← catalogue

Sota ja rauha I

by graf Leo Tolstoy · Finnish · Gutenberg #45271 · 849,276 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Sota ja rauha I
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sota ja rauha I

Author: graf Leo Tolstoy

Translator: Iivari Wallenius


        
Release date: March 31, 2014 [eBook #45271]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45271

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOTA JA RAUHA I ***

SOTA JA RAUHA I

Historiallinen romaani


Kirj.

LEO TOLSTOI



Suomensi Iivari Wallenius


WSOY, Porvoo, 1905.






TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.

Kirjoittanut K. S. Laurila.


Leo Tolstoi on semmoinen yleismaailmallinen suuruus hengen alalla, että
kaikki, niin pienet kuin suuretkin kansat, katsovat kunnianasiakseen
saattaa hänen kynänsä tuotteita omalle kielelleen. Kiitettävällä
valppaudella ovatkin meidänkin kustantajamme ehättäneet suomenkieliseen
asuun toimittamaan Tolstoin myöhäisempiä kaunokirjallisia tuotteita.
Onpa hänen yhteiskunnallisia, filosoofisia ja uskonnollisia
kysymyksiäkin käsitteleviä kirjoituksiaan koetettu toimittaa
suomenkielelle, sikäli kuin se on ollut mahdollista.

Tolstoin aikaisempi kaunokirjallinen tuotanto on sitävastoin jäänyt
suomenkieliselle yleisölle tärkeältä osalta vieraaksi. Ennen kaikkea on
täytynyt pitää suurena aukkona käännöskirjallisuudessamme, ettei suomen
kieleen ole käännetty kumpaakaan Tolstoin suurista romaaneista "Sota
ja rauha" ja "Anna Karenina", joihin kuitenkin Tolstoin maailmanmaine
kaunokirjailijana etupäässä nojautuu. ("Sota ja rauha" romaanista on
tosin ilmestynyt v. 1895 suomenkielinen J. A. Mäkisen tekemä käännös
(Janssonin kustannuksella Tampereella). Mutta tämä käännös ei ole sillä
huolella ja tarkkuudella suoritettu, että se lähimainkaan täyttäisi
niitä vaatimuksia, mitä "Sota ja rauha" romaanin kaltaisen teoksen
käännökselle täytyy asettaa.) Varsinkin on "Sota ja rauha" niminen
romaani saavuttanut sekä Venäjällä että muussa maailmassa sellaisen
klassillisen merkkiteoksen arvon ja maineen, että sen kääntäminen
suomenkielelle on ollut pakottava velvollisuus, joka nyt tämän
käännöksen kautta tulee, vaikka myöhäänkin, täytetyksi.

Tolstoin teokset eivät yleensä kaipaa mitään suosituksia, niin ettei
sen vuoksi ole tarpeen niitten käännöksiin esipuheita kirjoittaa. "Sota
ja rauha" romaanilla on kuitenkin oma historiansa, jonka tunteminen on
lukijalle hyvin hyödyllinen, ja siinä esiintyy monia seikkoja, jotka
käyvät lukijalle monin kerroin huvittavammiksi, jos hän on saanut
joitakin ennakkoselvityksiä niistä. Sen vuoksi tässä joku sana "Sota
ja rauha" romaanin synnystä, sen asemasta ja merkityksestä Tolstoin
kirjailijakehityksessä ja sen luonteesta ja arvosta kaunokirjallisena
tuotteena.

Kun Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan oli
hänellä jo mainehikas kirjailija-ura takanaan. Hän oli syntynyt, kuten
tunnettu, v. 1828, oli kadottanut jo nuorena molemmat vanhempansa,
opiskellut Kasanin yliopistossa jonkun aikaa ensin itämaisia kieliä,
sitten lakitiedettä, lähtenyt 50-luvun alussa Kaukaasiaan, missä hänen
ensimmäiset kaunokirjalliset tuotteensa syntyivät. Länsimaisen sodan
sytyttyä hän meni armeijaan joutuen 1854 Sevastopoliin, mistä hän on
kirjoittanut tunnetut kertomuksensa. Sodasta palattuaan hän ensin
oli oleskellut jonkun aikaa Pietarissa seurustellen etupäässä
kirjailija-ja taiteilijapiireissä. Mutta kyllästyneenä tämän piirin, --
kuten yleensäkin koko n.s. ylhäisön -- tyhjänpäiväiseen elämään hän oli
vetäytynyt takaisin sukutilalleen Jasnaja Poljanaan. Oleskeltuaan
välillä kahteenkin otteeseen ulkomailla, oli Tolstoi taasen palannut
Jasnaja Poljanaan, missä hän oli m.m. pitänyt jonkun aikaa aivan hänen
omien periaatteittensa mukaan järjestettyä koulua. V. 1862 hän sitten
meni naimisiin moskovalaisen lääkärin Behrsin tyttären kanssa. Kohta
tämän jälkeen hän ryhtyykin kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan,
jonka viimeinen nidos ilmestyi painosta v. 1868. Tolstoi käytti siis
tähän romaaniin noin kuusi vuotta. Hänen mainitaan kirjoittaneen sen
seitsemän kertaa uudelleen.

Mitenkä "Sota ja rauha" romaanin suunnitelma oikein syntyi, siitä
ei näytä olevan seikkaperäisiä tietoja. Kerrotaan vaan Toistoilla
jo 50-luvulla olleen tuumana suuressa yhtäjaksoisessa teoksessa
kuvata kokonaisen aikakauden luonnetta ja suuntaa. Hänen silloisten
suunnittelujensa mukaan oli "Lapsuus" muodostava siitä ensi osan,
"Poikavuodet" toisen, "Nuoruus" kolmannen ja "Miehuus" neljännen. Tämä
suunnitelma jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Niinikään tiedetään, että
hänellä kahteenkin eri otteeseen oli aikomuksena kirjoittaa romaani
Dekabristien ajasta. (Dekabristit oli kapinapuolue, joka 1825 teki
onnistumattoman vallankumousyrityksen.) Kun kerran tämä tiedetään,
että Tolstoi mielessään hautoi tuumaa kirjoittaa suurisuuntainen
historiallinen romaani, niin silloin käsittää jotenkin luonnolliseksi,
että hänen vaalinsa pysähtyi juuri tähän vuosien 1805-1812 väliseen
aikakauteen, jota "Sota ja rauha" romaanissa on kuvattu. Sillä mikäpä
aikakausi Venäjän historiassa tarjoaisi suuremmoisempia aiheita
eepillisiin kuvauksiin kuin juuri tämä vuosien 1805-1812 välinen aika!

Kuten yleensä kaikkien teostensa, niin valmistautui Tolstoi "Sota ja
rauha" romaaninkin kirjoittamiseen erinomaisella perinpohjaisuudella.
Toistoita on kutsuttu realistiksi, ja se nimitys onkin häneen nähden
aivan oikeutettu, sikäli kuin sillä tarkotetaan kaunokirjailijaa, joka
enemmän nojautuu havaintoon, todellisuudesta saatuihin aineksiin, kuin
vapaaseen mielikuvitukseen. Toistoilla on tosin mahtava kuvausvoima
-- ja kuinkapa voisikaan olla suuri romaaninkirjoittaja ilman sitä!
-- mutta hän käyttää sitä järkevästi, pitää mielikuvitustaan kurissa,
jos niin saa sanoa. Hän ei laske sitä irroilleen kuin virmaa varsaa
omin valtoineen kiitämään yli kivikkojen ja kannikkojen ja samoamaan
ilman suuntaa ja ohjausta tuntemattomia aloja. Ryhtyessään kuvaamaan
jotakin alaa, hän ensin tutkii sen niin tarkoin kuin se on mahdollista,
ja mielikuvituksen tehtävänä on pääasiallisesti sitten luoda elämä ja
henki kuiviin tosiasioihin ja niitten perusteella rakennettuun runkoon.

Näin tiedetään hänen menetelleen "Sota ja rauha" romaaniinkin nähden.
Hänellä olikin käytettävänään monenlaisia lähteitä, joitten avulla hän
saattoi perehtyä kuvattavaansa aikakauteen, tapahtumiin ja henkilöihin.
Ensinkin hän perinpohjin tutki kaikkia tuon merkillisen ajanjakson
(1805-1812) vaiheita koskevia historiallisia asiakirjoja, vieläpä
hankki usein suurella vaivalla itselleen sen ajan sanomalehtiäkin
luoden siten itselleen oikean kuvan tapahtumain historiallisesta
kulusta ja toimivien henkilöitten luonteista ja vaiheista. Niinpä
ovatkin erikoisesti näitä suuria tapahtumia tutkineet henkilöt
antaneet sen tunnustuksen, että esim. Borodinon taistelu on ihan
yksityiskohtiaan myöten oikein kuvattu, ja samaa saattanee sanoa
ainakin kaikissa pääpiirteissä myös muista romaanissa kuvatuista
suurista taisteluista (esim. Schöngrabenin ja Austerlitzin.) Myöskin
mitä romaanissa esiintyviin historiallisiin henkilöihin tulee -- ja
niitähän on paljon: Aleksanteri I, Napoleon I, Kutusof, Speranski
y.m. -- nojautuu Tolstoi heidänkin luonteenkuvauksissaan laajoihin
historiallisiin lähdetutkimuksiin, vaikkakin sitten hänen oma
myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä kuvattavaa henkilöä kohtaan on
voinut aina jonkunverran vaikuttaa väritykseen.

Mutta eivätpä myöskään romaanissa esiintyvät ei-historialliset henkilöt
ole tuulesta temmattuja, pelkästään tekijän oman mielikuvituksen
luomia, vaan ainakin useimmat ovat todella eläneitä henkilöitä. On
nim. huomattava, että samalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa
kuvaa koko Venäjän historiaa, hän siinä myöskin kuvaa oman perheensä
historiaa. Useat romaanin ei-historiallisista henkilöistä ovat
hänen läheisiä sukulaisiaan, toiset näitten sukulaisia tai heidän
seurapiiriinsä kuuluvia. Niin on Nikolai Rostof hänen oma isänsä,
ruhtinatar Maria Bolkonski hänen äitinsä, Andrei Bolkonski siis hänen
enonsa, Natasha Rostof hänen tätinsä j.n.e. Mutta vieläkin lähempää
itseään on Tolstoi henkilömallejaan ottanut: hän on kuvannut romaanissa
itseäänkin, Pierre Besuhof, tuo suuri lapsi jättiläisen haahmossa, tuo
pehmeä hyväsydämminen, kaikille vaikutuksille altis, kaikkea koetteleva
ja kaikkeen tarttuva luonne, joka elävänä kysymysmerkkinä käsittämättä
itseään tai ympäristöään ajelehtii kuin lastu laineilla noitten
suurten tapahtumain pyörteessä -- hän on Leo Tolstoi itse siirrettynä
kysymyksineen ja epäilyksineen tuohon maailmanhistorialliseen
keskustaan. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että Pierre Besuhof ei ole
_koko_ Leo Tolstoi, hän kuvastaa ainoastaan muutamia puolia hänestä. On
nim. huomautettu -- ja ymmärtääkseni syyllä -- että myöskin ruhtinas
Andrei Bolkonskissa on Tolstoi kuvannut itseään -- katsottuna vaan
toisilta puolilta kuin Besuhovissa.

Paitsi varsinaisia virallisia historiallisia lähteitä on Toistoilla
ollut käytettävänään myöskin muita. Ennen kaikkea runsaasti perhe- ja
sukumuistoja, sekä suullisesti että kirjallisesti säilyneitä. Sitten
hän on myöskin runsaasti käyttänyt hyväkseen tapahtumissa mukana
olleitten henkilöiden selontekoja ja kertomuksia vaikutelmistaan ja
tunteistaan. Tätä perinpohjaista, kaikinpuolista valmistautumista
ja laajaa lähteitten käyttämistä saammekin kiittää siitä, että
Tolstoin "Sota ja rauha" on historiallisesti niin tosi. Se on tosi
ei ainoastaan yksityisten tapahtumain ja henkilöiden kuvaukseen
nähden, vaan se on tosi myös aikakauden kuvana kokonaisuudessaan.
Siinä kuvastuvat kaikki ne tärkeimmät aatevirtaukset, harrastukset ja
tunnesuunnat, mitkä Venäjällä 18-sataluvun alussa olivat vallitsevina:
poliitilliset suunnitelmat, kirjallinen elämä, uskonnollis-filosoofiset
katsantokannat, vapaamuurariliike y.m.

Yksi seikka, mikä "Sota ja rauha" romaanin lukijan on tärkeä jo
edeltäpäin tietää, on se, millä kehitysasteella Tolstoi tässä
romaanissa on maailmankatsantokantaansa nähden. Siihen kysymykseen
ei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti
ennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä "Sota ja rauha"
romaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin
pääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut
silloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun
elämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on
tunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu
tapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen
muutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota
suurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi
monta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä
ylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen.
Hänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen
aikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät
olleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui
omalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin,
eipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa,
liikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista,
jota hän kaikkia "alempisäätyisiä" kohtaan tunsi. Tosin jo
ylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen
suuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja
Sevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava
yhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin
uneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja
keisarin sivusadjutantin arvoa.

Mutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä
kohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan
ilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella
lämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä
harrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi
hänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin
kuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan
kehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun
suuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista
luonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja
ihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui
häneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan
suuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä,
missä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea
sisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka
usein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus
johtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen
sotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen
silmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut
mitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma
minä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus
vaan oli mielessä.

Tämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten
yhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin
ylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien
elämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä,
kuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät
heidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä
lähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi
vastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen
elävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja
ihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä
suurempaa jalansijaa.

Yhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa
vaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti.
Etenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus
Toistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja
olleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka
suuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia,
niin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on
täytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan
kehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia,
joita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet
omiaan voimakkaimmiksi tekemään.

Kaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus
ja -ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä "Sota ja rauha"
romaanissa. Onkin sanottu, -- ja täydellä syyllä -- että sen romaanin
varsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen,
vaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy
tietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta
lopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä
minne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman
huomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä
ilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen
sotamies Karatajef.

Mutta "Sota ja rauha" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja
-jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista
lähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä
ja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys
yksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun
toiminnan mitättömyydestä.

On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi
tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin
filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä
suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos
sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on
ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja
rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se
käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim,
v. 1869: -- -- "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus,
mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies
maailmassa. -- -- Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä,
miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys
siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on
lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin
idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä
lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa
jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään
elämänvietti.

Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se
ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi
tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja
muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä",
alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä
johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti
toimivaan laumaan -- nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat
esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin
silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia
itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa,
tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä
seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan
syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta
ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt
kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään
suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa
ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien,
itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset
vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan
se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa
ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen
antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.

Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi
se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan
esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa
esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia
johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan.
Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia
kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa
pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä
suorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan
henkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt
aivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan
silmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän
esim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä,
miten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän
asettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista,
kuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä
ja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella
pahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä,
kuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa
selkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.

Ja syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin
puolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon
historiallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja
siis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen.
Napoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan
sen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja
että yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo
yksistään sen vuoksi, että _hän_ sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä
historiallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja
laittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee
ympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka
pyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee
joka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen
suurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista
paraadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.

Kieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu
piirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen
omat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen.
Mutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti
liioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta
Tolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä
vielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä.
Näistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre
Besuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena
juonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä
henkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen
muutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että
ruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos
jonkullainen siveellinen "uudestasyntyminen", sisällinen nöyrtyminen,
syventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten
koulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään
elämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä
kaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään
varsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä
suurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä
kaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma
"minä", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän
varsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa
heidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää
kokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo
näennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on
vain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon
syvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle
huomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen
virran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että
koettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.

Ruhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran,
kun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun
melske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan
tappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut
ajatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka
kaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat
pilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen.
Hänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten
mukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää,
miten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää
avaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.

Ja tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran
valkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä
selvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa
kuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä
makaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin,
joka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen
sydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki
leikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää
syvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko
ihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.

Toisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen
alaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä
hänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika
Karatajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen
talonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään
kirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden
filosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.

Lopuksi muutama sana "Sota ja rauha" romaanin taiteellisesta arvosta.
Että "Sota ja rauha" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia,
siitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin
jälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä
tunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan
syytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan
sen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden
"jaloimmaksi helmeksi", uudenajan "Iliaadiksi" (Reinholdt, Gesoh. der
russischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä
ovat katsovat "samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin
historiallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia
rakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he
luulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi". (J.
Solovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)

Niin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle
tinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa
hairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On
syytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien
suurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä
puutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin "Sota ja rauha"
romaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn
(konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.

Niin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa
hallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen,
että hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy
niihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian.
Hän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä
henkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia
sellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan
aivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee
kuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja
tarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta
useinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella
seikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat
osottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin
tämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin
(sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna
Kareninassa kuin "Sota ja rauha" romaanissa, mutta huomattavissa se
viimemainitussakin on.

Mitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava,
että se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä
kaunokirjallisissa tuotteissa -- esim. "Ylösnousemuksessa" -- mutta
se on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen
tuotannon.

Subjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä
seikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen
liian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla,
koettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään
ja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla
sanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen
sijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.

Se maailmankatsantokanta, joka "Sota ja rauha" romaanissa ilmenee ja
jonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti
näkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei
ole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.

Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset
nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä,
niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos.
Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen
kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi
tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein
selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja
kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien
välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja
vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja
elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa"
lukiessamme, me _elämme_ sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen
aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset,
ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon
mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut
jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa:
meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti
täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä
yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko
ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.






ENSIMÄINEN OSA.




I.


-- Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain
Bonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle
sano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia
hävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan,
uskon, että hän on anttikristus), -- niin en teitä enää tunne, ette
enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte.
Mutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa
ja kertokaa.

Näin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna
Maria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta
ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen
illanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää,
hänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi
sana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin
puettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta
kirjoitettu:

"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain
parempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan
peloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän
ja yhdeksän välillä. Annette Scherer."

-- Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! -- vastasi ruhtinas, vähääkään
hämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin
kultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä,
tähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.

Hän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota
iso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine
suojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja
hovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui
Anna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen
suudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui
rauhallisena sohvaan.

-- Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita?
Rauhoittakaa ystävänne -- hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä,
joka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi
välinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.

-- Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän
aikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? -- Anna Pavlovna
sanoi. -- Olettehan toivoakseni koko illan luonani?

-- Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun
täytyy siellä käväistä, -- lausui ruhtinas. -- Tyttäreni noutaa minut
täältä ja vie mukanaan.

-- Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo
alituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.

-- Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla
siirretty, -- puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä
hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.

-- Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin
kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.

-- Mitäpä teille sanoisin? -- lausui ruhtinas kylmästi ja
ikävystyttävällä äänellä. -- Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että
Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa
omiamme.

Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu
kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta
neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta.
Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän
tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt
niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti
leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen
elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten
hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta
hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.

Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna
kiivastui.

-- Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä,
mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää
meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme
tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan
uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin
tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä
hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa -- nujertaa vallankumouksen
lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja
rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri... Kehen
voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti
ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun
ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii
petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville?
Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme
vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken
maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? -- Ei niin mitään! Eivätkä
edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut
Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan
hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en
Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on -- ainoastaan
ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan
kohtaloon. Hän pelastaa Europan!

Hän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.

-- Luulenpa, -- sanoi ruhtinas hymyillen, -- että jos teidät olisi
lähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte
pakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin
kaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?

-- Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, -- hän lisäsi rauhoittuneena, --
tänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti
Mortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja
näin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä
siirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan
tuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?

-- Vai niin! Ihastuttavaa, -- sanoi ruhtinas. -- Sanokaahan, -- hän
lisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen
mieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä
todellisena syynä, -- sanokaahan, -- lausui hän erityisen
huolettomasti, -- onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra
Funken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää
olevan -- vähäpätöinen henkilö.

Ruhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria
Fjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.

Anna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan
muukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän
tahtoo.

-- Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, -- hän
lausui surullisen kuivasti.

Anna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa
syvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin
kävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean
suojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut
osoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen
katseestaan surumielisyys.

Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna
tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan
joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut
lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja
samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.

-- Kesken kaiken -- entäpäs perheenne, -- hän sanoi. -- Kuulkaahan,
tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin.
Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.

Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.

-- Ajattelen usein, -- jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen,
siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut
osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että
nyt alkaa sydämellinen keskustelu: -- ajattelen usein, miten väärin on
elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi
sellaista verratonta lasta, -- Anatolia, nuorinta poikaanne en
tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan
kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin
vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä
ansainnut.

Ja hän hymyili haltioissaan.

-- Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman
rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.

-- Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti.
Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän
kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin
keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin...

Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan
katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.

-- Mitä luulette voivani tehdä! -- sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte
minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja
kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen
hölmö, mutta Anatol -- hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, -- bän
sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja
samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen
kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.

-- Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en
teitä mistään voisi moittia, -- sanoi Anna Pavlovna, kohottaen
haaveksivasti silmiään.

-- Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni
ovat -- elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä
sille voi?...

Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa.
Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.

-- Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia?
Sanotaan, -- hän jatkoi, -- että vanhoillapiioilla on naittamisraivo.
En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon
olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme,
ruhtinatar Bolkonskin.

Ruhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin
ja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä
asiaa oli ajatellut.

-- En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? --
hän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten
ajatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) -- Miten ovatkaan asiat viiden
vuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni... Onko
ruhtinattarenne rikas?

-- Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo
kuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi
unheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat "Preussin kuninkaaksi". Hän on
sangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin
onneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja
jonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.

-- Kuulkaahan, rakas Annette, -- sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä
ystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin.
Järjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän
on hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.

Ja hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja
viehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan
pudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.

-- Odottakaa, -- sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun
asiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy
hyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.




II.


Anna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin
hienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja -luonteisia ihmisiä, mutta
kaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin
tytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen
hänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen
rinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin
merkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni
ruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä
siunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi
vielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt,
ruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui
myös abotti Morio ja monet muut.

-- Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? -- puheli
Anna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen
vanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan
purjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi
vieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja
poistui aina tämän tehtyään.

Kaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä
tunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen
juhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin
tyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin.
Hän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja
keisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi.
Kohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon
luota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan
velvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä
lähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön,
joka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen
kaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli
hampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten
hurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina
todellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin,
puutteellisuus -- huulen mataluus ja puoliavoin suu -- teki hänet
erikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi
ja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta
uhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja
ikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan
tulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen
seurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja
alati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät
hampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja
näin luuli jokainen.

Pieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein
askelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen
teekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä
hänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.

-- Otin työn mukaani, -- hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen
kaikille yhteisesti. -- Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut
pahaa pilaa, -- lausui hän emäntään kääntyen: -- kirjoititte, että
teillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.

Ja hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun,
harmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli
peitetty leveällä nauhalla.

-- Rauhoittukaa, Lisa, olette näinkin sievin seurassa, -- Anna Pavlovna
vastasi.

-- Tiedättekö, että mieheni minut jättää, -- jatkoi ruhtinatar samalla
äänellä, kääntyen erään kenraalin puoleen: -- hän syöksyy surman
suuhun. Sanokaa minulle, minkätähden tämä inhottava sota? -- sanoi hän
ruhtinas Vasilille, ja vastausta odottamatta, hän kääntyi ruhtinas
Vasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.

-- Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! -- kuiskasi ruhtinas
Vasili Anna Pavlovnalle.

Heti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla
tukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin
mukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea
hännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen
kuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa
kuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta
tuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa
seurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta
päännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain
vähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan
"alhaisimmasta" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla
huomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on
tavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen
sopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa
olevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut,
vaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava
ja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa
olevista.

-- Erittäin ystävällisesti teitte, _monsieur Pierre_, kun tulitte
tervehtimään sairas raukkaa, -- sanoi hänelle Anna Pavlovma,
pelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre
jupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien.
Hän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle,
aivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna
ei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin
juttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken
juttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:

-- Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö...

-- Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan
toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa
mahdollista...

-- Luuletteko? ... sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen
jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden.
Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän
puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää
kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi
hän piti abotin suunnitelmia houreina.

-- Keskustelkaamme tästä joskus, -- sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.

Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän
ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja
tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi
heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin
paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän
seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi
hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia;
samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi
jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon
puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai
keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren
suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena
tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän
poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu
ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän
tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä
hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko
ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen
korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja
kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen
viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä
mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta
ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.




III.


Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat
tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen
piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään
vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen
näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä
piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa,
nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä,
punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski.
Kolmannessa -- Mortemart ja Anna Pavlovna.

Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja
joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän
kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran
käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi
vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille
jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi,
jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä
iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin
vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua
Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan
sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä
Bonaparten kiukkuun.

-- Ah, niin, _Contez nous cela, vicomte_,[1] -- sanoi Anna Pavlovna, ja
hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten _à la Louis XV_ kuuluikaan
lauseparsi: _contez nous cela, vicomte_.

Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna
Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa
kuulemaan hänen kertomustaan.

-- Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, -- kuiskasi Anna
Pavlovna eräälle kuulijoista. -- Vikomtti on verraton kertoja, --
lausui hän toiselle. -- Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä
seurapiiristä, -- sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin
seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten
paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.

Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.

-- Siirtykää tänne, rakas Helena, -- sanoi Anna Pavlovna
kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen
piirin keskipisteenä.

Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa
puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan
vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella
koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat,
tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten
keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta
kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi
tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä
ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen
paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten
kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut
veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi
hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui
kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa
vaikutusta.

(_Quelle belle personne_!"[2] virkkoi jokainen hänet nähdessään.
Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti
harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen
eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.

-- _Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire_,[3]
-- hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla,
täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko
kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin
täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut
muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili
jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja
aina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja
heti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän
taas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös
pikku ruhtinatar teepöydän äärestä.

-- Odottakaa minua, otan työni, -- hän puheli. -- Mitä te mietitte? --
lausui hän ruhtinas Hippolytille: -- tuokaahan työlaukkuni.

Ruhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän
sovitteleikse iloisena istumaan.

-- Nyt on hyvä ollani, -- hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi
työhönsä.

Ruhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle
ruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.

_Le charmant Hippolyte_ oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa
näköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä
olivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken
elämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen
anttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi
tylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä
ja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen
jonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat
aina luonnottomissa asennoissa.

-- Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? -- hän sanoi, istuutuessaan
ruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin
hän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.

-- _Mais non, mon cher_,[4] -- vastasi harteitaan kohauttaen
kummasteleva kertoja.

-- Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, -- sanoi
hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo
sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.

Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta
tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki
ja, kuten hän itse sanoi, _cuisse de nymphe effrayée_[5] väriset
housut, pitkät sukat ja solkikengät.

Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun,
miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa
neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun
näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan
herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen
aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut
valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän
jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja
kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä
tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.

-- Verratonta, -- sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku
ruhtinattareen.

-- Verratonta, -- kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä,
aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus
estävät häntä jatkamasta työtä.

Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen
hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli
tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi
ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle
paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn
valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren
miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan.
Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja
puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.

-- Keino -- Europan tasapaino ja kansojen oikeus, -- puhui abotti. Jos
sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta,
epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino
saavutettu ja -- maailma pelastettu!

-- Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? -- alkoi Pierre.

Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan
ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt
Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden
ilmeen -- loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle
ominainen kun hän puheli naisten kanssa.

-- Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja
etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, --
hän vastasi.

Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti
heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.




IV.


Vierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli
nuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas
Bolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine
piirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta
rauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana
hänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki
vieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin
ettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään
kyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä.
Hän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.

-- Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? -- kysyi Anna Pavlovna.

-- Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, --
vastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.

-- Mutta entäs Lise, vaimonne?

-- Hän matkustaa maalle.

-- Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?

-- _André_, -- sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla
veikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, -- tiedätkö, minkälaisen
jutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!

Ruhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka
ei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään,
astui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei,
vilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen
suuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti
itsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.

-- Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! -- hän sanoi.

-- Tiesin teidän saapuvan, -- Pierre vastasi. -- Tulen teille
illalliselle, -- hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka
jatkoi kertomustaan. -- Käykö päinsä?

-- Ei, ei käy, ei käy, -- sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella
ilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.

Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili
tyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.

-- Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, -- sanoi ruhtinas Vasili
ranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä
nousemasta. -- Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon
ja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava
illanviettonne, -- sanoi hän Anna Pavlovnalle.

Hänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien
välitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään
kirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena,
melkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.

-- Sangen ihana, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Erittäin, -- sanoi Pierre.

Mennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja
virkkoi Anna Pavlovnalle:

-- Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi
kerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin
viisasten naisten seuraa.

Anna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän
tiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha
nainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti
ruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut
jäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus
kuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.

-- Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa
lausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) -- En voi enää
viipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika
rukalleni?

Vaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli
iäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja
liikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä
käteen.

-- Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään
heti kaartiin, -- hän pyyteli.

-- Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, -- vastasi ruhtinas
Vasili, -- mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä
kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se
olisi viisaampaa.

Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden
Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo
jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli
saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy
hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli
ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli
kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista,
hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta
vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui
ruhtinaan käteen.

-- Kuulkaahan, ruhtinas, -- hän sanoi, -- en koskaan ole teitä
pyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja
teidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen,
tehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, --
lisäsi hän hätäillen. -- Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt
Golitsinia, hän kieltäytyi. _Soyez le bon enfant que vous avez été_,[6]
-- puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä
helmeilivät.

-- Isä, myöhästymme, -- sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista
päätään anttiikkisilla harteillaan.

Mutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen
käytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän
ymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi
hänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin
käytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista
omantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön
jälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi
askelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren
isää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän
kuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain
päähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja
jotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin
hyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä
sai hänet horjumaan.

-- Rakas Anna Mihailovna, -- sanoi hän tuolla ainaisella
tuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, -- miltei mahdotonta
on minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan
ja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä
mahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko
tyytyväinen?

-- Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan;
tiesin miten hyvä olette.

Ruhtinas aikoi lähteä.

-- Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään
kaarttiin... -- Hän hämmentyi: -- Te olette hyvissä väleissä Mihail
Ilarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle
adjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää...

Ruhtinas Vasili hymähti.

-- Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat
Kutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse
kertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta
tahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.

-- Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni...

-- Isä, -- toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, -- myöhästymme.

-- Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?

-- Siis huomenna esitätte keisarille?

-- Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.

-- Ei, luvatkaa, luvatkaa, _Basile_, -- puheli Anna Mihailovna hänen
jälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä.
Aikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin
sopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille
kasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun
tapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli
hänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi
piiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta
todellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen
tehtävänsä nyt suoritettu.




V.


-- Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta
Milanossa? -- sanoi Anna Pavlovna. -- Ja entäs tämä komedia sitten:
'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle.
Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen
toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää
maailma menettäneen päänsä!

Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.

(_Dieu me la donne, gare à qui la touche_",[7] -- sanoi hän (Napoleonin
sanat kruunua päähänsä asettaessaan). -- Kerrotaan hänen olleen
jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, -- lisäsi ruhtinas ja
toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (_Dio mi la dona, gai a
qui la tocca_".

-- Toivon, -- jatkoi Anna Pavlovna, -- että tämä vihdoinkin on se
pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi
kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.

-- Hallitsijat! En puhu Venäjästä, -- sanoi vikomtti kohteliaasti ja
toivottomasti: -- Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig
XVIII:n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei
mitään, -- jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet
rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He
lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.

Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan
nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut
vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi
häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla
piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä
selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä
pyytänyt.

-- Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset -- Condé
suvun vaakuna.

Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.

-- Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, --
jatkoi vikomtti alettua keskustelua, -- niin menevät asiat liian
pitkälle. -- Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia
aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. -- Vehkeilyillä,
väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan
kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin...

Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui
keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna
Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:

-- Keisari Aleksanteri, -- sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina
puhui keisarillisesta perheestä, -- keisari Aleksanteri on ilmoittanut
jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan.
Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään
vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, -- sanoi Anna
Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.

-- Se on epäiltävää, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- _Monsieur le vicomte_
aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän
vaikeaksi entiselleen palautumisen.

-- Kuulemani mukaan, -- puuttui taas Pierre keskusteluun, -- on melkein
koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.

-- Tätä väittävät bonapartistit, -- sanoi vikomtti, vilkaisematta edes
Pierreen. -- Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen
mielipide.

-- Onpas Bonaparte sen lausunut, -- sanoi ruhtinas Andrei
pilkallisesti.

Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän,
vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.

"Minä osoitin heille tien kunniaan", -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan
Napoleonin sanoilla: -- "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni,
he syöksyivät joukoin"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut
oikeus näin sanoa.

-- Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. -- Herttuan
murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina.
Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, -- puheli vikomtti Anna
Pavlovnaan kääntyneenä, -- niin herttuan murhan jälkeen on taivas
saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.

Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä
palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas
takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen
lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.

-- Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, -- hän
lausui; -- ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus,
ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.

-- Jumalani! Jumalani! -- supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.

-- Mitä sanoittekaan, _monsieur Pierre_, pidättekö murhaa sielun
suuruutena' -- sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.

-- Ah! Oh! -- kuului joka puolelta.

-- Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi
mäjäytellä kämmenellä polveensa.

Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli
lasiensa kuulijoihin.

-- Puhun täten sentähden, -- jatkoi hän epätoivoisena, -- että
bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta
Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja
sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.

-- Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? -- sanoi Anna Pavlovna.

Mutta Pierre jatkoi puhettaan.

-- Ei, -- lausui hän, innostuen yhä enemmän: -- Napoleon on suuri,
sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja
säilytti kaiken hyvän -- kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja
painovapauden -- ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.

-- Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle
kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin
häntä suurena ihmisenä, -- sanoi vikomtti.

-- Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle
vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja
sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, --
jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä
välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa
mahdollisimman räikeästi.

-- Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?... Tämän jälkeen ...
mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? -- toisti Anna Pavlovna.

-- _Contrat social_, -- lausu vikomtti hymyillen hillitysti.

-- En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.

-- Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, --
keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.

-- Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole
pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen
häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet
on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.

-- Vapaus ja yhdenvertaisuus, -- lausui vikomtti pilkallisesti, aivan
kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle
nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: -- ne ovat vain
heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken
ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan
julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen
jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta,
mutta Bonaparte sen hävitti.

Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin
vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna
kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa
maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan
Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja
hyökkäsi puhujan kimppuun.

-- Mutta, rakas _monsieur Pierre_, -- sanoi Anna Pavlovna, -- miten lie
miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa
vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?

-- Minäpä kysyisin, -- sanoi vikomtti, -- miten _monsieur_ selittää
brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei
lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.

-- Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? -- sanoi pikku
ruhtinatar. -- Kauheata! -- Ja hän kohautti olkapäitään.

-- Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, -- virkkoi ruhtinas Hippolyt.

Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen
kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset,
jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi
hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja
vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen
hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin
anteeksi pyytävän näköiseksi.

Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini
ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.

-- Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, -- sanoi ruhtinas
Andrei. -- Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa
eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot.
Minusta ainakin näyttää siltä.

-- Niin, niin, tietysti, -- tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan
saamastaan avusta.

-- Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla
ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta
onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.

Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden
ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.

Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään,
hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.

-- Olen tänään kuullut, -- hän alkoi, -- erinomaisen huvittavan jutun
Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi,
että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.

Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin
ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat
pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan
kuuntelemaan.

-- Moskuussa oli yksi rouva, _une dame_. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän
tarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen
maku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi...

Tässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi
vaikea muistaa.

-- Hän sanoi ... niin, hän sanoi: "tyttö, otta päälle livrean, mennän
minun kanssa vaunun takana teke visitti".

Tässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen
kuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin
monet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.

-- Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä
hiukset meni hajalle...

Tässä hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan purskahti katkonaiseen
nauruun ja naurun keskitse sai hän sanotuksi:

-- Ja koko maailma sai tietää... Tähän juttu loppuikin. Ja vaikkakin
oli käsittämätöntä, miksikä hän sen kertoi, ja miksikä se välttämäti
oli kerrottava venäjäksi, niin olivat Anna Pavlovna ja monet muut
kuitenkin kiitollisia ruhtinas Hippolytille hänen ystävyydestään, sillä
täten hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista
hyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku
asioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja
siitä, missä ja koska taas tavataan.




VI.


Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat
alkoivat hajautua.

Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja
harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten
sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua,
toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen
miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman
hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen
kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes
kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja
tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin
kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme.
Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on
antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:

-- Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte
mielipiteenne, rakas _monsieur Pierre_.

Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä
kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään
erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet
mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo
poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.

Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen
harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa
lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt
eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren
vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.

-- Menkäähän, Annette, vilustutte, -- puheli pikku runtinatar,
lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. -- C'est arrêté,[8] -- lisäsi
hän hiljaa.

Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa
naittamishankkeistaan.

-- Luotan teihin, rakas ystävä, -- puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, --
te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä
asiasta arvelee. Näkemiin, -- ja hän poistui eteisestä.

Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen
puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.

Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin,
seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali,
toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille
käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin
kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa
mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.

-- Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, -- sanoi
ruhtinas Hippolyt: -- ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta,
verraton?

-- Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, -- vastasi ruhtinatar,
haivenista huultaan kohauttaen. -- Siellä ovat seurapiirin kaikki
kaunottaret.

-- Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, -- lausui ruhtinas
Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi
sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että
palvelijakin sai häneltä sysäyksen.

Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä
eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla,
vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin
olisi hän syleillyt nuorta naista.

Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja
kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä
ja uniselta hän näytti.

-- Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.

Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman
kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti
juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona
palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.

-- _Princesse, au revoir_,[9] -- hän huusi, kangertaen kielellään,
kuten jaloillaankin.

Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen
miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta
hääräilikin vain esteenä.

-- Päästäkäähän, herraseni, -- sanoi ruhtinas Andrei kuivan
epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien
vaunuihin.

-- Odotan sinua, -- lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.

Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä.
Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia,
jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.

       *       *       *       *       *

-- Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen
suloinen, -- puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen
vaunuihin. -- Kerrassaan suloinen. -- Hän suuteli sormiensa päitä. --
Ja täydellinen ranskatar.

Hippolyt nauraa pyrähti.

-- Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka
olettekin niin viattoman näköinen, -- jatkoi vikomtti. -- Säälikseni
käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin
hallitsevan henkilön veroinen.

Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:

-- Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia.
On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.

Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni
aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti
umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi
reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä
sattui.

-- Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy
sairaaksi, -- puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja
hieroi valkeita, pieniä käsiään.

Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti
säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.

-- Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein
ymmärrä asiaa... Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta
en taida sitä oikein lausua... Mutta ei ainakaan valtiollisen
tasapainon avulla...

Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset
keskustelut.

-- Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä
ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut?
Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? -- kysyi ruhtinas
Andrei hetkisen vaiti oltuaan.

Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.

-- Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.

-- Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.

Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa
ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen
vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin
palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin,
tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas
Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa."
Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut
mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt
puhui. Pierre hierusti otsaansa.

-- Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, -- sanoi hän, tarkoittaen
abottia, jonka oli tavannut illanvietossa.

-- Mitäpäs houreista, -- keskeytti hänet ruhtinas Andrei, -- puhukaamme
mieluummin asiasta. -- Oletko käynyt hevoskaartissa?

-- En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa,
mitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan.
Jos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin
valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja
Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan...

Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille
puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin
voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin
kysymykseen.

-- Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei
olisi sotia olemassakaan, -- hän sanoi.

-- Se olisi verratonta, -- Pierre sanoi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

-- Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule
olemaan...

-- Mutta miksi lähdette te sotaan? -- kysyi Pierre.

-- Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... -- Hän
vaikeni. -- Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!




VII.


Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei
vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama
ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre
pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli
yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin
vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti
nojatuolin.

-- Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? -- alkoi
ruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän
sovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan
kaikki tyhmiä, _messieurs_, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa
anteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te
aimo riitelijä, herra Pierre.

-- Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan,
-- sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja
nuorukaisen välisissä suhteissa).

Ruhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.

-- Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. -- En käsitä, en lainkaan
käsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme
mitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette?
Alituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin
asema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä
tuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: "c'est ça le
fameux prince André?" Ma parole d'honneur![10] (Hän alkoi nauraa.)
Kaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla
sivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan
sangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian
sangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?

Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä
keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.

-- Milloin matkustatte? -- hän kysyi.

-- Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo
kuulla siitä puhuttavan -- tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla
oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna
Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä,
sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. -- Tänään
ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet... Ja sitten,
tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua
kauhistaa! minua kauhistaa! -- kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa
vavahteli.

Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi
ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän
itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:

-- Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?

-- Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse
hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee
maalle yksikseni.

-- Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, -- sanoi hiljaa ruhtinas
Andrei.

-- Joka tapauksessa yksikseni, ilman _minun_ ystäviäni... Ja tahtoo,
etten pelkäisi.

Hänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt
kasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin
eläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi
pitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta
sentään koko jupakka oli lähtösin.

-- Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, -- sanoi
ruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.

Ruhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.

-- Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut...

-- Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, -- sanoi
ruhtinas. -- Menehän nukkumaan.

Ruhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli
vavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua
pitkin huonetta.

Pierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin
ruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin
hänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi
paikoilleen.

-- Mitä välittäisin _monsieur_ Pierrestä, -- sanoi yhtäkkiä pikku
ruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. --
Kauvan jo olen aikonut sinulta kysyä _André_: miksi olet niin
muuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua.
Miksi?

-- _Lise!_ -- lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.

Mutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea
kuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan;
mutta tämä jatkoi kiireesti:

-- Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko
tällainen puolisen vuotta sitten?

-- Lise, lopettakaa, pyydän, -- sanoi ruhtinas terävämmin.

Pierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja
astui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella
itkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.

-- Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan
teille, olen itse kokenut ... minkätähden ... koska... Ei. suokaa
anteeksi, vieras on täällä liikaa... Ei, rauhoittukaa... Hyvästi...

Ruhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.

-- Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi
sallia, että menettäisin hauskan illan.

-- Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, -- jatkoi ruhthiatar voimatta
pidättää kiukun kyyneliä.

-- _Lise_, -- sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti
huomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.

Yhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla
kasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi;
kulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen
kasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan
mutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.

-- Jumalani, Jumalani! -- sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen
käteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.

-- Hyvää yötä, _Lise_, -- sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli
kohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan
käsi.




VIII.


Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua.
Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.

-- Menkäämme illalliselle, -- sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen
ja lähti astumaan ovea kohti.

He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä
kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli
uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa.
Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua.
Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja
että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre
vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.

-- Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon:
älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi
tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä
ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja
auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään
kelpaa... Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki
hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin
kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet
huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie
vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa
samalla palkilla... Ja silloin!...

Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.

Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat
entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.

-- Vaimoni, -- jatkoi ruhtinas, -- on verraton nainen. Hän on niitä
harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan
rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen
päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.

Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä
Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät
sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia.
Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen
eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen,
loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä
elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta
hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.

-- Sinä et käsitä, miksi näin puhun, -- hän jatkoi. -- Onhan se
kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen
elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. -- Sinä
sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni
päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä,
-- ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan
menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja
voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua
kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus,
mitättömyys, -- siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt
sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään
en kelpaa. Je _suis très aimable et très caustique_,[11] -- hän jatkoi,
-- ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri,
jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit,
mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä
naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys,
mitättömyys kaikessa -- siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä
alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet
jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään!
Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, -- lopetti
ruhtinas Andrei.

-- Minusta tuntuu naurettavalta, -- sanoi Pierre, että _te, te
itseänne_ pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki,
kaikki edessänne. Ja te...

Hän ei sanonut _mitä te_, mutta äänestään saattoi huomata, miten
suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä
tulevaisuudessa.

"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas
Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että
ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka
Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin
voisimme ilmaista käsitteellä -- tahdon voima. Pierre oli aina
ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten
ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän
luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten
hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti
ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä
itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena,
päinvastoin voimana.

Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten,
ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin
kuin rasva pyörille.

-- _Je suis un homme fini_,[12] -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitäpäs
minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, -- hän sanoi, oltuaan
hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.

Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.

-- Mutta mitä on minusta puhuttavaa? -- sanoi Pierre, vetäen suunsa
huolettomaan, iloiseen hymyyn. -- Mikä minä olen? _Je suis un
bâtard_![13] -- Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että
näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön,
osaton... Ja sikseen, totta... -- Mutta hän ei sanonut, _mikä on
totta_. -- Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä
vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän
kanssanne.

Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä,
hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden
tietoisuus.

-- Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä
ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla.
Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään
seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi.
Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja
kaikenlaiset...

-- Mitä tehdä, rakkaani? -- sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, --
naiset, rakkaani, naiset!

-- En ymmärrä, -- Andrei vastasi. -- Kunnolliset naiset, se on toinen
asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!

Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää
tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein
sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.

-- Arvatkaappas mitä, -- sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle
odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: -- todentotta, olen
kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään,
mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut
minut tänään luokseen, en mene.

-- Anna kunniasanasi, ettet mene!

-- Kunniasanani!




IX.


Kello kävi jo kahta, kun Pierre lähti ystävänsä luota. Oli kesäkuun
kirkas yö. Pierre otti ajurin ja aikoi lähteä kotiin. Mutta mitä
lähemmäksi hän saapui kotiaan sitä selvemmin hän tunsi, ettei voisi
nukkua tällaisena yönä, joka enemmän muistutti aamua tai iltaa kuin
yötä. Kadut olivat autiot, ja selvästi saattoi nähdä päästä toiseen.
Ajaessaan Pierre muisti, että Anatol Kuragin luo tänä iltana piti
kokoontua tavallinen peliseurue, ja että pelin loputtua alkaisi
tavanmukainen juopottelu, joka aina päättyy Pierren lempihuvitteluun.

"Olisipa hauska lähteä Kuraginin luo", -- hän ajatteli. Mutta heti
muisti hän ruhtinas Andreille antamansa kunniasanan. Mutta samalla hän
myös tunsi vastustamattoman halun vielä viimeisen kerran nauttia tuosta
hänelle niin rakkaaksi käyneestä irstaasta elämästä -- ja tämä tunnehan
on niin ominainen kaikille heikoille luonteille -- ja hän päätti
lähteä. Ja heti pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei kunniasanalla ole
mitään merkitystä, koska hän jo ennen oli luvannut saapua Anatolin luo;
ja lopuksi hän päätteli, että kaikki tällaiset kunniasanat ovat vain
ehdollisia käsitteitä, joilla ei ole mitään määrättyä ja varmaa
merkitystä, erittäinkään silloin, kun ajattelee, että jo huomenna hän
voi kuolla tai saattaa hänelle tapahtua jotain tavatonta, niin ettei
enää olekkaan ei kunniallista eikä kunniatonta.

Tällaiset mietteet usein hävittivät Pierren päätökset ja aikeet. Hän
lähti Anatol Kuraginin luo.

Anatol asui suuressa kivitalossa lähellä hevoskaartin kasarmia.
Saavuttuaan tämän talon edustalle Pierre lähti nousemaan valaistuja
ulkoportaita myöten pääkäytävään ja astui avoimesta ovesta eteiseen.
Täällä ei ollut ketään; tyhjiä pulloja, kalosseja ja viittoja oli hujan
hajan; löyhkyi viiniltä, kuului epäselvää puhetta ja huutoa.

Illallinen oli jo syöty ja peli lopetettu, mutta vieraat eivät vielä
olleet lähteneet. Pierre heitti viitan harteiltaan ja astui
etuhuoneeseen, missä pöydällä virui illallisen tähteitä ja eräs
palvelija salavihkaa tyhjenteli lasien pohjia. Kolmannesta huoneesta
kuului hälinää, naurua, tuttavain huutoja ja karhun mörinää.
Kymmenkunta nuorukaista hääri touhussaan avonaisen akkunan luona. Kolme
miestä väänsi karhunpennun kanssa; eräs heistä kuletti sitä kahleissa
ja äksytti toveriensa kimppuun.

