← catalogue

Tom Sawyer: Koulupojan historia

by Mark Twain · Finnish · Gutenberg #45333 · 443,804 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Tom Sawyer: Koulupojan historia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tom Sawyer: Koulupojan historia

Author: Mark Twain

Translator: Josua Weisell


        
Release date: April 6, 2014 [eBook #45333]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45333

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOM SAWYER: KOULUPOJAN HISTORIA ***

TOM SAWYER

Koulupojan historia


Kirj.

MARK TWAIN


Suomensi --a --ll



K. E. Holm, Helsinki, 1879.

Helsingin Kirjapaino-Yhtiön kirjapainossa.






ENSIMÄINEN LUKU.


"Tom!"

Ei vastausta.

"Tom!"

Ei vastausta.

"Alkaapa kummastuttaa mihinkä se poika katosi? Tom, kuuletko sinä!"

Vanha rouva vetäsi silmälasinsa alemmas nokkavarrelle ja katseli
niitten yli ympäri huonetta; sitte nosti hän ne otsallensa ja
tirkisteli niitten alaitse. Harvoin ja tuskinpa milloinkaan katseli
hän niin vähäpätöistä kun yhtä poikaa niitten läpi, sillä nämä olivat
hänen juhlalasinsa, hänen ylpeytensä, joita hän piti koristuksen,
eikä tarpeen vuoksi: senpätähden olikin se yhden tekevä vaikka olisi
tirkistellyt reijistä pesän luukuissa. Hetkisen aikaa näytti hän olevan
hämillänsä ja sanoi tämän jälkeen, ei kiivaalla, vaan kumminkin niin
kovalla äänellä että huonekalut kuulivat sen:

"Niin, minä vannon, että jos minä saan sinut käsiini, niin minä --"

Hän ei lopettanut ajatustansa, sillä tällä ajalla oli hän kuukistaunut
alas ja kolisteli luudan varrella sängyn alusta, vaan sieltäpä ei
tullut esiin muuta kuin kissa.

"Ei karvaakan näy koko pojasta."

Hän meni ovelle, joka sattui olemaan auki, katseli siitä kartanolla
olevaa omena- ja kirsimarja-pensaikkoa, vaan Tom'ia ei näkynyt
sielläkään. Nyt kohotti hän äänensä siihen määrään että se kuuluisi
etemmäksi ja huusi:

"To-o-o-o-m!"

Samalla kuuli hän takanansa vähäisen kolinan ja ennätti kääntäytyä niin
hyvissä ajoin että sai erään pienen pojan takinhelmoista kiinni.

"Ahaa! Tätäpä piilopaikkaa en muistanutkaan. Mitä sinä siellä olet
tehnyt?"

"En mitään."

"Et mitään! Siltä näyttää kätesi ja suuskin. Mitä poikamaisuutta tuo
on?"

"Enpä tiedä, tätini."

"Hyvä, vaan minäpä tiedän, minä. Se on hillaa, se on sitä, jota se on.
Kaksikymmentä kertaa olen minä sanonut sinulle, että jos et sinä anna
hillan olla rauhassa, niin tulen minä olemaan se, joka opettaa sinut
pysymään aisoissasi. Anna tänne tuo vapa tuosta!"

Vapa alkoi vinkua. Asema ei ollut ainoasti vaarallinen, vaan
epätoivon-alainen.

"Voi, katsokaas taaksenne, täti!"

Vanha rouva kiepsahti ympäriinsä varjellen hameitansa vaaralta, ja
poika pujahti samassa silmänräpäyksessä tiehensä, kiipesi korkealle
lauta-aidalle ja hävisi sen toiselle puolen. Täti Polly seisoi hetkisen
hämmästyksissään, ja purskahti sitte sydämmelliseen nauruun.

"Nyt sen hiisi vei koko pojan! Enkä minäkään tuommoisesta jo voi
tulla viisammaksi. Kuinka monta kepposta eikö ole hän jo minulle
tehnyt, että olisi nytkin pitänyt ymmärtääkseni? Vaan vanhat narrit
ovat myöskin suurimmat ja kukapa se vanhan koiran opettanee istumaan
sanoo sananlasku. Hyvä Jumala kuitenkin, hänellä ei ole samat vehkeet
milloinkaan kahtena päivänä perätysten, ja kukapa voisi aavistaa,
mitä vasta tapahtuu? Hän näyttää tietävän aivan tismalleen kuinka
kauan hän voi vaivata minua, ennenkuin suutun, ja hän tietää, että
jos hän saa minut vähänkin hillitsemään vihaani eli nauramaan, niin
on kaikki yli ja ett'en minä voi antaa hänelle yhtääkään sätkäystä.
Herra tietköön ett'en minä täytä velvollisuuttani tätä poikaa kohtaan;
se nyt on totinen tosi, niinkuin tämä päivä. Joka kuritta kasvaa, se
kunniatta kuolee, sanoo sananlasku. Minä tiedän, että minä kokoon
rikoksia ja rangaistusta sekä itseni että pojan pään päälle. Hän on
piruutta täynnä, vaan hyvä Jumala, -- hän on sisar vainaajani lapsi,
poika parka, ja minulla ei ole sydäntä piiskata häntä. Joka kerran kuin
päästän hänet, saan omantunnon vaivat, ja joka kerran kuin lyön häntä
on vanha sydämmeni pakahtua. No niin, ihminen vaimosta syntynyt elää
vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta sanoo Raamattu, ja minä uskon
sen. Luonnollisesti värjöttelee hän iltarupeaman poikessa koulusta,
ja minun täytyy hänet pitää työssä huomenna, rangaistukseksi tästä.
Sydämmeni on pakahtua tuosta ajatuksesta, että hänen täytyy olla
työssä lauantaina, kun muilla pojilla on vapaus, vaan hän kammoksuu
työtä enemmin kuin mitään muuta, ja jotenkinhan minun täytyy täyttää
velvollisuuteni häntä kohden, muutoin tulen minä olemaan lapsen turmio."

Tom värjötteli todellakin iltarupeaman poissa koulusta ja vietti
joitakuita erinomaisen hauskoja tuntia. Hän palasi kotia juuri
parhaalla ajalla auttamaan Jim'iä, pienoista neekeripoikaa, joka oli
puita sahaamassa seuraavan päivän tarpeeksi ja kiskomassa päreitä
kyökin uunin sytykkeiksi, jossa illallinen kohta piti valmistettaman,
-- kumminkin tuli hän aivan tarpeeksi aikaseen ennättääksensä kertoa
Jim'ille vehkeensä, sillä ajalla kun Jim teki kolmeneljättä osaa
työstä. Tom'in nuorempi veli, eli oikeammiten hänen velipuolensa
Sid oli jo poiminut kokosen lastuja, joka oli hänen työnsä, sillä
hän oli hiljaisempi poika, joka ei ottanut osaa Tom'in hulluihin
vehkeisin. Nyt kun Tom söi illallista ja varasti sokeria, jos tilaisuus
myöten antoi, asetti täti Polly hänelle hyvin kietovia ja syvällisiä
kysymyksiä, sillä hän tahtoi pakoittaa häntä tekemään aivan rasittavan
tunnustuksen. Niinkuin moni muukin yksinkertainen ihminen luuli
täti Pollykin olevansa varustettuna erinomaisella periviisaudella
ja piti aivan selviä tuumiansa hyvin sukkeloina ja muille aivan
ymmärtämättöminä.

"Tom", sanoi hän, "tänään oli aivan lämmin koulussa, vai miten?"

"Niin oli!"

"Hirveän lämmin, eikö niin?"

"Niin!"

"Eikös tehnyt mielesi uimaan?"

Tom säpsähti. Hän katsoi tutkistellen tätinsä silmiin, vaan niiss'ei
näkynyt mitään epäiltävää. Nyt vastasi hän:

"Eipä tuo niinkään -- -- --"

Vanha rouva ojensi kätensä, koetteli Tom'in paitaa sanoen:

"Et sinä nyt kumminkaan tunnu kovin lämpimältä."

Hän mielitteli itseänsä sillä aatteella, että hän oli havainnut paidan
kuivaksi, ilman että kukaan olisi havainnut sitä, mitä hänellä oli
oikeastaan mielessä. Vaan juuri tästä havaitsi nyt Tom, mistä tuuli
kävi, ja esti samassa seuraavan hyökäyksen, joka luultavasti oli
tulossa.

"Jotkut meistä pumppusi vettä toistemme pään päälle. Minun tukkani on
vielä aivan märkänä. Koetelkaapas!"

Täti Pollyä harmitti tuo ajatus, ett'ei ollut havainnut tuota pientä
satunnaistodistusta ja että hän oli laiminlyönyt tämän koukun. Nyt
keksi hän uuden keinon:

"Tom ei kai sinun tarvinnut tämän tautta ratkoa auki paitasi kaulusta,
jonka tänä aamuna ompelin kiinni. Avaapa nuttusi!"

Kaikki suru katosi Tom'in kasvoilta. Hän avasi nuttunsa. Oikein! paidan
kaulus oli ommeltu kiinni.

"Kerskuri! No, mene tiehesi. Minä olin aivan varmaan vakuutettu siitä,
ett'et sinä ollut koulussa vaan sen sijaan uimassa. Vaan minä annan
sinulle anteeksi. Sinä olet todellakin kun kissa, joka sai revityn
nahan, niinkuin sananlasku sanoo, ja ehkä olet parempi kuin maineesi.
Nyt varsinkin."

Häntä suututti vähin tuo, että hänen älykkyytensä oli joutunut
häpiälle, vaan hän iloitsikin siitä, että Tom oli hairahtanut
tottelevaisuuden tielle.

Vaan Sid sanoi:

"Minusta näytti siltä kun te olisitte ommelleet hänen kauluksensa
kiinni valkoisella rihmalla, vaan tuo on ommeltu mustalla."

"Aivan niin; Tom, minä ompelin sen valkoisella rihmalla!"

Nytpä ei Tom enään odottanut, mitä tästä seuraisi. Kun hän tuli oven
ulkopuolelle, sanoi hän:

"Siddy, kyllä minä sinut tuosta opetan, muista -- --"

Kun hän tuli varmaan paikkaan, tarkasteli hän kahta suurta silmäneulaa,
jotka olivat pistetyt hänen nuttunsa kauluksen-käänteen alle ja joiden
silmässä oli rihma -- toisessa valkoinen, toisessa musta. Hän sanoi:

"Täti ei olisi havainnut sitä, jos ei Sidiä olisi ollut. Lempo
kaikkiakin! Välistä ompelee hän valkoisella välistä mustalla. Voi,
kumminkin, jos hän nyt käyttäisi yhtä tahi toista. Minä en voi pitää
tästä selvää. Vaan Sidin minä 'lämmitän' tästä. Niinpä perhana vieköön
teenkin."

Hän ei ollut esikuva kylän pojille; vaan sen pojan joka oli esikuvana
tunsi hän hyvin ja vihasi häntä sydämmensä pohjasta.

Kahden minutin kuluessa ehkäpä lyhyemmälläkin ajalla oli hän unhottanut
kaikki harminsa ja surunsa. Eipä sentähden että hänen harminsa olisivat
olleet hivuskarvaakan keveämmät hänelle kuin aikaisen miehen miehelle,
vaan sentähden että uusi ja mahtava mielihalu oli painavampi kuin nämät
ja karkoitti nyt niinmuodoin nämät pois mielestänsä, aivan samoin kun
täysikasvuisetkin unhottavat entiset murheensa, sillä mielialalla,
joka seuraa uusia pyrinnöitä. Tämä mielihalu oli aivan uusi ja tärkeä
keksintö vihellystaiteessa, jonka hän oli oppinut eräältä neekeriltä
ja jota hän nyt häiritsemättä taisi käyttää. Tämä vihellystapa oli
jonkinlaista linnunviserrystä, joka matkaansaatettiin niin että kieli
pantiin vähäväliin kulkkulakea vastaan viheltäessä. Lukia muistanee
kyllä sen miten tuo tapahtui, jos on poikasena ollut.

Ahkeralla harjoituksella tulikin hän jo kohta tämän konstinsa perille,
ja hän kulki pitkin katuja suu täynnä harmoniiaa ja sydän täytetty
kiitollisuudella. Hänellä oli jokseenkin samat tunteet, kuin jollakulla
astronoomilla joka on keksinyt uuden tähden. Vaan jos vertaamme
astronoomin ja pojan tunteitten syvyyttä, puhtautta ja pontevuutta
toisiinsa, niin varmaan on voitto pojan puolella eikä astronoomin.

Kesäiset illat olivat pitkät. Ei ollut vielä pimeä. Yhtäkkiä lopetti
Tom vihellyksensä. Edessänsä seisoi muukalainen, poikanen, jok'ei ollut
kynnenmustastakaan pitempi kuin hän itse. Vasta tullut muukalainen,
olipa se sitte mies eli nainen, vanha tahi nuori, herätti aina
suuren huomion tässä pienessä kylässä, jota kutsuttiin Pietariksi.
Paitsi tätä oli poika hyvissä vaatteissa -- hyvissä vaatteissa ja
vieläpä arkipäivänä. Tämä oli aivan hämmästyttävää. Hänellä oli lakki
uusinta muotia, uusi puhdas ja tahraamaton sininen verkanuttu, samoin
housutkin. Hänellä oli kengät jalassa, eikä ollut sen juhlallisempi
päivä kun Perjantai. Kaulaliinakin oli hänellä, hyvin koreasta
nauhasta. Hänen käytöksessänsä oli jonkinmoista kaupunkilaisuutta,
joka kovin harmitti Tom'ia. Kuta kauemmin Tom katseli tätä loistavaa
kummitusta, sitä ylenkatseellisemmasti nyrpisti hän nokkaansa
koristuksille, ja yhä huonommalta näytti hänestä hänen oma pukunsa. Ei
kumpikaan pojista virkkanut sanaakan. Jos yksi liikahti, niin liikahti
toinenkin, vaan ainoasti sivulle ja kierrellen. He katselivat toisiansa
kasvoista kasvoihin, silmästä silmään koko ajan.

Vihdoin sanoi Tom:

"Minä annan sinulle selkään!"

"Koeta, jos uskallat!"

"Miks'en uskaltaisi!"

"Etkä uskalla."

"Uskallan kyllä."

"Etpähän uskalla."

"Sepä kumma."

"No et uskalla."

"No uskallan!"

Hirvittävä hiljaisuus. Nyt sanoi Tom:

"Mikä sinun on nimes?"

"Mitä se sinua liikuttaa?"

"Kyllä minä näytän sinulle, että se liikuttaa."

"No, miks'et sinä näytä."

"Sano vielä sanakaan, niin -- !"

"Sanon, sanon, sanon! No nyt!"

"Nyt sinä olit viisas olevinasi. Tuommoisen miehen minä nyt pieksän
milloin hyvänsä, jos toinen kätenikin olisi taakseni sidottuna, kun
vaan haluaisin."

"No miks'et sinä tee sitä. Sinä vaan sanot niin."

"Ärsytähän minua, niin nähdäänpähän."

"Ärsytänhän minä; sillä olen nähnyt ennenkin monta yhtä hurskasta
samallaisessa katiskassa, kun sinäkin nyt."

"Viisastelia, sinä varmaankin luulet olevasi jotakin. Eikös niin?"

"Ha, ha! minkälainen hattu!"

"Saatathan sen rutistaa, jos et siitä pidä. Koeta saada pois se
päästäni; se joka sitä koettaa saa maistaa tuoreita korvapuustia."

"Etköhän valehtele!"

"Silloin valehtelet itsekin."

"Sinä olet suuri valehtelija etkä uskalla tulla esiin."

"Oh, mene tiehesi!"

"Kuules; jos sinä vielä noilla hyväilys-sanoillasi tulet esiin, niin
minä kapsautan kivellä kalloosi."

"Luonnollisesti teet sinä sen."

"Niin teenkin."

"Miks'et sinä tee sitä? Sinä kehut ja kehut tekeväsi, eikä siitä tule
mitään. Minkätähden? Juuri sentähden että olet pelkuri."

"Sinuako pelkäisin? Ohoo!"

"Siitäpä se näyttää."

"Mutta minä en ole pelkuri."

"Oletpa kyllä."

Taas pitkällinen äänettömyys, jolla ajalla pojat vielä tuimemmasti
tuijottivat toisiinsa ja kierrellen kuin kissat kuumaa kattilaa.
Yht'äkkiä seisoivat he olat vastatusten. Tom sanoi:

"Pois tieltä!"

"Mene itse!"

"Ei ole pakko."

"Ei minullakaan."

Näin seisoivat he; kummallakin jalat kulmassa, täten tukevammin
seistäksensä ja ponnistivat toinen toistansa, samalla vihaisesti
toisiansa katsellen. Vaan ei kumpikaan tullut voitolle. Näin
taisteltuansa, kunnes kumpikin oli punainen kuin kukko, päästivät he
varovasti toisensa ja Tom sanoi:

"Sinä olet pelkuri ja mammanporsas. Annahan olla, kun minä sanon
vanhemmalle veljelleni, niin kyllä hän sinut lämmittää vaikka
sakari-sormellansa; ja sen tekeekin hän, kun vaan sanon hänelle."

"Sinun vanhemmasta veljestäsi minä en piittaa mitään, sillä minulla on
veli, joka on paljoa suurempi ja vahvempi kuin sinun veljesi, ja joka
taitaa heittää milloin hyvänsä veljesi kuin rukkasen tuon lauta-aidan
yli." (Nämä veljet olivat kummallakin ainoasti mielikuvituksia).

"Se on valhe."

"Ei se sillä valheeksi jouda jos sinä sen sanot."

Tom piirti suurella varpaallansa viivan hiekkaan ja sanoi:

"Jos tuon yli uskallat astua, niin minä löylytän sinut, niin ett'et
pysy seisallasi."

Muukalainen astui heti rajan yli ja sanoi: "Nyt sanoit minut
löylyttäväsi; saapa nähdä tuleeko tuosta mitään?"

"Älä tunkeu päälleni. Katso itseäsi!"

"No, löylyttäväsihän sinä sanoit minut, -- miks'et tee sitä?"

"Lempo vieköön, kahdesta kymmenestä centistä tekisin sen."

Poika sieppasi kaksi kymmenen centin lanttia taskustansa ja näytteli
niitä irvistellen Tom'ille. Tom puukkasi häntä, niin että lantit
kilahtivat kadulle.

Samassa silmänräpäyksessä piehtaroivat pojat likasella kadulla, kovasti
pitäen toisistansa kun kaksi kissaa; ja yhden minuutin kuluessa sekä
vetivät että repivät he toisiansa tukasta, korvista, nenästä ja
mistä vähänkin kiinni saivat, täten peittäen itsensä sekä tuhalla
että kunnialla. Kohta sai tämä sekamelske jonkunlaisen muodon ja
tappelu-tuoksun läpi nähtiin Tommi istuvan kahanreisin vihamiehensä
päällä, muokaten häntä nyrkillänsä.

"Sano, kun olet saanut tarpeeksi", sanoi hän.

Poika kimpuili irti päästäksensä. Hän itki äänessä harmista.

"Sano milloin olet saanut tarpeeksi", sanoi taas Tom'i jatkaen työtänsä.

Vihdoin sai poika äänetyksi vaipuneella äänellä: "jo on tarpeeksi!" Nyt
päästi Tom'i hänet ylös ja sanoi:

"Olkoon opiksesi! Ehkä vasta katsot paremmin eteesi kenen kanssa rupeat
viisastelemaan."

Poika hyppäsi ylös, puisti tomun vaatteistansa, nyyhkien ja kakistellen
katseli vähä väliin ympärillensä ja puistaen päätänsä uhkasi kostaa
Tom'ille tämän "vasta kuin hän saapi hänet käsiinsä." Kaikelle tälle
nauroi Tomi kohti kurkkuaan ja alkoi pää pystyssä marssia matkoihinsa
koko tappelutantereelta. Vaan samassa kun Tom käänti selkänsä,
sieppasi poika kiven, ja heitti sillä Tom'ia selkään: samassa teki hän
kokonaisen käännöksen ja kiiti kun antilopi tiehensä.

Tom ajoi kavaltajaa jälestä aina kotiinsa saakka ja sai näin tietää
missä hän asui. Siinä jäi hän portilla vartioimaan ja vaati vihollista
tulemaan ulos; vaan vihollinenpa ei tullutkaan: seisoi vaan ikkunassa
ja irvisteli siitä Tom'ille. Vihdoin tuli pojan äiti, nimitti Tom'ia
häjyksi ja pahanilkiseksi katupojaksi ja käski hänen laputtaa tiehensä.
Nyt läksikin Tom'i pois, vaan uhkasi vielä kerran varrota "ulos tuon
pojan tuolta."

Tänä iltana tuli hän jokseenkin myöhään kotia. Kun hän kiipesi
ikkunasta sisään havaitsi hän tätinsä väjyksissä vartoovan häntä,
ja kun mummo näki missä siivossa hänen vaatteensa olivat, vahvistui
hänen päätöksensä timantti kovaksi vaihettaa Tomin lauantai-iltaiset
koululuvut vankeudeksi ja pakkotyöksi.




TOINEN LUKU.


Nyt oli lauantaiaamu, koko luonto oli kirkas ja puhdas kesäisessä
puvussansa ja hehkui eloa ja elämää. Runoutta oli joka sydämmessä, ja
jos sydän oli puhdas, niin puhkesi tämä runollisuus ääneen. Ilo loisti
kaikkein silmistä ja heidän askeleensa olivat keveät ja reippaat.
Akaasia-puut olivat täydessä kukkapuvussaan ja täyttivät ilman
tuoksullansa.

Vähän matkaa kylästä, kylän yläpuolella, kohosi Cardiff Hill'in ihana
ja viheriä kukkula, ja näytti täältä katsellen onnettarien asunnolta,
sillä niin uneksivan, rauhallisen ja viehättävän näköinen oli se.

Tom nähtiin katukäytävällä, kantaen toisessa kädessään maalilla
täytettyä ämpäriä ja toisessa pitkävartista maalaripenseliä. Hän
heitti silmäyksen lautta-aidalle, kaikki sulo katosi luonnosta ja
synkkä-mielisyys täytti hänen sielunsa. Lauta-aita, yhdeksänkymmentä
jalkaa pitkä ja yhdeksän jalkaa korkea! Elämä tuntui hänestä kovin
raskaalta ja tyhjältä. Huoaten pisti hän penselinsä maaliämpäriin, ja
siveli sillä joitakuita kertoja ylimmäistä lautaa, teki vielä kerran
samalla lailla, vertaili tätä vähäistä maalattua pilkkua tuohon melkein
äärettömään maalaamattomaan alaan, ja istausi kovin alakuloisena
eräälle puksipuun kannolle. Jim tuli portista hypellen kuin vuohen
poika, kantaen pientä läkki kannua ja laulaen: "tytöt ne Buffalossa
ovat kuin auran kukkii". Veden haku kauppalan kaivosta oli tähän saakka
ollut Tom'ista hyvin halveksittavaa työtä, vaan nyt se ei tuntunut
siltä. Hän muisti että kaivolla tapasi kumppania.

Valkoisia ja värjätyitä poikia ja tyttöjä odotti täällä aina siksi
kunnes heidän vuoronsa tulisi, tällä ajalla lepäsivät he, pelasivat
pois leikkikapineitaan keskuudessaan, riitelivät, pieksivät toisiaan
ja heittivät kuperkeikkaa. Hän muisti että vaikka kaivolle ei ollut
kuin joitakuita satoja askelia, Jim ei palannut sieltä milloinkaan
ämpärineen ennen tunnin kuluttua ja tämänkin ajan kuluttua vasta
silloin kun häntä käytiin hakemassa. Tom sanoi:

"Kuules Jim; minä käyn vedellä, jos maalaat sillä ajalla."

Jim pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei käy laatuun, masteri Tom, vanha
rouva käski minun vedelle, eikä luvannut minua viivyttelemään eikä osaa
ottamaan kumppanieni vehkeisiin. Hän sanoi: kyllä arvaan että, Tom
pyytää sinua maalaamaan edestänsä, vaan pidä sinä vaan huoli omista
asioistasi, -- kyllä minä itse maalauksesta huolen pidän."

"Oh, mitä sinä huolit hänen sanoistansa! Noinhan hän höpisee aina. Anna
tänne kannu -- minä en viivy minuuttiakaan liiaksi. Hän ei koskaan tule
tätä tietämään."

"En minä tohdi, masteri Tom. Vanha rouva iskee minua niskaan ja vääntää
minulta niskat nurin. Niin hän tekee!"

"Hän! Eihän hän lyö ketään -- korkeintaan antaa hän sormistimallaan
paukun päähän ja kuka tuota pelkäisi. Kielellään hän kantaa kyllä
suuria sanoja, vaan mitä niistä sanoista -- kunhan hän ei itke. Kuules
Jim, minä annan sinulle yhden marmoripallon. Sinä saat valkoisen
pallon."

Jim kävi jo epävakaiseksi.

"Ajattelepa Jim, valkoinen marmoripallo, ja vieläpä kaikkein siroin."

"Kas lempo, onpa todellakin pulska pallo, se täytyy tunnustaakseni.
Vaan masteri Tom, minua peloittaa niin peevelisti tuo vanha rouva."

Ihminen Jim'ikin oli -- kiusaus oli kovin suuri. Hän laski kannun
kädestänsä ja otti tuon valkoisen marmoripallon; vaan samalla alkoi
hän kiitää pitkin katua kannu kädessä, seurattuna joltakin kolisevalta
esineeltä. Tom maalasi lauta-aitaansa suurimmalla ahkeruudella, tohveli
kädessä ja voiton tunne loistaen silmistä vetäysi täti Polly pois
näyttämöltä.

Vaan Tom'in into ei kestänyt kauan. Hänelle juohtui ne huvitukset
mieleen, joilla hän oli aikonut itseänsä tänään huvitella, ja hänen
huolensa kasvoivat yhä suuremmiksi. Kohta, ajatteli hän, tulevat ne
pojat, joilla on vapaus, ja alkavat kaikin tavoin ilveillä siitä kun
minun pitää olla työssä -- ainoasti tämä ajatus poltteli jo häntä
kun tuli. Hän otti esiin maalliset omaisuuksensa ja tarkasteli niitä
-- pienoisia leluja, marmori-palloja ja kaikenlaista muuta pientä
rihkamaa, ehkä niin paljon, että hän näillä saisi palkatuksi työmiehiä,
vaan ei kumminkaan niin paljoa, että hän niillä olisi voinut ostaa
edes puolen tunnin täysinäisen vapauden. Hän pisti vähäiset tavaransa
takaisin taskuunsa, ja hylkäsi kokonaan sen ajatuksen että näillä
koettaa lahjoa kumppaninsa.

Tässä kamalassa ja epäilyksen alaisessa tilassa juolahti hänen
mieleensä onnellinen aate. Todellakin onnellinen. Hän otti pensselinsä
ja jatkoi erinomaisen tyynellä mielellä työtänsä. Kohta tämän jälkeen
ilmestyi Ben Roger näyttämölle, juuri se, jonka ivaa Tom enin
pelkäsi. Ben tuli hyppien ja tanssien -- täysi todistus siitä, että
hän oli hyvällä tuulella ja että hänen toiveensa olivat suuret ja
iloista laatua. Hän söi omenaa ja päästi vähä väliin pitkäveteisen ja
soinukkaan huudon, "hihoo", jota seurasi syvempi "plingplingplong,
plingeliplong": siten matki hän höyrylaivaa. Kun hän tuli lähemmäksi
hiljenti hän vauhtiansa, asettui keskelle tietä, kallistui oikealle
puolelle ja höyrysi, tehden suuren mutkan, maata kohden, vaarin ottaen
sekä arvonsa että kaikki temput, sillä hän oli olevinansa tuo yhdeksän
jalan syvässä kulkeva "Suuri Missouri." Hän oli samalla laivana,
katteinina ja signaalikellona, sentähden täytyi hänen otaksua olevansa
omalla täkillänsä, jolla itse käski ja toimitti käskynsä.

"Seisottakaa laiva, te siellä! Klingelikling." Laiva seisottui melkein
kokonansa ja ajoi katukäytävää kohden.

"Takaperin, puoli masiinaa! Klingelikling!"

Hän levitti sylensä ja laski ne sitte sivullensa.

"Kääntäkää oikealle! Klingelikling. Puh, puh, puh" samalla kierteli
hän kaikenlaisia mutkia ilmassa oikealla kädellänsä, sillä tämä kuvasi
suurta ratasta, joka oli neljäkymmentä jalkaa ympäriinsä. "Kääntäkää
vasemmalle! Klingelikling! puh, puh, puh."

