← catalogue

Rikos ja rangaistus

by Fyodor Dostoyevsky · Finnish · Gutenberg #45263 · 1,127,302 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Rikos ja rangaistus
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rikos ja rangaistus

Author: Fyodor Dostoyevsky


        
Release date: March 31, 2014 [eBook #45263]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45263

Credits: E-text prepared by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIKOS JA RANGAISTUS ***

RIKOS JA RANGAISTUS

Kuusiosainen romaani ynnä epilogi

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Viidennestätoista alkukielisestä painoksesta. Suomensi O. N--nen







Turussa, Satamatyömiehen Osuuskunta r.l.

Ammattilaisten Kirjapaino Oy, Turku, 1907.






ENSI OSA




I.


Heinäkuun alussa oli tavattoman kuumaa.

Illan suussa astui eräs nuori mies ulos siitä huoneesta, jonka hän oli
vuokrannut S-kadun varrelta, ja läksi vitkaisin, epävarmoin askelin
K-sillalle päin.

Hän oli onnellisesti päässyt kohtaamasta emäntäänsä portaissa. Hänen
huoneensa oli välittömästi katon rajassa eräässä viisikerroksisessa
rakennuksessa ja näytti enemmän kaapilta kuin ihmisasumukselta. Hänen
emäntänsä, joka oli hänelle vuokrannut tämän huoneen, ja joka myös
huolehti hänen ruo'astaan ja palvelemisestaan, asui porrasta alempana,
ja aina kun hänen piti mennä ulos, täytyi hänen kulkea emännän kyökin
oven ohi ja se oli melkein aina avoinna. Ja aina kun hän meni ohi, sai
hän kokea kiusallista, tuskallista tunnetta, jota hän häpesi ja joka
pakotti kummallisen virnistyksen hänen kasvoilleen.

Hän oli velassa emännälle, eikä tahtonut sen vuoksi tavata häntä.

Ei sen vuoksi, että hän olisi ollut arka tai pelkuri, vaan päinvastoin;
mutta viime aikoina oli hän samallaisessa kiihkeässä ja liikutetussa
tilassa kuin luulotautinen. Hän oli niin itseensä sulkeutunut kaiken
suhteen, että hän pelkäsi jokaista kohtausta, eikä yksistään emäntänsä
kanssa. Köyhyys painoi häntä; mutta viime aikoina oli myös hänen sorron
alainen tilansa lakannut olemasta taakkana hänelle. Hän ei tehnyt mitään
työtä, vaan tahtoi olla vallan toimeton. Hänen päähänsä ei koskaan
pälkähtänytkään pelätä sellaista henkilöä kuin emäntää, mitä pahaa tämä
hautoneekin häntä vastaan. Mutta seistä portailla, kuunnella kaikkia
tyhmyyksiä, kaikkea lörpötystä, joka ei häntä huvittanut, saada
lakkaamattomia huomautuksia maksusta, uhkauksia, valituksia ja kaiken
lisäksi hänen omat pakonsa, anteeksipyynnöt, valeet -- ei, mielummin
hiipiä ohi kuin kissa, jotta ei kukaan kohtaisi häntä.

Kun hän oli astunut kadulle, tuntui hänestä itsestäänkin pelko emännän
kohtaamisesta naurettavalta.

"Sellaista tuumaa hautoessa pelätä moisia pikkuasioita!" ajatteli hän,
vetäen suunsa hymyyn. "Hm ... niin ... ihminen kykenee kaikkeen ja
kuitenkin hän suvaitsee sellaista, että kaikki viedään suoraan hänen
nenänsä alta, paljaan pelkuruuden vuoksi ... niin, siten on ... mitä
ihmiset enin pelännevät? Uutta askelta, uutta, itsenäistä sanaa he enin
pelkäävät... Mutta minä puhun liian paljon; senpä vuoksi en teekkään
mitään, koska puhun. Ehkä myöskin puhun sen vuoksi, kun en tee mitään.
Vasta tänä viime kuukautena olen oppinut puhumaan -- kun loijoin kaiket
päivät nurkassa ja ajattelin -- satuja. Minkä tähden oikeastaan kävelen
tässä? Kykenenkö sitten tekemään jotakin _sellaista_? Onko se minun
vakaa aikomukseni? Ei, ei hiukkaakaan, kaikki on vain mielikuvituksen
leikkiä, tyhmyyksiä, niin, paljastaan tyhmyyksiä!"

Ulkona oli pelottavan kuuma, sitäpaitsi ilma sellainen, että voi
tukehtua, ahdinko, kaikkialla kalkkia, telineitä, tiilikiviä, pöllyä ja
tuo omituinen kesähaju, jonka jokainen pietarilainen, joka ei ole
tilaisuudessa vuokraamaan itselleen asuntoa maaseudulta, hyvin tuntee.
Kaikki tämä saattoi nuorukaisen jo ennestään kiihtyneet hermot mitä
tuntehikkaimmiksi.

Sietämätön oluttupien löyhkä, joita oli etenkin tässä kaupunginosassa
liikenemään asti, ja juopuneet miehet, jotka keskellä arkipäivää
sukeltausivat näkyviin sieltä ja täältä, täydensivät tässä taulussa
olevaa inhokkuutta ja surullista. Syvimmän vastenmielisyyden tunne
väänsi hetken ajaksi nuoren miehen hienot piirteet. Hän oli tavattoman
kaunis: säihkyvän mustat silmät, ruskeahko, yli keskimittainen, notkea
ja hyväkasvuinen. Mutta pian hän vaipui syviin mietteisiin, vaipui
vallan itseensä ja tässä tilassa hän kulki edelleen kiinnittämättä
huomiota ympäristöön, tahtomatta kiinnittää huomiota siihen. Silloin
tällöin mutisi hän jotakin itsekseen, sellainen oli hänen tapansa, kuten
hän jo itsekin mainitsi. Tällä hetkellä hänelle selveni, että hänen
ajatuksensa olivat sekavat ja että hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi;
kahtena viime päivänä oli hän syönyt tuskin mitään.

Hän oli niin huonosti puettu, että jopa sellainenkin ihminen, joka olisi
moiseen tottunut, olisi hävennyt näyttäytyä sellaisissa rääsyissä
kadulla keskellä kirkasta päivää. Se oli sitäpaitsi sellainen
kaupunginosa, että huonosti puettu henkilö vaivoin voi siellä herättää
kenessäkään kummastusta. Heinätorin läheisyys, jonkunlaisten majatalojen
ja etenkin työläis- ja käsityöläisväestön runsaus, joka, sullottuna
näille keskellä Pietaria sijaitseville kaduille ja kujille, sai aikaan
sen, etteivät sellaiset henkilöt olleet ollenkaan harvinaisia; yksi
sellainen ei herättänyt mitään huomiota. Nuoren miehen sydän oli jo
ennestään niin täynnä sappea, niin täynnä vihaa, ettei hän, huolimatta
toisinaan vielä sangen nuorekkaasta tunteellisuudesta, enää kauvemmin
hävennyt rääsyjään. Asia oli vallan varmastikin toinen hänen
kohdatessaan tuttuja tai entisiä tovereita, joita hän ei ylipäänsä
mielellään tavannut. Mutta kun eräs juopunut, joka sattumalta hoiperteli
katua eteenpäin, äkkiä huusi hänelle: "Kuules, senkin saksalainen
hattuhampuusi!" ja, täyttä kurkkua huutaen osotti häntä, silloin
pysähtyi nuori miekkosemme äkkiä ja tarttui kuin halvauksen tapaamana
hattuunsa. Se oli korkea, pyöreä silinterihattu, jo sangen kulunut,
punaseen vivahtava, pahoin runneltunut sekä täynnä reikiä ja pilkkuja ja
ilman reunusta. Mutta häpeää se ei ollut, vaan vallan toista tunnetta --
jonkinlainen kauhu valtasi hänet.

"Enkö sitä ajatellut!" mutisi hän -- "se on pahinta kaikista! Tuollainen
tyhmyys, noin kurjan pieni pikkuasia voi tehdä tyhjäksi koko
suunnitelmani! Niin, liian omituinen hattu ... naurettava ja sen vuoksi
silmään pistävä ... minun rääsyihini sopii kieltämättä lakki, tavallinen
tasainen lakki, vaan ei tällainen vanha linnunpelätti. Ei löydy ketään,
jolla on samanlainen, se näkyy virstan päähän ja painuu muistiin ... ja
todisteet, puhdistautuminen turhaa ... pikkuseikat, pikkuseikat ovat
usein pääseikkoja!... Juuri nuo pikkuseikat saattavat kaikki
turmioon..."

Hänen matkansa ei ollut pitkä, tiesipä hän sen, miten monta askeltakin
se oli; hänen oveltaan laskettuna tasan seitsemänsataa kolmekymmentä.
Hän oli kerran laskenut ne, kun kulki sinne ajatuksiin vaipuneena.
Silloin ei hän itse uskonut mielikuviaan, niiden tavaton, viettelevä
julkeus häntä vain kiihotti. Mutta nyt, kuukautta myöhemmin, alkoi hän
katsella asiaa toisin silmin ja tottui, huolimatta kaikista
itsekiduttavista yksinpuheluista voimain ja päättäväisyyden puutteen
johdosta, pian pitämään noita "tavattomia" mielikuvia mahdollisuuksina,
vaikkakaan hän ei vielä täysin luottanut itseensä. Mutta tällä kerralla
oli hän aikeissa tehdä jonkinlaisen ennakkokokeen yritykseensä ja
jokaisella ottamallaan askeleella lisääntyi hänen kiihtymyksensä.

Sykkivin sydämin ja värisevin hermoin tuli hän tavattoman suureen
taloon, jonka toinen sivusta vietti kanavalle, toinen kadulle päin. Talo
oli jaettu pelkkiin pieniin huoneustoihin, joissa asui kaikenlaisia
vähäpätöisiä käsityöläisiä ja työkansaa. Molemmissa porttikäytävissä ja
pihoilla hiipivät tulijat ja menijät lakkaamatta toistensa ohi. Kolme
tai neljä piharenkiä puhdisti tallia; nuori tulija iloitsi siitä, ettei
ollut tavannut ketään heistä ja hiipi, kuljettuaan porttikäytävän läpi,
oikealla olevia portaita ylös. Ne olivat pimeät ja kapeat, hän tiesi sen
jo ennestään, hän oli tutkinut huoneustoa ja sen tekemä vaikutus
miellytti häntä. Sellaisessa ei utelias katsekaan ollut niin
vaarallinen. "Jos nyt pelkään tällä lailla, niin mitäpä en silloin
tekisi, kun todella aijon ryhtyä tekoon?"... ajatteli hän ehdottomasti,
noustessaan neljänteen kerrokseen. Täällä kohtasi hän virattomia
sotilaita ja kantajia, jotka kantoivat eräästä huoneustosta huonekaluja.
Hän tiesi jo vanhastaan, että siinä asui eräs saksalainen
virkamiesperhe. "Saksalainen muuttaa siis nyt, silloin on asuttu vain
sen vanhuksen huoneusto neljännessä kerroksessa näitten portaitten
varrella. Se on hyvä ... joka tapauksessa..." ajatteli hän ja nykäsi
vanhuksen asunnon kellonauhasta. Kello soi heikosti kuin olisi se ollut
läkkipellistä. Hän oli jo unohtanut kellon äänen ja nyt tuntui siltä,
kuin muistuttaisi se häntä jostakin... Hän peräytyi hiukan, sillä hänen
hermonsa olivat tulleet sangen tuntehikkaiksi. Pian sen jälkeen avattiin
ovi, mutta vain hiukan raolleen. Oven avaaja, nainen, katseli tulokasta
raosta ilmeisesti epäluuloisena; hänen salamoivat silmänsä vain näkyivät
pimeässä. Mutta kun hän näki alempana useita ihmisiä, rauhottui hän ja
avasi oven täydelleen. Tulokas astui pieneen huoneeseen, joka oli
lautaseinällä jaettu kahtia, joista toinen osa oli pienoinen keittiö.
Vanhus seisoi vaijeten hänen edessään ja katseli häntä kysyvästi. Tämä
vanhus oli pieni, kuivahko vanha nainen, noin kuudenkymmenen vuotias;
hänellä oli terävät, ilkeät silmät, pieni, terävä nenä ja paljas pää.
Vaaleaan, vähän harmahtavaan tukkaan oli runsaasti siroteltu pomadaa.
Ohuelle pitkälle kaulalleen oli hän kietonut flanellipalasen ja yllään
oli hänellä kuumuudesta huolimatta risanen ja tuiki haalistunut
turkkiröijy. Nuori tulokas lienee tarkastellut häntä tavattoman
huolellisesti, sillä hänen kasvoillaan näyttäytyi taas vanha epäluulo.

-- Minä olen Raskolnikov, ylioppilas, olin luonanne kuukausi sitten,
sanoi nuori tulokas kevyesti kumartaen.

-- Aivan niin, isäseni, muistan vielä vallan hyvin, että olitte täällä,
sanoi vanhus kuitenkaan siirtämättä kysyviä katseitaan tulijan
kasvoilta.

-- Sepä hyvä ... nyt tulen taas samallaiselle asialle... jatkoi
Raskolnikov, vähän hämillään ja kummissaan vanhuksen epäileväisyydestä.

"Ehkä hänen tapansa on sellainen," ajatteli hän, "enkä minä ole sitä
ennen huomannut," mutta se koski häneen kuitenkin sangen epämieluisesti.

Vanhus näytti miettivän jotain, astui sitten vähän syrjään ja sanoi,
osottaen arkihuoneensa ovea;

-- Astukaa sisään, isäseni.

Siinä pienessä huoneessa, johon nuori mies nyt astui, oli keltaset
seinäpaperit, kurjenpolvet ja valkoset ikkunaverhot koristivat
ikkunoita, joista laskevan auringon valo tulvehti huoneeseen.

"_Silloin_ tulee auringon paistaa myös yhtäläiseen," juolahti hänen
mieleensä, ja hän heitti pikaisen silmäyksen kamariin ja pani tarkoin
merkille sen kaluston. Siinä ei ollut mitään omituista. Huonekalut,
kellertävästä puusta tehdyt, olivat sangen vanhat, leposohva suurine
taivutettuine selkänojineen, soikea pöytä sohvan edessä, toalettipöytä
peilineen ikkunojen lomikossa, tuoleja seinustoilla ja pari
keltapuitteista tusinataulua -- siinä oli koko kalusto. Nurkassa paloi
pienen pyhimyskuvan edessä pieni lamppu. Kaikki oli sangen siroa,
huonekalut ja lattia olivat kuin kiillotetut, kaikki välkkyi. "Se on
Lisavjetan ansio," ajatteli Raskolnikov. Koko asunnossa ei voinut tavata
tomuhiukkastakaan. "Ilkeillä, vanhoilla leskillä tapaa aina olla näin
siroa," ajatteli Raskolnikov edelleen ja vilkasi karttunikankaista
esirippua, sen oven edessä, joka johti toiseen, pienempään kamariin,
jossa vanhuksen vuode ja pesukaappi olivat; sinne ei hän ollut vielä
saanut koskaan silmätä. Koko asumuksessa oli ainoastaan nämä kaksi
pientä huonetta.

-- Mitä tahdotte? kysäsi vanhus kuivasti, astuen huoneeseen, asettuen
aivan Raskolnikovin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Minulla olisi vain pantti, kas tässä! -- Hän veti taskustaan vanhan,
litteän hopeakellon. Sen takapuolelle oli kaiverrettu karttapallo; perät
olivat terästä.

-- Edellinenkin pantti on jo langennut maksettavaksi; jo toissa päivänä
loppui odotusaika!

-- Maksan teille koron ensi kuukaudesta; olkaa vain hieman
kärsivällinen.

-- Se riippuu vallan minun hyvästä tahdostani, tahdonko koetella
kärsivällisyyttäni vai myynkö pantin nyt jo.

-- Miten paljon annatte minulle tätä kelloa vastaan, AIjona Ivanovna?

-- Sinä puhut aina tyhmyyksiä, isäseni; minun mielipiteeni mukaan ei se
ole minkään arvoinen. Sormuksesta annoin teille edellisellä viikolla
kaksi seteliä (ruplan), kultasepältä saa ostaa uusia puolellatoista
ruplalla.

-- Antakaa minulle tätä vastaan neljä ruplaa, niin lunastan sen, sillä
se on ollut isäni. Saan kohta rahaa.

-- Puolitoista ruplaa ja korko etukäteen, jos niin tahdotte.

-- Puolitoista ruplaa! huudahti Raskolnikov kummissaan.

-- Kuten tahdotte! -- Ja vanhus ojensi hänelle kellon takasin.
Raskolnikov otti sen ja oli niin pahoillaan, että mieli kohta lähteä
tiehensä, mutta hän tuli ajatelleeksi, etteihän hänellä ollut mitään
muuta keinoa ja etteihän tämä ollut ainoana syynä hänen tuloonsa.

-- Ottakaa se sitten! sanoi hän raa'asti.

Vanhus otti avaimen taskustaan ja meni toiseen esiripun takana olevaan
huoneeseen. Raskolnikov, joka oli yksinään keskellä kamaria, kuunteli
uteliaana ja veti johtopäätöksiään: "Luultavasti ylemmässä laatikossa,
-- avain hänellä siis on oikeassa taskussa ... siellä ne ovat kaikki
kiinnitettyinä teräsrenkaaseen ... yksi niistä on muita suurempi,
hammaslehtinen, se ei luonnollisestikaan sovi pesukaappiin ... tietysti
siellä vielä on jokin arkku, jokin matka-arkku ... se on pantava
mieleen. Matka-arkuissa on aina tuollaiset avaimet...! Mutta miten
katalaa tämä kaikki sentään onkaan!" pälkähti hänen päähänsä äkkiä.

Vanhus palasi.

-- Kas tässä, isäseni; kymmenen prosenttia kuukaudessa puolestatoista
ruplasta -- on viisitoista kopekkaa etukäteen yhdeltä kuukaudelta. Ja
niistä toisesta kahdesta ruplasta on teidän luonnollisestikin maksettava
kaksikymmentä kopekkaa etukäteen -- summa viisineljättä. Tulette siis
saamaan yhteensä ruplan ja viisitoista kopekkaa kellosta; kas tässä
saatte sen.

-- Mitä, ainoastaan ruplan ja viisitoista kopekkaa?

-- Aivan niin.

Raskolnikov ei kiistellyt kauvempaa, vaan otti vastaan rahat. Hän
katsahti vanhukseen ja viivytteli poistua, kuin olisi hänellä vielä
jotakin sanottavaa tai tehtävää, itse asiassa tietämättä mitä.

-- Tulen vielä kerran tuomaan panttia teille näinä päivinä, Aljona
Ivanovna; hieno hopeinen paperossikotelo ... eräs toverini antaa sen
minulle takaisin. Hän änkytti ja vaikeni.

-- No, siitä kai saamme puhua sitten, isäseni.

-- Hyvästi!... Istutteko aina näin yksinänne kotona, missä sisarenne on?
kysäsi hän ulosmennessään niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.

-- Mitä se teihin koskee, isäseni?

-- Ei koskekaan; kysyinhän vaan suotta aikojaan. Te olette siis myös ...
hyvästi, Aljona Ivanovna.

Raskolnikov läksi sieltä äärimmilleen kiihtyneenä. Tämä kiihtymys
lisääntyi yhä. Jopa hän portaita alas astuessaan pysähtyi useita kertoja
vallan sekaannuksissa; päästyään vihdoin kadulle huudahti hän:

"Oi Jumala, miten inhottavaa tämä kaikki onkaan! Voiko se olla
mahdollista, että minä ... minä ... ei, hulluuksia, mielettömyyttä!"
lisäsi hän päättävästi. "Miten voi mieleeni johtuakaan niin kunnotonta?
Minkä katalan teon tekisinkään! Niin likaista, inhottavaa, ilkeätä! ...
ja kokonainen kuukausi on minulla"...

Hän ei voinut kahlehtia mielenliikutustaan. Se tavaton inhon tunne, joka
täytti hänen sydämensä jo hänen ollessaan matkalla vanhuksen luo, tuli
nyt niin valtavaksi ja eläväksi, että synkkämielisyys täydelleen valtasi
hänet. Juopuneen lailla kulki hän edelleenkin ollenkaan kiinnittämättä
huomiota heihin, jotka tulivat häntä vastaan, niin että hän lakkaamatta
törmäsi heitä vastaan; vasta tultuaan seuraavalle kadulle, palasi hänen
itsehallitsemiskykynsä. Kohotettuaan päänsä huomasi hän seisovansa erään
oluttuvan sisäänkäytävän edustalla. Kaksi juopunutta miestä astui juuri
nyt ovesta ulos ja hoiperteli portaita ylös, tukien toisiaan ja
lasketellen toisilleen solvauksia. Hetken mietittyään läksi Raskolnikov
portaita alas. Hän ei ollut koskaan ennen ollut missään oluttuvassa,
mutta nyt kohtasi häntä huimaus, ja polttava jano vaivasi häntä. Hän
tahtoi mielellään juoda kulauksen olutta, sitä halukkaammin, koska hän
uskoi, että ruumiillinen heikkous johtui hänen tyhjästä vatsastaan. Hän
istahti erääseen pimeään ja likaseen nurkkaan siivottoman pöydän ääreen,
pyysi olutta ja joi ahneesti ensimäisen lasin. Hän tunsi itsensä kohta
paremmaksi ja hänen ajatuksensa selviytyivät. "Pötyä kaikki", sanoi hän
tuntiessaan olevansa rohkeampi, "ei kerrassaan mitään kiihtymisen syytä,
ainoastaan fyysillistä heikkoutta! Lasi olutta, palanen leipää -- ja
kohta selkenevät ajatukset ja järki, ja tahto terästyy! Voi, miten
kurjaa kaikki on!..." Mutta huolimatta näistä ylenkatseellisista
purkauksista oli hänen katsantonsa jo ilostunut ja hän alkoi erikoisella
mielenkiinnolla tarkastella sisällä olevia henkilöitä, vallan kuin olisi
hän vapautunut jostakin pelottavasta taakasta. Mutta kaikesta tästä
huolimatta tunsi hän hyvin, että tämä hänen alttiutensa paremmalle oli
vain sairaloista.

Kellarissa oli nyt jälellä ainoastaan muutamia. Lukuunottamatta niitä
kahta, jotka hän kohtasi portaissa, oli kokonainen joukko poistunut,
viisi, kuusi miestä ja naista, vetohanurineen. Jälellä oli: puoleksi
juopunut pikkuporvari, hänen toverinsa, suuri, harmaapartanen paksu
mies, joka oli täysi humalassa nukahtanut penkille. Silloin tällöin
levitteli hän käsiään kuin unen pöpperössä oleva, näpäytteli sormiaan ja
kohotti yläruumistaan, silti kuitenkaan nousematta penkiltä; ja kaiken
aikaa hän yritteli laulaa jotakin runomittaista sotkua siitä, että
rakasteli vaimoaan kokonaisen vuoden.

Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen, vieläpä hänen vaitelias
toverinsakin katseli häntä vihaisesti ja epäilevästi. Sitä paitsi oli
siellä vielä eräs henkilö, joka näytti virastaan erotetulta
virkamieheltä; hän oli istahtanut syrjään, kallisteli silloin tällöin
lasiaan ja katseli ympärilleen. Hänkin oli jotenkin pöhnässä.




II


Raskolnikov ei ollut tottunut näkemään paljon ihmisiä ympärilleen ja
karttoi kuten jo sanottiin kaikkea seuraa, etenkin viime aikoina. Nyt
heräsi hänessä uusi tunne eloon, hän tunsi äkkiä vetoa ihmisiin, niin,
hän oikein himoitsi päästä heidän seuraansa. Hän oli niin väsynyt siitä
syvästä synkkämielisyydestä ja mustasta mielenlaadustaan, jotka nyt
olivat ahdistaneet kuukauden ajan, että hänessä oli syntynyt tarve saada
hengittää toista maailmaa, vaikkakin vain hetken ajan, ja likasesta
ympäristöstä huolimatta jäi hän mielihyvän tuntein oluttupaan.

Isäntä oli toisessa huoneessa, mutta tuli usein anniskeluhuoneeseen,
joka oli muutamia portaita alempana. Hänen sirot leveä- ja
punareunuksiset rasvanahkasaappaansa pistivät ennen kaikkea silmiin.
Hänellä oli yllään hihaton takki ja rasvaantunut atlassiliivi; hänellä
ei ollut kaulaliinaa, ja koko hänen kasvonsa kiilsivät kuin öljytyt.
Myymäpöydän takana seisoi neljätoistavuotias poika ja eräs vielä
nuorempi tarjoili. Siinä oli leikattuja kurkkuja, paahdettua leipää ja
kalaa, leikattuna pieniksi paloiksi, ja kaikesta tästä levisi huoneeseen
iljettävä löyhkä. Huoneessa oli sietämättömän ummehtunutta. Kaikki oli
niin viinanhöyryjen vallassa, että siitä voi saada päänsä pyörryksiin
muutamassa minuutissa.

Toisinaan tapaa henkilöitä, vieläpä vallan tuntemattomiakin, jotka
miellyttävät meitä ensi näkemällä, vallan omituisesti ja äkkiä,
ennenkuin vielä on vaihdettu sanaakaan. Sellaisen vaikutuksen teki
Raskolnikoviin se vieras, joka istui syrjässä ja näytti virastaan
erotetulta virkamieheltä. Hän muisti myöhemmin tuon vaikutuksen ja
arveli sen johtuneen aavistuksesta. Hän katsahti lakkaamatta
virkamieheen, ehkä myös sen tähden, että tämäkin lakkaamatta tuijotti
häneen; hyvin voi havaita, että hän mielellään olisi antautunut
juttusiin. Muita krouvihuoneessa olevia, isäntäkin mukaanluettuna, hän
tuskin huomasi, ikäänkuin olisivat he hänelle vastuksena. Hän katseli
heitä melkein ylenkatseellisuuteen vivahtavasti, kuten halpa-arvoisia ja
vähän kehittyneitä ihmisiä, joiden kanssa ei maksanut vaivaa puhua.
Vieras voi hyvinkin olla jo yli viidenkymmenen vuoden, keskikokoinen,
tanakka; hän oli hyvin kaljupäinen ja kasvonsa olivat ahkerasta
juomisesta pullottuneet ja tulleet kellanvihreiksi; hänellä oli
turvottuneet silmäluomet, joiden lomasta väikkyi pari pientä, mutta
eloisaa ja punajuovaista silmää. Hänessä oli jotakin omituista; hänen
katseensa oli erinomaisen eloisa, järkevä ja viisas, mutta samalla oli
myös havaittavissa mielenvikaisuuden oireita. Hänellä oli yllään vanha,
vallan rääsyinen takki, josta puuttui nappeja; yksi niistä riippui
langoissa ja sen hän oli pannut kiinni peittääkseen niin sanoaksemme
paistetta. Nankinliivin alta näkyi vallan rypistynyt, likanen ja
tahranen paidan rinnus. Parta oli kyllä ajettu, mutta jotenkin kauvan
sitten, niin että harmaa sänki tunki jo esiin melkein kaikkialta. Hänen
käytöksessään oli jotakin aito virkamiesmäistä, mutta hän oli aina
tavattoman rauhaton, pyyhkäsi toisinaan hiukset otsalta ja tuki tuon
tuostakin päätän synkkämielisesti molemmin käsin, välillä lepuuttaen
rikkinäisiä kyynäspäitään tahraseen ja pilkulliseen pöytään. Vihdoin
katsahti hän Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi lujalla ja
varmalla äänellä:

-- Suonette kai, herraseni, minun kääntyä puoleenne muutamalla sanalla?
Sillä vaikkakaan ei teidän ulkonäkönne ilmase mitään erikoista, sanoo
minulle kuitenkin kokemukseni, että te olette sivistynyt mies, eikä
juoppouteen vajonnut. Aina olen kunnioittanut sivistystä ja tunnetta
yhdessä; olen sitä paitsi arvoltani nimineuvos. Perhenimeni on
Marmeladov, nimineuvos. Suokaa minun kysyä oletteko tekin ollut
virkamies?

-- En, minä opiskelen... vastasi puhuteltu kummastellen tätä omituista,
kiemuroivaa puhetapaa ja miehen odottamatonta puheluun yhtymistä.
Vaikkakin hän äsken oli ikävöinyt ihmisseuraa, tunsi hän kuitenkin kohta
hänelle ensi sanoja lausuttaessa vanhan vastenmielisyytensä kaikkiin
vieraisiin kasvoihin, jotka tahtoivat lähestyä häntä, palaavan.

-- Ylioppilas siis ... tai ennen tätä ylioppilas, huudahti virkamies,
sitäpä kohta ajattelinkin. Kokemus, herrani, suuri kokemukseni! -- ja
hän osotti itsetyytyvästi otsaansa. -- Te olette siis ollut ylioppilas,
palvellut tieteitä... Suvainnette kai?... Hän kohottausi horjuen, otti
pullonsa ja lasinsa ja istuutui vastapäätä Raskolnikovia.
Päihtymyksestään huolimatta hän vielä puhui sujuvasti ja vapaasti ja
takertui sanoihinsa ainoastaan harvoin. Tavattoman kiihkeästi lyöttäytyi
hän Raskolnikovin viereen, ikäänkuin ei hänkään olisi kuukauden aikaan
puhunut kenenkään kanssa.

-- Herrani, alkoi hän pannen painoa sanoille, -- köyhyys ei ole mikään
pahe, se on totuus. Tiedän myöskin, ettei ryypiskeleminen ole mikään
hyve, ja se on vielä suurempi totuus. Mutta kerjääminen, herrani, se on
pahe. Köyhä voi vielä säilyttää synnynnäisen ihmisarvon tuntoonsa,
kerjäläinen ei koskaan. Kerjäämistä ei ajeta ainoastaan kepillä pois
ihmisten yhdyskunnista, vaan se lakastaan pois luudilla, mikä on vielä
alentavampaa. Ja se on oikeudenmukaista, sillä kerjäämällähän alentaa
itseään enimmin; -- -- siitä sitten johtuu ryypiskeleminen! Herrani,
kuukausi sitten löi herra Lebesjatnikov vaimoani ... ettekä te voi
verrata vaimoani minuun, ymmärrättekö... Suokaa minun vielä kysyä ...
pelkästä uteliaisuudesta: oletteko koskaan nukkunut yötä jossakin
heinäproomussa Nevalla?

-- En, sitä en ole vielä tehnyt, vastasi Raskolnikov, -- miksi sitä
kysytte?

-- Juuri siksi, kun minä sen olen tehnyt ja vielä useampana yönä...

Hän täytti lasinsa, joi sen pohjaan asti ja vaipui mietteisiin. Hänen
vaatteillaan ja tukassaan näkyi todellakin heinän jälkiä. Se oli
kylläkin mahdollista, ettei hän viitenä viime päivänä ollut riisunut
vaatteita yltään, eikä pessyt itseään. Ennen kaikkea olivat kädet
likaset, ihraset, punaset ja pitkäkyntiset.

Hänen keskustelunsa näytti herättävän yleistä, joskaan ei suurta
huomiota. Myymäpöydän takana olevat pojat alkoivat tyrskiä. Isäntä tuli
sivuhuoneesta kuullakseen "leikinlaskijaa". Hän istuutui erääseen
kulmaukseen ja haukotteli. Marmeladov oli nähtävästi vanhimpia kundeja
täällä. Hän oli luultavasti tottunut tuohon kummalliseen, kiemuraiseen
puhetapaansa krouvikeskusteluissa tuntemattomien henkilöitten kanssa.
Tämän omituisuuden tapaa useilla retkuilla, etenkin sellaisilla, joita
kohdellaan ankarasti kotonaan ja jotka saavat kärsiä paljon. He
koettavat sentähden ikäänkuin pitää itseään vahingottomina kaltaistensa
seurassa ja toivovatpa vielä voivansa saavuttaa heidän arvonantonsa.

-- Leikinlaskija! sanoi isäntä kuuluvasti, -- mutta miksi ei sitten
puuhaa mitään? Miksi ette hoida virkaanne, koska kuitenkin olette
virkamies?

