
Gutenberg · ebook 45257
Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
by Pietari Päivärinta · Finnish · public domain in the US
Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia by Pietari Päivärinta is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #45257). Sakeus Pyöriän kokemuksia
Kunnioituksella
Heikki Laarila.
Minä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki Laarila ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut aivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta, mutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän mahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties on aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut vaan pelkkää vastoinkäymistä.
Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin, sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta onnestansa. -- Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.
Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla, sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he parikunta. »Saanko minä kysyä kuka te olette?» sanoi mies ja asteli ujosti minua kohden.
»Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää», sanoin hänelle vastaukseksi vähän kylmästi.
»Me emme ole erehtyneet», sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.
»Minä en suinkaan tunne vieraita», sanoin vähän häpeissäni kylmän vastaukseni vuoksi.
»Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni», esitteli vieras reippaasti.
Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien alkua.
Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista, rupesimme haastelemaan.
»Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?» alotin minä.
»Aion hakea jotain virkaa», sanoi Laarila.
»No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia maanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?» muistutin minä.
»Ettäkö minä tekisin työtä? tuota --» sanoi vieraani hämillään.
»En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta semmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko se väärin?»
»Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän on koulun käynyt», sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.
»Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän», -- sanoi Laarila, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota ajattelematonta lausettani.
»Mitä virkaa aiotte hakea?» kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme heille mieluisemmalle tolalle.
»Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.»
»Ja sitten?»
»Kukapaties voudin -- tuota.»
»Entä sitten?»
»Sitten -- tuota -- mikä se olikaan -- sitten kenties tullipäällikön virkaa jossain kaupungissa ja sitten -- herra ties mitä», selitti Laarila hajanaisesti.
»Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?» kysyin häneltä.
»Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät tunne minua», sanoi Laarila vakaisesti.
»Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He eivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut hän on», selitti vaimo.
»Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme», sanoi Laarila, kääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.
»Eikö teillä ole kotia?» kysyin minä.
»Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat minunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle miehelle?» selitti Laarila.
»Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka oppinut hän on, ja siinä on vika», ehätti vaimo säestämään.
»Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua -- tuota -- ja sentähden muutamme pois, sillä herra ties mitä muualla tulee», pitkitti Laarila.
»Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin huomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja kuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä», puhkesi vaimo puhumaan.
»Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties, jos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä nimismiespiiriä jakamaan kahtia -- tuota --» jatkoi Laarila.
»Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei ole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila», säesti vaimo yhä.
»Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas -- ottia», sanoi Laarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi ikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.
Minä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden toivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin viran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat oikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas olisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.
Kun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain haastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.
»Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle kirjoititte?» kysyin häneltä.
»Sanomalehdistä olen sen havainnut», vastasi hän.
»Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?»
»Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä sanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee -- tuota
- tuo nimismiehen virka -- --»
Minä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan vaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten puhelimme niitä näitä.
Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.
»Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?» kuulin vaimoni kysyvän.
»Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet, ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän on punainen panta lakissa, näette», selitti Laarilan vaimo nauraen, samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.
Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.
Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä.
Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!
Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen, vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.
Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.
»Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii -- nimismieheksi! Mitä hän on oppinut?
Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa herrasaseilla», sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.
Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan kirkkoherran syynä.
Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden minua kummastutti heidän käytöksensä.
»Epävakainen on onnen ratas», virkahti viimein Laarila surumielisesti.
»Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?» kysyin hätäisesti.
»Tuo virka -- tuota -- --.»
»Nimismiehen, vai?»
»Niin.»
»Ettekö ole saanut sitä?» arvelin.
»En», sanoi Laarila kuivasti.
»Kaikki minua vihaavat -- tuota», sanoi hän tuskallisen pitkän vaiti-olemisen perästä.
»Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on», puhkesi vaimo sanomaan.
»Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani», sanoin hämmästyksissäni.
»Ei, -- te olettekin ainoa, johon voin luottaa. -- Ettekö rupeaisi minua auttamaan? tuota --.»
»Mitenkä?»
»Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.»
»Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat tuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä käyttämään hänen kykyänsä hyväksensä», puheli vaimo melkein hyvillänsä.
Koko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja epätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka tänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin ja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin virkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.
Hän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja niillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin, ristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi huomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi jonkun tuottavan viran heidän syliinsä.
Kaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin tarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla nähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä alkoi kapista.
Eräänä kertana esittelin minä varovasti heille: »Eiköhän olisi paras, että hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä tekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä muuta kuin yksi lapsi.»
»Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?» sanoi Laarila ja hänen katsantonsa synkistyi.
»Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin sanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies Laarila on», sanoi vaimo hämmästyksissään.
»Tuota --.»
»Mitä aioitte sanoa?»
»Niitä kirjoituksia.»
»Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä», koin sanoa.
»Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee -- tuota -- --.» Hyvin arvasin mikä »tuota» oli tulossa.
Hänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja näin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein ja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä ajettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin, osoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka oppinut hän oli.
»Semmoisia ei tee pojat puoletkaan -- tuota», sanoi hän semmoisissa tapauksissa.
Minä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin syrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen käsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan ja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin aprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja ruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila käsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin velka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja y.m.
Seuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken kirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja kuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.
»Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota -- --» sanoi hän eräänä kertana minu
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
MINÄ JA MUUT
Sakeus Pyöriän kokemuksia
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
WSOY, Porvoo, 1909.
SISÄLLYS:
I. Ensimmäiset kokemukseni.
II. Jässi
III. Toivoja
IV. Toivot huonosti toteentuvat
V. Muita mutkia
VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot
VII. Susivouti
VIII. Muutoksia
IX. Vaimonotto
X. Outoja uutisia
XI. Uusia tuttavia
XII. Piispanluku
XIII. Ränkinaula
XIV. Markkina-matkani
XV. Me muutamme pois
XVI. Vanha tuttu
XVII. Se toinen
XVIII. Kipeä hevoseni
XIX. »Dobra haraschoo!»
XX. Ensimmäiset kyytimieheni
XXI. Emäntä-isäntä
XXII. Tohtori ja vaalimies
XXIII. Kestikievarin isäntä
XXIV. Säästäväinen mies
XXV. Kellomestari
XXVI. Me muutamme takaisin
XXVII. Kosto
XXVIII. Se toinen taas
XXIX. Loppumuistelmia
Ensimmäinen luku.
ENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.
Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun
ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään
erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan,
että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän
esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina,
oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. --
Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli
edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä
tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa
kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli
jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut»,
joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä
voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että
nauroin niin paljon kuin voin.
Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä
havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista
nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan
lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden
halki, muhkeain talojen ohitse.
Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin
olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen
ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta
hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret
ja pienikasvuisuus.
Mauno -- se oli pojan nimi -- tuli sittemmin pitkäksi aikaa
kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen
köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta
elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta
mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella.
Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti
laillaan yhdessäoloamme.
Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta.
Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme
mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle
terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen
törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme
laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen
harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani,
mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin
torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista
laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä
olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä
laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita.
Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä
laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja,
ikäänkuin varastamalla.
Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon
ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa
aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva
miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä
kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän.
Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka
sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» -- Se oli rangaistus
kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän
rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me
lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut
tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.
Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua
jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle
odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin
kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra,
joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin
kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että
korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin
viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa,
kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene,
Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.»
Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin
katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra
sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.
Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin
hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan
herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen
vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle
sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin.
Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei
osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin
osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja
keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika
tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.
Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas
täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja,
tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin
tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole
mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno
itkunsa seasta:
»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin
paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme
kellarin katolta mäkeä.»
Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen
kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».
»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?»
pyytelin minä.
»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne»,
selitettiin meille.
»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin
turvata vielä tukkanikin.
»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä»,
vakuutettiin jälleen.
Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei!
Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin
katolta laskemiseen.
Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei
ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja
sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».
Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei
mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain
maailman veijarien käsiin.
Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa,
äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä
ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.
»Todellako?» kysyi äiti hämillään.
»Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne
antoi, -- paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.
»Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka
toista kieltä», sanoi äiti.
»Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.
»Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa
toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös
kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt
ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.
»Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan
kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt
pyytää äidiltä.
»Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle
terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi
äiti.
Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle
ilmoittamaan ilosanomaa.
Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs
Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo
aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen
pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten
poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä,
ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet.
Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta,
tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla
tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän
senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän
vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan
pikemmin mielistyivät niihin.
Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle
mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti
Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin.
Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän
meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon.
Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun
kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan
siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan
rumia sanoja.
Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös.
Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi
itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla
siivolla!»
»Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko
kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin
Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani
oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja
sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet
missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt.
Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka
olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä
kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. -- Kuhmuisilla ja
verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa
vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä
seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin
ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.
Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon,
siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani,
niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme
koskaan toimeentulla.
Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin
ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä
poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti
vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut
kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja,
törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.
Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan
huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen
tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla
kävi hän minua tervehtimässä.
Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin
meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä
kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä
ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä
vastapäätä ja katselin hartaasti.
»Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät
sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.
Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja
äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.
Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun
semmoisia puhuit».
»Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.
»Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi
äiti.
»Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.
»Eiväthän ne juuri ole.»
»No silloinhan puhuin totta.»
»Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»
»Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»
»Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa,
joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan
hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on
vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta
puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun
hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»
Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni
olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut
hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö
Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi:
»Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti
ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja
sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».
Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin
häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin
päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja
sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».
»Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.
»Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa --
annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; -- minulla on ollut niin ikävä
sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.
Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset
niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. -- Voi
kuinka minun oli nyt hyvä olla.
Toinen luku.
JÄSSI.
Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja
niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen
kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen
kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin.
Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta
poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli
luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme
määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin
mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi
saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin
leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin
jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen
ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.
Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli.
Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut
kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset
pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran
väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta
jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.
Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei
ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina
hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla
minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin
muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä
hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi
hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin
yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä
tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana
ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa,
havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita
kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.
Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä
hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä
hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat
tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä,
ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa,
luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin
tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren
alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja
montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa
raamatunlauseineen.
Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun
pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän
ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi
hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen
sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.
Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta
viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan
ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä.
Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää
mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla
tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin
vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla
käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän
kaikilta hyvän rauhan.
Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin
ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja
leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän
kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi
huvitukseksi.
Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien:
työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi
ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien
vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi
tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän
tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä
solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin
teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä
silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla
nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. -- Jos joku halusi Jässiltä
saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari
rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä
poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja
valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän
sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli
nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi
minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon
rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän
poskiensa punaa.
Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies,
pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan
ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui
vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino
oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi
oli sama Jässi vieläkin.
Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin.
Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia
hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin,
kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän
lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa
Jässin huostaan.
Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset
vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä
saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat
olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän
ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta
kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon
saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja
isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla
ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon
kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.
Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli
Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän
Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja
sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».
Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika
toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä
sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan
ollut leipiä liiaksi.
Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut
ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka
hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä
niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista
sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan
minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä
puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle
tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.
Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei
säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät
tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun
oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata
virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan,
eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu
korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva
ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas
koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei
koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei
hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan
ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta
hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla
takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää
aina kohollaan kivestä.
Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin
istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi
tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan
piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen
vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi
ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän
takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet
katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen
etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu
auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki
siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.
Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin
kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin,
miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin
talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan
kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa
vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja
luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin
olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska
hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat:
Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot
laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki
viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.
Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti
nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse
laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka
laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se
hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle
muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen.
Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta
tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten
särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle
lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä
pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».
Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi,
mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.
Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja
koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne
olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja
mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman
kongotuksen.
Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta
piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä
milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen
tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme.
Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja
meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon
kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.
Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja
jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita
pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen
kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat
täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän
siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen
vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään,
silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten
kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten
teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi,
paidansoljiksi ja nappineuloiksi.
Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon.
Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen
kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän
puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne
omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään
muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:
»Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia
nappineuloja?»
»Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa
niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan
ottaakseen.
Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.
Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn,
tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa
putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen
puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi,
jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:
»Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä,
semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan.
Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin
ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat
maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.
Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla
erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä
tehnyt, kysyi joku:
»Osaatteko te satuja puhua?»
»En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen
meihin.
»Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme
häntä yhteen ääneen.
»Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan
ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.
»Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden
ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi
kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat
olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin.
Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet
sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa
silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään
muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei
tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman
voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin
mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he
tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen
miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko
murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä
paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut
kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi.
Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä.
Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois
kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei
tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt.
Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen
sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa
sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»
Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä
olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se
kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.
»Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä
vaistomaisesti.
Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään
sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois.
Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli
hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty
hänen niin kauvan seisovan.
Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs
talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä
oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole
tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä
talossa.
Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän
kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin
laulajaisissakin.
Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi
metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki
riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen
epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista
tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»
»Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.
Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen
seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla
kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä
erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni».
Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että
hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. -- Koko
päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.
Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat
mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»
»Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.
Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja
koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut
tietämättömiin.
Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän
takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa
käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja
että kannettava olivat hyvin heikkoja.
»Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän
vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken
syliin.
»Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi
vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on
löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.
»Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän
tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin
heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.
Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi
maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan
silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin
kuultavasti: »Jässi!»
Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat
mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan
lasta sillä aikaa.»
Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat
kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti
lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.
Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen
heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan
lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken
runsaalla kädellä.
Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi,
mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut
hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi
hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli
hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä
olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin -- Minni
raukka! -- Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen
huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän
kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut
vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!»
Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi
viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen
ja lähti kantamaan häntä.
Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan
tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli
tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta
halmeiltakin, kun näki Leiliinin.
Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän
kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua
ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän
sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen
peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut
sinua, saadakseni palkita hyvän työsi -- he, tässä on rahaa», pistäen
samassa rahaa hänen kouraansa.
Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen
asemaan ja sanoi:
»Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että
minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat
Leiliinille vasten silmiä.
Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle
paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan,
jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä
myöhään illalla.
Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin,
oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema
katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.
Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen
tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi
vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.
Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä
siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen
haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi
siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.
Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja
Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan
hänen haudalleen.
Kolmas luku.
TOIVOJA.
Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi
saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat
ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua
jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki
kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni
oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se
seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja
eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä
vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva
virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa
ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.
Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja
uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei
hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä,
vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani
juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen
sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla
kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä
sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran
pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati
riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen
putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan
parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi
joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä
hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin
varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen
hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä
hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.
Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa,
eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat
silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli
Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni
kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin
itseäni loukattavan ja sorrettavan.
Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen
luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi,
sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi
vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta
ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä.
Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat
ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin
matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään
tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.
Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en
ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu
kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit
paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen
kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä,
päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava
keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita
pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.
Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota
halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä
minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita
ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo
yksi.
Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori,
pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo.
Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni,
laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen
mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä
ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei
ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.
Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:
»Mitäs pojalla on asiaa?»
»Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.
»Paljonko?»
»Korttelin.»
»Onko sinulla lasi?»
Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle
vastaukseksi.
»Entäs rahaa?»
Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.
Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi
pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan
pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.
»En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen
peukaloon.
»No miks'et?»
»Se on myrkkyä.»
»Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän
vakuuttavaisesti.
»Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.
»Kenelle sinä rommia ostit?»
»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»
»Onko hän sairas.»
»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.
Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:
»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne
eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan
aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»
»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui
mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.
Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot
hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta
todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli
siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna
ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin
retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.
En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli
se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.
Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin
varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli
hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä
heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon
torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran
kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö,
joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava
tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän
kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin
poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn
saumat repeilivät.
Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa
ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin
kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet
halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi
voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja
kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.
»Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle
ja katsoi niin lempeästi silmiini.
»Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.
»Juuri niin», vakuutti Maija.
»No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin
hänelle vastaväitteeksi.
»Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee,
ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta
minäpä en katsokaan.»
»Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni
tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.
Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa
mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman
kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja
kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär;
sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä
suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän
hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään
olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan
talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin
harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui
Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen
Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet
virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian
pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain
kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana
ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin
morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että
melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan
jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:
»Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»
»En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja
yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.
Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli
Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja
Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.
Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä
olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle
niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai
ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta
aikamiestä.
Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee
kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti
mieleeni.
Eräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli
juuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka
lieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä
noutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun
merimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa
kauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua
ulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun
hän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa
tilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: »En minä sinun
retuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä», ja nyt tuommoinen onni.
Ja kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki,
kuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli
hurmauksissani hänen korvaansa: »Minä ihmettelen ja koko maailma
ihmettelee sitä kun minustakin tulee mies».
Merimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle.
Heti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: »Mitäs linnusta»,
toinen: »Kas vaan!» kolmas: »Eipä vähää!» ja joku joukosta: »Eihän se
olisi mikään mahdottomuus»; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa,
sanoi: »Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa».
Neljäs luku.
TOIVOT HUONOSTI TOTEENTUVAT.
Edellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli
meille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä
kuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan
tehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja
minä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen
käynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.
Kun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo
Maunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi
kyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni
olivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat.
Vaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat
hyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän
mielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja
huolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut
minuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti
luopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin
monta hyvää neuvoa antaneet.
Eron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi
ei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan
vanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut
muuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä
tyrskien Maunon kanssa.
Siellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun
valmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua.
Terveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon
kanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin
ilta tuli.
Palkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden
ja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä
tavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. -- Jos
milloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden
sanat mieleeni: »Sinusta tulee kelpo mies.»
Minä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo
ruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin
ruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä
täydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta
minua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan
minulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän
pieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää
häntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä
häntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein
näkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli
vielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein
se onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja
risti.
Usein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän
molempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, »koskei
meillä ollut mitään ilkeitä kureja», kuten he sanoivat.
Eräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja
totisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä
vakavasti, vaan loin silmäni maahan.
»Sinusta, Sakeus, tulee komea mies», sanoi hän sitten yht'äkkiä.
»Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan», sanoin minä hämilläni.
»Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä», sanoi Maija,
samassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan
nauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria
tekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja
Maunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja
niin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.
Palkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin
talon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori
isäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten
ystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä,
kuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja
ajopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen
semmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen.
Huonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi
ja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.
Olipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti
sanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli
sillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut
mahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan
talon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.
Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara
kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla.
Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat
hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot
kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen
vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha
kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla
tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki
juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.
Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan
vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla
ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän
kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen
taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset:
»Mitenkähän siinä käypi?»
Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen
minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän
mitään haittaa. -- Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki
Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän
maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi,
sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun
sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain
velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut
kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti
hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina
minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.
Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan
ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni
jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon
julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta,
kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin
Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli
hänen elämässään tapahtumaan.
Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi
noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja
kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se
kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta
hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti
käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä
herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä
tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä
siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut
annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen
herrastuomariksi.
Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona
palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin
tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa.
Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon
kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen
semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin
pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos
raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen
kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä
joutohetkinä.
Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni
uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut,
siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin
ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja
iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa,
ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin
mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän
ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata
apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on
tarkka.
Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta,
kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.
Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä
lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt
koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras
halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin
lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen
oppikirjan avulla luvunlaskuakin.
Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa
jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja
luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin
muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin,
kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää
pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman
suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni
tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun
töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani
painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka
lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka
ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen
katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän
katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei
löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun
pitäisi myös tehdä.»
Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina
iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan
maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat
hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi
sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.
»Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?»
rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.
»Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.
»Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin
minä väittää.
»Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.
»Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.
»Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen.
-- Minulla ei ole sydäntä -- olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä
puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin
saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä
värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan
itkuun.
Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia
mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen,
mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen -- minulla ei ole sydäntä -- olen
kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut
velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin
voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä
ymmärtää.
Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan,
puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä
miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee
siitä maata -- kysyy Sakeukselta -- tuo tulee kotiin -- panee hänen
siihen», y.m.s.
Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari
nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt
hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän
oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa,
istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen
näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli
silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana
huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut
kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta
romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä
hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään
ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari
pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa
pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.
Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy
emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut.
Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta,
silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous -- rikas tarjous; hän
suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta,
ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen
aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt
ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka
kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän
myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut _onnellinen_, minkä vuoksi ei
hänellä ollut _sydäntä_ ja miksikä hän oli _kuollut_. Niin, kenties oli
tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi
molemmat -- kenties! -- --
Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt
pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin
kitkutettiin sitä -- vanhan tottumuksen vuoksi.
Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika
oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori
emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän
pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä
kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei
hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla
pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari
siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei
hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.
Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki
tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari --
niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä
todellakin -- kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin
hakenut työtä huvikseen -- soittamista.
Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli
tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.
Nyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne
muutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean
turhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo
oikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa
paikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut
merimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja
nähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut
olla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee
jalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti
väitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän
puolustukseksensa kysymyksen:
»No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos
muualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?»
Minä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin
pian ja vastasin arvelematta: »Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on,
joka nostetaan pois, kun laiva tulee.»
Kun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti
hän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään
sanoin minä: »Tuon verran ne merimiehet tietävät!»
Ei ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin
talon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen
asia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin
niistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä.
Kun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli
eräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi
peninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja
olimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla
lähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä
ajamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani
luulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin
ensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo
likellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin
kummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä.
Silloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin
kaupungista.
Vaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen
kaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä
kasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän
istui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta
kun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.
Eihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää
hevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja
ennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla
lähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme
kuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.
