← catalogue

Sota ja rauha II

by graf Leo Tolstoy · Finnish · Gutenberg #45284 · 870,022 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Sota ja rauha II
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sota ja rauha II

Author: graf Leo Tolstoy

Translator: Iivari Wallenius


        
Release date: April 1, 2014 [eBook #45284]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45284

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOTA JA RAUHA II ***

SOTA JA RAUHA II

Historiallinen romaani


Kirj.

LEO TOLSTOI


Suomensi Iivari Wallenius



WSOY, Porvoo, 1906.






ENSIMÄINEN OSA.




I.


Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi
samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään
mukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän
luonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof
toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan
Moskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin
kuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin
Moskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.

-- Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja,
rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! -- ajatteli Rostof, kun he tulliportilta
suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.

-- Denisof, olemme perillä! Nukkuu! -- puheli hän nojaten ruumistaan
eteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi
reen kulkua.

Denisof ei vastannut.

-- Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana
seisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen.
Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian
saavuta? No!

-- Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? -- ajaja kysyi.

-- Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän
talomme, -- puheli Rostof, -- onhan tuo meidän talomme! Denisof!
Denisof! Heti saavumme perille!

Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.

-- Dmitri, -- kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. -- Eikö
tuo tuli ole meiltä?

-- Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.

-- Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? --
Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, -- lisäsi
Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. -- No, anna nyt mennä,
-- huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, -- virkkoi hän Denisoville,
jonka pää taas nyökähteli. -- Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat
juomarahaa! -- huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli
jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet.
Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof
tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja
katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän
reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna,
välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai
vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki
hyvin!" -- ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja
heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita.
Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut
kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.

Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka
oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen
veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja
välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan
hämmästyneiksi.

-- Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! -- huudahti hän
tuntiessaan tulijassa nuoren herran. -- Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! --
ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle,
arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan
mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.

-- Ollaanko terveitä? -- kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.

-- Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! -- äsken juuri söivät.
Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!

-- Onko kaikki aivan hyvin?

-- Kyllä, Jumalan kiitos!

Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen
häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään,
suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama
kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä
ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin
myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä
toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä
syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän
ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja.
Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti
ei ollut heidän joukossaan -- sen hän käsitti.

-- Mutta minäpä, enpäs tuntenut... Nikolushka ... ystäväiseni!

-- Kas hän ... meidän oma... Kolja ystäväni... Muuttunut olet! -- Ei
ole kynttilöitä! Teetä!

-- Minullekin suutelo!

-- Sydänkäpyseni ... mulle myös.

Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki
syleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään
puhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.

Petja riippui hänen jaloissaan.

-- Minäkin! -- hän huusi.

Natasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta
kasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa
liepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta
korvia vihloi.

Joka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia
silmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.

Sonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja
aivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka
kiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt
16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena,
riemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä,
hymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena,
mutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä
poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät
voineet ne olla äidin askelia.

Mutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa
ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi
äitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen
poikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi
poikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan
huomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.

-- Vasili Denisof, poikanne ystävä, -- sanoi hän, esittäytyen
kreiville, joka kysyvästi katseli häntä.

-- Terve tullut. Tiedän, tiedän, -- sanoi kreivi, suudellen ja
syleillen Denisovia. -- Nikolushka kirjoitti... Natasha, Vera, tuo on
Denisof.

Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin
ja piirittivät hänet.

-- Kyyhkyläiseni, Denisof! -- ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun
takia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät
Natashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen
Natashan käteen, suuteli sitä.

Denisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit
kaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.

Vanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin
suuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat
hänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa, eivätkä irroittaneet
hänestä riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret
riitelivät ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla lähemmäksi häntä,
riitelivätkin siitä, ken saisi tuoda hänelle teetä, nenäliinan tahi
piipun.

Rostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota hänelle osotettiin, mutta
kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, että nykyhetken onni
näytti hänestä vähäiseltä, ja hän odotti yhä ja aina vielä jotakin.

Seuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta väsyneinä klo 10:een asti.

Etumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleitä, satulalaukkuja,
avatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen
oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat
pesuastioita, kuumaa partavettä ja harjatuita vaatteita. Haisi
tupakalta ja miehiltä.

-- Hei, Griska, piippu! -- kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. --
Rostof, nouse ylös!

Rostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä
kuumalta patjalta.

-- Onko jo myöhä?

-- Myöhä on, käy 10:ntä, -- vastasi Natashan ääni, ja viereisestä
huoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja
naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin
vaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä
oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli
oli noussut.

-- Nikolenjka, nouse ylös! -- huusi taas Natashan ääni ovesta.

-- Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen
miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista
tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas,
ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä
pukeutumattomia miehiä, avasi oven.

-- Onko tämä sinun miekkasi? -- huusi hän.

Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti
karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja
työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.

-- Nikolenjka, käy tänne yönutussa, -- kehoitteli Natashan ääni.

-- Onko tämä sinun miekkasi? -- kysyi Petja. -- Vai onko se teidän? --
lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen,
mustanhilvakkaan Denisoviin.

Rostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti
huoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja
sänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa
hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen,
uutukainen, taivaansininen puku -- molemmat olivat raikkaita,
punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä
kädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät
ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin
tuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha
nauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että
olisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli
ihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.

-- Ah, miten hyvin, oivallista! -- liitti hän kaikkeen.

Rostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran
puoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen
lapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti
kun kotoa läksi.

-- Ei, kuuleppas, -- sanoi sisar, -- olethan nyt jo täysi mies? Olen
hirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. --
Haluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin?
Eihän?

-- Miksi Sonja juoksi pois? -- Rostof kysyi.

-- Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa?
Sinuksi vai teiksi?

-- Miten sattuu, sanoi Rostof.

-- Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa
heti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan
käteni hänen tähtensä. Katsoppas!

Hän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa
olkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella
kyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista
polttomerkkiä.

-- Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin
viivottimen tulella ja sitte painoin.

Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä
polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin,
Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan,
jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin
hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia
nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen
viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.

-- Entäs sitten? Siinäkö kaikki? -- hän kysyi.

-- Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs
tämä on, tyhmyyksiä -- viivottimella; mutta me olemme ainaiset
ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti;
minä en sitä käsitä, unohdan heti.

-- No entä sitten?

-- Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!

Natasha punehtui yhtäkkiä.

-- Kuule muistathan, ennen lähtöäsi ... siitä hän sanoo aina, että
unohtaisit kaiken sen... Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken,
mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja
suurta? -- Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? -- kyseli
Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen
minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.

Rostof vaipui aatoksiinsa.

-- En mitenkään ota takaisin sanaani, -- hän sanoi. -- Ja sitten, onhan
Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?

-- Ei, ei, -- huudahti Natasha. -- Me olemme jo tästä hänen kanssaan
puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä
ymmärräthän, jos niin sanot -- pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin
näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi,
että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja
silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.

Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt
häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä
näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö,
joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään
epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä
naimisiinkin, -- arveli Rostof, -- mutta olihan nyt niin paljon muita
iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", -- hän
ajatteli, -- "pitää pysyä vapaana."

-- No, mainiota, -- sanoi hän, -- myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten
nyt olen iloinen! -- lisäsi hän.

-- No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, -- alkoi taas
veli.

-- Mitä tyhmyyksiä! -- huusi Natasha nauraen. -- En ajattele häntä enkä
liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.

-- Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?

-- Minäkö? -- innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen
kasvonsa. -- Oletko nähnyt Duportia?

-- En.

-- Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten
ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.

Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa,
juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja,
seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.

-- Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan.
-- Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean
tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.

Rostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin
toisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä,
vaan yhtyi hänkin nauruun,

-- Ei, eikös ole erinomaista? -- puheli hän yhä.

-- On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?

Natasha tulistui.

-- En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.

-- Kas vaan! -- sanoi Rostof.

-- No niin, loruja kaikki tyyni, -- jatkoi Natasha löperrystään. --
Mutta onko Denisof hyvä? -- hän kysyi.

-- On.

-- No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?

-- Miksikäs karski? -- kysyi Nikolai. -- Ei, Vasjka on oivallinen mies.

-- Kutsut häntä Vasjkaksi -- kummallista. -- Mutta onko hän oikein
hyvä!

-- Oikein hyvä.

-- No, tule sitte pian teetä juomaan. Kaikki yhdessä.

Ja Natasha nousi varpailleen ja läksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta
hymyili kuten hymyilevät vain onnelliset 15-vuotiaat tytöt. Kun Rostof
tapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui hän. Hän ei tiennyt, miten
kohtelisi tyttöä. Eilen he toisiaan suutelivat jälleennäkemisen ilon
ensi hetkenä, mutta tänään he tunsivat, ettei niin sopinut tehdä;
Nikolai tunsi, että kaikki, sekä äiti että sisaret, katsoivat häneen
kysyvästi ja odottivat, miten hän käyttäytyisi tytön seurassa. Hän
suuteli tätä kädelle ja sanoi _te -- Sonja_. Mutta heidän silmänsä
sanoivat molemmin puolisesti "sinä" ja suutelivat toisiansa hellästi.
Tyttö pyysi katseellaan häneltä anteeksi, että hän Natashan
välityksellä oli rohjennut muistuttaa hänelle lupauksesta ja kiitti
samalla hänen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti häntä vapauden
ehdotuksesta ja sanoi, että olkoon niin tahi näin, ei hän kuitenkaan
herkeä rakastamasta häntä, sillä häntä ei voi olla rakastamatta.

-- Miten kumminkin on kummallista, -- sanoi Vera, valittuaan yleisen
hiljaisuuden hetken, -- että Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa
kuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.

Veran huomautus oli oikea, kuten kaikki hänen huomautuksensa; mutta,
kuten suuremmalta osalta hänen huomautuksensa, saattoi tämäkin kaikki
hämille, ja eipä vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha
kreivitärkin punastui kuin nuori tyttö. Kreivitär pelkäsi yhä tätä
poikansa rakkautta Sonjaan, sillä se voi riistää pojalta loistavat
naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja
hajuvesillä valeltuna, ilmaantui saliin. Hän oli samallainen keikari
kuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehiä kohtaan,
ja tämä oli Rostoville aivan uutta.




II.


Palattuaan armeijasta Moskovaan, oli Nikolai Rostovia kohdeltu kotona
kuin parasta poikaa, sankaria ja armasta Nikolushkaa konsanaan;
sukulaiset olivat hänet ottaneet vastaan lempeänä, hauskana ja
kunniallisena nuorena miehenä; ja tuttavat pitivät häntä kauniina
husaariluutnanttina, sukkelana tanssijana ja yhtenä Moskovan paraista
sulhaspojista.

Koko Moskova oli Rostovin tuttava; rahoja oli tänä vuonna vanhalla
kreivillä riittävästi, sillä kaikki maatilat olivat pantatut ja siksi
Nikolushka, ruvettuaan pitämään omaa erityistä raviratsua ja
uusimuotisimpia ratsuhousuja, jollaisia ei ollut kenelläkään muilla
Moskovassa, ja saappaita, joissa oli hyvin terävät kärjet ja pienet
hopeakannukset, viettikin aikaansa aika hauskasti. Rostof, tultuaan
kotiin tunsi mieltymystä saadessaan totuttaa itseänsä vanhoihin
oloihin, joista jonkun aikaa oli ollut erossa. Hänestä näytti, että hän
oli aika tavalla miehistynyt ja kasvanut. Epätoivoon joutuminen, kun ei
suoriutunut uskonnon tutkinnosta, rahojen lainaaminen ajuri Gavrilalta,
salaiset suukkoset Sonjalta, kaikki muistui hänen mieleensä pelkkänä
lapsellisuutena, josta hän nyt oli mittaamattoman kaukana. Nyt hän oli
husaariluutnantti. Hänellä oli hopeahetaleinen lyhyt husaaritakki,
sotilasristi rinnassa; ja hän harjoitteli tunnettujen kokeneiden
ratsastajien johdolla ratsuaan kilpa-ajoihin. Hänellä oli
mielitiettynsä bulevardilla ja sen luo hän aina iltasin ajoi. Hän johti
masurkkaa Arharovien tanssiaisissa, keskusteli sodasta sotamarski
Kamenskin kanssa, kävi englantilaisessa klubissa ja oli veli erään
neljänkymmenen vuotiaan everstin kanssa, johon Denisof oli hänet
tutustuttanut.

Hänen keisari-ihailunsa oli hieman laimentunut Moskovassa. Mutta kun
hän ei keisaria nähnyt eikä tullut tilaisuuteen näkemään, puhui hän
usein hallitsijasta, rakkaudestaan häneen, samalla huomauttaen
sivumennen, ettei vielä kaikkea ollut puhunut, että vielä oli jotakin
hänen tunteissaan hallitsijaan, jotakin, jota eivät kaikki voineet
ymmärtää; ja hän omaksui koko sydämmellään siihen aikaan Moskovassa
yleisen tunteen, keisari Aleksanteri Pavlovitsin jumaloimisen. Keisaria
kutsuttiin siihen aikaan Moskovassa "enkeli ihmisen haamussa".

Tänä lyhyenä aikana, jonka Rostof ennen armeijaan lähtöään oleskeli
Moskovassa, ei hän Sonjaan erityisemmin kiintynyt, vaan päinvastoin
vieraantui hänestä. Tyttö oli sangen ihana, lempeä ja silminnähtävästi
tulisesti Nikolaihin rakastunut; mutta tämä eli sitä nuoruuden
ajankohtaa, jolloin ihmisellä näyttää olevan niin paljon tehtävää,
_ettei ole aikaa_ sellaisia ajatella, ja nuorukainen pelkää sitoutua --
hän pitää kalliina vapauttaan, joka on hänelle tarpeen monessa muussa.
Kun Rostof ajatteli Sonjaa nyt Moskovassa oleskelunsa aikana, puhui hän
itsekseen: "Pah, vielä tulee sellaisia paljon, paljon, ja onkin
jossakin, joita en vielä tunne. Vielä ehdin kun tahdon lempimään
ruveta, mutta nyt ei ole aikaa." Sitä paitsi näytti hänestä vähäsen
miehuutta alentavalta olla naisten seurassa. Hän kävi tanssiaisissa ja
naisseuroissa muka vastenmielisesti. Kilpa-ajot, englantilainen klubi,
remuilemiset Denisovin seurassa, matkat _sinne_ -- kas se oli toista:
se sopi nuorelle husaarille.

Maaliskuun alussa alkoi kreivi Ilja Andrejevitsh Rostoville kova puuha.
Englantilaisessa klubissa valmistettiin päivällisiä ruhtinas
Bagrationin vastaanottajaisiksi.

Yönutussaan käveli kreivi salissa, jaellen määräyksiä klubin
taloudenhoitajalle ja kuuluisalle Feoktistille, englantilaisen klubin
ylikokille parsasta, tuoreista kurkuista, mansikoista, vasikanpaistista
ja kalasta. Kreivi oli klubin perustamisesta asti ollut sen jäsen ja
vanhin. Hänelle oli klubi uskonut Bagrationin kunniaksi pidettävien
juhlallisuuksien järjestämisen, sillä harva osasi niin anteliaalla
kädellä ja niin vieraanvaraisesti järjestää pitoja kuin hän. Mutta
erittäin sen tähden kreivi sai pidot toimekseen, että oli harvoja,
jotka niiden kustantamiseksi olisivat tuhlanneet rahojaan. -- Klubin
kokki ja taloudenhoitaja kuuntelivat kreivin käskyjä iloisin naamoin,
sillä he tiesivät, ettei kenenkään päivällisistä voinut niin paljon
hyötyä kuin hänen. Päivälliset maksoivatkin muutaman tuhannen.

-- Niin katsoppa vaan, ettei mykeröitä puutu kilpikonnaliemestä,
tiedäthän!

-- Kylmiä ruokia arvatenkin kolme? ... -- kysyi kokki.

Kreivi mietti hetkisen.

-- Ainakin kolme ... majoneesi yksi, -- sanoi kreivi, koukistaen yhden
sormistaan.

-- Käskettekö siis hankkimaan suuria sterlettejä? -- kysyi
taloudenhoitaja.

-- Eipä muu auttane, ota kun eivät helpota. Mutta veli veikkoset, olin
aivan unohtaa. Eiköhän tarvita pöytään vielä toinen väliruoka? Voi isät
hyvät! -- Hän tarttui päähänsä. -- Mutta kuka toimittaa minulle kukkia?
Mitinjka! Hei Mitinjka! Riennähän, Mitinjka rakas, maatilalle, --
kääntyi kreivi huoneeseen ilmestyneelle taloudenhoitajalleen, --
riennä, rakkaani, maatilalle ja sano Maksimka puutarhurille, että heti
järjestäisi puutarhatyötä alustalaisille. Sano, että kaikki kasvit ovat
tuotavat tänne, kääriköön huopiin. Katsokoon, että täällä on kaksisataa
ruukkua perjantaiksi.

Annettuaan yhä vaan uusia käskyjä, hän oli menemäisillään levähtämään
kreivittären luo, mutta muisti vielä jotakin tärkeää, palasi itse,
palautti kokin ja taloudenhoitajan ja alkoi taas käskeä. Kuului ovissa
kevyt miehen käynti, kannusten kilinä ja punakka, verevä nuori kreivi
astui huoneeseen. Nähtävästi oli hän tarpeekseen levähtänyt ja tottunut
taas Moskovan rauhalliseen elämään.

-- Ah, veli! Pää menee pyörälle -- sanoi ukko ja hymyili aivan kuin
olisi hävennyt poikaansa. -- Auttaisit sinäkin! Vielähän tarvitaan
laulajia. Musiikkia minulla on, mutta mustalaisia, mitäs jos hankkisi
niitäkin. Te sotilaat niistä pidätte.

