Ylpeys ja ennakkoluulo
by Jane Austen · Finnish · Gutenberg #45186 · 730,629 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Ylpeys ja ennakkoluulo
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Ylpeys ja ennakkoluulo
Author: Jane Austen
Translator: O. A. Joutsen
Release date: March 22, 2014 [eBook #45186]
Most recently updated: October 20, 2026
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45186
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLPEYS JA ENNAKKOLUULO ***
YLPEYS JA ENNAKKOLUULO
Kirj.
Jane Austen
Suom. ["Pride and Prejudice"] O. A. Joutsen
WSOY, Porvoo, 1922.
JANE AUSTEN (1775-1817)
Jane Austen on suomalaiselle lukijalle aivan outo kirjailijatar.
Sellaisena hän pysyi kotimaassaankin pitkän aikaa -- pientä mutta hyvin
merkitsevää ihailijapiiriä lukuunottamatta -- vaikka hänet nykyään
luetaankin Englannin klassikoihin ja mainitaan omalla rajoitetulla
alallaan saavuttamattomaksi.
Hänen elämänsä vaiheet ovat tuiki yksinkertaiset ja vähävaiheiset. Hän
oli "papin tytär" niinkuin Juhani Ahon Elli, mutta hänestä ei tullut
"papin rouvaa", sillä hän kuoli naimattomana 42-vuotiaana. Tuo elämä
kului ensin pienessä maalaispappilassa -- isällä oli hoidettavanaan
kaksikin seurakuntaa, mutta niiden jäsenluku ei noussut 300
suuremmaksi; sitten isän erottua virasta yhden poikansa hyväksi Bathin
vilkasliikkeisessä kylpyläkaupungissa ja vihdoin isän kuoltua, Janen
ollessa 30-vuotias, äidin ja nuorimpain siskojen kera jälleen pienessä
maalaiskodissa. Kirjallinen suoni lienee ollut perintöä äidin puolelta;
ainakin oli tämän setä, Theophilus Leigh, jonkin verran tunnettu
kuivana humoristina ja yli puolen vuosisataa erään Oxfordin yliopiston
"Collegen" rehtorina. Veljistä kohosi kaksi Englannin laivastossa
amiraalin arvoon.
Jo pienenä tyttönä sanotaan Jane Austenin kyhänneen leikillisiä
kertomuksia kotipiirinsä hauskutukseksi. Kaksikolmatta vuotiaana hän
rupesi kirjoittamaan ensimmäistä teostaan "Pride and Prejudice", joka
tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle. Sen nimenä oli alkuaan "First
Impressions" (Ensi vaikutelmia) ja se valmistui seuraavana vuonna.
Kustantaja, jolle isä tarjosi käsikirjoituksen luettavaksi, kieltäytyi
katsomastakaan siihen; ja kesti kokonaista 16 vuotta, ennenkuin teos
tuli julkaistuksi, sittenkuin tekijätär oli muilla teoksillaan
("Mansfield Park" ja "Emma", jotka kypsyneisyydessä on toisinaan
asetettu esikoisteoksen edelle, ynnä "Sense and Sensibility") oli
saavuttanut jonkin verran tunnustusta. Vielä nöyryyttävämmän kohtalon
sai osakseen v. 1803 valmistunut romaani "Northanger Abbey". Kustantaja
maksoi siitä mahtavan palkkion 10 puntaa (250 kultamarkkaa), mutta
arveli sillä tehneensä jo tarpeeksi ja lukitsi käsikirjoituksen
kaappiinsa, josta tekijättären veli vasta tämän kuoltua lunasti sen
takaisin ja toimitti julkisuuteen -- siis sama kohtalo mikä oli
aikaisemmin tullut Goldsmithin kuuluisalle "Wakefieldin kappalaiselle".
Toinen vasta tekijättären kuoleman jälkeen julaistu teos on
"Persuasion".
Hiljaisessa, vaikka silti ei ilottomassa kotielämässään Jane ei
kirjallisten harrastustensa ohella suinkaan laiminlyönyt naisellisia
taloustoimia; hän huolehti pikku perheen taloudesta, hoiteli äitiään ja
sisaruksiaan näiden ahkeraan sairastellessa, neuloi ja kutoi (hänen
kutomiaan kankaita suuresti ihailtiin), luki toisille ääneen joka ilta
ja ylläpiti laajaa kirjeenvaihtoa. Tuo entisaikain kirjeenvaihto olikin
aivan toista kuin mitä se nykyään on. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja
ilmestyi tuiki vähän ja hyvin harvoin; junia ei vielä ollut olemassa;
tuttavista elettiin paljon enemmän erillään kuin nykyisin; mutta
ahkeralla ja intiimillä kirjeenvaihdolla korvattiin yhdessäolon ja
suullisen ajatustenvaihdon puutetta. Sanomattakin on selvää, että
ahkera kirjeenvaihto etevien henkilöiden kanssa oli omiaan kypsyttämään
älyä ja henkevyyttä. Jane Austen tarkkasikin terävin silmin
ympäristöään, Englannin maaseudun silloista keskiluokkaa sen
jokapäiväisessä elämässä, ja löysi siitä hyvän pohjan draamalliselle ja
samalla humoristiselle kuvaamistaidolleen. Hänen terävä ja sympaattinen
katseensa keksi tuhansia mielenkiintoisia ja kernaasti leikillisesti
tajuttuja piirteitä tuossa näköjään sileässä ja tuiki jokapäiväisessä
ympäristössä; ja huomionsa hän piirteli niin elävästi ja vaikuttavasti,
ettei Englannin myöhemmässäkään kaunokirjallisuudessa ole tällä alalla
ollut hänen vertaistaan. Halveksien käyttäen romaaniensa kiihoittimena
silloin (ja jälkeenpäinkin) tavallisia intohimo- ja rikosjuonia hän
kävi hienon ivallisesti selvittämään maaseudun perhe- ja seuraelämän
jokapäiväisiä pieniä huvinäytelmiä, yhdistäen kuvauksensa
iroonillisuuteen ja todenperäisyyteen sattuvan draamallisen
kehitystaidon sekä ihmeen sujuvan, jopa sädehtivän proosatyylin, joka
tekee hänen kertomuksistaan mitä hauskinta ja mielenkiintoisinta
luettavaa.
Julkinen tunnustus tuli Jane Austenille vasta kauan hänen kuolemansa
jälkeen. Pienoinen piiri uskollisia ihailijoita muodostui aluksi hänen
harvalukuisten teostensa ympärille; mutta nepä olivatkin miehiä, joiden
nimi ja arvostelu painoi paljon -- Coleridge, Tennyson, Macaulay,
Walter Scott, Sidney Smith, Disraeli. Hänen varsinaisena "keksijänään"
mainitaan mahtava kirkonmies, Dublinin arkkipiispa tri Whately. --
_Disraeli_ (lordi Beaconsfield) sanoi lukeneensa romaanin "Ylpeys ja
ennakkoluulo" 17 kertaan ja joka kerta nauttineensa siitä yhä enemmän.
_Walter Scott_ kirjoitti 10 vuotta kirjailijattaren kuoleman jälkeen
"Päiväkirjaansa" hänestä seuraavan lausunnon: "Hänen kirjoitelmissaan
on totuudenmukaista kuvaamistaitoa, joka aina ihastuttaa minua -- hänen
kykynsä kehittää jokapäiväisen elämän sekavia vyyhtiä ja tunteita on
verraton ja käy paljon yli minun oman taitoni". _Macaulayn_ muistopuhe
v:lta 1858 kuuluu: "Jos minulla olisi tarpeeksi aineksia, niin
kirjoittaisin mielelläni pienen elämäkerrallisen kuvauksen tuosta
ihmeellisestä naisesta ja kokoisin siten varoja pystyttääkseni hänelle
muistomerkin Winchesterin tuomiokirkkoon" (jonne kirjailijatar on
haudattu). Sellainen muistomerkki -- koruakkuna -- sinne myöhemmin
saatiinkin.
Nykypäiväin lukija huomaa käsissään olevan yli satavuotisen
lemmentarinan hämmästyttävän "uudenaikaiseksi". Sankarin alummainen
"ylpeys" ja sankarittaren "ennakkoluulo" häntä kohtaan sulavat
elämysten hehkussa viimein olemattomiin. Kertomuksen keskushenkilö,
Elizabeth, ei ole ainoastaan persoonallisesti viehättävä kaikessa
tyttömäisessä viehkeydessään; hän on myöskin älyllisesti hurmaava.
Hänen sukkela henkensä, hänen horjumaton hyvätuulisuutensa, hänen
sattuvat sutkauksensa ja nasevat vastauksensa ja ennen kaikkea hänen
ihailtava itsehillintänsä takaavat hänelle alituisesti uusia
ihailijoita lukijain joukosta. Persoonallisten tuttavain todistuksesta
päättäen tekijätär löysi sankarittarensa alkutyypin -- omasta
kuvastimestaan; Eliza Bennet kävi kuin hansikas oman luojansa ylle. --
Muutkin henkilöt ovat varsin mielenkiintoisia. Kääntynyt ja
uudestasyntynyt Darcy, jäykän englantilaisen "gentlemanin" perikuva,
osoittautuu lopulta olevansa saavuttamansa onnen arvoinen. Verrattomia
tyyppejä ovat edelleen viisas ja vetelä kirjatoukka hra Bennet,
ahdasjärkinen hurskastelija hra Collins, säätykopeudesta pakahtuva Lady
Catherine de Bourgh; samoin alemmassa tasossa hullunkurisen typerä rva
Bennet, hyvänahkainen nousukas Sir William Lucas ja tämän älykäs tytär
Charlotte. Toinen lempivä pari, hra Bingley ja Jane Bennet, ovat
kaikessa harmittomuudessaan peräti rakastettavia ihmisiä. Teoksen
liukas "konna", kapteeni Wickham, on ainoa myönnytys, jonka
kirjailijatar on tehnyt aikansa juoniromaania suosivalle maulle.
Bennetin tyttöparvesta nuorimmat soisi lukija kenties näkevänsä
poisjätetyiksi.
"Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on
viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja
epäjohdonmukaisuus minua _todella_ huvittavat, ja minä nauran niille,
missä niitä vain näen", antaa tekijätär Elizabethin kerran sanoa. --
Niissä sanoissa on tervettä järkeä. Toivomme, että meikäläinenkin
yleisö mielellään tutustuu tähän viisaaseen, vaatimattomaan ja
herttaiseen kirjailijattareen, joka eläessään ei ollut mikään kylmästi
järkeilevä "sinisukka", vaan todellinen nainen hienoja sormenpäitään
myöten.
1 LUKU.
Yleisesti on myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton
mies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon.
Kuinka vähän sellaisen miehen omia tunteita ja mielipiteitä
tunnetaankin hänen ensi kertaa saapuessaan uuteen ympäristöön, niin on
edellä mainittu tosiasia niin kiinteästi juurtunut kaikkien kyseeseen
tulevain perheenäitien mieliin, että häntä pidetään oikeudenmukaisena
saaliina jollekin näiden tyttäristä.
"Rakas Bennet", sanoi tämän arvon herran puoliso miehelleen eräänä
päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Parkin kartano on vihdoinkin
saanut vuokraajan?"
Hra Bennet vastasi, ettei hän ollut kuullut.
"Mutta totta se sittenkin on", jatkoi hänen parempi puoliskonsa, "sillä
rouva Long oli vast'ikään täällä ja kertoi minulle koko jutun."
Hra Bennetillä ei ollut siihen mitään sanottavana.
"Etkö tahdo kuulla, kuka sen on vuokrannut?" huudahti hänen vaimonsa
kärsimättömänä.
"_Sinun_ tekee mielesi kertoa se minulle, enkä minä pane vastaan vaikka
kerrotkin."
Sekin niukka rohkaisu riitti avaamaan sanamyllyn.
"Niin, tiedäppäs, rakkaani, rouva Long sanoi, että Netherfieldiin
asettuu jokin hyvin varakas nuori mies, joka on kotoisin jostakin
Pohjois-Englannin puolelta; että tämä tuli maanantaina oikein
nelivaljakolla katsastamaan paikkaa ja ihastui siihen niin, että sopi
oitis asiat valmiiksi herra Morrisin kanssa; että hän muuttaa sinne
ennen Mikonpäivää, ja että joitakin hänen palvelijoitaan saapuu taloon
jo ensi viikon lopulla."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Bingley."
"Naimisissa vai naimaton?"
"Oh, _naimaton_ toki, rakkaani, se vasta jotakin on! Naimaton nuori
mies, jolla on suuri omaisuus -- ainakin neljä tai viisituhatta
puntaa.[1] Siinäpä on meidän tytöille miettimistä!"
"Kuinka niin? Mitä se heitä liikuttaa?"
"Rakas Bennet", vastasi hänen vaimonsa, "kuinka sinä _saatatkaan_ olla
niin tylsä? Pitäisihän sinun arvata, että minä ajattelen naittaa niistä
jonkun hänelle."
"Siinäkö mielessä hän tänne asettuu?"
"Siinäkö mielessä? Hörönlöröä, kuinka sinä viitsitkään tuollaista
lörpötellä! Mutta onhan hyvin todennäköistä, että hän _saattaa_
rakastua johonkin heistä, ja senvuoksi pitää sinun käydä tervehtimässä
häntä kohta kun hän tulee tänne."
"En luule, että minulla on siihen tilaisuutta. Lähde itse tyttöjen
kanssa, tai voithan lähettää heidät yksinkin, mikä ehkä onkin parempi;
sillä kun sinä olet yhtä kaunis kuin kuka hyvänsä koko parvesta, voi
herra Bingley kenties iskeä silmänsä sinuun."
"Nyt sinä imartelet liiaksi minua, rakkaani. _Onhan_ minullakin
varmasti ollut kauniit päiväni, mutta nyt en kuvittele enää olevani
mitään erinomaista. Kun naisella on viisi täysikasvuista tytärtä, on
hänen jo aika heretä ajattelemasta omaa kauneuttaan."
"Siinä tapauksessa ei naiselle jää paljonkaan kauneutta, jota
kannattaisi ajatella."
"Mutta rakkaani, minähän puhunkin nyt siitä, että sinun täytyy todella
mennä tervehtimään herra Bingleytä, kun hän on muuttanut
naapuriksemme."
"Se on enemmän kuin mitä uskallan luvata, sen vakuutan."
"Mutta rakkaani, ajattelehan toki tyttäriäsi! Ajattelehan,
minkälaisille tuloille joku heistä voisi päästä. Sir William ja Lady
Lucas ovat päättäneet mennä sinne, mukamas vain sattumoilta; sillä
tiedäthän, etteivät he yleensä käy uusien tulokkaiden luona. Totta
tosiaan sinun täytyy mennä, sillä mahdotontahan on meidän naisten käydä
häntä tervehtimässä, jollet sinä käy ensiksi."
"Nyt saivartelet varmasti aivan liikoja. Olen vakuutettu, että herra
Bingley tulee hyvin iloiseksi vierailustasi; ja minä lähetän sinun
myötäsi kirjallisen vakuutuksen, että minun puolestani hän saa herran
nimessä naida kenen vain tahtoo meidän tyttäristämme; vaikka arvelenpa,
että minun on silloin lausuttava hyvä sana eritoten Lizzyn puolesta."
"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia
parempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis
kuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan
niin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa _hänelle_
etusija toisten rinnalla."
"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista", vastasi perheenisä;
"he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta
Lizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan."
"Bennet, kuinka sinä _saatatkaan_ herjata omia lapsiasi tuolla tavalla?
Sinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun
hermoparkojani."
"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa
kunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan
niihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä."
"Ah, sinä et tiedä, kuinka minä niistä kärsin."
"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä
nähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on
neljäntuhannen punnan tulot vuodessa."
"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä,
kun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä."
"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn
jok'ikisen luona."
Hra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä,
ivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta
vuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan
luotaamaan sen pohjaa. Hänen _omasta_ luonteestaan oli paljon helpompi
päästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen,
jokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun
ei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen
elämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä
sisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.
II LUKU.