-- Miksi en hoida virkaani, herraseni, vastasi Marmeladov, kääntyen
suoraan Raskolnikovin puoleen ikäänkuin hän olisi tehnyt tuon
kysymyksen. -- Miksi en hoida virkaani? Eikö se ole minulle kiusallista
tämä paikasta toiseen kuljeskeleminen, toimittamatta pienintäkään työtä.
Kun herra Lebesjatnikov kuukausi sitten omakätisesti löi vaimoani ja
minä makasin vieressä juovuksissa, ettekö silloin usko, että minä
kärsin? Suokaa anteeksi, nuori mies, oletteko koskaan kokenut, hm ...
niin ... esimerkiksi pyytänyt rahaa joltakin toivomatta saavanne?

-- Ehkäpä ... se on ... mitä tarkoitatte ... toivomatta saavansa?

-- Tarkoitan vallan toivottomasti, niin että edeltä päin on varma siitä,
ettei saa mitään. Te tiedätte esimerkiksi, jo varmasti edeltä päin, että
se ja se suopea ja hyödyllinen kansalainen ei muutamissa tapauksissa ole
halukas lainaamaan teille rahojaan; sillä, kysyn minä, miksi hän sen
tekisi? Hänhän kyllä tietää ettei hän saa niitä takaisin. Ehkä
sääliväisyydestä? Mutta herra Lebesjatnikov, joka nuuskii tietoonsa
kaikki uudet teoriat, selitti äskettäin minulle, että meidän päivinämme
pitävät tieteet sääliväisyyttä jonakin vallan ei-siedettävänä, kuten
esimerkiksi Englannissa, jossa harjotetaan valtiotaloutta. -- Miksi,
kysyn siis teiltä, tulisi teille lainata rahaa? Ja kuitenkin, vaikka jo
edeltäpäin tiedätte jotenkin varmasti, ettei siitä ole mitään hyötyä,
kuitenkin menette hänen luokseen ja...

-- Mutta miksi? kysyi Raskolnikov.

-- Kun teillä ei ole mitään muutakaan keinoa, eikä muuta paikkaa, jonne
voisitte mennä? Joka ihmisellähän täytyy lopuksi olla mahdollisuus voida
paikkaan tai toiseen. Sillä voihan tulla aikoja, jolloin ehdottomasti on
mentävä johonkin paikkaan! Kun ainoa tyttäreni ensi kerran läksi kadulle
keltainen lippu mukanaan, menin myös minä ... sillä ainoalla
tyttärelläni on keltainen lippu [poliisin valvonnan alla olevilla
yleisillä naisilla on Pietarissa keltainen lippu merkkinä siitä, että
ovat kirjoihin merkityt], lisäsi hän selitykseksi, samalla katsahtaen
vierustoveriinsa vähän rauhattomana. "Ei tee mitään, herrani, ei tee
kerrassaan mitään!" kiiruhti hän rauhallisen näköisenä selittämään, kun
pojat myymäpöydän takana alkoivat virnistellä ja itse isäntäkin veti
suunsa nauruun, "ei tee mitään! Tämä virnistely ei ollenkaan suututa
minua, sillä se on yleisesti tunnettu asia ja kaikki salainen on
paljastettava. Sitä paitsi en minä puhu siitä ylenkatseella, vaan
nöyryydellä. Mutta niitten olla!... Kas sellainen ihminen!...
Luvallanne, nuori mies, voitteko ... mutta ei, ilmaistakseni ajatukseni
paremmin: ei _voitteko_, vaan _rohkenetteko_ katsoa minua silmiin ja
väittää jyrkästi, etten minä ole sika?"

Raskolnikov ei vastannut sanaakaan.

-- Hyvä, jatkoi puhuja ensin odotettuaan, kunnes kovaääninen naurun
hihitys oli loppunut, -- olkoonpa niinkin, että _minä_ olen sika, mutta
vaimoni on nainen! Joskin minä olen eläin, niin onhan vaimoni, Katerina
Ivanovna, sivistynyt nainen ja esikuntaupseerin tytär. Olkoonpa niinkin,
että minä olen roisto, mutta hän on valistunut sielu ja sangen
hienotunteinen, joka johtuu siitä kasvatuksesta minkä hän on saanut. Ja
kaikesta tästä huolimatta ... voi jospa hän vain tahtoisi olla
sääliväinen minua kohtaan! Herrani, herrani, joka ihmisellä täytyy toki
olla ainakin _yksi_ sellainen paikka, jossa häntä kohtaan tunnetaan
sääliä! Tosin on Katerina Ivanovna ylevä nainen, mutta sentään harjottaa
hän vääryyttä minua kohtaan... Ja vaikkakin minä kyllä ymmärrän, että
hän minua tukasta vetäessä tekee sen sääliväisyydestä (sillä toistan sen
punastumatta, hän vetää minua tukasta, nuori mies, toisti hän vielä
entistään arvokkaammin, kun hän uudelleen kuuli naurun hihitystä),
mutta, Jumala paratkoon, jos hän kerran ... mutta, ei, ei! Kaikki tämä
on vallan mitätöntä ja sen arvoista, ettei siihen kannata tuhlata
sanoja. Se on jo jonkun aikaa tapahtunut sangen usein ja monta kertaa
olen hänelle tuottanut ikävyyksiä, mutta ... kohtaloni on nyt kerran
sellainen, sillä minä olenkin parantumaton halju!

-- Luonnollisesti! huomautti isäntä haukotellen.

Marmeladov iski nyrkkinsä tanakasti pöytään.

-- Kohtaloni on nyt sellainen! Ajatelkaa, herrani, ajatelkaa, olenpa
juonut hänen sukkansakin! Hänen vuohenkarvasen kaulahuivinsa olen myös
juonut; hän oli sen saanut ennen, se oli hänen omansa ... minä en edes
ollut itse sitä hänelle lahjottanut, ja me asumme eräässä kylmässä
hökkelissä, ja hän on kylmettänyt itsensä talvella, ja hän on alkanut
yskiä, yskiä verta. Meillä on kolme pientä lasta, ja Katerina Ivanovna
tekee työtä aikasesta aamusta myöhäiseen yöhön; hän pesee ja puhdistaa
ja pitää lapset puhtaina, sillä, hän on nuoruudestaan saakka tottunut
puhtauteen, mutta on heikkorintainen ... taipuisa kitumaan, ja se kaikki
tuottaa minulle niin pahaa. Uskotteko, etten tunne sitä? Ja mitä enemmän
juon, sitä pahempi on ollakseni. Miksi sitten juon?... Siksi, että
päihtymyksestä etsin sääliväisyyttä ja myötätuntoa ... juon siksi, kun
_tahdon_ kärsiä kaksinverroin!

Hän painoi päänsä kuin epätoivoissaan pöytää vasten.

-- Nuori mies, jatkoi hän, samalla taasen kohottautuen entiseen
asentoonsa, -- kuvittelen voivani lukea kasvoistanne suruisan piirteen.
Näin sen jo kohta silloin, kun tulitte tänne ja siksi käännyin myös heti
teidän puoleenne. Nähkääs, jos kerron teille historian omasta
elämästäni, niin en tee sitä siksi, että vetäsin puoleeni näitten
laiskurien huomion, jotka sitä paitsi tuntevatkin sen kokonaisuudessaan,
vaan siksi, kun haluan saada puhua sivistyneen ja säälivän ihmisen
kanssa. Sen vuoksi tietäkää, että vaimoni on kasvatettu hienossa
kuvernementtiaateliston instituutissa, tanssi huivitanssia kuvernöörin
ja muun korkean herrasväen kanssa, josta hän sai mitalin ja kiittävän
palkintotodistuksen. Mitalin ... no, niin ... mitalin olemme myyneet ...
jo kauvan sitten ... todistus on vielä hänen matka-arkussaan --sen
näytti hän jo sangen kauvan sitten emännällemme. Ja vaikkakin hän on
riidoissa emännän kanssa, tahtoo hän kuitenkin loistaa sillä kenen
edessä tahansa ja muistella iloisia, kauvan sitten kuluneita päiviä.
Sitä en minä kiellä häneltä, enkä moiti häntä siitä, sillä se on hänen
ainoa jälellä oleva muistonsa ... kaikki muu on poissa. Niin, kyllä hän
on hieno nainen kaikin puolin ylpeine ja vakavine luonteineen. Hän pesee
itse lattiansa ja syö vain ruisleipää, mutta hän ei puhu vähintäkään
muista. Hän ei tahtonut kuunnella herra Lebesjatnikovin törkeyksiä, ja
kun herra Lebesjatnikov löi häntä siitä, joutui hän vuoteen omaksi, ei
niin paljon pahoinpitelyn kuin sen vuoksi, että katsoi kunniaansa
loukatun. Silloin kun minä hänet sain, oli hän leski ja kolmen lapsen
äiti, joista toinen oli toistaan pienempi. Hän oli juossut vanhempainsa
luota kotoa ensimäisen miehensä, erään jalkaväen upseerin kanssa, ja oli
mennyt naimisiin hänen kanssaan pelkästä rakkaudesta. Hän rakasti
miestään rajattomasti, mutta tämä alkoi pelata, joutui oikeuteen ja
kuoli. Jopa mies viime aikoina tapasi lyödä vaimoaan, ja vaikkakaan ei
tämä sitä ottanutkaan suostuvaisena vastaan, jonka minä voin varmasti,
vakuuttaa, niin muistelee hän miestään kuitenkin kyynelsilmin ja asettaa
hänet minun esikuvakseni, ja minä olen iloinen, olen todellakin iloinen
siitä, että hän ainakin mielikuvituksissaan uskoo kerran olleensa
onnellinen... Olipa hän sitten leskenä kolmen lapsensa kera, sangen
kaukana autiossa seudussa, jossa minäkin oleskelin siihen aikaan niin
toivottomassa köyhyydessä, ettei sitä voi kuvata, vaikkakin olen nähnyt
paljon senlaatuista. Kaikki hänen sukulaisensa olivat hyljänneet
hänet ... mutta hän oli myös ylpeä, liian ylpeä. Silloin, herrani ...
silloin tarjosin minä hänelle käteni ... olin leskimies ja omasin
neljäntoistavuotiaan tyttären ensimäisestä vaimostani... En voinut nähdä
sellaista kurjuutta ja te voitte arvata, miten suuri hänen
onnettomuutensa lie ollut jos ajattelette, että hän, sivistynyt, hyvän
kasvatuksen saanut ja hyvästä perheestä lähtenyt voi mukautua ottamaan
minut miehekseen. Ja hän otti minut, itkien, nyyhkyttäen, käsiään
väännellen hän otti minut ... eihän hänellä ollut muuta keinoa.
Ymmärrättekö mitä keinotonna oleminen tahtoo sanoa? Ei, sitä on teidän
mahdoton käsittää... Ja kokonaisen vuoden täytin minä velvollisuuteni
uskollisesti ja kunnollisesti ja tuohon (hän osotti viinapulloa) en
koskenut, sillä kyllä minullakin on kunniatuntoa. Mutta sitä ei
riittänyt; menetin paikkani ... samaten olematta itse siihen
syyllinen ... muutamat hallintomuutokset olivat syynä siihen ... ja niin
aloin minä uudestaan. Siitä on jo puoli vuotta, kun me pitkän, pitkän
paikasta toiseen kuleskelemisen jälkeen ja sanomattomia vaivoja
kestettyämme muutimme tähän komeaan, lukemattomilla muistomerkeillä
koristettuun pääkaupunkiin. Täällä sain taas paikan -- ja menetin sen
uudelleen. Ymmärrättekö, tällä kertaa se oli oma syyni, sillä nyt oli
kohtaloni noussut vastaani... Nyt asumme erään Amalia Feodorovna
Lippewechsel nimisen naisen hökkelissä, mutta millä me elämme ja mitä me
hänelle maksamme ... sitä en tiedä. Paitsi meitä asuu siellä useita
muitakin ... oikea Sodoma, kammottava ... hm ... niin... Kuitenkin on
ensimäisestä avioliitostani syntynyt tyttäreni nyt täysikasvuinen; ja
siitä en kerro mitään, mitä hänen täytyy kokea äitipuolensa vuoksi.
Sillä vaikka Katerina Ivanovnalla on sangen jalot tunteet ja ajatustapa,
niin on hän kuitenkin tulinen äkkiä suuttuva nainen, joka ei voi hillitä
itseään. Niin ... mutta sehän on niin samantekevää. Sonja ei
luonnollisestikaan ole oppinut mitään erikoista, kuten voitte arvatakin.
Minä koetin kolme neljä vuotta sitten käydä maantieteen ja
maailmanhistorian hänen kanssaan päästä päähän, mutta, koskei minulla
itselläni ole sopivia oppikirjoja, syystä että ne kirjat, mitkä minulla
oli ... niin, niitä ei minulla ole enää ... ja sillä lailla tuli
opetuksessa tenä eteen. Me lopetimme Kyrokseen, Persian kuninkaaseen.
Ehdittyään sitten kypsyneempään ikään, luki hän muutamia romaaneja ja
nyt viimeksi herra Lebesjatnikovin välityksellä Levisin fysiologiaa ...
tunnetteko sen teoksen?... Hän luki sen suurella mielenkiinnolla; paikka
paikoin luki hän ääneensä meille kaikille; se on hänen koko
sivistyksensä. Nyt käännyn erikoisesti teidän puoleenne, herrani,
kysymyksellä: miten paljon voi teidän mielipiteenne mukaan köyhä, mutta
kunniallinen tyttö ansaita rehellisellä työllä? Töin tuskin viittätoista
kopekkaa päivässä, herrani, jos hän on kunniallinen, eikä omaa
taipumuksia erääseen määrättyyn, ja sen hän voi, ellei vaan koskaan pane
käsiään ristiin! Ja sitten ei herra valtioneuvos Ivan Ivanovitsh
Klopstock ole kaupan päällisiksi ... oletteko kuullut puhuttavan
hänestä? ... maksanut hänelle ompelupalkkaa puolesta tusinasta
paitoja, olipa hän ajanut tyttäreni uloskin soimaten häntä, polkien
jalkaansa ja sanoen hänelle rivouksia päin naamaa sillä tekosyyllä,
ettei tyttö ollut ottanut oikeata mittaa paidankauluksesta. Ja kotona
nälkääntyneet lapset... Katerina Ivanovna kulkee edes ja takaisin
huoneessa ja vääntelee käsiään, punaset pilkut hänen kasvoillaan tulevat
näkyvemmiksi ... se johtuu hänen sairaudestaan: "Sinä juoppolalli, mitä
hyötyä sinusta tosiaan tässä talossa, syöt, juot ja lämmittelet sillä
aikaa kun lapset eivät ole kolmeen päivään nähneet leipäpalastakaan!"
Minä makasin sillä kertaa ... no, miksempä siitä puhuisi? ... makasin
juovuksissa ja kuulin mitä Sonjani vastasi (hän on niin kärsivällinen ja
hänellä on niin viehättävä ääni ... pieni, vaalea tyttölapsi, kalpea ja
laihakasvoinen): "Mutta Katerina lvanovna", sanoi hän, "tulisiko minun
sitten ruveta _sellaiseksi_?" Darja Franzovna, pahamaineinen nainen,
joka jo useamman kerran oli ollut tekemisissä poliisin kanssa, oli jo
usein antanut emännällemme puheen aihetta... "Niin, ja olisiko se sitten
niin suuri onnettomuus," vastasi Katerina lvanovna pilkallisesti ...
"maksaakohon vaivaa säilyttää sitä ... sitä kallisarvoista aarretta?"
Ei, älkää tuomitko häntä, herrani, älkää laskeko sitä hänelle pahaksi!
Hän ei sanonut sitä täysin tietoisena, hän oli kiihtyneessä,
sairaloisessa tilassa, nälistyneet lapsi raukat itkivät hänen
ympärillään, hän sanoikin sen myös enemmän loukatakseen kuin katkerana
totena... Sillä Katerina Ivanovnalla on nyt kerran niin tulinen luonne,
ja kun lapset alkavat itkeä, vaikkakin vain nälästä, silloin hän heti
iskee kätensä heihin ... ja sitten minä näen, että Sonetshka nousee
makuulta kello kuuden tienoissa, ottaa ylleen kaulaliinansa ja viittansa
ja lähtee... Kello yhdeksän hän palasi. Sisään tultuaan menee hän kohta
Katerina Ivanovnan luo ja laskee vaijeten kolmekymmentä ruplaa pöydälle.
Sanakaan ei hän sanonut, ei myöskään kohottanut päätään, hän otti vain
suuren, vihreän _drap de dame_ saalimme (meillä on nimittäin _drap de
dame_ shaali), peitti sillä päänsä ja laskeutui vuoteelle pää seinään
päin käännettynä; silloin tällöin kulki pikku ruumiissa väristys
harteista jalkoihin... Mutta minä makasin samanlaisena kuin ennenkin...
Ja silloin minä näin, nuori mies, näin, miten Katarina lvanovna, samaten
sanaakaan sanomatta, meni Sonetshkan pikku vuoteen ääreen ja polvistui
siihen, suuteli hänen jalkojaan, eikä tahtonut kohottautua, ennenkuin
molemmat vaipuivat uneen toistensa syliin ... kumpikin heistä ...
kumpikin heistä ... niin ... ja minä ... makasin juopuneena!

Marmeladov vaikeni, aivan kuin olisi ääni lopahtanut. Sitten hän täytti
nopeasti lasin, joi siitä ja rykäsi.

-- Siitä ajasta saakka, herrani, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, --
siitä ajasta saakka ja erään epämiellyttävän tapauksen perusteella,
ilkeitten ihmisten kantelujen johdosta ... erittäinkin oli Darja
Franzovna syypää siihen, siksi ettei hänelle puheensa mukaan oltu
osotettu riittävää kunnioitusta ... siitä ajasta saakka oli siis
tyttäreni Sofia Semenovna pakotettu hankkimaan keltaisen lipun, eikä
voinut sen vuoksi asua luonamme. Emäntämme, Amalia Feodorovnakaan ei
voinut suostua siihen, vaikkakaan hänellä ei ennen ollut mitään Darja
Franzovnaa vastaan eikä herra Lebesjatnikovkaan ... hm... Ja juuri
Sonjan johdosta joutuivat Katerina lvanovna ja herra Lebesjatnikov
vastakkain. Ennen tähtäili hän itse Sonetshkaa ja nyt oli hänen
kunniantuntoaan äkkiä loukattu. "Mitä," sanoi hän, "tuleeko minun, niin
valistuneen miehen, asua samassa talossa kuin _sellainen_?" Mutta sitä
ei Katerina lvanovna voinut sietää tyyneenä, vaan alkoi puolustaa
Sonetshkaa ... niin, ja sitten se tapahtui... Nyt tulee Sonetshka
luoksemme korkeintaan hämärän aikana ja auttaa Katerina Ivanovnaa ja
jakaa kanssamme niin hyvin kuin voi... Hän on vuokrannut huoneen räätäli
Kapernaumovilta; Kapernaumov on halvattu ja änkyttää, koko hänen lukuisa
perheensä sammaltaa samaten, samoin hänen vaimonsa ... he asuvat kaikki
samassa huoneessa, mutta Sonjalla on oma kamarinsa ... hm, niin! ... he
ovat hyvin köyhää väkeä ja sammaltavat, niin... Minä siis nousin
seuraavana aamuna ja läksin hänen ylhäisyytensä, Ivan Afanasjevitshin
luo. Tunnetteko hänen ylhäisyyttään Ivan Afanasjevitshia?... Ette?...
No, silloinpa ette tunne Jumalan armoa nauttivaa ihmistä! Hän on ...
puhdasta vahaa ... vahaa Jumalan silmissä; hän sulaa kuin vaha!
Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä, kun hän oli saanut kuulla kaiken.
"Hyvä," sanoi hän, "Marmeladov, tosin olet sinä kerran ajanut odotukseni
karille ... mutta tahdon ottaa sinut vielä kerran palvelukseen omalla
vastuullani" ... hän käytti juuri näitä samoja sanoja ... "muista se ja
mene!" Suutelin tomua hänen jalkansa alla ... luonnollisesti
ajatuksissani, sillä todellisuudessa ei hän, kunniajäsen, valistuneen
ajatustavan valtiomies, koskaan olisi sitä sallinut; palasin kotiin ja
kun kerroin saavani takaisin virkani, saavani palkan, Jumalani, mikä ilo
siitä syntyi.

Marmeladov vaikeni uudelleen sangen liikutettuna.

Nyt tuli kadulta sisään koko joukko juopuneita miehiä. Heillä oli
posetivi mukanaan, jota eräs heistä soitti, ja seitsemänvuotinen, käheä
lapsenääni lauloi Hutorokia. Kapakassa alettiin hoilata. Isäntä ja
tarjoilijat saivat työtä palvellessaan vastatulleita. Marmeladov jatkoi
kertomustaan välittämättä tulijoista. Hän näytti jo sangen uupuneelta,
mutta mitä päihtyneemmäksi hän tuli, sitä puheliaammaksi hän myöskin
tuli. Äskeinen onnensa sai hänet elpymään ja kohottipa vielä ikäänkuin
ilonloisteen hänen kasvoilleen. Raskolnikov kuunteli tarkkaavasti hänen
kertomustaan.

-- Siten se tapahtui, herrani, ja siitä on nyt noin viisi viikkoa ...
niin... Tuskin olivat he, sekä Katerina Ivanovna että Sonetshka, saaneet
tietää sitä, ennenkuin, Herra paratkoon, tuntui siltä kuin olisin
joutunut taivaan valtakuntaan. Muulloin, kun eläimenä lojuin lattialla,
kuulin vain haukkumasanoja. Mutta nyt he kulkivat varpaillaan; lasten
tuli olla hiljaa kuin rotat: "Semjon Saharitsh on väsynyt
konttorityöstään ja lepää ... tsth ... tsth!" Ja sitä en minä käsitä
vielä tänäänkään, mistä he saivat rahaa uuteen, siistiin virkapukuun ...
yksitoista ruplaa viisikymmentä kopeekkaa... Saappaat, kaulus ... komea
takki ... kaikki yhdellätoista ja puolella ruplalla ... ja kaikki vallan
erinomaista! Kun ensipäivän aamulla palasin konttorista kotiin, oli
Katerina Ivanovna valmistanut kaksi ruokalajia, keittoa ja suolaa, lihaa
ynnä piparjuurta ... sellaista emme olleet koskaan ennen kokeneet.
Hänellä ei ollut kerrassaan mitään vaatteita, ei kerrassaan mitään ja
nyt oli hän pukeutunut vallan sellaiseksi kuin olisi hän ollut lähdössä
kesteihin ... eikä ainoastaan ulkonaisesti muuttunut! Hän ymmärtää tehdä
vallan tyhjästäkin jotakin! Tukka kauniisti koottu, puhdas kaulus ja
puhtaat kalvosimet ... ja hän oli vallan toinen ihminen, nuorempi,
kauniimpi. Sonetshka, kyyhkyläiseni, oli lainannut meille rahaa. "Nyt ei
minun enää kauvemmin sovi tulla luoksenne, toisinaan vain kerran
hämärässä, kun ei kukaan näe minua! Ja kuulkaapa! Kun minä eräänä
iltapäivänä tulin kotiin ja laskeuduin vähän vuoteelle, mitä luulette
silloin tapahtuneen? Vaikka Katerina Ivanovna tuskin viikkoa sitten oli
tulisesti riidellyt emäntämme Amalia Feodorovnan kanssa ... ei hän
voinut kieltäytyä ilosta saada tarjota hänelle kahvia. Kokonaista kaksi
tuntia istuivat he yhdessä ja pakisivat yhtä mittaa: 'Nähkääs, kun
Semjon Saharitsh on saanut paikkansa takaisin ja saa palkkaa, niin piti
hänen henkilökohtaisesti käydä tervehdyksellä hänen ylhäisyytensä luona
ja hänen ylhäisyytensä tuli itse ulos, antoi kaikkien muitten odottaa ja
vei Semjon Saharitshin kädestä pitäen toisten nähden kabinettiinsa. Entä
sitten, entä sitten! Minä olen kyllä, sanoi hän, Semjon Saharitsh,
ottaen huomioon taipumuksenne ... mutta koska nyt olette luvannut
minulle ... ja koska meillä teidän eronne jälkeen on tapahtunut vähän
tyhmyyksiä ... kuuletteko ... niin luotan kuten sanottu kunniasanaanne.'
Se tahtoo sanoa, että kaiken tuon, se tietäkää, Katerina Ivanovna itse
keksi, mutta ei yhtään kevytmielisyydestä tai kerskumishalusta! Ei, hän
uskoo sen kaiken itsekin, itse hän lohdutteleikse mielikuvillaan, Jumala
paratkoon! Enkä minä soimaa häntä, en, sitä en voi... Kun minä kuusi
päivää sitten annoin hänelle ensimäisen palkkaeräni, kaksikymmentä kolme
ruplaa neljäkymmentä kopekkaa kokonaisenaan, kutsui hän minua 'pikku
kalakseen'. 'Sinä oma pieni kalani,' sanoi hän. Ja meidän kesken
sanottuna, voitteko käsittää sitä? ... Olenko minä ehkä kaunis vai vain
säännöllinen aviomies? Mutta silti nipisti hän minua poskesta ja kutsui
minua omaksi pikku kalakseen".

Marmeladov vaikeni, hänen teki mielensä nauraa. Mutta äkkiä alkoi
alaleuka vavista ... hän koetti kuitenkin vastustaa sitä. Kapakoitsija,
hänen ilettävä ulkomuotonsa, viisi heinäproomussa vietettyä yötä ...
viinapullo ja lopuksi tuo sairaloinen rakkaus vaimoonsa ja perheeseensä
saattoivat hänen kuulijansa vallan ymmälle. Raskolnikov kuunteli
jännitetyn tarkkaavana, mutta hän kärsi samalla. Hän oli vihanen
itselleen, syystä että oli moisessa paikassa.

-- Herra, hyvä herra! huudahti Marmeladov tyynnyttyään, -- oi, herrani!
Te ehkä ajattelette kuten nuo muut tuolla, että kaikki tämä on sangen
naurettavaa ja minä vain vaivaan teitä näillä kurjilla perhe-elämääni
koskevilla pikkuseikoilla; mutta minun mielestäni se ei ole nauramisen
arvoista, tunnen sen kokonaisuudessaan... Ja koko tämän elämän
onnellisimman päivän ja sitä seuraavan illan toimi mielikuvitukseni
vilkkaasti tehdessään suunnitelmia siitä, miten kaikki järjestettäisiin
tulevaisuutta varten, miten minun olisi lapset puettava, miten
voisin hankkia vaimolleni hyvät, tyynet päivät, miten pelastaisin
tyttäreni kunniattomasta elämästä ja uudelleen ottaisin hänet perheen
hoteisiin ... ja paljon, paljon muuta ... kaikkea tätä uskalsin toivoa,
herrani!... Mutta sitten, arvoisa herra, (Marmeladov vavahti äkkiä,
kohotti päänsä ja katsoi kuuntelijaansa suoraan silmiin) sitten, näitten
kaikkien mielikuvien jälkeisenä päivänä, siis tasan viisi päivää sitten,
otin minä illalla kavalalla tavalla, kuin varas sydänyöllä, matka-arkun
avaimen Katerina Ivanovnalta, varastin jälellä olevan palkkani (miten
paljon sitä oli, en enää tiedä) ja nyt, katsokaa nyt minuun ... nyt on
kaikki mennyttä, jok'ikinen huikkonen! Viiteen päivään on ole ollut
kotona, siellä minua haeskellaan; paikkani olen menettänyt, takki on
siirtynyt Egyptin sillan luona olevalle krouvarille ... sijaan sain
tämän rääsyn ... ja ... nyt on kaikki menetettyä!

Marmeladov iski nyrkillä otsaansa, puri hampaitaan, sulki silmänsä ja
tuki suruisena kyynäspäitään. Mutta minuutin kuluttua siitä muuttuivat
hänen kasvonsa äkkiä ja teeskennellyn viekkauden ja teennäisen julkeuden
ilme kasvoillaan katsoi hän Raskolnikoviin, alkoi nauraa ja sanoi:

-- Tänään olin Sonjan luona ja kerjäsin häneltä rahaa saadakseni
kohmelon pois päästä, heh, heh, hee!

-- Ja antoiko hän sinulle mitään? huudahti eräs vastatulleista, alkaen
nauraa täysin kurkuin.

-- Katsohan, tämä pullo on ostettu hänen rahoillaan, vastasi Marmeladov
kääntyen taas Raskolnikovin puoleen. -- Kolmekymmentä kopekkaa työnsi
hän minulle omakätisesti, ainoansa, siinä oli kaikki, mitä hänellä oli,
näin sen itse ... mitään ei hän sanonut, katsoi vaan vaijeten minuun...
Siten ei surra ja itketä täällä maan päällä ihmisten vuoksi, vaan
ainoastaan tuolla ylhäällä; ei yhtäkään soimausta, ei yhtä ainoatakaan
soimausta, ja se tuottaa enemmän kipua, paljon enemmän! Niin,
kolmekymmentä kopekkaa, ja hän tarvitsee ne kuitenkin itse niin erittäin
kipeästi, eikö totta? Ettekö tekin usko samaa, herra hyvä? Hänenhän on
pidettävä itsensä niin puhtaana ja siistinä kuin mahdollista; ja tämä
puhtaus, juuri tämä puhtaus, te ymmärrätte kai minua, maksaa rahaa!
Käsitättekö? Niin, ja sitten tarvitsee hän pomadaa, vallan totta,
ehdottomasti, ja tärkätyt liinavaatteet ... hienot, erittäin sirot
jalkineet voidakseen näyttää pienen jalkansa, kun on astuttava
vesilätäkön yli! Ymmärrättekö, herrani, ymmärrättekö, mitä sellainen
puhtaus tahtoo sanoa? Hyvä, ja minä, hänen oma isänsä, olen nyt ottanut
häneltä nämä kolmekymmentä kopekkaa, käyttääkseni ne juomiseen! ja minä
juon ... ja olen ne jo juonut!... Kuka tahtoo nyt tuntea sääliväisyyttä
minunlaistani kohtaan? Voitteko pahoin minun tähteni, herrani, vai
ettekö? Sanokaa, herra, onko teillä sääliväisyyttä minua kohtaan vai
eikö? Heh, heh, heh, hee!

Hän tahtoi täyttää lasinsa, mutta pullossa ei ollut mitään, se oli
tyhjä.

-- Sinäpä juuri olisit omiasi ansaitsemaan toisten säälin, vastasi
isäntä, joka uudelleen oli lähestynyt.

Kuului naurua ja haukkumasanoja. Ne, jotka olivat kuunnelleet
kertomusta, nauroivat ja tekivät pilkkaa, toiset samaten, mutta
ainoastaan erotetun virkamiehen lausunnon johdosta.