-- Totta toisen kerran, isäseni, luulen että ruhtinas Bagration,
valmistautuessaan Schöngrabenin tappeluun, puuhaili vähemmän kuin te
nyt, -- sanoi poika hymyillen.

Vanha kreivi oli suuttuvinaan.

-- Niin, sinä, mutta koetappas.

Ja kreivi kääntyi kokkiin, joka ymmärtäväisen ja kunnioittavan
näköisenä tarkkaavasti ja liehakoivasti katseli isää ja poikaa.

-- Jaa-a, minkälaista nuorisoa, Feoktist? -- kreivi sanoi, -- nauravat
meitä vanhuksia.

-- Sepä se, teidän ylhäisyytenne, he vain osaavat hyvää syödä, mutta
sitä kaikkea hankkimaan ja _tarjoamaan_, siihen heistä ei ole.

-- Niin, niin, -- huusi kreivi, ja temmaten poikansa molemmat kädet,
jatkoi: -- Kas, jopas vaan jouduit kynsiini! Ota heti reki ja
parihevoset ja mene Besuhovin luo ja sano, että kreivi Ilja Andreitsh,
näetkös, lähetti pyytämään teiltä mansikoita ja tuoreita ananaseja.
Keneltään muulta niitä ei saa. Ellei hän itse ole kotona, niin
pistäy ruhtinattarien luokse ja pyydä heiltä ja sitten, kuuletkos,
aja Rasguljaihin -- kyllä Ipatha kuski tietää -- etsi sieltä
mustalais-Iljushka, se joka silloin tanssi kreivi Orlovilla,
muistatkos, valkea kasakanviitta yllä, ja retusta hänet tänne minun
luokseni.

-- Ja tuonko mustalaistyttöjä mukanaan? -- kysyi Nikolai nauraen. --
No, no!...

Samassa tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, asioihin perehtyneen,
huolestuneen ja kristillisen nöyrän näköisenä, kuten aina, Anna
Mihailovna. Huolimatta siitä, että Anna Mihailovna joka päivä tapasi
kreivin yönutussa, kreivi kuitenkin joutui hämilleen ja pyysi anteeksi
pukunsa puutteellisuutta.

-- Ei mitään, kallis kreivi, -- sanoi hän, nöyrästi sulkien silmänsä.
-- Minä kyllä pistäydyn Besuhovilla, -- hän sanoi. -- Pierre on
saapunut ja nyt saamme kaikkea, kreivi, hänen kasvihuoneistaan. Minun
tarvitsisi myös hänet tavata. Hän on minulle lähettänyt kirjeen
Borikselta. Jumalan kiitos, Borja on nyt esikunnassa.

Kreivi ilostui siitä, että Anna Mihailovna otti toimittaakseen osan
hänen tehtävistään ja käski valjastaa pienet vaunut.

-- Sanokaa Besuhoville että hän tulisi. Minä hänet merkitsen listaan.
Mitä, onko hänellä vaimo mukanaan? -- hän kysyi.

Anna Mihailovna kohotti silmänsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui syvä,
säälivä suru.

-- Oi, ystäväni, Pierre on sangen onneton, -- sanoi hän. -- Jos on
totta, mitä olemme kuulleet, on se kauheata. Ja voimmeko sellaista
ajatellakaan, silloin kun niin iloitsimme hänen onnestaan! Ja sellainen
suuri taivaallinen sielu, tuo nuori Besuhof! Niin minä sydämestäni
säälin häntä ja koetanpa puolestani häntä lohduttaa.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? -- kysyivät molemmat Rostovit, vanha ja
nuori.

Anna Mihailovna huokasi syvään.

-- Kerrotaan, että Dolohof, Maria Ivanovnan poika, -- sanoi hän
salaperäisesti kuiskaten, -- on saattanut Helenan häpeällisiin
selkkauksiin. Besuhof toi hänet jälleen seurapiiriin, kutsui luokseen
taloonsa Pietariin ja kas... Rouva matkusti tänne Moskovaan, ja tuo
huimapää hänen jälissään, -- sanoi Anna Mihailovna, tahtoen osoittaa
myötätuntoisuuttaan Pierreen, mutta tahtomattaan ilmaantuvilla
äänen- ja hymyn väreilyillä hän osoittikin myötätuntoisuuttaan
huimapäälle, joksi kutsui Dolohovia. Sanotaan, että Pierre itse on
surusta menehtyä.

-- No, sanokaa kumminkin, että tulisi klubiin, -- kaikki haihtuu.
Niistä tulee aika kemut.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 3:ntena, kello 2:den vaiheilla jälkeen
puolipäivän, 250 englantilaisen klubin jäsentä ja 50 vierasta odotti
päivällisille kallista vierasta ja Itävallan sotaretken sankaria,
ruhtinas Bagrationia. Ensi päivinä tiedon saavuttua Austerlitzin
tappelusta joutui Moskova ymmälle. Siihen aikaan olivat venäläiset niin
tottuneet voittoihin, että kun tuli tieto tappiosta, muutamat
yksinkertaiset eivät uskoneet, toiset etsivät selvityksiä
tuollaiselle kummalliselle tapaukselle joistakin tavattomista syistä.
Englantilaisessa klubissa, jonne tavallisesti kokoontui Moskovan kerma
ja henkilöt, joilla oli oikeita tietoja ja vaikutusvaltaa, ei
joulukuussa, jolloin alkoi saapua turmanviestejä, puhuttu mitään
sodasta ja viimeisestä tappelusta, aivan kuin kaikki yhteisestä
suostumuksesta olisivat päättäneet odottaa. Henkilöt, joilla oli ollut
tapana määrätä keskustelun suunta ja juoksu, eivät enää tulleet
klubiin, vaan kokoontuivat toistensa luo, ja sellaisia olivat kreivi
Rostoptshin, ruhtinas Juri Vladimirovitsh Dolgoruki, Valujef, kreivi
Markof, ruhtinas Vjasemski. Kun he näin muodostelivat ystäväpiirejä,
niin jäivät ne moskovalaiset, jotka tavallisesti puhuivat muitten
mielipiteiden mukaan (niihin kuului myös Ilja Andreitsh Rostof),
lyhyeksi ajaksi ilman määrättyä kantaa sotatapahtumiin nähden ja ilman
opastajia. Moskovalaiset tuumivat, että jokin oli hullusti, ja että
näitä huonoja viestejä oli vaikea tutkistella, ja siksipä oli parempi
vaieta. Mutta jonkun ajan kuluttua, aivan kuten valamiehet astuvat ulos
neuvotteluhuoneesta, niin ilmestyivät mahtavatkin, klubin äänitorvet,
ja kaikki alkoivat puhua selvästi ja määrätysti. Oli keksitty syitä
tuolle uskomattomalle, ennen kuulumattomalle ja mahdottomalle
tapahtumalle, että venäläiset olivat hävinneet, kaikki kävi selväksi,
ja Moskovan joka sopessa alettiin puhua yhtä ja samaa. Syyt olivat
seuraavat: itävaltalaisten petollisuus, sotajoukon huono muonitus,
puolalaisen Pshebyshefskyn ja ranskalaisen Langeronin petos, Kutusovin
kykenemättömyys ja (niin hiljaisuudessa puhuttiin) hallitsijan nuoruus
ja kokemattomuus, hän kun luotti kehnoihin ja mitättömiin henkilöihin.
Mutta venäläiset sotajoukot olivat olleet verrattomia ja tehneet
urouden ihmeitä, sen sanoivat kaikki. Sotilaat, upseerit ja kenraalit
olivat sankareita. Mutta sankarien sankari oli ruhtinas Bagration, joka
oli hankkinut kunniansa Schöngrabenin taistelussa ja peräytymisellään
Austerlitzista, mistä hän yksin hyvässä järjestyksessä pelasti
osastonsa ja koko päivän vastusti kaksi kertaa voimakkaampaa
vihollista. Siihen, että Bagrationista Moskovassa tehtiin sankari,
vaikutti osaltaan myös se seikka, ettei hänellä ollut mitään suhteita
Moskovassa, vaan oli siellä vieras. Hänen olennossaan kuvastui sopiva
määrä taistelevaa, yksinkertaista, koukutonta ja juonetonta venäläistä
sotilasta, johon vielä yhdistyi Italian retken ja Suvorovin nimen
muistot. Sitä paitsi tuli Kutusovin halveksuminen ja moittiminen
selvemmin julki, kun Bagrationille valmistettiin erityisiä
kunnianosoituksia.

"Ellei olisi ollut Bagrationia, _il faudrait l'inventer_"[1] -- sanoi
pilkkakirves Shinshin, ivallisesti mukaillen Voltairen sanoja.
Kutusovista ei puhunut kukaan ja muutamat kuiskaten sättivät häntä,
kutsuen hovihepakoksi ja vanhaksi ilveilijäksi.

Moskovassa kerrottiin ruhtinas Dolgorukovin sanoja: "liimaa, liimaa,
niin takerrut itsekin", lohduttauduttiin tappiossa entisiä voittoja
muistelemalla ja kerrottiin myös Rostoptshinin sanoja, että
ranskalaisia oli innostettava taisteluun pöyhkeillä lauseparsilla, että
saksalaisille piti loogillisesti näyttää ja vakuuttaa, että on
vaarallisempi paeta kuin mennä eteenpäin; mutta venäläisiä täytyi vain
hillitä ja kehottaa: hiljempaa! Joka taholla kertoeltiin yhä uusia ja
uusia juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista
urotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut
viisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä.
Puhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä,
haavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi
eteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset
tuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan
vaimon ja eriskummaisen isän.




III.


Maaliskuun 3:ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa
suojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin,
hääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat,
seisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka
hännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä.
Puuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja
solkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja
klubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa
saapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli
leveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät
liikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat
tavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin
piireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat
-- etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof.
Viimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin
nuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa
kunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle
sukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit,
mutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.

Nesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka
vaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä
silmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta
suruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri
henkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli
hallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.

Ikänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta
rikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa
pidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen.
Tärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja
kuunnellakseen noita huomatuimpia henkilöitä, lähestyi heitä nöyrästi
kunnioittaen tuntemattomatkin. Suurimmat piirit olivat kertyneet kreivi
Rostoptshinin, Valujevin ja Narishkinin ympärille. Rostoptshin kertoi,
miten itävaltalaiset sotkivat paetessaan venäläiset alleen, niin että
näiden oli pakko pistimillä raivata tie pakenevien keskitse.

Valujef kertoi hyvin luottamusta herättävästi, että Uvarof oli
Pietarista saapunut kuulostamaan moskovalaisten mielipidettä
Austerlitzista.

Kolmannessa piirissä puhui Narishkin itävaltalaisen sotaneuvoston
istunnosta, missä Suvorof vastaukseksi itävaltalaisten kenraalien
tyhmyyksille oli huutanut "kukkokiekaa". Shinshin, joka myös seisoi
siinä, tahtoi pistää pilaksi, sanoen että Kutusof nähtävästi ei ollut
voinut oppia Suvorovilta tätäkään helppoa taitoa -- huutaa
kukkokiekaata; mutta vanhukset katsahtivat ankarasti pilkkakirveeseen,
antaen tämän tietää, että sellaisessa seurassa ja sellaisena päivänä
oli sopimatonta puhua Kutusovista tällä tavoin.

Kreivi Ilja Andreitsh Rostof käveli pehmeine saappaineen huolekkaana ja
hätäisenä ruokahuoneen ja vierashuoneen väliä, tervehtien kiireesti ja
aivan samalla tavalla sekä arvokkaampia että vähäpätöisempiä
henkilöitä, jotka hän kaikki tunsi. Aina vähän päästä etsi hän
silmillään nuorta poikaansa ja katsoi häneen iloisesti silmää iskien.
Nuori Rostof seisoi ikkunan luona Dolohovin seurassa, jonka oli tullut
äskettäin tuntemaan ja jonka ystävyyttä piti suuressa arvossa. Vanha
kreivi meni heidän luokseen ja puristi Dolohovin kättä.

-- Ole hyvä ja tule luokseni, olethan poikani tuttava ... yhdessä
olette urotöitäkin tehneet... Kah! Vasili Ignatitsh ... terve, vanha
veikko, -- sanoi hän kääntyen ohikulkevaan vanhukseen, mutta ei ehtinyt
vielä lopettaa tervehdystään, kun salissa kaikki sähähti, ja luo
kiiruhtava palvelija hämmästyksissään lausui: -- Hän on tullut!

Kellot kilisivät: vanhimmat riensivät vastaan: eri huoneisiin
hajautuneet vieraat kerääntyivät yhteen kasaan kuin puitu ruis
lapiossa. Yhteen kasaan he jäivätkin ja pysähtyivät odottamaan suuren
vierashuoneen salin ovelle.

Etehisen ovella näkyi Bagration lakitta ja miekatta, jotka hän, klubissa
vallitsevan tavan mukaan, oli jättänyt ovenvartijalle. Hänellä ei nyt
ollut nahkareunaista lippulakkia eikä kasakkapiiskaa olalla, jollaisena
Rostof oli hänet nähnyt Austerlitzin taistelun edellisenä yönä, vaan oli
hänellä yllään uusi tiukka virkapuku, jossa oli venäläisiä ja
ulkomaalaisia ritarimerkkejä ja yrjönristi vasemmalla puolen rintaa. Hän
oli nähtävästi juuri vähää ennen tuloaan leikkuuttanut tukkansa ja
ajattanut poskipartansa, mikä muutos ei suinkaan ollut eduksi hänen
ulkomuodolleen. Hänen kasvoissaan oli jotakin naivin juhlallista, joka
saattoi ne, noiden jäykkien, miehekkäiden piirteiden yhteydessä,
vivahtamaan hieman koomillisiltakin. Bekleshof ja Fjeodor Petrovitsh
Uvarof, jotka olivat saapuneet hänen seurassaan, pysähtyivät ovelle,
toivoen että hän arvokkaimpana vieraana astuisi edellä. Bagration
hämmentyi kun ei tahtonut käyttää hyväkseen heidän kohteliaisuuttaan;
siinä syntyi ovella seisaus ja kumminkin vihdoin kävi Bagration edellä.
Hän kulki tietämättä minne panisi kätensä, arkaillen ja kömpelönä
vastaanottosalin parkettilattialla: tottuneemmin ja vapaammin hän olisi
käynyt kynnetyllä pellolla kuulatuiskussa, kuten kävikin Kurskin
rykmentin edessä Schöngrabenissa. Vanhimmat kohtasivat hänet
ensimäisellä ovella ja lausuttuaan hänelle muutamin sanoin, miten ovat
iloisia nähdessään niin korkean vieraan, ja odottamattakaan vastausta he
ikäänkuin hänet valloitettuaan ympäröivät hänet ja veivät
vierashuoneeseen. Vierashuoneen ovesta oli mahdoton päästä
tungettelevilta jäseniltä ja vierailta, jotka sulloivat toisiaan ja
koettivat toistensa olkapäiden yli tarkastella Bagrationia kuin
harvinaista petoa. Kreivi Ilja Andrejevitsh muita tarmokkaammin
tungeskellen ja kehoitellen: "päästä, _mon cher_, päästä, päästä", sai
joukon hajoamaan, vei vieraat saliin ja asetti istumaan keskimäiselle
sohvalle. Pomot, klubin kunnioitetuimmat jäsenet, saarsivat
vastatulleet. Kreivi Ilja Andrejevitsh, taas tunkien joukon läpi, läksi
vierashuoneesta ja palasi hetken päästä toisen vanhimman avustamana
kantaen suurta hopeaista kulhoa, jonka tarjosi ruhtinas Bagrationille.
Kulho sisälsi sankarin kunniaksi sepitettyjä, painettuja runoja.
Bagration, nähtyään kulhon, katsahti hämmästyneenä ympärilleen aivan
kuin apua etsien. Mutta kaikkien silmissä näkyi vaatimus, että hän itse
nöyrtyisi ottamaan. Tuntien olevansa heidän vallassaan, otti Bagration
päättävästi molemmin käsin kulhon ja katsahti vihaisesti ja nuhtelevasti
tarjoavaan kreiviin. Jokunen otti palvelemaan kerkeänä vadin Bagrationin
käsistä (tämä näytti muuten aikovan pitää sitä näin iltaan asti ja mennä
se käsissä vielä pöytäänkin) ja käänsi hänen huomionsa runoon. Bagration
mumisi jotakin: "No, kyllä luen", ja luoden väsyneet silmänsä paperiin,
alkoi lukea kiintyneen ja vakavan näköisenä. Sepittäjä otti itse runon
ja alkoi lukea. Ruhtinas Bagration taivutti päänsä ja kuunteli.

        "Ain Aleksanterille työs
    Tuo mainetta, Tiituksen valtaa varjoo,
    Oot peljättävä päällikkö, mies lauha myös
        Maassas, Caesar, missä luoti turman tarjoo.
        Niin, Napoleon onnekas,
    Kun tuta saat, mi mies on Bagration, kas,
    Et tohdi Venäjän sä vastaan sankareita"...