Hra Bennet oli sittenkin kaikkein ensimmäisiä vierailijoita hra
Bingleyn luona. Hän oli koko ajan aikonut käydä siellä, vaikka olikin
viimeiseen saakka vakuuttanut vaimolleen päinvastaista; ja vasta
vierailupäivän illalla sai hänen vaimonsa aivan sattumoilta tietää
hänen käynnistään. Se sattui seuraavasti. Nähdessään toisen tyttärensä
koristelevan uutta hattua hän virkkoi tälle aivan äkkiä:
"Toivon herra Bingleyn pitävän siitä, Lizzy."
"Emmehän me tule tietämään, _mistä_ herra Bingley oikein pitää", sanoi
äiti moittivasti, "kun emme pääse vierailemaan hänen luonaan."
"Mutta sinähän unohdat, äiti", sanoi Elizabeth, "että me tapaamme hänet
vierasseuroissa, ja että rouva Long on luvannut esitellä hänet meille."
"En usko rouva Longin tekevän mitään sellaista. Hänellä on itsellään
kaksi sisarentytärtään huolehdittavana. Hän on itsekäs teeskentelijä
koko ihminen, enkä minä pane häneen suurtakaan arvoa."
"En minäkään", vakuutti hra Bennet; "ja minua ilahduttaa, ettet sinä
enää ollenkaan välitä hänen palveluksistaan."
Rva Bennetin mielestä ei kannattanut vastata moiseen puheeseen; mutta
kykenemättä hillitsemään harmiaan hän rupesi torumaan neljättä
tytärtään.
"Älä herran nimessä yskiä kakistele tuolla tapaa, Kitty! Sääli edes
vähäsen minun hermojani. Sinähän raastat ne ihan palasiksi."
"Kitty ei hoida oikein hienotunteisesti hänelle annettua yskimisen
lahjaa", huomautti hänen isänsä. "Hän voi ruveta yskimään aivan
sopimattomissakin tilaisuuksissa."
"En minä omaksi huvikseni yski", sanoi Kitty ärtyneesti. "Milloin sinä
menet ensi tanssiaisiisi, Lizzy?"
"Huomenna kahden viikon päästä."
"Ah, herrantähden, niinhän se onkin", huudahti hänen äitinsä, "eikä
rouva Long palaa kotia ennenkuin vasta tanssiaisten aattona; ja silloin
hänen käy mahdottomaksi esittää herra Bingley meille, kun ei vielä
itsekään tunne häntä."
"Silloin, rakkaani, voi sinulla olla etusija ystävättäresi rinnalla --
sinä voit esittää herra Bingleyn _hänelle_."
"Mahdotonta, rakas Bennet, aivan mahdotonta, kun en itsekään tunne koko
miestä. Kuinka sinä saatatkaan niin härnäillä minua?"
"Minä kunnioitan sinun varovaisuuttasi. Kaksiviikkoinen tuttavuus ei
tottakaan merkitse paljoa. Ketäpä miestä oppisi perinpohjin tuntemaan
toisen viikon loppuun mennessä? Mutta jos _me_ emme uskalla viljellä
hänen tuttavuuttaan, niin voi joku toinen uskaltaa, ja täytyyhän kaiken
kohtuuden nimessä myöntää rouva Longillekin tilaisuutta huolehtia
sisarentyttäristään. Ja siksipä, vaikka hän sydämellisyydessään
tarjoutuisikin esittelemään teidät, jonka tarjouksen sinä tietysti
hylkäät, tahdon minä itse ottaa sen huolen niskoilleni."
Tytöt tuijottivat suurin silmin isäänsä. Rva Bennet sanoi vain:
"Hörönlöröä!"
"Mitähän oikein tarkoitat tuolla voimakkaalla huudahduksellasi?" kysyi
hänen miehensä. "Onko sinusta nuoren herrasmiehen esitteleminen ja
kaikki siihen liittyvä mielen jännitys pelkkää hörönlöröä? _Siinä_
asiassa en voi olla oikein yhtä mieltä sinun kanssasi, rakkaani. Vai
mitä sinä sanot, Mary? -- sinä, jonka tunnen perin syvämietteiseksi
neitoseksi, joka luet isoja kirjoja ja teet niistä otteita."
Mary olisi tahtonut sanoa jotain hyvin viisasta, mutta ei tiennyt
kuinka sen sanoisi.
"Jättäkäämme siis Mary selvittämään ajatustensa juoksua", jatkoi hänen
isänsä, "ja palatkaamme jälleen herra Bingleyhin."
"Minä tulen kipeäksi koko herra Bingleystä!" huudahti hänen vaimonsa.
"_Tuopas_ pahoittaa mieltäni; mutta miksi et sanonut sitä minulle jo
ennen, rakkaani? Jospa olisin tuon jo aamulla tiennyt, niin en
tottakaan olisi käynyt tervehtimässä häntä. Tämähän nyt sattui
ohraisesti -- mutta kun onnettomuus kerran on tapahtunut ja minä olen
todellakin käynyt tutustumassa häneen, niin en luule enää mahdolliseksi
vältellä hänen tuttavuuttaan."
Naisten hämmästys oli aivan niin suuri kuin hän oli toivonutkin; rva
Bennetin ällistys kenties voitti tyttärienkin mielenliikutuksen --
vaikka hän sitten kun oli tointunut ensimmäisestä tunnemyrskystään,
rupesi selittämään, että tätä juuri hän oli koko ajan odottanutkin.
"Kuinka kiltisti siinä teitkään, rakas Bennet! Mutta tiesinhän minä,
että saisin sinut lopulta suostutetuksi. Olin varma, että rakastit
tyttäriäsi niin paljon, ettet laiminlöisi tehdä sellaista tuttavuutta.
Ah sentään, kuinka olenkaan mielissäni! Ja sellainen sukkela
päähänpisto sinulta, että menit sinne tänä aamuna hiiskumatta minulle
sanaakaan koko asiasta!"
"No niin, Kitty, nyt saat yskiä niin paljon kuin sinua haluttaa", sanoi
hra Bennet; ja sen sanottuaan hän lähti omalle puolelleen, väsyneenä
vaimonsa ylivuotavasta ihastelusta.
"Kuinka kelpo isä teillä onkaan, tytöt", jatkoi äiti aviollista
suitsutustaan oven sulkeuduttua. "En tiedä, kuinka oikein voisitte
palkita hänen hellyyttään -- ja minunkin huolenpitoani teistä, jos
siksi tulee. Meidän iällemme tultua ei ole niinkään hupaista, sen sanon
teille, saada uusia tuttavia jok'ikinen päivä; mutta teidän tähtenne me
kannamme vaikka mitä uhreja hyvänsä. Lydia, rakkaani, vaikka sinä
_oletkin_ nuorin kaikista, niin ennustanpa, että herra Bingley tanssii
sinun kanssasi ensi tanssiaisissa."
"Oh, en minä sitä pelkää", sanoi Lydia isotellen; "sillä vaikka
_olenkin_ nuorin, olen kaikista isoin."
Loppu-ilta kului pohtiessa kysymystä, milloin hra Bennetin uusi tuttava
mahdollisesti saapuisi vastavierailulle, ja päätellessä, milloin hänet
käskettäisiin päivällisille.
III LUKU.
Sittenkään eivät kaikki rva Bennetin ja hänen viiden tyttärensä kyselyt
saaneet puserretuksi hra Bennetiltä tyydyttävää kuvausta hänen uudesta
tuttavastaan. He ahdistelivat perheenisää monella tapaa; avoimilla
kysymyksillä, älykkäillä otaksumilla ja kavalilla epäilyillä;
mutta hän vältti liukkaasti kuin ankerias heidän taidokkaimmatkin
ansansa; ja vihdoin heidän oli pakko tyytyä toisen käden tiedonantoon
naapurinsa Lady Lucasin taholta, joka tunsi asian miehensä
välityksellä. Tämän arvon rouvan tiedoitus oli erittäin suotuisa. Sir
William oli hyvin mielistynyt uuteen naapuriin. Tämä oli aivan nuori,
ihmeen sievän näköinen, perin miellyttävä ja -- mikä oli kaikkein
parhainta -- hän aikoi saapua suuren seurueen kera ensi tanssiaisiin.
Voiko sen hauskempaa enää kuvitellakaan! Kun kerran mies piti
paljon tanssimisesta, voi hänen otaksua luiskahtavan helposti
rakastamiseenkin; ja sangen vilkkaita toiveita virisi monella taholla
hra Bingleyn sydämen valtaamiseen nähden.
"Jos minun on vain sallittu nähdä jokin tyttäristäni onnellisena
emäntänä Netherfieldissä", sanoi rva Bennet miehelleen, "ja kaikki
muutkin yhtä hyvissä naimisissa, niin enpä osaisi enää toivoa mitään
muuta."
Muutaman päivän perästä hra Bingley saapui vastaamaan hra Bennetin
vierailuun ja istui kymmenisen minuuttia tämän kanssa kirjastossa. Hän
oli toivonut saavansa nähdä vilauksen talon nuorista neitosistakin,
joiden kauneutta hän oli kuullut kehuttavan; mutta hänen sallittiin
nähdä ainoastaan heidän isänsä. Nuorilla neitosilla oli vähän enemmän
onnea, sillä he voivat yläkerran akkunasta todeta vieraan olevan puetun
siniseen takkiin ja ratsastavan mustalla hevosella.
Päivälliskutsu lähetettiin kohta perästä; ja rva Bennet suunnitteli jo
toimenpiteitä, jotka näyttäisivät hänen emännyyskykynsä sen parhailta
puolilta, kun tuli vastaus, joka murskasi kaikki toiveet. Hra Bingleyn
piti lähteä seuraavaksi päiväksi Lontooseen, joten hänen oli surukseen
pakko vastata kieltävästi imartelevaan kutsuun j.n.e. Rva Bennet oli
kerrassaan tyytymätön siihen käänteeseen. Hän ei voinut kuvitella, mikä
kumman kiire tuon miehen ajoi taas pääkaupunkiin, kohta kun hän oli
ennättänyt saapua Hertfordshireen; ja hän rupesi miltei pelkäämään,
että uuden tulokkaan tapana olikin vain lennellä paikasta toiseen eikä
aikomuksena lainkaan asettua pysyvästi Netherfieldiin, niinkuin
siveellinen maailmanjärjestys olisi vaatinut. Lady Lucas tyynnytti
hiukan hänen pelkoaan keksimällä aatteen, että vieras ehkä olikin
mennyt Lontooseen kerätäkseen sieltä paljon väkeä odotettuihin
tanssiaisiin, ja kohtapa kävikin huhu, että hra Bingley aikoi tuoda
mukanaan kaksitoista naista ja seitsemän herraa. Tyttöjä suretti
vierasten naisten suuri luku; mutta tanssiaisten aattona he
rauhoittuivat kuullessaan, että naisia oli tullut koko tusinan asemasta
ainoastaan puoli tusinaa, niistä viisi hra Bingleyn sisaria ja yksi
serkku. Ja kun vieras seurue sitten astui tanssisalin ovesta sisään, ei
siinä kaiken kaikkiaan ollutkaan viittä enempää: hra Bingley itse,
kaksi hänen sisartaan, niistä vanhemman mies ja eräs nuori herra.
Hra Bingley oli sangen hyvän ja arvokkaan näköinen; hänellä oli
miellyttävät kasvot ja maailmanmiehen sulava, teeskentelemätön
esiintymistapa. Hänen sisarensa olivat uljasryhtisiä kaunottaria. Hänen
langostaan, hra Hurstista, voi vain sanoa, että hän näytti hienolta
mieheltä; mutta hänen ystävänsä, hra Darcy, kiinnitti oitis koko salin
huomion uljaaseen ja kookkaaseen vartaloonsa, kauniihin kasvoihinsa,
ylhäiseen ryhtiinsä ja ennen kaikkea siihen salin kaikissa nurkissa
kohta kiertävään huhuun, että hänellä oli vuosituloja kymmenentuhatta
puntaa. Herrat sanoivat, että hän oli oikea loistonäyte miehisestä
miehestä; naisten supatteluista päättäen hän oli paljon kauniimpi itse
hra Bingleytäkin, ja puolen iltaa seurasi koko salin ihailu häntä,
kunnes hänen käytöksensä sitten yht'äkkiä riisti häneltä kerrassaan
yleisen suosion. Hänen keksittiin olevan aivan liiaksi ylpeä, mukamas
yläpuolella koko seurapiiriä ja sen tarjoamaa huvitusta; ja silloin ei
edes hänen suuri maakartanonsa jossain Derbyshiressä voinut pelastaa
häntä joutumasta arvostelluksi mitä vastenmielisimmäksi ja
epämiellyttävimmäksi veitikaksi, jota ei käynyt vertaaminenkaan hänen
ystäväänsä.
Hra Bingley oli oitis tehnyt saapuvilla olevien huomattavien
henkilöiden tuttavuutta; hän oli vilkas ja vapaa, oli mukana joka
tanssissa, harmitteli juhlan liian varhaista päättymistä ja puhelipa
panevansa itsekin toimeen tanssiaiset Netherfieldissä. Sellaiset
miellyttävät ominaisuudet puhuivat itse tarpeeksi puolestaan. Mikä
vastakohta hänen ja hänen ystävänsä välillä! Hra Darcy tanssi
ainoastaan kerran rva Hurstin ja kerran nti Bingleyn kanssa, kieltäytyi
tulemasta esitellyksi kellekään muulle naiselle ja vietti lopun iltaa
kävellen ympäri salia ja vaihtaen sanan tai pari jonkun oman seurueensa
jäsenen kanssa. Hänen luonteenominaisuutensa luettiin salissa kuin
avoimesta kirjasta. Hän oli tosiaankin kaikkein koppavin, kaikkein
epämiellyttävin mies koko maailmassa, ja jok'ikinen toivoi, ettei häntä
tarvitsisi täällä enää koskaan nähdä. Kaikkein tuimin oli rva Bennetin
äkeys, sillä tämän arvon rouvan ylimalkaista harmia vielä terästi tuon
kelvottoman miehen kehno käyttäytyminen hänen omaa tytärtään kohtaan.
Elizabeth Bennetin oli täytynyt kavaljeerien käsittämättömän hupsuuden
takia "koristaa seinää" kahden tanssin ajan; ja tällöin oli hra Darcy
sattunut seisomaan niin lähellä neitoa, että tämä voi kuulla hänen ja
hra Bingleyn välisen keskustelun, viimemainitun tultua vaatimaan
ystäväänsä mukaan tanssimaan.
"Tulehan nyt sinäkin, Darcy, minun täytyy saada nähdä sinunkin pyörivän
lattialla. Minua harmittaa nähdä sinun jurottelevan tuolla tavoin
itseksesi kuin mikäkin pölkky. Sinä viihdyt paljon paremmin kun itsekin
tanssit."
"En totisesti viihdykään. Tiedäthän kuinka inhoon tanssimista, jollei
toverinani ole jokin aivan läheinen tuttava. Mutta tällaisessa oudossa
karjassa pyörähteleminen on aivan vastoin luontoani. Sisaresi ovat jo
lattialla, eikä koko salissa ole ainuttakaan muuta naista, jonka kanssa
voisin seurustella tuntematta kidutuspenkin tuskia."
"Minä en vain tahtoisi olla tuollainen jöröpää kuin sinä", huudahti
Bingley, "en vaikka perisin siitä kuningaskunnan! Kautta kunniani, enpä
luule koskaan eläissäni tavanneeni niin paljon hauskoja tyttöjä yhdessä
kuin täällä tänä iltana; ja monet heistä ovat, kuten itsekin voit nähdä,
erinomaisen sieviä."
"_Sinä_ tanssit äsken ainoan kauniin tytön kanssa mitä täällä on",
sanoi hra Darcy, katsellen vanhinta Bennetin neideistä.
"Ah -- hän on todellakin ihanin tyttö, jota koskaan olen pidellyt
käsivarrellani! Mutta tuolla aivan sinun takanasi istuu yksi hänen
sisaristaan, joka on myöskin hyvin sievä ja varmasti sangen
miellyttäväkin. Annahan kun pyydän tanssitoverini esittelemään sinut
hänelle."
"Ketä sinä tarkoitat?" ja kääntyen ympäri katsahti ylpeä nuori mies
välinpitämättömästi Elizabethiin, mutta tokaisi sitten hartioitaan
kohauttaen. "Mukiinmenevä, mutta ei tarpeeksi sievä _minua_
houkutellakseen; enkä minä ole muuten tällä kertaa sillä päällä, että
kävisin lohduttelemaan neitosia, joita toiset miehet hyljeksivät. Teet
paremmin kun palaat tanssitoverisi pariin nauttimaan hänen hymyistään,
sillä minun kanssani haaskaat aikaasi aivan hukkaan."
