← catalogue

Peukaloisen retket villihanhien seurassa

by Selma Lagerlöf · Finnish · Gutenberg #45052 · 1,133,537 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Peukaloisen retket villihanhien seurassa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Author: Selma Lagerlöf


        
Release date: March 2, 2014 [eBook #45052]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/45052

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PEUKALOISEN RETKET VILLIHANHIEN SEURASSA ***

PEUKALOISEN RETKET VILLIHANHIEN SEURASSA

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suomentanut Juhani Aho







WSOY, Porvoo, 1907.




SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA

      I. Poika
           Kotihaltija
           Villihanhet
           Ruudukas vaatepalanen
     II. Akka Kebnekaiselainen
           Ilta
           Yö
           Hanhileikki
    III. Villilintujen elämää
           Övedsklosterin luona
           Vitskövle
           Talonpoikaistalossa
     IV. Glimmingehus
           Mustia rottia ja harmaita rottia
           Haikara
           Rotanpyytäjä
      V. Suuri kurkitanssi Kullabergin vuorella
     VI. Sadesäässä
    VII. Portaat ja kolme askelmaa
   VIII. Ronnebyn joella
     IX. Karlskrona
      X. Matka Öölantiin
     XI. Öölannin eteläisin niemi
    XII. Suuri perhonen
   XIII. Lilla Karlson saari
           Myrsky
           Lampaat
           Helvetinkuilu
    XIV. Kaksi kaupunkia
           Meren pohjalla oleva kaupunki
           Elävä kaupunki
     XV. Satu Smoolannista
    XVI. Varikset
           Saviastia
           Varisten viemä
           Tupa
   XVII. Vanha talonpoikaisvaimo
  XVIII. Tabergilta Huskvarnaan
    XIX. Suuri lintujärvi
           Jarro, heinäsorsa
           Houkutuslintu
           Järven laskeminen
     XX. Ennustus
    XXI. Sarkapiedin
   XXII. Tarina Karrista ja Harmaaturkista
           Kolmården
           Karri
           Harmaaturkin pako
           Avuton
           Nunnat
           Suuri nunnasota
           Kosto
  XXIII. Kaunis puutarha
   XXIV. Närkessä
           Ysäterin Kaisa
           Markkinoiden aatto
    XXV. Jäidenlähtö
   XXVI. Perinnönjako

JÄLKIMMÄINEN OSA

  XXVII. Bergslagenissa
 XXVIII. Rautatehdas
   XXIX. Taalainjoki
    XXX. Parempi osa
           Vanha kaivoskaupunki
           Tarina Falunin kaivoksesta
   XXXI. Valpurinmessu-ilta
           Vanhan Kirstin kertomus
  XXXII. Kirkot
 XXXIII. Vedenpaisumus
           Pikkulinnut
           Hjälstavikin joutsenet
           Uusi kahlekoira
  XXXIV. Taru Uplannista
   XXXV. Upsalassa
           Ylioppilas
           Kevätjuhla
           Koetus
  XXXVI. Hienohöyhen
           Veden päällä kelluva kaupunki
           Sisarukset
 XXXVII. Tukholma
XXXVIII. Gorgo, kotka
           Tunturilaaksossa
           Vankeudessa
  XXXIX. Matka Gästriklannin yli
           Kallisarvoinen vyö
           Metsän päivä
     XL. Päivä Helsinglannissa
           Suuri vihreä lehti
           Eläinten uudenvuoden yö
    XLI. Medelbadissa
   XLII. Aamu Ongermanlannissa
           Leipä
           Metsävalkea
  XLIII. Vesterbotten ja Lapinmaa
           Viisi tiedustelijaa
           Vaeltava maa
           Uni
           Perille tulo
   XLIV. Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti
           Tauti
           Pikku Matin hautajaiset
    XLV. Lappalaisten luona
   XLVI. Etelää kohti! Etelää kohti!
           Ensimmäinen matkapäivä
           Östbergin vuorella
           Satu Jemtlannista
  XLVII. Härjedalissa
 XLVIII. Vermlanti ja Dal
   XLIX. Pieni herraskartano
      L. Merenkarin aarre
           Matkalla merelle
           Villihanhien lahja
     LI. Meren hopeaa
    LII. Suuri herraskartano
           Vanha herra ja nuori herra
           Taru Länsi-Göötanmaasta
           Laulu
   LIII. Matka Vemmenhögiin
    LIV. Holger Niilonpojan luona
     LV. Jäähyväiset villihanhille






EDELLINEN OSA




I

POIKA



Kotihaltija


Sunnuntaina maaliskuun 20. p:nä.

Oli kerran poika. Hän oli noin neljätoistavuotias, pitkä, liinatukka
huiskelo. Ei hänestä ollut juuri mihinkään: eniten häntä halutti maata
ja syödä, ja sitten häntä halutti tehdä pahoja.

Olipa nyt sunnuntaiaamu ja pojan vanhemmat valmistautuivat lähtemään
kirkkoon. Poika itse istui paitahihasillaan pöydän kulmalla ja
ajatteli, kuinka hauskaa oli, että isä ja äiti menivät tiehensä ja että
hän sai olla omin valtoineen pari tuntia. "Nytpä voinkin ottaa naulasta
isän haulikon ja ampua pamauttaa, eikä kukaan saa vihiä siitä", hän
ajatteli.

Mutta olipa melkein kuin isä olisi arvannut pojan ajatukset, sillä
juuri ollessaan kynnyksellä lähtövalmiina hän pysähtyi ja sanoi
pojalle: "Koska et tahdo tulla äidin ja minun kanssa kirkkoon, niin
saatat sinä ainakin lukea saarnan kotona. Lupaatko tehdä sen?"

"Saatanhan tuon tehdä", sanoi poika. Ja hän ajatteli, ettei tietenkään
lukisi enempää kuin häntä halutti.

Pojasta näytti, ettei hän koskaan ollut nähnyt äitiä niin
lähtötouhuissaan kuin nyt. Tuossa tuokiossa tämä oli seinähyllyn luona,
otti sieltä alas Lutherin postillan, asetti sen pöydälle ikkunan eteen
ja avasi päivän saarnan kohdalta. Hän avasi myöskin evankeliumikirjan
ja pani sen postillan viereen. Lopuksi hän veti pöydän eteen suuren
nojatuolin, joka viime vuonna oli ostettu Vemmenhögin pappilan
huutokaupasta ja jossa muuten ei saanut istua kukaan muu kuin isä.

Poika istui ja ajatteli, että turhaa vaivaa siinä äiti näki hänelle
pöytää kattaessaan, sillä ei hän aikonut lukea kuin sivun tai pari.
Mutta oli taas niinkuin isä olisi toisen kerran nähnyt hänen lävitseen,
sillä hän tuli luo ja sanoi ankaralla äänellä: "Muistakin lukea oikein
ja järjestään! Sillä kun me tulemme takaisin, kuulustelen sinulta
jok'ikisen sivun, ja jos olet hypännyt yli yhdenkin, niin ei sinun
hyvin käy."

"Saarnassa on neljätoista ja puoli sivua", sanoi äiti ikään kuin
täyttääkseen mitan. "Saat istua heti paikalla lukemaan, jos mieli
ehtiäksesi kaikki."

Näin sanottuaan he viimeinkin lähtivät, ja seisoessaan ovessa ja
katsellessaan heidän jälkeensä poika tunsi melkein kuin joutuneensa
satimeen. "Nyt ne menevät ja ovat mielissään siitä, että keksivät
pistää minut istumaan saarnan ääreen koko siksi ajaksi kun ovat
poissa", hän ajatteli.

Mutta isä ja äiti eivät suinkaan olleet hyvillä mielin, vaan sen sijaan
hyvinkin huolissaan. He olivat vaatimattomia pienviljelijöitä, joiden
maapalsta ei ollut paljoa suurempi kuin puutarhamaa. Muutettuaan tänne
eivät he ensi alkuun olleet voineet elättää kuin porsaan ja pari kanaa,
mutta he olivat tavattoman ahkeria ja kunnon ihmisiä, ja nyt heillä oli
sekä lehmiä että hanhia. He olivat tavattomasti vaurastuneet, ja
tyytyväisinä ja iloisina he olisivat kulkeneet kirkkoon tänä kauniina
sunnuntaiaamuna, ellei heidän olisi tarvinnut ajatella poikaa. Isä
valitti, että tämä oli veltto ja laiska: ei mitään hän ollut tahtonut
koulussa oppia, ja hän oli niin kelvoton, että hänet juuri ja juuri voi
panna hanhia paimentamaan. Eikä äitikään kieltänyt, että tämä oli
totta, mutta enin oli äiti murheissaan siitä, että poika oli raju ja
pahankurinen, kovasydäminen eläimiä kohtaan ja ilkeä ihmisille.
"Poistakoon Jumala hänen pahuutensa ja antakoon hänelle toisen mielen!"
sanoi äiti. "Muutoin hän tuottaa onnettomuutta sekä itselleen että
meille."

Poika seisoi pitkän aikaa ja mietti, lukisiko hän saarnan vai
jättäisikö lukematta. Mutta sitten hän lopulta kuitenkin tuumi, että
taitaisi sentään olla parasta totella tällä kertaa. Hän istuutui
pappilan nojatuoliin ja alkoi lukea. Mutta kun hän vähän aikaa oli
puoliääneen lukea mumissut, niin oli kuin olisi tuo mumina alkanut
unettaa; ja hän huomasi päänsä nyökähtelevän.