-- Tuntea sääliä? Miksi tuntea minua kohtaan sääliä? huudahti Marmeladov
äkkiä, nousten samalla seisaalleen ja ojentaen kätensä, aivan kuin olisi
hän vain odottanut tätä sanaa. -- Miksi tuntea sääliä, sanot sinä? Niin,
eipä totta tosiaan olekaan mitään syytä tuntea sääliä minua kohtaan!
Ristiin tulee minut naulita, ristiin naulita, vaan ei tuntea sääliä!
Niin, tuomari, ristiinnaulitse hänet, ristiin naulitse ... mutta silloin
kun ristiinnaulitset hänet, niin sääli häntä! Ja silloin tulen itse
luoksesi ristiinnaulittavaksi, sillä en janoa iloa, vaan kärsimyksiä ja
kyyneleitä! Luuletko sinä sitten, krouvari, että tämä pullosi on
tuottanut minulle iloa? Surua ja tuskaa olen etsinyt sen pohjalta, surua
ja kyyneleitä ja siten olen löytänyt ja saanut. Hänellä on kyllä
sääliväisyyttä, joka on laupias meitä kaikkia kohtaan, hän, ainokainen,
hän on myös kaikkien tuomari! Ja se päivä on tuleva, jolloin hän kysyy.
"Missä on se tytär, joka on myynyt itsensä pahan, sairaan äitinsä ja
vierasten pikkulasten hyväksi? Missä on se tytär, joka tunsi hellyyttä
maallista isäänsä, hyödytöntä juoppoa kohtaan, inhoamatta hänen
eläimellistä elämäänsä?" Ja hän sanoo: "Tulkaa luokseni! Olen jo kerran
ennen antanut sinulle anteeksi ... kerran antanut anteeksi ... myös nyt
olkoot lukuisat syntisi annetut sinulle anteeksi, sillä sinä olet paljon
rakastanut!" Hän antaa Sonjalleni anteeksi, minä tiedän sen, hän antaa
hänelle anteeksi!... Sillä kun minä olin Sonjan luona, tunsin sen
sydämeni sisimmässä... Ja hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi
kaikille, sekä hyville että pahoille, sekä viisaille että tyhmille ...
ja kun hän on langettanut tuomionsa heistä kaikista, silloin hän myös
kutsuu meidät esille: "Astukaa lähemmäksi," sanoo hän, "myös te! Astukaa
lähemmäksi, te juoppolallit, te huorintekijät!" Ja silloin tulevat
kaikki pelotta esiin ja astuvat hänen eteensä. Ja hän sanoo: "Te
viisaat, te jotka käyttäydytte kuin eläimet ja olette niiden kaltaisia,
tulkaa myös te tänne luokseni!" Ja viisaat ja ymmärtäväiset vastaavat:
"Herra, miksi suvaitset aina myös heidän tulla luoksesi?" Ja hän vastaa
heille: "Siksi annan heidän tulla luokseni, te viisaat ja ymmärtäväiset,
kun ei kukaan heistä pidä itseään arvokkaana tulemaan luokseni"... Ja
hän ojentaa kätensä heitä kohti, ja me kumarrumme sen puoleen, ja me
itkemme ja ymmärrämme kaiken! Niin, silloin me ymmärrämme kaiken, ja
kaikki sen ymmärtävät ... ja Katerina Ivanovna ... myös hän ymmärtää
sen... Herra, lähestyköön sinun valtakuntasi!

Hän vaipui takasin penkille uupuneena ja voimattomana. Välittämättä
kenestäkään ja unohtaen ympäristönsä vaipui hän syviin ajatuksiin. Hänen
sanansa olivat tehneet jonkin vaikutuksen; silmänräpäyksen vallitsi
hiljaisuus, mutta pian sen jälkeen kajahteli huone uudelleen naurusta ja
nimittelyistä.

-- Ihana tuomio!...

-- Tyhmää puhetta!...

-- Kaunis virkamies ... j.n.e., j.n.e.

-- Tulkaa, herra, sanoi Marmeladov äkkiä nostaen päänsä ja kääntyen
Raskolnikovin puoleen, -- seuratkaa minua kotiin ... minä asun Koselin
talossa pihan puolella. Nyt on jo aika ... kotiin Katerina Ivanovnan
luo.

Raskolnikov olisi mielellään lähtenyt jo aikoa sitten, mutta hän oli
päättänyt auttaa miestä. Heti osottautuikin, että Marmeladovin jalat
olivat paljon heikommat kuin hänen suunsa; hän nojasi toveriinsa. Matkaa
oli pari kolme sataa askelta. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä
enemmän lisääntyi ryypiskelijäin rauhattomuus ja pelko.

-- Nyt en pelkää Katerina Ivanovnaa, kuiskasi hän mielenliikutuksessaan,
-- en myöskään sitä, että hän vetää minua tukasta. Mitäpä tukasta on
väliä ... lorua ... sen vakuutan teille ... vieläpä minä toivoisin, että
hän pöyhisi hivuksiani ... sitä en minä pelkää ... mutta minä pelkään
hänen silmiään niin, silmiään ... punasia pilkkuja poskipäillä, niitä
myös pelkään ... ja sitten ... pelkään hänen vetävän henkeään. Oletteko
koskaan huomannut tarkastaa, miten sitä tautia poteva vetää henkeä ...
kiivaassa liikutuksen tilassa?... Pelkään myös lasten itkua... Sillä
ellei Sonja ole antanut heille mitään syötävää, niin ... en tiedä ... en
todellakaan tiedä! Mutta selkäsaunaa en pelkää... Tietäkää, herrani,
etteivät sellaiset iskut ollenkaan koske minuun ... pikemmin he
tuottavat mielihyvää minulle... Se on paljon parempi ... antakaa hänen
vain lyödä minua ja oikein perinpohjin pehmittää... Tuossa on talo,
Koselin talo. Hän on kaluseppä, saksalainen, rikas ... tepä, hitto vie,
tuette minua hyvin!...

He kulkivat pihan poikki ja ylös neljänteen kerrokseen. Mitä
korkeammalle he nousivat, sitä pimeämmäksi kävivät portaat. Kello oli
tuskin yhtätoista, ja vaikkakaan ei Pietarissa tähän vuoden aikaan
todellisuudessa ole yötä laisinkaan, niin oli portaissa kuitenkin sangen
pimeätä.

Aivan portaitten päässä oli pieni sauhettunut ovi vallan avoinna;
kynttilänpätkä valaisi sangen kurjaa, noin kymmenen askeleen pituista
hökkeliä; käytävästä voi sen nähdä kokonaisuudessaan. Kaikki oli mullin
mallin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, etenkin joukko lapsenryysyjä.
Takimaisen nurkan edessä riippui risanen vuodeverho, luultavasti oli
vuode sen takana piilossa. Huoneessa oli vain kaksi tuolia ja sangen
rääsyinen vahakangaspeitteinen sohva, sen edessä yksinkertainen honkanen
kyökkipöytä, maalaamaton ja liinaton. Pöydän reunalla oli läkkisessä
jalustassa pätkä palanutta talikynttilää. Näytti kuitenkin siltä, kuin
olisi Marmeladovilla ollut oma huone, eikä mikään nurkka, mutta että
tämä oli käytävähuone. Toisiin huoneisiin eli hökkeleihin, joihin Amalia
Lippewechsel oli kerroksen jakanut, johtava ovi oli avoinna. Sieltä
kuului melua, huutoa ja naurua. Tuntui siltä kuin olisi siellä juotu
teetä ja pelattu korttia. Silloin tällöin sinkoili mitä kaksimielisimpiä
sanoja.

Raskolnikov tunsi kohta Katerina Ivanovnan. Hän oli tavattoman laiha
nainen, jotenkin suuri ja hyväkasvunen, hänellä oli vielä kaunis
tummanruskea tukka ja suuria punasia pilkkuja poskipäillä. Hän asteli
edes ja takaisin pienen huoneensa lattialla; huulet olivat kuivat
ja hengitys säännötöntä, katkonaista. Hänen silmänsä olivat
kuumehohtoiset, mutta katse oli terävä ja liikkumaton. Nämä riutuneet,
mielenliikutuksesta kiihottuneet kasvot tekivät talikynttilän
lepattavassa valossa kiusallisen vaikutuksen. Hän näytti olevan noin
kolmikymmenvuotias, eikä tosiaankin sopinut Marmeladoville... Hän ei
nähnyt eikä kuullut tulijoita; hän näytti aatoksineen olevan tykkänään
muualla. Huoneessa oli sekä ummehtunutta että hiestävää; kuitenkaan ei
yksikään ikkuna ollut avoinna. Portailta tunkeutui pahahajuinen löyhkä,
ja kuitenkin ei portaille vievää ovea oltu suljettu. Sisemmästä
huoneesta tunkeutui pilvittäin tupakansavua. Vaimo yski, mutta ei silti
sulkenut ovea. -- Pienin pikku tyttö, joka oli noin kuuden vuoden vanha,
nukkui lattialla, puoleksi istuen, kumarassa pää sohvaa vasten; poika,
joka oli vuotta vanhempi, värisi koko ruumiiltaan, ja itki eräässä
nurkassa; hän oli luultavasti saanut selkäänsä juuri vähää ennen.
Vanhin, noin kymmenvuotias tytär oli pitkä ja kapea kuin tulitikku;
hänellä oli vain paita yllään ja sekin oli täynnä reikiä ja repaleinen
kaikkialta. Paljailla olkapäillä riippui vanha drap de dame -viitta,
jonka hän ehkä oli saanut kaksi vuotta sitten, sillä nyt ulottui se
hänelle ainoastaan polviin. Hän seisoi nurkassa veljensä vieressä,
pitkä, kapea käsi kierrettynä hänen kaulaansa. Hän näytti tahtovan
rauhoittaa veljeään, kuiskasi tälle jotakin, koetti saada häntä kaikella
muotoa olemaan rupeamatta uudelleen itkemään, ja samalla kertaa
seurasivat hänen suuret, suuret mustat silmänsä täynnä tuskaa äidin
liikkeitä. Marmeladov astui huoneeseen; hän laskeusi polvilleen oven
ääreen ja työnsi Raskolnikovia edellään. Kun vaimo näki tuntemattoman,
jäi hän hämillään seisomaan hänen eteensä, mietti hetken ikäänkuin olisi
ajatellut, miksi vieras oli tullut. Mutta hänestä näytti luultavalta,
että vieras aikoi johonkin toiseen huoneeseen, sillä hänen huoneensahan
oli vain läpikäytävä. Tätä ajatellessaan ei hän enää välittänyt
vieraasta, vaan astui ulko-ovelle sulkeakseen sen. Huomattuaan miehensä
siinä oven kynnyksellä polvillaan, huudahti hän äkkiä.

-- Vai niin, huusi hän raivoissaan, -- sinä olet siis palannut!
Kuritushuonesikiö! Hylky!... Missä rahat ovat? Mitä sinulla on taskussa,
näytäppä! Ja sinulla on toiset vaatteet? Missä vaatteesi ovat? Missä
rahat ovat ... no, etkö voi avata suutasi?

Ja hän alkoi tarkastaa Marmeladovia. Tämä ojensi heti molemmat kätensä
kuuliaisesti ja alamaisesti helpottaakseen täten taskujen tutkimista.
Kopekkaakaan ei ollut löydettävissä.

-- Missä rahat ovat? huusi vaimo, -- voi, Jumalani, olisiko hän
todellakin juonut ne kaikki? Matka-arkussa oli vielä kaksitoista ruplaa!
ja raivoissaan tarttui hän miestään tukkaan ja veti hänet huoneeseen.
Marmeladov helpotti hänen ponnistuksiaan nöyrästi ryömiessään polvillaan
hänen perässään.

-- Ja tämä on iloa minulle! Tämä ei ole kipua, va...ain i...iloa,
herrani! huusi hän, kun Katerina Ivanovna veti häntä tukasta ja
toisinaan painoi hänen otsansa lattiaan. Nukkuva lapsi heräsi ja alkoi
itkeä. Nurkassa oleva poika ei voinut kauvemmin pidättäytyä, hän alkoi
väristä, huutaa ja riippui tavattomassa tuskassaan, joka muistutti
hysteristä kohtausta, sisaressaan. Vanhin tyttö värisi kuin haavan
lehti.

-- Hän on juonut ne ... kaikki, kaikki on hän juonut! huusi vaimoraukka
epätoivossaan. -- Vaatteetkin! Nälkä, nälkä! (hän väänteli käsiään ja
osotti lapsia). -- Voi, kyllä tämä vallan kirottua elämää! Ja te siinä,
ettekö te häpeä! huusi hän kääntyen äkkiä Raskolnikovin puoleen. -- Te
kai tulette myös krouvista? Olette juonut hänen kanssaan? Ryypiskellyt
hänen rahansa? Ulos!

Nuori mies lähti kiireesti tiehensä sanomatta sanaakaan. Avonaiselle
ovelle oli kokoontunut useita uteliaita. Julkeita, virnisteleviä
kasvoja, paperossit ja piiput hampaissa, tunkeutui paikalle. Sisään
tulvi olentoja yönutuissa, paitahihasillaan ja mitä kunnottomimmassa
puvussa. Enimmin nauroivat he etenkin silloin, kun Katerina Ivanovna
veti Marmeladovia tukasta ympäri huonetta ja tämä huusi, että se tuotti
hänelle iloa. Jopa he tulivat sisään huoneeseenkin. Lopuksi kuultiin
onnettomuutta ennustavaa huutoa: se oli itse Amalia Lippewechsel, joka
tunkeutui joukon lomitse palauttaakseen järjestyksen omalla tavallaan ja
jo sadannen kerran uhatakseen haukkuma- ja ruokottomia nimityksiä
lasketellen vaimoraukkaa sillä, että saa jo seuraavana päivänä muuttaa
tiehensä. Kun Raskolnikov läksi, sai hän tilaisuuden koota muutamia
kuparilantteja taskustaan, jotka hän oli saanut takaisin krouvissa
vaihtamastaan ruplasta. Huomaamatta laski hän ne ikkunalle. Mutta jo
portailla hän katui ja aikoi kääntyä takaisin.

"Minkä tyhmyyden olen taaskin tehnyt," ajatteli hän. "Heillähän on
Sonjansa, ja minä tarvitsen itse rahani." Hän huomasi kuitenkin olevan
mahdotonta ottaa niitä takaisin, jota hän ei kyllä muuten olisi
tehnytkään. Hän antoi siis rahojen jäädä paikoilleen ja läksi kotiin.

"Sonjahan tarvitsee myös pomadaa," ajatteli hän edelleen, mennessään
kadun poikki ja nauraen pilkallisesti, "siisteys maksaa rahaa ...
hm! Ehkä on Sonetshkalla tänään huono onni mukanaan; hänellehän voi
tapahtua kuin metsästäjälle metsänriistan suhteen ... tai kuin
kullankaivajalle ... ja silloin saattaisivat he huomenna olla
pakotettuja ilman rahojani nuolemaan sormiaan ... Voi, voi, sitä Sonjaa!
Mutta he ovat hyvin ymmärtäneet kaivaa itselleen kaivon siihen ... ja
nyt he ammentavat vettä siitä! He käyttävät sitä nyt kuitenkin
hyödykseen ja ovat tottuneet siihen. Ensin itkeneet ja valittaneet ja
sitten tottuneet siihen! Ihminen, tuo lurjus, voikin tottua kaikkeen!"

Hän vaipui syviin mietteisiin.

"Mutta jos minä nyt valehtelin," huudahti hän äkkiä pakon painamana,
"jospa ihminen ei todella olisikaan sellainen lurjus ... ihminen
yleensä ... se on koko ihmiskunta ... niin silloin on se vallan samaa
kuin että kaikki muu on ... on ennakkoluuloja, jotka ovat olemassa
ainoastaan sitä varten, että saattavat pelkoa vereen ... ja niin kai
asian laita todellisuudessa liekin."




III


Rauhattoman, väsyttävän unen jälkeen heräsi hän myöhään seuraavana
päivänä mieli katkerana, hermostuneena, kärtysenä ja katsahti vihasena
ympärilleen huoneessaan. Se muistutti pientä häkkiä, oli noin kuusi
askelta pitkä ja näytti muuten sangen kehnolta tahrasine, tomusine ja
kaikkialta seinästä irronneine tapetteineen. Se oli niin matala, että
jonkunkin pituinen ihminen olisi pelännyt kolauttavansa päänsä kattoon.
Huonekalut olivat huoneen mukaset. Siinä oli kolme vanhaa, rikkinäistä
tuolia, eräässä nurkassa oli maalattu pöytä, jolla oli muutamia kirjoja
ja luentoja; se paksu tomukerros, joka ne peitti, ilmaisi hyvin, ettei
niihin oltu pitkään aikaan koskettu; olipa siinä vielä lopuksi mahdoton,
suuri sohva, joka oli melkein seinän pitunen ja puolen huoneen levynen.
Ennen oli siinä ollut kunnollinen karttunikankainen päällys, nyt siitä
repaleet roikkuivat. Se toimitti Raskolnikoville vuoteen virkaa. Usein
hän nukkui sillä sellaisena kuin kivi ja seisoi: riisumattomana,
peitteettä, ainoastaan vanhan, kuluneen päällystakkinsa peitossa ja
pieni patja pään alla. Saadakseen päänalusen korkeammaksi, pinosi hän
tavallisesti kaikki puhtaat ja likaset liinavaatteensa patjan alle.
Sohvan edessä oli pieni pöytä.

Olisi vaikeata vajota syvemmälle ja tulla kurjemmaksi. Mutta nykyisessä
mielentilassaan tunsi Raskolnikov itsensä jotenkin tyytyväiseksi. Hän
oli vallan vetäynyt itseensä kaikesta, kuin kilpikonna kuoreensa. Jopa
se tyttö, jonka oli palveltava häntä, ja joka toisinaan katsahti hänen
huoneeseensa, saattoi hänen sappensa kuohumaan ja suututti häntä.
Sellaisten monomanien laita, jotka ovat riippuneet päähänpistossa tai
toisessa, tapaa olla samallainen. Hänen emäntänsä oli kahden viime
viikon kuluessa ollut lähettämättä ruokaa hänelle ja hän ei ollut vielä
tähän asti mukautunut sopimaan hänen kanssaan. Nastasja, emännän
ruuanlaittaja ja ainoa palvelijatar, oli itse asiassa sangen tyytyväinen
vuokralaisensa mielialaan, sillä hän oli nyt tykkänään lopettanut
siivoomisen ja tomuuttamisen tämän luona. Ainoastaan poikkeustapauksena,
noin kerran viikossa otti hän luudan käteensä. Hän se oli nyt juuri
herättänyt Raskolnikovin.

-- Nouse jo, mitä siinä loijot ja nukut! huusi hän Raskolnikovin
korvaan; -- kello käy kymmenettä; toin sinulle teetä; tahdotko teetä?
Olet kai lopen uupunut!

Raskolnikov avasi silmänsä, kokosi aatoksensa ja tunsi Nastasjan.

-- Emäntäkö se teetä lähettää? kysyi hän kohottautuen vähän
vitkallisesti ja unisesti sohvallaan.

-- Luuletko emännän sellaista tekevän?

Hän asetti oman, halkinaisen teekuppinsa Raskolnikovin eteen ja laski
kaksi palaa keltaista sokeria pöydälle. Kerran ennen oli hän jo tehnyt
teetä keitetyistä lehdistä.

-- Kas tässä, Nastasja, sanoi hän kourien taskuaan (hän oli nukkunut
vaatteet yllään) ja vetäen esiin muutamia kuparilantteja, -- mene
ostamaan minulle sämpylää. Ota myös vähän makkaraa ruokakauppiaalta,
mutta sitä halvempaa.

-- Lähden heti noutamaan sinulle sämpylää, mutta etkö tahdo mieluummin
kaalia makkaran asemasta? Oikein hyvää eilistä kaalia. Kätkin sitä jo
eilen sinulle, mutta sinä tulit niin myöhään kotiin. Oikein hyvää
kaalia.

Tuotuaan kaalia ja Raskolnikovin sitä nautittua istuutui Nastasja hänen
viereensä sohvalle ja alkoi pakista. Hän oli maalta ja oikea
"läppätäti."

-- Praskovja Pavlovna aikoo valittaa sinusta poliisille, sanoi hän.

Raskolnikovin kasvot vääristyivät.

-- Valittaa poliisille? Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Sinä et maksa yhtään vuokraa, etkä myös muutakaan. Se sen
luonnollisesti aiheuttaa.

-- No, perhana, sepä nyt enää puuttui, mutisi hän hampaita kiristellen;
-- ei, se ei ... sovi nyt.

-- Hän on aika pöllö, lisäsi hän kuuluvasti. -- Lähdenpä tänään hänen
luokseen keskustelemaan siitä.

-- Tyhmä hän on ... se voi kyllä olla totta, yhtä tyhmä kuin minä, mutta
sinä, senkin nero, makailet siinä kuin säkki, ja näkeehän sen, ettei
siitä mitään synny. Sinä sanoit ennen luettaneesi lapsia, mutta nyt et
tee kerrassaan mitään.

"Kyllä minä teen..." mutisi Raskolnikov tylysti ja kärttyisenä.

-- Mitä sinä teet?

-- Erästä työtä.

-- Millaista työtä?

-- Minä tuumin ... vastasi Raskolnikov vakavasti, sitten valjeten.

Nastasja oli pakahtua nauruun. Hän oli sellanen joka ei paljoa vaatinut
nauraakseen; hän nauroi melkein lakkaamatta, niin että koko hänen
ruumiinsa heilui, siksi kunnes hän alkoi voida pahoin siitä.

-- Oletko jo ajatellut itsellesi paljonkin rahaa? sai hän vihdoin
viimeinkin sanotuksi.

-- Saappaitta ei voi antaa opetusta. Sitäpaitsi syljen kaikelle.

-- Varo vaan ettet sylje kaivoon. [Älä sylje kaivoon, voipa tapahtua,
että saat juoda kaivosta; venäläinen sananlasku.]

-- Lapsia opettamalla saa vaan paljasta vaskea. Mitä muutamalla
kopeekalla tekee? jatkoi hän välinpitämättömästi ikäänkuin hän itse
olisi vastannut omiin ajatuksiinsa.

-- Vai niin, sinä tahtoisit mieluummin saada suuren pääoman kerrallaan.

Raskolnikov katsahti tyttöön ankara ilme kasvoillaan.

-- Aivan niin, suuren pääoman kerrallaan, vastasi hän hetken vaijettuaan
kuuluvalla äänellä.

-- So, so, olehan vähemmällä, muuten sinua voi ruveta pelkäämään!
Menenkö nyt noutamaan sämpylää, vai enkö?

-- Kernaasti minun puolestani.

-- Ah, olinpa vähällä unohtaa! Eilen poissaollessani tuli sinulle kirje.

-- Minulle kirje! Keneltä?

-- En tiedä, keneltä se on. Maksoin puolestasi kolme kopekkaa
kirjeenkantajalle; saanko ne?

-- No! anna se sitten minulle, Jumalan tähden, anna se minulle! huudahti
Raskolnikov tulisesti. -- Herra Jumala.

Hetken kuluttua sai hän kirjeen. Se oli hänen äidiltään R----n
kuvernementistä. Hän vallan kalpeni ottaessaan vastaan sen. Siitä oli jo
pitkä aika, kun hän oli saanut mitään kirjeitä; mutta nyt kouristi jokin
muukin hänen sydäntään.

-- Nastasja, lähde taivasten nimessä tiehesi. Siinä on kolme kopekkaasi,
lähde vain Jumalan tähden tiehesi!

Kirje vapisi hänen käsissään: hänen ei tehnyt mieli avata sitä Nastasjan
läsnäollessa: hän tahtoi olla yksinään kirjeineen. Nastasjan lähdettyä
vei hän kirjeen huulilleen, suuteli sitä ja katseli kauvan hellästi
päällekirjoitusta. Se oli hänen äitinsä käsialaa, nuo hänelle niin
tutut, hienot, vinot kirjaimet. Sangen kauvan sitten oli äiti itse
opettanut häntä lukemaan ja kirjottamaan. Hän viivytti kirjeen
avaamista; näytti melkein siltä kuin olisi hän pelännyt. Vihdoin hän sen
avasi. Se oli suuri, paksu kahden luodin kirje. Kaksi suurta
kirjepaperiarkkia oli vallan täynnä hienoa käsialaa.

