Gutenberg · e01.org
Cover of Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 45257

Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia

by Pietari Päivärinta · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2014
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia by Pietari Päivärinta is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #45257). Sakeus Pyöriän kokemuksia

    Kunnioituksella

    Heikki Laarila.

    Minä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki Laarila ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut aivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta, mutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän mahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties on aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut vaan pelkkää vastoinkäymistä.

    Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin, sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta onnestansa. -- Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.

    Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla, sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he parikunta. »Saanko minä kysyä kuka te olette?» sanoi mies ja asteli ujosti minua kohden.

    »Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää», sanoin hänelle vastaukseksi vähän kylmästi.

    »Me emme ole erehtyneet», sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.

    »Minä en suinkaan tunne vieraita», sanoin vähän häpeissäni kylmän vastaukseni vuoksi.

    »Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni», esitteli vieras reippaasti.

    Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien alkua.

    Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista, rupesimme haastelemaan.

    »Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?» alotin minä.

    »Aion hakea jotain virkaa», sanoi Laarila.

    »No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia maanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?» muistutin minä.

    »Ettäkö minä tekisin työtä? tuota --» sanoi vieraani hämillään.

    »En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta semmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko se väärin?»

    »Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän on koulun käynyt», sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.

    »Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän», -- sanoi Laarila, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota ajattelematonta lausettani.

    »Mitä virkaa aiotte hakea?» kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme heille mieluisemmalle tolalle.

    »Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.»

    »Ja sitten?»

    »Kukapaties voudin -- tuota.»

    »Entä sitten?»

    »Sitten -- tuota -- mikä se olikaan -- sitten kenties tullipäällikön virkaa jossain kaupungissa ja sitten -- herra ties mitä», selitti Laarila hajanaisesti.

    »Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?» kysyin häneltä.

    »Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät tunne minua», sanoi Laarila vakaisesti.

    »Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He eivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut hän on», selitti vaimo.

    »Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme», sanoi Laarila, kääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.

    »Eikö teillä ole kotia?» kysyin minä.

    »Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat minunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle miehelle?» selitti Laarila.

    »Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka oppinut hän on, ja siinä on vika», ehätti vaimo säestämään.

    »Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua -- tuota -- ja sentähden muutamme pois, sillä herra ties mitä muualla tulee», pitkitti Laarila.

    »Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin huomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja kuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä», puhkesi vaimo puhumaan.

    »Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties, jos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä nimismiespiiriä jakamaan kahtia -- tuota --» jatkoi Laarila.

    »Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei ole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila», säesti vaimo yhä.

    »Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas -- ottia», sanoi Laarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi ikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.

    Minä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden toivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin viran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat oikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas olisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.

    Kun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain haastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.

    »Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle kirjoititte?» kysyin häneltä.

    »Sanomalehdistä olen sen havainnut», vastasi hän.

    »Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?»

    »Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä sanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee -- tuota

    • tuo nimismiehen virka -- --»

    Minä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan vaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten puhelimme niitä näitä.

    Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.

    »Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?» kuulin vaimoni kysyvän.

    »Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet, ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän on punainen panta lakissa, näette», selitti Laarilan vaimo nauraen, samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.

    Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.

    Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä.

    Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!

    Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen, vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.

    Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.

    »Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii -- nimismieheksi! Mitä hän on oppinut?

    Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa herrasaseilla», sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.

    Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan kirkkoherran syynä.

    Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden minua kummastutti heidän käytöksensä.

    »Epävakainen on onnen ratas», virkahti viimein Laarila surumielisesti.

    »Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?» kysyin hätäisesti.

    »Tuo virka -- tuota -- --.»

    »Nimismiehen, vai?»

    »Niin.»

    »Ettekö ole saanut sitä?» arvelin.

    »En», sanoi Laarila kuivasti.

    »Kaikki minua vihaavat -- tuota», sanoi hän tuskallisen pitkän vaiti-olemisen perästä.

    »Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on», puhkesi vaimo sanomaan.

    »Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani», sanoin hämmästyksissäni.

    »Ei, -- te olettekin ainoa, johon voin luottaa. -- Ettekö rupeaisi minua auttamaan? tuota --.»

    »Mitenkä?»

    »Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.»

    »Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat tuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä käyttämään hänen kykyänsä hyväksensä», puheli vaimo melkein hyvillänsä.

    Koko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja epätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka tänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin ja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin virkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.

    Hän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja niillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin, ristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi huomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi jonkun tuottavan viran heidän syliinsä.

    Kaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin tarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla nähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä alkoi kapista.

    Eräänä kertana esittelin minä varovasti heille: »Eiköhän olisi paras, että hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä tekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä muuta kuin yksi lapsi.»

    »Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?» sanoi Laarila ja hänen katsantonsa synkistyi.

    »Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin sanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies Laarila on», sanoi vaimo hämmästyksissään.

    »Tuota --.»

    »Mitä aioitte sanoa?»

    »Niitä kirjoituksia.»

    »Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä», koin sanoa.

    »Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee -- tuota -- --.» Hyvin arvasin mikä »tuota» oli tulossa.

    Hänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja näin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein ja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä ajettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin, osoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka oppinut hän oli.

    »Semmoisia ei tee pojat puoletkaan -- tuota», sanoi hän semmoisissa tapauksissa.

    Minä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin syrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen käsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan ja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin aprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja ruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila käsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin velka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja y.m.

    Seuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken kirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja kuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.

    »Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota -- --» sanoi hän eräänä kertana minu

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
    Author
    Pietari Päivärinta
    Release date
    March 29, 2014 [eBook #45257]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 24, 2024
    Front matter as received (title page, contents)
    MINÄ JA MUUT
    
    Sakeus Pyöriän kokemuksia
    
    
    Kirj.
    
    P. PÄIVÄRINTA
    
    
    
    WSOY, Porvoo, 1909.
    
    
    
    SISÄLLYS:
    
          I. Ensimmäiset kokemukseni.
         II. Jässi
        III. Toivoja
         IV. Toivot huonosti toteentuvat
          V. Muita mutkia
         VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot
        VII. Susivouti
       VIII. Muutoksia
         IX. Vaimonotto
          X. Outoja uutisia
         XI. Uusia tuttavia
        XII. Piispanluku
       XIII. Ränkinaula
        XIV. Markkina-matkani
         XV. Me muutamme pois
        XVI. Vanha tuttu
       XVII. Se toinen
      XVIII. Kipeä hevoseni
        XIX. »Dobra haraschoo!»
         XX. Ensimmäiset kyytimieheni
        XXI. Emäntä-isäntä
       XXII. Tohtori ja vaalimies
      XXIII. Kestikievarin isäntä
       XXIV. Säästäväinen mies
        XXV. Kellomestari
       XXVI. Me muutamme takaisin
      XXVII. Kosto
     XXVIII. Se toinen taas
       XXIX. Loppumuistelmia
    
    
    
    
    Ensimmäinen luku.
    
    ENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.
    
    
    Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun
    ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään
    erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan,
    että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän
    esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina,
    oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. --
    Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli
    edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä
    tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa
    kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli
    jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut»,
    joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä
    voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että
    nauroin niin paljon kuin voin.
    
    Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä
    havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista
    nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan
    lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden
    halki, muhkeain talojen ohitse.
    
    Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin
    olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen
    ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta
    hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret
    ja pienikasvuisuus.
    
    Mauno -- se oli pojan nimi -- tuli sittemmin pitkäksi aikaa
    kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen
    köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta
    elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta
    mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella.
    Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti
    laillaan yhdessäoloamme.
    
    Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta.
    Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme
    mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle
    terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen
    törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme
    laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen
    harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani,
    mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin
    torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista
    laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä
    olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä
    laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita.
    Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä
    laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja,
    ikäänkuin varastamalla.
    
    Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon
    ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa
    aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva
    miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä
    kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän.
    Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka
    sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» -- Se oli rangaistus
    kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän
    rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me
    lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut
    tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.
    
    Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua
    jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle
    odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin
    kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra,
    joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin
    kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että
    korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin
    viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa,
    kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene,
    Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.»
    Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin
    katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra
    sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.
    
    Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin
    hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan
    herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen
    vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle
    sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin.
    Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei
    osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin
    osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja
    keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika
    tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.
    
    Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas
    täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja,
    tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin
    tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole
    mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno
    itkunsa seasta:
    
    »En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin
    paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme
    kellarin katolta mäkeä.»
    
    Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen
    kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».
    
    »Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?»
    pyytelin minä.
    
    »Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne»,
    selitettiin meille.
    
    »Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin
    turvata vielä tukkanikin.
    
    »Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä»,
    vakuutettiin jälleen.
    
    Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei!
    Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin
    katolta laskemiseen.
    
    Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei
    ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja
    sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».
    
    Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei
    mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain
    maailman veijarien käsiin.
    
    Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa,
    äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä
    ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.
    
    »Todellako?» kysyi äiti hämillään.
    
    »Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne
    antoi, -- paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.
    
    »Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka
    toista kieltä», sanoi äiti.
    
    »Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.
    
    »Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa
    toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös
    kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt
    ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.
    
    »Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan
    kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt
    pyytää äidiltä.
    
    »Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle
    terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi
    äiti.
    
    Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle
    ilmoittamaan ilosanomaa.
    
    Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs
    Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo
    aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen
    pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten
    poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä,
    ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet.
    Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta,
    tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla
    tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän
    senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän
    vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan
    pikemmin mielistyivät niihin.
    
    Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle
    mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti
    Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin.
    Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän
    meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon.
    Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun
    kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan
    siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan
    rumia sanoja.
    
    Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös.
    Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi
    itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla
    siivolla!»
    
    »Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko
    kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin
    Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani
    oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja
    sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet
    missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt.
    Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka
    olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä
    kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. -- Kuhmuisilla ja
    verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa
    vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä
    seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin
    ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.
    
    Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon,
    siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani,
    niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme
    koskaan toimeentulla.
    
    Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin
    ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä
    poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti
    vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut
    kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja,
    törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.
    
    Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan
    huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen
    tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla
    kävi hän minua tervehtimässä.
    
    Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin
    meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä
    kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä
    ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä
    vastapäätä ja katselin hartaasti.
    
    »Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät
    sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.
    
    Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja
    äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.
    
    Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun
    semmoisia puhuit».
    
    »Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.
    
    »Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi
    äiti.
    
    »Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.
    
    »Eiväthän ne juuri ole.»
    
    »No silloinhan puhuin totta.»
    
    »Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»
    
    »Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»
    
    »Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa,
    joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan
    hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on
    vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta
    puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun
    hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»
    
    Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni
    olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut
    hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö
    Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi:
    »Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti
    ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja
    sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».
    
    Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin
    häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin
    päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja
    sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».
    
    »Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.
    
    »Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa --
    annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; -- minulla on ollut niin ikävä
    sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.
    
    Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset
    niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. -- Voi
    kuinka minun oli nyt hyvä olla.
    
    
    
    
    Toinen luku.
    
    JÄSSI.
    
    
    Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja
    niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen
    kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen
    kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin.
    Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta
    poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli
    luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme
    määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin
    mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi
    saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin
    leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin
    jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen
    ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.
    
    Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli.
    Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut
    kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset
    pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran
    väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta
    jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.
    
    Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei
    ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina
    hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla
    minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin
    muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä
    hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi
    hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin
    yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä
    tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana
    ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa,
    havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita
    kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.
    
    Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä
    hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä
    hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat
    tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä,
    ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa,
    luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin
    tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren
    alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja
    montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa
    raamatunlauseineen.
    
    Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun
    pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän
    ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi
    hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen
    sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.
    
    Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta
    viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan
    ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä.
    Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää
    mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla
    tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin
    vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla
    käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän
    kaikilta hyvän rauhan.
    
    Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin
    ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja
    leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän
    kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi
    huvitukseksi.
    
    Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien:
    työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi
    ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien
    vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi
    tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän
    tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä
    solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin
    teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä
    silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla
    nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. -- Jos joku halusi Jässiltä
    saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari
    rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä
    poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja
    valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän
    sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli
    nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi
    minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon
    rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän
    poskiensa punaa.
    
    Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies,
    pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan
    ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui
    vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino
    oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi
    oli sama Jässi vieläkin.
    
    Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin.
    Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia
    hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin,
    kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän
    lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa
    Jässin huostaan.
    
    Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset
    vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä
    saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat
    olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän
    ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta
    kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon
    saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja
    isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla
    ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon
    kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.
    
    Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli
    Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän
    Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja
    sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».
    
    Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika
    toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä
    sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan
    ollut leipiä liiaksi.
    
    Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut
    ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka
    hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä
    niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista
    sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan
    minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä
    puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle
    tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.
    
    Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei
    säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät
    tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun
    oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata
    virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan,
    eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu
    korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva
    ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas
    koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei
    koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei
    hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan
    ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta
    hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla
    takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää
    aina kohollaan kivestä.
    
    Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin
    istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi
    tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan
    piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen
    vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi
    ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän
    takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet
    katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen
    etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu
    auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki
    siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.
    
    Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin
    kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin,
    miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin
    talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan
    kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa
    vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja
    luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin
    olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska
    hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat:
    Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot
    laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki
    viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.
    
    Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti
    nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse
    laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka
    laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se
    hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle
    muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen.
    Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta
    tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten
    särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle
    lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä
    pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».
    
    Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi,
    mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.
    
    Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja
    koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne
    olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja
    mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman
    kongotuksen.
    
    Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta
    piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä
    milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen
    tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme.
    Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja
    meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon
    kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.
    
    Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja
    jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita
    pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen
    kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat
    täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän
    siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen
    vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään,
    silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten
    kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten
    teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi,
    paidansoljiksi ja nappineuloiksi.
    
    Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon.
    Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen
    kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän
    puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne
    omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään
    muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:
    
    »Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia
    nappineuloja?»
    
    »Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa
    niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan
    ottaakseen.
    
    Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.
    
    Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn,
    tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa
    putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen
    puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi,
    jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:
    
    »Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä,
    semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan.
    Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin
    ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat
    maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.
    
    Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla
    erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä
    tehnyt, kysyi joku:
    
    »Osaatteko te satuja puhua?»
    
    »En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen
    meihin.
    
    »Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme
    häntä yhteen ääneen.
    
    »Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan
    ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.
    
    »Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden
    ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi
    kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat
    olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin.
    Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet
    sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa
    silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään
    muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei
    tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman
    voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin
    mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he
    tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen
    miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko
    murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä
    paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut
    kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi.
    Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä.
    Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois
    kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei
    tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt.
    Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen
    sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa
    sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»
    
    Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä
    olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se
    kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.
    
    »Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä
    vaistomaisesti.
    
    Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään
    sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois.
    Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli
    hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty
    hänen niin kauvan seisovan.
    
    Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs
    talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä
    oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole
    tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä
    talossa.
    
    Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän
    kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin
    laulajaisissakin.
    
    Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi
    metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki
    riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen
    epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista
    tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»
    
    »Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.
    
    Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen
    seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla
    kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä
    erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni».
    Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että
    hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. -- Koko
    päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.
    
    Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat
    mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»
    
    »Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.
    
    Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja
    koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut
    tietämättömiin.
    
    Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän
    takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa
    käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja
    että kannettava olivat hyvin heikkoja.
    
    »Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän
    vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken
    syliin.
    
    »Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi
    vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on
    löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.
    
    »Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän
    tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin
    heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.
    
    Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi
    maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan
    silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin
    kuultavasti: »Jässi!»
    
    Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat
    mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan
    lasta sillä aikaa.»
    
    Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat
    kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti
    lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.
    
    Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen
    heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan
    lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken
    runsaalla kädellä.
    
    Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi,
    mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut
    hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi
    hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli
    hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä
    olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin -- Minni
    raukka! -- Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen
    huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän
    kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut
    vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!»
    Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi
    viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen
    ja lähti kantamaan häntä.
    
    Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan
    tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli
    tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta
    halmeiltakin, kun näki Leiliinin.
    
    Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän
    kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua
    ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän
    sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen
    peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut
    sinua, saadakseni palkita hyvän työsi -- he, tässä on rahaa», pistäen
    samassa rahaa hänen kouraansa.
    
    Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen
    asemaan ja sanoi:
    
    »Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että
    minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat
    Leiliinille vasten silmiä.
    
    Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle
    paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan,
    jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä
    myöhään illalla.
    
    Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin,
    oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema
    katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.
    
    Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen
    tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi
    vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.
    
    Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä
    siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen
    haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi
    siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.
    
    Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja
    Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan
    hänen haudalleen.
    
    
    
    
    Kolmas luku.
    
    TOIVOJA.
    
    
    Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi
    saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat
    ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua
    jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki
    kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni
    oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se
    seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja
    eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä
    vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva
    virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa
    ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.
    
    Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja
    uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei
    hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä,
    vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani
    juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen
    sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla
    kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä
    sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran
    pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati
    riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen
    putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan
    parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi
    joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä
    hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin
    varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen
    hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä
    hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.
    
    Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa,
    eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat
    silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli
    Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni
    kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin
    itseäni loukattavan ja sorrettavan.
    
    Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen
    luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi,
    sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi
    vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta
    ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä.
    Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat
    ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin
    matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään
    tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.
    
    Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en
    ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu
    kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit
    paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen
    kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä,
    päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava
    keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita
    pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.
    
    Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota
    halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä
    minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita
    ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo
    yksi.
    
    Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori,
    pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo.
    Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni,
    laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen
    mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä
    ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei
    ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.
    
    Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:
    
    »Mitäs pojalla on asiaa?»
    
    »Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.
    
    »Paljonko?»
    
    »Korttelin.»
    
    »Onko sinulla lasi?»
    
    Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle
    vastaukseksi.
    
    »Entäs rahaa?»
    
    Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.
    
    Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi
    pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan
    pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.
    
    »En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen
    peukaloon.
    
    »No miks'et?»
    
    »Se on myrkkyä.»
    
    »Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän
    vakuuttavaisesti.
    
    »Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.
    
    »Kenelle sinä rommia ostit?»
    
    »Tipakka-Matille lääkkeeksi.»
    
    »Onko hän sairas.»
    
    »On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.
    
    Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:
    
    »Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne
    eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan
    aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»
    
    »Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui
    mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.
    
    Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot
    hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta
    todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli
    siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna
    ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin
    retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.
    
    En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli
    se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.
    
    Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin
    varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli
    hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä
    heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon
    torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran
    kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö,
    joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava
    tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän
    kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin
    poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn
    saumat repeilivät.
    
    Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa
    ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin
    kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet
    halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi
    voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja
    kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.
    
    »Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle
    ja katsoi niin lempeästi silmiini.
    
    »Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.
    
    »Juuri niin», vakuutti Maija.
    
    »No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin
    hänelle vastaväitteeksi.
    
    »Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee,
    ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta
    minäpä en katsokaan.»
    
    »Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni
    tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.
    
    Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa
    mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman
    kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja
    kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär;
    sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä
    suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän
    hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään
    olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan
    talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin
    harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui
    Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen
    Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet
    virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian
    pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain
    kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana
    ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin
    morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että
    melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan
    jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:
    
    »Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»
    
    »En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja
    yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.
    
    Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli
    Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja
    Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.
    
    Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä
    olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle
    niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai
    ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta
    aikamiestä.
    
    Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee
    kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti
    mieleeni.
    
    Eräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli
    juuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka
    lieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä
    noutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun
    merimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa
    kauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua
    ulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun
    hän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa
    tilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: »En minä sinun
    retuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä», ja nyt tuommoinen onni.
    Ja kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki,
    kuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli
    hurmauksissani hänen korvaansa: »Minä ihmettelen ja koko maailma
    ihmettelee sitä kun minustakin tulee mies».
    
    Merimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle.
    Heti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: »Mitäs linnusta»,
    toinen: »Kas vaan!» kolmas: »Eipä vähää!» ja joku joukosta: »Eihän se
    olisi mikään mahdottomuus»; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa,
    sanoi: »Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa».
    
    
    
    
    Neljäs luku.
    
    TOIVOT HUONOSTI TOTEENTUVAT.
    
    
    Edellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli
    meille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä
    kuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan
    tehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja
    minä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen
    käynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.
    
    Kun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo
    Maunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi
    kyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni
    olivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat.
    Vaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat
    hyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän
    mielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja
    huolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut
    minuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti
    luopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin
    monta hyvää neuvoa antaneet.
    
    Eron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi
    ei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan
    vanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut
    muuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä
    tyrskien Maunon kanssa.
    
    Siellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun
    valmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua.
    Terveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon
    kanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin
    ilta tuli.
    
    Palkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden
    ja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä
    tavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. -- Jos
    milloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden
    sanat mieleeni: »Sinusta tulee kelpo mies.»
    
    Minä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo
    ruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin
    ruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä
    täydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta
    minua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan
    minulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän
    pieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää
    häntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä
    häntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein
    näkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli
    vielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein
    se onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja
    risti.
    
    Usein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän
    molempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, »koskei
    meillä ollut mitään ilkeitä kureja», kuten he sanoivat.
    
    Eräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja
    totisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä
    vakavasti, vaan loin silmäni maahan.
    
    »Sinusta, Sakeus, tulee komea mies», sanoi hän sitten yht'äkkiä.
    
    »Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan», sanoin minä hämilläni.
    
    »Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä», sanoi Maija,
    samassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan
    nauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria
    tekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja
    Maunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja
    niin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.
    
    Palkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin
    talon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori
    isäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten
    ystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä,
    kuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja
    ajopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen
    semmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen.
    Huonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi
    ja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.
    
    Olipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti
    sanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli
    sillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut
    mahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan
    talon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.
    
    Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara
    kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla.
    Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat
    hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot
    kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen
    vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha
    kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla
    tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki
    juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.
    
    Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan
    vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla
    ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän
    kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen
    taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset:
    »Mitenkähän siinä käypi?»
    
    Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen
    minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän
    mitään haittaa. -- Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki
    Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän
    maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi,
    sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun
    sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain
    velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut
    kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti
    hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina
    minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.
    
    Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan
    ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni
    jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon
    julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta,
    kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin
    Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli
    hänen elämässään tapahtumaan.
    
    Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi
    noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja
    kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se
    kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta
    hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti
    käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä
    herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä
    tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä
    siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut
    annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen
    herrastuomariksi.
    
    Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona
    palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin
    tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa.
    Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon
    kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen
    semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin
    pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos
    raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen
    kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä
    joutohetkinä.
    
    Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni
    uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut,
    siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin
    ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja
    iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa,
    ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin
    mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän
    ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata
    apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on
    tarkka.
    
    Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta,
    kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.
    
    Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä
    lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt
    koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras
    halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin
    lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen
    oppikirjan avulla luvunlaskuakin.
    
    Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa
    jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja
    luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin
    muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin,
    kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää
    pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman
    suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni
    tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun
    töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani
    painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka
    lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka
    ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen
    katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän
    katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei
    löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun
    pitäisi myös tehdä.»
    
    Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina
    iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan
    maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat
    hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi
    sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.
    
    »Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?»
    rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.
    
    »Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.
    
    »Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin
    minä väittää.
    
    »Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.
    
    »Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.
    
    »Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen.
    -- Minulla ei ole sydäntä -- olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä
    puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin
    saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä
    värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan
    itkuun.
    
    Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia
    mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen,
    mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen -- minulla ei ole sydäntä -- olen
    kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut
    velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin
    voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä
    ymmärtää.
    
    Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan,
    puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä
    miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee
    siitä maata -- kysyy Sakeukselta -- tuo tulee kotiin -- panee hänen
    siihen», y.m.s.
    
    Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari
    nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt
    hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän
    oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa,
    istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen
    näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli
    silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana
    huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut
    kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta
    romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä
    hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään
    ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari
    pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa
    pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.
    
    Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy
    emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut.
    Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta,
    silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous -- rikas tarjous; hän
    suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta,
    ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen
    aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt
    ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka
    kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän
    myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut _onnellinen_, minkä vuoksi ei
    hänellä ollut _sydäntä_ ja miksikä hän oli _kuollut_. Niin, kenties oli
    tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi
    molemmat -- kenties! -- --
    
    Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt
    pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin
    kitkutettiin sitä -- vanhan tottumuksen vuoksi.
    
    Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika
    oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori
    emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän
    pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä
    kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei
    hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla
    pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari
    siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei
    hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.
    
    Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki
    tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari --
    niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä
    todellakin -- kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin
    hakenut työtä huvikseen -- soittamista.
    
    Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli
    tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.
    
    Nyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne
    muutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean
    turhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo
    oikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa
    paikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut
    merimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja
    nähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut
    olla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee
    jalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti
    väitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän
    puolustukseksensa kysymyksen:
    
    »No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos
    muualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?»
    
    Minä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin
    pian ja vastasin arvelematta: »Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on,
    joka nostetaan pois, kun laiva tulee.»
    
    Kun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti
    hän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään
    sanoin minä: »Tuon verran ne merimiehet tietävät!»
    
    Ei ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin
    talon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen
    asia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin
    niistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä.
    Kun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli
    eräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi
    peninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja
    olimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla
    lähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä
    ajamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani
    luulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin
    ensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo
    likellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin
    kummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä.
    Silloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin
    kaupungista.
    
    Vaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen
    kaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä
    kasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän
    istui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta
    kun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.
    
    Eihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää
    hevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja
    ennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla
    lähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme
    kuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.
    
    Minun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut
    vastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta
    vaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein
    suuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi,
    siinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta
    mitään ja hän lupasi olla vaiti.
    
    Neiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa
    sille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni
    maailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa
    käsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille
    kuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.
    
    Minä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja
    toivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta
    kyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista
    matkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.
    