Nyt alkoi vasen käsi samalla tavalla tehdä kiehkuroita ilmassa.
"Pitäkää oikealle! Klingelikling! Vasemmalle! Eteenpäin oikealle!
Seiso! Kääntäkää varovasti laiva! Klingelikling. Puh, puh, puh. Liinat
esiin! Joutukaat. Heittäkää ulos liina laiturille! -- Mitä te teette
siellä alhaalla? Pankaa liinat tuohon kantoon kiinni. Vetäkää nyt laiva
laituriin! Seisottakaa masiina, te siellä! Klingelikling."

"Shy-shy-shy!" (Hän laskee ulos höyryä venttiilien kautta).

Tom jatkoi maalaamistaan, eikä ollut näkevinänsä koko höyrylaivan
vehkeitä. Ben katseli vähän aikaa häntä ja sanoi sitte:

"Ha, ha, ha! Sinä olet luultavasti tuohon naulattu, eikös niin?" Ei
vastausta. Tom tarkasteli työtään taiteilian silmäyksillä, vetäsi vielä
kerran pensselillään, ja tarkasteli taas sitä samalla tavalla. Ben tuli
hänen vierellensä. Tomin suuhun tuli vesi kun näki omenan Ben'illa,
vaan hän pysyi työssänsä. Ben sanoi:

"Hei, poikaseni, sinun pitää olla työssä tänään, eikö niin?"

"Kah hiisi! Ben! Enpä huomannutkaan sinua."

"Kuules, minä olen aikonut mennä uimaan. Haluttaakos tullaksesi
mukaani? Vaan luultavasti sinä työskentelet mieluukkaammin, eikös niin?
Luonnollisesti?"

Tom katseli hetkisen tuota toista poikaa, sitte sanoi hän:

"Mitä kutsut sinä työksi?"

"Vai niin, eiköhän tuo ole työtä?"

Tom teki työtänsä ja vastasi mistään huolimatta: "ehkä lienee työtä,
ehkä ei. Sen vaan tiedän, että tämä huvittaa Tom Sawyer'iä."

"No älähän mitään -- ethän vaan tahtone sanoa, että tuota työtä teet
mielelläsi?"

Penseli jatkoi matkaansa.

"Tee tätä mielelläni? Niin, minä en ymmärrä, miks'ei tämä hauskuttaisi
minua. Sinä luultavasti luulet että tämmöistä työtä on minulle
jokapäivä tarjona?"

Tämä antoi asialle kokonaan uuden muodon. Ben herkesi pureskelemasta
omenaansa. Tom siveli penselillään erinomaisella taitavuudella ja
somuudella -- vetäysi vähän takaperin katsoaksensa vaikutusta, korjaili
sieltä ja täältä -- arvosteli uudestaan korjauksien vaikutusta. Kun Ben
katseli kaikkia näitä Tom'in liikunnoita mieltyi hän yhä enemmin tähän
työhön ja jopa sanoi viimen:

"Kuules Tom! annapa minunkin maalata vähäisen."

Tom aprikoi, oli vähällä myöntyä, vaan muutti päätöksensä. "Ei,
ei," vastasi hän, "ei se käy laatuun, Ben. Näet sä, täti Polly on
varsin tarkka tästä aidasta -- syystä että tämä on katua vasten,
ymmärräthän -- vaan jos tämä olisi pihan puolella, niin en minä siitä
juuri piittaisi, eikä hänkään. Hän on niin erinomaisen tarkka tästä,
senpätähden on tämä tehtävä hyvin tarkasti ja tyystisti. Luullakseni ei
tuhannessa ja tuskinpa kahdessa tuhannessa pojassa, löytyy yhden yhtä,
joka olisi mies tekemään tätä niinkuin se on tehtävä."

"Oh todellako -- onko se niin? Älä nyt ole turhamainen -- anna minun
nyt koettaa yksi ainoa kerta, hyvin vähäisen vaan. Minä antaisin sinun,
jos olisin sijassasi."

"Ben, hyvin mielelläni antaisin, minä vakuutan sen; vaan täti Polly --
niin, Jimikin tahtoi tehdä tätä, vaan hän ei päästänyt häntä tähän. Sid
tahtoi myös, vaan ei hänkän päässyt. No, käsitätkös nyt, missä pulassa
minä olen? Jos sinä maalaisit aidan ja jotai tapahtuisi sille --"

"Ole jaarittelematta! Minä teen sen aivan yhtä hyvin kuin sinäkin. Anna
minun vaan koettaa. Kuules -- saat siemen-kotin omenastani."

"No tuossa on. En kumminkaan, Ben, minua peloittaa --."

"Saat kokonaan."

Tom jätti epäilevän näköisenä, vaan ilosta tykkivällä sydämmellä
pensselin Ben'ille. Sillä ajalla kuin entinen höyry "Suuri Missouri"
teki työtä ja hikoili auringon paisteessa, istui mestari, joka oli
vetäynyt pois työstä, vierellä eräällä tynnyrillä siimeksessä, järsien
omenaansa ja miettien kuinka hän useampia syyttömiä niellä voisi.
Esineitä ei puuttunut häneltä; joka silmänräpäys tuli uusia poikia;
he tulivat juoksennellaksensa ja leikkiäksensä, vaan seisattuivat
maalaamaan. Kun Ben oli kyllästynyt; möi Tom lähimmäisen oikeuden
työhön Billy Pisher'ille hyvästä paperi-leijasta, ja kun tämä ei
enää jaksanut, maksoi Johnny Miller oikeuksistansa kuolleen rotan
ja kappaleen nuoraa, jolla rotta pantiin liikkeelle, j.n.e. tunti
tunnin perästä. Ja kun puolen-päivän aika tuli, oli Tom, joka aamulla
oli ollut köyhyyden rasittama poika parka, sanalla sanoen ympäröity
rikkaudella. Hänellä oli, paitsi jo lueteltuja kapineita, kaksitoista
marmoripalloa, kappale sinistä putelilasia; puukanuuna, avain, joka
ei avannut minkäänlaista lukkoa, kappale liitua, lasinen karahviinin
korkki, tinainen sotamies, pari meri-tähteä, kuusi sähikäistä,
silmäpuoli kissa, messinkinen oven salpa, koirattoman koiran
kaula-panta, puukon pää, neljä appelsiinin kuoren kappaletta ja kappale
ruostunutta läkkiä. Hänellä ei ollut koko ajalla mitään tehtävää ja
kyllin kyllä seuraa, -- ja lauta-aita oli kumminkin kolmeen kertaan
maalattu. Jos ei maali olisi loppunut, olisi kaikki kauppalan pojat
joutuneet häviöön.

Tom tuumaili itsekseen ett'ei maailma kumminkaan ollut niin nurja.
Tietämättänsä oli hän keksinyt suuren lain ihmiskunnan toiminnoissa,
nimittäin, ett'ei tarvinnut muuta kiihottaaksensa, joko pojan tai
aikuisenkin miehen halua saadaksensa jotakuta esinettä, kun tehdä
sen saaminen vaikeaksi. Jos hän olisi ollut suuri ja viisas filosofi
(tieto-viisas), niinkuin tämän kirjan tekiä, niin olisi hän nyt
käsittänyt, että työtä on kaikki se, jota ihminen on pakoitettu
tekemään, vaan leikkiä se, johon hän ei ole pakoitettu. Tästä olis hän
ymmärtänyt senkin, miksi konstikukkasten valmistaminen tai polku-myllyn
polkeminen ovat työtä, kun keilin heitto ja Mont-Blanc'ille kiipeäminen
ovat ainoasti huvitusta. Englandissa löytyy rikkaita herroja,
jotka kesällä joka päivä ajaavat neljän hevosen vetämiä vaunuja
kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen peninkulman matkan, syystä, että tämä
oikeus maksaa heille suuria rahasummia; vaan jos heille tarjottaisiin
palkka työstänsä, niin muuttaisi tämä asian työksi, ja he herkeäisivät
siitä paikalla.




KOLMAS LUKU.


Tom näyttäysi nyt täti Pollylle, joka istui ikkunassa eräässä
iloisessa kartanon puolella olevassa huoneessa, joka oli samalla
sänkykammari, kirjasto, ruokahuone ja sali. Kesäinen ilma, rauhallinen
hiljaisuus, kukkien tuoksu ja mehiläisten nukuttava surina olivat
tehneet vaikutuksensa, hän oli nyökähtänyt uneen neuloessansa -- sillä
hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa -- kissa oli nukkunut hänen
polvillensa. Lasi-silmänsä oli hän varmuuden vuoksi nostanut harmaalle
päälaellensa. Hän arveli Tom'in luonnollisesti jo ammon sitte menneen
tiehensä, ja nyt ihmetytti häntä se, että hän näin pelkäämättä antausi
hänen käsiinsä. Tom sanoi:

"Täti pääsenkö minä jo leikittelemään?"

"Mitä, nyt jo? Kuinka paljon sinä olet maalannut?"

"Koko lauta-aidan."

"Tom, älä nyt valehtele. Minä en kärsi sitä."

"Enhän minä valehtele, täti; koko lauta-aita on todellakin maalattu."

Täti Polly ei uskonut vähän vähääkän hänen vakuutuksiansa. Hän meni
itse katsomaan, ja olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos olisi löytänyt
kaksikymmentä prosentia Tomin ilmoituksesta todeksi. Nyt kun hän näki
että koko lauta-aita oli maalattu, ei ainoastaan maalattu, vaan vieläpä
toisen ja kolmannenkin kerran tarkkuudella maalattu, ja että sitä
paitsi oli alareunaan vedetty musta rantu, niin hänen hämmästyksensä
oli sanomattoman suuri. Hän sanoi:

"No, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut tuota! Se nyt on aivan
kieltämätön asia, että sinä saatat tehdä työtä, jos vaan tahdot, Tom."

Vaan nyt laimenti hän kiitoksensa, jatkaen:

"Kumminkin täytyy minun sanoa, että sinä hyvin harvoin tahdot. No
menehän nyt leikittelemään, vaan laittaukin koreasti viikon kuluessa
kotiin, ymmärrätkös, muutoin juovitan selkänahkasi, muista se."

Hän oli niin valloitettu hänen loistavasta työstään, että hän otti
hänet mukaansa pieneen ruoka-komeroon, valitsi erinomaisen pulskan
omenan ja antoi sen hänelle, pitäen samassa pienen puheen siitä, kuinka
paljon arvokkaampi ja maukkaampi makeislahja on, kun se on saatu
synnittä ja hyvillä kilvoituksilla. Hänen lopettaissansa tätä hyvin
valitulla raamatunlauseella, "kaappasi" Tom piparikakun.

Nyt juoksi hän ulos ja näki Sidin nousevan rappusia, jotka portilta
veivät sisähuoneisiin toisessa kerrassa. Savipallia oli saapuvilla
ja silmänräpäyksessä oli ilma täytetty niillä. Ne suhisivat Sidin
ympärillä kuin rakeet, ja ennenkuin täti Polly oli ennättänyt kerätä
hämmästyneet sielunsa voimat ja joutunut avuksi, oli kuusi eli
seitsemän savipalloa sattunut Sidin selkään, Tom pelastaunut yli
lauta-aidan ja hävinnyt. Talossa oli portti, vaan tämä oli tavallisesti
kovin ahdas hänen käytettäväksensä. Nyt, kun hän oli tehnyt rätingin
Sidin kanssa, tuosta sanasta, joka oli vetänyt huomion tuohon mustaan
rihmaan ja saattanut hänet ahdinkoon, oli hänen sielunsa-rauha taasen
tasapainossa.

Tom juoksi pitkin katua, pysytellen seinävierillä, ja katoisi viimein
likaselle solalle, joka oli tätinsä navetan takana. Kun hän varmuudella
oli jättänyt ne paikat, joilla hänet olisi voitu kiinniottaa ja
rangaista, niin asetti hän askeleensa suurelle torille, jolla kaksi
sotaista kompaniaa poikia, ennen tehdyn päätöksen mukaan, seisoivat
asetettuna vastakkain, toistensa päälle hyökätäksensä. Tom oli yhden
näiden armeiain kenrali, Joe Harper hänen paras ystävänsä, toisen. Nämä
suuret päälliköt eivät alentaneet itseänsä niin paljon, että olisivat
ottaneet osaa tappeluun -- se soveltui paremmin noille alhaisille
-- vaan istuivat yhdessä korkeammalla paikalla, sieltä ajutanttein
avulla johdattaen tappelua. Pitkällisen ja kovan tappelun perästä
sai Tomin joukko suuren voiton. Sitten luettiin kuolleet, vangit
vaihettiin, tulevan sodan ehdoista suostuttiin ja välttämättömästi
tapahtuva tappelu päivä määrättiin, jonka jälkeen sotajoukot asetettiin
joukkoihin ja rivihin ja marssivat tiehensä. Tomkin valmistausi
lähtemään yksinään kotiinsa.

Kun hän oli tullut Jeff Thatcherin kartanon edustalle, näki hän
puutarhassa uuden tytön -- viehättävän pienen sinisilmäisen olennon,
jonka pitkä ja paksu valkoinen tukka oli letitetty kahdelle letille,
hänellä oli valkoinen suvihame päällänsä ja pienet viirustellut
housut jalassansa. Uros, joka juuri oli ruunattu kunnialla, antautui
nyt laukauksen laukaisematta. Eräs Amy Lawrence katosi hänen
sydämestänsä, eikä jättänyt edes muiston tunnetta jälestänsä. Hän
oli luullut rakastavansa häntä ylitse kaikkea, hän oli pitänyt
kiihkoansa rakkautena, ja katso, tämä oli ollut ainoastaan pieni,
löyhä, pian katoava taipumus. Kuukausia oli kulunut ennenkuin hän oli
voittanut hänet, ainoastaan viikon päivät oli kulunut siitä kun Amy
oli tunnustanut rakkauttansa hänelle, ainoastaan seitsemän lyhyttä
päivää siitä, kun hän oli tullut maailman onnellisimmaksi pojaksi, ja
nyt oli hän silmänräpäyksessä kadonnut hänen sydämmestänsä, ikäänkuin
sattumalta tullut vieras, joka tulee ja lähtee.

Hän katseli salaisesti tätä uutta enkeliä, kunnes hän näki itsensä
huomatuksi. Sitten alkoi hän, ikäänkuin olisi ollut tietämätöin hänen
läsnäolostansa, tehdä kaikenlaisia poikamaisia temppuja, tällä tavoin
vetääksensä huomiota puoleensa. Juuri kuin hän oli päässyt vauhtiinsa
ja teki kaikenlaisia hirvittäviä voimistelu liikkeitä, heitti hän
silmäyksen sivulle ja näki tytön likenevän pytinkiä. Tom meni aidan
luo, nojautui sitä vasten toivoen hänen vielä vähäisen viipyvän. Hän
viivähtikin hetkisen rappusilla ja alkoi sitten lähestyä ovea. Tom
huokasi syvältä kun tyttö pani jalkansa kynnykselle, vaan samalla
kirkastui hänen muotonsa; sillä juuri ennenkuin tyttö meni ovesta
sisään heitti hän yli lauta-aidan keto-orvokin kukan. Poika juoksenteli
ympäriinsä, seisottui pari jalkaa kukasta, varjotti sitten silmänsä
kädellään ja alkoi katsella pitkin katua, ikäänkuin hän siellä olisi
nähnyt jotakin eriskummallista. Nyt otti hän kadulta erään oljen
korren ja koetti sitä, pää keikallaan, saada seisomaan nenällään,
ja kun hän tätä tehdessään hoippui puolelta toiselle, tuli hän aina
lähemmäksi keto-orvokki-kukkaista; viimein lepäsi hänen paljas jalkansa
sen päällä, hänen notkeat varpaansa kietoutuivat sen ympäri, hän
hyppeli yhdellä jalalla pois aarteinensa ja katosi nurkan taakse. Vaan
ainoastaan minuutiksi -- siksi, kunnes hän oli asettanut kukkasen
sydämmensä eli ehkäpä mahansa lähisyyteen; sillä hän ei ollut juuri
taitava anatomiassa, eikä muutoinkaan kovin kriitillinen.

Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä,
näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää
näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö
oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.

Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että
täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle
on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli
heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä
ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan
sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:

"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."

"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi
alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."

Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen
rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin
harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän
Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se
meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi -- niin iloiseksi, että hän
hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan
sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka
tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko
maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja
kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä
tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha
rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen
vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen:
"nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava
kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:

"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."

Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista
sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei
hän sanonut muuta kuin:

"Hm -- jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa
sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en
minä olisi läsnä."

Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle
jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että
tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä
ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa
surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli
suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa
hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä.
Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä
kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin
katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut
näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella,
ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä
anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja
kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän
näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä,
kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu
sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä,
kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi
Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää
kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa
kylmänä ja vaaleana -- pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat
nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle,
että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan,
ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin
nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.

Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei
hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo
keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen
lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että
oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien
huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta
ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.

Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset
tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat
yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka
muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan
tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta
kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto
oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.

Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti
merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan
tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja
toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa
minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin
koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen
suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä
mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen
viimein nukkavieruksi.

Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen
eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen
tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan
ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta
toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen
jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein
kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä
liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen
kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja
niin tahtoi hän kuolla -- ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei
ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa,
joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä
muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska
viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän
katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua -- ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa
kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän
vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti
hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?

Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän
hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi
vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.

Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä
nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä
johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn
ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi
lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.

Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle,
talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid,
vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti
hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä -- sillä vaara loisti Tom'in
silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid
tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.




NELJÄS LUKU.


Aurinko nousi valaisemaan hiljaista maailmaa ja paistoi tuon
rauhallisen kauppalan yli ikäänkuin olisi tahtonut heittää
sille siunauksen säteitä. Aamuisen syötyä piti täti Polly
perhe-jumalanpalveluksen. Hän alkoi rukouksella joka perustautui
paraastaan raamatun lauseisiin, jotka olivat yhteen muuratut
hänen omilla ajatuksillaan, ja tästä korkeudesta luki hän lavean
luvun Mooseksen laista, juuri kuin se olisi ollut luettu Siinain
vuorelta. Nyt vyötti Tom kupeensa, niin sanoaksemme, ja alkoi
"lukea lauseitansa." Sid oli jo oppinut läksynsä useampia päiviä
takaperin. Tom pani kaikki voimansa liikkeelle oppiakseen viisi värsyä
ulkoa; ja hän valitsi osan Vuori-saarnasta kun ei voinut löytää
lyhempiä värssyjä. Puolen tunnin kuluttua oli hänellä epätietoinen
yleinen käsitys läksystänsä, vaan ei muuta, sillä hänen sielunsa
vaelsi kaikilla inhimillisen aatoksen aloilla; ja hänen sormiansa
vaivasi erinomainen nypelöimisen halu. Mary otti hänen kirjansa,
kuulustaaksensa häntä ja hän koetteli löytää tiensä sumussa.

"Autuat ovat -- hm, hm."

"Hengellisesti."

"Niin -- hengellisesti autuat -- hengellisesti -- hm -- hm."

"Vaivaiset --"

"Vaivaiset; autuat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän -- heidän
--"

"Heidän --"

"Sillä heidän. Autuat ovat hengellisesti vaivaiset sillä heidän -- on
taivaan valtakunta. Autuaat ovat murheelliset, sillä he -- he --."

"Saa --"

"Sillä he -- hm"

"S-a-a"

"Sillä he saa --. No, en minä tiedä mitä se on."

"Saavat!"

"Vai saavat! Sillä he saavat -- sillä he saavat -- hm -- hm -- saavat
murheen -- hm -- hm -- siunatut ovat -- ovat -- hm -- murheelliset
sillä he saavat -- saavat mitä? Miks'et sinä sano, Mary? Mikä pakko
sinun on olla noin pilkallinen?"

"Ooh Tom, sinä tomppeli parka, se ei ole pilkatakseni sinua. Tuo nyt ei
koskaan juontuisi mieleenikään. Sinun täytyy lukea paremmin. Älä nyt
tule alakuloiseksi, Tom, sinä jaksat kyllä lukea tuon -- ja jos sen
teet, niin lahjoitan minä sinulle jotakin aivan kaunista! Kas niin, nyt
sinä olet sievä poika."

"Hyvä! Mitä se on, Mary? Sanoppas minulle, mitä se on."

"Ole nyt huoleta siitä, Tom. Tiedäthän, kun minä kerran sanon että se
on kaunista, niin se on kaunista."

"Niin, se on todellakin tosi, Mary. Hyvä on, minä 'jykerrän' vielä
kerran läpi tämän."

Ja hän alkoi "jykertää" sitä; ja uteliaisuuden ja voitonhimon voima
olikin niin suuri, että hän teki tätä semmoisella ahkeruudella jotta
sai juhlallisen voiton.

Mary antoi nyt hänelle ihan uuden "Barlow-veitsen", joka maksoi
kaksitoista centiä; ja se ihastuksen kuume, joka valloitti hänen
ruumiinsa, liikutti kovin hänen sydäntänsä. Tosi on, veitsi ei
kelvannut vuoluveitseksi, vaan se oli "milt'ei oikea Barlow", ja
se oli juuri jotakin käsittämättömän suurta, vaikka se on -- ja
ehkä aina tulee olemaan -- suuri salaisuus, mistä Lännen pojat ovat
saaneet sen käsityksen, että tämmöinen ase saattaisi mahdollisesti
olla väärennetty. Tom koetteli tätä ruokakaappiin ja valmistautui
koettelemaan sitä vaatekaappiinkin juurikuin hänet kutsuttiin ulos,
pukeutumaan pyhäkouluun.

Mary antoi hänelle pesuvadin ja kappaleen saipuata, ja hän meni ulos
portista ja asetti pesuastian pienelle penkille portin ulkopuolelle;
sitten liotti hän saipuan vedessä ja pani sen pois, kääri hihansa,
kaatoi hiljaa veden maahan, jonka tehtyä hän meni keittiöön ja alkoi
hieroa käsiliinalla uutterasti kasvojansa oven takana. Vaan Mary
sieppasi käsiliinan hänen silmiltänsä ja sanoi:

"Hyi etkös häpeä Tom? Sinun ei pitäisi olla noin kelvotoin. Vesi ei
suinkaan vahingoita sinua."

Tom tuli vähän hämillensä. Pesuastia täytettiin uudestaan ja nyt
seisoi hän hyvän aikaa kumartuneena sen yli, kiihottain uskallustansa;
viimmein veti hän syvän huokauksen ja alkoi. Kun hän nyt tuli
keittiöön, silmät kiinni, ja käsillään haparoiden käsiliinaa, valui
kumoomaton todistus saipuanvaahtoa ja vettä hänen naamastansa. Vaan
kun hän oli pyhkinyt itsensä, ei hän vielä ollut tyydyttävä, sillä tuo
puhdas piiri loppui hänen leukaansa ja poskille ikäänkuin naamari;
tämän alla ja sen kummallakin puolen, oli musta pinta kastelematonta
maata, joka ulottui etupuolelta alaspäin ja ympäri niskaa takapuolelta.
Mary otti nyt hänet käsillensä, ja kun oli saanut hänet pestyksi, oli
hän mies ja kanssakristitty ilman värivaihteluitta, ja hänen läpimärkä
tukkansa oli hyvin harjattu ja nuo lyhyet kiehkurat niin järjestetyt
että ne antoivat pulskan ja suhteellisen yleisen vaikutuksen.
Salaisuudessa koetti hän venyttää kiehkuroitaan suoraksi; sillä hän
piti niitä naismaisena, ja ne täytti hänen elämänsä katkeruudella.
Sitten toi Mary esiin eräät hänelle kuuluvat vaatteet, joita hän oli
käyttänyt jo kaksi vuotta pyhinä -- näitä kutsuttiin lyhyesti hänen
"toisiksi vaatteiksensa" -- ja näin tunnemme nyt hänen vaatevarastonsa.
Tyttö "siisti hänet" kun ensiksi oli itse pukeunut; hän pani hänen
puseronsa napit kiinni aina ylimmäiseen saakka, käänti tuon leveän
paidan kauluksen kauniisti olkapäille, harjasi hänen vaatteensa ja
asetti hänen päähänsä kirjavan olkihatun. Hän näytti nyt pulskemmalta
vaan aivan vähän kotiutuneelta noissa ehjissä ja puhtaissa vaatteissa,
jotka harmittivat häntä kovin. Hän toivoi että Mary unhottaisi
hänen kenkänsä, vaan toivo petti; Mary voiteli perinpohjin ne
talilla, niinkuin tapa oli ja asetti ne hänen eteensä. Hän kadotti
kärsivällisyytensä ja valitti että häntä aina pakoitettiin tekemään
sitä, jota hän ei tahtonut tehdä. Vaan Mary sanoi houkutellen:

"Ole nyt siivo, Tom -- onkos tuo nyt siivo poika?"

Nyt veti hän jupisten kengät jalkaansa, Mary oli kohta valmis ja kaikki
kolme lasta läksivät Pyhäkouluun, paikka, jota Tom vihasi kaikesta
sielustaan, vaan johon sekä Sid että Mary olivat kovin ihastuneet.

Pyhäkoulua kesti kello yhdeksästä puoleen yhteentoista: sen jälkeen
alkoi jumalan palvelus kirkossa. Kaksi lapsista jäivät aina paikallensa
vapaasta tahdostaan saarna-ajaksi, ja kolmas jäi myöskin aina --
tehokkaimmista syistä. Kirkon penkit, jotka olivat toppaamattomat ja
korkeilla selkälaudoilla, voivat sisältää noin kolmesataa henkeä;
rakennus oli pieni ja vaatimaton, varustettuna pienellä tornilla, joka
oli ikäänkuin lankuista laadittu laatikko katolla. Ovella kääntyi Tom
takaisin ja sanoi eräälle pyhävaatteisin puetulle koulu-kumppanillensa:

"Kuules Bill, onko sinulla keltaista lippua?"

"On."

"Paljonko sinä siitä tahdot?"

"Mitäs sinulla on annettavaa?"

"Kappale lakeria ja onki."

"Näytäs tavarasi."

Tom veti tavaransa esille. Ne olivat tyydyttävät ja esineet vaihtoivat
omistajia. Sitten möi Tom kolmesta punaisesta lipusta pari valkoista
marmori palloa ja parista sinisestä jotakuta muuta pientä rihkamaa.
Hän piti varalla kun muita poikia tuli, ja osteli heiltä vielä noin
kymmenen eli viidentoista minuutin ajan kuluessa eri-värisiä lippuja.
Nyt tuli hän hyvästi puetetun, vaan meluavan poika- ja tyttö-parven
joukossa kirkkoon, meni paikallensa ja alkoi riidellä ensimäisen
pojan kanssa, joka sattui saapuville. Opettaja, totinen, vanha mies,
tuli väliin, kääntyi hetkiseksi pois, ja Tom tukisti erästä poikaa,
joka istui etupenkissä; vaan oli kiintynyt kirjaansa kun poika
kääntäysi katsomaan; sitte pisti hän erästä toista poikaa neulalla,
ei muun tautta kuin saadaksensa kuulla miten tämä huusi "Aai!" ja sai
uudet nuhteet opettajaltansa. Tom'in luokkakumppanit olivat kaikki
samallaisia -- levottomia, häliseviä ja rauhan rikkojia. Läksyjänsä ei
yksi ainoakaan osannut milloinkaan virheettömästi ulkoa, vaan heitä
piti vähä väliin auttaa. Kumminkin pääsivät aina niukuin naukuin sen
läpi, jonka tehtyä he saivat palkinnoksensa pienen sinisen paperilipun,
jolle oli painettu raamatun lauseita, yksi sininen lippu oli palkinto
kahdesta värsystä läksyssä. Kymmenen sinistä lippua vastasi yhden
punaisen ja taidettiin vaihdettaa semmoiseen; kymmenen punaista
vastasi yhden keltaisen. Kymmentä keltaista lippua vastaan, antoi
koulun ylitarkastaja oppilaalle yhden hyvin yksinkertaisesti nidotun
raamatun, (joka näin helppoina aikoina maksaa noin neljäkymmentä
cent'iä). Kuinkahan monella lukioistani olisi semmoinen ahkeruus ja
into, että lukisi ulkoa kaksi-tuhatta raamatun värssyä, jos saisi
Dorenkin kuvaraamatun. Ja kumminkin ansaitsi Mary tällä tavoin kaksi
raamattua; tämä kärsiväisyyttä koettava työ kesti kaksi vuotta; eräs
poika saksalaista suku-perää oli jo ansainnut neljä tahi viisi.
Kerran luki hän yhteen mittaan kolmetuhatta värsyä; vaan tämä sielun
ponnistus vaikutti häneen niin, että hän ei tästä päivästä ollut
muuta kuin epatto -- harmittava vahinko koululle, sillä juhlallisissa
tilaisuuksissa otti yli-tarkastaja aina esille tämän pojan (Tom'in
selityksen mukaan) "röyhkeilemään". Ainoastaan vanhemmat oppilaat
onnistuivat pitämään lippunsa ja kyllin jatkamaan tätä ikävää työtä,
saadaksensa raamatun, ja senpätähden olikin tämän palkinnon antaminen
harvinainen ja merkillinen tapaus; tuo onnellinen oppilas oli sinä
päivänä niin suuri ja etevä, että joka ikisen koulupojan rinta
täytettiin uudelta kunnian himolta, jota kesti useinkin kaksi viikkoa.
Luultava on, ett'ei Tom'in hengellinen vatsa ollut kuunaan halunnut
tätä palkkiota, vaan epäilemättä oli koko hänen olentonsa jo kauan
toivonut tätä kunniaa ja huomiota, joka seurasi sitä samaa.

