← catalogue

Kappale kahden matkaa

by Marja Salmela · Finnish · Gutenberg #45127 · 299,324 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kappale kahden matkaa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kappale kahden matkaa

Author: Marja Salmela


        
Release date: March 13, 2014 [eBook #45127]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45127

Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPPALE KAHDEN MATKAA ***

KAPPALE KAHDEN MATKAA

Kirj.

Marja Salmela



WSOY, Porvoo, 1916.






    _Äidilleni_




1.


Tiedätkö ystäväni, oletko kokenut miltä tuntuu, kun vanha koti
puretaan? Oletko nähnyt ja ollut muassa, kun kaikki kätköistään esiin
vedetään? Oletko kuullut, kun satavuotiset kirjavanhukset hyllyillään
haastelevat, oletko nähnyt vanhan kapineen, osaksi särkyneen, ummesta
äkkiä esiin sukeltavan muassaan tuhannet muistot?

Jos olet kokenut, silloin tiedät -- muuten et.

Mutta vanhan kodin kätköistä voit sinä arvaamattasi löytää
sellaistakin, jolla ei ole entisyyden leimaa, joka päinvastoin on kuin
kappale elämää, jota itse elät, kappale nykyisyyttä menneisyyden ja sen
muistojen joukkoon kätkettynä.

Näin kävi minun.

Olin vanhaa kotia purkamassa. Vanhat kalut ja kapineet kertoivat
minulle tarinoitaan. Pala palalta elin uudelleen, mitä toiset
vuosikymmenien kuluessa tämän kodin suojissa olivat kokeneet. Iloista
iloitsin, murheet murhetta toivat.

Silloin tempasi minut äkkiä menneisyydestä ullakolla sijaitsevan
romusäiliön nurkkaan kätketty paperikäärö.

Mistä se sinne oli joutunut? Kuka sen näin huolellisesti oli kätkenyt?

Paperi ei ollut kellahtavaa, muste ei muuttunutta. Tuoreelta tuntui
kaikki, ulkoasu samoin kuin sisältökin -- päättäen siitä, mitä
selaillessani näin.

Oli kuin joku vast'ikään olisi kaiken paperille pannut, pannut sen
siihen, ei toisille antaakseen eikä kujilla kuuluuttaakseen, vaan oman
mielensä kevennykseksi, omasta itsestään selvää saadakseen.

Kuka tässä oli elämänsä tarinan paperille pannut, kuka tässä sisimpänsä
paljasti?

Uteliaisuuteni heräsi.

Paljo oli tässä kodissa vuosikymmenien kuluessa asukkaita ollut, paljo
perheen jäseniä, paljo vieraita, paljo niitä, jotka viipyivät kauan,
paljo toisia, jotka kerran ohi kulkiessaan tänne poikkesivat.

Venelastittain oli tänne saapunut iloisia matkailijoita. Yksinäiset,
pyörällä tai palkoveneissä kulkijat olivat ohimennen hetkisen täällä
levähtäneet. Toiset olivat vartavasten jättäneet kotinsa kaupungissa,
saadakseen viikon tai pari levätä hiljaisessa maalaiskodissa. He olivat
olleet täällä aikansa, -- olivat lähteneet -- ja jättäneet tilaa
uusille tulokkaille.

Kuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleen
elämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, joka
täällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Tai
oliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, ja
se sitte joutunut ullakon romusäiliöön?

En saanut vastausta kysymyksiini.

Käsiala oli outo, -- sisältö tuntui vieraalta.

Selailin -- silmäilin --. Silloin sattui katseeni kohtaan, joka
kiinnitti huomiotani:

Kappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,
mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa tappava -- rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,
miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en
epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,
sinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Niin oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys,
sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun
sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli.
Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut vai mistä? En tiedä. Mutta totta
se ainakin on: kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä
ja pikkumaista ei se ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän -- sinua siunaan.
Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella. -- Minä vain ihmettelen, että
ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, hiukset ei harmene ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä
vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin --, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa
ja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt
puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin
mahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se
suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on vienyt minulta voimat.

Moitin itseäni siitä, -- halveksinkin usein, mutta minä en sille mitään
voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

En voinut jättää lukemistani tähän. Kääntelin papereita, katselin,
koetin järjestää. Vihdoin löysin alun. Siitä luin.




2.


Pimeässä yössä liukuu laiva liukumistaan kauemmaksi kotimaan
rannoilta. Kuu on pilvien peitossa. Rannoilla tuikkivat tulet
häipyvät etäisyyteen. Matkustajat vetäytyvät toinen toisensa perästä
hytteihinsä. Viimein on Salme Asp ainoa matkustavainen laivan kannella.

Tuuli rupeaa tuntumaan. Salme värähtää, käärii matkavaipan paremmin
ympärilleen ja painautuu sohvan nurkkaan, saadakseen tuulessa suojaa
tupakkahuoneen ulkonevalta seinältä.

Häntä väsyttää, vaan hän ei voi mennä maata. Hän ei pimeässä voi nähdä
mitään, mutta poistuakaan hän ei voi. Täällä täytyy vain istua ja
ajatella sitä ihmettä, että hän nyt todella on matkalla Norjaan --
toiveittensa ja unelmiensa maahan.

Se on kuin unta kaikki. Hän ummistaa silmänsä ja kuva toisensa jälkeen
syntyy mielessä, väikkyy hetken hänen silmissään, särkyy sitte, sammuu
ja jättää sijaa uudelle.

Vaikea ja raskas oli tämä vuosi ollut. Äiti sairasti. -- Se nyt oli
tavallista --. Sitte tuli nuorempiin tulirokot, tuhkarokot ja vaikka
mitkä. -- Tulot pienet, menot suuret. Hänellä, ainoalla, joka kykeni
auttamaan isää rahan hankkimisessa, oli puhtaaksikirjoitusta aamusta
iltaan, vieläpä illasta aamuunkin.

Monet yöt hän oli valvonut ja usein uupuneena päivän työhön lähtenyt.

Hän värähti taas. Kauan oli tätä raatamista jo kestänyt, oikeastaan
siitä asti, kun hän koulunsa lopetti. Silloin täytyi heti ruveta
ansaitsemaan ja samalla piti hoitaa nuorempia ja auttaa aina
sairastavaa äitiä.

Ei hän paljo saanut muistaa sitä, että hän itse oli nuori. Raatamista
kesti päivästä päivään, vuodesta vuoteen.

Hän huoahti. Kymmenen vuotta oli jo näin kulunut, -- paras osa
nuoruudesta oikeastaan. Mutta kumman pian oli aika rientänyt ja kumman
kepeä oli sittekin kuorma ollut kantaa. Se ei ollut saanut hänen
mieltään lamaan, ei ollut saanut sammutetuksi hänen iloista uskoansa
elämään.

Jos hetkittäin mieli väsähtikin, kohta kimmahti se taas painuksista
kuin jousi. -- Eihän elämä voinut olla ainaista raatamista. Totta
tulisi hänellekin työpäivän perästä juhla-aika, totta saisi muistaa,
että on nuori, totta iloita siitä, että elämä on edessä, uhkuva,
nuorekas elämä, joka kutsuu, kiehtoo ja hurmaa.

Kauan hänen uskoaan koeteltiin. -- Viime talvi oli pahin kaikista. --
Mutta siitäpä ilo sitte alkoikin.

Miina-täti, -- hän, joka asui pienessä, kellahtavassa talossaan
kaupungin laidassa, -- sattui heille juuri kun Annikki ja Olavi olivat
sairastuneet tuhkarokkoon. Äiti makasi kalpeana ja rasittuneena
leposohvallaan. Hän oli koettanut auttaa lasten hoidossa, kun isot
pojatkin vasta olivat tulirokostaan parantuneet ja Salme yksin oli
heitä hoitanut.

Miina-täti laski sukankutimen syliinsä, työnsi silmälasit otsalle ja
katsoi Salmeen. -- Sinä näytät rasittuneelta, sanoi hän yksikantaan.

Äiti huokasi. -- Kummako se. Yöt päivät tekee työtä eikä saa levätä
koskaan.

Siihen puhe katkesi. Miina-täti kutoi taas sukkaansa.

Mutta pari viikkoa myöhemmin, Salmen syntymäpäiväksi, tuli
Miina-tädiltä lähetys --, 500-markkanen juhlallisesti suureen kuoreen
pistettynä ja viidellä lakalla varustettuna -- "Kummi-tytölleni
virkistysmatkaa varten, -- eikä mihinkään muuhun".

Salme oli haltioissaan. Kymmenien tuhansien perintö Amerikasta tuskin
olisi suuremmalta tuntunut.

Isä ja äiti ehdottivat kylpymatkaa, mutta Salme tiesi, mitä tahtoi.
Norjaan, Norjaan, -- vuorien ja vuonojen maahan, -- koska kerran
lähtemään pääsi.

Kuinka herttaisen hyviä he sitte kaikki kotona olivat! Miten he
iloitsivat hänen onnestaan ja miten valmiit olivat auttamaan ja
varustamaan häntä matkalle!

Äiti osteli ja ompeli, minkä voimat ja varat myönsivät. Ja isä kiiruhti
lähtöpäivänä konttorista kotiin tuomaan hänelle kauniita, ihania
ruusuja, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut saanut.

Hän hymyili. Lämmin, hyväilevä tunne hiipi sydämeen hänen ajatellessaan
kotia.

Mitä siitä, jos työ olikin ollut kovaa. Sitä ihanampaa oli nyt kulkea
juhlaa kohden ja sitä rikkaampi hän oli, kun oli koti, jossa paikka oli
tyhjänä, ja jossa kaivattiin, muisteltiin ja odotettiin. Hän kietoi
taas matkavaipan paremmin ympärilleen ja jäi ajattelemaan Miina-tätiä,
joka pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa oli hänelle huiskuttanut
viime hyvästit, junan kiitäessä ohi.

Sitä muistellen hän torkahti, heräsi viluun ja läksi nukkumaan.

Aamulla, kun hän heräsi oltiin jo Tukholmassa.

Tuli aika kiire.

Onneksi ei tavaroita ollut paljo. Salme suoriutui sukkelaan
tullitarkastuksesta, toimitti kaikki kapineensa laivalta
rautatieasemalle ja lähti sitte kaupunkia katsomaan.

Hän osasi Tukholman melkein ulkoa. Hän oli työnsä lomassa koettanut
edeltäkäsin tutustua kaikkeen, mitä tahtoi nähdä. Sentähden meni hän
kaikkialle kuin kotiinsa, ennätti nähdä paljo vähässä ajassa ja jättää
kaikki näkemänsä hyvin järjestettynä muistin haltuun.

Automaatti-ravintolaan pistäytyi hän syömään, kirjoitti tervehdyksen
kotiin ja oli hyvissä ajoin asemalla, odottaen yöjunan lähtöä
Kristiaaniaan.

Melkein tanssitahdissa kulki hän edestakaisin junan edustalla. Hän
oli yksin ja vieras, ei ollut hänellä saattajia eikä kukkaisvihkoja,
mutta hän loi kaikkiin ohikulkeviin niin onnea säteilevän katseen, että
heidän pakostakin täytyi hymyillä hänelle. Ja muutamat pysähtyivät
vielä taakseenkin katsoakseen. He olivat nähneet onnellisen ihmisen. He
ymmärsivät, että hän kulki juhlaa kohden.

Oli jo pimeä, kun juna lähti. Salme seisoi ulkona ihaillen Tukholman
tuikkivia tulia. Kun niitä ei enää näkynyt, vilahtivat valkeat sieltä
täältä maalaiskotien ikkunoista tai yksinäisestä vahtituvasta.

Söderteljen kohdalla loistivat pienen laivan värilyhdyt kauniisti
kanavan tummasta uomasta. Sitte juna taas kiiti pilkko pimeää kohden,
kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin pitkin näkymätöntä tietä, kiidättäen
Salmea näkymätöntä ja tuntematonta päämäärää kohden.

Juhlaa, juhlaa, juhlaa jyskytti juna... Juhlaa, juhlaa, juhlaa säesti
Salmen sydän...

       *       *       *       *       *

Sataa tihuutti aamulla, kun tultiin Norjan rajalle. Mutta pilvet
hajaantuivat pian. Kongsvingerissä oli jo kirkasta, ja kun tultiin
Lilleström'iin, jossa Salmen oli vaihdettava junaa, paistaa helotti
aurinko pilvettömältä taivaalta.

Salme toimitti tavaransa kantajalle, tiedusteli odotettavan junan tuloa
ja rupesi sitte astuskelemaan asemasiltaa pitkin, uteliaana ympärilleen
silmäillen ja hymyillen tarkaten sanomalehti-poikien puhetta,
kuullaksensa Norjan kielen mukavia käänteitä.

Ei ollut enää kuin viisi minuuttia junan tuloon, kun hänen huomionsa
äkkiä kiintyi läheisyydestä kuuluvaan rattaiden ratinaan. Ajaa
karautettiin huimaavaa vauhtia. Hevonen pysähtyi vavisten ja vaahdossa
asemahuoneen läheisyyteen, herra hyppäsi rattailta, tarttui ripeästi
matkalaukkuunsa ja juoksi sitte pilettiä ostamaan. Hetken kuluttua hän
palasi kyyditsijänsä luo, sanoi tälle muutaman sanan, kaivoi sitte
jotakin esiin povitaskustaan ja tarjosi hevoselle, jonka turpaa samassa
ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi... Vielä muutama sana ajomiehelle, sitte
ripeä, voimakas päännyökkäys hyvästiksi, ja pari pitkää harppausta
tehtyään, seisoi vieras tavaroidensa vieressä, valmiina astumaan
junaan, joka juuri jyskien syöksyi asemasillan kohdalle.

Salmellekin tuli kiire. Mutta järjestäessään junassa tavaroitaan,
hymyili hän itsekseen ajatellessaan, että ensimäinen norjalainen,
johon hän tuli huomionsa kiinnittäneeksi, sattui olemaan tuollainen
tyypillinen, reipas ja ryhdikäs tunturien kasvatti.

Junassa oli painostavan kuuma. Yömatkustuksen jälkeen rupesi
raukaisemaan. Salme koetti pysyä virkeänä, mutta se oli vaikeaa, kun
eivät maisematkaan tarjonneet mitään erinomaista.

Vasta Eidsvold'issa hän piristyi. Siellä tulvahti jo vastaan henkäys
tunturi-ilmaa, ja rannassa odotti laiva, valmiina kyntämään Mjösenin
vihertäviä laineita.

Junasta siirtyi paljo väkeä laivaan. Salme kiiruhti etsimään itselleen
paikkaa laivan etukannella, saadakseen siellä rauhassa nauttia. Ihmiset
hänen ympärillään nauroivat, puhelivat ja huvittelivat. Hän tuskin
huomasikaan heitä. Hän näki vain värivivahdukset Mjösenin laineilla ja
kukkulasarjat, mitkä majesteetillisena kiehkurana rantoja reunustivat.

Niinkuin kuiva maa särpii vettä, niin hän katsein ahmi kauneutta, joka
häntä ympäröi. Hän katsoi niinkuin nälkäinen leipään tarttuu, katsoi,
riemastui ja nautti.

Vasta kun laivan ruokakello kutsui päivällisille, rupesi hän
tarkastamaan ihmisiä ympärillään.

Heti ensi silmäyksellä sattui hän näkemään matkustavaisen, joka
Lilleström'issä oli hänen huomiotaan herättänyt. Hänkin oli junasta
laivaan siirtynyt ja herätti nähtävästi täällä jonkinmoista huomiota.
Monet juttelivat hänen kanssaan, useimmat näkyivät tuntevan hänet ja
vieraat loivat häneen salavihkaa uteliaita silmäyksiä.

Hän mahtoi olla tunnettu ja varakas henkilö. Siltä ainakin näytti.
Kaikki hänen matkatamineensa olivat oivallista laatua, samoin pukukin,
joka, vaikkei ollutkaan keikarimainen, kuitenkin todisti omistajansa
sekä tahtovan että voivan hankkia hyvää, minkä hankki.

Vaan ei se sittekään ollut ihmisten osottama huomio eikä tämä
taloudellisen hyvinvoinnin leima, joka vaikutti sen, ettei Salme
voinut katsettaan hänestä irrottaa. Tuon vieraan rikas ja voimakas
persoonallisuus, se se hänet kietoi samanlaisella vastustamattomalla
voimalla kuin tunturimaisema väririkkauksineen. Ja jota kauemmin
hän katseli, kuunteli ja teki huomioitaan, sitä enemmän hän huomasi
yhtymäkohtia näiden kahden välillä.

Voima oli ensimäinen yhtymäkohta, ihmeellinen, vaihteleva rikkaus
toinen.

Tuhansittain oli värivivahduksia tunturin rinteillä. Juuri kun silmä
jäi ihailemaan tummaa, siintävää sineä, veti jo hieno, vihertävä
vivahdus puoleensa ja viheriän kupeella houkutteli hopean harmaa,
harmaan takaa sinipunerva rusotti ja paistoi.

Juuri samoin vivahtivat myös eri luonteenpiirteet esiin tuon vieraan
koko käytöksestä.

Hän istui paraikaa kapteenin kanssa leikkiä lyöden. Mutta äkkiä kävi
otsa pilveen, äänessä väreili vihlova teräs ja nyrkki painautui
raskaana pöydän laitaan.

Samassa tuli pieni poikapallero juosten. Hän oli nähtävästi karannut
äitinsä turvista ja laski nyt täyttä karkua pitkin laivan kantta
ennättääkseen niin pitkälle kuin mahdollista, ennenkuin kiinni
joutuisi. Innossaan hän ei huomannut kapteenin kanssa puhelevan vieraan
pitkälle ojennettua säärtä. Siihen hän törmäsi parhaassa vauhdissaan,
horjahti -- ja keikahti kumoon. Vieras oli samassa silmänräpäyksessä
pystyssä.

-- No pikku mies, mikä hätänä, eihän sinuun sattunut? Sano?

Poika keikkui jo kahden tukevan käden kannattamana korkealla ilmassa,
niin ymmällä tästä yllätyksestä, että tuskin muisti kaatuneensa.

-- Pääset sinä ratsastamaankin, puheli vieras, laskien pojan olallensa
-- Katsos näin, näin!

Poika taputti ihastuneena käsiään ja nauroi.

-- Mutta tuolla tulee jo äitisi, juokse nyt kiltisti vastaan.

Hän laski pojan laivan kannelle, auttoi kädestä äitiä kohden ja kääntyi
kapteeniin päin vasta kun äiti ja lapsi olivat näkyvistä kadonneet.

Salme ei tietänyt, oliko enemmän ihmeissään vai ihastuksissaanko. Mies
oli vasta puinut nyrkkiä puhuessaan ja melkein samassa hän jo nostaa
pienen lapsen syliinsä, leikkii sen kanssa ja puhua pajattelee sille,
silmissään niin lempeä katse kuin äidin.

Se oli todella naisellisen lempeä katse, vaikka mies tuntui olevan
oikein miesten miehiä. Mutta tuossa katseessa oli hellyyden lisänä
muutakin, -- oli kuin suuren, kalvavan nälän ilme.

Mahtoiko hän olla yksin maailmassa, ilman omaisia, ilman ystäviä, monen
ihailemana, kaikkien kunnioittamana ja kuitenkin yksin.

Salme kuuli kapteenin sanovan jotain, vallaton, ilakoiva sävy äänessä.

-- Vai viitsit sinäkin, -- märehdit noita akkaväen ainaisia -- -- --

Salme ei kuullut muuta. Vieras nousi, keikahti kantapäällään, kävi
tupakkahuoneesta hakemassa sanomalehden ja rupesi lukemaan.

Kun laiva läheni Lillehammaria, oli aurinko painumassa tunturiharjan
taakse. Lännen ranta hehkui heleän punaisena. Teräväpiirteisenä
kuvastui tumma kukkulasarja sen taustaan. Vastaisen puolen
tunturihuipuille loi iltarusko hehkuaan ja koko loistossaan
heijastuivat nämä Mjösenin vihertäviin aaltoihin.

Sitä väririkkautta, sitä luonnon ylevää kauneutta!

Salme oli niin vajonnut ihailemaan häntä ympäröivää kauneutta
ettei huomannut lähteä laivasta, ennenkuin kaikki muut jo olivat
nousseet maihin. Silloin vasta hän heräsi, hypähti pystyyn, tarttui
matkalaukkuunsa ja aikoi kiiruhtaa maihin, mutta muistikin samalla,
että hänellä vielä oli salongista noudettavia tavaroita. Ryntäämällä
hän kiiruhti portaita alas, huomaamatta, että oli törmätä alhaalta
ylöspäin pyrkivää vierasta vastaan. He tulivat vastatusten juuri
portaitten käänteessä. -- Pardon. -- Vieras väistyi syrjään. Syvät,
tummansiniset silmät katsoivat veitikkamaisesti säteillen Salmeen.

-- Minähän sitä -- -- suokaa anteeksi --, sopersi Salme hämillään.

-- Never mind! Kenties voin teitä auttaa?

-- Kiitoksia, kyllä tulen toimeen.

-- Paremmin yksinkö? En usko.

Vieras oli avonaisesta ovesta huomannut salongin sohvalla olevan
hattukotelon ja kantohihnan. Hän pyörähti samassa takaisin.

-- Nämäkö?

-- Niin, kiitoksia -- mutta -- --

-- Ei tarvita kiitoksia eikä mitään "mutta".

Vasta kun Salmen kaikki tavarat olivat laivasta maihin nostetut,
kääntyi vieras taas Salmen puoleen.

-- Aijotteko jatkaa hevosella tai jäättekö tänne?

-- Kyllä aijoin jatkaa, mutta tokko saanen hevosta nyt enää? Unohduin
aivan näköalaa ihailemaan.

-- Minä huomasin sen.

Taas välähtivät nuo sinisilmät veitikkamaisesti. -- Olkaa huoleti,
kyllä minä -- --

-- Kiitoksia, saatte niin paljo vaivaa -- Aijoin kysyä neuvoa
kapteenilta.

Vieraan kasvoihin nousi tumma puna.

-- Vai niin. -- Hän oikaisihe jäykästi.

Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä kapteeniin. -- Kuuleppas, tämä
neiti tahtoo välttämättä apua sinulta, vaikka minä lupaan hankkia
hänelle hevosen.

Kapteeni nauraa holautti, nähtävästi hyvillään siitä, että häntä nyt
puhuteltiin, vaikka hän vasta oli puhetoveriaan suututtanut.

-- Antakaa te vain hänen auttaa, hyvä neiti. Hän on rikas ja mahtava
mies, tekee mitä tahtoo, vaikka kaikki Norjan tunturit esteeksi
asettuisivat.

-- Suus' kiinni, vastasi vieras, puolittain hämillään, puolittain
hyvillään. -- No, neiti, saanko auttaa teitä?

-- Kiitoksia paljo! Enhän minä enää uskalla vastustaa.

He katsoivat toisiinsa ja nauroivat kumpikin.

-- Itsepäisyyttänikö saan kiittää siitä?

-- Ei. -- Salme pudisti iloisesti päätään.

-- Kiitoksia siitä! Nyt menen teille hevosta hankkimaan.

Kaikki oli selvillä hetkisen kuluttua, ja Salme tavaroineen
sijoitettuna kepeille norjalaisille rattaille.

-- Olisi teidän ollut mukavampi muunlaisilla rattailla, vaan en saanut
niitä hankituksi näin nopeaan. Vaihtaisimme, -- hän vilkaisi samalla
edottaviin, hienoihin ajokaluihin -- vaan ne ovat tuttavani lähettämiä
minua noutamaan.

-- Kiitoksia, minun on tässä mainion mukava. Ja ilta on niin ihana,
niin ihana -- ensimäinen ilta Norjassa -- -- --

-- Hyvää jatkoa. -- Vieras nosti lakkiaan. Kuskipoika heilautti
samassa ohjasten periä. Hypähtäen lähti hevonen juoksemaan. Tie teki
äkkikäänteen, rattaat katosivat vieraan näkyvistä. Salme oli yksin, --
yksin ihanan tunturiluonnon ympäröimänä.

He olivat ajaneet pitkältä -- enimmäkseen yhtämittaista ylämaata,
kauniiden kuusikkojen läpi, kallioiden juuritse ja jyrkänteitten
partaalla. Iltarusko oli häipynyt. Hämärä verhosi seudun. Silloin vasta
Salme rupesi kyytipoikaa puhuttamaan. Hän tahtoi kuulla tavoista ja
oloista näillä seuduin, kielestä, kansasta, saduista ja taruista. Mutta
vastauksen asemasta sai hän vastakysymyksen. -- Onko neiti kaukaa?

-- Suomesta.

-- Tunsiko neiti sen herran, joka kävi minua hakemassa teitä kyytiin?

-- En, tunsitko sinä?

-- Mitenkäs muuten. Hän on rikas ja mahtava mies. Monet tuntevat hänet.

-- Miten he niin häntä tuntevat? Hänen rikkautensako tähden?

-- En tiedä. Hän on vaan semmoinen, että tulee tutuksi kaikkien kanssa.
Hänellä on saha ja metsää ja hän matkustelee paljo. Monet saavat työtä
häneltä.

-- Oletko sinäkin ehkä saanut?

-- Olenhan minä. Isä ja äiti asuivat ennen siellä hänen kotipuolessaan.
Isä oli herran kanssa karhua kaatamassa silloin, kun sai
kuolinhaavansa. Se oli semmoinen iso emäkarhu, joka oikein oli ärtynyt,
kun sai isän allensa. Kyllä olisi mäsäksi murskannut, vaan herra
tähtäsi ja ampui juuri, kun se uudelleen oli iskenyt kiinni isään.
Sitte herra itse kantoi isän kotiin. Hän ompeli haavatkin kiinni, kun
ei ehditty saada lääkäriä.

-- Onko hän lääkärikin?

-- Ei ole, mutta hän auttaa, kun ei muita löydy. Hän osaa kaikkea. Hän
toimitti minullekin paikan siellä kotipuolessa, mutta sitte jouduin
tänne.

-- Mikä se sinun herrasi nimi on? Ethän sitä vielä ole kertonut.

-- Thoresen hän on, Holger Thoresen.

-- Ja missä hän asuu?

-- Hänellä on talo ja saha eteläosassa maata, mutta paljo hän on
Kristiaaniassakin. Hänellä on siellä hyvä ystävä, jonka kanssa ajaa
asioita.

Poika alensi äänensä melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi. -- Ihmiset
sanovat, ettei herra tahdo mennä naimisiin, kun on niin paljo pahoja
muistoja heidän suvussaan. Toiset taas sanovat, ettei hän vaan huoli
kenestäkään, -- ei ole vielä mieleistään tavannut, vaikka jo taitaa
olla neljänkymmenen tienoissa.

Salme koetti hymyillä, mutta hän tunsi, että se kävi teennäisesti. --
Etkö sinä niistä muistoista uskalla puhua muuten kuin kuiskaamalla,
kysäsi hän.

-- Ei sitä ainakaan iloisena niistä puhu. Herra Thoresen on hyvä,
-- vaikka onkin monesti kova ja kiivas. -- Sanotaan hänen niitä
asioita paljo surevan. Mummo on kertonut hänen isästään. Hän taisi
olla julma ja raju mies. -- Ihmiset puhuvat paljo hänestä ja hänen
hurjisteluistaan. Kerran, kun ilta oli pimeä ja tunturikoski
tulvillaan, oli hän tiellä kohdannut vihamiehensä. Syntyi tappelu ja se
toinen syöksyi kuiluun. Herra Thoresen etsi hänet sieltä yön pimeydessä
ja upotti koskeen. Senjälkeen nousee tunturikoskesta silloin tällöin
valkoinen haamu. Se liitelee laakson pohjaa pitkin, väliin nousee,
väliin laskee, etsii, harhailee ja häipyy pois.

Salme kietoi matkavaipan paremmin ympärilleen. Ilta tuntureilla oli
kylmä ja varjot tiellä tummia. Hän tunsi värisevänsä.

-- On siinä perheessä ollut muutakin surua, jatkoi poika kuiskaillen.
-- Veli ampui sisarensa, -- liekkö vahingossa tehnyt, vai
kiivaudessako, sitä ei kukaan tiedä. -- Toiset lapset kuolivat pieninä
ja se sisarensa surmaaja hukkui purjeveneineen vuonoon. -- Vanhat
sanovat, että isän pahat työt toivat turmion lapsille. Mutta äiti
oli heillä kuin Herran enkeli ja hänen siunauksensa on tullut kahden
osaksi. Ne olivat kuin parihevoset, ne molemmat pojat pieninä, on
äitini kertonut. Ja vielä ne nytkin ovat hyvät keskenään, vaikka toinen
merillä kulkee, toinen jäi tänne. -- Aina kun kapteeni tulee kotiin,
pidetään juhlaa Thorsgaardin kartanossa. Ei Holger herra silloin osaa
suuttuakaan, vaikka muuten kyllä pian tulistuu. -- Kerrotaan, että
kapteenikin on rikas mies. Hänellä on laajat asiat ja monta suurta
laivaa. Itse kuljettaa hän aina yhtä. Hän on sellainen leikkisä ja
lempeäluonteinen mies. Kaikki pitävät hänestä. -- Soh, hepo hoi, minne
nyt? -- Tässähän sitä jo ollaan perillä.

Poika pysäytti pienen, kuusikon keskellä sijaitsevan majatalon
edustalle.

Salme heräsi kuin unesta. Hän oli unohtanut kaiken muun, muistellen
vain Holger Thoresen'in synkän surullista elämäntarinaa.

Majatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen
jälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti
huonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo
kirjeitäkin häntä odottamassa.

Hän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti
sitte ullakkohuoneeseensa.

Kun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta
raitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja
asettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.

Kirje oli kotoa äidiltä. Isäkin oli kirjoittanut siihen, samoin Väinö
ja pikkusiskot.