Minun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut
vastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta
vaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein
suuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi,
siinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta
mitään ja hän lupasi olla vaiti.
Neiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa
sille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni
maailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa
käsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille
kuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.
Minä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja
toivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta
kyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista
matkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.
»Jopa se oli harmillinen seikka», alotteli hän, mutta minusta tuntui
kuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.
»Mikä oli harmittava seikka?» häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.
Neiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen
pitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.
»Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä
osaamaan», sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea
heistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät
minua katsomaan, niiden muassa merimieskin.
»Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella
viikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän
kautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä
kerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini», sanoi
merimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.
Minua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut
päälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja
tuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole
saanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.
Kun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta
erinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin
neitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän
lupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja
nauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.
Tuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja
yötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen
halulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä
kaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.
Eräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka
sanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä
olin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli
saanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin
hevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein
halulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta
niin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli
käynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta
liene kuin vaan silmänsä siihen luopi.
Tuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä
hiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua,
nokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei
nostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä
haikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään
muita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään
kuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei
luetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.
Minä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein
hengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä
suoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun
loppuun merkin. -- Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua
läpi, en tiedä.
»Mitä asiaa sinulla on?» sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.
»Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin», sanoin ujosti.
»Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on
seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät»,
sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.
Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin
hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi
herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä.
Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään
hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia,
repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne
valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.
Tuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut
paikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti
nähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.
Juuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä
kamariin.
»No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?» kysyi hän.
»Ymmärsinhän tuota, mutta -- -- --» änkytin hänelle.
»Mitä mutta?» kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.
»Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä -- saappaan
muotoista», vastasin hänelle.
»Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?»
»On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen»,
selitin minä vähän rohkaistuneena.
»Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain
ymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt,
olisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta
hevosenkenkää et sieltä ikänä löydä», sanoi isäntä.
»Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä
likempää katsella?» rohkenin pyytää pelosta vavisten.
»Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon
rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus,
että hän soisi minusta pääsevänsä.
Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin
siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän
tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.
Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä
olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin
mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta
kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu
tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella
tavalla, kävipä miten kävi!
Viides luku.
MUITA MUTKIA.
Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut
sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä
lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään
ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.
Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa
Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen
ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat
jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa,
vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen
kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta.
Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen
mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä
harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä
syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.
Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset
puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa
löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän,
että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun
ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme
ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että
talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme
ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.
Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty
puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita
katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien
ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan
astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja
tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen
tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä.
Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine
ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat
täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden
ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä
sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja
arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa
ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.
Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä
iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:
»Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.»
Tuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni
eteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita,
sillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen
niinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn
selkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö
Mauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen
pohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.
Minä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja
jonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen
sisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani
kohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon
tapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia
Tipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä
kaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.
Kotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta,
kätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta
komeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin
muutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni
oli niin kummallisen hajanainen. -- Mauno oli rakastunut Maijaan.
Tulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän
nuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi
vereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse
hajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö
taas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo
aavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä
oikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:
»Mistäs nämät maisterit tulevat?»
»Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää», sanoi Mauno hänelle
tyynesti vastaukseksi.
»Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin,
että joku kantti siitä tasaantuu?» räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja
Maunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään.
Tyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi
minun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo
kaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista,
jotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa
kenelle tahansa meistä.
»Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!» sanoin
minä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.
Muuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen:
»Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!»
Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.
»Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa
kihisi kuuma korvapuusti korvissani!
Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta
tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään
aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa
minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin
voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen
rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään
tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja
nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka
kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei
hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän
lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan
jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties
muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää
tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin
alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän
teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään,
päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa
sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän
kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo
uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen
otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän
kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä
eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen
sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen
hylkäsin inholla.
Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni
tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni
pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties
pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan
sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja
tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.
Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni
ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi
vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut
enään kenenkään silmille mennä. -- Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan
urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna -- aikamiehen ehto.
Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut
aina suurempaa mieltymystä minuun. -- Eräänä iltana esitteli hän
minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä
säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen
arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.
»Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.
»No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille,
semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet
hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi»,
puheli hän.
Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin:
»Kukapaties!» -- Minä lähdin.
Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.
»Hoho -- hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa
kuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä
johonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja
entä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka
Piukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon
poika. -- Käykää peremmäksi istumaan!» touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme
suutammekaan avata.
Me menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi
minulle: »Enkö minä sitä sanonut?» mutta minä tunsin itseni niin
huonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla
osoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja,
niinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.
Isäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani
pöydälle ja täytti ne pullosta.
»Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!» esitteli isäntä ja Hanno
tarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä
en hievahtanutkaan.
»No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!» kehotti isäntä.
»Minä en ryyppää», sanoin minä paikalta liikahtamatta.
»No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei
ota naukkuja -- olethan sinä jo mies -- kursailematta, poikaseni!»
kehotti isäntä.
»Minä en ryyppää», toistin minä vaan vakavasti.
»No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä», sanoi isäntä jotenkin
nyrpistyneenä.
Hannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.
Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään
minusta mitään lukua.
He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja
akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta
voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»
»Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti
Hanno.
Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois,
mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»
Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä
lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen
näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni
läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!»
Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi,
mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa,
ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten
palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha
vallitsi talossa.
Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat
maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi
kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä
ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta
yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän
rinnallansa.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani
sen eteeni pöydälle.
»Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.
»Soittaahan tuo», vastasin minä.
»Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä
ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän
soittokonettansa.
»Milläpä minä semmoisia ostaisin», sanoin minä karttelevaisesti.
»Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan,
että minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun;
ajatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun -- mikä
voitollinen kauppa!» kehotti isäntä.
En voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt
minua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni
tämmöinenkin ajatus: »Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen
taidekalun omistaja?» Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset
pitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä
kauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota
tarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi
voinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin
hujakassa.
»En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni
vaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi», sanoin minä
viimein jyrkästi.
»Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä
sanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee
vanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää», sanoi isäntä
närkästyksissään ja siihen se asia jäi.
Minun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri
kolaus luuloilleni noista miehistä.
Isäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.
»Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan;
sinun pitää, Sakeus, laulaa meille», sanoi Hanno minulle sammaltavin
kielin.
»Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen
pitää laulaa meille», säesti isäntä.
Minä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni,
halailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat »miritty», jos he
päästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten
päässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena
pari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti
laulanut kuin silloin.
»Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika
totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin
minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.
Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä
oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä
katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä,
kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On
täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan
kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina
opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.
Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun
käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin
nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun
silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se
aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun
pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat
silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta
isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen
niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan --
muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa
Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani
puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi
vieraaksimieheksi.
Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.
»Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä -- se
saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä
tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.
»Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.
»Niin se velkakirja -- kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta
älä puhu siitä kenellekään mitään -- minulla ei ole nyt rahoja käsillä
-- sinä lauloit saakelin hyvästi -- eikös ollut hyvä siellä olla?
Avullinen mies tuo Kivisen isäntä -- se lempparin rommi --», höpisi hän.
»Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen
mies», rohkenin muistuttaa.
»Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä
kovin nuori», vakuutti Hanno.
Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot
akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon
seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti
yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.
Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin
voiminsa päässyt.
Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän
niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo
entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan
tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon
ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.
»Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin
juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.
»Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa
ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.
»En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua
ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa
seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.
»Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät -- mi-minä annan sinulle anteeksi --
en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.
»Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja
surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo
katkonaisesti.
Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin
pois.
Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään
Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas
ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.
»Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen
perästä tavattuani hänet.
»Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?» kysyi Hanno vuorostansa
huolettomasti.
»Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?»
»Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä»,
sanoi Hanno.
»Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit
Kiviselle?» (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)
»Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan
mitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin
voitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.»
»Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi
Kiviselle.»
»Miksi?»
»Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.»
»Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla
aivan huoletonna minun asioistani», sanoi Hanno vähän närkästyksissään.
»Vaimosikin suree kovin», rohkenin muistuttaa.
»Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään
mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana,
että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta
kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani
surkeasti.
Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja
muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon
kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä
surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.
Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno -- maaton mies!
Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni
velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.
Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä
heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei
käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin,
juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan
saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä
kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein,
»kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno
raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän
enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se
tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon
valtaan, että hän toivoi vielä.
Kuudes luku.
KIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.
Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista
jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit
pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen
painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi
löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki
sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki
suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin
halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan,
seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella
jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri
pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän.
Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan,
vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion
lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät
konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta
usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. -- »Synti se
on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset
ihmiset.
Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan
kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin
niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet,
meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa
makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa
ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin
jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä
kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta
ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia,
lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja
tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua
taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli
amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut;
mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti
kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että
varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.
Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti:
»Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät
toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat,
päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:
»Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja
neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen,
ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui
nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta.
Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä?
Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä,
ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa
ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen
korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.
Eräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja
Latsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen
niekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: »Totisesti on siinä
nuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua
niin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa,
että hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.»
Niinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia.
Tipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa,
etteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita
kuin muutkaan ämmät.
Ei missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin
kun oltiin »hienos kaasus.» Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian
jälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja
niistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle
tuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään
tuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: »Mitä Juditha teki
Holofernekselle?» ja: »Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja
ei kulunut?» Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he:
»Me kahlaamme raamattua.»
Kun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä
valheita, joita ei uskonut kukaan.
Olkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.
»Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla
taivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra
maassa'», alkoi pappi.
Joku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.
»Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui», sanoi pappi ja nauraa
virnisteli.
Eräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:
»Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.»
Samassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.
»Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku
joukosta.
»Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.
»Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.
»Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt»,
sanoi pappi nauraa mutristellen.
Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet
kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä
vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli,
joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen
suositun toimen.
Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä
kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin
selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän
kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu
tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen
Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia
alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai
kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille
tulevaa kunniata ryöstää.
Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä
edesvastauksen päällensä.
»Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi
huolestuneelle hääväelle.
Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen
Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.
Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia
kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän
kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin.
Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan
»pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se
kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan
toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti
katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale
»Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka
vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa
pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja
kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he
valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää.
Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään
kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.
En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä
pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut
pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta
pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä
askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö
nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa,
mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.
Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa
kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin
pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin
homma heittää sikseen.
Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin
johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.
Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että
sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja
kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.
Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo
alkoi äyvästää:
»Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla
on tohdittu? Lurjukset, kanaljat -- kyllä minä teidät opetan minun
luvattani tansseja pitämään.»
Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.
»Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja
kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä
hänen eteensä.
Pappi seisahtui.
»No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.
»Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti
herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen
pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole
tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät
he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me
taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta
aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei
herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut
sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi
alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston
kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy
toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä
toimessani.
»Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit
ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt.
Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi
niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin
kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä
ja lähti kotiin.
Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta
kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan
ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia
saatua tanssilupaamme.
Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen
elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset
uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto
muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että
julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan
käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa
syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja
julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä
jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin
katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria
vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja
enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja
kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi.
Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti
lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain
niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana
onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa.
Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin
jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä
parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin,
että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän
yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia
pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.
Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo
aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka
ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset,
samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään
moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten
elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja
muuta semmoista lasten seassa, ei toki.
Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja
toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se,
että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa
meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin
kannattajia.
Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen
kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi
saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa!
ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla
kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua
valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua
sydämeen.
Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän
vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan
mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin
jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla
nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän
ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he
tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei
nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.
Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo
riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta.
Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin
paljon kuin voivat.
Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat
karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin
pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri
henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää
niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin
joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti
istua siellä vanhempiensa kanssa.
Pitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja
ja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten
olojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen
epäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa
raamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa
kohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja
ennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat
tavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat
kauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat
harvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei
se lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja
koreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta
vaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja
pidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja
puhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta
toiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.
Arvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä
kummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi
sisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon
turmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se
kuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi,
syväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta
ympärillensä.
Äitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä,
jotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen
elämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki
entinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys
raukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa
uutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän,
Tipakka-Vapunkin.
Nousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi
täyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa
häiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja
melkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin
oikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat
virkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita
tuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin
semmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike
levisi vaan leviämistänsä.
Vanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea
heistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset
pitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta
paria valaisevaa esimerkkiä.
Eräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja
hänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin,
että pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä.
Omituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään,
kuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon
vuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: »Sano itses
syntiseksi!» Papinkin suupieli meni vähän nauruun.
»No miten sielunne tilan laita nyt on?» alkoi pappi.
»Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen», selitti
sairas.
»Oikeinko todella?» kysyi pappi.
»Oikein todella; minä olen suurin syntinen», vakuutti sairas.
»Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?»
»Olen, olen, Jumala paratkoon.»
»Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen
laiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt,
ollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?» kaiveli pappi.
»Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt», sanoi sairas
hyvin haikeasti.
»Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut», sanoi pappi.
»Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää
heti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä
hyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin», sanoi sairas ja
nousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään
puristellen.
»Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä
teidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin
vaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta.
Nyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte
pettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala
katsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti
synniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän
omanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos
ei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään
muuta sanomista?» puheli pappi.
»Ei mitään», koki sairas änkyttää hämillään. »Jos vastakin tarvitsette
minua, olen minä valmis tulemaan», sanoi pappi ja lähti pois.
Hänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän
narrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli
käynyt noin huonosti.
»Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin
juonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä
aikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin»,
koki vaimo selittää puolustuksekseen.
Yhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli
sairaaksi ja kutsui luoksensa papin.
»Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?» kysyi pappi tultuaan
sairaalta.
»Saadakseni ehtoollista», sanoi sairas ja valitti haikeasti.
»Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne
kauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?» kysyi pappi.
»Ei minussa syntiä olekaan», sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia
silmiin.
»Ei ollenkaan?» sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.
»Ei toki, Jumalan kiitos!» sanoi sairas luottavasti.
»Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut
Jumalan nimeä?» utasi pappi.
»Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja
Jumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan
sitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut
sitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt», selitti ukko.
»Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?»
kaiveli pappi.
»Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa
ja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen
tehnyt hyvin mielelläni», lisäili ukko.
»No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että
toisenkin läpi samoin pääsemme», sanoi pappi.
»Niin minäkin luulen», sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät
hänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa
väkättämään.
»Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?»
»Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja
tottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen»,
vakuutti sairas.
Nyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi
aristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän
selitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi
voinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää,
niinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen
tehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan
kadotukseen uppoamaisillaan.