    "Rodja-kultani," kirjoitti äiti, "siitä on jo useita kuukausia, kun
    viimeksi kirjotin sinulle. Olen kyllä itse sillä aikaa kärsinyt ja
    useana yönä en ole voinut nukkua ajatellessani sinua. Mutta sinä et
    varmastikaan tuomitse ankarasti vastentahtoista vaitioloani, sillä
    sinä tiedät, miten hellästi rakastan sinua. Meillähän, minulla ja
    Dunjalla, on vain sinä, sinä olet toivomme, kaikkeimme, varma
    tukemme. Kyllä olen minäkin kärsinyt saatuani tietää, että sinä jo
    muutamia kuukausia sitten olit jättänyt yliopiston, syystä ettei
    sinulla ollut varoja elantoosi, ja opetustuntisi ja muut tulosi
    olivat loppuneet. Mitenkä minä olisin voinut auttaa sinua
    sadankahdenkymmenen ruplan vuotuisella eläkkeelläni? Ne viisitoista
    ruplaa jotka lähetin sinulle neljä kuukautta sitten, olin, kuten
    itse tiedät, saanut etukäteen eläkettäni vastaan täkäläiseltä
    kauppiaaltamme, Vasili Ivanovitsh Vahrushiniltä. Hän on hyvä ihminen
    ja oli isäsi hyvä ystävä. Mutta kun olin hänelle siirtänyt eläkkeen
    nosto-oikeuteni, oli minun odotettava, kunnes velkani oli maksettu,
    ja se on tapahtunut vasta nyt, niin etten ole tällä aikaa voinut
    lähettää sinulle mitään. Mutta nyt toivon, Jumalan kiitos, taasen
    voivani auttaa sinua niin, voinemmepa sanoa, että onni hymyilee
    meille ja nyt tahdon kohta kertoa sen sinulle. Ensiksi saat, rakas
    Rodja, tietää että sisaresi on ollut luonani puolitoista kuukautta
    ja ettei meidän enään vast'edes tarvitse erota. Hänen kärsimyksensä
    ovat, Jumalan kiitos, nyt lopussa, mutta tahdon kertoa sen kaiken
    sinulle järjestyksessä, niin että käsität miten kaikki se on
    tapahtunut, jonka me sinulta salasimme. Sinä kirjotit minulle, kaksi
    kuukautta sitten kuulleesi, että Dunja kärsi sangen useita
    lähentelyjä Svidrigailovin talossa, ja pyysit minulta tyydyttävää
    selitystä, -- mitä osasin silloin vastata sinulle? Jos olisin
    kirjottanut sinulle koko totuuden, niin olisit sinä kylläkin
    jättänyt kaiken ja hätäkädessä lähtenyt jalkasin tänne, sillä tunnen
    luonteesi ja mielesi. Sinä et olisi sietänyt sellaista, että
    sisartasi häväistään. Olin itse epätoivonen, mutta mitä osasin
    tehdä? Koko totuutta en silloin itsekään vielä tuntenut. Päävaikeus
    oli siinä, että Dunetshka edellisenä vuonna vastaanottaessaan
    kotiopettajan paikan tuossa talossa, sai kokonaista sata ruplaa
    etukäteen sillä ehdolla, että se vähitellen kuitattaisiin hänen
    kuukausipalkastaan. Senpätähden hän ei voinut jättää paikkaa,
    ennenkuin velka oli maksettu. Tämä summa (nyt voin sanoa sinulle
    kaikki, Rodja-kultaseni) oli pääasiallisesti tarkotettu sinulle
    lähetettäväksi silloin, kun tarvitsit nuo kuusikymmentä ruplaa ja
    myös saitkin ne meiltä viime vuonna. Me petimme sinua sillä kertaa,
    kirjottaessamme, että tämä summa oli saatu Dunetshkan
    säästörahoista. Asian laita ei ollut niin, nyt vasta sanon sinulle
    täyden totuuden, koska kaikki nyt on Jumalan laupiaasta tahdosta
    muuttunut parempaan päin ja että sinä tietäisit, miten suuresti
    Dunja rakastaa sinua ja miten erinomainen sydän hänellä on. Herra
    Svidrigailov oli alussa sangen töykeä hänelle ja kohteli häntä
    epäkohteliaasti ja hävyttömästi... Mutta en tahdo kajota näihin
    kaikkiin ikäviin yksityisseikkoihin, etten saata sinua turhaan
    kuohuksiin, koska kaikki nyt kuitenkin on ohi. Lyhyesti sanottuna,
    vaikkakin Marfa Petrovna, herra Svidrigailovin puoliso, ja talon muu
    väki kohteli Dunetshkaa hyvin, oli hänen kuitenkin sangen tukalaa;
    erittäinkin, kun herra Svidrigailov oli Bakkuksen [Bakkus,
    Roomalaisten viininjumala] vaikutuksen alainen, vanha rykmentissä
    saatu tottumus. Mutta ajattelehan, myöhemmin osottausi, että tällä
    narrilla jo kauvan oli ollut tulinen himo Dunjaan, mutta hän peitti
    kaikki törkeyden ja ylenkatseen naamarin taakse. Ehkä hän myös
    häpesi ja kauhistui sitä, että hän silloisessa ijässään ja
    perheenisänä voi johtua sellasiin kevytmielisiin ajatuksiin ja oli
    sen vuoksi vihanen Dunjalle. Ehkä tahtoi hän myös vain salata koko
    totuutta muilta peittämällä sen törkeyden ja pilkan kaapuun. Mutta
    lopuksi ei hän voinut hillitä itseään enää kauvemmin, vaan julkeni
    ilman ennakkovalmistelua tehdä Dunjalle häpeällisen esityksen,
    luvaten hänelle paljon rahaa ja ilmaisten hänelle tahtovansa jättää
    kaikki pulaan ja ottaa hänet mukaansa johonkin toiseen kylään tai
    vaikkapa ulkomaille. Voit kuvitella mielessäsi, miten Dunja kärsii!
    Paikkaa ei hän voinut jättää heti, ensiksi velan vuoksi ja
    säästääkseen Marfa Petrovnaa, jonka epäluulot olisivat heti
    vallanneet. Luonnollisesti olisi siitä ollut myös seurauksena
    epäsopua perheessä ja eihän Dunja olisi asiasta suoriutunut ilman
    suurta häväistystä. Sitä paitsi oli useita muita syitä, joiden
    vuoksi Dunja ei ajatellut voivansa lähteä pois tuosta hirveästä
    talosta ennenkuin kuuden viikon kuluttua. Sinähän tunnet Dunjan ja
    tiedät miten viisas hän on ja mikä kestävä luonne hänellä on.
    Dunetshka voi kestää paljon ja hänellä on äärimäisessäkin hädässä
    niin paljon rohkeutta, ettei häntä helposti saada menettämään
    malttiaan. Eikä hän minullekaan puhunut mitään, vain säästääkseen
    minua, vaikkakin me usein kirjoitimme toisillemme. Mutta ratkaisu
    tuli odottamatta. Marfa Petrovna urkki miestään puutarhassa, silloin
    kun tämä yritti saada Dunetshkaa mukautumaan. Hän käsitti kaiken
    väärin ja antoi koko syyn Dunetshkalle. Puutarhassa tapahtui tavaton
    näytös: Marfa Petrovna löikin Dunjaa, ei tahtonut kuulla sanaakaan,
    huusi ja mellakoitsi kokonaisen tunnin ja määräsi lopuksi, että
    Dunja oli ajettava kotiin minun luokseni yksinkertaisilla
    talonpoikaiskärryillä. Hänen tavaransa, liinavaatteensa ja pukunsa
    heitettiin mullin mallin kokoomattomina kärryille. Loukattuna ja
    solvaistuna täytyi Dunjan matkata seitsemäntoista virstaa
    rankkasateella avonaisilla talonpoikaiskärryillä. Ajattele nyt itse,
    mitä minun olisi ollut vastattava sinulta kaksi kuukautta sitten
    saamaani kirjeeseen? Mitä oli minun kirjotettava? Olin vallan
    suunniltani; totuutta en rohjennut kirjottaa sinulle, koska se olisi
    saattanut sinut onnettomaksi, katkeroittuneeksi, kuohuksiin, ja mitä
    olisit sinä voinut tehdä? Olisit ehkä syössyt itsesi turmioon; sitä
    paitsi kielsi Dunetshka sen minulta. En myöskään voinut kirjottaa
    kirjeeseen pelkkiä loruja, kun sydämelläni oli niin raskas suru
    kannettavanaan. Kokonaisen kuukauden kesti kaikkialla kaupungissamme
    puhetta tästä jutusta. Jopa se meni niinkin pitkälle, ettemme
    voineet mennä kirkkoon kohtaamiemme halveksivain katseitten ja sen
    kuiskimisen ja supattamisen vuoksi, joka silloin alkoi; puhuttiinpa
    siitä ääneenkin meidän läsnäollessamme. Kaikki tuttavamme
    kaikkosivat meitä, kaikki lakkasivat tervehtimästä meitä, ja hyvästä
    lähteestä sain tietää, että muutamat puotipojat ja kanslistit olivat
    päättäneet saattaa meille sen loukkauksen, että tervaamalla
    kadunpuolisen ovemme saisivat isäntäväen kehottamaan meidän
    muuttamaan talosta. Tähän kaikkeen oli Marfa Petrovna syypää, joka
    kiirehti talosta taloon puhumaan pahaa Dunjasta ja mustaamaan hänen
    mainettaan. Hän tunsi siihen aikaan melkein koko kaupungin ja kävi
    siellä melkein joka päivä. Hän on aito lörppähuuli ja tottunut
    kertoilemaan kaikki perhe-asiansa: ennen kaikkea syyttelee hän
    miestään kaikkialla ja jokaiselle, niin että sinä voit ajatella,
    että juttu oli ennen pitkää levinnyt ei yksistään koko kaupunkiin,
    vaan koko piiriinkin. Minä vallan sairastuin siitä, mutta Dunetshka
    oli minua kestävämpi. Olisitpa vain nähnyt, miten hän koetti
    lohduttaa ja rohkaista minua! Hän on enkeli! Mutta Jumalan
    laupeudesta loppui kärsimyksemme jotenkin pian: herra Svidrigailov
    muutti mielensä, katui ja antoi, mahdollisesti säälistä Dunjaa
    kohtaan, vaimonsa käsiin riittävän todisteen Dunetshkan
    syyttömyydestä, nimittäin erään Dunjan kirjeen, jonka hän oli ollut
    pakotettu, jo ennenkuin Marfa Petrovna tapasi heidät puutarhassa,
    kirjottamaan herra Svidrigailoville, päästääkseen hänen kiihkeistä
    selityksistään ja hyljätäkseen kaikki salaiset yhtymiset. Tämä kirje
    oli Dunjan lähdettyä jäänyt herra Svidrigailovin haltuun. Dunja oli
    siinä soimannut häntä mitä katkerimmin hänen arvottomasta
    käytöksestään, esittänyt hänelle mitä vakavimmin, että hän oli
    aviopuoliso ja perheenisä ja että oli häpeällistä tehdä onneton ja
    suojaton tyttö raukka entistään onnettomammaksi. Sanalla sanottuna,
    Rodja kultaseni, kirje oli niin jalosti ja arvokkaasti kirjotettu,
    että itkin sitä lukiessani, enkä voi vielä nytkään ajatella sitä
    ilman että kyyneleet pulpahtavat silmiini. Siihen tuli vielä lisäksi
    palvelijain lausunnot, ja he tiesivät paljon enemmän kuin mitä herra
    Svidrigailov aavistikaan. Marfa Petrovna oli vallan hämmästyksissään
    ja 'uuden iskun kohtaama', kuten hän itse meille tunnusti mutta nyt
    hän oli täydelleen vakuutettu Dunetshkan syyttömyydestä. Hän palasi
    heti seuraavana päivänä, sunnuntaina, ajoi suoraan tuomiokirkkoon,
    lankesi siellä polvilleen ja rukoili kyynelsilmin taivaan
    Valtijattarelta voimaa, voidakseen kantaa tämän uuden koetuksen ja
    täyttää velvollisuutensa. Suoraan kirkosta tuli hän sitten,
    kenenkään luo välillä poikkeamatta, luoksemme, kertoi kaiken, itki
    katkerasti, syleili katuvaisena Dunjaa ja pyysi häneltä anteeksi.
    Heti samana aamuna kulki hän arvelematta talosta taloon, meni
    takuuseen Dunetshkan viattomuudesta ja kuvasi hänen
    jalomielisyyttään ja hänen erinomaista käytöstään mitä
    imartelevimmin sanoin. Mutta tähänkään hän ei vielä tyytynyt; hän
    näytti kaikille Dunetshkan Svidrigailoville kirjottaman kirjeen ja
    luki sen heille, antoipa heidän jäljentääkin sen (joka minun
    mielestäni oli vallan tarpeetonta). Tällä lailla kulki hän koko
    kaupungin ympäriinsä useana päivänä peräkkäin. Valittavatpa muutamat
    vielä, että hän oli kulkenut heidän ohitsensa, ja hänen oli sen
    vuoksi mentävä järjestyksessä. Joka talossa odotettiin häntä ja
    tiedettiin, koska hän tulee ja lukee kirjeen, ja usein luettaessa
    tuli paikalle jo useita sellasia, jotka sen jo olivat useampaan
    kertaan kuulleet joko kotonaan tai toisten luona. Minun mielipiteeni
    mukaan oli tässä paljon, sangen paljon liikanaista, mutta Marfa
    Petrovnan luonne vaatii nyt kerran suurentelua. Hän on kyllä nyt
    puti puhtaaksi pessyt Dunetshkan nimen ja maineen ja koko häpeä
    tästä onnettomasta asiasta on nyt langennut hänen miehensä osalle,
    joka myös onkin ainoa syyllinen ja jota minä melkein säälin.
    Todellisuudessa olikin tätä hupsua kohtaan harjotettu liian ankaraa
    oikeutta. Dunjalle tarjottiin heti useista taloista lasten opetusta,
    mutta hän hylkäsi ne kaikki. Jopa alettiin häntä katsella
    erityisellä kunnioituksellakin. Kaikki tämä vaikutti suurimmaksi
    osaksi sen tapauksen tuloon, jonka johdosta niin sanoakseni koko
    olemassa olomme sai uuden käänteen. Tiedä siis, rakas Rodja, että
    Dunja on saanut naimatarjouksen ja että hän jo on myöntynyt siihen,
    jonka täten heti kiiruhdan ilmottamaan sinulle. Ja vaikkakin tämä
    asia on suoritettu sinulta neuvoa kysymättä, et kai sentään, toivon
    minä, suuttune minuun tai sisareesi, sillä kuten itse tulet
    huomaamaan asian kulusta, olisi viivyttely, kunnes olisimme saaneet
    sinulta vastauksen, ollut meille mahdotonta. Ethän sinäkään olisi
    poissaolevana osannut tyydyttävästi arvostella kaikkea. Asia siis
    suoritettiin ilman sinua. Mies on hovineuvos, nimeltään Pietari
    Petrovitsh Lushin, Marfa Petrovnan kaukainen sukulainen; Marfa
    Petrovna on juuri vaikuttanut paljon asian syntyyn. Se alkoi sillä,
    että mies viime mainitun välityksellä ilmasi haluavansa tehdä
    tuttavuuttamme. Hän otettiin luonnollisesti hyvin vastaan, joi
    kahvia luonamme ja lähetti meille seuraavana päivänä kirjeen, jossa
    hän esitti asiansa sangen kohteliaasti ja pyysi nopeaa ja
    ratkaisevaa vastausta. Hän on sangen kokenut ja toimelias mies,
    ollen aikeissa matkustaa Pietariin, niin että joka minuutti on
    hänelle kallis. Me luonnollisesti alussa hämmästyimme suuresti tämän
    odottamattoman kosinnan johdosta ja neuvottelimme ja harkitsimme
    asiaa keskenämme kokonaisen päivän. Mies on luotettava ja
    huolettomassa asemassa oleva, hoitaa kahta virkaa ja omaa sitä
    paitsi varallisuutta. Tosin on hän jo neljänkymmenen viiden vuoden
    vanha, mutta hänellä on vielä jotenkin miellyttävä ulkomuoto ja voi
    vielä miellyttää naisia. Yleensä on hän sangen varma ja kunnollinen
    mies, vähän vain kärtynen ja ylpeähkö. Mutta ehkä ensi silmäyksellä
    vain näyttää siltä. Pyydän sentähden sinulta, Rodja-kulta,
    etukäteen, ettet tuomitse häntä kovin äkkipikaisesti, kuten tapasi
    on, vaikkakin hänessä olisi jotain, joka sinussa voisi herättää
    vastenmielisyyttä ensi kerran kohdatessanne. Luultavasti saat hänet
    nähdä jotenkin pian Pietarissa. Minä sanon tämän kaiken vain
    varovaisuudesta, vaikkakin olen vakuutettu siitä, että hän tekee
    sinuun miellyttävän vaikutuksen. Sillä jos ihmisiä on tuomittava
    oikein, niin on se tehtävä perinpohjaisesti ja opittava tuntemaan
    heidät siten vähitellen, ettei tapahtuisi erehdystä tai etteivät
    ennakkoluulot johtaisi harhaan, jota perästä päin ehkä joutuisi
    katumaan ja oikomaan. Mutta Pietari Petrovitsh on kaikesta päättäen
    sangen kunnianarvonen mies. Kun hän kävi meillä ensi kerran,
    ilmoitti hän meille, että hänellä oli varmat periaatteet, mutta että
    hänellä oli, kuten hän lausui, 'nuorimman sukupolvemme mielipiteitä'
    ja oli kaikkien ennakkoluulojen leppymätön vihollinen. Hän sanoi
    paljon muutakin, sillä hän näyttää olevan vähän turhamainen ja pitää
    siitä, että häntä kuunnellaan. Mutta sehän ei ole juuri mikään vika.
    Minä ymmärrän luonnollisesti ainoastaan vähän siitä, mutta Dunja
    sanoi, että jos kohta hän ei olekaan tavattoman suuresti sivistynyt
    mies, niin on hän kuitenkin järkevä ja luultavasti hyvä. Sinähän
    tunnet sisaresi luonteen kaikin puolin, Rodja. Hän on
    lujaluonteinen, järkevä, kärsivällinen ja jaloluonteinen tyttö,
    vaikkakin hänellä on tulinen sydän, jota olen koettanut taltuttaa.
    Itsestään selvää on, ettei hänen sen enempää kuin miehenkään
    puolelta ole puhetta mistään todellisesta rakkaudesta. Mutta Dunja
    ei ole yksistään järkevä, vaan myöskin jalo tyttö, enkeli, joka
    pitäisi miehensä onnellistuttamista velvollisuutenaan. Mies
    huolehtii luonnollisesti myös tavallaan hänestä, siinä suhteessa ei
    meillä ole vielä mitään epäilyn syytä, vaikkakin tämä asia, se minun
    täytyy tunnustaa, on nopeasti kypsynyt. Sitä paitsi on mies myös
    sangen kaukonäköinen ja pitää luonnollisena sen, että hänen oma
    avio-onnensa varmistuu sitä mukaa kuin Dunetshka onnellistuu. Mitä
    muuten tulee johonkin luonteitten eroavaisuuteen, joihinkin
    vanhoihin tottumuksiin tai joihinkin erimielisyyksiin (joita ei
    voida välttää mitä onnellisimmissakaan avioliitoissa), sanoi
    Dunetshka minulle voivansa luottaa itseensä, sekä ettei ollut
    pienintäkään rauhattomuuden syytä. Hän voisi kärsiä paljon, jos vain
    heidän keskinäinen suhteensa perustuisi rehellisyyteen ja oikeuteen.
    Tuntuipa esim. minustakin alussa, hänen olemuksensa vähän
    vastenmieliseltä. Mutta sehän voi sangen hyvin johtua siitä, että on
    suoraluonteinen. Varmastikin on asianlaita siten. Niinpä lausui hän
    muun muassa toisella käynnillään, saatuaan Dunjan myöntävän
    vastauksen, päättäneensä naida sellaisen kunniallisen tytön, jolla
    ei ollut myötäjäisiä ja ennen kaikkea sellasen, joka oli otellut
    elämän kanssa. Sillä, selitti hän, miehen ei sovi joutua vaimolleen
    mistään kiitollisuuden velkaan; paljon parempi on, jos vaimo pitää
    miestään hyväntekijänään. Tahdon lisätä, että hän ehkä lausui sen
    hienommalla ja kohteliaammalla tavalla, kuin minä sen kirjotan,
    sillä en muista enää hänen sanojaan, vaan muistan ainoastaan
    ajatuksen. Sitä paitsi ei hän sanonut sitä missään erityisessä
    tarkotuksessa, vaan nähtävästi ajattelemattomuudessaan, keskustelun
    kuumuudessa. Koettipa hän vielä jälkeenpäin korjata ja miedontaa
    lausuntoaan. Mutta minusta se tuntui kuitenkin vähän
    vastenmieliseltä, kuten sanottu, ja sen sanoin myös myöhemmin
    Dunjalle. Mutta hän vastasi minulle vallan harmistuneena: 'Sanat
    ovat vallan toista kuin teko', ja onhan se todellakin totta.
    Ratkaisun edellisenä yötä ei Dunetshka saanut unenrahtuakaan
    silmiinsä. Luullessaan minun nukkuvan nousi hän vuoteeltaan ja
    käveli koko yön edes ja takasin lattialla. Vihdoin hän polvistui
    pyhimyksenkuvan eteen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Seuraavana
    aamuna ilmotti hän minulle päättäneensä antaa myöntävän vastauksen.

    "Olen puhunut siitä, että Pietari Petrovitsh nyt matkustaa
    Pietariin. Hänellä on tärkeitä toimia ja hän aikoo avata siellä
    yleisen asian-ajotoimiston. Hän on jo pitemmän aikaa toiminut
    oikeusjutuissa ja asioissa. Juuri näinä päivinä hän voitti erään
    tärkeän oikeusjutun. Eräs syy, jonka vuoksi hän myös tahtoo
    Pietariin, on se, kun hänellä on tärkeä asia esillä senaatissa.
    Siten, Rodja-kultani, voi hänestä olla sinulle kaikissa suhteissa
    suurta hyötyä, ja me, Dunja ja minä, uskomme, että sinä jo tästä
    päivästä alkaen ratkaisevasti alat virkaurasi ja että siis voit
    nähdä tulevaisuuden valoisana edessäsi. Oi, jospa kaikki tämä myös
    tapahtuisi! Se olisi sellainen onni, että sitä voisi vain pitää
    kaikkivaltiaan erikoisena armonosotuksena meitä kohtaan. Dunjan on
    se tuuma vallan temmannut mukaansa. Me mainitsimme siitä joitakin
    sanoja Pietari Petrovitshille. Mutta hän vastasi varovasti ja sanoi,
    että hän luonnollisestikin tarvitsee kirjurin ja että hän
    luonnollisestikin ottaa mieluummin sukulaisen kuin vieraan
    leipiinsä, jos tämä vain on tarpeeksi kelvollinen sanottuun toimeen
    (ikäänkuin et sinä kelpaisi siihen?) Mutta hän lausui myös
    epäilyksensä sen suhteen, jäisikö sinulle opintojesi ohella aikaa
    työskennellä hänen konttorissaan. Sillä kertaa jäi asia siihen,
    mutta Dunja ei ole sittemmin voinut ajatella mitään muuta. Hän on
    pelkkänä tulena ja liekkinä asian puolesta ja tekee suuria
    suunnitelmia saadakseen nähdä sinun jolloinkin tulevaisuudessa
    ottavan osaa Pietari Petrovitshin asianajotoimeen, ehkäpä
    osakkaanakin, sitä suuremmalla syyllä, kun sinä olet
    lakitieteellisessä tiedekunnassa. Minä olen hänen kanssaan samaa
    mieltä, Rodja, ja otan osaa hänen suunnitelmiinsa ja toiveihinsa.
    Kaikkihan puhuu sen puolesta, että siten tulee tapahtumaan, se
    tahtoo sanoa, ellei Pietari Petrovitsh vallan odottamatta asettuisi
    sitä vastaan (syystä ettei hän vielä tunne sinua). Mutta Dunja on
    vallan vakuutettu siitä, että hän voi saavuttaa kaiken
    vaikutusvallallaan tulevaan mieheensä. Luonnollisestikin olemme
    varoneet lörpöttelemästä suunnitelmiamme Pietari Petrovitshille;
    ennen kaikkea olemme täysin vaijenneet sen toivomme johdosta, että
    sinusta tulisi hänen osakkaansa.

    "Hän on sangen selvästi ajatteleva ihminen ja ottaisi vallan
    varmastikin moiset mielikuvituksemme jotenkin kuivakiskosesti
    vastaan. Ei ole Dunja enempi kuin minäkään lausunut hänelle
    halaistua sanaakaan siitä, että me hartaasti toivomme hänen auttavan
    sinua ja tukevan rahoillaan siksi, kunnes olet lopettanut opintosi
    yliopistossa. Emme ole puhuneet siitä, koska se ensinnäkin seuraa
    itsestään ja koska hän varmasti tarjoutuu sen tekemään ilman että
    tuhlaamme siihen sanaakaan (voisikohan hän kieltää Dunjalta sitä?)
    Sinustahan voisi sitä paitsi tulla hänen oikea kätensä konttorissa,
    eikä sinun tarvitsisi ottaa vastaan hänen apuaan armopalana, vaan
    hyvin ansaittuna palkkanasi. Sillä lailla tahtoo Dunja sen järjestää
    ja minä olen yhtä mieltä hänen kanssaan. Toiseksi emme ole hänelle
    siitä puhuneet, syystä että tahdon saada sinut kohta tapahtuvassa
    kohtauksessanne yhdenarvoiseksi hänen kanssaan. Kun Dunja lämmöllä
    puhui sinusta hänelle, vastasi hän, että hänen on itsensä nähtävä
    sinut ja kuitenkin katsottava hyvin tarkkaan, ennenkuin voi
    muodostaa itselleen mielipidettä jostakin ihmisestä. Siksi tahtoi
    hän ensin oppia tuntemaan sinut, ennenkuin hän lupaa mitään varmaa
    sinun suhteesi... Tiedätkö mitä, kallehin Rodjani, minusta tuntuu
    kypsyneen harkinnan jälkeen siltä kuin tekisin kaikissa tapauksissa
    paraiten rupeamalla elämään itsekseni, kuten tähänkin asti, enkä
    muuttaisi häitten jälkeen heidän luokseen. (Tätä en sano ollenkaan
    Pietari Petrovitshin vuoksi, vaan vallan itseni tähden, täysin
    henkilökohtaisista syistä, joita ehkä voitaisiin sanoa vanhan lesken
    hupsutuksiksi). Olen täysin vakuutettu siitä, että Pietari
    Petrovitsh on niin jalo ja hienotunteinen, että hän kehottaa minua
    olemaan eroamatta tyttärestäni, ja vaikkakaan hän ei vielä ole
    sanonut siitä sanaakaan, niin on se kai hänen mielestään vallan
    luonnollista. Mutta minä kieltäydyn siitä. Olen usein elämässäni
    huomannut, etteivät anopit ole miehille ollenkaan mieluisia, ja
    sitäpaitsi, en minä tahdo olla kenenkään pienimpänäkään taakkana,
    tahdon myös mieluummin säilyttää vapauteni, niinkauan kuin minulla
    on palakin omaa leipää suuhun pantavaksi ja lapsia sellaisia kuin
    sinä ja Dunetshka. Jos mahdollista, tahtoisin asua teidän kummankin
    läheisyydessänne. Sillä näetkö, Rodja, olen säästänyt kaikkein
    paraimpani kirjeeni loppuun: tiedä, rakas ystäväni, että me ehkä
    piankin näemme toisemme ja saamme kolmivuotisen eron jälkeen kaikin
    kolmin uudelleen syleillä toisiamme. Se on jo _varmasti_ päätetty,
    että minä ja Dunja tulemme Pietariin. Mutta sitä en vielä tiedä
    tarkalleen, koska. Joka tapauksessa se tapahtuu pian, sangen pian,
    ehkä jo ensi viikolla. Kaikki riippuu vallan Pietari Petrovitshin
    toimista. Pietariin tultuaan ilmottaa hän kohta meille. Hän tahtoo
    erikoisista syistä kiiruhtaa häitä ja määrätä, jos vain mahdollista,
    hääpäivän ennen paaston loppua. Ellei se kävisi laatuun niin
    nopeasti, tulee se tapahtumaan kuitenkin heti jälkeen Marian
    taivaaseennousupäivän. Oi, miten onnellisena silloin painan sinut
    sydäntäni vastaan! Dunja on suunniltaan jälleennäkemisen ilosta ja
    sanoipa hän kerran leikillään, että hän vain siitä syystä menee
    naimisiin Pietari Petrovitshin kanssa. Hän on enkeli! Hän ei nyt
    kirjota sinulle, vaan pyytää ainoastaan sanomaan sinulle, että
    hänellä on niin paljon puhuttavaa kanssani, sangen paljon, ettei
    hänellä ole rohkeutta ottaa kynää käteensä. Muutamalla rivillä ei
    hän saisi sanotuksi mitään kunnollista, vaan saattaisi itsensä
    kiihtyneeksi. Hän syleilee sinua mitä sydämellisimmin ja lähettää
    sinulle lukemattomia suuteloja. Mutta vaikkakin me siis ehkä piankin
    saamme nähdä toisemme, tahdon kuitenkin näinä päivinä lähettää
    sinulle niin paljon rahaa kuin mahdollista. Nyt, kun kaikki
    tietävät, että Dunetshka menee naimisiin Pietari Petrovitshin
    kanssa, on luottoni äkkiä kohonnut ja minä tiedän varmasti, että
    Atanasius Ivanovitsh lainaa minulle aina viiteenkahdeksatta ruplaan
    etukäteen eläkettäni vastaan, niin että ehkä lähetän sinulle
    viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen ruplaan. Mielelläni tahtoisin
    lähettää sinulle enemmän, mutta minä pelkään matkamme kustannuksia.
    Ja vaikkakin Pietari Petrovitsh on ollut niin hyvä, että on ottanut
    osan matkakustannuksista osalleen, hän tahtoo nimittäin toimittaa
    tavaramme ja suuren matka-arkkumme (tavalla tai toisella tuttavuuden
    avulla) pääkaupunkiin, niin täytyy meidän sentään ajatella tuloamme
    Pietariin ja sitä, ettei siellä heti sovi ensi päivänä näyttäytyä
    lantittomana. Olemme sitä paitsi tehneet Dunetshkan kanssa mitä
    tarkimman arvion. Itse matka ei paljoa maksa. Rautatielle on meiltä
    ainoastaan yhdeksänkymmentä virstaa ja me olemme jo joka tapauksessa
    tehneet ajosta sopimuksen erään talonpoikaisajurin kanssa. Lopun
    matkaa ajamme sitten reippain mielin kolmannessa luokassa, niin
    etten ainoastaan toivo, vaan olen varma siitä, että voin sinulle
    lähettää kolmekymmentä ruplaa. Mutta nyt saa riittää; kaksi arkkia
    paperia olen kirjottanut täyteen reunojaan myöten ja nyt ei enää ole
    tilaa enemmälle; siinä on koko historiamme. Mutta kylläpä olikin
    tapauksia kertynyt koko joukko! Nyt, Rodja-kallehin, syleilen sinua.
    Voi hyvin piakkoin tapahtuvaan kohtaukseemme saakka. Annan sinulle
    äidin siunaukseni. Rakasta Dunjaa, sisartasi, rakasta häntä yhtä
    paljon kuin hän sinua ja tiedä, että hän rakastaa sinua
    tavattomasti, paljon enemmän kuin itseään. Hän on enkeli, mutta
    sinä, Rodja, sinä olet kaikkemme, toivomme, tukemme. Jos vain sinä
    olet onnellinen, niin olemme sitä kaikki. Rukoiletko vielä Jumalaa,
    Rodja, kuten ennen, ja uskotko myös Luojamme ja Lunastajamme
    hyvyyteen? Minä pelkään, että se uusi epäusko on alkanut versoa
    sydämessäsi! Jos niin on, niin tahdon rukoilla puolestasi. Muistatko
    vielä, rakas poikani, kun sinä isäsi eläessä istuit polvellani ja
    sopersit rukouksiasi ja miten onnellisia me kaikki silloin
    olimmekaan! Voi nyt hyvin, tai oikeammin, -- kohtaamiin! Syleilen
    sinua sydämellisesti, sydämellisesti ja suutelen sinua lukemattomia
    kertoja."

                                  Viimeiseen hengenvetoonsa saakka

                                     _Pulcheria Raskolnikovasi_.

Melkein koko ajan kuin Raskolnikov luki, aina kirjeen alusta saakka,
olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä. Mutta lopetettuaan oli hän
kalpea, kasvonpiirteet vääntyneet kuin halvauksen saaneella ja ilkeä,
katkera hymy suupielissä. Hän painoi kasvonsa ohueen, vanhaan patjaansa
ja istui kauvan, kauvan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen sydämensä tykytti
kiivaasti, hänen sielussaan kuohui ja pauhasi. Vihdoin tuntui
huone-rähjä liian hiostavalta ja ahtaalta; olihan kaapin tai matka-arkun
kaltainen. Sekä ajatukset että silmät tahtoivat tilaa. Hän tarttui
lakkiinsa ja läksi ulos. Nyt ei hän pelännyt kohdata ketään portaissa.
Hän ei yhtään sitä ajatellutkaan. Hän suuntasi kulkunsa
Vasili-Ostroville päin pitkin V----n prospektia, ikäänkuin hänellä olisi
ollut kiire työhön. Mutta tapansa mukaan kulki hän väliä pitämättä
tiestä, puhuen itsekseen, milloin hiljaa, milloin jotenkin kovaa, niin
että hän kiinnitti ohikulkijain huomion itseensä. Jotkut pitivät häntä
päihtyneenä.




IV.


Äidin kirje tuotti hänelle tuskaa. Mutta itse pääseikan suhteen ei
hänellä jo lukiessaankaan ollut mitään epäilystä. Pääseikassa oli hänen
päätöksensä vakaa, järkähtämättömän vakaa: "Näitä häitä ei vietetä minun
eläissäni, ja moinen herra Lushin menköön helvettiin!"

"Sillä tämä seikka on aivan päivän selvä", mutisi hän itsekseen ja
naurahti pahanilkisesti riemuiten päätöksensä johdosta. -- "Ei, äiti
kulta, ei, Dunja, ette te minua petä!... Ja vielä pyytävät anteeksi,
etteivät pyytäneet neuvoa minulta, vaan päättivät asian minun
tietämättäni! Jopa jotakin! Arvelevat, ettei sitä nyt enää voi purkaa:
mutta katsokaammepa, voiko, vai eikö voi! Lorua vain tuo tuollainen
puhe, että Pietari Petrovitsh muka olisi sangen kokenut mies, niin
kokenut mies, ettei voi mennä naimisiinkaan muualla kuin postivaunuissa,
niin, tuskinpa muualla kuin rautateillä. Ei, Dunetskani, minä huomaan ja
ymmärrän mistä sinulla olisi niin _paljon_ puhuttavaa kanssani; minä
tiedän mitä sinä olet miettinyt yöt läpeensä, kulkenut huoneessasi, ja
minkä vuoksi rukoilit Kasanin Jumalan äitiä, joka on äidin vuoteen
vieressä. Golgatalle kulkeminen on sangen raskasta. Hm... Tämä merkitsee
jo ratkaisevaa päätöstä: kokeneelle järki-ihmiselle tahdot kihlautua,
Avdotja Romanovna, pääomaa omaavalle (_jo_ pääomaa omaavalle, se kuuluu
sirommalta, luotettavammalta), kahta virkaa hoitavalle ja nuorimman
sukupolvemme mielipiteitä omaavalle (kuten äiti kirjottaa). Näyttäähän
hän hyvältä, kuten Dunetshka huomauttaa. Tämä '_näyttää_', on mitä
verrattominta!... Ja Dunja kun menee naimisiin tämän 'näyttämisen'
perusteella!... Suuremmoista, suuremmoista!...

"Mutta uteliaspa olisin tietämään, miksi äiti kulta kirjotti minulle
'nuorista sukupolvista?' Olisikohan se vain henkilön luonteen
kuvaamista, tai tarkotuksessa synnyttää minussa hyvä käsitys herra
Lushinista? Oi, noita viekkaita! Uteliaisuudesta haluaisin vielä
selityksen erääseen toiseen seikkaan: missä määrin molemmat naiset
olivat vilpittömiä toisilleen tuona päivänä ja tuona yönä ja koko sitä
seuraavana aikana? Mahtoivatkohan he keskenään puhua suutansa puhtaiksi,
vai käsittivätköhän molemmat, että sitä, mikä heillä kummallakin oli
sydämellään ja ajatuksissaan ei tarvinnut ilmaista, eikä sen johdosta
turhaan sanoja haaskata? Luultavasti on asianlaita sellainen;
kirjeessähän on, että herra Lushin näytti äidistä vastenmieliselle,
_hiukkasen vain_, mutta naivi äiti kultapa kääntyi Dunjan puoleen
huomautuksineen. Mutta tämä suuttui luonnollisestikin ja 'vastaili
harmistuneena'. Luonnollisestikin! Kukapa ei suutahtaisi, kun asia on
selvä ilman naivia kysymyksiäkin, ja kun jo on päätetty, ettei siitä
enää tarvitse keskustella. Ja mitä hän vielä kirjottaa minulle: 'Rakasta
Dunjaa, Rodja, sillä hän rakastaa sinua enemmän kuin itseään';
eivätköhän vaan omantunnon soimaukset salaisesti vaivaa häntä sen
johdosta, että suostui uhraamaan tyttärensä poikansa hyväksi? 'Sinä olet
tukemme, kaikkemme!' 'Oi, äitikulta!'..." Viha kiehui hänessä yhä
voimakkaampana, ja olisipa hän nyt kohdannut herra Lushinin, olisi hän
luultavasti iskenyt hänet hengiltä!

"Hm ... se on totta", jatkoi hän ajatusten myllertäessä hänen päässään,
"se on totta, että ihmistä on lähestyttävä vitkalleen ja varovasti,
jotta hänet oppisi tuntemaan; mutta herra Lushinista ei voi päästä
selville. Pääseikka on, että hän on kokenut mies ja _näyttää_ hyvältä:"
onko se leikkiä, kun ottaa huolehtiakseen omalla kustannuksellaan
toisten suuresta matka-arkusta! Eikö hän silloin ole hyvä? Ja kuitenkin
ovat molemmat, _morsian_ ja äiti, tilanneet talonpojalta matolla
peitetyt kärryt (olen itse ajanut sellasilla!). Eipä haittaa! Ainoastaan
yhdeksänkymmentä virstaa, "mutta sitten ajamme reippain mielin
kolmannessa luokassa", tuhat virstaa. Kyllä se onkin järkevää! Mutta
mitä te, herra Lushin ajattelette? Onhan hän teidän morsiamenne...
Ettekö te voi käsittää, että äidin täytyy matkaansa varten lainata
eläkettään vastaan? Tietystikin, mutta sehän paljastaa asian
kauppamaisen luonteen. Yhteiseen voitto-osuuteen perustuvassa
liikeyrityksessä jaetaan liikekustannuksetkin tasan kummallekin
osanottajalle; "suola ja leipä yhteistä, mutta tupakka erikseen", kuten
sananlasku sanoo. Ja tässäkin tuo kokenut mies vetää heitä hieman
nenästä: matkatavaroista menee halvempi maksu kuin heidän matkastaan,
ehkeivät maksa kopekkaakaan. Eivätköhän he molemmat huomaa sitä, vai
eivätköhän tahallaan tahtone sitä huomata? Ja tietystikin he ovat
tyytyväisiä, sangen tyytyväisiä! Ja he kai ajattelevat, että tämä on
vain kukkasia, kyllähän hedelmät tulevaisuudessa kypsyvät! Mutta mikä
tärkeintä: se ei ole saituruutta, eikä ahneutta, vaan kaiken
_pohjasävy_! Tietysti tämä on tuleva, häitten jälkeinen ääni,
ennustus... Ja äiti parka, mitä kaikkea kuitenkaan jo haaveilee! Ja
mitenkä hän tulee Pietariin? Kolme hopearuplaa eli kaksi "lippua"
mukanaan, kuten tuo akka tapaa sanoa ... hm! Millä hän sitten toivoo
Pietarissa elävänsä? Tietystikin hän on jo jostakin syystä ennättänyt
saada tietää, _ettei hän voi_ asua Dunjan kanssa yhdessä häitten
jälkeen, ei ensi aikoinakaan! Tuo lempeä mies on varmastikin antanut sen
tiedoksi, paljastanut, vaikkakin äiti kaikin voimin taistelee moista
otaksumaa vastaan: "Itse, muka, kieltäydyn". Mihin hän nyt ryhtyy, mihin
luottaa: sadankahdenkymmenen ruplan eläkkeeseensäkö, kun siitä laskee
pois Atanasius Ivanovitshin velan? Talvikauluksia hän osaa kutoa ja
kalvosimia ommella, ja turmelee vanhat silmänsä sillä. Ja
talvikauluksilla voi hän kaikkiaan ansaita ainoastaan kaksikymmentä
ruplaa vuodessa entisten sadankahdenkymmenen ruplansa lisäksi, sen minä
tiedän ennestään. Hän siis luottaa herra Lushinin jalotunteisuuteen:
itse hän muka tekee esityksen, tarjoaa hänelle! Pidä vain taskusi
avoinna! Mutta niin on aina näitten Schillerin kauniitten sielujen
laita: viimeiseen hetkeen saakka koristavat ihmistä riikinkukon sulilla,
viime hetkeen saakka toivovat vain parasta, eivätkä ota huonoa lukuun
ollenkaan; ja vaikkakin aavistavat, millainen mitalin takapuoli on, niin
välttävät he kuitenkin ratkasevan sanan sanomista ajoissa. He pelkäävät
jo ajatellakin sellaista; taistelevat kaikin voimin totuutta vastaan
aina siksi kunnes heidän kaunistamansa ihminen vetää heitä nenästä.
Halusta tahtoisin tietää, onko herra Lushinilla ritarimerkkiä; lyönpä
vetoa, että hänellä on pyhä Anna napinlävessä ja että hän käyttää sitä
hankkioitten ja kauppiaitten luona päivällisillä. Ehkäpä hän näyttelee
sitä häissäänkin! [Pyhän Annan ritarimerkki on seitsemäs Venäjän
kahdeksasta ritarimerkistä; se annetaan vain henkilö- eikä
perinnölliselle aatelille.] Periköön hänet sitä paitsi vaikkapa
piru!"...