Hänen täytyi suudella kirjettä. Miten rikas hän oli! Ja miten
onnellinen, onnellinen kirjeineen, ajatuksineen ja kaikkine kauniine
muistoineen, joita jo tämä ensimäinen ihana päivä Norjassa oli hänelle
hankkinut.

Vilpeinä hivelivät tunturi-tuulet hänen poskiaan, ja joki laaksossa
kimalteli kuin hohtava hopeavyö.

Kuunpuoliskokin oli vasta taivaalle noussut, valjulla valollaan lisäten
tunturimaiseman kiehtovaa kauneutta.

Juhlaa kohden hän oli tuntenut kulkevansa siitä asti, kun matkalle
läksi, ja ihanan ihana oli tämä juhlan alku.

Sitä ajatellen hän nukkui tunturikosken viihdyttävään lauluun.




3.


Eteenpäin, milloin hevos-, milloin junakyydillä, milloin jalkasin,
jättäen tavaransa asemalle, pieni reppu ainoastaan selässään oli
Salme matkustellut tunturilaaksoissa ristiin rastiin. Hän oli alkanut
Gudbrand laakson eteläosasta ja oli nyt sen pohjoispäässä. Hän oli
päättänyt asettua tänne pieneen sanatoorioon pariksi viikoksi,
kunnollisesti levätäkseen ennen kotiin lähtöä.

Hän oli vast'ikään saapunut määränsä päähän. Päivällisaika lähestyi ja
hän pukeutui, ollakseen valmiina.

Tuntui oikein oudolta näin yht'äkkiä ypö yksin joutua vieraaseen
sanatoorioon. Pelottavan paljo taisi täällä olla väkeäkin. Hienoja
pääkaupunkilaisneitejä oli sali ollut täynnä, hänen siitä läpi
kulkiessaan ja tupakkahuoneesta hän oli kuullut herrain naurua.

Kuinka hän osaisi olla näin suuressa ja ehkä kovinkin hienossa
seurassa? Ei hän ollut tottunut semmoiseen, hän, yksinkertainen
suomalaistyttö.

Koti-ikävän ja orpouden tunne valtasi hänet ensi kertaa täällä Norjassa.

-- Oikein tekisi mieli pakoon, ajatteli hän kun ruokakello soi. Sitte
loi hän hätäisen silmäyksen peiliin, tarttui nopeasti oven ripaan ja
juoksi portaita alas, niin kiivaasti, että hengästyi.

Hänen täytyi pysähtyä ruokasalin ovelle, ennenkuin uskalsi avata sen.

Sisällä asetuttiin jo pöytään, hän kuuli sen liikkeestä. Silloin teki
hän lujan päätöksen, kokosi rohkeutensa ja avasi oven.

Keskellä lattiaa oli pitkä katettu pöytä, jonka ääressä istui vieraita
iso joukko.

Salmen katse sattui ensimäiseksi vanhaan, valkotukkaiseen herraan,
sitte lihavahkoon rouvaan, joka uteliaana tähysteli uutta tulokasta.
Mutta samassa unohti hän kaiken muun, sillä hänen katseensa kiintyi
pöydän yläpäähän, jossa isännän rinnalla istui ryhdikäs, keski-ikäinen
herra. Samassa kun katse kääntyi sinne päin, huomasi hän tutut kasvot
ja näki kirkkaitten sinisilmien veitikkamaisesti säteilevän.

-- Terve tuloa! -- Herra Thoresen nousi pöydästä ja kiiruhti vastaan.

-- Miten kovin hauskaa, että olette täällä! -- Salme tunsi punastuvansa
ilosta. -- Minua niin julmasti ujostutti tulla näin vento vieraitten
joukkoon.

Herra Thoresen hymyili. -- Lapsi, -- sanoi hänen katseensa. Hymy oli
kaunis ja lempeä.

-- Neiti Asp, olkaa hyvä, -- tännepäin. Paikkanne on isännän
läheisyydessä täällä minun vieressäni. -- Suomalaisia kunnioitetaan!

Miten ne silmät taas veitikkamaisesti välähtivät!

Koko ateria oli kuin juhla. Heillä oli niin paljo puhelemista,
kyytipojasta ja hänen vanhemmistaan, Mjösen-matkasta, tuntureista
ja kodista Suomessa, josta äiti aina ennätti joka paikkaan
vastaanottamaan, niin että nytkin oli kirje tuossa lautasen vieressä.

Mutta kirje ei niinkuin muulloin tullutkaan luetuksi jo aterian aikana.
Se sai odottaa.

-- Minne nyt niin kiire, neiti, kysyi Thoresen, kun Salme heti pöydästä
noustuaan aikoi poistua.

-- Kirjettäni lukemaan tietysti.

-- Se on totta se. -- Mutta tulettehan pian takaisin?

-- Ei, ei neiti! Kukaan ei saa seurasta poistua, huusi vanha
valkotukkainen herra. -- Aterian jälkeen heitetään bocciaa, ja
kohteliaisuuden laki velvoittaa osanottoon.

-- Uusi kauhea koetus, huokasi Salme naurussa suin katsoen Thoreseniin.
-- En minä osaa, en vaikka. Enhän ole moista edes nähnytkään.

-- Kyllä te pian opitte. Se on hauskaa pallopeliä, joutukaa vain, niin
minä selitän teille.

-- Jos uskallan. -- Salme livahti kirjeineen pois salista.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi, kävi astunta kuin tanssitahdissa.

-- Oletteko valmis nyt neuvojani kuulemaan? -- Thoresen nousi hymyillen.

-- Jos kohteliaisuuden laki vaatii osanottoon, täytyy minun kai niihin
turvautua.

He lähtivät nurmikentälle, jossa toiset jo valikoivat palloja itselleen.

Vanha valkotukkainen, joka ensin oli puhunut pelaamisesta, oli
nähtävästi joukon johtaja.

-- Kun vain ensin koetamme, kutka joutuvat samaan puolueeseen, sitte
kyllä ymmärrätte juonen, vakuutti hän isällisesti.

Salme heitti nauraen pallonsa menemään, mutta joutui kun joutuikin
heittonsa kautta pelin alkajaksi.

Ja samoin kävi pitkin matkaa. Salme osui aina suoraan määränpäähän,
hajottaen vastapuolueen pallot ja auttaen omaa joukkoaan voittoon.

Ilo onnistumisesta lisäsi hänen intoaan. Ujous unohtui. Lapsekas
ilo sai vallan. Hän puhua liverteli kaikkien kanssa, poimi vanhalle
valkotukkaiselle hänen pallonsa aina joka vuoron loputtua ja melkein
hypähti ilosta joka kerta, kun heittovuoro tuli hänelle.

Thoresen ei väistynyt hänen rinnaltaan. Vanha valkotukkainen koetti
ruveta Salmen isälliseksi suojelijaksi, vaan se ei onnistunut. Thoresen
torjui kaikki ukon yritykset. Se osa oli hänen eikä kenenkään muun.

Oli jo pelattu kaksi peliä. Ehdotettiin kolmatta, jotta vastapuoluekin
mahdollisesti kerran pääsisi voitolle.

Valkotukkainen ehdotteli uutta puoluejakoa. -- Suomalaisemme on
syntynyt voittajaksi. Teidän, Thoresen, pitäisi asettua toisen puolueen
etua valvomaan.

-- Siitä ei tule mitään, sanoi Thoresen puoliääneen.

Salme katsoi kysyvästi häneen.

-- Pannaan toimeen uudet koeheitot, ehdotti Thoresen samassa, mutta
Salmelle hän lisäsi hiljaa. -- Kyllä pidän huolta siitä, että joudun
oikealle puolelle.

Vastaukseksi sai hän uudelleen kysyvän katseen.

-- Ettekö te ymmärrä? -- Enhän minä ehkäisevästi vei asettua teidän
tiellenne, enkä kärsi, että tekään minun tielleni asetutte.

-- Tokko te yleensä kärsitte, että kukaan asettuu teidän tiellenne?
Salme hymyili. -- Muistatteko, kuinka kapteeni Mjösen-laivalla huusi
minulle, että te ajatte tahtonne perille, vaikka kaikki Norjan tunturit
asettuisivat esteeksi. Teissä on pelottavan paljo voimaa.

-- Ja te olette pelottavan suora.

Salme punastui. -- Minun täytyy -- sanoi hän hiljaa. -- Minä olen
sellainen enkä voi muuta.

-- Te molemmat siellä, apuun, hoi, huusi samassa valkotukkainen kentän
toiselta laidalta. -- Ettekö ensinkään välitä siitä että joukkonne on
helisemässä?

-- Ei hätää, ei huolta -- Thoresen läheni. -- Olkaa hyvä, neiti, te
voittajaksi syntynyt!

Suoraan kuin nuoli kiiti Salmen pallo määräänsä. Thoresenin seurasi.
Hetken innokkaan ottelun perästä oli voitto heidän.

-- Ette saa minua ikänä uskomaan, että neiti Asp ensi kertaa pelaa
bocciaa, selitti nyrpeissään neiti Holk, sen lihavahkon rouvan tytär,
joka veljensä kanssa oli kuulunut vastapuolueeseen. -- Koketeeraamista
se on, sulaa koketeeraamista.

Hän viskasi pallonsa suuttuneena menemään. Thoresen sattui kuulemaan
huomautuksen.

-- Itsestään hyvä pappi saarnan pitää. -- Ääni oli pureva.

Thoresen käänsi samassa selkänsä seurueelle, kumarsi Salmelle ja
poistui.

Ensi päivän boccian heitto uudistui tämän jälkeen säännöllisesti.
Päivällisten päätyttyä oleskeltiin tavallisesti ensin hiukan
seurusteluhuoneessa. Toiset lukivat kirjeitään tai sanomalehtiä, toiset
puhelivat. Herroista siirtyivät useimmat tupakkahuoneeseen, muutamat
jäivät pitämään seuraa naisille.

Holger Thoresen kuului jälkimäisten joukkoon. Hän etsi Salmen seuraa.

Heidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli
ollut, iloista, vapaata, leikkisää, -- pohjalla ehkä enemmän kuin
uskalsivat myöntää itselleenkään.

Paitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme
ja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita
sanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti
Salme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä
turhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää
kahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.

Kerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan,
miten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.

-- En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti
neiti, hapan sävy sanoissaan. -- Kun te olette seurassa ei herra
Thoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.

Thoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. -- Neiti
Holk, -- hän teki kohteliaan kumarruksen, -- te olette nuori, kovin
nuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä?
Neiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.

Hän kääntyi Salmeen päin. -- Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti
Asp!

Kun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen
veitikkamaisesti. -- Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä
puheluhetkistämme?

-- En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen
käden povelleen. -- Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni
vanhaksi ja sitte -- sitte lisäsin, että teillä on paremmat
edellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen
tosi.

He olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien
rinnettä kiertävälle metsäpolulle.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: -- Kiittäkää vanhuuttanne tai
kiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin
te olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja
tehnyt työtä. -- Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä
oleva lapsi -- ehkä siitäkin syystä, että olette _tosi_ kuin lapsi.

-- En tiedä, onko totuuden rakkaus juuri lasten tuntomerkki. -- Salme
koetti antaa puheelle toisen käänteen.

-- En tarkoita vanhempia lapsia, jotka kenties usein heikkoudesta ja
rangaistuksen pelosta taipuvat valehtelemaan. Ajattelen noita pieniä,
jotka avomielisesti kysyvät, eikö setä jo mene pois niin että äiti
joutaa satuja kertomaan, tai juhlallisesti ilmoittavat, että sisko
ottaa uuden kauniin puvun päälleen, aina kun setä tulee. -- -- --
Heille ei ainakaan juolahda muu mieleen kuin totuuden suoraan sanominen.

-- Totuutta tarvitseisimme kaikki enemmän. Saisimme oppia lapsilta.

-- Jos näkisimme enemmän totuutta teissä naisissa, oppisimme mekin
toisenlaisiksi. -- Te voisitte vaikuttaa äärettömän paljo, jos teillä
olisi enemmän totuuden rakkautta. Mutta te olette harvoin muuta kuin
näyttelijöitä. Minulla oli niin hyvä äiti, niin puhdas kuin enkeli,
siksi on nais-ihanteenikin korkea ja puhdas. -- Mutta todellisuus? --
Usein vihaan sitä, vihaan rajusti, sillä se on ihanteeni irvikuva.

-- Te tuomitsette ankarasti.

-- Minä en muuta voi. Olen usein päättänyt ainaiseksi lakata
seurustelemasta naisten kanssa ainoastaan heidän onnettoman
näyttelemistaitonsa vuoksi. En totta olisi välittänyt teidänkään
seurastanne, ellen heti olisi nähnyt -- käyttääkseni suuren
sadun-kertojanne kuvaa -- rakkauden totuuden helmeen kuultavan koko
olennostanne.

-- Herra Thoresen, te käytätte liian paljo korulauseita! Ja sitte --
sitte te minusta itse poikkeatte totuudesta. Sanotte karttavanne,
melkein vihaavanne naisten seuraa ja kuitenkin näin jo laivassa
Mjösenillä, miten tutunomaisesti ja iloisesti seurustelitte kaikkien
sekä miesten että naisten kanssa. Panin jo silloin merkille, miten
helposti teitte tuttavuuksia.

Thoresen katsoi pitkään. Piilikö näitten sanain alla jotain? Oliko
niissä nuhde hänelle, vai oliko tarkoitus niiden kautta osoittaa, miten
vähän arvoa Salme antoi hänen seuralleen.

-- Kenties teen sitä tavallaan sanoi hän vitkastellen. -- Mutta
tavallaan en tutustu heihin koskaan. -- En ainakaan anna heidän
tutustua itseeni. -- Te olette poikkeus tässä suhteessa, lisäsi hän
hetken arveltuaan.

Salme ei vastannut.

-- Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?

-- Olemme, -- olen minä ainakin, vaan -- --

-- Vaan mitä?

-- Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. -- Te sanoitte, että
rakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. -- Mutta
uskokaa minua, että luotan teihin, -- ja olen kiitollinen teidän
luottamuksestanne.

-- Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja
jota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. -- Äänen
sävy oli katkera.

-- Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa
siitä kiittää.

-- Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme
varrella, muusta ei.

Holger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen
kanervan ja ojensi sen Salmelle. -- Neiti Asp, tämä kukkii varmaan
teitä varten.

-- Kiitoksia! -- Salme punastui. -- Enkö sanonut, että rakastatte
korulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.

-- Ja totuutta, -- niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.

Kun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä.
Keskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle
tunturihuipulle.

-- Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, -- mutta
luuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.

-- Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.

Mutta herrat nauroivat. -- Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva
käteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te,
neiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.

-- Ei minua ainakaan pelota. -- Salme katsoi pöytään asettuessaan
iloisesti talon isäntään.

-- Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. -- Te ette arvaa, miten
suuresti sellainen matka kysyy voimia.

-- Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin,
ennenkuin Salme ennätti vastata.

-- Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja
suomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen
matkan ponnistuksia.

-- Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.

-- Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.

Salme pudisti nauraen päätään ja kääntyi juttelemaan vierustoverinsa,
vanhan valkotukkaisen kanssa.

Mutta isäntä ja Holger Thoresen punoivat salajuonta.

Matkaa suunniteltiin myöhäiseen iltaan asti. Tuumien lopputulokseksi
tehtiin päätös, että talon kaikki nuorimmat miehiset vieraat yhdessä
isännän, emännän, neiti Holk'in ja Salmen kanssa varhain seuraavana
aamuna lähtisivät matkalle. Holger Thoresen sanoi kuuluvansa vanhojen
joukkoon, siksi hän oli päättänyt jäädä kotiin.

Salme oli varhain liikkeellä seuraavana aamuna. Mutta kun hän
ullakkohuoneestaan juoksujalkaa kiiruhti ruokasaliin, huomasi
hän hämmästyksekseen, että toiset jo olivatkin lähteneet. Vanha
valkotukkainen istui yksin aamiaispöydässä, nauraen partaansa hänen
hämmästykselleen.

-- Mitä ihmettä tämä on? Ovatko he todella jättäneet minut?

Ukko ei vastannut, nakerteli vain ohutta norjalaista leipäänsä ja
nauraa hymähti. -- Kysykää herra Thoresenilta. Hän on tuolla pihalla.

Salme meni pihalle. Siellä seisoi Holger Thoresen vaunujen vieressä.
Hän kumarsi. -- Teidän armonne, tässä minä, nöyrin palvelijanne, teitä
odotan.

Salme tuli hämilleen. Hän epäröi hetken. Mutta kun hän kuuli, että
herra Thoresen ja isäntä yhdessä olivat suunnitelleet matkan, päättäen
että tuon tuostakin yhtyisivät jalkamatkalaisiin, ei hän enää
vastustanut.

Asetuttuaan vaunuihin, herra Thoresenin rinnalle tunsi hän, kuitenkin
aluksi, ettei voinut olla oikein vapaa. Mutta pian ilo huvimatkasta
palautti hänen luonnollisen hilpeän avomielisyytensä.

Ensimäisessä levähdyspaikassa he tapasivat jalkamatkalaiset. Nämä
kiiruhtivat tielle vähän aikaisemmin, mutta pian Salme ja Thoresen
sivuuttivat heidät.

Tie pujottelihe läpi kauniin kuusikon, missä metsä säesti tunturipuron
säveleitä ja oravat oksilla hyppelivät.

Holger Thoresen kysyi paljo Suomesta. Hän houkutteli Salmea kertomaan
kodistaan ja omaisistaan.

Ja kuuset ne lauloivat kotoista lauluaan. Se viihdytti, se lämmitti ja
sai sydämen tulvilleen kotitunnelmaa.

Salme ei itsekään huomannut, miten paljo hän kertoi. Muistot ja
ajatukset tulvehtivat hänen mielessään. Tunturiseudun hiljaisuus
viihdytti ja kietoi. Hän eli uudelleen elämänsä ilot ja surut ja
hän antoi niistä osaa rinnallaan istuvalle toverille, -- antoi kuin
ystävälle.

Mutta sitte vaati hän vastalahjaa. Hänkin tahtoi vuorostaan kuulla.

Oltiin metsärajan kohdalla, kun Holger Thoresen rupesi kertomaan
oman elämänsä tarinaa. Orava ei enää oksilla hypellyt, kuuset eivät
tiepuolessa kuiskailleet. Pyörien synnyttämä rätinä tiellä ja
hevoskavioiden tasainen kapse oli ainoa, mikä täällä lakeuksilla
häiritsi tunturiluonnon valtaavaa hiljaisuutta.

Holger Thoresen kertoi, miten vuonot ja vuoret olivat häntä pienenä
kasvattaneet, miten ne olivat karaisseet ja kehittäneet voimaa, mutta
samalla, miten raskaaksi ja synkäksi sellainen elämä muodostui.

Hillitty tuska väreili joka sanassa. Silmissä paloi outo tuli.

Ainoastaan kun puhe kääntyi äitiin, kävi Holger Thoresenin ääni
lämpimäksi ja helläksi. Silloin taas tuo nälkäinen, kaipaava katse
kuvastui syvällä hänen silmissään. Mutta hetkeksi vain. Sitte valtasi
hänet taas synkkien muistojen katkeruus.

-- Sellaista on elämäni ollut kuin tunturin laella kulkijan. Tuuliin
hän on tottunut ja vilussa hän viihtyy. Hän näkee laakson pohjalla
ihmis-asuntoja, näkee kotilieden loimua ja kuulee kaukaa äänien
kutsuvan. Milloin raikuu laaksosta hääkulkueen riemu, milloin
surusaatto kertoo tuskasta, joka siellä sydämiä särkee. Vaan kaikki
tuo, se on etäällä tunturilakeuksilla kulkijasta. Se ei häntä saavuta,
ei kiedo, sillä se ei kuulu hänelle. Hän on tuon kaiken ulkopuolella.
Hän ei saa muuta ajatella kuin taistelua henkensä edestä tuulen ja
vilun valtoja vastaan. Yksinäistä, vaan rajattoman vapaata on sellainen
elämä.

Salme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen.
Täällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin,
ylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä
tunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.

-- Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut
pitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä
tahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan
ja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin
ajatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla
asujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin
ymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? -- Lepopaikkana on
tunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.

-- Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä
tekevälle. -- Thoresen hymyili.

-- Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt
minua viluun kangistumasta. -- Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa,
lisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. -- Jos kävelemme tuonne
lähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme
pieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.

Salme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan
raittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä
painostavasta pelosta.

Kun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen
kerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle
rakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti
tunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos
tosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi
vastausta? -- -- --

Hän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo
tarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. -- Hän pelkäsi. -- -- Mutta
toiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään
häneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?

Salme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki
ajatuksiaan ja pelkoaan pakoon.

Vasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa.
Oli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat
niin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka
hengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.

-- Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.

-- Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin
lumoaa. -- Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota
ruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.

-- Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? --
Ääni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn
surun väreen.

Se surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta
jyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki
hiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä
auttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.

Se äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän
ilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää
ajatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla
haasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä
siihen sulautui.

-- Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?

Ennenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen
toiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.

Salme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti
kuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin
käden vyötäisillään.

-- Salme, -- hänen äänensä värähti liikutuksesta -- minä en enää kestä
elämää tunturilakeuksilla. -- Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä.
Salme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?

Silloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.

Hän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa,
miten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen
valtaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.

-- Salme, iloni, onneni, tunturimorsioni!

Kaksi voimakasta käsivartta kiertyi hänen ympärilleen. Ne nostivat
hänet, -- kohottivat korkealle, -- kantoivat eteenpäin -- ylöspäin --
kohden tunturin huippua.

       *       *       *       *       *

He olivat kumpikin hajamielisiä paluumatkalla.

He tulivat laskeutuneeksi toista rinnettä kuin olivat nousseet. Polku
luikerteli heitä pakoon, ja heidän oli mahdoton löytää tietä. Kauan
harhailtuaan eksyksissä kuulivat viimein kellojen kalketta ja näkivät
karjamajan tunturin kupeella.

-- Tunturimajaan vien tunturimorsioni. -- Äänessä soi sydämen rajuna
tulvehtiva riemu.

Holger avasi portin, ja he astuivat pihaan.

Avonaisesta ovesta näkivät keski-ikäisen naisen tuvassa juustopataa
hämmentämässä. Ulkona juoksi nuori tyttö iloisesti hyppien kiveltä
toiselle kilpaa vuohien kanssa.

-- Odota sinä täällä, minä tulen kohta. -- Holger Thoresen pujahti
sisään puhuttelemaan emäntää.

Kun hän hetken kuluttua palasi, istui Salme kivellä majan edustalla.
Hän seurasi katsein ilta-auringon välkettä tunturijärven pinnalla.

-- Holger, katso niemeä tuolla, lahden pohjukkaa ja tuota tunturijärven
pikku-pientä saarta. Se on kuin palanen Suomea, joka on tullut luokseni
onneni suurta juhlaa viettämään.

Holger heittäytyi nurmelle hänen viereensä.

-- Palanen Suomea, jonka Norja on syliinsä sulkenut.

Silmä säteili silmää vastaan. He eivät puhuneet mitään, äänettöminä
istuivat vain katsellen miten hento heinä tuulen tuudittamana nuokkui,
miten väririkkaina kukkulain rinteet upeilivat ja miten aurinko
kultiaan tuhlaili täällä tunturilakeuksien ihmemaassa.

Näin istuivat käsityksin vielä kun emäntä tuli ruualle kutsumaan.

Tyttö ulkoa oli tullut emäntää auttamaan, ja he olivat panneet
parastaan. Tuvassa oli pöytä katettu valkealla liinalla, lautaselle
oli pinottu ohutta norjalaista leipää, toiselle asetettu tuntureilla
valmistettu juusto. Lasilautasella oli voita ja kannussa paksua, hiukan
hapantunutta kermaa -- aito norjalaista ruokaa.

Avonaisella liedellä porisi kahvipannu ja pöydän keskikohdalle
kunniasijalle oli asetettu kaksi kauniin kirjavaa kahvikuppia, niiden
välille lasiin kimppu tunturimorsioita.

Salme ja Holger katsoivat toisiinsa.

-- Sinulle, sanoi Salme hiljaa.

-- Sinulle, vastasi Holger. -- Minä olen jo poiminut tunturimorsioni.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua seisoivat vaunut pienen sanatoorion edustalla. Salme
oli lähdössä kotiin Suomeen.

Holger Thoreseninkin lähtöpäivä oli sattunut samaksi. Hyvästellen
seisoivat kaikki muut portailla.

Kun vaunut pyörähtivät pihalta, kohotti vanha valkotukkainen lakkiaan
ja alkoi Suomen laulun.

Sävelet saattoivat pois kiiruhtavia kauaksi. Vielä mäen alapuolella
kuulivat laulua ja näkivät nenäliinat pihalla liehumassa.

Silloin, tien mutkassa Salme nousi seisoalleen vaunuissa ja heilautti
nenäliinansa vielä viimeisen kerran.

Samassa painoi Holgerin käsi hänet takaisin istuimelle.

-- Me lähdemme yhdessä Suomeen, ensi kertaa kokonaan kahden ja sinä --
sinä joudat muistamaan muita!

-- Holger! He ovat kaikki olleet niin hyviä minulle. Heidän luonaan
löysin onneni, -- löysin sinut. Enkö heitä kiittäisi?

-- Ajattele minua, minua yksin. Minä tarvitsen kaikki, lisäsi hän. Ja
silmissä paloi tuli, jota Salme pelkäsi.




4.


Isä oli Salmea vastassa asemalla, kun hän saapui kotiin. Isä oli
vanhentunut ja näytti heikolta, Salme huomasi sen jo junan ikkunasta,
nähdessään isän odottavien joukossa. Mutta sitte se häneltä unohtui.
Hän muisti vain oman onnensa rikkauden.

-- Lapsi, lapsi! -- Isä puristi häntä hetken kiihkeästi rintaansa
vasten. Sitte muuttui hän kohta taas entiselleen, rupesi tiedustelemaan
Salmen tavaroita ja niitä rattaille hommaamaan.

Syksyn keltalehtiä oli maassa, ja tuuli soitteli surunvoittoista
säveltä puitten latvoissa heidän ajaessaan kotiinpäin. Mutta kuu
katseli puitten lomasta syksyistä seutua, kietoen tenhovaloonsa kaikki
kolkot kuolon enteet.

Salme ajatteli Holgeria. Hän oli nyt yksin läheisessä pikkukaupungissa.
Itse oli hän näin tahtonut.

Eilen olivat he Turussa yhdessä tulleet maihin. Siellä ei kukaan
heitä tuntenut. Kahden saivat he kulkea ja olla kuin ei muita ihmisiä
maailmassa olisi ollutkaan.

He kuljeskelivat kaupungilla, katselivat istutuksia, istahtivat
puistoihin puhellakseen, ja hämärissä, kun kuu rupesi kumottamaan,
ajoivat he joen rantaa pitkin ihailemaan vanhaa linnaa, jonka
valkomuurit kuun valossa hohtivat kuin menneitten vuosisatojen haamut.

Sitä onnen rikkautta silloin!

-- Isä, hyvänen aika, johan me olemme kotona!

Isä nauroi. -- Etkö enää muistakaan, miten lyhyt matka on kaupungista
meille? Tunturipolkuja sinä vaan -- -- --

-- Tuolla on äiti! -- -- Salme hypähti koholle. Hän tuskin malttoi
odottaa, kunnes hevonen pysähtyi. Hänen tuli niin ikävä äidin syliä.

Hän oli rattailta maassa, samassa kun hevonen pysähtyi. -- Äiti -- sai
hän sanotuksi, painoi päänsä äidin olalle ja itki.

Äiti seisoi tyynenä ja rauhallisena. Hän antoi Salmen itkeä hetken,
sitte nosti hän pään olaltaan ja katsoi Salmea syvälle silmiin.

Sellainen lämmin, tyyni ja siunattu äidin katse!

Se asetti tyrskyt rinnassa, hääti huumauksen ja kuumeen kauaksi,
syvensi sydämen tunteet samalla kuin rauhoitti ja tyynsi.

-- Salme, Salme! Sisaret ja veljet eivät enää malttaneet odottaa. He
aivan piirittivät Salmen, ahdistellen häntä tuhansin kysymyksin jo
ennen kun sisään laskivat. Ja sitä menoa kesti sitte koko illan.

Salme oli kuin pyörryksissä. Hän toivoi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta,
mutta sen sijaan täytyi vain vastata kysymyksiin ja kertoa. Ja vaikka
se oli vaikeaa oli se mieluistakin, sillä kertoessaan täytyi hänen
tuontuostakin mainita jotain herra Thoresenista, johon hän tuntureilla
oli tutustunut. Tämä herätti siskojen ja veljien uteliaisuutta. He
rupesivat tiedustelemaan ja hänen täytyi kertoa yhä enemmän tuosta
samaisesta herrasta.

Äiti katsoi muutaman kerran pitkään, mutta isä ei huomannut mitään. Hän
vain kyseli ja puheli kilvan toisten kanssa.

Salmen tuli oikein vaikea olla.

Mitä jos vanhemmat tietäisivät, -- jos arvaisivat, miten lähellä Holger
on ja että hän jo huomenna tulee pyytämään sitä, mihin hänellä on täysi
oikeus, -- rakkauden suuri, eittämätön oikeus.

Salme tahtoi puhua vanhempien kanssa kahden kesken, vaan ei saanut
siihen tilaisuutta. Aina tuli joku häiritsemään. Viimein täytyi hänen
sanoa hyvää yötä ja mennä omaan huoneeseensa, jossa nuoremmat siskotkin
nukkuivat. Äiti kyllä pistäytyi tänne häntä katsomaan, mutta puhua ei
Salme silloinkaan voinut. Sisaret makasivat silmät suurina, seuraten
kaikkia Salmen liikkeitä ja korvat pörhöllään kuullakseen, mitä hänellä
mahdollisesti oli kerrottavaa.

Kun äiti ovessa nyökkäsi viimeisen "hyvää yötä", teki Salmen mieli
vielä juosta hänen jälkeensä ja kuiskata: äiti, en ole omani enää,
en yksin, löysin onneni tuntureilta, -- mutta ne sanat jäivät vain
ajatukseksi.