»En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista
antamaan», sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.
»Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne,
teidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa
totuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä
en anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos
toisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen»,
puhui pappi ja meni tiehensä.
Tuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös,
puki vaatteet päällensä ja sanoi: »Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne
käskenyt, jos tuon olisin tiennyt.» Siinä paikassa parani ukko aivan
terveeksi!
Hän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt,
kun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen
pahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän
pääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin
synnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten
läpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.
»Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa
nyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!»
Seitsemäs luku.
SUSIVOUTI.
Minä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että
minussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti
olla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan
Hannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä
aikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän
joutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään
minkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan
maksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän
tahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja
vieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä
syy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin
matkaliitto.
Minä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona
käymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme
hyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja
mielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten
saattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet
minulle niin hyvät.
Kun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti.
He puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle,
hakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle
esittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä
tahdoin saada rahaa kokoon.
Maija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme
kumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut
kummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli
yhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin
jonkunmoiseen puheen alkuun.
»Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?» kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen
samassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä
mikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.
»Minäkö? -- Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. -- Miksi sitä
kysyt? -- Milloinkas itse aiot miehelään mennä?» änkytin hänelle
vastaukseksi.
»Silloin kun sinäkin nait», sanoi Maija jo paljon levollisempana.
»No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun
miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.
»Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija
rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi
tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.
Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan
tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa
semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin
hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut
antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla
semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon
vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla
ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.
Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä
olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties
toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa
jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus
yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta
pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.
»Niinkö sanot, Maija? -- Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein
hätäyksissäni.
»Minkätähden ei?»
»Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi?
Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on
aivan mahdoton», koin minä kierrellä.
»Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä
suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan»,
selitti Maija.
»Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä
ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle
hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti
silmiini. Maija raukka!
Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni,
etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo
sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme
olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin
luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään
on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli
tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon
ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken
Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle
sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan
valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä
kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.
Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta,
mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se
ennen pitkää tietona ympäri kylää. -- Tipakka-Maija sai heti pahan
reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä
vastaus hänen naimapuuhiinsa.
Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä,
matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa
sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui
ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin
hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja
paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään,
vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.
Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon
luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä
keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet
tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle
tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se
tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin
konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat
kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla
paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin
puutarhan järveen päin olevalle vierulle.
Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet
arvostelivat meitä.
»Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja
ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.
»Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.
»Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi
kolmas.
»Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.
»Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä
saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa,
ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä
kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.
Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin
pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan
loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon
muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset
saattavat olla niin ilkeitä.
Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme
siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja
työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä,
että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä
sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon
lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään
kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä
matkavarat olivat loppuun kuluneet.
Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä
enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.
Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon
kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä
ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.
Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen
peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki
hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja
rehellisyydelläni heidän suosioonsa.
Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani
rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin
kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja
viedä perikatoon. -- Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai
olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet,
heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen?
Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot
unissakin annetut varoitukset minulle.
No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin
tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että
niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja
koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä,
mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita
resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja
kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään
minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin
kysellä niiden merkitystä.
»Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla
ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.
»Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi
isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten,
että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.
»Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin
minä.
»Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.
»Mihin ne ovat tarpeellisia?» kiilasin yhä.
»Ne ovat sutten pelättimiä ne», selitti isäntä jo avonaisemmin.
»Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?»
»Susivouti.»
»Oikea virallinen susivoutiko?»
»Ei. -- Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.»
»Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?»
»Ei, mutta että sudet pelkäisivät.»
»Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?»
»Noita susivoudin laitoksia.»
»Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?»
»Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.»
»Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että
sudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?»
»Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea
susivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen
saapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä
haaskaamaan», selitti isäntä toimessaan.
»Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?»
»Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.»
»Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?»
»Pelkäävät.»
»Mistä sen tietää?»
»Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan
laitumilla.»
»Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia
olisi olemassakaan?»
»Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.»
»Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?»
»On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.»
»Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?»
»Ei; mitäs mahdotonta.»
»No, mitenkäs sitten?»
»Hänelle maksetaan kapat.»
»Kapat! Jyväkapatko?»
»Niin.»
»Joka talosta koko piiristään?»
»Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.»
»Hän on sitten rikas?»
»Eipä niinkään.»
»Mihin se hyvyys sitten joutuu?»
»Hän on juoppo.»
»Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?»
»Hän kostaisi.»
»Miten?»
»Hän syöttäisi karjan susilla.»
»Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole
olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet
karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle
asti?»
»Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä
tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.
Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin
hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli
jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.
Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni.
Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja
etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata
ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin
solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä
isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että
jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo
mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi,
jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen
raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken
voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.
Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin
niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset
läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli
hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku;
oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli
niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että
koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen,
arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja
umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja
salaperäisesti.
»Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut
korkeimmallensa.
»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut
päätänsäkään kääntämättä.
»Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.
»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot
palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.
»Mitä tuo nyt oli?» kysyin.
»Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän,
pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää
likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen
ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. -- Luultavasti ei
minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.
Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti
hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta
mennessään.
»Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.
Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon
toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.
»Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla,
ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies
sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.
»Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein
mieliharmissani.
»Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»
»Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti
teillä on», vastasin.
»Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan
kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan
katseen.
Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä
asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena
pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran
saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena
miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä,
mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla
mitään arvoa. -- Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun
vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että
näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.
Siihen loppui susivoudin juttu.
Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää
velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli
hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi
mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin
hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään
ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla
oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut
yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän
muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä
sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En
ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt
olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli
tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että
kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.
Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia
rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin
kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja
väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa
vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella
niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää,
kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita
minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla
suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään
kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia
kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua
haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli
loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he
miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän
hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille
nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.
Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin
Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen
kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen
rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon,
ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla
nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty
koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin
hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi
vaihtajaa. -- Nyt oli hän varsin ahkerana.
»Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.
»En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.
»Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän,
vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.
»Onko tuo paras kelloistanne?»
»On, paras se on.»
»Mitä sorttia se on?»
»Engliska, parasta sorttia engliska.»
Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla,
parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut
ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen,
varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä
mieleni.
»Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.
»Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta
mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en
saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön»,
sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti
ympärillensä.
Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies
minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa
kellonkauppaa tekemään.
»Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.
»Olisin minä tällä jo _muilta_ saanut viisitoista ruplaa, mutta
_sinulle_ myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»
»Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»
»En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»
»Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä
pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas
muutoin?
»Älä häntä nyt mene -- mietitään», sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan
hiljaa mutisten itsekseen. »No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on
monien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään
kauppa.»
Minä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin
minä kellopoika.
Tuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt
olin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan -- viidentoista ruplan
kellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista
intoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli
ilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan
kello lakkarissa ja Kosken Liisu -- sydämessä.
Kahdeksas luku.
MUUTOKSIA.
Oi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi
silläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa
kaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat
kuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin,
hänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus -- ijankaikkisuus ja
sentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän
huomioon otettavat.
Kun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö
kohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen
luurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä
elottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa
tapahtunut.
Voi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme
hyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat
sydämemme äkillisiä tunteitaan.
»Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua.
Olipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua
ymmärrät -- nyt on niin hyvä olla», puhkesi Mauno viimein katkonaisesti
puhumaan.
Siinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat
entistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä
väärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää
juoksevina ja voimattomina.
»Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä», voin minä vihdoin lausua,
»Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä
kuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset
sanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa», sanoi Mauno.
»Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja;
minuakin he ovat usein sanoneet rumaksi», koin hänelle sanoa
lohdutellen.
»Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän»,
sanoi Mauno.
»Minun mielestäni», vastasin minä, »ei ihmisten sopisi päättää mitään
omasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto
on Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun
heittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan
kevytmielisten ihmisten arvostelut.»
»Kyllähän se niinkin on -- onhan se niinkin; sinä koet aina minua
lohduttaa -- sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen
horrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.
Kovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni
makaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei
voinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana
silmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat
välillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt
Mauno minusta.
»Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan
yhdessä-olon aikaa -- älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet
niin hyvä», sanoi Mauno toinnuttuaan.
Minä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen
hoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja
alituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin
ja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä
rupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.
»Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet
minulle», sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli
kovin uupunut noiden tointen aikana.
Minä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan
hoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle
suunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa,
milloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.
»Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä
mielellään taivaaseen?» kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän
voivuksissa olemisensa perästä.
»Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa», koin hänelle sanoa,
vaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.
»Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?» kysyi hän
taasen.
»Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että
uskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi»,
selitin hänelle kykyni mukaan.
»Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan», sanoi
hän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.
Mauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja
suonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli,
samassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.
Vihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin.
Hänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut
niitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi
niistä loistanut.
»Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!» sanoi hän vihdoin. »Käske isä ja
äiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä
Jumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei
sanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin
kaltaiseksi.» Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.
Minä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon
vanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme
heti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä
leuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei
hän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän
kuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.
»Hyvästi, isä ja äiti! -- Minä menen taivaaseen. -- Kiitos kaikesta!»
sanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.
»Kiitos, Sakeus! -- ainoa ystäväni. -- -- Si-nä et ole kos -- kos-kaan
minua sorta -- nut -- sinä o-let ol-lut hy...», yritti hän sitten
minulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä
kiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti
taaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku
korahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.
Siinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli
pyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin
raiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään
yhtään valtaa.
Kauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet
sanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi
meidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.
Voi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja
leikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän
ymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta
kaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin
ilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.
Kun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä
ystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt
yrittänyt puolellakaan sanalla.
Paljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat
vanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun
vanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli
tullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon
puoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin
niin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin
onnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän
on kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon
pois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.
Maija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä
kutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän
suloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän
puhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja
silmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki
semmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän
olisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän
viimeisen toivonsa.
Yhdeksäs luku.
VAIMONOTTO.
Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja
oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka
nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui
seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille,
vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten
lähdin astelemaan morsiameni luokse.
Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka
avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut
vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa
tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi
aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja
vilpittömässä elämänkumppanissa.
Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä
kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni,
vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä
hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin
kelloni hänelle suurella pontevuudella.
»Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi
saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.
»No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä
ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.
»Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi
taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään
korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.
Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan
sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä
huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en
ollut vähääkään ajatellut.
Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt
sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan
sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla
sinänsä.»
Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin,
että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota
asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä
kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä
olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin
hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta
tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.
Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti
ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan
jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme
vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme
rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.
Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään,
jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.
Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli
pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni
esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se,
hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten
lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin
pönäkkänä tupaan.
Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli
siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi».
Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen
hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen,
jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin
kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen
pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja
kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän
oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa
kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä,
tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät
paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi
huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt
kelloni ikäänkuin kruunatuksi.
»Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja
ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello
sinulla on?»
»Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni
esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi,
mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.
Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella
arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä
kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.
»Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja
silmiään pois kellosta.
»Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja
kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko
alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.
»Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua
tuimasti silmiin.
»No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa
hämmästyksessäni.
»Saksalainen.»
»Saksalainenko, kuinka?»
»Niin, ja huonointa sorttia sekin.»
»Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»
»Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»
»Eheäkään -- no mutta käveleehän se.»
»Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei
rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla
juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja
raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä
kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.
»Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä
minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.
»Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.
»Kymmenen ruplaa! Ha -- ha -- ha -- haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko
rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.
»Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä
päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.
Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain
selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi
minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla
ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni
oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.
En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun
käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin
mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka
tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.
Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että
morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni
vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän
kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon
hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten
asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.
»No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun
tulin hänen luokseen.
»Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.
»Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»
»Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen
saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle
avosydämisesti ja pelollani.
»Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»
»Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin
sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.
»Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko
kelloa ostanutkaan?» kysyi hän melkein kovasti.
»Oi, älä puhu -- älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon
sen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää»,
pyytelin häntä.
»Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? -- niinkö?
Kuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun,
vaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja
uskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä
perustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen
tapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu
rikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon», sanoi hän
avosydämisesti.
Tuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja
kiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka
jalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon
syvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä
hän toivoi minusta niin paljon.
Kyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan
luonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään
järkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä;
sydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja
vilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin
olivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä,
eikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat
lapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme
ilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua
saattaneemme?
Tuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin
että me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.
Mutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun
puoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella
kokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman
vuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa,
istuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi
hän vaan sävyisästi:
»Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään
lykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.»
Kun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa
semmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein
kauhistuin niitä kuullessani. »Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan
kuin tämä käsi liikkuu», sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä
olisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.
Kaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja
ajan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.
Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös
eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä
uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja
kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena
silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja
varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.
Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä
kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen,
turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän
yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa,
vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään
saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta
markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai.
Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin
tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin
ylpeä.
Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä
oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan;
hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa
vetoja voittamalla -- miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin
tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta
kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa
kaksikymmentä.
Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen
puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin
ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori
laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan
hinnasta.
Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään
kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin
taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa
luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen
asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.
Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja
tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän
oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi
vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän
luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.
Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli
kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo
aikoja sitten laannut ryyppimästä.
Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain
pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen
ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi
se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia
parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on
kelvoton mies.
»Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä
teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti
juoruämmille, ja se auttoikin.
Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se
kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä
hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.
Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden
rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän
takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi
rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme
Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.
Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin
asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen.
Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai
toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin
kahtia.
Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä
kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun,
eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin
toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei
joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan
korkeimmalleen.
Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.
»Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin
sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle.
Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja
samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin
olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa
hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut
olevan kuokkatyötä.
Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa
vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa
ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.
Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi
Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja
niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden
mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut
kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja
kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä
kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja --
köyhyys oli taas kaukana.
»Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin
meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.
Kymmenes luku.
OUTOJA UUTISIA.
Yht'äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä,
toisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja
pian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon
valtaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että
päiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.
Todistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna
eräs heitä koskeva tapaus.
Eräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin
vankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki
sinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa
lakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht'äkkiä tulla
pöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen
kumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat,
sieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos.
Tuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki
ennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa.
Tuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa,
paremmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot
olivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.
Aamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa,
mutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.
Heitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se
ei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä
tahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan
tavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli
tarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle
päin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.
Olipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus.
Muudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht'äkkiä
töytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka
säikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.
»Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee», sanoo joku
miehistä.
Nyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia,
rahoja, hopeita ja muuta semmoista.
Vaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä
kuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä
semmoisista asioista.
»En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään»,
sanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.
