← catalogue

Susikoira

by Jack London · Finnish · Gutenberg #45197 · 412,270 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Susikoira
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Susikoira

Author: Jack London

Translator: Toivo Wallenius


        
Release date: March 24, 2014 [eBook #45197]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45197

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSIKOIRA ***

SUSIKOIRA

Kirj.

Jack London


Suom. ["Whitefang"] Toivo Wallenius



Otava, Helsinki, 1918.



SISÄLLYS:

1. Saaliin jäljissä.
2. Naarassusi.
3. Nälkähuuto.
4. Taistelu.
5. Luola.
6. Harmaa pentu.
7. Maailman seinä.
8. Erämaan laki.
9. Tulen luojat.
10. Orjuudessa.
11. Hylkiö.
12. Jumalien jäljillä.
13. Sopimus.
14. Nälänhätä.
15. Heimonsa vihollinen.
16. Hullu jumala.
17. Vihan valta.
18. Kuoleman kourissa.
19. Hurjimus.
20. Rakkauden valta.
21. Pitkällä matkalla.
22. Etelässä.
23. Jumalan kotona.
24. Viisas susi.
25. Siunattu susi.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Saaliin jäljissä.


Jäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa
kuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen
huurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja
turmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli
niin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa.
Ilmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista,
joka on alakuloisuuttakin hirveämpää, -- naurua, joka oli ilotonta
kuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli
järkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön
ikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. --
Sellainen oli tämä erämaa -- villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.

Mutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin
jäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria.
Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka
laskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli
nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne
kiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta
koivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli
väännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi
aallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja
kapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä -- huopapeitteitä,
kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa
viepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.

Koirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä
ponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka
ponnistukset olivat päättyneet, -- mies, jonka erämaa oli voittanut ja
iskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva
kamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä
elämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se
jäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan
ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja
hurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä -- ihmistä,
joka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä,
että kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.

Mutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta
molemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona
heillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket
ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei
kasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta,
kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain
aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä,
jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki,
suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita,
kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton
kuin avaruuden pohjattomat syvänteet.

He matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin
ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä
melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän
veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän
tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman
mielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun
rypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja
sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja
pieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon
oveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden
luonnonvoimain kisailua.

Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo
alkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se
kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään
kohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen
sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun
sielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista
vimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes
kohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen
tuon kapean, pitkän laatikon ylitse.

Kajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin
veitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului
takaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat
kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja
toisen huudon vasemmalta puolen.

"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill", sano etumainen mies.

Hänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati
häneltä ilmeistä ponnistusta.

"Liha on vähissä", vastasi hänen toverinsa. "En ole päiväkausiin nähnyt
jäniksen merkkiäkään."

Sen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa
tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.

Pimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan
kuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai
olla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet
susikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet
ensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.

"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä",
huomautti Bill.

Henry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua
jääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli
jälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.

"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa", virkkoi hän.
"Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo
koirat."

Bill pudisti päätään. "No, enpä juuri tiedä", virkkoi hän.

Toveri katsahti häneen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut
sinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita", huomautti hän.

"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. "Satuitko
huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?"

"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän", myönsi Henry.

"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?"

"Kuusi."

"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat
suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa.
Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry,
kaloja oli yksi liian vähän."

"Laskit väärin."

"Meillä on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi
kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein
sillekin kalan."

"Meillä on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.

"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria,
mutta seitsemän sai kalansa kukin."

Henry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen
koirat.

"Kuusi niitä on nyt", hän sanoi.

"Näin yhden juoksevan tiehensä", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti.
"Näin seitsemän."

Henry katsoi häneen säälien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun
tämä retki kerran päättyy."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Bill.

"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja
että sinä rupeat näkemään näkyjä."

"Sitä minäkin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun näin
sen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen
jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat
vieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle."

Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa
syötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän
pyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:

"Taidat sitten ajatella, että se oli --"

Hänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti
pimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti
lauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: "-- yksi noista?"

Bill nyökkäsi. "Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sitä kuin
mitään muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ärhentelivät?"

Kajahti huuto toisensa jälkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius
oli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja
koirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelmään ja niin lähelle
nuotiota, että kuumuus kärvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen
enemmän puita, ennenkuin sytytti piippunsa.

"Taidatpa olla hiukan allapäin", sanoi Henry.

"Henry" ... Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin
jatkoi. "Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie,
onnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla."

Hän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon,
jolla he istuivat.

"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos
saamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse
kimppuun."

"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten
hänellä", puuttui Henry puolestaan puheeseen. "Ei sinulla eikä minulla
juuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin."

"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen,
joka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole
tarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä -- että lähteekin
tallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä -- sitä minä en
juuri käsitä."

"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan",
myönsi Henry.

Bill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan
hän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä
kaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään
muotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry
osoitti päällään toiseen pariin -- ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä
ympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku
silmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.

Koirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon
valtaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten
jalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja
ulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä
ilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana
hetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen
paikoilleen, kun koirat tyyntyivät.

"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita."

Bill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään
turkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista
koonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa
pauloja.

"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?" hän kysyi.

"Kolme", kuului vastaus. "Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille
kirotuille näyttäisin, kuka käski!"

Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi
sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.

"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on
ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten
olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani
en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että
tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä
lieden ääressä korttia pelaten -- niin, sitä juuri toivon."

Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen
vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:

"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se
tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."

"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä
ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet
huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa -- se sinut saa
tuollaisia miettimään."

Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla.
Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin
ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin
tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran
hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta
varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon
enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi
kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja
katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.

"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"

Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt
vaivaa?"

"Ei mikään", kuului vastaus, -- "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin
ne juuri."

Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli
kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.

Aamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille.
Päivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja
Henry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon
vaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.

"Kuules, Henry", kysyi hän äkkiä, "kuinka monta koiraa sanoitkaan
meillä olevan?"

"Kuusi."

"Erehdyit", julisti Bill voitonriemuisena.

"No, seitsemänkö taas?" kysyi Henry.

"Ei, viisi; yksi on poissa."

"Helvetti!" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria
laskemaan. "Olet oikeassa, Bill", hän lopetti. "Makkara on
tipotiessään."

"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta."

"Ei ollenkaan", arveli Henry. "Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa,
että se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!"

"Makkara oli aina typerä koira", sanoi Bill.

"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi
itsemurhan tuolla tapaa." Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä,
joka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. "Eipä vaan
yksikään noista toisista tekisi niin", hän päätteli.

"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä", myönsi Bill.
"Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista."

Tällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa -- ja moni
toinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin
hautapuheeseen.




TOINEN LUKU.

Naarassusi.


Syötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet
käänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin
pimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen
ja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello
yhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni
ruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui
auringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni
nopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin
sekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.

Pimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa
kajahtelevat ajohuudot lähemmäksi -- niin lähelle, että ne useamman
kuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne
hetkellisen pakokauhun valtaan.

Kun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat
jälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:

"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja
jättäisivät meidät rauhaan."

"Tämä käy hirveästi hermoille", myönsi Henrykin puolestaan.

Enempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.

Henry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli
iskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi
ärähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon
katoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan
koirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona,
toisessa kädessään tukeva sauva, toisessa pyrstöpuoli auringossa
kuivattua lohta.

"Puolet se sai", hän selitti, "mutta minä iskin sitä samalla. Kuulitko
sen ulvahtavan?"

"Minkä näköinen se oli?" kysyi Henry.

"En voinut nähdä. Mutta sillä oli neljä jalkaa ja suu ja turkki ja
koiralta se näytti."

"Lienee varmaankin kesy susi."

"Saamarin kesy sen täytyy olla, kun tulee tänne ruoka-aikaan ja ottaa
viipaleen kalaa."

Kun ateria sinä iltana oli päättynyt ja he istuivat arkulla piippujaan
imeskellen, siirtyi kiiluva siimakehä lähemmäksi kuin milloinkaan
ennen.

"Kunpa ne keksisivät parven hirviä tai muuta sellaista ja jättäisivät
meidät rauhaan", virkkoi Bill.