Hra Bingley noudatti hänen neuvoaan. Hra Darcy jatkoi kävelyään, ja
Elizabeth katseli hänen jälkeensä silmin, jotka eivät kuvastaneet
kovinkaan ystävällisiä tunteita. Hän kertoi kuitenkin koko jutun
ilkamoiden ystävättärilleen; sillä hänellä oli vilkas, leikkisä
mielenlaatu, joka helposti keksi hullunkurisia piirteitä
harmillisissakin tilanteissa.
Ilta kului muuten koko perheeltä sangen rattoisasti. Rva Bennet oli
nähnyt vanhimman tyttärensä saavan suurta ihailua Netherfieldin
vierasseurueen taholta. Hra Bingley oli tanssinut Janen kanssa
kahdesti, ja hänen sisarensa olivat lausuneet tälle kohteliaisuuksia.
Jane riemuitsi voitostaan yhtä paljon kuin äitinsäkin, vaikka
levollisemmalla mielellä. Elizabeth nautti sisarensa mielihyvästä. Mary
oli kuullut nti Bingleyn kiittävän häntä koko seudun somimmaksi
tytöksi; ja Catherinen ja Lydian ei ollut tarvinnut kertaakaan kaivata
tanssikavaljeereja, mikä heille vielä oli tanssi-illan pääilo. Kaikki
palasivat siis tyytyväisin mielin kotia Longbourniin ja tapasivat hra
Bennetin vielä ylhäällä. Saatuaan kirjan käteensä ei perheenpää
välittänyt ajan menosta; ja tällä kertaa hän oli koko lailla utelias
kuulemaan juhla-illasta, jota hänen perheensä jäsenet olivat odotelleet
niin sykähdyttävin toivein. Hän oli oikeastaan toivonut, että hänen
vaimonsa uuteen naapuriin kiinnittämät toiveet olisivat osoittautuneet
pettäviksi harhakuviksi, mutta pianpa hän huomasi saavansa kuulla aivan
toiseen suuntaan käyvän selostuksen.
"Ah sentään, rakas Bennet", puuskahti hänen arvoisa puolisonsa
astuessaan huohottaen sisään, "et arvaakaan kuinka hauska ilta meillä
on ollut! Toivoisin, että sinäkin olisit ollut siellä mukana. Janea
ihailtiin niin, ettei paremmasta apua. _Jok'ikinen_ ihmetteli, kuinka
suloiselta hän näytti; ja hra Bingleystä hän oli kerrassaan
ihastuttava, ja hänpä tanssikin kahdesti tyttäremme kanssa. Aattelehan
_sitä_, rakkaani -- hän tanssi kahdesti hänen kanssaan! Jane olikin
ainoa tyttö koko salissa, jota hän tanssitti kahteen kertaan. Kaikkein
ensiksi hän pyysi neiti Lucasia. Minua niin harmitti nähdä hänen
tanssivan tuon tytön kanssa; mutta keksinpä kohta, ettei hän ihaillut
tätä ollenkaan -- eihän häntä kukaan voikaan ihailla, se on tietty; ja
sitten hän tuntui tulevan aivan haltioihinsa nähdessään meidän Janemme
pyörivän lattialla. Heti hän tiedustelemaan, kuka se tyttö oli, ja
esityttämään itsensä hänelle, kerran hän tanssi neiti Kingin kanssa, ja
neljännen kerran Maria Lucasin kanssa, ja viidennen jälleen meidän
Janen kanssa, ja kuudennen meidän Lizzyn kanssa, ja katriljin..."
"Jos hänellä olisi ollut hituistakaan sääliä _minun_ hermojani
kohtaan", huudahti hänen miehensä kärsimättömästi, "niin hän ei olisi
tanssinut puoleksikaan niin paljon! Älä Herran nimessä luettele minulle
enää hänen tanssitettaviaan. Oh, oh -- kunpa siltä keikarilta olisi
nilkka nyrjähtänyt jo ensi tanssissa!"
"Ah, mitä nyt, rakkaani? Minä puolestani oikein mielistyin häneen",
jatkoi hänen aviosiippansa ylistysvirttään. "Hän on niin ihmeen hyvän
näköinen nuori mies! Ja hänen sisarensa olivat ihastuttavia. Enpä vielä
eläissäni ole nähnyt mitään niin hienoa kuin heidän tanssipukunsa. Olen
varma, että pitsi rouva Hurstin hameessa..."
Jälleen hänen täytyi keskeyttää. Hra Bennet kieltäytyi kivenkovaan
kuulemasta enää sanaakaan koko hienoudesta. Siksipä hänen vaimonsa oli
pakko vaihtaa puheenaihetta, ja hän kuvasi sangen katkerasti ja jonkin
verran liioitellen hra Darcyn tyrmistyttävää töykeyttä.
"Mutta sen voin vakuuttaa sinulle", hän lisäsi, "ettei Lizzy kärsinyt
suurtakaan tappiota joutuessaan _tuon_ miehen ylenkatseen alaiseksi;
sillä totta tosiaan hän on mitä inhoittavin ja karkeatapaisin junkkari,
joka ei miellyttänyt sitten niin ketään. Niin ylpeä ja nokka pystyssä
mukamas, ettei häntä kehdannut edes katsellakaan! Käveli ja tepasteli,
tepasteli ja käveli vain ympärinsä, luulotellen jotakin olevansa! Ei
edes sen näköinen, että olisi viitsinyt tanssia hänen kanssaan! Kunpa
sinä olisit ollut siellä antamassa hänelle pisteleviä sukkeluuksiasi.
Minä sitä miestä oikein inhoan!"
IV LUKU.
Kun Jane ja Elizabeth olivat jääneet kahdenkesken, niin edellinen, joka
siihen asti oli ollut vaitelias hra Bingleyn suhteen, rupesi
tunnustamaan sisarelleen, kuinka suuresti hän ihaili tätä nuorta
miestä.
"Hän on aivan sellainen kuin nuoren miehen pitääkin olla: järkevä,
hyväluontoinen ja vilkas, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään osaavan
käyttäytyä niin hyvin! Hän on niin luonnollinen ja saanut ilmeisesti
erinomaisen kasvatuksen."
"Hän on myöskin kauniin näköinen", sanoi Elizabeth, "jota nuoren miehen
myöskin pitäisi olla, mikäli mahdollista. Hän on siis joka suhteessa
täydellinen."
"Minä tulin niin hirveästi mieliini, kun hän pyysi minut toisen kerran
kanssaan tanssimaan. Niin suurta kohteliaisuutta en olisi osannut
odottaakaan."
"Etköhän vain? _Minä_ ainakin odotin sitä. Mutta siinä suhteessa me
olemmekin niin erilaiset. _Sinä_ joudut kohteliaisuuksista aina
ymmälle, mutta _minä_ en milloinkaan. Mikä olisi voinut ollakaan sen
luonnollisempaa, kuin että hän pyysi sinua uudelleen? Eihän hän voinut
olla huomaamatta, että sinä olit ainakin viisi kertaa kauniimpi kuin
kukaan muu nainen koko salissa. Ei siis kannata liiaksi kiitellä hänen
kohteliaisuuttaan. No niin, hän on varmastikin sangen miellyttävä, ja
minun puolestani sinä saat pitää hänestä. Olethan ennen pitänyt paljon
kömpelömmistäkin ihmisistä."
"Mutta, rakas Lizzy!"
"No, tiedäthän itsekin, että sinulla on taipumus pitää ihmisistä
yleensä. Sinä et koskaan näe vikoja kenessäkään. Koko maailma on sinun
silmissäsi niin hyvä ja miellyttävä. En ole koskaan kuullut sinun
sanovan pahaa sanaa yhdestäkään ihmisolennosta."
"En tahtoisi mielelläni arvostella ketään liian hätiköivästi; mutta
yleensähän minä aina puhun mitä ajattelenkin."
"Sen tiedän, rakkaani; ja _sehän_ se juuri ihmetyttääkin minua. Niin
järkevä kuin _sinä olet_, ja kuitenkin niin vilpittömän sokea toisten
hullutuksien ja typeryyksien suhteen! Vilpittömyyden hyve on kyllä
sangen yleinen; kenpä kieltäisi tahtovansa kernaasti olla kaikessa
vilpitön! Mutta ollapa vilpitön aivan luonnollisesti ja ilman vastaavan
hyödyn toivoa -- suodattaa joka ihmisen luonteesta kaikki mahdollinen
hyvä näkyviin ja kirkastaa se vieläkin paremmaksi ja ummistaa silmänsä
pahoille puolille -- kas, siihen vain sinä yksin pystyt! Ja
sittenhän sinä pidät tuon miehen sisaristakin, eikö totta? Heidän
käyttäytymisensä ei kuitenkaan ollut yhtä sulavan luonnollista kuin
hänen."
"Ei ollutkaan, ainakaan ensi alussa, mutta kun antautuu heidän kanssaan
puheisiin, niin ovat he koko miellyttäviä ihmisiä. Neiti Bingley tulee
asumaan veljensä luona ja hoitamaan hänen talouttaan; ja erehtyisinpä
suuresti, jollemme saa hänestä hyvin hauskaa naapuria."
Elizabeth kuunteli vaieten, mutta ei lainkaan vakuutettuna. Vierasten
naisten käytös tanssi-iltana ei suinkaan ollut tarkoitettukaan
voittamaan ympäristön mieliä heidän puolelleen; ja ollen sukkelampi
tekemään havaintoja ja vähemmän mukautuvainen kuin sisarensa sekä
varustettu terävällä arvostelukyvyllä, jota älykäs liehittelykään ei
kyennyt samentamaan, oli hänellä sangen vähän halua hyväksyä heidät
ilman muuta. Totta kyllä, että he olivat hienoja naisia, eivät suinkaan
säästeliäitä osoittamaan hyväluontoisuutta, milloin he sitä todella
tunsivat ja suvaitsivat näyttää; mutta sittenkin ylpeitä ja
itseluuloisia. He olivat sangen sievän näköisiä; olivat saaneet
kasvatuksensa eräässä Lontoon parhaassa yksityisessä naisopistossa;
olivat kumpikin perineet vanhemmiltaan kaksikymmentä tuhatta puntaa,
mutta tottuneet kuluttamaan vuodessa enemmän kuin korkonsa
seurustellessaan ylhäisissä seurapiireissä; ja kaiken tuon nojalla he
luulivat olevansa joka suhteessa oikeutetut ajattelemaan itsestään
pelkkää hyvää ja katselemaan toisia yli olkainsa. He kuuluivat erääseen
Pohjois-Englannin vanhaan mahtisukuun, mikä seikka heillä pysyi
paremmin muistissa kuin se tosiasia, että heidän isänsä oli koonnut
varallisuutensa kauppakeinotteluilla.
Hra Bingley oli perinyt isältään lähes satatuhatta puntaa, ja isä oli
ollut aikeissa ostaa maatilan ja muodostaa siitä sukukartanon, mutta
oli kuollut ennen aikeensa toteutumista. Hra Bingleyllä oli myöskin
sama aikomus, ja joskus hän oli jo suunnitellut, mihin kreivikuntaan[2]
asettuisi; mutta kun hänen nyt oli onnistunut vuokrata itselleen kelpo
talo ja siihen kuuluva tila ja maatalous, niin arvelivat monetkin,
jotka parhaiten tunsivat hänen keveän ja mukavuutta rakastavan
luonteensa, että hän hyvinkin pesiytyisi koko loppuiäkseen
Netherfieldiin ja jättäisi oman tilan ostohommat seuraavan sukupolven
asiaksi.
Hänen sisarensa hoputtivat ahkerasti häntä hankkimaan itselleen oman
kartanon ja asettumaan vakituisesti maalaisherraksi; mutta vaikka hän
nyt ainakin toistaiseksi oli vain vuokrannut sellaisen, ei nti Bingley
ollut suinkaan haluton emännöimään siinä, eikä myöskään rva Hurst,
jonka aviomiehellä oli enemmän rakkautta hienoon elämään kuin varoja
sen ylläpitämiseen, ollut sen haluttomampi pitämään veljensä taloa
omana kotinaan, milloin asianhaarat tekivät sen suotavaksi. Hra Bingley
oli vasta kaksi vuotta ollut aikamiesten kirjoissa,[3] kun häntä
kehoitettiin katsastamaan Netherfield Housea. Hän katsastikin sitä
puolituntisen ulkoa ja sisältä; talon asema ja loistohuoneet
miellyttivät häntä, omistajan ylistelyt tyydyttivät häntä, ja
vuokrasopimus kirjoitettiin oitis.
Hänen ja Darcyn välillä vallitsi vankka ystävyys, vaikka heidän
luonteensa olivatkin hyvin erilaiset. Darcya miellytti Bingleyn
avomielisyys, hilpeys ja mukautuvaisuus, vaikka nuo ominaisuudet
olivatkin mitä suurimpia vastakohtia hänen omilleen, joihin hän ei
suinkaan tuntunut olevan tyytymätön. Bingley puolestaan luotti mitä
lujimmin ystävänsä teräväsilmäisyyteen ja varmaan arvostelukykyyn.
Tietysti syrjäinenkin huomasi, että Darcy oli johtava luonne tässä
ystävyyssuhteessa. Bingley ei suinkaan ollut typerä; mutta Darcy oli
häntä älykkäämpi. Hän oli yhdellä haavaa ylpeä, hillitty ja oikullinen;
ja vaikka hän esiintyikin sujuvatapaisena maailmanmiehenä, ei hänen
sävynsä ollut omiaan taivuttamaan toisten mieliä hänen puoleensa. Siinä
suhteessa oli ystävä häntä paljon edellä. Missä hyvänsä Bingley
näyttäytyikin, tiesi hän sydänten kohta avautuvan hänelle; Darcy
sitävastoin oli alituisena loukkauskivenä ja pahennuksen kalliona
lähiympäristölleen.
Se erilainen sävy, jolla ystävykset perästäpäin puhelivat Merytonin
tanssiaisista, oli hyvin kuvaava heidän luonteilleen. Bingley ei ollut
vielä ikänään tavannut niin hauskoja ihmisiä ja niin kauniita tyttöjä
kuin siellä; jokainen oli ollut mitä herttaisin ja huomaavaisin häntä
kohtaan; muodollisuudesta ja jäykkyydestä ei ollut näkynyt merkkiäkään;
hän oli oitis tuntenut olevansa salissa kuin kotonaan; ja mitä
nimenomaan nti Bennetiin tulee, niin ei hän voinut kuvitella taivaan
enkeliäkään sen hurmaavammaksi kuin tämä tyttö oli. Darcy sitävastoin
oli nähnyt vain rykelmän ihmisiä, joiden kauneutta ja hienotapaisuutta
ei juuri kannattanut kehua; ei yksikään niistä ollut herättänyt
hänessä niin vähäisintäkään mielenkiintoa; ja huomaavaisuutta ja
miellyttäväisyyttä hän ei ollut kokenut kenenkään taholta. Nti Bennetin
hän myönsi sieväksi, mutta väitti tämän hymyilevän liikaa.
Rva Hurst ja hänen sisarensa myönsivät tuon seikan todeksi; mutta siitä
huolimatta he ihailivat Janea ja pitivät hänestä, sanoen hänen olevan
kerrassaan suloinen tyttö, johon kannatti enemmänkin tutustua. Nti
Bennet oli siis perheneuvostossa tunnustettu suloiseksi tytöksi; ja
sellaisen tunnustuksen turvin oli velimies oikeutettu ajattelemaan
hänestä mitä parhaaksi näki.
V LUKU.
Lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista asui muuan perhe, jonka kanssa
Bennetin väki oli läheisessä ystävyyssuhteessa. Sir William Lucas oli
varhaisemmin pitänyt kauppaa Merytonissa ja hankkinut melkoisen
varallisuuden sekä saavuttanut ritariarvon pitämällä kaupungin mayorina
ollessaan puheen kuninkaalle.[4] Tuo arvo oli kenties noussut
asianomaiselle vähän päähän. Häntä oli ruvennut inhoittamaan
kauppapuotinsa ja talonsa pienessä kauppalassa; ja hyljäten molemmat
hän oli muuttanut perheineen erääseen Merytonista mailin[5] päässä
olevaan maataloon, joka siitä lähtien sai nimekseen Lucas Lodge. Siellä
hän sai täysin määrin nauttia uudesta arvostaan ja liiketointen enää
häiritsemättä omistautua yksinomaan osoittamaan suopeaa kohteliaisuutta
koko maailmalle. Sillä vaikka arvonsa paisuttikin hänen rintaansa, ei
se silti tehnyt häntä turhan pöyhkeäksi, päinvastoin hän oli pelkkää
huomaavaisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Ollen luonnostaankin suopea,
ystävällinen ja palvelevainen, oli hän, käytyään hovissa esittäytymässä
hallitsijalleen, muuttunut kerrassaan kohteliaaksi maailmanmieheksi.
Lady Lucas oli hyväluontoinen nainen eikä liialla älyllä pilattu, joten
hän oli täysin omiaan löytämään armon rva Bennetin silmissä. Heillä oli
useita lapsia. Vanhin niistä, järkevä ja sukkela seitsenkolmattavuotias
Charlotte, oli Elizabethin paras ystävä.
Päivän selvää oli, että Lucasin ja Bennetin neitosten täytyi päästä
yhdessä vaihtamaan mielipiteitä tanssiaisillan johdosta; ja varahin
seuraavana aamuna ilmestyi ensinmainittu Longbourniin kuulemaan ja
kertomaan.
"_Te_ aloitte illan hyvin, Charlotte", sanoi rva Bennet, voittaen
kohteliaana emäntänä katkeruutensa, "_Teidät_ hra Bingley kaikkein
ensiksi pyysi tanssiin."
"Niin kyllä; mutta hän näytti pitävän toista tanssitettavaansa
parempana."
"Oo, te tarkoitatte Janea, arvaan mä, koska herra Bingley tanssi hänen
kanssaan kahdesti. Varmastikin hän _näytti_ tavallaan ihailevan Janea
-- totta tosiaan luulen hänen _todella_ ihailleenkin -- kuulin jotain
semmoista -- mutta en tiedä mitään tarkkaan -- jotakin mitä herra
Robinson lienee maininnut."
"Ehkä te tarkoitatte sitä, mitä satuin kuulemaan herra Bingleyn ja
herra Robinsonin puhelevan keskenään; enkö jo eilen illalla
maininnutkin teille siitä? Herra Robinson kysyi häneltä, mitä hän piti
meidän seurastamme Merytonissa, ja eikö hänestäkin siellä ollut koolla
oikein paljon kauniita naisia, ja _ketä_ niistä hän puolestaan arveli
kaikkein kauneimmaksi. Ja hän vastasi suoraa päätä viimeiseen
kysymykseen: ah, neiti Bennet tietenkin, siitä ei voi olla eri mieltä."
"Voi minun päiviäni! Hm, olihan tuo tosiaankin suoraa puhetta -- tuntuu
melkein siltä kuin -- mutta kukapa sen tietää, saattaa hyvästikin
kaikki käydä ihan tyhjäänkin."
"_Minun_ kuulemani kannatti paremminkin panna mieleensä kuin _sinun_,
Eliza", jatkoi Charlotte Lucas. "Herra Darcya ei ole niin hauska
kuunnella kuin hänen ystävätään, vai mitä? Eliza parka -- ollappa vain
juuri _mukiin_ menevä!"
"Pyydän, ettette enää pane Lizzyä harmittelemaan tuon miehen
sopimattoman käyttäytymisen takia, sillä hän se sitten vasta on
kerrassaan epämiellyttävä mies, ja onneton se tyttö, josta hän rupeisi
pitämään. Rva Long kertoi istuneensa eilen illalla puoli tuntia aivan
hänen vieressään, ilman että tuo pölkky avasi edes kertaakaan
suutansa."
"Oletko varma siitä, äiti? Etköhän vähän erehtyne?" sanoi Jane. "Minä
näin omin silmin herra Darcyn puhuvan hänelle."
"Niin, siksi että rouva Long kysyi häneltä, mitä hän piti
Netherfieldistä, ja silloin hän ei tietenkään voinut olla vastaamatta;
mutta hän näytti samalla kovin ärtyneeltä, kun hänelle oli rohjettu
lainkaan puhua."
"Neiti Bingley kertoi minulle", jatkoi Jane, "ettei hän muulloinkaan
puhu paljon, paitsi kaikkein läheisinten ystäväinsä parissa; ja
_silloin_ hän saattaa olla oikein rakastettava."
"Sitä en hevillä usko, rakkaani. Jos hän tosiaan voi olla niin
rakastettava, niin miksi hän ei puhellut rouva Longinkin kanssa? Mutta
arvaanpa hyvin, mistä se johtui; jokainen sanoo, että hän on niin
hirveän ylpeä; ja minä arvaan hänen kuulleen, ettei rouva Longin
kannata pitää omia vaunuja, ja että hän oli tullut tanssiaisiinkin
vuokrahevosella."
"En minä sitä sure, ettei hän puhellutkaan rouva Longin kanssa", sanoi
nti Lucas; "mutta kernaasti olisin suonut hänen tanssivan Elizan
kanssa."
"Toisen kerran, Lizzy", sanoi äiti, "en sinun sijastasi lähtisi
tanssimaan _hänen_ kanssaan, vaikka hän pyytäisikin."
"Sen kyllä uskon, äiti, ja olen aivan varma, ettet _sinä_ koskaan
joudukaan kiusaukseen tanssia hänen kanssaan."
"Hänen ylpeytensä", sanoi nti Lucas, "ei loukkaa _minua_ niin paljon
kuin monien toisten ylpeys, koska siihen on puolustavia asianhaaroja.
Eihän ole ihmettä, että niin kaunis nuori mies, sukuisin arvokkaasta
vanhasta perheestä, rikas ja omistava kaikki elämän edut, ajattelee
itsestään suurta. Jos minun sallitaan niin sanoa, väittäisin, että
hänellä on _syytä_ olla ylpeä."
"Tuo on hyvin totta", virkkoi Elizabeth, "ja minä voisin helposti antaa
anteeksi_ hänen _ylpeytensä, jollei hän olisi loukannut _minun_
ylpeyttäni."
"Ylpeys", huomautti Mary, joka kernaasti mahtaili syvällisillä
mielipiteillään, "on luullakseni sangen yleinen heikkous. Ainakin
päättäen kaikesta siitä, mitä olen lukenut, arvelen sen olevan sangen
yleisen; ihmisluonto on erityisen herkkä kallistumaan siihen, ja suurin
osa meistä on taipuvainen hellittelemään erikoisesti omahyväisyyden
tunnetta kymmenien muiden, todellisten tai kuviteltujen luulojen
rinnalla. Turhamaisuus ja ylpeys ovat eri asioita, vaikka noita sanoja
usein käytetään samankäsitteisinä. Ihminen voi olla ylpeä olematta
silti turhamainen. Itse ylpeys kohdistuu enemmänkin siihen, mitä me
itse ajattelemme itsestämme; turhamaisuus jälleen siihen, mitä soisimme
toisten ajattelevan meistä."
"Jos minä olisin niin rikas kuin herra Darcy", huudahti nuori
Lucas-vesa, joka oli tullut sisariensa kanssa, "niin en välittäisi
viittä penniä koko ylpeydestäni. Pitäisin silloin kokonaisen lauman
kettukoiria ja joisin pullon viiniä joka päivä."
"Silloin sinä joisit paljon enemmän kuin sinulle on terveellistä",
sanoi rva Bennet, "ja jos olisit minun silmäini alla, niin minä
pitäisin pullot kauniisti poissa näkyvistäsi."
Poika kinasi vastaan, ettei se vain niinkään kävisi päinsä; rouva
Bennet vakuutti, että kävisipä hyvinkin; ja siihen väittelyyn päättyi
naapurien vierailu.
VI LUKU.
Longbournin naiset kävivät kohta tervehtimässä Netherfieldin naisväkeä.
Vierailuun vastattiin heti kuten tulikin. Nti Bennetin sulava käytös
saavutti yhä enemmän rva Hurstin ja nti Bingleyn suosiota; ja vaikka
äiti huomattiin oitis mahdottomaksi ja nuoremmat sisaret kerrassaan
mitättömiksi, niin pidettiin kahden vanhimman suhteen mahdollisena,
että _heidän_ kanssaan ehkä kannatti jatkaa tuttavuutta. Janessa tämä
huomaavaisuus tietenkin herätti mitä suurinta mielihyvää, mutta
Elizabethin mielestä vierasten käytös oli edelleenkin ylen pöyhkeä,
yksinpä sisartakin kohtaan, eikä hän voinut ruveta pitämään heistä; ja
arvatenkin oli heidän alentuvaiseen sävyynsä Janea kohtaan aiheena
heidän veljensä ilmeinen ja jatkuva ihailu. Sillä se oli jokaiselle
selvää, että hra Bingley _todella_ ihaili Janea, missä he vain
tapasivat toisensa. Ja yhtä ilmeistä oli, että Jane puolestaan antautui
alttiisti tämän ihailun esineeksi ja olipa todenteossa rakastuakin
ihailijaansa; mutta sisarta rauhoitti ajatus, ettei maailma ehkä ollut
yhtä kerkeä keksimään tuon tunnevyyhdin selviämistä, koska Janella oli
väkevän tunneherkkyyden ohella hillitty mielenmalttikin ja alati yhtä
sulava ja siloinen esiintymistapa, jotka ominaisuudet voivat varjella
häntä uteliaiden epäluuloilta. Tästä seikasta Elizabeth mainitsi
ystävättärelleen nti Lucasille.
"Ehkä hänen täytyykin, jos hän vain saa tarpeeksi nähdä mielitiettyään.
Mutta vaikka Bingley ja Jane tapaavatkin toisensa jotenkin usein, ei
heidän ole sallittu olla montakaan hetkeä toistensa seurassa; ja kun he
aina tapaavat toisensa suuressa seurassa, jossa on miehiä ja naisia
sekaisin, on heidän mahdoton päästä joka kerta toistensa kanssa
puheisiin. Janen pitäisi senvuoksi koettaa käyttää hyväkseen jokaista
puolituntista, jolloin hänen onnistuu kääntää Bingleyn huomio
puoleensa. Jos hän on aivan varma tästä, niin on hänen sitten helppo
rakastua häneen niin monesti kuin vain tahtoo."
"Sinun suunnitelmasi on sangen hyvä", vastasi Elizabeth, "jos ei olisi
muusta kysymys kuin joutumisesta hyviin naimisiin; ja jos minä olisin
päättänyt hankkia itselleni rikkaan miehen -- tai millaisen miehen
hyvänsä -- niin varmastikin menettelisin sen mukaan. Mutta Jane ei
tunne sillä tapaa; hänellä ei ole mitään järkeilevää tarkoitusperää.
Nyt hän ei voi vielä olla varma edes oman kiintymyksensä kiihkeydestä
eikä sen mahdollisuudesta. Hänhän on tuntenut herra Bingleyn vasta
parin viikon ajan. Hän tanssi tämän kanssa kahdesti Merytonissa; kerran
hän näki hänet hänen omassa kodissaan lyhyenä aamuhetkenä; ja sitten he
ovat istuneet neljästi samassa päivällispöydässä. Eihän tuo toki vielä
riitä, jotta hän senkautta olisi päässyt täyteen selvyyteen miehen
luonteesta."
"Ei, niinkuin sinä sen esität. Jos he olisivat vain _syöneet_ yhdessä,
niin olisi Jane oppinut tietämään ainoastaan sen, onko tuolla miehellä
hyvä ruokahalu vai ei; mutta sinunhan pitää muistaa, että he ovat
viettäneet yhdessä neljä iltaa -- ja neljänä iltana näkee ja oppii jo
koko paljon."
"Niin kyllä; noina neljänä iltana he ovat oppineet tietämään, mikä
korttipeli toiselta käy sujuvammin; mutta mitä tulee luonteiden
luotaamiseen, niin en usko paljonkaan paljastuneen asianomaisille."
"No niin", päätti Charlotte viisastelun; "minä toivon Janelle onnea
kaikesta sydämestäni; ja jospa he jo huomispäivänä menisivät naimisiin,
niin luulisin, että hänellä olisi yhtä hyvät takeet onnellisuudestaan
kuin tutkittuaan tulevan miehensä luonnetta kokonaisen vuosikauden.
Onnellisuus avioliitossa on kokonaan sattuman kauppaa. Vaikka kumpikin
puoliso tuntisi edeltäpäin toistensa mielenlaadun ja taipumukset yhtä
hyvin kuin viisi sormeaan, tahi vaikkapa he olisivat alussa jokseenkin
toistensa kaltaiset, niin se ei takaa niin rahduistakaan heidän
onnellisuuttansa. Kumpikin kehittyy sitten perästäpäin eri tavalla ja
eri määrässä; ja parempi on aina, että tuntee niin vähän kuin suinkin
sen ihmisen vikoja, jonka kanssa saa viettää koko elämänsä yhdessä."
"Sinä koetat saada minut nauramaan, Charlotte, mutta tiedäthän, ettei
tuo ole tervettä ajattelua, ja ettet itse ikinä menettelisi sillä
tapaa."
Tarkatessaan hra Bingleyn käyttäytymistä sisartaan kohtaan Elizabeth ei
osannut aavistaakaan, että hänestä itsestään oli tulemassa jonkin
verran mielenkiintoisen tarkkaamisen esine Bingleyn ystävän silmissä.
Hra Darcy oli ensi katseella tuskin tunnustanut häntä edes
sieväksikään; tanssiaisissa hän oli ilman vähintäkään ihailua
silmäillyt hänen puoleensa, ja kun he seuraavan kerran tapasivat
toisensa, katseli mies neitoa kylmästi kuin ottaakseen hänestä mittaa.
Mutta annappa olla -- kohta kun hän oli selittänyt itselleen ja
ystävälleen, että tytöllä oli tuskin ainuttakaan kaunista piirrettä
kasvoissaan, oli hän huomaavinaan tavatonta älykkäisyyttä noiden
tummien silmäin lämpimässä hohteessa. Tuohon keksintöön liittyi kohta
toisiakin yhtä masentavia. Vaikka hänen arvosteleva silmänsä oli
äkännyt useamman kuin yhden hairahduksen täydellisestä kauneusviivasta
tytön vartalossa, oli hänen pakko myöntää itselleen, että vartalo
kokonaisuudessaan oli sittenkin aika sorja ja soma. Ja vaikka hän
totesi, ettei tyttö osannut noudattaa suuren maailman tapoja, kiehtoi
tämän leikkisän ketterä käytös hänen mieltään vasten hänen tahtoaankin.
Kaikesta tuosta ei Elizabethilla ollut aavistustakaan; hänelle tuo mies
vain oli kaikkien inhoama olio, jonka suurin synti kuitenkin oli, että
oli kieltäytynyt tanssimasta hänen kanssaan hänen rumien kasvojensa
vuoksi.
Darcy yllätti itsensä toivomasta, että pääsisi paremmin tuntemaan tuota
tyttöä; ja odotellessaan pääsevänsä itse puheisiin hänen kanssaan
rupesi hän tarkkaamaan hänen seurusteluaan toisten kanssa. Mutta tuopa
ei jäänyt Elizabethin terävältä silmältä huomaamatta. Tämä sattui
suuressa illanvietossa Sir William Lucasin luona.
"Mitähän herra Darcy tarkoittanee", sanoi Elizabeth Charlottelle, "kun
äsken seisoi vieressäni ja kuunteli haasteluani eversti Forsterin
kanssa?"
"Siihen kysymykseen herra Darcy yksin voi vastata."
"Mutta jos hän tekee sillä tapaa vielä kerran, niin minä annan hänen
tietää, mitä siitä ajattelen. Hänellä on aina niin ivallinen katse; ja
jollen ala itsekin käydä julkeaksi, niin luulenpa, että rupean
pelkäämään häntä."
Kun hra Darcy kohta sen jälkeen lähestyi heitä, kuitenkaan näyttämättä
aikovan antautua puhelemaan heidän kanssaan, kielsi nti Lucas jyrkästi
ystävätärtään toteuttamasta aiettaan. Varoituksesta oli oitis
seurauksena, että Elizabeth kääntyi tulijaan päin ja sanoi:
"Enkö minä teistäkin, herra Darcy, äsken puhunut oikein mainiosti, kun
kiusasin eversti Forsteria panemaan toimeen tanssiaiset Merytonissa?"