Laillisella ajalla astui yli-tarkastaja saarnastuolin eteen, virsikirja
kädessä ja etu-sormi pistetty lehtien väliin, pyytäen huomiota.
Kun Pyhäkoulun yli-tarkastaja pitää tavallisen pienen puheensa, on
virsikirja hänen kädessänsä yhtä välttämätön, kuin nuotti-vihko on
yksin-laulajan kädessä, hänen laulu-lavalla ollessansa -- vaikka
_miksi_ on tietämätön, sillä ei kumpikaan heistä heitä silmäystäkään
virsikirjaansa tai nuotti-vihkoonsa. Tämä yli-tarkastaja oli laiha,
pujo-partainen ja puna-tukkainen noin viiden neljättä vuoden vanha
olento; hänen nutussansa oli jäykkä pystykaulus, jonka yläreuna hipoi
korvia, ja jonka terävät nurkat käpristyivät hänen suupieliinsä.
-- Tätä turvaa seurasi täytymys aina katsella suoraan eteenpäin,
ja kääntää koko ruumiinsa, jos tarve vaati katsomaan syrjään.
Hänen leukansa lepäsi rimpsunenäisellä, pankki-setelin leveysellä
huivisiekaleella, hänen kenkänsä kärjet olivat sen ajan muodin mukaan
ylöspäin käyristetyt, ikäänkuin luistimen kärjet -- jonka vaikutuksen
kengissään nuoret miehet suurella ahkeruudella ja kärsivällisyydellä
aikaan saivat niin, että tuntikausia istuivat kärjet käpristettynä
seinää vasten. Herra Valter oli hyvin totisen näköinen ja sydämmessään
hyvin vilpitön ja rehellinen; hän piti pyhiä-kappaleita ja paikkoja
niin suuressa kunniassa ja niin eroitettuna maallisista esineistä, että
hänen pyhäkoulu-äänensäkin oli saanut tietämättänsä eriskummallisen,
juhlallisen painon, joka siltä kokonaan puuttui arkipäivinä. Hän alkoi
puheensa näin:

"Nyt, lapseni, toivon minä, että te istutten niin suorana ja siivolla
kuin mahdollista, ja tarkkuudella kuulette minua noin parin minuutin
aikaa. Aivan niin, se on oikein. Noin on pienten poikain ja tyttöin
aina tehtävä. Minä näen erään pienen tytön katselevan ulos ikkunasta,
-- hän luulee luultavasti minun olevan jossain tuolla ulkona -- ehkä
jossakussa puussa, pitävän puhetta pienille lintusille. (Myöntäviä
tirskutuksia). Minua hauskuttaa paljon, nähdessäni, niin monta iloista
ja siistiä pientä muotoa kokoontuneena tällaiseen paikkaan, jossa
he saavat oppia hyvästi ja kauniisti käyttäytymään, kun myös hyvää
tekemään."

Ja niin edespäin ja niin edespäin. Se ei ole tarpeellista että tähän
kirjoittaa koko esitelmää, koska se oli mallin mukaan, joka ei juuri
vaihettele, ja siis kaikilta tunnettu. Kolmas ja viimeinen osa puheesta
häirittiin uudistetulta tappelulta ja muilta vehkeiltä eräitten
poikain välillä, joka vähitellen leveni levenemistään, kunnes tyrmäsi
semmoisiin liikkumattomiin kallioihin, kuin Mary ja Sid. Vaan kussa
Valterin ääni vaikeni, vaikeni myös kaikki hälinä, ja puheen loppu
vastaanotettiin hiljaisella tyytyväisyydellä.

Suurin syy kuiskutukseen oli se erinomainen ja harvinainen tapaus,
että -- vieraita tuli kouluun. Kirkkoon astui nimittäin asianajaja
Thatcher, ja hänen seurassansa, ensiksikin eräs heikko ja ijähtynyt
vanhus, toiseksi, kaunis, pulska, keski-ikäinen herra raudanharmaalla
tukalla, ja viimeksi hyvin ystävällinen nainen, joka epäilemättä oli
viimeksi mainitun herran rouva. Rouva talutti pientä tyttöistä. Tom
oli ollut aivan rauhaton ja täytetty vihalta ja harmilta, jota paitsi
omatunto vaivasi häntä -- hän ei taitanut katsoa Amy Lawrencea silmiin,
eikä kärsiä hänen rakastuneita silmäyksiänsä. Vaan kun hän näki tuon
pienen vasta-tulleen tytön, täytyi hänen sielunsa silmänräpäyksessä
suloisimmilta tunteilta. Seuraavana hetkenä koetti hän vetää huomiota
puoleensa kaikin voimin -- sätki poikia korville, irvisteli, sanalla
sanoen, käytti kaikkia keinoja, joiden pitäisi miellyttää tyttöä, ja
voittaa hänen suosionsa. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan yksi asia --
muisti tuosta nöyryytyksestänsä tämän ihanan immen ryytimaassa; vaan
tämä muisto, kirjoitettu hiekkaan, poistettiin noilta sulon aalloilta,
jotka vieryivät sen yli. Vieraat asetettiin istumaan kunniaistuimelle,
ja niin pian kuin herra Valter oli lopettanut puheensa, esitteli
hän heidät koululle. Tuo keski-ikäinen herra havaittiin nyt olevan
suuri ja merkillinen mies; ei sen vähempi kuin piiri-tuomari --
kaikissa tapauksissa suurin ja etevin olento, jonka lapset olivat
nähneet. He kummastelivat mistä aineesta tuo noin mahtava mies oli
tehty; ja toivoivatpa vähin saavansa kuulla hänen kiljuntaansa, vaan
pelkäisivätkin vähin tätä. Hän oli Konstantinopolista, joka oli
kaksitoista peninkulmaa Pietarista -- siis paljon matkustanut ja nähnyt
-- juuri nuo silmät olivat nähneet piiri-raatihuoneen, jolla sanottiin
olevan rauta-katto. Sen kunnioituksen, jotka nuo mietteet antoivat,
todisti paraiten tuo syvä hiljaisuus ja tuijottavat silmäykset. Tuo
oli siis se mainio Laamanni Thatcher, heidän oman tuomarinsa veli.
Jeff Thatcher kävi heti esiin, "näyttääksensä" kuinka ystävällisellä
kannalla hän "oli tuon suuren herran kanssa: ja näin tulla kadehtituksi
koko koululta. Se olisi ollut koko musiikki hänen korvillensa, jos hän
olisi kuullut mitä kuiskettiin.

"Vaan katsokaas Jeffiä! Hän menee heidän luoksensa. Ai, katsokaas!
Hän aikoo antaa kättä -- hän antoi todellakin kättä. Leikittä, etkös
toivoisi olevasi Jeffin siassa."

Herra Valter koetti kaikin voimin "näyttäytyä" viran puolesta, jakeli
käskyjä, tuomitsi, muistutti tuolla, täällä, ja joka paikassa, jos
vähänkin sai tilaisuutta. Kirjaston-hoitaja "näyttäytyi", juoksennellen
edestakaisin syli täynnä kirjoja, ja semmoisella melskeellä ja
hyöringillä, joka on näitten pienten virkamiesten suurin ilo. Nuoret
opettajat "näyttäytyivät" helposti nuhdellen oppilaitansa ja muilla
pienillä mahtavuutensa osoitteilla, ja tarkasti pitäen vaarin
järjestyksestä; useimmalla opettajalla ja opettajattarella oli jotakin
tehtävää kirjavarastossa saarnastuolin juurella, ja sen jonka he
tekivät, oli aina uudestaan tehtävä, pari eli kolmekin kertaa (hyvin
silmäänpistävällä harmilla). Pienet tytöt "näyttäysivät" itsekukin
tavallansa, ja pienet pojat "näyttäysivät" semmoisella innolla,
että ilma oli täytetty pureksituilta paperipalasilta ja rähinältä.
Kaiken tuon yli vallitsi tuo mahtava mies, mahtava tuomari hymy
huulillansa ja lämmitellen itseänsä kunniansa auringon valossa,
sillä hänkin "näyttäytyi" tavallansa. Yhtä ainoata puuttui herra
Valterin ilo, ollaksensa täydellinen, ja se oli tilaisuus saada antaa
raamattupalkkio, ja näyttää se ihme-lapsi, joka tämän oli ansainnut.

Useammalla lapsella oli joitakuita keltaisia lippuja, vaan ei
yhdelläkään ollut tarpeeksi -- hän oli käynyt kyselemässä kaikilta
parhailta oppilailta. Hän olisi antanut kaikki omaisuutensa, jos olisi
saanut tuon saksalais-pojan järjellisenä takaisin kouluun.

Ja nyt, samassa silmänräpäyksessä kun kaikki toivo oli lakannut, toi
Tom Sawyer esiin yhdeksän keltaista, kymmenen punaista ja kymmenen
sinistä lippua, ja tahtoi raamattua! Tämä oli kun salama pilvettömältä
taivaalta. Valter ei ollut odottanut pyyntöä tältä taholta kymmeneen
vuoteen. Vaan asiata ei voitu kiertää -- tässä oli lupaukset, ja
ne piti mitä lupasivat. Tom kohotettiin siis tuomarin ja muitten
valittujen joukkoon, ja tämä ilmoitus annettiin pääkortteerista. Tämä
oli vuosikymmenen merkillisin tapaus; ja niin suuren huomion nosti se,
että se kohotti sen esineen itse laki-ihmisen rinnalle, ja koululla oli
nyt kaksi ihme-lasta tirkistettävänä, siihen sijaan kun ennen oli ollut
yksi. Poikia kalvasi kova kateus, varsinkin harmitti niitä, jotka nyt
kovin myöhään havaitsivat edistäneensä tätä vihattavaa kunniaa niin,
että olivat myöneet lippunsa niitä Tom'in rikkauksia vastaan jotka hän
oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat
itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta
käärmeeltä.

Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli
mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin
puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi
hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt
päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli
koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa --
tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä
ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän
ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin
vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs
salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, -- hänen sydämensä murtui; hän
vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,
ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.

Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi
tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti -- osaksi siitä syystä,
että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi
osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi
mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä
-- jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja
kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen
nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:

"Tom."

"Ei suinkaan, ei Tom -- se on --"

"Tuomas."

"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on.
Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa
sitä minulle?"

"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra
tuomari.' Muista olla kohtelias."

"Tuomas Sawyer -- herra tuomari."

"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi
tuhatta värsyä on jo koko joukko -- aivan paljon. Sinun ei tarvitse
kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa
niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin
ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan
menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun
kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee
kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä
hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi
minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten
lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä
kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi
suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä -- sitä et
totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale,
jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan -- niin, minä tiedän ett'ei
sinulla ole mitään sitä vastaan -- sillä me kunnioitamme ja rakastamme
ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista
opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen
nimeä?"

Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän
ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa.
Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata
yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, -- miksi kysyi nyt tuomari häneltä?
Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:

"Vastaa Herralle, Tuomas -- älä pelkää."

Tom parka oli tuhon alainen.

"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen
opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.

"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli --

"_Taavetti_ ja _Goliathi_."

Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.




VIIDES LUKU.


Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet
kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan
puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat
vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly
tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin
pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin
mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista
sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja
puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja;
pormestari rouvinensa -- sillä heillä oli pormestari täällä, muitten
korukalujen joukossa -- rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas
nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä
varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja
juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin
asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori
Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta
tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla
koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan
kaikki nuoret kauppa-palveliat -- sillä he olivat seisseet porstuassa,
imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän
hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin
tyttö oli juossut kujaa sen läpitse -- ja viimeksi tuli kaikkein
poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella
varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän
seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki
pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli
heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen
nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta -- epähuomiosta.
Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia
poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla,
niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet,
kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa,
jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys
urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja
hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli
hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo
mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin
muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.

Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja
aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa.
Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin
portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se
pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua
kunnes tuli samaan ääneen:

    "Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin _täällä_,
    Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä _saa_."

Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa"
pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat
naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte
hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin
ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."

Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague
kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja
muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan
-- kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin,
aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu
että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on
sitä poistaa.

Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti
aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan,
kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten,
Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin,
hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä
aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja
Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen
sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla,
ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi
että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja
lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon
hyviä tekoja. Amen.

Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta
istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut
saarnasta, hän ainoasti kesti sen -- jos lie edes tehnyt sitäkän.
Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla
rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä -- sillä hän ei kuunnellut,
vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan -- ja jos joku
vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja
koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä
epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen
hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen,
ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi
etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä,
ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan
ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli
siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin
olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti,
ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa,
niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä
sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane -- hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta
lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa
alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen"
oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun
ja pakoitti hänet päästämään sen.

Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen
esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä --
ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän
tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin
vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan
sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua
saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli
sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin
kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan
maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona
jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi
taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät
vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista,
joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti
ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin
mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.

Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan.
Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa,
ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu
mahdottoman suurilla purimilla -- hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se
oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä
oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen
lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi
suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton
kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona
tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut,
huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.

Eräs ajelehtiva villakoira tuli samalla vaappuen, surullisella
sydämellä, laiskistunut joutilaisuudesta ja veltostuttavasta
kesänlämpimästä, vankeudesta väsyneenä, toivoen vaihetusta. Hän
vainusteli tamminkaista; riippuva häntä kohosi ja alkoi viuhkaa. Hän
tarkasteli otusta, kierti, haisteli sitä, turvalliselta loittoudelta,
kierti uudestaan, tuli uskaliaammaksi, haisteli vähän likempää, aukasi
suunsa ja näykkäsi sitä, juuri parahiksi niin ett'ei sattunut, koetteli
vielä kerran, ja vielä kerran, alkoi innostua leikistänsä, heittäytyi
maahan mahalleen tamminkainen käpälien välissä, ja jatkoi koetuksijaan,
väsyi viimein ja tuli haluttomaksi ja hajamieliseksi. Hänen päänsä
alkoi nyykkiä, ja vaipui viimmein vähitellen alas, kunnes kosketti
vihollista, joka samassa pureutui leukaan. Ilkiä äläys kuului, koira
puisti päätään ja tamminkainen kimposi joitakuita kyynäriä, toisen
kerran pudoten selälleen. Ympärillä istujat hykisivät sisällisestä
naurusta, useampi muoto kätkeysi varjostimen tai nenäliinain taakse,
Tom oli onnellinen. Koira häpesi; vaan hänen sydämmessään kiehui viha
ja kostonhimo. Niin lähestyi hän uudestaan tamminkaista ja alkoi
varovasti ahdistella sitä, tehden hyökkäyksiä kaikista kehän pisteistä,
asetti etukäpälänsä noin tuuman otuksesta, näykkäsi hampaillaan vieläkin
likempää, ja puisteli päätään niin että korvat lotisi. Vaan vähän
ajan kuluttua uupui hän uudestaan, koetti huvittaa itseänsä erään
kärpäsen kanssa, vaan ei saavuttanut siinä mitään iloa, seurasi muuatta
muurahaista laattian raossa, kyllästyi siihenkin, haukotteli, huokasi,
unhotti tykkönään tamminkaisen, ja istuutui sen päälle! Tästä syntyi
surkea ulina ja koira kiiti pitkin käytävää yhä ulisten; hän juoksi
kirkon poikki, alttarin eteen, sieltä lensi hän sivu käytäville, juoksi
ovien ohitse, valitti suruansa puhe-lavan edessä, tuskansa paisui näin
menetellessänsä, kunnes oli kuin villainen komeetti, joka kiertää
rataansa, valon loistolla ja nopeudella. Vihdoin-viimmein heitti tuo
hullu katala ratansa ja lensi isäntänsä syliin, tämä heitti ulos hänet
ikkunasta ja tuskan voivotus hälveni ja kuoli viimmein kokonaan.

Tällä ajalla oli seurakunta pakahtua naurun pidätykseen, ja saarna
täytyi lopettaa. Pappi koetti kyllä jatkaa esitelmäänsä, vaan se
kävi hitaasti ja järeästi, koska kaikki mahdollisuus liikuttaa oli
kadonnut; sillä tunnokkainmatkin sanat vastaanotettiin yhä vaan
naurulla, ikäänkuin pappi parka olisi sanonut jonkin hullutuksen. Se
oli todellakin suuri helpoitus koko seurakunnalle, kun koetus loppui ja
Herran siunaus luettiin.

Tom Sawyer meni kotiansa hyvin hyvällä tuulella, ajatellen että
jumalanpalveluksessa oli hyviäkin puolia, kun sinne vaan hankki
hauskutusta. Yksi ainoa ajatus häiritsi häntä; hänellä ei ollut mitään
sitä vastaan että koira leikitteli hänen purinkakkinsa kanssa; vaan hän
piti sitä väärin tehtynä koiralta, että se juoksi sen kanssa tiehensä.




KUUDES LUKU.


Kun maanantai aamu tuli, oli Tom huonolla tuulella. Se oli aina niin,
kun maanantai aamu oli käsissä, sillä nyt alkoi uusi ja vaivaloinen
viikko koulussa. Hän alkoi aina tämän päivän sillä toiveella ettei
olisi ollut mitään väliin tullutta juhlapäivää, sillä se vaikutti vaan
sen, että vankeuteen ja kahleisin meno tuntui vaikeammalta.

Tom virui sängyssään ja mietti. Yht'äkkiä toivoi hän tulevansa
kipeäksi; sillä silloin taisi hän jäädä koulusta pois. Hän alkoi
tutkia ruumiinsa tilaa. Ei keksinyt minkäänlaista vammaa, ja tutki
vielä uudelleen. Tällä kertaa luuli hän keksivänsä mahataudin oireita,
ja hän alkoi kiihottaa niitä jommoisellakin toivolla. Vaan kohta
alkoivat ne laimistua, ja äkisti loppuivat ne tykkönään. Hän mietti
edelleen. Samassa keksi hän jotakin. Eräs etuhampaistaan liikkui.
Tämä oli onnellinen havanto; hän oli jo ruveta ähkimään, "pannaksensa
liikkeelle", niin kuin hän kutsui sitä, kun hänelle äkkiä juolahti
mieleen, että jos hän tämänkaltaisella todistuksella tulisi tuomiolle,
tätinsä tahtoisi nyhtäistä pois sen, ja että tämä koskisi. Siis päätti
hän pitää hampaan nyt vielä varana ja etsi muita syitä. Aluksi ei ollut
tarjona minkäänmoista syytä; vaan sitten muisti hän kuulleensa tohtorin
juttelevan eräästä taudista joka oli pannut sairaan vuoteen omaksi
kahdeksi eli kolmeksi viikoksi ja jossa sairas oli vielä menettää erään
sormensa. Nyt otti hän varpaansa tutkittavaksi. Vaan tällä kertaa ei
hän löytänyt niissäkään välttämättömiä oireita. Kumminkin näytti tuo
maksavan vaivaa koetella, ja niin alkoi hän ähkiä suurella vilkkaudella.

Vaan Sid nukkui tunnotonna.

Tom ähki kovemmin ja luuletteli, että hän alkoi tuntea kipua
varpaassaan.

Sid ei herännyt.

Tom oli nyt hengästynyt ponnistuksistaan. Hän levähti hetkisen aikaa,
veti ilmaa keuhkoihinsa ja alkoi uudelleen ähkiä.

Sid korsnasi vaan.

Tom'ia alkoi huolettaa. Hän sanoi: "Sid, Sid!" ja puisti häntä.
Tom alkoi uudelleen ähkiä. Sid haukottelin, vennytteliin, nousi
puoleksi istumaan ja katsoa töllötti avoissa suin Tom'ia. Tom jatkoi
ähkimistään. Sid sanoi:

"Tom!" Mikä sinua vaivaa, Tom?

Ei vastausta.

"Etkö kuule Tom! Tom? Mikä sinua vaivaa, Tom?" Ja hän ravisti häntä,
katsellen häntä pelästyksissään.

Tom vaikeroi:

"Anna minun olla, Sid. Älä runtele minua."

"Vaan kuinka se nyt on Tom? Minun täytyy huutaa tätiä."

"Ei se maksa vaivaa. Ehkä tuo helpottaa jonkun ajan kuluttua. Älä huuda
ketään."

"Vaan minun täytyy! Älä nyt ähky noin Tom, tuohan on kauheata. Kuinka
kauvan sinä olet jo ollut noin?"

"Useampia tuntia. Ai! Älä nyt telmä noin Sid. Sinä tapat minut."

"Tom miksi et herättänyt minua ennen? Voi, Tom, älä nyt! koko minun
ruummistani karsii kuin kuulen tuota. Tom, no mikä sinua vaivaa?"

"Minä annan sinulle kaikki anteeksi Sid. (Voihkamista). Kaikki mitä
minulle olet tehnyt. Kuin minä olen poisa --"

"Tom, ethän toki aikone kuolla. Älä toki hyvä Tom. Ehkä --"

"Minä annan kaikille anteeksi Sid. (Voihkamista). Sano heille se Sid.
Ja, Sid anna minun akkuna lyijyni, ja minun silmä puoli kissani sille
uudelle tytölle, joka on tullut tänne ja sano hänelle --"

Vaan Sid oli siepanut vaatteet päällensä ja mennyt.

Tom oli nyt todellakin kipeä, niin hyvin oli hänen luulettelunsa
vaikuttanut, ja niin muodoin olivat hänen ähkimisensä muuttuneet
todeksi.

Sid kiirehti alas portaita ja sanoi:

"Voi, täti Polly tulkaat! Tom on kuoleman kielissä!"

"Kuoleman kielissä!"

"Niin täti, niin täti. Älkäätte viipykö, joutukaatte pian!"

"Lorua! sitä en usko."

Vaan yhtä hyvin juoksi hän ylös rappuja, Sid ja Mary jälessänsä. Ja
hänen kasvonsakin kalpenivat, ja huulensa vapisivat. Kun hän tuli
vuoteen ääreen, kysyi hän hätäytyneellä äänellä:

"Sinä, Tom! Tom mikä sinua vaivaa!"

"Voi, täti kulta, minä o' --"

"Mikä sinulla on -- mikä sinulla on lapseni?"

"Voi täti kulta, minun kipeä varpaani kuoleutui!"

Vanha rouva vaipui tuolille ja nauroi vähän, itkeä tihautti, ja nauroi
ja itki samalla, tämä pani hänet entiselleen, ja hän sanoi:

"Tom, kuinka säikäytit minua! Heitä nyt tuo hulluutesi, ja nouse ylös."

Ähkyminen lakastui, ja kipu hävisi varpaasta. Poika oli vähän
häpeissään ja sanoi:

"Täti Polly, se tuntui kuoleutuneelta ja siihen koski niin, että minä
unhotin kokonaan hampaani."

"Hampaasi, katsopashan, mitä olet sinä saanut hampaasesi?"

"Muuan niistä on irtautunut, ja siihen koskee niin kauheasti."

"No niin, älä nyt Herran tähden rupea uudestaan valittamaan. Avaa suus.
Todellakin, hammas on irtautunut, vaan et sinä siitä kuole. Mary käy
hakemassa silkkilankaa ja palava kekäle keittiöstä."

Tom sanoi:

"Voi täti kulta, älkää ottako pois sitä, ei sitä enää pakota. En
kuunaan tahdo liikahtaa paikaltani, jos se ei ole totta. Antakaa olla
sen nyt täti kulta. Minä en enää ole millänikään olla kotona tänään
koulusta."

"Ahaa, sinä et ole milläsikään? Siis koko tämä juoni ainoastaan,
sentähden että toivoit saavasi olla kotona koulusta ja päästäksesi
kalaan? Tom, Tom, minä rakastan sinua niin suuresti, ja kumminkin
koetat sinä kaikintavoin runnella minun vanhaa sydäntäni."

Hampaan ottokone oli valmis. Vanha rouva sitoi toisen pään hampaasen
toisen sängyn pylvääsen. Sitten huiskautti hän kerran kekälettä aivan
Tomin nokan edessä. Hammas kiikkui nyt nuorassa sängyn pylväässä.

Vaan ei niin pahaa josta ei jotakin hyötyä. Kun Tom läksi jälkeen
aamiaisen kouluun, kadehtivat kaikki pojat, jotka tulivat häntä
vastaan, hänen uutta sylkytaitoansa, sillä lovi, joka oli hänen
ylä hammasrivissään, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hänen
ympärillensä keräytyi koko joukko nuorukaisia, ihmettelemään hänen
konsti-kokeitansa; ja muuan, joka oli haavoittanut sormensa ja tähän
asti oli ollut ihmettelemisen keski-pisteenä, näki nyt itsensä
unhotetuksi. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sanoi ylönkatseella,
jota hän ei kumminkaan tuntenut, että tuo nyt ei ollut juuri mikään
konsti, tuo Tomin sylky-konsti, vaan eräs toinen poika sanoi: "Älä
koetakkaan!" ja hän meni kukistettuna tiehensä.

Kohta tämän jälkeen tapasi Tom kauppalan nuoren "parian," kaupungin
juoppolallin pojan, Huckleberry Finn'in. Kaikki kauppalan äitit
vihasivat Huckleberry'a sydämestään, sentähden että hän oli laiska,
laiton, halpa ja kelvoton, ja sentähden että heidän lapsensa suuresti
ihailivat häntä ja olivat onnelliset hänen kielletyssä seurassansa, ja
toivoivat saavansa olla hänen kaltaisensa. Tom oli, niinkuin muutkin
paremmat pojat, siinä että hän kadehti Huckleberryn loistavaa, hylättyä
tilaa, ja oli saanut kovan kiellon ei leikitellä hänen kanssansa.
Huckleberry oli aina puettuna aikamiesten vanhoihin vaatteisin, jotka
aina kukkivat ja olivat riekaleina. Hänen hattunsa oli laaja jäännös,
jonka reunasta oli reväisty suuri puoli-kuun kaltainen tilko: hänen
nuttunsa, kun hänellä oli tämmöinen, ylettyi aina nilkkaan saakka ja
takanapit olivat polvien kohdalla; yksi viileke piti hänen housujansa
ylhäällä, ja nuo rimpsu-suiset lahkeet vetivät liassa, jos eivät
olleet käärityt polviin. Huckleberry tuli ja meni, milloin mieleensä
juontui. Hän nukkui hyvillä säillä portti-penkereillä, ja sateisilla
ilmoilla tyhjissä viinitynnyreissä. Hänen ei tarvinnut käydä koulussa
eikä kirkossa, ei kutsua ketään herraksi, eikä totella ketään; hän
taisi mennä kalaan tai uimaan, milloin ja mihin hyvänsä, ja sai olla
näillä huviretkillään niin kauan kuin lystäsi. Hän oli ensimäinen, joka
alkoi keväillä kulkea avo-jaloin, ja viimeinen, joka tarttui nahkaan
talveksi. Hänen ei tarvinnut koskaan peseytyä tai pukea päällensä
puhtaita vaatteita; ja hän taisi kiroilla aivan karsaasti. Sanalla
sanoen, kaikki mikä tekee elämän arvoisaksi, oli tällä pojalla. Niin
arveli jokainen vaivattu ja kovalla pidetty poika Pietarissa. Tom huusi
tälle romantilliselle lailta ylenannetulle:

"Hohoi Huckleberry!"

"Hohoi itse, ja sano mitä sinä siitä pidät."

"Mitä sinulla on siellä."

"Kuollut kissa."

"Näytäpä tuota minulle, Huck. Kyllä se on pulska kapine. Mistä sinä
olet kaivanut tuon käsiisi?"

"Ostin eräältä pojalta."

"Paljostako?"