Henry murahti äänellä, joka ei ollut aivan myötätuntoinen, ja
neljännestunnin verran he istuivat ääneti, Henry tuijottaen tuleen ja
Bill siimakehään, joka kiilui pimeässä ihan nuotion valopiirin
ulkopuolella.

"Toivonpa, että juuri nyt marssittaisiin M'Gurryyn", alkoi Bill
uudelleen.

"Herkeä nyt jo toivomasta ja koikkumasta", ärähti Henry vihaisena.
"Vatsasi on epäkunnossa. Se sinua vaivaa. Niele lusikallinen soodaa,
niin paranet ja käyt hauskemmaksi."

Aamulla Henry heräsi ankaraan sadatteluun, joka kaikui Billin suusta.
Hän kohoutui kyynärpäänsä varaan ja huomasi toverinsa seisovan koirien
keskellä uudelleen rakennetun nuotion ääressä, kädet kiroukseen
kohotettuina, kasvot vimman vääntäminä.

"Hei!" huusi Henry. "Mikäs nyt on?"

"Sammakko on tipotiessään", kuului vastaus.

"Eikö mitä."

"Onpa niinkin."

Henry hypähti vaippojen alta ja riensi koirien luo. Hän laski ne
tarkoin ja yhtyi sitten kumppaninsa kanssa kiroilemaan erämaan mahteja,
jotka olivat riistäneet heiltä jo toisen koiran.

"Sammakko oli parven väkevin koira", lausui Bill lopuksi.

"Eikä se myöskään ollut mikään typerä koira", lisäsi Henry.

Ja niin syntyi toinen hautauspuhe kahden päivän kuluessa.

Aamiainen syötiin apein mielin, ja neljä jäljelläolevaa koiraa
valjastettiin reen eteen. Päivä toistui samanlaisena kuin varemmin
kuluneetkin. Miehet painalsivat puhumatta halki jäätyneen maan.
Hiljaisuutta rikkoivat vain ahdistajain äänet, kun ne näkymättöminä
seurasivat heidän jäljissään. Pimeän tullessa iltapäivällä äänet
kajahtivat lähempää, kun ahdistajat tapansa mukaan supistavat piiriään;
ja koirat kiihtyivät ja pelkäsivät ja heittäytyivät pakokauhun valtaan,
sotkien vetonuoransa ja puolestaan masentaen molempien miesten mieltä.

"Kas niin, se on teille parahiksi, senkin pässinpäät" virkkoi Bill sinä
iltana tyytyväisenä, nousten pystyyn työnsä päätettyään.

Henry lähti katsomaan kesken keittohommiaan. Toveri ei ollut tyytynyt
vain sitomaan koiria, vaan oli sitonut ne intiaanien tapaan kepeillä.
Kunkin koiran kaulaan hän oli kiinnittänyt nahkahihnan. Tähän, ja niin
lähelle niskaa, ettei eläin ulottunut siihen hampaillaan, hän oli
sitonut neljän, viiden jalan pituisen vahvan kepin. Kepin toinen pää
taasen oli nahkahihnalla kiinnitetty maahan pistettyyn paaluun. Koiran
oli mahdotonta kalvaa poikki nahkaa omasta päästään keppiä. Ja keppi
taas esti sitä pääsemästä käsiksi toista päätä pitelevään hihnaan.
Henry nyökkäsi hyväksyvästi.

"Se on ainoa paula, joka pidättää Korvapuolen", sanoi hän. "Se voi
kalvaa nahan poikki yhtä puhtaasti kuin veitsellä vetäen ja melkein
puoleksi niin nopeasti. Nyt ne ovat kaikki huomisaamuna saapuvilla ja
eheinä."

"No, senpä takaan", vakuutti Bill. "Jos joku niistä on kateissa, niin
lähden liikkeelle kahvitta."

"Ne tietävät, ettei meillä ole varaa ruveta tappamaan", huomautti Henry
maata pannessaan, viitaten kiiluvaan kehään, joka saartoi heidät. "Jos
voisimme laskea niihin pari luotia, niin kyllä arvomme nousisi. Ne
tulevat joka ilta lähemmäksi. Siirrä silmäsi tulen puolelta ja katso
tarkasti -- tuonne! Näitkö sitä?"

Jonkun aikaa molemmat miehet huvittelivat tarkastelemalla noiden
hämärien olentojen liikehtimistä nuotion valopiirin liepeillä. Kun
tuijotti tiukasti pimeässä palavaan silmäpariin, alkoi vähitellen
erottua eläimen vartalo. Saattoivatpa he toisinaan nähdä näiden
haamujen siirtyvänkin.

Koirien keskeltä kuuluva ääni herätti miesten huomion. Korvapuoli
vingahteli kiihkeästi, hyökäten pimeyttä kohti kepin ulottuman päähän
ja peräytyen tuon tuostakin käydäkseen raivostuneena hampain kepin
kimppuun.

"Katsohan tuota, Bill", kuiskasi Henry.

Muuan koirankaltainen eläin liukui salakähmäisin liikkein kylki edellä
täyteen tulen valoon. Se liikkui puolittain epäillen, puolittain
rohkeana, tarkastellen varovaisesti miehiä ja kiinnittäen samalla
huomionsa koiraan. Korvapuoli työntyi tunkeilijaa kohti niin pitkälle,
kuin keppi salli, ja vinkui intohimoisesti.

"Tuo typerä Korvapuoli ei näytä säikkyvän pahasti", virkkoi Bill
matalalla äänellä.

"Se on naarassusi", kuiskasi Henry takaisin, "ja se selittää Makkaran
ja Sammakon kohtalon. Se on lauman syöttinä. Se houkuttelee koiran
pois, ja sitten toiset hyökkäävät kimppuun ja syövät sen."

"Henry, minä arvelen", julisti Bill.

"Mitä sinä arvelet?"

"Arvelen, että juuri tuota minä kolhaisin sauvalla."

"Sitä ei ole epäilemistäkään", kuului Henryn vastaus.

"Ja sen minä sanon", jatkoi Bill, "että tuo eläin on epäilyttävän ja
hävyttömän ujostelematon leiritulta kohtaan."

"Se tietää varmasti enemmän kuin oman arvonsa tuntevan suden pitäisi
tietää", myönsi Henry. "Susi, joka tietää kyllin tullakseen koirien
joukkoon ruoka-aikoina, on kokenut yhtä ja toista."

"Villanin ukolla oli kerran koira, joka juoksi tiehensä susien mukana",
mietti Bill ääneen. "Enkö muka tietäisi sitä. Minähän ammuin sen
susilaumasta Little Stickin tienoilla, ja Villanin ukko itki kuin
lapsi. Kertoi, ettei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Se oli ollut
koko sen ajan susien seurassa."

"Taisitpa keksiä asian, Bill. Tuo susi on koira, ja se on monet kerrat
syönyt kalaa ihmisen kädestä."

"Ja jos vain pääsen siihen käsiksi, niin tuo koirasusi laitetaan
paistiksi", selitti Bill. "Ei meidän kannata menettää useampia
elukoita."

"Mutta sinulla on vain kolme patruunaa", väitti Henry.

"Odotan, kunnes saan ampua varmasti", kuului vastaus.

Aamulla Henry laittoi nuotion uudelleen kuntoon ja keitti suuruksen
kumppaninsa kuorsauksien säestämänä.

"Sinä nukuit vietävän makeasti", kertoi Henry herättäessään hänet
syömään. "En hennonut ajaa sinua ylös."

Bill alkoi syödä unisena. Hän huomasi kuppinsa olevan tyhjän ja koetti
yltää pannuun. Mutta pannu oli liian etäällä ja Henryn vieressä.

"Kuuleppas, Henry", torui hän lempeästi, "etkö ole unohtanut jotain?"

Henry silmäili ympärilleen erittäin huolellisesti ja pudisti päätään.
Bill ojensi tyhjää kuppia.

"Sinä et saakaan kahvia", ilmoitti Henry.

"Joko se on lopussa?" kysyi Bill levottomana.

"Eikä ole."

"Arveletko, että se on haitaksi vatsalleni?"

"Enkä arvele."