Ulkona oli mitä ihanin kevätilma. Vuosi ei ollut vielä kuin maaliskuun
kahdennessakymmenennessä, mutta poika asui Västra Vemmenhögin
pitäjässä, eteläisimmässä Skoonessa, ja siellä oli kevät jo
täysimmillään. Ei vielä vihertänyt, mutta ilma oli raikas ja kaikki
pyrki puhkeamaan. Vesi lirisi puroissa ja varsanjalkakukat kukkivat jo
ojanvarsilla. Pyökkimetsä tuolla taempana ikään kuin paisui ja
tuuhistui hetki hetkeltä. Taivas oli korkea ja puhtaan sininen. Tuvan
ovi oli avoinna, niin että ulkoa kuului sisään leivojen livertely.
Kanat ja hanhet käyskelivät pihamaalla, ja lehmät, tuntiessaan
kevätilmaa karsinaansa, ammahtivat silloin tällöin.

Poika luki ja pää nyökähteli ja hän taisteli unta vastaan. "Ei, minä en
saa nukkua", hän ajatteli, "sillä silloin en pääse tämän päähän koko
rupeamana."

Mutta ei aikaakaan, kun hän nukkui.

Hän ei tiennyt, oliko nukkunut vähän vai kauan, mutta hän heräsi
siihen, että kuuli pientä kolinaa takaansa.

Ikkunalaudalla ihan pojan edessä oli pieni kuvastin, johon näkyi
melkein koko huone. Samassa kun poika nyt kohotti päätään, sattuivat
hänen silmänsä kuvastimeen, ja silloin hän näki, että äidin arkun kansi
oli avattu.

Äidillä oli näet suuri, raskas tamminen, raudoitettu arkku, jota ei
saanut avata kukaan muu kuin hän itse. Siinä äiti talletti kaiken,
minkä oli perinyt äidiltään ja josta hän oli erityisen tarkka. Siinä
oli pari vanhaa talonpoikaisnaisen punaverkaista, lyhytliivistä pukua,
joissa oli paltetut helmat ja helmillä koristettu rintaläpsä. Siinä oli
kiilloitettuja ja silitettyjä valkeita päähineitä ja raskaita
hopeasolkia ja käätyjä. Eivät nykyiset ihmiset halunneet kulkea
semmoisiin pukeutuneina, ja äiti oli usein aikonut muuttaa rahaksi nuo
vanhat tavarat, mutta ei sitten kuitenkaan ollut hennonut.

Nyt näki poika kuvastimesta ihan selvään, että arkun kansi oli avoinna.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka se oli mahdollista, sillä äiti oli
sulkenut arkun ennen lähtöään. Ei ollut äiti milloinkaan jättänyt
arkkua avoimeksi, kun poika oli kotona.

Poikaa oikein kammotti. Häntä alkoi pelottaa, että varas oli hiipinyt
tupaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, istui vain hiljaa ja tuijotti
kuvastimeen.

Siinä istuessaan ja odottaessaan, että varas tulisi näkyviin, hän alkoi
arvella ja ihmetellä, mikä musta varjo oikein sattui arkun kanteen. Hän
katsoi ja katsoi eikä ollut uskoa silmiään. Mutta tuo, mikä alussa
näytti varjolta, selveni selvenemistään, ja pian hän huomasi, että se
oli jotakin todellista. Totta tosiaan, haltijahan se siinä istui ja
ratsasti kahdareisin arkun reunalla.

Poika oli kyllä kuullut haltijoista puhuttavan, mutta ei ollut koskaan
osannut kuvitella, että ne voisivat olla niin pieniä. Se ei ollut kuin
kämmenen korkuinen, tuo, joka istui arkun reunalla. Hänellä oli vanhat,
kurttuiset, parrattomat kasvot, ja hän oli sonnustautunut mustaan
pitkään takkiin ja polvihousuihin; ja päässä hänellä oli leveälierinen,
musta lakki. Hyvin siro ja hieno hän oli, kaulassa ja ranteissa oli
valkoiset pitsit ja kengissä soljet ja sukkanauhat oli solmittu
ruseteille. Hän oli ottanut arkusta kirjaillun läpsän ja istui ja
katseli tuota vanhanaikaista kapinetta niin hartaasti, ettei huomannut
pojan heränneen.

Poika hämmästyi aika tavalla nähdessään haltijan, mutta ei pelästynyt
kovinkaan. Oli mahdotonta pelätä ketään noin pientä. Ja koska haltija
istui siinä niin omissa ajatuksissaan, ettei kuullut eikä nähnyt, tuumi
poika, että olisi hauskaa tehdä hänelle pieni kepponen, sysätä hänet
arkkuun ja paiskata kansi kiinni hänen päälleen tai muuta semmoista.

Mutta niin rohkea ei poika kuitenkaan ollut, että olisi uskaltanut
koskettaa häntä käsillään, vaan alkoi katsella, eikö tuvassa olisi
mitään, jolla voisi pudottaa hänet salaa. Hänen katseensa kulki
makuusohvasta laskupöytään ja pöydästä uuniin. Hän katseli patoja ja
kahvipannuja, jotka olivat hyllyllä uunin vieressä, katsoi oven suussa
olevaa vesisäiliötä ja kapustoita ja veitsiä ja haarukoita ja vateja ja
lautasia, joita näkyi raollaan olevasta kaapin ovesta. Hän katseli isän
haulikkoa, joka riippui seinällä Tanskan kuningasperheen kuvien
vieressä, ja pelargonioita ja verenpisaroita, jotka kukkivat ikkunalla.
Kaikkein viimeksi hänen silmänsä sattuivat vanhaan kärpäshaaviin, joka
riippui ikkunanpielessä.

Tuskin hän oli huomannut kärpäshaavin, kun jo tempaisi sen käteensä,
hyppäsi ylös ja pyyhkäisi sillä pitkin arkun reunaa. Häntä ihmetytti
itseäänkin hyvä onnensa. Hän tuskin ymmärsi, miten oli käynyt, mutta
hän oli kuin olikin saanut haltijan haaviinsa. Se raukka makasi pitkän
haavin pohjalla pää alaspäin eikä päässyt pystyyn.

Ensin poika ei laisinkaan tiennyt, mitä tekisi saaliilleen. Sen varan
hän kuitenkin piti, että heilutti haaviaan edestakaisin estääkseen
haltijaa kiipeämästä siitä pois.

Haltija alkoi puhua ja pyysi hyvin kauniisti, että pääsisi vapaaksi.
Sanoi tehneensä heille hyvää monen vuoden kuluessa; ei häntä pitäisi
noin pahoin pidellä. Jos nyt poika päästäisi hänet pois, niin poika
saisi lahjaksi vanhan taalarin rahan, hopealusikan ja kultarahan, joka
oli yhtä suuri kuin hänen isänsä hopeakello.

Pojan mielestä tämä ei ollut paljon tarjottu, mutta hänen oli käynyt
niin, että kun hän oli saanut haltijan valtaansa, hän oli alkanut sitä
pelätä. Hän huomasi joutuneensa tekemisiin semmoisen kanssa, joka oli
hänestä vierasta ja kamalaa ja joka ei kuulunut hänen maailmaansa, ja
hän oli hyvillään, kun pääsi siitä.

Hän suostui sentähden heti kauppaan ja pysähdytti haavin, että haltija
voisi ryömiä siitä ulos. Mutta kun haltija oli melkein pääsemäisillään
haavista, tuli poika ajatelleeksi, että hänen olisi pitänyt vaatia
siltä isoja rikkauksia ja kaikenlaista muuta hyvää. Ainakin olisi hänen
ollut pantava se ehto, että haltijan olisi pitänyt iskeä saarna hänen
päähänsä. "Kylläpä olin tyhmä, kun päästin hänet vapaaksi!" hän
ajatteli ja alkoi puistaa haavia saadakseen haltijan siihen uudestaan
putoamaan.

Mutta samassa kun poika sen teki, sai hän niin kauhean korvapuustin,
että luuli päänsä palasiksi menevän. Hän lensi ensin yhteen seinään ja
sitten toiseen, lopuksi hän vaipui maahan ja jäi siihen tajuttomana
makaamaan.

Kun hän heräsi, hän oli yksin tuvassa. Hän ei nähnyt jälkeäkään
haltijasta. Arkun kansi oli kiinni ja kärpäshaavi riippui tavallisella
paikallaan ikkunan pielessä. Ellei hän olisi tuntenut, kuinka oikeaa
poskea kirveli korvapuustin jäljiltä, hän olisi ollut taipuvainen
uskomaan, että kaikki oli ollut unta. "Olkoonpahan kuinka tahansa, niin
ainakin isä ja äiti väittävät, ettei se ollut muuta kuin unta", hän
ajatteli. "Eivät ne ainakaan anna saarnasta mitään anteeksi haltijan
tähden. Parasta, että istuudun taas lukemaan."

Mutta lähtiessään kävelemään pöydän luo hän pani merkille ihmeellisen
seikan. Eihän voinut mitenkään olla niin, että tupa olisi kasvanut.
Mutta mistä johtui, että hänen piti kulkea niin monta askelta enemmän
kuin tavallisesti, tullakseen pöydän luo? Ja mitä oli tapahtunut
tuolille? Se ei näyttänyt suuremmalta kuin äsken, mutta hänen piti
ensin nousta jalkain välissä olevalle poikkipuulle ja vasta sitten
kiivetä päästäkseen istuimelle. Ja samalla tavalla oli käynyt pöydän.
Hän ei voinut nähdä pöydän yli kiipeämättä käsinojalle.

"Mitä ihmettä tämä on?" sanoi poika. "Onko haltija lumonnut sekä
nojatuolin että pöydän ja tuvan?"

Postilla oli pöydällä ja entisensä näköinen, mutta jotenkin hullusti
oli senkin laita, koska hän ei voinut ylettyä siitä sanaakaan lukemaan
nousematta ihan kirjan itsensä päälle.

Hän luki pari riviä, mutta silloin hän sattui katsahtamaan ylös. Hänen
silmänsä sattuivat peiliin, ja silloin häneltä pääsi huudahdus: "Kas,
siinä on vielä toinen!"

Sillä peilistä hän näki ihan selvään pienen pikkaraisen pojan naskalin,
jolla oli suippolakki ja nahkahousut.