"Niin ... jääköön äiti, Jumala olkoon hänen kanssaan, hänhän on
sellainen kuin on. Mutta Dunja? Dunetshkan, rakkaimpani, kyllä tunnen!
Olithan sinä silloin jo kaksikymmenvuotias, kun viimeksi näimme
toisemme: opinhan minä jo tuntemaan luonteesi! Äiti kirjoittaa, että
'Dunetshka voi kärsiä paljon'. Sen minä kyllä tiesin. Sen minä tiesin ja
kaksi ja puoli vuotta olen ajatellut juuri sitä, että 'Dunetshka voi
kärsiä paljon'. Jo se, että hän voi kärsiä herra Svidrigailovia kaikkine
seurauksineen, todistaa sitä, että hän voi kärsiä sangen paljon. Ja nyt
kuvittelee hän yhdessä äidin kanssa voivansa kärsiä herra Lushinia, joka
jo ensi käynnillään selvitteli teoriaansa niiden naisten
oivallisuudesta, jotka naimisiin mennessään pääsevät kurjuudestaan ja
tällöin joutuvat kiitollisuuden velkaan miehilleen. Mutta jos nyt
otaksumme, että hän puhui itsensä pussiin, vaikkakin on järkevä mies
(sellainen, ettei ehkä sentään puhunutkaan ajattelemattomuuksia, vaan
tahtoi ainoastaan heti osottaa katsantokantansa), mutta mitä sanoo
Dunja, Dunja? Kyllä hän on käsittänyt tuon miehen; voiko hän elää hänen
kanssaan? Kyllä hänen olisi parempi syödä yksinään mustaa leipää ja
juoda vettä kuin myydä sieluaan ja siveellistä vapauttaan mukavasta
elämästä; kyllä hänen ei pitäisi tehdä sitä, vaikkapa saisi koko
Sleswig-Holsteinin, puhumattakaan jostakin herra Lushinista. Ei,
sellainen ei Dunja ollut silloin, kun minä hänet tunsin, -- eikä hän
nytkään vielä ole muuttunut! Mitäpä sanoisin! Vaikeata oli sietää
Svidrigailovin perhettä, vaikeata on myöskin kaiken elämänsä
kihnuttaminen kotiopettajattarena kahden sadan ruplan palkalla
kuvernementissa, mutta kuitenkin minä tiedän, että sisareni
mieluummin menee neekeri orjuuteen istutuksille tai lättiläiseksi
Itämerenmaakuntain saksalaisille kuin alentuu kahlehtimaan sieluansa ja
siveellistä tuntoansa mieheen, jota hän ei voi kunnioittaa ja jonka
kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä, -- ikuisiksi ajoiksi ja
yksistään henkilökohtaisten etujen vuoksi! Ja vaikkapa herra Lushin
olisi mitä puhtainta kultaa tai väärentämätön briljantti, eipä hän vielä
silloinkaan taipuisi herra Lushinin lainmukaiseksi vuodetoveriksi! Miksi
hän nyt suostuu? Mikä on syynä siihen? Mikä arvotuksen ratkaisu? Asia on
selvä: oman itsensä, mukavuutensa vuoksi, vieläpä kuolemasta
pelastuakseenkaan ei hän olisi itseänsä myynyt, mutta toisen edestä hän
sen tekee! Rakkaan, jumaloimansa ihmisen hyväksi hän myy itsensä! Kas
tässä koko selvitys: veljensä, äitinsä hyväksi hän myy itsensä! Myy
kaiken! Tällaisessa tapauksessa me panemme alttiiksi kunniantuntommekin,
vapauden, mielenrauhan, jopa omantuntommekin, kaiken, kaiken laahaamme
markkinoille. Vaikka menköönkin elämä, kunhan vain nämä rakastamamme
olennot olisivat onnellisia! Vieläpä enemmänkin: hankimme itsellemme
todisteita, käymme jesuiittain koulua ja rauhoitumme sillä, koetamme
tulla vakuutetuiksi siitä, että se on välttämätöntä, aivan välttämätöntä
hyvän tarkotusperän saavuttamiseksi. Sellaisia me olemme, se on päivän
selvää. Selvää on myös se, ettei tässä ole kysymystä mistään muusta kuin
Rodion Romanovitsh Raskolnikovista ja aivan ensi sijassa hänestä. Ja
varmaa on, että sisar voi perustaa hänen onnensa, pitää häntä
yliopistossa, tehdä liikkeen osakkaaksi, tehdä hänen koko
tulevaisuutensa suruttomaksi; voipa hänestä tulla rikaskin mies,
arvokas, kunnioitettava, ja lopuksi hän ehkä päättää päivänsä kuuluisana
miehenä! Mutta äiti? Mutta nythän on kysymyksessä Rodja, kallis Rodja,
esikoinen! Miksikäs ei moisen esikoisen hyväksi voisi uhrata sellaista
tytärtä! Oi, te lempeät ja epäoikeudelliset sydämet! Mekö ottaisimme
vastaan samankaltaisen uhrin kuin Sonetshkan! Sonetshka Marmeladova,
ikuinen Sonetshka, niin kauan kuin maailma on olemassa! Oletteko
molemmat tarkasti harkinneet, miten suuri uhri se on? Oletteko? Onko
teillä voimia sellaiseen? Onko siitä mitään hyötyä, onko se järkevää?
Tiedätkö myös, Dunetshka, ettei Sonetshkan uhri ole olenkaan alempi kuin
sinun uhrisi herra Lushinille mennessäsi? 'Rakkaudesta ei voi olla
kysymystäkään,' kirjottaa äiti. Mutta ellei rakkaus tai kunnioitus voi
tulla kysymykseen, vaan päinvastoin, vieläpä inho, ylenkatse ja
vastenmielisyys, niin mitä siitä silloin tulee? Ja voipa vielä sattua,
että hän joutuu sellaiseen asemaan, että on pakotettu 'pysymään
puhtaana'. Eikö niin? Ymmärrättekö, ymmärrätkö, ymmärrättekö te, mitä
tämä puhtaus merkitsee? Ymmärrättekö, että Lushinin puolison puhtaus on
vallan samaa kuin Sonetshkan puhtaus, mutta voipa se olla huonompaakin,
inhottavampaa, alempaa, syystä että Dunetshka katsoo myös siihen, että
hänelle jää hiukkanen mukavuuttakin, kun sitä vastoin toisessa
tapauksessa oli kysymyksessä aivan yksinkertaisesti nälkäkuolema!
Kalliimpi, kalliimpi hinta on tällä puhtaudella, Dunetshkani! Ja
elleivät voimasi sitten riitä, tulee katumus! Entä miten paljon kaikilta
salattua huolta, surua, kirouksia, kyyneleitä, sillä ethän sinä ole
mikään Marfa Petrovna? Ja mitenkä äidin silloin käynee? Onhan hän jo
nytkin rauhaton, tuskastunut; entäpä silloin, kun hän huomaa kaiken
selvästi? Ja minun?... Mitähän he molemmat ovat tosiaankaan ajatelleet
minusta? En tahdo teidän uhrianne, Dunetshka, en tahdo äiti! Sillä
lailla ei saa tapahtua niin kauan kuin minä elän, ei saa tapahtua, ei
koskaan! En suostu siihen!"

Äkkiä hän heräsi mietteistään ja pysähtyi.

"Se ei saa tapahtua? Mutta mitä sinä teet ehkäistäksesi sen
tapahtumasta? Kiellät sen? Mutta mikä oikeus sinulla on sellaiseen? Mitä
sinä voit luvata heille siitä, että saat sellaisen oikeuden? Pyhittää
heille kaiken elämäsi, koko tulevaisuutesi, _kun olet lopettanut
opintosi ja saanut paikan?_ Sen jo tunnemme, se on epävarmaa, mutta nyt?
Mutta nyt on tehtävä jotakin aivan heti, ymmärrätkö? Vaan mitäpä sinä
nyt teet? Elät heidän kustannuksellaan. Heillähän on vain tuo
sadankahdenkymmenen ruplan eläke! Miten sinä, tuleva miljoneeri, Zeus,
joka määräät heidän kohtalonsa, suojelet heitä Svidrigailovin perheeltä
ja Atanasius Ivanovitsh Vahrushinilta? Ehkä kymmenen vuoden päästä?
Mutta kymmenessä vuodessa ennättää äiti tulla sokeaksi ompelemisesta ja
kutomisesta ja ehkä myös kyynelistä; nääntyy nälkään, ja sisar? Niin,
ajatteles, miten sisaren voi käydä kymmenen vuoden kuluttua tai miten
hänen on käynyt noina kymmenenä vuonna? Arvaatkos?"

Siten vaivasi ja kiusasi hän itseään näillä kysymyksillä, tuntien siitä
jonkinlaista mielihyvääkin. Muuten eivät nämä kysymykset olleet mitään
uusia, äkkipikaisia, vaan vanhoja, väsyttäviä. Ne olivat jo kauvan
kiduttaneet häntä särkien hänen sydämensä. Jo kauvan sitten oli hänessä
syntynyt tämä tuska, lisääntynyt, pukeutuen kauheaan, julman ja
fantastisen kysymyksen muotoon, joka kidutti hänen sydäntään ja
mieltään, vaatien välttämättömästi ratkaisua. Ja nyt tapasi häntä äidin
kirje salaman lailla. Se oli selvää, ettei nyt sopinut surra, kärsiä
passiivisesti sen johdosta, etteivät kysymykset olleet ratkaistavia,
vaan nyt oli ehdottomasti tehtävä jotakin, ja heti paikalla, mitä
pikimmin. Nyt oli päätös tehtävä, millainen tahansa, tai...

"Tykkänään kieltäydyttävä elämästä!" huudahti hän äkkiä kiihtyneenä,
"tai kuuliaisesti kannettava kohtaloa, millainen se lieneekin, kerta
kaikkiaan kuoletettava itsessä kaikki, kieltäydyttävä kaikesta
toimimisen, elämisen ja rakastamisen oikeudesta!"

"Käsitättekö, käsitättekö, hyvä herra, mitä keinotonna oleminen
merkitsee?" juolahti hänen mieleensä äkkiä Marmeladovin eilinen kysymys;
"sillä joka ihmisellähän täytyy olla jokin suoriutumismahdollisuus"...

Äkkiä hän vavahti; eräs, samaten eilinen, ajatus juolahti hänen
mieleensä. Mutta ei hän sen vuoksi vavahtanut, että tuo ajatus juolahti
hänen mieleensä. Hänhän tiesi, hänhän _aavisti_, että se
välttämättömästi "juolahti mieleen", jopa hän odotti sitä; eikä tämä
ajatuskaan ollut eilinen. Mutta ero oli siinä, että se kuukautta
takaperin, vieläpä eilenkin, oli pelkkä haave, mutta nyt ... nyt ei se
enää äkkiä näyttänyt haaveelta, vaan jossakin uudessa, kauheassa ja
vallan tuntemattomassa valossa, ja nyt hän äkkiä sen käsitti... Hänen
päätänsä pakotti ja hänen silmänsä himmenivät.

Hän katsahti kiireesti ympärilleen, hän etsi jotakin. Hänen teki
mielensä istuutua ja hän etsi penkkiä; hän kulki silloin K----n
puistikon poikki. Noin sadan askeleen päässä edessään näki hän penkin.
Hän läksi sinne mahdollisimman nopeasti; mutta matkalla tapahtui hänelle
pieni välinäytös, joka muutamaksi hetkeksi veti hänen huomionsa
puoleensa.

Katsahtaessaan penkkiin huomasi hän noin kahdenkymmenen askeleen päässä
edessään kulkevan erään naisen. Mutta alussa ei hän kiinnittänyt häneen
enempää huomiota kuin muihinkaan edessään oleviin esineisiin. Hänelle
oli jo usein tapahtunut esimerkiksi siten, ettei hän kotiin tultuaan
ollenkaan muistanut tietä, mitä oli tullut; hän oli jo tottunut
kulkemaan siten. Mutta tuossa edellä kulkevassa naisessa oli jotakin
omituista ja jotakin jo ensi silmäyksellä silmiinpistävää, niin että
hänen huomionsa heti alkoi suuntautua häneen, -- alussa vastenmielisesti
ja harmilla, mutta sitten yhä enemmän ja enemmän. Hänen teki äkkiä
mielensä saada tietää, mikä tässä naisessa todellisuudessa oli niin
omituista. Ensiksikin hän näytti vielä sangen nuorelta tytöltä, kulki
moisessa kuumuudessa avopäin, ilman käsineitä ja auringonvarjoa,
heiluttaen kummallisesti käsiään. Hänellä oli ollut silkkipuku, mutta
sangen omituisesti puettu, tuskin napitettu, vyötäröistä alkaen takaa
repeytynyt, kokonainen pala liehui sinne tänne. Paljaalle kaulalle oli
heitetty pienoinen kaulahuivi, mutta se oli vallan vinossa. Sitä paitsi
kulki tyttö epävakaasti, kompastuen ja heiluen puoleen ja toiseen. Tämä
kohtaus veti vihdoinkin Raskolnikovin kaiken huomion puoleensa. Hän
ehätti tytön juuri penkin luona; mutta saavuttuaan penkin luo heittäytyi
tyttö heti sen nurkkaan, painoi päänsä penkin selkänojaa vasten ja sulki
silmänsä, nähtävästi tavattoman väsyneenä. Katsahdettuaan häneen arvasi
Raskolnikov, että tyttö oli vallan juovuksissa. Omituista ja kauheata
oli katsella moista näytöstä. Raskolnikov arveli jo erehtyneensä. Hän
näki edessään peräti nuoret kasvot, noin kuusitoistavuotiaat, ehkäpä
ainoastaan viisitoista, -- pienet, vaaleaveriset, hauskat, mutta yhäti
hehkuvat ja melkeinpä turvonneet. Tyttö oli enää nähtävästi sangen vähän
tajuissaan; toinen jalka lepäsi toisella, jonka vuoksi se oli
paljastunut paljoa enemmän kuin olisi ollut soveliasta, ja kaikista
merkeistä päättäen tajusi tyttö tuskin sitä, että hän oli kadulla.
Raskolnikov ei istuutunut, eikä myöskään mielinyt lähteä pois, vaan
seisoi hänen edessään kahden vaiheella. Tämä puistikko on melkeenpä aina
tyhjä ja nyt, kellon kolmatta käydessä, ei siinä ollut moisessa
kuumuudessa tuskin ketään. Mutta syrjässä, noin kahdenkymmenen askeleen
päässä pysähtyi puistikon syrjään eräs herra, jonka, kaikesta päättäen,
suuresti teki mieli lähestyä penkillä olevaa tyttöä joistakin
erikoisista syistä. Hän oli luultavasti myös huomannut tytön jo kaukaa
ja kiirehtinyt, mutta Raskolnikov tuli hänen tielleen. Hän silmäili
häntä vihaisesti, koettaen kuitenkin peittää sitä tältä, ja odotti
kärsimättömästi sitä että tuo kiusallinen ryysyläinen läksisi tiehensä.
Asia oli selvä. Herra oli noin kolmikymmenvuotias, voimakas, suuri,
maidon ja veren värinen, punahuulinen, viiksikäs ja sangen
keikarimaisesti puettu. Raskolnikov kuohahti tavattomasti; hänen teki
äkkiä mielensä loukata jollakin lailla tuota paksua keikaria. Hän jätti
tytön hetkeksi ja astui herran luo.

-- Hei, te Svidrigailov! Mitä te tahdotte? huusi hän hänelle,
puristellen nyrkkejään ja nauraen kiukusta vaahtoavilla huulillaan.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra tuimasti, rypistäen silmäkulmiaan ja
tarkastellen kysyjää kiireestä kantapäähän.

-- Se merkitsee että menkää tiehenne!

-- Kuinka sinä lurjus rohkenet!...

Ja hän kohotti keppinsä. Raskolnikov syöksyi hänen kimppunsa
nyrkkeineen, ollenkaan ottamatta huomioon sitä, että tuo voimakas herra
olisi voinut suoriutua vaikkapa kahdesta hänen laisestaan. Mutta tällä
hetkellä tarttui joku lujasti häneen takaapäin ja heidän välissään oli
poliisi.

-- Riittää, herrani, olkaa tappelematta julkisilla paikoilla, minä
pyydän. Mitä te tahdotte? Kuka te olette? kääntyi hän tuimasti
Raskolnikovin puoleen, tarkastellen hänen rääsyistä pukuaan.

Raskolnikov katsahti häneen tarkkaavasti. Siinä oli luotettavat sotilaan
kasvot, harmaaviiksiset ja poskilta parrottuneet; silmäys oli järkevä.

-- Juuri teitä minä tarvitsen, huudahti hän, tarttuen poliisia käteen.
-- Minä olen entinen ylioppilas, Raskolnikov... Sen voitte myös
tietää... Mutta lähtekää nyt kanssani, niin näytän teille jotakin, sanoi
hän kääntyen vieraan puoleen.

Ja hän tarttui poliisia käteen, vetäen hänet penkin ääreen.

-- Katsokaas, hän tuossa on vallan juovuksissa, tuli äsken puistikkoa
pitkin. Kuka tietää mitä hänelle on tapahtunut, mutta eipä hän vaan
näytä miltään ammattilaiselta. Varmastikin on hänet jossakin juovutettu
ja sitten petetty ... ensi kerran ... ymmärrättekö? Ja sitten ovat
ajaneet kadulle. Katsokaapa, mitenkä puku on repeytynyt, katsokaa, miten
hän on puettu: varmasti on joku vieras vetänyt vaatteet hänen ylleen,
itse ei hän ole pukeutunut, tottumattomat miehen kädet ovat sen tehneet.
Se on selvää. Ja nyt katsokaa tuonne: tuo minulle tuntematon keikari,
jonka kanssa mieleni teki kohta tapella, ensi kerran hänet nähdessäni,
on tarkastellut tuota juopunutta, tajutonta, ja nyt hänen tekee
kauheasti mielensä astua hänen luokseen ja tarttua häneen ja viedä hänet
-- moisessa tilassa -- jonnekin... Se on vallan varmaa; uskokaa vaan,
etten minä erehdy. Itse minä näin, miten hän tarkkaili ja seurasi
tyttöä, minä vain tulin hänen tielleen. Nyt hän odottaa sitä että
läksisin tieheni. Kas nyt hän on vetäytynyt hieman taaksepäin ja on
kiertävinään paperossia... Mitäpä tekisimme hänelle? Ajatelkaa, emmekö
veisi tyttöä asuntoonsa?

Poliisi käsitti heti kaikki, ollen samaa mieltä. Lihavasta herrasta oli
hän vallan selvillä, vaan ei tytöstä. Hän kumartui tarkastelemaan tyttöä
lähemmin, ja hänen kasvoillaan kuvastui tavaton säälin tunne.

-- Voi, mikä vahinko! sanoi hän päätään pudistaen, -- vielä vallan
lapsi. Petetty häntä on. Kuulkaas, neiti, alkoi hän puhutella tätä, --
missä asutte? Tyttö avasi väsyneet, kellertävät silmänsä, katseli
tylsästi kysyviin ja heilutti käsiään.

-- Kuulkaa, sanoi Raskolnikov, -- kas tässä (hän kopeloi taskuaan ja
veti sieltä viimeiset kaksikymmentä kopekkaansa), ottakaa ajuri ja
käskekää viemään tyttö asuntoonsa. Kunpa vain tietäisimme osotteen!

-- Neiti, neiti, alkoi poliisi uudelleen, rahat saatuaan, -- otan teille
heti ajurin ja vien itse teidät kotiinne. Minne määräätte? Minne? Missä
neiti asuu?

-- Tiehenne!... Jättäkää minut rauhaan! mutisi tyttö ja viuhtoi taas
käsillään.

-- Voi, voi, miten ilkeätä! Voi, mikä häpeä, neitiseni, mikä häpeä!
Poliisi pudisti taas päätään, häveten, säälien ja harmistuen. -- Tämäpä
vasta on toimi! sanoi hän Raskolnikoville taas pikipittäin tarkastellen
häntä kiireestä kantapäähän. Tämäkin näytti hänestä epäiltävältä; olihan
ryysyihin puettu ja antoi sentään rahat!

-- Kohtasitteko hänet kaukaa täältä? kysyi hän häneltä.

-- Sanoinhan jo, että hän kulki horjuen edelläni tässä puistikossa. Heti
penkin luo saavuttuaan vaipui hän sille.

-- Voi, Jumalani, mitä häpeällistä tapahtuukaan nykyään maailmassa! Noin
kokematon ja jo juovuksissa! Varmastikin on hän petetty! Ja pukukin on
repeytynyt... Voi, miten laajalle siveettömyys jo on levinnyt!... Ehkäpä
hän on ylhäistäkin sukuperää, vaikka köyhää... Nykyään tapaa useita
sellaisia. Näyttääpä melkein siltä kuin olisi hän hieno, kunnollinen
neiti, -- ja hän kumartui uudelleen tytön puoleen.

Ehkä oli hänelläkin kotonaan moisia tyttäriä -- "hienoja ja
kunnollisia", hyvin kasvatettuja ja uudenaikaisesti sivistyneitä.

-- Pääasia on, arveli Raskolnikov, -- ettei häntä anneta tuon katalan
käsiin! Silloinhan hän häpäisisi tyttöä entisen lisäksi! Näkeehän sen
hänestä, mitä hän himoitsee; kas tuota lurjusta, kun ei mene
tiehensäkään!

Raskolnikov puhui ääneensä ja osotti herraa suoraan kädellään. Tämä
kuuli hänen sanansa ja mieli suuttua uudelleen, mutta hillitsi itsensä
ja tyytyi heittämään häneen halveksivan katseen. Sitten hän kulki
vitkalleen vielä kymmenen askelta ja pysähtyi uudelleen.

-- Siitä voi kyllä huolen pitää, ettei tuo tule häntä saamaan, vastasi
poliisi mietteissään. -- Kunpa tyttö vaan sanoisi, minne hänet saa
viedä, mutta... Neiti, neiti! Ja hän kumartui uudelleen.

Äkkiä avasi tyttö silmänsä täydelleen, katseli tarkkaavasti, ikäänkuin
olisi hän ymmärtänyt jotakin, nousi penkiltä ja läksi takasin samaan
suuntaan, mistä oli tullutkin. -- Hyi, te hävyttömät, antakaa minun
olla! sanoi hän ja viuhtasi vielä kerran kädellään. Hän läksi nopeasti,
mutta kuten ennenkin suuresti horjuen. Keikari läksi hänen jälkeensä,
mutta toista lehtokäytävää, silti päästämättä tyttöä näkyvistä.

-- Olkaa huoletta, en minä anna häntä, sanoi poliisi päättävästi,
lähtien heidän jälkeensä.

-- Voi, tuota nykyajan siveettömyyttä! toisti hän ääneensä, huoaten.

Tällä hetkellä valtasi Raskolnikovin jonkinlainen kauhu; yhdessä
silmänräpäyksessä oli hän kuin muuttunut.

-- Kuulkaapas, hei! huusi hän poliisille.

Tämä kääntyi.

-- Jättäkää sikseen! Mitä se teihin koskee? Jättäkää! Antakaa hänen
päästä tahtonsa perille (hän osotti keikaria). Mitä se teihin kuuluu?

Poliisi ei ymmärtänyt, vaan katseli silmät suurina. Raskolnikov alkoi
nauraa.

-- Vai niin! arveli poliisi, kättään heiluttaen ja lähtien keikarin ja
tytön jälkeen. Hän piti Raskolnikovia luultavasti joko hulluna tai
vieläkin pahempana.

"Hän vei minun kaksikymmentä kopekkaani mennessään," lausui Raskolnikov
ilkeästi yksin jäätyään. -- "No ottakoon hän siltä toiseltakin ja
päästäköön hänet menemään tyttöineen, siihenhän se asia päättyy... Miksi
sekaannuin siihen auttamaan! Minun asianiko auttaminen on? Onko minulla
oikeutta mennä auttamaan? Nielkööt toisensa vaikkapa eläviltään, -- mitä
se minuun koskee? Ja miten rohkenin minä luovuttaa nuo kaksikymmentä
kopekkaa? Olivatko ne ehkä minun?"

Näistä kummallisista sanoista huolimatta kävi hänen mielensä apeaksi.
Hän istuutui tyhjälle penkille. Hänen ajatuksensa olivat sotkuset... Hän
ei voinut ajatella tällä hetkellä mitään erikoista. Hänen teki mielensä
unohtaa kaikki, unohtaa, sitten herättyään alkaakseen aivan uutta
elämää...

-- Tyttö raukka, sanoi hän, katsellen tyhjää penkin nurkkaa.
--Herättyään alkaa hän itkeä, sitten saa äiti tietää sen... Hän lyö,
piiskaa häntä; häpeää ja tuskaa saa hän kärsiä, ehkäpä saa jättää
kotinsakin ... vaikkeipa häntä ajetakaan pois, niin kuitenkin nuuskii
joku Darja Franzovna hänet tietoonsa, ja tyttö saa lymytä sinne,
tänne... Heti sen jälkeen seuraa sairala (siten käy aina niille, jotka
äitinsä luona elävät sangen kunniallisesti ja hiljaisuudessa heidän
selkänsä takana harjoittavat syntiä), niin, ja sitten ... ja sitten taas
sairala ... viinaa ... kapakka ... ja taas sairala ... kahden, kolmen
vuoden kuluttua ovat sitten vallan kykenemättömät ja yhdeksäntoista,
jopa kahdeksankintoista vuotiaina ovat sitten vallan turmeltuneet...
Enkö ole nähnyt sellaisia? Mutta miten heistä tuli sellaisia? Aivan
samalla lailla kuin... Hyi! Hitto huoli siitä! Sanotaan, että niin ja
niin monen prosentin on vuosittain turmelluttava ... heidän on mentävä
helvettiin, että muut voisivat pysyä rauhallisina ja terveinä.
Prosentti! Totta tosiaan on nykyään kauniita sanoja: tuollaisia
rauhoittavia, oppineita. Kun sanoo vaan prosentin, niin ei tarvitse sen
enempää surra. Mutta olisipa siinä toinen sana, niin silloin ... voisi
tuntua rauhattomammalta... Mutta jospa Dunetshkakin joutuu näitten
prosenttien lukuun!... Toiseen tai toiseen?

"Mutta minne minä menen?" ajatteli hän äkkiä. "Kummallista. Jonkun
vuoksihan minä läksin ulos. Heti kirjeen luettuani läksin ...
Vasili-Ostroville, Rasumihinille läksin, sinnehän se oli, nyt muistan.
Mutta itse asiassa: miksi? Ja miten juolahti mieleeni nyt tuo ajatus,
että läksisin Rasumihinille? Kummallista."

Hän ihmetteli itseään. Rasumihin oli eräs hänen entinen
yliopistotoverinsa. Huomattavaa on, että Raskolnikovilla yliopistossa
ollessaan oli tuskin ketään toveria, sillä hän kaikkosi heitä, ei käynyt
kenenkään luona eikä ottanut mielellään vieraita vastaan. Luonnollisesti
kaikkosivat toisetkin pian häntä. Hän ei ottanut osaa kokouksiin,
keskusteluihin, huveihin eikä mihinkään muuhun. Hän työskenteli
väsymättömästi, itseään säästämättä, ja sen vuoksi häntä kunnioitettiin,
vaan ei suosittu. Hän oli sangen köyhä, mutta sangen ylpeä, keinokas,
ikäänkuin hänellä olisi jokin salaisuus. Muutamista tovereista tuntui
siltä kuin olisi hän pitänyt heitä kaikkia lapsina, katsellut heitä
korkeudestaan, pitäen itseään heitä parempana sivistyksessä, tiedoissa
ja vakaumuksessa ja arvostellen heidän vakaumustaan ja pyrintöjään mitä
alhaisimmiksi.

Rasumihinin kanssa seurusteli hän enemmän, eipä nyt juuri seurustellut,
vaan oli hänelle puheliaampi ja suorempi. Muuten oli mahdotonta olla
toisessa suhteessa Rasumihiniin. Hän oli tavattoman iloinen ja puhelias
poika, yksinkertaisuuteen vivahtavan hyväntahtoinen. Mutta tämän
hyväntahtoisuuden peitossa oli mielensyvyys ja henkinen arvo. Hänen
paraimmat toverinsa ymmärsivät hänet, kaikki pitivät hänestä. Vaikkakin
hän toisinaan tuntui itsepäiseltä, ei hän silti ollut tyhmä. Hänen
ulkomuotonsa oli ilmehikäs, -- pitkä, laiha, parta aina huonosti
ajettuna, mustatukkanen. Toisinaan hän räyhäsi; häntä pidettiin sangen
vahvana. Kerran yöllä iski hän eräässä seurassa yhdellä iskulla erään
suurivoimaisen vartijan kumoon. Juoda hän voi loppumattomasti, mutta
osasi myös olla aivan juomatta; toisinaan hän kujeili vallan luvattomiin
saakka, mutta osasi myös olla tykkänään kujeilematta. Rasumihin oli myös
merkillinen sen vuoksi, etteivät mitkään pettymykset koskaan saattaneet
pahalle tuulelle, eivätkä mitkään vaikeat olosuhteet näyttäneet voivan
masentaa häntä. Hän voi viettää yönsä vaikkapa katolla, kärsiä mitä
julminta nälkää ja tavatonta kylmää. Hän oli sangen köyhä, mutta itse
hän elätti itsensä koettaen ansaita rahaa kaikellaisilla töillä. Hän
tiesi useita lähteitä, joista voi työtä tekemällä saada jotakin. Kerran
ei hän koko talvena lämmittänyt huonettaan, vaan väitti että se oli
paljon mielusempaa, syystä että kylmässä oli parempi nukkua. Nyt oli hän
myös ollut pakotettu jättämään yliopiston, ei kuitenkaan pitkäksi aikaa.
Kaikin voiminsa kiirehti hän järjestämään olosuhteitaan sellasiksi, että
pääsisi jatkamaan opintojaan. Raskolnikov ei ollut käynyt hänen luonaan
neljään kuukauteen, eikä Rasumihin tiennyt hänen asuntoaan. Noin kaksi
kuukautta sitten olivat he kohdanneet toisensa kadulla, mutta
Raskolnikov kääntyi ja poikkesi toiseen suuntaan, ettei tämä häntä
huomaisi. Rasumihin kyllä lienee hänet huomannut, mutta kulki edelleen,
ollakseen vaivaamatta _ystäväänsä_.




V.


"Minunhan teki äsken mieleni pyytää Rasumihiniltä työtä, että hän
hankkisi joko tunteja tai jotakin muuta..." ajatteli Raskolnikov, "mutta
miten hän nyt voi auttaa minua? Otaksukaamme, että hän hankkii minulle
tunteja, otaksukaamme, että hän jakaa viimeisen kopekkansakin kanssani,
jos hänellä on kopekkaakaan, että voisin ostaa uudet saappaat ja
laitattaa pukuni kuntoon, jotta voisin mennä tunteja antamaan ...
hm... Niin, entäpä sitten? Mitä teen minä noilla vaivaisilla
viisikopekkaisilla? Tarvitsenko minä niitä nyt? Sehän olisi vallan
naurettavaa, että menisin Rasumihinin luo..."