Billin kasvoille lehahti suuttumuksen puna.

"No, mitä hemmettiä tämä sitten oikein merkitsee?" sanoi hän.

"Pukari on tipotiessään", vastasi Henry.

Kiiruhtamatta, kasvoillaan onnettomuuteen alistuvan ilme, Bill käänsi
päätään ja laski istuviltaan koirat.

"Mitenkä se kävi?" kysyi hän apein mielin.

Henry kolisutti hartioitaan. "En tiedä. Ehkä Korvapuoli kalusi sen
irti. Itse se ei olisi voinut sitä tehdä, se on varmaa."

"Senkin kirottu vekara." Bill puhui vakavasti ja verkalleen,
ilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. "Kun ei
voinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi."

"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo
sulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa."
Sellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira.
"Otappas kahvia, Bill."

Mutta Bill pudisti päätään.

"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.

Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen.
Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä
huolikaan."

"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.

Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan
painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.

"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi
Bill matkalle lähdettäessä.

He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka
kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä
oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen
kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja
ponnahti siitä Billin lumikengille.

"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.

Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli
jäljellä, -- keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.

"Söivät sen karvoineen päivineen", selitti Bill. "Keppi on paljas kuin
puhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä.
Hemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa
meidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt."

Henry naurahti uhmaillen. "Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta
olenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä.
Kyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin
nutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani."

"Saamme nähdä, saamme nähdä", mutisi Bill pahaa ennustavasti.

"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn."

"Minä en juuri ole erikoisen innostunut", väitti Bill itsepintaisesti.

"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika", julisti Henry
päättäväisenä. "Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän,
kunhan vain joudutaan M'Gurryyn."

Bill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi
äänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello
yhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi
taivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme
tuntia myöhemmin muuttui yöksi.

Juuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin,
Bill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:

"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä
täällä on nähtävää."

"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla
on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."

"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.

Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein
huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen
toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään
hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.

"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät
meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne
ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä
välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista
osuu matkan varrelle."

"Sinä tarkoitat, että ne _luulevat_ olevansa meistä varmoja",
tokaisi Henry painokkaasti.

Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.

"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene
saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja
Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt
pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja
vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen
sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."

Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi
hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja
pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä
käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se
astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin
seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet
värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.

"Se on naarassusi", vastasi Bill.

Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen
taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä,
joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet
koiraparvesta.

Hetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki
useita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi,
pää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja
sieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi,
aivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan
koiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa
kuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.

Se oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli
kookkaimpia lajiaan.

"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain
kohdalta", aivosteli Henry.

"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta."

"Väri on hiukan omituinen sudelle", huomautti Bill puolestaan. "En ole
koskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein
kanelinkarvaiselta."

Eläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden
turkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi
punertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain
harhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan
selvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota
ei voi selittää tavallisilla värisanoilla.

"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta",
sanoi Bill. "Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä."

"Hei, penu!" hän kutsui. "Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten
lieneekään!"

"Eipä pelkää vähääkään", nauroi Henry.

Bill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin
ei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata,
kuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan
nälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se
olisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.

"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä
kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se
on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme
koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"

Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta.
Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin
pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain
jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.

Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään
ilmaisten.

"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä,
sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää
kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin
tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on
liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun
väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on
Bill."

"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden", muistutti Henry. "Jos
tuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme patruunaa ei merkitse
enempää kuin kolme huutoa helvetissä. Pedot ovat kirotun nälissään, ja
jos ne kerran hyökkäävät, niin ihan varmasti ne sinut tuhoavat, Bill."

He leiriytyivät varhain sinä iltana. Kolme koiraa ei jaksanut vetää
rekeä niin nopeasti eikä niin monta tuntia kuin kuusi, ja niissä alkoi
ilmetä epäämättömiä nääntymisen merkkejä. Ja miehet menivät aikaisin
levolle, kun Bill oli ensin tarkastanut, etteivät koirat ulottuneet
kalvamaan toistensa siteitä.

Mutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet
havahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi
hurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo
uskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.

"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja", huomautti
Bill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan.
"No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin
me eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne
meidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry."

"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet", vastasi Henry
tuikeasti. "Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle.
Ja sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa
jauhat."

"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut", väitti Bill.

"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin."

Henry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill
osoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin
tapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry
mietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa
painuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on
päivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna
vähän eloa.




KOLMAS LUKU.

Nälkähuuto.


Päivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa,
ja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän
melkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset
ennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun
nämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.

Siinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison
paaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat
saadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan
reen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen
hiipivän tiehensä.

"Hei, Korvapuoli, tule tänne!" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan
päin.

Mutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita
perässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa.
Tätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui
valppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se
tarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin
halukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa
pikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman
askeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä
valppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.

Se koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja
ujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran.
Askel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten
turvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi
vilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta
rekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.

Mutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan,
ne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken
ja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.

Billin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen
reen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman
käännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan
ja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.

Liian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen
kääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat
muutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan
otuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään
suorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa
hävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi
Korvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun
paluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se
muutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki
saapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä
Korvapuolen kintereillä.

"Minne sinä menet?" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin
käsivarrelle.

Bill pudisti sen erilleen. "Minä en kestä sitä", virkkoi hän. "Ne eivät
saa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa."

Pyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän
kulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen
Korvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle
kohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää,
hän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.

"Kuules, Bill!" huusi Henry hänen jälkeensä. "Ole varovainen! Älä
uskalla liikoja!"

Henry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill
oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin
erottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen
seuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema
oli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi
ulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli
ajatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se
kykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.

Eri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain
tuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja
Bill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli
odottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti
peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet.
Sitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti
Korvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen,
joka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi.
Ulvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.

Kauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli
tapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut
hänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti
kirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään,
ja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen
jalkainsa juureen.

Viimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut
hänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti
köyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti
pimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen
runsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi
illallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.

Mutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä
sulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei
enää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa
kehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa
selvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai
hiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki
jonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka
häneltä itseltään nyt oli kielletty.

Hän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli
hänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät
hänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen
turvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat
vimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina
hetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet
nousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen
ympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä
kuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen levolle, ja siellä täällä
jokunen susi ryhtyi taasen jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Mutta tämä piiri pyrki yhtämittaa kiertymään tiukemmin hänen
ympärilleen. Pala palalta, tuuma tuumalta, suden siellä toisen täällä
ryömiessä eteenpäin, kehä pieneni, kunnes pedot olivat melkein
loikkauksen päässä. Silloin hän tempasi nuotiosta palavia puita ja
lennätti niitä parveen. Siitä seurasi aina pikainen peräytyminen, johon
liittyi kiukkuisia ulvahduksia ja säikähtynyttä ärinää, kun hyvin
tähdätty kekäle osui johonkin ylen rohkeaan eläimeen korventaen sitä.

Aamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat
suurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun
susilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän
oli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän
laati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden
runkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi
koirien avulla arkun lavalle.

"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua,
nuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä", hän puheli puussa
majailevalle vainajalle.

Sitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti
innokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen
riippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne
ravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui
suusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston
näkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja
nahkasäkkejä -- oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä
jaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.

Hän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei
ainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja
kultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät
alkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo
oli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä
kesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen
suunnattoman varaston polttopuita.

Yön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät
uskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei
voinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä
vaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella
tiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan
kymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista.
Ja juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen
laiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen
häntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain
myöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.

Yhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin
kaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai
levollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka
olivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat
luvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän
mietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.

Kaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan,
mikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia
lihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa
kohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä
uudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa,
levitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän
tutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi,
milloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se
hurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka
toimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan
silmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen,
ja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa,
tämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot
halusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli
niille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle
itselleen.

Hän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten
edessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen
päässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat
vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei
kiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa
tämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti.
Se vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan
suunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen
näkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä
valui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.

Miestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen
nuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa
olivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi,
että se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois,
paljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli
kadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka
puistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi
siihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri
kiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi,
joka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä
pistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja
samassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo
samaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten
hampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen
rakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti
niin epävarmalta.