"Tuohan on puettu aivan kuin minäkin!" hän sanoi ja löi kämmeniään
yhteen hämmästyksestä. Mutta silloin hän näki, että pojan naskali
peilissä teki samoin.

Hän alkoi kiskoa tukkaansa ja nyppiä käsivarsiaan ja pyörähdellä, ja
samassa teki sitä perässä se, joka näkyi peilissä.

Poika juoksi peilin ympäri pari kertaa nähdäkseen, seisoiko sen takana
piilossa jokin pikku mies. Mutta ei hän sen takaa ketään löytänyt, ja
silloin hän alkoi vapista kauhusta. Sillä nyt hän ymmärsi, että haltija
oli hänet loihtinut ja että tuo pieni naskali, jonka kuvan hän näki
peilistä, oli hän itse.



Villihanhet


Poika ei ollut mitenkään uskoa, että oli muuttunut haltijaksi. "Se on
kai vain unta ja kuvittelua", hän ajatteli. "Jos odotan pari hetkeä,
niin muutun kyllä takaisin ihmiseksi."

Hän asettui peilin eteen ja sulki silmänsä. Hän avasi ne vasta parin
minuutin kuluttua ja toivoi silloin kaiken jo palautuneen ennalleen.
Mutta eipä ollutkaan; hän oli ja pysyi yhtä pienenä. Muuten hän oli
entisensä kaltainen, aivan semmoinen kuin oli ollut ennenkin. Valkoinen
liinatukka ja kesakot nenän päällä ja paikat nahkahousuissa ja reiät
sukissa, kaikki oli niinkuin ennenkin, se vain eroa, että kaikki oli
pienentynyttä.

Ei, ei tässä ollut mitään apua seisomisesta ja odottamisesta, sen hän
huomasi. Täytyi koettaa jotakin muuta. Ja viisainta, mitä hän
mielestään voisi tehdä, oli etsiä käsiinsä haltija ja sopia sen kanssa.

Hän hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä. Hän etsi tuolien ja kaappien
takaa ja sohvan alta ja uunin takaa. Vieläpä hän ryömi pariin
rotanreikäänkin, mutta ei vain löytänyt haltijaa.

Etsiessään hän itki ja pyysi ja lupasi jos jotakin. Ei koskaan hän
söisi enää sanaansa kenellekään, ei koskaan hän enää olisi ilkeä, ei
koskaan hän nukkuisi saarnaa lukiessaan. Jos hän vain pääsisi takaisin
ihmiseksi, niin hänestä tulisi ihmeen hyvä, siivo ja tottelevainen
poika. Mutta vaikka hän olisi luvannut mitä hyvänsä, niin se ei
auttanut yhtään mitään.

Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että äiti oli sanonut pikku väen
asuvan navetassa, ja hän päätti heti mennä sinne katsomaan, eikö sieltä
löytäisi haltijaa. Oli onni, että tuvan ovi oli raollaan, sillä hän ei
olisi ulottunut lukkoon sitä avatakseen; mutta nyt hän pääsi ulos
esteettömästi.

Tultuaan porstuaan hän rupesi etsimään puukenkiään, sillä huoneessa hän
oli tietysti kulkenut sukkasillaan. Hän ihmetteli, kuinka voisi panna
jalkaansa suuret, kömpelöt puukengät, kun jo samassa näki pienet kengät
kynnyksen vieressä. Kun hän huomasi, että haltija oli pitänyt huolta
hänen kenkiensäkin muuttamisesta, kävi hänen mielensä vieläkin
murheellisemmaksi. Näkyi olevan tarkoitus, että tätä surkeutta tulisi
kestämään kauan.

Vanhalla tammilaudalla, joka oli porstuan oven edessä, hyppeli
varpunen. Tuskin se oli huomannut pojan, kun se alkoi huutaa: "Katsos
Niilo hanhipoikaa! Katsos Peukaloista! Katsos Niilo Holgerinpoika
Peukaloista!"

Heti käänsivät sekä hanhet että kanat katseensa poikaan, ja siitä
syntyi kauhea kaakatus. "Kukkelikuu", kiekui kukko, "se on parahiksi
hänelle, kukkelikuu, hän on repinyt minua heltasta!" -- "Ka, ka, ka, se
oli parahiksi hänelle!" huusivat kanat, eikä huutamisesta tullut
loppua. Hanhet juoksivat tiheään ryhmään ja pistivät päänsä yhteen ja
kysyivät: "Kuka on mahtanut tuon tehdä? Kuka on mahtanut tuon tehdä?"

Mutta merkillisintä oli tässä se, että poika ymmärsi, mitä ne sanoivat.
Hän hämmästyi niin, että jäi portaille seisomaan ja kuuntelemaan. "Se
mahtaa johtua siitä, että minut on loihdittu haltijaksi", hän sanoi.
"Sentähden minä ymmärrän lintujen kieltä."

Hänestä oli sietämätöntä, kun kanat eivät lakanneet hokemasta, että se
oli parahiksi hänelle. Hän heitti kiven niitä kohti ja huusi: "Suunne
kiinni, senkin ilkiöt!"

Mutta hän oli unohtanut, ettei hän enää ollut semmoinen, jota kanojen
olisi tarvinnut pelätä. Kanat karkasivat häntä vastaan ja asettuivat
hänen ympärilleen ja huusivat yhä: "Ka, ka, ka, se oli parahiksi
sinulle! Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle!"

Poika koetti päästä pakoon, mutta kanat juoksivat perässä ja huusivat,
niin että häneltä oli korvat haljeta. Tuskinpa hän olisi niistä koskaan
päässyt, ellei kissa olisi ilmaantunut pihalle. Niin pian kuin kanat
näkivät kissan, ne vaikenivat eivätkä näyttäneet ajattelevan muuta kuin
matojen penkomista.

Poika juoksi heti kissan luo. "Rakas Mirri", hän sanoi, "sinähän tiedät
kaikki loukot ja piilopaikat tässä talossa. Ole nyt hyvä ja sano
minulle, mistä minä löytäisin haltijan."

Kissa ei vastannut heti. Hän istahti, kiversi häntänsä kauniisti
jalkojen eteen ja tuijotti poikaan. Se oli suuri, musta kissa, jolla
oli valkoinen pilkku rinnassa. Sileä karva kiilteli auringon
paisteessa. Kynnet olivat piilossa, silmät olivat tasaisen harmaat,
keskellä vain pieni, kaitainen rako. Kissa näytti oikein siivolta ja
hyvänsuovalta.

"Kyllä minä tiedän, missä haltija asuu", hän sanoi pehmeällä äänellä.
"Mutta ei ole sanottu, että minä tahdon sen sinulle ilmaista."

"Rakas Mirri, kuule, sinun pitää auttaa minua", sanoi poika. "Etkö näe,
kuinka hän on loihtinut minut!"

Kissa aukaisi vähän silmiään, niin että vihreä ilkeys alkoi vähän
näkyä. Hän kehräsi ja hyrräsi hyvästä mielestä ennen kuin vastasi.
"Pitäisikö minun ehkä auttaa sinua sentähden, että vähän väliä olet
minua hännästä kiskonut?" hän sanoi viimein.

Silloin poika suuttui ja unohti ihan, kuinka pieni ja voimaton hän nyt
oli. "Voin minä sinua vieläkin hännästä kiskoa", hän sanoi ja juoksi
kissaa päin.

Samassa oli kissa niin muuttunut, että poika tuskin osasi uskoa sitä
samaksi eläväksi. Jok'ikinen karva sen ruumiissa seisoi pystyssä. Selkä
oli köyryssä, jalat olivat pidenneet, kynnet repivät maata, häntä oli
käynyt lyhyeksi ja paksuksi, korvat kääntyneet taaksepäin, suu sähisi,
silmät seisoivat suurina päässä ja leiskuivat punaista tulta.

Poika ei tahtonut antaa mokoman kissan pelottaa itseään, vaan astui
vielä askelen eteenpäin. Mutta silloin kissa teki hyppäyksen, osui
suoraan pojan päälle, kaatoi hänet kumoon ja asettui hänen päälleen,
etukäpälät rinnan päällä ja kita avoinna kurkun kohdalla.

Poika tunsi, kuinka kynnet tunkivat liivien ja paidan läpi ihoon ja
kuinka terävät etuhampaat kutittivat hänen kurkkuaan. Hän huusi apua,
minkä kurkustaan kykeni.

Mutta kukaan ei tullut hätään ja hän luuli totisesti jo viimeisen
hetkensä tulleen. Silloin hän tunsi, että kissa veti kyntensä sisään ja
päästi kurkun puristuksesta.

"No niin", hän sanoi, "olkoon täksi kerraksi, annan sinun nyt mennä
äitisi tähden, joka minua ruokkii. Tahdoin vain, että tietäisit
kummallako meistä on valta."

Sen sanottuaan kissa meni tiehensä ja näytti yhtä sileältä ja
laupiaalta kuin äsken tullessaan. Poika oli niin häpeissään, ettei
sanonut sanaakaan, vaan riensi navettaan etsimään haltijaa.

Siellä oli vain kolme lehmää. Mutta kun poika tuli sisään, syntyi siinä
semmoinen mylvintä ja melu, että niitä hyvin olisi voinut luulla olevan
kolmekymmentäkin. "Muu, muu, muu!" ammui Ruusu. "Onpa toki hyvä, että
on oikeutta maailmassa."

"Muu, muu, muu!" säestivät kaksi muuta. Hän ei voinut kuulla, mitä ne
sanoivat, niin ne huusivat toistensa kilvalla.

Poika olisi tahtonut kysyä, missä haltija oli, mutta ei voinut saada
ääntänsä kuuluville siksi, että lehmät olivat aivan suunniltaan. He
käyttäytyivät niin kuin heidän oli tapana aina silloin, kun hän päästi
vieraan koiran navettaan. He potkivat takajaloillaan, pudistelivat
kytkyitään, käänsivät päänsä ulospäin ja tapailivat häntä sarvillaan.