    »Jopa se oli harmillinen seikka», alotteli hän, mutta minusta tuntui
    kuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.
    
    »Mikä oli harmittava seikka?» häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.
    
    Neiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen
    pitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.
    
    »Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä
    osaamaan», sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea
    heistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät
    minua katsomaan, niiden muassa merimieskin.
    
    »Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella
    viikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän
    kautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä
    kerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini», sanoi
    merimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.
    
    Minua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut
    päälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja
    tuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole
    saanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.
    
    Kun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta
    erinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin
    neitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän
    lupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja
    nauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.
    
    Tuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja
    yötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen
    halulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä
    kaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.
    
    Eräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka
    sanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä
    olin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli
    saanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin
    hevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein
    halulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta
    niin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli
    käynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta
    liene kuin vaan silmänsä siihen luopi.
    
    Tuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä
    hiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua,
    nokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei
    nostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä
    haikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään
    muita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään
    kuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei
    luetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.
    
    Minä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein
    hengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä
    suoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun
    loppuun merkin. -- Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua
    läpi, en tiedä.
    
    »Mitä asiaa sinulla on?» sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.
    
    »Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin», sanoin ujosti.
    
    »Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on
    seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät»,
    sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.
    
    Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin
    hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi
    herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä.
    Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään
    hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia,
    repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne
    valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.
    
    Tuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut
    paikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti
    nähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.
    
    Juuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä
    kamariin.
    
    »No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?» kysyi hän.
    
    »Ymmärsinhän tuota, mutta -- -- --» änkytin hänelle.
    
    »Mitä mutta?» kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.
    
    »Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä -- saappaan
    muotoista», vastasin hänelle.
    
    »Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?»
    
    »On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen»,
    selitin minä vähän rohkaistuneena.
    
    »Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain
    ymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt,
    olisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta
    hevosenkenkää et sieltä ikänä löydä», sanoi isäntä.
    
    »Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä
    likempää katsella?» rohkenin pyytää pelosta vavisten.
    
    »Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon
    rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus,
    että hän soisi minusta pääsevänsä.
    
    Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin
    siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän
    tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.
    
    Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä
    olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin
    mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta
    kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu
    tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella
    tavalla, kävipä miten kävi!
    
    
    
    
    Viides luku.
    
    MUITA MUTKIA.
    
    
    Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut
    sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä
    lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään
    ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.
    
    Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa
    Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen
    ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat
    jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa,
    vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen
    kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta.
    Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen
    mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä
    harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä
    syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.
    
    Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset
    puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa
    löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän,
    että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun
    ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme
    ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että
    talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme
    ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.
    
    Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty
    puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita
    katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien
    ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan
    astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja
    tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen
    tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä.
    Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine
    ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat
    täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden
    ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä
    sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja
    arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa
    ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.
    
    Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä
    iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:
    
    »Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.»
    
    Tuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni
    eteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita,
    sillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen
    niinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn
    selkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö
    Mauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen
    pohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.
    
    Minä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja
    jonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen
    sisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani
    kohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon
    tapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia
    Tipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä
    kaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.
    
    Kotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta,
    kätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta
    komeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin
    muutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni
    oli niin kummallisen hajanainen. -- Mauno oli rakastunut Maijaan.
    
    Tulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän
    nuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi
    vereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse
    hajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö
    taas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo
    aavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä
    oikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:
    
    »Mistäs nämät maisterit tulevat?»
    
    »Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää», sanoi Mauno hänelle
    tyynesti vastaukseksi.
    
    »Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin,
    että joku kantti siitä tasaantuu?» räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja
    Maunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään.
    Tyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi
    minun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo
    kaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista,
    jotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa
    kenelle tahansa meistä.
    
    »Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!» sanoin
    minä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.
    
    Muuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen:
    »Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!»
    
    Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.
    
    »Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa
    kihisi kuuma korvapuusti korvissani!
    
    Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta
    tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään
    aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa
    minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin
    voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen
    rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään
    tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja
    nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka
    kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei
    hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän
    lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan
    jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties
    muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää
    tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin
    alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän
    teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään,
    päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa
    sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän
    kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo
    uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen
    otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän
    kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä
    eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen
    sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen
    hylkäsin inholla.
    
    Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni
    tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni
    pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties
    pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan
    sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja
    tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.
    
    Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni
    ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi
    vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut
    enään kenenkään silmille mennä. -- Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan
    urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna -- aikamiehen ehto.
    
    Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut
    aina suurempaa mieltymystä minuun. -- Eräänä iltana esitteli hän
    minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä
    säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen
    arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.
    
    »Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.
    
    »No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille,
    semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet
    hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi»,
    puheli hän.
    
    Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin:
    »Kukapaties!» -- Minä lähdin.
    
    Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.
    
    »Hoho -- hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa
    kuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä
    johonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja
    entä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka
    Piukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon
    poika. -- Käykää peremmäksi istumaan!» touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme
    suutammekaan avata.
    
    Me menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi
    minulle: »Enkö minä sitä sanonut?» mutta minä tunsin itseni niin
    huonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla
    osoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja,
    niinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.
    
    Isäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani
    pöydälle ja täytti ne pullosta.
    
    »Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!» esitteli isäntä ja Hanno
    tarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä
    en hievahtanutkaan.
    
    »No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!» kehotti isäntä.
    
    »Minä en ryyppää», sanoin minä paikalta liikahtamatta.
    
    »No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei
    ota naukkuja -- olethan sinä jo mies -- kursailematta, poikaseni!»
    kehotti isäntä.
    
    »Minä en ryyppää», toistin minä vaan vakavasti.
    
    »No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä», sanoi isäntä jotenkin
    nyrpistyneenä.
    
    Hannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.
    
    Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään
    minusta mitään lukua.
    
    He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja
    akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta
    voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»
    
    »Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti
    Hanno.
    
    Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois,
    mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»
    
    Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä
    lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen
    näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni
    läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!»
    Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi,
    mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa,
    ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten
    palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha
    vallitsi talossa.
    
    Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat
    maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi
    kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä
    ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta
    yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän
    rinnallansa.
    
    Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani
    sen eteeni pöydälle.
    
    »Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.
    
    »Soittaahan tuo», vastasin minä.
    
    »Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä
    ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän
    soittokonettansa.
    
    »Milläpä minä semmoisia ostaisin», sanoin minä karttelevaisesti.
    
    »Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan,
    että minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun;
    ajatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun -- mikä
    voitollinen kauppa!» kehotti isäntä.
    
    En voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt
    minua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni
    tämmöinenkin ajatus: »Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen
    taidekalun omistaja?» Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset
    pitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä
    kauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota
    tarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi
    voinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin
    hujakassa.
    
    »En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni
    vaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi», sanoin minä
    viimein jyrkästi.
    
    »Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä
    sanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee
    vanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää», sanoi isäntä
    närkästyksissään ja siihen se asia jäi.
    
    Minun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri
    kolaus luuloilleni noista miehistä.
    
    Isäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.
    
    »Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan;
    sinun pitää, Sakeus, laulaa meille», sanoi Hanno minulle sammaltavin
    kielin.
    
    »Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen
    pitää laulaa meille», säesti isäntä.
    
    Minä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni,
    halailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat »miritty», jos he
    päästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten
    päässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena
    pari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti
    laulanut kuin silloin.
    
    »Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika
    totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin
    minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.
    
    Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä
    oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä
    katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä,
    kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On
    täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan
    kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina
    opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.
    
    Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun
    käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin
    nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun
    silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se
    aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun
    pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat
    silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta
    isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen
    niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan --
    muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa
    Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani
    puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi
    vieraaksimieheksi.
    
    Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.
    
    »Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä -- se
    saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä
    tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.
    
    »Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.
    
    »Niin se velkakirja -- kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta
    älä puhu siitä kenellekään mitään -- minulla ei ole nyt rahoja käsillä
    -- sinä lauloit saakelin hyvästi -- eikös ollut hyvä siellä olla?
    Avullinen mies tuo Kivisen isäntä -- se lempparin rommi --», höpisi hän.
    
    »Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen
    mies», rohkenin muistuttaa.
    
    »Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä
    kovin nuori», vakuutti Hanno.
    
    Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot
    akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon
    seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti
    yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.
    
    Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin
    voiminsa päässyt.
    
    Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän
    niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo
    entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan
    tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon
    ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.
    
    »Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin
    juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.
    
    »Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa
    ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.
    
    »En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua
    ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa
    seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.
    
    »Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät -- mi-minä annan sinulle anteeksi --
    en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.
    
    »Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja
    surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo
    katkonaisesti.
    
    Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin
    pois.
    
    Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään
    Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas
    ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.
    