Kysymys, miksi hän nyt menisi Rasumihinin luo, huolestutti häntä paljon
enemmän kuin olisi luullut; rauhattomasti etsi hän jotakin onnettomuutta
ennustavaa tästä sangen tavalliselta näyttävästä tehtävästä.

"Mitä, minäkö tahtoisin järjestää asiani Rasumihinin avulla, ja pitää
Rasumihinia turvanani?" kysyi hän kummissaan itseltään.

Hän ajatteli ja hieroi otsaansa, ja kummallista, miten hänen mieleensä
äkkiä johtui sangen pitkän tuumailun jälkeen omituinen ajatus.

"Hm ... Rasumihinin luo", sanoi hän äkkiä vallan levollisesti, ikäänkuin
ratkaisevan päätöksen johdosta, -- "Rasumihinin luo menen,
luonnollisestikin ... _sitä_ seuraavana päivänä, jolloin _se_ jo on
päätetty ja jolloin alan kaiken uudelleen..."

Ja äkkiä hän tuli tajuihinsa.

"_Sitä_ seuraavana päivänä," huudahti hän nousten penkiltä, -- "_se_
siis tullee tapahtumaan? Tulleeko se todellisuudessa tapahtumaan?"

Hän jätti penkin ja lähti pois, melkeinpä juosten. Ensin aikoi hän
palata kotiin, mutta kotiin meneminen alkoi hänestä tuntua kauhistavan
vastenmieliseltä. Siellä, tuon kauhean kaapin nurkassahan hänessä oli
kypsynyt kaikki _tämä_ viimeisten kuukausien kuluessa, -- ja kiiruhti
edelleen.

Hänen hermostunut vavistuksensa muuttui kuumemaiseksi; tunsipa hän
viluakin; häntä vilutti moisessa kuumuudessa! Voimiaan ponnistaen alkoi
hän melkein itsetiedottomasti, jonkun sisäisen välttämättömyyden
pakotuksesta, tarkastella kaikkia kohtaamiaan esineitä, ikäänkuin
etsiäkseen voimistavaa ajanviettoa, mutta tämä onnistui hänelle huonosti
ja hän vaipui tämän tästä syviin mietteisiin. Kun hän taasen vavisten
kohotti päätään ja katsahti ympärilleen, unohti hän heti, mitä äsken
juuri oli ajatellut ja minkä ohi oli kulkenut. Tällä tavoin oli hän
kulkenut koko Vasili-Ostrovin, tullut pikku Nevalle, kulki sillan yli ja
kääntyi saarelle. Vihreys ja raitis ilma vaikuttivat alussa
miellyttävästi hänen väsyneisiin silmiinsä, jotka olivat tottuneet
kaupungin tomuun, kalkkiin ja suuriin, ahtaisiin ja mahtaviin taloihin.
Täällä ei ollut ummehtunutta ilmaa, ei mitään löyhkää, eikä mitään
kapakoita. Mutta pian muuttuivat nämäkin uudet, miellyttävät tunteet
sairaloisiksi ja ärtyisiksi. Toisinaan hän pysähtyi jonkun viheriään
kätketyn huvilan eteen, tarkasteli aitaa, katseli kauvas, balkongeja ja
terasseja, hienoja naisia ja puutarhassa juoksentelevia lapsia.
Erittäinkin kiinnittivät hänen mieltään kukat; hän katseli niitä
kaikkein kauvimmin. Kohtasipa hän loistavia ajoneuvoja, ratsastajia ja
ratsastajattaria; hän katseli heitä uteliaasti ja unohti heidät,
ennenkuin he olivat kadonneet näkyvistä. Kerran hän pysähtyi ja laski
rahansa, niitä oli jälellä vielä kolmekymmentä kopekkaa: "Kaksikymmentä
poliisille, kolme Nastasjalle kirjeestä, -- niin, ja eilen jätin
Marmeladoville seitsemänviidettä tai viisikymmentä kopekkaa", ajatteli
hän; pian oli hän unohtanut laskunsa, eikä voinut edes muistaa, miksi
oli ottanut rahat taskustaan. Mennessään erään ruokalan ohi muistui
hänen mieleensä, että hän oli nälkänen. Hän astui ruokalaan, joi ryypyn
viinaa ja osti täytetyn piirakan, jota söi kävellessään. Hän ei ollut
pitkään aikaan maistanut viinaa, ja vaikka hän nyt joikin ainoastaan
yhden ryypyn, vaikutti se heti häneen. Hänen jalkansa kävivät raskaiksi,
ja hän alkoi tuntea tarvitsevansa nukkua. Hän läksi kotiin; mutta
tultuaan jo Petrovski-Ostroville, pysähtyi hän vallan uupuneena,
poikkesi tieltä, meni pensaikkoon, heittäysi ruoholle ja nukahti heti.

Sairaloisessa mielentilassa ollessa ilmenevät unet usein tavattoman
selvästi ja erinomaisen sopusointuisina todellisuuteen nähden. Silloin
näkee toisinaan sangen kummallisen kuvan, jonka muodostumistoimi osottaa
sellaisia uskomattoman hienoja ja odottamattomia koko kuvaa vastaavia,
taiteellisia yksityisseikkoja, ettei uneksia olisi hereillä ollessaan
koskaan voinut luoda mitään sellaista, vaikkapa hän olisi sellainen
taiteilija kuin Pushkin tai Turgenjevkin. Tuollaset unet, sairaloiset
unet, pysyvät aina mielessä ja vaikuttavat voimakkaasti ihmisen jo
ennestään kiihottuneeseen ja ärtyneeseen elimistöön.

Raskolnikov näki kamalan unen. Hän uneksi lapsuudestaan, jolloin hän
vielä oli syntymäkaupungissaan. Hän on seitsemän vuotias ja kävelee
eräänä juhlapäivänä iltapuolla isänsä kera kaupungin edustalla. Ilma on
kolea ja raskas, seutu vallan sellainen kuin se oli hänen muistissaan;
nyt unessa näytti se vielä selvemmältä kuin hänen hereillä ollessaan.
Kaupunki on vallan avoin kuin olisi se kämmenellä, ei yhtäkään puuta
ollut ympärillä; jossakin sangen kaukana, vallan taivaan rannalla,
häämöttää pienoinen metsä. Muutamien askelten päässä kaupungin
viimeisestä piha-aidasta on kapakka, suuri kapakka, joka häneen teki
sangen vastenmielisen vaikutuksen, synnyttipä pelkoakin hänen
kulkiessaan sen ohi isänsä kera. Siellä oli aina suuri joukko ihmisiä,
jotka huusivat, nauroivat, riitelivät, lauloivat hävyttömiä lauluja ja
sangen usein tappelivatkin; kapakan ympäristössä kuljeskeli aina
tuollasia juopuneita ja pelottavia renttuja. Kohdatessaan sellasia
painausi poika isäänsä kiinni, aina pahasti väristen. Kapakan ohi kulkee
maantie, joka aina on tomunen, ja se tomu on aina mustaa. Se kulkee
kiemuroiden edemmäs ja kääntyy noin kolmensadan askeleen päässä suoraan
oikealle kaupungin kirkkomaahan. Keskellä kirkkomaata on kivinen kirkko,
jolla on vihreä kupoli ja jossa hän kävi isänsä ja äitinsä kera pari
kertaa vuodessa päiväjumalanpalveluksessa, jolloin luettiin sielumessu
hänen isoäidilleen, joka oli jo aikoja sitten kuollut ja jota hän ei
ollut nähnyt koskaan. Tällöin otettiin aina mukaan kutjaa [Kutja.
Rusinasekanen riisipuuro, jota käytetään maahanpaniaisissa ja
kuolleitten muistojuhlissa. Suom. muist.] valkosella tarjottimella,
salvetin peitossa; kutja oli tehty riisistä, sokerista ja rusinoista,
jotka riisiin pistettyinä muodostivat ristin. Hän rakasti tätä kirkkoa
ja sen vanhoja pyhimyskuvia, jotka olivat suurimmaksi osaksi,
puitteettomia, ja vanhaa pappia, jonka pää aina vapisi. Isoäidin haudan
vieressä, jolla oli kiviliuska, oli myös hänen pienemmän veljensä
pienoinen hauta; tämä veli oli kuollut kuuden kuukauden vanhana eikä hän
ollut tätäkään tuntenut eikä voinut muistaa häntä. Mutta hänelle
sanottiin että hänellä oli pieni veli, ja joka kerran kuin hän kävi
kirkkomaalla, teki hän hurskaasti ja arvokkaasti ristinmerkin haudan
ääressä, polvistui sille ja suuteli sitä. Ja nyt hän uneksii kulkevansa
isänsä kanssa kirkkomaalle ja menevänsä kapakan ohi; hän pitää isää
kädestä ja katselee pelokkaasti kapakkaa. Eräs erikoinen seikka vetää
hänen huomionsa puoleensa: tällä kertaa näyttää siltä kuin olisi siellä
kansanjuhla, joukko ylellisesti puettuja tyttöjä, vaimoja miehineen ja
kaiken karvasta väkeä. Kaikki ovat juovuksissa, kaikki kajauttelevat
lauluja, ja kapakan portaitten edustalla on kärryt, mutta kummalliset
kärryt. Ne ovat sellaiset suuret kärryt, joiden eteen valjastetaan
suuret vetohevoset ja joilla ajetaan tavaroita ja viinanassakoita. Hän
katseli aina mielellään noita tavattoman suuria vetohevosia, joilla oli
lihavat jalat ja jotka kulkivat hiljaa, tasaisin askelin ja vetivät
vaikkapa kokonaisen vuoren ollenkaan ponnistelematta ikäänkuin olisi
kärryjä ollut helpompi vetää kuormitettuina kuin ilman kuormaa. Mutta
nyt oli, ihme kyllä, moisten suurten kärryjen eteen valjastettu pieni,
laiha, vaaleanruskea talonpoikaishevonen, sellainen, joka muulloin --
kuten hän itse oli usein nähnyt -- laahasi perässään suurta puu-tai
heinäkuormaa, erittäinkin silloin kun pyörät pysähtyivät lokaan tai
pyöränraitteisiin; ja silloin ruoskivat talonpojat sellasta niin kipeän
kirvelevästi, joskuspa kuonollekin ja silmille. Ja hänen oli niin ikävä,
niin ikävä katsella sitä, että oli miltei itkeä; äiti tapasi ottaa hänet
tällöin pois ikkunasta. Mutta nyt alkoi äkkiä melu: kapakasta tulee
joukko ulos huutaen, laulaen, soittaen balalaikkaa, hulluna ja vallan
juopuneena -- suuriin punasiin ja sinisiin paitoihin puettuja miehiä,
kauhtanat heitetty harteille.

-- Käykää kärryille, käykää kaikki kärryille, huutaa eräs, vielä nuori,
paksuniskainen, rasva- ja punanaamainen mies. -- Kaikki otan mukaan,
käykää kärryille! Mutta heti kuuluu naurua ja huuto:

-- Tuo kaakki se sitten vetää!

-- Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin
tuollasten kärryjen eteen?

-- Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!

-- Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen,
hypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä
eteen. -- Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä,
-- ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi
lyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille,
sanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä
ruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.

-- Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. -- Kuulettehan, että
hän lupaa laskea täyttä laukkaa!

-- Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.

-- Sehän vasta juoksee!

-- Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!

-- Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja
pilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on
tilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu
punaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja
nahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa
lakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun
aihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa!
Pari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa.
Kuuluu huuto: "Nyt!" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse
askeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja
notkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat
raesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat
entistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia
lakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen
juoksemaan.

-- Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies
joukosta.

-- Tule mukaan vaan! Käykää kaikki kärryille! huutaa Mikolka, -- sen
tulee vetää teidät kaikki. Lämmitän sen helvetin tulella! Ja hän lyö,
lyö, eikä tiedä enää raivoissaan, millä löisi.

-- Isä, isä kulta, huutaa lapsi isälleen, -- isä kulta, mitä he tekevät?
Isä, he lyövät hevosraukkaa.

-- Lähtekäämme pois! sanoo isä, -- he ovat juopuneita, eivätkä tiedä
mitä tekevät. Tule, äläkä katso taaksesi! Ja isä aikoo viedä hänet pois,
mutta hän tempautuu hänen kädestään, ja juoksee itseään muistamatta
hevosen luo. Mutta hevosraukan on jo käynyt huonosti. Se huohottaa,
pysähtyy, vetää taas ja on kaatumaisillaan.

-- Ruoskikaa kuoliaaksi! huutaa Mikolka, -- siihen se nyt vielä kelpaa.
Minä lyön sen hengiltä!

-- Oletko sinä ristitty, lurjus, vai etkö? huutaa eräs ukko joukosta.

-- Onko ennen nähty moisen hevosen vetävän tuollaista kuormaa? lisää
toinen.

-- Sinä tapat sen liialla työllä! huutaa kolmas.

-- Älä sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää
kaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!...

Äkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää
kauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei
voi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja
uskaltaa sentään potkia.

Kaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen
kimppuun molemmilta puolin.

-- Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.

-- Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä
olijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee,
loppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja
naureskelee.

... Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka
sitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee
kurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä
kasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy
tuota harmaahapsista ja -partaista vanhusta vastaan, joka puistaa
päätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä
viedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen
hevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä
kerran.

-- Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois
ruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan,
tarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.

-- Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.

-- Hän lyö sen hengiltä!

-- Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu
kova läjäys.

-- Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.

Ja Mikolka nostaa seipään toiseen kertaan ja toinen isku, entistä
voimakkaampi, sattuu onnettoman hevosen selkään. Sen koko takaruumis
vaipuu maahan, mutta hypähtää pystyyn ja vetää kaikin jälellä olevin
voimin sivulle päästäkseen liikkeelle. Mutta kaikilla tahoilla kohtaa se
nuo kuusi ruoskaa, aisa kohoutuu uudelleen ja putoaa kolmannen kerran,
sitten neljännen kerran, säännöllisesti, voimakkaasti. Mikolka on vallan
mieletön, kun ei saa hevosta hengiltä yhdellä iskulla.

-- Sitkeähenkinen eläin! huudetaan ympärillä.

-- Heti paikalla se kuolee ehdottomasti, veljet, tähän kuolee! huutaa
joku joukosta.

-- Iskekää kirveellä! Tappakaa se pian, huutaa kolmas.

-- Piru sinut periköön! Tilaa! huutaa Mikolka raivoissaan, heittäen pois
aisan, ja ottaen kärryistä rautakangen. -- Nyt varo itseäsi! huutaa hän
ja iskee kaikin voimin hevosraukkaansa. Isku sattuu, kaakki horjuu,
vaipuu maahan, koettaa vetää, mutta kanki putoaa taasen voimakkaasti sen
selkään ja hevonen kaatui ikäänkuin olisi siltä leikattu pois kaikki
neljä jalkaa.

-- Lopettakaa sen päivät! huutaa Mikolka, hypäten kuin mielettömänä alas
rattailta. Useat, yhtäläiseen juopuneet ja kiihkon punaamat miehet
tarttuvat kaikkeen, minkä käsiinsä saavat -- ruoskiin, nuijiin, aisoihin
ja juoksevat kuolevan eläimen luo. Mikolka asettuu syrjään ja alkaa
lyödä kangella sitä selkään. Hevonen oikasee kuononsa, henkäsee
raskaasti ja kuolee.

-- Tappoi hevosensa! huutaa joukko.

-- Miksikä ei juossut!

-- Minun omaisuuttani se oli! huutaa Mikolka kanki kädessä ja silmät
veristävinä. Hän seisoo vallan kun valitellen sitä, ettei ole useampaa
hengiltä iskettävää.

-- No, kyllä sinä et tunnu ristityltä! huutavat jo useat äänet joukosta.

Mutta poikaparka on jo vallan suunniltaan. Huutaen tunkeutuu hän joukon
läpi hevosen luo, syleilee sen kuollutta, veristävää kuonoa ja suutelee
sitä, suutelee sen silmiä, huulia... Sitten hypähtää hän äkkiä pystyyn
ja heittäytyy raivoissaan nyrkit ojossa Mikolkan kimppuun. Tällä
hetkellä tarttuu isä, joka jo kauvan on koettanut saavuttaa häntä,
häneen ja vie hänet joukosta.

-- Tule! Tule! sanoo isä hänelle, -- tule kotiin!

-- Isä kulta? Miksi nuo ... tappoivat ... tuon hevosraukan! nyyhki hän;
mutta nyyhkäys keskeyttää hänet ja sanat tunkeutuvat hänen ahdistetusta
rinnastaan.

-- He ovat juovuksissa ... tekevät kunnottomuuksia ... eihän se ole
meidän asiamme ... tule! sanoo isä. Poika tarttuu isänsä käteen, mutta
hänen rintaansa ahdistaa, ahdistaa. Hän koettaa hengittää, huutaa, --ja
herää.

Hän heräsi vallan hikisenä; tukka riippui märkänä hänen kasvoillaan,
hengitys oli huohottavaa ja vielä vallan kauhuissaan kohottausi hän.

-- Jumalan kiitos, että se oli vain unta! sanoi hän istuutuen erään puun
juurelle ja hengittäen raskaasti. -- Mutta mitähän se merkinnee? Eihän
se vain liene kuumeen alkua? Moinen kauhea uni!

Koko hänen ruumiinsa oli kuin repeytynyt; mieli oli synkkä ja apea. Hän
nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja tuki molemmin käsin päätään.

-- Jumalani! huudahti hän, -- onko se mahdollista, onko todellakin
mahdollista, että mieleni tekee hankkia kirves ja iskeä tuota naista
päähän, murskata hänen aivonsa ... uiskennella tahmeassa, lämpimässä
veressä, murtaa lukko, ryövätä ja varastaa ... kätkeytyä, vallan
verenpeittoisena ... kirveineni... Jumalani, onko se mahdollista?

Hän vapisi kuin lehti tätä puhuessaan.

-- Mitä tosiaan aijonkaan tehdä? jatkoi hän kohottautuen kuin syvästi
mietiskellen. -- Tiedänhän minä sen, etten voisi kestää sellaista; miksi
siis olen vaivannut itseäni aina tähän asti moisella ajattelemisella?
Johan minä eilen mennessäni tuota _koetta_ tekemään, johan minä eilen
täydelleen käsitin, etten voisi kestää sitä... Miksi siis ajattelen
tällasia? Johan minä eilen portaita astellessani sanoin itsekseni, että
sellanen olisi alhaista, katalaa, inhottavaa ... johan paljas ajatuskin
saattoi minut suunniltani ja kauhuun...

-- Ei, minä en kestä, en kestä! Vaikkakaan laskelmani eivät antaisi
vähintäkään epäilemisen aihetta, vaikkakin kaikki tässä kuussa tekemäni
päätökset olisivat selviä kuin päivä, yhtä oikeita kuin laskuoppi, niin
en sittenkään! Jumalani! Tuntuuhan siltä kuin en olisi vielä tehnyt
mitään päätöstä! Enhän minä sitä sentään kestä, en kestä!... Voi, miksi
olen ajatellut sitä aina tähän saakka!

Hän nousi, katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ihmetellen kuinka
oli tullut sinne ja läksi T----n sillalle päin. Hän oli kalpea, hänen
silmänsä hehkuivat, hänen jäsenensä olivat vallan voimattomat, mutta
äkkiä alkoi hengittäminen tuntua hänestä keveämmältä. Hän tunsi jo
heittäneensä harteiltaan tuon kauhean taakan, joka oli häntä rasittanut
niin kauvan, ja hänen mielensä tyyntyi ja keveni. "Jumalani", rukoili
hän, "näytä minulle tie, ja minä luovun tuosta kirotusta ...
haaveestani!"

Kulkiessaan sillan yli, katseli hän hiljaa ja rauhallisesti Nevaa ja
laskevan punertavan auringon säteitä. Heikkoudestaan huolimatta ei hän
kuitenkaan tuntenut väsymystä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi se
taakka, joka oli ahdistanut hänen sydäntään kuukauden ajan, äkkiä
pudonnut siitä. Vapaus, vapaus! Hän on nyt vapaa tuosta lumouksesta,
haaveesta, kirouksesta, koettelemuksesta!

Myöhemmin muistellessaan tätä aikaa ja kaikkea sitä, mitä hänelle
tapahtui näinä päivinä, hetkeä hetken perästä, hämmästytti häntä aina
eräs taikauskoon johtava seikka, joka ei oikeastaan ollut niinkään
tavaton, mutta joka aina näytti hänestä myöhemmin joltakin kohtalonsa
enteeltä.

Hän ei nimittäin voinut mitenkään käsittää ja selvittää sitä, miksi hän,
jonka olisi ollut väsymyksensä ja uupumuksensa vuoksi edullisempaa
palata kotiin lyhyintä ja suorinta tietä, palasi heinätorin poikki, jota
hänen ei olisi ollenkaan tarvinnut kulkea. Mutka ei tosin ollut suuri,
mutta ilmeinen ja vallan tarpeeton. Tosin oli hänelle jo usein
tapahtunut, ettei hän kotiin palattuaan muistanut, mitä katuja hän oli
kulkenut. Mutta miksi, kysyi hän aina itseltään, miksi tapahtui silloin
niin tärkeä ja hänelle niin ratkaiseva satunnainen kohtaus heinätorilla,
ja juuri tällä hetkellä, tällä hänen elämänsä hetkellä, etenkin moisessa
mielenliikutuksessa ja moisissa olosuhteissa, jolloin kohtauksella voi
olla ainoastaan mitä ratkaisevin ja merkittävin vaikutus koko hänen
kohtaloonsa? Aivan kuin se olisi odottanut häntä?

Kello oli yhdeksän paikkeilla hänen kulkiessaan heinätorin poikki.
Kaikki kauppiaat kasailivat tavaroitaan pöydiltään, veneistään,
myyntikojuistaan ja läksivät kotiinsa samaten kuin ostajatkin.
Ravintolain edustalla, läheisten talojen löyhkäävissä ja likasissa
pihoissa, mutta ennen kaikkea olut- ja viinamyymälöitten edustalla
tungeskeli kaiken karvaisia tyhjäntoimittajia ja haljuja. Raskolnikov
piti erittäin näistä paikoista ja lähellä sijaitsevista kujista silloin
kun kuljeskeli päämäärättä kaduilla. Täällä ei kukaan ylpeä
vastaantulija kiinnittänyt mitään huomiota hänen rääsyihinsä ja täällä
voi kulkea millasessa puvussa tahtoi ilman että tarvitsi hävetä ketään.
K----n kadun kulmassa oli eräs aviopari, joka myöskenteli kahden pöydän
takaa tavaroita sellasia kuin lankaa, nauhaa, kaulahuiveja j.n.e. He
olivat myös matkalla kotiinsa, mutta myöhästyivät jäädessään pakisemaan
erään ohikulkevan tutun kanssa. Tämä tuttu oli Lisavjeta Ivanovna eli
yksinkertaisesti, kuten kaikki häntä nimittivät, Lisavjeta, tuon
kolleginreistratorin lesken ja pantinottajan Aljona Ivanovnan nuorempi
sisar, jonka edellisen luona Raskolnikov oli käynyt panttaamassa
kellonsa ja tekemässä _koettaan_... Hän oli jo kauvan tuntenut tämän
Lisavjetan ja tunsipa tämäkin häntä jonkun verran. Lisavjeta oli suuri,
pullea, kaino ja yksinkertainen, melkeinpä heikkomielinen, noin
kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen sisarensa piti häntä täydellisessä
orjuudessa. Hän sai tehdä työtä yöt, päivät, vavista sisarensa edessä ja
saada selkäänsäkin. Hän seisoi ajatuksissaan nyytti kainalossa
kaupustelijan ja hänen vaimonsa edessä ja kuunteli heitä
tarkkaavaisesti. He selittivät hänelle jotakin erikoisen innokkaasti.
Kun Raskolnikov äkkiä näki tytön edessään, tunsi hän jotakin erikoista
tunnetta, joka oli mitä syvimmän hämmästyksen kaltaista, vaikkakaan
tässä kohtauksessa ei ollut mitään erikoista.

-- Teidän olisi, Lisavjeta Ivanovna, itse päätettävä asia, sanoi
kaupustelija äänekkäästi. -- Tulkaa luoksemme huomenna siinä kello
seitsemän tienoissa. Toiset tulevat myös silloin.

-- Huomenna? sanoi Lisavjeta vitkallisesti ja miettivästi, ikäänkuin ei
vielä olisi ennättänyt päättää asiaa.

-- Voi, kyllä kai te pelkäätte Aljona Ivanovnaa alkoi kaupustelijan
vaimo, päättäväinen nainen, lörpötellä. -- Kun teitä katselee, näytätte
te vallan pieneltä lapselta. Ja vaikkei Lisavjeta Ivanovna olekkaan
teidän oikea sisarenne, vaan sisarpuolenne, niin kuitenkin hän vallitsee
teitä tuolla lailla.

-- Mutta tällä kertaa älkää puhuko mitään Aljona Ivanovnalle, keskeytti
mies, -- minä neuvon teitä tulemaan luoksemme lupaa pyytämättä. Se on
hyödyllinen asia. Sittemmin voi sisarennekin ajatella asiaa.

-- Koska siis tulen?

-- Huomenna kello seitsemän; ja niistä toisistakin on silloin kyllä joku
läsnä. Silloin voitte itse päättää asian.

-- Pyydämme teitä teelle, lisäsi vaimo.

-- Hyvä, kyllä tulen, lausui Lisavjeta, yhä edelleen miettivänä ja
vitkalleen lähtien liikkeelle.

Raskolnikov kulki edelleen, eikä kuullut enempää. Hän oli kulkenut ohi
hiljaa, huomaamatta, koettaen saada selville edes jonkun sanan.
Ensimäinen hämmästyksensä muuttui vähitellen kauhuksi ja kylmä väristys
karmi hänen selkäänsä. Hän sai tietää äkkiä ja vallan odottamatta, että
huomenna noin kello seitsemän tienoissa ei Lisavjeta, tuon akan sisar ja
ainoa seuralainen, ole kotona ja että akka on huomenna kello seitsemän
tienoissa _yksinään kotonaan_.

Hänen asuntoonsa oli enää vain muutamia askelia. Hän tuli kotiinsa
samallaisena kuin kuolemaan tuomittu. Hän ei harkinnut mitään, eikä
voinutkaan harkita; nyt hän tunsi äkkiä koko olemuksessaan, ettei
hänellä ollut jälellä vapaata harkitsemiskykyä eikä tahtoakaan, ja että
kaikki nyt oli ratkaisevasti päätetty.

Se on varmaa, että jos hänen olisi tarvinnut odottaa useita vuosia
sopivaa tilaisuutta aikeittensa toimeenpanemiseksi, ei hän olisi voinut
toivoakaan selvempää viittausta suunnitelmansa toteuttamiseksi kuin se
oli, joka hänelle nyt tarjousi. Joka tapauksessa olisi ollut vaikeata
saada tietää varmasti edellisenä päivänä, huomiota herättämättä ja
vaarallisia kysymyksiä ja utelemisia välttämättä, että tuo vanha akka,
josta on kysymys, on huomenna sillä ja sillä kellonlyömällä aivan
yksinään kotonaan.




VI.


Myöhemmin onnistui Raskolnikovin saada tietää, miksi kaupustelija ja
hänen vaimonsa olivat kutsuneet Lisavjetan luokseen. Asia oli mitä
tavallisin, eikä siinä ollut mitään erikoista. Eräs köyhä muuttoa tekevä
perhe möi tavaroitaan, vaatteitaan, y.m., kaikki naisten. Koska olisi
ollut epäedullista myydä niitä torilla, niin etsivät he kaupustelijaa;
Lisavjeta toimitti sellaiset asiat, sai välityspalkan ja omasi laajan
ostajapiirin, syystä että hän oli rehellinen ja aina tarjosi korkeimman
hinnan. Minkä hän oli hinnaksi määrännyt, siitä ei luopunut. Sitä paitsi
hän puhui vähän ja oli, kuten jo sanottiin, hiljainen ja kaino...

Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut taikauskoiseksi. Sen jälkiä voi
havaita vielä pitkä aika perästäkin päin. Ja myöhemmin oli hän
taipuvainen näkemään tässä jotakin erikoista, salaista, ikäänkuin
erikoiset vaikutteet ja seikat olisivat häntä kohdanneet. Jo edellisenä
talvena oli eräs tuttu ylioppilas, Rokorev, ennen Charkoviin lähtöään
satunnaisesti keskustellessa ilmottanut hänelle tuon vanhuksen nimen sen
tapauksen varalta, että hänen tekisi mielensä pantata jotakin. Mutta
hänellä ei ollut pitkään aikaan mitään syytä käydä vanhuksen luona,
syystä että hän antoi tunteja ja voi tällä lailla suoriutua
taloushuolistaan. Vasta puolitoista kuukautta sitten muistui osote hänen
mieleensä. Hänellä oli kaksi esinettä, jotka sopivat pantattaviksi,
vanha hopeakello, joka oli ollut hänen isänsä, ja kolmella punasella
kivellä varustettu sormus, jonka hänen sisarensa oli hänen lähtiessään
lahjottanut hänelle muistoksi. Hän päätti siis viedä sormuksen panttiin
ja kävi sen vuoksi vanhuksen luona. Käytyään hänen luonaan, syntyi
hänessä jo heti ensi silmäyksellä aivan ilman mitään erikoista syytä
voittamaton inho tuota naista kohtaan. Hän sai vanhukselta kaksi seteliä
ja meni sen jälkeen erääseen pieneen ravintolaan, tilasi teetä, istuutui
ja vaipui mietteisiin. Eräs kummallinen ajatus liikkui hänen päässään
kuin kananpoika kuoressa ja vaivasi hänen mieltään lakkaamatta.

Aivan hänen lähellään istui erään toisen pöydän ääressä hänelle
tuntematon ylioppilas ja nuorehko upseeri; he olivat pelanneet biljardia
ja joivat nyt teetä. Äkkiä kuulee Raskolnikov, että ylioppilas ja
upseeri puhuvat pantinottaja Aljona Ivanovnasta ja mainitsevat hänen
osotteensa. Jo tämä tuntuu hänestä omituiselta; tuskin on hän päässyt
vanhuksen luota, ennenkuin heti taas saa kuulla puhuttavan hänestä.
Luonnollisestikin se oli vain sattuma, mutta kun hän ei jo aikasemmin
ollut voinut vapautua mitä kummallisimmasta tunteesta, jonka vanhus oli
hänessä synnyttänyt, oli ylioppilaan kertomus kaikkine yksityiskohtineen
Aljona Ivanovnan suhteen sangen kolkkoa hänestä.

-- Oivallinen eukko, sanoi hän, -- häneltä voi aina saada rahaa. Hän on
rikas kuin juutalainen ja voisi, jos tahtoisi, lainata viisikin tuhatta,
mutta hän ei halveksi lainata ruplaakaan panttia vastaan. Useat
meikäläiset ovat jo olleet hänen luonaan. Mutta kaikissa tapauksissa hän
on tavattoman kauhea...

Ja hän alkoi kertoa, miten ilkeä ja oikullinen tuo vanhus on, ja että
pantti on silloin menetetty, vaikkapa viipyi vain päivänkään yli
maksuajan, että hän antoi ainoastaan neljännen osan tavaran arvosta ja
että kymmenen prosenttia kuussa, j.n.e. Ylioppilas jutteli vielä paljon
enemmän, kertoi, että vanhuksella oli sisar, Lisavjeta, jota hän alati
piteli pahoin ja jota hän piti lakkaamattomassa orjuudessa aivan kuin
pientä lasta, vaikkakin Lisavjeta oli suuri, pitkä nainen ja vanhus itse
pieni ja hoikkakasvuinen...

-- Tuo sisar on samaten luonnonilmiö! huudahti ylioppilas ja alkoi
nauraa.