-- Pidän Steevensin puolesta satasen! -- huusi joku.

-- Katsokaa, ettei auteta! -- huusi toinen.

-- Minä pidän Dolohovin puolesta! -- huusi kolmas. -- Erota, Kuragin,

-- Jättäkäähän Mishka[14] rauhaan, täällä on veto kyseessä.

-- Yhdellä henkäyksellä, muuten on veto menetetty, -- huusi neljäs.

-- Jaakko, tuo pullo, Jaakko! huuteli itse isäntä, pitkä kaunis mies.
Hän seisoi joukon keskellä. Hän oli heittänyt takin yltään, ja hänellä
oli nyt ainoastaan ohut paita, jonka rinta rehotti avollaan. Seis,
hyvät herrat. Tuossapas hän on, Petrusha, rakas ystäväni, -- hän puheli
huomattuaan Pierren.

Akkunan luota huudettiin Pierrelle: "tule tänne -- erota veto!" Tämä
ääni, joka kuulosti selvältä, pisti erityisesti Pierren korviin tässä
humalaisten rähinässä. Huutaja oli lyhyläntä Semjonovin kaartin
upseeri, jolla oli kirkkaat vaaleansiniset silmät. Hänen nimensä oli
Dolohof. Hän oli tunnettu peluri ja tappelija ja Anatolin asuintoveri.
Pierre hymyili ja katseli iloisena ympärilleen.

-- En lainkaan ymmärrä. Mikä on kyseessä?

-- Odottakaahan, hän on aivan selvä. Antakaa pullo, -- sanoi Anatol ja
otettuaan pöydältä lasin hän astui Pierren luo.

-- Ennen kaikkea juo.

Pierre tyhjensi lasin lasilta katsellen kulmainsa alta humalaisia
vieraita, jotka taas olivat kokoontuneet akkunan luo, ja kuunteli
heidän puheitaan. Anatol täytteli hänen lasiaan ja kertoi, etlä Dolohof
on lyönyt vedon englantilaisen meriupseerin Steevensin kanssa siitä
että juo pullon rommia istuen jalat riipuksissa kolmannen kerroksen
akkunalaudalla.

-- No, juohan loppuun! -- sanoi Anatol ojentaen Pierrelle viimeistä
lasia, -- muuten en päästä!

-- En juo, en tahdo, -- sanoi Pierre, töytäsi Anatolin syrjään ja meni
akkunan luo.

Dolohof piti englantilaista kädestä ja lausui selvästi ja täsmällisesti
vedon ehdot, vilkaisten sitä tehdessään etenkin Anatoliin ja Pierreen.

Dolohof oli keskikokoinen, kiharatukkainen mies, kirkkaine
vaaleansinisine silmineen. Hän oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias.
Hänellä oli ajeltu ylähuuli, kuten kaikilla jalkaväen upseereilla
siihen aikaan, ja siksipä näkyikin hänen suunsa niin selvästi. Ja tämä
suu se olikin hänen kasvoissaan merkittävin. Sen piirteet olivat
ihmeteltävän hienosti kaartuneet. Keskikohdaltaan oli ylähuuli
tarmokkaasti, terävän kiilan tavoin laskeutunut tyrnevälle alahuulelle,
ja täten syntyneissä kulmuksissa leikki alituisesti jonkinlainen
kaksoishymy; ja kaikki tämä yhtyneenä lujaan, rohkeaan ja viisaaseen
katseeseen teki sellaisen vaikutuksen, ettei näitä kasvoja voinut olla
huomaamatta. Dolohof oli varaton, eikä hänellä ollut mitään
erityisempiä suhteitakaan. Vaikka Anatol kuluttikin vuosittain kymmeniä
tuhansia, saattoi Dolohof kuitenkin asua hänen kanssaan, vieläpä oli
hän järjestänyt asiansa niinkin hyvin, että kaikki heidän tuttavansa
kunnioittivat häntä enemmän kuin Anatolia. Dolohof oli mestari kaikissa
peleissä ja voitti melkein säännöllisesti. Ja miten paljon hän joikaan,
milloinkaan hän ei menettänyt järkeään. Sekä Kuragin että Dolohof
olivat sen aikuisen Pietarin kuuluisuuksia remustelijain ja huimapäiden
joukossa.

Rommipullo tuotiin; kaksi palvelijaa irroitti akkunakehystä, joka
vaikeutti ulkokaiteella istumista. Mies pahat olivat nähtävästi
hätääntyneet humalaisten huudoista ja neuvoista ja olivat aivan
töperryksissä.

Voitonvarmana astui Anatol akkunan luo. Hän tahtoi jotain särkeä. Hän
sysäsi palvelijat syrjään ja tarttui kehykseen, mutta se ei
hievahtanutkaan. Helisten särkyivät ruudut.

-- Koetappas sinä karhu, -- sanoi hän Pierrelle.

Pierre tarttui niskapuuhun, tempasi, ja rätisten taipui tamminen kehys.

-- Vedä se kokonaan pois, muuten luulevat, että siihen tartun, -- sanoi
Dolohof.

-- Englantilainen kerskailee ... mitä? onko hyvä? ... -- puhui Anatol.

-- Hyvä on, -- Pierre sanoi, katsellen Dolohovia, joka rommipullo
kädessä astui akkunan luo, mistä näkyi aamu- ja iltaruskon syleilemä
taivaanlaki.

Dolohof hyppäsi pulloineen akkunalle.

"Kuulkaahan!" -- huusi hän.

Kaikki vaikenivat.

-- Veto on (hän puhui ranskaa, jotta englantilainen ymmärtäisi, mutta
tämä ranska ei ollut suinkaan kehutlavaa). Veto on viisikymmentä
imperiaalia, tahdotteko kohottaa sadaksi? -- lisäsi hän englantilaiseen
kääntyen.

-- En, olkoon viisikymmentä, -- vastasi englantilainen.

-- Hyvä, viisikymmentä imperiaalia on veto -- minä juon pullon rommia
yhteen henkäykseen istuen tuossa akkunavietteellä (hän kumartui ja
osoitti viettävää seinän ulkonemaa) enkä pidä mistään kiinni... Niinkö?

-- Sangen hyvä, -- sanoi englantilainen.

Anatol kääntyi englantilaiseen, tarttui hänen hännystakkinsa nappiin ja
katsellen häntä korkeudestaan (englantilainen oli lyhytkasvuinen)
toisti hänelle englanniksi vedon ehdot.

-- Odottakaahan! Dolohof huusi, lyöden pullolla akkunaan, jotta häntä
kuunneltaisi. -- Odota, Kuragin; kuulkaa. Jos joku tekee saman, maksan
minä sata imperiaalia. Ymmärrättekö?

Englantilainen nyökäytti päällään, mutta vaikea oli päättää, suostuiko
hän tähän uuteen vetoon tai ilmoittiko hän vain ymmärtäneensä Dolohovin
sanat. Anatol yhä vain riippui englantilaisen napissa, ja vaikka tämä
alati nyökkäämällä ilmoitti kaikki ymmärtäneensä, niin käänsi hän
kuitenkin Dolohovin sanat englanniksi. Nuori hinterä poikanen,
henkivartiahusaari, joka illan kuluessa oli hävinnyt aimo summan,
hypähti akkunalle ja kurottautui katsomaan alas.

-- Uu! ... uu! ... uu! ... huudahti hän katsellessaan katukivitystä.

-- Pysy alallasi! -- huusi Dolohof ja kiskasi upseerin akkunalta.
Kannuksiinsa takertuen tämä lensi akkunalta ja kuukahti kompuroiden
huoneeseen.

Asetettuaan pullon akkunalle Dolohof hiljaa ja varovaisesti ryömi
akkunasta. Hän päästi jalkansa riipuksiin pidellen käsillään
akkunanpielistä, sovittelihe istumaan ja saatuaan hyvän asennon päästi
irti kätensä. Sitten siirrähti hän hiukan oikealle, hiukan vasemmalle
ja otti pullon. Anatol toi kaksi kynttilää ja asetti ne akkunalle,
vaikka ulkona jo olikin täysi päivä. Kynttilät valaisivat Dolohovin
paidan selkämyksen ja kiharaisen pään. Koko seurue pakkautui akkunan
luo. Englantilainen seisoi likinnä akkunaa. Pierre hymyili ja oli
vaiti. Eräs seuralaisista, joka iältään oli muita vanhempi, tunkeutui
pelästyneen ja suuttuneen näköisenä akkunan luo ja tahtoi tarttua
Dolohovin paidan kaulukseen.

-- Hyvät herrat, tämä on järjetöntä; hän menettää henkensä, -- sanoi
tämä seurueen järkevin ihminen.

Anatol pidätti hänet.

-- Älä koske, säikäytät hänet, hän putoaa. Silloin?... Mitä
silloin?... Häh?...

Dolohof katsoi taakseen, tarttui taas akkunanpieluksiin ja paranteli
asentoansa.

-- Ken minua vielä häiritsee, sanoi hän, harvakseen päästellen sanoja
puristettujen ohkaisten huuliensa välistä, -- hänet minä hetipaikalla
syöksen tuonne. No!...

Sanottuaan "no!" hän käänsi päänsä, irroitti kätensä, otti pullon ja
vei sen huulilleen. Hänen päänsä painui taaksepäin, vapaa kätensä
kohoutui, arvatenkin tasapainon vuoksi.

Eräs palvelija, joka kokoili lasinsiruja lattialta, jäi köyryiseen
asentoonsa ja katsoa tuijotti akkunaan ja Dolohovin selkään. Anatol
seisoi suorana, silmät selällään. Englantilainen katseli huulet
töröllään sivulta. Järkevä herrasmies pakeni huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan, heittäytyi sohvalle ja kääntyi selin akkunaan. Pierre oli
peittänyt kasvonsa käsillään, ja vaikkakin hänen kasvoilleen oli jäänyt
heikko hymy, huomasi sentään selvästi, että ne kuvastivat pelkoa ja
kauhua. Kaikki olivat vaiti. Pierre päästi kädet kasvoiltaan: Dolohof
istui yhä samassa asennossa, pää oli taipunut sentään entistään
taammas, niin että niskakiharat koskettelivat paidankaulusta, ja pulloa
pitelevä käsi kohoutui, joskin vaivoin ja vapisten, yhä ylemmäs. Pullo
nähtävästi tyhjeni, kohoten yhä ylemmäs ja taivuttaen samalla päätä
taaksepäin. "Miksi kestää tätä niin kauvan?" ajatteli Pierre. Hänen
mielestään oli aikaa kulunut jo yli puolen tunnin. Yhtäkkiä väännähti
Dolohovin selkä taaksepäin, ja hänen kätensä alkoi vapista; tämä
väännähtys sai koko ruumiin liikkumaan, ja se hetkahti taaksepäin,
käden ja pään yhä kovemmin vavistessa. Toinen käsi alkoi hapuilla
akkunanpielusta, mutta laskeutui taas vähitellen. Pierre sulki taas
silmänsä ja päätti mielessään, ettei enää koskaan niitä avaa. Äkkiä
tunsi hän liikettä ympärillään. Hän katsahti akkunaan: Dolohof seisoi
akkunalla, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta iloiset.

-- Tyhjä on!

Hän heitti pullon englantilaiselle, joka näppärästi sieppasi sen
ilmasta. Dolohof hypähti lattialle. Hänestä tuli vahva rommin löyhkä.

-- Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! --
huudettiin eri suunnilta.

Englantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan
ja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.

-- Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, -- hän
huusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen ... käskekää
tuomaan.

-- Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.

-- Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan?
Portaillakin päätäsi pyörryttää, -- huudettiin eri puolilta.

-- Minä juon, tuokaa pullo rommia! -- huusi Pierre päättävästi, takoen
humalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.

Toverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että
työnsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.

-- Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, --
odottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta
huomenna, nyt lähdemme kaikin ----ään.

-- Lähtekäämme, -- kirkui Pierre, -- lähtekäämme!... Ja Mishkan otamme
mukaan.

Ja hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi
pyöriä sen kanssa ympäri huonetta.




X.


Ruhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa
lupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin
vänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin
seurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi
ja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna
palasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien
luo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut
vuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin.
Jumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt
hän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p:nä lähtenyt
Pietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti
saavuttaa se Radsivilovin tiellä.

Rostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja
nuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot
onnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle.
Tämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin
tyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa,
joita tuli ja meni lakkaamatta.

Kreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen
hän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä
lasten paljous -- niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen
liikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki
hänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna
Mihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös
vierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja
seurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa.
Nuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista.
Kreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja
kutsui kaikkia päivällisille.

"Olen sangen, sangen kiitollinen teille, _ma chère_ tahi _mon cher_
omasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (_Ma chère_ tahi
_mon cher_ sanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja
alemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten
loukkaannun, _mon cher_. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen
puolesta, ma chère." Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta,
samalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän
samalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen
täyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan
jonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi
nojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja
elämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja
ruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli
terveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui
kehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta
velvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen
harmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän
eteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen
marmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle.
Täällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja
porsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille
tamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin,
aatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle:
"No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin", puheli
hän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. "Pääasia on --
tarjoileminen. Niinpä niin..." Ja hän lähti taas, tyytyväisenä
huoahtaen, vierashuoneesen.

-- Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! -- ilmoitti kreivittären
jättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär
mietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti
hänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.

-- Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, -- hän sanoi. -- Olkoon
menneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä
tulemaan -- sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut
sanoa: "no, lyökää häntä nyt kylliksenne!"

Kuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen
astui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.

"Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan ... hän on ollut sairas
lapsi rukka ... tanssiaisissa Rasumovskien luona ... ja kreivitär
Apraksin ... minä olen ollut niin onnellinen..." puhelivat naiset
innokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat
hameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja
alkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman,
sitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan:
"Olen ylen iloinen; äidin terveys ... ja kreivitär Apraksin", ja taas
kahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja
lähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään
tapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi
Besuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin
sopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.

-- Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, -- lausui vieras: -- hänen
terveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama
mielipaha varmaankin vie häneltä hengen!

-- Mikä sitten? -- kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi tietänyt,
mitä vieras tarkoitti, vaikka hän ainakin viisitoista kertaa oli
kuullut syyn kreivi Besuhovin mielipahaan.

-- Sellaista on nykyaikainen kasvatus! Jo ulkomailla, -- jatkoi vieras,
-- tämä nuorukainen oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt kerrotaan
hänen Pietarissa tehneen sellaisia kauhutöitä, että poliisi on hänet
karkoittanut sieltä.

-- Jopa nyt! -- sanoi kreivitär.

-- Hän oli valinnut huonoja ystäviä, -- puuttui puheeseen Anna
Mihailovna. Kerrotaan että hän ruhtinas Vasilin pojan ja erään
Dolohovin seurassa on tehnyt, Jumala ties mitä. Saivatpas siitä
molemmat. Dolohof on alennettu sotamieheksi, ja Besuhovin poika on
lähetetty Moskovaan. Anatol Kuraginin asian hänen isänsä jotenkuten
sotki, mutta karkoitettiin hänkin sentään Pietarista.

-- Mutta mitä he sitten oikeastaan tekivät? -- kysyi kreivitär.

-- He ovat todellisia rosvoja, erittäinkin Dolohof, sanoi vieras. Hän
on Maria Ivanovna Dolohovin poika. Äiti sellainen kunnioitettava
ihminen, ja entäs poika? ajatelkaahan: kolmisin olivat he saaneet
jostain karhun, asettivat sen keskelleen vaunuihin ja veivät sen
näyttelijättärien luo. Poliisi riensi heitä hillitsemään. Nämä
poliisiin käsiksi, sitoivat hänet selin karhun selkään ja sysäsivät
karhun kanavaan; karhu uida pulikoi, ja poliisi on selässä.

-- Hauskalta mahtoi, _ma chère_, poliisi näyttää, -- huudahti kreivi
nauruun pakahtumaisillaan.

-- Ah, kauheata! Mitä siinä on naurettavaa, kreivi?

Mutta tahtomattaankin nauroivat naiset itsekin.