Mutta lukija ei ollut vielä lausunut runoaan loppuun, kun suuriääninen
hovikyökkimestari julisti: "Ateria on valmis!" Ovi avautui ja
ruokahuoneesta kajahti marssi: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u, riemuitse
sä Venään urho", ja kreivi Ilja Andrejevitsh, katsahdettuaan syrin
karin sepittäjään, joka yhä luki runoaan, kumarsi syvään Bagrationille.
Kaikki nousivat, tuntien että päivällinen oli runoja tärkeämpi, ja taas
kävi Bagration muiden edellä pöytään. Ensimäiselle sijalle, kahden
Aleksanterin -- Bekleshovin ja Narishkinin väliin asetettiin Bagration,
ja tällä oli merkitystä hallitsijan nimeen nähden. 300 ihmistä
sijoitettiin ruokahuoneeseen viran ja arvon mukaan, niin että se joka
oli hiemankin arvokkaampi, pääsi lähemmäksi kunniavierasta: aivan yhtä
luonnonmukaisesti kuin vesi virtaa alemmaksi, missä on alavampaa
paikkaa.

Juuri vähän ennen päivällistä esitti kreivi Ilja Andrejevitsh
ruhtinaalle poikansa. Bagration, tuntien hänet, sanoi muutamia
tolkuttomia, typeriä sanoja, kuten olivat kaikki hänen sanansa tuona
päivänä. Kreivi Ilja Andrejevitsh katseli iloisen ylpeästi ympärillä
oleviin sillä aikaa kuin Bagration puhui hänen poikansa kanssa.

Nikolai Rostof Denisovin ja uuden tuttavansa Dolohovin kera istui
melkein keskessä. Heitä vastapäätä istui Pierre ja hänen rinnallaan
ruhtinas Nesvitski. Kreivi Ilja Andrejevitsh ynnä muut vanhimmat
istuivat vastapäätä Bagrationia. Kreivi kestitsi ruhtinasta,
personoiden itseensä kaiken moskovalaisen hyvänsuopuuden.

Hänen vaivannäkönsä eivät olleet hukkaan menneet. Hänen
paastopäivällisensä, joissa sentään oli tarjolla liharuokaakin, olivat
suurenmoiset, mutta ei hän kuitenkaan voinut pysyä täysin tyynenä
niiden loppuun asti. Hän iski silmää hovimestarille, jakeli kuiskaten
käskyjä palvelijoille eikä odottanut rauhallisena jokaista uutta,
hänelle tuttua ruokalajia. Kaikki oli oivallista. Kun tultiin toiseen
ruokalajiin, jona oli jättiläiskokoinen sterletti, (jonka nähdessään
Ilja Andrejevitsh punehtui ilosta ja kainoudesta), alkoivat jo
palvelijat paukahutella tulppia ja kaataa maljoihin samppanjaa. Kalan
jälkeen, joka oli herättänyt jonkun verran ihmettelyä, kreivi Ilja
Andrejevitsh vaihtoi silmäyksen toisten vanhinten kanssa. "Paljon tulee
juhlamaljoja, on aika alkaa!" hän kuiskasi, otti maljan käsiinsä ja
nousi. Kaikki vaikenivat, odottaen mitä hän sanoisi.

-- Keisarimme malja! -- huusi hän ja samalla kostuttivat hänen
hyvänsävyisiä silmiään ilon ja ihastuksen kyyneleet. Silloin alettiin
soittaa: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u." Kaikki nousivat paikoiltaan ja
huusivat "eläköön!" ja Bagration huusi "eläköön!" samallaisella äänellä
kun oli huutanut Schöngrabenin luona. Nuoren Rostovin riemastunut ääni
kaikui kaikkia noita 300 ääntä mahtavampana. Hän oli vähällä itkeä.
"Keisarimme malja, -- hän huusi, -- eläköön!" Juotuaan siemauksella
maljansa pohjaan, heitti hän sen lattiaan. Moni seurasi esimerkkiä. Ja
kauvan jatkui jyriseviä huutoja. Kun äänet vaikenivat, keräsivät
palvelijat rikotut lasit ja kaikki istuutuivat, hymyilivät äskeiselle
huudolleen ja tulivat puheliaiksi. Kreivi Ilja Andrejevitsh nousi taas,
vilkaisi muistilappuunsa lautasen vieressä ja esitti venäläisten viime
kamppailun sankarin, ruhtinas Pjotr Ivanovitsh Bagrationin maljan. Taas
kostuivat kreivin siniset silmät. "Eläköön!" huusivat taas 300:n
vieraat äänet, ja soiton sijasta alkoi kuulua Pavel Ivanovitsh
Kutusovin sepittämä kantaatti laulajien esittämänä:

    "Turhat kaikki esteet meille,
    Urhous on voittoin tie,
    Meidän Bagrationeille
    Tyhjää viholliset lie j.n.e."

Tuskin olivat laulajat lopettaneet, kun seurasi uusia ja uusia maljoja,
joita esitettäessä kreivi Ilja Andrejevitsh yhä enemmän heltyi, ja yhä
enemmän särettiin juoma-astioita ja yhä enemmän huudettiin. Juotiin
Bekleshovin, Narishkinin, Uvarovin, Dolgorukovin, Apraksinin, Valujevin
malja kaikkien klubin jäsenten ja erittäin sen vanhinten maljat,
kaikkien klubin vieraiden maljat, pitojen järjestäjän malja ja vihdoin
erityisesti päivällisten toimeenpanijan kreivi Ilja Andrejevitshin
malja. Ja tätä juodessa otti kreivi nenäliinan ja peittäen sillä
kasvonsa pyrskähti ääneen itkemään.




IV.


Pierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon
ja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat
hänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin
suuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään
räpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät
tuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä.
Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän
nähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli
jotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.

Tämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus
Moskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten
hänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella
halpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille
kirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen
vaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle
itselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin
eikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään
istuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi
Dolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin
kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois.
Tahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen
suhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä
sanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi
koskenut _hänen vaimoansa_. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof,
joka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut
Pietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen
aikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä
tullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja
lainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli
hymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui
heidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut
hänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan
saapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.

"Niin, Dolohof on hyvin kaunis", -- ajatteli Pierre, -- "tunnen hänet.
Olisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja
nauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja
holhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi
hänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi
totta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta
enkä voi sitä uskoa." Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat
toisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut
poliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän
haastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla
ajomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre
katsoi häneen. "Niin, hän on riitapukari", -- Pierre ajatteli, -- "hän
ei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä
pelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä", -- ajatteli Pierre, ja
tätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa
nousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri
Pierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli
iloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas
husaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin
katsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä
kummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja
alituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti
Pierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti
siviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi
sentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä
sieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen
tervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre
ajatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.

-- Mitäs te? -- huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti
häneen katsoen. -- Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!

Pierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes
kaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti
hymyillen.

-- Mutta minäpä en teitä tuntenut, -- hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt
siitä välittänyt, hän huusi "eläköön!"

-- Miksikäs et uudista tuttavuutta, -- sanoi Dolohof Rostoville.

-- Välipä hänen, hupsun, -- Rostof sanoi.

-- Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, -- sanoi Denisof.

Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan.
Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.

-- No, nyt kauniiden naisten malja, -- sanoi Dolohof, ja vakavana mutta
suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.

-- Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin,
-- sanoi hän.

Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja
vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia,
asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana.
Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi
sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen
silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä
koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän
vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.

-- Rohjetkaappas ottaa! -- kirkasi hän.

Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä,
kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja
kiireesti Besuhoviin.

-- Tyyntykää, riittää, mitä te? -- kuiskasivat pelästyneet äänet.

Dolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen,
ikäänkuin olisi sanonut: "Kas tästä minä pidän."

-- En anna, -- sanoi hän painokkaasti.

Kalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.

-- Te ... te ... olette heittiö!... Vaadin teidät tilille, -- hän
lausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat,
tunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli
kiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti
ratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen
kanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän
asiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli
atrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa
kaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja
Denisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja
laulajia.

-- Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, -- sanoi Dolohof jättäessään
Rostovia hyvästi klubin rappusilla.

-- Ja oletteko rauhallinen? -- Rostof kysyi.

Dolohof pysähtyi.

-- Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko
salaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja
helliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan
tappaa, olet -- hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs
vakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin
mahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle
usein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi,
kumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa
sinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen
minäkin. Huomiseen, rakkaani!

Seuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat
Sokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja
Rostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään
mietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen
riutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään
nukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan
kuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan
vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei
ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin,
jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa.
-- "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", -- arveli
Pierre. -- "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä
kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän
minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä,
pakenisin, vetäytyisin jonnekin", -- pälkähti hänelle päähän. Mutta
juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia,
kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti
kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"

Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti
sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.

-- En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, -- sanoi hän aralla äänellä,
-- enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle
osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä,
perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen,
ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa
vertaan sen tähden... Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te
kiivastuitte...

-- Oh niin, hirveän tyhmästi ... -- Pierre sanoi.

-- Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta,
mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat
anteeksipyyntöönne, -- sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja
kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että
asiasta vielä tulisi täysi tosi). -- Tiedätte, kreivi, paljon
jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin.
Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen...

-- Ei, mitä tässä on puhumista! -- sanoi Pierre, -- olkoon... Onkos
siis valmiina? -- hän lisäsi. -- Sanokaa minulle vain, minne on mentävä
ja minne ammuttava? -- sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.

Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä
laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia
käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.

-- Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, -- puheli hän.

-- Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, -- sanoi Dolohof
Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni
myös määrätylle paikalle.

Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat
pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime
päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat
seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman
äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään
lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat,
Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat,
jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen
päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei
voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja
kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.




V.


-- No, aletaan! -- sanoi Dolohof.

-- Kuinkas muuten, -- sanoi Pierre yhä hymyillen.

Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti
oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään,
riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa.
Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:

-- Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi
sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa
toisianne lähestyä.

-- Yks'! Kaks'! Kolme! ... kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi
syrjään.

Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja
pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä
oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti.
Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla,
loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen
suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.

Sanottaissa _kolme_ alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen
tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan
kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla
aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään
taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei
niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta
lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen
sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan
ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan,
sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli
erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta
toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain
Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa.
Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas
painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi
hänen luokseen ja sanoi jotakin.

-- E ... e ... ei, -- lausui Dolohof hampaidensa välistä -- ei, ei ole
päätetty, -- ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita
miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli
verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.

-- Olkaa niin ... -- alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa
loppuun ... -- olkaa hyvä, -- lausui hän väkisten.

Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti
ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi:
"rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan
puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi
päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä,
kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän
nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat,
vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten
häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.

-- Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla -- sanoi Nesvitski.

-- Suojelkaa! -- huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää
kestää.

Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti
harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan
häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski
sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja
Dolohovin häijyn huudon.

-- Ohi! -- kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot
maahan päin.

Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien
paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:

-- Tyhmästi ... tyhmästi! Kuolema ... vale ... hän toisteli, otsaansa
rypistellen.

Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.

Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta
Dolohovia.

Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut
sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa
Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään,
tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti
Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän
autuaallinen ilme.

-- No, mitä? Miten on laitasi? -- Rostof kysyi.

-- Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, -- sanoi
Dolohof katkonaisella äänellä. -- Missä olemme? Olemme Moskovassa,
kyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin... Hän ei kestä
tätä. Hän ei kestä...

-- Kuka? -- kysyi Rostof.

-- Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, -- ja Dolohof
pyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.

Kun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa
äitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän
voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen
valmistamaan.

Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi
kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija
Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa
luona ja oli mitä hellin poika ja veli.




VI.


Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään.
Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita
täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin
tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen,
siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.

Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä
vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden,
ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei
voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä
sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui
hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina
naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja
heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän
pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä,
samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä,
semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.

-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi hän itseltään.

-- Tapoin _rakastajan_, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se
kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? -- Siksi, että sinä olet mennyt
hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi sisäinen ääni.

-- Mutta missä suhteessa olen syyllinen? -- hän kysyi. -- Siinä, että
otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet.
-- Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen
ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät
sanat: "_Je vous aime_".[2] Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, --
ajatteli hän, -- tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että
minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."

Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui.
Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa,
miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon
käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista
työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa,
joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin,
hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä
osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.

"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen
ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", -- hän ajatteli;
-- "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko
Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja
kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin,
etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan
olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en
ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten
halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä
kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen
tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.

"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja
lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita
olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut
itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta;
tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä,
että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut
minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän
naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta
haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan _minusta_ lapsia tule."

Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle
ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin
kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö ... mene
ja koeta itse ... _allez vous promener_", niin oli hänellä tapa puhua.
Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten
silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää,
miksikä hän ei häntä rakastanut. -- Niin, en ole koskaan häntä
rakastanut, -- puheli Pierre itsekseen; -- minä tiesin, että hän on
irstas nainen, -- Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut
sittenkään sitä uskoa. -- Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja
hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta
teeskennellen vastaten katumukseeni!

Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin
kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän
pureskeli itse surunsa.

-- Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, -- puheli hän
itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin
hänelle tuon: "_Je vous aime_", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin
kuin valetta, -- puheli hän taas. -- Minä olen syypää ja olen
velvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah,
kaikki on roskaa, -- hän ajatteli, -- sekä häväisty nimi että kunnia,
kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.

Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että _he_ sanoivat hänen olevan
kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat
oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin,
jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet
pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän
oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta
elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken.
Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys
iäisyyteen verraten?

Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista
ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen
vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan
sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä
käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "_Je vous aime_?" hän
yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän
kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "_Mais que diable
allait-il faire dans cette galere_?"[3] ja hän naurahti: itseään hän
nauroi.

Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon
Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä
lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja
jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan
hänestä ainiaaksi erota.

Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi
Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.

Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä
muistamaan, missä hän oli.

-- Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, -- sanoi
kamaripalvelija.

Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun
kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun,
hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa _en
diademe_ ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen
tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman
kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo
ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua
kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli
tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt
tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti
silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä,
korvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin
koetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja
mahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut,
katseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan
poistumista.

-- Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, --
sanoi hän ankarasti.

-- Minä? Mitäkö minä? -- sanoi Pierre.

-- Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli?
Mitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.

Pierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut
vastata.

-- Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. -- Te
uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... -- Helena
naurahti, -- että Dolohof on rakastajani. -- Hän puhui ranskaksi,
törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin
sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! -- No, mitä osoititte sillä? Mitä
osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, _que vous
êtes un sot_, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että
minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen
sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen
kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden
takia, -- Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, -- joka on
kaikin puolin teitä parempi...

-- Hm... Hm... -- mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa
ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.

-- Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?...
Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut
viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.

-- Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, -- kirisi Pierre käheästi.

-- Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva
se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi
itselleen rakastelijoita (_des amants_), mutta minä en niin tehnyt, --
hän sanoi.

Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden
ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä
hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea
hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen
tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.

-- Meidän on parempi erota, -- sanoi hän katkonaisesti.

-- Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. --
Helena sanoi...

-- Erota, kas millä peljätti!

Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.

-- Tapan sinut! -- kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka
painoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä
kohden ja huitasi häntä levyllä.

Helenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi
syrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja
ihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan
kädet ojossa, kirkaisi: "Ulos!!" niin hirvittävällä äänellä, että koko
talossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi
tehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien
isovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat
suurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.




VII.


Kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto
Austerlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta
kaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista
etsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi
joutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen,
että he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet
hänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai
kuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan
itsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon
Austerlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja
epämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut
pakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä
järjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta
tiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui
Kutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein
kohtalosta.

"Nähteni kaatui poikanne, -- kirjoitti Kutusof, -- lippu kädessä
rykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina.
Minun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko
hän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä,
vaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi
mainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut
minulle toi."

Vanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan
työhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan
aamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja
arkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.

Kun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen
luokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten
tavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.

-- Ab! Ruhtinatar Maria! -- sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti
kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar
Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui
hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen
keskusteluun.)

Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä
hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä
kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan
kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään
kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen
kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön
kuolema.

-- _Mon père! André_![4] -- sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella
surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla,
että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä
nyyhkyttäen.

-- Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten.
Kutusof kirjoittaa, -- kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä
huudollaan karkottaa ruhtinattaren, -- kaatunut!

Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea,
mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin
tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä.
Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja
iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua
hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen,
tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa
suonikasta kaulaansa.

-- _Mon père_, -- hän sanoi. -- Älkää kääntykö minusta, itkekäämme
yhdessä.

-- Konnat, ilkiöt! -- huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. --
Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!

Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti
itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja
Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä,
jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan.
"Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako,
ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" -- hän mietiskeli.

-- _Mon père_, sanokaa minulle, miten se oli? -- kysyi hän kyynelten
lomasta.

-- Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi
Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria!
Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.

Kun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä
ääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan
katseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi,
etteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat
syvälle -- itseensä -- johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka
hänessä kehittyi.

-- _Marie_, -- sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen
taapäin, anna tänne kätesi.

Hän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä
hymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista
onnea kuvaten, koholleen.

Ruhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa
kälynsä hameen poimuihin.

-- No, no -- kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö,
Maria, minä aina rakastan häntä, -- sanoi Lisa, katsellen loistavin,
onnellisin silmin natoaan.

Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.

-- Mikä sinun on, Masha?

-- Ei mikään ... alkoi vaan tulla niin ikävä ... ikävä Andreita, -- hän
lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.

Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään,
mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku
ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka
hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan
katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen
päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina
pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme,
ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar
Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin,
itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.

-- Onko saatu jotain tietoja Andreilta? -- hän sanoi.

-- Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on
huolissaan, ja minuakin kauhistaa.

-- Ei siis mitään?

-- Ei mitään, -- sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi
katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli
saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä
synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar
Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin
tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että
ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt
virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän
hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja
kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti
tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän
käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä
heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili
veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki
sanomaa hänen palaamisestaan.




VIII.