Ovi painui kiinni, äiti oli poissa.

Vasta seuraavana aamuna tuli kaikki kerrotuksi.

Talossa olivat vanhemmat aina aikaisia, lapset nukkuivat. Salme tiesi
isän ja äidin aamuin yhdessä juovan teetä salissa.

Kello löi 6, kun hän avasi salin oven. Teekeittiö porisi jo pöydällä,
ja äiti makasi aamupuvussaan leposohvalla. -- Äiti rakas, miten sinä
jaksat? -- Salme kumartui häntä suutelemaan.

-- Kiitos, hyvin. Entä sinä? Saitko unta?

-- Enpä paljo. Ajatukset valvottivat. Olisin eilen tahtonut puhua
paljosta kanssasi.

Silloin äiti hymyili. -- Ei sinun tarvitse. Minä tiedän kaikki.

-- Sinä, äiti!

-- Etkö luule minun huomanneen, mitkä kokemukset ja tunteet ovat
kuultaneet esiin kirjeistäsi? Etkö arvaa, mikä nimi on punoutunut
kaikkiin kerrottaviisi?

-- Äiti rakas!

Samassa avasi isä salin oven. Salme riensi häntä vastaan, kietoi
kätensä isän kaulaan ja kertoi kerrottavansa ainoassa hengenvedossa
kuin keskeytystä peläten.

Isälle se ei ollut odotettua. Se tuli kuin isku. Hän painoi käden ensin
otsalle, sitte sydämelle kuin olisi sitä kouristanut.

-- Lapsi, sanoi hän huoahtaen raskaasti ja vaivalloisesti, -- lapsi,
minä olen tottunut siihen, että olet kotona ja autat meitä kuormaa
kantamaan. Johan sinä olet vanhakin, -- kahdenkymmenenkahdeksan
vuotias. -- Hän naurahti. -- Sano, että lasket leikkiä?

-- Minä en voi. -- Salme katsoi isään veitikka toisessa, vakavuus
toisessa silmäkulmassa. -- Olen ollut täällä luonanne lapsuuteni ja
nuoruuteni ajan, -- kuormaksi usein, väliin auttaen kuormaa kantamaan.
Mutta tuntureilla kuulin kutsun toisaalle. Sitä kutsua täytyy minun
totella, sillä siihen velvoittaa sydämeni suuri rakkaus.

Isä pyyhkäisi otsaansa ja istahti pöydän ääreen. Hän huoahti taas
raskaasti. -- Ja sinä hennot jättää, puheli hän kuin itsekseen, --
hennot todella. Pian tulee Väinö ylioppilaaksi, Viljo vuotta myöhemmin
-- ymmärrät, mitä se tietää kukkarolleni. -- Elvi ja Annikki eivät
vielä voi paikkaasi täyttää. Olavi kaipaa sinua. -- Minä olen ennen
aikojani vanhentunut, nyt kun olit poissa. -- Ja taas jättäisit --
ainaiseksi.

-- Isä, älä nyt! -- Salme hyväili kuin sairasta lasta. -- Enhän minä
vielä, vaikka minun nyt täytyy puhua.

Hän katsoi äitiin kuin apua pyytäen, mutta tämä ei sanonut sanaakaan,
makasi vain hiljaa ja liikkumatta sohvallaan, katsein ahmien joka
värettä Salmen kasvoilla, joka sanaa hänen huuliltaan. Hän näki
miehensä väsyneenä ja liikutettuna nojaavan pöytään. Hän tiesi
katsomattakin, mitä hän nyt tunsi. Mutta hänellä ei nyt ollut sijaa
sille sydämessään. Hän ajatteli vain lastaan.

Hän katsoi Salmeen kuin se, joka taivaalle tähystää, tiedustellen,
mitä tulevaisuus muassaan tuo, onko tulossa tuulet ja myrskyt, vaiko
päivänpaiste ja ihana ilma.

Salme painautui isän polvelle. -- Isä, sanoi hän hyväilevästi. -- Anna
minun puhua sinulle kuin lapsi isälleen, ei tällä kertaa kuten usein
ennen niinkuin työtoveri työtoverilleen -- -- --

-- Isä, siellä tuntureilla lauloi luonto mulle kummia lauluja. Se
lauloi, ei niin vienosti, ei niin viehkeästi kuin täällä kotona, mutta
se laulu oli voimakkaampaa, suurenmoisempaa kuin mitä koskaan ennen
olin kuullut. Ja semmoista kuin oli luonto ja sen laulu, semmoista
oli ihmiselämäkin siellä. Opin ymmärtämään oman pienuuteni. Aloin
aavistaa, mitä voimakas, suurenmoinen elämä on. Ja tiedätkö, mitä
siellä vielä opin? -- Kuulin pojasta, joka pienenä sai saattaa äitinsä
hautaan. Isän hellyyttä hän ei koskaan saanut kokea. Kaikki se, mikä
oli pojalle rakasta ja mikä olisi voinut häntä auttaa ja ilahduttaa,
se häneltä riistettiin. Mikä oli katkeraa, se pantiin kannettavaksi.
Pikkusielu olisi siinä murtunut, mutta poika kasvoi kuormaa kantamaan,
kasvoi rohkeammin päivä päivältä. Miehenäkin hän kauan kulki yksin.
Hänen tiensä oli kaita ja kivinen. Työn ja huolten taakka painoi häntä.
Mutta hän ei valittanut. Hän kevensi kuormansa painoa toisten taakkoja
kantamalla. Jokainen repaleinen, isätön raukka, jokainen nälkäinen
kovan-onnen lapsi oli hänen ystävänsä -- hän heidän. -- Isä, oletko
kuullut kauniimpaa elämän laulua? -- Se poikanen kulki kerran miehenä
tuntureilla. Siellä hän muisti isättömyyttään, äidittömyyttään, muisti
työtaakan painoa ja surujensa suuruutta. Hän oli nääntyä mielessään
ja tunsi ensi kertaa elämässään tarvitsevansa apua. Voimakas kun oli,
tarvitsi hän pienen, ja heikon rinnalleen. -- Isä, hennotko tarttua
hänen käteensä ja kieltää ottamasta? -- Tänä iltana hän itse tulee sitä
sinulta kysymään.

Isä istui yhä käsi silmillään. -- Minä olisin luonnoton isä, jos sen
tekisin.

Hän siirsi Salmen äkkiä polveltaan ja nousi lähteäkseen. Mutta Salme
pidätti häntä. -- Isä, kuule, isä! Hän kävi kiinni isän käsivarteen. --
Ei Holger tule ainoastaan pyytämään ja ottamaan. Hän tulee sydän täynnä
rakkautta teitä kaikkia kohtaan, valmiina antamaan ja auttamaan.

Silloin isä sai Salmen käden pudistetuksi käsivarreltaan. -- Kauan sinä
säästyit, sanoi hän nauraen, mutta nyt on kuume sitä kovempaa!

Isä oli jo ovella. Leikinlaskun turvissa oli hyvä paeta.

-- Lasten taudit ovat vaarallisia, kun tarttuvat vanhoihin, etkö
muista, isä?

-- Muistan, että olet ollut viisastelija kaiken ikäsi. -- Ovi painautui
kiinni.

Silloin kiiruhti Salme äidin luo, heittäytyi polvilleen hänen viereensä
ja tarttui äidin molempiin käsiin. -- Äiti rakas, äiti, sano jotain
minulle!

Sairas siveli Salmen tukkaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja puhuminen
tuotti tuskaa.

-- Salme, sanoi hän viimein hiljaa, uskotko onnen unelmiisi, vai
tahtoisitko kulkea ystäväsi rinnalla, joskin sillä tiellä kulkisit
jalkasi verille ja sydämesi sairaaksi.

Salme vavahti. -- Tahtoisin, äiti, sanoi hän, katse äidin katseessa, --
sillä minä rakastan.

-- Mutta sinä säpsähdit?

-- Siksi, että niin täydellisesti luotan häneen ja hänen rakkauteensa.
En voi muuta kuin tulla onnelliseksi hänen rinnallaan. Sinä äiti et
vielä häntä tunne, muuten et epäilisi.

Äiti ei vastannut. Samassa kiskaistiin ovi auki ja Elvi, Annikki ja
Olavi törmäsivät sisään. Siihen katkesi puhelu eikä sitä enää jatkettu.

Mutta talon nuoret puhuivat sitä enemmän norjalaisen herran tulosta. He
eivät tietäneet syytä siihen, vaan ihmettelivät, utelivat ja arvelivat.

-- Se on rikas, sanoi Viljo puoliääneen Väinölle, heidän
selvitellessään verkkoja rannassa. -- Kunpa toisi komeat hirvensarvet
tullessaan.

Salme keräili kukkasia puutarhasta, keräsi punaisia pihlajanmarjoja ja
kellertäviä lehtiä. Hän sattui paraiksi kuulemaan poikien puheen.

-- Minäpä luulen, että hän vie Salmen.

Toinen vihelsi. -- Eipä hullumpaa - rikas norjalainen lankomieheksi,
-- kutsuu luokseen metsästysmatkoille tuntureille ja vuonoille
purjehtimaan.

-- En minä sentään Salmena lähtisi Suomesta. Olkoon rikas ja olkoon
hyvä, -- pyh, -- paras pysyä sentään kotona.

-- Ja entä miten käy meidän, jos Salme lähtee? Kyllähän hän joskus
varoittelee ja muistuttelee välistä liiaksikin, mutta hyvä hän on
täällä olemassa.

Salme ei kuullut enempää. Hänen oli kiire. Joka soppi oli saatava
siistiksi, joka kolkka kodissa juhlakuntoon, kunnes Holger saapuisi.

Ja kilvan käsien kanssa, jotka siistivät, somistivat ja järjestivät,
kulkivat Salmen ajatukset. Joka askeleella sukelsivat muistot esiin,
muistot lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ne tulla kepsuttivat kaikki
kuin keijukaiset piilopaikoistaan. Joka nurkassa ne nyökkäsivät
päätään, joka puun ja pensaan takaa ne hänelle hymyilivät: Muista
kertoa meistä, muista jakaa kanssasi, ethän ole yksin enää!

Silloin Salme ojensi kätensä Holgerille. He kulkivat käsityksin
paikasta toiseen ja muistot haastelivat heille. -- Sinun on kaikki,
sanoi Salme, -- minun menneisyyteni, nykyhetkeni ja tulevaisuuteni, --
sinun kaikki.

Ja hän hymyili onnen hymyä, vaikka muistikin, ettei Holger vielä
kulkenutkaan hänen rinnallaan, istui vasta junassa kelloaan katsellen
ja laskien, milloin perille saapuisi.

Mutta kun Holger tuli, unohti Salme sekä muistot että muistojen
kertomiset. Tunteet tulvehtivat, -- sanoja uupui.

-- Salme, iloni, onneni, kuiskasi Holger ainoastaan junasta
hypätessään. Sitte he eivät puhelleet, ennenkuin olivat ajaneet
kappaleen matkaa asemalta.

-- Mitä vanhukset sanoivat? kysäsi silloin Holger.

-- He odottavat sinua -- rakastaakseen.

Käsi etsi kättä, silmä silmää. Syvä äänettömyys seurasi taas,
sisältörikas hiljaisuuden hetki, täynnä tunteitten rikkautta ja
sydänten haastelua.

-- Katso, tuolla tuikkivat jo tulet ikkunoista. Isä avaa oven, -- isä
tulee pihalle ottamaan vastaan.

Siitä hetkestä alkaen oli Holger olemassa kuin toisia varten. Hänen
koko huomionsa keskittyi vanhempiin. Hauskoilla kertomuksillaan hän
kohta voitti isän. Äidille osoitti hän kunnioittavaa, miltei hellää
huomaavaisuutta. Veljiä ja sisariakin hän huvitti.

Ainoastaan silloin tällöin hän toisten huomaamatta ojensi kätensä
Salmelle tai käänsi puheen niin, että sai Salmen ottamaan osaa
keskusteluun. Silloin hänen silmistään loisti suuri, valtava rakkaus,
joka vastustamattomalla voimalla kietoi Salmen, ja hänen huulensa
kuiskasivat toisten kuulematta: "omani, iloni".

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kuunteli tulevan appensa
tiedusteluja Norjan taloudellisesta asemasta ja rupesi selvittämään
kantaansa ja periaatteitaan asiassa sellaisella innolla kuin ei ikänä
olisi muuta ajatellutkaan.

-- Sellainen on minun Holgerini, -- ajatteli Salme itsekseen. -- Hän
on kuin Gladstone, joka luki viittä, kuutta teosta rinnan, oppiakseen
äkkiä ja kokonaan siirtämään ajatuksensa asiasta toiseen. Sitä osaa
Holgerkin ja yhtä terävästi kuin konsanaan Gladstone. Hän tempaa kaikki
mukaansa, kun tahtoo.

-- He rakastavat sinua kaikki, sai hän kuiskatuksi, kun hetkeksi jäi
kahden Holgerin kanssa.

-- Suuren voittosaaliin saavuttamiseksi olenkin tänä iltana taistellut.
-- Holger hymyili.

Äiti ehdotti, että he menisivät puutarhaan. Oli kuutamo. Hän tahtoi,
että nuoret saisivat olla kahden.

Isä jäi ikkunaan, katsein heitä seuraten. Hänen teki mieli mukaan,
mutta hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ei edes itselleenkään.

Hän oli mieltynyt Holgeriin. Mutta häntä harmitti samalla, sillä
miellyttävästä ulkomuodostaan, miehekkäästä ryhdistään ja luottamusta
herättävästä persoonallisuudestaan huolimatta oli tuo mies, joka nyt
puutarhan kuutamoisia polkuja kulki Salmen rinnalla, sittekin varas,
anastaja.

Kuin varkain oli hän anastanut Salmen sydämen, viikoissa valloittaen
sen, mikä vuosikausien kuluessa oli ollut kokonaan kodin oma. Varkain
hän oli vienyt Salmen, varkain hän nyt tahtoi valloittaa omaistenkin
mielet, -- jotteivät jaksaisi vastustaa.

-- Tiedätkö, mitä viet, mutisi hän itsekseen, kääntyen poispäin
ikkunasta -- sinä viet lapsen, työtoverin ja avun.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana valvoivat kaikki Lehtolan asukkaat pitkään. Onni valvotti
toisia, ajatukset toisia, iloinen uteliaisuus nuorimpia.

Lapsetkin olivat saaneet tietoa Salmen kihlauksesta.

Elvistä ja Annikista oli tapahtuma "romaanikirjaakin runollisempi".
Supatellen juttelivat siitä myöhäiseen yöhön asti.

Pojat ottivat asian käytännölliseltä kannalta. Oli punnittava,
minnepäin vaaka otti kallistuakseen. Toisella puolen oli Salmen
poistuminen kodista kaikkine seurauksineen: Ei hyötyä enää hänen
hankkimistaan varoista, ei hänen joskus hyvinkin tarpeellisista
neuvoistaan eikä hänen välittäjätoimistaan, kun isä sattui huonolle
tuulelle ja äiti oli sairas. Toisella puolella oli rikas norjalainen
lanko, mahdolliset ulkomaanmatkat, hirvenajot, purjehdusretket ja muut
semmoiset.

-- Norjan puolelle se sittekin painuu, selitti Väinö.

-- Holger Thoresen onkin reilu mies, kerrassaan reilu, vahvisti Viljo.

Ja sillä oli asia ratkaistu.

Kun Holger viikon kuluttua teki lähtöä Lehtolasta, matkusti hän
kaikkien mielestä aivan liian pian.

-- Joutaisi viipyä vaikka jouluun, päättivät pojat.

-- Meiltä jäi puheet kesken, selitti isä.

-- Entä meiltä, sanoi Salme hiipien Holgerin käsipuoleen
puutarhapolulla.

-- Olisit ottanut ajasta vaaria paremmin!

-- Olisit itse ottanut.

He nauroivat kumpikin. Mutta Salme kävi miettiväksi. -- Minä suren
sitä, etten ole kertonut sinulle enemmän itsestäni, sanoi hän hiljaa.
-- Juuri tässä kodissa, juuri näillä poluilla olisin tahtonut antaa
sinulle koko eletyn elämäni. Miksi en sitä ole tehnyt? Miksi, Holger,
on meidän käynyt täällä kuten Norjassa kihloihin mentyämme. Emme
keskustele emmekä vaihda ajatuksia kuten alussa. Me vaan hurmaannumme
onnestamme?

-- Siksi, että rakkautemme on voimakas kuin kauan kahleihin kytketty
keväinen koski. Sen täytyy päästä eteenpäin muistamatta muuta kuin
nykyhetken riemua. Suurta ja voimakasta on kaikki tuntureilla.
Sellaiseksi kasvaa siellä rakkauskin.

-- Ja syväksi samalla, Holger, eikö niin, suomalaisen syväksi, jos
niin uskallan sanoa, niin että se saa tunkeutua koko olemuksemme läpi
ja sielun syvyyksistä nostaa yhä uusia aarteita, joita saamme jakaa
toisillemme. Toiveet, ajatukset, tunteet -- kaikki sinun ovat minua
varten -- minun sinua varten.

-- Niin, joka tunteesi, joka ajatuksesi kuuluu minulle, -- minulle
yksin. Muistathan? -- Holger veti Salmen kiihkeästi puoleensa.

Mutta samassa muuttui hän äkkiä vakavaksi, otsa kävi pilveen ja käsi
puristi lujasti Salmen rannetta. -- Vai onko sinulla kenties sellaista,
jota et tahtoisikaan kertoa? -- Olet jo kulkenut kappaleen matkaa ja
olet päivä-paisteinen perhosluonne. Kenties olet ennen toisten ilona
liehunut niinkuin nyt minun?

Hän työnsi Salmen kiivaasti luotaan.

-- Holger, mitä sinä ajattelet? Oletko mieletön?

-- En, en. -- Hän veti Salmen taas puoleensa. -- En tahdo tehdä sinulle
vääryyttä. Mutta minä joudun aivan suunniltani, kun ajattelen, että
toiset ovat kukkastani tavoitelleet. Ei kukaan sinua niin rakasta, ei
kukaan niin ymmärrä kuin minä. Joka tekosi, joka sanasi saa sisimpäni
väräjämään. Minä rakastan, -- rakastan sinua. Kuuletko? Sinä olet
valoni, iloni -- ainokaiseni.

Hän suuteli, suuteli uudelleen ja yhä uudelleen otsaa, poskea, suuta ja
silmiä. Ja joka suudelma tukahdutti ja poltti.

-- Minä en ansaitse sinun suurta rakkauttasi, sai Salme vihdoin hiljaa
sanotuksi.

-- Onko sinun sitte niin pieni? Tai -- sano, sano, jotta pääsen
rauhaan, onko sinulla ehkä jotain salattavaa?

Silloin kohotti Salme katseensa. Silmänräpäyksessä hulmahti suuttumus
siinä ilmiliekiksi. Mutta liekki sammui samassa kun katse sattui
Holgeriin.

Miten vanhaksi Holger äkkiä oli käynyt. Miten syvät olivat surujen
uurtamat vaot hänen kasvoillaan, miten katkeran kärsivä piirre hänen
suunsa ympärillä.

Silloin tunsi Salme, ettei hän antanut Holgerille yksin
morsiusrakkauttaan. Hän rakasti tätä suurta, voimakasta miestä niinkuin
äiti lastaan. Hän rakasti ja kärsi kuin äiti, ja sen tunteen valtaamana
tarttui hän Holgerin päähän painaen sen povelleen.

-- Minä en tahdo enkä tarvitse salata mitään. Minä rakastan sinua, --
sinua yksin.

Ei tullut enää paljo puhutuksi sinä iltana. Hetken epäsointu oli
jättänyt haavan mieliin. Se oli ensimäinen ja kirveli kirpeästi. Mutta
joka kirvelys muistutti hellyydellä haavaa lääkitsemään, muistutti
antamaan rakkautta entistä enemmän, jotta haava umpeen kasvaisi, ja
side katkeamisen asemasta lujittuisi.

Toisena päivänä Holger matkusti. Salme saattoi häntä puolitietä Turkuun.

Heidän erotessaan oli Holger kuin sairas mielenliikutuksesta. Tuskan
hiki kohosi hänen otsalleen ja käsi painautui usein sydämelle. -- Minä
en kestä mielenliikutuksia, sanoi hän, koettaen hymyillä. Mutta Salme
näki taas tuon kärsivän, vaivautuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä.

Salme oli huolissaan. Hän ei saanut Holgeria eikä tämän tuskaa
mielestään kotimatkalla. Minä en ansaitse hänen rakkauttaan, ajatteli
hän. En ansaitse rahtuakaan siitä. Minä olen mitätön pikkusielu hänen
rinnallaan. Yksin hänen virheensäkin johtuvat vain siitä, että hänen
rakkautensa on niin suuri ja voimakas.

Juna kulki tasaisesti jyskyttäen eteenpäin. -- Holger, Holger, miten
voin sinua tarpeeksi rakastaa, toisti Salme itsekseen.

Isä oli Salmea vastassa asemalla. He kulkivat jalan kotiin. Isä puhui
Holgerista pitkin matkaa. Hän oli antanut hyviä neuvoja taloudellisessa
suhteessa, oli puhunut poikien tulevaisuudesta, heidän luonteistaan ja
taipumuksistaan. Hän oli todella harvinaisen älykäs, käytännöllinen ja
selväjärkinen mies. Kiertäen kaartaen oli hän kerran yrittänyt tarjota
apua rahallisessakin suhteessa, mutta yrittäessään hän heti huomasi,
ettei se käynyt päinsä. Asp ei aikonut myydä tytärtään. Tyytyköön
Holger siihen, että saa köyhän morsiamen. Uudet sukulaiset eivät
ainakaan aijo elää hänen kustannuksellaan.

Salme puristi isän kättä. -- Kiitoksia, isä! -- Mutta älä puhu
Holgerista sillä tavoin. Hänkö olisi aikonut minut ostaa? Sinä et
tunne, et tiedä -- --

Isä ei kuunnellut. -- Apua otan lapseltani, jonka hyväksi minäkin
puolestani voin tehdä työtä, vieraalta en. Mutta tuskin sinulta enää
apua saanen? Tokko maltat virkaasi hoitaa?

-- Tietysti, isä. Huomenna lähden kanssasi virastoon niinkuin oli
suostuttu. Me teemme työtä yhdessä kuten ennen, -- kunnes Holger vie
minut.

Salme pysyi sanoissaan. Isä ja hän kulkivat taas aamuin yhdessä
virastoon, päivällä työn päätyttyä takaisin. Ulkonaisesti asettui
kaikki entiselleen, mutta oli kuin sittekin olisi tullut jotain Salmen
ja isän väliin. Vaikuttiko ehkä isään pelkkä tietoisuus siitä, että
Salme oli toisen oma? Erottiko, vieroittiko se? Vai oliko isä muuten
muuttunut? Oliko ehkä sairas ja rasittunut?

-- Lopeta jo työsi, sanoi Salme pimeänä syksypäivänä laskien kynän
kädestään ja työntäen paperit luotaan. -- Sinä olet väsynyt, isä, ja
nyt onkin jo aika mennä kotiin.

Isä katsoi kelloaan. -- Vihdoinkin, sanoi hän huoahtaen ja nousi. Salme
auttoi takin hänen päälleen ja avasi oven. Raitis syysilma tulvahti
heitä vastaan. Se vaikutti vapauttavasti. Isä hengitti syvään kuin
painostuksesta päästen. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta kun hetken
aikaa olivat kulkeneet eteenpäin, katkaisi hän äänettömyyden.

-- Salme, uskotko, että Holger voi tehdä sinut onnelliseksi, sinä
hänet? -- Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Mutta vastaus oli samassa
valmis.

-- Uskon, isä. -- Salmen olento säteili rakkauden täyttä luottamusta.

-- Sinä et ymmärrä, mitä naimisissa oleminen tietää.

Salme ei vastannut.

-- Ei tiedä ihminen, mitä sydämen pohjalla piilee, ei ymmärrä, ei
aavista, ennenkuin elämän kokemukset opettavat.

-- Vanhempana voi paremmin laskea kulungit kuin nuorena.

-- Mutta kun ei tunne itseään, ei edes vanhoilla päivilläkään vielä, ei
itseään, toisia vielä vähemmän. -- Luuletko, että koskaan odotin muuta
kuin onnea äitisi rinnalla? Ja kuitenkin, kuitenkin -- --

Hän nojasi keppiinsä ja huokasi.

-- Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut -- montakin alussa. Sinä tiedät,
minkälainen äitisi on. Ei kukaan voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Mutta
hänellä on oma mittapuunsa, -- lahjomaton vanhurskauden vaatimus, -- ja
voi sitä, joka ei koetusta kestä. Sitä hän ei rakasta, -- kuuletko, ei
rakasta.

-- Isä, sinä olet sairas. Anna minun hankkia hevonen.

-- Anna sinä minun puhua. Se helpottaa. Olen vaiennut koko ikäni. Nyt
minun täytyy puhua. Pianhan me eroamme.

-- Nojaa sitte minuun, pyysi Salme.

Isä tarttui hänen käsivarteensa. -- Kiitos, sanoi hän. -- Nojaan ja
neuvon samalla, -- neuvon katsellessani oman elämäni sirpaleita.

Hän pysähtyi taas huoahtaen. -- Älä sinä Salme kylmene, vaikka
huomaisit Holgerin kuinka kehnoksi tahansa. -- Rakasta, rakasta.
Rakkaus yksin voi nostaa. Mies ei siedä tuomioita.

-- Taidat sinä rakastaa liiaksikin, lisäsi hän hetken kuluttua
naurahtaen. -- Minä pelkään vähän Holgeria -- sinun puolestasi.

-- Isä, nyt me olemme kotona. -- Salme avasi portin. -- Joudu nyt
huoneeseesi, peitän sinut hyvin, ja sitte nukut, herätäksesi terveenä.

Isä ei vastannut. Hän antoi Salmen päättää ja toimia. Vasta kun hän
makasi sohvallaan lämpimään peittoon käärittynä, veti hän Salmen
puoleensa. -- Sinä olet tytär ja työtoveri. Sellaiselle ei ainoakaan
mies maailmassa ole tarpeeksi hyvä.

Salme pudisti nauraen sormeaan. -- Holger on liiaksikin hyvä minulle,
muista se, isä. Hyvästi nyt! Ja nuku hyvin.

Ovi lisahti lukkoon, ja Salme hiipi huoneeseensa. Hän ei voinut mennä
äidin luo, vaikka ensin oli aikonut. Isän sanat kaikuivat yhä hänen
korvissaan. Ne eivät erottaneet häntä äidistä, ne eivät särkeneet
sitä ehyttä, puhdasta kuvaa äidistä, jonka hän säilytti sydämessään
lapsuutensa ajoilta asti, mutta ne tekivät niin sietämättömän kipeää,
että hänen oli mahdoton katsoa äitiä silmiin.

Kun toiset kokoontuivat päivällispöytään, ilmoitti hän isän nukkuvan ja
itsellään olevan työtä. Mutta vaikka pöydällä oli puhtaaksikirjoituksia
koko kasa ja vaikka kynä Salmen kädessä liikkui edestakaisin paperilla,
ei siihen syntynyt muuta jälkeä kuin ajatuksissa siihen piirretty:
Holger, -- Holger, -- Holger Thoresen.

Salmen ajatukset kulkivat kaukana. Sinä olet liiankin hyvä minulle,
Holger, toisti hän, kerta toisensa jälkeen. Mutta tämän ajatuksen
rinnalle hiipi kysymys: entä jos sinä sittekin teet minut onnettomaksi.
Isä ja äitikin olivat olleet onnettomia. Hän tiesi nyt sen, mitä tähän
asti vain oli aavistanut. Mutta syy, missä se oli? He olivat hyviä
kumpikin. Pahaa sanaa hän tuskin oli kuullut. -- Miksi, miksi on elämä
sellaista?

Pää painui käsien varaan ja Salme vaipui ajatuksiinsa. Mutta kesken
ajatuksien täytyi hänen äkkiä nousta ja mennä kuulostamaan isän ovelle.
Kaikki oli hiljaista siellä. Hän palasi huoneeseensa, teki lujan
päätöksen ja rupesi kirjoittamaan.

Mutta kun kello läheni kahdeksaa, eikä isää kuulunut, hiipi Salme
uudelleen ovelle ja raotti sitä. Isä makasi liikkumattomana samassa
asennossa, johon oli jäänyt Salmen poistuessa huoneesta.

-- Isä, kuiskasi Salme, laskien kätensä hänen olalleen. Mutta isä ei
vastannut.

Silloin Salme kumartui lähemmä. Hengitystä ei kuulunut, käsi oli kylmä.

Isä oli kuollut.




5.


Usein, kun kuolema tulee kotiin, tuo se tullessaan niin paljo
ulkonaisia huolia, ettei niiltä saa rauhaa surussakaan. Ei saa
hiljaisuudessa tuntea surun suuruutta, ei saa sen pyhyyttä muistaa.
Täytyy vain rientää työstä työhön ja tuntea, miten suru jäytäen kalvaa.

Näin kävi Lehtolassa.

Isä oli aina pitänyt huolta kaikista perheen asioista. Salme oli häntä
työansiollaan auttanut, mutta muuten hän ei tuntenut isän asioita. Nyt
ne kaikki äkkiä laskettiin hänen hartioilleen. Ja se oli taakka, joka
painoi. Mutta hänen ei tarvinnut kantaa sitä yksin. Hänellä oli Holger.

Hän oppi tähän aikaan tuntemaan uusia puolia Holgerissa. Ja Holger
itsekin huomasi suuren muutoksen tunteissaan. Hän tunsi kiihkeän
sulhasrakkauden muuttuvan isälliseksi hellyydeksi. Se, mitä hän
Salmelta itselleen toivoi, unohtui. Hän muisti vain, mitä tahtoi antaa.