-- Vaivoin pelastettiin onneton, -- jatkoi vieras. -- Näin järkevästi
huvittelee kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin poika! -- hän lisäsi.
-- Ja on kerrottu, miten hän on hyvin kasvatettu ja viisas. Mihin on
nyt vienyt ulkomaalainen kasvatus? Toivon, ettei kukaan täällä
seurustelisi hänen kanssaan, vaikka hän onkin niin rikas. Minulle
aijottiin esittää hänet. Kieltäydyin jyrkästi: minulla on tyttäriä.

-- Miksi sanotte, että tämä nuorukainen on niin rikas? -- kysyi
kreivitär, kääntyen neitosista, jotka heti tämän huomattuaan alkoivat
jutella keskenään, eivätkä olleet kuuntelevinaan kreivittären
puhetta. -- Kreivi Besuhovillahan on ainoastaan aviottomia lapsia.
Tietääkseni ... on Pierrekin avioton.

Vieras häiläytti kädellään.

-- Hänellä on luullakseni ainakin kaksikymmentä aviotonta.

Ruhtinatar Anna Mihailovnakin takertui keskusteluun; nähtävästi hän
tahtoi näyttää, minkälaisia suhteita hänellä on ja miten hyvin hän
tuntee suuren maailman asiat.

-- Näin on asia, -- hän sanoi merkitsevästi ja melkein kuiskaten. --
Kreivi Kirill Vladimirovitshin maine on tunnettu... Lastensa luvunkin
hän jo on unohtanut, mutta tämä Pierre on ollut hänen lemmikkinsä.

-- Miten kaunis olikaan ukko vielä viime vuonna! -- sanoi kreivitär. --
Kauniimpaa miestä en milloinkaan ole nähnyt.

-- Nyt on hän kovin muuttunut, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Niin, minun
piti sanoa, -- hän jatkoi: -- ruhtinas Vasili on vaimonsa kautta koko
omaisuuden perillinen, mutta isä on suuresti rakastanut Pierreä,
toimittanut hänelle kasvatuksen ja kirjoittanut keisarille ... niin
että vaikea on sanoa, kenpä hänen kuoltuaan (hän on niin heikko, että
joka hetki odotetaan kuolemaa, ja _Lorrain_ on saapunut Pietarista) saa
tämän suunnattoman omaisuuden, Pierrekö, vai ruhtinas Vasili.
Neljäkymmentä tuhatta sielua ja miljoonat. Minä tiedän omaisuuden
tarkalleen, sillä itse ruhtinas Vasili on minulle kertonut. Ja onpa
Kirill Vladimirovitsh kaukaista sukuakin minulle äidin puolelta. Ja hän
se oli Borikseni risti-isänäkin, -- lisäsi hän, aivan kuin ei tälle
seikalle olisi tahtonut antaa mitään merkitystä.

-- Ruhtinas Vasili saapui eilen Moskovaan. Hän on tarkastusmatkalla,
kerrotaan, -- lausui vieras.

-- Niin, mutta meidän kesken sanottuna, -- puhui Anna Mihailovna, --
tämä on tekosyy; todellisuudessa hän on saapunut Kirill
Vladimirovitshin tähden, kuultuaan, että hän on niin heikkona.

-- Mutta, _ma ehère_, tämä on verraton juttu, kreivi sanoi, ja
huomattuaan, ettei vieras häntä kuunnellut, hän kääntyi neitosten
puoleen: -- mahtoi poliisi olla hauskan näköinen.

Ja kuvailtuaan mielessään, miten poliisi huitoi käsillään, hän taas
pyrskähti äänekkääseen nauruun, joka saattoi koko hänen täytelään
ruumiinsa heilumaan. Näin nauravat ihmiset, jotka elämänsä kaiken ovat
hyvin syöneet ja etenkin juoneet... "Niin, välttämäti meille
päivällisille, tehkää hyvin", hän sanoi.




XI.


Syntyi hiljaisuus. Kreivitär katseli vierasta suloisesti hymyillen,
mutta samalla hän suinkaan ei salannut, että vieras voi lähteä häntä
loukkaamatta. Vieraan tytär jo oikoi vaatteitaan, katsellen kysyvästi
äitiään, kun yhtäkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua ovea läheneviä
naisten ja miesten askelia, joku siellä kompastui tuoliin, ja kaatoi
sen, ja vierashuoneeseen juosta tuoksahti kolmentoista vuotias
tyttönen. Hän pisti äkkiä jotain lyhyen musliinihameensa alle ja
pysähtyi keskelle huonetta. Selvästi huomasi, että hän varomattomasti
paetessaan oli tullut liian kauvaksi. Samassa ilmestyivät ovelle
punakauluksinen ylioppilas, kaartin upseeri, viisitoista vuotias tyttö
ja paksu punaposkinen poikanen lapsen tauttu yllä.

Kreivi hypähti nojatuolistaan ja mennä vaapersi kädet levällään
tyttöstä kohti ja kaappasi hänet juoksusta syliinsä.

-- Kas tässäpä hän on! -- huusi hän nauraen. -- Nimipäiväin viettäjä!
Rakas nimipäiväin viettäjäni!

-- Rakkaani, kaikella on aikansa, -- sanoi kreivitär, tekeytyen
ankaraksi. -- Sinä hänet pilaat hemmoittelullasi, _Elie_, -- lisäsi bän
miehelleen.

-- Hyvää päivää, rakkaani, toivotan onnea, -- sanoi vieras. -- Miten
suloinen lapsi! -- hän lisäsi, kääntyen äitiin.

Tyttösellä oli mustat silmät ja suuri suu; hän ei ollut kaunis, mutta
eläväinen. Hänen hennot lapsenharteensa vavahtelivat kiivaasta
juoksusta ja nyörre-miehustan puristuksesta. Hänen mustat kiharansa
hulmuilivat niskalla, hennot käsivartensa olivat paljaat, pienet
jalkaset pitsisuisissa housuissa ja avonaisissa kengissä. Hän oli siinä
suloisessa iässä, jolloin tyttö ei enää ole lapsi, mutta lapsikaan ei
vielä neitonen. Riuhtaistuaan itsensä isän syleilystä hän juoksi äidin
luo ja välittämättä vähääkään tämän ankarasta huomautuksesta kätki
hehkuvat kasvonsa hänen pitsiseen mantteliinsa ja remahti nauramaan.
Häntä jokin seikka nauratti, ja katkonaisesti hän puhui nukesta, jonka
veti hameensa alta.

-- Näettekö?... Nukke... Mimi... Näettekö?

Ja enempää Natasha ei voinut puhua (hänestä tuntui kaikki
naurettavalta). Hän vaipui taas äitinsä helmaan ja nauraa helitti niin
äänekkäästi ja heleästi, että kaikki, keimaileva vieraskin, väkisinkin
hertyivät nauramaan.

-- No, mene, mene tollukoinesi, -- puhui äiti teeskennellyn ankarana
sysäten tyttöä luotaan. -- Tämä on nuorin tyttäreni, -- hän sanoi,
vieraaseen kääntyen.

Natasha nosti hetkeksi kasvonsa äidin pitsimanttelista ja katseli häntä
silmiin läpi naurun kyynelten ja kätki taas päänsä helmaan.

Vieras, joka täten oli pakotettu ihailemaan tätä perhekohtausta, piti
velvollisuutenaan yhtyä siihen jollakin tavalla.

-- Sanokaahan, rakkaani, -- hän sanoi, kääntyen Natashaan, -- miten on
tämä Mimi teille sukua? Varmaankin tytär?

Natashaa ei miellyttänyt tämä lapsellinen puhuttelutapa. Hän ei
vastannut mitään, katsahtihan vain totisena vieraaseen.

Sillä välin oli nuori polvi: Boris -- upseeri, ruhtinatar Anna
Mihailovnan poika, Nikolai -- ylioppilas, kreivin vanhin poika, Sonja
-- kreivin viidentoista vuotias veljentytär, ja pikku Petrusha --
kreivin nuorin poika, asettuneet istumaan vierashuoneeseen. Selvästi
huomasi, miten he koettivat hillitä itseään ja pidätellä sopivaisuuden
rajoissa hilpeyttään ja iloaan, joita uhkasi heidän jokainen
piirteensä. Huomasi, että sisähuoneissa, mistä he olivat tulleet
sellaisella jyryllä, heillä oli ollut iloisempia keskusteluaineita kuin
vierashuoneessa, missä puhuttiin kaupungin jouruista, ilmasta ja
kreivitär Apraksinista. Silloin tällöin he vilkuilivat toisiinsa ja
vaikea heidän oli pidättyä naurusta.

Nuorukaiset, ylioppilas ja upseeri, olivat lapsuuden ystävät ja
samanikäiset; molemmat olivat he kauniit, mutteivät lainkaan toistensa
näköiset. Boris oli vaaleanverevä, pitkä nuorukainen, jolla oli
säännölliset, hienot piirteet ja rauhallisen kaunis ilme; Nikolai oli
lyhyläntä kiharatukkainen, ja ilme hänen kasvoillaan oli avonainen.
Hänen ylähuulessaan eroitti jo mustia haivenia, ja hänen kasvonsa
uhkuivat yritteliäisyyttä ja innostusta. Nikolai punastui tultuaan
vierashuoneeseen. Huomasi, miten hän yritti jotain lausua, muttei
keksinyt sopivaa; Boris taas oli heti kuin kotonaan ja kertoi
rauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän
ollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja
miten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja
saanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan.
Tämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät
sirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi
itseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti.
Boris ei nauranut.

-- Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan
vaunut? -- hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.

-- Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, -- vastasi äiti hymyhuulin.

Boris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen
lähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut
kiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.




XII.


Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli
neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja
vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa
Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen,
jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien
välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta
palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin
paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja
kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja
joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen
hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä
kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen
mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa
yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä
pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella
neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä
hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että
kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi
hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha,
pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.

-- Niin, _ma chère_, -- sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja
osoittaen poikaansa Nikolaita. -- Nyt on hänen ystävänsä Boris
ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää
sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, _ma chère_.
Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin.
Onpas tämä ystävyyttä! -- sanoi kreivi kysyvästi.

-- Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, -- vieras sanoi.

-- Kauvan on jo puhuttu, -- kreivi sanoi. -- Yhä puhutaan ja puhutaan,
mutta siihen se aina jää. _Ma chère_, sepäs on ystävyyttä! -- hän
toisti. -- Hänestä tulee husaari.

Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.

-- Ei lainkaan ystävyyttä, -- vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi
puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. -- Ei
lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää
sotapalvelukseen.

Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat
häntä hyväksyvästi hymyillen,

-- Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti
Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään
rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? -- sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja
puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle
paljon surua.

-- Olenhan teille jo sanonut isä kulta, -- poika sanoi, -- että jään
luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten
muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei
virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, -- puhui hän, yhä
vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.

Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki
valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.

-- No, no, hyvä! -- sanoi vanha kreivi: -- aina hän kiivastuu. Yhä vaan
Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän
luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, -- hän lisäsi,
huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.

Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi
nuoreen Rostoviin.

-- Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä
ikävöin, -- hän sanoi hellästi hymyillen.

Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden
veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa
keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä
mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta
punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa
Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi,
pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja
lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain
taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä
Sonjaa.

-- Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen
ommellut! -- sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. --
_Cousinage dangereux voisinage_,[15] hän lisäsi.

-- Niin, -- sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma
auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut
kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen
vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia,
jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän
huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä
iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.

-- Kaikki riippuu kasvatuksesta, -- sanoi vieras.

-- Tosiaan, olette oikeassa, -- jatkoi kreivitär. -- Näihin saakka
olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun
täydellisesti, -- puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon
useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän
lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. -- Tiedän, että
aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka
kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei
ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.

-- Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, -- vakuutteli kreivi, jolla
oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea
verrattomana. -- Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä,
_ma chère_!

-- Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, -- sanoi vieras. --
Ruutia.

-- Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen
äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar
hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä
opettamaan.

-- Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä
tällä iällä.

-- Oi, ei, joutavia! -- kreivi sanoi. -- Mitenkäs meidän äitimme
kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?

-- Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään!
-- sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja
hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina
yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä
kieltäisin... Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär
ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen
sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties
häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi.
Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.

-- Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, -- sanoi hymyillen kaunis
Vera.

Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden
ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman
näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei
ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin
kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia
ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen
vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä
tuntui epämiellyttävältä.

-- Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain
tavatonta, -- sanoi vieras.

-- Miksi synnin salaisimme, _ma chère_! Kreivitär rakkaani viisasteli
liiaksi Veraa kasvattaessaan, -- sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä!
tulipa hänestä sentään oiva tyttö, -- hän lisäsi, iskien hyväksyvästi
Veralle silmää.

Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.

-- Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! -- sanoi kreivitär,
saatettuaan vieraat.




XIII.


Kun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo
kasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja
odotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi
jalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti
kuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita,
ei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen
astunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja
piiloutui.

Boris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun
virkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita
kasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä
Boris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti
astumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten
mieltään. "Etsiköön", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt
huoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja
kiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi
heti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi
piilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä
maailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta
nautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen
ovea. Nikolai astui huoneeseen.

-- Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? -- sanoi Nikolai, juosten
Sonjan luo.

-- Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! -- Hän alkoi itkeä.

-- Ei, kyllä tiedän.

-- Jos tiedätte, niin on hyvä, menkää sitten Julien luo.

-- So-o-onja! yksi sana! Voitko näin kiusata itseäsi ja minua
luulottelujen perustalla? -- puhui Nikolai ja tarttui hänen käteensä.

Sonja ei irroittanut kättään ja herkesi itkemästä. Natasha ei
liikahtanut, ei edes hengittänyt ja katseli loistavin silmin
piilopaikastaan. "Mitähän nyt tapahtuu?" hän ajatteli.

-- Sonja! maailma on minulle turhuus! Sinä olet kaikkeni, -- puhui
Nikolai. -- Näytän sen sinulle.

-- Minua ei miellytä tuollaiset puheet.

-- En jatka, annahan anteeksi, Sonja! Hän veti tytön luokseen ja
suuteli häntä.

"Voi, miten kaunista!" -- ajatteli Natasha, ja kun Nikolai ja Sonja
olivat lähteneet huoneesta, nousi hänkin piilopaikastaan, lähti heidän
jälestään ja kutsui Boriksen luokseen.

-- Boris, tulkaa tänne, -- sanoi hän viekkaan merkitsevästi. -- Minun
täytyy puhua teille eräs asia. Tänne, tänne, -- hän puhui ja vei
Boriksen kasvihuoneeseen, siihen paikkaan, missä oli ollut
kätkeytyneenä kukkasammioiden keskessä.

Boris kulki hymyillen hänen jälessään.

-- Mikä on sitten se _eräs asia_? -- hän kysyi.

Natasha hämmentyi, katsahti ympärilleen ja huomattuaan kukkasammiolla
nukkensa kumartui sitä ottamaan.

-- Suudelkaa nukkea, -- hän sanoi.

Boris katseli hellän tutkivasti hänen kiihtyneitä kasvojaan eikä
vastannut mitään.

-- Ettekö tahdo? Tulkaa sitten tänne, -- hän sanoi, meni edemmäs
kukkain keskeen ja heitti nuken kädestään. -- Likemmäs, likemmäs! --
hän kuiskasi.

Hän tarttui Boriksen hihankäänteeseen, ja hänen ihanilla kasvoillaan
kuvastuivat juhlallisuus ja pelko.

-- Tahdotteko sitten minua suudella? -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti,
katsellen hymyhuulin Borista kulmainsa alta ja oli vähällä itkeä
mielenliikutuksesta.

Boris punastui.

-- Miten olette naurettava, Natasha, -- hän sanoi, kumartui tytön
puoleen, käyden yhä punasemmaksi, mutta ei tehnyt mitään, odottihan
vain.

Natasha hypähti yhtäkkiä kukkasammiolle, niin että tuli Borista
pitemmäksi, kiersi ohuet, paljaat kätösensä Boriksen kaulalle ja
siuhtaistuaan päänheitolla hiukset niskalleen hän suuteli häntä
keskelle suuta.

Samassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain
taakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.

-- Natasha, -- sanoi Boris, -- te tiedätte, että teitä rakastan,
mutta...

-- Oletteko rakastunut minuun? -- keskeytti hänet Natasha.

-- Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri... Vielä
neljä vuotta... Sitten pyydän teidän kättänne.

Natasha alkoi miettiä.

-- Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista ... luki hän
ohuvilla sormillaan. -- Hyvä! Onko päätetty?

Ja riemun ja rauhan hymy valaisi hänen kiihtyneet kasvonsa.

-- Päätetty! Boris sanoi.

-- Iäksikö? -- tyttö sanoi. -- Kuolemaanko saakka? Ja tartuttuaan
Boriksen käsivarteen lähti Natasha onnesta säteilevänä työhuoneeseen.




XIV.


Kreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää
ketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin
käskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi
kahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan
kanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista
paluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen
siirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.

-- Sinulle puran sydämeni, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Vähän on meitä
enää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun
ystävyytesi.

Anna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi
ystävättärensä kättä.

-- Vera, -- sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän
nähtävästi ei pitänyt. -- Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan
huomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi...

Kaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan
loukkautuneen.

-- Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin
poistunut, -- hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.

Mutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona
parin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui
aivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja
Natasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran.
Sonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen
näköisinä Veraan.

Oli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta
Verassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.

-- Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, --
hän sanoi, -- onhan teillä oma huoneenne.

Hän otti Nikolailta mustetolpon.

-- Heti paikalla, heti paikalla, -- sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.

-- Kaikki te teette sopimattomaan aikaan, -- sanoi Vera.
Vierashuoneeseenkin äsken juoksitte, niin että kaikki saimme hävetä
teidän puolestanne.

Vaikkakin hän puhui totta, tahi kenties juuri sentähden, ei kukaan
hänelle vastannut, katsahtivathan vain kaikki neljä toisiinsa. Vera ei
pitänyt kiirettä, vaan seisoi paikallaan mustetolppo kädessä.

-- Ja minkälaisia salaisuuksia saattaa olla teidän iällänne Boriksen ja
Natashan ja teidänkin välillänne -- pelkkiä tyhmyyksiä!

-- Entäs sitten, Vera? Eihän tämän asian pitäisi sinua liikuttaa? --
puheli hiljaa ja puolustavasti Natasha.

Hän oli tänään nähtävästi entistään ystävällisempi ja lempeämpi
kaikille.

-- Sangen tyhmää, -- Vera sanoi, -- häpeän puolestanne. Mitä
salaisuuksia?...

-- Kullakin on omat salaisuutensa. Emmehän mekään häiritse sinua
Berginesi, -- sanoi Natasha kiivastuen.

-- Luulenpa, ettette voi häiritä, -- sanoi Vera, -- sillä en käyttäydy
milloinkaan sopimattomasti. Mutta sanonpas äidille, miten sinä
käyttäydyt Boriksen kanssa.

-- Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, -- sanoi Boris, -- en
voi valittaa.

-- Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa
käyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen),
onpa oikein ikävää, -- sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä.
-- Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, -- hän sanoi,
kääntyen Veraan, -- sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei
ole sydäntä, olet ainoastaan _madame de Genlis_ (tämän haukkumanimen,
jota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja
sinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin
paljon kuin sinua haluttaa, -- puhui Natasha kiivaasti.

-- En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten
jälissä...

-- Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, -- sanoi Nikolai, -- on
tarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle
tuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.

He nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.

-- Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, -- sanoi
Vera.

-- _Madame de Genlis! Madame de Genlis!_ -- huutelivat nauravat äänet
oven takaa.

Kaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän
mielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt
välittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili
tukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti
entistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.

       *       *       *       *       *

Vierashuoneessa keskustelu yhä jatkui:

-- _Ah chère_, -- puheli kreivitär, -- ei ole minunkaan elämäni ollut
pelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki,
ettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on
syynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme
maalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan.
Mutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki
järjestänyt? Usein sinua ihmettelen, _Annette_, miten sinä vielä
vanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan,
milloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet
toimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin
mennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.

-- Voi, rakkaani, -- vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. -- Varjelkoon
sinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana
pojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit,
-- hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. -- Käräjöimiseni on minut
opettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan
kirjelappusen: "ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen", ja ajan
ajurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani
ajetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.

-- No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? -- kysyi
kreivitär. -- Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun
Nikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen
käännyit?

-- Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui
kaikkeen, ilmoitti keisarille, -- puhui Anna Mihailovna riemuissaan,
täydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.

-- Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? -- kysyi kreiyitär. -- En ole
häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona.
Varmaankin on hän minut unohtanut, _il me faisait la cour_,[16] --
muisteli kreivitär hymyillen.

-- Yhä ennallaan, -- vastasi Anna Mihailovna, -- ystävällinen
ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen
pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne",
hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen.
Mutta sinä tiedät, _Nathalie_, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen
teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, -- jatkoi Anna
Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, -- niin huonot, että
olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko
omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että
tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten
varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä).
Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen
viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa... Kaikki
toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän
tahdo auttaa ristipoikaansa -- hänhän on Borjan risti-isä -- ja määrää
jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani:
en mitenkään saata häntä varustaa.

Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.

-- Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, -- puhui ruhtinatar, --
mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh
Besuhof ... tämä suunnaton omaisuus ... ja miksi hän elää? Elämä on
hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.

-- Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, -- sanoi kreivitär.

-- Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat
tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan
kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta,
mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä
riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä
on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.

Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa
hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui
eteiseen.

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut
saattamaan heitä ovelle, -- toivota minulle menestystä, -- hän lisäsi
kuiskaten, jottei poika kuulisi.

-- Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? -- kysyi
kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. -- Jos hän on
parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin
ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, _ma
chère_. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo,
ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä
tänään.




XV.


-- _Mon cher Boris_, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär
Rostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta
kadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. -- _Mon
cher Boris_ -- sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja
sovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, -- ole
ystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään
risti-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, _mon
cher_, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla...

-- Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää... --
vastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän
tähtenne.

Vaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei
hän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin
tutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan
lähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin.
Katsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun
ovenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai
kreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän
ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään
enää päästä luokseen.

-- Lähtekäämme siis, -- sanoi Boris ranskaksi.

-- _Mon ami!_ -- sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas
poikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa
tai rohkaista poikaa.

Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.

-- Kyyhkyseni, -- sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä,
ovenvartijaan kääntyen, -- tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan
sangen sairaan ... sentähden olen saapunutkin ... olen hänen
sukulaisensa... En häntä häiritse, kyyhkyseni... Minun tarvitsisi
välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee.
Ilmoita, tee hyvin.

Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi
selin Anna Mihailovnaan.

-- Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, -- huusi
hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä
juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.

Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä
riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana
läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten
yläkertaan.

-- Rakkaani, olet minulle luvannut, -- puheli Anna Mihailovna pojalleen
ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.

Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.

He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin
suojiin.

Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä
vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven
pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa
arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista
mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri
Lorrain.

-- Se on sitten varma? -- puhui ruhtinas.

-- _Mon prince, "errare humanum est", mais_...[17] -- vastasi lääkäri
sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.

-- Hyvä, hyvä...

Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi,
nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme
kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä
kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn
hänen huulilleen.

-- Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme,
ruhtinas... Mutta, miten voi rakas sairaamme? -- kysyi Anna Mihailovna,
aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa,
tuijottavaa katsetta.

Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja
sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän
kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän
kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan
tila oli ylen huono.

-- Todellako? -- huudahti Anna Mihailovna. -- Ah, tämä on kauheata!
Hirveätä ajatella... Tämä on poikani, -- hän lisäsi, osoittaen Borista.
-- Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.

Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.

-- Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette
hyväksemme tehneet.

-- Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna
Mihailovna, -- sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja
hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä
Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan
armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.

-- Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, -- hän lisäsi,
ankarasti katsahtaen Borikseen. -- Olen iloinen... Oletteko täällä
lomalla? -- puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.

-- Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen
palveluspaikkaani, -- vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään
suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut
keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti,
niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.

-- Asutteko äitinne luona?

-- Asun kreivitär Rostovin luona, -- vastasi Boris, lisäten taas:
teidän ylhäisyytenne.

-- Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin
kanssa, -- sanoi Anna Mihailovna.

-- Tiedän, tiedän, -- sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. --
En koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle
karhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu
hän olevan peluri.

-- Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, -- huomautti Anna Mihailovna,
liikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään
ansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan
ukko rukkaa. -- Mitä lääkärit sanovat, -- jatkoi hän hetken kuluttua,
ja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.

-- Vähän toiveita, -- ruhtinas vastasi.

-- Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää _setää_ kaikesta
hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa.
Borja on hänen ristipoikansa, -- lisäsi hän sellaisella äänenpainolla
aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas
Vasilia.

Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna
Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä
kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan
ruhtinasta.

-- Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi _setää_, -- hän
sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen _setä_
sanan: -- tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan
vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan... He ovat vielä nuoria...
-- Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: -- onko hän täyttänyt
viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä
viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa,
jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi),
aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti
tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut
kärsimään.

Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten
Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla
pääse.

-- Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, -- hän
sanoi. -- Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin
taittuvan.

-- Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on
kysymyksessä hänen sielunsa pelastus... Voi! On kauheata, kristityn
velvollisuus...

Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin
sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli
jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.

Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.

-- No, miten on hänen laitansa?

-- Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta... -- sanoi hän
tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.

-- Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, -- sanoi Anna Mihailovna,
hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin
sisarentyttären luo. -- Olen vasta juuri saapunut, olen valmis
auttamaan teitä _sedän_ hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet,
-- hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui
samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään,
heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas
Vasilia istuutumaan vierelleen.

-- Boris! -- sanoi hän pojalleen hymyhuulin: -- minä pistäydyn
hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren
luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat
hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? -- kysyi hän ruhtinaaseen
kääntyen.

-- Aivan varmaan, -- sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt
kärttyiseksi. -- Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä
nuorukaisesta... Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä
kysynyt.

Hän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas,
toisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.




XVI.


Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin
karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka
hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut
mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen
päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon.
Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja
että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä
vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen
kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä
suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa
mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli
kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli
vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen
neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat
nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti
toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta
luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin
kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen
ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla
oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja
leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin
seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän
kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin
pidätellen naurua.

-- Terve, serkkuseni, -- sanoi Pierre. -- Ettekö tunne minua enää?

-- Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.

-- Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? -- kysyi
Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.

-- Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te
tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä
kärsimyksiään.

-- Voinko tavata kreivin? -- toisti Pierre.

-- Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen
luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on
aika, -- lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he
pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää
harmia.

Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja
kumartaen heille sanoi:

-- Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet
tavata.

Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty
nauru.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin
taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:

-- Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä;
muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen
sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.

Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet
yksinään huoneessaan.

Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa
lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia
liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt
näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi
jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja
levitellen käsiään.

-- Englannista loppu, -- hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen
jotakuta sormellaan. -- Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden
kavaltajana tuomitaan...

Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa
seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut
Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun
huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi.
Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias
eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen
käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen
käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.

-- Tunnetteko minut vielä? -- kysyi Boris, hymyillen rauhallisen
viehkeästi. -- Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän
ei ole luullakseni aivan terve.

-- Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, -- Pierre vastasi,
koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.

Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään
välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin,
vähääkään hämmentymättä.

-- Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, -- sanoi
hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.

-- Vai niin! Kreivi Rostof! -- huudahti Pierre iloisena. -- Te olette
niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi
näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme _m--me_ Jaeqout'n kanssa
Varpusvuorilla ... siitä on jo kauvan.

-- Te olette erehtynyt, -- sanoi vitkaan Boris, avonainen ja
jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. -- Olen Boris, ruhtinatar Anna
Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai.
Ja ketään _m--me_ Jacquot'a en tunne.

Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai
mehiläisiä torjunut.

-- Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin
paljon sukulaisia! Te olette Boris ... tosiaankin. Olemmehan nyt
vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä?
Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki?
Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi
sopivaa hetkeä käsistään!

Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut
sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.

-- Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin
politiikka, -- hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. -- Tästä
asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua.
Moskovaa huvittavat jourut enin, -- hän jatkoi. -- Nykyään puhutaan
teistä ja kreivistä.

Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt
puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi.
Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen
suoraan Pierren silmiin.

-- Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, -- hän
jatkoi. -- Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää
omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota
sydämestäni toivon...

-- Niin, tämä on sangen raskasta, -- tarttui Pierre puheeseen, --
sangen raskasta.

Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia
puhumaan.

-- Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, -- puhui Boris, hieman
punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, -- teistä varmaankin
tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että
heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.

"Tultiinpas siihen sittenkin", -- ajatteli Pierre.

-- Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti
erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen
köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole
pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota;
ja samaa voin sanoa äidistänikin.

Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta
käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti
Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua
häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.

-- Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut
ajatella... Minä hyvin tiedän...

Mutta Boris hänet taas keskeytti:

-- Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei
miellytä, suonettehan minulle anteeksi, -- hän puhui, rauhoitellen
Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, -- mutta toivon,
etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan... Mitä vastaan
Rostoveille? Tuletteko päivällisille?

Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään
ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris
taas olevan sangen hyvällä tuulella.

-- Ei, mutta kuulkaahan, -- sanoi Pierre, rauhoittuen. -- Te olette
kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein.
Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet
toisiamme pitkiin aikoihin ... olimme silloin vielä lapsia... Te voitte
luulla minusta... Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä
tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se
oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, -- hän
lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, -- mitä te minusta luulitte!
(Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa
paremmin. Niinhän. -- Hän puristi Boriksen kättä. -- Ajatelkaa, en
vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut...
Surkuttelen häntä ihmisenä... Mutta mitäpäs sen tekee?

-- Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki?
-- kysyi Boris hymyillen.

Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän
itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja
varjopuolia,

Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka
oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen
lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti
katsellen häntä lasiensa läpi... Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre
vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä
vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta
ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja
vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi
aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti
liittyä häneen ystävyyden siteillä.

Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja
kyyneleet virtasivat hänen silmistään.

-- Tämä on kauheata! kauheata! -- hän puhui: mutta miten raskaalta
tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä
ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä
ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään
keinon, miten voin häntä valmistaa!... Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala
teitä vahvistakoon...

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle
selkänsä.

-- Voi, miten surkeassa tilassa hän on, -- puhui äiti pojalleen, kun he
taas istuutuivat vaunuihin. -- Ei hän juuri ketään tunne.

-- En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? --
kysyi poika.

-- Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme
riippuu...

-- Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?

-- Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!

-- Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni...

-- Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! -- huudahti äiti.




XVII.


Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh
Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen
nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.

-- Mitä ajattelette, armaani, -- hän sanoi tytölle, joka ei saapunut
heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä
tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja
nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja
pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja
"armaaksi" kutsuminen.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi palvelijatar.

-- Käskekää kreivi luokseni.

Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä,
kuten tavallisesti.

-- Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään _sauté au
madère_ pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut
Taraskasta. Sen hän on arvoinenkin!

Hän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa
ympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.

-- Mitä käskette, kreivitär rakkaani?

-- Kuulehan nyt, ystäväiseni, -- mutta mikä tahra sinulla tässä on? --
sanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä _sauté au
madère'a_, -- hän sanoi hymyillen. -- Niin, kreiviseni: minä tarvitsen
rahaa.

Hänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.

-- Ah, pikku kreivittäreni!...

Ja kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.

-- Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.

Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa
miehensä liiviä.

-- Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? -- huusi kreivi,
varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. --
Lähettäkää Mitenjka tänne!

Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka
nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin
askelin.

-- Kuulehan, armaani, -- sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle,
joka samassa astui huoneeseen. -- Tuohan minulle... (hän alkoi
miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia
rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita,
kreivittärelle.

-- Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, -- sanoi kreivitär,
surullisesti huoahtaen.

-- Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? -- kysyi Mitenjka.
-- Suvaitkaa tietää, että... Muuten, älkää olko huolissanne, -- hän
lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti,
joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. -- Minä olinkin unohtaa...
Tuonko rahat heti?

-- Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.

-- Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, -- lisäsi kreivi hymyillen,
kun nuorukainen oli lähtenyt. -- Hänelle ei ole mikään mahdotonta.
Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.

-- Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua
maailmaan! -- sanoi kreivitär. -- Mutta nämä rahat ovat minulle ylen
tarpeen.

-- Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, -- sanoi kreivi ja
suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.

Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat
nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä
jokin seikka hermostutti.

-- No, miten kävi, ystäväiseni? -- kysyi kreivitär.

-- Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän
on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten
paria sanaa edes lausunut...

-- _Annette_, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, -- sanoi äkkiä
kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä,
laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta
rahat.

Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä
syleilläkseen kreivitärtä.

-- Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.

Samassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät
molemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että
olivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he -- nuoruuden ystävättäret --
olivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja
siksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä... Mutta molemmille olivat
kyyneleet suloisia.




XVIII.


Kreivitär Rostof istui tyttärineen vierashuoneessa, minne jo oli
kokoontunut paljon vieraita. Kreivi oli vienyt miehiset vieraat
työhuoneeseensa, missä tarjoili heille turkkilaisia piippuja
kokoelmastaan, jota hän vaali kuin silmäteräänsä. Vähäväliä pistäysi
hän vierashuoneeseen ja kysyi: eikö ole jo saapunut? Odotettiin Maria
Dmitrijevna Ahrosimovia, jota seurapiirissä kutsuttiin _le terrible
dragon_ (hirmuinen lohikäärme). Hän ei ollut kuulu rikkauksistaan tai
korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan, vaan järkensä selvyydestä ja
käytöstapansa siekailemattomuudesta ja suoruudesta. Hänet tunsi
keisarillinen perhe, koko Moskova, koko Pietari, ja molemmissa
kaupungeissa häntä ihmeteltiin ja salavihkaa naureskeltiin hänen
raakuuttaan, kertoeltiin hänestä juttuja; mutta siitä huolimatta kaikki
eroituksetta häntä kunnioittivat ja pelkäsivät.

Työhuoneessa, joka oli harmaana tupakansavusta, puhuttiin sodan
julistuskirjeestä ja sotaväennostosta. Julistuskirjettä ei kukaan vielä
ollut lukenut, mutta kaikki tiesivät, että se oli julkaistu. Kreivi
istui turkkilaisella sohvalla kahden tupakoivan naapurin keskellä,
jotka innokkaasti juttelivat keskenään. Kreivi itse ei tupakoinnut eikä
puhellut, kallistelihan vain päätään puolelta toiselle ja oli
nähtävästi sangen tyytyväinen katsellessaan ja kuunnellessaan
tupakoivia naapuruksiaan. Vähäväliä hän uhitteli heitä toistensa
kimppuun.

Toinen naapureista oli siviilipukuinen vanhanpuoleinen mies, jonka
laihat, sapekkaat kasvot olivat kurttuiset ja paljaaksi ajellut.
Iästään huolimatta hän oli puettu kuin uusimman kuosin mukainen
keikari. Hän istui jalat sohvalla ja näytti olevan vanha tuttu talossa.
Silmät sirillä hän kiskoa ahmensi savuja merenvahapiipusta, jota piti
syvällä suupielessään. Hän oli vanhapoika, nimeltään Shinshin,
kreivittären serkku ja "myrkky-kieli", kuten häntä nimitettiin Moskovan
vierashuoneissa. Puhekumppaliaan hän näytti kohtelevan armollisen
alentuvasti. Tämä oli terveennaköinen, punaposkinen kaartin upseeri,
moitteettomasti siistitty, napitettu ja kammattu. Hän piti merenvahaa
keskellä suuta, vedellen hiljalleen ruusuhuulillaan savua, jonka hän
sitten renkaina puhalteli kauniista suustaan. Hän oli samainen
luutnantti Berg, jonka kanssa Boriksen oli määrä lähteä rykmenttiinsä
ja jolla Natasha kiusasi Veraa, kutsuen häntä tämän sulhaseksi. Kreivi
istui heidän keskellään ja kuunteli tarkkaavana. Ei mikään ollut
kreivistä niin hauskaa -- jollemme ota lukuun bostonpeliä -- kuin
kuunteleminen, vallankin kun hän onnistui saamaan puhekumppalit
kinastelemaan.

-- No, batjushka,[18] _mon très honorable_[19] Alfons Karlitsh, --
puhui Shinshin pilkallisesti ja sekoittaen puheeseensa (joka tekikin
hänen puhetapansa ominaiseksi) aito venäläisiä kansan puheparsia ja
hienon hienoja ranskalaisia lausetapoja. -- _Vous comptez, vous faire
des rentes sur l'élat_,[20] komppaniasta tahdotte sievoset tulot?

-- En lainkaan, Pjotr Nikolaitsh, tahdon vaan näyttää, että jalkaväessä
on paljon edukkaampi palvella kuin ratsuväessä. Ajatelkaahan, Pjotr
Nikolaitsh, minun asemaani...

Berg puhui aina sangen täsmällisesti, rauhallisesti ja kohteliaasti.
Mutta hän puhui aina vain itsestään; rauhallisena hän kuunteli, kun
puhuttiin jostain muusta, joka ei suorastaan koskenut häneen. Ja vaiti
ollen hän saattoi istua tunti kaudet, häiritsemättä muita tai tulematta
itse häirityksi. Mutta heti kun puhe kääntyi häneen, alkoi hän puhua
perusteellisesti ja suurella mielihyvällä.

-- Ajatelkaahan asemaani, Pjotr Nikolaitsh: jos olisin ratsuväessä,
niin en luutnanttinakaan saisi enempää kuin parisataa ruplaa
kolmanneksittain; mutta nyt saan kaksisataa kolmekymmentä, -- hän puhui
iloisesti hymyillen ja katsahti Shinshiniin ja kreiviin sen näköisenä
aivan kuin kaikkien ihmisten toiveiden päämääränä aina pitäisi olla
hänen menestyksensä.

-- Sitäpaitsi, Pjotr Nikolaitsh, siirryttyäni kaarttiin olen näkösällä,
-- jatkoi Berg, -- täyttämättömiä paikkojakin on kaartin jalkaväessä
useammin. Ja vielä, ajatelkaahan, miten hyvin tulen toimeen
kahdellasadalla kolmellakymmenellä ruplalla: säästöjä jää ja
isällenikin lähetän, -- hän jatkoi, päästäen renkaan suustaan.

-- _La balance y est_...[21] Kirveenhamaralla saksalainen elonsa pui,
_conime dit le proverbe_,[22] -- sanoi Shinshin vieden merenvahan
toiseen suupieleensä ja iskien kreiville silmää.

Kreivi remahti nauramaan. Muut vieraat, huomattuaan Shinshinin
puhelemassa, lähestyivät kuuntelemaan. Berg ei huomannut pilkkaa eikä
kuuntelijain välinpitämättömyyttä, jatkoi vain kertomustaan, miten hän
kaarttiin siirtymällä oli päässyt arvoasteen edelle koulutovereistaan,
miten komppanian päällikkö sodassa voi kaatua, ja hän, jäätyään
vanhimmaksi upseeriksi, voi helposti tulla komppanian päälliköksi, ja
miten kaikki rykmentissä hänestä pitävät, ja miten hänen isänsäkin on
häneen tyytyväinen. Berg nähtävästi nautti kertomuksestaan, ja näytti
niinkuin hän ei edes olisi aavistanutkaan, että toisillakin saattoi
olla omat harrastuksensa. Mutta kaikki, mitä hän kertoi, oli niin
herttaisen säädyllistä, ja hänen nuorekas itsekkyytensä niin luontevan
ilmeistä, että hän riisti kuuntelijoiltaan aseet.

-- No, batjushka, te menestytte kaikkialla, olette sitten jalka- tai
hevosväessä; sen teille ennustan, -- sanoi Shinshin, taputtaen häntä
olalle ja laskien jalkansa sohvalta.

Berg hymyili iloisena. Kreivi ja hänen jälissään vieraat lähtivät
vierashuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Oli tuollainen kutsupuolisten edellinen aika, jolloin vieraat
eivät enää antaudu pitkiin keskusteluihin odotellessaan einepalaa,
mutta pitävät sentään velvollisuutenaan liikuskella ja puhella,
osoittaakseen, miten kärsivällisesti he odottavat aterian alkamista.
Isäntäväki katsahtelee ovelle ja vaihtaa vähäväliä keskenään
silmäyksiä. Näistä katseista koettavat vieraat arvata, ketä tahi mitä
odotetaan: mahtavaa myöhästynyttä sukulaistako, vai viivähtänyttä
ruokalajia?

Pierre saapui aivan viime tingassa ja istuutui kömpelösti ensimäiselle
tapaamalleen nojatuolille keskelle vierashuonetta, ollen kaikkien
tiellä. Kreivitär koetti puhella hänen kanssaan, mutta hän vastaili
lyhyesti kaikkiin kysymyksiin, katsellen naivisti ympärilleen lasiensa
läpi, aivan kuin olisi jotakuta etsiskellyt silmillään. Hän teki
seuraan kiusallisen vaikutuksen, mutta itse hän sitä ei lainkaan
huomannut. Suurin osa vieraista tiesi hänen karhujuttunsa ja katseli
sentähden uteliaana tätä kookasta, paksua ja rauhallista miestä,
ihmetellen miten tällainen vetkistelijä ja nuhjus on saattanut tehdä
sellaisen kepposen poliisille.

-- Olette hiljan saapunut? -- kysyi häneltä kreivitär.

-- _Oui, madame_, -- vastasi Pierre, katsellen ympärilleen.

-- Oletteko tavannut mieheni?

-- _Non, madame_. -- Hän hymähti aivan sopimattomaan aikaan.

-- Tehän olette aivan hiljan ollut Pariisissa? Siellä, luulen, on
sangen mieltäkiinnittävää.

-- Sangen mieltäkiinnittävää.

Kreivitär vilkasi Anna Mihailovmaan. Tämä käsitti, että häntä pyydetään
haastelemaan tämän nuorukaisen kanssa, ja istuuduttuaan Pierren
vierelle hän alkoi puhua tämän isästä; mutta samoin kuin kreivittärelle
vastaili Pierre Anna Mihailovnallekin vain sangen lyhyeen. Vieraat
olivat vilkkaassa sananvaihdossa. "Rasumovskit... Se oli hurmaavaa...
Te olette erittäin ystävällinen... Kreivitär Apraksin..." kuului eri
haaroilta. Kreivitär nousi nojatuolistaan ja lähti saliin.

-- Maria Dmitrijevna? -- kuului salista kreivittären ääni.

-- Hänpä juuri, -- vastasi karkea naisääni, ja samassa astui
vierashuoneeseen Maria Dmitrijevna.

Kaikki neitoset, vieläpä rouvatkin, vanhimpia lukuun ottamatta,
kavahtivat seisaalleen. Maria Dmitrijevna seisahtui ovelle ja pyylevänä
seisoi hän siinä, viisikymmenvuotinen harmaakutrinen pää korkealla. Hän
katsahti tutkivasti vieraisiin ja korjaili rauhallisena leveitä
hihojaan aivan kuin aikoisi ne kääriä. Maria Dmitrijevna puhui aina
venättä.

-- Rakkaalle nimipäiväin viettäjälle ja hänen lapsukaisilleen onnea, --
hän sanoi kovalla, miehekkäällä äänellään, joka saattoi kaikki muut
äänet kuulumattomiksi. -- Entäs sinä, vanha syntinen, -- sanoi hän
kreiville, joka suuteli hänen kättään, -- tietenkin on sinun ikävä
Moskovassa? ei ole kai, missä huhtoisit koirinesi? Mutta mitäpäs sille
teet, batjushka, mutta kylläpäs nämä lintuset varttuvat... -- Hän
viittasi neitosiin. -- Tahdot tai et, sulhasia on heille hankittava.

-- No, entäs sinä, kasakkani? (Kasakaksi kutsui Maria Dmitrijevna
Natashaa) -- puhui hän, hyväillen kädellään Natashaa, joka rohkeasti ja
iloisena oli tullut suutelemaan hänen kättään. -- Tiedän, että äksy
olet tytöksi, mutta pidän sinusta kumminkin.

Hän otti mahdottoman suuresta työlaukustaan päärunan muotoiset
ametistiset korvarenkaat ja annettuaan ne Natashalle, jonka kasvot
nimipäiväin johdosta loistivat ja olivat tulipunaiset, hän heti kääntyi
Pierreen.

-- Hee, Hee! rakkaani! tulehan tänne, -- hän sanoi teeskennellyn
hiljaisella ja vienolla äänellä. -- Tulehan, rakkaani...

Ja uhkaavana hän kiersi hihojaan entistään ylemmäs. Pierre meni hänen
luokseen, katsellen naivisti lasiensa läpi.

-- Käy lähemmäs, käy lähemmäs, rakkaani! Minä ainoa isällesikin sanoin
totuuden, kun tarvittiin, ja Jumala käskee sinullekin sanomaan.

Hän vaikeni hetkiseksi. Kaikki olivat vaiti, odotellen, mitä tuleman
piti, sillä he tiesivät, että olivat kuulleet vasta alkulauseen.

-- Hyvä olet, ei ole moittimista! kelpo poika!... Isä viruu
kuolinvuoteellaan, mutta hän huvitteleikse, ajattaa poliisia karhun
selässä. Häpeä, batjushka, häpeä! Parempi kun menisit sotaan. Hän
käänsi Pierrelle selkänsä ja tarttui kreivin käsivarteen. Kreivi
pidättyi vaivoin nauruista.

-- No, eiköhän käydä jo puolisille, luulenpa, että on jo aika? -- sanoi
Maria Dmitrijevna.

Edellä kulkivat kreivi ja Maria Dmitrijevna; sitten kreivitär
husaari-everstin käsivarressa. Anna Mihailovna -- Shinshinin kanssa.
Berg tarjosi käsivartensa Veralle. Hymyilevä Julie Karagin kulki
Nikolain käsivarressa. Heitä seurasi paria koko salin pituudelta,
ja viimeisinä tulivat yksitellen lapset, kotiopettajat ja
kotiopettajattaret. Palvelijat alkoivat hyöriä, tuolit kolisivat,
parvekkeelta alkoi kuulua soittoa, ja vieraat asettuivat paikoilleen.
Kreivin koti-orkesterin säveleet sulautuivat veitsien ja kahvelien
kilinään, vieraiden ääniin ja palvelijain hiljaisiin askeliin. Pöydän
toisessa päässä istui kreivitär. Hänen oikealla puolellaan Maria
Dmitrijevna, vasemmalla Anna Mihailovna ja muut naisvieraat. Toisessa
päässä kreivi, vasemmalla husaari-eversti, oikealla Shinshin ja sitten
muut miesvieraat. Pöydän toisella sivustalla istui varttunut nuoriso:
Vera Bergin vieressä, Pierre Boriksen vieressä; toisella sivustalla --
lapset, kotiopettajat ja opettajattaret. Kristallipullojen ja
hedelmämaljakkojen takaa kreivi katseli vaimoaan ja tämän keltaisilla
nauhoilla koristettua tanua ja täytteli uutterasti naapureittensa
laseja, muttei sentään omaansakaan unohtanut. Myöskin kreivitär
ananasien takaa heitteli merkitseviä silmäyksiä mieheensä, jonka kalju
ja kasvot hänen mielestään kävivät yhä punakammiksi ja yhä selvemmin
alkoivat eroittautua harmaista hapsista. Naisten puoleisessa pöydän
päässä kävi tasainen löperrys, miesten puolisessa kävi puhe yhä
äänekkäämmäksi, etenkin oli äänessä husaari-eversti, joka söi ja joi
vankasti, käyden yhä punakammaksi, niin että kreivi jo mainitsi hänet
esikuvaksi, kehoittaessaan muita vieraita syömään ja juomaan. Berg
puhui hellästi hymyillen Veralle rakkaudesta, miten tämä tunne ei ole
maasta, vaan taivaista peruisin. Boris nimitteli uudelle ystävälleen
Pierrelle pöydässä istuvia vieraita ja katsahti vähäväliä pöydän
vastakkaisella sivustalla istuvaan Natashaan. Pierre puheli vähän,
tarkasteli outoja kasvoja ja söi vahvasti. Liemiruo'ista, joista hän
valitsi kilpikonnaliemen kalapiiraan kanssa, pyihin saakka hän ei
jättänyt maistamatta ainoatakaan ruokalajia. Hyvältä maistuivat hänelle
myös viinit, joita hovimestari lautasliinaan käärityistä pulloista
salaperäisenä tarjoeli vieruskumppalin olan takaa, lausuen joko "kuivaa
madeiraa", tai "unkarilaista," tai "Reinin viiniä". Pierre ojensi
hovimestarille ensimäisen käsiinsä sattuneen kreivin nimikirjaimilla
varustetun kristallilasin, joita kunkin vieraan eteen oli asetettu
neljä, ja joi tyytyväisenä, katsellen yhä ystävällisemmän näköisenä
vieraita. Natasha, joka istui hänen kohdallaan pöydän vastakkaisella
sivustalla, katseli Borista, kuten katselevat kolmentoista vuotiaat
tyttöset poikaan, jolta hetki sitten ovat saaneet ensimäisen suutelon
ja johon ovat rakastuneet. Hänen katseensa kääntyi toisinaan
Pierreenkin, ja tämän lystikkään, vilkkaan tyttösen katse oli aina
vähällä saattaa hänet nauramaan, vaikkeikaan hän käsittänyt miksi.