"Tosiaankin sangen ponnekkaasti -- mutta sepä olikin aihe, joka aina
panee pontta naisiin."
"Te olette kovin ankara meitä kohtaan."
"Nyt on _sinun_ vuorosi tulla kiusatuksi", sanoi nti Lucas. "Nyt minä
menen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa."
"Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! -- Aina kiusaamassa minua
soittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun
turhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi
pianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka
ovat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin." Nti
Lucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: "No, olkoon menneeksi --
jos täytyy, niin täytyy." Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän
lisäsi: "Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta
jaksat puhaltaa puuroosi -- siksipä minunkin täytyy nyt lakata
puhelemasta jaksaakseni laulaa."
Hän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti.
Parin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien
pyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä
sisarensa Mary, joka luonnollisesti -- ollen joka suhteessa perheen
ainoa täydellinen vesa -- oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja
niittämään kunniaa.
Marylla ei ollut kykyä eikä taitoa -- ja vaikka turhamaisuus oli
antanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin
antanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka
olisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta
esitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut
soittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän
pianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen
kiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla
kansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa,
Lucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.
Hra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen
illanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi -- eikä hänen
mielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir
William nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:
"Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin
voittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien
kaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?"
"Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on
maailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus --
jokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään."
Sir William vain hymyili. "Teidän ystävänne tanssii mainiosti", hän
jatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi
pyörivän tanssijain piirissä; "ja arvaanpa, että itsekin olette siinä
taidossa mestari, herra Darcy."
"Näitte kai sitten minun tanssivan Merytonissa, herrani?"
"Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein
tanssia St. James'issa?"[6]
"En koskaan herrani."
"Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle
paikalle?"
"Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin
välttää."
"Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?" jatkoi hyväntahtoinen
isäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.
Hra Darcy kumarsi.
"Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun
mielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko
Lontoon ilma hyvin Lady Lucasille."
Hän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan
näyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin
lähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan
ja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:
"Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy,
sallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä
tanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun
tällainen sulotar odottaa teitä." Ja tarttuen Elizabethin käteen hän
yritti kurottaa sen hra Darcylle, joka -- vaikka ylen ällistyneenä, --
ei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen
olisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:
"Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule
minun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?"
Vakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet
lattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä
Sir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.
"Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza,
että on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja
vaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen
kernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi."
"Herra Darcy onkin aina ylen kohtelias", virkkoi Elizabeth hymyillen.
"Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei
joutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen
tanssitoverin?"
Elizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa
ei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä
ajatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti
Bingley havahdutti hänet aatoksistaan:
Hra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja
nähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman
pelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.
VII LUKU.
Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai
kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen
tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään
eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei,
vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan
merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut
asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta
puntaa.
Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra
Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren
miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.
Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista -- siis sangen
mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä
käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja
samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan.
Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria
kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman
huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä
terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän
jännittäviä kuin tavalliset maalaiskauppala-uutiset olivatkin, saivat
he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin
tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7]
saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja
päämaja tuli olemaan Merytonissa.
Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita
rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien
nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet
enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään
upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona
pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa
sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan
mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri
rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän
äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna
upseerikunnan loistoon ja kunniaan.
Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta
lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin
kylmästi:
"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette
hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin
epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."
Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan
häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä
mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet,
ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.
"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään,
"kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä
tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki
omia lapsiani."
"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma
järkevyyteni."
"Niin kai -- mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin
älykkäitä."
"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy
yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa
hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että
molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."
"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret
tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun
he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he
piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen
ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] -- ja
tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori
ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan
vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan
panisi vastaan -- ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster
univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."
"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja
kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin
ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein
seisoskelevan Clarken kirjastossa."
Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen
liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9]
osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät
säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei
malttanut hillitä kärsimättömyyttään.
"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra
Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki
kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"
"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.
"_Rakas ystävä_. -- Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla
tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän
molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi
naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta
lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun
käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien
seurassa. -- Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."
"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille
_tuosta_ maininnut?"
"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."
"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.
"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää
tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."
"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain
olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla
vaunuillaan."
"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn
vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."
"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."
"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.
Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"
"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne
yleensä riittää."
Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja
äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia
aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään
toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun
alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen
tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta
koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.
"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen
kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta
seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun
kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen
taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:
"_Rakkahin Lizzy_. -- Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja
arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät
ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että
palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat
myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne -- -- älä siis säikähdä,
jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa -- ja eikähän minua
muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. -- Sinun j.n.e."
"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen
ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin --
vaikkapa hän kuolisikin -- niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo
kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."
"Oh -- en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta
kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä
pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki
oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin
hevoset vaunujen eteen."
Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä
ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi
hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.
"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä --
"ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi
kukaan katsellakaan perille päästyäsi."
"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut -- muuta en pyydäkään."
"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että
lähettäisin hakemaan hevoset?"
"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse
mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme
mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."
"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen
"valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun
mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken
voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."
"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja
Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui
heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.
"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä
ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."
Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset
poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään
jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten
kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan,
saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat
kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.
Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea
lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen
ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä
tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme
mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja
Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon
naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin
kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin
pelkkää kohteliaisuutta -- siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy
sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä
kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko
sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin
seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan
aamiaistaan.
Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein
mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän
nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän
saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi
oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa
säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista
vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan
jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken,
voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa
hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.
Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja
silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi
ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan
potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli
arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten
lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä
kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei
poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan
olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät
voineet olla miksikään avuksi.
Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä,
ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui
lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin
kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa
vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi
Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija
lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen
jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.
VIII LUKU.
Kello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan,
ja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle.
Kohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta -- ja tällöin
Elizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein
huolestunein kyselijä -- hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana.
Jane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset
vakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä
suretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä
inhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi -- ja siihen heidän surunsa
Janesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös -- että he Janen
edessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin
välinpitämättömiksi -- palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan
käsityksensä heistä.
Heidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan
hän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen
sairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän
osoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa
talossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys
oli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet
keskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin
pöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja
korttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän
yksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista
muhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.
Pöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli
selkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen
käytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja
kursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä,
ei makua -- ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa
mieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.
"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia,
jotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on
mainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne
tullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi."
"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä
hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja
hakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset
hajallaan ja kengät kurassa -- uh!"
"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli
kuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä
päällyshameellaan."
"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa",
sanoi Bingley, "mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta
neiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla
odottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en
tullut lainkaan panneeksi merkille."
"_Te_ sen varmastikin huomasitte, herra Darcy", sanoi nti Bingley. "Ja
arvaanpa, ettette haluaisi nähdä _omaa sisartanne_ siinä tilassa."
"En varmastikaan."
"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan
myöten liejussa, ja yksin -- aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein
olikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista
homssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista
ihmistavoista."
"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen
ilahduttavaa nähdä", sanoi Bingley.
"Minä pelkään, herra Darcy", huomautti nti Bingley puolittain
kuiskaten, "että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä
ihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan."
"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon
kirkkaammiksikin."
Lyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst
uudestaan:
"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö;
ja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin.
Mutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella
äidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei
hänellä ole suuriakaan toiveita siihen."
"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajana
Merytonissa?"
"Niin, ja toinen setä pitää rihkamapuotia jossain Cheapsiden[10]
puolella."
"Sehän on suurenmoista", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä
pohjasta.
"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä", huudahti Bingley
ärtyneenä, "niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä
ominaisuuksiaan."
"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä
hyviin naimisiin", huomautti Darcy.
Siihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa
yhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa
"rakkaan Janen" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.
Heidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä
siirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin
alas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut
hänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan
rauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin
oman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan.
Hän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin
liittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista
hän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain
kirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra
Hurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.
"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?" hän
sanoi. "Sepä on kerrassaan merkillinen maku."
"Neiti Eliza Bennet", sanoi nti Bingley, "halveksii kortteja. Hän on
ahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta."
"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua", huudahti
Elizabeth, "minä _en_ ole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia
paljosta muustakin."
"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta", sanoi
Bingley, "ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän
vaivannäkönne."
Elizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli
moniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää,
vakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.
"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä
teidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen
vetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä
sentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni."
Elizabeth vakuutti, että salissa oli aivan riittävästi hänen
valitakseen.
"Minua ihmetyttää", sanoi nti Bingley, "että isäni jätti jälkeensä niin
vähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan
Pemberleyssä, herra Darcy!"
"Hyvä sen pitäisi olla", vastasi tämä, "sillä monet sukupolvet ovat
kasvattaneet sitä."
"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? -- Tehän ostelette
alinomaan uusia kirjoja."
"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana."
"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi
lisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran
rakennat _oman_ talosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes
puoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on."
"Toivoisinpa sitä itsekin."
"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan
sen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei
ole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire."
"Kaikesta sydämestäni -- minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, jos
Darcy suostuisi myymään sen."
"Charles, minä puhun vain mahdollisista asioista."
"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleen
Pemberley ostamalla kuin jäljittelemällä."
Keskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen
kirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui
korttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin
katselemaan peliä.
"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?" jatkoi nti
Bingley kyselyään. "Tuleeko hänestä minun pituiseni?"
"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin
pituinen, ehkä hiukan pitempikin."
"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään,
johon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on,
ja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa
hän soittaa oikein hurmaavasti."
"Minua ihmetyttää", virkkoi hänen veljensä, "kuinka nuorilla neitosilla
voi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he
jok'ikinen ovat."
"_Jok'ikinenkö_ täydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein
tarkoitat?"
"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat
kuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita.
Tuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea -- ja olen
varma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota
ei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi."
"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti
liiankin tosi", sanoi Darcy. "Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen,
joka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä
pahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi
puhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi
kerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita
voi todella sanoa täydellisiksi."
"Enkä minäkään, siitä olen varma", vakuutti nti Bingley.
"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia
täydellisen naisen käsitteeseen", huomautti Elizabeth.
"Niin kyllä -- minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon", vastasi
Darcy.
"Se on varmaa", huudahti hänen uskollinen avustajansa, "ei ketään voi
sanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista
naistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa,
piirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen
lisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään,
liikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa,
muuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä."
"Kaikkea tuota hänellä pitää olla", jatkoi Darcy hyvien avujen
luetteloa. "Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut
sisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen
avulla."
"Eipä sitten ihmekään, että te tunnette _ainoastaan_ kuusi täydellistä
naista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edes _ainuttakaan_."
"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että
voitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?"
"_Minä_ ainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain
ole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja
uutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä
yhteen ainoaan naiseen."
Rva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen
epäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin
sellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan
mielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin
hunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta
sisarensa luo.
"Eliza Bennet", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut
poismenijän perästä, "näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat
päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa
ansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on
viheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa."
"Epäilemättä", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä
olleen kohdistettu, "on paljon halpamaista _kaikissa_ keinoissa,
joihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen.
Kaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan
tarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa."
Nti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei
enää jatkanut puheenaihetta.
Elizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi
huonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti
hra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen
sijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi
jonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei
tietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä
esitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain
huomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi.
Bingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia.
He koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken
iltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon
kuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua
sairaalle neidille ja tämän sisarelle.
IX LUKU.
Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja
aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn
lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille.
Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää
kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja
päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta
aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä
kera.
Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti
säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti
pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä
kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä
palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi.
Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään
noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra
Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet
ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.
"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei
millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti.
Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."
"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan.
Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."
"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että
neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme
ollessaan."
Rva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.
"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä
ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin
hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin
kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne
mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni,
etteivät he ole mitään _hänen_ rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis
talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En
tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä
kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä,
vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."
"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin
että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se
viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään
sellaista."
"Sitä minä odotinkin teiltä", sanoi Elizabeth.
"Mitä -- oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahti
Bingley ja kääntyi tyttöön päin.
"Olen kylläkin -- minä ymmärrän teidät täydellisesti."
"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on
samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."
"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja
monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän
läpinäkyvä luonteenne."
"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran
tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."
"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija",
jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava
tutkimusala."
"On kylläkin, mutta _enimmin_ huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset
luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."
"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen
vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin
rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."
"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä
huomaa alituisesti uusia piirteitä."
"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen
syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täällä _sen puolesta_ on kaikki yhtä
hyvää kuin kaupungissakin."
Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä.
Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen
täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet
voitonriemuisesti:
"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin
meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria.
Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"
"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta
muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama.
Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti
kummassakin."
"Niin kai -- se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen
luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu
mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."
"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä
takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei
täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin
suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."
"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen
tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä,
niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin
seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."
Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä
purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen,
ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä
hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle
tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt
Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.
"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan
miellyttävä mies, tuo Sir William -- eikö tottakin, herra Bingley?
Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja
puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas _siinä_ on
minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä -- kerrassaan toista maata
kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta
eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten
parissa."
"Kuule -- jäikö Charlotte meille päivällisille?"
"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä
laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley --
_minä_ pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä
tehtävänsä; _minun_ tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta
jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt
ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin
keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä
_sitä_ tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän
meidän tyttöjen paraita ystäviä."
"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta", sanoi Bingley.
"Niin kyllä -- mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen.
Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen
kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane --
hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen
sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan
nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin
silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin
pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi.
Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi
runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."
"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth
kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa.
Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi
vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."
"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoi
Darcy.
"Niin -- terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan
kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta
tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä
sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."
Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi
Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän
tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt
mitään aihetta.
Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon
isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja
pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi
vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat.
Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen
nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun
ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra
Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle
palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.
Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli
hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä
lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian
varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut
hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa
hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli
houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta
muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen
unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän
äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.
"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun
sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään
tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä
ollessaan?"
Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai -- parempi lienee odottaa, kunnes Jane
pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo
palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä -- kun teidän tanssiaisenne
ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn
kohta eversti Forsterin kimppuun."
Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis
Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä
hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla
herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella _hänen_
käytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista
_kauniista silmistä_.
X LUKU.
Seuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva
Hurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona,
jonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten
seuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin.
Hra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään
häiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen.
Hrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst
seurasi pelin menoa.
Elizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra
Darcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset
kirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen
pituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat
todella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän
Elizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.
"Kuinka mieliinsä neiti Darcy tuleekaan, kun saa tuollaisen kirjeen!"
Ei vastausta.
"Te kirjoitatte tavattoman nopeasti."
"Siinä erehdytte. Kirjoitan päinvastoin hyvin hitaasti."
"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon!
Ja asiakirjeitä niiden joukossa -- huu! Minua ihan puistattaa
ajatellessani asiakirjeitä."
"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni
eikä teidän."
"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata
häntä."
"Siitä pyynnöstänne jo kerran mainitsin."
"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen.
Minä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä."[11]
"Kiitos vain -- minä aina teroitan itse kynäni."
"Kuinka te osaattekaan kirjoittaa noin tasaisia rivejä?"
Ei vastausta.
"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että
harppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin
ikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta
äärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä."
"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni?
Tässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen."
"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta
kirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?"
"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole
minun asiani päätellä."
"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti
pitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti."
"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline", huudahti hänen
veljensä, "sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii
liian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?"
"Ainakin kirjoitan eri tavalla kuin sinä."
"Oo -- Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan",
huudahti nti Bingley. "Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa
loputkin aivan lukemattomiksi."
"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä
paperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan
selville minun ajatuksistani."
"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet
kädestä", huomautti Elizabeth.
"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus", sanoi
Darcy. "Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä
toisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin."
"Kummalla tavalla sinä tulkitset minun tämänkertaisen
vaatimattomuuteni?"
"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet
kirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi
kerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin
kuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi.
Joutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan
muistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun
aamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua
Netherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja
sitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi -- mutta
mitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin
paljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei
ole tosi hyötyä itselle eikä muille?"