Hän koetti auttaa Salmea asiain järjestämisessä. Hän suunnitteli ja
neuvoi. Mutta enin auttoi hän rakkaudellaan.

Melkein joka päivä kirjoitti hän Salmelle, usein vain muutaman sanan,
mutta ne sanat ilmaisivat paljo.

Hän ei kertonut itsestään eikä omista asioistaan. Hän tunsi
vaistomaisesti, ettei Salme nyt jaksanut niitä ajatella. Hän koetti
vain asettua Salmen oloihin ja elää hänen elämäänsä.

Kun Thorsgaardin sahalla pyörät vingahdellen pyörivät, kun puu
pirstautui ja laudat katkeilivat, repäisi Holger kesken kiireittensä
paperiliuskan kirjastaan ja kirjoitti huomentervehdyksen Salmelle:

-- Rakkaani! Miten jaksanet tämän päivän kuormaa kantaa? Älä uuvu.
Muista, ettet ole yksin. Askel askeleelta kuljen rinnallasi. --

Luettuaan Holgerin tervehdykset, tunsi Salme aina väsymyksen väistyvän
ja voiman jännittyvän. Ystävän käsi oli kuormaan tarttunut. Se käsi
kevensi taakan painoa. Se tuki ja kantoi.

Toisena päivänä tuli kortti, johon Holger oli piirtänyt kuvia
kotiväestä Thorsgaardin kartanossa. Siinä oli teräväpiirteinen,
suoraselkäinen Birgitte, joka oli palvellut talossa neljättäkymmentä
vuotta, metsistyneen näköinen, arka-ilmeinen orpo, jonka Holger oli
hoitoonsa ottanut, ja työkansaa sahalta. Alle oli Holger kirjoittanut:
Nämä kaikki tarvitsevat minua, minä sinua. Iloni, onneni, omani! Kestä
minun tähteni!

Salme ajatteli usein, että Holger rakkaudessaan oli miltei naisellinen.
Äiti ei sen hellemmin olisi voinut lastaan auttaa ja ajatella kuin
Holger häntä.

Ja kuitenkin tapahtui näihin aikoihin jotain, jota ei Salme voinut
unohtaa eikä antaa itselleen anteeksi.

Kävi ankara rajuilma sinä päivänä, jona Lehtolan isäntä haudattiin. Jo
yöllä oli tuuli ulvonut nurkissa ja päivällä se yhä kiihtyi. Se puisti
puita, pieksi maata ja kiidätti syksyn keltalehtiä, milloin pilvenä
maata pitkin, milloin tupruutellen niitä korkealle ilmaan.

Ilmoissa itkeä nyyhkyttivät syksyn tuulet.

Haudan partaalla seisoi sureva pieni joukko. Äiti ponnisteli voimiaan
pysyäkseen pystyssä, pikkutytöt painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa ja
pojat olivat kalpeita ja vakavia.

Salme seisoi hiukan erillään muista, pitäen Olavia kädestä. Viikon
kuluessa hän oli sekä itseltään että toisilta koettanut salata,
miten lopussa hänen voimansa olivat. Hän oli ponnistellut väsymystä
voittaakseen ja oli koko ajan jännitetyn voimansa turvissa pysynyt
pystyssä. Mutta nyt, hautauksen kestäessä, tunsi hän äkkiä jännityksen
laukeavan. "Holger", mutisi hän, melkein tiedottomana tukea etsien.

Samassa luuli hän tuntevansa Holgerin käsivarren vyötäisillään. Mutta
kun hän aikoi nojata siihen, petti se, ja kun hän aikoi painaa päänsä
Holgerin olalle, oli se kovin korkealla.

Silloin hän horjahti, kaatui läheistä koivunrunkoa vastaan ja äännähti
kuin kovan ruumiillisen tuskan valtaamana.

Samassa kaikki kuitenkin selveni hänelle. Tajunta palasi ja voimat
jännittyivät jälleen.

Mutta tapaus painui tuskallisen tarkkaan Salmen mieleen, ja muisto
siitä teki kipeää aina kun hän sitä ajatteli. Vaikka hän tiesi, että
kaikki oli ollut heikkouden houretta, tuntui hänestä sittekin siltä
kuin se olisi ollut kiittämättömyyden ja uskottomuuden palkka suuresta,
uskollisesta ja itseään unohtavasta rakkaudesta.

Hän aikoi kirjoittaa tästä Holgerille. Hän tahtoi olla suora, tunnustaa
kuin syyllinen ja saada anteeksi. Se olisi keventänyt hänen mieltään.
Mutta hän ei uskaltanut.

Holger oli Suomesta lähtiessään pyytänyt häntä olemaan varovainen
sen suhteen, mitä kirjoitti. Etäällä ollen ei ollut helppo välttää
väärinkäsityksiä. Varomaton sana saattoi pian katkeroittaa. Ei kasvojen
ilme eikä äänen väre voinut sanain sisältöä selittää. Kaikki jäi
riippuvaksi siitä, missä mielentilassa vastaanottaja kirjeensä luki.
Moni selkkaus oli siten syntynyt, eikä Holger tahtonut selkkauksia
heidän välilleen.

Salme oli ensin kovin hämmästynyt tätä pyyntöä. Sitte hän tunsi
arkuutta sen johdosta. Mutta viimein selveni hänelle, että hänellä oli
syytä olla kiitollinen Holgerille. Ajattelemattomana hupakkona olisi
hän varmaan kirjeissään lapsellisen avomielisesti laverrellut vaikka
mitä ja tietämättään ehkä loukannut Holgeria. Holger osasi tässäkin
oikeaan. Hän tiesi, mikä "pikku-sielu" ja lapsekas lörpöttäjä Salme
oli. Siksi hän varoitti.

Mutta vaikka Salme olikin kiitollinen, tunsi hän, että pyyntö kahlehti
ja painoi.

Isän kuoleman jälkeen Salme ajaksi unohti koko asian, mutta sitte se
taas palasi mieleen, kun hän tahtoi kirjoittaa suoraan eikä uskaltanut.

Häntä vaivasi se, ettei hän voinut olla suora. Hän sekä rakasti että
ihaili Holgeria enemmän kuin koskaan ennen -- Tämä aika oli heidät niin
läheisesti yhdistänyt. -- Miksi hän sitte ei voinut olla suora?

Kerran Holger kirjeessään valitti, ettei hän saanut tarpeeksi tietoja
Salmelta. Senjohdosta kirjoitti tämä pitkän kirjeen, jossa laajasti
tuli kuvanneeksi ystävien ja tuttavien osoittamaa osanottoa.

Vastaukseensa liitti Holger jälkikirjoituksen: "Älä kerro monista
ystävistäsi eikä siitä, mitä he tekevät. En välitä heistä, sinusta,
sinusta yksin."

Senjälkeen ei Salme enää koskaan ollut vapaa kirjoittaessaan.
Varovaisuus puristi pihtinä hänen kättään. Mutta kirjeet tulivat
samalla sitä sydämellisemmiksi. Hän tahtoi, hänen täytyi rakkaudessa
rakentaa silta heidän sielujensa välillä niin lujaksi, ettei sitä
mitkään väärinkäsitykset eikä mitkään myötäsyntyneet erilaisuudet saisi
särjetyksi.

Rakkauden runsaus sai korvata, mitä suoruudessa puuttui, -- kunnes he
tapaisivat toisensa. Mutta silloin aikoi Salme olla suora, sillä hän
tunsi, ettei rakkaus ollut mikään utukuva eikä haave, vaan hellävaroin
vaalittava taimi, joka tarvitsi totuuden maaperää kasvaakseen
voimakkaaksi.

Holger oli luvannut tulla jouluksi Lehtolaan, vaan ei päässytkään
tulemaan. Vasta uudella vuodella hän saapui.

Hänen tulonsa teki hyvää kaikille, äidille etenkin. Hän keksi keinoja
toisten ollessa neuvottomia, hän auttoi asiain järjestämisessä ja oli
aina niin selvä, tyyni ja päättäväinen, että äitikin siitä rauhoittui.

Hänen ollessaan Lehtolassa myytiin myöskin taloon kuuluvat viljelysmaat
ja metsä. Ala oli pieni, mutta kun se suuren tiluksen maitten väliin
pistäytyneenä kauan oli tehnyt haittaa, saatiin siitä hyvä hinta. Velat
saatiin maksetuksi, asiat selville, ja perheelle jäi pienen pieni
pääoma eläkkeen lisäksi.

Samana päivänä, jona asiat lopullisesti saatiin selville, määrättiin
myöskin häät. Ne päätettiin pitää keskikesällä.

Mutta ennenkuin tämä päätös tehtiin, oli äidin täytynyt suostua
Holgerin tekemään ehtoon.

Siksi kun joku lapsista itse voisi ansaita elatuksensa, tahtoi Holger
maksaa lasten koulunkäyntiin sen, mitä Salme ennen oli työllään
ansainnut. Nyt oli tuo ansio paremmin tarpeen kuin koskaan ennen,
eikä Holger voinut onnestaan iloita, jollei hän saanut tehdä jotain
vastaisuudessa kantaakseen sitä kuormaa, jota Salme tähän asti oli
kantanut.

Suostumus tehtiin Salmen tietämättä. Vasta illalla hän kuuli sen
äidiltä.

-- Ja sinä suostuit, äiti?

-- Se oli mielestäni oikeinta.

Salme lehahti punaiseksi, samalla kun kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä. -- Sellainen hän on, äiti! Parempaa poikaa et olisi voinut
saada.

Mutta äidin kääntyessä poispäin, oikaisihe hän ja mutisi itsekseen:
kultakahletta -- ei, -- ei ikinä!

Holgerin lähtiessä he erosivat toisistaan onnen luomat muistot mielessä
ja soraäänetön sopusointu sydämissä. Toinen kiiruhti laittamaan
Thorsgaardia kuntoon odotetun emännän tuloa varten, toinen jäi
jättämään jäähyväisiään kodille ja kotimaalle.

Vasta kun hääpäivä tuli määrätyksi, selveni Salmelle, että ero todella
oli edessä. Ja samalla selveni hänelle myöskin mitä tuo ero tiesi. Se
oli eroa omaisista, kodista ja kotimaasta. Ja nyt se tuntui, miten
syvällä juuret olivat ja miten vaikeaa oli niiden irtikiskominen.

Satumainen matka tunturien maahan -- mikä viehätys sillä ajatuksella!
-- Ainainen ero Suomesta -- mikä kouristava tuskan tunne siitä syntyi!

Oliko hän laskenut kulungit? Jaksoiko hän ilolla jättää kaiken,
jaksoiko ajatella elämäänsä vieraassa maassa ei ainoastaan silloin, kun
onni siellä osaksi tuli, vaan myöskin pimeinä päivinä?

Tämä ajatus herätti uuden kysymyksen. Sopivatko Holger ja hän
toisilleen? Voivatko he todella luoda onnea toinen toistensa tielle?

Järki vastasi lahjomattoman: kaikki on epävarmaa, avioliitto on
hasaardipeliä. Tunne väitti: rakkaus voi tehdä mahdottomankin
mahdolliseksi.

Tällaisina hetkinä teki Salmen mieli kerjäämällä kerjätä äidiltä tämän
elämän kokemuksia. Olihan hänellä oikeutta siihen, oikeutta kerätä
mitä taisi, oppiaksensa selvänäköisenä eteensä katsomaan. Vasta sitte
ymmärtäisi hän nykyisen asemansa, vasta sitte hän voisi ratkaista.

Mutta hän säpsähti samassa omaa mielettömyyttään. Ratkaista? Mitä?
Kaikkihan jo oli ratkaistu. -- Holgerin rakkaus kietoi hänet kahleena,
jota hänen oli mahdoton katkoa. Vastaanottaminen ja antaminen oli
nyt, kun hän sen riemun rikkautta oli maistanut, käynyt hänelle
elintarpeeksi.

Peräytyminen oli myöhäistä, myöhäistä ennen kaikkea siksi, ettei
hän ikinä voisi sanoa tuolle kovia kokeneelle ja taakkoja kantamaan
tottuneelle miehelle: kulje yksin, minä en jaksa jättää kotiani,
omaisiani ja isänmaatani.

Arpa oli heitetty, hän tunsi sen -- toisinaan ilolla, toisinaan
pelolla. Nyt oli vain valmistauduttava tulossa olevaa taivalta varten.

Juuri tätä ajatellen hän usein joutui muistamaan viimeistä puhelua
isän kanssa ja niitä niukkoja tietoja, joita hänellä oli isän ja äidin
yhdyselämästä.

Hän olisi tahtonut kuulla enemmän, mutta mitä tehdä? Hän ei voinut
kysyä äidiltä eikä hän voinut tyytyä ilmankaan.

Silloin sattui hän eräänä päivänä isän papereita järjestäessään
löytämään joukon vanhoja kirjeitä. Ne olivat kaikki huolellisesti
yhteensidotut ja ympärillä oli käärepaperi, johon isä oli kirjoittanut
vuosiluvut 1868-1869 -- isän ja äidin kihlausvuosi.

Hellävaroin Salme avasi käärön. Hän sekä iloitsi että pelkäsi.

Hän oli lukenut hetken, kun äkkiä äännähti hämmästyneenä. Se oli kaikki
niin uutta ja outoa. Hän ei ikinä ollut kuullut siitä mitään.

Taas hän luki, -- luki ahmimalla kirjeen toisensa jälkeen. Viimein
hän nousi, kääri kirjeet taas kokoon, pisti ne taskuunsa ja pujahti
etehiseen. Sieltä etsi hän päällysvaatteensa ja kiiruhti ulos.

Hän kulki kiivaasti tietä pitkin.

Vasta kaupungin portilla hän hämmästyneenä pysähtyi. Minne hän
oikeastaan aikoi? Mitä hän täältä etsi? Hän oli aivan tietämättään
joutunut tänne, ajatusten vielä viipyessä siinä, mitä hän vasta oli
lukenut.

Salme oli jo kääntymäisillään kotiinpäin, kun hänen katseensa kapean
laitakadun varrelta löysi pienen, kyljelleen kallistuvan rakennuksen,
jonka moniruutuisissa ikkunoissa geraaniumit ja verenpisarat iloisina
paistoivat.

Miina-täti! Salmen mieleen juolahti jotain, jota hän ei ennen ollut
ajatellut. Hän joudutti kulkuaan.

Hetken kuluttua hän istui vanhanaikaisessa kaksisoutuisessa
keinutuolissa, Miina-tädin hääräillessä kahvipannuineen lieden ääressä.

-- Täti, sanoi Salme äkkiä, pysäyttäen keinutuolinsa, sinä tiedät, että
hääpäiväni lähenee.

-- Armias, lapsi kulta, täti pisti pannun lieden reunalle ja pyyhkäisi
hätäisesti käsiään esiliinaan. -- Ethän sinä vielä liene hyvästillä?

-- Enhän minä maaliskuussa hyvästillä, kun juhannuksena lähden!

-- Johan sinä minut vallan säikäytit!

-- Minä vain ajattelin sitä, että kun naimisiin menen ja kauaksi
joudun, tahtoisin viedä muassani niin monta muistoa kuin mahdollista
lapsuuteni kodista. -- Sinä täti tunsit isän ja äidin, heidän ollessaan
nuoria?

-- Tunsinhan minä. -- Täti seisoi selin Salmeen ja tirautti kahvia
kuppiin, katsoakseen oliko kirkasta.

-- Isä taisi kuulua heränneisiin?

-- Kuului vähän aikaa -- ja tunnetuksi tulikin suurena puhujana. --
Mutta mitä sinä nyt niistä? -- Täti kääntyi Salmeen päin, katsoi hetken
kysyvästi, melkein moittien ja kääntyi sitte järjestämään kahvikuppia
tarjottimelle.

Salme ei vastannut. -- Äidin koti taisi olla toisellainen, sanoi hän
hetken kuluttua.

-- Äidin-isäsi oli varakas tilanomistaja ja äitisi oli hänen ainoa
lapsensa.

Täti asettui juhlallisesti pieneen nojatuoliin vastapäätä Salmea, suori
rypyt esiliinastaan ja työnsi kahvitarjottimen Salmeen päin. -- Eihän
hän tainnut pitää tyttärensä valinnasta, mutta ei hän kieltänytkään.
-- Niistä naimisista puhuttiin paljo aikoinaan. Eikä se ihme ollut.
-- -- Arvaat sinä, että äitiäsi oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä,
mutta annas olla, kun sitte isäsi tulee sarkavaatteissaan saarnaamaan
synnistä, ja maailman turhuudesta, silloin vasta äitisi riemastuu ja on
onnellinen. Siinä mies semmoinen kuin olla pitää! Se se vasta taivaan
tiellä kulkee ja voi toisiakin tielle neuvoa!

Salme hymyili. -- Äidin tapaista. -- -- -- Jos voi puhua äidistä
ja intohimosta samana päivänä, sanoisin, että hänen ainoa suuri
intohimonsa on ollut itse tehdä ja saada toisia tekemään oikein.

-- Sentähden hän sitte niin suri, kun isäsi muuttui. -- Täti katsoi
kadulle päin. -- Ne oli ne onnettomat rahat ja tämän elämän huolet,
jotka sen tekivät. Kaikki alkoi, kun iso-isäsi kuoli. -- Ei isäsi
pahaa tarkottanut, mutta kietoutui verkkoon, niin ettei huomannutkaan.
Surkeutta siitä tuli joka suhteessa.

Salmen keinutuoli narahti. -- Täti kulta, kahvisi jäähtyy.

Hän nousi hätäisesti, meni ikkunan luo ja rupesi tiedustelemaan tädin
ruusujen vointia, olivatko hiiret tänä talvena nakertaneet niitä vai
olivatko jättäneet rauhaan? Ja oliko se suuri tummanpunainen ruusu,
josta Salmekin oli tädiltä oksan saanut, vielä elossa. Sitte katsoi hän
kelloaan ja huomasi, että oli aika lähteä kotiin. Hän oli jo viipynyt
liiankin kauan.

Tämän jälkeen Salme melkein aina ajatellessaan omaa tulevaisuuttaan
muisti isän ja äidin yhdyselämää. Hänen teki usein mieli puhua siitä
äidin kanssa, mutta hän ei hennonut eikä jaksanut.

Viimeisenä iltana ennen Holgerin häihin tuloa kiertyi puhe kuitenkin
siihen.

Salme oli ottanut lapsuutensa pienen jakkaran ja illalla tapansa mukaan
asettunut äidin vuoteen viereen. He olivat puhelleet myöhäiseen yöhön
asti.

-- Kohta lähden sille taipaleelle, jolle sinä, äiti jo kahdeksantoista
vuotiaana astuit.

Se tuli sanotuksi äkkiä ja aivan kuin vahingossa.

Äidin kalpeat kasvot kävivät vieläkin kalpeammiksi. -- Toisenlaiset
ovat olot ja toisenlaiset ihmiset monessa suhteessa, sanoi hän
hiljaa. -- Mutta suurin piirtein katsottuna on ihmiselämä samanlaista
kaikkialla. -- -- -- Sinussa on muuten liiaksikin paljo samaa kuin
minussa.

-- Kuinka niin, äiti?

-- Sinä olet sydämellinen ja syväkin tunteissasi, -- äiti pyyhkäisi
sivellen hänen päätään. -- Mutta samalla on sinussa jotain kylmää. --
Sinä rakastat viileyttä niinkuin minäkin. -- Välistä olen halveksinut
tätä puolta itsessäni -- toiste puolustuksekseni ajatellut, että syvä
vesi onkin viileää ja pysyy aina verrattain samanlaisena. Matalikko se
jäähtyy ja lämpenee, lämpenee ja jäähtyy taas.

Salme hymyili. Mutta äiti jatkoi, kärsivä, tuskallinen ilme
kasvoissaan. -- Ja sitte sinussa ehkä on sitäkin, ettet jaksa rakastaa,
jos et samalla saa ihailla. -- Sellainen olin minäkin. -- Satuin kerran
kuulemaan isäsi saarnaavan. -- Se hetki tuli elämäni käännekohdaksi ja
se oli tuttavuutemmekin alku. Olin siihen asti ollut varakkaan kodin
hemmoteltu lapsi, isäni ainoa ilo ja epäjumala. -- --

Nyt opin ymmärtämään, miten huono, köyhä ja kelvoton olin. Voi Salme,
kuinka minä silloin rakastin häntä, joka avasi silmäni! -- Ajattele
kaikkein onnellisimpia hetkiäsi Holgerin kanssa, silloin aavistat, mitä
minä tunsin.

-- Etkä koskaan ennen ole kertonut näitä minulle, äiti! -- Ääni oli
puoleksi nuhteleva.

-- En ole voinut, enkä tahtonut. Mutta nyt minun täytyy. Enhän minä
tiedä, minkälainen elämäntaival sinulla on astuttavana, enkä tiedä
saammeko koskaan enää tavata.

Salme painoi päänsä äidin polvelle. -- Jatka, pyysi hän hiljaa.

-- Isäni oli kovasti pahoillaan valinnastani, mutta hän ei
yrittänytkään pakottaa minua niinkuin useimmat isät kai siihen aikaan
olisivat tehneet. Hän osti vain meille tämän kodin ja laittoi sen
kuntoon meitä varten. Joka soppi ja joka kapine täällä on minulle siitä
pitäen kertonut hänen suuresta rakkaudestaan.

Äiti huoahti. -- Sitä on hyvä muistella vielä nytkin.

-- Entä sitte, äiti. Miksi kaikki vähitellen muuttui?

-- Herännäisyys sammui paikkakunnallamme. Vanhat kuolivat, muutamat
muuttivat pois. Pari vuotta häittemme jälkeen kuoli minun isänikin,
jättäen meille omaisuutensa. Tuo perintö oli osaltaan syynä muutokseen.
Isäsi ryhtyi sen saatuaan monenmoisiin yrityksiin, jotka hankkivat
hänelle ja meille kaikille paljo huolia. Ei hän uhkapeliin ruvennut
eikä vääryyttä tehnyt, mutta varamme menivät siihen. Siihen menivät
myöskin isän aika ja ajatukset. "Elatuksen murhe" tukahutti hyvän
siemenen, ja minä, joka olin uskonut vasta hänen rinnallaan oppivani
elämän kaidalla tiellä kulkemaan, -- minä jäin yksin -- ruokona
tuulessa heilumaan -- -- --

Ei uskaltanut toinen eikä toinen katkaista äänettömyyttä. Viimein äiti
kuitenkin jatkoi:

-- Minä olen rikkonut paljo. -- En voinut tehdä häntä onnelliseksi,
sillä rakkauteni kylmeni. Suuret surut eivät sitä tappaneet eikä
polttava tuska, mutta se suru, että suuri elämän päämäärä himmeni,
haihtui, pienet arkiasiat ja jokapäiväiset pyyteet siirtyivät sijaan.
-- -- -- Väliin toivoin ymmärtämättömyydessäni, että isä hoiperrellen
palaisi kotiin tai edes kerran löisi minua armottomasti, jotta
saisin jotain antaa anteeksi ja sitte paljo, paljo rakastaa. Mutta
mitään sellaista ei tapahtunut. -- -- -- Isä kärsi itse, minä tiedän
sen, mutta hän ei voinut yksin päästä vapaaksi, eikä minusta ollut
auttajaksi, kun en osannut auttaa oikealla tavalla.

Salme itki pää äidin vuoteen laidalla.

-- Älä itke, Salme, älä! Sinä olet ainoa onnemme lapsi. Kun sinä
synnyit, kuljimme vielä kumpikin elämän kaidalla tiellä. Isä virsin
sinua viihdytti, äiti siunauksin saatteli. Sinä olet saanut perinnön,
jota ei toisille ole suotu -- onnen tunteen ja uskon onneen. Ne ovat
syntymälahjojasi. -- -- Se on varmaan usein sinua auttanut ja on
vastakin auttava. Se on kallisarvoinen perintö, mutta se velvoittaa
myöskin.

-- Salme, sinä olet samanlainen kuin minä. Äiti jatkoi puhuen kuin oman
mielensä kevennykseksi. -- Sinullakin on sisimmässäsi voimakas tunne
siitä, että meidän täytyy ei ainoastaan ajatella sitä mikä on oikein
ja puhua siitä, vaan myöskin elää sen mukaan, maksoi mitä maksoi. Jos
sinä joskus, -- minä sanon jos. Huomaa! En minä oleta mitään, mutta
minä sanon, _jos_ huomaisit Holgerin toiseksi kuin mitä olet uskonut,
pikkumaiseksi ja pieneksi sen, mikä sinusta nyt on suurta ja jaloa,
silloin isku kohdistuisi kipeimpään kohtaan.

Salme nosti päänsä vuoteen laidalta. -- Äiti, minä en koskaan voisi
selviytyä niinkuin sinä.

-- Sinun täytyy selviytyä paremmin, paljoa paremmin, -- rakastaa, missä
minä rikoin; parantaa, missä minä pahensin. -- -- -- Siunauksin minä
sinua saattelen, rukouksin rohkaisen.

-- Koko elämäsi, äiti, joka muisto sinusta on paras rohkaisu. -- Sinä
rikoit -- olkoon niin, -- isän tähden -- itsesi tähden -- -- --

-- Totuuden tähden, täydensi äiti.

-- Mutta muistatko, äiti, kun kerran minua pienenä ollessani rankaisit.
Sinä olit suutuksissasi silloin, mutta samassa kun sen huomasit, suljit
minut syliisi ja pyysit anteeksi. Sinä tunnustit lapsellesi rikoksesi,
sinä tuomitsit itseäsi ankarammin kuin kukaan muu olisi voinut sinua
tuomita. Sinä hetkenä kasvoit suureksi lapsesi silmissä!

Silloin äiti tyrskähti itkuun.

-- Äiti, äiti, et saa itkeä. Et saa, etkä tarvitse!

-- Anna minun itkeä, Salme, -- itkeä kiitollisuuden kyyneleitä siitä
mitä olet ollut minulle, itkeä sitä että kadotan sinut, lapseni ja
ystäväni, itkeä omaa huonouttani enin.

Salme ei vastannut. Hän nousi kalpeana ja taistellen, voittaakseen
liikutustaan, meni suoraan ikkunan luo ja kohotti käärekaihtimen. --
Päivä jo sarastaa, sanoi hän hiljaa, -- vielä päivä sinun luonasi, äiti.




6.


Laiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta.
Köydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle.
Silloin -- viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se
oli Salme.

Hän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut.
Sitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja
pyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.

Samassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. -- Älkää vielä.
Minun täytyy mukaan. -- Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.

-- Arpa on heitetty. -- Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.
-- Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.

Salme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. -- Sano,
että se on riemua, sulaa riemua! -- Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.

Salme ei vastannut.

-- Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani?
Onko ero niin raskas? -- Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. -- Sano,
että rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!

-- Eikö tekoni sitä sano?

-- Sanoo, mutta sinä vapiset. -- Tahtoisin nähdä sulaa onnea
katseessasi.

Salme pudisti päätään. -- Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi
hän hiljaa.

-- Sinä olet oikeassa, -- minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.

He eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin,
katsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.

Ilta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan
rannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui
sen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.

Vähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot
voittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen
vaippaansa.

Salme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain
kuiskaten sanan toisilleen.

-- Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.

Holger ei vastannut.

-- Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu
korviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.

-- Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä
täydellisemmäksi, -- etkö sitä ymmärrä?

Salme ei kohta vastannut. Ajatteleva, miltei tuskallisen tutkiva
katse kiintyi hetkeksi Holgeriin. Mutta epäröivä mietiskely väistyi
pian ilon tieltä. -- Ymmärrän, että rakkautesi on suuri, voimakas ja
vastustamaton kuin tunturituuli. -- Hän hymyili.

-- Ja tiedätkö mitä tuo tuuli tekee? Se irroittaa vapisevan
haavanlehden sen rungosta, sulkee sen syliinsä, kuljettaa tunturin
tuolle puolen ja ottaa sen siellä omakseen. Ja kun värähdys käy läpi
hennon lehden, silloin se vain sulkee sen yhä lujemmin syliinsä,
tanssittaa, tuudittaa, viihdyttää ja soittaa suurta, rajatonta riemuaan
ilmoille.

-- Holger sinä -- --

-- Niin, Salme, sinä -- Mutta sinun tulee kylmä täällä. -- Hän kääri
matkavaipan paremmin hänen ympärilleen. -- Mennään alas, sanoi hän
viimein. -- Sinä tarvitset lepoa.

Mutta Salme vastusti. Hän tahtoi viipyä kannella niin kauan, kun näki
kaistaleenkin kotimaata. Vasta kun oli jouduttu aavalle merelle, hän
nousi. Nyt ei mikään enää häntä täällä pidättänyt. Holger oli nyt hänen
kaikkensa, hänen ainoansa.

Mutta toisen päivän aamuna, kun Salme hetken nukahdettuaan heräsi
yöjunan kimakkaan vihellykseen ja puheeseen, jota kuuli vaunun
ulkopuolelta, selveni hänelle äkkiä, että hän nyt oli Norjassa,
Holgerin kotimaassa, joka tästä puoleen oli oleva hänenkin maansa.

Tuo ajatus herätti syntyessään voimakkaan tuskan tunteen hänen
povessaan. Isänmaa, oma kansa, taisiko sama henkilö sovittaa nuo
nimitykset useampaan maahan, useampaan kansaan? Saattoiko puu,
joka paikaltaan siirrettiin, kohta tuntea olevansa kotimaaperässä,
ainoastaan siitä syystä, että ulkonaisen muutoksen johdosta uusi multa
oli hänen juuriaan lähellä?

Eikö tällaisissa tapauksissa pikemmin saattanut käydä kuin äidillisen
ystävän, joka jouduttuaan äitipuolen asemaan ja vaatiessaan äidin
nimeä, kadottaa senkin mitä ennen on saanut osakseen.

Salme säikähti ajatuksiaan, säikähti tuntiessaan selvään ja
voimakkaasti, että Norja oli Norja, vuonojen ja vuorien kaunis maa,
Holgerin maa, rakas Salmellekin, mutta Suomi yksin oli kotimaa.