"Tule tänne vain sinä", sanoi Ruusu, "niin saat potkun, jota et ikänäsi
unohda!"

"Tulehan tänne", sanoi Kulta-Lilja, "niin saat tanssia sarvieni
päällä!"

"Tule tänne, niin saat tuntea, miltä maistui, kun nakkasit minua
puukengällä, niinkuin tapasi oli tehdä kesällä", karjui Tähdikki.

"Tule tänne, niin saat maksun ampiaisesta, jonka päästit korvaani!"
mölisi Kulta-Lilja.

Ruusu oli heistä vanhin ja viisain ja hän oli kaikista äkäisin. "Tule
tänne", hän sanoi, "että saan antaa sinulle maksun kaikista niistä
kerroista, kun olet riuhtaissut lypsinjakkaran äitisi alta, ja kaikista
niistä jalkakammeista, joita olet pannut hänen eteensä, kun hän on
kantanut maitokiuluja, ja kaikista niistä kyynelistä, joita hän on
täällä sinun tähtesi vuodattanut!"

Poika tahtoi sanoa heille katuvansa sitä, että oli ollut heille paha ja
tästä lähtien tahtovansa aina olla hyvä, jos he vain sanoisivat
hänelle, missä haltija oli. Mutta lehmät eivät kuulleet häntä. Ne
telmivät yhä, ja häntä alkoi pelottaa, että niistä joku saisi
riuhtaistuksi itsensä irti, niin että hänestä oli viisainta hiipiä
navetasta pois.

Kun hän pääsi ulos, oli hänen mielensä melko lailla masentunut. Hän
ymmärsi nyt, ettei kukaan talossa tahtoisi auttaa häntä löytämään
haltijaa. Ja vähän kai tuo taitaisi auttaa, jos hänet löytäisikin.

Hän kiipesi leveälle kiviaidalle, joka kulki tarhan ympäri ja jonka
päällä kasvoi orjantappuroita ja karhunmarjapensaita. Siihen hän
istuutui miettimään, kuinka hänen kävisi, jos ei hänestä enää ihmistä
tulisikaan. Kyllä kai siinä alettaisiin ihmetellä, kun isä ja äiti
tulisivat kirkosta kotiin, ja kyllä tätä päiviteltäisiin koko maassa,
ja kansaa tulisi sekä Östra Vemmenhögistä että Torpista ja Skurupista;
koko Vemmenhögin kihlakunnasta tultaisiin häntä katsomaan. Ja kuka
tietää, ehkä isä ja äiti ottaisivat hänet mukaansa ja näyttelisivät
häntä markkinoilla.

Oli kauheata sitä ajatella. Hän olisi kernaimmin suonut, ettei kukaan
ihminen enää koskaan saisi häntä nähdä. Kauheata, kuinka onneton hän
oli! Ei kukaan tässä maailmassa ollut niin onneton kuin hän. Eihän hän
ollut enää ihminen, vaan epäluoma.

Hän alkoi vähitellen käsittää, mitä merkitsi, ettei hän enää ollut
ihminen. Hänet oli nyt erotettu kaikesta. Ei hän voinut leikkiä muiden
poikien kanssa, ei voinut ottaa torppaa haltuunsa vanhempiensa jälkeen,
eikä hän milloinkaan voisi saada ainoaakaan tyttöä menemään kanssaan
naimisiin.

Hän istui ja katseli kotiaan. Se oli pieni, valkoiseksi maalattu,
ristikkopuusta tehty talo, ja se oli kuin painunut maahan korkean,
jyrkän olkikaton painosta. Ulkohuoneetkin olivat pienet, ja peltotilkut
olivat niin kaitaiset, että hevonen tuskin voi kääntyä niillä. Mutta
vaikka paikka olikin pieni ja köyhä, se oli kuitenkin aivan liian hyvä
hänelle. Ei hän nyt voinut vaatia itselleen parempaa asuntoa kuin
jonkin kolon navetan lattian alta.

Oli ihmeen kaunis ilma. Kaikkialla hänen ympärillään porisi ja puhkeili
ja viserteli. Mutta hän oli vaipunut syvään suruun. Ei hän enää koskaan
voisi mistään iloita.

Ei koskaan hän ollut nähnyt taivasta niin sinisenä kuin tänään. Ja
muuttolintuja lensi lentämistään. Ne tulivat ulkomailta ja ne olivat
matkustaneet Itämeren yli, ohjaten kulkuaan suoraan Smyge Hukia kohti,
ja nyt ne olivat matkalla pohjolaan. Niitä oli kai monta eri lajia,
mutta hän ei tuntenut muita kuin villihanhet, jotka tulivat lentäen
kahdessa pitkässä, kiilamaisesti yhtyvässä rivissä.

Useita hanhiparvia oli jo kulkenut ohi. Ne lensivät korkealla, mutta
hän kuuli kuitenkin, kuinka ne huusivat: "Nyt mennään tuntureille! Nyt
mennään tuntureille!"

Kun villihanhet näkivät kesyt hanhet pihamaalla tepastelemassa, he
laskeutuivat maata kohti ja huusivat: "Tulkaa mukaan! Tulkaa mukaan!
Nyt mennään tuntureille!"

Kesyt hanhet eivät voineet olla kurottelematta päätään ja
kuuntelematta. Mutta he vastasivat varsin järkevästi: "Meidän on hyvä
niinkuin on, meidän on hyvä niinkuin on!"

Oli, kuten sanottu, ihmeen ihana päivä, ja ilma cli niin raitis ja
kevyt, että mahtoi olla ilo siinä lentää. Ja kuta useampi parvi
villihanhia lensi ohi, sitä levottomammaksi kesyt hanhet kävivät. Pari
kertaa he räpyttivät siipiään niinkuin heitä olisi haluttanut lähteä
mukaan. Mutta silloin sanoi aina vanha hanhimuori: "Älkää nyt olko
hulluja! Nuo saavat nähdä nälkää ja vilua."

Joukossa oli nuori hanhikukko, jossa tuo huutaminen oli herättänyt
oikean matkahalun. "Jos vielä tulee parvi, niin minä lähden mukaan",
hän sanoi.

Tuli uusi parvi ja huusi niinkuin muut. Silloin kirkaisi nuori
hanhikukko:

"Odottakaa! Odottakaa! Minä tulen!"

Hän levitti siipensä ja kohosi ilmaan, mutta oli niin tottumaton
lentämään, että putosi takaisin maahan.

Villihanhet lienevät kuitenkin kuulleet hänen huutonsa. He kääntyivät
ja lensivät hiljaa takaisin nähdäkseen tulisiko hän.

"Odottakaa! Odottakaa!" hän huusi ja yritti uudelleen.

Kaiken tämän poika kuuli kiviaidalla loikoessaan. "Olisi suuri
vahinko", hän ajatteli, "jos tuo suuri hanhikukko menisi tiehensä.
Olisi suuri suru isälle ja äidille, jos hän olisi poissa, kun he
tulevat kirkosta."

Tätä ajatellessaan hän taaskin ihan unohti, että oli pieni ja voimaton.
Hän hyppäsi aidaltaan suoraan hanhiparveen ja kietaisi kätensä
hanhikukon kaulaan. "Sinä olet lentämättä tiehesi siinä", hän huusi.

Mutta juuri samassa oli hanhikukko huomannut, kuinka hänen olisi
meneteltävä päästäkseen kohoamaan maasta. Hän ei voinut pysäyttää
itseään pudistaaksensa poikaa pois, vaan tämä sai seurata mukana
ilmaan.

Siinä kohottiin niin nopeasti, että poika kauhistui. Ennen kuin hän
ehti yrittää irroittaa käsiään hanhikukon kaulasta, oli tämä jo niin
korkealla, että hän olisi murskautunut kuoliaaksi, jos olisi
pudottautunut maahan.

Ainoa, mitä hän voi tehdä päästäkseen parempaan asentoon, oli se, että
koetti keinotella itseään ylös hanhen selkään. Ja sinne hän
kimpuroikin, vaikkei suinkaan vaivattomasti. Eikä ollut helppoa
pysytellä sileällä selälläkään, räpyttävien siipien välissä. Hänen piti
molemmin käsin tarrautua syvälle höyheniin ja untuviin, ettei putoaisi
alas.



Ruudukas vaatepalanen


Pojan pää meni niin pyörälle, ettei hän pitkään aikaan tiennyt tuon
taivaallista. Ilma vinkui ja vihelsi häntä vastaan, siivet suhisivat ja
höyhenissä kohisi kuin myrsky ikään. Kolmetoista hanhea lenteli hänen
ympärillään, kaikki räpyttivät ja kaakattivat. Maailma pyöri hänen
silmissään, ja hänen korvissaan humisi. Hän ei tiennyt, lensivätkö he
korkealla vaiko alhaalla, eikä sitä minne he menivät.

Viimein hän tuli sen verran tajuihinsa, että ymmärsi välttämättömäksi
ottaa selkoa siitä, mihin hanhet veivät häntä. Mutta sepä ei ollutkaan
niin helppoa, sillä hän ei tiennyt, kuinka saisi rohkeutta katsoa alas.
Hän oli aivan varma siitä, että hänen päätään alkaisi huimata, jos hän
koettaisi. Viimein hän kuitenkin pakottautui katsahtamaan maahan.

Villihanhet eivät lentäneet aivan korkealla sentähden, että vastatullut
vieras ei voinut hengittää kaikkein ohuimmassa ilmassa. Hänen tähtensä
he myöskin lensivät hiukan hitaammin kuin tavallisesti.

Katsahtaessaan alas näytti pojasta, että hänen allensa oli levitettynä
suuri huivi, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin ja suuriin
ruutuihin.