"Oh, oh", huudahti Bingley, "jopa sinä menet liian pitkälle kun
muistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani
kautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen
vieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana
hätikkönä naisten edessä."
"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä
sittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä
hopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja
vaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle:
Bingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon --
niin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä
kuukauden päähän."
"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut", huudahti Elizabeth,
"ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen.
Te olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen
tehdä."
"Tunnen itseni perin imarrelluksi", sanoi Bingley nauraen, "kun
kannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi.
Mutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän
ei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan
minuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi
kieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa."
"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn
mielestä aikaisemman hätiköimisenne?"
"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään -- vastatkoon Darcy
itse siihen kysymykseen!"
"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita
suvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä
omikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti
Bennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme
toivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa
perustelematta sitä millään tavoin."
"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä
suostutukseen -- alttiisti ja perusteluja pyytämättä?"
"Sokea taipuminen ilman omaa vakaumusta ei ole kunniaksi kummallekaan."
"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja
hellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää
usein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan
vakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra
Bingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa
tapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu.
Mutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten
kesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian
suhteen -- ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää
pyynnön ilman muuta?"
"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään
tätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin
kyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden
miesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?"
"Tottahan toki", huudahti Bingley, "älkäämme toki unohtako tärkeitä
yksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä
saattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te,
neiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei
Darcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi
hänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun
puoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen
kunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä
hetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja
nimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä."
Hra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan
loukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley
kiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.
"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley", sanoi hänen ystävänsä. "Sinä
tahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi."
"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua.
Jos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen
karkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen -- sitten saatte
minun puolestani otella mielenne hyviksi."
"Teidän pyyntönne", sanoi Elizabeth, "ei vaadi minulta mitään uhrausta;
ja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä."
Sen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley
hypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti
aloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän
itse soittamaan.
Rva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa
pianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla
huomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen
oli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet
ihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle
perin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä
hän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja
lausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja
moitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei
Elizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta
ylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.
Esitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley
muutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka
johdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:
"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta
ja esittämään meille reelin?"[12]
Elizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä,
hiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.
"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla", sanoi tämä, "mutta en
voinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte
tietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne
moittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset
yritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt
vastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä -- ja
moittikaapas nyt minua jos rohkenette."
"En todellakaan rohkene."
Elizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä,
oli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen
omassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että
hänen oli vaikea ärsyttää ketäkään -- ja Darcy puolestaan tiesi, ettei
vielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo
pieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin
olisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen
vakavastikin.
Nti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen
mustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa "rakkaan
Janen" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon
tämän epämieluisesta sisaresta.
Hän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia
kohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan
ja hänen tulevasta avio-onnestaan.
"Minä toivon", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä
puistossa, "että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan
anoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista,
nuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja --
jos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa -- koettakaa
myöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää
itserakkautta."
"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun
tulevan kotionneni suhteen?"
"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän
arvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin
oman kuuluisan tuomari-enonne viereen -- toimivathan molemmat miehet
samalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa
te ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan
uskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?"
"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä,
mutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi
esittää."
Samassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe
itse.
"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään", sanoi nti Bingley
hiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän
viime sanansa.
"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin,
puhumatta meille minne lähditte", huudahti rva Hurst harmissaan ja
tarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään
yksin heidän perässään.
Polulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa
epäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:
"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne
keskitielle."
Mutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja
hän huudahti nauraen:
"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman
ryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!"
Hän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo
päivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että
hän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.
XI LUKU.
Naisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa
luo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas
saliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi
joukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei
Elizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä.
He osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja
kaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa
alinomaa nauramaan.
Mutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis
olemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi
hra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle.
Darcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan
onnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja
mutisi "olevansa hyvin iloinen", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin
oli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa
huomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison
valkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen
toiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse
hänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth,
joka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa
onnellisesta mielentilasta.
Teen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta
-- mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei
ollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon,
joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa
narrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis
samoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä
sormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti
Bennetin keskusteluun.
Nti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan
kuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai
vilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut
taivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen
kysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka
hän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä
olevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: "Voiko
tämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin
kuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni
kurjaksi ilman hyvää kirjastoa."
Kellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi
kirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta
rattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain
tanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:
"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo
lupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua,
ennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme
mieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi
olisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi."
"Jos tarkoitat Darcya", vastasi hänen veljensä, "niin käyköön hän maata
ennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja
kohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua."
"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon
enemmän", vastasi sisar, "jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa.
Varmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin
tanssimalla."
"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne
sellaiset huvit sitten olisivatkaan!"
Nti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään
ympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui
sirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli
kiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan
kirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen
yrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:
"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään
kanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan
samassa asennossa."
Elizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä
oitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy
silmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta
kohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa
kiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen,
että naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka
auttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän
tuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta
-- ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.
"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on
vain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet
pettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään."
Nti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään
asiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.
"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa", vastasi Darcy,
kohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. "Te näitte parhaaksi viettää
iltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä
salaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen
vartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä
tapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin
parhaiten ihailla teitä täältä istualtani."
"Oh, kuinka hirveä mies!" huudahti nti Bingley. "Onko moista röyhkeyttä
koskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?"
"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi Elizabeth, "jos teillä vain
todella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista
toisiamme. Härnätkää häntä -- naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä
kuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy
päinsä."
"Mutta ihan totta, sitä minä _en_ tiedä. Vakuutan teille kunniani
kautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulle _tuota_
asiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta
voisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta
meidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinka _hänelle_ voisi nauraa?
Ei, me olemme aivan avuttomat."
"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?" huudahti Elizabeth. "Sehän on
kerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin,
sillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia.
Minun suurin iloni on saada nauraa."
"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani", sanoi hra
Darcy. "Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä -- ei, vaan ihmisten
viisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä
pääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten
naurattaminen."
"Varmastikin _on_ sellaisia henkilöitä", vastasi Elizabeth, "mutta minä
toivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee
naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta
hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella
huvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden
ominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille."
"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni
ajan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein
tekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä."
"Sellaisia kuin esimerkiksi turhamaisuus ja ylpeys?"
"Niin -- turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys -- missä ylpeys
on ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen
sisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi."
Elizabeth kääntyi syrjään salatakseen hymynsä.
"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?"
kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"
"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja
heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."
"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin
vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta
luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha
vika -- paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä
en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin
minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni
eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin.
Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta
mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut
sen tyyten ja ikipäiviksi."
"_Se_ on tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön,
pitkävihainen ärtymys _on_ luonteenvika. Mutta te olette valinnut
vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä
turvassa minulta."
"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin
pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene
poistamaan."
"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?"
"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne
käsittää väärin toisia."
"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley
ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa.
"Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."
Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä
Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi
omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.
XII LUKU.
Sovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana
aamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa
noutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän
Netherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi,
että vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi.
Jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret
vaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa
aivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan
haluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut
isäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen
tuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra
Bingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä
tänään, niinkuin oli sovittukin.
Tämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin
huomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä
hänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon
kiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.
Hra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja
koetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään -- Jane ei
ollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi
varmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo
täysissä voimissa.
Hra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut.
Elizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni
maalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli
Elizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin
oli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla
eikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja
päätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin
kymmentä sanaa hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen -- se oli sunnuntai --
löi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille.
Nti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin
helläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen
sydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi
Netherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.
Kotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta.
Rva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta
vaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa
varma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli
oikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen
säästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen
painostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten
poissaollessa.
Maryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon
ominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat
hiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime
keskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina,
erästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että
eversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.
XIII LUKU.
"Minä toivon, rakkaani", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna
aamiaispöydässä vaimolleen, "että toimitat tänään hyvän päivällisen,
sillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme."
"Mitä sinä tarkoitatkaan, rakas Bennet? Enhän minä tiedä ketään tänään
tulevaksi, jollei Charlotte Lucas satu pistäytymään, ja _hänelle_
toivon meidän päivällisemme toki aina kelpaavan. En usko hänen kotonaan
useinkaan saavan niin hyviä päivällisiä kuin täällä."
"Vieras, josta puhun, on herra ja meille outo."
Rva Bennetin silmät alkoivat loistaa. "Mitä -- herrako ja meille outo!
Sitten se on herra Bingley, siitä olen varma, vaikkei hänkään enää niin
outo ole -- kas vain, Jane, tästä sinä et ole hiiskunut sanallakaan,
sinä viekastelija! No, voi minun päiviäni, tottahan minua riemastuttaa
saada herra Bingley vieraaksemme. Mutta -- hyvä isä sittenkin! Tämäpä
sattui onnettomasti -- meillä ei ole tänään kalan häntääkään panna
päivällispöytään. Lydia, sydänkäpyseni, soitappas kelloa. Minun täytyy
saada puhua taloudenhoitajattaren kanssa heti paikalla."
"Se _ei_ ole herra Bingley", sanoi hänen miehensä; "se on mies, jota en
ole vielä eläissäni nähnyt."
Tietysti syntyi yleinen hälinä, ja perheenisällä oli nautintoa saada
kiihkeitä kyselyjä vaimoltaan ja viideltä tyttäreltään yht'aikaa.
Hauskuteltuaan hetken heidän uteliaisuudellaan hän kävi selittämään
asiata. "Kuukauden päivät sitten sain hänen kirjeensä ja vastasin
siihen jo kahden viikon perästä, koska asia oli mielestäni hiukan
arkaluontoinen ja vaati joutuisaa vastausta. Kirje oli eräältä herra
Collinsilta, serkultani, jolla on valta minun kuolemani jälkeen ajaa
teidät tiehenne tästä talosta jos hän tahtoo."
"Oh, oh, rakkaani", parahti hänen vaimonsa, "älä mainitsekaan tuota
hirmuista miestä! Eikö ole kamalata, että sinun tilasi pitää tulla
ryöstetyksi omilta lapsiltasi! Sinun sijassasi minä olisin jo aikoja
sitten yrittänyt tavalla tai toisella korjata asian."[13]
Jane ja Elizabeth koettivat selvitellä hänelle sukuperimyksen
määräyksiä. He olivat tehneet sitä monesti ennenkin, mutta se oppi ei
pystynyt koskaan rva Bennetin päähän. Hän vaikeroi edelleen katkerasti
säälimätöntä kohtaloa, joka riisti tilan viideltä tyttäreltä vennon
vieraan hyväksi, josta ei kukaan välittänyt viiden pennin vertaa.
"Se on todellakin mitä kohtuuttominta", sanoi hra Bennet, "eikä mikään
lieventävä asianhaara voi pestä herra Collinsia puhtaaksi perijän
viasta. Mutta jos tahdot kuulla, mitä hän kirjoittaa, niin kenties
hänen ilmaisutapansa on omiaan hieman lieventämään sinun katkeruuttasi
häntä kohtaan."
"Ei, sitä en voi uskoa -- ja minusta on sangen röyhkeätä hänen
puoleltaan, että hän lainkaan rohkenee kirjoittaa sinulle. Minä inhoon
kerrassaan sellaisia tekopyhiä ja vääriä ystäviä. Miksi hän ei voi
jatkaa riitaa ja käräjöimistä sinun kanssasi, niinkuin hänen isänsä
teki ennen häntä?"
"Hm -- hänellä näyttää tosiaan olevan vähän tunnonvaivoja isänsä
käytöksen johdosta; kuulehan nyt kun luen."
"Hunsfordissa, lähellä Westerhamia, Kentissä, lokakuun 15 päivänä.
"_Hyvä herra_. -- Teidän ja kunnioitetun isävainajani välillä
vallinnut erimielisyys on aina murehduttanut suuresti mieltäni;
ja sitten kun minulla oli suru kadottaa hänet, olen monesti
toivonut tilaisuutta saadakseni perheittemme välit korjatuksi.
Ensi alussa minua kuitenkin pidätti siitä epäilys, oliko oikein
ja pojallisen rakkauden mukaista hänen muistoaan kohtaan elää
sovinnossa miehen kanssa, jota kohtaan häntä oli aina miellyttänyt
tuntea vastenmielisyyttä." ("Siinä sen kuulet, rakkaani!") "Nyt
olen kuitenkin määrännyt kantani asiassa, sillä suoritettuani
pappistutkintoni viime pääsiäisen aikaan on minulla ollut sanomaton
onni päästä korkeasti kunnianarvoisan[14] Lady Catherine De
Bourghin, Sir Lewis de Bourghin lesken suosioon, jonka erinomainen
suopeus ja hyväntahtoisuus on nähnyt minut otolliseksi
astumaan sangen hyvätuloiseen kirkkoherran toimeen hänen
patronaattipiirissään[15] -- mikä mielisuosio kiihoittaa minua
mitä vakavimmin palkitsemaan hänen armonsa hyvyyttä ahkeroitsemalla
toimittaa kaikkia kirkollisia menoja ja toimituksia Englannin
valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti. Pappismiehenä nimenomaan
tunnen velvollisuudekseni palauttaa rauhaa ja levittää siunausta
kaikkiin piireihin ja perheisiin, joihin vaikutukseni ulottuu; ja
sillä perusteella rohkenen toivoa, että nykyinen edesottamiseni
sovinnon palauttamiseksi meidän välillemme on kaikin puolin
kiitosta ansaitseva, ja että se seikka, että olen Longbournin tilan
lähin perillinen, ei estäisi teitä kohdaltanne tarttumasta minun
nyt kurottamaani öljypuun oksaan. En voi muuta kuin olla hyvin
pahoillani siitä, että olen valittu välikappaleeksi vahingoittamaan
teidän rakastettavain tytärtenne etua, josta kaikesta tahdon
anteeksi pyydellä sekä luvata heistä vastaisuudessa kaikkea
mahdollista murhetta pitää, mikä minun vallassani vain on; mutta
siitä vast'edes lähemmin. Jollei teille ole vastenmielistä
vastaanottaa minua huoneeseenne, niin rohkenen ehdottaa, että
saavun tervehtimään teitä ja arvoisaa perhettänne maanantaina
marraskuun 18 päivänä kello 4 iltapäivällä, ja toivon saavani
nauttia vierasvaraisuudestanne seuraavan viikon lauantai-iltaan
saakka; minkä voin haitatta itselleni ja pyhälle toimelleni
tehdä, sillä Lady Catherine on hyvyydessään luvannut hankkia
toisen pappismiehen saarnaamaan välillä olevana sunnuntaina.
Lähettäen kunnioittavat terveiseni arvoisalle puolisollenne ja
tyttärillenne, pysyn teidän aina hyvää toivovana ystävänänne.
"_William Collins_."
"Kello neljäksi saamme siis vartoa tuota rauhanrakentajaa", sanoi hra
Bennet, käärien kirjeen kokoon. "Hän tuntuu minusta todellakin olevan
sangen tunnollinen ja kohtelias nuori mies, enkä epäile, että meistä
voi tulla hyvätkin ystävät, edellyttäen, että tuo kunnianarvoisa Lady
Catherine päästää hänet vastakin matkustamaan tänne."
"Siinä ainakin on jonkin verran järkeä, mitä hän tytöistä puhuu",
huomautti hänen vaimonsa. "Ja jos hän todella rupeaa heistä murhetta
pitämään, niinkuin lupaa, niin en niinäkään asetu poikkiteloin häntä
vastaan."
"Vaikkakin on vaikea ymmärtää", sanoi Jane, "millä tavalla hän aikoo
korvata meille tappiomme, niin ainakin hänen hyvä tahtonsa on
kiitettävä."
Elizabethin huomiota oli etupäässä kiinnittänyt kirjoittajan syvä
kunnioitus Lady Catherinea kohtaan ja hänen vakaa päätöksensä ahkeroida
seurakuntalaistensa kastamisessa, vihkimisessä ja hautaamisessa --
kaikki valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti.
"Hänen täytyy olla hyvin omituinen mies", hän sanoi. "En minä voi
oikein käsittää hänen ajatustaan. Hänen kirjoitustapansa on
niin mahtipontinen. Ja mitä hänen tarvitsee pyydellä anteeksi
perimisoikeuttaan? Ei suinkaan hän tahtoisi korjata asiaa, jos se
kävisi päinsä. Mahtaako hän olla oikein viisas, isä?"