Hän loi pikaisen, miltei apua pyytävän katseen Holgeriin, mutta tämä
nukkui. Silloin Salmekin jäi hiljaa makaamaan, ajatusten yhä kiertäessä
entistä uraansa.

-- Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän
itsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua
noihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen,
joskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.

Salme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger
oli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan
junasta lähtöä varten.

Hän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.

-- Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo
junasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen
vaunuparini meitä vastassa.

Salme ei vastannut mitään.

-- Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin
kihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen
hankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.

Silloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili
kiitollisuutta. -- Minä pidän niin äärettömästi hevosista.

Holger hymyili. -- Ja koirista myöskin, täydensi hän.

-- Sinä teet minusta pilaa.

-- Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan
laulaessaan.

Salme katsoi poispäin. -- Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi
hän äkkiä.

-- Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa.
Sellaista et löydä kodistani, -- kodistamme, oikaisi hän samassa.

-- Sinun se on enemmän kuin minun.

-- Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. -- Hän
veti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. --
Minä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin
itsekseen. -- Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla,
niin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni
ja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.

-- Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?

-- Ainaisiksi ajoiksi.

Silloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. -- Kiitos, kiitos, rakas!

Pieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. -- Vai on
valta sinulle suuriarvoista.

-- Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä
onneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan
rajattomasti.

-- Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut
yksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.

Taas kuvastui Holgerin kasvoilla tuo väsynyt, kärsivä ilme. Mutta
samassa kavahti hän pystyyn. -- Salme, sinä hirmuvaltijaani, juna
viheltää, me tulemme perille.

Heille tuli kiire. Tavarat koottiin. Juna pysähtyi. Thorsgaardin miehet
kiiruhtivat vaunuun ottamaan isäntäväen tavaroita.

Salme näki aseman edustalla vaunut liinakkoparineen ja kahdet
kuormarattaat. Hän huomasi silmänräpäyksessä, miten hienoa ja komeaa
kaikki oli. Se hiveli hänen silmäänsä, mutta tuotti samalla miltei
ahdistavan tunteen. Kaikki oli niin uutta ja outoa.

-- Tule! Holger auttoi hänet junasta. -- Katso, tuolla on hevoseni.
Tämänpuoleinen on minun kotikasvattini, tuo toinen on sinun. Se on
aivan mainio ratsuhevonen, parempi kuin omani.

Hänen kasvonsa loistivat, ja liikkeet olivat ripeän voimakkaat kuin
nuoren miehen.

Salme huomasi, miten nuorekkaalta, voimaa uhkuvalta hän tuntui näin
onnellisena ollessaan. Mielipahan ja surun sattuessa tuntui hän ennen
aikojaan vanhentuneelta. Loihtia onnea Holgerin tielle, onnea koko
hänen olentoonsa, se oli tästä puoleen oleva Salmen tehtävä.

Samassa tulivat Thorsgaardin miehet tavarakuormineen, Salmen teki mieli
tervehtiä, mutta ujous esti. Eikä Holgerkaan huomannut esittää. Hän
vain puheli miesten kanssa, antoi määräyksiä, kyseli kotikuulumisia ja
hyväili hevosiaan, pistäen niille suuhun muutaman sokeri-sirusen, jonka
oli löytänyt takkinsa taskusta.

Salme jäi häntä katsomaan. Noin, syöttäen sokeria hevoselle, oli hän
seisonut silloinkin, kun Salme näki hänet ensi kerran. Siitä oli
ainoastaan vuosi, mutta vuosi, jonka kuluessa Salme oli saanut paljo ja
eronnut paljosta. Siksi tuntui muisto etäiseltä.

-- Nyt kai olemme valmiit lähtöön, sanoi Holger samassa. Silloin Salme
rohkaisi mielensä, meni miesten luo ja ojensi heille kätensä. -- Hyvää
päivää. Terveisiä Suomesta, sanoi hän.

Miehet kumarsivat ja toivottivat tervetulleeksi Norjaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. -- Nyt on jo kiire. --
Ääni oli malttamaton.

Salme katsoi häneen pitkään. -- Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän
hiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.

-- Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.

-- Holger!

-- Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.

-- Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä
ole kylliksi?

-- Onko? -- Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.

-- On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.

Mutta Holger pudisti päätään. -- Sitä et voi. Muista, mitä tulosi
minulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää
hengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. -- Isä kuoli, --
omaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.

Salme siveli hänen kättään. -- Sinä rakas!

-- Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin
suuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti
kaivattu? Sano?

-- Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun
tunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla
kasvaneen rinnalla.

-- Älä sano niin. -- Holger nosti hänen kätensä huulilleen. --
Mutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen
vanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.

-- Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.

Ilon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi
kätensä Salmen vyötäisille.

Salmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot
olivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen
tunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin
ensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo
Mjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon
paistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään
mikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai
päivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä _oli tuleva_ tavalliseksi?

Onnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.

-- Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi
ja ilo elämäsi tiellä.

Salmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus
oli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut
Salmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan,
johon Salme äsken oli ne kääntänyt.

Hän ajatteli sankarillista voittoa.

Paljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri
Thorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei
ollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.

Holger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa
asumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt
työhön.

Talo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin
mallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta,
perusti sahan ja laajensi asioitaan.

Näitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän
kertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset.
Hän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on
kohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi
joka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja
rakkaus työhön.

Siihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin
se kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen
ymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.

-- Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.

-- Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar
Sten on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.

Salme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut
Holgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi
sittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta
arvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä
tervehtimään.

Mutta Holger pudisti päätään. -- En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä
kovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.

-- Ja antaa minun siitä nauttia.

-- Saattaapa sitäpaitsi pälkähtää Einarin päähän olla mustasukkainen,
jatkoi Holger leikitellen hyväillen Salmen kättä. -- Siitä asti kuin
tutustuimme on Einar ollut ystäväni ja apuni. Vidar-veli purjehtii
pitkin maailmaa, eikä hänestä olisi tällaisiin töihin. Olisin yksin
saanut pitää huolta kaikesta, ell'en olisi löytänyt Einaria. Me
tutustuimme kerran, eräällä matkalla. Hän oli silloin kovassa pulassa,
poika parka. Minua säälitti hänen kohtalonsa ja samalla huomasin, että
hän oli mies minua varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Autoin samalla
kun itse hyödyin. -- Einar on minulle siitä saakka ollut kiitollinen,
ja minun puolestani täytyy tunnustaa, että sellaista miestä en
mistään muualta olisi löytänyt. Kymmenen vuotta olemme nyt tehneet
työtä yhdessä. Sen ajan kuluessa olen usein pitkät ajat oleskellut
Kristiaaniassa Einarin kodissa, jossa vanha tätini Gudrun Thoresen
emännöi. -- Ei ole ihme, jos Einar rehellisenä vanhanapoikana nyt on
harmissaan.

-- Kenties hän pian seuraa esimerkkiäsi, arveli Salme.

Holger nauroi. -- Vielä mitä. Mutta mustasukkainen hän kyllä saattaa
olla.

-- Paras sitte kun pysyisi poissa.

-- So -- so! Mutta siinä suhteessa olen yhtä mieltä kanssasi: Pysyköön
poissa nyt, jotta ennätän ilooni tottua, jotta saan kukkaistani
katsella, sen tuoksua hengittää, sen hempeyttä tuntea.

-- Holger, miten paljo iloa mahdat valmistaa ystävillesi ja
ympäristöllesi, kun jo minullekin olet ehtinyt tuhlata niin paljo --
paljo puhtainta kultaa. Kaikki, mitä teet ja sanot, paljastaa minulle
suuren sydämesi aarteita.

-- Mutta ne aarteet, ne eivät olekaan joka miehelle. "Välj icke till
förtrogen hvem helst som vill. Tomt hus står gärna öppet, men rikt
stängs till", -- niin vanhat viikingit lauloivat. Sinua varten ovat nuo
sanat, jotka sydämeni syvyyksistä esiin pulppuavat. Ei niitä toisille
tuhlata. -- Jos oikein arvaan, ei Thorsgaardkaan koskaan ole ollut
niin kaunis kuin nyt, sinun saapuessasi sinne. Samoin on sydämenikin
puhjennut juhlimaan sinua, yksin sinua varten.

He istuivat kauan äänettöminä. Ja kun viimein taas rupesivat
puhelemaan, kohdistui keskustelu kokonaan Thorsgaardiin ja sen
asukkaihin.

Hämärsi jo eivätkä vielä olleet perillä. Salme alkoi ihmetellä, oliko
ajettava myöhäänkin, mutta Holger laski vain leikkiä, tekemättä selkoa
siitä missä asti oltiin.

Äkkiä kavahtivat hevoset takajaloilleen. So -- so -- hiljaa, kuului
ajurin tyynnyttävä ääni.

"Holger, mitä tämä on?" Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine
lippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine
hohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.

Huimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista
lehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin
puolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.

Vähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen
kunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti
tulijoita vastaan voimakas "hurraa".

Holger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä
Salmelle. "Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!" kuiskasi hän hiljaa.
Sitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon
puoleen.

-- Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta.
Huomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.

Hän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi
sitte Salmeen. "Nyt sisään"!

Melkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.

Salme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen
Birgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan
kättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta
Holger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin
syntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: "Sinä olet minun,
minun yksin. Etkö muista?"

Kuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän
pikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.

Eteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista,
ei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa
aistikkaisuudessaan.

-- Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla
ovat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.

-- Tietysti.

Kuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta
toiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja
vastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen,
Holgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä,
ikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä,
viereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki
omissa erityisissä pitimissään.

Kaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä
enemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen,
suomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean
vuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni,
sirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.

Holger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. -- Tiedätkö, miksi
minulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää
ja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä,
vaan työnkin aikana.

-- Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan
valmistanut!

-- Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen
ymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? -- Hän painoi
Salmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.

-- Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, -- herrojen
seurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.

Huone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine
väreineen.

Samassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.

Häikäisevät kristallit säteilivät sähkövalossa. Flyygeli seisoi
avattuna, ja korkealle kaartuva katto näytti aivan kuin odottavan
voimakasta säveltulvaa. Vastapäätä flyygeliä, toisen seinän vierustalla
paistoivat upeina rehoittavien palmujen varjossa hohtavan valkoisina
Chapun marmorinen "Jeanne d'Arc" toisella, Takasen "Rebekka" toisella
puolella.

-- Hän ennätti tänne ennen sinua. -- Holger hymyili Salmen
hämmästykselle. -- Teitä on nyt kaksi puoleksi suomalaista.

Puoleksi suomalaista! Se särähti pahalta, mutta Salme ei ennättänyt
ajatella tuota sorasäveltä. Hän vain tunsi, miten suuri Holgerin
rakkaus oli, miten se kohtasi häntä tämän kodin joka kolkassa, miten se
hehkui häntä vastaan joka askeleella, minkä hän otti.

-- Ja täällä on kirjastohuone, jatkoi Holger. Eikö tämä kellertävä
amppelin valo ole miellyttävää? -- Jos tahdot, saat kirkkaampaa tästä.
-- Hän väänsi sähkönappulaa saaden kristallikukkasen jalustallaan
pöydällä säteilemään.

-- Ja täältä pääsemme makuuhuoneeseen.

Punainen, hehkuva valo tulvahti avatusta ovesta. -- Mutta sinne pääset
myös suoraan omasta suomalaisesta sopukastasi.

Holger avasi kirjastohuoneesta oven valoisaan nurkkahuoneeseen, jonka
sisustus oli yhtä iloisen valoisa kuin itse huone.

Vanhanaikuiset, valkeat huonekalut olivat päällystetyt sinisellä,
suurikukkaisella silkillä, seinällä riippui Salmen vanhempien kuvat
sekä maisemia Suomesta.

Ainoastaan huoneen rakennustyyli oli norjalainen suurine
nurkkaikkunoineen, josta etelän aurinko pääsi huoneeseen paistamaan.

-- Holger! Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. -- Ei koskaan nuori
vaimo ole tullut kotiin, jossa miehen rakkaus häntä olisi kohdannut
niin lämpimänä, niin suurena kuin sinun rakkautesi minua täällä kohtaa.

-- Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan
yksinäisen, vanhan miehen iloksi.

-- Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen -- Salme hyrähti itkuun.

-- Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!

-- Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni
äärettömyyttä.




7.


Salme oli yhä kuin vieraisilla Thorsgaardissa. Kaikki tuntui hänestä
unennäöltä, satumaiselta ja epätodelliselta.

Juhlassa, jonka Holger häittensä johdosta piti kaikille taloon ja
sahaan kuuluville, näki kyllä Salme heidät kaikki, mutta tutustumaan
heihin hän ei siltä päässyt. Holgerin käsivarteen nojautuen kulki hän
paikasta toiseen, kuunnellen, mitä Holger vierailleen puheli ja joskus
pistäen siihen väliin ujon sanasen, jota tuskin kukaan huomasi. Sillä
Holger, isäntänä, puheli lakkaamatta.

Lapsia yritti Salme yksin lähestyä. Mutta siitäkään ei tullut mitään.
Kieli teki haittaa.

Kun kaikki tarjoilut, piirileikit riukujen ympärillä, puheet ja
hurraahuudot olivat ohi, pääsi Salmelta helpotuksen huokaus. Hän toivoi
unennäön päättyneen ja todellisuuden siirtyvän sijaan. Mutta unta yhä
jatkui. Todellisuutta ei kuulunutkaan.

Teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte hoiti kuten ennen kaikki
asiat keittiön puolella. Ainoa muutos, minkä Salmen taloon tulo
aiheutti, supistui siihen, että Birgitte illoin pistäytyi tietämässä,
mitä määräyksiä rouvalla oli huomispäivän aterioita varten.

Jonkun kerran yritti Salme paremmin puuttua taloutta koskeviin
asioihin, mutta aina sattui Holger juuri silloin häntä kaipaamaan. Ja
vaikka hän kohta kiiruhtikin saapuville, ennätti jo Holger pahoitella,
että sai odottaa.

Oliko hänen aina oltava huoneessaan, jotta Holger hänet sieltä
löytäisi, kysäsi hän kerran nauraen, mutta Holger sulki hänen suunsa
suuteloilla.

-- Sinä et ymmärrä, miten rakas olet minulle, sinä et ymmärrä, miten
tarvitsen sinua.

Kun ei vanha Birgittekään suosinut Salmen halua puuttua taloudellisiin
toimiin, luopui hän pian koko yrityksestä. Hän tyytyi siihen, että
tahtoessaan jotain kysyä tai käskeä, painoi sähkönappulaan ja jäi
odottamaan, kunnes iloinen, kirkassilmäinen Margit ilmestyi ovelle,
tiedustelemaan mitä rouva tahtoi.

Kun sitte Margit sulki oven ja Salme jäi yksin, nauroi hän, nauroi
sitä, että hän oli ja eleli kuin prinsessa loihditussa linnassa.

Samaa hän ajatteli, kulkiessaan talon suuressa puutarhassa. Hän poimi
kauneimmat kukkaset Holgerin työpöydälle ja täytti kristallimaljakot
muissakin huoneissa, järjesti, asetteli ja oli olevinaan emäntä.
Mutta kun hän puutarhurilta tiedusteli tämän töitä ja toimia tai kävi
katsomassa, miten vanha Jens suki liinakot silkin kiiltäviksi, muisti
hän usein, ettei kukaan häntä täällä tarvinnut. Hän oli vieras ja
tarpeeton Thorsgaardin kartanossa.

Mutta Holgerin rinnalla unohti hän olevansa orpo vieraalla maalla.
Hän tunsi silloin, että hänellä oli elämäntehtävä ja että häntäkin
tarvittiin.

Ensi aikoina hän sai usein nauttia tästä onnestaan. Holger jätti häntä
tuskin koskaan yksin. Hän hääti luotaan kaikki työt ja työhuolet. Hän
oli ikänsä raatanut levähtämättä. Nyt tahtoi hän nauttia.

Mutta vähitellen rupesi talo töineen ja liikeasiat jälleen Holgeria
ahdistamaan. Johtomiestä kaivattiin. Holger huomasi sen, ja hän
heittäytyi työhön tavallisella tarmollaan. Hän nousi varhain ja malttoi
vasta myöhään lähteä levolle.

Mutta vaikka Holger oli työssä pitkin päivää, ei Salme sittekään
joutanut olemaan paljo yksin. Holger tahtoi hänet mukaansa kaikkialle,
milloin sahalle, milloin minnekin. Ja kun Holger teki huoneessaan
työtä, istui Salme aina roihurahilla tai tuolissa, jota peitti valkea
vuohentalja.

Huoneessa oli silloin aivan hiljaista, niin hiljaista, että saattoi
kuulla neulan napsahduksen, jos se putosi lattialle. Joskus vain
katkaisi Holger äänettömyyden: Omani, iloni! -- Se sanottiin hyvin
hiljaa, mutta aina se perille saapui ja sai vastaukseksi lämpimän,
säteilevän katseen.

Jos silloin Holgerin katse ei kohta painunut takaisin papereihin,
ymmärsi Salme, ettei Holgerilla ollut kovin kiirettä. Silloin hän
nousi, läheni pöytää ja kiersi kätensä Holgerin kaulaan. -- Sinä
sydämeni sankari, sinä rakas, rakas Holger!

Hetkisen kuluttua Salme taas istui paikallaan takan ääressä ja Holgerin
kynä liukui paperilla entistäänkin nopeammin.

Kerran näin istuessaan ja Holgerin tehdessä ahkeraan työtä, nousi Salme
hiljaa ja pujahti, kuten luuli, Holgerin huomaamatta huoneesta. Hän
pistäytyi puutarhaan, pysähtyi siellä hetkeksi puhelemaan kahden pikku
marjatytön kanssa ja meni sitte huoneeseensa kirjoittamaan kirjettä
äidille.

Häntä vaivasi se, että äiti sai kovin niukkoja tietoja häneltä. Ja
kuitenkin oli äiti yhtenään mielessä. Mutta Holger anasti niin ihmeen
paljo aikaa, -- ja Holgerin ilona oleminen, sehän oli hänen suuri ja
ainoa elämäntehtävänsä.

Mutta kun tapasivat päivällispöydässä, oli Holger väsyneen näköinen. --
Minä väsyin, kun sinä poistuit, sanoi hän.

-- En minä toiste mene, en koskaan, vakuutti Salme, hiipien
hänen käsipuoleensa aterian päätyttyä ja seuraten häntä hänen
työhuoneeseensa. -- En ikänäni tahdo sinua väsyttää, aina vain
kuormaasi kantaa.

-- Kanna sillä, että pysyt luonani. -- Holger heittäytyi pitkäkseen
sohvalleen, kietoi kätensä Salmen kaulaan ja veti hänet vierelleen. --
Nyt olen valmis nukkumaan.

Salmen täytyi nauraa. Mutta ei aikaakaan niin hän jo huomasi, että
Holger nukkui. -- Sinä suuri lapsi, mutisi hän hellästi pistäen huivin
hartioiltaan Holgerille pään-aluseksi. Sitte makasi hän hiljaa kuin
hiiri, jottei häiritsisi.

Mutta toisena päivänä Holgerin taas nukkuessa päivällisuntaan, koetti
hän hiljaa hiipiä tiehensä. Hän irroitti varovaisesti kätensä Holgerin
kädestä. Mutta tämä heräsi siitä.

-- Anna minun nukkua, sanoi hän raukeasti. -- Eikö sinulla ole aikaa
minua varten?

Silloin Salme painautui takaisin sohvalle ja jäi siihen ajattelemaan,
mikä mitätön pikkusielu hän oli, miten yksinkertaisesti ja
pintapuolisesti hän kaikkea ajatteli.

Hän oli aivan yksinkertaisesti arvellut, että samapa se, missä hän on,
kun Holger nukkuu. Hän hiipii pois, saa vihdoinkin kirjeensä kotiin
valmiiksi, järjestää kukkasia kahvitarjottimelle ja herättää sitte
Holgerin. Mutta vähän hän vielä käsitti tuota voimakasta, suurta
sydäntä, joka valvoissaan ja nukkuissaan, työn ja levon hetkinä aina
tahtoi tuntea sen läheisyyttä, jota rakasti.

Mistähän oikeastaan johtui, että hän, vaikka hän niin rakasti Holgeria,
ei vielä sen paremmin häntä käsittänyt? Oliko siihen syynä se, että
he ennen naimistaan siksi vähän olivat olleet yhdessä? Tai luontainen
erilaisuusko sen vaikutti? Mahdollisesti myöskin eri kansallisuus ja
se, että Holger oli mies, hän nainen.

Miesten rakkautta mainittiin itsekkääksi, mutta Holgeriin ei se syytös
ainakaan sopinut. Jos joku heistä oli itsekäs, oli se paremmin hän
itse, joka aina vain otti vastaan ja taas vastaan, sekä itse että
omaistensa kautta.

Hänen tuli tätä ajatellessaan äkkiä tukahduttavan vaikea olla. Miten
hirveää olisi ottaa vastaan näin paljo, ellei Holger antaisi vain
rakkautensa vaatimana. Jos olisi toisin, -- jos särkyisi suhde, miten
polttavana kahleena joka lahja silloin painaisi, miten tukahduttavana
joka suupala kurkkuun tarttuisi!

Mutta hetken pahantuntemus väistyi samassa. Mitä hän tässä turhia
ajatteli. Holger antoi niin mielellään. Hän rakasti niin suuresti.
_Sen_ vuoksi saattoi Salme iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, jota
osakseen sai.

Hän hymyili, kun ajatteli mitä veljet ja sisaret sanoisivat, jos
näkisivät hänen joutilaana kuluttavan aikaansa näissä suurissa
suojissa, kuljeksivan puutarhassa kukkien ja hedelmäpuitten keskellä,
tai ratsastavan kauniilla liinakolla Holgerin rinnalla.

Mikä vastakohta tämä kaikki oli elämälle siellä kotona! Siellä oli
paikat pienet ja joukko suuri. Siellä oli työtä paljo, niin että usein
sai päivää yöllä jatkaa. Mutta hyvä oli siellä ollut olla. -- Se soma,
pieni puutarhakin, miten suureksi iloksi se oli ollut ja miten suurelta
se silloin tuntui joskin se nyt kutistui mitättömän pieneksi.

Ei ihmettä, jos omaisista kaikki tuntui satumaiselta, kun Salme
kirjoitti heille nykyisistä oloistaan. Satuahan se yhä hänestä
itsestäänkin oli, kaunista satua, ihanaa, ihmeellistä unta, jolta
puuttui -- todellisuutta.

Holger ja hänen rakkautensa oli ainoa, mikä täällä oli todellista.
Thorsgaard kaikkine aarteineen oli Holgerin kautta Salmelle tavallaan
rakas, mutta läheinen ei se sittekään ollut, tuskin voisi siksi
tullakaan. Hän oli toisessa maaperässä kasvanut kukka. Nykyinen
ympäristö voisi tuskin koskaan hänessä herättää kodin tyynnyttävää,
rauhallista tunnetta.

Hän käännähti.

Samassa heräsi Holger, hieroi hetken silmiään ja kavahti sitte pystyyn.

-- Miten mainiosti olen nukkunut. Kiitos vartijatoimestasi, sinä
sydämeni ilo, sinä kotini hyvä hengetär! -- Hän sulki Salmen syliinsä,
suuteli käsiä, otsaa, silmiä, kuten hänen tapansa oli, oikaisihe sitte
kuin karistaakseen tulvehtivat tunteet luotaan ja asettui työhön.

-- Ei ole koti minulle muuta kuin loihdittu linna, mutta mitäpä muusta
kunhan saan tehdä sinut onnelliseksi, ajatteli Salme pistellessään
ompelustaan roihurahilla. Samassa katsoi Holger häneen ja nyökkäsi
päätään. Ilon välähdys kirkasti Salmen kasvot. Hän ei mitään rakastanut
niin kuin noita silmäyksiä, jotka hänelle sanoivat, että Holger kesken
töitään muisti häntä. Hänestä se oli suuriarvoisempaa kuin hellimmät
hyväilyt ja tulisin onnen huumaus.

Mutta Holger ja hän olivat siinäkin hyvin erilaiset. Holger saattoi
valmistaa hänelle tuollaisia ilohetkiä silloin tällöin, vaan hän
saattoi myös ainakin näennäisesti unohtaa kaikki sentähden, mikä
milloinkin hänen mieltään kiinnitti. Hän saattoi usein syrjäyttää
Salmen töittensä tähden, mutta sitte taas ikävöidä häntä ja hänen
seuraansa, niin rajusti että hän itse kärsi siitä ja sai Salmenkin
kärsimään.

He olivat perin erilaiset kaikessa, sen Salme jo oli huomannut. Mutta
erilaisuudet kai vain rikastuttivat. Mitä saisi toisiltaan oppia, mikä
toisi tuoreutta ja uutuutta jokapäiväisiinkin pikku seikkoihin, jos
joka tunne olisi toiselle edeltäkäsin tunnettu, joka ajatus toisen oma
jo syntyessään.

Jos olisi kaikki kodissa saman väristä, miltä se näyttäisikään? Miltä
kuuluisi soitto, jota ei sointujen erilaisuus rikastuttasi?

Mutta sointujen rikkauteen tarvittiin sopusointua ja missä sopusointua
oli syntynyt, tarvittiin usein vielä viritystäkin. Sitä tarvittiin
varsinkin kun kaksi niin erilaista kuin Holger ja Salme olivat
toistensa toveriksi joutuneet ja kun aikaisemmin niin vähän olivat
yhdessä olleet.

Salme hymyili itsekseen, ajatellessaan, miten vastoin kaikkia
periaatteitaan hän oli menetellyt naimisiin mennessään. Hän oli ennen
ajatellut, että tahtoi hyvin tutustua jo ennen kuin meni kihloihinkaan
ja sitte oli kihlaus-aika tunnollisesti käytettävä yhä täydellisempään
tutustumiseen.

Mutta miten kävikään? Niinkuin keväinen koski särkee sulut tieltään,
niin hänen rakkautensakin oli pyyhkäissyt olemattomiin kaikki
periaatteet ja päätökset. Ja eiköpä siinä ollut paras todistus sen
arvosta ja aateluudesta.

Mutta nyt oli suoritettava se, mikä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä.
Viritystyö oli oleva hänen osansa, sopusoinnun aikaansaaminen ja
säilyttäminen. Hänen työttömät laiskanpäivänsä saisivat sisältöä hänen
pyrinnöstään "pikkusielusta" kasvaa "tunturisieluksi", kasvaa Holgerin
mittaiseksi.

Hän oli sitä jo koettanut, mutta nyt koettaisi hän vieläkin paremmin.
Huomenna oli täsmälleen kaksi kuukautta heidän häistään. Hän oli jo
siksi paljo perehtynyt oloihin Thorsgaardissa, että tiesi, mitä häneltä
vaadittiin. -- Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta kuin elää Holgeria
ja hänen onneaan varten. Mutta siinä suhteessa oli päämäärä asetettava
korkealle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli Salme varhain liikkeellä. Ensi kertaa hiipi hän
huoneesta ennen kuin Holger oli ehtinyt edes herätäkään. Hän haki
puutarhasta kastehelmistä kosteat kukkaset Holgerin työpöydälle, poimi
toisia maljakkoon, minkä nosti kahvipöydälle ja asettui sitte Holgeria
odottamaan ajatuksissa mieleensä palauttaen minkälaista oli ollut
kotona Suomessa kaksi kuukautta sitte, heidän hääpäivänään.

Samassa avautuikin ovi. Kukitetun juhlapöydän ääressä, huoneessa, missä
auringon säteet heidän ympärillään iloisesti hyppelivät, joivat he
kahvinsa.

-- Minäpä anastan tänään oikein lupapäivän itselleni, sanoi Holger.
-- Me satuloimme liinakot ja teemme huvimatkan putoukselle, jota niin
kauan olen luvannut näyttää sinulle.

Salme oli ihastuksissaan. Aamiainen syötiin kiireimmän kautta. Jens
toi satuloimansa liinakot portaitten eteen, sai kuulla tavanmukaisen
kiitoslauseen ja palasi sen johdosta tyytyväisenä askareihinsa. Mutta
kun Holger ja Salme rinnan ratsastivat lehmuskäytävää pitkin, pysähtyi
Jens hetkeksi heitä katselemaan.

-- On heillä nyt hauskaa, sanoi hän ja sylkäsi. Mutta mitenkäs muuten,
kun on semmoiset hevoset!

-- Sinua saan kiittää tästäkin ilosta. -- Salmen posket hehkuivat. --
Kaikki tämmöinen oli minulle tuntematonta ennen. Pikkutyttönä istuin
kyllä Pollen selässä, kun heiniä ajettiin, mutta ei Polle huvimatkoille
joutanut. Aloin ymmärtämättömyydessäni pyytää isältä satulaa ja
ratsuhevosta, mutta kun vähän vanhenin, en enää pyytänyt.

-- Sitte se tuli pyytämättä.

-- Tuli kuten muukin ilo, samalla kun sadun prinssi!

Katse suli katseeseen. Auringon kimmellystä oli kaikkialla.

He ratsastivat ison aikaa äänettöminä toistensa rinnalla. Viimein Salme
äkkiä kysäsi: -- Holger, mistä se johtuu, että niin harvoin yhdessä
kunnolla keskustelemme.

-- Rakkauden hulluudesta. -- Holger nauroi. -- Samaa valitit kerran
Suomessakin. Etkö muista?

Puna nousi Salmen poskille. -- Muistan, mutta ei puhuta siitä nyt --
juhlapäivänämme.

Ääni värähti hiukan. Muisto sorasäveleestä teki kipeää.

-- Nyt juuri siitä puhutaankin. -- Holger ohjasi nauraen hevosensa
lähemmä. -- Kerro nyt kiltisti kaikki, mikä silloin jäi kertomatta.
Annetaan hevosten astua.

Mutta Salme ei tahtonut.

-- Vai onko oikein vaikea tunnustaa, härnäsi Holger. -- Sano pian, niin
pääset siitä. Monenko ilona on perhoseni ennen liehunut, tai paremmin,
paljoko on ollut perhoseni pyytäjiä?