"Mihin ihmeeseen minä nyt olen joutunut?" kummaili hän.

Hän ei nähnyt muuta kuin ruutua ruudun vieressä. Muutamat olivat
vinoja, muutamat suunnikkaanmuotoisia, mutta kaikkialla oli kulmia ja
suoria reunoja. Ei mikään ollut pyöreätä, ei mikään väärää.

"Mikä se on tuo suuri ruudukas vaatepalanen, jota minä katselen?" sanoi
poika itsekseen, odottamatta, että kukaan vastaisi.

Mutta hanhet, jotka lensivät hänen ympärillään, huusivat heti: "Peltoja
ja niittyjä! Peltoja ja niittyjä!"

Silloin hän ymmärsi, että tuo suuri ruudukas vaatepalanen oli laakea
Skoonen maa, jonka yli hän kulki. Ja hän alkoi ymmärtää, kuinka se voi
näyttää niin moniväriseltä ja ruudukkaalta. Nuo heleänvihreät ruudut
hän ensiksi tunsi: ne olivat ruispeltoja, jotka oli kylvetty viime
syksynä ja jotka olivat pysyneet vihreinä lumen alla. Keltaisen harmaat
ruudut olivat sänkipeltoja, joissa viime kesänä oli kasvanut viljaa,
ruskeahkot olivat vanhoja apilasvainioita, ja mustat olivat tyhjiä
juurikasmaita tai kynnettyjä kesantoja. Ruskeat keltareunaiset olivat
varmaan pyökkimetsiä, sillä keskellä metsää kasvavat suuret puut olivat
niissä talvella paljaat, mutta pienet pyökit, jotka kasvavat metsän
reunassa, pysyttävät kuivat, kellastuneet lehtensä kevääseen saakka.
Oli myös mustia ruutuja, joiden keskessä oli harmaata: ne olivat
suuria, yhteen rakennettuja taloja, joiden katot olivat mustat ja
pihamaat kivetyt. Ja sitten oli ruutuja, jotka olivat keskeltä vihreitä
ja joiden reunat olivat ruskeita: ne olivat puutarhoja, joissa nurmi
alkoi vihertää, vaikka pensaat ja puut ympärillä vielä olivat ruskealla
kaarnalla.

Poika ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka ruudukasta kaikki
oli.

Mutta kun hanhet kuulivat hänen nauravan, he huusivat kuin toruen:
"Hedelmällistä ja hyvää maata. Hedelmällistä ja hyvää maata."

Poika oli jo käynyt totiseksi. "Että vielä voit nauraa sinä", hän
ajatteli, "sinä, joka olet joutunut kauheimpaan, mihin ihminen voi
joutua."

Hän pysyttelihe totisena vähän aikaa, mutta sitten hän taas tuli
naurahtaneeksi.

Mitä enemmän hän oli tottunut ratsastukseen ja menon vauhtiin, niin
että jo kykeni ajattelemaan muutakin kuin miten pysyisi hanhen selässä,
sitä enemmän hän alkoi huomata, kuinka täynnä ilma oli lintuparvia,
jotka lensivät pohjoista kohti. Se oli yhtä huutamista ja hoilaamista
parvesta toiseen. "Vai niin, että olette tekin tänään tulleet yli",
huusivat muutamat. "Niinpä olemme", vastasivat hanhet. "Kuinka luulette
olevan kevään laita?" -- "Ei lehteäkään puissa ja vesi kylmää
järvissä", tuli vastaukseksi.

Kun hanhet lensivät erään paikan yli, jossa oli kesyä siipikarjaa
ulkona, he huusivat: "Mikä on talon nimi? Mikä on talon nimi?" Silloin
kukko ojensi kaulansa ja vastasi:

"Talon nimi on Pikku-Pelto nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin
ennenkin."

Useampia tupia sanottiin kyllä omistajainsa nimen mukaan niinkuin on
tapana Skoonessa, mutta sen sijaan, että olisivat vastanneet, että tämä
oli Pietari Matinpojan tai Ola Bonpojan tupa, keksivät kukot nimiä,
jotka heidän mielestään sopivat paremmin. Ne, jotka asuivat köyhissä
torpissa ja pikkupaikoissa, huusivat: "Tämän talon nimi on Puutekylä."
Ja ne, jotka asuivat kaikkein köyhimmissä, huusivat: "Tämän talon nimi
on Tyhjälä, Tyhjälä, Tyhjälä."

Suuret, vauraat talonpoikaistalot saivat kauniita nimiä kukoilta,
niinkuin Onnenpelto, Munamäki, Rahala.

Mutta herraskartanojen kukot olivat liian ylpeitä keksiäkseen jotakin
leikillistä, he vain huusivat ja kiekuivat semmoisella voimalla kuin
olisivat tahtoneet äänensä kuulumaan aina aurinkoon asti. "Tämä on
Dybekin herraskartano. Nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin."

Ja vähän kauempana seisoi muuan ja huusi: "Tämä on Svaneholm. Koko
maailma sen tietää."

Poika huomasi, että hanhet eivät lentäneet suoraan eteenpäin. Ne
leijailivat sinne tänne yli koko Söderslättin tasangon ikään kuin
olisivat olleet iloissaan siitä, että olivat taas Skoonessa ja olisivat
tahtoneet tervehtiä joka taloa.

Ne tulivat paikkaan, jossa oli suuria jykeviä rakennuksia ja korkeita
savutorvia ja niiden ympärillä joukko pienempiä huoneita. "Tämä on
Jordebergan sokeritehdas", huusivat kukot. "Jordebergan sokeritehdas."

Poika säpsähti istuessaan hanhen selässä. Hänenhän olisi pitänyt tuntea
tämä paikka. Se ei ollut kaukana hänen kodistaan, ja täällä hän jo
viime vuonna oli ollut hanhipaimenena. Mutta oli kyllä niin, ettei
mikään ollut oikein näköistään, kun sitä katseli näin ylhäältäpäin.

Ja ajatteles, ja ajatteles! Oosa hanhityttö ja Pikku Matti, jotka
olivat hänen tovereitaan viime vuonna! Poika olisi tahtonut tietää,
kulkivatko he täällä vielä. Ja mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat
aavistaneet, että hän lensi korkealla heidän päänsä päällä?

Jordeberga häipyi sitten näkyvistä ja he kulkivat Svedalaan ja
Skabersjöhön ja takaisin yli Börringenin luostarin ja Häckebergan.
Poika sai nähdä tänä yhtenä päivänä enemmän kuin oli nähnyt ennen koko
elinaikanaan.

Kun villihanhet tapasivat kesyjä hanhia, oli heillä kaikkein hauskinta.
He lensivät silloin hyvin hitaasti ja huusivat: "Nyt mennään
tuntureille! Tuletteko mukaan? Tuletteko mukaan?"

Mutta kesyt hanhet vastasivat: "Talvi on vielä maassa. Olette liian
aikaisin liikkeellä. Palatkaa takaisin! Palatkaa takaisin!"

Villihanhet laskeutuivat alas, jotta ääni kuuluisi paremmin, ja
huusivat: "Tulkaa mukaan, niin opetamme teitä lentämään ja uimaan."

Siitä kesyt hanhet suuttuivat eivätkä vastanneet.

Mutta villihanhet laskeutuivat vielä alemma, niin että melkein hipoivat
maata, ja sitten he kohosivat niin nuolen nopeasti, kuin olisivat
kauheasti säikähtäneet. "Oi joi joi!" huusivat he. "Eiväthän ne
olleetkaan hanhia. Nehän olivat vain lampaita."

Maassa olijat raivostuivat ja huusivat: "Kuula teihin sattukoon,
jok'ainoaan, jok'ainoaan!"

Kun poika kuuli kaiken tämän leikinlaskun, hän nauroi. Silloin hän
muisti, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja nyt hän itki. Mutta hetken
päästä hän taas nauroi.

Ei koskaan hän ollut mennyt niin hyvää vauhtia, vaikka hän aina oli
mielellään ratsastanut nopeasti ja hurjasti. Eikä hän tietysti koskaan
ollut ajatellut, että ylhäällä ilmassa voisi tuntua niin raittiilta
kuin siellä tuntui ja että sinne kohoaisi maasta niin hyvä mullan ja
pihkan tuoksu. Eikä hän ollut ajatellut sitäkään, miltä tuntuisi kulkea
näin korkealla maasta. Mutta oli niinkuin olisi lentänyt pois suruista
ja murheista kaikenmoisista, mitä vain ajatella voi.




II

AKKA KEBNEKAISELAINEN



Ilta


Suuri kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia ilmaan, oli hyvin
ylpeä siitä, että sai lentää edestakaisin Söderslättin yli villihanhien
seurassa ja tehdä kesyistä pilaa. Mutta kuinka onnellinen hän olikin,
ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että häntä iltapäivällä alkoi
uuvuttaa. Hän koetti hengittää syvempään ja liikuttaa siipiään
nopeammin, mutta sittenkin hän jäi useita hanhenpituuksia muita
jäljemmäksi.

Kun ne hanhet, jotka lensivät viimeisinä, huomasivat, että kesy hanhi
ei voinut seurata mukana, he alkoivat huutaa sille hanhelle, joka kulki
kiilan kärjessä ja johti kulkuetta: "Akka Kebnekaiselainen!" -- "Mikä
hätänä?" kysyi johtajahanhi. "Valkoinen jää perään. Valkoinen jää
perään." -- "Sanokaa, että on helpompi lentää nopeasti kuin hitaasti",
huusi johtajahanhi ja painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti kyllä seurata neuvoa ja lisätä vauhtia, mutta siitä
hän uupui niin, että vaipui leikattujen piilipuiden latvojen tasalle,
jotka reunustivat peltoja ja niittyjä.