_Ma bonne amie_, -- sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna
aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan
tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan
äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon
saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti
yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan
syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti
yleistä surua.

-- _Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka --
kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal_.[5]

-- Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, -- sanoi
ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä
luo.

-- Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? --
sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä
kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)

-- Niin tosiaan, -- yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, -- kenties on
paras. Minä menen. _Courage, mon ange_![6] -- Hän suuteli Lisaa ja oli
menemäisillään huoneesta.

-- Ah, ei, ei! -- Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui
pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen
lapsellista pelkoa.

-- _Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie,
dites_...[7] -- ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa
tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli
pieniä kätösiään.

Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.

-- _Mon Dieu! Mon Dieu_![8] Oh! -- kuuli hän takaansa.

Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan
merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.

-- Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, -- sanoi ruhtinatar Maria,
katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.

-- No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, -- sanoi Maria Bogdanovna,
kiirehtimättä kulkuaan. -- Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista
tietää.

-- Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? -- ruhtinatar
sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty
noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin
joka hetki.)

-- Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, -- sanoi Maria
Bogdanovna, -- ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.

Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten
kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta -- palvelijat
kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa.
Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.

Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman
tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti
silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin
askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja
kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki
oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti
käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin
eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous
tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi
äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen
vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin,
ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.

-- Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, -- hoitajatar sanoi, -- ja
toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen,
enkelini, -- sanoi hän huoahtaen.

-- Voi, miten olen iloinen, hoitajani.

-- Jumala on armollinen, kyyhkyseni.

Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja
istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja
alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat
ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja
kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli
levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi
istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät
synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, -- koettivat kaikki
heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa
näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta,
jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli,
sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä
tuntemattomasta.

Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa
kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat
päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua
jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria
Bogdanovnalta kysymään: mitä? -- Sano vain: ruhtinas käski kysymään:
"mitä?" -- ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.

-- Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, -- sanoi Maria
Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.

Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.

-- Hyvä, -- sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä
lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.

Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen
kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon
herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni
ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta
niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin
salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja
odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei
vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.

       *       *       *       *       *

Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa
ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo
viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota
Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia
valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen
helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.

Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui
hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin,
pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen
hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan
nahan poimuun.

Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään
kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja
ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti
ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.

-- Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, -- sanoi hän.

Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä
(ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin
huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi
hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi
kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti
kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella
riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa
nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.

-- Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! -- hän sanoi pidellen
kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. -- Ja lyhdyt mukana, varmaan
saapuu lääkäri...

-- Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Pitää
mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.

Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan.
Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten
edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka
liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä
kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla.
Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita.
Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.

-- Jumalan kiitos! -- ääni sanoi. -- Entäs isä?

-- Pani levähtämään, -- vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.

-- Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja
talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä,
jota ylös ei sopinut nähdä.

"Se on Andrei" -- ajatteli ruhtinatar Maria. -- "Ei, eihän se hän voi
olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun
hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija
kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli
turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea,
ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta
kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.

-- Ettekö saaneet kirjettäni? -- hän kysyi ja odottamatta vastausta,
jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän
kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen
jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa)
nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.

-- Kumma kohtalo! -- hän lausui. -- Masha, armaani! -- ja riisuttuaan
turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.




IX.


Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat
juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset
valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen,
ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli
avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja
pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti,
hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen
muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt
kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme.
Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä.
Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.

-- Sydänkäpyni, -- hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle
lausunut, -- Jumala armahtakoon...

Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.

"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen
silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että
tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen
kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja
Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.

Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan
ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten
puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja
kuulostelivat.

-- Menkäämme, ystäväni, -- sanoi ruhtinatar Maria.

Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä
huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja
hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään
ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä
valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja
tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.

-- Ei saa, ei saa! -- puheli sieltä pelästynyt ääni.

Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä
jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä
kirkaisu -- ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten.
Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen
porua.

"Miksi tuotiin sinne lapsi?" -- ajatteli ensi silmänräpäyksessä
ruhtinas Andrei. -- "Lapsi? Millainen?... Minkä tähden on siellä lapsi?
Taikka syntyikö siellä lapsi?"

Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen;
kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin
ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi
avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta,
kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta
lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen
pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä
kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa
asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja
sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta,
asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen
peittämine huulineen.

"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä
olette minulle tehneet?" -- puhuivat hänen kauniit, säälittävät,
kuolleet kasvonsa.

Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria
Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän
työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja
tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä
kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.

       *       *       *       *       *

Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja
viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen.
Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut.
"Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi,
että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin,
jota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin
meni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka
rauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat
myös nuo kasvot: "Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?" Ja vanhus
kääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.

       *       *       *       *       *

Kun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä
aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita
kämmen- ja jalkapohjia.

Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen
kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi
lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui
toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan
jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan.
Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja
nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että
kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty
pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.




X.


Vanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden
Dolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä
seurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt
upseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan
kenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä
maalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi
Moskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen
parantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti
häntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen
Rostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.

-- Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, -- hän puheli,
-- elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan
rakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko
tämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta
jaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä
mitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin
poliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt
kuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän
kärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta
miksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja
isänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä
kaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta?
Vaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun
ja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi
kaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs,
jos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen
ilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi
kaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle
velassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas
kreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat
häntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!

Usein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita
ei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.

-- Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, -- hän puheli, -- ja
olkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita
rakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni
hänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni
asettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme
ystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain
sikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein
kaikki ovat vahingoksi, -- eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, --
jatkoi hän, -- miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta
muita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita -- olkootpa
sitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, -- en ole vielä
tavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa
uskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen,
antaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!... -- Hän teki halveksivan
eleen. -- Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena,
niin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen
taivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen,
puhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.

-- Ei, käsitän hyvinkin, -- vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden
ystävänsä vallassa.

       *       *       *       *       *

Syksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi
Denisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli,
jonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia
hänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain
kotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito;
Sonja -- kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko
ihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava,
milloin neitseellisen hurmaava.

Rostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu,
kuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen
nuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria,
herkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten
kasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta,
vaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon
täyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton
sekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen
tunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.

Nuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo,
oli etupäässä -- Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita,
paitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä
kanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen,
että kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut
oikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja
luonnoton.

-- Muuta en saa päähäni, -- huusi Natasha itsepäisesti, -- hän on ilkeä
ja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija
ja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En
osaa sinulle oikein sanoa... Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä,
mutta en siitä pidä. Denisovia...

-- No, Denisof on aivan toista, -- vastasi Nikolai, ilmaisten
äänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan
vähäpätöinen, -- pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla,
pitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!

-- No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja
tiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?

-- Mitä hullutuksia...

-- Ihan varmaan, saatpa nähdä.

Natashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten
seurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei
kukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei
tohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta
Dolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.

Dolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa
iltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli
hänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa
Rostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa
kohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut
tuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan
kreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.

Selvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti
Nikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin
vastustamattoman syvän vaikutuksen.

Rostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei
ottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat.
"Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet", -- arveli hän Sonjasta ja
Natashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja
Dolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.

Syksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan
vielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin
kymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta.
Kaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja
Moskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien
perheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien
huomio oli keskittynyt Nikolushkaan, joka ei millään ehdolla suostunut
jäämään Moskovaan. Hän odotti vain Denisovin loma-ajan loppua, jotta
sitten pyhien jälkeen yhdessä hänen kanssaan saisi lähteä rykmenttiin.
Lähenevä ero ei mitenkään estänyt häntä huvittelemasta, vieläpä se
häntä siihen yllyttikin. Suurimman osan aikaa vietti hän poissa kotoa,
päivällisillä, iltamissa ja tanssiaisissa.




XI.


Kolmantena joulupäivänä söi Nikolai päivällisen kotona, mikä
viime aikoina oli harvoin tapahtunut. Nämä olivat viralliset
jäähyväispäivälliset sen johdosta että hänen ja Denisovin piti lähteä
rykmenttiin loppiaisen jälkeen. Pöydässä oli parikymmentä henkeä,
niiden joukossa Dolohof ja Denisof.

Ei koskaan ollut Rostovien talossa rakkauden ja lemmen tuoksu ilmennyt
niin voimakkaana kuin näinä juhlapäivinä. "Ota vaari onnen hetkistä,
pakoita toiset sinua rakastamaan ja rakasta itse! Vain tämä ainoa on
pysyväistä maailmassa, kaikki muu on joutavaa. Emmekä me täällä muusta
välitäkkään", -- näin kuiskaili tämä ilmapiiri.

Nikolai tapansa mukaan lopen väsytettyään kaksi paria hevosia ja
sittenkään ehtimättä käydä kaikissa paikoissa, joihin häntä oli
kutsuttu, saapui kotiin juuri vähää ennen päivällistä. Heti taloon
astuessaan huomasi ja tunsi hän tuon rakkaudesta tihkuvan ilmakehän,
mutta samalla hän huomasi kummallisen hämmingin, jonka vallassa
muutamat seuran jäsenet olivat. Erittäin olivat kuohuissaan Sonja,
Dolohof, vanha kreivitär ja vähin Natashakin. Nikolai ymmärsi, että
jotakin oli tapahtunut ennen päivällistä Sonjan ja Dolohovin välillä ja
siksi hän, hänelle ominaisella sydämen herkkyydellä päivällisten aikana
oli hyvin hellä ja varovainen käytöksessään heitä molempia kohtaan.
Tuon saman kolmannen joulupäivän iltana piti oleman taas Jogelin
(tanssinopettajan) luona tanssiaiset, jollaisia hän pani toimeen pyhinä
kaikille sekä mies- että naisoppilailleen.

-- Nikolenjka, menetkö Jogelin tanssiaisiin? Pyydän, tulethan, -- sanoi
Natasha, -- hän pyysi sinua erittäin, Vasili Dmitritshkin (Denisof)
lähtee.

-- Mihinkäpä en lähtisi kreivittären käskystä! -- sanoi Denisof, joka
aina leikillään tekeytyi Natashan ritariksi, -- olen valmis tanssimaan
_pas de châlea_.

-- Jos ehdin! Lupasin Arharoveille tämän illan, -- Nikolai sanoi.

-- Entäs sinä? ... -- sanoi hän Dolohoviin kääntyen. Ja heti kysyttyään
hän huomasi, ettei sitä olisi pitänyt kysyä.

-- No, ehkä ... -- vastasi Dolohof kylmästi ja nyreissään, loi
silmäyksen Sonjaan ja otsaansa rypistäen katsahti taas Nikolaihin aivan
samallaisin katsein kuin Pierreen klubin päivällisillä.

"Jotakin tässä on", -- ajatteli Nikolai, ja hänen arvelunsa yhä
varmenivat, kun Dolohof poistui heti päivällisten päätyttyä. Nikolai
kutsui Natashan luokseen ja kysyi häneltä: -- mitä on tapahtunut?

-- Sinuapa olen etsinytkin, -- sanoi Natasha, juosten veljensä luo. --
Mitäs sanoin, etkä vaan tahtonut uskoa, -- sanoi hän, voitostaan
riemuiten, -- hän kosi Sonjaa.

Vaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin
hänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä
avioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa
loistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan
kreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi
saattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi
raivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi
Sonjalle: "Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja
suostua tarjoukseen", -- mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa...

-- Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! --
ehätti Natasha. -- Hän sanoi rakastavansa toista, -- lisäsi sisar,
hetkisen vaiti oltuaan.

"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!" -- ajatteli Nikolai.

-- Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei
hän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut...

-- Äiti siis kehoitti häntä! -- sanoi Nikolai nuhtelevasti.

-- Kehoitti, -- sanoi Natasha. -- Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu;
mutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän
varmasti, ettet nai.

-- Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, -- Nikolai sanoi; -- mutta minun
tarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! -- lisäsi
hän hymyillen.

-- Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.

Ja Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.

Hetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen
näköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä
oli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä
silmään ja lemmestään.

-- _Sophie_, -- sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä
rohkeammin ja rohkeammin, -- jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti
loistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis,
jalo mies ... hän on ystäväni...

Sonja keskeytti hänet...

-- Olen jo kieltäytynyt, -- sanoi hän kiireesti.

-- Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että...

Sonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.

-- _Nicolas_, älkää puhuko minulle tästä, -- hän sanoi.

-- Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani,
mutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin
olen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni
enemmän kuin ketään muuta...

-- Se minulle riittääkin, -- sanoi Sonja innosta hehkuen.

-- Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei
ole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään
muuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä
tahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän
ajattelemaan Dolohovin tarjousta, -- sanoi hän, vaivoin lausuen
ystävänsä sukunimen.

-- Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä
veljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.

-- Te olette enkeli, teitä en ansaitse, vaan pelkään pettää teitä.

Nikolai suuteli vielä kerran hänen kättään.




XII.


Jogelin tanssiaiset olivat Moskovan hauskimpia. Sen myönsivät äidit,
katsellessaan lastensa uutterasti viimestelevän hiljan oppimiaan
tansseja; sen myönsivät itse lapsetkin, jotka näissä tanssiaisissa
tavallisesti tanssivat läkähtyäkseen; myönsivät sen aikuisetkin,
neitoset ja nuorukaiset, jotka olivat käyvinään näissä tanssiaisissa
vain muka nuorempain mieliksi, mutta joilla sentään aina oli niissä
ylen hauskaa. Tänä vuonna oli näissä tanssiaisissa solmittu kaksi
avioliittoa. Kaksi ruhtinas Gontsharovin ihanaa tytärtä oli löytänyt
täällä sulhasensa ja mennyt miehelään, ja tämä se entistään enemmän
kohotti näitten tanssiaisten mainetta. Erityinen viehätys näillä
tanssiaisilla oli sentähden, ettei niissä ollut isäntää: oli ainoastaan
kevyenä liehuva, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarteleva,
hyvänluontoinen Jogel, joka kokoili kaikilta vierailtaan oppitunneista
luovutettavia merkkejä. Vielä on mainittava, että näihin tanssiaisiin
saapuivat ainoastaan ne, jotka todella tahtoivat tanssia ja ilakoita,
kuten tahtovat ja voivat 13 ja 14 vuotiset tyttöset, jotka ensi
kertaa esiintyvät pitkissä hameissa. Kaikki, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, olivat, tahi ainakin näyttivät olevan kauniita: niin
riemuisasti he kaikki hymyilivät, ja niin palavina heidän silmänsä
hehkuivat. Toisinaan tanssivat _pas de châleakin_ parhaimmat oppilaat,
joista etevin oli erityisen suloliikkeinen Natasha; mutta näissä
tanssiaisissa tanssittiin ainoastaan ekoseesia, anglaisea ja vastikään
muotiin tullutta masurkkaa. Salin oli Jogel vuokrannut Besuhovin
talosta, ja tanssiaiset olivat verrattoman onnistuneet, kuten kaikki
sanoivat. Paljon oli kauniita tyttöjä ja Rostovin neitoset eivät
suinkaan jääneet varjoon. He olivat molemmat erittäin onnellisia ja
iloisia. Tänä iltana oli Sonja, ylpeänä Dolohovin kosinnasta, omasta
kieltävästä vastauksestaan ja selittelystään Nikolaille, pyörähdellyt
jo kotona, antamatta kamarineidin laittaa palmikoita valmiiksi, ja nyt
hän aivan loisti kiihkoisasta riemusta.

Natasha oli vielä onnellisempi ja ylpeä hän oli hänkin. Sillä olihan
hän nyt ensi kertaa oikeissa tanssiaisissa ja sitä paitsi ensi kertaa
pitkissä hameissa. Sekä Sonjalla että Natashalla oli molemmilla
valkoinen musliinihame vaaleanpunasine uumavöineen.

Natasha rakastui heti kun astui tanssisaliin. Ei hän kehenkään
erityisesti rakastunut, vaan kaikkiin yhteisesti. Hän rakastui aina
siihen, kehen kulloinkin katsoi.

-- Ah, miten verratonta! -- hän yhä toisteli, juosten Sonjan luo.

Nikolai ja Denisof astelivat pitkin huoneita ja katselivat ystävällisen
suojelevasti tanssivia.

-- Miten hän on suloinen, hänestä tulee kaunotar, puheli Denisof.

-- Kuka?

-- Kreivitär Natasha, -- Denisof vastasi.

-- Ja miten hän tanssii, sitä suloutta! -- sanoi hän taas, hetken vaiti
oltuaan.

-- Kenestä sinä oikein puhut?

-- Sisarestasi, -- huusi Denisof harmistuneena.

Rostof naurahti.

-- _Mon cher comte, vous êtes l'un de mes meilleurs écoliers, il faut
que vous dansiez_, -- sanoi pikku Jogel, lähestyen Nikolaita.

-- _Voyez combien de jolies demoiselles_![9]

Samaa pyytäen, kääntyi hän Denisoviin, joka myös oli hänen entisiä
oppilaitaan.

-- _Non, mon cher, je feroi tapisserie_,[10] -- sanoi Denisof. --
Muistattehan, miten huonosti käytin hyväkseni tuntejanne?...

-- Oh ei! -- sanoi Jogel, rientäen häntä lohduttamaan. -- Te olitte
vain tarkkaamaton, mutta kykyä teillä oli, niin, teillä oli kykyä.