-- En minä pidä siitä, että sanot minua perhoseksi. Minä en sitä ole.
-- Hän nykäsi hermostuneesti ohjaksia.

-- Pidätpä tai et, minä sanon mitä olet. -- No, kerro nyt.

-- Ei niitä monta -- sillä minä en ole ollut enkä ole mikään perhonen,
en missään suhteessa. -- Minä olen aina ollut hirmuisen ujo herrojen
seurassa. Ainoastaan joskus erityisten asianhaarain vallitessa olen
voinut lähemmin tutustua heihin.

-- Mitkä erinomaiset asianhaarat sitte tekivät meidät niin tutuiksi?

-- Se että se olit sinä!

-- Kuningattareni! Se oli kuninkaallinen vastaus.

Joka sanasta helähti sydänten riemu soimaan.

-- Mutta se asia, se kertomus, intti Holger taas hetken kuluttua. --
Johan olen sitä vuoden odottanut.

-- Ei sitä niin olisi kannattanut odottaa. -- Mistä minä nyt sitte
alan? Kerronko, että virastossamme oli kaksi hupsua herraa, toinen
keikari, huolellisesti kierretyin viiksin, toinen ihrasilmäinen
onnenonkija.

-- Älä sinä niistä.

-- No siitäkö sitte, että kaikki herrat, joista enin olen pitänyt, --
paria poikkeusta lukuun ottamatta -- ovat olleet vanhoja kelpo setiä
tai ystävieni miehiä.

-- Puhu poikkeuksista.

Salme suuntasi hevosensa lähemmä Holgeria. -- Toinen niistä, sanoi hän,
oli kihloissa, toinen naimisissa. Jälkimäinen tuli meille kun olin
kahdenkymmenen vanha. Hän oli hiukan sukua meille ja viipyi terveytensä
tähden luonamme koko kesän. Me olimme paljon yhdessä ja ymmärsimme
toisiamme harvinaisen hyvin. -- Minä olin varomaton ja vapaa. -- Olihan
hän naimisissa. -- Sitte säikähdin, kun aloin ymmärtää. -- Olen sitä
oikein surrut. Hänessä oli paljo rehellistä ja luotettavaa. Olisin
tahtonut säilyttää hänestä kokonaan hyvän kuvan.

Holger ei puhunut sanaakaan. Silloin Salme loi pikaisen katseen häneen,
mutta Holger käänsi päänsä pois päin.

-- Se toinen, jatkoi Salme, oli kihloissa. Olin silloin vanhempi
ja ymmärsin varoa. Kaikki loppui alkuunsa. Meistä tuli sitte vain
erinomaisen hyvät ystävät. -- Et usko, miten hauskasti hän kirjoitti
kihlauksemme johdosta.

Salme katsoi taas Holgeriin. -- Miksi olet niin vaiti? Miksi et vastaa?

-- Mitä ja mihin? -- Ääni oli kalsea.

-- Siihen, mitä olen kertonut.

-- Sanoisinko sitä kenties kauniiksi hääpäivälahjaksi? -- Hän nauroi.

-- Holger!

-- Salme!

-- Mikä sinun on? Minä en käsitä.

-- Vai et. Etkö tiedä, mitä se tuntee, jonka povelta puhdas kukkanen
lokaan viskataan, jonka ainoinen, viaton karitsa viedään?

-- Holger, oletko sinä hullu?

Ei vastausta.

Silloin Salme käänsi hevosensa suoraan Holgerin tielle ja katsoi häntä
tuikeasti silmästä silmään. -- Sinä teet minulle vääryyttä. Jos olin
varomaton, olin sitä ymmärtämättömyydessäni. Sinä et ikänäsi voi surra
sitä enemmän kuin minä surin.

Samassa käänsi Holger hevosensa kotiin päin. Salme teki samoin.

He ratsastivat kauan, puhumatta sanaakaan. Viimein sanoi Salme: -- Sinä
pelkäät mielikuvituksesi peikkoja.

Holger ei vastannut.

-- Etkö sinä ensinkään ajattele minua etkä vääryyttä, mitä teet minulle?

-- Minä en nyt jaksa ajatella muuta kuin sitä puhdasta koskematonta
kukkasta, jonka luulin tuntureilta poimineeni.

-- Etkö usko minua, vai etkö jaksa käsittää, mitä sinulle sanoin?

-- En jaksa käsittää, että se Salme, joka naineitten ja kihlattujen
ilona on liehunut, on minun oma, kirkaskatseinen ja puhdas pulmuni.

-- Hän ei koskaan ole tehnyt sitä tarkotuksella riistää itselleen
toisen omaa. -- Salme ohjasi taas hevosensa niin, että sai katsotuksi
Holgeria silmästä silmään.

Holger vastasi katseeseen, mutta hän oli kalpea eikä ilon värettä
näkynyt hänen kasvoillaan.

He ratsastivat taas ison aikaa äänettöminä toinen toisensa rinnalla.

-- Holger! sanoi Salme viimein -- Etkö sinä aijo puhua kanssani?

-- Minä en jaksa.

Silloin kuohahti Salmen mieli. -- Muistatko vielä, että kun tuntureilla
tutustuimme, sanoit rakastavasi suoruuttani ja totuuden rakkauttani?
Mutta minä sanon sinulle: Tuollainen käytös surmaa suoruuden ja tappaa
totuuden.

Hän singahutti piiskaa hevoselleen ja antoi mennä täyttä ravia. -- He
tapasivat toisensa vasta kotona päivällispöydässä.

Kirkassilmäinen Margit oli nostanut aamuisen kukkamaljakon pöytään ja
kattanut kuin juhlaa varten. Mutta juhlavieraat söivät vaitelijaina
ateriansa.

Kohta päivällisen päätyttyä meni Holger huoneeseensa, Salme puutarhaan.
Hän oli aamulla iloisena ajatellut, että tänään hän kirjoittaa
kotiin Suomeen, kertoo "hääpäivän" vietostaan, ratsastusretkestä ja
näkemästään putouksesta. Mutta nyt oli mahdoton sitä tehdä. Täytyi vain
etsiä yksinäisyyttä ja sieltä sydämen viihdytystä.

-- Äiti, äiti! -- Se nousi kuin tuskan huuto syvyyksistä. Mutta huuto
herätti muiston viime illasta äidin seurassa. -- Sinun täytyy selviytyä
paremmin kuin minä. -- Parantaa, missä minä pahensin. -- Rakastaa,
missä minä rikoin.

Salme lyykähti istumaan puutarhapenkille. Hän ei tiennyt tällä
hetkellä, mikä koski kipeämmin, oma suruko, vaiko muisto vanhempien
tuntemasta tuskasta.

Hänelle tuli mieleen sorasävel toisensa jälkeen, jonka sisällön hän
nyt vasta ymmärsi. Ja nyt hän myöskin tiesi, miltä tuntui pettyä sen
suhteen, jota rakasti.

Äiti parka, hän ei ollut surrut ainoastaan kerran ja kahdesti eikä
vain kovia, kiivaita sanoja. Hän oli vuosikausia surrut suuren elämän
päämäärän kukistumista. Ja isä raukka, -- kyllä hänkin oli kärsinyt.
Vähitellen ja huomaamatta hän oli luisunut pois siltä tieltä, jolle
nuorena oli kääntynyt ja jonka kulkijana äiti oli ruvennut häntä
rakastamaan. Ilo hänen sisimmässään sammui, rauha rikkoontui.
Ajalliset pienet pyyteet siirtyivät etualalle hänen elämässään. --
Sitte myöhemmin sai hän korjata katkeran sadon, -- pettymyksiä, huolia
ja suruja. -- Silloin hän tunsi olevansa köyhä ja yksin. -- Niihin
aikoihin Salme tuli täysi-ikäiseksi. Hän tiesi, että huolet painoivat.
Silloin rupesi hän työtoverina ja ystävänä kulkemaan isän rinnalla.

Rakas isä, -- isä raukka! Miksi olikaan elämä sellaista, miksi niin
raskasta, niin vaikeaa, -- vaikeaa saada vireeseen ja vireissä pysyttää?

Salme heräsi taas muistamaan omaa suruansa.

Mutta se oli äkkiä kutistunut kumman pieneksi. Mitä hän oikeastaan
suri? Sitäkö, ettei Holger häntä käsittänyt ja että arvosteli liika
ankarasti?

Tunsihan hän Holgerin. Sanat sointuivat usein ankarilta siksi, että
sydän rakasti niin rajusti.

Mitäpä muuta tämäkään oli kuin Holgerin suuren sielun rajua sykintää?
Kun Salme kiertää kätensä hänen kaulaansa, katsoo häntä silmästä
silmään, -- ei tuimasti niin kuin maantiellä, vaan lempeästi,
sydämellisesti kotilieden lämmöstä katseellaan muistuttaen, -- silloin
taas kaikki selvenee.

Hän kiiruhti sisään. Tuli ikävä Holgeria. Mutta Holgeria ei löytynyt
mistään. Hän etsi työhuoneesta, etsi kirjastosta, palasi puutarhaan,
haki ansaristakin, -- kaikki turhaa.

Silloin läksi hän astumaan maantielle päin.

Lehmuskäytävällä tuli Holger vastaan.

Salme arveli hetken, kiiruhti sitte kulkuaan, asettui suoraan Holgerin
eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.
-- Ymmärrätkö minua, uskotko, -- sinua, yksin sinua olen rakastanut.

Salme ei saanut vastausta. Hän vaan tunsi tukehtuvansa Holgerin
syleilyyn, tunsi, miten sydän rajusti sykki sydäntä vastaan.

-- Etkö sinä ymmärrä, miten äärettömän korkealle sinut asetan, --
yläpuolelle kaikkia muita. Siksi olen tällainen. -- Holger veti Salmen
polvelleen penkille lehmuskäytävässä.

-- Salme minä rakastan sinua, rakastan niin äärettömästi, mutisi hän.

Salme ei vastannut mitään, hän painoi vain Holgerin pään povelleen
hyväillen hiljaa kuin äiti lastaan.

Äkkiä kohotti Holger päätään. -- Mutta tiedätkö, mitä olen tehnyt?
Minä olen sähköttänyt Einarille ja kutsunut tulemaan. Tein sen
suutuksissani, ja nyt kadun, kadun kauheasti. Tahtoisin rauhassa
nauttia.

Salme ei vastannut. Hän vain hymyili suurelle, katuvalle Holgerilleen.

-- Etkö ymmärrä, miten nälkä minun on, nälkä nähdä silmiesi onnesta
säteilevän, nähdä katseesi ilosta kirkkaana? -- Holger suuteli Salmen
silmiä, hiuksia, otsaa.

-- Ymmärrän, että sorasävelkin voi rikastuttaa ja korottaa sävellyksen
kokonaisarvoa. Ymmärrän, että side, mikä ei ensi iskuista katkea,
lujittuu yhä luotettavammaksi.

-- Ja minä ymmärrän, että janoan, janoan jakaa ja saada rakkautta.

-- Mutta Einar tulee. -- Salme nauroi.

-- Tulkoon vain, tulkoon näkemään onneamme.

       *       *       *       *       *

Kun Einar Sten sai sähkösanoman, vihelsi hän pitkään. -- Vai ovat
kuherruskuukaudet lopussa, virkkoi vihellys. Sitte hän katsoi kelloaan,
meni vanhan rouva Gudrun Thoresenin luo ja ilmoitti iltajunassa
matkustavansa Thorsgaardiin.

Tunnin kuluttua hän jo istui junassa, nukkui yönsä aseman läheisyydessä
ja tapasi aamulla pojan ja hevosen, jotka Holger oli lähettänyt vastaan.

Hevosen juosta jolkuttaessa Thorsgaardiin päin, istui Einar
puoleksi torkkuen karioolissaan. Väliin hän ohimennen kysäsi jotain
kyytipojalta, väliin silmäili seutua, arvostellen maamiesten toimia ja
syyssatoa.

Kyytipojalta hän sai kuulla, että Holger häittensä jälkeen ei isoon
aikaan pitänyt sanottavaa lukua talon töistä, -- ei ainakaan niin, että
itse kävi kaikkea katsomassa, kuten tavallisesti. Mutta nyt kävi.

Silloin Einar vihelsi.

Rouva liikkui harvoin missään yksin. Hän oli hiljainen ja talon väki
sanoi, että hän oli hyvä ihminen, sillä hänellä oli hyvät silmät. Mutta
enempää ei kukaan hänestä tietänyt, ei edes vanha Birgitte.

Muutamat luulivat hänen ikävöivän Suomea. Mutta ei hän surulliselta
näyttänyt, ei ainakaan kun kulki käsityksin herran kanssa ja puhua
liverteli kuin lintu. Hänen silmänsä loistivat silloin aina niin
kirkkaasti kuin tähdet pakkasöinä.

Einarin huulet kipristyivät ja vihellys oli syntymäisillään. Mutta se
katkesi samassa. Kyytipoika ei ollut tyhmimpiä ja Einarin vihellyksiä
oli usein helppo tulkita. Sentähden hän päätti olla varovainen.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että hän osasi laskea ja ennustaa yhtä
hyvin kuin viheltää. Kaikki, minkä hän oli kuullut, oli hänelle kuin
ennestään tuttua. Hän ei suotta ollut kymmenen vuotta työskennellyt
Holgerin toverina.

Mutta kun perille tultiin, pettivät laskut.

Holger, Salme rinnallaan, seisoi portailla hänelle huiskuttaen
lakkiaan. -- Terve, terve, vanha veikko!

Harvoin Einar hämilleen joutui, mutta tällä kertaa joutui.

-- Tervetuloa! On hauska saada tutustua. -- Salme ojensi hänelle
kätensä.

Einar teki kömpelön kumarruksen. Eihän hän ollut tottunut naisiin. --
Onnea, sanoa tokasi hän, sieppasi matkalaukun pojan kädestä ja kiiruhti
portaita ylös.

-- Mitä nyt? Älä pelkää, vanha karhu! -- Holger nauroi. -- Tämä meidän
muorimme ei välitä keikareista. Kaikki on täällä entisellään, ollaan
mekin.

Mutta Einar ei ollut. Häntä harmitti kaikki.

Miksi hän oli tullut tänne? Mitä Holgerin oikkuja tämäkin taas oli?
Sähkötti, määräsi ja komensi, kun päähän pisti, ajattelematta sopiiko
toiselle vai ei. Ja annas olla, sitte kun tullaan, on tuuli jo
kääntynyt. Ei muuta kuin nauretaan ja näytellään ja kehutaan -- katsein
ja sanoin -- että: tällainen se nyt on täällä ja näin se minua rakastaa.

Niitä naisia! Joka paikkaan ne kerkesivätkin! Eikö tuollakaan ollut
muuta tehtävää maailmassa, kuin asettua tänne Thorsgaardiin? Kauan oli
täällä tultu toimeen emännättä, ja olisi vastakin tultu. Mutta nyt sen
piti istua pöydän päässä, hymyillä Holgerille, keikkua kintereillä ja
yks kaks kiepsahtaa käsipuoleen.

Einar tömisytti tuolia huoneessaan ja sysäsi suuttuneena vaatekaapin
oven kiinni.

Mutta illalla, kun hän asettui levolle, oli hänen mielentilansa
melkoisesti muuttunut. Holger ei päivän kuluessa paljoakaan ollut
leikkinyt lelunsa kanssa. Hän oli laajasti ja levollisesti puhunut
Einarille asioistaan ja oli illalla tapansa mukaan pelannut kaksi
pitkää peliä shakkia.

Talon uutta asukasta ei koko iltapäivällä näkynyt kuin kerran.
Silloin hän kurkisti ovesta ja hymyili kaiketi, koska sai Holgerinkin
hymyilemään. -- Se harmitti. Mutta kun ei kujetta uudistettu, saattoi
sen antaa anteeksi.

Einar töykkäsi tyytyväisenä pehmoista päänalustaan. Yhtä hyvä se oli
kuin ennenkin. Mitäpä siitä sitte vaikka emäntä olikin talossa, kunhan
kaikki muuten pysyi entisellään.

Einar oikaisihe ja kääri peitteen paremmin ympärilleen. -- Kyllä
hänellä todella oli hyvä katse, tuolla uudella, -- sydämellinen ja
syvä, -- mutta hän oli niin hento ja pieni. Kestäisiköhän hän täällä
tunturien maassa?

Siihen ajatukseen Einar nukkui.




8.


-- Minun täytyy heti lähteä Kristiaaniaan. -- Holger työnsi kahvikupin
kauemmaksi luotaan, viskasi kirjeen kädestään ja tarttui sanomalehteen.

-- Millä junalla?

-- Tänä iltana tai huomenna, kohta kun kerkiän. -- Hän ei hetkeksikään
herennyt sanomalehteä lukemasta, selaili, silmäili, ahmi ajatukset
ankarassa työssä ja kulmakarvat kurtussa.

Salmekaan ei katsettaan kohottanut Hardanger-ompeluksestaan. Hän tunsi
jo Holgerin tavat, tietääksensä, että paras palvelus nyt oli antaa
hänen olla rauhassa. Vasta kun Holger nousi poistuakseen, kohotti
Salme katseensa. Mutta Holgerilla oli kiire. Hän ei huomannut kysyvää
silmäystä, joka saattoi hänet ovelle.

Samassa kun ovi painui kiinni, nousi Salmekin, kokosi työtarpeet
pöydältä, soitti Margitille, merkiksi, että aamukahvit olivat pois
korjattavat, ja vetäytyi omaan huoneeseensa, pukeutuakseen päivää
varten.

Mutta pukeutuminen kävi hitaasti. Salme oli hajamielinen. Pari kertaa
otti hän pöydältä vasta Suomesta saapuneet kirjeet, luki kappaleen
matkaa, hymähti toisinaan iloisesti, nauru suupielessä, toisinaan
surunvoittoinen, kaipaava ilme kasvoillaan, Sitte pisti hän kirjeet
takaisin pöydälle, heitti hiuksensa hajalleen, asettui peilin eteen ja
rupesi suorimaan pitkää, tummaa tukkaansa.

-- Miten hiukseni heltiävät. -- Hän kääräsi niitä tukon kammasta
käteensä. -- Ja tuossa pitkä harmaa hius, tuossa toinen. Rupeanko minä
vanhenemaan?

Hän katsoi kuvaansa peilissä ja nauroi. Mutta sitte hän kohta kävi
vakavaksi. Mitä varten hän nauraisi? Eihän Holgerilla enää koskaan
ollut aikaa huomata, mitä hän teki, iloitsiko hän vai itki. Ennen oli
Salmen nauru ollut Holgerin ilo. Hän oli vakuuttanut tarvitsevansa
juuri tuota raitista, lapsekasta iloisuutta. Ja se vakuutus oli
paisuttanut ilon tunnetta Salmen povessa, niinkuin auringon valossa
sulava kinos paisuttaa kevään iloista puroa.

Mutta kenelle nyt iloita, kenelle nauraa? Äiti oli kaukana, kaukana
kotimaa ja ystävät. Täällä ei ollut ainoatakaan, jolle elää,
paitsi Holger, eikä Holgerilla ollut aikaa, -- ei antamiseen eikä
vastaanottamiseen. Kaikki pienet yritykset muistuttaa Holgeria siitä,
ettei hän enää ollut yksin, raukesivat tyhjiin. Kukkaset työpöydällä
jäivät huomaamatta. Soitto ja laulu hermostuttivat. Salmen läheisyyskin
häiritsi.

Työ oli ensi kuukausina saanut väistyä Salmen tähden, nyt Salme sai
väistyä työn tähden.

-- Onko se oikein? kysyi Salme, katsoen ankarasti kuvaansa silmästä
silmään. Miksi hän ei ensi aikoinakin tehnyt työtä, antaen minullekin
muuta ajateltavaa. Hän opetti minua ajattelemaan itseään, yksin itseään
ja nyt minä näännyn, kun hänellä ei ole aikaa minua varten, ei koskaan.

-- Sinä olet "pikkusielu", ivaili kuva, niin täsmällisesti sinä
tunteita järjestät ja paloittelet. Rakkaudelle aikaa jonkun
verran, työlle toinen puoli, niinkö? Suuri, voimakas sielu ei
tottele tavallisuuden talutusnuoraa, eikä anna valjastaa itseään
jokapäiväisyyden aisoihin.

Holger on oikeassa. Salme sitaisi päättävästi tukkansa silmukalle. --
Mikä houkkio olenkaan! Ennen minua aina harmitti, kun nuoret rouvat
vaivasivat miehiään ainaisella hellyyden ja hyväilyn ikävällä. Olenko
nyt rahtuakaan parempi itse?

Hän kaasi vettä vatiin peseytyäkseen. Se oli raitista ja kirvelevän
kylmää. Hän muisti aamuja kotona Suomessa, kun hän kiiruhti ehtiäkseen
työhön ennen isää.

-- Minä olen niin yksin täällä, niin yksin. -- Hän nieli itkua. Mutta
sitte hän poikasi jalkaa itselleen kuin pahankuriselle lapselle ja
rupesi peseytymään niin, että vesihelmet räiskyivät kauaksi.

Hän oli hilpeällä mielellä aamiaispöydässä eikä säikähtänyt Holgerin
hajamielisyyttä ja hermostuneisuutta. Hän kertoi kotoa saamistaan
kirjeistä, mutta kun huomasi, ettei Holger seurannut, vaikeni hän,
kuunnellakseen, miten Holger aikoi järjestää asiansa.

-- Panenko tavarasi kokoon? kysäsi hän pöydästä noustaessa.

-- Tavaramme, oikaisi Holger. -- Vai etkö aijokaan mukaan?

-- Aijon, jos tahdot seuraa. -- Salme hymyili.

-- Sinä pieni houkkioni! Ainahan tahdon sinut seurakseni.

Silloin valtasi Salmen kauan hillitty kaiho.

-- Sano se vielä kerran, sano, pyysi hän hiipien lähemmä ja
kurottautuen suudeltavaksi.

-- Tahdon omani, iloni mukaan! -- Holger suuteli häntä otsalle,
irroitti käsivartensa ja kiiruhti työhuoneeseensa.

Suutelo oli hätäinen, Salme tunsi sen. Mutta tultuaan omaan
huoneeseensa nyökkäsi hän iloisesti päätään kuvalleen peilissä. --
Holgerin oma, Holgerin ilo. Muuta en tarvitsekaan!

Sitte järjesti hän hyräillen tavaroitaan, antoi kirkassilmäiselle
Margitille määräyksiä ja oli valmiina lähtöön niin ajoissa, että
hyvästiä heittäessään ennätti Jensille kehaista liinakkojen kaunista
kiiltoa.

Illalla he saapuivat Kristiaaniaan. Asemalla ei ollut ketään vastassa
ja se harmitti Holgeria. Olihan hän sähköttänyt Einarille heidän
tulostaan. Mutta tämänpä ei kelvannut tulla vastaan, kun tiesi, että
heitä on kaksi. Ei Holgerkaan sitte välitä vanhoista tavoista. Hän
ottaa huoneen hotellista ja asettuu sinne Salmen kanssa. Ei välitä,
vaikka Einar kuinka luokseen pyytäisi.

Salme koetti vastustaa, mutta Holger pysyi päätöksessään.

-- Gudrun-tätiä minä vähän pelkään, sanoi Salme, kun he Holgerin kanssa
hotellista kiiruhtivat Einarin asuntoon.

-- Joutavia. Tosin hän on aito Thoresenilainen. Ei hän hevillä lähelle
laske, mutta ei hän ole mikään peljättäväkään. Pane merkille, jos
kutsuu keittiöön, opettaakseen "römme-gröd'in" valmistusta, silloin
olet hänet voittanut.

-- Entä jos ei kutsu?

-- Pysy loitolla silloin. -- Katso, nyt olemme perillä.

Etehisessä tulvi kirkas valo vastaan ja ruokahuoneesta näkyi katettu
pöytä. Heitä oli odotettu ja ystävällisesti otettiin vastaan. Mutta
vähän painostavalta tuntui pitkin iltaa.

Einar oli jörön ystävällinen Salmelle. Hän oli hyvillään heidän
tulostaan ja laski leikkiä Holgerin kanssa. Täti näennäisesti jäykkänä
ja juhlallisena pisti usein väliin sukkelan sanansutkauksen.

Salme katsoi syrjästä Gudrun-tätiä.

Hän oli todella harvinaisen kaunis. Korkea otsa, harmaat kiharat
kulmilla, hieno, kaareva nenä ja harmaan vihertävät, älykkäät silmät,
kaikki teki tavattoman sopusuhtaisen ja samalla voimakkaan vaikutuksen.
Hänen tyynet, arvokkaat liikkeensäkin olivat sopusoinnussa ulkomuodon
ja solakan, vielä vanhuudessakin voimakkaan vartalon kanssa.

Salme tunsi, että täti joskus loi pikaisen, tutkivan katseen häneen,
mutta se ei häntä vaivannut. Saattoi arvostelu olla ankaraa, vaan
pahansuopaa se ei ollut. Siitä oli hän varma.

Toisena päivänä, kun Holger ja Salme aamusella palasivat hotellista
Einarin kotiin, tuntui täti sentään Salmesta kovin jäykältä.
Mahtoikohan se riippua siitä, että Salme edellisenä iltana oli
odottanut kohtaavansa jäykkyyttä ja nyt vain muisti, miten kaunis täti
oli ja miten hyvältä oli tuntunut. Tai oliko se sen merkki, ettei täti
pitänytkään Salmesta, ja tuliko hänen noudattaa Holgerin neuvoa pysyä
loitolla?

Hän koetti.

Mutta päivät Kristiaaniassa tulivat pitkiksi. Holgerilla oli paljo
asioita ja kun ei niitä ollut, seurusteli hän Einarin kanssa. Salme oli
melkein aina yksin. Hän ei tahtonut olla Gudrun-tädille rasitukseksi,
sentähden pysyttelihe hän paljon hotellissa. Toiste käveli hän
kaupungilla, tutki huvikseen suurkaupungin katuelämää, ihaili
ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita tai meni katsomaan, mitä löytyi
pääkaupungin museoissa ja näyttelyissä.

Harvemmin uskalsi hän lähteä kaupungin ulkopuolelle. Kun hän lähti
pitemmille retkille ja yksin joutui suurenmoisen luonnon helmaan, tuli
hänen aina niin haikean ikävä Holgeria. Sentähden hän pysytteli siellä,
missä ulkonaisista oloista sai apua, missä ajatus ja huomiokyky kiintyi
ulkonaisiin seikkoihin, joista hän sai vastapainoa surumielisyydelleen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin lähti Bygdö'hön. Hän istui kauan
puistikossa, kylpypaikan yläpuolella. Syysaurinko paistoi hyväilevän
lämpimästi rannan hietikolle. Vuonon lahdelma välkkyi tyynenä ja
puistikossa kajautti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen ilmoille.

Surumielisinä väreilivät säveleet kirkkaassa syysilmassa.

Äkkiä Salme säpsähti: "Tuoll' on mun kultani ain yhä tuolla."

Hän nousi kiivaasti. Se oli liikaa, liikaa, kun sydän muutenkin oli
tulvillaan kaihoa ja kaipausta.

Hän kulki kiivaasti kuin ikäväänsä pakoon. Mutta säveleet saattoivat
häntä kauaksi kaihokkaina, surumielisinä, ja -- suomalaisina.

Holger oli jo tullut hotelliin, kun Salme palasi.

-- Tein ihanan matkan Bygdöhön, sanoi hän ripustaessaan takkinsa
naulaan. -- Sain siellä kuulla suomalaisiakin säveleitä.

Holger ei vastannut, hän kirjoitti.

Salme otti käsityönsä esille ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes Holger
heitti kynän kädestään ja painautui nojatuoliin. Silloin jatkoi Salme.
-- Ilta oli niin ihana. Kaipasin vain sinua.

-- Minä en jouda huvittelemaan. -- Holger tarttui sanomalehteen
ja rupesi lukemaan. Hetken kuluttua heitti hän sen kädestään ja
haukotteli. -- Huomenna on taas asioita vaikka miten paljo ja
iltapäivällä olemme Einarin kanssa päättäneet olla yhdessä muutamien
herrojen kanssa. Tapasimme tänään kadulla ja vietimme sitte pari tuntia
täällä kahvilassa.

-- Eihän sinulla ole aikaa huvittelemaan, sanoi Salme itsekseen.
Mutta samassa katui hän ajatustaan. Hyvähän oli, että Holgerilla oli
ystäviä. Vaikka niitä olisi ollut kymmenittäin, olisivat he kaikki
olleet hänenkin ystäviään. Ei hän toisten osaa kadehtinut, omaansa vain
kaipasi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Salmella kova päänkivistys. Hän jäi makaamaan
koko päiväksi eikä toisenakaan päivänä jaksanut lähteä tädin ja Einarin
luo. Oikeastaan hän ei tätä tahtonutkaan. Hän oli itkenyt yöllä eikä
tahtonut näyttää kyyneleisiä kasvojaan tädille.

Kun hän kolmantena päivänä Holgerin seurassa saapui tädin ja Einarin
luo, istui täti suoraselkäisessä mustalla nahalla päällystetyssä
tuolissaan ja neuloi sukkaa. Siinä oli hänen tavallinen paikkansa,
ellei hän ollut talousaskareissa tai omassa huoneessaan.

Tutkiva, terävä katse kiiruhti ovelle tulijoita vastaan. Se katse oli
valpas pitkin päivää. Se teki hiljaisuudessa tarkkaa työtä.

-- Oikein on pitkältä tuntunut, kun et ole käynyt kahteen päivään,
sanoi täti kahvia tarjotessaan.

-- Päätäni kivisti. En jaksanut olla jalkeilla.

Holger laski kompiaan Einarin kanssa. He olivat mainiolla tuulella
molemmat.

Mutta Holger sattui katsomaan Salmeen juuri kun tämä vastasi tädille.
Hän näki, miten kalpealta ja kärsivältä Salme näytti. Se harmitti häntä.