He alkoivat nyt puhua Lisavjetasta. Ylioppilas kertoili erikoisen
tyytyväisesti ja nauroi melkein lakkaamatta. Upseeri kuunteli suuresti
huvitettuna ja pyysi ylioppilasta lähettämään Lisavjetan hänen luokseen
tekemään hänelle liinavaatteita. Raskolnikov ei jättänyt kuuntelematta
yhtäkään sanaa ja sai siten tietää kaikki kerrallaan. Lisavjeta oli
vanhuksen nuorempi sisarpuoli; hänellä oli toinen äiti ja oli
mahdollisesti viidenneljättä vuoden vanha. Hän teki työtä yöt, päivät ja
oli vanhuksen palvelijattarena ja pesijättärenä; sitä paitsi hän ompeli
myös vieraille, kävi taloissa pesemässä ja antoi kaiken ansionsa
vanhukselle. Hän ei saanut ottaa vastaan mitään tarjousta tai mitään
työtä ilman vanhuksen suostumusta. Tämä oli myös jo tehnyt
testamenttinsa, ja Lisavjeta tiesi senkin, ettei hän tulisi, huonekaluja
y.m.s. lukuunottamatta, saamaan ainoatakaan kopekkaa; kaikki rahat oli
sisarpuoli testamentannut eräälle N----n kuvernementin luostarille että
siellä luettaisiin lakkaamatta sielumessuja Aljona Ivanovnan hyväksi.
Lisavjeta oli pikkuporvarillista sukuperää, eikä siis kuulunut kuten
sisarensa virkamiessukuun. Hän oli naimaton, tavattoman suuri; hänen
jalkansa olivat pitkät, litteät ja ulkonevat; hän kulki aina kengät
vinossa ja piti itsensä sangen puhtaana. Pääseikka, joka hämmästytti ja
nauratti ylioppilasta, oli se, että Lisavjeta melkein aina oli raskaana.

-- Mutta sinähän sanoit hänen olevan linnunpelätin? huomautti upseeri.

-- No, vähän sitä maata; hänellä on ruskeahko iho ja näyttää
virkapukuiselta sotilaalta, mutta vastenmielinen ei hän ole ollenkaan,
kuten tiedät. Hänen kasvonsa ovat uhkeanpuoliset, samaten silmät. Sehän
jo todistaa, että hän miellyttää useita. Hän on hiljanen, lempeä,
vaitelias, myöntyväinen, kaikkeen myöntyvä. Onpa hänen hymynsä sangen
miellyttävääkin.

-- Kyllä kai hän sinua miellyttääkin? naurahti upseeri.

-- Ainoastaan kummallisuutensa vuoksi. Mutta aikomukseni olikin sanoa
sinulle jotakin muuta. Tekisipä mieleni iskeä hengiltä tuo kirottu akka
ja ryövätä hänet ja vakuutan sinulle että voisin sen tehdä ilman mitään
omantunnon tuskia, lisäsi ylioppilas kiihkeästi.

Upseeri alkoi nauraa uudelleen, mutta Raskolnikov vavahti. Miten
kummallista tämä olikaan!

-- Suostumuksellasi tahdon tehdä sinulle vakavan kysymyksen, jatkoi
ylioppilas kiihkeästi. -- Luonnollisestikin sanoin äskeiset sanani
ainoastaan piloillani, mutta kuulehan: toisella puolen tyhmä,
käsittämätön, hyödytön, paha ja sairaloinen akka, josta ei ole mitään
hyötyä, vaan päinvastoin vahinkoa kaikille, joka ei itse tiedä, miksi
hän elää ja joka sitä paitsi voi kuolla tänään tai huomenna. Käsitätkö?
Käsitätkö?

-- Ymmärrän kyllä, vastasi upseeri, katsellen tarkkaavasti kiihkeätä
toveriaan.

-- Kuule edelleen. Toisella puolella nuoria reippaita voimia, jotka
hävivät käyttämättöminä, avuttomina, tuhansittain. Satoja, tuhansia
hyviä töitä ja tekoja, joita voitaisiin tehdä vanhuksen rahoilla...
Satoja, ehkä tuhansia olentoja voitaisiin johtaa oikeille teille,
kymmeniä perheitä pelastaa häviöstä, kurjuudesta, häpeällisistä
taudeista -- ja kaikki tämä hänen rahoillaan! Tapa hänet, ota hänen
rahansa ja käytä ne ihmiskunnan hyväksi. Mitä ajattelet, eikö yhtä
pientä vähäpätöistä rikosta voisi korvata tuhansilla hyvillä töillä?
Toisella puolen yksi olento -- toisella tuhat mädäntymisestä ja häviöstä
pelastettua henkeä! Yksi kuolema ja sitä vastaan sata elämää, -- onhan
se yksinkertainen lasku! Mitä merkitsee itse teossa kuihtuvan, tyhmän ja
ilkeän akan olemassaolo elämän yleisellä vaakalaudalla? Ei enempää kuin
täi, torakka, eikä niinkään paljoa, sillä akka on paljon
vahingollisempi; hän tuhoo toisten elämän; aivan äskettäin puri hän
ilkeyksissään Lisavjetaa sormeen; olipa täpärällä, ettei sitä leikattu
pois!

-- Paljon mahdollista, että hän on arvoton elämään, huomautti upseeri,
-- mutta onhan luonto vielä sellainen.

-- Ah, veliseni, ikäänkuin ei luontoa voisi oikoa tai, antaa sille
oikeata suuntaa! Uppoisimmehan me muuten ennakkoluuloihin! Eihän silloin
enää olisi mitään suuria miehiä. Puhutaan velvollisuudesta,
omastatunnosta, -- mieleni ei tee puhua mitään velvollisuutta ja
omaatuntoa vastaan -- mutta mitä me sillä ymmärrämme? Odotappa, tahdonpa
tehdä sinulle vielä erään kysymyksen. Kuule!

-- Ei, odota sinä; minäpä teen sinulle kysymyksen; kuule!

-- No!

-- Sinä puhut ja lörpöttelet niin paljon kaikesta tuollasesta, mutta
tahtoisitko itse tappaa tuon vanhuksen vai et?

-- Enpä luonnollisestikaan! Minä vain puhuin oikeudenmukaisuudesta...
Eihän minusta nyt ole kysymystä...

-- Mutta minun mielipiteeni on, että ellet sinä itse tahdo sitä, niin ei
voi olla puhettakaan mistään oikeudenmukaisuudesta!... Tule pelaamaan
vielä kerta!

Raskolnikov oli tavattoman kuohuksissa. Tosin olivat hänen äsken
kuulemansa sanat vallan tavallisia ja julkisia nuorison ajatuksia ja
mielipiteitä, jos kohta olivatkin toisessa muodossa ja käsittelivät
toisia asioita kuin tavallisesti. Mutta miksi piti hänen juuri joutua
kuulemaan moista keskustelua ja moisia ajatuksia, kun hänen omassa
päässään liikkui _vallan samallaisia_ ajatuksia; ja mistä se johtui,
että hän jättäessään juuri tuon vanhuksen samallaiset ajatukset
mielessä, osui kuulemaan tätä keskustelua?... Tämä kohtaus tuntui
hänestä aina sangen omituiselta. Näköjään vähäpätöisellä ravintolassa
kuullulla keskustelulla oli mitä suurin vaikutus asian edelleen
kehittymiseen, aivan kuin se olisi ollut viittaus, määräys...

       *       *       *       *       *

Palattuaan kotiin heinätorilta, heittäytyi hän sohvalle ja istui siinä
tunnin ajan vallan liikkumattomana. Sillä välin alkoi hämärtää; mitään
kynttilää ei hänellä ollut ja tuskinpa olisi hänen mieleensä
johtunutkaan sytyttää sitä. Hän ei voinut koskaan muistaa, oliko hän
sillä kertaa ajatellut mitään vai ei. Vihdoin alkoi hän taas tuntea,
että tuo kuumemainen tila palasi, hän paleli, ja hänen mieleensä johtui
että hän voi heittäytyä pitkäkseen sohvalle. Äkkiä hän vaipui syvään,
raskaaseen uneen.

Hän nukkui tavattoman kauvan ja vallan uneksimatta. Nastasjan, joka tuli
huoneeseen toisena aamuna kello kymmenen tienoissa, oli sangen vaikeata
saada häntä heräämään. Tyttö toi mukanaan teetä ja leipää hänelle. Tee
oli kerran ennen juotua ja Nastasjan omassa astiassa.

-- Kas, miten hän nukkuu! huudahti tyttö harmistuneena, -- eikä hän
muuta teekkään kuin nukkuu!

Raskolnikov kohottausi väsyneesti. Hänen päätänsä pakotti; hän nousi
seisaalleen, kääntyi toiselle kyljelle ja vaipui uudestaan sohvalle.

-- Panetko taaskin maata! kiljasi Natasja.

Raskolnikov ei vastannut mitään.

-- Tahdotko teetä?

-- Myöhemmin, -- vastasi puhuteltu väsyneesti, sulkien taas silmänsä ja
kääntyen seinään päin. Nastasja jäi hänen luokseen.

-- Voipa hän todella ollakin sairas, sanoi hän lähtien pois.

Hän palasi kello kahden tienoissa tuoden keittoa. Raskolnikov makasi
samassa asennossa kuin ennenkin. Teehen ei hän ollut koskenut. Nastasja
jo loukkaantui ja alkoi harmistuneena herätellä nukkujaa.

-- Lopeta jo nukkumisesi! huusi hän katsellen ylenkatseellisesti
Raskolnikovia. Tämä kohottausi istumaan, mutta ei virkkanut tytölle
mitään, vaan katseli maahan.

-- Oletko sairas, vai etkö? kysyi Nastasja, mutta ei saanut nytkään
mitään vastausta.

-- Lähdehän vähän ulos, sanoi hän hetken vaijettuaan; -- anna tuulen
vilvoittaa itseäsi. Etkö tahdo syödä mitään?

-- Myöhemmin, vastasi Raskolnikov heikosti, -- mene! Ja hän viittasi
kädellään.

Tyttö seisoi vielä hetken paikoillaan, katsahti sitten säälivästi
Raskolnikoviin ja läksi.

Muutamien minuuttien kuluttua avasi Raskolnikov silmänsä, katsellen
kauvan teetä ja keittoa. Sitten hän otti leipää, otti lusikan ja alkoi
syödä.

Hän söi vähän, ainoastaan kolme, neljä lusikallista, haluttomasti,
koneellisesti. Päänkivistys oli vähän lieventynyt. Syötyään oikasi hän
itsensä uudelleen sohvalle, mutta ei voinut nukkua, vaan makasi
liikkumattomana vatsallaan, kasvot patjaan painettuina. Hän uneksi
lakkaamatta ja hänen unensa olivat aina sangen omituisia. Useimmin
tuntui hänestä siltä kuin olisi hän Afrikassa, Egyptissä tai jossakin
keitaassa. Karavaani lepää, kamelit loikovat rauhallisina,
ylt'ympäriinsä on palmupiiri. Kaikki syövät, mutta hän juo vettä eräästä
purosta, joka virtaa ja lirisee vallan hänen vieressään. Vesi on sangen
vilposta, niin kummallisen sinistä ja raikasta, se virtaa kirjavien
kivensirujen ja kullanhohtoisen hiekan yli ... Äkkiä hän kuuli selvästi,
miten kello löi. Hän vavahti, heräsi ja kohotti päänsä, katseli ikkunaa
kohti, ajatteli, miten pitkällä päivä liekään ja hypähti seisaalle,
vallan tajuissaan, aivan kuin joku olisi nykässyt häntä. Sitten hän meni
ovelle, avasi sen raolleen ja kuunteli ääniä portaista. Hänen sydämensä
tykytti kiivaasti; portaissa oli vallan hiljaista aivan kuin kaikki
olisivat nukkuneet... Se tuntui hänestä omituiselta ja harvinaiselta,
että hän oli voinut viettää kaiken aikansa aina eilisestä saakka
moisessa tajuttomassa tilassa, eikä ollut vielä tehnyt mitään, ei
valmistellut mitään... Ehkä oli kello jo tällä välin lyönyt kuusi...
Tavaton, kuumeentapanen, tarkotukseton toimintahalu valtasi hänet äkkiä
unen ja väsymyksen jälkeen. Valmistuksia oli sangen vähän. Hän ponnisti
aivojaan punnitakseen kaikkea ja muistaakseen kaikki. Hänen sydämensä
tykytti ja jyskytti niin voimakkaasti, että hän vaivoin voi hengittää.
Ensin oli hänen tehtävä silmukka päällysnuttuunsa -- se oli minuutin
työ. Hän pisti kätensä patjan alle, veti sieltä vanhan, kuluneen,
likasen paidan alla olevien liinavaatteitten joukosta, ja repi siitä
tuuman levyisen ja noin viisitoista tuumaa pitkän liuskan. Tämän liuskan
taittoi hän kaksinkertaseksi, veti yltään suuren, paksun kesäviittansa,
(ainoan takin, mikä hänellä oli yllään) ja ompeli liuskan molemmat päät
kainalokuoppaan sisäpuolelle. Hänen sormensa vapisivat hänen
ommellessaan, mutta hän hillitsi itsensä, ja kun hän uudelleen veti
viitan ylleen, ei päältä päin voinut havaita mitään. Neulan ja langan
oli hän jo edeltäkäsin varannut kaappiinsa. Silmukka oli hänen oma
viekas keksintönsä; se oli nimittäin varattu kirvestä varten. Eihän hän
voinut kulkea kadulla kirves kourassa? Jos hän olisi vallan
yksinkertaisesti kätkenyt sen viittansa alle, niin olisi hänen ollut
pakko pitää sitä kädellään kiini ja se olisi voitu huomata. Mutta nyt
kun hänellä oli silmukka, tarvitsi hänen vain ripustaa kirves siihen,
jolloin se riippui vakaasti ja varmasti käden alla. Pistämällä käden
taskuunsa voi hän myös pitää kiinni varresta, niin ettei se päässyt
heilumaan; ja kun viitta oli suuri kuin säkki, niin ei päältä päin
voinut ollenkaan huomata sitä, että hän piti jotakin viitan alla.
Silmukan tekemisen oli hän keksinyt jo kaksi viikkoa sitten.

Tämän tehtyään pisti hän kätensä sohvan alle, koetteli vasenta puolta ja
veti sieltä "panttinsa", jonka hän oli jo kauvan pitänyt varalla ja
kätkenyt sinne. Itse asiassa ei se ollut mikään pantti, vaan vallan
yksinkertaisesti sileäksi höylätty pieni lauta, joka oli samansuurunen
ja paksunen kuin hopeinen paperossikotelo. Tämän pienen laudankappaleen
oli hän sattumalta löytänyt erään puusepäntehtaan läheisyydessä sievästä
pihasta. Siihen oli hän sitonut ohuen rautapellin, joka luultavasti oli
lohkaistu jostain toisesta esineestä ja jonka hän oli tavannut kadulla
laudankappaleen äärestä. Rautapelti oli hieman pienempi kuin lauta ja
hän sitoi ne yhteen langalla. Sitten kääri hän ne siististi ja
huolellisesti puhtaaseen, Valkoseen paperiin ja kääri vielä nauhan
kaiken ympäri, niin että pakettia olisi vaikea aukoa. Tämän teki hän
siksi että vanhuksen huomio siirtyisi hänestä solmuja avatessa, jolloin
sopisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja lisätäkseen sen painoa, jottei
vanhus heti ensi hetkenä huomaisi, että pantti oli vain puusta. Kaiken
oli hän tehnyt valmiiksi jo etukäteen ja kätkenyt sohvan alle sopivan
tilaisuuden varalle. Tuskin oli hän ottanut esille panttinsa, kun joku
huusi pihalta:

-- Kello käy jo seitsemättä.

-- Jo! Jumalani!

Hän kiirehti ovelle, kuunteli, otti hattunsa ja kulki varovasti kuin
kissa nuo kolmetoista porrasta alaspäin. Tärkein oli enää jäljellä --
kirveen varastaminen kyökistä. Jo kauvan sitten oli hän päättänyt
käyttää kirvestä tekoonsa. Tosin oli hänellä käytettävänään
puutarhaveitsi, jonka voi taittaa kasaan, mutta hän ei voinut luottaa
veitseen, eikä ennen kaikkea voimiinsa ja siksi oli hän ratkasevasti
kallistunut kirveen puolelle. Kiinnittäkäämme nyt ohi mennen huomiota
tässä asiassa tehtyjen päätösten omituisuuteen. Niillä oli kaikilla yksi
omituisuus; mitä ratkasevammin ne olivat päätettyjä, sitä kamalammilta
ja mahdottomammilta ne hänestä näyttivät. Huolimatta siitä vaikeasta
sisäsestä taistelusta, jonka hän oli suorittanut, ei hän voinut uskoa
hetkeäkään aikeittensa toteutumiseen.

Vaikkapa hän olisi viime hetkeen saakka tutkinut ja ratkasevasti
päättänyt kaikki, niin ettei enää olisi ollut mitään epäilyksen aihetta,
-- niin olisi hän aina viimeiseen saakka selittänyt kaiken olevan
hullutusta, mahdottomuutta ja luopunut siitä. Mutta vielä oli useita
ratkaisemattomia seikkoja ja epäilyn aiheita. Moinen pikkuseikka kuin
kirveen saaminen ei häntä ollenkaan huolestuttanut; mikään ei tuntunut
hänestä helpommalta kuin se. Nastasja oli melkein aina poissa, etenkin
iltasin; hän juoksi joko naapuriin tai kauppaan; mutta oven antoi hän
aina olla auki. Sepä oli myös syynä siihen, että emäntä aina nuhteli
häntä. Ei siis tarvinnut muuta kuin ajan tullen hiipiä sisään, ottaa
kirves keittiöstä ja viedä se tunnin kuluttua (kun kaikki oli
suoritettu) takasin sinne. Tosin syntyi hänessä epäilyksiä sen suhteen,
oliko esim. Nastasja mahdollisesti jo palannut, kun hän tunnin kuluttua
tulee tuomaan kirvestä takasin; silloin on hänen luonnollisestikin
mentävä ohi ja odotettava siksi, kunnes Nastasja uudelleen on lähtenyt
pois. Mutta jospa hän kaipaisi kirvestä ja alkaisi etsiä, huutaa, --
silloin voitaisiin ruveta epäilemään tai ainakin saada epäilyn aihetta.

Mutta nämähän olivat pelkkiä pikkuasioita, joita hän ei alkanut harkita,
eikä koskaan ollut sitä tehnytkään. Hän ajatteli pääseikkaa ja lykkäsi
sivuseikat siihen hetkeen, joka oli ratkaseva kaiken. Mutta tuo ratkasu
tuntui hänestä yhä vielä mahdottomalta. Hän ei esim. voinut koskaan
kuvitella voivansa lakata yhäti ajattelemasta sitä ja yksinkertasesti
uskaltavansa lähteä sinne... Niinpä oli hänen äskeinen _kokeensakin_ (se
on se käynti, jolla hän oli ollut paikkaan tarkemmin perehtyäkseen) vain
koe, eikä mitään sellasta, jota hän todella tuumi panna toimeen. Hän
ajatteli itsekseen: Lähdenpä sinne kerran katsomaan, mitäpä se
ajattelemisesta paranee! Ja aivan oikein, hän ei ollut voinut kestää
sitä, hän oli kauhistunut ja juossut tiehensä sieltä. Mutta kuitenkin
näytti siltä kuin olisi hän nyt ennättänyt punnitsemisensa ja asian
siveellisen puolen perinpohjaisen harkitsemisen loppuun. Hänen
todistelunsa oli niin terävää kuin partaveitsi, eikä hän itse enää
voinut keksiä mitään kumottavia asianhaaroja. Mutta tässä suhteessa ei
hän täydelleen luottanut itseensä, vaan etsi lakkaamatta uusia
vastasyitä, joskin vähemmän arvosia; ja hän ajoi takaa niitä vallan kuin
olisi joku pakottanut häntä sitä tekemään. Mutta viimeinen Päivä, joka
oli tullut niin odottamatta ja oli ratkaseva kaiken, vaikutti häneen
melkein konemaisesti. Tuntui siltä, kuin olisi joku tarttunut hänen
käteensä ja vetänyt häntä mukanaan, vastustamattomasti, sokeasti,
yliluonnollisen voimakkaasti, aivan kuin olisi hänen pukunsa lieve
joutunut koneeseen, joka alkoi vetää häntä mukaansa.

-- Alussa -- muuten jo kauvan edeltä päinkin -- huolestutti häntä
kysymys: Miksi päästään melkein kaikkein rikosten perille niin
verrattain helposti ja miksi on niin helppoa päästä kaikkein rikollisten
jäljille? Hän johtui vihdoin useihin sangen mieltäkiinnittäviin
johtopäätöksiin ja hänen mielipiteensä mukaan ei pääsyynä ollut niin
mahdottomuus salata rikosta kuin rikos itsessään. Rikoksen hetkellä
lamautuu nimittäin melkein jokaisen rikoksentekijän tahdonvoima ja
ajatuskyky osaksi, jolloin sen sijaan tulee lapsellista, kummallista
kevytmielisyyttä ja juuri sinä hetkenä, jolloin mitä kipeimmin
tarvittaisiin arvostelukykyä ja kylmäverisyyttä. Hänen mielipiteensä
oli, että tämä arvostelukyvyn ja tahdonvoiman lamautuminen kohtaa
ihmistä kuin sairaus, lisääntyy vähitellen ja saavuttaa huippunsa vähää
ennen rikoksen tekoa, että se yksilöitten mukaan säilyy itse rikosta
tehdessä ja vielä, että todelliset, todella tärkeät vaikeudet
yrityksessä olivat ainoaltaan sivuseikkoja hänen ajatuksissaan. Tulee
vain säilyttää kaiken arvostelukykynsä ja tahdonvoimansa ja silloin,
ajan tullessa, on kaikki ohi, jos vain edeltäpäin on syventynyt asian
pienimpiinkin yksityiskohtiin... Mutta vielä ei hän ollut alottanut.
Hän ei edelleenkään uskonut ratkasevaan päätökseensä ja hetken tullessa
tuntui kaikki vallan toisellaiselta kuin mitä hän oli ajatellut, vaan
aavistamattomalta, vallanpa odottamattomalta.

Eräs sangen vähäpätöinen seikka saattoi hänet jo heti alussa, ennenkuin
hän oli ennättänyt portaita alas, suunniltaan. Tultuaan emännän
keittiön-ovelle, joka oli nyt, kuten aina ennenkin, avoinna, katseli hän
sinne sisään tullakseen edeltäkäsin vakuutetuksi siitä, ettei emäntä
itse ollut siellä Nastasjan poissa ollessa tai ettei Nastasja ollut
siellä. Mutta miten suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että
Nastasja tällä kertaa oli sekä kotona että askaroi keittiössä; hän otti
eräästä paikasta liinavaatteita ja ripusteli niitä nuoralle.
Raskolnikovin mennessä ohi lopetti hän askaroimisensa ja katseli häntä
hänen mennessään ulos. Raskolnikov käänsi pois kasvonsa ikäänkuin ollen
huomaamatta tätä. Mutta hänen yrityksensä oli ajanut karille -- hänellä
ei ollut kirvestä! Hän oli tavattoman hämmästynyt.

-- Miksi kuvittelin mielessäni, ajatteli hän kulkiessaan
porttikäytävässä, -- ettei hän olisi kotona juuri tällä hetkellä? Miksi?
Miksi edellytin sen joksikin vallan itsestään selväksi?

Hän tunsi olevansa masentunut, oikein nöyrrytetty, hänen teki mielensä
nauraa itselleen pelkästä suuttumuksesta... Mieletön, eläimellinen raivo
kiehui hänessä.

Hän pysähtyi miettivänä porttikäytävään. Katujen mittelemiseen
lähteminen tuntui hänestä vastenmieliseltä; kotiin palaaminen -- vielä
pahempaa. "Minkä tilaisuuden olenkaan päästänyt käsistäni!" mutisi hän
sattumalta pysähtyessään aivan pihamiehen avonaisen oven edustalle.
Äkkiä hän vavahti. Pihamiehen pimeästä huoneesta, kaksi askelta hänestä,
välkkyi penkin alta hänen silmiinsä jotakin... Hän katseli
ympärilleen... Ketään ei ollut saapuvilla. Hän hiipi varpaillaan sisään,
astui kaksi porrasta alas ja lausui hiljaa pihamiehen nimen. -- "Aivan
oikein, hän ei ollut kotona! Ehkä hän on jossakin läheisyydessä,
pihalla, koska ovi on vallan auki!" Hän syöksähti penkin luo, veti sen
alta kirveen (siellä oli kirves), joka oli joittenkin puitten joukossa,
kiinnitti sen heti ennen ulos lähtöään silmukkaan, pisti molemmat
kätensä taskuihin ja astui porttikäytävään.

Kukaan ei ollut nähnyt häntä! "Mitä ei terävä järki saa aikaan, sen
tekee paholainen", ajatteli hän nauraen kummallisesti. Tämä seikka
tuotti hänelle uutta rohkeutta.

Rauhallisesti ja vitkalleen jatkoi hän matkaansa kiirettä pitämättä,
jottei herättäisi kenessäkään epäluuloja. Hän kiinnitti sangen vähän
huomiota ohikulkeviin, jopa vältti katsella heitä kasvoihin ja koetti
itse kulkea niin huomaamatta kuin mahdollista. Silloin tuli hän äkkiä
ajatelleeksi hattuaan. -- "Jumalani!... Toissapäivänähän minulla oli
rahaa, miksikä en silloin ostanut niillä lakkia!" Hän alkoi kiroilla ja
noitua.

Mennessään erään puodin ohi silmäsi hän toisella silmällään sisään ja
katsahti siellä olevaan seinäkelloon. Hänen oli kiirehdittävä, mutta
samalla tehtävä kierros, lähetäkseen taloa toiselta puolen...

Ennen hänen onnistuessaan mielikuvituksissaan esittää kaikki, uskoi hän
rupeavansa suuresti pelkäämään; mutta nyt hän pelkäsi tuskin
nimeksikään, tunsipa tuskin pelon vivahdustakaan. Nyt oli hän, vaikkakin
vain lyhyen ajan, vallan toisten ajatusten vallassa. Hänen kulkiessaan
Jussupovin puiston ohi, kantoi hän mielessään suurien suihkulähteitten
rakentamista ja ajatteli, miten ilma on vilpoista niiden läheisyydessä.
Tämä ajatusjuoksu johti hänet vähitellen siihen vakaumukseen, että
kaupungin olisi edullista laajentaa kesäpuistoa koko Marskentälle ja
yhdistää se Mikaelin palatsin puutarhaan. Sitten kiinnitti hänen
mieltään äkkiä kysymys: Mistä se johtuu, että ihmiset ovat kaikissa
suurissa kaupungeissa taipuvaiset asettumaan juuri sellaisiin
kaupunginosiin, joissa ei ole puutarhoja eikä suihkukaivoja, vaan jonne
kaikki lika, löyhkä ja kaikenlainen siivottomuus on kasaantunut, vieläpä
silloinkin, kun heillä on vapaus valita. Hän ajatteli myös omia
kävelyretkiään heinätorille. "Mitä tyhmyyttä", ajatteli hän. "Parempi on
olla ajattelematta mitään".

"Tällä lailla kai nekin, jotka viedään rangaistaviksi, ajattelevat
kaikkien esineitten johdosta, joita kohtaavat", johtui hänen mieleensä,
mutta katosi nopeasti kuin salama... No nytpä hän on jo lähellä, tuossa
on talo, tuossa käytävä. Jostain kuului kellon lyönti. "Mitä se on,
eihän kello vielä mahtane olla puolta kahdeksaa? Kyllä mahtaa kulkea
edellä!"

Onnekseen suoriutui hän porttikäytävässä hyvin. Hänen edellään kulki
juuri tällä hetkellä kuin kohtalon suosiosta tavattoman suuri
heinäkuorma porttikäytävään, niin että se vallan saattoi hänet pimentoon
hänen mennessään sen läpi. Tuskin oli kuorma päässyt pihalle, ennenkuin
hän oli poikennut oikealle. Kuorman toiselta puolelta kuului huutoja ja
torailua, häntä ei kukaan nähnyt eikä kohdannut. Useat suurelle
nelikulmaselle pihalle suunnatut ikkunat olivat avoinna, mutta hän ei
kohottanut päätään -- häneltä puuttui voimia siihen. Ylös vanhuksen luo
johtava porrasto oli aivan lähellä, aivan oikealla -- nyt hän jo seisoi
sillä.

Hän veti henkeään ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan, koetteli
oliko kirves paikallaan, sekä alkoi sitten nousta varovasti ja hiljaa
portaita ylöspäin, samalla kuunnellen tarkkaavasti, mutta portaatkin
olivat nyt vallan ihmisistä vapaat, kaikki ovet olivat suljetut, eikä
häntä kohdannut kukaan. Toisessa kerroksessa tosin oli huoneusto, jonka
ovi oli auki ja jossa työskenteli muutamia maalareja, mutta ei kukaan
katsonut käytävään. Hän pysähtyi, ajatteli ja harkitsi asiaa ja läksi
edemmäs. -- Parasta kai olisi, etteivät he olisi tuossa ollenkaan,
mutta ... onhan tässä vielä kaksi kerrosta.

Nyt on hän jo neljännessä kerroksessa; siinä on ovi ja vastapäätä tuo
toinen tyhjä huoneusto. Kolmas vanhuksen asunnon alla oleva kerros on
myös kaikesta päättäen tyhjä; oveen kiinnitetty nimikortti on otettu
pois! Kyllä he ovat muuttaneet! Hän veti syvään henkeä. Hetken kierteli
hänen mielessään kysymys: "Eikö olisi parasta lähteä?" Hän ei vastannut
siihen, vaan kuunteli vanhuksen oven takana. Sieltä kuului
kuolonhiljaisuus. Sitten kuunteli hän vielä kerran kuuluisiko portaista
mitään, kuunteli kauvan tarkkaavasti... Sitten silmäili hän viimeisen
kerran ympärilleen, rohkasi luontonsa ja koetti vielä kerran, oliko
kirves sillä lailla silmukassa kuin sen piti. "Enköhän näyttäne liian
kalpealta," ajatteli hän, "liian liikutetulta? Vanhus on epäluuloinen...
Eiköhän mahtaisi olla parasta odottaa siksi kunnes olen tyyntynyt?..."

Mutta hän ei tyyntynyt. Päinvastoin tykytti hänen sydämmensä kovemmin,
yhä kovemmin!... Hän ei kestänyt sitä kauvempaa, vaan ojensi kätensä
kellon-nuoraa kohti ja soitti. Hetken kuluttua hän soitti uudelleen,
kovemmin.

Ei mitään vastausta. Vanhus oli luonnollisestikin kotona, mutta hän oli
epäluuloinen ja yksin; Raskolnikov tunsi hiukan hänen tapojaan ...
sitten painoi hän vielä kerran korvansa ovelle. Joko olivat hänen
aistinsa terottuneet (jota on vaikeata sanoa) tai oli hän todellakin
kuullut jotakin, sen verran, että hän luuli erottaneensa hameen kahinan
ja oven lukon vikinän, kun sitä varovasti käännettiin. Joku seisoi
varmastikin oven takana ja kuunteli salaa kuten hänkin ulkopuolella ja
myös, kuten tuntui, korva ovella...

Raskolnikov liikahti tarkotuksellisesti ja mutisi jotakin, jotenkin
kuuluvasti, jottei herättäisi epäilyksiä, sitten hän soitti kolmannen
kerran, mutta tyyneesti, vakaasti ja vähääkään ilmasematta
kärsimättömyyttä. Jälkeenpäin ajatellessaan tätä, tuntui tämä hetki
hänen mielestään täysin selvästi ikuisuudelta. Hän ei voinut ymmärtää,
mistä hän oli saanut niin paljon viekkautta, etenkin kun hänen
ymmärryksensä oli joinakin hetkinä kuin sokaistu! Hän ei tuntenut mitään
ruumista omaavansakaan. Hetken kuluttua kuului säpin avaaminen.




VII.


Ovi aukeni nyt, kuten ennenkin, ainoastaan raolleen ja taas suuntautui
häneen pimeässä kaksi terävää ja epäilevää silmää. Silloin menetti
Raskolnikov malttinsa ja oli tehdä suuren virheen.