»No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka
omatunto», sanoivat he akalle.
Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä
lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt
olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle
viisitoista ruplaa rahaa.
»Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon
rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?»
sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.
»Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet,
jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat», sanoi mies, ja sitten he
päästivät hänet menemään.
Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa
viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti,
mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet
nuot mainiot Vintturin veljekset.
Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta
meidänkin pitäjään kanssa.
Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä
ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat
toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla
vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat,
joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta.
Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin
kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli
semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada;
mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.
Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen
hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona
syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin
ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden
ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla
kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät
kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä
ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä
kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: »On viety
tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!»
Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään
varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä
halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti
sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin
erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen
teljoon oli kirjoitettu: »Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me
palatessamme maksamme. -- Vintturit.»
Siitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.
Talo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta.
Koska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he
tarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja
mentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla
aseilla sekä suurella -- suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka
hän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku
lapset. -- Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin
hallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä
muutoin kiinni saataisi.
Ensimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit
vartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki
olivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän
nukkui heti ja kuorsasi kovasti.
Eipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän
nuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti
huomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin
kuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan
kuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että
kuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle
ja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi
ja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan
oikean avaimen.
Yksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan
akkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille
jäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko
aitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat
kiinni.
Mutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut
aittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes
laukaistakaan.
Tuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan
rosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat
panneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin
kauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.
Vihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä
rohkaistuneena kaksi muuta.
»Täälläkös te sen vietävät nyt olette?» ärjäsi edellinen ja niin he
töytäsivät kohti.
Vaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia
kohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa
ryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja
ryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti
nyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa
töytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista
vauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa
hoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään
alkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista,
että tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä
jälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja
rosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo
kerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa
niin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin
heittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä
heillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen
pälkähästä, kuten monasti ennenkin.
Kiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja
aamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä
tavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden
muassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon
muuta varastettua tavaraa.
Kun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he
pakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein
oli, sen osoittavat tulevat tapaukset.
Vanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki
saatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia
markkoja takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja
eli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana
apuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka
oli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua
vastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi
sormin selittää hänelle kaikki asiat.
Muutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin
muutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka
Maija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin
pahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää
maltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti
vuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki
hänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää
miestä sisään.
»Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä
ihmisten huoneeseen?» sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita
kiinteästi silmiin.
»Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena
rahasi taikka henkesi», ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan
melkein paljasta rintaa kohden.
Mykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa
tehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi;
mutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois
silmiltänsä. »Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että
aiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?» sanoi Maija toinnuttuaan ja
katsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.
»Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee
se pian, sillä aika on tärkki», sanoi joku rosvoista.
Sillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän
koki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten,
niinkuin mykkien on tapa.
»Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää
kiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme», sanoi kolhittu
rosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun
pohjalla.
»Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla
varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä
pian saan asettumaan», sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja
viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa
silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti.
Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.
»Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! -- --
Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi», sanoi yksi heistä ja
häristeli taas aseellaan Maijaa.
»Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla», sanoi Maija
kylmäkiskoisesti.
»Mutta jos sinä valehtelet», sanoi yksi rosvo.
»Minä en valehtele», vakuutti Maija.
»Missä paikassa ne siellä ovat?»
»Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni»,
selitti Maija vakavasti.
»Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten
nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi,
niin silloin -- --» uhkaili yksi heistä.
»Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä
liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet», selitti Maija yhtä
kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.
Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja
levollisena, hän ei vilpistellyt.
»Koetetaanpa», sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään,
johon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi
heistä laskeusi kellariin.
Todellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli
sanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen
alla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin
kun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka
eivät sitä kenellekään ilmoittaneet.
Kellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se
vaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion
lohkare.
Nyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta
Maijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.
Kutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät
lattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.
Tuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa
tuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun
kiinni. -- Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli
varustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi
luukun kiinni, löi hän haan säppiin.
Tuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten,
mutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset
raksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää
Tipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun
vaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen
heti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä
voisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. -- Turha sekin;
kaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin
kirkkaasti.
Maija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi
heti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen
jyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti
Maija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.
Piukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi.
Illalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka
kehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi
ollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin
kissa hiiren.
Olimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin;
minä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.
»Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa», sanoi Hanno. »Joudu
veikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!»
Unen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin
kalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla
varustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen
ja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen
hänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni.
Hänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista
rohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.
Kun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden.
Siellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti
molisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi
vaarallista asemaa.
Huomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä,
ja minä rupesin hänen virkaansa.
»Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä
saattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin.
Täytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin
luukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.
»Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon
sievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten
ensin linnut häkkiin», puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut
vaan joku rotan pyydys koettavana.
Kylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja
Saku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.
Kuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin
hiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt
avaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen
kuin olisi mennyt pitopöytään.
»Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!»
komensi Hanno, avaten luukun.
Samassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno
tarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi.
Piukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi
yksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko
lensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta
liikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki.
Samassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija
rosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka
voro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo
kumoon.
Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään
kenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei
hän pääsisi karkuun.
Saku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas
puupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä
seurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi
vahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä
uskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin
häntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla
ladatulla pyssyllä.
Nyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli
toisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja
köytetyksi varalla olevilla nuorilla.
Sillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun
me olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä,
voimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin
väsyttänyt.
»Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi
vaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin,
kukaties päivällä saat sitten paremmatkin», puheli Hanno saaliillensa,
samassa vääntäen hänen käsiänsä esille. -- Pian oli hänkin köytetty.
»Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne
kamarissa pienessä seinäkaapissa ovat», puhkesi Maija nyt ilosta
puhumaan.
»Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!» tokaisi nyt Hanno.
»Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi
haukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä
sinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.»
Piukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä
selvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän
viime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!
Kun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin
kovasti rautoihin, kuin vaan voi.
Heidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa
päästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä,
annettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät
palkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin,
kumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän:
»Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina;
ottakoon Maija rahat.»
Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: »Saku ne
paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä
panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin
kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.»
Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.
Yhdestoista luku.
UUSIA TUTTAVIA.
Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään
kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista.
Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun
käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin,
kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin
ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin.
Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä
syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta
olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne
oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi
kirkastamista.
Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta
kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja
ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi
paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä
selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä
sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein
ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että
niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa
omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja
päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan,
että hekin ovat ihmisiä.
Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin
sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä
ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin
kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan,
jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu
paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää
oikeaan paikkaansa.
Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa
postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi
roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia
kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä
kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se
oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin
vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa
täyttämisestä.
Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin
asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki
tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras
on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä
kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen
leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä
vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta
julkaisi.
Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan
säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä,
että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja
suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet,
mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut
postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi
siihen.
Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra
postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys,
vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat
oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme
suurelta.
Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin
muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa
hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi
siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä
hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin
uudestaan.
Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin
toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin
oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo
oppikurssinsa läpikäyneet.
Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:
Tuntematon tuttavani!
Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä
eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja
tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta
hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin
monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii
ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta
voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet
siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä;
tuota olen minä jo useasti saanut kokea.
Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni
haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne
persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.Header as received
The Project Gutenberg eBook of Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
Author: Pietari Päivärinta
Release date: March 29, 2014 [eBook #45257]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45257
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #45257. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.