"Minä annoin siitä yhden sinisen lipun ja yhden rakon, jonka sain
teurastus-huoneesta."

"Mistäs sait sen sinisen lipun."

"Vaihdoin, pari viikkoa takaperin, Ben Rogers'ilta muutamalla
vanteella."

"Sanos, Huck -- mitä kuolleilla kissoilla tekee?"

"Mitä niillä tekee? Niillä taitaa parantaa käsniä käsistänsä."

"Älähän? Onko se niin? Vaan minä tiedän jotakin parempaa."

"Se on vale. Mitä se olisi?"

"Se on sieni-vesi."

"Sieni-vesi! Minä en maksaisi mädännyttä puolukkaa koko sieni-vedestä."

"Et maksaisi! Oletko koskaan koetellut sitä?"

"En minä, vaan Rob Tanner."

"Kuka sinulle on sen sanonut?"

"Ooh, hän sanoi sen Jeff Thatcher'ille, ja Jeff Thatcher sanoi sen
Johnny Boker'ille, ja Johnny sanoi sen Jim Hollis'ille ja Jim sanoi sen
Ben Rogers'ille, ja Ben sanoi eräälle neekerille, ja neekeri sanoi sen
minulle. Nyt sen tiedät!"

"No, mitä sitten? Nämä kaikki taitavat valhella kuin aikapojat."

"Kumminkin kaikki muut, paitsi neekeri, minä en tunne _häntä_. Vaan
minä en ole kuunaan tavannut neekeriä, joka ei olisi valhellut.
Puhetta! Vaan sanos nyt Huck miten Rob Tanner teki sen."

"Niin; hän pisti kätensä lahoneesen kantoon, johon oli kokounut
sade-vettä."

"Päivällä?"

"Luonnollisesti."

"Kasvot kantoon päin?"

"Niin. Minä luulen kumminkin niin."

"Sanoiko hän mitään."

"En usko -- sitä en tiedä."

"Ahaa! Tule puhumaan mitenkä käsniä parannetaan sienivedellä,
tuollaisella hullulla tavalla! Älä usko, että se tekee lehtonsa.
Pitää mennä aivan yksinänsä keskelle metsää, jossa tiedetään olevan
sadevedellä täytetty kanto, ja juuri puoliyön aikaan asetutaan selin
kantoa vastaan, ja käsi pistetään veteen sanoen:

    Ohraryynit, ohraryynit, pienet maissitähkät,
    Sienivesi, sienivesi, hävitä nyt käsnät;

käy sitte pikaisesti yksitoista askelta ummessa silmin, ja käänny
kolme kertaa ympäri, ja mene kotiisi kenellekään puhumatta. Sillä jos
puhutaan, niin taika menettää vaikutuksensa."

"Hyvä, sepä kuuluu hyvältä; mutta Rob Tanner ei niin tehnyt."

"Ei veli kulta, ole varma siitä, sillä hän on käsnäisin tässä
kaupungissa, ja hänellä ei olisi yhtään käsnää ruumiissansa, jos
hän osaisi sienivettä hyvästi käyttää. Minä olen ottanut tuhansia
käsniä samalla tavalla omista käsistäni, Huck. Minä olen niin paljon
leikitellyt sammakkojen kanssa että aina olen saanut koko joukon
käsniä. Välistä poistan niitä pavulla."

"Pavut ovat hyvät, sen olen kokenut."

"Oletko? Millä tavalla?"

"Otetaan papu ja halaistaan, ja käsnää leikataan siksi että veri
tiuhkuaa, sitten annetaan veren tippua toiselle pavun puoliskolle,
otetaan ja kaivetaan kuoppa, ja haudataan tämä puolisko sydän yön
aikana tien risteykseen uuden kuun aikana, ja sitten poltetaan pavun
toinen puolisko. Ymmärräthän se puolisko, jonka päällä on verta vetää,
vetää koko ajan, ja kokee vetää luoksensa toista puolta, ja sillä
tavalla auttaa se verta käsnää vetämään ja käsnä putoaa heti pois."

"Niin se on, Huck, niin se on; vaikka, jos haudatessa sanotaan: käsnä
pois ja papu alas, älä konsaan tule takais', niin on se sitä parempi.
Niin tekee Joe Harper, ja hän on ollut melkein Coonville'ssa asti, ja
miltei joka paikassa. Mutta sanopas, kuinka sinä parannat niitä kissan
raadoilla."

"No, otetaan kissa ja mennään hautaus-maalle vähää ennen puolta yötä,
sellaiselle paikalle, johon joku pahankurinen on haudattu, ja juuri
puoli yön aikana tulee piru, tai kaksi, tai vieläpä kolmekin, mutta
niitä ei voi nähdä, vaan ainoastaan kuulla jotakin, joka sohisee
niinkuin tuuli, tahi korkeintaan kuulla niiden puhuvan, ja kun ne
alkavat kantaa mies parkaa, niin viskataan kissa heidän perästänsä ja
sanotaan: piru seuratkoon ruumista, kissa seuratkoon pirua, käsnät
seuratkoot kissaa, _minä_ olen vapaa teistä. Sitä tottelee mikä käsnä
hyvänsä."

"Hyvältä kuuluu. Oletko koskaan koetellut sitä, Huck?"

"En, mutta vanha muori Hupkins on sen minulle kertonut."

"Vai niin, sitte se on totta, sillä häntä sanotaan noita-akaksi."

"_Sanotaan!_ Ei, Tom, minä tiedän että hän on se. Hän on tenhonut
isäni. Isäni on itse sanonut sen. Hän tuli kerran isääni vastaan, ja
hän näki miten hän tenhosi hänet: silloin otti isäni kiven, ja jos hän
ei olisi kumartunut, niin olisi hän saanut aika 'paukun.' Hyvä, juuri
samana yönä, kuin isäni makasi humalassa erään kommakon katolla, vieri
hän alas sieltä ja katkaisi kätensä."

"Tuo on kauheata. Mistä tiesi isäsi sen, että akka tenhosi hänet."

"Kyllä isäni havaitsee sen heti paikalla. Isäni sanoo, että kun he
katsovat kauan ja tuikeasti jonkun päälle, niin tenhoavat he sen,
varsinkin jos mumisevat jotakin. Sillä kun he mumisevat, niin lukevat
he Isämeidän takaperin."

"Sanos, Huck, milloin aiot koetella kissaa?"

"Ensi yönä. Minä luulen, että he ensi yönä tulevat hakemaan vanhaa Hoss
Williams'sia."

"Vaan johan hänet haudattiin Lauantaina. Eivätkö ne jo vieneet häntä
pyhää vasten yöllä?"

"Ooh, mitä sinä puhut! Miten taisi heidän voimansa alkaa ennen puoli
yötä? Ja silloin alkaa pyhä. Pirut eivät ole juuri ulkona pyhinä, minä
en suinkaan luulisi sitä."

"Tuota en tullut ajatelleeksikan. Niin se on. Annatko minun tulla
mukanasi?"

"Luonnollisesti -- jos et ole pelkuri."

"Pelkuri. Älä luule. Nau'utko sinä?"

"Nau'un, ja sinä nau'ut vastaukseksi, jos taidat. Viime kerran nau'utit
sinä minulla niin kauan että vanha Hays alkoi viskellä kiviä päälleni
ja sanoi:

"Lempo vieköön tuon kissan." Minä heitin tiilikiven hänen ikkunastaan
-- vaan varo, ett'et puhu siitä kellenkään."

"Ole huoleti siitä. Minä en taitanut naukua sinä yönä, koska tätini
vahti minua, vaan nyt minä vastaan. Sanos, Huck, mikä tuo on?"

"Ei muu kuin puukkiainen."

"Mistä sen olet löytänyt."

"Metsästä."

"Mitä sinä tahdot tuosta?"

"Enpä tiedä. Enkä ole juuri halukas myömäänkän sitä."

"Vai niin. Se onkin kovin pieni tuo puukkiaisesi."

"Hyvähän se on toisen omaa moittia. Minä olen tyytyväinen siihen. Ja
kyllä tämä puukkiainen kelpaa minulle."

"Oh, puukkiaisistapahan ei ole puute. Minä nyt saisin niitä vaikka
tuhannen, jos tahtoisin."

"No; miksi et tahdo? Syystä, kuin hyvin tiedät, ett'et saa. Tämä on
hyvin aikainen puukkiainen, siitä olen vakuutettu. Tämä on ensimäinen,
jonka olen nähnyt tänä vuonna."

"Kuules, Huck, minä annan hampaani sinulle tuosta."

"Näytä tänne."

Tom otti esiin paperi kappaleen ja avasi sen hyvin varovasti.
Huckleberry katseli sitä toivoen. Kiusaus oli hyvin suuri. Viimein
sanoi hän:

"Onko se oikea?"

Tom nosti ylä-huultansa ja näytti aukon hammas-rivissänsä.

"Hyvä, kauppa on tehty," sanoi Huckleberry. Tom pisti puukkiaisen
nallilaatikkoonsa, joka nykyään oli ollut purin-kakin vankeutena, ja
pojat erosivat, kumpikin, tuntien itsensä rikkaammaksi kuin ennen.

Kun Tom tuli tuohon pieneen yksinäiseen puiseen koulukartanoon, juoksi
hän heti sisään, samoin kuin se, jolla todellakin on kiiru. Hän pisti
hattunsa naulaan, ja juoksi paikallensa asianomaisella kiiruudella.
Opettaja istui korkealla, liista-istuimisella noja-tuolillansa, ja
oli nukahtanut, viihdytettynä uneen lu'un surinalla. Hän heräsi
pysähdyksestä:

"Tuomas Sawyer!"

Tom tiesi, että kun häntä koko nimellä puhuteltiin, niin silloin ei
ollut hyvä jalassa.

"Opettaja!"

"Tule esiin. Kerros nyt, poika, miksi sinä taas tulet myöhään kuin
tavallisesti?"

Tom oli vähällä turvautua valheesen; vaan kuin sai nähdä kaksi pitkää
valkoista palmikkoa riippuvan eräällä selällä, jonka hän tunsi
rakkauden sähkömäisellä myötä-tuntoisuudella, ja siitä että siinä oli
_ainoa tyhjä paikka_ tyttöjen puolella koulu huoneessa, vastaisi hän
heti:

"_Minä seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä!_"

Opettajan pulsit seisattuivat, ja hän tuiotti hämmästyneenä eteensä.
Lu'un hälinä taukosi; oppilaat kummastelivat, oliko tuo uskalikko
kadottanut mielensä.

"Sinä -- mitä sinä teit?"

"Seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä."

Sanoja ei voinut väärin käsittää.

"Tuomas Sawyer, tämä on kummallisin tunnustus kun kuunaan olen kuullut:
vitsa ei ole kyllin rankaisemaan tätä rikosta. Heitä pois nuttusi."

Opettajan käsi työskenteli kunnes uupui, ja vitsa-tukku nähtävästi
väheni. Nyt seurasi käsky:

"Lurjus, mene nyt istumaan _tyttöjen_ joukkoon! Ja olkoon se sinulle
varoitukseksi."

Hykätys, joka kuului ympäri huonetta, näytti painavan pojan mieltä,
vaan todellinen syy oli siihen hänen ujo rakkautensa tuohon
tuntemattomaan ihailtavaansa, ja se ääretön ilo, jonka hän tunsi
siitä, että pääsi istumaan tytön viereen. Hän istausi honkasen
penkin toiseen päähän ja tyttö muuttausi hänestä ulommaksi viskaten
niskojansa. Puukkiloimisia, merkkejä ja kuiskutuksia kuului ympäri
huonetta, vaan Tom istui tyynenä kyynäsvarsin edessään olevaa matalaa
kirjoituspöytää vasten, ja näytti lukevan kirjaansa. Vähitellen kääntyi
huomio hänestä pois, ja tavallinen koulusurina täytti taas tukahuttavan
koulu-ilman. Poika alkoi salaisesti katsella tyttöä. Tyttö havaitsi
sen, näytti närkästyneeltä, ja käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä. Kun
hän varovasti katsoi taaksensa, näki hän muutaman persikan edessään.
Hän työnsi sen pois; Tom pani sen hiljaa paikalleen. Hän työnsi sen
uudestaan pois, vaan ei niin vihaisesti. Tom pani sen taas samalle
paikalle; nyt antoi hän sen olla siinä. Tom piirsi harakan varpailla
rihveli-taulullensa, "ole niin hyvä ja ota se -- minulla on useampia."
Tyttö luki kirjoituksen, vaani ei antanut minkäänlaista vastausta. Nyt
alkoi poika piirtää jotakin taulullensa, piilottaen työtänsä vasemmalla
kädellään. Ensiksi ei tyttö ollut näkevinänsä koko hänen työtänsä; vaan
hänen inhimillinen uteliaisuutensa alkoi kohta vähitellen tulla esiin.
Poika vaan piirsi, eikä ollut tietävinänsäkään. Tyttö koetti katsoa,
vaan Tom ei ollut näkevinänsä. Viimein antoi tyttö myöten ja kuiskasi
epäillen:

"Annas minun katsoa sitä." Tom näytti osittain erään surkean huoneen
karikatyrin, jonka piipusta nousi korkki-ruuvin muotoinen savu-patsas.
Nyt kiintyi tyttökin työhön, ja unhotti kaiken muun. Kun työ oli
valmis, katseli hän sitä hetkisen, ja sanoi kuiskaten:

"Se on hyvä -- piirräs nyt ukko."

Taideniekka asetti huoneen eteen miehen, joka oli kun masto-puu. Hän
olisi hyvin taitanut astua huoneen yli, vaan tyttö ei ollut kova
arvostelija, hän tyytyi kummitukseen ja kuiskasi:

"Se on kaunis mies -- piirräs nyt minut tuohon."

Tom piirsi tunti-lasin, jonka päällä oli täysikuu, oljet jalkoina ja
käsinä, oikeassa kädessä mahdoton auringon varjo. Tyttö sanoi:

"Tuo on hyvin kaunista -- jospa minäkin osaisin piirtää."

"Se on aivan helppo," kuiskasi Tom. "Kyllä minä opetan sinua."

"Opetatko? Milloin?"

"Päivällisaikana. Menetkö sinä syömään päivällistä kotiisi?"

"Voin minä jäädä tännekin, jos niin tahdot."

"Hyvä -- se on päätetty. Mikä sinun on nimesi?"

"Becky Thatcher. Entäs sinun? Ah, tiedänhän minä sen. Tuomas Sawyer."

"Niin kutsutaan minua kun minä saan selkääni. Silloin kun olen sievä on
minun nimeni Tom. Etkös tahtoisi kutsua minua Tom'iksi, sano?"

"Tahdon."

Nyt alkoi Tom kirjoittaa jotakin taululle, piilottaen sanoja tytöltä.
Vaan tällä kertaa ei tyttö ollut ynseä. Hän pyysi nähdä. Tom sanoi:

"Oh, ei se ole mitään."

"Kyllä se on jotakin."

"Eikä ole; etkä sinä ole milläsikään, jos näetkin sen."

"Olen kyllä, olenpa varmaan, ole nyt hyvä ja näytä minulle."

"Sinä kielit."

"En kieli -- en varmaan, en toden todella kielikkään."

"Sinä et puhu vähääkän tästä kellenkään? Et koko elinaikanasi?"

"En sano siitä kuunaan kellenkään mitään. Näytä nyt minulle."

"Et sinä ole kumminkaan milläsikään!"

"Koska sinä käyttäyt minua vastaan noin, niin minä _katson_ väkise,
Tom" -- ja tyttö pani pienen kätensä Tom'in kädelle, ja siitä syntyi
pieni kahakka. Tom oli tekevinänsä vastarintaa, vaan antoi kätensä
siirtyä vähitellen syrjään, kunnes sanat tulivat näkyviin: "_Minä
rakastan sinua_."

"Oo, sinä kelvoton!"

Ja hän läjäytti aika lailla Tomia sormille, vaan punastui ja näytti
kumminkin hyvin tyytyväiseltä.

Tällä ratkaisevalla silmän räpäyksellä tunsi poika verkallisen,
näpistävän tunteen korvassansa johon oli yhdistetty nostava liike.
Näin talutettiin häntä ympäri huonetta, koko koulun kikattaissa, ja
asetettiin omalle paikallensa. Sitten seisoi opettaja joitakuita
kauheita silmänräpäyksiä kuukistuneena hänen ylitsensä, ja muuttausi
viimein takaisin valta istuimellensa, sanaakan sanomatta. Vaan vaikka
Tomin korva suhisi, oli hänen sydämensä kumminkin täytetty ilolla.

Kun lapset olivat taasen asettuneet, koetteli Tom kunnolla tarttua
työhön, vaan hänen sisällinen mielialansa oli kovin kiihoitettu.
Vuorollansa luki hän sisältä ja hötelöitsi sitten tavallaan
maatieteellisissä tutkinnoissa, muuttaen järvet vuoriksi, vuoret joiksi
ja joet mannermaaksi, kunnes tästä sekasotkusta tuli loppu; sitten otti
hän osaa tavaukseen ja teki pukkia yksinkertaisimmissakin sanoissa,
kunnes hänet muutettiin alimaiselle penkille ja hänen täytyi antaa
takaisin se tina medalji, jota hän useampia viikkoja oli kerskujen
kantanut.




SEITSEMÄS LUKU.


Kuta innokkaammin Tom koetti kiinittää kaiken huomionsa kirjaan, sitä
huikentelevaisemmiksi tulivat hänen ajatuksensa, niin että hän viimein
huoaten ja haukotellen heitti koetuksensa. Hänestä tuntui, niinkuin
päivällislupaa ei tulisikaan. Ilma oli hyvin tukahuttava. Lehti ei
värähtänyt puussa. Tämä päivä oli uneliaisin kaikista uneliaista
päivistä. Tuo viidenkolmatta lukevan lapsen nukkuttava surina
tuuditteli sielua uneen, aivan kuin mehiläisten lumoava surina. Kaukana
loistavassa auringon valossa nosti Cardiff Hill pehmeitä viheriäisiä
kupeitansa välkkyvän kuumepeitteen läpi, jota kaukaisuus purpuroitsi.
Ainoastaan muutamia lintuja liiteli ilmassa liikutellen verkallensa
siipiänsä, mitään muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä, paitsi
joitakuita lehmiä, ja nekin makasivat.

Tomin sydän halusi vapautta, tai jotakin hauskuttavaa työtä,
lyhentääksensä pitkiä tuntia. Hänen kätensä vaelsi taskuun, ja muotonsa
kirkastui kiitollisuuden tunteesta, joka oli rukous, vaikk'ei tyttö
tuota tiennyt. Nallitoosa tuli salaisesti esiin. Hän päästi puukkiaisen
vapauteen, ja pani sen pöydälle. Luontokappale hehkui ehkä myöskin
kiitollisuudesta, joka vastasi rukousta tässä silmänräpäyksessä,
vaan se oli liika aikaista, sillä, kun hän kiitollisena valmistausi
lähtemään tiehensä, käänsi Tom neulalla hänet syrjään, ja pakoitti
hänet ottamaan toisen tien.

Tom'in "paras" ystävä istui hänen vieressänsä kärsien samoin kuin Tom
oli kärsinyt, ja kiintyi nyt hetken kuluttaa kovin tähän hauskutukseen.
Tämä paras ystävä oli Joe Harper. Nämä pojat olivat viikon ajalla
paraat ystävät, vaan pyhinä tappelivat he vihollisina. Joe otti
nuppi-neulan nuttunsa käänteestä ja alkoi auttaa vangin opetuksessa.
Työ alkoi hauskuttaa enemmin ja enemmin. Viimein sanoi Tom, että
he olivat toistensa tiellä, ja ett'ei kumpikaan niinmuodoin voinut
täydellisesti nauttia iloa. Hän asetti rihveli-taulunsa pöydälle ja
jakoi sen pinnan kahteen yhtä suureen osaan.

"Nyt," sanoi hän, "niin kauan kuin se on sinun puolellas, niin voit
sinä jalotella sitä, ja minä annan sen olla rauhassa; vaan jos sinä
päästän sen pakenemaan minun puolelleni, niin sinä et saa koskea
siihen, niin kaukaan aikaan kuin minä voin pidättää sen tällä puolen
rajaa.

"Hyvä, käy päälle -- pane käymään."

Nyt pääsi puukkiainen Tom'in puolelta, ja meni yli päivän-tasaajan.
Joe vehtasi nyt aikansa sen kanssa, vaan kohta pääsi se häneltä
karkuun ja tuli taas Tom'in puolelle. Sillä ajalla kuin toinen vaivasi
puukkiaista, muusta väliä pitämättä, niin seurasi toinen hänen
edesottamistansa yhtä suurella innolla. He istuivat päät nojattuna
toisiansa vastaan, kumartuneena rihveli-taulun yli, eivätkä tienneet
ympärillään olevasta maailmasta mitään. Viimein näytti onni kääntyvän
Joen puoleen. Puukkiainen koetti yhtä, toista ja kaikkia keinoja, vaan
kerta toisensa perään, juuri kun hänellä oli niin sanoaksemme voitto
käsissä, ja Tom'in sormia kutkutti saadaksensa alottaa, ajoi Joen
nuppineula sen sukkelasti takaisin ja piti omistus oikeuden. Viimein
ei Tom tainnut enämmin kärsiä. Viehätys oli kovin suuri. Hän ojensi
kätensä ja otti osaa neuloinensa leikkiin. Joe suuttui samassa tästä.
Hän sanoi:

"Tom anna sen olla."

"Minä vaan vähän kiihoitan sitä."

"Ei, se ei ole oikein; anna sen olla rauhassa."

"Oh mitä vielä, en minä paljon sitä kiihoita."

"Anna sen olla, sanon minä."

"Enkä anna."

"Vaan sinun pitää -- se on minun puolellani viivaa."

"Kuules, Joe Harper, kenen on puukkiainen?"

"Siitä en ole millänikään kenen puukkiainen on, -- se on minun
puolellani viivaa ja sinä et koske sitä."

"Ohoo, ole huoleti siitä, kyllähän minä sitä kosken. Se on minun
puukkiaiseni; ja minä teen, lempo vieköön, sen kanssa mitä tahdon!"

Kauhea läjäys tuntui Tom'in selässä ja samallainen Joenkin; ja noin
kahden minuutin ajan kohosi pöly kummankin nutusta ja koko koulu nautti
tuota: Pojat olivat innostuneet kovin työhönsä havaitaksensa tuota
hiljaisuutta, joka oli valloittanut koulun vähää ennen, kuin opettaja
hiipien varpaillansa huoneen läpi oli asettaunut heidän viereensä. Hän
oli katsellut suurimman osan heidän näytöksestään, ennenkuin hän tuli
osalliseksi siihen. Kun koulu loppui edeltä puolen päivän, lensi Tom
Becky Thatcherin luokse ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Pane hattu päähäsi, ja ole menevinäsi kotia; ja kun tulet
nurkkaukseen, niin eriä muista ja tule metsätietä takaisin tänne. Minä
menen toista tietä ja teen samalla tavalla toisille."

Niin läksivät he kumpikin kulkemaan pois koulusta. Vähän ajan kuluttua
tapasivat he toisensa metsätiellä, ja kun tulivat takaisin kouluun, oli
se nyt kokonaan heidän hoteillaan. He istuvat vieretysten rihveli-taulu
edessä, Tom antoi rihvelin Becky'lle ja kuletti hänen kättänsä
taululla, näin muodustaen uuden ihmeteltävän rakennuksen. Kun heidän
taideintonsa masentui, alkoivat he puhella. Tom oli kuin seitsemännessä
taivaassa. Hän sanoi:

"Pidätkö sinä rotista?"

"En, minä en kärsi niitä!"

"Niin en minäkään -- elävistä rotista. Vaan minä tarkoitin kuolleita
rottia, joita saattaa nauhasta pyörittää ympäri päätään."

"En, minä en pidä rotista missään tapauksessa. Mistä minä pidän, on
paukahtavaa karutsia (kumia)."

"Oh, sen minä uskon! Kunpa minullakin olisi vähän sitä."

"Pidätkös siitä? Minulla on. Sinä saat pureksia sitä vähän aikaa, vaan
sinun pitää antaa se takaisin minulle."

Tuo oli hyvin herttaista; niin pureksivat he sitä vuorotellen, potkien
penkkiä iloissaan.

"Oletko koskaan nähnyt cirkusta?" sanoi Tom.

"Olen, ja isäni vie minut vielä sinne, jos olen sievä."

"Minä olen ollut siellä kolme tai neljä kertaa -- ooh, useita kertoja.
Kirkko ei ole mitään cirkusta vastaan. Cirkuksessa tekevät he jotakin
koko ajan. Kun minä tulen suureksi, niin rupean minä "_kujeiliaksi_"
cirkukseen.

"Oh, rupeatko. Sepä on hauskaa. Heillä on niin koreita pilkkuja
päällään."

"Niin, se on varma se. Ja he ansaitsevat ko'ottain rahoja -- melkein
dollarin päivässä, sanoo Ben Rogers. Sanos, Becky, oletko sinä koskaan
ollut kihloissa?"

"Mitä se on?"

"Oo, kihloissa oleminen on sama, kuin naimiseen meneminen."

"Niinkö."

"Tahtoisitko sinä tulla kihlatuksi."

"Ehkä. En tiedä. Mitä se on jota --?"

"Jota? Oh, siinä ei ole mitään. Sinä vaan sanot jollekulle pojalle,
ett'et sinä kuunaan huoli muista kuin hänestä, et kuunaan, _et
kuunaan_, ja sitte suutelette te toisianne, niin siinä on kaikki."

"Suudella? Miksi suudellaan?"

"Sentähden, näet sä, että -- kaikki ihmiset tekevät _niin_."

"Kaikkiko ihmiset?"

"Niin, kaikki ne jotka rakastavat toisiansa. Muistatkos mitä minä
kirjoitin rihveli-taululle?"

"Muistan."

"Mitä se oli?"

"Sitäpä en sano sinulle."

"Sanonko minä sen _sinulle?_

"S-a-no, vaan vasta."

"Ei, mutta nyt."

"Ei nyt -- huomenna."

"Oo, _nyt_ rakas Becky. Minä kuiskasen sen, minä kuiskasen sen hyvin
hiljaa korvaasi."

Kun Becky epäili, niin otti Tom hänen äänettömyytensä myönnytykseksi,
ja laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja kuiskutti sanat niin hiljaa
kuin mahdollista, huulet melkein korvassa kiini. Sitten lisäsi hän:

"Kuiskuta sinä nyt minun korvaani -- aivan omalla tavalla."

Tyttö empi hetkisen, sitten sanoi hän:

"Käännä pois silmäsi, niin ett'et nää minua; sitten teen sen. Vaan sinä
et saa kuuna päivänä sanoa siitä kellenkään -- kuuletkos sen Tom? Ethän
tee sitä -- sanos Tom?"

"En milloinkaan, en milloinkaan, minä vakuutan sen. Nyt, Becky."

Hän käänsi pois kasvonsa. Tyttö kuukistui ujosti pojan yli, ja likenti
huulensa niin likelle hänen korvaansa, että viehkeä hengityksensä
heilutteli pojan kiehkuroita ja kuiskutti:

"Minä -- rakastan -- sinua."

Tämän sanottua lensi hän tiehensä, penkkien ja pöytien yli, Tom
jälessänsä, kunnes hän viimein pakeni yhteen nurkkaan, peittäen
kasvonsa pienellä valkoisella esiliinallansa. Tom syleili häntä ja
sanoi:

"Kaikki on nyt tehty, Becky -- paitsi suutelo. Älä pelkää sitä -- se ei
ole mitään. Ole nyt sievä Becky."

Hän veti pois hänen käsiänsä ja esiliinaansa.

Vähitellen antoi tyttö perään, ja antoi kätensä laskeutua; hänen
kasvonsa, aivan tulipunaiset vastarinnasta, tulivat näkyviin ja
antautuivat. Tom suuteli noita punaisia huulia ja sanoi:

"Nyt on kaikki tehty, Becky. Tästä-lähin, ymmärrätkös, et sinä saa
milloinkaan rakastaa muita kuin minua, etkä mennä muitten kanssa
naimisiin kuin minun, et kuuna päivänä. Tahdotkos sen?"

"Minä en tahdo rakastaa muita kuin sinua, Tom, enkä kuunaan ota
miehekseni muita kuin sinut, vaan et sinäkään saa mennä naimisiin
muiden kanssa kuin minun."

"Se on tietty. Luonnollisesti. Se on _osa_ siitä. Ja aina, kun sinä
tulet kouluun eli menet koulusta kotia, täytyy sinun kulkea minun
kanssani, kun ei kukaan näe sitä -- ja sinä valitset minut ja minä
sinut lasten-tanssissa, sillä niin kihlatut aina tekevät."