Hän pelkäsi, että vanhus voisi ruveta pelkäämään syystä että oli
yksinään hänen kanssaan ja koska hän ei myöskään voinut toivoa, että
hänen ulkomuotonsa tyynnyttäisi vanhusta, tarttui hän oveen ja veti sen
auki viedäkseen vanhukselta mahdollisuuden sulkea se. Tämän huomatessaan
ei vanhus päästänytkään sitä, niin että Raskolnikov oli vetämäisillään
hänet oven mukana portaille. Mutta kun hän pysähtyi keskelle oviaukkoa
ja esti häntä tällä tavoin pääsemästä sisään, astui hän suoraan vanhusta
vastaan. Pelästyneenä peräytyi vanhus, näytti mielivän sanoa jotakin,
mutta ei voinut lausua sanaakaan vaan katseli suurin silmin
Raskolnikoviin.

-- Hyvä iltaa, Aljona Ivanovna, alkoi hän niin huolettomasti kuin
mahdollista. Mutta kieli oli tarttua kitalakeen, hänen äänensä värisi,
-- tuon ... teille esineen ... mutta menkäämme mieluummin ... tuonne
huoneeseen... Ja jättäen vanhuksen siihen astui hän suoraan, pyytämättä
huoneeseen. Vanhus juoksi hänen peräänsä; hänen kielensä pääsi
siteistään.

-- Jumalani! Mitä te sitten tahdotte?... Kuka olette? Mitä haluatte?

-- Suokaa anteeksi Aljona Ivanovna ... vanha tuttunne ...
Raskolnikov ... kas tässä, tuon teille panttia, jonka lupasin
äskettäin... Ja hän ojensi vanhukselle pantin.

Vanhus heitti silmäyksen panttiin, mutta alkoi sitten heti katsella
kutsumatonta vierasta suoraan silmiin. Hän katseli ilkeästi,
tarkkaavasti ja epäilevästi. Kului ehkä minuutti; Raskolnikov luuli jo
huomanneensa vanhuksen silmissä jotakin semmoista ivaa kuin olisi tämä
jo arvannut kaiken. Hän tunsi näyttävänsä alakuloiselta, tuli
surulliseksi, niin surulliseksi, että jos vanhus olisi katsellut vielä
puolikin minuuttia samalla lailla sanaakaan sanomatta, olisi hän
varmastikin juossut tiehensä.

-- No, miksi minua tuolla lailla katselette ikäänkuin ette tuntisi
minua? sanoi hän äkkiä harmistuneena. -- Ellette tahdo, niin
jättäkäämme, ja minä menen jonkun toisen luo, sillä minulla on kiire.

Hän tuskin itse ajatteli sitä sanoa, mutta sanat tunkeutuivat melkein
vastentahtoisesti rinnasta.

Vanhus tointui, sillä nähtävästi rohkasi häntä vieraan päättäväinen
ääni.

-- Mitä te, isäseni, sitten tahdotte niin äkkiä ... mitä teillä on?
kysyi hän katsellen panttia.

-- Hopeinen paperossikotelo. Kerroinhan minä siitä teille aivan
äskettäin.

Vanhus ojensi kätensä.

-- Tehän olette niin kalpea? Ja kätenne vapisevat?

-- Kuumetta se on! vastasi Raskolnikov lyhyesti. -- Eihän se kait ole
ihmeellistä, jos sairastuukin ... kun ei ole mitään syötävää ... lisäsi
hän vaivoin kyeten lausumaan sanoja. -- Hän tunsi taas voimattomuutta;
mutta vastaus näytti todenmukaiselta. Vanhus otti pantin.

-- Mitä tämä on? kysyi hän katsellen Raskolnikovia vielä tarkkaavammin
ja punniten pakettia kädessään.

-- Kapine ... paperossikotelo ... hopeinen ... katsokaa itse.

-- Se ei tunnu ollenkaan hopealta... Miksi sen olette noin käärinyt?

Koettaessaan irrottaa solmuja kääntyi vanhus ikkunaan päin paremmin
nähdäkseen (kaikki ikkunat olivat kuumuudesta huolimatta kiinni) ja
joutui siten seisomaan jokusen sekunnin selkä Raskolnikoviin
käännettynä. Tämä avasi päällysnuttunsa ja otti kirveen silmukasta,
mutta ei ottanut sitä esiin viitan alta, vaan piti sitä ainoastaan
oikealla kädellä viitan alla. Hänen kätensä olivat melkein voimattomat,
hän melkein tunsi, miten ne uupuivat yhä enemmän. Hän pelkäsi
pudottavansa kirveen ... äkkiä hän oli pyörtyä.

-- No, kylläpä hän sen on kietonut nauhoihin! huudahti vanhus
suuttuneena ja oli kääntyä Raskolnikovin puoleen.

Nyt ei ollut varaa menettää silmänräpäystäkään. Raskolnikov veti esiin
kirveen, kohotti sen melkein itsetiedottomasti molemmin käsin ja antoi
sen pudota voimattomasti, melkein konemaisesti kamara edellä vanhuksen
päähän. Hän antoi, kuten sanottu, kirveen pudota vallan voimattomasti,
mutta iskun jälkeen palasivat hänen voimansa.

Vanhus oli avopäin kuten tavallista. Hänen ohut, vaalea, harmahtava
tukkansa oli vahvasti pomadoittu, kuten tavallisesti, palmikoittu
rotanhännäksi ja niskassa kokoon kiinnitetty kamman palasella. Isku oli
lyhyen kasvun vuoksi pudonnut suoraan päälaelle. Vanhus huudahti, mutta
vallan heikosti, ja vaipui maahan, mutta oli vielä siksi voimissaan,
että kohotti molemmat kätensä ylöspäin; toisessa kädessään piteli hän
vielä panttia. Nyt löi Raskolnikov häntä vielä muutaman kerran kirveellä
päälaelle. Verta alkoi valua kuin kumoon kaadetusta maljasta, ja ruumis
vaipui etunojaan. Raskolnikov peräysi, antoi vanhuksen kaatua, kumartui
heti katsomaan kaatuneen kasvoja ja näki, että tämä jo oli kuollut.
Silmät tunkeutuivat kuopistaan aivan kuin ne olisivat olleet
putoamaisillaan; otsa ja kasvot olivat ryppyset ja halvauksentapasesti
vääristyneet.

Raskolnikov laski kirveen lattialle kuolleen viereen ja tutki heti hänen
taskunsa, samalla varoen verivirtaa. Hän oli täysin tajuissaan, ei
tuntenut mitään pyörrytystä tai tajuttomuutta, hänen kätensä ainoastaan
vapisivat. Perästä päin hän muisteli olleensa sangen tarkkaava ja
varovainen, jottei tahraisi vaatteitaan vereen... Hän löysi avaimet; ne
olivat, kuten ennenkin, kiinnitetyt teräsrenkaaseen. Hän kiiruhti heti
ne mukanaan makuukamariin. Se oli pieni huone, jossa oli suuri
pyhäinjäännösarkku. Toisella seinustalla oli puhdas vuode, jonka edessä
oli kirjavista silkkipalasista tehty verho. Toisella seinustalla oli
kaappi. Kummallista kyllä, alkoi häntä värisyttää juuri kun aikoi
sovittaa avainta kaappiin ja kuuli, miten se ulvahteli lukossa. Hänen
alkoi taas äkkiä tehdä mielensä jättää kaikki ja juosta tiehensä. Mutta
tätä tunnetta kesti vain hetken; sitä paitsi oli nyt jo myöhäistä juosta
tiehensä. Hän nauroikin jo itselleen; mutta äkkiä johtui hänen mieleensä
eräs toinen huolestuttava ajatus. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin ei
vanhus vielä olisikaan kuollut, vaan toipunut. Hän jätti avaimet ja
kaapin rauhaan, kiiruhti takasin, tarttui kirveeseensä ja kohotti sen --
mutta ei antanut sen pudota. Ei ollut mitään syytä epäillä, ettei vanhus
olisi kuollut. Raskolnikov kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä
tarkasti: pääkoppa oli murskaantunut. Hän tahtoi koskea sitä kädellään
ja koettaa, mutta veti sen takasin; olihan se ilmankin vallan varmaa.
Tällä välin oli verta virrannut jo kokonainen lammikko. Äkkiä huomasi
hän vanhuksen kaulassa nauhan; hän tarttui siihen, mutta nauha oli
vahvaa eikä hänen onnistunut vetää sitä poikki; sitä paitsi se oli veren
tahraama. Hän koetti vetää sen pois kaulasta, mutta ei saanut.
Kiireessään otti hän kirveen ja aikoi sillä iskeä nauhan poikki, mutta
ei sentään uskaltanut. Pari minuuttia siten toimittuaan ja tahrattuaan
kätensä ja kirveensä vereen, onnistui hänen vihdoinkin saada nauha
poikki, jonka jälkeen hän veti sen esiin. Hän ei ollut pettynyt,
nauhassa riippui pieni pussi. Nauhassa oli sitä paitsi kaksi ristiä,
toinen sypressipuinen, toinen messinkinen, jota paitsi vielä pieni
emaljinen pyhimyskuva. Niiden keskellä oli pienempi, likanen nahkapussi,
jossa oli teräslukko ja sormus. Pussi oli täysinäinen; Raskolnikov pisti
sen sisältöä tutkimatta taskuunsa. Ristit hän heitti vanhuksen rinnalle,
mutta otti tällä kerralla kirveen mukaansa ja meni uudestaan
makuukamariin.

Hän koetti kiiruhtaa, tarttui avaimiin ja alkoi taas koetella niitä.
Mutta kaikessa hän epäonnistui: avaimet eivät sopineet. Se ei johtunut
niin paljon käsien vapisemisesta kuin hänen lukemattomista
erehdyksistään; vaikkakin hän esim. huomaa, ettei avain sovi, koettaa
hän sitä yhä uudestaan. Vihdoin hän alkoi miettiä ja muisti, ettei
pienemmän avaimen kanssa yhteen kiinnitetty hammaslehtinen suurempi
mitenkään voinut kuulua kaappiin, vaan että se, kuten hän jo edellisellä
kerralla oli havainnut, kuului matka-arkkuun, ja että kaikki,
vähimmänkin arvonen säilytettiin juuri tuossa matka-arkussa. Hän jätti
heti kaapin ja tarkasteli vuoteen alustaa, missä vanhat naiset
tavallisesti pitävät arkkujaan ja lippaitaan. Aivan oikein, siellä oli
toista arshinaa pitkä suuri arkku, jonka kupera kansi oli verhottu
punasella sahvianinahalla ja teräspiikeillä. Tuo suuri hammaslehtinen
avain sopi ja lukko aukeni. Päällimmäisenä oli valkean raitin alla
jäniksennahkanen punavuorinen turkki, sen alla silkkipuku, sitten shaali
ja vihdoin alempana yhtä ja toista rojua. Ensinnä alkoi hän pyyhkiä
verta käsistään tuohon punaseen turkkiin. "Punasella ei verta juuri
huomaa", ajatteli hän itsekseen, mutta muisti äkkiä: "Jumalani! Olenko
minä järjiltäni!" ajatteli hän kauhuissaan.

Tuskin oli hän koskenut pukuun, ennenkuin hän huomasi turkin alta
luisuvan kultakellon. Hän alkoi penkoa arkkua. Aivan oikein, vaatteitten
alla oli kultatavaroita -- kaikki pelkkiä pantteja, langenneita ja
lankeamattomia -- rannerenkaita, ketjuja, korvarenkaita, rintaneuloja
y.m. Toiset olivat koteloissa, toiset huolellisesti ja sirosti
käärittyjä sanomalehtipaperiin ja langalla kiinni köytetyt. Vähääkään
epäilemättä täytti hän niillä housun- ja takintaskunsa, rupeamatta
ollenkaan tarkastelemaan kutakin esinettä erikseen. Mutta hän ei ollut
vielä saanut paljoa...

Äkkiä hän kuuli askeleita toisesta huoneesta, jossa kuollut oli. Hän
lakkasi ja kuunteli; kaikki oli hiljaista; se siis oli ollut vain
mielikuvitusta. Äkkiä hän kuuli selvän ja heikon huudahduksen ikäänkuin
äkkinäistä voihkimista; sitten oli taas parin minuutin ajan
kuolonhiljaisuus, Hän istui kumarruksissa arkun edessä ja odotti henkeä
vetämättä, mutta äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui kirveeseensä ja
juoksi pois makuukamarista.

Keskellä huonetta seisoi Lisavjeta suuri nyytti kainalossa ja katseli
kuin kivettyneenä kuollutta sisartaan. Hän oli kalpea, eikä kyennyt
huutamaan. Nähdessään Raskolnikovin tulevan juosten vastaansa, alkoi hän
vavista, väristys kulki kiireestä kantapäähän ja hänen kasvonsa alkoivat
halvauksentapasesti vääristyä. Hän kohotti kätensä, avasi suunsa,
kuitenkaan ääntä päästämättä; hän peräytyi vain lakkaamatta tuijottaen
tulijaan, erääseen nurkkaan; hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Raskolnikov heittäytyi kirves kädessä hänen kimppuunsa; Lisavjetan suu
vääristyi vallan kuin pienen lapsen silloin kun se alkaa pelätä ja on
juuri rupeamaisillaan itkemään. Lisavjeta raukka oli niin yksinkertanen,
arka pelkuri, ettei hän edes kohottanut käsiään suojatakseen kasvojaan,
mikä kuitenkin olisi ollut ensimäinen ja luonnollisin liike tällä
hetkellä, sillä kirves oli jo koholla hänen päällään. Hän vain ojensi
vasemman kätensä ikäänkuin rukoillakseen armoa murhaajalta. Isku sattui
keskelle päälakea teräpuoli edellä ja halkasi otsan, melkeinpä koko
päälaenkin. Hän vaipuu maahan. Raskolnikov menetti tajuntansa, otti
nyytin, heitti sen taas luotaan ja juoksi toiseen etu-huoneeseen.

Tavaton kauhu valtasi Raskolnikovin entistä enemmän, etenkin tämän
toisen odottamattoman murhan johdosta. Hänen teki heti mielensä juosta
tiehensä. Jos hän olisi tällä hetkellä kyennyt ajattelemaan selvemmin ja
miettimään, jos hän vain olisi voinut täydellisesti käsittää asemansa,
käsittänyt, miten toivoton, kauhea se oli ... olisi osannut harkita,
miten monet esteet hänellä vielä oli voitettavana, miten monta rikosta
hänen ehkä vielä oli tehtävä päästäkseen täältä kotiinsa, niin olisi
ollut mahdollista, että hän olisi antanut kaiken olla sellasenaan ja
itse mennyt antautumaan oikeuden käsiin, ei itsensä vuoksi peläten, vaan
tekonsa aikaan saaman kauhun ja inhon vuoksi. Erittäinkin saattoi inho
hänet liikutuksiin, sillä se lisääntyi joka hetki. Mistään hinnasta ei
hän enää olisi palannut matka-arkun luo, eipä edes siihen
huoneeseenkaan.

Mutta hän vaipui vähitellen jonkunlaiseen hajamielisyyteen, johonkin
mietiskelyyn. Pitkän aikaa oli hän kuin vallan muualla, unohti toisinaan
pääasian ja kiinnitti huomionsa sivuseikkoihin. Heittäessään kerran
sattumalta silmäyksen keittiöön ja nähdessään sangollisen vettä
pankolla, johtui hänen mieleensä aatos pestä kätensä ja kasvonsa. Kädet
olivat niljakkaat verestä. Kirveen hän pani veteen, otti saipuapalan,
joka oli ikkunalla rikkinäisessä astiassa, ja pesi kätensä sangossa.
Sitten otti hän kirveen vedestä, pesi terän ja hieroi kauvan, lähemmä
kolme minuuttia vartta, käyttäen saipuaakin siihen. Sitten pyyhki hän
kaikki puhtaaksi muutamilla liinanpalasilla, jotka oli ripustettu
keittiöön kuivamaan, ja tarkasteli sitten kauvan kirvestä ikkunan
ääressä. Mitään veren merkkiä ei enään ollut havaittavissa, varsi vain
oli vielä vähän märkä. Varovasti ripusti hän kirveen silmukkaan
kainalonsa alle. Sitten tarkasteli hän, niin paljon kuin keittiön
pimennossa sitä voi, viittaansa, housujaan ja saappaitaan. Ensi
silmäyksellä ei voinut havaita mitään, mutta saappaissa hän huomasi
joitakin veripilkkuja. Hän kasteli erään kangaspalasen ja pyyhki ne
pois. Hän kyllä tiesi, ettei ollut tutkinut itseään kyllin tarkasti,
vaan että jotain voi vielä olla jälellä hänen itsensä sitä huomaamatta,
ja että se pisti silmiin kun hän tuli ulos. Miettiväisenä seisoi hän
keittiössä. Hänen mieleensä johtui synkkiä, tuskastuttavia aatoksia; hän
kuvitteli olevansa mielipuoli, ettei hänellä siinä tilassa ollut voimia
ajatella selvästi tai puolustautua ja että hän ehkä nyt teki jotakin
vallan toista kuin mitä piti tehdä... "Jumalani, pakene, pakene!" mutisi
hän juosten toiseen huoneeseen. Mutta hänet valtasi pelästys, jonka
vertaista hän ei vielä koskaan ollut kokenut.

Hän seisoi, katseli -- eikä uskonut silmiään. Ovi, ulko-ovi, joka johti
portaille ja josta hän oli tullut, oli avoinna, kokonaisen kämmenen
leveyden avoinna!... Se ei ollut koko aikana lukossa, eikä säppiäkään
oltu sysätty paikoilleen. Vanhus ei ollut sulkenut ovea perässään, ehkä
epäluulonsa vuoksi. Mutta, Jumala paratkoon, hänhän oli nähnyt sen
jälkeen Lisavjetankin! Miten oli hän voinut kiinnittää huomiota siihen,
että Lisavjetan oli täytynyt tulla tavalla tai toisella ... eihän hän
ollut tullut sisään seinästä!

Hän syöksyi ovelle ja painoi säpin paikoilleen.

"Mutta ei, eihän sekään ole oikein! Minunhan täytyy lähteä täältä,
lähteä täältä!"

Hän veti säpin pois paikoiltaan, avasi oven ja kuunteli.

Hän kuunteli kauvan. Kaukaa, ehkä porttikäytävästä kuuli hän kahden
äänen huutavan, itkevän ja torailevan. "Miksi eivät ne lopeta?..." Hän
odotti kärsivällisesti. Äkkiä muuttui kaikki vallan hiljaseksi, aivan
kuin joku olisi leikannut äänen poikki. Puhelijat olivat eronneet. Hän
oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä alla olevassa kerroksessa suurella
ryskeellä avattiin ovi ja joku läksi pientä ääntä pitäen alaspäin.
"Pysyisivät nyt edes vähän aikaa hiljaa," ajatteli hän itsekseen. Hän
veti taas oven kiinni ja odotti. Äkkiä vallitsi hiljaisuus. Taas oli hän
astumaisillaan portaille, kun hän uudelleen kuuli askeleita.

Nämä askeleet olivat vielä kaukana alhaalla, aivan portaitten alussa,
mutta hän oli vallan vakuutettu siitä, että nämä askeleet johtaisivat
tuonne ylös vanhuksen luo neljänteen kerrokseen. Miksi? Olivatko äänet
sitten niin omituiset ja merkittävät? Askeleet olivat raskaat, tasaset,
verkkaset. Nyt ne olivat jo ensi kerroksessa, ne tulivat ylemmäs;
ne tulivat selvemmiksi! Hän kuuli, miten tulija ähki. Hän on jo
kolmannessa ... aivan oikein, tänne hän tulee! Äkkiä tunsi Raskolnikov
olevansa kuin kivettynyt, aivan kuin kaikki olisi unta, jolloin usein
tekee mieli paeta kuin kuolontuskaa, mutta on kuin paikalle naulattu
voimatta liikuttaa jäsentäkään.

Vihdoin kun tulija alkoi nousta jo neljättä porrasta, vavahti
Raskolnikov äkkiä ja ennätti vielä hiipiä nopeasti ja hiljaa huoneeseen
ja sulkea oven. Sitten painoi hän hiljaa ja äänettömästi säpin
paikoilleen. Hänen vaistonsa oli auttanut häntä. Hän seisoi henkeä
vetämättä aivan oven ääressä. Tuntematon vieras oli jo myös vallan oven
edustalla. He seisoivat nyt vallan vastakkain aivan samoin kuin hän
ennen oli seissyt vanhuksen kanssa vastakkain, kun ovi erotti heidät ja
hän kuunteli.

Tulija veti muutaman kerran syvästi henkeään. "Hän tuntuu olevan suuri
ja lihava," ajatteli Raskolnikov tarttuen kuin halvattuna kirveeseensä.
Hänestä tuntui kaikki tosiaankin unelta. Ulkopuolella oleva tarttui
kellonnyöriin ja soitti tulisesti.

Kun kellon rämisevä ääni kuului hänen korvissaan, tuntui hänestä siltä,
kuin liikkuisi joku huoneessa ... hän kuunteli joitakin hetkiä vallan
tarkasti. Vieras soitti vielä kerran, odotti uudelleen ja alkoi sitten
äkkiä ja kärsimättömästi tempoa ovea kaikin voimin. Raskolnikov katseli
tavattoman tuskallisena säppiä ja pelkäsi että se joka hetki pettäisi.
Mahdollisuus ei ollutkaan kaukana, sillä niin tulisesti temmottiin ovea.
Ajattelipa hän painaakin säppiä, mutta tuo tulija ehkä huomaisi sen.
Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän taas kadottamaisillaan tajuntansa.
"Nyt minä pian kaadun!" johtui hänen mieleensä, mutta vieras alkoi puhua
ja hän tuli taas tajuihinsa.

-- Mitä, nukkuvatko he, vai onko joku iskenyt heidät hengiltä? Kirottua!
mutisi hän kumealla äänellä. Hei, Aljona Ivanovna, vanha noita!
Lisavjeta Ivanovna, te kuvaamaton kaunotar! Avatkaa! Voih, noita
kirottuja naisia, mahtanevatko he nukkua?

Ja uudelleen tempasi hän vallan raivoissaan ehkä kymmenen kertaa
kellonnyöriä. Hän oli luultavasti arvossa pidetty ja läheinen tuttu.

Samana hetkenä kuului portaista lyhyitä, nopeita askeleita. Sieltä tuli
joku. Raskolnikov ei sitä kuullut heti.

-- Eikö kukaan ole kotona? huudahti äskönen tulija kuuluvasti ja
ilosesti, kääntyen tuon toisen puoleen, joka vielä nyki kellonnyöriä.

-- Hyvää iltaa, Koch!

"Äänestä päättäen hän lienee sangen nuori mies," ajatteli Raskolnikov
äkkiä.

-- Pirukin sen tietää, että olin vähällä särkeä lukon, vastasi Koch.
--Mutta miten te minut tunnette?

-- Miksipä en teitä tuntisi? Viimeksi toissapäivänä voitin kolme kertaa
peräkkäin teidät Gambrinuksessa.

-- Vai ... niin...

-- Hän ei siis ole kotona? Kummallista. Muuten sangen tyhmää.
Minnekkähän akka nyt on mennyt? Minulla kun olisi ollut asiaa!

-- Niinpä minullakin, veliseni!

-- No, mitä nyt on tehtävä? Menemmekö tiehemme? Voi, ja minä kun luulin
saavani rahaa! huudahti nuorempi tulija.

-- Tietysti me lähdemme pois! Mutta miksi hän sitten lupasi? Tuo vanha
noita määräsi itse tunnin. Ja minä tein kaarroksen. Minä en vain, piru
vieköön voi käsittää, minne hän olisi lähtenyt! Koko vuoden istuu hän
kotonaan kuivamassa -- hänellä on sairas jalka -- ja nyt tällä kertaa on
hän poissa, ulkona!

-- Kysykäämmepä talonmieheltä?

-- Mitä?

-- Minne hän on mennyt ja koska hän palaa?

-- Hm ... piru vieköön, kysykäämme! Ei kai hän ole lähtenyt
minnekään!... Ja hän nykäsi vielä kerran ovea. -- Piru vieköön, emme voi
mitään, lähtekäämme!

-- Seis! huudahti nuorempi heistä äkkiä -- katsokaa: näettekö, mitenkä
ovi taipuu, kun sitä vetää?

-- Entäpä sitten?

-- Se merkitsee, ettei sitä ole avaimella lukittu, vaan sisässä on
säppi. Kuuletteko, mitenkä säppi rämisee!

-- Entäpä sitten?

-- Ettekö jo nyt käsitä? Merkitseehän se, että siellä on joku sisällä!
Jos Aljona Ivanovna olisi lähtenyt ulos, olisi ovi suljettu avaimella
ulkoa päin, vaan ei säpillä sisältä päin. Ja ettekö kuule, miten säppi
rämisee? Mutta säppiä ei voi käyttää ellei ole sisässä; käsitättekö?
Kotona siis kyllä ovat, vaan eivät tahdo avata!

-- Totta tosiaan! Aivan niin! huudahti Koch hämmästyneenä. -- Mutta mitä
he siellä tekevät? Ja hän alkoi raivoissaan tempoa ovea.

-- Seis! huudahti hänen toverinsa taas, -- älkää tempoko! Kaikki ei ole
vallan kunnossa ... olettehan jo soittanut ja temponut -- eivätkä ole
sittenkään avanneet. Sehän merkitsee, että he joko ovat tainnoksissa
tai...

-- Mitä?

-- Siinäpä se on! Lähtekäämme talonmiehen luo; herättäköön hän heidät!

-- Tehdään niin!

Molemmat lähtivät alas.

-- Seis! Jääkää te tänne, minä juoksen talonmiehen luo.

-- Miksi jäädä tänne?

-- Onko teistä sitten apua?...

-- Kernaasti minun puolestani...

-- Valmistaudun tässä rupeamaan tutkintotuomariksi! Täällä on
ilmeisesti, ilmeisesti tapahtunut jotakin! huudahti nuorempi sisään
pyrkijöistä, juosten portaita alas.

Koch jäi jälelle, vetäen vielä kerran hiljaa kellonnyöriä; sitten veti
hän vielä kerran hiljaa, ikäänkuin tutkivasti, ovesta tullakseen vielä
kerran vakuutetuksi siitä, että ovi tosiaankin oli vain lyöty sisältä
säppiin. Sitten kumartui hän ähkien ja katseli avaimen reijästä, mutta
avain oli reijässä, niin ettei siitä voinut nähdä mitään.

Raskolnikov seisoi paikoillaan ja piti kirveestään kuin halvattu. Hän
oli kuin kuumeessa ja valmistausi taisteluun, jos yritettäisiin tulla
sisään. Jo silloin kun tulijat helistivät ovea ja neuvottelivat
keskenään, oli hän päättänyt ratkasta kaiken kerrallaan huutamalla
heille sisältä. Toisinaan teki hänen mielensä solvata, suututtaa heitä,
ennenkuin he olisivat saaneet oven auki. "Kumpa se vaan äkkiä
päättyisi!" ajatteli hän.

-- Mutta piru vieköön!...

Aika kului, minutti toisensa jälkeen -- eikä ketään tullut. Koch alkoi
liikkua.

-- Piru kuitenkin!... huudahti hän äkkiä kärsimättömänä, jättäen
paikkansa ja lähtien itsekin pois kolistellen saappaillaan. Askeleet
hiljenivät.

-- Jumalani, mitä on nyt tehtävä? Raskolnikov avasi säpin ja työnsi oven
auki.

Ei kuulunut hiiskaustakaan. Äkkiä sulki hän ajattelemattomuudessaan oven
ja juoksi portaita alas.

Hän oli jo ennättänyt kolme porrasta alaspäin, kun hänen altaan alkoi
äkkiä kuulua melua... Minne nyt? Hän ei voinut piiloutua mihinkään. Hän
aikoi juuri kiirehtää takasin vanhuksen huoneeseen...

-- Piru vieköön! Ottakaa kiinni!

Eräs henkilö juoksi huutaen alla olevista huoneista ja huusi täyttä
kurkkua:

-- Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Mitka! Piru hänet periköön!

Huuto loppui ulvontaan; loppuäänet kuuluivat pihalta. Kaikki vaikeni
taas. Mutta samalla alkoi useita ihmisiä meluten ja äänekkäästi ja
kiihkeästi puhellen nousta portaita ylös. Heitä oli kolme tai neljä.
Ylinnä kuului tuon nuoremman miehen heleä ääni. "Siinä he ovat!"

Rajattomimmassa epätoivossaan meni Raskolnikov suoraan heitä vastaan.
"Tulkoon mitä tulee! Jos he minut pidättävät, on kaikki menetettyä, jos
he antavat minun mennä -- on myös kaikki menetettyä -- he tuntevat kyllä
minut myöhemmin."

He lähenivät yhä toisiaan; heidän välillään oli enää vain yksi porras --
ja äkkiä ... pelastumisen toive! Muutamia askelia alempana, oikealla ...
tyhjä, avonainen huoneusto, soma toisen kerroksen huoneusto, jossa oli
maalareita; nämä olivat nyt niinkuin tarkotuksella lähteneet pois
sieltä. He olivat varmaankin ne, jotka äsken juoksivat pois, niin suurta
melua pitäen. Lattiat olivat äsken maalatut, keskellä huonetta oli vielä
väripyttyjä, astioita ja pensselejä. Kuin salama oli hän mennyt
avonaisesta ovesta sisään ja piiloutui siellä sen taakse; se olikin
viime hetkellä, tulijat olivat porrasten käänteessä. He menivät ohi,
korkeammalle, puhellen kovaäänisesti. Raskolnikov odotti hetken, hiipii
varpaillaan kätköstään ja juoksi tiehensä.

Ketään ei ollut portaissa! Ei myöskään porttikäytävässä. Hän kiirehti
nopeasti kadulle, kääntyen sitten vasemmalle.

Hän tiesi hyvin, tiesi sangen hyvin, että äskeiset tulijat olivat jo
tällä hetkellä vanhuksen luona, että he suuresti kummastelivat
tavatessaan oven avoinna, vaikka se aivan äsken oli ollut suljettu, että
he jo olivat huomanneet nuo hengettömät ruumiit ja että tuskin
ennättäisi kulua minuttiakaan, ennenkuin he olisivat selvillä siitä,
että murhaaja oli äskettäin ollut siellä, piiloutunut johonkin, hiipinyt
heidän ohitsensa ja kiirehtinyt tuohon tyhjään huoneustoon heidän
kulkiessaan portaita ylös. Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan
uskaltanut kiirehtää askeleitaan vähintäkään, vaikkakin lähimpään
kadunkulmaan oli vain noin sata askelta. "Eiköhän mahtaisi olla parasta
luikkia johonkin porttikäytävään ja odottaa jossakin vieraassa
porrastossa? Ei, se olisi liian uskaliasta! Eiköhän olisi parasta
heittää pois kirvestä? Ottaa ajuri? Kaikki vaarallista!"

Vihdoinkin on tuossa poikkikatu; melkein puolikuolleena kääntyi hän
sille; hän käsitti nyt olevansa jo melkein puoleksi pelastunut. Täällä
liikuskeli suuri ihmisjoukko ja hän katosi sen joukkoon kuin hiekkajyvä.
Mutta kaikki tämä tuska oli hänet niin väsyttänyt, että hän tuskin voi
pysyä pystyssä. Hiki kihosi hänestä, hänen kaulansa oli vallan märkä.
"Mutta tuopa on juopunut!" huudahti joku hänelle hänen kääntyessään
kanavalle.

Hän oli nyt sangen vähän tajuissaan; mitä pitemmälle kulki, sitä
vähemmin. Kuitenkin muisti hän, että hän pelästyi huomatessaan, että
täällä oli yksinäisempää ja että hänet täällä helpommin havaittaisiin.
Heikkoudestaan huolimatta teki hän kuitenkin kaarroksen ja palasi kotiin
vastakkaiselta suunnalta.

Hän ei ollut vielä ennättänyt täyteen tajuntaansa, kulkiessaan
porttikäytävän läpi, hän oli jo astunut portaille, kun muisti kirveen.
Hän

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45263