"Akka! Akka! Akka Kebnekaiselainen!" huusivat silloin ne, jotka
lensivät viimeisinä ja huomasivat, kuinka tukalassa tilanteessa toinen
oli. "Mitä te nyt taas tahdotte?" kysyi silloin johtajahanhi ja hänen
äänensä kuulosti kauhean kärttyiseltä. "Valkoinen vaipuu maahan.
Valkoinen vaipuu maahan." -- "Sanokaa hänelle, että on helpompi lentää
ylhäällä kuin alhaalla", huusi johtajahanhi. Eikä hän hiljentänyt
vähääkään vauhtiaan, vaan painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti seurata tätäkin neuvoa, mutta kun hän yritti kohota
korkeuteen, hän hengästyi niin, että rinta oli haljeta.

"Akka! Akka!" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä. "Ettekö
voi antaa minun lentää rauhassa?" kysyi johtajahanhi, ja se vaikutti
vielä kärsimättömämmältä kuin ennen. "Valkoinen kohta putoaa. Valkoinen
kohta putoaa." -- "Sanokaa hänelle, että se, joka ei jaksa seurata
mukana, saa palata kotiinsa!" huusi johtajahanhi. Eikä hänelle suinkaan
juolahtanut mieleenkään hiljentää vauhtia, vaan hän painalsi eteenpäin
niinkuin ennenkin.

"Vai niin, vai niinkö on laita", sanoi hanhikukko. Hän ymmärsi samassa,
että villihanhilla ei ollut ajatustakaan ottaa häntä mukaansa Lappiin.
Ne olivat vain leikillä houkutelleet hänet mukaansa.

Häntä harmitti aika tavalla, että voimat nyt pettivät eikä hän saanut
näyttää noille maankulkijoille, että kesykin hanhi saattaa johonkin
kelvata. Ja kaikista harmillisinta oli, että hän oli joutunut yhteen
Akka Kebnekaiselaisen kanssa. Sillä vaikka hän olikin kesy hanhi, hän
oli kuitenkin kuullut puhuttavan johtajahanhesta, jonka nimi oli Akka
ja joka oli lähes sadan vuoden vanha. Häntä pidettiin niin suuressa
arvossa, että kaikkein parhaiden villihanhien oli tapana liittyä hänen
seuraansa. Mutta kukaan ei halveksinut kesyjä hanhia niinkuin Akka ja
hänen parvensa, ja mielellään hän olisi tahtonut näyttää heille, että
hän oli heidän vertaisensa.

Hän lensi hiljaa muiden perässä ja mietti itsekseen, kääntyisikö vai
jatkaisi. Silloin sanoi yht'äkkiä tuo peukalopää, jota hän kantoi
selässään: "Kuuleshan, Martti hanhikukko, sinä kai ymmärrät, että
sinun, joka et koskaan ennen ole lentänyt, on mahdotonta seurata
villihanhia aina Lappiin saakka. Etkö käänny kotiin, ennen kuin itsesi
turmelet?"

Mutta tuo peukaloinen oli pahinta, mitä hanhikukko tiesi, ja tuskin hän
oli käsittänyt, ettei se raukka uskonut hänen voivan tehdä tuota
matkaa, kun hän jo päätti kestää. "Jos sinä vielä sanot sanankaan, niin
minä heitän sinut ensimmäiseen savikuoppaan, jonka yli kuljemme", hän
sanoi ja sai samassa suuttumuksestaan semmoiset voimat, että alkoi
lentää melkein yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista muista.

Kauan hän ei kuitenkaan olisi voinut jatkaa tällä tavalla, mutta sitä
ei tarvittukaan, sillä nyt laski aurinko nopeasti ja juuri auringon
laskiessa hanhet painautuivat suoraan maahan. Ja ennen kuin poika ja
hanhikukko tiesivätkään, he olivat tulleet Vombsjön rannalle.

"On kai tarkoitus yöpyä tähän", ajatteli poika ja hyppäsi hanhen
selästä.

Hän seisoi kaitaisella hiekkarannalla, ja hänen edessään oli sangen
suuri järvi. Järvi oli ruman näköinen, sillä se oli melkein kokonaan
jääkuoren peitossa, joka oli mustunut ja epätasainen ja täynnä
halkeamia ja reikiä, niinkuin kevätjää tavallisesti on. Jää veteli
kyllä viimeisiä virsiään. Se oli jo irti maasta ja sen ympärillä oli
leveä vyö mustaa, kirkasta vettä. Mutta siinä se kuitenkin vielä oli ja
uhosi ympärilleen kylmyyttä ja talven kaameutta.

Toisella puolen järveä näkyi olevan aukeata ja valoisaa seutua, mutta
siinä, mihin hanhet olivat laskeutuneet, oli synkkää kuusimetsää. Ja
näytti siltä kuin olisi kuusimetsällä ollut voimaa sitoa talvi itseensä
kiinni. Muualla kaikkialla oli maa paljaana, mutta havuisten
kuusenoksien alla oli lunta, joka oli sulanut ja jäätynyt, niin että se
oli kovaa kuin lasi.

Pojasta tuntui kuin hän olisi tullut erä- ja talvimaahan, ja häntä
alkoi pelottaa niin, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa täyttä
kurkkua.

Hänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Mutta mistä
hän saisi ruokaa? Maaliskuussa ei kasva mitään syötävää maassa eikä
puissa.

Niin, mistä hän saisi ruokaa ja kuka antaisi hänelle yösijaa, ja kuka
valmistaisi hänelle vuoteen, ja kuka lämmittäisi häntä takkansa
ääressä, ja kuka suojelisi häntä pedoilta? Sillä nyt oli aurinko
laskenut, ja järvi alkoi huokua kylmää ja taivaalta laskeutui pimeyttä
ja hämärän kintereillä tuli kaameutta ja metsästä alkoi kuulua ritinää
ja ratinaa.

Poissa oli nyt pojan ylhäällä ilmassa tuntema iloinen mieli, ja
hädissään hän alkoi katsella matkatovereitaan. Eihän hänellä ollut
ketään, johon turvautuisi.

Silloin hän näki, että hanhikukon laita oli vielä kehnommin kuin hänen.
Se makasi samalla paikalla mihin oli laskeutunut ja näytti siltä kuin
olisi tehnyt kuolemaa. Kaula oli retkallaan maata pitkin, silmät olivat
kiinni ja hengitys oli vain hiljaista sihinää.

"Rakas Martti hanhikukko", sanoi poika, "koeta saada jotakin juotavaa.
Eihän veteen ole kuin pari askelta."

Mutta hanhikukko ei hievahtanutkaan.

Poika oli kyllä ollut ennen maailmassa ilkeä hanhikukolle ja kaikille
muille eläimille, mutta hänestä tuntui kuin hanhikukko olisi ollut
hänen ainoa turvansa, ja hän alkoi hirveästi pelätä kadottavansa hänet.
Hän alkoi heti survia ja työntää häntä saadakseen hänet alas veteen.
Hanhikukko oli suuri ja raskas, niin että siinä oli pojalla aikamoinen
työ, mutta viimein hän onnistui.

Hanhikukko tuli veteen pää edellä. Hetken aikaa hän makasi hiljaa
liejussa, mutta pian hän pisti päänsä ylös, pudisti veden silmistään ja
päristi. Sitten hän ui ylpeästi ruohikkoon.

Villihanhet olivat jo vedessä ennen häntä. Niin pian kuin he olivat
laskeutuneet alas ilmasta, he olivat rientäneet veteen. Eivät olleet
välittäneet hanhikukosta eivätkä hänen kannettavastaan. He olivat
kylpeneet ja puhdistautuneet, ja nyt he särpivät itseensä
puolimädännyttä vesiheinää ja vesiapilasta.

Valkoinen hanhikukko sattui huomaamaan pienen ahvenen. Hän otti sen
nopeasti kiinni, ui rantaan kantaen sitä ja asetti sen pojan eteen.
"Siinä saat palkkasi siitä, että autoit minut veteen", hän sanoi.

Ensimmäisen kerran koko päivänä poika sai kuulla ystävällisen sanan.
Hän tuli niin iloiseksi, että olisi tahtonut kietoa kätensä hanhikukon
kaulaan, mutta ei tullut sitä tehneeksi. Ja lahjastakin hän tuli
iloiseksi. Ensin hänestä tuntui kuin hänen olisi ollut mahdotonta syödä
raakaa kalaa, mutta sitten hänen kuitenkin teki mielensä koettaa.

Hän tunnusteli, oliko tuppiveitsi tullut mukaan, ja aivan oikein, se
riippui takana housun napissa, vaikka oli niin pienentynyt, ettei ollut
tulitikkua suurempi. No, saattoihan sillä suomustaa ja perata kalan,
eikä kestänyt kauan, ennen kuin ahven oli syöty.

Kun poika oli ravittu, hän häpesi sitä, että oli voinut syödä raakaa
kalaa. "Näkyy, etten ole enää ihminen, vaan oikea haltija", hän
ajatteli.

Pojan syödessä hanhikukko seisoi hänen vieressään koko ajan, ja kun hän
oli nielaissut viimeisen palan, hanhi sanoi hiljaa: "Niin nyt kävi,
että jouduimme ylpeiden hanhien seuraan, jotka halveksivat kaikkia
kesyjä lintuja." -- "Niin, olen kyllä huomannut sen", poika sanoi. --
"Olisi ollut suuri kunnia minulle, jos olisin voinut seurata heitä aina
Lappiin saakka ja näyttää heille, että kesy hanhikin voi kelvata
johonkin." -- "Ni-iin", sanoi poika ja venytteli sanaa, sillä ei
hänkään uskonut, että hanhikukko siinä onnistuisi, mutta hän ei
tahtonut kuitenkaan sanoa vastaankaan. -- "Mutta minä en usko voivani
tulla toimeen itsekseni sellaisella matkalla", sanoi hanhikukko, "ja
minä olisin kysynyt, etkö sinä tahtoisi seurata mukana ja auttaa
minua."