"Sepä on hupaista. Minä en ole tuosta ennen tiennyt mitään."

"O, se on hyvin hauskaa! Kuin minä ja Amy Lawrence --."

Nuo kummastuneet silmäykset ilmoittivat Tom'ille erhetyksensä, hän
äimistyi ja jäi äänettömäksi.

"Oo, Tom! Sinä et olekaan siis ensikertaa kihloissa!"

Lapsi alkoi itkeä. Tom sanoi:

"Älä itke, Becky. En minä ole hänestä enää millänikään."

"Kyllä sinä olet, Tom -- sinä tiedät että sinä olet."

Tom koetteli laskea kätensä tytön kaulalle, vaan hän puukkasi sen
pois, kääntyi seinään päin, eikä lakannut itkemästä. Tom koetteli
uudelleen, lohdutuksen sanoja huulillansa, vaan samalla seurauksella.
Silloin loukkautui hänen ylpeytensä, hän jätti hänet ja meni ulos. Hän
seisoi vähän-aikaa ulkona, rauhatonna ja suutuksissaan, vähän väliin
silmäellen ovea, toivossa että tyttö katuisi ja tulisi etsimään häntä.
Vaan hän ei tullutkaan. Tom alkoi tulla rauhattomaksi, ja peljätä,
että hänellä oli vääryys puolellansa. Hänen täytyi kamppailla kova
riita rinnassansa, ennenkuin hän taisi suostua myönnytyksiin, vaan
hän rohkasi luontonsa, ja meni sisään. Tyttö seisoi vielä nurkassa,
itkeä tihuttaen, kääntyneenä nurkkaan päin. Tom'in sydän syytti häntä
itseänsä. Hän meni hänen luoksensa ja jäi seisomaan, tietämättä mitä
oikeastaan oli tehtävä. Viimein sanoi hän, epäillen:

"Becky, minä -- minä en pidä muista kuin sinusta."

Ei vastausta -- vaan tyrskymisiä.

"Becky," viehkeydellä.

Kovempia tyrskytyksiä.

Tom otti esiin kalleimman kalunsa, erään messinki napin vanhasta
pesän-pellistä, kuletti sitä tytön ympärillä niin, että hän taisi nähdä
sen ja sanoi:

"Etkös olisi niin hyvä, Becky, ja ottaisi tätä?"

Tyttö viskasi sen lattialle. Tom läksi nyt pois koulukartanosta, ja
kulki yli kukkuloiden, kauas, kauas -- eikä tullut tänään enää kouluun.
Becky alkoi jo kumminkin epäillä. Hän juoksi ovelle vaan Tom'ia ei
näkynyt. Hän juoksi leikki-kentälle; häntä ei näkynyt sielläkän. Nyt
huusi hän.

"Tom! Tule takaisin, Tom!"

Hän kuunteli tarkasti, vaan ei kuulunut vastausta. Hänellä ei ollut
muuta seuraa kuin hiljaisuus ja yksinäisyys. Niin istuutui hän
uudelleen itkemään, soimaten itseänsä; muut koulu-lapset alkoivat nyt
tulla vähitellen, ja hänen täytyi kätkeä surunsa ja asettaa sydämensä,
ja kantaa pitkän, ikävän ja vaivaloisen ilta-rupeaman surut ja murheet,
joista hän ei tainnut puhua kellenkään, sillä kaikki olivat hänelle
vielä oudot ja tuntemattomat.




KAHDEKSAS LUKU.


Tom hiipi sinne tänne sivuteitä, kunnes hän tuli takasin tulevien
koulu-lasten näkyvistä ja jatkoi tietään vihoissaan. Hän kulki pari
eli kolme kertaa pienen sivu-joen yli, lapsellisessa uskossa, että
veden ylikäyminen muka eksyttäisi jälestä ajajat jäliltä. Puolta
tuntia myöhemmin katosi hän Douglaan lesken kartanon taakse Cardiff
Hillin kukkulalle, ja koulu kartanoa tuskin enää näkyi laaksosta hänen
takanansa. Hän meni erääsen tiheään metsään, kulki raivaamatonta
tietä sen keskelle, ja istausi sammalille, muutaman tuuhean tammen
alle. Ei niin tuulen väräystä tuntunut ilmassa, ja tuo tukahuttava
puoli-päivän kuumuus oli saanut linnutkin vaikenemaan; luonto oli
ikäänkuin unen horroksissa, jota ei häirinnyt muu, kuin erään tikan
välistä kaukaa kuuluva nakutus, ja tuntui tekevän tämän hiljaisuuden
vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi. Pojan mieli oli kovin synkkä; hänen
tunteensa olivat yhteydessä luonnon kanssa. Hän istui kauan, kyynäspäät
nojattuna polville ja leuka kämmenissä, arvellen. Onnellisinkin elämä
tuntui hänestä kuormalta, ja hän kadehti puoleksi Jimmy Hodgessia,
joka nykyään oli kuollut. Se olisi niin rauhallista, tuntui se
hänestä, maata maan mustassa mullassa, ja uneksia ijankaikkisesta
ijankaikkiseen, tuulen puita tuuvitellessa ja lännen liehakoidessa
haudan kukkasia, eikä kuunaan, kuunaan enää murehtia mistään. Jos
hänellä vaan olisi puhdas pyhäkoulu-omatunto, niin muuttaisi hän
mielellään tästä maailman melusta ja vaivasta.

Vaan mitä oli tuon tytön suhteen tehtävä? Ei niin mitään. Hänellä oli
ollut parhaat tarkoitukset häntä kohtaan, ja tyttö oli kohdellut häntä
kuin koiraa -- aivan kuin koiraa. Kerran oli tyttö katuva sen, vaan --
ehkä vasta silloin kuin se oli jo myöhäistä. Ah, jos hän vaan voisi
kuolla _lyhemmäksi aikaa!_

Vaan nuoruuden kimmoava sydän ei pysy kauan pakoitetussa muodossa.
Niin alkoi Tom'inkin mieli vähitellen kääntyä tämän maailman menoihin.
Ajatteles, jos hän kääntäisi selkänsä kotiseudullensa, juuri nyt,
ja häviäisi tuntemattomalla tavalla? Ajatteles, jos hän karkaisi --
kauas, kauas meren takaisille tuntemattomille maille -- eikä tulisi
konsaan sieltä takaisin! Millähän mielellä tyttö silloin olisi? Ajatus,
ruveta cirkuskujeiliaksi astui taas hänen mieleensä, vaan tämä ajatus
nosti nyt inhoa hänen sydämessänsä; sillä kevytmielisyys, pila ja
kirjavat trikoot, olivat loukkaavat, kun ne tunkeutuivat romantiikin
korkeissa sumuisissa ilmoissa liikkuvaan sieluun. Ei, hän tahtoi ruveta
sotamieheksi, ja tulla takaisin pitkien vuosien kuluttua, arpisena
ja kuuluisana. Ei, vielä paremmin, hän tahtoi mennä Indianien kanssa
metsästämään puhveli-härkiä, ja kuleksia ryöstöretkillä vuoristossa
ja noilla raivaamattomilla, suurilla lakeuksilla tuolla kaukana
Lännessä, ja kaukaisessa tulevaisuudessa tulla takaisin, suurena
päälikkönä, koristettuna höyhenillä ja kauheasti maalattuna, ja eräänä
uneliaana kesä-aamuna ryyätä Pyhä-kouluun, kauhistavalla sotahuudolla,
ja saattaa kaikkien entisten kumppaniensa silmät sammuttamattomasta
kateudesta säihkymään. Hän tahtoi ruveta meri-rosvoksi! Nyt tiesi hän
miksi rupeaisi! _Nyt_ hymyili tulevaisuus selvästi hänelle ja hehkui
himmentämättömällä valolla. Kuinka hänen nimensä kaikuisi ympäri
maailmaa ja kauhistuttaisi kaikki kansat. Kuinka ihanasti hän kyntäisi
meren läikkyviä aaltoja, tuolla matalalla, pitkällä ja mustalla
kilpalaivallansa, "Myrskyn neito" jonka perässä häilyi kauhua nostava
lippu! Ja, kuinka hän, koska maineensa oli kohonnut korkeimmalleen,
yht'äkkiä ilmestyisi tuohon vanhaan kauppalaan, ja, ruunisena ja
päivettyneenä, astuisi kirkkoon, musta samettinuttu päällänsä, leveät
housut ja pitkävartiset saappaat jalassa, karmosiinipunainen vyö
vyöllä, johon oli pistetty kymmenittäin pistoolia ja josta riippui
hänen pahantekoihinsa ruostunut sapelinsa, musta leveä reunainen,
höyhenillä koristettu huopa-hattu päässänsä, ja musta lippunsa,
jossa näkyi irvistävä pääkallon kuva, jonka alla oli ristissä kaksi
sääriluuta, ja kuinka hän silloin ilolla kuulisi ympärillänsä
kuiskettavan: "Se on Tom Sawyer, Merirosvo! Musta Kostaja Hispanian
mereltä!"

Niin, se oli päätetty; hänen elämänsä rata oli määrätty. Hänen
oli karkaaminen kotoansa ja astuminen sille. Hänen piti lähteä jo
huomisaamuna. Sentähden piti hänen alkaa valmistautua. Hän päätti koota
kaikki varansa. Hän meni erään lahoneen hirren luokse ja alkoi kaivaa
Barlow-veitsellänsä sen latvan alusta. Vähän aikaa kaivettuansa, tuli
puuta vastaan, joka komisi ontolta. Hän pani kätensä sen päälle ja
lausui vakavalla äänellä seuraavat loihtu-sanat:

"Mitä tässä ei ole, niin _tulkoon_ Mitä tässä on, niin _jääköön
paikallensa!_"

Sitten kaaputti hän mullan pois ja paljasti erään honkaisen laatikon.
Hän nosti sen ylös, ja sen alta tuli esiin pieni, sievä aarre aitta,
lauta seinillä ja pohjalla. Siinä oli muuan marmoripallo. Tom'in
hämmästys oli ääretön! Hän kuopi korvansa tausta aivan äimistyneen
näköisenä ja sanoi:

"Tämmöistäpä en ole nähnyt kuuna kullan valkeana!"

Niin heitti hän suutuksissaan pois marmoripallon, -- ja vaipui
ajatuksiin. Tosi oli, että hän pettyi uskossansa, jota hän ja
kumppaninsa olivat pitäneet aivan epäilemättömänä. Jos marmoripallon
hautasi ja teki samalla joitakuita taika-temppuja, jättäisi haudan
rauhaan neljäksitoista päiväksi, ja sen ajan kuluttua avaisi sen äsken
lausutulla lauseella, niin nähtäisiin, että kaikki ne marmori-pallot,
jotka on kadottanut aikojen kuluessa, tällä ajalla olisivat kokoutuneet
sinne, jo olisivat olleet hyvinkin eroitetut. Mutta nyt oli koko
koetus mennyt mitättömiin. Koko hänen uskonsa perustus kukistettiin.
Hän oli usein kuullut puhuttavan tämän asian lykästymisestä, vaan
ei milloinkaan siitä, että se olisi mennyt mitättömiin. Hän ei tullut
ajattelemaan sitä, että hän itse jo oli ennen useita kertoja koetellut,
vaan että hän aina oli unhottanut piilopaikan. Hetkisen aikaa mietti
hän tätä asiaa, ja tuli siihen päätökseen, että joku kelvoton
noita-akka oli sekaunut asiaan ja rikkonut velhouksen. Tästä päätti hän
ottaa selvän ja alkoi etsiä kunnes löysi pienen hiekka pälven, jossa
oli vähäinen rattimainen kuoppa. Hän heittäysi alas, asetti suunsa niin
likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:

    "Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!
    Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"

Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi
hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.

"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt
tämän. Tiesinhän minä sen."

Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti
sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän
yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut
pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei
löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti
seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa
viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja
viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:

"Veli, mene veljeäsi etsimään!"

Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt
seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä
koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat
niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi
tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun
päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi,
kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin
erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä
oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin
niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle,
toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa
eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa --
seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:

"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni
puhallan."

Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna
kuin Tom'kin. Tom huusi:

"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun
luvattani?"

"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, --
joka --"

"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he
puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.

"Minä, hyvä! Minä olen Robin Hood, jonka kelvoton raatosi kohta saapi
tietää."

"Sinä olet siis todellakin tuo mainio lain rikkoja? Minä olen aivan
onnellinen saadessani kamppailla sinun kanssasi tämän ihanan metsän
omistusoikeudesta. Vedä miekkasi!"

He vetivät miekkansa, viskasivat pois muut aseensa, asettuivat
miekkailuasemaan, jalat vastakkain, ja alkoivat todellisen, varovan
taistelun "kaksi lyöntiä ylös ja kaksi alas." Vähän ajan perästä sanoi
Tom:

"Koska sinulla on terä vastaani, niin lyö päälle."

Niin, "ottelivat he yhä kiivaammin" puhkaen ja hiestyneenä työstänsä.
Kohta huusi Tom:

"Kaadu, Kaadu. Miks'et sinä kaadu."

"Sitä en tee! Miks'et itse kaadu? Sinä ole tappiolla."

"Oh, se kuuluu asiaan. Minä en voi kaatua. Se ei ole niin kirjassa.
Kirjassa on: Niin tappoi hän lyöden takaa, Guy of Gruisborni-raukan!
Sinun täytyy kääntyä ja antaa minun pistää selkääsi."

Mitä kerran kirjassa oli sitä ei voinut kiertää; siis kääntäysi Joe,
antoi pistää itseänsä, ja kaatui.

"Nyt," sanoi Joe, nousten ylös, "täytyy sinun antaa tappaa itsesi: Se
on oikeus."

"Vaan enhän minä voi sitä tehdä, kuin se ole kirjassa niin."

"Vai niin, vaan se on hävyttömästi sinulta. Hyvä että tiedät sen."

"No, jos sinä nyt niin tahdot, Joe, niin ole sinä munkki Tuck'ina, tai
myllärinpoika Much'ina ja lyö minut kuoliaaksi nuijallasi, tai minä
rupean Nottinghamin Sheriffiksi, ja sinä saat olla Robin Hoodina vähän
aikaa ja tappaa minut."

Tämä ehdotus oli tyydyttävä ja tapaukset esiteltiin.

Vähän ajan kuluttua otti Tom taas Robin Hoodin roolin esitelläksensä,
ja sai vuodattaa kaiken voimansa haavoistansa, joita eräs kelvoton ja
kavala nunna hoiti. Viimein kuletti Joe, kuvaten suurta rosvojoukkoa,
hänet pois ja pani jousen hänen heikontuneihin käsiinsä, jolloin
Tom sanoi: "Johon tämä nuoli putoaa, siinä makaa Robin Hood-raukka
haudattuna viheriäisen puun alla." Hän ampui nuolen, lankesi maahan ja
olisi kuollut, vaan sattui kaatumaan muutaman viholaisen päälle, ja
hyppäsi ylös kovin nopeasti ollakseen kuollut.

Pojat pukivat päällensä, kätkivät sota-aseensa, ja läksivät kulkemaan,
surien sitä ett'ei löytynyt maanpakolaisia, ja aprikoiden sitä, mitä
tuo niin suuresti ylistetty sivistys oli saanut heidän sijaansa. He
sanoivat tahtovansa olla paljoa mieluukkaammin yhden vuoden rosvoina
Sherwoodin metsässä, kuin ikänsä Yhdys-Valtain presidenttinä.




YHDEKSÄS LUKU.


Samana yönä kello puoli yhdeksän, lähetettiin Tom ja Sid yö-tiloilleen
tavallisella ajalla. He lukivat ehtoorukouksensa, ja Sid oli kohta
nukkunut. Tom makasi valveella ja odotti malttamattomalla mielellä.
Kuin hän luuli jo päivän alkavan valeta, kuuli hän kellon lyövän vasta
kymmenen! Tuo oli kovin harmittavaa. Hän olisi mielellänsä heitellyt,
ja potkinut sängyssänsä, niinkuin hänen hermonsa vaativat, vaan hän
pelkäsi herättävänsä Sidin. Sentähden makasi hän hiljaa tuiottaen
eteensäpäin pimeässä. Kaikki oli niin kauhistavan hiljaa. Vähitellen
alkoi hiljainen kolina kuulua yön pimeydessä. Pöytäkellon käyminen
alkoi vetää huomiota puoleensa. Vanhat palkit alkoivat kummallisesti
ruskaa. Rappuiset narisivat vähin. Kummituksia oli selvinnähtävästi
liikkeellä. Ja nyt alkoi kuulua harmittava sirkan laulu, josta ei
ihmisjärki saanut selvää mistä se tuli. Nyt alkoi seinä-raution kamala
raksutus Tom'ia kamoittaa -- se merkitsi, että jonkun päivät olivat
luetut. Koiran ulvonta kuului ulohtaalta, johon toinen koira vastasi
vieläkin ulohtaammalta. Tom oli kuolla kauhistuksesta. Viimein tuli hän
siihen päätökseen, että aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkanut.
Hän alkoi vastentahtoansa vaipua uneen, kello löi yksitoista, vaan hän
ei kuullut sitä. Ilkeä kissan nau'unta rupesi nyt häiritsemään hänen
alkavia uniansa. Lähisyydessä olevan ikkunan avaaminen häiritsi hänen
unensa. Huuto: "Hus! Kissa halvattu!" ja tyhjän putellin kilahdus
tätinsä halko-liiterin seinää vasten, herättivät hänet kokonaan;
minuutin kuluttua oli hän puettu, ulkona ikkunasta ja ryömi varovasti
nelinkontan räystästä myöten. Hän naukasi hiljaa yhden eli pari kertaa
kontatessaan; sitten hyppäsi hän halko-liiterin katolle ja siitä
maahan. Huckleberry Finn oli siellä, kissan raato muassansa. Pojat
läksivät kulkemaan ja katosivat pimeyteen. Puolituntia tämän jälkeen
kahlasivat he hautausmaan pitkässä heinikossa.

Tämä hautausmaa oli Lännen vanhanaikuisia hautausmaita. Se oli eräällä
kukkulalla, noin puolitoista Englandin peninkulmaa kauppalasta. Sen
ympärillä oli huono, rapistunut puuaita, joka paikkapaikoin kallistui
sisään, toisissa taas ulospäin, vaan ei ollut yhdessäkän paikassa
oikein pystyssä. Nurmea ja rikka-ruohoa kasvoi yltäympäri. Kaikki
vanhat haudat olivat kuopalle painuneet. Paikalla ei löytynyt yhtään
hautakiveä; ylä-päästä pyöristettyjä lautoja tärisi haudoilla, etsien
tukea, vaan ei löytäen. "Pyhitetty muistoksi," sille ja sille, oli
kerran ollut maalattu näille, vaan nyt sitä ei monessakaan enää voinut
lukea, jos olisi ollut päiväkin.

Vieno tuuli liehakoitsi puitten latvoissa, ja Tom pelkäsi tämän olevan
kuolleitten henkiä, jotka valittivat siitä, että heidän rauhansa oli
häiritty. Pojat puhuivat hyvin vähän keskenänsä, ja kuiskutellen, sillä
hetki, paikka, vallitseva juhlallisuus ja hiljaisuus masentivat heidän
luontoansa. He löysivät sen tuoreen, uuden multakukkulan, jota etsivät,
ja pistäysivät piiloon kolmen korkean jalavan alle, jotka seisoivat
ryhmässä muutamia jalkoja haudalta.

Nyt odottivat he äänetöinnä, niinkuin heistä tuntui, jokseenkin pitkän
ajan. Etäisen tarha-pöllön ääni oli ainoa ääni, joka häiritsi tuota
haudan äänettömyyttä. Tomin ajatukset alkoivat käydä painaviksi. Hänen
piti saada puhe käymään. Niin kuiskasi hän:

"Hucky, mitä sinä luulet kuolleitten pitävän meidän täällä olosta?"

"Toivoisinpa tietäväni sen. Täällä on niin nuoskea, eikö sinusta tunnu
siltä?"

"Niin on, hyi!"

Jonkun aikaa vallitsi nyt äänettömyys, jolla ajalla pojat miettivät
tätä kysymystä. Tom sanoi:

"Huck! Luuletko Hoss Williams'in kuulevan puhettamme?"

"Luonnollisesti. Varmaankin kuulee hänen sielunsa."

Tom, hetken äänetönnä oltuansa:

"Toivoisin sanoneeni _Herra_ Williams. Vaan en minä tarkoittanut mitään
pahaa. Kaikki ihmiset kutsuivat häntä Hoss'iksi."

"Ihminen ei voi olla milloinkaan kyllin varova puheissansa kuolleista."

Tämä oli tuomio, ja puhe loppui taas siihen. Vähän ajan kuluttua
tarttui Tom kumppaninsa käsivarteen ja sanoi:

"Sssi --"

"Mitä se on Tom?"

Kumpikin likistäysi niin likelle toistansa kuin mahdollista, tykkivällä
sydämellä.

"Sssi! Siellä ovat he taas! Etkös kuule?"

"Minä --"

"Tuolla! Nyt kuulet!"

"Jumalan tähden, he tulevat, Tom! He tulevat varmaan. Mitä on tehtävä?

"En tiedä. Luuletko että he näkevät meidät?"

"Voi, Tom, he näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin kissat. Jopa alan katua
tänne tuloani."

"Ooh, älä ole milläsikään. En minä luule heidän tekevän meille mitään.
Emmehän ole missään pahan teossa. Jos olemme aivan hiljaa ehkä he eivät
huomaakaan meitä."

"Minä koetan, Tom, vaan Herra Jumala, koko ruumiini vapisee."

"Kuule!"

Pojat kallistivat päänsä vastakkain ja uskalsivat tuskin huokua. Hiljaa
puhuvia ääniä läheni toiselta puolen hautausmaata.

"Katsos! Katsos tuonne," kuiskasi Tom. "Mikä se on?"

"Se on pirun-tuli. Voi, Tom, tämä on kauheata!"

Eräitä epäselviä haamuja läheni pimeydessä, muuan heistä heiluttaen
vanhanaikuista läkki lyhtyä kädessänsä, joka pilkutti maan
lukemattomilla valo-pisteillä. Nyt kuiskasi Huckleberry vavisten:

"Ne on perkeleitä, se on varma se. Kolme kappaletta! Hyvä Jumala, Tom,
me olemme kuoleman omat, se on varma se! Osaatkos rukoilla?"

"Minä tahdon koettaa, kunhan et pelkää. He eivät tee meille mitään
pahaa. 'Herra, sä, joka lapsia rakastat, katsos' --"

"Sssi --"

"Mitä nyt Huck?

"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff
Potters'in ääni."

"Älähän -- onko se totta?"

"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä
löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa -- kirottu, vanha
juoppolalli!"

"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa
selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt
polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä
kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden
heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."

"Niin on -- vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto
vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne
tekevät?"

Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet
haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien
piilo-paikasta.

"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka
valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.

Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari
lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori
asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta
vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen
kädellänsä.

"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä
silmänräpäyksessä hyvänsä."

He mutisivat jotakin vastaukseksi ja jatkoivat kaivuansa. Kotvaan
aikaan ei kuulunut muuta kuin lapioitten nariseva ääni, tyhjentäessä
hiekka- ja sorakuormiansa. Tämä oli hyvin yksi-toikkoista. Viimein
sattui muuan lapio kolisevalla ja jylhällä äänellä ruumiin-arkkuun,
ja pari minuuttia sen perästä nostivat miehet sen haudan partaalle.
He avasivat arkun-kannen lapioillaan, nostivat ruumiin arkusta, ja
heittivät sen maahan. Kuu alkoi pilkoittaa pilven raosta, ja valaisi
ruumiin kalvean muodon. Paarit pantiin reilaan ja ruumis nostettiin
niille, peitettiin vanhalla loimella ja nuoritettiin kiini. Potters
veti esiin suuren linkku-veitsen, leikkasi poikki riippuvan nuoranpään,
ja sanoi:

"Nyt se on valmis, tohtori Lääkelasku, ja vedä nyt esiin vielä
viitonen, muutoin saa se jäädä tuohon."

"Niin se nyt on" sanoi Indiani-Joe.

"Mitä nyt, mitä tämä merkitsee?" sanoi lääkäri. "Te vaaditte maksun
edeltä käsin, ja minä maksoin sen."

"Niin, ja sinä olet tehnyt enemmin kuin sen," sanoi Indiani-Joe,
lähestyen tohtoria, joka nyt oli noussut seisomaan. "Viisi vuotta
takaperin ajoit sinä minut ulos isäsi keittiöstä, eräänä iltana kuin
anoin ruokaa nälkäisen mahani täytteeksi, ja samassa tilaisuudessa
julistit sinä, ett'en minä tehnyt minkäänlaista hyötyä siellä, enkä
muuallakaan; ja kuin minä vannoin kostaa sinulle tästä, vaikka
sadankin vuoden perästä, niin antoi isäsi vangita minut löysästä.
Luuletkos minun unhoittaneen sen? Minun suonissani ei juokse turhaan
indiani-vertä! Ja koska nyt olet minun käsissäni, niin on sinun
käyminen _tilin tekoon_, ymmärrätkös sen!"

Samalla uhkasi hän tohtorin naamaa pudistetulla nyrkillänsä. Tohtori
löi häntä yht'äkkiä niin, että kelvoton kaatui. Potters pudotti
veitsensä ja ärjäsi:

"Kuulepas sinä siellä, älä lyö minun kumppaniani!" ja jo ensi
silmänräpäyksessä oli hän tarttunut tohtorin vyötäisiin, he alkoivat
kamppailla kaikin voimin, polkien alas ruohon ja penkoen kenkiensä
koroilla maan mustalle mullalle. Indiani-Joe hyppäsi ylös säihkyvin
silmin, sieppasi ylös Potters'in veitsen ja kiekkui kuin kissa
painivien ympärillä saadaksensa tilaisuutta pistää. Yht'äkkiä
riipasi tohtori itsensä irti, sieppasi Williams'in haudan raskaan
päälaudan ja löi Potters'ia sillä niin että hän kaatui; vaan samassa
silmänräpäyksessä havaitsi puoliverikin itsellänsä olevan tilaisuuden
ja paiskasi veitsen päätään myöten tuon nuoren tohtorin rintaan. Hän
horjahti ja kaatui, osittain peittäen Potters'ia ruumiillansa ja
tahrasi hänet verellänsä. Samalla peittivät pilvet tämän kauhean näön
pimeyteen, ja peljästyneet pojat pakenivat pimeyden suojassa.

Kun kuu tuli uudelleen näkyviin, nähtiin Indian-Joe kumartuneena
ruumiitten yli, katsellen niitä. Tohtori jupisi jotakin, jota ei voitu
ymmärtää, huokasi syvään kerran tai pari, ja oli ääneti. Puoliveri
sanoi itsekseen:

"Se tili on tehty, lempo vieköön!"

Nyt ryösti hän ruumiin, jonka tehtyä hän pani tuon kamalan
veitsen Potters'in oikeaan käteen, ja istuutui äsken särjetylle
ruumiin-arkulle. Kolme -- neljä -- viisikin minuuttia kului; Potters
alkoi liikkua ja öristä. Hän puristi veistä kourassaan, nosti ylös
sen, katseli sitä, ja pudotti sen maahan kauhistuen. Sitten nousi hän
istuallensa, puukaten pois ruumiin päältänsä, katsoa tuiottaen ensin
siihen ja sitten ympärillensä. Hänen silmänsä tapasivat Joen.

"Minun luojani, mitä tämä on Joe?" sanoi hän.

"Tämä on jokseenkin kelvoton asia", sanoi Joe, minkäänlaisetta
liikutuksetta.

"Miksis teit tämän?"

"Minä! Minä en ole sitä tehnyt! Kuules! Tuollaiset puheet eivät
puhdista ketään."

Potters vapisi ja kävi aivan kalvakaksi.

"Minä luulin, että olin selvinnyt. Tänä iltana olisi juominen pitänyt
antaa olla. Vaan minulla on vielä päässäni -- pahemmin kuin alkaessa.
Minä olen aivan pöperryksissä; enkä jaksa muistaa tuskin mitään. Sanos
nyt minulle, Joe -- _vilpittömästi_ sä vanha kumppani -- teinkö minä
tämän? Minun aikomukseni ei suinkaan ollut se; Jumala auttakoon minun
syntistä sieluani ja ruumistani, noin en kuunaan ajatellut tehdä. Ooh,
se on kauheata -- ja hänestä, josta oli niin suuret toiveet."