Alettiin soittaa tuota uutta masurkkaa. Nikolai ei voinut Jogelille
kieltää ja pyysi parikseen Sonjan. Denisof istuutui vanhusten viereen
ja, nojaten käsiään ja leukaansa miekkansa kahvaan ja jalallaan tahtia
lyöden, jutteli hauskoja juttuja ja huvitti vanhoja naisia, jotka
katselivat nuorten tanssia. Jogel tanssi ensimäisenä parina ylpeytensä
ja paraimman oppilaansa kera. Pehmeästi ja sulavasti siirrähytellen
pienen hienoja kenkiään, kiidätti Jogel ensimäisenä ympäri lattian,
rinnallaan Natasha arastelevana, mutta silti tarkoin ja taitavasti
askelensa harkiten. Denisof ei irroittanut katsettaan Natashasta ja
yhtyi miekallaankin tahtia lyömään. Hänen ilmeestään huomasi selvästi,
että hän on tanssimatta vain siksi ettei tahdo vaan ei suinkaan siksi,
ettei osaisi. Keskellä erästä kuviota kutsui hän ohitse kiitävän
Rostovin luokseen.

-- Eihän tämä lainkaan, -- hän sanoi. -- Onko tämä puolalaista
masurkkaa? Mutta oivasti hän tanssii.

Tietäen, että Denisof oivallisesti tanssi puolalaista masurkkaa,
vieläpä Puolassa ollessaan oli ollut siitä kuulukin, juoksi Nikolai
Natashan luo ja sanoi:

-- Mene ja pyydä Denisovia. Hänpä vasta tanssii!

Kun tuli taas Natashan vuoro, nousi hän ja, sukkelasti kepsutellen
somilla nauharuusurintaisilla kengillään, juoksi ujona yksin yli
lattian nurkkaan, missä Denisof istui. Hän huomasi kaikkein katselevan
häntä ja odottavan jotain. Nikolaikin näki, miten Denisof ja Natasha
hymyillen väittelivät. Denisof kielteli, vaan hymyili iloisesti.
Nikolai juoksi heidän luokseen.

-- Olkaa hyvä, Vasili Dmitritsh, -- puheli Natasha, menkäämme, olkaa
hyvä.

-- No, mutta armahtakaa kreivitär, -- pyyteli Denisof.

-- Mitäs turhia, Vasja, -- Nikolai sanoi.

-- Aivan kuin Vaska kollia kehottelevat, -- sanoi Denisof leikillä.

-- Laulan teille sitten koko illan, -- sanoi Natasha.

-- Tenhotar, kaikkeen saa minut suostumaan! -- sanoi Denisof ja päästi
miekan vyöltään.

Hän siirtyi tuolien takaa, tarttui lujasti Natashan käteen, heitti
päänsä takakenoon ja, tahtia odotellessaan, hän päästi oikean jalkansa
länkään. Ratsulla ja masurkassa hänen pienuutensa ei pistänyt silmään,
ja hän näytti sangen reimalta pojalta, jommoiseksi itsekin tunsi
itsensä näissä tilaisuuksissa. Päästyään sitten tahtiin hän katsahti
sivulta naiseensa voitonvarmana ja veitikkamaisesti, tömäytti äkkiä
toisen jalkansa lattiaan, kimposi kuin pallo ilmaan ja lensi kaaressa
ympäri salia, lennättäen Natashaa mukanaan. Hän kiisi kuulumattomasti
yhdellä jalalla salin toiseen päähän eikä näyttänyt lainkaan huomaavan
edessään olevia tuoleja; mutta äkkiä kilahtivat kannukset, ja jalat
harilla nousi hän koroilleen, seisoi näin silmänräpäyksen, tömisteli,
kannusten kilistessä, paikallaan seisten jalkojaan, pyörähti äkkiä
ympäri ja, takoen vasemmalla jalalla oikeata, hän taas ponnahti laajaan
kaareen. Natasha arvasi, mitä Denisof kulloinkin aikoi tehdä ja
itsekkään käsittämättä miten, seurasi häntä -- heittäytyen
täydellisesti hänen valtaansa. Milloin kaarsi Denisof Natashan
oikealta, milloin vasemmalla puolen, milloin laskeutui polvilleen,
kiepautti Natashan ympäriinsä ja hypähti taas jaloilleen, kiitäen
sellaista vauhtia kuin olisi aikonut henkeä vetämättä juosta läpi koko
huoneuston. Ja taas hän äkkiä pysähtyi ja taas teki uuden ja
odottamattoman mutkan. Kun hän viimein oli saattanut Natashan tämän
paikalle, pyörähti hän ketterästi hänen edessään ja kumarsi,
kannuksiaan kilistellen. Mutta Natasha ei istuutunut, hän tuijotti vain
häntä silmiin ja hymyili ihmeissään aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.

-- Mitä tämä tällainen on? -- lausui hän.

Huolimatta siitä, ettei Jogel tunnustanut tätä masurkkaa oikeaksi,
olivat kaikki ihastuneet Denisovin mestaruuteen, pyysivät yhtäpäätä
häntä tanssimaan ja vanhukset alkoivat hymyillen jutella Puolasta ja
vanhasta hyvästä ajasta. Denisof, punaisena masurkasta ja pyyhkien
hikeä nenäliinallaan, istuutui Natashan viereen eikä koko tanssiaisten
aikana erkaantunut hänestä.




XIII.


Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa
luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai
hän häneltä kirjeen.

"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja
koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana
lähtökekkerit -- tule Englantilaiseen hotelliin."

Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa
ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet
johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli
vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän
ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin
puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka
hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä
tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja
siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.

Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin
hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.

-- Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, -- Dolohof sanoi, --
kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka
laulajineen.

-- Olen käynyt sinua tapaamassa, -- sanoi Rostof punastuen.

Dolohof ei vastannut hänelle.

-- Voithan koettaa onneasi, -- sanoi hän Rostoville.

Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut
hänen ja Dolohovin välillä. -- Ainoastaan pöllöt luottavat
pelionneensa, -- oli Dolohof silloin sanonut.

-- Vai pelkäätkö pelata kanssani? -- jatkoi Dolohof, aivan kuin hän
olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.

Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa
kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja
yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä,
kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.

Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään
keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen.
Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti
häntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että
kaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:

-- Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä... Hölmö on se
ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä
tahdon koettaa.

"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?" ajatteli Rostof.

-- Ja viisainta on ettet pelaa, -- jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden
risaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: -- Jatkakaamme, hyvät
herrat!

Sitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia.
Rostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof
katsahti häneen.

-- Et siis pelaa? -- kysyi Dolohof.

Ja tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi
ottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.

-- Minulla ei ole rahoja mukanani, -- sanoi Rostof.

-- Uskon velaksi!

Rostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja
taas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, --
asettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä
laskuissa.

Eräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa
luottaa.

-- Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja
asettakaa panokset kortille, -- vastasi Dolohof. -- Älä ole
milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, -- lisäsi hän
Rostoville.

Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.

Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800
ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta
kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja
merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.

-- Pidä 800, -- sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt
tarkanneenkaan Rostovin toimia, -- pikemmin pääset omillesi. Muille
häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? -- hän toisti.

Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen
herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän
sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen
samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän
kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista
kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen
tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville.
Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut
pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen
toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa
elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama
summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen
kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200
ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän
ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa
katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo
kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen
Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni
enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui
hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut
Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja
vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat
esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan
kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi
kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä
herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle,
saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja
syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se
oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin
käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat
korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.

-- Et siis pelkää pelata kanssani? -- toisti Dolohof ja, aivan kuin
olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään,
heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:

-- Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee
huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan
teitä olemaan varuillanne.

-- No, käännähän! -- sanoi Rostof.

-- Oh, te Moskovan täti kullat! -- lausui Dolohof ja tarttui hymyellen
kortteihin.

-- Aaah! -- äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin
käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se
oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi
suorittaa.

-- Älä toki vaivu maahan, -- sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten
Rostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.




XIV.


Puolentoista tunnin kuluttua piti suurin osa pelureista omaa
pelaamistaan leikin asiana.

Kaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600
ruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli
yhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan
nousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000:teen ruplaan. Todellisuudessa
nousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut
kaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi
toisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt
jatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän
luvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä
yhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten
viinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän
ei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta:
nuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä
rakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.

"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen ... mahdoton on päästä
omilleen!... Ja miten olisi hauskaa kotona... Pata-sotamies ... se on
mahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?" ... ajatteli ja muisteli
Rostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi
kääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof
totteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun
riehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka
pöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu
hänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa
pauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä
monta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili
muihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin
ja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.

"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata
toivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä
rakastanut... Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä,
kun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää", -- puheli
Rostof itsekseen. -- "En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun
tappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi
siis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan
äskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen
ruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja
sitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa,
iloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen! Ja milloin
tämä onnen aika loppui, ja milloin alkoi tämä kauhea tila? Miten tämä
muutos tapahtui? Koko ajanhan olen istunut tässä samalla paikalla,
tämän pöydän ääressä, ja samalla tavalla olen valinnut ja siirrellyt
kortteja ja katsellut noita suuriluisia, näppäriä käsiä. Milloin tämä
on tapahtunut, ja mitä oikeastaan on tapahtunut? Olen terve, voimakas
ja yhä ennallani, ja istun yhä entisellä paikallani. Ei, se on
mahdotonta! Varmaankin päättyy kaikki hyvin."

Hän oli punakka ja aivan hiessä, vaikka huoneessa ei ollutkaan kuuma.
Hänen kasvonsa olivat kauhean ja surkean näköiset, erityisemmin
sentähden, että hän turhaan koetti tekeytyä rauhalliseksi.

Rostovin häviö nousi jo tuohon hirvittävään summaan, 43 tuhanteen
ruplaan. Hän oli jo valmistanut kortin, jolle oli asettanut kolme
tuhatta ruplaa, jotka juuri oli saanut, kun Dolohof napautti
korttipakalla pöytään, sysäsi kortit sivuun, otti liidun ja alkoi
selvällä, miehekkäällä käsialallaan laskea yhteen Rostovin häviöitä
niin että liitu siruina räiskyi.

-- Illalliselle, illalliselle, jo on aika! Tuossapa ovat
mustalaisetkin!

Huoneeseen astui todellakin tummia miehiä ja naisia, jotka puhelivat
jotain mustalaisella korostuksellaan ja toivat tullessaan huoneeseen
kylmän hohkan. Rostof käsitti, että kaikki oli lopussa; mutta siitä
huolimatta hän sanoi rauhallisesti:

-- Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen
kortti. -- Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen
hauskuus.

"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä", -- Rostof ajatteli. -- "Nyt
vain luoti otsaan -- muu ei auta", -- ja kaikesta tästä huolimatta hän
sanoi iloisella äänellä:

-- Käännähän toki vielä yksi kortti.

-- Hyvä, -- vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, -- hyvä! olkoon
menneeksi 21 ruplaa, -- hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa
oli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi
nöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000
ruplan asemasta.

-- Minulle on samantekevä, -- hän sanoi, -- huvittaisipa vain tietää,
miten käy tämän kymmenikön.

Dolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä
hetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä,
jotka pitivät häntä vallassaan... Kymmenikkö kääntyi Rostoville.

-- 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, -- sanoi Dolohof kiskotellen ja
nousi pöydän äärestä. -- Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, --
hän lisäsi.

-- Jopa vain, väsynyt olen minäkin, -- sanoi Rostof.

Dolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle
huomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:

-- Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? -- hän tokasi.

Rostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään
viereiseen huoneeseen.

-- En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, -- Rostof
sanoi.

-- Kuulehan Nikolai, -- sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja
katsellen Rostovia silmiin, -- tunnethan sananlaskun: "Onni pelissä, --
onnettomuus rakkaudessa". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.

"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen",
ajatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa
isälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua
kaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa
vapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän
leikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.

-- Sinun serkkusi ... -- alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti
hänet:

-- Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet
rauhaan! -- huusi Rostof raivoissaan.

-- Milloin siis suoritat? -- kysyi Dolohof.

-- Huomenna; -- sanoi Rostof ja poistui huoneesta.




XV.


Helppo oli sanoa "huomenna" ja pidättäytyä sopivaisuuden rajoissa;
mutta kauheata oli yksin saapua kotiin, tavata sisaret, veli, äiti,
isä, käydä tunnustuksille ja pyytää rahoja, joista oli kieltäytynyt
kunniasanalla.

Kotona oltiin vielä valveilla. Palattuaan teatterista ja syötyään
illallisen oli nuoriso kerääntynyt klaveerin ääreen. Heti kun Rostof
oli tullut saliin, ympäröi hänet se runollinen rakkauden ilmakehä, joka
koko talven oli täyttänyt Rostovien suojat ja joka nyt Dolohovin
kosinnan ja Jogelin tanssiaisten jälkeen näytti yhä vain tiivistyneen
Sonjan ja Natashan ympärille aivan kuin ilma isäsen edellä. Samat
vaaleansiniset puvut yllä, joissa he olivat olleet teatterissa,
seisoivat Sonja ja Natasha hymyilevän kauniina ja onnellisina klaveerin
ääressä. Vera pelasi shakkia Shinshinin kanssa vierashuoneessa. Vanha
kreivitär odotteli poikaansa ja miestään ja pani pasianssia erään
vanhan aatelisnaisen kanssa, joka asusteli Rostovien talossa.
Karritukkainen Denisof istui loistavin silmin klaveerin ääressä, toinen
jalka takasojossa, ja kosketteli näppäimiä lyhyvillä sormillaan. Hän
lauloi pienellä, käheällä, mutta varmalla äänellään sepittämäänsä runoa
"Tenhotar" ja koetti samalla, sointuja lyöden, löytää sille sopivan
säestyksen.

    Sa virka mulle, tenhotar, mi voima
    Taas toi mun kanteloni luo,
    Ja sydämeeni mist' on tulen loima,
    Mi autuuden mun sieluhuni suo.

Hän lauloi intohimoisesti, katsellen pelästyneen onnellista Natashaa
loistavilla, mustilla agaattisilmillään.

-- Ihanaa! Verratonta! -- huusi Natasha. Vielä toinen värsy, -- sanoi
hän, huomaamatta Nikolaita.

"Heillä on aina vain sama meno", ajatteli Nikolai, katsahtaessaan
vierashuoneeseen, missä näki Veran, äitinsä ja vanhan aatelisnaisen.

-- Hei! tuossapa on Nikolaikin! Natasha juoksi veljensä luo.

-- Onko isä kotona? -- kysyi veli.

-- Miten olenkaan iloinen tulostasi! -- sanoi Natasha, vastaamatta
veljen kysymykseen, -- meillä on niin hauskaa. Vasili Dmitritsh jäi
vielä päiväksi minun tähteni, tiedätkö?

-- Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, -- vastasi Sonja Nikolain
kysymykseen.

-- Koko,[11] olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! -- kuului
kreivittären ääni vierashuoneesta.

Nikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen
ja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista
kuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa
johonkin.

-- Hyvä, hyvä, -- huusi Denisof. -- nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt
on teidän laulettava _barcarolla_, rukoilen teitä.

Kreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.

-- Mikä sinun on? -- kysyi äiti pojaltaan.

-- Voih, ei mikään, -- sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt
tuohon ainaiseen kysymykseen. -- Saapuuko isä pian?

-- Arvatenkin.

"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä
menisin?" -- ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.

Sonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan
alkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli
riemastunein silmin Natashaa.

Nikolai alkoi astella edestakasin salissa.

"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa
laulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!" ajatteli Nikolai.

Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.

"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä
kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta
minne? yhdentekevä, laulakoot!"

Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin
ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.

-- Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? -- näytti Sonjan tuijottava katse
kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen
armaalleen.

Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi
näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta
tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut
olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista
nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen
tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen
sydämensä, ja hän sanoi itselleen:

-- Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin
minäkin. -- No, Sonja, -- hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle
salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.

Hän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten
tanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui
muutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.

"Tässäpä nyt olen!" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin
riemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.

"Ja mistä hän oikeastaan riemuitsee!" -- ajatteli Nikolai,
katsellessaan sisartaan. "Eikö mahda hänen olla ikävä ja eikö häntä
hävettäne!"

Natasha lauloi ensimäiset nuotit; hänen kurkkunsa laajeni, rinta
kohoutui, ja silmäin ilme kävi vakavaksi. Hän ei tällä hetkellä
ajatellut ketään eikä mitään, ja hymyilevästä suusta heläsivät
säveleet, nuo säveleet joita ken tahansa saattaa laulaa samassa
tahdissa ja samoissa intervalleissa, mutta jotka siitä huolimatta
tuhannesti kuultuina saattavat jättää teidät kylmiksi, mutta taas
tuhannetta ensi kertaa kuullessa saattavat hytkähtelemään ja itkemään
ilosta.

Natasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin
sen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää
laulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä
lapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen
mukaan hän ei vielä laulanut hyvin. -- "Ihana ääni, muttei koulutettu,
on koulutettava", -- sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he
sanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni
säännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten
oli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään,
kuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat
sitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus,
omain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys,
jotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin,
että tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä
turmelematta.

-- "Mitä tämä on?" -- ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun
hän kuuli sisarensa laulavan. -- "Mikä on häneen tullut? Miten hän
laulaa tänäpänä?" -- hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen
maailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen
odottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan:
"_Oh, mio crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks... _Oh, mio
crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks. Ah, elämämme on roskaa!"
-- ajatteli Nikolai. -- "Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys,
kunnia -- kaikki on pötyä ... mutta tämä ainoa on todellista... No,
Natasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! ... miten saa hän nyt korkean h:n?
Saipas! Jumalan kiitos!" -- ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa
korkeata h:ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän
voimaa. "Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten
ihanaa!" -- hän ajatteli.

Oi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin
sielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa
ja korkeampi kaikkea maailmassa. "Mitä merkitsevätkään häviöt,
Dolohovit ja kunniasanat!... Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja
sittenkin olla onnellinen"...