Poika ei tietysti ollut muuta ajatellut kuin palata kotiin niin pian
kuin suinkin, ja hän hämmästyi niin, ettei tiennyt mitä vastaisi. "Minä
luulin, että olimme vihamiehiä, sinä ja minä", hän sanoi. Mutta sen
näkyi hanhikukko kokonaan unohtaneen. Hän muisti vain, että poika juuri
oli pelastanut hänen henkensä.

"Minun kai pitäisi palata kotiin isän ja äidin luo", poika tuumi. --
"Minä kyllä vien sinut aikanaan heidän luokseen takaisin", sanoi
hanhikukko. "En jätä sinua, ennen kuin voin laskea sinut kotikynnyksesi
eteen."

Poika ajatteli, että olisi parasta olla näyttäytymättä vanhemmille
vielä jonkin aikaa. Hän ei ollut taipumaton ehdotukseen, ja hän aikoi
juuri sanoa suostuvansa siihen, kun kuuli kovan kohauksen takaansa.
Villihanhet olivat nousseet järvestä kaikki yht'aikaa ja pudistivat
vettä päältään. Sitten he järjestyivät pitkään riviin ja tulivat,
johtajahanhi etunenässä, heidän luokseen.

Kun valkoinen hanhikukko katseli villihanhia, ei hänen ollut oikein
hyvä olla. Hän oli odottanut, että he olisivat enemmän kesyjen hanhien
näköisiä ja että he tuntuisivat hänestä enemmän sukulaisilta. He olivat
paljoa pienempiä kuin hän, eikä kukaan heistä ollut valkoinen, vaan he
olivat kaikki harmaita ja vähän ruskealle vivahtavia. Ja heidän
silmänsä melkein pelottivat häntä. Ne olivat keltaiset ja loistivat
niinkuin niiden takana olisi tuli palanut. Hanhikukkoa oli aina
opetettu, että oli sopivinta kulkea hiljaa ja hyllytellen, mutta nämä
eivät näkyneet voivan kävellä, vaan kulkivat puolijuoksua. Mutta enin
häntä pelotti nähdessään heidän jalkansa. Ne olivat suuret ja
jalkapohjat olivat kuluneet ja repaleiset. Näki selvään, ettei
villihanhilla ollut koskaan aikaa katsoa mihin astuivat. He eivät
koskaan kiertäneet. He olivat hyvin siroja ja hyvässä kunnossa, mutta
jaloista näki, että he olivat köyhiä erämaan lapsia.

Hanhikukko tuskin ennätti kuiskata pojalle: "Vastaa nyt pian
puolestasi, mutta älä sano kuka olet", kun ne jo olivat luona.

Villihanhet seisoivat heidän edessään ja niiailivat kauloillaan monta
kertaa, ja hanhikukko teki samalla tavalla vielä useamman kerran kuin
he. Kun oli tarpeeksi tervehditty, sanoi johtajahanhi: "Nyt tahtoisimme
kuulla, keitä te olette."

"Eihän minusta ole paljoa puhuttavaa", sanoi hanhikukko. "Olen syntynyt
Skanörissä viime keväänä. Syksyllä minut myytiin Holger Niilonpojalle
Västra Vemmenhögiin, ja siellä olen ollut siitä pitäen." -- "Et näy
olevan sukua suurta", sanoi johtajahanhi. "Mikä sitten tekee sinut niin
ylpeäksi, että tahdot päästä villihanhien seuraan?" -- "Voihan olla,
että tahdon näyttää teille villihanhille, että me kesytkin johonkin
kelpaamme", sanoi hanhikukko. -- "Niin, hyväpä olisi, jos voisit sen
meille näyttää", sanoi johtajahanhi. "Olemme jo nähneet, kuinka taitava
olet lentämään, mutta sinä olet ehkä taitavampi muussa urheilussa.
Voihan olla, että olet etevä uimari." -- "Ei ole siitäkään kehumista",
sanoi hanhikukko. Hän luuli huomanneensa, että johtajahanhi jo oli
päättänyt lähettää hänet kotiin, eikä välittänyt siitä kuinka vastaisi.
"En ole koskaan uinut pitemmältä kuin savihaudan yli", hän jatkoi. --
"Sitten mahdat olla mainio juoksija", sanoi johtajahanhi. -- "En ole
koskaan nähnyt kesyn hanhen juoksevan, enkä ole sitä itsekään
yrittänyt", sanoi hanhikukko ja teki asian pahemmaksi kuin se olikaan.

Suuri valkoinen odotti nyt saavansa kuulla johtajan sanovan, ettei hän
mitenkään voisi ottaa häntä mukaansa. Hän hämmästyi kovin kun kuuli:
"Sinä vastaat rohkeasti kysymyksiin, ja siitä jolla on rohkeutta voi
tulla hyvä matkatoveri, vaikka olisikin alussa kokematon. Mitäs
sanoisit siitä, jos jäisit joukkoomme pariksi päiväksi, että saamme
nähdä mihin kelpaat?" -- "Siihen olen hyvin tyytyväinen", sanoi
hanhikukko ja oli oikein hyvillään.

Sitten johtajahanhi osoitti nokallaan ja sanoi: "Mutta kuka on tuo,
joka on mukanasi? Tuommoista en ole koskaan ennen nähnyt." -- "Hän on
minun toverini", sanoi hanhikukko. "Hän on ollut hanhipaimen kaiken
elinaikansa. Hänestä on kyllä oleva apua matkalla." -- "Niin,
saattaahan tuo olla hyvä kesylle hanhelle", vastasi villi. "Miksi häntä
kutsut?" -- "Hänellä on useita nimiä", sanoi hanhikukko epäröiden eikä
tiennyt, mitä vastaisi, sillä hän ei tahtonut ilmaista, että pojalla
oli ihmisen nimi. "Niin, hänen nimensä on Peukaloinen", hän sanoi
viimein. -- "Onko hän haltijain sukua?" kysyi johtajahanhi. -- "Mihin
aikaan teillä villihanhilla on tapana asettua levolle?" sanoi
hanhikukko nopeasti ja koetti päästä vastaamasta viimeiseen
kysymykseen. "Minun silmäni menevät itsestään kiinni tähän aikaan
päivästä."

Oli helppo huomata, että se hanhi, joka puhui hanhikukon kanssa, oli
hyvin vanha. Koko höyhenpuku oli jäänharmaa ilman mustia juovia. Pää
oli suurempi, sääret olivat paksummat ja jalat kuluneemmat kuin
kenenkään muun. Höyhenet olivat kankeat, hartiat ryhmyiset ja kaula
hieno. Kaikki se oli iän työtä. Silmiin vain ei ollut ikä mitään
vaikuttanut. Ne loistivat kirkkaammin, ikään kuin nuorekkaammin kuin
kenenkään muun.

Hän kääntyi nyt ylpeästi hanhikukon puoleen. "Tiedä nyt, hanhikukko,
että minä olen Akka Kebnekaiselainen ja että se, joka lentää lähinnä
minua, oikealla puolellani, on Yksi Vassijaurelainen, ja se joka lentää
vasemmalla puolellani, on Kaksi Nuoljalainen. Tiedä myöskin, että
toinen oikean puolen hanhi on Kolme Sarjektjakkolainen ja toinen
vasemmanpuolen hanhi Neljä Suappavaaralainen, ja heidän takanaan
lentävät Viisi, joka on kotoisin Oviksfjällenistä, ja Kuusi,
Sjangelista. Ja tiedä, että nämä, samoin kuin ne kuusi hanhea, jotka
lentävät viimeisinä, kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella, ovat
tunturihanhien parasta sukua. Älä sinä pidä meitä maankulkijoina, jotka
liittyvät kenen seuraan tahansa, äläkä sinä luule, että annamme
kenenkään semmoisen nukkua kanssamme, joka ei tahdo sanoa, mistä
suvusta hän on lähtöisin."

Kun Akka, johtajahanhi, näin puhui, astui poika äkkiä esiin. Häntä oli
surettanut, että hanhikukko, joka vastasi niin reippaasti omasta
puolestaan, antoi niin vältteleviä vastauksia, kun oli hänestä kysymys.
"En tahdo pitää salassa kuka olen", hän sanoi. "Nimeni on Niilo
Holgerinpoika ja minä olen mäkitupalaisen poika, ja aina tähän päivään
asti olen minä ollut ihminen, mutta tänään aamupäivällä --."

Edemmäksi poika ei päässyt, sillä ei kukaan häntä enää kuullut. Tuskin
hän oli sanonut olevansa ihminen, kun johtajahanhi peräytyi kolme
askelta taaksepäin ja muut vielä enemmän. Ja he ojensivat kaulansa
häntä kohti ja sähisivät äkäisesti...

"Tuota olen epäillyt aina siitä alkaen, kun näin sinut ensin tässä
rannalla", sanoi Akka. "Ja nyt mene pian tiehesi! Me emme kärsi ihmisiä
seurassamme."

"Eihän toki liene mahdollista, että te villihanhet voisitte pelätä
tuommoista, joka on noin pieni", sanoi hanhikukko. "Huomenna hän
varmaan lähtee kotiinsa, mutta yötä antanette hänen toki olla
kanssanne. Ei kukaan meistä voi vastata siitä, että annamme tuommoisen
raukan viettää yönsä yksin kärppien ja kettujen uhkaamana."

Villihanhi tuli nyt lähemmäksi, mutta näkyi selvään, että hänen oli
vaikea voittaa pelkoaan. "Minua on opetettu pelkäämään kaikkea, mikä
ihmisen nimeä kantaa, olkoon sitten suurta tai pientä", hän sanoi.
"Mutta jos sinä, hanhikukko, vastaat tämän puolesta, ettei hän tee
meille mitään pahaa, niin jääköön hän sitten yöksi luoksemme. Mutta
minä pelkään, että yösijamme ei miellytä sinua eikä häntä, sillä me
aiomme asettua nukkumaan tuolle irtonaiselle jäälle." Akka kyllä
ajatteli, että tuo alkaisi arveluttaa hanhikukkoa. Mutta tämä ei ollut
millänsäkään. "Te olette viisaita, kun ymmärrätte valita niin
turvallisen nukkumapaikan", hän sanoi.