"Te painitti keskenänne, ja hän löi sinua laudalla, niin että
kuukerruit; sitten hyppäsit sinä uudelleen ylös, horjuen ja hoippuen,
sait veitsen käsiisi ja paiskasit sen hänen sisäänsä, juuri kuin hän
oli sinua lyömäisillään, ja siinä olet rötköttänyt kuoliaana kuin
rautakanki tähän saakka."

"Oo, minä en tiennyt mitä tein. Vaikka tähän paikkaan kuolisin, niin
sitä en tiennyt. Tämä kaikki on viinan ja vihan vaikuttama. Minä en
ole kuuna päivänä ennen käyttänyt asetta, Joe. Tapellut kyllä olen,
vaan en koskaan aseella. Sen voi kaikki todistaa! Joe, älä puhu tästä
kellenkään mitään, niin olet kunnon kumppani. Minä olen aina pitänyt
sinusta, Joe, ja aina puolustanut sinua. Etkös muista sitä? Ethän virka
kellenkään tästä, sanos Joe?"

Miesparka lankesi kädet ristissä polvilleen tuon tunnottoman murhaajan
eteen.

"En, sillä sinä Muff Potters olet aina käyttäynyt ihmisiksi minua
vastaan, ja minä en petä sinua. Niin no -- se nyt on niin varma lupaus
kuin mies miehelle voi antaa."

"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime
hetkenänikin."

Potters alkoi itkeä.

"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt
matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt
vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."

Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui
juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:

"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän
näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain
päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta
-- pelkuri!"

Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä,
peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla
muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.




KYMMENES LUKU.


Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä
kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin
olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli
näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani
heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan
rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan
heille siivet.

"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!"
kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."

Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat
koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat
aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta
portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan
varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä
hitaammin, ja Tom kuiskasi:

"Huckleberry, mitä sinä luulet tästä seikasta tulevan?"

"Jos tohtori Robinson kuolee, niin tulee luullakseni joku
hirtettäväksi."

"Luuletkos niin, todellakin?"

"Oh, minä tiedän sen, Tom."

Tom arveli hetkisen; sitten sanoi hän:

"Kukas tästä asiasta kertoo? Me?"

"Mitä sinä ajattelet? Otaksu nyt että jotakin tapahtuisi, jott'ei
Indiani-Joe'a hirtettäisi, niin löisi hän meidät kuoliaaksi yhdessä eli
toisessa tilaisuudessa; yhtä varmaan kun me olemme nyt tässä."

"Juuri samaa ajattelin minäkin tässä itsekseni"

"Jos joku kielii, niin tehköön Muff Potters'i sen, jos on niin tuhma.
Hän on tavallisesti kyllin humalassa siihen."

Tom ei virkkanut mitään -- hän ajatteli ajattelemistaan. Sitten
kuiskasi hän:

"Huck, Muff Potters ei tiedä sitä. Kuinka hän voisi kertoa siitä?"

"Mikä on syynä siihen, ett'ei hän sitä tiedä?"

"Se että hän oli juuri saanut iskun päähänsä, kuin Indiani-Joe teki
sen. Luuletko sinä että hän tiesi mitään?"

"Hitto vieköön, sinulla on oikein, Tom!"

"Ja kuulepas -- ehkä tämä isku oli hänelle kyllin kyllä!"

"Se ei ole luultava, Tom. Hänellä oli viinaa ruumiissa; sen minä näin,
ja siksi toiseksi hän ei ole milloinkaan ilman sitä. Hyvä, kun minun
isäni on humalassa, saat vaikka kirkon-tornilla kolkuttaa häntä päähän,
eikä se vaikuta mitään. Hän sanoo sen itse. Luonnollisesti on se siis
samoin Muff Potters'inkin kanssa. Vaan jos mies on aivan selvä, niin
uskon kyllä että semmoinen isku veisi häneltä hengen, ehkä; en tiedä."

Pitkän ajan ajateltuaan sanoi Tom:

"Hucky, oletko varma siitä ett'et puhu tästä kellenkään mitään?"

"Tom, meidän täytyy olla ääneti. Sen tiedät. Tuon kirotun Indianin
omaatuntoa ei suinkaan vaivaisi ollenkaan, jos hukuttaisi meidät kuin
parin kissoja, ell'ei hän tulisi hirtetyksi, kielittyämme. Kuules
nyt, Tom, vannokaamme toisillemme -- se pitää meidän tehdä -- vannoa,
ett'emme puhu tästä mitään."

"Siihen minä suostun, Huck. Se on paras keino. Ylös kädet ja vanno että
me --"

"Oh, ei se kelpaa tässä asiassa. Se on kyllä hyvä tavallisissa,
vähäpätöisissä asioissa -- varsinkin tyttörepakoihin kanssa, sillä he
pettävät kumminkin kaikissa tapauksissa, ja livertävät, jos tulevat
pihtiin -- vaan tärkeässä asiassa niinkuin tässä, pitäisi se olla
kirjallisesti, ja verellä."

Tomin koko olento myönsi tämän käsityksen asiasta. Tämä oli
syvä, jylhä ja hirvittävä; tunti, asian-haarat, ympäristö olivat
myötäsointuusuudessa tämän kanssa. Hän otti puhtaan laudan
kappaleen, jonka näki kuuvalossa, veti esiin taskustansa pienen
punaliitu-kappaleen, ja piirsi kuuvalossa vaivaloisesta seuraavat
rivit, painaen paksumpia riviä piirtäissänsä kielensä hampaitaan
vasten, hienompia piirtäessä veti hän sen taas takaisin:

    _Huck Finn ja Tom Sawyer vannovat että he ovat ääneti asiasta ja
    että he toivovat vaikka kuolevansa tielle jos puhuvat_

Huckleberry ihmetteli suuresti Tomin sukkelaa kirjoitustaitoa ja
hänen kaunista kieltään. Hän otti paikalla neulan nuttunsa kauluksen
käänteestä ja aikoi sillä tehdä naarmua nahkaansa, kun Tom sanoi:

"Älä! Älä tee sitä. Nuppineula on messinkiä. Siinä voipi olla
Espanian-viheriää."

"Mitä se on Espanian-viheriä?"

"Se on myrkkyä. Juuri sitä se on. Koetahan kerran syödä sitä, niin saat
nähdä."

Nyt otti Tom säikeen pään silmäneulastansa ja kumpikin poika raapi
sillä peukalonsa lihaisinta paikkaa, ja puristivat esiin pisaran vertä.

Vähitellen useampia kertoja puristettuansa, sai Tom nimensä
alkukirjaimet piirretyksi, käyttäen pännänä sakari-sormeansa. Sitten
neuvoi hän Huckleberry'n tekemään H ja F. ja valakirja oli nyt
valmis. Nyt hautasivat he laudan kappaleen seinämälle moninaisilla
hirvittävillä noitatempuilla, ja ne siteet jotka sitoivat heidän
kielensä, pidettiin nyt lukituina, ja lukon avain ikäänkuin
poisviskattuna.

Eräs haamu hiipi nyt varovasti sisään muutamasta reiästä, joka oli
vastapäätä olevassa rapistuneessa muurissa, vaan pojat eivät havainneet
sitä.

"Tom", kuiskasi Huckleberry, "estääkö tämä meitä aina puhumasta --
aivan aina?"

"Luonnollisesti. Tapahtuipa mitä hyvänsä, niin emme saa virkkaa siitä
mitään. Me kuolisimme tielle -- joko olet unhottanut sen."

"Niin kai se sitte lienee."

He kuiskivat vielä hetkisen yhtä ja toista. Yhtäkkiä alkoi, juuri
ulkopuolella -- noin kymmenen jalkaa heistä, koira ulvoa kummallisella
äänellä. Pojat syleilivät toisiansa suuresti kauhistuneina.

"Kumpaako meistä tarkoittaa hän?" ykisi Huckleberry.

"En tiedä -- tirkistäs raosta. Sievään!"

"En, tee se sinä, Tom!"

"En minä uskalla -- en minä uskalla tehdä sitä, Huck!"

"Hyvä Tom, tuossa se on taaskin!"

"Jumalalle kiitos!" kuiskasi Tom. "Minä tunnen sen äänen. Se on Bull
Harbison." [Jos Herra Harbison'illa olisi ollut Bull-niminen orja,
niin olisi Tom kutsunut häntä "Harbison Bull": vaan hänen Poikansa eli
koiransa oli Bull Harbison.]

"Oh, sepä oli hyvä -- minä vakuutan sinulle, Tom, että olin kuolla
paljaasta pelosta; minä olisin tohtinut lyödä veikan mistä hyvänsä,
että se oli vieras ja tuntematoin koira."

Koira ulvoi vielä kerran. Poikain uskallus masentui taas.

"Oo, hyvä Jumala, ei se ole Bull Harbison!" kuiskasi Huckleberry.
"Pilkistäs, Tom!"

Tom totteli, vavisten pelvosta, ja pilkisti raosta ulos. Hänen
kuiskutuksensa tuskin kuului, kuin hän sanoi:

"Oh, Huck, se on _tuntematoin_ koira."

"Sukkelaan, Tom, sukkelaan! Kumpaako meistä tarkoittaa hän?"

"Luultavasti tarkoittaa hän meitä kumpaakin -- me olemme juuri
vierekkäin."

"Voi, Tom, luulenpa loppumme olevan lähellä. Mihin minä tulen kuoleman
jälkeen, sitä tuskin tarvinnee epäillä; sillä minä olen ollut hyvin
syntinen."

"Hitto vieköön! Tuossa se nyt on kun lurjustelee koulusta poissa ja
tekee kaikkea sitä, jota on kielletty tekemästä. Minä olisin voinut
olla yhtä hyvä kuin Sid'kin, jos olisin koetellut -- vaan ei, minä en
luonnollisesti tahtonut. Vaan jos minä kerran pääsen tästä pulasta,
niin minä en muuta teekän kuin makaan Pyhäkoulussa; se on niin tosi
kuin nyt olen tässä."

Tom alkoi itkeä tihuttaa.

"_Sinäkö_ kelvotoin!" Huckleberry alkoi myöskin nyhkiä. "Saakeli
soikoon, Tom Sawyer, sinä olet puhdas kuin piparikakku minun
rinnallani. Voi, _hyvä_ Jumala, kuin minulla olisi edes puoleksikaan
niin hyvät toiveet kuin sinulla."

Tom nielasi alas nyhkäyksen ja kuiskasi:

"Katsos, Huck, katsos! Hän käänsi _selkänsä_ meille!"

Hucky pilkisti, iloiten sydämessänsä.

"Se ei katsokaan meihin tuo kunnon _piski!_ Katsoiko se ennen tänne
päin?"

"Ei. Vaan minäpä nyt vasta olin pöllö, kun en tuota tullut
ajatelleeksi. Oh, nyt on kaikki hyvin. Vaan ketä voi hän nyt
tarkoittaa?"

Koira lakkasi ulvomasta. Tom pörhisti korviansa.

"Sssi! Mikä se on?" kuiskasi hän.

"Se on niinkuin -- kuin sika röhkisi. Ei -- siellä on joku, joka
korsnaa."

"Niin se on. Vaan millähän paikalla se lienee, Huck?"

"Minä luulen että se on tuolla toisella puolen. Siltä kai se kuuluu.
Isäni makasi välistä tuolla sikain kanssa, vaan Jumala varjelkoon,
kun hän korsnaa, niin ei ole katto pysyä paikoillaan, sillä siinä
on silloin semmoinen tärinä. Paitsi sitä niin luulen mä, ett'ei hän
konsaan palaja takaisin tähän kaupunkiin."

Poikien mieli alkoi tehdä antautumaan uusiin vehkeisiin ja vaaroihin.

"Hucky, uskallatkos seurata minua, jos käyn edellä?"

"Enpä oikein, Tom. Ajatteles jos se olisi Indiani-Joe!"

Tom epäili. Vaan vähän ajan kuluttua syntyi uusi kiusaus heidän
sydämmissään, ja he päättivät koettaa, kumminkin sillä ehdolla, että
pakenisivat paikalla jos korsnaaminen lakkaisi. Nyt alkoivat he hiipiä
varpaillaan eteenpäin jälekkäin. Kun he olivat tulleet noin viiden
askeleen päähän korsnaajasta, polki Tom eräälle tikulle, joka kovalla
äänellä räpsähti poikki. Mies ähki ja kääntäysi, niin että hänen
naamansa tuli kuun valoon. Se oli Muff Potters. Poikain sydän oli
seisattunut, samoin kuin heidän ruumiinsakin, miehen kääntäytyessä;
vaan nyt katosi kaikki heidän pelkonsa. He hiipivät ulos muurin
raosta ja seisattuivat vähän matkan päähän hetkeksi puhelemaan ennen
eroamistansa. Nyt häiritsi taas yön hiljaisuutta tuo kamala ulvominen!
He katsoivat taaksensa ja näkivät tuon mystillisen koiran seisovan
joitakuita jalkoja Potters'in leposialta, kääntyneenä Potters'iin päin,
nokka taivasta kohden.

"Ooh, Jesus siunatkoon, se on _häntä_ kuin se tarkoittaa!" huudahti
kumpikin poika samalla kertaa.

"Vaan kuules Tom, kun ne puhuvat, että noin pari viikkoa takaperin eräs
vieras koira oli käynyt puoliyön aikana ulvomassa Johnny Millers'in
kartanon ympärillä; ja että yölepakko oli eräänä iltana lentänyt
sisälle porstuaan ja istuutunut kaidepuulle ja siinä laulanut! ja
siellä ei ole vielä ketään kuollut."

"Sen kyllä tiedän. Vaan eikös Gracie Miller kaatunut juuri seuraavana
Lauantaina, ja polttanut itseänsä samalla hyvin pahaksi keittiön
takassa?"

"Niin, vaan hän ei kuollut. Ja, joka on vielä enemmin, hän on jo
parempana."

"Hyvä; odotahan. Hän on kuoleman oma yhtä varmaan kuin Muff
Potters'ikin. Niin sanovat kai neekerit, ja he ymmärtävät hyvin
tuonlaiset asiat, Huck."

Nyt erosivat he syvissä mietinnöissä.

Kun Tom kapusi sisään makuuhuoneensa ikkunasta oli yö jo melkein
kulunut. Hän puki päältänsä hyvin varovasti ja rupesi maata, iloissaan
siitä, ett'ei kukaan tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään. Hän ei
tiennyt että tuo viehkeästi korsnaava Sid oli valveella, ja että hän
oli valvonut noin tunnin ajan.

Kun Tom heräsi oli Sid jo pukeunut ja mennyt ulos. Päivä näytti jo
jokseenkin kuluneen. Hän hämmästyi. Miksi häntä ei oltu huudettu --
rääkätty, kunnes hän oli noussut ylös, tavallisuuden mukaan? Tämä aate
täytti hänen sielunsa mustilla aavistuksilla. Viiden minuutin kuluessa
oli hän pukeunut ja mennyt alas, rauhatoinna ja unisena. Perhe istui
vielä pöydässä, vaan he olivat jo lopettaneet aamiaisensa. Ei yhtäkään
nuhtelevaa ääntä kuulunut, vaan kaikkien silmät kääntyivät pois;
hiljaisuus ja juhlallisuus vallitsi, joka karsi syyllisen ruumista. Hän
istuusi ja koetti olla iloisen näköinen, vaan se oli turha vaiva; ei
kenenkään suu vetäynyt nauruun, eikä hän saanut keltään vastausta, hän
herkesi äänettömäksi ja antoi sydämensä painua epätoivon syvyyteen.

Aamiaisen syötyä otti täti hänet kahden kesken, ja Tom jo melkeinpä
iloitsi siitä, että saisi selkäsaunan; vaan niinpä ei käynytkään.
Täti itki hänen tähtensä, ja kysyi häneltä kuinka hän voi runnella
hänen vanhaa sydäntänsä niin; ja sitten kehoitti hän häntä käymään
edelleen alettua tietänsä, ja turmelemaan itsensä, ja saattamaan hänen
harmaat karvansa surulla hautaan, sillä hän oli havainnut, että hänen
opetuksistansa ei ollut mitään hyötyä. Tämä tuntui karvaammalta kuin
tuhatkertainen selkäsauna, ja Tomin sydän kärsi nyt enemmän kuin hänen
ruumiinsa. Hän itki, hän anoi kerjäämällä anteeksi rikostansa, ja
lupasi kerta toisensa perään parantaa itsensä, ja sai viimein mennä
sillä tunnolla, että hän oli saanut ainoastaan puolittain anteeksi ja
että häneen luotettiin aivan vähän.

Hän oli tätinsä luota lähtiessä niin heikko, ett'ei hän edes voinut
kantaa sydämessään koston tuntoa Sidiä kohtaan; jonka tähden tämän
pako, takaportin kautta oli aivan turha. Hän meni synkkämielisenä
ja alakuloisena kouluun, ja otti "peräpakaroilleen" samalla kun Joe
Harperkin, poissa olosta koulusta laillisetta syyttä edellisenä
päivänä, saman näköisenä kuin se, jonka sydäntä painaa suuremmat surut,
ja joka on aivan välinpitämätön vähäpätöisistä seikoista. Sitten meni
hän paikoillensa, asetti kyynäspäänsä pöytää vasten ja leukansa käteen,
ja tuiotti seinään tunnottomalla katsannolla, kuin se ihminen, jolla on
niin kovat vaivat, ett'eivät enää voi koveta. Hänen kyynäspäänsä painoi
jotakin kovaa esinettä. Pitkän ajan kuluttua muutti hän verkalleen ja
surullisesti asemaansa, ja otti tämän esineen huoaten. Se oli kääritty
paperiin. Hän avasi sen. Pitkällinen huokaus seurasi, hänen sydämmensä
murtui. Se oli hänen pellin nuppunsa! Viimeinen höyhen taittoi kamelin
selän.




YHDESTOISTA LUKU.


Vähää ennen puolista levisi tuo kauhistava uutinen sähkön nopeudella
ympäri kaupunkia. Tuota silloin vielä aavistamatonta, sähkölankaa ei
tarvittu -- sillä viesti vieri kumminkin aivan yhtä nopeasti kuin
jos sähkölanka olisi ollut. Luonnollisesti antoi opettaja vapauden
oppilailleen iltapäiväksi; koko kaupunki olisi pitänyt sitä kummana,
jos hän ei olisi niin tehnyt. Verinen veitsi oli löydetty juuri
murhatun vierestä ja tämän oli joku tuntenut Muff Potters'in veitseksi
-- niin kerrottiin. Ja vieläpä sanottiin että eräs myöhästynyt
kaupunkilainen oli tavannut Muff Potters'in peseymässä sivu-joen
rannalla noin yhden tai kahden aikana aamuisella, ja että Potters
nähtyänsä hänet oli lähtenyt pakoon -- epäiltäviä kohtia, varsinkin
peseytyminen, joka ei juuri kuulunut Potters'in tapoihin. Sanottiin
myöskin että tätä "murhaajaa" oli jo etsitty ympäri kaupunkia (yleisö
ei juuri pidä pitkiä tutkinnoita, ennenkuin jo tuomio on valmis),
vaan hän oli kadonnut. Ratsastajia oli laitettu joka haaralle, ja
yli-tuomari (sheriffi) oli vakuutettu siitä, että hän saavuttaisi hänet
ennen iltaa.

Koko kaupunki oli matkalla hautausmaalle. Tom'in sydän-suru hävisi, ja
hän liittyi matkueesen, ei sentähden ett'ei hän olisi mieluukkaammin
mennyt mille muulle haaralle hyvänsä, vaan sentähden että kamala ja
selittämätön lumous veti häntä sinne. Tultuaan tälle hirvittävälle
paikalle, pujotteliin hän, pieni kuin oli, ihmisjoukon läpi ja
näki tuon inhoittavan näön. Hänestä tuntui ikäänkuin miehen ikä
olisi kulunut siitä, kuin viimeksi oli ollut tällä paikalla. Joku,
näpisti häntä käsivarteen. Hän kääntyi ympäri ja silmänsä sattui
Huckleberry'yn. He vilkasivat kumpikin ympärillensä arvellen jonkun
havainneen jotakin heidän silmäyksissänsä. Vaan kaikki puhuivat, ja
koko heidän huomionsa oli kiinnitetty tuohon kauheaan näköön edessänsä.

"Miesparka!" "Nuorukaisraukka!" "Tämä on hyvä varoitus kaikille ruumiin
rosvoille!" "Muff Potters tulee kiikkumaan hirressä tästä, jos he vaan
saavat hänet kiini!" Tämä oli yleisesti puheen sisällys, vaan pappi
sanoi: "Tässä nähdään Jumalan rankaiseva käsi."

Yhtäkkiä alkoi Tom vapista kiireestä kantapäähän saakka, sillä hän
sattui viskaamaan silmänsä Indian-Joen elottomille kasvoille. Samalla
alkoi joukko hoippua ja puukkiloida, ja ääniä kuului:

"Tuossa hän on! Tuossa hän on! Hän tulee itse!"

"Kuka? Kuka?" kysyi parikymmentä ääntä.

"Muff Potters!"

"Katsos, hän seisattuu! Olkaa varuillanne, hän kääntyy takaisin!"

"Älkää päästäkö häntä pakoon!"

Ihmiset puun oksilla Tomin pään päällä sanoivat, että hän tahtoi paeta
-- hän näytti vaan epäilevän ja sekautuneen näköiseltä.

"Hävytön uskaliaisuus!" sanoi muuan ympärillä seisojista; "hän tahtoi
tulla tyynesti katselemaan työtänsä -- eikä odottanut tapaavansa
seuraa."

Ihmisjoukko avasi tien yli-tuomarille, joka mahtavan näköisenä tuli
taluttaen Potters'ia. Miesparan muoto näytti laihtuneelta, ja hänen
silmistänsä loisti pelko. Kun hän seisoi murhatun ääressä, vapisi hän
kuin haavanlehti, hän peitti naamansa käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Minä en ole tuota tehnyt", nyyhki hän! "en, niin totta kuin olen
tässä, ole tuota tehnyt."

"Kukas sitä on sanonut?" kuului eräs ääni.

Tämä näytti sattuvan. Potters paljasti silmänsä ja katseli ympärilleen
patetisella toivottomuudella. Hän havaitsi Indiani-Joen, ja sanoi:

"Oo, Indian-Joe, sinä lupasit, ett'et koskaan --"

"Onko tämä sinun veitsesi?" kysyi yli-tuomari, näyttäen sitä hänelle.

Potters olisi kaatunut, jos ei joku olisi ottanut vastaan, ja antanut
hänen hiljalleen painua maahan. Sitten sanoi hän:

"Joku sisällinen ääni sanoikin minulle, että jos en kävisi veistä
hakemassa --"

Hän vapisi; sitten viittasi hän voimattomalla kädellään, ikäänkuin että
hän oli voitettu, ja sanoi:

"Kerro, Joe -- kerro koko asia -- ei tässä enää kielto auta mitään."

Huckleberry ja Tom seisoivat katsoa tuiottaen äänetöinnä, kun tuo
kovasydäminen valehtelia lateli selityksen, ja he odottivat joka
silmänräpäys että Jumala, vaikka taivas oli kirkas ja selkeä,
lähettäisi salaman hänen päähänsä, ja kummastelivat kun se niin kauan
viipyi. Ja kun hän vielä lopetettuaan aina edelleen seisoi tervennä ja
raitisna, sammui ja katosi heissä kokonaan tuo kiihtynyt halu rikkomaan
valaansa pelastaaksensa tuota petettyä miesparkaa, sillä se oli aivan
silminnähtävä asia, että tämä rikkoja oli myönyt sielunsa perkeleelle,
jonka tähden tällaisen ihmisen kanssa ei ollut hyvä antautua asioihin.

"Miks'et sinä paennut? Miksi sinä tulit tänne takaisin?" kysyi joku.

"Minä en voinut -- en voinut", vaikeroi Potters. "Minä koettelin paeta,
vaan minusta tuntui, ikäänkuin en pääsisi muualle kuin tänne." Hän
alkoi uudelleen itkeä pursuta.

Indian-Joe todisti, joitakuita minuutia myöhemmin, valan uhalla,
ruumiin tarkastuksessa, yhtä tyynesti kuin ennenkin aivan samalla
tavalla; ja pojat nähdessään, ett'ei salama nytkään taivaasta tullut,
vahvistuivat siinä uskossaan, että Joe oli myönyt itsensä perkeleelle.
Hän oli nyt heidän silmissänsä tullut kaikkein surkuteltavimmaksi
olennoksi, jonka he olivat nähneet, jonka tähden he eivät voineetkaan
kääntää silmiänsä hänestä. Sydämessään päättivät he illoin pitää häntä
silmällä, jos tilaisuus niin myönsi, saadaksensa edes vilaukselta nähdä
hänen julmaa mestariansa.

Indian-Joe oli avullisna nostamassa ruumista kärryille poisvietäväksi;
ja kuiskeita kuului tuosta peljästyneestä joukosta, että haavasta
juoksi verta. Pojat luulivat tämän onnellisen sattumuksen vetävän
epäilykset oikealle haaralle, vaan he pettyivät; sillä useampi kuin
yksi kyläläisistä huomautti:

"Muff Potters ei ollut kolmeakaan jalkaa paikalta tämän tapahtuessa."

Tom'in hirvittävä salaisuus ja arka omatunto häiritsivät tämän jälkeen
enemmän kuin viikonajan hänen untansa öillä, niin että Sid eräänä
aamuna sanoi aamiaista syödessä:

"Tom, sinä heitteleit ja puhut unissasi niin, ett'en minä saa nukkua
yökausiin."

Tom vaaleni ja alkoi katsella alaspäin. "Se on paha merkki", sanoi täti
Polly totisena. "Mitä sinulla on omalla tunnollasi, Tom?"

"Ei tietääkseni mitään." Vaan pojan käsi vapisi niin, että hän läikytti
kahvia kupistansa.

"Ja sinä puhut semmoisia hullutuksia", sanoi Sid. "Toissa yönä huusit
sinä. 'Se on vertä, se on vertä, se juuri on sitä kun se on!' Sinä hoit
sitä useampia kertoja. Ja sinä sanoit: 'Älä nyt minua vaivaa noin --
minä kerron kaikki tyyni.' Kerron mitä? Mitä sinulla on kerrottavaa?"

Maailma musteni Tom'in silmissä. Vaikea on sanoa, mitä nyt olisi
voinut tapahtua, vaan kaikeksi onneksi katosi kaikki suru täti Pollyn
silmistä, ja hän tuli Tom'in avuksi tietämättänsä. Hän sanoi:

"Ooh! Se on tuo hirmuinen murha. Minäkin uneksin siitä melkein joka yö.
Välistä uneksin niinkin kuin itse olisin sen tehnyt."

Mary sanoi, että häntäkin vaivasi samallaiset kelvottomat unet. Sid
näytti tyytyvän tähän selitykseen. Tom meni pois niin sievään kuin
mahdollista, valitti koko seuraavan viikon hammastautia, ja pani
kasvonsa kääryihin joka ilta. Hän ei tiennyt, että Sid vahtasi häntä
joka yö, otti usein pois kääreet, ja sitten nojautuen kyynäspäilleen
kuunteli pitkät ajat kerrassaan, ja pani kääreet sitten paikoilleen.
Tom'in sielun voimat heikkenivät heikkonemistaan, ja hammastaudille,
joka alkoi käydä tukalaksi, annettiin jäähyväiset. Jos Sid'in
todellakin onnistui saada jotakin selvää Tom'in sekaisista puheista,
siitä hän ei puhunut kellenkään, vaan piti sen salassa. Tom'ia
vaivasi kovin se, että hänen koulukumppaninsa eivät tahtoneetkan
heretä tarkastelemasta kuolleita kissoja, koska he aina tällä tavoin
muistuttivat häntä murheistansa. Sid havaitsi, ett'ei Tom ollut enää
kaupungin lääkärinä näissä tarkastuksissa, vaikka hän ennen aina oli
ollut johdattajana niitä uusia vehkeitä vaan tuli esiin, tarkkasi
myöskin, ett'ei Tom koskaan ruvennut vieraaksimieheksi -- ja se
oli kummallista. Sid näki kyllä senkin, että Tom inhosi tällaisia
tarkastuksia ja koetti karttaa niitä kun vaan voi. Sid'ia kummastutti,
vaan hän ei virkkanut mitään. Vähitellen kävivät tarkastukset kumminkin
vanhaksi ja herkesivät niinmuodoin vaivaamasta Tom'in omaatuntoa.