    »Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen
    perästä tavattuani hänet.
    
    »Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?» kysyi Hanno vuorostansa
    huolettomasti.
    
    »Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?»
    
    »Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä»,
    sanoi Hanno.
    
    »Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit
    Kiviselle?» (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)
    
    »Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan
    mitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin
    voitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.»
    
    »Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi
    Kiviselle.»
    
    »Miksi?»
    
    »Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.»
    
    »Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla
    aivan huoletonna minun asioistani», sanoi Hanno vähän närkästyksissään.
    
    »Vaimosikin suree kovin», rohkenin muistuttaa.
    
    »Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään
    mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana,
    että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta
    kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani
    surkeasti.
    
    Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja
    muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon
    kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä
    surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.
    
    Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno -- maaton mies!
    Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni
    velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.
    
    Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä
    heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei
    käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin,
    juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan
    saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä
    kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein,
    »kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno
    raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän
    enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se
    tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon
    valtaan, että hän toivoi vielä.
    
    
    
    
    Kuudes luku.
    
    KIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.
    
    
    Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista
    jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit
    pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen
    painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi
    löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki
    sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki
    suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin
    halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan,
    seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella
    jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri
    pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän.
    Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan,
    vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion
    lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät
    konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta
    usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. -- »Synti se
    on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset
    ihmiset.
    
    Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan
    kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin
    niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet,
    meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa
    makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa
    ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin
    jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä
    kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta
    ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia,
    lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja
    tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua
    taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli
    amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut;
    mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti
    kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että
    varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.
    
    Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti:
    »Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät
    toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat,
    päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:
    
    »Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja
    neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen,
    ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui
    nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta.
    Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä?
    Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä,
    ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa
    ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen
    korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.
    
    Eräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja
    Latsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen
    niekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: »Totisesti on siinä
    nuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua
    niin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa,
    että hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.»
    
    Niinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia.
    Tipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa,
    etteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita
    kuin muutkaan ämmät.
    
    Ei missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin
    kun oltiin »hienos kaasus.» Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian
    jälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja
    niistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle
    tuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään
    tuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: »Mitä Juditha teki
    Holofernekselle?» ja: »Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja
    ei kulunut?» Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he:
    »Me kahlaamme raamattua.»
    
    Kun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä
    valheita, joita ei uskonut kukaan.
    
    Olkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.
    
    »Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla
    taivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra
    maassa'», alkoi pappi.
    
    Joku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.
    
    »Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui», sanoi pappi ja nauraa
    virnisteli.
    
    Eräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:
    
    »Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.»
    Samassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.
    
    »Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku
    joukosta.
    
    »Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.
    
    »Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.
    
    »Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt»,
    sanoi pappi nauraa mutristellen.
    
    Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet
    kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä
    vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli,
    joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen
    suositun toimen.
    
    Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä
    kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin
    selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän
    kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu
    tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen
    Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia
    alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai
    kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille
    tulevaa kunniata ryöstää.
    
    Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä
    edesvastauksen päällensä.
    
    »Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi
    huolestuneelle hääväelle.
    
    Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen
    Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.
    
    Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia
    kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän
    kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin.
    Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan
    »pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se
    kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan
    toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti
    katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale
    »Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka
    vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa
    pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja
    kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he
    valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää.
    Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään
    kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.
    
    En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä
    pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut
    pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta
    pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä
    askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö
    nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa,
    mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.
    
    Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa
    kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin
    pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin
    homma heittää sikseen.
    
    Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin
    johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.
    
    Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että
    sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja
    kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.
    
    Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo
    alkoi äyvästää:
    
    »Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla
    on tohdittu? Lurjukset, kanaljat -- kyllä minä teidät opetan minun
    luvattani tansseja pitämään.»
    
    Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.
    
    »Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja
    kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä
    hänen eteensä.
    
    Pappi seisahtui.
    
    »No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.
    
    »Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti
    herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen
    pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole
    tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät
    he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me
    taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta
    aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei
    herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut
    sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi
    alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston
    kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy
    toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä
    toimessani.
    
    »Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit
    ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt.
    Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi
    niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin
    kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä
    ja lähti kotiin.
    
    Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta
    kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan
    ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia
    saatua tanssilupaamme.
    
    Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen
    elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset
    uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto
    muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että
    julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan
    käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa
    syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja
    julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä
    jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin
    katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria
    vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja
    enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja
    kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi.
    Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti
    lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain
    niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana
    onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa.
    Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin
    jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä
    parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin,
    että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän
    yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia
    pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.
    
    Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo
    aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka
    ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset,
    samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään
    moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten
    elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja
    muuta semmoista lasten seassa, ei toki.
    
    Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja
    toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se,
    että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa
    meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin
    kannattajia.
    
    Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen
    kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi
    saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa!
    ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla
    kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua
    valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua
    sydämeen.
    
    Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän
    vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan
    mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin
    jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla
    nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän
    ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he
    tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei
    nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.
    
    Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo
    riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta.
    Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin
    paljon kuin voivat.
    
    Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat
    karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin
    pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri
    henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää
    niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin
    joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti
    istua siellä vanhempiensa kanssa.
    
    Pitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja
    ja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten
    olojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen
    epäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa
    raamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa
    kohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja
    ennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat
    tavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat
    kauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat
    harvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei
    se lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja
    koreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta
    vaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja
    pidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja
    puhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta
    toiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.
    
    Arvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä
    kummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi
    sisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon
    turmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se
    kuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi,
    syväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta
    ympärillensä.
    
    Äitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä,
    jotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen
    elämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki
    entinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys
    raukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa
    uutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän,
    Tipakka-Vapunkin.
    
    Nousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi
    täyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa
    häiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja
    melkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin
    oikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat
    virkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita
    tuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin
    semmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike
    levisi vaan leviämistänsä.
    
    Vanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea
    heistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset
    pitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta
    paria valaisevaa esimerkkiä.
    
    Eräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja
    hänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin,
    että pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä.
    Omituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään,
    kuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon
    vuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: »Sano itses
    syntiseksi!» Papinkin suupieli meni vähän nauruun.
    
    »No miten sielunne tilan laita nyt on?» alkoi pappi.
    
    »Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen», selitti
    sairas.
    
    »Oikeinko todella?» kysyi pappi.
    
    »Oikein todella; minä olen suurin syntinen», vakuutti sairas.
    
    »Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?»
    
    »Olen, olen, Jumala paratkoon.»
    
    »Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen
    laiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt,
    ollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?» kaiveli pappi.
    
    »Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt», sanoi sairas
    hyvin haikeasti.
    
    »Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut», sanoi pappi.
    
    »Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää
    heti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä
    hyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin», sanoi sairas ja
    nousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään
    puristellen.
    
    »Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä
    teidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin
    vaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta.
    Nyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte
    pettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala
    katsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti
    synniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän
    omanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos
    ei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään
    muuta sanomista?» puheli pappi.
    
    »Ei mitään», koki sairas änkyttää hämillään. »Jos vastakin tarvitsette
    minua, olen minä valmis tulemaan», sanoi pappi ja lähti pois.
    
    Hänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän
    narrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli
    käynyt noin huonosti.
    
    »Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin
    juonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä
    aikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin»,
    koki vaimo selittää puolustuksekseen.
    
    Yhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli
    sairaaksi ja kutsui luoksensa papin.
    
    »Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?» kysyi pappi tultuaan
    sairaalta.
    
    »Saadakseni ehtoollista», sanoi sairas ja valitti haikeasti.
    
    »Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne
    kauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?» kysyi pappi.
    
    »Ei minussa syntiä olekaan», sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia
    silmiin.
    
    »Ei ollenkaan?» sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.
    
    »Ei toki, Jumalan kiitos!» sanoi sairas luottavasti.
    
    »Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut
    Jumalan nimeä?» utasi pappi.
    
    »Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja
    Jumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan
    sitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut
    sitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt», selitti ukko.
    
    »Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?»
    kaiveli pappi.
    
    »Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa
    ja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen
    tehnyt hyvin mielelläni», lisäili ukko.
    
    »No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että
    toisenkin läpi samoin pääsemme», sanoi pappi.
    
    »Niin minäkin luulen», sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät
    hänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa
    väkättämään.
    
    »Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?»
    
    »Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja
    tottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen»,
    vakuutti sairas.
    
    Nyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi
    aristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän
    selitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi
    voinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää,
    niinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen
    tehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan
    kadotukseen uppoamaisillaan.
    
    »En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista
    antamaan», sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.
    
    »Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne,
    teidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa
    totuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä
    en anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos
    toisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen»,
    puhui pappi ja meni tiehensä.
    
    Tuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös,
    puki vaatteet päällensä ja sanoi: »Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne
    käskenyt, jos tuon olisin tiennyt.» Siinä paikassa parani ukko aivan
    terveeksi!
    
    Hän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt,
    kun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen
    pahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän
    pääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin
    synnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten
    läpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.
    
    »Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa
    nyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!»
    
    
    
    
    Seitsemäs luku.
    
    SUSIVOUTI.
    
    
    Minä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että
    minussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti
    olla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan
    Hannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä
    aikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän
    joutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään
    minkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan
    maksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän
    tahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja
    vieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä
    syy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin
    matkaliitto.
    
    Minä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona
    käymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme
    hyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja
    mielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten
    saattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet
    minulle niin hyvät.
    
    Kun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti.
    He puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle,
    hakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle
    esittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä
    tahdoin saada rahaa kokoon.
    
    Maija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme
    kumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut
    kummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli
    yhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin
    jonkunmoiseen puheen alkuun.
    
    »Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?» kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen
    samassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä
    mikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.
    
    »Minäkö? -- Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. -- Miksi sitä
    kysyt? -- Milloinkas itse aiot miehelään mennä?» änkytin hänelle
    vastaukseksi.
    
    »Silloin kun sinäkin nait», sanoi Maija jo paljon levollisempana.
    
    »No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun
    miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.
    
    »Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija
    rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi
    tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.
    
    Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan
    tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa
    semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin
    hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut
    antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla
    semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon
    vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla
    ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.
    
    Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä
    olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties
    toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa
    jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus
    yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta
    pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.
    
    »Niinkö sanot, Maija? -- Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein
    hätäyksissäni.
    
    »Minkätähden ei?»
    
    »Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi?
    Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on
    aivan mahdoton», koin minä kierrellä.
    
    »Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä
    suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan»,
    selitti Maija.
    
    »Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä
    ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle
    hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti
    silmiini. Maija raukka!
    
    Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni,
    etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo
    sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme
    olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin
    luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään
    on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli
    tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon
    ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken
    Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle
    sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan
    valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä
    kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.
    
    Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta,
    mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se
    ennen pitkää tietona ympäri kylää. -- Tipakka-Maija sai heti pahan
    reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä
    vastaus hänen naimapuuhiinsa.
    
    Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä,
    matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa
    sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui
    ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin
    hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja
    paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään,
    vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.
    
    Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon
    luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä
    keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet
    tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle
    tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se
    tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin
    konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat
    kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla
    paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin
    puutarhan järveen päin olevalle vierulle.
    
    Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet
    arvostelivat meitä.
    
    »Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja
    ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.
    
    »Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.
    
    »Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi
    kolmas.
    
    »Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.
    
    »Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä
    saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa,
    ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä
    kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.
    
    Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin
    pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan
    loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon
    muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset
    saattavat olla niin ilkeitä.
    
    Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme
    siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja
    työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä,
    että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä
    sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon
    lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään
    kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä
    matkavarat olivat loppuun kuluneet.
    
    Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä
    enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.
    
    Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon
    kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä
    ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.
    
    Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen
    peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki
    hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja
    rehellisyydelläni heidän suosioonsa.
    
    Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani
    rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin
    kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja
    viedä perikatoon. -- Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai
    olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet,
    heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen?
    Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot
    unissakin annetut varoitukset minulle.
    
    No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin
    tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että
    niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja
    koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä,
    mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita
    resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja
    kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään
    minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin
    kysellä niiden merkitystä.
    
    »Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla
    ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.
    
    »Puiden vesoja sidelty! -- Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi
    isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten,
    että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.
    
    »Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin
    minä.
    
    »Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.
    
    »Mihin ne ovat tarpeellisia?» kiilasin yhä.
    
    »Ne ovat sutten pelättimiä ne», selitti isäntä jo avonaisemmin.
    
    »Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?»
    
    »Susivouti.»
    
    »Oikea virallinen susivoutiko?»
    
    »Ei. -- Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.»
    
    »Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?»
    
    »Ei, mutta että sudet pelkäisivät.»
    
    »Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?»
    
    »Noita susivoudin laitoksia.»
    
    »Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?»
    
    »Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.»
    
    »Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että
    sudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?»
    
    »Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea
    susivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen
    saapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä
    haaskaamaan», selitti isäntä toimessaan.
    
    »Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?»
    
    »Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.»
    
    »Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?»
    
    »Pelkäävät.»
    
    »Mistä sen tietää?»
    
    »Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan
    laitumilla.»
    
    »Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia
    olisi olemassakaan?»
    
    »Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.»
    
    »Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?»
    
    »On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.»
    
    »Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?»
    
    »Ei; mitäs mahdotonta.»
    
    »No, mitenkäs sitten?»
    
    »Hänelle maksetaan kapat.»
    
    »Kapat! Jyväkapatko?»
    
    »Niin.»
    
    »Joka talosta koko piiristään?»
    
    »Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.»
    
    »Hän on sitten rikas?»
    
    »Eipä niinkään.»
    
    »Mihin se hyvyys sitten joutuu?»
    
    »Hän on juoppo.»
    
    »Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?»
    
    »Hän kostaisi.»
    
    »Miten?»
    
    »Hän syöttäisi karjan susilla.»
    
    »Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole
    olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet
    karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle
    asti?»
    
    »Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä
    tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.
    
    Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin
    hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli
    jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.
    
    Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni.
    Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja
    etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata
    ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin
    solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä
    isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että
    jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo
    mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi,
    jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen
    raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken
    voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.
    
    Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin
    niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset
    läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli
    hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku;
    oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli
    niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että
    koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen,
    arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja
    umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja
    salaperäisesti.
    
    »Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut
    korkeimmallensa.
    
    »Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut
    päätänsäkään kääntämättä.
    
    »Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.
    
    »Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot
    palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.
    
    »Mitä tuo nyt oli?» kysyin.
    
    »Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän,
    pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää
    likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen
    ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. -- Luultavasti ei
    minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.
    
    Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti
    hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta
    mennessään.
    
    »Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.
    
    Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon
    toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.
    
    »Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla,
    ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies
    sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.
    
    »Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein
    mieliharmissani.
    
    »Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»
    
    »Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti
    teillä on», vastasin.
    
    »Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan
    kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan
    katseen.
    
    Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä
    asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena
    pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran
    saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena
    miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä,
    mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla
    mitään arvoa. -- Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun
    vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että
    näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.
    
    Siihen loppui susivoudin juttu.
    
    Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää
    velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli
    hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi
    mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin
    hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään
    ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla
    oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut
    yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän
    muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä
    sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En
    ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt
    olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli
    tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että
    kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.
    
    Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia
    rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin
    kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja
    väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa
    vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella
    niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää,
    kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita
    minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla
    suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään
    kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia
    kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua
    haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli
    loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he
    miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän
    hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille
    nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.
    
    Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin
    Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen
    kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen
    rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon,
    ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla
    nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty
    koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin
    hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi
    vaihtajaa. -- Nyt oli hän varsin ahkerana.
    
    »Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.
    
    »En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.
    
    »Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän,
    vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.
    
    »Onko tuo paras kelloistanne?»
    
    »On, paras se on.»
    
    »Mitä sorttia se on?»
    
    »Engliska, parasta sorttia engliska.»
    
    Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla,
    parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut
    ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen,
    varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä
    mieleni.
    
    »Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.
    
    »Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta
    mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en
    saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön»,
    sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti
    ympärillensä.
    
    Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies
    minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa
    kellonkauppaa tekemään.
    
    »Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.
    
    »Olisin minä tällä jo _muilta_ saanut viisitoista ruplaa, mutta
    _sinulle_ myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»
    
    »Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»
    
    »En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»
    
    »Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä
    pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas
    muutoin?
    
    »Älä häntä nyt mene -- mietitään», sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan
    hiljaa mutisten itsekseen. »No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on
    monien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään
    kauppa.»
    
    Minä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin
    minä kellopoika.
    
    Tuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt
    olin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan -- viidentoista ruplan
    kellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista
    intoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli
    ilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan
    kello lakkarissa ja Kosken Liisu -- sydämessä.
    
    
    
    
    Kahdeksas luku.
    
    MUUTOKSIA.
    
    
    Oi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi
    silläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa
    kaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat
    kuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin,
    hänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus -- ijankaikkisuus ja
    sentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän
    huomioon otettavat.
    
    Kun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö
    kohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen
    luurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä
    elottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa
    tapahtunut.
    
    Voi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme
    hyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat
    sydämemme äkillisiä tunteitaan.
    
    »Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua.
    Olipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua
    ymmärrät -- nyt on niin hyvä olla», puhkesi Mauno viimein katkonaisesti
    puhumaan.
    
    Siinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat
    entistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä
    väärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää
    juoksevina ja voimattomina.
    