Nikolai istui kaukana Sonjasta, Julie Karaginin vieressä, ja taas oli
hänen huulillaan tuo samainen teeskennelty hymy, kun hän puhui jotain
Julielle. Sonja hymyili keikailevasti, mutta nähtävästi kalvoi häntä
mustasukkaisuus: hän vuoroin vaaleni, vuoroin punastui ja koetti kaikin
voimin kuunnella, mistä Nikolai ja Julie puhelivat. Kotiopettajatar
vilkuili rauhattomana ympärilleen, aivan kuin olisi valmistautunut
puollustautumaan, jos joku rohkenisi loukata lapsia. Saksalainen
kotiopettaja koetti painaa mieleensä kaikkien ruokalajien, jälkiruokien
ja viinien nimitykset, jotta sitten kirjeessään omaisilleen Saksaan
voisi tarkasti kaikesta kertoa. Hän oli sangen loukkautunut, kun
hovimestari lautasliinaan käärittyine pulloineen sivuutti hänet. Hän
näytti yrmeältä ja tahtoi kasvojensa eleillä osoittaa, ettei hän tästä
viinistä välittänytkään, vaan että hän on loukkautunut sentähden, kun
kukaan ei häntä ollut ymmärtänyt: hän ei viiniä halunnut janoaan
tyydyttääkseen, ei ahnehtiakseen, vaan puhtaasta tiedonhalusta.




XIX.


Miesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi.
Eversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa,
ja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli
tuonut ylipäällikölle.

-- Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? --
sanoi Shinshin. -- _Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains
que cette fois ce ne soit notre tour_.[23]

Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen,
nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui
Shinshinin sanoista.

-- Siksi vain, herraseni, -- hän sanoi, -- murtaen tuntuvasti
saksankieleen, -- siksi, että keisari asian tietää. Hän on
julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella
Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja
_liittojen_ pyhyys... -- hän puhui, ties minkätähden erityisemmin
koroittaen _liittojen_ sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian
koko ydin.

Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella
eversti toisti julistuskirjeen alkusanat ... "ja keisarin ainoa ja
järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha -- on saattanut
hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja
toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".

-- Nähkääs miksi, herraseni, -- hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa
pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen
tämän hyväksymistä.

-- Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit,
värttinääsi terottaisit, -- sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. --
_Cela nous convient à merveille_.[24] Onpas ollut meillä Suvorof, mutta
hänetkin lyötiin, _à plate couture_,[25] mutta missä ovat nykyään
meidän Suvorovit? _Je vous demande un peu_,[26] -- hän puhui, käyttäen
vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.

-- Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, -- eversti sanoi,
lyöden nyrkillä pöytään: -- ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja
silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän
venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, -- hän
lopetti, kääntyen taas kreiviin. -- Näin me vanhat husaarit
päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja
nuori husaari? -- hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan,
että puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät
everstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.

-- Yhdyn täydellisesti teihin, -- vastasi Nikolai tulipunaisena
kieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja
huiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, -- olen
vakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, -- hän
sanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki
muutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja
pöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.

-- Sangen kauniisti sanottu, -- virkkoi Nikolain vierellä Julie.

Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia
myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.

Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

-- Kas tämä on mainiota, -- hän sanoi.

-- Todellinen husaari, nuori mies, -- huusi eversti, mäjäyttäen taas
nyrkillään pöytään.

-- Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria
Dmitrijevnan karkea ääni. -- Miksi pöytää taot? -- kysyi hän
everstiltä, -- kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia
edessäsi näkeväsi?

-- Puhun totta, -- sanoi eversti, hymyillen.

-- Yhä vaan sodasta, -- huusi kreivi. -- Lähteehän minulta poika, Maria
Dmitrijevna; poika lähtee.

-- Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise.
Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi
Jumala armahtaa, -- jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan
miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta
ääntään.

-- Niinhän se on.

Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan -- naiset haastelivat
omista asioistaan, miehet omistaan.

-- Mutta etpäs kysy, -- puhui pikku veli Natashalle, -- mutta etpäs
kysy!

-- Kysynpäs, -- Natasha vastasi.

Yhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen
päättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään
vastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi
äitiinsä:

-- Äiti! -- hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.

-- Mikä sinun on? -- kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan
tyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti
häristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja
kieltävän liikkeen.

Keskustelu katkesi.

-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- kajahti taas Natashan ääni
entistään päättävämpänä ja rauhallisena.

Kreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna
häristi etusormellaan.

-- Kasakka, -- hän lausui uhkaavasti.

Suurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten
olisi arvosteltava tätä päähänpistoa.

-- Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.

-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- huusi Natasha jo aivan rohkeasti
ja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen
päähänpistonsa vieraita huvittaa.

Sonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.

-- Kysyinpäskin, -- kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle,
johon hän samassa vilkasi.

-- Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, -- sanoi Maria Dmitrijevna.

Natasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria
Dmitrijevnaakaan pelännyt.

-- Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.

-- Keltajuurikasjäätelöä.

-- Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? -- intti
Natasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!

Maria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään
melkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria
Dmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen
uhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut
näin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.

Natasha ei hellittänyt ennenkun hänelle ilmoitettiin, että jälkiruoaksi
tarjotaan ananasijäätelöä. Ennen jälkiruokaa tarjottiin samppanjaa.
Orkesteri alkoi taas soittaa, kreivi suuteli puolisoaan ja vieraat,
nousten paikoiltaan menivät onnittelemaan kreivitärtä, kreivin ja
lasten kanssa ja keskenään he kilistelivät lasejaan yli pöydän. Taas
alkoivat palvelijat hääriä, tuolit kolisivat, ja vieraat palasivat
vierashuoneeseen ja kreivin työhuoneeseen samassa järjestyksessä kuin
olivat tulleetkin; heidän naamansa vain olivat hieman tavallista
punakammat.




XX.


Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja
kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja
kirjastoon.

Kreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan
ja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut
klaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen
toisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita
ja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan,
laulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli
tästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.

-- Mitä laulamme? -- hän kysyi.

-- "Lähteen", -- Nikolai vastasi.

-- No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, -- sanoi Natasha. --
Mutta, missä on Sonja?

Hän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut
huoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.

Ensin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut
siellä, meni hän lastenhuoneeseen, -- mutta täälläkään hän ei tavannut
Sonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä
arkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija.
Oikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi
Sonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla
höyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä
itki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti.
Natashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet
elokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen
leveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.

-- Sonja! mitä sinä... Mitä, mikä sinun on? U-u-u!...

Ja avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin
alkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan
vain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi
vastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan.
Natasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären
vyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja
kyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.

-- Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen ... paperinsa ... ovat
saapuneet ... hän itse minulle kertoi... Mutta enpä tämän tähden olisi
itkenyt ... (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle
Nikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä
et voi ... kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.

Ja hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.

-- Sinun on hyvä ... en kadehdi ... rakastan sinua ja Boristakin, --
hän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: -- hän on rakastettava ...
teillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni ... täytyy ... itse
metropoliitan ... ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos
äiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) ... jos hän sanoo,
että turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen
kiittämätön, mutta tottakin... Jumala tietäköön... (hän risti silmänsä)
rakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan
Vera... Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen
teille, että mielelläni kaikkeni uhraisin teidän hyväksenne, mutta
eihän minulla ole...

Sonja ei voinut enää puhua, painoi kädet silmilleen ja painautui
patjaan. Natasha koetti häntä rauhoittaa, mutta hänen kasvoistaan
saattoi huomata, miten syvästi hän käsitti ystävättärensä surun arvon.

-- Sonja! -- hän sanoi yhtäkkiä, aivan kuin olisi arvannut todellisen
syyn serkkunsa suruun: -- varmaan on Vera puhunut sinulle jotain
puolisten jälkeen? Niinhän?

-- Niin, nämä runot on Nikolai kirjoittanut, ja itse kopioin vielä
muutamia; Vera sitten löysi ne pöydältäni ja lupasi näyttää ne äidille
ja sanoi vielä, että olen kiittämätön, ettei äiti milloinkaan salli
Nikolain naida minua, vaan että hän nai Julien. Näethän, miten hän koko
päivän on seurustellut Julien kanssa ... Natasha? Minkätähden?

Ja taas hän alkoi itkeä entistään katkerammin. Natasha kohotti häntä
vyötäisistä, painoi rintaansa vasten ja alkoi häntä rauhoittaa,
hymyillen kyynelissään.

-- Sonja, älä usko Veraa, rakkaani; älä usko. Muistathan, miten
kolmisin puhelimme Nikoljenjkan kanssa työhuoneessa; muistatko
illallisen jälkeen? Silloinhan päättelimme, miten kaikki on käyvä. En
enää muista, miten päätimme, mutta muistathan, miten kaikki oli hyvin,
ja miten kaikki oli mahdollista. Onhan setä Shinshinin velikin nainut
serkkunsa, mutta mehän olemme pikkuserkuksia. Ja Boriskin sanoi, että
se käy laatuun. Tiedäthän, että hänelle olen kaikki kertonut. Hän on
niin viisas ja hyvä, -- Natasha puhui. -- Älä itke, Sonja, kyyhkyni
armas, sydänkäpyni, Sonja. (Ja hän suuteli Sonjaa nauraen). Vera on
ilkeä. Olkoon hän oloissaan! Kaikki käy hyvin, eikä hän äidille sano;
Nikoljenjka itse sanoo, eikä hän edes ole ajatellut Julieta.

Ja hän suuteli Sonjan päätä. Sonja nousi, ja kissanpoika elostui;
silmät loistivat, ja se näytti olevan tuossa tuokiossa valmis
kiepauttamaan hännällään, hypähtämään pehmeille käpälilleen ja
leikkimään kerällä, kuten sen sopikin.

-- Niinkö arvelet? Tottako? -- Sonja puhui, kiireesti korjaillen
pukuaan ja tukkaansa.

-- Totta tosiaan! -- Natasha vastasi, suorien palmikon alta
ystävättärensä sotkeutuneita karkeita kiharoita.

Ja he alkoivat molemmat nauraa.

-- No, menkäämme laulamaan.

-- Menkäämme.

-- Mutta, tiedätkö, tuo paksu Pierre, joka istui vastassani pöydässä,
on niin hullunkurinen! -- sanoi Natasha yhtäkkiä pysähtyen. Minun on
niin hauska olla!

Ja Natasha lähti juoksemaan käytävää pitkin.

Sonja puristeli untuvat puvustaan, kätki runot poveensa, rintalastan
alle, ja lähti kepein askelin iloisena ja punakkana juoksemaan Natashan
jälissä käytävää pitkin työhuoneeseen. Nuoret lauloivat vieraiden
pyynnöstä "Lähde" nimisen kvartetin, joka suuresti miellytti kaikkia;
sitten Nikolai lauloi hiljan oppimansa laulun:

    Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,
    Mink' onnen aatos antaakaan:
    Ett' on sull' armas, joka poistaa
    Huoles, sua muistaa vaan,
    Ja että hänkin sulosormin
    Helkytellen harppuansa,
    Soinnuillansa intomielin
    Sua kutsuu, armastansa.
    Hetki vain, maa taivaaks' saa --
    Mutt' ystäväs jo kätkee maa.

Ei ollut hän vielä laulanut viimeisiä säveliä, kun nuoriso salissa
alkoi valmistautua tanssiin, ja parvekkeella soittajat alkoivat
tömistellä jaloillaan ja yskiä.

       *       *       *       *       *

Pierre istui vierashuoneessa. Kun Shinshin tiesi, että Pierre hiljan
oli saapunut ulkomailta, ryhtyi hän hänen kanssaan keskustelemaan
valtiollisista asioista. Pian liittyi heihin muutkin vieraat. Pierrestä
tuntui tämä keskustelu sangen ikävältä. Kun soittajat olivat
virittäneet tanssinsäveleet, astui Natasha vierashuoneeseen, astui
suoraan Pierren luo ja sanoi nauraen ja punastuen:

-- Äiti käski pyytämään teitä tanssiin.

-- Pelkään sotkevani kuviot, -- Pierre vastasi, -- mutta jos te
tahdotte olla opettajanani...

Ja hän kumartui tarjoamaan paksua käsivarttaan hennolle tyttöselle.

Sillä aikaa kun parit asettuivat paikoilleen ja soittajat virittelivät
soittokoneitaan, istui Pierre pienen "daaminsa" kanssa. Natasha oli
ylen onnellinen: hän tanssi _aikuisen_ kanssa, joka oli saapunut
_ulkomailta_. Hän istui kaikkein nähtävissä ja keskusteli Pierren
kanssa kuin aikuinen. Hänellä oli kädessä viuhka, jonka eräs neiti oli
jättänyt hänelle hoidettavaksi. Hän istui ylhäisen arvokkaassa
asennossa (Jumala ties, missä ja koska hän oli tämän oppinut) ja
löyhkien viuhkalla ja hymyillen viuhkan takaa, hän keskusteli
tanssikumppalinsa kanssa.

-- Katsokaahan, katsokaahan, minkälainen hän on, puhui vanha kreivitär,
kulkiessaan salin läpi ja osoittaessaan Natashaa.

Natasha punastui ja naurahti.

-- No, mitä te, äiti? Onpas teillä halu! mitä tässä on ihmeteltävää?

Keskellä kolmatta ekoseesia (skotlantilainen tanssi) alkoivat tuolit
kolista vierashuoneessa, missä kreivi ja Maria Dmitrijevna pelasivat,
ja suurin osa arvokkaista vieraista ja vanhukset, oikoen pitkällisestä
istumisesta jäykistyneitä jäseniään ja sovitellen lompakkojaan ja
kukkaroitaan taskuihinsa, ilmestyivät salin ovelle. Ensimäisinä tulivat
kreivi ja Maria Dmitrijevna -- molemmat iloisen näköisinä. Leikkisän
kohteliaasti, aivan kuin balettitanssija, kreivi tarjosi käyristetyn
käsivartensa Maria Dmitrijevnalle. Hän oikaisihe suoraksi, hänen
kasvoilleen levisi omituinen, nuorekkaan viekas hymy, ja heti kun
nuoret olivat lopettaneet ekoseesin viimeisen kuvion, hän alkoi lyödä
käsiään yhteen ja huusi parvekkeelle, kääntyen erityisesti
ensiviulunsoittajaan:

-- Semjon! Daniel Cooper, tiedäthän?

Tämä oli kreivin lempitanssi, jota tanssittiin jo hänen nuorena
ollessaan. (Daniel Cooper oli oikeastaan eräs kuvio (_anglaise_"
tanssista.)

-- Katsokaahan isää! -- huusi Natasha niin että sali kaikui (unohtaen
täydellisesti että tanssi aikuisen kanssa), hänen kiharainen päänsä oli
taipunut polviin, ja hänen heleä naurunsa tunkeutui salin
kaukaisimpaankin kolkkaan.

Todellakin, kaikki salissa olijat katselivat hymyillen iloista
v

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45271