Joka tahi joka toinen päivä meni Tom tänä ikävänä aikana, kun vaan sai
tilaisuutta, tuon pienen kallerilla varustetun vankihuoneen ikkunan
taakse, ja antoi "murhaajalle" niitä pieniä nautinto-aineita, joita
hän voi saada käsiinsä. Vankihuone oli pieni vähäpätöinen tiilistä
suolle rakennettu luola kauppalan ulko-reunassa, jolle ei kustannettu
minkäänlaista vartiaa; sillä siinä oli aivan harvoin asukkaita.
Nämä lahjat rauhoittivat jokseenkin Tom'in omaatuntoa. Kauppalan
asukasten teki hyvin mieli tervaamaan ja höyhenissä ryvettämään
Indian-Joe'a, ja asettamaan häntä kahan-reisin ratsastamaan aidalle
ruumiin-rosvoamisesta, vaan hänen luonteensa oli niin julma, ett'ei
koko kauppalassa löytynyt ketään, joka olisi uskaltanut ruveta
asian edusmieheksi, ja niin se jäi silleen. Hän oli varovasti kyllä
kummallakin kertaa alkanut todistuksensa paininlyönnistä, puhumatta
mitään ruumiin varkaudesta, joka oli tapahtunut sitä ennen; sentähden
pidettiin se parhaana, ett'ei tästä asiasta tällä kertaa puhuttaisi
mitään.




KAHDESTOISTA LUKU.


Muuan niistä syistä, jonka tähden Tom unhotti salaiset murheensa,
oli, että hän oli saanut uuden ja tärkeän seikan ajatellaksensa.
Becky Thatcher oli lopettanut koulun käymisen. Tom oli pari päivää
kamppaillut ylpeytensä kanssa ja koettanut saada häntä pois
mielestänsä, vaan hän ei onnistunut siinä. Hän löysi useinkin itsensä
iltaisilla kuleskelemassa tytön isän kartanon ympäristöllä, ja tunsi
itsensä hyvin onnettomaksi. Tyttö oli sairasna. Entä jos hän kuolisi!
Tuo ajatus taisi tehdä hänet hulluksi. Hän ei enää pitänyt väliä
leikki-sodista, eikä edes merirosvoamisesta. Elämän lumousvoima
oli kokonaan lakannut, ja epäilys oli ainoastaan jälellä. Vanne ja
koppikeppi jäivät unohduksiin, sillä näistä ei ollut enää hauskutusta.
Tätiä alkoi huolettaa; hän alkoi tukkia Tom'ille kaikenlaisia
lääkkeitä. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka tahtovat koettaa kaikkia
uusia patenteerattuja lääkkeitä, jotka olivat keksityt joko terveyden
ylläpitämiseksi tai menetetyn takaisinsaamiseksi, ja hän oli aina hyvin
harras näissä koetuksissaan. Kun jotakin uutta tuli näkyviin, kulki hän
ikäänkuin kuumeessa kunnes sai koettaa sitä; ei itsessään, sillä hän ei
ollut kuunaan kipeänä, vaan kenessä muussa hyvänsä, joka sattui hänen
käsiinsä. Hän tilasi kaikki "Terveyttä" koskevat kuukauslehdet ja muita
frenologillisia hullutuksia; ja tuo korkealle karkaava tuhmuus, jolla
ne olivat täytetyt, oli kuin balsamia hänen sydämellensä. Kaikki lorut,
jotka nämä sisältivät ilmanpuhdistuksesta huoneissa, miten ja milloin
piti ruveta maata ja nousta ylös, mitä piti syödä ja juoda, miten
paljon itsekunkin piti olla liikkeellä, minkälaisella tuulella ihmisen
piti pysytellä, ja miten pukeutua, kaikki tämä oli kuin evankeliumia
hänelle, eikä hän havainnut milloinkaan, että hänen terveyslehtensä
seuraavana kuukautena puhuivat aivan päinvastoin, mitä olivat puhuneet
edellisenä. Hänen sydämensä oli yhtä yksinkertainen ja rehellinen
kuin päivän valo, ja senpätähden olikin se niin helposti petetty. Hän
pani kokoon puoskarointi-kirjansa ja lääkkeensä, ja näin varustettuna
kuolemaa vastaan, ratsasti hän, niin sanoaksemme, ympäriinsä "kalpealla
hevoisellansa helvetti jälessänsä". Vaan hän ei aavistanut kuunaan
sitä, että hän ei ollut terveyden enkeli, ja kituville naapurillensa
Gileadin balsami valhepuvussa.

Parantaminen kylmällä vedellä oli uusi tänä aikana, ja Tom'in
alakuloisuus tuli siis kuin pilvistä parannettavaksi tällä uudella
keinolla. Hän ajoi Tom'in joka aamu päivän valetessa sängystä, vei
hänet halko-liiteriin ja holvasi kylmää vettä hänen päällensä niin,
ett'ei loppua tahtonut tullakaan; raastoi ja repi sitten kuivalla
pyhinliinalla aivan kuin viilalla, kääri sitten kosteaan lakanaan,
ja pisti peittoin alle, kunnes hän hikoili sielunsa puhtaaksi, ja,
niinkuin Tom sanoi: "sen keltaiset pilkut tuli ulos hikireijistä."

Kumminkin, tästä huolimatta, kävi poika yhä alakuloisemmaksi ja
kalpeammaksi. Nyt koeteltiin lämpimiä kylpyjä, hauteita, suihkutusta
ja valelemisia. Poika jäi kumminkin synkäksi kuin ruumisvaunut.
Veden vaikutusta koeteltiin nyt auttaa voimattomalla kaurapuurolla
ja kiine-laasterilla. Hän laski pojan sisus-avaruuden aivan kuin
vesi-sankon avaruuden, ja koitti täyttää sitä jokapäivä kaikkinaisilla
kaikkiparantavilla puoskaroimis-aineilla.

Tom ei enää pitänyt mitään väliä koko rääkkäyksestä. Tämä käännös
asiassa täytti vanhan rouvan sydämen ihmeellä. Tämä välinpitämättömyys
oli poistettava millä keinoin hyvänsä. Nyt kuuli hän ensikerran
puhuttavan lääkeaineesta nimeltä "Kivun-kuolettaja." Hän tilasi
heti jonkinmoisen määrän sitä. Hän maistoi sitä ja hänen sydämensä
täyttyi kiitollisuuden tunteilla. Se ei ollut muuta kuin tulta
veden muotoisena. Hän heitti veden ja muut sillensä ja pani kaiken
luottamuksensa "Kivun-kuolettajaan." Hän antoi Tom'ille teelusikallisen
tätä ja odotti sen vaikutusta suurimmalla huolella. Huolensa hävisikin
silmänräpäyksessä, sielunsa sai rauhan; sillä "välinpitämättömyys"
oli poistettu. Poika ei olisi voinut tulla raivokkaammaksi, ja
vilppaammaksi, jos tulenkin olisi pistänyt hänen allensa.

Tom tunsi, että aika oli jo heretä; tällainen elämä oli romantillista
kyllä hänen onnettomassa tilassansa, vaan siinä alkoi olla liian
vähän sisältöä ja kovin paljon järjettömiä poikkeuksia. Niin alkoi
hän miettiä kaikenlaisia pelastuskeinoja, ja päätti tästä lähin olla
olevinansa hyvin rakastunut "Kivun-kuolettajaan." Hän pyysi sitä niin
usein, että kävi harmilliseksi, ja tätinsä viimein käski hänen ottaa
sitä itse, eikä joka kerralla vaivata häntä. Jos se olisi ollut Sid,
niin ei mikään olisi voinut häiritä hänen iloansa; vaan kun se oli
Tom, niin päätti hän salaisesti pitää silmällä pullon sisällystä.
Hän havaitsi, että pullon sisältö todellakin väheni, vaan se ei
pistänyt hänen päähänsä, että poika sillä puoskaroi erästä rakoa salin
permannossa.

Eräänä päivänä oli Tom taaskin kaatamaisillaan rakoon, kun tätin ruskea
kissa tuli hyristen hänen luoksensa, katsellen halukkaasti teelusikkaa,
ja kerjäten suullista siitä. Tom sanoi:

"Älä pyydä Pekka kulta tätä, jollet vaan liene sen puutteessa."

Vaan Pekka antoi merkin siitä, että hän tarvitsi sitä.

"Ajattele perään, jos varmaan tarvitset."

Pekka oli varma tarpeestansa.

"No, koska sinä nyt olet pyytänyt tätä, niin minä annan sinulle, sillä
minä en ole kuunaan kitsas, vaan jos tulet havaitsemaan sen, ett'et
pidäkään tästä, niin sinun on ainoastaan itseäsi kiittäminen siitä."

Pekka suostui tähän, siis avasi Tom suun, ja kaasi hänen kurkkuunsa
lusikallisen Kivun-kuolettajaa. Pekka hyppäsi useampia kyynäröitä
ilmaan, parkasi sitten hyvin pahasti ja alkoi kiitää ympäri huonetta
yli huonekalujen, kaatoi kukka-astiat ja matkaansaattoi yleistä
häviötä. Sitten nousi hän kahdelle jalalle ja alkoi, pää niskoilla ja
huutaen ilosta tanssia kuin hullu. Nyt alkoi hän taas kiitää pitkin
seinämiä, hävittäen kaikki tiellänsä. Täti Polly tuli juuri parhaiksi
näkemään hänen viimeisiä kuperkeikkojansa, ja kuulemaan hänen viimeistä
ilo-huutoansa, ja kuinka hän sitten viskausi avonaisesta ikkunasta ulos
vieden viimeiset kukka-astiat mennessänsä. Vanha rouva seisoi aivan
liikkumattomana hämmästyksestä, tuiottaen silmälasiensa yli; Tom makasi
lattialla nauruun pakahtumaisillaan.

"Tom, mikä Herran nimessä kissalle on tullut?"

"En _minä_ tiedä", läähätti poika.

"No, enpä kuunaan ole kummenpaa nähnyt. Mikä pani hänet noin
menettelemään?"

"Sitä en tiedä todellakaan, täti Polly; kissat käyttäytyvät aina noin,
kun ne ovat lystissään."

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

Äänessä oli jotakin, joka teki Tomin rauhattomaksi.

"Niin, täti. Se on, minä luulen, että he tekevät noin."

"Sinä _luulet?_"

"Niin luulen, täti."

Vanha rouva kuukistui alas; Tom silmäili häntä tarkasti, enenevällä
rauhattomuudella. Liian myöhään arvasi hän hänen tarkoituksensa. Kaikki
ilmaisevan lusikan-ponsi näkyi sänky-peitteen alta. Täti Polly veti sen
esiin ja näytti sitä. Tom tuli hämilleen ja alkoi katsoa permantoon.
Täti Polly nosti häntä tavallisesta rivasta -- korvasta -- ja napsautti
hyväsesti kalloon sormistimellansa.

"Sanos, nallikka, miksi menettelit noin eläinparan kanssa?"

"Minä tein sen sääliväisyydestä sitä kohtaan -- kun sillä ei ole tätiä."

"Kun sillä ei ole tätiä! -- pöllö. Mitä se tähän kuuluu?"

"Kyllä se kuuluu. Sillä jos sillä olisi täti, olisi hän itse polttanut
sen! Hän olisi polttanut sisälmykset hänestä, ilman että hänellä olisi
ollut enemmän sääliä sen kanssa kuin tavallisen ihmisen!"

Täti Polly tunsi äkisti omantunnon soimauksia. Tämä asetti asian uuteen
valoon, joka oli julmuus kissaa kohtaan, saattoi myöskin olla julmuus
poikasta kohtaan. Hän alkoi viehkeytyä; hän katui. Hänen silmänsä
kävivät vesikiehteisiksi, hän laski kätensä Tom'in pään päälle ja sanoi
lauhalla äänellä:

"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."

Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin
hänen silmistänsä.

"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa
tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole
koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa --"

"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä
lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."

Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä
viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt
kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi
olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille
muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin
pälyivät -- pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in
kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff
Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen
kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei
tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun
tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa,
kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita
näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän
meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin
tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä
hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle"
kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin
oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään
-- teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko
ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä.
Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut
sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen
läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli
suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen
kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen
heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n
nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin -- tyttö kääntyi nenä
pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät
sen sukkeluutena -- aina näyttäytyä."

Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja
kukistettuna.




KOLMASTOISTA LUKU.


Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon
alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan
pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat
pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä
oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu
tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon
niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista -- miks'eivät tekisi sitä?
Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein
pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei
enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon
viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän
alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan,
saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä -- se oli kovaa, vaan
se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi
hänen kärsiä -- vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja
kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa,
Joe Harper -- synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita
ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli
yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi
jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan
ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa
myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein
sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.

Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli
aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut
etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen
olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä
edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että
äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos
asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta
kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan
tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen
maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.

Kun he nyt suruissaan vaelsivat edelleen, vannoivat he uudelleen
valat vahvat aina olla toisilleen avulliset niinkuin veljekset, eikä
erota toisistansa ennenkuin kuolema eroittaisi heidät ja tekisi lopun
heidän surullisesta elämästänsä. Sitten alkoivat he miettiä mitä oli
tekeminen. Joe puolestaan esitteli erakko-elämää, johon hän ensin oli
hyvin mielistynyt, syystä, että pitäisi elää jossakin yksinäisessä
luolassa ja syödä kuivettuneita leivän-kannikoita, ja kuolla joskus
tulevaisuudessa vilusta, nälästä tai surusta; vaan kun sai kuulla
Tom'in esityksen, myönsi hän, että rikoksilla täytetty elämä oli
kumminkin edukkaampi, ja suostui rupeamaan merirosvoksi.

Kolme englandin peninkulmaa Pietarin alapuolella eräällä paikalla,
josta Mississippijoki oli enemmän kuin peninkulman levyinen, oli eräs
pitkä, kaitainen metsäkäs saari, jonka edustalla oli leveä sala-luoto,
joka soveltui hyvin yhtymyspaikaksi. Tällä ei ollut asukkaita, ja
oli aivan lähellä toista rantaa, vastapäätä tiheätä metsää, joka ei
myöskään ollut kovin asuttu. Siis valittiin Jacksonin saari. Ketä
he aikoivat rosvota, oli kysymys, jota eivät tulleet ajatelleeksi.
Nyt etsivät he Huckleberry Finn'in käsiinsä, ja hän yhtyi heihin
heti, sillä hänestä oli kaikki työ yhtä; hän oli väliäpitämätön. He
erosivat nyt, ja päättivät yhtyä eräällä yksinäisellä paikalla joen
rannalla, kaksi peninkulmaa kauppalasta jokea ylös, kello kahdentoista
aikana yöllä. Siinä oli eräs hirsi lautta jonka he aikoivat ryöstää.
Jokaisella piti olla onget ja siimat mukanansa, ja semmoisia tavaroita,
joita he taisivat varastaa kummallisimmalla ja salaisimmalla tavalla
-- joka soveltui lainrikkojille; ja ennenkuin iltapäivä oli kulunut,
taisivat he kaikki nauttia sitä kunniata että he olivat saaneet
"uutisen kauppalaan." Kaikkia, jotka saivat epä-vakaisen viittauksen
tästä, varoitettiin olemaan "ääneti ja odottamaan."

"Noin puolen yön aikana tuli Tom kantaen keitettyä sian kinkkua
ja eräitä muita pieniä kapineita, ja seisottui pieneen metsikköön
vähäiselle kalliolle, josta näki yhtymys paikalle. Taivas oli tähdessä
ja ilma aivan tyyni. Tuo mahtava virta oli tuossa kuin lepäävä
valtameri. Tom kuunteli hetkisen, vaan ei niin risausta kuulunut. Hän
vihelsi pitkään. Kallion alapuolelta vastattiin. Tom vihelsi vielä
kaksi kertaa; näille merkeille vastattiin samalla tavalla. Sitten kysyi
eräs varova ääni:

"Kuka siellä?"

"Tom Sawyer, Musta-Kostaja Espanian mereltä. Sanokaa nimenne."

"Huck Finn, Puna-Käsi, ja Joe Harper, Merien-kauhu." Tom oli lainannut
nämä nimitykset halu-kirjastaan.

"Hyvä, sanokaat tunnussana."

Kaksi kähisevää ääntä vastasi yön pimeydessä tuolla kauhealla sanalla:

    _Vertä._

Nyt laski Tom alas kinkkunsa kalliolta, meni itse perästä, repien
kivutessaan sekä osan vaatteitansa että nahan käsistänsä. Kallion
alapuolella kulki mukava, hauska tie pitkin rantaa, vaan siltä puuttui,
nuo merirosvoilta niin ihaillut edut, nimittäin vaikeukset ja vaarat
sitä kulkiessa.

Merien-kauhu oli tuonut muassansa sian-lavan ja oli aivan
nääntymäisillään sen alle. Finn, Puna-Käsi oli varastanut pienen
paistinpannun ja joukon puoleksi valmistettuja tupakin lehtiä, ja
paitsi sitä joitakuita maissin-putkia, joista piti valmistettaman
piippuja. Vaan merirosvoista ei polttanut eikä "purrut" muut kuin Finn
itse. Musta-Kostaja Espanian mereltä sanoi, ett'ei kuunaan voitu tulla
toimeen tuletta. Tämä oli viisas ajatus; tulitikkuja tuskin tunnettiin
tällä ajalla. He näkivät tulta tuikkavan eräällä suurella lautalla
noin sata kyynärää heistä, hiipivät salaa sinne ja ottivat kekäleen.
Tästä tekivät he suuren asian, sanoen vähä väliin "ssi;" seisottuivat
yht'äkkiä sormi huulilla, tavoitellen toisella kädellään olematonta
tikarin päätä, jakelivat käskyjänsä, uhkaavilla kuiskutuksilla,
"työntää tikari päätä myöten viholliseen" jos se liikahti, "sillä
kuollut ei ilmaise mitään." He tiesivät hyvin kyllä että kaikki
lauttamiehet olivat kauppalassa joko huvittelemassaan tai muona varain
ostossa, joka ei kumminkaan ollut kyllin tehokas syy estämään heitä
käyttäymästä merirosvojen tavalla.

Kohta tämän jälkeen työnsivät he lautan vesille: Tom oli päälikkö, Huck
hoiti perä- Joe keula-puolta. Tom seisoi keskellä laivaa, katsellen
altakulmin ja kädet ristissä ryntäillä, ja jakeli siitä käskyjänsä
matalalla ja totisella äänellä.

"Kääntäkäät laiva tuuleen!"

"Tehty, katteini!"

"Suoraan ulos, suoraan u-u-u-los!"

"Suoraan ulos se oli, katteini!"

"Laske laiva aste myötätuuleen!"

"Aste myötätuuleen se oli!"

Koska pojat hiljalleen työntelivät lauttaa keskelle jokea, niin olivat
nämä käskyt ainoastaan näön vuoksi, joilla ei siis ollut minkäänlaista
merkitystä.

"Kuinka paljon on meillä purjeita ylhäällä?"

"Iso-purje, huippu-purje ja tuulen-halkaisia, herra katteini!"

"Prammi-purje ylös! Mastoihin puoli-tusinaa teistä; levittäkää alin
raakapurje etumastossa! Sukkelat liikkeet!"

"Kaikki tehty, katteini!"

"Märsy ylös! Kiinittäkäät ja kääntäkäät purjeet! Noin poikaseni!"

"Kaikki tehty katteini!"

"Peräsin tuulen alle -- purjeet pingalleen vasemmalla puolen! Valmiit
kääntämään! Vasemmalle, vasemmalle! _Nyt_ poikaseni! Ja valmiit olimme!
Suoraan eteenpäin!"

Lautta kulki hiljalleen keskelle virtaa: pojat käänsivät nokan matkan
mukaan ja alkoivat soutaa. Vesi joessa oli jokseenkin alhaalla,
jonkatähden se ei juossutkaan kiivaammin kuin pari penninkulmaa
tunnissa. He puhuivat tuskin sanaakan seuraavan neljännes tunnin
ajalla. Nyt kulki lautta ulohtaalla olevan kauppalan sivuitse. Pari
tai kolme tuikkavaa kynttilää näyttivät missä se oli -- toisella
puolen tuon epä-määräisen, avaran tähdillä valaistun vedenpinnan --
rauhallisesti lepäävänä ja tietämötöinnä tuosta suuresta tapauksesta,
joka nyt tapahtui. Musta-Kostaja seisoi edelleen liikkumatoinna,
kädet ristissä ryntäillä, heittäen "viimeisen silmäyksen" niille
paikoille, joilla hän oli nauttinut ennen paljon iloa, vaan viimeisinä
aikoina paljon suruakin ja toivoi että tyttö nyt näkisi hänet tuolla
myrskyisellä merellä käyvän pelkäämättä, hymyhuulin, vaaroja,
kuolemaa ja kovaa kohtaloansa kohden. Se ei kovin vaivannut hänen
mielikuvitustansa, muuttaa Jackson'in saari kauppalan näkyvistä, ja
niin katsoi hän vielä kauppalaan viimeisen kerran muserretulla vaan
kumminkin tyytyväisellä sydämellä. Toisetkin merirosvot heittivät
sille viimeisen silmäyksen; ja katselivat sitä niin kauan, että olivat
mennä sivu saaren. Vaan he keksivät vaaran ajoissa, ja jouduttautuivat
välttämään sitä. Noin kello kahden aikana aamuisella tarttui lautta
luodolle, parisataa syltä saaren yläpuolella, josta he polkkasin
kantoivat tavaransa maalle. Lautalla oli vanha purje riekale, tämän
ottivat he, ja laativat siitä jonkinlaisen teltan, kalujen suojaksi;
itse tahtoivat he maata paljaan taivaan alla hyvällä säällä, niinkuin
ainakin lainrikkojat.

He tekivät tulen metsään suuren hirren viereen, noin kaksi tahi
kolmekymmentä askelta rannalta, keittivät sitten paistinpannussansa
vähän sianlihaa illalliseksi, ja käyttivät samalla puolet
maissi-jauhovarastostansa. Tällainen vapaa kestitsiminen,
tutkimattoman ja asumattoman saaren immellisissä metsissä tuntui
heistä hyvin hauskalta, ja he päättivät, ett'eivät enää kuunaan
palajaisi sivistyksen seutuville. Tuo leimuava tuli valaisi heidän
muotonsa, ja heitti punertavan valonsa noille patsaan muotoisille
puunrungoille heidän metsä-tempelissänsä, ja tuolle välkkyvälle
vihannuudelle ja metsissä kasvaville viinaköynnöksille. Kun viimeinen
kimpale murakkaa läskiä oli syöty, ja maissi-puuro kaikki sisään
ahdettu, vetäytyivät pojat nurmikolle tyytyväisinä. He olisivat kyllä
löytäneet viileämmänkin paikan, vaan he eivät tahtoneet menettää niin
romantillista nautintoa, kun paistauminen tulen ääressä oli.

"Eikös tämä ole pulskaa?" sanoi Joe.

"Tämä nyt on _jotakin_," sanoi Tom.

"Mitähän muut pojat sanoisivat, jos näkisivät meidät?"

"Sanoisivat? Oh he antaisivat vaikka päänsä, kun vaan saisivat olla
mukana -- eikö niin Hucky?"

"Niinpä luulen," sanoi Huckleberry; "_minä_ puolestani olen
tyytyväinen. Minä en halua parempaa kuin tämä. Tavallisesti en saa
milloinkaan kyllältä ruokaa -- ja täällä ei voi kukaan tulla potkimaan
ja haukkumaan onnetointa."

"Tämä on juuri minun elämääni tämä," sanoi Tom. "Täällä ei tarvitse
nousta varhain aamuisilla ylös, ei mennä kouluun, ei peseytyä, eikä
muuta semmoista jonkin joutavaa. Merirosvolla, näet sä Joe, ei ole
_niin mitään_ tekemistä, kun hän on maalla, vaan erakon, hänen _täytyy_
rukoilla koko joukko rukouksia, ja toisekseen mitä iloa hänellä on, kun
hän on noin yksinään."

"Niin, niin se on," sanoi Joe, "vaan tuota en tullut tarkemmin
ajatelleeksi. Nyt, kun olen kokenut, tahdon paljoa ennemmin olla
meri-rosvona."

"Nykyaikana, ymmärrätkös," sanoi Tom, "ei kansa juuri enää pidä
erakoista, niinkuin ennen, vaan merirosvo on aina kunnioitettava.
Erakon täytyy aina maata kovimmalla paikalla kuin löytää, ja käydä
puettuna säkissä ja tuhassa, ja seista sateessa, ja -- --"

"Minkätähden hänen täytyy käydä puettuna säkissä ja tuhassa?" kysyi
Huck.

"_Minä_ en tiedä. Vaan niin _täytyy_ heidän tehdä. Erakkojen aina niin.
Sinäkin saisit tehdä samoin, jos olisit erakko."

"Lempo vieköön, vaan sitä en tekisi," sanoi Huck.

"Vai niin, mitäs tekisit?"

"Enpä tiedä. Vaan niin en tekisi."

"Vaan Huck, sinun _täytyisi_. Mitenkäpä siitä pääsisit?"

"Oh, minä en sietäisi sitä. Minä juoksisin tieheni."

"Juoksisit tiehesi! Sinustapa juuri tulisi siro, vanha erakko-retkale.
Sinusta tulisi koko erakkosuvun häväistys."

Puna-Käsi ei vastannut tähän mitään, ikäänkuin hänellä olisi ollut
tärkeämpiä toimia. Hän herkesi juuri kovertamasta erästä maissi-putkea,
johon hän nyt pisti oljen varreksi, täytti sen tupakilla, pisti hiilen
sen nenään ja alkoi puhallella hajahtavia haikuja; hän oli runsaan
tyytyväisyyden täydellä kukalla. Toiset merirosvot kadehtivat hänen
vaikutuksen tekevää pahettansa ja päättivät hiljaisuudessa niin pian
kuin mahdollista saavuttaa sen. Huck sanoi nyt:

"Mitä on merirosvoilla tekemistä?"

"Oh, heillä on hupainen pitkin matkaa -- ryöstävät ja polttavat
laivoja, ottavat rahat ja kaivavat ne semmoisille kamaloille paikoille
saarellansa, joissa metsä-peikot ja muut kummitukset varjelevat niitä,
ja tappavat kaikki laivoilla -- antavat heidän juosta yli lankun."

"Ja naiset kulettavat he saarelle", sanoi Joe; "naisia he eivät tapa."

"Niin", myönsi Tom, "naisia he eivät tapa -- siihen ovat he kovin
jalomielisiä. Ja naiset ovat myös aina kauniita."

"Ja niin pulskat vaatteet kun niillä sitten on! Ajatteles! Paljasta
kultaa, hopeaa ja timantia", sanoi Joe innoissaan.

"Kellä?" kysyi Huck.

"Merirosvoilla."

Huck heitti surullisen silmäyksen vaatteillensa.

"Minä pelkään, ett'en ole oikein sopivasti puettu merirosvoksi", sanoi
hän, surullisesti juhlallisella äänellä; "vaan minulla ei ole muita
vaatteita kuin nämä."

Vaan toiset pojat kertoivat hänelle, että nuo hienot vaatteet
saataisiin kyllä pian, kunhan vaan kerran pääsisivät alkuun. He
selittivät myöskin hänelle, että hänen riekaleensa kyllä kelpasivat
aluksi, vaikka se oli tavallista, että rikkaat merirosvot jo alusta
pitäin olivat varustetut sopivilla vaatteilla.