"Ei suinkaan, rakkaani, sitä en luule. Minulla on hyvä syy toivoa, että
hän on kaikkea muuta kuin viisas. Hänen kirjeessään on sellainen
sekoitus nöyristeleväisyyttä ja mahtailua, joka lupaa sangen hyvää.
Olen oikein kärsimätön näkemään hänet luonamme."
"Kokoonpanoltaan hänen kirjettään ei voi sanoa puutteelliseksi",
huomautti viisas Mary. "Lausetapa öljypuun oksasta ei tosin ole aivan
uusi, mutta se ilmaisee hyvin hänen ajatuksiaan."
Catherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet
vähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän
serkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli
heillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen
sijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän
sappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla
touhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän
ihmeisiinsä.
Hra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe
tervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän,
mutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins
näyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva
nuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen
juhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään
minuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista
tyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta
että tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui
varmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki
olisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut
kaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut
seuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:
"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani
toivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa
kovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!"
"Te ehkä tarkoitatte tuota perimyssääntöä?"
"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se
teidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisin _teitä_
syyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen
niitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat
perinnönjaossa."
"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni
kovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että
ehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin
kuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni
aivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen
ihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun
olemme tutustuneet toisiimme paremmin..."
Päivälliskutsu keskeytti hänen, "aivoituksensa"; ja tytöt hymyilivät
salaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra
Collinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai
osakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen
suusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta
tuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin
päivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken
hänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta
tässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen
hänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo
keittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.
XIV LUKU.
Päivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta
palvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi
aloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän
järkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen
mieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan -- hän näet
huomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä
tilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut
keksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin
juhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti,
ettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen
henkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut
valita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia
pitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt
hänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän
oli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet
ihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, mutta _hän_ oli
kohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli
aina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut
mitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän
jätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään
sukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan
naimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän
alentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt
ympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa
ehdottanut itsekin uusia muutoksia -- joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen
vaatesäiliöihin.
"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä", myönsi rva
Bennet, "vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen
kaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?"
"Minun halvan puutarhani erottaa vain nurmikenttä Rosings Parkista,
mikä on hänen armonsa hovin nimi."
"Muistaakseni sanoitte hänen olevan lesken; onko hänellä lapsia?"
"Hänellä on ainoastaan yksi tytär, Rosingsin tuleva perijätär -- sangen
rikas perijätär, jos minun sallitaan niin sanoa."
"Ah, ah", huokasi rva Bennet, huojutellen päätänsä, "hänenpä kelpaakin
sitten paremmin kuin monien muiden tyttöjen. Ja minkälainen neitonen
hän on? Onko hän kaunis?"
"Hän on todellakin mitä viehättävin nuori neito, hyvä rouva. Lady
Catherine on itsekin sanonut, että kauneuden puolesta on neiti de
Bourgh sukupuolensa ensimmäisiä, sillä hänen piirteistään voi lukea
hänen ylhäisen syntyperänsä. Valitettavasti hänen heikko terveytensä on
estänyt häntä kehittymästä täydelliseksi kaikissa naistaidoissa; sen on
minulle kertonut se kunnianarvoinen rouvasihminen, jolla on ollut onni
johtaa hänen kasvatustaan. Mutta hän on joka suhteessa hyvin herttainen
ja on usein suvainnut ajaa ponyvaljakoillaan minun halvan asuntoni
ohitse."
"Joko hänet on esitelty hovissa?[16] En muista nähneeni lehdissä hänen
nimeään esiteltyjen naisten joukossa."
"Hänen hento terveydentilansa estää valitettavasti häntä oleskelemasta
Lontoossa ja on sen kautta, kuten minulla oli kerran onni mainita Lady
Catherinelle itselleen, riistänyt Englannin hovilta sen kaunoisimman
hohtokiven. Hänen armonsa tuntui hyvin mielistyvän kohteliaisuuteeni;
ja te voitte arvata, kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni, kun
tuolloin tällöin saan alamaisesti esiinkantaa tällaisia pikku
imarteluja, joista kauniimpi sukupuoli niin paljon pitää. Olen useammin
kuin kerran huomauttanut Lady Catherinelle, että hänen viehättävä
tyttärensä on syntynyt kantamaan herttuattaren kruunua. Tuollaiset
pikku mairittelut tuntuvat hyvin miellyttävän hänen armoaan; ja omasta
puolestani tunnen olevani velvollinen kohteliaisuudellani palkitsemaan
hänen minulle osoittamaansa suopeutta."
"Te näytte olevan hyvä ihmistuntija", sanoi hra Bennet, "ja voitte
pitää itseänne onnellisena omistaessanne niin sujuvan imartelun lahjan.
Sallikaa minun kysyä, syntyvätkö nuo kohteliaisuutenne hetken
innoituksesta, vai ovatko ne pitkältä harkitun sepittelyn tuotteita?"
"Tavallisesti ne pulpahtavat kielelleni valmistelematta
seurustellessani ylhäisen emäntäni kanssa; mutta vaikka niitä joskus
huvikseni sorvailen ja veistelen etukäteenkin, niin koetan antaa niille
niin satunnaisen sävyn kuin mahdollista."
Hra Bennet oli täysin tyytyväinen vieraansa tarkasteluun. Hänen
serkkunsa oli aivan sellainen hölmö kuin hän oli odottanutkin; ja hän
kuunteli tämän mahtipontista lavertelua mitä vilpittömimmällä
nautinnolla, jonka hän osasi tarkoin salata ympäristöltään. Ainoastaan
Elizabethin kanssa hän välistä vaihtoi huvitetun silmäyksen.
Teen juotua hra Bennet arveli saaneensa tarpeeksi tästä huvista ja oli
iloinen kun pääsi vieraastaan eroon, kehoitettuaan häntä lukemaan
ääneen jotakin talon naisille. Hra Collins oli siihen oitis valmis, ja
kirja tuotiin esiin, mutta katsahtaessaan sen kansilehteen hän kimmahti
kauhistuneena taapäin ja selitti juhlallisesti, että hän ei koskaan
lukenut romaaneja. Talon kirjastoa kaiveltiin läpikotaisin, ja vihdoin
keksittiin jokin saarnakokoelma. Lydia haukotteli jo kun hän avasi
kirjan; ja ennenkuin hän oli vielä kerinnyt paukuttamaan kolmeakaan
sivua, keskeytti tytön hepsakka hänen lukunsa huudahtaen:
"Tiedätkös mitä, äiti, eno Philips sanoi aikovansa antaa potkut
rengilleen Richardille. Jos hän sen tekee, niin eversti Forster ottaa
Richardin palvelukseensa. Minä lähden huomenna Merytoniin ottamaan
selvää onko siinä perää, ja samalla saan kuulla, milloin herra Denny
palaa takaisin Lontoosta."
Lydia sai ankaran varoituksen hillitä paremmin kieltänsä, mutta hra
Collins pani ilmeisesti hyvin loukkaantuneensa kirjan kiinni ja lausui
rankaisevalla sävyllä:
"Olen usein pannut merkille, kuinka vähällä mielenkiinnolla nuoret
neitoset lukevat ja kuuntelevat vakavia kirjoja, vaikka ne ovat
kirjoitetut yksinomaan heidän sielunsa parhaaksi. Se ihmetyttää minua
suuresti, sen tunnustan, sillä varmastikaan ei mikään ole heille niin
suureksi ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi kuin hengellinen
opetus. Mutta en tahdo enää tämän pitemmältä rasittaa nuorta
serkkuani."
Kääntyen sitten talon isäntään hän tarjoutui tälle toveriksi
lautapeliin. Hra Bennet suostui siihen mielellään, huomaten parhaaksi
jättää tyttärensä kihertelemään keskenään syrjässä. Rva Bennet ja hänen
vanhemmat tyttärensä pyytelivät anteeksi Lydian ajattelematonta
keskeytystä ja lupasivat, ettei sellaista enää sattuisi, jos hän tahtoi
jatkaa lukuaan; mutta hra Collins vakuutti, ettei hän suinkaan kantanut
pitkävihaisuutta lapsellista serkkuaan kohtaan, ja istahti hra Bennetiä
vastapäätä lautapelin ääreen.
XV LUKU.
Hra Collins ei todellakaan ollut mikään erityisen viisas mies, siinä
oli hra Bennet oikeassa, ja hänen luontaisia vajavaisuuksiaan oli
kasvatus ja seuraelämä varsin vähän korjannut. Suurimman osan elämäänsä
hän oli viettänyt oppimattoman ja ahneen isänsä silmien alla; ja
yliopistossakaan hän ei tutkintolukujensa ohella ollut paljonkaan
seurustellut tovereitten kanssa. Isä oli kasvattanut häntä nöyryyteen,
mutta oma heikko päänsä oli hänessä vahvistanut luontaista
itsetuntoisuutta, jota sitten odottamaton onnenpotkaus oli mahtavasti
paisuttanut. Hyvä sallima oli johtanut hänet silloin avoimeksi
joutuneeseen Hunsfordin kirkkoherrantoimeen, ja hänen ylenmääräinen
kunnioituksensa mahtavan emäntänsä ylhäistä säätyä kohtaan ynnä hänen
korkea käsityksensä omasta hengellisestä asemastaan ja oivallisista
sielunpaimenlahjoistaan oli kehittänyt hänen sielussaan merkillisen
sekoituksen itsetuntoa, mahtipontisuutta ja nöyristelevää alamaisuutta.
Päästyään nyt hyville tuloille ja sievän pappilan isännäksi oli
hänen aikomuksensa astua pyhään aviosäätyyn. Ja itse asiassa oli
Longbournin-matkan tarkoituksena katsella, oliko täkäläisessä
tytärparvessa hänelle sopivata vaimoa, joka vastaisi hänen ja hänen
suojelijattarensa korkeita vaatimuksia. Tällä tapaa hän aikoi heistä
"murhetta pitää" riistäessään heiltä heidän isänperintönsä; ja hänestä
se oli kerrassaan oivallinen suunnitelma, älykäs ja jalomielinen hänen
puoleltaan ja kehumisen arvoinen maailman silmissä.
Hänen suunnitelmansa ei suinkaan horjunut, kun hän pääsi tyttöjä
näkemään. Vanhimman neiti Bennetin viehättävät kasvot saivat hänet
oitis tekemään valintansa. Hänen perinpohjaisuutensa mukautui mieluusti
noudattamaan vanhaa ohjesääntöä: "Päästä on pino alettava". Huomenissa
hänellä oli kuitenkin aihetta vaihtaa valintansa esinettä; sillä hänen
jouduttuaan emäntänsä kanssa ennen aamiaista rattoisaan kaksinpuheluun
ja hänen kehitettyään tälle lähemmin suunnitelmaansa oli rva Bennet
ystävällisin hymyin ja silmäniskuin torjunut _vanhinta_ tytärtään
uhkaavan hyökkäyksen. Mitä hänen nuorempiin tyttöihinsä tuli, niin
olivat näiden sydämet vielä vapaat, sikäli kuin hän tiesi; mutta Janen
suhteen hänen oli mainittava -- ainakin näin kahdenkesken viitaten --
että tämä oli jo miltei kihlattu toiselle.
Hra Collins sai ajatuksissaan vaihtaa Janen Elizabethiin -- ja se
vaihdos oli pian tehty -- sillä aikaa kuin rva Bennet kohenteli tulta
uunissa. Elizabeth oli vanhimman jälkeinen ja miltei yhtä sievä kuin
tämä, ja kelpasi siis hyvin hra Collinsille Janen puutteessa.
Rva Bennet käsitti ja osasi oivallisesti arvostaa hänen viittauksensa
ja riemuitsi mielessään, että hän kohta voi naittaa kaksi tytärtään
yht'aikaa. Ja sulhaskokelas, jota hän vielä edellisenä aamuna ei ollut
tahtonut nähdäkään, löysi kaikin puolin armon hänen silmissään.
Lydia ei ollut unohtanut aikomustaan kävellä Merytoniin, ja kaikki
sisaret, Marya lukuunottamatta, suostuivat lähtemään hänen kanssansa;
ja heidän isänsä tyrkytti heille hra Collinsin ritariksi, tahtoessaan
kaikin mokomin päästä eroon vieraastaan ja hautautua kirjastonsa
yksinäiseen rauhaan.
Matkalla serkku haasteli mahtipontisesti Hunsfordin pappilan
ihanuudesta ja sen tulevan emännän onnesta, tyttöjen kohteliaasti
vastaillessa hänelle ja salaa hihittäessä toisilleen. Kauppalaan tultua
nuorempien sisarusten huomio kuitenkin kääntyi hänestä vilkuilemaan
kaduilla kulkevia upseereja tahi tarkkailemaan uusia päähinemalleja ja
musliinikankaita puotien näyteakkunoissa.
Mutta kaikkien neitosten huomio kääntyi yht'äkkiä mitä ylväimmän
näköiseen nuoreen herraan, jota he eivät olleet vielä koskaan täällä
nähneet ja joka lähestyi toisella katuvierellä erään upseerin rinnalla.
Upseeri oli sama hra Denny, jonka paluuta Lontoosta Lydia oli juuri
tullut tiedustelemaan, ja hän kumarsi naisille ohimennessään.
Tuntemattoman herran kauniit kasvot ja komea ryhti herättivät kaikkien
huomiota. Kitty ja Lydia päättivät ottaa siitä selon, ja tehden asiaa
kadun toisella puolella olevaan puodinakkunaan he ennättivät parahiksi
jalkakäytävälle, kun molemmat herrat ympäri pyörrettyään joutuivat
samaan kohtaan. Hra Denny kävi oitis puhuttelemaan heitä ja pyysi lupaa
esittää ystävänsä hra Wickhamin, joka oli edellisenä päivänä saapunut
hänen kanssaan Lontoosta ja aikoi liittyä upseerina samaan rykmenttiin.
Se näyttikin olevan aivan kohdallaan, sillä univormu yllään tuo
nuoriherra varmasti tekisi kerrassaan komean vaikutuksen. Yleinen
esittely tapahtui ja koko seura pysähtyi juttelemaan vilkkaasti, kun
hevoskavioiden kapse sai kaikki katsahtamaan kadunpäähän, mistä Darcy
ja Bingley tulivat ratsastaen.
Naiset nähdessään ratsastajat ohjasivat hevosensa heitä kohti ja
alkoivat lausua tavallisia kohteliaisuuksia. Bingley sanoi olevansa
matkalla Longbourniin tiedustamaan nti Bennetin terveydentilaa. Darcy
yhtyi jutteluun, vahvasti päättäen välttää Elizabethia; mutta
vilkaistessaan vasten tahtoaan tämän puoleen hän äkkäsi vieraan herran
tämän rinnalla; ja Elizabeth joutui ihmeisiinsä nähdessään kummankin
hahmon merkillisesti muuttuvan. Toinen kävi aivan kalpeaksi, toinen
tumman punaiseksi. Hetken epäröityään hra Wickham kosketti hattuaan.
Tervehdykseen suvaitsi hra Darcy nipin näpin vastata. Mitähän tuo
kaikki tarkoittikaan?
Seuraavassa tuokiossa hra Bingley, joka ei näyttänyt huomanneen tuota
pientä välikohtausta, kumarsi naisille ja ratsasti ystävänsä kanssa
pois.
Hrat Denny ja Wickham seurasivat neitosia hra Philipsin portille ja
poistuivat sitten tervehtien, vaikka Lydia tahtoi heitäkin kaikin
mokomin käymään sisään ja vaikka rva Philipskin heittäytyi puoliväliin
ulos akkunasta ja toisti kovaäänisesti kehoituksen.
Rva Philips oli aina mielissään saadessaan sisarentyttärensä
vieraikseen. Hra Collinsin hän vastaanotti erittäin kohteliaasti, minkä
tämä arvon herra maksoi takaisin ylivuotavaisesti. Kotia palattuakin
hän kiitteli rva Bennetille rva Philipsin hienoa käytöstä, jonka
veroista hän ei ollut vielä saanut osakseen kenenkään toisen naisen
puolelta, Lady Catherinea ja tämän tytärtä tietenkin lukuunottamatta.