    »Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä», voin minä vihdoin lausua,
    
    »Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä
    kuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset
    sanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa», sanoi Mauno.
    
    »Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja;
    minuakin he ovat usein sanoneet rumaksi», koin hänelle sanoa
    lohdutellen.
    
    »Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän»,
    sanoi Mauno.
    
    »Minun mielestäni», vastasin minä, »ei ihmisten sopisi päättää mitään
    omasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto
    on Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun
    heittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan
    kevytmielisten ihmisten arvostelut.»
    
    »Kyllähän se niinkin on -- onhan se niinkin; sinä koet aina minua
    lohduttaa -- sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen
    horrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.
    
    Kovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni
    makaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei
    voinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana
    silmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat
    välillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt
    Mauno minusta.
    
    »Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan
    yhdessä-olon aikaa -- älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet
    niin hyvä», sanoi Mauno toinnuttuaan.
    
    Minä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen
    hoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja
    alituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin
    ja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä
    rupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.
    
    »Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet
    minulle», sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli
    kovin uupunut noiden tointen aikana.
    
    Minä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan
    hoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle
    suunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa,
    milloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.
    
    »Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä
    mielellään taivaaseen?» kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän
    voivuksissa olemisensa perästä.
    
    »Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa», koin hänelle sanoa,
    vaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.
    
    »Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?» kysyi hän
    taasen.
    
    »Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että
    uskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi»,
    selitin hänelle kykyni mukaan.
    
    »Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan», sanoi
    hän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.
    
    Mauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja
    suonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli,
    samassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.
    
    Vihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin.
    Hänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut
    niitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi
    niistä loistanut.
    
    »Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!» sanoi hän vihdoin. »Käske isä ja
    äiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä
    Jumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei
    sanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin
    kaltaiseksi.» Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.
    
    Minä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon
    vanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme
    heti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä
    leuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei
    hän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän
    kuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.
    
    »Hyvästi, isä ja äiti! -- Minä menen taivaaseen. -- Kiitos kaikesta!»
    sanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.
    
    »Kiitos, Sakeus! -- ainoa ystäväni. -- -- Si-nä et ole kos -- kos-kaan
    minua sorta -- nut -- sinä o-let ol-lut hy...», yritti hän sitten
    minulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä
    kiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti
    taaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku
    korahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.
    
    Siinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli
    pyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin
    raiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään
    yhtään valtaa.
    
    Kauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet
    sanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi
    meidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.
    
    Voi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja
    leikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän
    ymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta
    kaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin
    ilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.
    
    Kun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä
    ystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt
    yrittänyt puolellakaan sanalla.
    
    Paljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat
    vanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun
    vanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli
    tullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon
    puoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin
    niin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin
    onnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän
    on kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon
    pois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.
    
    Maija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä
    kutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän
    suloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän
    puhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja
    silmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki
    semmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän
    olisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän
    viimeisen toivonsa.
    
    
    
    
    Yhdeksäs luku.
    
    VAIMONOTTO.
    
    
    Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja
    oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka
    nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui
    seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille,
    vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten
    lähdin astelemaan morsiameni luokse.
    
    Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka
    avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut
    vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa
    tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi
    aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja
    vilpittömässä elämänkumppanissa.
    
    Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä
    kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni,
    vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä
    hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin
    kelloni hänelle suurella pontevuudella.
    
    »Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi
    saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.
    
    »No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä
    ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.
    
    »Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi
    taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään
    korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.
    
    Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan
    sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä
    huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en
    ollut vähääkään ajatellut.
    
    Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt
    sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan
    sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla
    sinänsä.»
    
    Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin,
    että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota
    asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä
    kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä
    olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin
    hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta
    tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.
    
    Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti
    ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan
    jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme
    vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme
    rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.
    
    Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään,
    jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.
    
    Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli
    pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni
    esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se,
    hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten
    lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin
    pönäkkänä tupaan.
    
    Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli
    siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi».
    Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen
    hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen,
    jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin
    kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen
    pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja
    kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän
    oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa
    kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä,
    tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät
    paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi
    huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt
    kelloni ikäänkuin kruunatuksi.
    
    »Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja
    ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello
    sinulla on?»
    
    »Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni
    esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi,
    mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.
    
    Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella
    arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä
    kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.
    
    »Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja
    silmiään pois kellosta.
    
    »Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja
    kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko
    alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.
    
    »Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua
    tuimasti silmiin.
    
    »No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa
    hämmästyksessäni.
    
    »Saksalainen.»
    
    »Saksalainenko, kuinka?»
    
    »Niin, ja huonointa sorttia sekin.»
    
    »Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»
    
    »Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»
    
    »Eheäkään -- no mutta käveleehän se.»
    
    »Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei
    rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla
    juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja
    raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä
    kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.
    
    »Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä
    minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.
    
    »Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.
    
    »Kymmenen ruplaa! Ha -- ha -- ha -- haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko
    rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.
    
    »Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä
    päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.
    
    Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain
    selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi
    minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla
    ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni
    oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.
    
    En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun
    käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin
    mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka
    tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.
    
    Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että
    morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni
    vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän
    kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon
    hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten
    asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.
    
    »No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun
    tulin hänen luokseen.
    
    »Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.
    
    »Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»
    
    »Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen
    saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle
    avosydämisesti ja pelollani.
    
    »Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»
    
    »Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin
    sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.
    
    »Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko
    kelloa ostanutkaan?» kysyi hän melkein kovasti.
    
    »Oi, älä puhu -- älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon
    sen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää»,
    pyytelin häntä.
    
    »Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? -- niinkö?
    Kuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun,
    vaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja
    uskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä
    perustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen
    tapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu
    rikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon», sanoi hän
    avosydämisesti.
    
    Tuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja
    kiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka
    jalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon
    syvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä
    hän toivoi minusta niin paljon.
    
    Kyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan
    luonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään
    järkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä;
    sydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja
    vilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin
    olivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä,
    eikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat
    lapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme
    ilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua
    saattaneemme?
    
    Tuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin
    että me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.
    
    Mutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun
    puoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella
    kokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman
    vuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa,
    istuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi
    hän vaan sävyisästi:
    
    »Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään
    lykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.»
    
    Kun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa
    semmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein
    kauhistuin niitä kuullessani. »Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan
    kuin tämä käsi liikkuu», sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä
    olisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.
    
    Kaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja
    ajan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.
    
    Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös
    eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä
    uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja
    kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena
    silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja
    varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.
    
    Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä
    kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen,
    turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän
    yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa,
    vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään
    saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta
    markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai.
    Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin
    tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin
    ylpeä.
    
    Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä
    oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan;
    hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa
    vetoja voittamalla -- miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin
    tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta
    kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa
    kaksikymmentä.
    
    Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen
    puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin
    ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori
    laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan
    hinnasta.
    
    Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään
    kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin
    taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa
    luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen
    asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.
    
    Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja
    tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän
    oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi
    vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän
    luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.
    
    Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli
    kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo
    aikoja sitten laannut ryyppimästä.
    
    Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain
    pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen
    ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi
    se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia
    parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on
    kelvoton mies.
    
    »Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä
    teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti
    juoruämmille, ja se auttoikin.
    
    Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se
    kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä
    hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.
    
    Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden
    rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän
    takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi
    rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme
    Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.
    
    Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin
    asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen.
    Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai
    toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin
    kahtia.
    
    Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä
    kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun,
    eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin
    toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei
    joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan
    korkeimmalleen.
    
    Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.
    
    »Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin
    sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle.
    Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja
    samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin
    olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa
    hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut
    olevan kuokkatyötä.
    
    Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa
    vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa
    ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.
    
    Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi
    Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja
    niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden
    mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut
    kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja
    kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä
    kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja --
    köyhyys oli taas kaukana.
    
    »Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin
    meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.
    
    
    
    
    Kymmenes luku.
    
    OUTOJA UUTISIA.
    
    
    Yht'äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä,
    toisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja
    pian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon
    valtaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että
    päiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.
    
    Todistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna
    eräs heitä koskeva tapaus.
    
    Eräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin
    vankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki
    sinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa
    lakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht'äkkiä tulla
    pöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen
    kumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat,
    sieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos.
    Tuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki
    ennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa.
    Tuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa,
    paremmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot
    olivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.
    
    Aamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa,
    mutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.
    
    Heitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se
    ei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä
    tahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan
    tavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli
    tarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle
    päin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.
    
    Olipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus.
    Muudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht'äkkiä
    töytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka
    säikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.
    
    »Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee», sanoo joku
    miehistä.
    
    Nyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia,
    rahoja, hopeita ja muuta semmoista.
    
    Vaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä
    kuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä
    semmoisista asioista.
    
    »En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään»,
    sanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.
    