Vähitellen alkoi heidän puheensa vaieta, ja uni salaisesti painaa
noiden pienten löysäläisten silmäluomia. Piippu putosi Puna-Käden
kädestä, ja hän nukkui uupuneen ja hurskaan unta. Merien-kauhulla ja
Mustalla-Kostajalla Espanian mereltä oli vaikeampikin päästä uneen. He
lukivat pitkällään ehtoorukouksen sydämessään, kosk'ei siellä ollut
ketään, joka olisi voinut heidät pakoittaa lukemaan sitä kovasti
ja polvillaan: mielellään olisivat he jättäneet koko rukoilemisen
sillensä, vaan he pelkäsivät menevänsä kovin pitkälle ja saattavansa
päällensä äkillisen, juuri heitä varten lähetetyn, ukon-nuolen
taivaasta. Samalla tulivatkin he unien laitumille, ja liitelivät
niiden yli -- vaan nyt tuli kutsumaton vieras, joka ei tahtonut
rauhottua. Se oli omatunto. He alkoivat vähin pelätä, että olivat
tehneet väärin siinä, kun karkasivat kotoansa; sitten juohtui tuo
varastettu liha mieleen, ja nyt ne vasta alkoivat oikeat tunnonvaivat.
He koettivat poistaa niitä sillä, että muistuttivat omaatuntoansa
siitä, että he monta monituista kertaa olivat näpistelleet leivoksia
ja omenoita; vaan omatunto ei tullut tyydytetyksi näin vähäpätöisistä
vastaväitteistä. Viimein havaitsivat he sen aivan mahdottomaksi kiertää
tätä jäykkää teko-asiaa, nimittäin että leivosten ottaminen oli
ainoastaan "kaappaamista", kun taas läskin ja muun kalliimman tavaran
anastaminen oli selvää varkautta -- joka muutamassa Raamatun käskyssä
oli kielletty. Niin päättivät he nyt sydämessään, että niin kauan kuin
he pysyivät tässä virassa, he eivät toista kertaa halventaisi sitä
varkaudella. Omatunto myönsi nyt välirauhan, ja nämä erin-omaisen
johdon-vastaiset merirosvot vaipuivat rauhalliseen uneen.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Kun Tom heräsi varhain seuraavana aamuna, oudoksui hän oloansa, eikä
tiennyt oikein missä oli. Hän nousi istualleen ja hieroi silmiänsä, nyt
alkoi hän vasta käsittää sen, missä oli. Päivä oli valkeamaisillaan,
ilma kolkko, ja tuo syvä rauha ja hiljaisuus, joka vallitsi metsässä,
saattoi suloisen rauhallisen tunteen. Lehti ei puussa värähtänyt, eikä
niin risausta kuulunut, joka olisi häirinnyt luonnon hiljaisuutta.
Kaste helmet kiiluivat sekä lehdiltä että ruohoilta. Valkoinen
höyty-tuhka kerros peitti tulisijan, josta vielä hieno sinertävä savu
nousta kiehkuroi suoraan ilmaan. Joe ja Huck nukkuivat vielä. Nyt
kuului erään linnun ääni kaukaa metsästä -- toinen lintu vastasi; kohta
kuului tikankin takominen. Mikäli tuo kolkko, sumuinen, harmaja-aamu
valkeni, sikäli alkoi myöskin äänten moninaisuus lisääntyä, ja elo
ilmaantua. Tuo uneksiva poika näki nyt sen kummallisen ilmiön,
kuinka luonto puisti unen päältään ja alotti elämänsä. Pienoinen
viheriäinen mato tuli madellen pitkin erästä kasteella peitettyä
lehteä, vähän väliin nostaen kaksi kolmannesta ruumiistansa ylös
"oikaillen" ympärillensä, ja sitten jatkaen matkaansa; sillä hän
mittasi, sanoi Tom; ja kun mato omasta valtimuksestaan likeni häntä,
istui hän liikkumatonna kuin kanto, ja hänen toiveensa nousivat tai
laskeusivat vuorotellen aina sen mukaan kuin olento likeni tai näytti
taipuvaiselta kääntymään toiselle tielle. Ja kun se viimein ruumis
koukussa, ajateltuaan pitkän piinallisen hetken, astui uskaliaasti
Tom'in jalalle, ja alkoi marria pitkin häntä, tykki hänen sydämensä
ilosta, sillä tämä merkitsi sitä, että hän kohta saisi uudet vaattet
-- epäilemättä uhkean merirosvo-vormun. Nyt tuli näyttämölle joukko
muurahaisia, tietymättömiltä teiltä, ja alkoivat askareitansa: muuan
heistä kulki miehuukkaasti hänen sivuitsensa kantaen hämähäkkiä, joka
oli varsinkin viittä kertaa suurempi kuin hän itse, ja koitti hilata
sitä ylös puuhun. Muuan punainen, täplikäs Leppäterttu kapusi erään
heinän huimaavaan korkeuteen, Tom kuukistui hyvin likellä sitä ja sanoi:

    "Leppäterttu, Leppäterttu,
    Huonees palaa, lapses poraa;"

se levitti siipensä ja lensi tiehensä, katsomaan miten asian laita
oli -- joka ei yhtään kummastuttanut poikaa, sillä hän tiesi jo
entuudestaan, että tämä hyönteinen oli hyvin herkkä-uskoinen
tulipalojen suhteen, ja hän oli väärinkäyttänyt sen yksinkertaisuutta
useammin kuin kerran. Sitten tuli sontiainen, ihtipintaisesti
kantaen kuormaansa, ja Tom kosketti sitä, nähdäksensä, kuinka se
veti jalat allensa ja heittäytyi ikäänkuin kuoliaaksi. Linnut
pitivät julmaa meteliä tällä hetkellä. Eräs matkia-lintu istui juuri
siinä puussa, jonka alla Tom oli, ja koetti innostuksella matkia
kaikkia naapuriansa; sitten paiskautui, ikäänkuin sinertävä salama,
rähäjävä harakka istumaan eräälle oksalla niin lähelle poikaa, että
hän melkein kädellänsä olisi voinut ottaa sen, ja alkoi uteliaasti
pääkallella katsella outoa vierasta. Yksi harmaja orava ja toinen
tuota suurempaa punasen-ruskeaa lajia tulivat nyt hypellen esiin,
vähän väliin istuutuen katselemaan poikia ja puhuttelemaan heitä,
sillä ne luultavasti eivät olleet ennen nähneet inhimillisiä
olentoja, ja tiesivät tuskin, jos piti peljätä, tai ei. Luonto
oli nyt kokonaisuudessaan hereillä ja liikkeellä, auringon säteet
lävistivät paikka paikoin tuon tuuhean lehdikon, ja valaisivat pitkiä
juovia metsässä kaikkialle, ja joitakuita perhosia lentää leperteli
näyttimölle.

Tom herätti toiset merirosvot, he hyppäsivät kaikki ylös ilohuudolla,
ja parin minuutin kuluttua olivat he piehtaroimassa ja ajalemassa
toisiansa tuolla kirkkaalla ja matalalla hiekkarannalla. He eivät
ikävöineet ollenkaan vähäistä koti kaupunkiansa, joka vielä nukkui
sikeimmässä unessa tuon tyynen majesteetillisen joen toisella puolen.
Joku satunnainen pyörre, tai vähäinen veden kohoaminen virrassa, oli
irtauttanut heidän lauttansa ja vienyt sen mukanansa, joka keksintö
ainoastaan ilahdutti heitä, sillä nyt oli se silta, joka vielä yhdisti
heidät sivistyksen kanssa, ikäänkuin poltettu.

Kun he palasivat tuli-sijoille, olivat he nälkäiset kuin sudet sekä
ihmeellisesti virkistetyt ja iloiset. Hetkisen kuluttua leimusi heidän
tulensa uudelleen iloisesti. Huck löysi juuri vierestä lähteen, jossa
oli kylmää ja kirkasta vettä; pojat tekivät itsellensä pienet lipit
suurista tammen- ja pähkinä-puun lehdistä ja havaitsivat, että vesi,
joka oli sekoitettu aarniometsän-hempeydellä, voi kyllin palkita
aamu-kahvin. Kun Joe leikkeli läskiä aamiaiseksi, käskivät Tom ja Huck
hänen jatkaa työtänsä vielä hetkisen; itse menivät he erään hyvin
lupaavan metsä-tylvänteen taakse, joka oli likellä joessa olevaa
luotoa, heittivät ulos onkensa, ja saivatkin melkein paikalla vetää
ylös palkinnon vaivoistansa.

Joe'lla ei ollut aikaa pitkästyä odotukseen, kun he jo tulivat
takaisin, ja toivat mukanansa yhden pulskan lahnan, joitakuita ahvenia
ja yhden pienen kattikalan -- ruokaa kyllin kyllä kokonaiselle
perheelle. He paistoivat kalat sian-rasvassa ja kummastuivat; sillä ei
kuunaan ennen ollut mikään kala maistanut heistä niin hyvälle. He eivät
tienneet sitä, että kuta pikemmin järvi kalan, pyydettyä saapi tulelle,
sitä paremmalta se maistaa; ja sitä he tuskin ajattelivat, minkä
vaikutuksen senlainen kastike, jonka uni ja ruumiin-liike raittiissa
ilmassa, uiminen ja kova nälkä, teki.

Aamiaisen jälkeen venyivät he siimeksessä, niin kauan kuin Huck poltti
piipullisen tupakkia, sitten läksivät he keksintö-retkille metsiin. He
kulkivat iloisesti edelleen, murtojen ja pensaikkoen läpi, juhlallisten
metsä-ruhtinasten välitse, jotka seisoivat kuninkaallisessa
juhlapuvussansa ympäröitynä aina latvasta maahan saakka riippuvilla
viinaköynnöksillä. Vähän väliin tulivat he ihanoille ja viehättäville
nurmikoille, jotka olivat koristetut kaiken karvaisilla tuoksuvilla
kukkaisilla.

He löysivät aina uusia ihailtavia esineitä, vaan eivät mitään, joka
olisi kummastuttanut heitä. Saaren he havaitsivat olevan noin kolmen
peninkulman pituisen ja neljänneksen leveisen, ja että kapea, tuskin
kahden sadan kyynärän leveinen salmi, eroitti sen likimmäisestä
rannasta. He uivat melkein joka tunti, joten päivä kului niin, että
ilta-rupeama oli jo melkein puolessa kun tulivat tuli-sijoillensa.
He olivat nyt kovin nälkäiset kalastamaan, vaan söivät mahdottomasti
kylmää sian-lihaa, ja heittäysivät sitten siimekseen puhelemaan. Vaan
puhe alkoi vähitellen vaipua, ja loppui viimein kokonaan. Hiljaisuus,
juhlallisuus, joka vallitsi metsissä, ja yksinäisyyden tunne alkoi
näyttää vaikutustansa poikain mielialassa. He vaipuivat ajatuksiin.
Jonkunlainen epävakainen halu valloitti heidät. Vähitellen sai se
sekavan muodonkin -- se oli alkava koti-ikävä. Itse Finn, Puna-Käsi,
uneksi portti käytävistänsä ja tyhjistä viinitynnyreistänsä. Vaan ei
kukaan ollut heistä kyllin urhea sanomaan ajatustansa.

Jonkun aikaa olivat pojat kuulleet omituisen äänen ulohtaalta, samoin
kuin ihminen usein kuulee esim. kellon nakutuksen, ilman että hän sitä
kumminkaan oikeastaan huomaa. Vaan nyt kuului tämä omituinen ääni
selvemmin ja ikään kuin pakoitti huomion puoleensa. Pojat hyppäsivät
ylös, katsoivat toisiinsa ja seisottuivat kuuntelemaan. Pitkällinen
hiljaisuus seurasi, syvä ja häiritsemätöin; sitten kuului jymäjävä
jysäys ulohtaalta.

"Mikä se on", sanoi Joe, pidättäen henkeä.

"Sitäpä tässä kummastelen", sanoi Tom.

"Ei se ole ukkoinen", sanoi Huckleberry, hätäytyneellä äänellä, "sillä
ukkoinen --"

"Hiljaa!" sanoi Tom; "kuuntele -- äläkä puhu."

He odottivat hetkisen, joka tuntui heistä pitkältä kuin nälkä vuosi,
ja taas kuulivat he saman jymäyksen häiritsevän tuota juhlallista
hiljaisuutta.

"Käykäämme katsomaan."

He juoksivat kauppalan puoleiselle rannalle. He painoivat pois
tieltänsä pensaat ja katsoivat yli veden pinnan. Tuo pieni höyry-lossi
nähtiin kulkevan keskellä jokea noin peninkulman kauppalan alapuolella.
Koko sen leveä kansi näytti olevan täytetty ihmisillä. Joukko veneitä
seurasi sitä, tai soutelivat pitkin jokea sen lähisyydessä, vaan pojat
eivät voineet eroittaa sitä mitä ihmiset tekivät. Nyt tunkeusi lossin
kupeesta pitkä valkea savu-juova, ja kun se levisi ja kohosi pilvenä
ilmaan, niin kuului taas samallainen jyräys kuin se, jonka he jo ennen
olivat kuulleet.

"Nyt minä tiedän!" huudahti Joe; "joku on hukkunut!"

"Niin se on!" sanoi Tom; "samoin tekivät he tässä suvella, kun Bill
Turner hukkui; he ampuivat silloinkin joella, joka kuuluu vaikuttavan
sen, että ruumis nousee veden pinnalle. Niin, ja he ottavat myöskin
suuria leipiä, panevat niihin elo-hopeata, heittävät ne sitten veden
päälle, ja jos vaan järvessä lienee hukkuneita niin leipä vetää ne
luoksensa."

"Olen minäkin kuullut puhuttavan siitä", sanoi Joe. "Sitä vaan
kummastelen, mikä siinä on leivässä, joka niin vaikuttaa."

"Oh, ei se ole oikeastansa leipä", sanoi Tom, "suurimman vaikutuksen
tekevät ne loihtusanat, jotka luetaan juuri sitä viskatessa."

"Vaan ei ne lue mitään loihtu-sanoja sitä viskatessa", sanoi Huck.
"Minä olen nähnyt sen, ett'eivät lue mitään."

"Sepä oli kummallista", sanoi Tom. "Vaan luultavasti lukevat he ne
hiljaa. Niin; _luonnollisesti_ tekevät he sen. Sen nyt ymmärtää kuka
hyvänsä."

Toiset pojat myönsivät, että Tomin puheessa oli järkeä, sillä sitä
ei voinut odottaa, että järjetön leipä, lähetettynä näin tärkeälle
asialle olisi voinut käyttäytyä näin järjekkäästi, jos ei siinä velhous
vaikuttanut.

"Hiisi vieköön, niin toivoisimpa nyt olevani tuolla", sanoi Joe.

"Niinpä minäkin", sanoi Huck. "Maksaisimpa mitä hyvänsä, kun saisin
tietää, kuka se on."

Pojat kuuntelivat ja pitivät joella liikkujia aina edelleen silmällä.
Yhtäkkiä lensi Tom'in aivujen läpi asian selvittävä ajutus ja hän
huudahti:

"Pojat, nyt tiedän kuka on hukkunut; me sitä ollaan!"

Nyt he tunsivat itsensä kokomiehiksi. Tämä oli loistava voitto; heitä
kaivattiin, heitä surettiin. Sydämet musertuivat heidän tähtensä,
kyyneleitä vuodatettiin; soimaavia muistoja tylyydestä näitä nyt
kadonneita poikaparkoja vastaan syntyi itsekussakin, vaan katumus ja
omantunnon vaivat olivat nyt turhat. Paras kaikista oli kumminkin se,
että koko kauppala puhui heistä, jota loistavaa kuuluisuutta kaikki
muut pojat kadehtivat. Tämä oli erinomaista. Kuinka kaikki kävikin,
niin oli merirosvona olemisesta kumminkin etua.

Illan tullen palasi lossi tavallisille töillensä, ja venheet hävisivät.
Merirosvot palasivat tulisijoillensa. He ylpeilivät uuden suuruutensa
yli ja siitä ihanasta rauhattomuudesta, jonka he olivat saaneet
matkaan. He onkivat kaloja, keittivät illallisen, söivät ja alkoivat
sitten miettiä mitä kauppalassa ajateltiin ja puhuttiin heistä; ja
ne kuvat, jotka heidän mielikuvituksensa kuvaili siitä yleisestä
surusta joka kauppalassa vallitsi heidän tähtensä, olivat, heidän
kannaltansa katsoen, aivan hauskat katsella. Vaan kuin yön varjot
alkoivat jylhistyä heidän ympärillänsä, taukosi heidän puheensakin
vähitellen, ja he istuivat nyt ääneti katsoa tuiottaen tuleen, vaan
ajatukset olivat nähtävästi muualla. Ilo oli nyt kadonnut, ja Tom ja
Joe eivät voineet poistaa ajatuksiansa joistakuista kotona olijoista,
jotka luultavasti eivät nauttineet yhtä paljon tästä hankkeesta kuin
he. Epäilys alkoi valloittaa heitä. He tulivat alakuloisiksi ja
rauhattomiksi; yksi tai parikin syvää huokausta kohosi tietämättänsä
heidän rinnastansa. Viimein alkoi Joe varovasti tunnustella, mitä muut
pitäsivät palajamisesta sivistyksen helmoihin -- ei juuri nyt vaan. --

Tom kukisti hänet ivallaan! Huck, jota ei ikävä ollut vielä
valloittanut, kävi Tom'in liittolaiseksi, ja kahdella-päällä oleva
"selittäysiin" paikalla, ja oli iloinen kuin pääsi pintehestä niin
vähällä häväistyksellä. Kapina oli hetkeksi voimakkaasti kukistettu.

Kun yö tuli pimeämmäksi, alkoi Huck "onkia kiiskiä" ja viimein
korsnata; kohta seurasi Joe'kin hänen esimerkkiänsä. Tom pötkötti
vähän aikaa liikkumatoinna, nojautuen kyynäsvarsiansa vasten,
pitäen tarkasti silmällä kumppaniansa. Viimein nousi hän varovasti
polvillensa ja alkoi etsiä jotakin heinikosta leimuavan tulen
valossa. Hän poimi ja tarkasteli joitakuita suuria, ja valkoisia
puoleksi käyristyneitä sykomorin-tuohen kappaleita, ja valitsi niistä
viimein kaksi, jotka näyttivät tyydyttävän häntä. Sitten ryömi hän
likemmä tulta ja kirjoittaa töherti vaivaloisesti jotakin niille
punaliitu-kappaleellaan; kääri toisen niistä kokoon ja pisti sen
nuttunsa lakkariin, toisen pani hän Joen hattuun, jonka hän muutti
vähän matkan päähän omistajasta. Hattuun pani hän sitten eräitä koulu
poika-rikkauksia verrattoman arvoisia, joiden joukossa oli muun muassa
liitupalainen, kimmo-pihka palli, kolme onkea ja muuan pallo, joka oli
"miltei oikeata kristallia." Sitten hiipi hän varovasti varpaillaan
metsään, ja kun luuli olevansa kuuluvista, alkoi ravakasti jousta sille
kolkalle, jossa hiekka luoto oli.




VIIDESTOISTA LUKU.


Joitakuita minuuttia myöhemmin kahlasi Tom hiekka luodon yli Illinoisin
rantaa kohden. Ennenkuin vesi nousi häntä vyötäisiin oli hän jo
puolivälissä jokea; vaan sitten ei hän enää voinut kovalta virralta
kahlata, jonka tähden hän heittäysi uimaan, varmana siitä, että hänen
voimansa riittäisivät viimeiselle sadalle kyynärälle. Hän ui poikittain
vasta virtaan, vaan virta kantoi häntä enemmän kuin hän luulikaan,
viimein pääsi hän kumminkin rannalle, antoi sitten virran kantaa
itseänsä siksi kuin tuli matalalle paikalle, jossa nousi maalle. Hän
koetti nuttunsa taskua, tunsi tuohi palaisen olevan tallella, pistäysi
sitten, "märkänä kuin kuikka", metsään ja alkoi kulkea pitkin rantaa.
Vähää ennen kello kymmentä tuli hän avonaiselle paikalle joka oli
vasta-päätä kylää, ja näki höyry-lossin olevan rannassa, puitten ja
korkeain ranta-äyräiden varjossa. Kaikki oli hiljaa tuikkavain tähtien
alla. Tom hiipi hiljalleen rantaan, piti tarkasti silmällä kaikkia
epäiltäviä esineitä, heittäysi veteen, vetäsi pari kolme kertaa
miehekkäästi, ja kiipesi venheesen joka oli kipparin asemasta laivan
vieressä. Hän piilottiin tuhtojen alle ja odotti läähättäen. Nyt kuului
haljenneen kellon kalina, ja eräs ääni kuului käskevän "heitä irti."
Paria minuuttia myöhemmin seisoi venheen kokka, höyryn perä-laineita
vasten ja matka oli siis alkanut. Tom oli onnellinen menestyksestänsä,
sillä hän tiesi että tämä oli höyryn viimeinen retki tänä iltana.
Kahden tai viidentoista pitkän minuutin kuluttua seisottuivat rattaat,
Tom syöksiin venheestä jokeen ja ui pimeässä rannalle päin, nousi
sitten noin viisikymmentä kyynärää alempana maalle, ilman että
kukaan myöhästynyt vaeltaja havaitsi häntä. Hän juoksi nyt pitkin
käyttämättömiä katuja ja tulikin kohta tätinsä kartanon lauta-aidan
taakse. Hän kiipesi sen yli, hiipi lähemmä rakennusta, ja pilkisti
sisään vieras-huoneen ikkunasta, sillä sieltä näkyi tuli. Siellä istui
ryhmässä, puhellen, täti Polly, Sid, Mary ja Joe Harper'in äiti. He
olivat likellä sänkyä, ja sänky oli heidän ja oven välillänsä. Tom
meni oven taakse, alkoi hiljalleen nostaa salpaa ja painaa ovea, joka
naristen antoi myöten; hän työnsi aina vähän kerrassaan, vaan säpsähti
joka kerran kuin se kovin kovasti narahti. Viimein oli ovi niin paljon
raollansa, että luuli voivansa ryömiä siitä sisään; hän pisti päänsä
sisään ja alkoi varovasti kontata.

"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.

"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia
tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."

Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt
hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi
koskettaa tätinsä jalkaa.

"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni
_ilkeä_ -- vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin
hullu varsa. _Hän_ ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli
parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" -- tässä alkoi vanhus
itkeä.

"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita -- aina täynnä kuria, ja
mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja
hyvä-luontoinen kuin mahdollista -- ja, varjele minua, ajattelemasta
tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen,
että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä
enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua
poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi
ollut halkeamaisillaan.

"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi
Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa --"

"_Sid!_" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut
nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän
on poissa! Kyllä Jumala _hänestä_ huolen pitää -- ole _sinä_ huoletta
siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en
tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä
oli vaivata sydämen ruumiistani."

"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin
vaikeata -- O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe
viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä,
niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian
-- o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin
häntä siitä."

"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan
hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen
kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin
eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin
hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle
poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja
viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus
siitä --."

Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun.
Tom nyhki myöskin -- enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli
Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä.
Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen.
Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä
silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää
hänet riemulla -- paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian
teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa.
Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää
sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan
sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat
vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala
kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä
teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet
lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa
alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin
rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella,
ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin
olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten
etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti
olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria,
jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä
rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän
tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli
Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.

Rouva Harper sanoi nyhkien hyvää yötä ja kääntäysi lähtemään. Vaan,
ikäänkuin olisivat saaneet korkeudesta kehoituksen, viskausivat
nuo murehtivat vaimot sylitysten, itkivät joitakuita lohdutuksen
kyyneleitä, ja erosivat sitten. Täti Polly toivotti Sid'ille ja
Mary'lle hyvää yötä paljoa lauhkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Sid
itkeä tihutti vähin, ja Mary vetäysi pois huoneesta, itkien täydestä
sydämestään.

Täti Polly lankesi polvillensa ja rukoili Tom'in edestä niin
liikuttavasti, niin sydämmellisesti, ja osottaen niin ääretöntä
rakkautta sekä sanoissaan että vanhassa vapisevassa äänessään, että Tom
ui kyyneleissään jo aikaa ennen kun rukous oli loppunutkaan.

Tom'in täytyi olla vielä hyvän aikaa hiljaa sen perästä kuin vanha
rouva oli mennyt sänkyynsä, sillä hän huokaili ja voihki vähän väliin
yhä edelleen, ryki levottomasti ja heitteliin edestakaisin sängyssänsä.
Viimein rauhottui hän, puhkihan vielä vähän unissansa. Nyt vetäysi
poika esiin sängyn alta, nousi varovasti seisalleen sängyn vieressä,
varjosi kynttilää kädellänsä ja katseli tätiänsä. Hänen sydämensä
oli täynnä sääliä. Hän otti taskustansa sykomorikäärynsä ja asetti
sen kynttilän viereen. Vaan jotakin juohtui hänelle mieleen, hän
pysähtyi ajattelemaan. Tämän ajatuksen onnellinen päätös kirkasti hänen
muotonsa; hän pisti sukkelasti tuohi-kappaleen takaisin taskuunsa,
kuukistui yli kuivettuneitten huulien ja suuteli niitä, hiipi tämän
tehtyänsä heti paikalla tiehensä ja veti oven kiini perästänsä. Hän
palasi takaisin lossille, löysi paikan tyhjänä, ja nousi epäilemättä
laivan kannelle, sillä hän tiesi ett'ei laivalla ollut muita asukkaita
kuin eräs vartia, joka aina vetäysi kannen alle, ja nukkui siellä kuin
kivi. Hän päästi kipparin irti laivan perästä, hyppäsi siihen ja alkoi
urhakasti soutaa vasta virtaan. Kun hän oli soutanut noin peninkulman
kauppalan ylä-puolelle, alkoi hän hankkiutua virran toiselle puolelle
ja olikin aika upera toimessaan. Hän tuli tismalleen valkamaan
toisella puolen; sillä tämä työ oli hänelle jo entuudestaan tuttua.
Kernaasti olisi hän pitänyt venheen saaliinansa sillä perustuksella
että sitä voitiin pitää laivana, jonkatähden se olisi merirosvon
laillinen omaisuus, vaan hän tiesi että sitä etsittäisiin tarkkaan
joki-rannoilta, ja voisi olla syynä siihen että heidät löydettäisiin.
Hän nousi siis maalle ja meni metsään. Hetkisen kulettuaan istuutui hän
kotvaseksi aikaa levähtämään, vaan sai kamppailla kovasti unta vastaan,
läksi sitten väsyksissä vaeltamaan kotia. Yö oli jo osapuilleen
kulunut. Suuri päivä oli ennenkuin hän ennätti luodon kohdalle saaren
luona. Hän levähti uudelleen kunnes aurinko jo korkealta taivaalta
kultasi säteillänsä joen välkkyvän pinnan; ja heittäysi viimein
jokeen ja ui sen yli. Vähän myöhemmin oli hän, jos niin saamme sanoa,
tulisijan kynnyksellä, ja kuuli Joe'n sanovan:

"Ei, Huck, Tom'iin voi luottaa, hän tulee takaisin. Hän ei karkaa. Hän
tietää, että se on häpeällistä merirosvolle, ja Tom on kovin ylpeä
tekemään jotakin senlaista. Hänellä on jotakin esissä. Mitähän sitten
lieneekin?"

"Vaan kapineet ovat meidän kaikissa tapauksissa, vai miten?"

"Kylläpä melkein, vaan ei vielä, Huck. Kirjeessä on, että kapineet ovat
meidän, ell'ei hän ole takaisin aamiaisille.

"Jonka hän onkin!" huudahti Tom, ja astua koikahutti leiriin
teaterimaisilla askeleilla.

Uhkea aamiainen oli kohta valmistettu läskistä ja kaloista, ja
kun pojat askaroivat tämän kanssa, niin kertoi Tom matkastansa,
luonnollisesti lisän kanssa. Kertomuksen lopetettua oli nyt tuossa
kolme kerskuvaa ja ylpeätä urosta. Tom vetäysi vähän ajan perästä
siimekseen nukkumaan, väsyksissä kun oli, toiset merirosvot
valmistausivat kalastus- ja keksintä-retkelle.




KUUDESTOISTA LUKU.


Jälkeen puolisten läksi koko seurue etsimään kilpikonnan munia
hieta-särkältä. He kuleksivat ympäriinsä, ja kuin löysivät höllön
paikan, heittäysivät he polvillensa ja kaivoivat käsillänsä. Välistä
voivat he poimia viisi- tai kuusi-kymmentä munaa samasta kuopasta.
Munat olivat aivan ympyriäisiä, valkoisia ja hiukan pienempiä kuin
pähkinät. Samana iltana ja seuraavana aamuna pitivät he uhkeat
munakestit. Aamiaisen jälkeen juoksivat he hyppien, huutaen ja
toisiansa ajellen hieta-särkälle, juostessansa syytäen vaatteet yltänsä
kunnes olivat ilkoisen alasti, jatkoivat sitten peliänsä kaukana
vedessä tuolla matalalla rannalla, väkevän virran uhalla, joka vähän
väliin paiskasi heidät kumoon, vaan tämä kiihotti heidän iloansa.
Välistä seisoivat he yhdessä ryhmässä syytäen vettä toistensa silmille
käsillänsä, kasvot poiskäännettyinä, niinmuodoin välttääksensä veden
kuohua silmiltänsä, kävivät viimein kiini toisiinsa ja painivat kunnes
vahvempi sai heikomman veden alle, ja katosivat silloin yhtenä valkeana
keränä veteen, josta kohta nousivat jälleen ylös, nyhkien, sylkien,
nauraen ja syvään hengittäen, jokainen samalla kertaa.

Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat
tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat koko

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45333