-- Kun ei ole muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, joutaa joutaviakin
muistamaan.

Holger koetti puhua huoleton sävy sanoissaan -- Ehkä sinä täti ja
minäkin tuntisimme hiuskarvan kolotusta ja pistoksia pikkuvarpaassa,
jos olisimme jouten.

Täti ei sanonut siihen mitään, mutta Holger tiesi, että täti ei asiaa
siihen jättäisi.

Toisena päivänä, kun kaikki yhdessä istuivat salissa ja herrat paraikaa
järjestivät shakki-kalujaan, valitti Holger päänsärkyä. Salme nousi
arkaillen, meni lähemmä ja pyysi saada hieroa. Hän taisi nykyään tehdä
niin vähän Holgerin hyväksi. Hän tahtoi tehdä edes sen, minkä taisi.

-- Holger, sanoi täti äkkiä. Mutta Holger ei kuullut. Herrat
olivat parhaassa pelivauhdissa. Salme seisoi yhä Holgerin tuoliin
nojautuneena, hiljaa sivellen hänen päätään.

Sillein täti nyökkäsi päätään Salmelle. -- Istu.

-- En vielä, vastasi Salme päänpudistuksella. Täti kutoi hetken aikaa,
katsoi taas Salmeen ja komensi istumaan. Silloin Salme totteli. He
eivät puhuneet mitään herrojen pelatessa. Täti vain nousi jonkun
kerran, käydäkseen keittiössä katsomassa valmistuvaa päivällistä.

-- Salme, sanoi hän, samassa kun herrat lopettivat pelinsä, haeppa
huoneestani minulle suojahuivini. Se riippuu oven takana naulassa.
Tahdotko auttaa? -- Ääni oli miltei hyväilevän lempeä.

Salme oli ovella samassa. Tuntui hyvältä että täti kerrankin pyysi
häneltä palvelusta.

Tuskin oli ovi sulkeutunut ja Salme näkyvistä poissa, kun täti työnsi
lasit otsalle, katsoi harmaine silmineen terävästi Holgeriin ja sanoi
yksikantaan: -- Holger Thoresen, anna äitisi perinnölle valtaa. Nyt
sitä tarvitaan.

-- Sinä olet aina ollut erikoisen sukumme erikoisin, Holger nauroi. --
Sinä näet, mitä ei kukaan muu näe.

-- Elämä on opettanut tarkkanäköiseksi.

-- Näkemään näkymättömiä.

-- Näkemään ja ymmärtämään, mitä ymmärtää ainoastaan nainen.

Salme avasi samassa oven.

-- Tuntureilla asuminen on petollista. -- Täti työnsi lasit taas
nenälleen. -- Se karaisee ja vahvistaa, mutta se, joka ei ole tottunut
sen ankaruuteen, saa pian kuolemantaudin.

-- Sinä, täti, siellä kasvoit muita kauniimmaksi, huomautti Einar
yksikantaan lehtensä takaa.

Täti laski kutimensa pöydälle. -- Ja sinä olet oppinut suutasi
käyttämään. -- Tule Salme, mennään valmistamaan "römme gröd'iä".

Hän nousi suoran ryhdikkäänä ja poistui, sivulleen katsomatta, jättäen
Holgerin ja Einarin kahden huoneeseen.

He olivat ääneti ison aikaa.

-- Onko hauska olla kahleissa, kysäsi Einar lehtensä takaa.

-- Hyi happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

-- Ken ottaa lelun kotiinsa, hän sitä varjelkoon ja vaalikoon, ettei
lysti kesken lopu, eikö niin?

-- Ole vaiti! Sinua minun vaalia täytyy, mustasukkainen vanha karhu.
-- Holger oli harmissaan. Hän iski tahallaan kipeimpään kohtaan. Mutta
sitä ei Einar sietänyt.

-- Paras kun lähdet kotiin leluinesi. Ei teitä täällä kaivata. Kaikki
asiasi ovat taas järjestetyt ja saat rauhassa korkojasi nostaa.

-- Kotiin minä lähdenkin ja jo tänä iltana. -- Holger meni konttoriin
eikä näyttäytynyt ennen päivällistä.

Ruokapöydässä hän ilmoitti samana iltana matkustavansa Hamariin ja
sieltä suoraan kotiin.

Täti loi pikaisen katseen häneen. Mutta Holger katsoi pois päin.

-- Thoresenilaista verta. Ei huomauttamista, ei sanomista. -- Täti
nyökkäsi päätään. -- Mutta saattoi siitä Salmelle siltä hyvää koitua.

Heti päivällisen päätyttyä teki Holger lähtöä hotelliin tavaroitaan
järjestämään. Salme aikoi seurata.

-- Sinä jäät tänne, sanoi täti.

Salme katsoi epäröiden Holgeriin.

-- Tee niinkuin tahdot. -- Holger oli jo ovella.

-- Hän jää tänne. -- Täti vetäisi oven kiinni, tarttui Salmen käteen ja
vei omaan huoneeseensa.

-- Ethän sinä vielä ole ollut täällä luonani, puheli hän, istuttaen
Salmen mukavaan, vanhanaikaiseen sohvaan.

-- Minä en tahtonutkaan, ennenkuin tutustuin, sanoi hän sitte. -- Mutta
nyt sinä pian lähdet ja minä olen jo vanha enkä tiedä, nähnenkö vasta.

-- Täti, sinähän olet niin pirteä ja terve.

-- Monet tuulet kestää honka tuntureilla, mutta yksi myrsky-yö sen
kaataa.

Salme katsoi poispäin. Tuntui niin oudolta. Vanha honka, miten tosi
tuo kuva oli! Tiesiköhän täti itsekään miten oikeaan hän osui. Vanhat,
kurttuiset, työssä kovettuneet kädet, kasvot, joihin elämä oli syvät
vakonsa uurtanut, ja ryhdikäs vanha vartalo, miten tuo kaikki muistutti
tunturin suoraselkäistä, naavaista honkaa.

-- Sinä katselet kaikkia niin lempeästi, sanoi täti äkkiä. -- Minä
arvasin sen. Siksi pyysinkin tänne.

-- Etkö sitte pyydä muita, täti?

-- En, lapsi. Minä en huoli vieraista ihmisistä omaan huoneeseeni.
Minusta on joka kapineella täällä henkeä, sillä kaikilla niistä en
muistonsa. Ne eivät ole vain puuta ja nahkaa. Ne ovat osa elettyä
elämääni, ja siksi ne ovat ystäviäni. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.
Monet tulevat tänne kuin museoon: "ai täti, tämä peili on empireä ja
tuo pieni pöytä on sirointa rokokota. Ja keinutuolista tulisi kaunis,
kunhan maalauttaisi valkoiseksi." -- Sellaista minä en jaksa kuulla.
Vanhat ihmiset tarvitsevat rauhaa ja vanhat kapineet samoin. Mutta
nykyajan ihmisillä on niin kiire, etteivät voi muillekaan suoda rauhaa.
Sentähden eivät kuule, mitä vanhat esineet puhuvat.

Salme ei vastannut. Ajatukset ja tunteet tulvehtivat hänen mielessään,
mutta hän ei hennonut häiritä vanhan huoneen hiljaisuutta.

Nurkkapöydällä, peilin alapuolella, käydä naksutti vanha lasikupuinen
pöytäkello. Jonkun kerran narahti keinutuolin jalas tädin sitä
liikutellessa. Muuten oli kaikki huoneessa hiljaista, täynnä eletyn
elämän haastelua.

Viimein katkaisi Salme äänettömyyden. -- Luuletko, että ihmiset
ennättävät kuulla, mitä elämä puhuu?

-- Toiset ennättävät, toiset ei.

-- Kenties on niitä, jotka ennättävät liiaksikin kuulla ja ajatella?

-- Tuskin, mutta he eivät kuuntele oikealla tavalla. He kuuntelevat
sielunsa sairaudeksi eikä voimaksi. Kuuntele ja tee työtä, tee työtä ja
kuuntele, silloin et jouda sairastamaan.

-- Mutta jos ei ole työtä, jos olosuhteet sulkevat tien.

Viheriän harmaat silmät tähystivät hetken tutkivasti Salmea. Mitä tuo
lapsi tarkoitti, ja mitä hän tarvitsi?

-- Silloin on työtä tarpeeksi elämäntaakan kantamisessa.

-- Oletko sinä, täti, tuota taakkaa koskaan toimettomuudessa kantanut?

-- Se ei ole toimeton, joka kestävästi ja rohkeana kantaa taakkaansa.

He istuivat kumpikin taas hetken äänettöminä. Viimein kysyi Salme,
miten kauan täti oli hoitanut Einarin taloutta.

-- Sinä siunattu lapsi! -- Täti herkesi keinumasta. -- Kerran sinä
jotain kysytkin. Sinä olet siinäkin suhteessa toisenlainen kuin muut.
Moni utelee elämääni juuri niin kuin katselee kapineitani. Minun
elämäni tie on ollut monivaiheista, sentähden sillä muka on arvoa aivan
kuin tavaroillani, siksi että sattuvat olemaan sitä tai tätä tyyliä.

-- Sinä olet ankara arvostelija.

-- Se on sukuvika.

Salme huokasi. Hän muisti, miten Holgerin sattuvat arvostelut häntä
ensi aikana olivat ihastuttaneet, miten hän Holgerin silmäyksiä oli
sanonut kotkan katseeksi, joka kantoi kauemmaksi kuin toisten, tunkien
läpi luiden ja ydinten. Mutta nyt hän huokasi, sillä hän muisti, että
arvostelun ankaruus aina kohdistui toisiin, -- harvoin omaan itseen, --
että tarkkanäköisyys koski ainoastaan etäällä olevaa, -- ei sitä, missä
tarkkanäköisyyttä olisi tarvittu ja mikä oli lähinnä.

Oliko se kenties liian pientä, liian läheistä? Siksikö Holger ei
koskaan huomannut, mitä Salme kärsi.

Tädin keinutuoli narahti. -- Tiedätkö, että synnyin Austraaliassa,
vaikka olen Thoresen'in sukua.

-- Sellainen on elämäni tarina kuin taulu, josta sanotaan, että
taiteilija on käyttänyt liian räikeitä värejä. Mutta kun todellisuus
päättää tuhlata värejään, silloin siitä vasta syntyykin räikeää.
Sellaista on koko meidän sukumme elämä.

Täti vaikeni hetkeksi, kumartui eteenpäin keinutuolissaan ja nyökkäsi
tuontuostakin hitaasti päätään. Sitte alkoi hän kertoa, hitaasti, ja
katse kauaksi tähdättynä.

-- Isä oli hurjaluontoinen ja raju, sellainen kuin Holgerkin. He
olivat veljekset, vaikka ijässä oli eroa kolmattakymmentä vuotta.
Toinen nukkui kätkyessä, kun toinen läksi vieraille maille onneaan
koettamaan. Amerikat ja Austraaliat hän kulki, oli merimiehenä,
kauppiaana ja viimein uutisviljelijänä ja lampurina Austraaliassa.
Hän rupesi siihen toimeen, kun nai äitini, englantilaisen, ja asettui
yhdessä kohden olemaan. Norjaan hän ei koskaan palannut, mutta mieli
pysyi norjalaisena. Minä opin pienenä rakastamaan Englantia ja Norjaa,
vaan en maata, missä asuin. Vanhin meistä lapsista lähetettiin Norjaan
neljäntoista vuotiaana. Hänestä piti tulla norjalainen ja hänen piti
kasvaa Thorsgaardissa. Laiva, jolla hän matkusti, upposi Hyvän toivon
niemen luona. -- Äiti suri esikoistaan ikänsä -- ei antanut Norjaan
toista poikaa. Englanti ja äidin vanhemmat saivat hänet. Hän vieraantui
pian meistä kaikista. Sitte meistä kuoli kolme, yksi meni merille, minä
nuorin jäin vanhempien luo. Isä ei tahtonut antaa Englantiin, äiti ei
Norjaan. Mutta maata, jossa asuin, en rakastanut. Silloin tuli Norja
minua noutamaan. Minä olin synnyltäni tunturien ja vuonojen lapsi. Se
oli minulla veressä ja minä tunsin sen kohta kun hän tuli. Hän oli
serkkuni, setäni poika. Nuorena seikkailuhaluisena hän tuli, vaan kun
tiemme yhtyivät, ei hän enää kaivannut seikkailuja. Hän ikävöi vain
takaisin Norjaan minun kanssani kotia perustamaan. -- Häämatkamme
merien poikki kesti kuukausia. Meistä se päättyi päivään.

-- Salme, sinä tiedät, miten Thoresenilainen rakastaa! -- Vanhus
kumartui eteenpäin ja loi katseensa Salmeen, mutta samassa tuo katse
ikäänkuin solahti ohi, taas tähtäytyen kauaksi menneisiin aikoihin.

Meitä oli kaksi Thoresen-suvun jäsentä. Mutta meidän onneksemme,
etteivät suvun asiat siihen aikaan olleet sillä kannalla kuin Holgerin
nyt. Köyhyys pakotti työhön ja työstä oli apua sekä ilossa että
surussa. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä sitäkään. Mutta elänyt tietää.
Maassa oli minulla myöskin liittolaiseni, sillä siitä päivästä pitäen,
kun Norjaan saavuin, tunsin olevani kotona.

Salme käännähti äkkiä ja katsoi poispäin. Silmät sumenivat kyyneliin
ja läpi sumun siintivät kotimaan sinijärvet, kotisaaret, kotisalmet ja
lahdelman tyynet pohjukat.

-- Naimisissa olevilla luetetaan sentään elämän vaikeimmat läksyt. --
Taas narahti keinutuoli.

-- Mutta sinä, täti, olit nuori ja hyväoppinen. Vanhempana on
vaikeampaa.

-- Niin, se on. Vaikein tuli minullekin sitte.

-- Milloin se tuli? Tahdotko sanoa vielä senkin?

-- Miksi en sanoisi. Koko maailma sen tietää, mutta ei monikaan
ymmärrä. Sinä ehkä ymmärrät. -- Isäni oli kuollut. Äiti halusi takaisin
Englantiin vanhan äitinsä ja siellä asuvan poikansa luo. Hän tahtoi
myöskin tavata minua, mutta Norjaan asti hän ei uskaltanut. Merillä
oleva veljeni teki siitä syystä välitysehdotuksen. Englantilainen
veljeni, hän, äiti ja minä yhtyisimme kaikki Hampurissa. Hän toimitti
minulle matkarahatkin, ja kun austraalialainen jättiläislaiva laski
Elben suuhun, seisoin pikku Gerdin kanssa rannalla sykkivin sydämin
odottaen äitiäni, ainoata, jota olin kaivannut senjälkeen kun
Austraalian jätin. Mutta äidin asemasta tulikin ruumis. -- Veljeni sen
minulle ilmoitti niin varovasti kuin mahdollista. Mutta minä en sitä
kestänyt. Samana iltana sairastuin, ja yöllä syntyi pieni poikani. Hän
kuoli parin tunnin kuluttua. Kauan olin itsekin kuoleman kynnyksellä.
Olin niin sairas ja murheissani, ett'en Gerdiänikään muistanut kysyä.
Kun vähitellen toivuin, sanottiin minulle, että veljeni oli vienyt
Gerdin edeltäkäsin Norjaan, vaan sitä en uskonut. Kun viimein lähdin
sairaalasta palatakseni kotiin, sainkin kuulla, että Gerd oli kuollut
kuristustautiin.

Täti Gudrun vaikeni. Ei pieninkään värähdys hänen kasvoillaan
osoittanut mielenliikutusta, ainoastaan syvä katse hänen harmaissa
silmissään kertoi jotain siitä, mitä hän tunsi.

Salme oli hyvin kalpea. Hän ei isoon aikaan puhunut mitään. -- Ja sinä
kestit, sanoi hän viimein hiljaa.

-- Tekemällä siitä pääsee, sanoi miesvainajani, kun kova työ odotti.
Kärsimällä ja kantamalla elämän taakasta selviytyy.

Portaista kuului askeleita. Oven-avaus oli kuin Holgerin.

-- Te olette lujatekoista sukua, sanoi Salme nousten.

-- Eikö puhuta suomalaisten sitkeydestä? kysäsi täti samassa kuin
Holger koputti ovelle. Enempää eivät ennättäneet puhua. Holger oli
valmis ja tädin tuli kiire saada vierailleen lähtökahvit.

Etehisessä tarttui täti Holgerin nutun liepeeseen. -- Anna anteeksi,
kun pidätin hänet. Mutta hänen äitinsä on kaukana, eikä minulla ole
tytärtä.

-- Äitini poikana sinua kiitän. -- Holger kumartui suutelemaan
vanhuksen kättä. Hän tunsi kohdanneensa sen voiman, joka aina teki
vaikutuksensa häneen -- äidillisyyden. Annettu nuhde oli osunut
oikeaan. Hän oli ollut itsekäs ja laiminlyönyt Salmen. Hän tahtoi
korvata, minkä oli rikkonut.

Asemalla oli paljo väkeä. Jo pilettiä ostaessaan tapasi Holger erään
liiketuttavan, asemasillalla toisen. Hän hankki Salmelle kiireimmiten
paikan, järjesti tavarat ja lyöttäytyi sitte toveriensa seuraan.

-- En minä viivy kauan, sanoi hän Salmelle kuin anteeksi pyytäen.

-- Älä kiirehdi minun tähteni! -- Salme hymyili. Hän tiesi, mitä
Holgerin "vähän aikaa" merkitsi. Hän oli ennen uskonut siihen niinkuin
se sanottiin, mutta nyt hän jo tiesi, että se merkitsi tunnin, kaksi,
neljä tai kahdeksan, miten vain sattui.

Siitäkin oli hän aikoinaan kärsinyt, mutta nyt hän vähitellen rupesi
tottumaan. Tänään varsinkin tuntui kaikki entistä kevyemmältä. Hän oli
yhä Gudrun-tädin luona. Täti otti kädestä, kuljetti huoneessaan, esitti
kaikki vanhat kapineensa, -- nuo eletyn elämän vaiteliaat todistajat,
-- ja opetti, miten eletään voimakasta ja suurta elämää, sellaista,
joka sopii tunturien maassa asuvalle.

Oli se todella ihmeellistä, miten voimakkaita he olivat, sekä täti että
Holger. Oliko se kansallispiirre, vai sukuominaisuus, mutta sellaisia
he kumpikin olivat kuin tunturihonka, joka pää pystyssä laulaa ja
taistelee kunnes kaatuu. Kukka nuokkukoon varrellaan, painakoon päänsä
mättäälle sadekuuron tullessa ja kohottakoon sen taas, kun päivä
pilvistä pääsee, tunturihonka ei voi taipua, se huminoi, huojuu ja
taistelee, siksi kunnes myrsky-yö sen murtaa.

Mutta voineeko kukkanen mättäällä koskaan olla tunturihongan ilona?
Voineeko honka hennon kukkasen ystävä olla? Ei tajua toinen toisen
kieltä. Ei voi honka luontoaan muuttaen kukkasen puoleen taipua, ei
kukkanen elinjuuriaan katkomatta kohoutua hongan rinnalle.

Mutta jos nuo elinjuuret olisivat katkottavat?

Miksei, vaan silloinhan menisi elämä samassa.

Oli painostavan kuuma vaunussa. Salme pyyhkäisi hikeä ikkunaruudusta
katsellakseen ulos. Hän oli jo kauan tuijottanut eteensä -- nyt hän ei
enää jaksanut tehdä sitä.

Hän kuuli Holgerin iloisesti puhelevan ja laskevan leikkiä. Holger
oli liiketuttavien seurasta siirtynyt juttelemaan kahden tuttavan
naishenkilön kanssa. Nämä istuivat kumpikin niin että Salme näki
heidät. Toinen oli vanhanpuoleinen -- kaiketi äiti -- toinen vallan
nuori. He olivat nähtävästi erinomaisen huvitettuja Holgerin seurasta
ja hän puolestaan yllytti heitä.

Miksi hän ei tullut Salmea hakemaan esittääkseen vieraat? Jos he kerran
olivat Holgerin ystäviä, tahtoihan Salmekin silloin tutustua heihin.

Hän käännähti hermostuneesti ja koetti taas katsoa ulos.

Oliko hän mustasukkainen? Epäilikö hän Holgeria?

Hänen täytyi hymyillä. Voitonvarmana ja onnekkaana solui katse taas
Holgeriin päin.

Salohonkaan täytyi luottaa. Se ei pettänyt. Se voi ilakoida, se voi
vallattomana laulaa laulujaan kaikille ohikulkeville, mutta sisintä
säveltään soittaa se yhdelle ainoalle sydänystävälle.

Miksi sitte tuntui katkeralta, että Holger istui tuolla, hän täällä?
Miksi sydämen kalvava kaipuu uudelleen ja uudelleen muistui mieleen,
vaikka Salme koetti ajatella Gudrun-tädin tarinaa ja elämän suuria
suruja?

Hän ei voinut olla syyttämättä Holgeria. Holger itse oli hänet
tällaiseksi opettanut. Jo silloin kun Holger ensi kertaa saattoi hänet
kotiin Suomeen, oli heille sattunut pientä riitaa sen johdosta, että
Salme tapasi tuttavan, jonka kanssa hetkeksi jäi puhelemaan. Kun hän
palasi Holgerin luo, näytti tämä kelloaan: "kaksikymmentä minuuttia
olet riistänyt minulta." Salme nauroi. Mutta Holger oli niin pelottavan
vakava, että Salmen täytyi ruveta selittelemään. -- Eihän hän voinut
olla juttelematta, tavatessaan vanhan toverin, jonka äiti vasta oli
kuollut.

Mutta vaikka Holger myönsikin Salmen olleen oikeassa, menetteli hän
vastaisuudessakin samoin. Kun hän kaipasi Salmen seuraa, ei hänestä
kenelläkään ollut oikeutta asettua tielle, ei hetkeksikään. -- Kun
kauan on kulkenut yksin, on ystävän ikävä hillitön, sillä puolusti hän
itseään, ja ne sanat sitoivat Salmen.

Hän koetti oppia olemaan Holgerin ilona joka hetki, mutta nyt, kun hän
jo uskoi oppineensa, nyt häntä ei tarvittu.

Miksi ero kuherruskuukausien ja sitä seuraavan jokapäiväisen elämän
välillä oli niin räikeä? Mitä oli aviorakkaus? Oliko se vain läikähtävä
laine seisovassa vedessä, laine, joka hetken kirkkaana kuvastaa
taivaan, vaan sitte muuttuu mustaksi ja mutaiseksi? Eikö se ollutkaan
pohjaltaan kirkas kuin lähteen silmä, jolle syvät sydämen hetteet aina
tuovat uutta tuoreutta?

-- Salme, me tulemme perille tuossa tuokiossa. Holger kiskaisi
matkalaukun verkkopitimeltä, auttoi turkit Salmen päälle ja loi
pikaisen katseen peiliin, nähdäkseen oliko itse kunnossa.

-- Me menemme suoraan hotelliin. En minä tänä iltana enää kerkiä mitään
toimittaa.

-- Samaanko, jossa olimme silloin, kun minua saatoit Suomeen?

-- Niin tietysti, minä olen aina samassa. Sähkötin jo tulostamme.

-- Me emme ole olleet siellä sitte kun silloin. Sanoissa oli hyväilevä
sointu. Salme tahtoi elvyttää muistoja, jotka voisivat hänelle
palauttaa sen Holgerin, jota hän kaipasi.

Mutta Holger ei huomannut hänen sanojaan. Vasta illalla, kun he
huoneessaan joivat teetä, muisti hän äkkiä kuulleensa ne.

-- Niin, me emme tosiaankaan ole olleet täällä sitte kun
kihlauskesänämme.

-- Ei siitä ole vielä kuin puolitoista vuotta, vaan pitemmältä se aika
on tuntunut.

-- Kun paljo tapahtuu, tuntuu aika pitkältä. -- Holger selaili teetä
ryypätessään, vasta ilmestynyttä iltalehteä.

Äkkiä laski hän sen kädestään. -- Vai onko muutenkin ollut pitkää? --
Terästetty katse sattui Salmeen.

-- Etkö sinä vastaa? Salme yhä vaikeni.

-- Mitä paljo tämä on?

-- Sinä kysyit niin äkkiä, -- ja niin kiivaasti, -- sai Salme viimein
sanotuksi. -- Minä olin ajatuksissani.

-- Tarvitsetko ajatella vielä kauankin, tietääksesi onko elämä minun
rinnallani tuntunut pitkältä?

-- Sinä olet häijy.

-- Koko maailma on tänään tehnyt minulle kiusaa, herrat huonoine
liikeuutisineen, naiset mielistelyineen ja teeskentelyineen.

Salme unohti oman mielentilansa samassa, kun kuuli "koko maailman
tehneen kiusaa" Holgerille.

-- Vaan itsehän sinä naisten seuraan lyöttäydyit siellä junassa, sanoi
hän nauru suupielessä.

-- Huvittaa nähdä, minkälaisia osaavat olla.

-- Ja sitte ivata.

-- Niinpä niinkin.

-- Sitte en paljo sure sitä, ettet esittänyt. Muuten olisin kaivannut.
Tahdonhan jakaa kaikki kanssasi. -- Katse säteili rakkautta ja käsi
tavoitteli Holgerin kättä.

-- Jakaa kaikki kanssani -- toisti Holger. -- Ja'a nyt sitte silläkin,
että vastaat kysymykseeni: ovatko päiväsi olleet pitkiä ja miksi? --
Hän tarttui Salmen ranteisiin, pitäen niitä kuin pihdissä, samalla kun
hänen katseensa terävänä ja teräksisenä tunki Salmen sisimpään.

-- Älä, Holger rakas, noin! -- Katse pyysi ja rukoili.

-- Sano! intti Holger, kovuus katseessa. Silloin leimahti Salmen
suuttumus. Hän riuhtasihe irti niin äkkiä, ettei Holger ennättänyt
estää: -- "Sano", toisti hän vapisevin huulin -- nyt sinä komennat
"sano", mutta kun viikkojen ja kuukausien kuluessa olen tahtonut puhua,
olet työntänyt minut luotasi. "Sinä vaivaat minua, minä en ennätä", se
on ollut vastauksesi. Nyt tahdot kuulla, ja minä sanonkin. Päivät on
olleet pitkiä, sillä minä rakastan sinua niin äärettömästi. Sinä olet
ainoani ja kaikkeni tässä maassa. Työtä ja tehtävää minulla ei ole
muuta kuin elää sinulle. -- Itse olet niin tahtonut ja asettanut -- ja
sitte sinä vetäydyt pois, et jouda katsomaan, et kaipaamaan muuta kuin
joskus kun illoin kiedot kätesi kaulaani ja kuiskaat pyytäen: olethan
omani, sano, olethan. -- -- Mitä tietää sellainen elämä vaimolle? --
Ymmärrätkö, vaikka olet mies. -- Kaiken olen sinulle antanut, maani ja
kansani olen jättänyt tähtesi, jättänyt ilolla. -- Mutta Holger, kun
antaa äärettömän paljo, tarvitsee myöskin saada paljo.

-- Etkö ole saanut? -- Holger sanoi sen huohottaen. Hän oli käynyt
kuolon kalpeaksi.

-- Olen tuntenut rakkautesi polttavaa liekkiä -- aika-ajottain. Mutta
Holger, minä tarvitsen nähdä kestävää, tasaista tulta kotionnemme
alttarilla. Kaikkien nähden olen tunnustanut, että sinä olet minulle
rakkaampi kuin omaiset, ystävät ja synnyinmaa. Mutta tiedätkö, mitä
olen tuntenut viimeaikoina, jolloin sinulla ei kahden ollen eikä
toisten seurassa ole ollut aikaa eikä ajatuksia minua varten? --
Olen tuntenut, miten sen on olla, joka on antanut kaikkensa,
saamatta vaimon oikeuksia, jolta tullaan vaatimaan, ilman että häntä
tunnustetaan, ja jonka rakkaudelle ei anneta arvoa, vaikka se olisi
yhtä suuri ja puhdas kuin konsanaan laillisesti vihityn vaimon.

-- Salme, sinä isket armottomasti!

-- Teenkö sitä syyttä? Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Minä tahtoisin
olla ilosi, apusi, elää sinulle, yksin sinulle, vaan minä en jaksa, jos
sinä itse riistät minulta voimani.

-- Sinä _olet_ apuni, iloni, ja onneni jo pelkällä olemassa olollasi --
Holgerin pää painui rintaa vasten.

Yht'äkkiä lehahti hän punaiseksi, kääntyi sitte valkeaksi kuin vaate.

-- Salme, auta, minä pyörryn! -- Hän painui läheiselle vuoteelle.

-- Holger! Salme kiersi toisen kätensä Holgerin pään alle, toisella
hän soitti sähkökelloa. -- Kamferttia --, eetteriä -- tuokaa pian!
Soittakaa taitavalle lääkärille. -- Kutsukaa tulemaan pian.

Hän polvistui tuskissaan vuoteen viereen, vuoroon pyyhkien tuskan
kylmää hikeä Holgerin otsalta, vuoroon hieroen lämpimäksi hänen
jääkylmiä käsiään.

Oliko tunturin honka murtunut? Oliko tuo suuri, rakastava sydän
herkeävä sykkimästä?

Mitä hän oli tehnyt? Miksi hän oli vaivojaan valitellut?

Nakutettiin ovelle. Palvelija toi kamferttia.

-- Holger, koeta nielaista, se tekee hyvää sinulle. -- Salme kallisti
vesilasia hänen huulilleen.

Holger sai nielaistuksi, mutta makasi yhä kuin tiedottomana.

Viimein aukaisi hän väsyneesti silmänsä. -- Salme iloni, onneni -- sinä
et saa unohtaa sitä -- et koskaan.

Taas painuivat silmät kiinni ja käsi hervahti vuoteen laidalle.

-- Holger, anna minulle anteeksi! Holger, kuule! -- Hän tarttui taas
kylmään käteen ja peitti sen suuteloin.