XVI.


Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista
kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa,
muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui
salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua
palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti
häntä tapaamaan.

-- No, hauskaa oli? -- sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän
iloisesti poikaansa katsellessaan.

Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä
pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa
mielentilaa.

"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" -- ajatteli Nikolai ensimäistä ja
viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä,
että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja
ajaakseen kaupungille asioilleen:

-- Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen
rahaa.

-- Vai niin, -- sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. --
Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?

-- Sangen paljon, -- vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli
hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin
saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. -- Olen hiukan
hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon,
43 tuhatta.

-- Mitä? Kenelle?... Lasket leikkiä! -- huudahti vanha kreivi. Ja hänen
niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on
usein laita vanhain ihmisten.

-- Lupasin maksaa huomenna, -- sanoi Nikolai.

-- No! ... -- sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna
sohvalle.

-- Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! -- sanoi
poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan
tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä
rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja
polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän
huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista
tapahtua kenelle tahansa.

Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja
hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.

-- Niin, niin, -- hän mumisi, -- vaikeata, pelkään, vaikeata on
hankkia... Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi
sattunut!...

Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli
valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista
käännettä.

-- Isä kulta! i-sä kul-ta! -- huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, --
antakaa minulle anteeksi! -- Hän tarttui isänsä käteen, vei sen
huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären
ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä
juossut äitinsä luo.

-- Äiti!... Äiti!... Denisof on minua...

-- Mitä on?

-- On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! -- tyttö huusi.

Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha
muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on
kotiopettajatar.

-- Natasha, olehan, tyhmyyksiä! -- sanoi äiti, toivoen tyttärensä
puhuneen leikkiä.

-- Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, -- sanoi Natasha
ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte:
"tyhmyyksiä"...

Kreivitär kohautti harteitaan.

-- Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on
hölmö, siinä kaikki.

-- Ei, hän ei ole hölmö, -- vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.

-- No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita.
Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! -- sanoi äiti,
vihaisesti hymyillen. -- Onnea matkalle!

-- Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen
rakastunut.

-- No, sano se siis hänelle.

-- Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole
minun syyni.

-- En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen
hänelle sanomaan, -- sanoi kreivitär hymyillen.

-- En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on
kaikki niin helppoa, -- lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. --
Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei
hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.

-- Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.

-- Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.

-- No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika
mennä miehelään, -- sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.

-- Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.

-- Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, -- sanoi
kreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään
aikuisena.

-- Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, --
ja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof
yhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.

Kuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.

-- Natalie, -- sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, --
ratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.

-- Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!... Ei, mutta te olette niin
kelpo mies ... mutta ei ole tarvis ... tätä ... mutta minä muuten teitä
aina olen rakastava.

Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli
kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia
sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten
kahinaa. Hän saapui nuorten luo.

-- Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, -- sanoi kreivitär
hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, -- mutta
tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä
ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi
pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.

-- Kreivitär, -- sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan
luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.

Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän
alkoi ääneen itkeä.

-- Kreivitär, olen syyllinen, -- jatkoi Denisof katkonaisella äänellä,
-- mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko
perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni... Hän vilkasi
kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: --
Hyvästi siis, kreivitär. -- Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja
lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes
Natashaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei
tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin
mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät
olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä
kievarinväliä.

Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa,
odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden
pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan
ajastaan tyttöjen suojissa.

Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin
Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän
rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään
kelvottomana hänelle.

Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja
lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä
kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan
rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt
hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.






TOINEN OSA.




I.


Selvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin.
Torschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä
tahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan.
Riisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli
pieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa
oli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.

-- Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko
teetä? -- kyseli kamaripalvelija.

Pierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo
edellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain
ajatteli samaa -- jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä
ympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu
Pietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui
vähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen
sielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama
tunti vai koko elämän ikänsä.

Huoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen
eukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden
kaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja
palvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi
eikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki
saattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään
täyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen
sydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli
palannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen
kauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä
kysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella,
aina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista,
muttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi
_kääntynyt kieroon_ tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen
elämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi
vain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.

Huoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen
jalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen
jalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin
isäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.

"Oliko se pahasti vai hyvin tehty?" -- kyseli Pierre itseltään. --
"Minulle hyvä, jollekin toiselle matkustajalle paha, mutta isännälle
välttämätöntä, sillä hänet pakottaa siihen nälkä. Hän sanoi, että eräs
upseeri häntä sen johdosta kuritti. Mutta upseeri kuritti siksi että
hänellä oli kiireellinen matka. Minä ampusin Dolohovia, koska pidin
itseäni loukattuna, ja Ludvig XVI mestattiin siksi että häntä pidettiin
rikollisena; mutta vuoden kuluttua tapettiin hänen mestaajansa jostakin
syystä. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata?
Miksi elää, ja mikä minä olen? Mitä on elämä, mitä kuolema? Mikä voima
kaikkia hallitsee?" -- kyseli hän itseltään.

Vastausta vain ei tullut yhteenkään kysymykseen. Tosin oli yksi
vastaus, mutta se oli aivan epäloogillinen, eikä lainkaan vastannut
näihin kysymyksiin. Tämä vastaus kuului: "kun kuolet -- kaikki päättyy.
Kun kuolet, kaikki käy selväksi, tai lakkaat ainakin kysymästä." Mutta
kuolemakin tuntui kauhealta.

Torschokilainen kaupustelijatar tarjosi tavaroitaan kimakalla äänellä,
erittäinkin pukin nahkaisia tohveleita.

-- "Minulla on satoja ruplia, joille en läpeä löydä, mutta hän seisoo
tuossa arkana rääsyisessä turkissaan ja katselee minua", -- ajatteli
Pierre. -- "Ja mitä tekee hän näillä rahoilla? Aivan kuin voisivat
hiuskarvan vertaa nämä rahat hänelle lisätä onnea ja rauhaa? Voiko
mikään maailmassa varjella häntä tai minua pahasta ja kuolemasta?
Kuolema, joka kaikki lopettaa ja joka tulee joko tänään tai huomenna --
joka tapauksessa hetken kuluttua iäisyyteen nähden." Ja Pierre tarttui
taas tuohon tyhjää pyörivään ruuviin, ja ruuvi vääntyi yhä vaan
entiseen tapaansa samalla paikalla.

Kamaripalvelija antoi hänelle puoleksi avatun, kirjeiden muotoon
kyhätyn rouva Suzan romaanin. Hän alkoi lukea jonkun Amelie de
Mansfeldin kärsimyksistä ja jaloista pyrkimyksistä. "Ja miksi taisteli
hän viettelijäänsä vastaan", -- Pierre ajatteli, -- "kun hän kerran
häntä rakasti. Eihän Jumala ollut voinut hänen sieluunsa virittää oman
tahtonsa vastaisia pyrkimyksiä. Minun entinen vaimoni ei taistellut ja
kenties oli hän oikeassa. Ei mitään ole keksitty", -- sanoi Pierre taas
itselleen, -- "ei mitään ole keksitty". Tiedämme ainoastaan sen,
ettemme mitään tiedä, Ja tämä se onkin -- inhimillisen viisauden
korkein aste.

Kaikki hänessä itsessään ja hänen ympärillään näytti sekavalta,
järjettömältä ja vastenmieliseltä. Ja tässä kaiken ympäröivän
ällättävyydessä oli Pierren mielestä jonkinlaista kiihoittavaa
nautintoa.

-- Rohkenen pyytää teidän jalosukuisuutenne tekemään hieman tilaa tälle
vieraalle, -- sanoi kievarin isäntä tullen huoneeseen matkustajan
seurassa, jonka myös oli täytynyt jäädä odottamaan hevosia.

Matkustaja oli tanakka, suuriluinen vanhus, jonka kurttuinen naama oli
aivan keltainen, ja jonka epämääräisen harmahtavia, loistavia silmiä
varjostivat riippuvat, tuuheat, harmaat kulmakarvat.

Pierre laski jalkansa pöydältä, nousi sohvalta ja heittäytyi pitkälleen
häntä varten valmistetulle vuoteelle, vilkuen silloin tällöin
matkustajaan, joka synkän ja väsyneen näköisenä riisuutui palvelijansa
avustamana. Matkustaja jätti ylleen nankinikankaalla päällystetyn
kuluneen puoliturkin ja laihoihin, luiseviin jalkoihinsa huopasaappaat,
istuutui sitten sohvalle, nojaten lyhyeksi leikatun, mahdottoman
suuren, ohimoilta ylen leveän päänsä sohvan selkämystään ja katsahti
Besuhoviin. Pierreä kummastutti vieraan ankara, viisas ja läpitunkeva
katse. Hänen teki mieli ruveta vieraan kanssa juttusille, mutta juuri
kun hänen piti ruveta puhumaan tiestä, matkustaja sulki silmänsä,
asetti kurttuiset kätensä ristiin rinnalle, istui liikkumattomana ja
näytti joko lepäävän tai vaipuneen syvään, rauhalliseen mietiskelyyn.
Vieraan sormessa oli suuri, rautainen, pääkallolla koristettu sormus.
Matkustajan palvelija oli myös kurttunaamainen, keltahipiäinen vanhus,
jolla ei ollut viiksiä eikä partaa. Ajelluilta eivät hänen leukansa ja
huulensa näyttäneet, varmaankaan ei niissä koskaan ollut partaa
ollutkaan. Vanhus oli vielä aika ketterä ja pian kaiveli hän
matkalippaasta teekojeet, valmisti pöydän ja toi sille kiehuvan
teekeittiön. Kun kaikki oli valmiina, avasi matkustaja silmänsä,
kaatoi itselleen lasin teetä, sitten parrattomalle palvelijalleen ja
ojensi lasin hänelle. Pierre kävi rauhattomaksi, hänestä tuntui
tarpeelliselta, vieläpä välttämättömältäkin ryhtyä keskusteluun vieraan
kanssa.

Palvelija toi takaisin kumolleen kaadetun tyhjän lasinsa, jonka
pohjalle hän oli asettanut säästyneen sokerimurun, ja kysyi, onko
jotain tarvis.

-- Ei mitään. Anna kirja, -- sanoi matkustaja.

Palvelija toi kirjan, joka Pierrestä näytti hengelliseltä, ja vieras
syventyi lukemaan. Pierre katseli häntä. Yhtäkkiä vieras taukosi
lukemasta, pisti merkin lehtien väliin ja sulki kirjan. Sitten sulki
hän silmänsä, nojautui sohvan selkämystään ja asettui entiseen
asentoonsa. Pierre katseli yhä häntä eikä kerinnyt kääntämään hänestä
katsettaan, kun matkustaja äkkiä avasi silmänsä ja suuntasi vakavan,
ankaran katseensa suoraan Pierren silmiin.

Pierre tunsi hämmentyvänsä ja tahtoi välttää tuota katsetta, mutta
loistavat vanhuksen silmät vetivät vastustamattomasti häntä puoleensa.




II.


-- Minulla on kunnia puhua kreivi Besuhovin kanssa, jollen erehdy, --
sanoi matkustaja harvalleen ja äänekkäästi.

Pierre katseli kysyvästi lasiensa läpi matkustajaa ja oli vaiti.

-- Olen kuullut teistä, -- jatkoi matkustaja, -- ja teitä kohdanneesta
onnettomuudesta, herraseni. Tuntui kuin olisi hän erityisellä painolla
lausunut sanan onnettomuus, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "niin,
onnettomuus, sanokaa mitä tahansa; tiedän, että se, mitä teille
Moskovassa on tapahtunut, on onnettomuus". Surkuttelen suuresti sitä,
herraseni.

Pierre punastui, kohoutui istumaan vuoteelle, kumartui vanhuksen
puoleen ja hymyili luonnottoman arasti.

-- En ole uteliaisuudesta ottanut tätä puheeksi, herraseni, syyni ovat
paljoa tärkeämmät.

Hän vaikeni hetkeksi, tarkastellen yhä Pierreä, siirrältihe hieman
sohvalla, aivan kuin pyytäen tällä siirtymisellään Pierreä istumaan
viereensä. Pierrestä tuntui ikävältä ryhtyä keskustelemaan tämän
vanhuksen kanssa, mutta tahtomattaan hän totteli vanhuksen viittausta,
astui sohvan luo ja istuutui hänen viereensä.

-- Te olette onneton, herraseni, -- jatkoi vanhus puhettaan. -- Olette
nuori, minä olen vanha. Tahdon voimaini mukaan auttaa teitä.

-- Ah, niin, -- sanoi Pierre, luonnottomasti hymyillen. -- Olen sangen
kiitollinen... Mistä olette matkalla?

Matkustajan kasvojen ilme ei ollut suinkaan hyväilevä, päinvastoin
kylmä ja ankara, mutta siitä huolimatta vaikuttivat sekä hänen puheensa
että kasvojensa ilme vastustamattoman puoleensavetävästi Pierreen.

-- Jollette jostakin syystä halua mielellänne kanssani puhella, niin
sanokaa suoraan, herraseni, -- huomautti vanhus.

Ja aivan odottamatta ilmeni vanhuksen kasvoille isällisen hellä hymy.

-- Ah, eihän minulla, ei mitenkään, päinvastoin olen ylen iloinen
tutustumisesta, -- sanoi Pierre ja katsahti vielä kerran vieraan
käteen. Nyt eroitti hän selvästi pääkallosormuksen, vapaamuurarien
merkin.

-- Suvaitkaa minun kysyä, -- Pierre sanoi, -- oletteko vapaamuurari?

-- Olen, kuulun vapaiden muurarien veljeskuntaan, -- vastasi
matkustaja, tunkeutuen katseellaan yhä syvemmälle Pierren silmiin. --
Ja omasta ja heidän puolestaan ojennan teille veljen käden.

-- Pelkään, -- sanoi Pierre, hymyillen. Vapaamuurari herätti hänessä
tosin luottamusta, mutta olihan hän aina tottunut laskemaan leikkiä
heidän opistaan ja uskostaan. -- Pelkään, -- hän toisti, -- että
minun on mahdoton käsittää, tai miten sanoisin, pelkään, että
ajatustapani koko maailman rakenteesta on niin vastakkainen teidän
käsityskannallenne, että meidän on mahdoton toisiamme ymmärtää.

-- Tunnen teidän ajatustapanne, -- sanoi vapaamuurari, -- tuon
ajatustapanne, jonka luulette olevan syvällisen ajatustyön hedelmän,
mutta joka onkin vain suuren yleisön ajatustapa ja suoranainen hedelmä
ylpeydestä, laiskuudesta ja tietämättömyydestä. Suokaa anteeksi,
herraseni, jollen olisi tuntenut tuota ajatustapaanne, en olisi
ryhtynyt kanssanne puhelemaan. Teidän ajatustapanne on surullinen
erehdys.

-- Aivan samoin kuin teidänkin ajatustapanne minun mielestäni, -- sanoi
Pierre, hymyillen hillitysti.

-- En milloinkaan rohkene väittää, että tunnen totuuden, -- sanoi
vapaamuurari, ihmetyttäen yhä enemmän Pierreä puheensa täsmällisyydellä
ja vakavuudella. Kukaan ei saata yksinään käsittää totuutta; ainoastaan
kivi kiveltä, miljoonain sukupolvien yhteistyöllä, kantaisämme Aatamin
ajoista näihin päiviin saakka on nousemassa se temppeli, joka on oleva
kyllin arvokas Suuren Jumalan asunnoksi, -- sanoi vapaamuurari ja sulki
silmänsä.

-- Minun täytyy teille sanoa, en usko, en ... usko Jumalaan, -- sanoi
Pierre vaivoin ja surkeasti, tuntien välttämättömyyden lausua koko
totuuden.

Vapaamuurari katsahti tarkkaavasti Pierreen ja hymähti, kuten
hymähtäisi miljoonien omistaja köyhälle mierolaiselle, jos tämä hänelle
kertoisi, ettei ole hänellä viittä ruplaa, joista hänen onnensa
riippuu.

-- Niin, ette tunne Häntä, herraseni, -- sanoi vapaamuurari. -- Ette
voi Häntä tuntea. Ette Häntä tunne, siksi olettekin onneton.

-- Niin, niin, olen onneton, -- vahvisti Pierre; -- mutta mitä on minun
tekeminen?

-- Ette tunne Häntä, herraseni, ja siksipä olettekin kovin onneton.
Ette tunne Häntä, mutta Hän on täällä, Hän on minussa, Hän on minun
sanoissani, Hän on sinussa, vieläpä juuri lausumissasi, herjaavissa
sanoissakin! -- sanoi vapaamuurari ankarin, väräjävin äänin.

Sitten hän hetkeksi vaikeni, huoahti, haluten nähtävästi rauhoittua.

-- Jollei Häntä olisi olemassa, -- jatkoi hän hiljaa, -- niin emme
tässä nyt puhuisi Hänestä, herraseni. Mistä, kenestä puhuimme? Kenen
kielsit? -- sanoi hän äkkiä juhlallisen ankaralla ja hallitsevalla
äänellä. -- Kuka on Hänet keksinyt, jollei Häntä ole olemassa? Miksi
olet ruvennut olettamaan tuollaisen käsittämättömän olennon
olemassaoloa? Miksi sinä ja koko maailma olette ruvenneet olettamaan,
että on olemassa tuollainen järjelle käsittämätön, kaikkivoipa, ikuinen
ja kaikissa ominaisuuksissaan ääretön olento?...

Hän herkesi puhumasta ja oli kauvan vaiti. Pierre ei voinut eikä
tahtonutkaan katkaista äänettömyyttä.