    »No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka
    omatunto», sanoivat he akalle.
    
    Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä
    lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt
    olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle
    viisitoista ruplaa rahaa.
    
    »Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon
    rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?»
    sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.
    
    »Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet,
    jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat», sanoi mies, ja sitten he
    päästivät hänet menemään.
    
    Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa
    viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti,
    mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet
    nuot mainiot Vintturin veljekset.
    
    Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta
    meidänkin pitäjään kanssa.
    
    Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä
    ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat
    toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla
    vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat,
    joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta.
    Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin
    kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli
    semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada;
    mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.
    
    Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen
    hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona
    syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin
    ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden
    ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla
    kadonneet kuin tuhka tuuleen.
    
    Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät
    kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä
    ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä
    kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: »On viety
    tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!»
    
    Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään
    varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä
    halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti
    sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin
    erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen
    teljoon oli kirjoitettu: »Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me
    palatessamme maksamme. -- Vintturit.»
    
    Siitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.
    
    Talo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta.
    Koska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he
    tarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja
    mentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla
    aseilla sekä suurella -- suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka
    hän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku
    lapset. -- Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin
    hallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä
    muutoin kiinni saataisi.
    
    Ensimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit
    vartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki
    olivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän
    nukkui heti ja kuorsasi kovasti.
    
    Eipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän
    nuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti
    huomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin
    kuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan
    kuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että
    kuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle
    ja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi
    ja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan
    oikean avaimen.
    
    Yksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan
    akkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille
    jäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko
    aitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat
    kiinni.
    
    Mutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut
    aittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes
    laukaistakaan.
    
    Tuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan
    rosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat
    panneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin
    kauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.
    
    Vihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä
    rohkaistuneena kaksi muuta.
    
    »Täälläkös te sen vietävät nyt olette?» ärjäsi edellinen ja niin he
    töytäsivät kohti.
    
    Vaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia
    kohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa
    ryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja
    ryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti
    nyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa
    töytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista
    vauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa
    hoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään
    alkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista,
    että tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä
    jälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja
    rosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo
    kerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa
    niin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin
    heittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä
    heillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen
    pälkähästä, kuten monasti ennenkin.
    
    Kiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja
    aamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä
    tavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden
    muassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon
    muuta varastettua tavaraa.
    
    Kun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he
    pakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein
    oli, sen osoittavat tulevat tapaukset.
    
    Vanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki
    saatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia
    markkoja takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja
    eli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana
    apuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka
    oli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua
    vastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi
    sormin selittää hänelle kaikki asiat.
    
    Muutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin
    muutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka
    Maija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin
    pahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää
    maltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti
    vuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki
    hänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää
    miestä sisään.
    
    »Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä
    ihmisten huoneeseen?» sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita
    kiinteästi silmiin.
    
    »Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena
    rahasi taikka henkesi», ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan
    melkein paljasta rintaa kohden.
    
    Mykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa
    tehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi;
    mutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois
    silmiltänsä. »Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että
    aiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?» sanoi Maija toinnuttuaan ja
    katsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.
    
    »Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee
    se pian, sillä aika on tärkki», sanoi joku rosvoista.
    
    Sillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän
    koki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten,
    niinkuin mykkien on tapa.
    
    »Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää
    kiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme», sanoi kolhittu
    rosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun
    pohjalla.
    
    »Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla
    varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä
    pian saan asettumaan», sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja
    viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa
    silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti.
    Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.
    
    »Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! -- --
    Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi», sanoi yksi heistä ja
    häristeli taas aseellaan Maijaa.
    
    »Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla», sanoi Maija
    kylmäkiskoisesti.
    
    »Mutta jos sinä valehtelet», sanoi yksi rosvo.
    
    »Minä en valehtele», vakuutti Maija.
    
    »Missä paikassa ne siellä ovat?»
    
    »Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni»,
    selitti Maija vakavasti.
    
    »Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten
    nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi,
    niin silloin -- --» uhkaili yksi heistä.
    
    »Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä
    liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet», selitti Maija yhtä
    kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.
    
    Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja
    levollisena, hän ei vilpistellyt.
    
    »Koetetaanpa», sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään,
    johon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi
    heistä laskeusi kellariin.
    
    Todellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli
    sanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen
    alla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin
    kun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka
    eivät sitä kenellekään ilmoittaneet.
    
    Kellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se
    vaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion
    lohkare.
    
    Nyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta
    Maijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.
    
    Kutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät
    lattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.
    
    Tuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa
    tuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun
    kiinni. -- Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli
    varustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi
    luukun kiinni, löi hän haan säppiin.
    
    Tuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten,
    mutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset
    raksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää
    Tipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun
    vaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen
    heti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä
    voisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. -- Turha sekin;
    kaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin
    kirkkaasti.
    
    Maija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi
    heti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen
    jyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti
    Maija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.
    
    Piukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi.
    Illalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka
    kehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi
    ollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin
    kissa hiiren.
    
    Olimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin;
    minä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.
    
    »Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa», sanoi Hanno. »Joudu
    veikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!»
    
    Unen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin
    kalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla
    varustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen
    ja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen
    hänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni.
    Hänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista
    rohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.
    
    Kun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden.
    Siellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti
    molisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi
    vaarallista asemaa.
    
    Huomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä,
    ja minä rupesin hänen virkaansa.
    
    »Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä
    saattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin.
    Täytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin
    luukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.
    
    »Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon
    sievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten
    ensin linnut häkkiin», puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut
    vaan joku rotan pyydys koettavana.
    
    Kylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja
    Saku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.
    
    Kuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin
    hiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt
    avaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen
    kuin olisi mennyt pitopöytään.
    
    »Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!»
    komensi Hanno, avaten luukun.
    
    Samassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno
    tarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi.
    Piukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi
    yksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko
    lensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta
    liikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki.
    Samassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija
    rosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka
    voro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo
    kumoon.
    
    Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään
    kenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei
    hän pääsisi karkuun.
    
    Saku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas
    puupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä
    seurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi
    vahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä
    uskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin
    häntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla
    ladatulla pyssyllä.
    
    Nyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli
    toisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja
    köytetyksi varalla olevilla nuorilla.
    
    Sillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun
    me olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä,
    voimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin
    väsyttänyt.
    
    »Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi
    vaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin,
    kukaties päivällä saat sitten paremmatkin», puheli Hanno saaliillensa,
    samassa vääntäen hänen käsiänsä esille. -- Pian oli hänkin köytetty.
    
    »Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne
    kamarissa pienessä seinäkaapissa ovat», puhkesi Maija nyt ilosta
    puhumaan.
    
    »Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!» tokaisi nyt Hanno.
    »Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi
    haukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä
    sinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.»
    
    Piukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä
    selvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän
    viime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!
    
    Kun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin
    kovasti rautoihin, kuin vaan voi.
    
    Heidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa
    päästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä,
    annettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät
    palkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin,
    kumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän:
    »Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina;
    ottakoon Maija rahat.»
    
    Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: »Saku ne
    paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä
    panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin
    kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.»
    
    Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.
    
    
    
    
    Yhdestoista luku.
    
    UUSIA TUTTAVIA.
    
    
    Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään
    kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista.
    Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun
    käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin,
    kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin
    ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin.
    Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä
    syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta
    olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne
    oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi
    kirkastamista.
    
    Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta
    kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja
    ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi
    paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä
    selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä
    sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein
    ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että
    niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa
    omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja
    päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan,
    että hekin ovat ihmisiä.
    
    Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin
    sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä
    ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin
    kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan,
    jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu
    paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää
    oikeaan paikkaansa.
    
    Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa
    postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi
    roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia
    kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä
    kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se
    oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin
    vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa
    täyttämisestä.
    
    Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin
    asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki
    tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras
    on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä
    kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen
    leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä
    vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta
    julkaisi.
    
    Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan
    säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä,
    että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja
    suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet,
    mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut
    postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi
    siihen.
    
    Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra
    postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys,
    vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat
    oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme
    suurelta.
    
    Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin
    muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa
    hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi
    siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä
    hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin
    uudestaan.
    
    Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin
    toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin
    oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo
    oppikurssinsa läpikäyneet.
    
    Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:
    
         Tuntematon tuttavani!
    
         Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä
         eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja
         tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta
         hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin
         monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii
         ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta
         voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet
         siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä;
         tuota olen minä jo useasti saanut kokea.
    
         Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni
         haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne
         persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Minä ja muut: Sakeus Pyöriän kokemuksia
    
    Author: Pietari Päivärinta
    
    
            
    Release date: March 29, 2014 [eBook #45257]
                    Most recently updated: October 24, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45257
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #45257. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 45257
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-21
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.