Kaiken yötä hän ajeli palavilla puilla nälkäistä laumaa luotaan. Kun
hän vastoin tahtoaankin torkahti, koirien ärinä ja vinkuna saattoi
hänet jälleen hereille. Tuli aamu, mutta ensimmäisen kerran päivänvalon
ei onnistunutkaan karkoittaa susia. Turhaan mies odotteli niiden
poistuvan. Ne jäivät kehään hänen ja nuotion ympärille ilmaisten
ylimielisyyttä, joka järkytti aamuvalon hänessä synnyttämää rohkeutta.

Kerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän
poistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen
kimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä
taaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman
päässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen
täytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle
karkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä
hän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia
polttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi
suunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa
puulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia
soihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan
luo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä
oli runsaimmin polttotarpeita.

Yö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi
käydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin
ennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja
veltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn
vaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen
jalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään
kitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi
tiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan
katkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli
päätään raivoisasti muristen.

Mutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan
oikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman
minuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita
tunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta
syystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota
ja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli
aika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä
sulkeutuessa se putosi hänen kädestään.

Hän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä
oli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa.
Myöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan
porttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä
kuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä
sisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi
auki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen. Ne
hyökkäsivät suoraan häntä ja esimiestä kohti. Oven ponnahtaessa auki
niiden ulvonta oli hirvittävästi yltynyt. Nyt se kiusasi häntä. Hänen
unensa sulautui johonkin muuhun -- hän ei tietänyt mihin; mutta läpi
kaiken sen, seuraten häntä, jatkui ulvonta itsepintaisesti.

Ja sitten hän heräsi ja havaitsi ulvonnan todelliseksi. Ylt'ympärillä
kuului voimakasta murinaa ja kiljuntaa. Sudet yhtyivät hyökkäämään. Ne
olivat jo hänen ympärillään ja kimpussaan. Muuan oli iskenyt hampaansa
hänen käsivarteensa. Vaistomaisesti hän hypähti tuleen, ja loikatessaan
hän tunsi terävien hampaiden viiltävän säärilihansa läpi. Sitten alkoi
tulitaistelu. Paksut kintaat suojelivat toistaiseksi hänen käsiään, ja
hän syyti hehkuvia kekäleitä ilmaan joka taholle, kunnes nuotio näytti
tulivuorelta.

Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Hänen kasvonsa kävivät kuumuudessa
rakoille, hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat palaneet, ja poltto
alkoi käydä sietämättömäksi hänen jaloilleen. Palava puu kummassakin
kädessä hän hypähti nuotion reunalle. Susien oli täytynyt peräytyä.
Joka taholla lumi sihisi hehkuvien hiilien ympärillä, ja tuon tuostakin
joku pakeneva susi ilmaisi pärskähtäen ja äristen, että se oli sattunut
astumaan sellaiselle hiilelle.

Heittäen molemmat puut lähimpiä vainolaisiaan kohti mies työnsi
savuavat kintaansa lumeen ja ryhtyi polkemalla jäähdyttämään jalkojaan.
Koirat olivat kadonneet, ja hän tiesi, että nyt nekin olivat olleet
annoksena sitä pitkällistä ateriaa, joka oli useita päiviä varemmin
alkanut Makkaran syömisellä ja jonka loppuruoaksi hän luultavasti
joutuisi jonakin läheisenä päivänä.

"Vielä ette ole minua saaneet!" hän huusi heristäen hurjana nyrkkiään
nälkäisille pedoille. Ja hänen äänensä kuullessaan koko piiri joutui
kiihdyksiin, kaikkialta kajahti murinaa, ja naarassusi hiipi aivan
lähelle ja tarkasteli häntä nälkäisen ahnaasti.

Hän ryhtyi nyt toteuttamaan uutta aatetta, joka oli juolahtanut hänen
mieleensä. Hän ulonsi nuotion avaraksi kehäksi. Tämän kehän
sisäpuolelle hän kyyristyi, allaan makuuvaatteet suojana sulavaa lunta
vastaan. Kun hän oli näin kadonnut tulen peittoon, koko lauma saapui
uteliaana nuotion reunalle tutkimaan, minne hän oli joutunut. Tähän
asti se ei ollut päässyt tulen lähelle, mutta nyt pedot paneutuivat
koirien tavoin ahtaaseen kehään sen ympärille, silmiään vilkuttaen ja
haukotellen ja venytellen laihoja ruumiitaan tuossa oudossa lämmössä.
Sitten naarassusi istuutui, kohotti kuononsa muuatta tähteä kohti ja
alkoi ulvoa. Susi toisensa jälkeen yhtyi siihen, kunnes koko lauma
ulvoi nälkähuutoaan, istuen peräpakaroillaan taivasta kohti.

39

Aamu sarasti, päivä koitti. Tuli paloi matalana. Polttotarpeet olivat
loppuneet, niitä täytyi noutaa lisää. Mies koetti astua ulos
tuliympyrästä, mutta sudet kokoontuivat häntä vastaan. Palavat puut
saattoivat ne hypähtämään syrjään, mutta ne eivät peräytyneet enää.
Turhaan hän koetti karkoittaa niitä. Kun hän herkesi taistelemasta ja
hoippui kehän sisäpuolelle, hyökkäsi muuan susi häntä kohti, lensi
syrjään ja osui kaikilla neljällä jalallaan hiiliin. Se kiljaisi
kauhusta, samalla kertaa äristen, ja ryömi takaisin jäähdyttämään
käpäliään lumessa.

Mies istuutui kyyrysilleen vaipoillensa. Ruumis taipui lanteiden
kohdalta etunojaan. Alas vaipuneet olkapäät ja polviin nojautuva pää
ilmaisivat hänen luopuneen ponnistelemasta. Silloin tällöin hän kohotti
päätään tarkastaakseen tulen pienentymistä. Liekkien ja hiilten
muodostama kehä alkoi murtua palasiksi, kun sen eri kohtiin syntyi
aukkoja. Nämä aukot kasvoivat, tulipiirin kappaleet lyhenivät.

"Nyt voitte milloin hyvänsä tulla ottamaan minut", mutisi hän. "Minä
rupean joka tapauksessa nukkumaan."

Kerran hän heräsi, ja kehän aukossa, aivan hänen edessään, seisoi
naarassusi häneen tuijottaen. Hän heräsi uudelleen, hiukan myöhemmin,
vaikka hänestä tuntui kuluneen tunteja. Hänen ympärillään oli
tapahtunut salaperäinen muutos -- niin salaperäinen, että hän havahtui
aivan valveille. Jotakin oli tapahtunut. Ensin hän ei voinut käsittää
sitä. Sitten hän sen tajusi. Sudet olivat poissa. Tallattu lumi vain
osoitti, kuinka lähelle häntä ne olivat tunkeutuneet. Uni valtasi hänet
jälleen, pää painui alas polvien varaan, kun hän heräsi hätkähtäen.

40

Kuului ihmisten huutoja, jalasten kahinaa, valjaiden kitinää ja
kiskovien koirien kiihkeätä vinguntaa! Neljä rekeä läheni joen uomasta
puiden joukossa sijaitsevaa leiriä. Puoli tusinaa miehiä hääräili
riutuvan tulen keskelle kyyristyneen miehen ympärillä. He koettivat
pudistelemalla ja tyrkkimällä herättää hänet tajuihinsa. Hän katseli
heitä juopuneen tavoin ja mutisi omituisella uneliaalla äänellä:

"Punainen naarassusi... Tuli koirien joukkoon ruoka-aikoina... Ensin se
söi koiranruokaa... Sitten se söi koirat... Ja sen jälkeen se söi
Billin..."

"Missä lordi Alfred on?" karjui muuan miehistä hänen korvaansa
ravistellen häntä tuimasti.

Hän pudisti päätään verkalleen. "Ei, häntä se ei syönyt... Hän kiikkuu
eräässä kuusessa viime leiripaikalla."

"Kuollutko?" karjui mies.