-- Salme, ole täällä luonani, minä tarvitsen sinua.

-- Olen, rakkaani, olen. -- Hän hieroi yhä sydäntä, käsiä, jalkoja,
koettaen palauttaa herkeämässä olevat elontoiminnat.

-- Se tekee niin hyvää, -- Holger avasi taas silmänsä ja kaunis,
sydämellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, -- kun sinä olet luonani.

-- Minä en jätä sinua koskaan, kuuletko, rakkaani, en koskaan.

Holger hymyili tyytyväisenä.

-- Minä tahdon pikkusielusta kasvaa sinun mittaiseksesi, oppia sinua
ymmärtämään, sinua auttamaan, sinun ilonasi olemaan.

-- Rakas -- rakas -- -- Holger tapaili Salmen kättä. --

Silloin nakutettiin ovelle. Lääkäri astui sisään.




9.


Kaivattu kesä oli viimein tullut, tullut heloittavana, kirkkaana ja
kukkeana.

Iloisesti kajahtivat laitumella karjan kellot. Tyttö tunturimajassa
pisti lauluksi, toinen lypsylle lähtien vastasi.

Tunturi raikui elämäniloisia ääniä.

Laaksoissa kulki maamies hyräillen ja hyvillä mielin. Toivon työtä hän
teki, ja toivon toverina oli ilo.

Talven pimeys muistui mieleen vain tehdäkseen kesän riemut sitä
rikkaammiksi.

Thorsgaardissakin laulettiin toivon laulua. Margit sitä siellä lauloi,
lauloi siksi, ettei voinut olla laulamatta, lauloi huolimatta siitä
kuunteliko kukaan vai ei.

Birgitte ei ainakaan kuunnellut. Hän oli selästään yhtä suora ja
tehtävissään yhtä täsmällinen, riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi,
valoisa vai pimeä päivä. Hän ei kaivannut toivon laulua eikä sitä
kuunnellut. Hän täytti vain tehtävänsä.

Mutta Margitia ei mikään voinut estää laulamasta, sen ymmärsi Salme.
Siksi hän hymyili, vaikka itsekseen ajatteli, että Birgitte oli
valinnut viisaammin.

Parempi on täyttää tehtävänsä kuin laulaa toivon laulua. Laulu voi
päättyä pettymykseen, tehtävän täyttämistä seuraa tyydytys. Hän oli
kokenut kumpiakin. Siksi hän sen tiesi.

Hänkin oli Margitin tavoin laulanut, oli alkanut uudelleen, kun sävel
katkesi, oli uskonut, että tottapa kerran oppii, tottapa kerran
lujittuvat toivon säikeet, niin etteivät enää katkea, lujittuvat
kestäviksi, kannattaviksi ja säteilevät kirkkaampina kuin auringon
välke tunturin rinteillä.

Mutta hänen työnsä oli ollut Sisyfuksen taistelua. Se oli kuluttanut
hänen voimansa, tehnyt punoittavan posken kalpeaksi, laihduttanut
läpikuultavaksi valkean käden ja saanut silmät painumaan syvälle.
Sentähden hän oli valinnut Birgitten osan. Hän ei enää laulanut toivon
laulua. Hän vain täytti tehtävänsä.

Paljo ei noita tehtäviä ollut, joskaan hän ei enää ollut vieraisilla
Thorsgaardissa. Mutta paljoon ei hänen voimansa olisikaan riittäneet.
Hän oli käynyt kumman heikoksi.

Oltuaan kauan heikkona, hän kerran äkkiä sairastui kuumeeseen. Holger
säikähti, haetti lääkärin Kristiaaniasta asti ja istui itse yöt päivät
vuoteen ääressä. Mutta sitte kuume lakkasi. Lääkäri ei huomannut mitään
erityistä taudin syytä eikä antanut mitään erityisiä määräyksiä. Täytyi
vain toivoa ja odottaa. Ehkä voimat vähitellen palaisivat.

Holger rauhoittui. Eihän hän sille mitään voinut, että kuume palasi ja
että Salme pienestäkin ponnistuksesta pyörtyi. Täytyi vain toivoa ja
odottaa -- ja sitä tehden oli hän työssä aamusta iltaan.

Mutta Salme ei toivonut eikä odottanut, sillä hän ei jaksanut. Hän
jätti sen Holgerille. Hän koetti vain pitää huolta pikku tehtävistään,
katsoa, ettei kukkia puuttunut Holgerin työpöydältä ja että puutarha
antoi parhaansa kodin kaunistukseksi. Puutarhassa käynti, levähtäminen
sireenipuistikossa ja puheluhetki puutarhurin kanssa kuuluivat myös
hänen päiväohjelmaansa, samoin käynti Jensin ja liinakkojen luona.

Mieluisin lepopaikka oli Salmella sentään Thorsgaardin läheisyydessä,
metsikön laidassa sijaitseva mäen törmä, jossa kuusten juurella oli
suuria kiviä ja sinne tänne asetettuja penkkejä.

Törmän alapuolella oli nurmettunut, tasainen kenttä, kerrassaan mainio
pallonlyöntiä ja muuta hauskuutta varten.

Salme oli huomannut paikan vasta kevättalvella, kun tuli paljo
olleeksi yksin. Ensi kertaa hänen siellä levähtäessään oli vielä lunta
maassa, ja kenttä oli tyhjänä. Mutta kun hän toisen kerran tuli sinne,
havumetsän tuoksua hengittämään, juosta lorisivat kevätpurot mäen
rinnettä pitkin, ja lapsiparvi pyöri kentällä iloisena kuin karsinasta
laskettu lauma.

Leikkijöille tuli kiire, kun näkivät rouvan. Mutta hän sai heidät
pysäytetyiksi. Juuri heidän seuraansa hän kaipasi. He eivät saaneet
poistua. Heidän piti leikkiä eikä välittää hänestä ensinkään. Silloin
vasta oli hänelläkin hauska.

Ensin oltiin ujoja. Seisoskeltiin jäykkinä, töllisteltiin ja arveltiin.
Mutta sitte rohkein alkoi leikin uudelleen, ja vähitellen unhottivat
toisetkin ujoutensa.

Leikkijät tottuivat pian Salmen seuraan. Kieli ei enää haitannut
tutustumista eikä arkuuskaan. He ymmärsivät häntä ja hän heitä.
Leikkiminen oli hauskinta silloin, kun hän istui mäen rinteellä, ja
katsein seurasi heitä lohduttaen, kun suruja sattui, hymyillen, ilon
kohotessa korkeimmilleen.

Äiditkin tulivat joskus kentälle. Kun aamuaskareet olivat tehdyt,
päivällisruoka liedellä porisi ja nuorin kätkyessä heräsi nukkumasta,
nosti äiti sen käsivarrelleen ja läksi pienokaisineen päivää
paistattamaan aurinkoiselle kuusikon rinteelle. Lasten leikkiessä
istahti silloin äiti juttelemaan rouvan kanssa, istahti ensin arasti
penkin päähän, tuskin uskaltaen näyttää pienokaistaan, mutta toisen
kerran jo tuttavallisesti lähelle asettuen ja kohta kertoen, mitä
lapselle kuului, miten monta hammasta oli tulossa ja miten jo yritti
konttaamaan.

-- Lasta rouva ikävöi, sanoivat vaimot keskenään. -- Miksi ei Jumala
heille lapsia siunanne?

Toiset uskoivat rouvan ikävöivän kotimaataan. Suomestahan hän heille
aina puhui, nyt, kun olivat tutuiksi tulleet. Hän kertoi, minkälaiset
maat oli siellä, millaiset tavat ja minkälaista köyhän kansan elämä.
Eikä hänen katseensa koskaan niin kirkkaasti loistanut eikä säteilleet
hänen silmänsä niinkuin sellaisina hetkinä.

-- Noin mekin ehkä ajattelisimme, jos meidät täältä tunturilaaksosta
vietäisiin vieraalle maalle, sanoivat vaimot keskenään. Ja kotiaskareet
kävivät kepeämmiksi ja elämä tuntui rattoisammalta vaan siitä ilosta,
että saivat asua rauhassa laaksossa, jossa olivat syntyneet ja
kasvaneet.

Mutta Salme istui yksin penkillä ja katseli lasten leikkiä. Hänestä
oli vuosikausia kulunut siitä, kun hänet kotoisesta maaperästä tänne
siirrettiin. Vuosia oli jo siitäkin, jolloin hän oli lasta toivonut.

Se oli silloin ensimäisenä, onnellisena kesänä, niin, -- -- viime
kesänä, jolloin tunturikukat imivät hehkua auringon säteistä, metsän
vihreys oli mehevimmillään, ja päivän suutelot polttivat punoittaviksi
posket ja hehkua huulille.

Silloin hän toivoi ja iloitsi, sillä pelkkä ajatuskin oli jo riemua.
Ja hän näki pienokaisen, jolla oli Holgerin silmäin sineä, Holgerin
voimaa, Holgerin viisautta, Holgerin sydämen suurta jaloutta.

Mutta kun sitte syksytuulet ulvoivat laaksossa ja vihuri temmelsi
tunturilla, kun halla tappoi kukkaset ja hanki ne hautasi, silloin
lakkasi Salme toivomasta. Hän oli kuullut epäsointujen särähtävän. Hän
ei tahtonut lasta kärsimään niistä, ei pienokaista elämän viluissa
värisemään.

Hän luuli kokonaan lakanneensa toivomasta. Mutta toivo heräsi uudelleen.

Se tapahtui Holgerin ja Salmen Hamarissa käynnin jälkeen, kun kotielämä
Thorsgaardissa taas jonkun aikaa oli sopusointuista ja onnellista.
Silloin Salmekin taas rupesi ajattelemaan, että kunpa sentään tulisi
Thorsgaardiinkin pieni lepertelevä lapsi. Nyt uskalsi hän sitä toivoa,
sillä olivathan Holger ja hän oppineet sirpaleista ehyttä rakentamaan.
Totta lapsikin siitä saisi voimaa, totta kestäisi vilut ja sovittaisi
epäsoinnut. Elävä yhdysside hänestä tulisi, jonka avulla tunturihonka
ja metsän kukka oppisivat täydellisesti toisiaan ymmärtämään.

Salme kävi tätä ajatellessaan rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän ei
huomannut Holgerin kiivastumista eikä ollut milläänkään, vaikka ei
päiviin saanut ystävällistä sanaakaan. Hän tiesi, että Holger oli
semmoinen. Eihän hän voinut luontoaan muuttaa. Kaikki hänessä oli --
näennäisesti ainakin -- hetkellistä. Kun hän teki työtä ja innostui
siihen, unohti hän unen ja ravinnon. Päätettyään levätä, lepäsi hän,
eikä välittänyt, vaikka saha olisi seisahtunut tai miehet pellolla
tehneet lakon.

Yksin shakkipeliinkin nähden, joka kuitenkin oli hänen suuri
intohimonsa, oli hän yhtä vaihteleva. Ihmekö, jos Salme sai samaa
kokea. Ihmekö, jos Holgerin rakkaus toisinaan paloi polttavana
liekkinä, toisinaan näytti sammuneen.

-- Tunturi-honka soittaa monta säveltä, ajatteli Salme. Se näkee paljo,
kuulee paljo ja se laulaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. Se ei välitä
siitä, onko sen laulu toisille mieluista vai ei, itkeekö kukkanen
mättäällä vai iloitseeko. Se vain noudattaa luontoaan. Mutta sama
honka se siltä on, vaikka monta säveltä soittaa, monta laulua laulaa,
sama voimakas, murtumaton honka, jonka juuret ovat syvälle maaperään
työntäytyneet, jonka latva kohoaa korkealle ja jonka runko on niin
suora ja solakka, että ohikulkijat ihaillen jäävät katsomaan.

Salme toisti tätä usein itselleen. Hän koetti muistaa, että se Holger,
jota hän kerran tuntureilla oli oppinut rakastamaan ja jonka kuormaa
hän oli luvannut kantaa, nytkin kulki hänen rinnallaan. Hän ei ollut
niin virheetön, niin täydellinen, ei edes niin jalo, kuin miksi Salme
silloin luuli, mutta hän oli sama rakastava ja rakkautta tarvitseva
Holger.

Kun Salme muisti tätä, sai hän uutta voimaa koettaakseen täyttää
tehtävänsä, mutta hän tunsi, että se kysyi taistelua ja ponnistusta, ja
ponnistukset kuluttivat sekä sielun että ruumiin voimia. Sentähden hän
taas ajaksi lakkasi lasta toivomasta. Mitäpä hän lapsella, -- ajatteli
hän itsekseen --, hän, semmoinen raukka, joka ei jaksanut sen paremmin
selviytyä elämän ristiriidoissa.

Syksyn tullen kävi Salme yhä heikommaksi. Hänen täytyi enimmäkseen
maata.

Lääkäri ei voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. Hän ehdotti matkaa
Suomeen. Mutta kun Holger puhui asiasta Salmelle, säikähti tämä. Kotiin
hän ei tahtonut, ei millään ehdolla. Hän kauhistui jo ajatellessaan
matkaa. Näin kaukana ollen saattoi hän valheita sommittelematta antaa
äidin elää uskossa, että ensimäisiä onnen aikoja yhä kesti, mutta
siellä, -- siellä se olisi mahdotonta.

-- Hän ei tahdo jättää minua, sanoi Holger lääkärille. -- Kun saan
aikaa, menemme yhdessä.

Sairastaessaan rupesi Salme kirjoittelemaan.

Kun hän oli maannut tuntikausia ja ajatukset kävivät liika raskaiksi,
nousi hän ja asettui kirjoittamaan.

Ensikertaa sitä tehdessään aikoi hän ruveta pitämään päiväkirjaa. Hän
alkoi kooten, mitä sinä hetkenä tunsi:

-- Kappaleen olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen,
mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä suruni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa -- tappava rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi,
miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en
epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on,
sinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Sellaista oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys,
sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun
sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli.
Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut, vai mistä? En tiedä. Mutta
totta se ainakin on. Kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää,
pientä ja pikkumaista se ei ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän, -- sinua
siunaan. Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella --. Minä vain ihmettelen, sitä että
ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, ei hiukset harmene, ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä
vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin -- kaipasin, tietämättä mitä. Kenties
kaipasin iloa ja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt
puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin
mahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se
suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on minulta vienyt voimat.

Moitin itseäni siitä, -- halveksin usein, mutta minä en sille mitään
voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

       *       *       *       *       *

Salme ei sinä päivänä kirjoittanut pitemmältä.

Kun hän toisena päivänä aikoi jatkaa, hylkäsi hän ensimäisen tuumansa.
Hän ei tahtonut uskoa itseään päiväkirjalle. Hän päätti vain kirjoittaa
kirjaansa kirjeen äidille, kirjoittaa niin kuin puheleisi, ell'ei
tahtoisi säästää äitiä ja hänessä vahvistaa uskoa heidän onneensa.

Hän selaili kirjaansa hetken. Sitte tarttui hän kynään ja rupesi
kirjoittamaan:

-- Äiti kulta, nyt otan vanhan pikku jakkarani ja asetun tähän viereesi.

Voi, miten olet sairaan näköinen! Sinä olet maannut vuosikausia ja
jaksat kuitenkin olla tyytyväinen. Minä olen vasta viettänyt muutamia
viikkoja enimmäkseen makuulla ja minä jo pelkään vuoteessa olemista.

Tiedätkö, äiti, miksi?

Siksi, että ehdin ajatella niin hirvittävän paljon.

Ennen rakastin ajattelemista, nyt pelkään sitä. Eikö se ole
kummallista? Ja mistä se riippuu? Siitäköhän, että kaikki ennen oli
lapsellisen yksinkertaista ja sanoisinko -- suomalaisen suoraa?

Nyt ovat elämän ongelmat saaneet minut umpisokkeloon --. Ennen sain
selvyyttä ajatellessani. Nyt sotkeudun ajatusteni verkkoon.

Äiti, me olemme äärettömän erilaiset, Holger ja minä. Holgerissa
on pelottavan paljo voimaa. Hän on reipas ja vikkelä kaikessa,
tunteissa, teoissa ja päätöksissä. Tuskin ennätän toipua aikaisemmasta
hämmästyksestä, kun hän jo valmistaa minulle uuden.

Kuules äiti, minkälaista elämämme on. -- Holger saattaa tulla
huoneeseen, heittäytyä sohvalle ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Kaikki käy
hullusti, sanoo hän. Minun täytyy heti matkustaa Einarin luokse. Minua
on petkutettu kaupoissa. Joudun vielä maantielle. Täytyy lähteä, vaikka
olen niin sairas, että tuskin pysyn pystyssä.

Minä säikähdän, juoksen, hätäilen, hoitelen. -- Holgerilla on
sydänvika. Siksi täytyy hänen suhteensa olla varovainen.

Tunnin perästä hän äkkiä ponnahtaa pystyyn, muistaa unohtuneen työn
eikä välitä, ei varoituksista, ei pyynnöistä.

Illalla, kun kysyn, milloin hän matkustaa Kristiaaniaan, nauraa hän
ja sanoo, ett'ei siitä tule mitään. Hän on jo kirjoittanut Einarille.
Kyllä kaikki selviää. Ei se ollut muuta kuin pieni erehdys.

Nyt äiti, alan jo tottua tähän, mutta se kuluttaa kuitenkin. Minä olen
sellainen typerä hämäläinen. Uskon asiat semmoisina kuin ne sanotaan.

Ennen olin mielestäni monimutkainen luonne. Huomasin niin paljon
vastakohtia ja ristiriitaisuuksia itsessäni. Nyt huomaan, että olen
selväpiirteinen ja ylen yksinkertainen sielu, typerän yksinkertainen,
-- Holgerin rinnalla ainakin.

Hänessä kaikki vivahtelee ja vaihtelee kuin valot ja varjot tunturin
rinteillä. Hänen rakkautensakin on raju ja voimakas. Häpeän oman
tunteeni heikkoutta hänen rinnallaan. Ja kuitenkin minäkin rakastan,
rakastan koko olentoni voimalla. En muuten olisi kärsinyt niin paljo
tämän vuoden kuluessa.

Olen ollut sairaanlainen. Olen koettanut salata sitä Holgerilta, sillä
hän tulee siitä kovin levottomaksi. Mutta kun hän sattuu kysymään
vointiani ja minun mielestäni täytyy sanoa suoraan, nauraa hän minulle
ja sanoo luulosairaaksi.

Se koskee, -- sillä minä olen typerä. Rakkaudesta Holger tietysti
kysyy vointiani ja rakkaudesta väittää vastaan, kun ei tahdo myöntää
itselleen eikä muille, että olen sairas.

Nämä ovat pikkuasioita, äiti, mutta eivätkö pikkuasiat usein vaikuta
suuria? Ne voivat lisätä voimaamme ja elämänhaluamme, ne voivat sitä
myöskin kuluttaa.

Kirkas katse voi vahvistaa, rakastava sana rohkaista. Mutta kun suuri
suru kalvaa elämän juuria, voivat pikku vaikeudet viedä viimeisetkin
voimat, niinkuin pikku hiiret helposti nakertavat poikki köyden, jonka
terävä puukko jo puoleksi on katkaissut.

Tiedätkö, äiti, mikä tuo suuri suruni on? Se on se, että vaikkakin
Holger ja minä rakastamme toisiamme yhtä suuresti ja enemmänkin
kuin rakkautemme ensi aikoina, emme kuitenkaan voi tehdä toisiamme
onnellisiksi. Minä olen liian mitätön, voidakseni olla hänelle kaikkea,
mitä tahtoisin, hän liian suuri sielu voidakseen minua käsittää.

Rakkautemme on suuri, vaan side sielujemme välillä löyhä.

Harvoin me yhdessä keskustelemme ja vielä harvemmin olemme yhtä mieltä.

Se on minulle arvoitus, miten voimme olla niin erilaiset ja niin
samanlaiset. Luontoa katsellessamme esimerkiksi näen, että se meihin
vaikuttaa aivan samoin. Usein huomaan eri tapahtumien johdosta
Holgerin tuntevan samaa, mitä itsekin olen tuntenut. Mutta kun käymme
keskustelemaan, särkyy eheys. Yhtymäkohdasta lähdemme kulkemaan eri
suuntiin.

Erilaisuus rikastuttaa, mutta se särkee samalla.

Äiti, sano, miten voivat ihmiset tehdä toinen toisensa niin äärettömän
onnettomiksi, vaikka rakastavat toisiaan?

Tai siitäkö juuri johtuukin sydämen suuri tuska, kun perin erilaisina
ei sittekään voi olla toinen toistaan rakastamatta? Rakkaus kahlehtii,
erilaisuus epäsointuineen erottaa.

Äiti rakas, sinä paljon kärsinyt, sinä elämän ristiriitoja kokenut,
auta minua!

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän iltana Salmen istuessa hetken puutarhassa ihailemassa
auringon laskua, näki hän Holgerin lasten kisakentän laidassa. Holger
seisoi paljain päin, nojautuneena kuusen runkoa vastaan katsein
seuraten välkettä kaarnaisten runkojen kupeilla.

Salme tiesi ja näki, että he tunsivat samaa ja hänen tuli ikävä
Holgeria. Hän tahtoi tuntea ajatuksen sulavan ajatukseen, tunteen
tunteeseen. Hän oli sen onnen makeutta ennenkin maistanut. Miksei
vieläkin? Miksei nyt?

Hän nousi ja läksi verkalleen astumaan kentälle päin. Vaan ennenkuin
hän ehti perille oli Holgerin silmä sattunut poikaan, joka läheisestä
hernepellosta livisti isäntää pakoon.

Kentän poikki oikaisten saavutti Holger hänet, sai poikaa kauluksesta
kiinni ja pani samassa toimeen sekä tutkinnot että tuomiot.

Salme istahti penkille odottamaan, meni sitte vastaan, kun näki
Holgerin tulevan ja pujotti kätensä hänen käsipuoleensa.

-- Tulin luoksesi, kun näin sinun ihailevan auringon laskua.

-- Saanko minä koskaan rauhassa nauttia?

-- Mistä hän oli, tuo pieni pahantekijä?

-- Oli tuolta myllärin kodista. -- Mitä minä pojasta. Herneet ovat
makeita, sen muistan omasta lapsuudestani. Mutta minä en voi sietää
koko sitä joukkoa.

-- Vaimo on hyvin sairas, keuhkotautinen, luulen.

-- Kun saisivat keuhkotaudin kaikki!

-- Nyt sinä puhut pahaa Holger Thoresenistä. -- Salme koetti kääntää
leikiksi.

-- Ei sinun tarvitse häntä puolustaa.

-- Mutta jos tahdon, -- jos tunnen hänet paremmin kuin sinä.

-- Sinä et häntä ymmärrä, etkä ole koskaan ymmärtänyt.

Salme veti kätensä hiljaa Holgerin käsipuolesta ja kääräsi suojahuivin
paremmin ympärilleen. -- Ilta on kylmähkö, sanoi hän, taitaa olla paras
että menen sisään.

Holger ei vastannut.

Mutta sinä iltana kirjoitti Salme kirjaansa:

    Kun riemu sulla on sydämessäs',
    Kun hehkuin sielusi sykkivi,
    Niin iloitseepi mun sydämeinkin
    Ja samoin hehkuen tykkivi.

    Kun luonto armas sun maasi kauniin
    Saa kielet syömesi sointumaan,
    Se mulle tunnelman saman saattaa,
    Tuo samat tuntehet tullessaan.

    Kun verta vuotaa sun sydän-haavas',
    Kun kärsit murheista maailman,
    Niin samaa nähden mä samaa tunnen
    Ilossa, tuskassa ainian.

    Ken näin loi syömemme samanlaiset,
    Ken meille tuntehet samat soi,
    Kun sydänkantelot samoin kaikuu,
    Vaikk' ymmärtää ne ei toistaan voi?

Salme ei nukkunut sinä yönä. Hän ajatteli.

Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli virkeä ja iloisella mielellä,
sillä hänellä oli kaksi auttajaa. Toinen oli Gudrun-täti kaikkine
vanhoine kapineineen, jotka eletyn elämän vaitelijaina todistajina
kertoivat sydämen suurista suruista, toinen äiti, joka tyttärelleen
antoi evästystä, elämän taipaleelle: Sinun täytyy selviytyä paremmin
kuin minä, -- sovittaa, missä minä särjin, -- rakastaa, missä minä
rikoin.

Mutta illalla pahoitti Salme Holgerin mielen. Hän oli luvannut
toimittaa Jensille sanan liinakkojen kengittämisestä, mutta unohtikin
asian.

-- Minulla on työtä ja huolia enemmän kuin jaksan kantaa. -- Sinulla ei
mitään, -- etkä tuon vertaista --.

Holger nousi kiivaasti ruokapöydästä.

-- Itseäsi sinä aina ajattelet, et minua, mutisi hän mennessään.

Salme ei jaksanut tätä kantaa. Syyllisyyden tunne oli sittekin katkerin
kaikesta.

Hän sulkeutui huoneeseensa, istui kauan kyyneleettömin silmin eteensä
tuijottaen, nousi viimein, pyyhkäisi kädellä painavasti otsaansa kuin
ajatuksiaan selvittääkseen ja asettui sitte kirjoittamaan.

Hän tahtoi kirjoittaa Holgerille, ehkä hän silloin löytäisi oikeat
sanat, ehkä sattuisi jälleen löytämään nyt nurmettuneen polun sydämestä
sydämeen.

-- Holger, minä en voi puhua sinulle. Sanat kuolevat syntyessään.
Sydänsuruni ne surmaa.

Minä en koskaan, en koskaan ole tahtonut ajatella itseäni etusijassa,
en olla välinpitämätön siitä, mikä koskee sinua.

Sinua olen etupäässä ajatellut aina siitä asti, kun tulin
tunturimorsioksesi. Jos silloin olisin ajatellut itseäni, olisin ehkä
pysynyt päätöksessäni perin pohjin tutustua ennenkuin toisen omaksi
lupauduin. Mutta haluni tehdä sinut onnelliseksi oli niin valtavan
suuri, ett'en muuta muistanut.

Mikä ajattelematon, ymmärtämätön lapsi olinkaan, ijästäni huolimatta!
Uskoin vain, kun vakuutit, että olin ilosi ja onnesi. Uskoin, vaikka
tiesin, ett'et sinä minua tuntenut, minä en sinua. Nämä viisitoista
kuukautta naimisissa-olo-aikaamme ovat minulle opettaneet, että olkoon
tahtoni kuin rehellinen tahansa, en koskaan todella voi olla ilosi ja
onnesi.

Kun tahdon parastasi, teen pahaa, kun lähenen sinua sydän tulvillaan
rakkautta, haavoitan tahtoessani hyväillä, tuskastutan ja vaivaan
tahtoessani kuormaasi kantaa.

Kukkanen mättäällä ei voi tunturihongan ilona olla. Se on suuri,
näännyttävä suruni.

Tahtoni on koetuksen kestänyt, rakkauteni samoin, mutta ruumiini ja
sieluni riutuvat. Minä olen liian heikko rinnallasi kulkemaan. Kukkasen
sydänjuuret katkeavat, sen tahtoessa kohota tunturihongan rinnalla.

       *       *       *       *       *

Salme laski kynän kädestään ja kääri paperin kokoon. Hän ei tiennyt
itsekään, toivoiko Holgerin lukevan, mitä oli kirjoittanut, vai eikö.

Pahentaisiko vai parantaisiko se? Tuntuisiko tylyltä, vai voisiko ehkä
eloon herättää Holgerin uinuvan rakkauden? Tätä ajatellen pisti hän
paperin laatikkoon ja rupesi riisuutumaan.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli Holger jo noussut ja mennyt
sahalle. Margit oli siivoustöissä viereisessä huoneessa. Hän lauleli
tapansa mukaan, mutta sävel oli haikean surullinen.

Mikä valittava, vanha ballaadi hänelle nyt oli mieleen johtunut? --
Salme raotti ovea ja tervehti.

Margit kääntyi poispäin.

Mikä hänen mahtoi olla? Eikö hän tahtonut tervehtiä, vai mitä? Salme
meni lähemmä. Silloin hän näki, että Margit oli itkenyt.

-- Margit, mikä sinun on? -- Hän laski kätensä tytön olkapäälle.

-- Antakaa minun olla! Älkää kysykö. -- Tyttö tyrskähti itkuun.

-- Lapsi parka, mikä sinua vaivaa? -- Salme koetti lähennellä, mutta
Margit kääntyi itsepintaisesti selin.

Viimein täytyi koettaa kovuudella. -- Sinä teet minut sairaaksi,
joll'et nyt sano. Kuuletko?

Taas tuli tyrehdyttävä itku. -- Minä tein niin pahasti, -- kun posti
tuli -- luin vähän sanomia, -- ne huvittavat minua -- ja --

-- Ja sitäkö sinä itket, hyvä lapsi? Saathan sinä lukea --

-- En minä sitä -- mutta --. Rouva lukee itse. Silloin Salme kalpeni,
lensi punaiseksi ja kalpeni taas.

Äiti! Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mutta samassa hän muisti,
ett'eihän Margit ymmärtänyt suomea eikä voinut saada tietoja Suomesta
tulevista sanomalehdistä.

Silloin asia varmaan koski Holgeria, hänen liikettään, Einaria, täti
Gudrun'ia tai kenties Vidaria, jolta jo kauan turhaan oli tietoja
odotettu.

Hänen sormensa vapisivat niin, ettei lehti ollut kääntyäkään. Katse
karkasi nuolena palstoja pitkin, -- kuolemanilmoitukset, liike-uutiset,
tiedot mereltä ja tapaturmista. --

Ei missään mitään.

-- Margit, sinun täytyy puhua, minä en kestä tätä.

Margit pyyhki silmiään, mutta puhkesi samassa taas kyyneliin.

-- Tuossa, tuolla sivulla, sopersi hän.

Salme ei nähnyt mitään, mikä jollain tavoin olisi voinut liikuttaa
Holgeria.

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45127