Hän on olemassa, mutta vaikea on Hänet käsittää, -- alkoi vapaamuurari
taas puhua, katsoen suoraan eteensä ja käännellen kirjan lehtiä
vapisevilla käsillään, joita mielenliikutuksesta ei saattanut pitää
paikoillaan. -- Jos Hän olisi ihminen, jonka olemassa olosta olisit
epätietoinen, niin tarttuisin tuon miehen käteen, toisin hänet luoksesi
ja näyttäisin sinulle. Mutta miten minä kuolevainen vaivanen saatan
näyttää Hänen koko mahtavuutensa, koko iäisyytensä, koko hurskautensa
sokealle tai sille, ken sulkee silmänsä, jottei Häntä näkisi eikä
käsittäisi, ja jottei näkisi eikä käsittäisi omaa kehnouttaan ja
saastaisuuttaan? -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ken olet? Mitä olet?
Kuvittelet olevasi viisas sentähden että osasit lausua nuo herjaavat
sanat, -- jatkoi hän synkän pilkallisesti, -- mutta todellisuudessa
olet tyhmempi ja järjettömämpi kuin pieni lapsi, joka leikitellessään
kellon rattailla sanoisi, ettei hän usko kellon tekijään sentähden
vain, ettei hän käsitä kellon tarkoitusta. Vaikea on Hänet tuntea...
Vuosisatoja, kanta-isästämme Aatamista näihin päiviin saakka, olemme
pyrkineet tähän tuntemiseen, mutta silti olemme saavuttamattoman
kaukana päämäärästämme; mutta tämä todistaa vain meidän heikkouttamme
ja Hänen suuruuttaan.

Sydän kurkussa, loistavin silmin katsellen vapaamuurariin, kuunteli
Pierre vieraan puhetta; hän ei puhujaa keskeyttänyt, ei mitään
kysellyt, mutta hän uskoi täysin sydämin vieraan sanoihin. Uskoiko hän
sitten vapaamuurarin järkeviin todistuksiin, vai uskoiko hän, kuten
lapset, hänen sydämelliseen, vakuuttavaan puhetapaansa, tai hänen
äänensä värinään, joka toisinaan oli katkaista häneltä puheen, vai
uskoiko hän noihin vanhuksen loistaviin silmiin, jotka olivat
vanhentuneet samassa vakaumuksessa, vai herättivätkö hänessä uskoa
vapaamuurarin koko olennosta uhkuva rauhallisuus, varmuus ja tietoisuus
elämän tarkoituksesta, joita hän omaan saamattomuuteensa ja
toivottomuuteensa verratessaan suuresti ihmetteli, -- joka tapauksessa
hän tahtoi sydämensä pohjasta uskoa ja uskoikin, ja hän tunsi sydämensä
täyttyvän rauhoittavasta riemusta, tunsi nuortuvansa ja palaavansa
uudelleen elämään.

-- Häntä ei käsitetä järjellä, vaan elämällä, -- sanoi vapaamuurari.

-- En käsitä, -- sanoi Pierre, tuntien kauhukseen, miten epäilys taas
hiipi hänen sydämeensä. Hän pelkäsi matkustajan todistelujen sekavuutta
ja heikkoutta, hän pelkäsi menettävänsä uskonsa häneen. -- En ymmärrä,
-- hän sanoi, -- miten ihmisjärki ei käsittäisi sitä, mistä puhuitte.

Vapaamuurari hymähti isällisen lempeästi.

-- Korkein viisaus ja totuus ovat kuin puhtain taivaitten utu, jota
niin halajamme vetää keuhkoihimme. Voinko minä, saastainen astia,
täyttyä tästä puhtaasta udusta ja arvostella sen puhtautta? Ainoastaan
itse sisäisesti puhdistumalla saatan johonkin määrin puhdistaa
hengittämäni udun.

-- Niin, niin, niinhän se on! -- sanoi Pierre iloisena.

Korkein viisaus ei perustu ainoastaan järkeen eikä niihin maallisiin
tieteisiin, historiaan, fysiikkaan ja kemiaan, jotka ovat
järkeistietoisuuden perustana. Korkein viisaus on yksi, ja siinä on
ainoastaan yksi tiede -- kaikkeuden tiede, tiede, joka selvittää
luomistyön ja ihmisen aseman tässä luomistyössä. Omistaaksemme tuon
tieteen täytyy meidän puhdistaa ja uusia sisäinen ihmisemme, ja siksipä
onkin ensin uskottava ja tultava täydelliseksi ja sitten vasta
hankittava tietoja. Ja näiden päämääräin saavuttamiseksi on meidän
sydämiimme vuodatettu Jumalan valo, jota kutsutaan omaksitunnoksi.

-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.

Katsahda hengen silmillä sisäistä ihmistäsi ja kysy itseltäsi, oletko
itseesi tyytyväinen. Minne olet tullut järkesi avulla? Mitä oikeastaan
olet? Olette nuori, rikas, viisas, sivistynyt, herraseni. Mitä olette
näillä kaikilla saamillanne lahjoilla tehnyt? Oletteko tyytyväinen
itseenne ja elämäänne?

-- En, vihaan elämääni, -- vastasi Pierre, kulmiaan yrmistäen.

-- Vihaat, elä siis toisin, puhdista itsesi, ja sikäli kun
puhdistut olet myös käsittävä todellisen viisauden. Katsahtakaa
elämäänne, herraseni! Miten se on kulunut? Hurjissa irstailuissa ja
siveettömyydessä. Saaden kaikki yhteiskunnalta ja mitään sille
antamatta saitte rikkautenne. Miten olette sitä käyttänyt? Mitä olette
tehnyt lähimäisenne hyväksi? Oletteko ajatellut kymmeniä tuhansia
orjianne, oletteko auttanut heitä heidän ruumiillisessa ja
siveellisessä hädässään? Ette. Olette käyttänyt heidän työtään
viettääksenne irstasta elämää. Siinä teidän työnne. Oletteko etsinyt
tilaisuutta palvellaksenne hyödyllisellä tavalla lähimmäistänne? Ette.
Joutilaisuudessa olette elämänne viettänyt. Menittepä sitten naimisiin,
herraseni, otitte vastuullenne nuoren naisen tukemisen ja ohjaamisen,
ja mitäs teitte? Ette auttanut häntä, herraseni, löytämään totuuden
tietä, vaan syöksitte hänet valheen ja onnettomuuden kuiluun. Muuan
mies loukkasi teitä, te tapoitte hänet, ja puhutte, ettette Jumalaa
tunne ja että vihaatte elämäänne. Siinä ei ole rahtuakaan järkeä,
herraseni!

Lausuttuaan nämä sanat nojautui vapaamuurari, ikäänkuin väsyneenä
pitkästä keskustelusta, jälleen sohvan selustaan ja sulki silmänsä.
Pierre katseli näitä ankaria, liikkumattomia, melkein elottomia
vanhuksenkasvoja ja liikutti ääneti huuliaan. Hän tahtoi sanoa: "niin,
inhoittava, joutilas, irstas elämä", -- mutta ei tohtinut katkaista
äänettömyyttä.

Vapaamuurari yskähti käheästi vanhan miehen tavoin ja kutsui
palvelijan.

-- Entä hevoset? -- hän kysyi, katsomatta Pierreen.

-- Kyytihevoset ovat saapuneet, -- vastasi palvelija. -- Ettekö aio
levähtää?

-- En, käske valjastamaan.

"Jokohan hän lähtee ja jättää minut yksin, puhumatta asioita loppuun ja
lupaamatta minulle apua?" -- arveli Pierre, nousi, katsahti tuon
tuostakin alta kulmain vapaamuurariin ja alkoi käyskellä pitkin
huonetta. -- "Niin, en ole sitä ajatellut, mutta tosiaan olen viettänyt
halveksittavaa, irstasta elämää. Mutta en ole rakastanut sitä, enkä ole
tahtonut sitä, mutta tämä mies tietää totuuden ja jos hän tahtoisi,
voisi hän sen minulle paljastaa."

Pierre tahtoi sanoa tämän vapaamuurarille, mutta ei rohjennut.
Pakattuaan tamineensa tottuneilla, vanhoilla käsillään alkoi matkustaja
napittaa turkkiaan. Nämä puuhat päätettyään hän kääntyi Besuhoviin ja
sanoi hänelle välinpitämättömän kohteliaalla äänellä:

-- Mihin nyt suvaitsette lähteä, herraseni?

-- Minäkö?... Menen Pietariin, -- vastasi Pierre lapsellisella,
epävarmalla äänellä. -- Kiitän teitä. Olen kaikessa kanssanne yhtä
mieltä. Mutta älkää ajatelko, että olisin ollut niin huono. Sydämeni
pohjasta olen halunnut olla sellainen, jollaisen tahtoisitte minun
olleen; mutta koskaan en ole keneltäkään apua löytänyt... Muuten, itse
ennen muita olen syypää kaikkeen. Auttakaa minua, opettakaa minua, ehkä
vielä tulen...

Pierre ei voinut jatkaa; hän nuhisti nenäänsä ja kääntyi matkustajasta.

Vapaamuurari oli kauvan vaiti, nähtävästi jotakin miettien.

-- Kaikkinainen apu tulee yksin Jumalalta, -- hän sanoi, -- mutta sen
määrän apua, joka veljeskuntamme vallassa on antaa, senkin teille suon,
herraseni. Kun menette Pietariin, antakaa tämä kreivi Villarskille (hän
kaivoi lompakon ja kirjoitti muutamia sanoja nelitaitteiselle
paperilehdelle). Yhden neuvon annan teille, jos sallitte. Saavuttuanne
pääkaupunkiin, vetäytykää ensi aikoina yksinäisyyteen, itsenne
tutkistelemiseen, älkääkä palatko entisen elämänne poluille. Lisäksi
toivotan onnellista matkaa, herraseni, -- sanoi hän huomattuaan
palvelijan tulleen huoneeseen, -- toivon menestystä.

Matkustaja oli Josef Aleksejevitsh Basdejef, kuten Pierre sai tietää
majatalon päiväkirjasta. Basdejef oli tunnetuimpia vapaamuurareita ja
martinisteja jo Novikovin ajoilta. Kauvan hänen lähtönsä jälkeen käveli
Pierre majatalon tuvassa, menemättä levolle tai tilaamatta hevosia. Hän
mietti entisyyttään ja kuvitteli uuden elämän hurmaamana onnellista,
nuhteetonta, hyveellistä tulevaisuuttaan, joka näytti hänestä niin
helpolta. Hän oli ollut, niin hänestä tuntui, syntinen vain siksi, että
hän jollakin tavalla sattumalta oli unohtanut, miten hyvä on olla
hyveellinen. Hänen sieluunsa ei jäänyt jälkeäkään entisistä
epäilyksistä. Hän uskoi lujasti ihmisten veljeyden mahdollisuuteen,
ihmisten, jotka ovat yhtyneet päämääränään toistensa tukeminen hyveen
polulla, ja sellaisena väikkyi hänen mielessään vapaamuurarien
veljeskunta.




III.


Saavuttuaan Pietariin ei Pierre ilmoittanut kenellekään tulostaan eikä
käynyt missään, vaan vietti kaiket päivät lukemalla Tuomas Kempiläistä,
jonka kirjan joku hänen tietämättään oli hänelle toimittanut. Yhden
ainoan seikan Pierre aina käsitti lukiessaan tätä kirjaa; hän käsitti
ennen tuntemattoman nautinnon, minkä tuottaa usko täydellisyyden
saavuttamisen mahdollisuuteen ja veljelliseen toimivaan rakkauteen,
jonka Josef Aleksejevitsh oli sanonut olevan mahdollisen ihmisten
kesken. Viikkoa jälkeen hänen tulonsa astui illalla hänen huoneeseensa
nuori puolalainen kreivi Villarski, jonka Pierre päällisin puolin tunsi
Pietarin seurapiirien ajoilta. Villarski astui sisään yhtä virallisen
ja juhlallisen näköisenä kuin aikoinaan Dolohovin sekundantti ja
sulettuaan oven jälkiinsä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei huoneessa
ollut ketään muita kuin Pierre, kääntyi hän tämän puoleen:

-- Saavuin luoksenne, koska tehtäväkseni on annettu ehdottaa teille
jotakin, kreivi. Veljeskunnassamme hyvin korkeassa asemassa oleva
henkilö on suositellut teitä otettavaksi veljeskuntaan ennen määräaikaa
ja on ehdottanut, että minä toimittaisin teidän asianne. Katson pyhäksi
velvollisuudekseni tämän henkilön tahdon täyttämisen. Tahdotteko minun
toimenpiteisiini alistuen astua vapaamuurarien veljeskuntaan?

Tuon miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina
tanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa,
hämmästytti Pierreä.

-- Tahdon kyllä, -- Pierre sanoi.

Villarski nyykäytti päätään.

-- Vielä kysymys, kreivi -- hän sanoi, -- kysymys, johon en käske teitä
vastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme)
varsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne,
uskotteko Jumalaan?

Pierre mietti.

-- Kyllä ... kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän.

-- Siinä tapauksessa ... -- alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.

-- Kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän vielä kerran.

-- Siinä tapauksessa voimme lähteä, -- sanoi Villarski. Vaununi ovat
käytettävinänne.

Koko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti
tehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat
veljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta
puhua.

Ajettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja
kulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen
eteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he
menivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi
ovelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa
ranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi
pukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan
pani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun
hänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen,
suuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu
koski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten.
Hänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin
Villarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat
samalla kurtuissa ja hymyssä.

Talutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.

-- Mitä ikänä teille tapahtuneekin, -- hän sanoi, on teidän se kaikki
miehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä
veljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä).
Kun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, -- lisäsi
Villarski; -- toivotan teille miehuutta ja menestystä. -- Ja
puristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.

Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa
kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi
tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia,
mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä
puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän
väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet.
Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän
pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias
tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen
kaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu
sille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli
uneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta
kuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli
ympärilleen. Huoneessa oli mustaa -- pimeätä; vain yhdessä paikassa
paloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja
huomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja
levällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli
ihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan
ensimäiset Evankeliumin sanat: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan
tykönä", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn,
avatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei
näkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään,
täysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä
tavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu,
-- hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut
paljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta,
hän katseli ympärilleen. -- "Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten
veljeys", -- puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen
kuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku
astui huoneeseen.

Heikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua,
astui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja
siksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski
sille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.

Tällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti
hänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan
tapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö,
joka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.

-- Miksi tulitte tänne? -- kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän
olinpaikan kolinasta. -- Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja
näkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte?
Viisauttako, hyvettä, valistusta?

Sinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi
Pierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut
lapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään
elämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten
veljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi
katkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin
nimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, _etsivää_
kokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre
ritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa
ajatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton
opettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että
ritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.

-- Kyllä, mi ... minä ... tahdon uudistua, -- lausui Pierre vaivoin.

-- Hyvä, -- sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: -- Onko teillä käsitystä
keinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne
saavuttamisessa? ... ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.

-- Minä ... haluan ... opastusta ... apua ... uudistuksessani, -- sanoi
Pierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta
että tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.

-- Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?

-- Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten
yhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, -- sanoi
Pierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken
juhlallisuutta. -- Minun käsitykseni mukaan...

-- Hyvä, -- sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen
täysin tyytyväinen. -- Oletteko etsinyt keinoja päämääränne
saavuttamiseen uskonnosta?

-- En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, -- sanoi
Pierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi
sentähden, mitä hän puhuu. -- Olin jumalankieltäjä, -- Pierre vastasi.

-- Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen
lakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? -- sanoi
ritori hetken vaitiolon jälkeen.

-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.

Ritori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:

-- Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja
jos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme
liittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla
veljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään
inhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt
perimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta ... muinaisimmilta
vuosisadoilta; se on kulkenut tällä tavoin perintönä aina ensimäisestä
ihmisestä meihin asti, josta salaisuudesta kenties riippuu
ihmissukukunnan kohtalo. Mutta koska tämä salaisuus on sen laatuinen,
ettei kukaan voi sitä tietää ja hyväkseen käyttää, ellei hän
pitkällisen ja uutteran oman itsensä puhdistamisen kautta ole siihen
valmistunut, niin eivät kaikki voi toivoa sitä pian saavuttavansa.
Siksipä on meillä toinen tarkoitus, joka perustuu siihen, että
valmistamme jäseniämme mahdollisuuden mukaan ojentamaan sydämensä,
puhdistamaan ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille
perimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan
nähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan
tuota samaista suurta salaisuutta.

Puhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena
pyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen
jäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme
kaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä
ja minä tulen taas luoksenne, -- sanoi hän ja läksi huoneesta.

-- Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa ... toisti Pierre, ja
hänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki
sielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi
viikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille
opettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia
ihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän
pelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä
tämä viimeinen -- ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle
erikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli
puhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen
uteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen
ja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä
hän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi
entisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.

Puolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin
temppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita
jokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1)
_vaatimattomuus_, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2)
_kuuliaisuus_ lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4)
rakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus
kuolemaan.

-- _Seitsemänneksi_ pyrkikää, -- sanoi ritori, -- alituisesti
ajattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä
hirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä ... joka vapauttaa tästä
kurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen
sen palkinnon ja rauhan majoihin.

-- "Niin, niin sen täytyy olla", -- ajatteli Pierre, kun ritori nämä
sanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet
yksinäisiin mietteisiin. -- "Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä
niin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta
vähitellen minulle selvenee". -- Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre
sormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä _miehuullisuuden,
anteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan_ että ennen
kaikkea _kuuliaisuuden_, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta
näyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua
omasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat
inttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä
mitenkään voinut sitä muistaa.

Kolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän
yhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä
vaaditaan.

-- Olen valmis kaikkeen, -- Pierre sanoi.

-- Vielä täytyy teille ilmoittaa, -- sanoi ritori, -- ettei
veljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin
keinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat
kenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän
kappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää
sydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni
tulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen
tapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat
oppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, -- sanoi ritori, --
jonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine
sisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.

Pierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut
puhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti
kokeet alkavat.

-- Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne,
virkkoi ritori, läheten Pierreä. -- Auliuden merkiksi pyydän teidän
antamaan minulle kaikki arvoesineenne.

-- Mutta minulla ei ole mitään mukanani, -- sanoi Pierre, arvellen,
että häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.

-- Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset...

Pierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada
pitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli
luovutettu, vapaamuurari virkkoi:

-- Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.

Pierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin
osoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa
kohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle
polven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä
housunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen,
mutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen
vasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi
Pierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä.
Vastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui
lapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.

-- Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan
minulle suurimman intohimonne, -- sanoi tämä.

-- Intohimoni! -- Niitä minulla _on ollut_ niin paljon, -- Pierre
sanoi.

-- Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät
horjahtelemaan hyveen poluilta, -- sanoi vapaamuurari.

Pierre vaikeni epäröiden.

"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys?
Naiset?" -- luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja
tietämättä, mille antaisi etusijan.

-- Naiset, -- Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän
vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä
olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.

-- Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne,
pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan
sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan
sisässämme...

Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt
riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.




IV.


Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää
äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä.
Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä,
kyllä, suostun", -- ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava
rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa
saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama
miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään
käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja
lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti,
hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi
heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren
silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt?
j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä
päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen
vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman
Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat.
Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin
_etsijäksi_, milloin _ikävöiväksi_, milloin _vaatijaksi_ ja aina
kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli
kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja
sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla
riideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että
hänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin
hänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla
käskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin
hänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala
veljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin
väkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa
nähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin
unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka,
samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen
edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän
keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän
nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten
niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas
side hänen silmilleen.

-- Nyt sinä näit pienen valon, -- sanoi hänelle ääni. Sitten
sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä
täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla
toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: _sic transit gloria mundi_.[12]

Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän
oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä
istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin
pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat
hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui
tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui
italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna
Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen
virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut
Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti
ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty
palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla
koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja
pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin
samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren
alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski
hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy
temppelin porteille.

-- Hänen pitää ensin saada lapio, -- sanoi kuiskaten muuan veli.

-- Ah! olkaahan, älkää sekoittako, -- sanoi toinen.

Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään,
tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä
teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä
muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre
katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki,
mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä.
Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden
tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä
entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa
maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen
valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen
ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen.
Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän
esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta,
sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti
Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan
lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi,
ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne
säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren
piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten
hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat
kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte.
Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette
itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti
hän lisäsi: -- "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä
hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti
suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän
hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi
levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.

Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren
matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton
kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta,
möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten
määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan
tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan.
Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät,
eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä
luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen
muistiinsa.

"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", -- luki suurmestari, --
"paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä
minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun
veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia
äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä
ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni
lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta
nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi
tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät
muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."

Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet
silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen
toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei
hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan
veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.

Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs
luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.

Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja
arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi
kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki
mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja
kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.

Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän
palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä
vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja
tottumuksistaan.




V.


Seuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui
kotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön
merkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas
luonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui
hän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan
uuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu,
että hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että
Pierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa
eteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän
paraillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta
astui huoneeseen ruhtinas Vasili.

-- Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan
kanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, -- puheli ruhtinas Vasili astuessaan
huoneeseen. -- Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan,
että Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.

Pierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.

-- Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni
kuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, -- sanoi hän, --
käyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta
ehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista,
millaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä,
niin ja vieläpä hovinkin, -- lisäsi hän alentaen ääntään. -- Helena
asuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, -- hän veti hänet
kädestä istumaan, -- tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet
sen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne,
kaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä,
rakkaani.

Ruhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.

-- Luotettavista lähteistä olen kuullut, että leskikeisarinna alusta
alkain mielenkiinnolla on seurannut tätä juttua. Tiedäthän, hän on
hyvin suosiollinen Helenalle.

Jonkun kerran oli Pierre aikonut avata suunsa, mutta toisaalta ei
ruhtinas Vasili antanut tähän aikaa ja toisaalta Pierre itse pelkäsi
ruveta puhumaan niin päättävän kieltävästi ja myöntymättömästi kuin hän
kumminkin lujasti oli päättänyt vastata apelleen. Sitä paitsi
muistuivat hänen mieleensä vapaamuurarien sääntöjen sanat: "ole nöyrä
ja kohtelias". Hän rypisteli kasvojaan, punehtui, nousi ja istuutui,
taistellen sielussaan elämänsä vaikeinta taistelua -- pitikö hänen
sanoa ikävyyksiä, sanoa toista kuin tuo mies odotti, olipa hän ken
tahansa. Hän oli niin tottunut tottelemaan ruhtinas Vasilin
leväperäisen itsetietoista ääntä, että hän nytkin tunsi olevansa
voimaton sitä vastustamaan; mutta hän tunsi myös, että siitä, mitä hän
ensi hetkenä sanoo, riippuu hänen koko vastainen kohtalonsa: lähteekö
hän kulkemaan vanhaa, entistä polkua, vaiko tuota uutta, jonka niin
houkuttelevana vapaamuurarit olivat hänelle näyttäneet, ja jolla hän
lujasti uskoi löytävänsä syntymisen uuteen elämään.

-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili leikkisästi, sanoppa minulle:
"suostun", ja minä kirjoitan hänelle omassa nimessäni, ja mepä vedämme
ison apajan.

Mutta ruhtinas Vasili ei ennättänyt lausua sukkeluuttaan loppuun, kun
Pierre, kasvot raivosta vääntyneinä, jolloin hän muistutti isäänsä,
seuralaisensa silmiin katsomatta, kuiskaten lausui:

-- Ruhtinas, en ole käskenyt teitä luokseni, poistukaa, olkaa hyvä,
poistukaa! -- Hän hypähti ylös ja avasi hänelle oven. -- Menkää nyt, --
hän toisti itseään uskomatta ja oli iloinen nähdessään hämmentymisen ja
pelon ilmeen ruhtinas Vasilin kasvoilla.

-- Mikä sinun on? Oletko sairas?

-- Menkää! -- lausui vielä kerran vapiseva ääni. Ja ruhtinas Vasilin
oli lähteminen tiehensä, saamatta minkäänlaista selvyyttä.

Viikon kuluttua, jätettyään hyvästi uudet vapaamuurari-ystävänsä ja
jätettyään heille suuria summia almuihin, läksi Pierre maatiloilleen.
Hänen uudet veljensä antoivat hänelle kirjeitä Kieviin ja Odessaan,
sikäläisille vapaamuurareille vietäviksi ja lupasivat kirjoittaa
Pierrelle ja ohjata häntä uudella toimialallaan.




VI.


Pierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan
silloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan
taistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta
tieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen
eripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu
halveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota
oli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän
keisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien
suosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut
häneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä,
kun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt
syytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän
on mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon
puuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena
palasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin,
vieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän
kunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun
keskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan
näköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt,
mutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen
itselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt
valittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan
hänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili
mielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja
osoittaen otsaansa sanoi:

-- _Un cerveau fêlé -- je le disais toujours_.[13]

-- Minä sanoin edeltäpäin, -- puheli Anna Pavlovna Pierrestä, -- sanoin
silloin jo heti ja ennenkuin muut (hän piti kiinni ensimäisen
oikeudestaan) että hän on mieletön nuorukainen, jonka aikakauden
irstaat aatteet ovat turmelleet. Silloin jo sen sanoin, kun kaikki
hurmaantuivat häneen hänen juuri palattuaan ulkomailta, silloin kun
hän, muistattehan, iltamassa luonani kuvitteli itsestään tulevan jonkin
Maratin. Mitenkäs kävi? Olin jo silloin näitä häitä vastaan ja ennustin
tarkalleen, mitä tapahtuman piti.

Anna Pavlovna järjesteli entiseen tapaan vapaina päivinään
illanviettoja, aivan entisen kaltaisia ja sellaisia, jollaisia vain
hänellä oli kyky toimeenpanna, illanviettoja, joihin ensinnäkin
kokoontui _la crême de la veritable bonne société, la fine fleur de
l'essence intellectuelle de la société de Pétersburg_,[14] kuten itse
Anna Pavlovna sanoi. Paitsi tämän hienostuneen valioseuran kautta,
erkanivat Anna Pavlovnan illatsut muista siinäkin suhteessa, että Anna
Pavlovna joka kerta niissä esitti jonkun uuden, kuuluisan henkilön, ja
ettei missään muualla näkynyt niin silmiinpistävästi ja suuressa
mitassa valtiollisen ilmapuntarin nousu ja lasku, mistä kulloinkin
näkyi Pietarin laillistetun hoviseurapiirin mieliala.

1806 vuoden lopulla, kun jo oli saatu tietää kaikki surulliset
yksityiskohdat Napoleonin voitosta ja Preussin armeijan häviöstä Jenan
ja Auerstädtin luona, ja kun suurin osa Preussin linnoituksista oli
antautunut, kun venäläiset joukot jo olivat marssineet Preussiin ja
Venäjän toinen sota Napoleonia vastaan alkanut, järjesti Anna Pavlovna
taas illanvieton. _La crême de la veritable bonne sociéténa_ olivat
hurmaava ja onneton, miehensä hylkäämä Helena, Mortemart, hurmaava
ruhtinas Hippolyt, joka juuri oli Wienistä palannut, kaksi
valtiomiestä, täti, eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti kulki
vierashuoneissa nimellä _un homme de beaucoup de mérite_,[15] eräs
hiljan nimitetty hovineiti äitineen ja muutamat muut vähemmin huomatut
henkilöt.

Henkilö, jolla Anna Pavlovna tänä iltana ensi kerran kestitsi
vieraitaan, oli Boris Drubetskoi, juuri saapunut pikaviestinä Preussin
armeijasta, missä hän oli sangen tärkeän henkilön adjutanttina.

Aste, jota tässä illanvietossa valtiollinen ilmapuntari näytti, oli
tällainen: miten paljon Europan hallitsijat ja sotapäälliköt
yrittänevätkin Bonapartea mairitella tehdäkseen _minulle_ ja yleensä
_meille_ ikävyyksiä ja murheita, niin meidän s.o. venäläisten mielipide
Bonaparten suhteen ei voi muuttua. Me emme herkeä osoittamasta
ajatustemme teeskentelemätöntä kantaa tähän nähden ja voimme vain sanoa
Preussin kuninkaalle ja muille: sitä pahempi teille. _Tu l'as voulu,
George Dandin_,[16] siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Tällainen oli
valtiollisen ilmapuntarin tila Anna Pavlovnan illanvietossa. Kun Boris,
joka piti esitettämän vieraille, astui saliin, oli jo melkein koko
seura koolla, ja keskustelu, Anna Pavlovnan johtamana, käsitteli
venäläisten valtiollisia suhteita Itävaltaan ja sen kanssa solmittavan
liiton toiveita.

Keikarimaiseen adjutantin virkapukuun puettu, miehistynyt, raikas ja
ruusukas Boris astui vapaasti vierashuoneeseen, ja vietiin, kuten tapa
vaati, ensin tervehtimään tätiä ja sitten istumaan yhteiseen piiriin.

Anna Pavlovna salli hänen suudella kuivaa kättään, tutustutti hänet
muutamiin hänelle tuntemattomiin henkilöihin ja määritteli jokaisen
kuiskaten.

-- _Le Prince Hyppolite Kouraguine -- charmant jeune homme. M-r Krouq
chargé d'affaires de Kopenhague -- un esprit profond_, ja
yksinkertaisesti: _M-r Shitoff un homme de beaucoup de mérite_.[17]

Anna Mihailovnan hommain ja varovaiselle luonteelleen ominaisten
kykyjen ja makujen avulla oli Boris kuluneena palveluskautenaan ehtinyt
saavuttamaan sangen edullisen aseman armeijassa. Hän oli sangen
arvokkaan henkilön adjutanttina -- oli ollut sangen tärkeällä asialla
Preussissa, mistä juuri oli palannut pikaviestinä. Hän oli
täydellisesti omaksunut tuon ohjesäännöistä riippumattoman
käskynalaisuuden, joka häntä Olmützissä oli niin miellyttänyt, ja jonka
mukaan vänrikki voi olla verrattomasti korkeammalla kenraalia ja jonka
avulla ei palveluksessa menestyäkseen tarvinnut ponnistuksia, ei
vaivoja, ei urhoollisuutta, eikä järkkymätöntä lujuutta, tarvittiin
vain käyttäytymistaitoa niitä kohtaan, jotka palveluksesta palkitsevat.
-- Usein hän itsekin kummasteli nopeata menestystään ja sitä, miten
eivät toiset voineet sitä ymmärtää. Tämän keksinnön jälkeen koko hänen
elämäntapansa, kaikki suhteensa entisiin tuttuihin, kaikki
tulevaisuuden suunnitelmat, -- tykkönään muuttuivat. Hän ei ollut
varakas, mutta viimeiset rahansa hän käytti ollakseen muita paremmin
puettu; hän kernaammin olisi itseltään riistänyt monta huvia kuin olisi
ajanut huonoissa ajopeleissä tahi näyttäytynyt vanhassa virkapuvussa
Pietarin kaduilla. Hän lähenteli ja etsi tuttavikseen vain itseään
ylempiä ihmisiä, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Hän rakasti
Pietaria ja inhosi Moskovaa. Rostovien talon ja Natashan lapsellisen
rakkauden muistelo oli hänestä vastenmielistä, eikä hän armeijaan
lähtönsä jälkeen ollut kertaakaan käynyt Rostovien talossa. Anna
Pavlovnan vierashuoneessa, missä edellytykset ylenemiseen hänen
mielestään olivat suuret, hän nyt heti käsitti osansa tärkeyden ja
salli Anna Pavlovnan vapaasti tuoda näkyville kaiken, mitä hänessä
saattoi olla mieltäkiinnittävää. Hän tutkisteli tarkkaavasti jokaista
henkilöä ja laski lähentelemisen edut ja mahdollisuudet. Hän istuutui
hänelle osoitetulle paikalle kauniin Helenan viereen ja alkoi kuunnella
yhteistä keskustelua.

-- Wienissä pidetään ehdotetun sopimuksen perusteita siihen määrään
mahdottomina, että liittoa eivät voi aikaan saada meidän
loistavimmatkaan voittomme, ja siellä epäillään keinojakin, joilla me
ne saattaisimme saavuttaa.

Tällainen on Wienin kabinetin alkuperäinen lausunto, -- puhui Tanskan
hovin asiamies.

-- _C'est le doute qui est flatteur_![18] -- sanoi _l'homme à l'esprit
profond_, hienosti hymyillen.

-- _Il faut distinguer entre le cabinet de Vienne et l'Empereur
d'Autriche_; -- sanoi Mortemart. -- _L'Empereur d'Autriche n'a jamais
pu penser à une chose pareille ce n'est que le cabinet qui le dit_.[19]

-- _Eh, mon cher vicomte_, -- sekaantui Anna Pavlovna puheeseen, --
_l'Urope_ (hän lausui erityisenä ranskalaisena hienoutena _l'Urope_
eikä _l'Europe) l'Urope ne sera jamais notre alliée sincère_.[20]

Tämän jälkeen Anna Pavlovna johti keskustelun Preussin kuninkaan
miehuullisuuteen ja lujuuteen siinä tarkoituksessa, että jouduttaisiin
Boriksen asiaan.

Boris kuunteli tarkkaavaisena aina kutakin puhujaa, odotellen vuoroaan,
mutta sillä välin hän ehti jonkun kerran katsahtaa naapuriinsa,
Helena-kaunottareen, joka myös muutamia kertoja kohtasi kauniin, nuoren
adjutantin katseen.

Varsin luonnollista oli, että puhuttaessa Preussin asemasta, Anna
Pavlovna pyysi Boriksen kertomaan matkastaan Glogauhun ja Preussin
sotajoukon tilasta. Boris kertoi kiirehtimättä, puhtaalla ja
säntillisellä ranskan kielellä sangen monta jännittävää yksityisseikkaa
sotajoukoista ja hovista, koko kertomuksensa aikana huolellisesti
välttäen ilmaisemasta omaa mielipidettään kuvaamistaan tapahtumista.
Vähässä ajassa Boris oli voittanut yleisen huomion ja Anna Pavlovna
tunsi, että hänen uutiskestityksensä miellytti kaikkia vieraita. Ennen
muita osoitti Helena huomiota Boriksen kertomukselle. Hän kysyi häneltä
muutamia kertoja matkan yksityiskohtia ja oli nähtävästi hyvin
innostunut preussilaisen armeijan tilasta. Tuskin oli Boris lopettanut,
kun Helena, tapansa mukaan hymyillen kääntyi häneen:

-- _Il faut absolument que vous veniez me voir_[21] -- sanoi hän
sellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien
perusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.

-- Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.

Boris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan
keskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä
tekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.

-- Tunnettehan hänen miehensä? -- sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä
ja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. -- Ah, hän on niin
onneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko
hänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian
raskaasti.




VII.


Kun Bor

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45284