Kittyn ja Lydian saattoi täti ilon hurmioon kertoessaan, että eräitä
upseereita tuli huomenna heille päivälliselle ja luvatessaan pyytää
miehensä toimittamaan kutsun myöskin hra Wickhamille, jonka komea
olemus oli akkunasta kiinnittänyt tädinkin huomiota. Sovittiin, että
koko Longbournin nuoriso, hra Collins mukaan luettuna, silloin saapuisi
vierailemaan herrasväki Philipsin luo.
Kotimatkalla Elizabeth kertoi Janelle huomionsa hrain Darcyn ja
Wickhamin suhteen; ja vaikka oikeamielinen Jane olisi moittinut näistä
toista tai kumpaakin, jos olisi arvannut heidän menetelleen väärin, ei
hänkään voinut selittää tuota outoa tapahtumaa.
XVI LUKU.
Vanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin
arvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin
voitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää
serkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä
odotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja
että hän oli jo saapunut taloon.
Upseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti
vastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins
kävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan
Rosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi
saavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä
paikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia
loistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään
tullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen
kohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita
kuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja
emännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan,
malttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus
rupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui.
Herrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui
Elizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa
miestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja
hienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä,
käytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan
kuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno
Philipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.
Hra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis
iskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis
suvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa -- vaikka aiheena olikin
vain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi --
sai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin
puheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta
viehättävään keskusteluun.
Sellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui
mitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään
hänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen
tarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja
leivoksia edessään.
Kun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei
sanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään,
jossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat
hänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä,
sillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja
sen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin
osaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella
Elizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut
toivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut
kaikkein mieluimmin kuulla -- eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei
rohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli
hänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian
puheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja
saatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra
Darcy oli oleskellut siellä.
"Lähes kuukauden päivät", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten
jatkaa puheenaihetta lisäsi: "Olen kuullut, että hän on suuri
tilanomistaja Derbyshiren puolella."
"Niin on", sanoi Wickham, "hänellä on tosiaankin komea tila.
Vuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan
tavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä -- sillä minä olen
tavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien."
Elizabeth ei voinut salata hämmästystään.
"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän
tiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko
hyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?"
"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla", huudahti Elizabeth
kiivaasti. "Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan
ja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen."
"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestä _omaa_ mielipidettäni", sanoi
Wickham. "Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni
olla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän
mielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä -- ja ehkäpä te
ette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te
olette omaistenne keskuudessa."
"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä
talossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta.
Hänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on
loukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa
arvostelua ette kuule hänestä missään."
"En lainkaan ihmettele", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, "ettei
hän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa
arvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä
nimenomaan _häneen_ tulee, niin luulisin, ettei näin hänelle
tapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa
sokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se
näkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee
näyttäytyä."
"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään
häntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!" huudahti Elizabeth.
Wickham pudisteli vain päätään.
Kun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: "Ihmettelen, onko
hänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin."
"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut
sanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin
liittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan."
"Ah, ei -- _minun_ asiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän
haluaa vältellä minua, täytyy _hänen_ väistyä täältä. Me emme elä
hyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä,
mutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on
minulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko
maailmalle -- olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja
valitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti
Bennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä,
ja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät
tuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä
minua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin
unhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että
hän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa."
Elizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi
tahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta,
mutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.
Hra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen
ympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen
kaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen
osakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.
"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin", lisäsi hän, "oli
päästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin
ennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja
arvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan
kutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja
Merytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto,
sen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja
henkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minulla _täytyy_ olla
tointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun
oli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille.
Pappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni -- minut kasvatettiin
alusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan
hyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen,
josta äsken puhelimme."
"Niinkö todellakin?"
"Niin -- vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle
jälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko
patronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti
kiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin
kiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni,
ja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka
joutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies."
"Hyvä isä taivaassa!" huudahti Elizabeth intoutuen, "mutta kuinka tuo
saattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen
testamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?"
"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka
kaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen
toivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt
epäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi
herra Darcy suvaitsi epäillä -- tahi ainakin hän suvaitsi selittää
kyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä
väittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella
muulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin
menettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva
virka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut
lailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen
vastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten
minä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta,
jolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin
tulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti
lausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen
pahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme
ovat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua."
"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja
häväistyksen alaiseksi."
"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin -- mutta ei suinkaan _minun_
toimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi
myöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta."
Elizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä
tämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo
ylevät sanat lausuessaan.
"Mutta mikähän", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, -- "mikä ihmeessä
olikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan
saattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?"
"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan -- parhaiten
voisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa
olisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua
paremmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä
luullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja
usein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan."
"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa
-- vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään
ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia
muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän
alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"
Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran
Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja
leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä
luonne!"
"_Minä_ en uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä
tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."
Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen
kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää
ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Ja _sellaista_ hyvännäköistä
nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen
mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä,
joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen
kanssaan, niinhän te sanoitte?"
"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan
nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat
meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. _Minun_ isäni
alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää
tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen
herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn
tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa --
läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän
tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni
kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun
tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan
yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin
osoittaakseen mieltymystään minuun."
"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen
herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole
taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan.
Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri
tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä -- sillä
mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"
"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että
ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut
hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa
vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen
tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa
toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon
väkevämmät vaistot kuin ylpeys."
"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä
hyviinkin tekoihin?"
"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi
ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan
suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään
köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja _pojan ylpeyttä_, sillä hän on
hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on
myöskin _veljen_ ylpeyttä, joka saa hänet _jossain_ määrin hellien ja
huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen
kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja
hellimmäksi veljeksi."
"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?"
Wickham pudisti päätään. "Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi -- jos
voisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä;
mutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen -- hyvin, hyvin ylpeä. Pikku
lapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja
minuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit,
jotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle
mitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja,
kuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen
hän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen
kasvatustaan."
Monien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista
täytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen
puheenaiheeseen.
"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa.
Kuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu
hyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla
sellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen
toistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?"
"En lainkaan."
"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies.
Syynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn
ominaisuuksista."
"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo
suostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio
seuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän
on aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä
koskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias,
oikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties
herttainenkin -- kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa,
rikkautta tai kauniita kasvoja."
Whistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän
ympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra
Collinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli
menettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään
häntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että
asiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.
"Tiedän kyllä, hyvä rouva", hän sanoi, "että korttipöytään istuessa
täytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi -- he he! -- minä
en ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista
kolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä
huolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on
minua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta
suruilta."
Hra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia
tutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja
kysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De
Bourghin perheen kanssa.
"Lady Catherine de Bourgh", vastasi Elizabeth, "antoi hänelle aivan
äskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra
Collins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan
hän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan."
"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady Anne
Darcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herra
Darcyn täti."
"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan
Lady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla
hänestä puhuttavankin."
"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas
perijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton
kautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi."
Tämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi
poloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.
"Herra Collins", sanoi hän sitten, "puhuu erittäin ylistävästi sekä
Lady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä
piirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen
kiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva
itse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen."
"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä", myönsi
hra Wickham sydämellisesti. "En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen,
mutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen
käytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään
yleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon
maineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä
asemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei
anna lainkaan perään sisarenpojalleen."
Elizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että
sisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen
keskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa
toisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla
kysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra
Wickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan
puheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti.
Elizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät
kotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä
ollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia
ja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan
suunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja
arpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki
Philipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli
nimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei
hän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.
XVII LUKU.
Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra
Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja
huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin
arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli
epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen
todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin
tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen
tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan
hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain
parasta, hän sanoi:
"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme
saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän
välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."
"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä
hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko
sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän
tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"
"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa
naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään
valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt
sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä
oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on
vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi
menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen
määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"
"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut
ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt
sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän
mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra
Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea
totuuden."
"On niin vaikeata päätellä mitään -- ja niin tuskastuttavaa. Eihän
tiedä, mitä oikein ajatella."
"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella."
Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa -- että hra
Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan,
tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.
Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu
tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista
he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen
mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin
tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat
vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin
hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli
kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli
puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan
välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain
muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten
ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta
kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan
veljensä mukanaan.
Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen
jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko
juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle
tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä
vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan
Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja
Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan
tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya
jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet
yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus
sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin
vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.
"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät
opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa
joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on
vaatimuksensa meidän suhteemme."
Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän
tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän
osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle
hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut
laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa
tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine
de Bourghin taholta.
"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei
tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori
tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla
kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä
käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin,
että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua
tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut
tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan
käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi
ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että
kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä
käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."
Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut
ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja
nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä
muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai
lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin
suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa.
Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut
hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen
määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä
epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken
hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja _hän_
se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä
tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja
omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli
hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth
antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää
mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän
sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.
XVIII LUKU.
Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään
Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia
punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan,
ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren
miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja
terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan
rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta
sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo
kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli
tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan
hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut
asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta
antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään
kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko
yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä
palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:
"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa
kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä
olevaa herrasmiestä."
Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää
siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen
alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan
tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti
sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei -- kaikki vähäkin Darcylle
osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia
kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa
ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt
peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea
puolueellisuus harmitti häntä.
Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja
vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen
virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa
ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon
päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota,
alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta
nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan
hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra
Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä
kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä
aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja
kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen.
Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta
huojennusta.
Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen
haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla,
että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi
Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa;
mutta tällöin -- oi kauhua -- ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy
hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä
tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön
poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen,
ja Charlotte koetti lohdutella häntä.
"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."
"Siitä taivas varjelkoon! _Sepä_ vasta pahin onnettomuus olisikin!
Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle
sellaista kurjuutta."
Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte
kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri
ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä
epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa
rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi
Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta
kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi;
samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He
tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja
siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi
arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä
pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän
huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi
jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth
teki uuden yrityksen sanoen:
"Luulisin, että nyt on _teidän_ vuoronne puhella, herra Darcy. Minä
puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain
huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."
Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi
hänen sanovan.
"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties
voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin
yleiset; mutta _nyt_ meidän todella täytyy jo vaieta."
"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?"
"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari
keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen
vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu
järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se
_jollekin_ kävisi raskauttavaksi."
"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko
keventää minun raskasta taakkaani?"
"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen
huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin
samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei
meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää
koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."
"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi
Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä
päättelemään. _Teidän_ mielestänne se epäilemättä on uskollinen
muotokuva minusta."
"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani."
Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen
vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta,
oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin.
Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän
lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden
tuttavan."
Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi
ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään
kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan.
Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:
"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että
hänen on helppo _hankkia_ itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen
onnistuu _säilyttää_ niitä, se lienee vähemmän varmaa."
"Hänellä on ollut kova onni kadottaa _teidän_ ystävyytenne", vastasi
Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko
elämänsä ajan."
Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa
puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän
ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle
puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen
hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että
tanssitoveristaan.
"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän
veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette
ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla
sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä
hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää
näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa,
kallis Eliza neitini" -- tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja
Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan
herra Darcyyn; -- mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas
herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään
hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka
kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."
Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta
Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen
kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana
Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin
pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen
hartioitaan:
"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi
puhelimme."
"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut
tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän
toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta
yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan,
mitä me vielä osaisimme keksiä."
"Mitä te ajattelette esimerkiksi -- lukemisesta?"
"Lukemisesta -- oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme
koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."
"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita,
niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla
erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."
"Ei -- minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on
silloin aina täynnä kaikkea muuta."
"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan
ajatuksianne -- niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.
"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein
mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat
toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä
muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan
kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; -- että kun teissä kerran on
synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä
kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti
painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä
synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."
"Sitä kaiketi tarkoitin", vastasi Darcy vakavasti.
"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean
ennakkoluulon vaikutuksesta?"
"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu."
"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele
mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja
osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."
"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan
tähtäätte?"
"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa _teidän_ luonteestanne", sanoi
Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä
koettelen selittää sitä itselleni."
"Entä mihin tulokseen olette tullut?"
Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä
kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä,
että joudun aivan ymmälle."
"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut
käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti
Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska
on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."
"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää
koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."
"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa
teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja
he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä
vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä;
sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth
Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän
kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin
erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.
Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli
hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:
"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza -- tehän kuulutte olevan aivan
ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki
tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo
nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra
Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne
kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan
kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä
tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi
menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta;
päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä
kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin
häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun
yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi
moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla
mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen,
kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin
veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien
mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla
koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen
puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette
huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin
halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."
"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama
asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän
voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä
vainajan pehtorin poika, ja _sen_ seikan hän ilmoitti itsekin minulle,
sen vakuutan teille."
"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan.
"Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en
sillä tarkoittanut mitään pahaa."
"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä
sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja
minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat
tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi
Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka
oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra
Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen
onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen
olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi
kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän
vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen
iloon.
"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä
säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin
suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään
kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat
olla varma minun anteeksiannostani."
"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun
mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko
juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata
herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä
kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin
vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta
paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua
surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra
Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että
hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra
Darcyn kunnioituksen."
"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?"
"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa."
"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden
perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi
tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."
"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra
Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se
paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan _ehdollisesti_."
"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth
harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi
hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin
lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko
asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin
sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä
samanlaisena kuin tähänkin asti."
Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille
mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli
kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin
nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän
seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin
pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen
äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi
suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja
liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän
keksinnön.
"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma
toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin
tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä
mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa
emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin
Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan
kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä
seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen --
ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle
onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin
käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis
tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle
anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun
täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä
puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"
"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?"[17]
"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole
sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen
sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen
armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."
Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta
ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi
hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana
tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden
tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen
välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan
ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään
päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja
saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:
"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän
erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse
pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri,
voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen
maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun
edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka
antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein
korkeimmalla arvoluokalla on -- edellyttäen, että hän samalla visusti
vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia
minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä
sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia
asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän
neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja
ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan
tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni
paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän
kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."
Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn
kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata
Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän
juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei
kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä
arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin
kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea
harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen
edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja
kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän
ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä
ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan
toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja
käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin
luo.
"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti
hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun
huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa
imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen
tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan
arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti
sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."
Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan
sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän
kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä
samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen
perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä
ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa
ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset
näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti
välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian
suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni
satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli
harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen
(se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin
emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut
koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä
nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja
mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille
tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen
toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että
onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt.
Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille
yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi
hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.
Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa
häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä
itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä
istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki
sellaiset viittailut.
"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä
miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan
niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."
"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi
siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras
ystävä?"
Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa
asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna
ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut
olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys
osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti
välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen
tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua.
Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta
vakavaksi päättäväisyydeksi.
Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas,
joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon
hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa
huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin
elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh -- ei kauaksi!
Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että
saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan,
että Mary -- sangen vähän suostuttelun jälkeen -- varustautui
noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät
yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro
kaikelle -- tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla
työllä hankittua taitoaan -- ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth
tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi
vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun
loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia
kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla
uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan
voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen
teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen
nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin
joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn
kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä
merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn -- tämän kasvoilla oli
edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme.
Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen
katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan.
Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa
päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:
"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.
Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."
Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin
hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen
sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa -- yllyttäisi Maryn joko
jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät
toisetkin puhelemaan laulusta -- hra Collins kaikkein äänekkäimmin.
"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä
kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa
laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin
sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan
tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa
veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä
edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon
ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava
kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä
liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten
hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin
hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin
ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa
mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle
kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja
huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä
hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden
mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä
seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani
voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa
olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani
sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti
puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui
halki koko salin.
Monet tuijottivat häneen ällistyneinä -- monet hymyilivät; mutta
enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa
kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista
viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.
Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa
enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan
ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen
viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan,
mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että
hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa
valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä
kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden
suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään
Hunsfordissa.
Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä
alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään
runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti
ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen
sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra
Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta
kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra
Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä
toisista.
Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa
kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen
yl
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45186