"Niin, arkussa makaa", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä
kysyjän käsistä. "Kuules, jätä minut rauhaan ... Olen ihan lopen
väsynyt... Hyvää yötä, joka mies."

Hänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja
kun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo
kuuluvana kylmään ilmaan.

Mutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen
susilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken
menettämänsä illallisen sijaan.




NELJÄS LUKU.

Taistelu.


Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja
se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään
saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se
viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin
lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.

Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi -- yksi sen monista
johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin
ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan,
kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia
nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.

Tämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu
paikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä
paljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle.
Päinvastoin johtaja oli sille ystävällinen -- liiankin ystävällinen sen
omasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä
naarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja
paljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan
kylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään
suuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin
loikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua
nuorukaista.

Tämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin
kiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka,
jonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi
aina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain
yksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi
työntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti
tämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin
huomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat
pyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja
toiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin
kosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä
ja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa
ja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta
yksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä
pakottavamman, nälän tieltä.

Joka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista
mielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka
juoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut
täyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman
tilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä
huolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla.
Milloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui
harvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain
kohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen
jälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä
herätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun
naaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan
kimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin
vasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.

Joutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi
pysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja
harja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina
sekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja
ilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen
takajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan
puute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli
nuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti
yrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin
mieliharmia.

Jos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja
synnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli
epätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei
kyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat
heikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat
vahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta
susilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia,
ellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset
näyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat
teräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.

Sudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko
yön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki
jäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin
liikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne
etsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja
jatkaakseen elämäänsä.

Ne kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen
poikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne
vihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä
oli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä
tulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä
tunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja
varovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun
hyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja
iskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä
ja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen
lumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi
maahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden
tarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen
elävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut
viimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi
yli kahdeksansadan naulan -- siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa
kutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat
paastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja
pian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka
jokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.

Nyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret
koiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin
päivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli
loppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne
edelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin,
eristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä
hirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.

Mutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma
jakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi,
vasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat
osastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun.
Päivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras
aina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään
paeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä
-- naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.

Naarassusi oli nyt käynyt hurjaksi luonnoltaan. Kaikki kolme kosijaa
saivat tuta sen hampaita. Eivätkä ne sentään milloinkaan vastanneet
samalla tapaa, eivät koskaan puolustautuneet sitä vastaan. Ne käänsivät
hartiansa sen kiukkuisimmillekin hyökkäyksille alttiiksi ja koettivat
häntää heiluttaen ja keikaroivasti astuen lievittää sen raivoa. Mutta
jos ne sitä kohtaan osoittivatkin pelkkää lempeyttä, toisilleen ne
olivat hurjan kiukkuisia. Kolmivuotias kävi intohimossaan liian
uskaliaaksi. Se hyökkäsi silmäpuolen kimppuun tämän sokealta sivulta ja
repi sen korvan riekaleiksi. Tosin harmaa vanhus voi nähdä vain
toiselle puolen, mutta se saattoi vainoojansa nuoruutta ja ketteryyttä
vastaan asettaa pitkien vuosien kokemukseen perustuvan viisauden.
Menetetty silmä ja arpinen kuono ilmaisivat, minkälaatuista sen kokemus
oli. Se oli suoriutunut hengissä liian monesta kahakasta epäilläkseen
hetkeäkään, mihin oli ryhdyttävä.

Taistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On
mahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi
liittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan
kimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui
alttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat
päivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis,
jonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat
kärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä
rakkaus -- ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin
ravinnon hankinta.

Ja sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen.
Olipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä -- eikä se tullut usein --
jolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi
ja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.

Ja rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen
seikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat
molemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen
hangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin
rakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä
nuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan
päin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se
hyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli
pitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun
valtimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti,
mutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja
yskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen
kaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä,
iskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.

Ja kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen
epämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa,
luonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille,
jotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan
toteutumista ja täyttymistä.

Kun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli
astui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua,
osittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se
hämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua.
Ensi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa,
vieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain
tapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan
huolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan
hullumminkin.

Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu
rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli
hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet
puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat
vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat
etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia
oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki
edellä metsän halki.

Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä
hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen
riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua
naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä
se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen
huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia
lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha
Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan
hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät
tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen
oli valmis jatkamaan matkaa.

Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes
saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen
siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen
riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin
aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti
pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi
ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu
muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä
olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään
Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun
toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen
rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa
yksinäistä vaellustaan.

Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon
halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet
laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa
koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta
viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton
nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti
edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin
jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin
pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.

Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman
liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui
paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva
säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja
kuunnellen ja haistellen.

Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua,
miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran
lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa
muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka
taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka
verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat
intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle
oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen
yksityiskohdan.

Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä
mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se
ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja
kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se
silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se
ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan
eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella
koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.

Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi
uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä
seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi
Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden
suojassa.

Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet
joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat
tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli
juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat
laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti.
Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen
liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta
sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli
huomannut.

Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi
nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka
aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi
pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi
välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat
vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa,
suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento -- kimpuroiva jänis,
joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla,
palaamatta enää alas maahan.

Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui
sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle
ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen
ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen
hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti
uudelleen ja yhä uudelleen.

Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen
hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo
loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen
mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää
ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan
lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin
välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja
jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä
tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien
ilmassa.

Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa
olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys
tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana,
viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen
yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen.
Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta
tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui
kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä,
ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.

Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi
istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan
enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen
kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa
puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin.
Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn,
mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei
kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen
liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen
yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli
liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan,
vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.

Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen
haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja
keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä
sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten
naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo
salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.

Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui
jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana,
Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä
tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.




VIIDES LUKU.

Luola.


Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin
seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri
houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna
kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä
jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan
heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran
monen virstan päähän.

Ne eivät kulkeneet kauas -- vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve
löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin
raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran
jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti
kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli
luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin
tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen
ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras
oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut
kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää
huolenpitoa.

Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen
joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli
jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti -- kuollut
joki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi
juosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun
verran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se
kääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat
kaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen
luolan kapeasta halkeamasta.

Naarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti.
Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti,
missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle
palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen
täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen
pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen;
katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi
tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan
kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka
kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi
jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä.
Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja
tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella.
Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja
painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä
rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen
oloonsa.

Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan,
mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja
teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun
aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi
salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan
tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma
kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen
alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat
pakkasen kahleet.

Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt
haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä
lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten
taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu
kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa
käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla
surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken
talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut
auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua.
Sitäpaitsi se oli nälissään.

Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras
vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen,
missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se
kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä
oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä
nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei
ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen
läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin
pintaa.

Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta
kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja
kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle,
missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä
hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli
yhä noita toisia ääniä -- heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja
pirahduksia.

Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle
nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi
taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin
varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta,
ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä.
Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta
viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja,
perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät
kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei
tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän
varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille
yhtä uusi yllätys.

Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi
matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian
lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan
kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista,
mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen
kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet
vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana
pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin
pentuja, jotka se oli siittänyt.

Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka
puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut
eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja
oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä
vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.

Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen
haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien
vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja
havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille
suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja
valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia,
ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata
sanottavasti lihaa.

Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät
korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja
huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi
kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi
lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana
pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut
piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut
tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se
vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi
tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina
jollain tavoin erilaisina.

Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä
neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan
Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti
elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin
silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi
viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein
särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon
kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä.
Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi
tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi
tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa,
suojatonta vatsaa.

Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle
liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina
vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää
aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului
palkitsematta sen eränkäyntiä.

Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada.
Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin
viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui
puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi
toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen
käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen
hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan.
Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi
susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen
ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.

Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana
varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa
varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki
myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain
aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa
virran käänteessä.

Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista
suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi
sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso
naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana
päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi
oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi
kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman
parin lähettyville tuulen alapuolelle.

Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen
kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja
kuolemasta -- odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita
kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli
laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa
taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha
Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen
jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa,
mihin elämä sitä pakotti.

Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi
saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut
marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä
jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja
tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä
kivettymistilassaan.

Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana.
Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt
vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki
lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys
kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui
ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä
alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen
eteen ikäänkuin ateriaksi.

Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi
vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin
salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat
koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin
nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan
suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen
murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt
erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti
siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.

Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa -- isku, vastaisku, piikkisian
tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja
hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat
pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa
sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut
sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen
kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen
hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja
hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa
törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan
käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen
lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli,
milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon
hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti
parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi
hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä
sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti
selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan,
päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten
haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.

Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä
liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään
pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin
jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja
pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon,
mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset
olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se
vuoti vielä runsaasti verta.

Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli,
maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi
suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa.
Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin
piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui
kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit
alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi.
Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten
kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut
enää.

Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja
käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti
kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten
varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen
puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle
varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen
juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko
oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli
tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se
palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.

Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä,
käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta
seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen
ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin
puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan
alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut
mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se
oli siittänyt maailmaan.




KUUDES LUKU.

Harmaa pentu.


Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni
jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin
kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa
penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan
Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun
isällä sitävastoin oli vain yksi.

Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se
näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli
tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se
tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla,
kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä
kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen
veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat
avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan
emonsa -- lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli
pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku
ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.

Suurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen;
mutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin
kerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma
oli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se
ei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan
tarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin
pieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään
tietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat
milloinkaan painostaneet sitä.

Mutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi
muista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista
eroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia
tahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin
sen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen
sulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet
synnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat
lämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa
ruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen
perusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt
tuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin
erikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.

Alussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti
ryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen
kaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän
pimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati
valoa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit
ryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun
jokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi
vaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät
ja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.

Tällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin
ominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään
se havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä
nykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja
pyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan
kipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan -- ensiksi
välttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli
aiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista
toimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen
se oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti
ryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska se
_tiesi_ sen kivuksi.

Se oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin.
Tämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät
yksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa
iässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden
vanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi
itsekin syödä lihaa -- lihaa, jonka naarassusi oli puolittain
sulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle,
jotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.

Mutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi
synnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset
raivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri
ensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin -- taitavalla käpälän
iskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti
ja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse.
Epäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta
luolan suulle käymästä.

Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän
puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä
luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei
tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä
-- teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut
mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin
että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä -- valoseinä. Mitä aurinko
oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille -- sen maailman
aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se
pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä
alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että
se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä
mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.

Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli
jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka
makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) -- isän tapana oli
astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei
harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä
seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia
vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten
seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen
enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen
ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha
olivat ominaisia emolle.

Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan -- ei
ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti
sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät.
Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri
tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään
sillä, _miksi_ jokin seikka tapahtui; riitti tietää, _kuinka_
se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa
peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin
katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi
tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei
kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse
olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet
kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.

Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti
aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä.
Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat.
Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää
syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja
raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää
kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat
nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä
pienemmäksi.

Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä
ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja
kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään.
Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat
palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja.
Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri
oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.

Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea
mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku
maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä.
Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa
pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan
päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis
pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut
liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento
luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui
kokonaan.

Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä
ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan
suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla.
Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta
sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle.
Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä
ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se
oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä.
Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi
vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi
oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla,
eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.

Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään.
Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi
hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän
puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan
nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua
ilvestä vastaan -- varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen
poikueen.

Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina
kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli
koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi
edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan,
uhmaten siellä ilveksen raivoa.




SEITSEMÄS LUKU.

Maailman seinä.


Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille,
penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä
pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat
tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi
kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana
kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne
oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien
elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta
ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien
susipolvien kautta. Pelko! -- se on erämaan perintölahja, jota ei
yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.

Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä
aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän
esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä
oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää
nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä,
emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen
aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen
tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta -- että elämällä
oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä
totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.

Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat
sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet.
Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti
kipua -- esteitä ja rajoja -- saadakseen nauttia elämän suomasta
palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle
tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa
luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin
ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli
hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka
kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.

Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä.
Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan
omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä
luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa,
tuntematonta ja siis peloittavaa -- sillä kaikki tuntematon oli pelon
pääaineksia.

Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se
saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi
karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta
tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja
jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui
toinen vaisto -- halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja
kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä,
jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena.
Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi
luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja
hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.

Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen.
Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen
vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä
valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa
kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä
nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta
henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus
hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka
tallusteli luolan suuta kohti.

Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän
yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin,
ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja
läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti
muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi
aineessa, josta se oli muodostunut.

Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä
kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi
eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka
sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse
suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi.
Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen
saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen,
sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli
siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen,
mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli
muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat
virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja
tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli
lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja
tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli
tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat
nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen
yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan
ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko
avaraa maailmaa.

Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan
se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi
saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut
uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä -- auringossa
kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan
kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja
päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.

Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei
ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes
tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos
ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi
päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se
kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se
joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut
sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt
tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon
tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.

Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se
kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata
kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä
juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä
ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan
pelko, vaan kauhu.

Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä
penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi
vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan
valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään
siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka
oli tahrinut sen turkin.

Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin
ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut
maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja
tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen
ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se
huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen
tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.

Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että
tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki
allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta
runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven
ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se
kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös
puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.

Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai
sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo
käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä
kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli
terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään.
Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.

Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut
tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä.
Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät
liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä
saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla
varoillaan.

Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin.
Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa
tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen.
Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa.
Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät
elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet
elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta
jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä
paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi
arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa,
mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja.
Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se
itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa
edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa
ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se
yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi
jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti
pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää
riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.

Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne
varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä
erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se
haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja
kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat
sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun
virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa
jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi
parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli
ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla
tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.

Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja
siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat
sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat.
Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen
ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen
ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa
vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli
haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää
mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten,
tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli
juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän
olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen
tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja
viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.

Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa
lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja
koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi
sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli
hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin
lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun
taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt
sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä
toimessa, jota varten se oli luotu -- surmaamassa lihaa ja tappelemassa
saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota
suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun
se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.

Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä
yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka
koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka
oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei
hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja
koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi
vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn
kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa,
pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman
poikki.

Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa.
Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki
niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin
kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi
sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin
sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso,
siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein
iskeytymäisillään siihen kiinni.

Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja
tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta
pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei
kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki
-- ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi -- kuinka
haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan
ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja
pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon
mukanaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli
oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä.
Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin
isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja
jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi
tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon
riekko-emon kanssa -- mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä
olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.

Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut
mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta
ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti
nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten
aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei
ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden
erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä
suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen
summa -- kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden
se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.

Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei
vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se
liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen
jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja
ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota
kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui
poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.

Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä
alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut.
Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli
pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä,
milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka
kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia,
joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.

Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen
pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi
kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut
tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se
liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut
ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina
ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli
perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen
se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli
opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi
luottaa.

Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun.
Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin
oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin
mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja
lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko
varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä
päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan
kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunteen valtaan.

Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä
huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän
hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei
pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain
muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli
tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden
tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen,
kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi
uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja
samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi
kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.

Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän
poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden
kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän
vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti.
Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä
opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin,
kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta
pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.

Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin.
Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan
lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota
solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli
käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat
nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se
tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta
näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä.
Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat
hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.

Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja
olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni
vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä
vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä
hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli
verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän
kurkusta.

Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen
mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon
halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei
onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi
heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti
sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä
ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai
surmansa musertavien hampaiden välissä.

Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi
iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä,
että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja
nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo
ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa
nukkumaan.




KAHDEKSAS LUKU.

Erämaan laki.


Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten
lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren
kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti
huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.

Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi
takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se
oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.

Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin
oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi
olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä,
jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten
raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.

Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä
se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan
nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan
luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon
valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi
kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.

Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä
mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen
lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan
haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään
viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo
astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti,
mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa
onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi.
Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta
ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se
himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina
ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan.
Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja
penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä
oleskeli maassa.

Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni
hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se
ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus
perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään
mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai
osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen
moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän
vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti
kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi
muuttui emon luonne.

Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea
kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään.
Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti
eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin
pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa
herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.

Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta,
nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta
epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja
huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se
tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi
melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin
päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon
kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän
itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se
istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja
vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla
sinessä leijui lihaa -- lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti
kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja
penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.

Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se
oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen
penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen
sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla,
vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen
poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko
oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se
ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.

Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen
emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut
kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan
ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen
raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan
käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka
näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat
nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja
ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän
kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi
kiljunnaksi.

Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana
emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan
käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se
hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen
maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä
äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät
maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan,
naarassusi käytti vain hampaitaan.

Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen
takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se
jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta,
vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui
molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat
ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti
sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun
asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin
liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua
kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua
uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja
urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.

Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas.
Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta
olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja
kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä
liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt
luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat
hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja
naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi
jälleen lähteä pyyntiretkelle.

Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen
antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se
vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta,
jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää
hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa
vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se
käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei
pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin
hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta
salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja
uhkaavana.

Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä
ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan
se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia.
Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat
oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan
muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja
näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa
lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki.
Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä.
Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI.
Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä
tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen
elämässään enempää punnitsematta.

Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli
syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi
halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi,
se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves
taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin
edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia,
ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli
liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai
kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja
taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.

Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut
lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi,
missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja,
syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta
ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon
sattuma.

Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita
laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan
lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja
ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa
ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta.
Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut
olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin
kohottivat elämän arvoa.

Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä
laiskana päivänpaisteessa -- se palkitsi yllin kyllin kaikki
ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo
itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina
onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin
täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.




YHDEKSÄS LUKU.

Tulen luojat.


Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut
varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan.
Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen
turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään
herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava
polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan
ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse,
aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja
haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi
elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut.
Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään
nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet
hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat
paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.

Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut
sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa
herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen
kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen
aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa -- jotain mikä
kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.

Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen
tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut
valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä
vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä
-- silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia,
jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta
tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien
olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja
kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta
sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle,
joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi
juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo
alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi
ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.

Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka
kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena,
painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät
tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat
paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies
lausui nauraen: "_Wabam wabisca ip pit tah_." (Kas, valkoiset
hampaat!)

Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan
penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot
kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua -- toinen
käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se
teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten
se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa
tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin
taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen
vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi.
Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai
iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja
ulisi entistään kovemmin.

Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies
nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui
kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat
intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän
loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti
meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa -- hurjaa ja kukistamatonta
emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt
koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot
ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.

Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä
levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki
mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa
luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita.
Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä
miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli
vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti
-- niin äreä oli sen murina.

Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:

"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa
säpsähtävän huudon kuullessaan.

"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.

Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän,
kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän
sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan
ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen
uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin
alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui
naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi
alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin
miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja
kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin
kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät
olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä,
joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan
taipua.

"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi.
Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi
yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."

"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui
toinen intiaani.

"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui
nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."

"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.

"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä
penikan päälle; "tämä todistaa, sen."

Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti
sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi
nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen
korvantaustaa ja selkää.

"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän
emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon
sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen
puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja
eikö veljeni ole kuollut?"

Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa
ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti
veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja
leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan.
Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin
nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän
kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.

Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen
käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli
huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se
ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään
laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa
leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan
naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa.
Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan
luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään
puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas
tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä,
kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta
alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain
pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä
suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi -- perin
kummallista se oli -- Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun
käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta;
sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne
lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan
itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa
tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä;
mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka
lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.

Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli
nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa
perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia -- kaikkiaan
neljäkymmentä henkeä -- ja kaikilla oli raskaat kantamukset
leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja
nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet
kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa
kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti
vyötetyt niiden ympäri.

Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti
tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia.
Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan
emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi
ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka
hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan
hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella
olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla
Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi
kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien
älähdyksiä.

Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se
saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja
kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta
heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja
olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin
vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se
kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se
tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se
pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He
erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä,
etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa
elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän
määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden
eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja
tuottivat koirille ankaraa kipua.

Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja
yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei
voinut tietää mitään jumalista -- korkeintaan se saattoi vain tietää,
että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja
kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan
ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun
taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita
hämmästyneeseen maailmaan.

Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas
nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan
koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut
milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin
Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet
heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja
koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin
kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta,
orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata
mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei
voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti
senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.

Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun
ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni
ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja
Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan
tämän uuden seikkailun johdosta.

Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas
koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson
päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla
seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja
Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys
kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia
koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli
sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky
panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin
ulkonäkö.

Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi
salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin
kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle
kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä
ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden
suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi
ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän
ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se
pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja
tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan,
pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne
koettaisivat syöksyä kimppuun.

Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia
menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa
koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin
sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin
rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen
nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin -- välttämättömyys oppia ja
elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset
tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se
oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja
arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan
kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota
outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen
hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan
läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän
liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota
joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka
saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se
ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.

Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi
oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata
mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja
isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä.
Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli
saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena
öykkärinä.

Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen
vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen
ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi
ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja
vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja
karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo
tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan
nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja
hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä
ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat
Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun
puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.

Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet
penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet,
terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas
häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä
monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä
ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan
määrätyt iskemään alituisesti yhteen.

Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä
jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja
muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen
seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui
kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen
edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso
Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät
olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.

Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia.
Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni,
kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli
kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä
se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja
sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle
ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen
kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä
veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta
tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului
hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen.
Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku
kieli tapaili sitä.

Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä
väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi
purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi
äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei
päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti
kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes
jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui
peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä
perin onnettomalta ja säälittävältä.

Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä
auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien
välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui
parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan
tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon
kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan
molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui
entistään toivottomampana ja avuttomampana.

Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me
emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin
niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se
häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se
kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka
tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni
Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin --
ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.

Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä.
Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen
ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi
virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian
runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä -- miehiä, naisia
ja lapsia -- ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo
koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen
meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän
rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi
ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen
äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki
sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa
yhä uusilta puolilta.

Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat
ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat
luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia
ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin
jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin
ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita,
jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta
näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat
tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman,
synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta
sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!




KYMMENES LUKU.

Orjuudessa.


Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin
Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla
leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen
määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt
halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi
heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa,
sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.

Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä
suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat
sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat
laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei
käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin
häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen
alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen,
tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja,
joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen
jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi
saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo
takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja
raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä,
verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten
liha ainakin.

Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi
jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut
heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi
jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui
luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni
nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky
täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja
läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.

Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen
toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi
pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti
moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta
vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan
pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin,
olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli
jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin
seisoa yksinään.

Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja
sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua
perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi
metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa.
Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle
vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa
kiihkein, kyselevin kielin.

Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien
koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa
heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat
oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat
heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa
onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se
havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä
niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden
tulevan.

Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi
ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti
vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta
joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä
tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota,
ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi,
ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei
saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä
aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle
sitävastoin suurin kiusa.

Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin
eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin
lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja
ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt
tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä,
penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä
riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä
sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti
Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli
saanut ajetuksi sen tiehensä.

Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki
sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta
saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä
kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen.
Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien
yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli
hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se
siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin
leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään
ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti
keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä
vainoojaansa.

Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella
suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi
susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä
turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla
houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa
tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä
ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin
yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä
kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain
loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.

Takaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä
Lip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan.
Kun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen
hurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti
Kitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen
kiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen
kiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä
irti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä
juoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.

Kun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se
ryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään
sairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden
repimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi
pitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään
rauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja
upotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää
tarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin
pysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko
matkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja
viimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi,
saatiin karkoitetuksi vain kivisateella.

Koitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen,
arvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä.
Valkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili
tätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa
rinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä.
Astelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen
vastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta.
Eihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia
tahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan
yksinään.

Myöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen
metsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne,
ja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola
ja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa.
Se juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei
ollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi
pensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja
poistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas
pysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat
verkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.

Tuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin.
Mutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun -- tulen ja ihmisen
kutsun -- kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu
vastaamaan -- susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.

Kitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen
lujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä
valtaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun
varjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt
metsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta
se oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua
voimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan
ollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika
ollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin
leiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja
kuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.

Lyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana,
mutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin
kävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle.
Kotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle
Orjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta,
karhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa
joutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski
sen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja
alkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui
takaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään,
jumalastaan -- niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään
menettävänsä emonsa.

Mutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja
raivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan
saavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei
laskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella
kädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin
kuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja
niitä tuli satamalla.

Milloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas
keikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin
vaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten
heräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden
osuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei
voiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä
raivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä
kiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.

Iso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään.
Mutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja
sen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se
oli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset
loukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se
murtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti
ulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta
sulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen
tahtia.

Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas
parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen
tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran
mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi
sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto
leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan
jalkaan.

Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt
seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan
kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa,
ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen
viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella,
Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan
kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten
hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen
herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät
saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli
ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi
eikä jättää huomioon ottamatta.

Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja
liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että
sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se
jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se
kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka
äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun,
syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli
liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei
Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan
niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä
oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta
Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan
kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas
oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain
itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.

Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti
emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten
Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti
jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon
liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua
äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.

Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja
ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten
metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin
palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.

Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon
mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat
loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias
katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa.
Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja
korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.

Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin
palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen
lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen
naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä
hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä,
kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa,
kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja
tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen
side.

Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja
läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne
ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan
ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt
ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin
tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta
sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen
vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata
elämäänsä.




YHDESTOISTA LUKU.

Hylkiö.


Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi
pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli
oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys
nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken
kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja
häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti
mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata
Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä.
Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He
havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä
ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat
sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina
väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja
kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.

Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki
nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden
välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja
tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira
tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät
Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä
vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon
tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli
mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se
saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille
tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä
kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja
syöksyivät tämän yhden kimppuun.

Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa
oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle
tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä
jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se
kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa
suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan
ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen
maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.

Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti
valmisteluja -- siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan
jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat.
Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa.
Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se
oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi
ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua
vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita.
Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo
puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen
kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi,
mitä tapahtui.

Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira,
joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän
kurkkunsa -- arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen
nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli
periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas,
ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava
nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä
kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.

Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä
kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote
olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira
runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä
päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen
onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä
kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä
iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli
toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia
lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa.
Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä
sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin.
Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä
kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran
hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä
tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli
jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään
hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita;
se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun
välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.

Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai
vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa,
ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä.
Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se
sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen
kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät
aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen
käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet
työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein
jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys
antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen
pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan
aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä
Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.

Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi
verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven
kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse
juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei
yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta.
Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen
taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään.
Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä
suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet
viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli
kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua,
herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.

Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun
nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli
turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne
yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi
vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa
avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka
tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut
pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven
jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät
perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat
olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas
Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan
taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon
ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.

Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat
kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen.
Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi -- samalla
kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen
uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se
odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa
kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen
näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se
juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden
keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon
läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja
salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että
peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa
läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.

Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja
itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti.
Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa.
Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli
totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja
väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai
pienempi koira oli heikko -- sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys
kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja
tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi
suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi,
ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan
jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi
muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan
eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.




KAHDESTOISTA LUKU.

Jumalten jäljillä.


Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen
tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita
päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa
ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas
seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään
ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet
tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.

Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin
tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä
virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten
se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se
nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison
Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison
Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison
Majavan poika.

Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa
ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua
äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä
menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä
iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin.
Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään
siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä
erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja
aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella
epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa
saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.

Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää
kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se
nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean
häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut
laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja
muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen.
Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien
ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty
lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa -- ympärillä
vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.

Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen.
Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen
ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun,
alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet
joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne
jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon
äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että
jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.

Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta
hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse,
kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui
heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi
herättää väijyvien vaarojen huomion.

Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri
penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja
se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä
ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju.
Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti
metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä
pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli
unohtanut. Kylä oli hävinnyt.

Hurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se
hiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien
jättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi
kalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi
olisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi
tervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.

Se joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän
keskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua
kouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi
esille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet
murheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien
aavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana
-- ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti
sen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä
äskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä
tuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se
syöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se
juoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken.
Rautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty
kestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen
kykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.

Kun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien
korkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki
se kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi
muodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se
ponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli
varuillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta
kääntyen sisämaahan päin.

Valkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys
ei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle
partaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen?
Tämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli
matkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut
tuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen
mahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se
juoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien
ranta.

Kaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin
esteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen
vuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä
tuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan
mielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt
neljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä.
Myöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti.
Sen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat
verille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi
tunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi
sataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka
salasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi
entistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.

Iso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle
rannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen
pimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla
peuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan,
ellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei
Klu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä
onnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat
muodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt
Mackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja
jatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja
tullakseen niiden kaltaiseksi -- viettääkseen suden elämää kaiken
ikänsä.

Yö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli
ja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi
lumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti
niiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle
puiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion
leimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja
syödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!

Valkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan
karvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se
pelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.

Mutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien
suojelusta, koirien seuraa -- ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin
vihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.

Se saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja
herkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja
muristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä
Isoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi
ja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja
antautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa.
Omasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen
hallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen
yläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten.
Mitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava
taittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa!
Perin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja
ryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli
sitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi
kiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen
lämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen
turvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki
autioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa,
joiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.




KOLMASTOISTA LUKU.

Sopimus.


Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan
Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan.
Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat.
Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu
joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti
suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten
kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä
saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan
hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita
ja elintarpeita.

Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se
ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat.
Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa
yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty
pitkä nuora, josta se veti rekeä.

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet
varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä;
Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira
oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset,
eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen
nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki
oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se
estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen
kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin
edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä.
Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin
laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan,
jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut
astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen.
Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan
kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä
lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan
sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että
koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä
nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi
ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle
mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä
nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla
sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla
juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa
viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta,
mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut
milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä
kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan
sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli
johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se
riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja
ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon
esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina
juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja
pakenevat takajalat -- ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin
peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat.
Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen
pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa
Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan
arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta
tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa
sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja
jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta
ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa
kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä
toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen
toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä
aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja
vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja
antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa
lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman
ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti
vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien
valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se
oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän
tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli
vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut
tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli
joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui
pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä
se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja
alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat
oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne
Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta
se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan
oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se
nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat,
jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana -- paitsi milloin se pakeni
toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä.
Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin
lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli
vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen
vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven
johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava.
Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen
lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut
milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain
annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä.
Valkohammas tunsi hyvin lain: _sorra heikkoja ja tottele väkeviä_.
Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se
koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys,
hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan
tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen
poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin
nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää
tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä
laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta
sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea
vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli
tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä
ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan
mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa
keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut
sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen,
siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina
tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella
jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se
oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti
tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti
heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa
säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin
emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät
henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan
pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta
kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan
mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä
ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt
ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia,
ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli
oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen
elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja
ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei
hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli
jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet
valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan
voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen
kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä
palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan
mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut
niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä
sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45197