksityisetsivä, ja kenen kutsusta te nyt
työskentelette?"

"Tämä herra on Stauntonin ystävä ja hänet oli Scotland Yardista
neuvottu luokseni."

"Kuka te olette, hyvä herra?"

"Nimeni on Cyril Overton."

"Te olette siis sama, jolta sain sähkösanoman. Minä olen lordi
Mount-James. Tulin tänne ensimmäisessä Bayswater omnibuksessa. Vai
niin, vai olette te kutsunut etsivän?"

"Olen."

"Ja aiotteko suorittaa kustannuksetkin?"

"Luulen ystäväni Godfreyn, saatuamme hänet käsiimme, mielellään
suorittavan ne."

"Mutta ellei häntä milloinkaan löydetä, entä sitten? Miten sitten käy?"

"Siinä tapauksessa varmaankin hänen omaisensa --."

"Se ei tule ollenkaan kysymykseenkään, hyvä herra", tiuskasi pikku
mies. "Älkää toivoko minulta killinkiäkään, ei niin killinkiäkään.
Ymmärrättekö, herra etsivä? Olen tuon nuoren miehen ainoa omainen, enkä
minä siinä suhteessa rupea mihinkään. Jos hän jotakin kuvittelee, niin
johtuu se siitä, etten milloinkaan ole rahoja tuhlannut, enkä aio
ruveta sitä nytkään tekemään. Noista papereista, joita te niin
välinpitämättömästi käsittelette, tahdon vain sanoa, että jos niiden
joukossa on jotakin arvokasta, niin saatte tehdä tarkan tilin siitä,
mitä niillä toimitatte."

"Hyvä, hyvä", virkkoi Sherlock Holmes. "Ehkä kuitenkin saan kysyä,
oletteko te itse mahdollisesti saanut selville tämän nuoren miehen
n

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45335