"Mutta sinä vastaat siitä, että hän huomenna lähtee kotiinsa." --
"Silloin täytyy minunkin jättää teidät", sanoi hanhikukko. "Olen
luvannut olla häntä jättämättä." -- "On omassa vallassasi lentää minne
tahdot", sanoi johtajahanhi.

Sen sanottuaan hän levitti siipensä ja lensi jään yli, ja villihanhet
seurasivat häntä toinen toisensa perästä.

Poikaa suretti, että hänen Lapin-matkastaan ei voisi tulla mitään, ja
sitten häntä pelotti kylmä yösija. "Tämä käy yhä pahemmaksi,
hanhikukko", hän sanoi. "Ensiksikin me palellumme kuoliaiksi jäällä."

Mutta hanhikukko oli hyvällä tuulella. "Ei hätää mitään", hän sanoi.
"Keräähän nyt pian kokoon pehkuja ja ruohoa niin paljon kuin jaksat
kantaa."

Kun pojan syli oli täynnä kuivaa ruohoa, tarttui hanhikukko häntä
kaulukseen, nosti hänet ylös ja lensi jäälle, jossa villihanhet jo
nukkuivat nokka siiven alla.

"Levitä ruoho jäälle, että minulla on jotakin, jonka päällä voin seisoa
enkä jäädy kiinni. Auta sinä minua, niin minä autan sinua", sanoi
hanhikukko.

Poika teki niin, ja niin pian kuin hän oli valmis, tarttui hanhi häntä
vielä kerran kaulukseen ja pisti hänet siipensä alle. "Siinä sinulla
pitäisi olla hyvä ja lämmin nukkua", hän sanoi ja painoi siivellään,
ettei poika liukuisi alas.

Poika oli niin untuvain peitossa, ettei voinut vastata, mutta lämmin ja
hyvä hänen oli maata, ja väsynyt hän oli ja tuossa tuokiossa hän
nukkui.



Yö


On vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole
vähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää
niin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt
niin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella
Övedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä
metsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei
ollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti
jäälle.

Kun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että
kynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät
siivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän
heittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea
siipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.

Mutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän
mukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että
hanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt
siihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta
levottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran
juoksevan pois jään yli hanhi suussa.

Poika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli
kyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: "Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo
itseäsi!" -- "Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä",
ajatteli poika ja syöksyi eteenpäin.

Villihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien
läiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. "Aikooko tuo
naskali ottaa minut ketulta?" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa
olikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin
hauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.

"Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan", ajatteli
hanhi.

Mutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja
reiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui
siitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi
nähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos
olisi ollut päivä.

Smirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki
ylös rantatörmää, huusi poika: "Pane alas hanhi, sen rakkari!" Smirre
ei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan
kiihdytti yhä kulkuaan.

Kettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika
seurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään
vaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti
villihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi
kernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän
arvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.

Kerta toisensa perästä hän huusi tuolle koiralle, saadakseen hänet
päästämään irti saaliinsa. "Mikä koira sinä olet, joka et häpeä
varastaa kokonaista hanhea?" hän sanoi. "Pane se hetikohta maahan,
muuten saat nähdä, millaisen selkäsaunan saat. Pane se maahan, muuten
minä puhun isännällesi, miten sinä käyttäydyt!"

Kun Smirre kettu huomasi, että häntä luultiin selkäsaunaa pelkääväksi
koiraksi, se oli hänestä niin hassua, että hän oli vähällä päästää
hanhen. Smirre oli suurryöväri, joka ei tyytynyt pyydystelemään vain
rottia ja hiiriä pelloilta, vaan uskalsi tulla aina taloihin saakka
varastamaan kanoja ja hanhia. Hän tiesi olevansa pelätty koko seudulla.
Noin hullua ei hän ollut kuullut sitten kuin penikkana ollessaan.

Mutta poika juoksi niin, että hänestä näytti siltä kuin paksut pyökit
olisivat liukuneet takaperin hänen ohitseen, ja hän läheni Smirreä.
Viimein hän oli häntä niin lähellä, että sai hännästä kiinni. "Nyt minä
otan sinulta sittenkin hanhen", hän huusi ja piti vastaan minkä voi.
Mutta hän oli liiaksi voimaton pysäyttääkseen Smirren. Kettu tempoi
häntä mukanaan niin, että kuivat pyökinlehdet tuiskusivat ympärillä.

Mutta nyt näkyi Smirre päässeen selville siitä, kuinka vaaraton se oli,
joka seurasi häntä. Hän pysähtyi, pani hanhen maahan ja asettui sen
päälle etujalkoineen, ettei se voisi lentää tiehensä. Hänen piti juuri
puraista hanhelta kurkku poikki, mutta sitä ennen hän ei malttanut olla
vähän härnäämättä poikaa. "Juokse pian kantelemaan isännälle, sillä nyt
minä puraisen hanhen kuoliaaksi", hän sanoi.

Kovin poika hämmästyi nähdessään, miten terävä kuono ja kuinka käheä ja
äkäinen ääni sillä koiralla oli, jota hän oli seurannut. Mutta samalla
häntä myös niin suututti se, että kettu teki hänestä pilaa, ettei hän
ajatellutkaan pelästyä. Hän tarttui lujemmin kiinni häntään, ponnisti
jaloillaan puunjuuresta, ja juuri kun kettu aukaisi kitansa hanhen
kurkun päällä, hän tempaisi minkä suinkin voi. Smirre hämmästyi siitä
niin, että antoi vetää itseään pari askelta, ja villihanhi pääsi
vapaaksi. Hän lensi raskaasti ylöspäin. Hänen toinen siipensä oli
haavoittunut niin, että hän tuskin voi sitä käyttää, ja sitten hän ei
nähnyt mitään pimeässä metsässä, vaan oli niin avuton kuin sokea. Hän
ei siksi voinut antaa pojalle mitään apua, vaan pyrki ulos oksakaton
aukosta ja lensi takaisin järvelle.

Mutta Smirre heittäytyi poikaa vastaan. "Jos en saa toista, niin saan
kai toisen", hän sanoi, ja äänestä kuului, kuinka vihainen hän oli.

"Älä luulekaan saavasi", sanoi poika ja hän oli oikein hyvällä
tuulella, kun oli pelastanut hanhen. Hän pysyttelihe yhä kiinni ketun
hännässä ja pyörähti sen kanssa toiselle puolelle, kun kettu koetti
saada häntä kiinni toiselta.

Siitä tuli metsässä tanssi semmoinen, että lehdet tuiskusivat. Smirre
pyöri pyörimistään, mutta häntä pyöri myös ja poika piteli siitä
kiinni, eikä kettu voinut päästä häneen käsiksi.

Poika oli niin iloissaan menestyksestä, että alussa vain hyppi ja teki
pilkkaa ketusta, mutta Smirre oli uupumaton, niinkuin vanhat
metsästäjät tavallisesti ovat, ja poika alkoi pelätä lopulta sittenkin
joutuvansa kiinni.

Silloin hän keksi nuoren pyökin, joka oli kasvanut kaitaisena kuin
tikku ehtiäkseen pian vapaaseen ilmaan vanhain pyökkien muodostaman
oksakaton yläpuolelle. Hän päästi yht'äkkiä ketun hännän ja kiipesi
pyökkiin. Smirre kettu oli niin innoissaan, että yhä jatkoi tanssiaan
ja tanssi vielä hyvän aikaa häntänsä perässä. "Älä viitsi enää
tanssia", sanoi poika.

Mutta Smirre ei voinut kärsiä sellaista häpeää, ettei saisi voitetuksi
niin pientä naskalia, ja hän paneutui puun juurelle vartioidakseen
hänet uuvuksiin.

Pojan ei ollut lainkaan hyvä istua siinä ratsain heikolla oksalla.
Nuori pyökki ei vielä ulottunut korkeaan oksaholviin. Ei hän voinut
päästä toiseen puuhun, eikä hän uskaltanut laskeutua maahan.

Häntä paleli niin, että hän oli vähällä kontistua ja päästää kätensä
oksan ympäriltä, ja häntä nukutti kauheasti, mutta hän ei uskaltanut
nukkua, koska pelkäsi putoavansa maahan.

Uskomatonta, kuinka kamalaa oli istua noin yön aikana metsässä. Hän ei
ollut koskaan ennen tiennyt, mitä yö on. Oli niinkuin kaikki olisi
kivettynyt eikä koskaan enää heräisi henkiin.

Niin alkoi aamu sarastaa ja poika tuli iloiseksi siitä, että kaikki
muuttui taas entisensä näköiseksi, vaikka kylmyys tuntui vieläkin
pistävämmältä kuin yöllä.

Kun aurinko viimein nousi, ei se ollut keltainen, vaan punainen.
Pojasta näytti siltä kuin se olisi ollut vihainen, ja hän ihmetteli,
minkä tähden se oli vihainen. Ehkä sen tähden, että yö oli tehnyt
maailman niin kylmäksi ja kamalaksi sillä aikaa kun aurinko oli ollut
poissa.

Auringon säteet ajoivat esiin suurissa kimpuissa nähdäkseen, mitä yö
oli saanut aikaan, ja näkyi, kuinka kaikki esineet punastuivat,
niinkuin niillä olisi ollut paha omatunto. Pilvet taivaalla,
silkinsileät puiden rungot, metsäkaton pienet yhteen palmikoidut oksat,
kuura, joka peitti maassa pyökkien lehdet, kaikki leimahti punaiseksi.

Mutta yhä useammat ja useammat säteet ajoivat esiin avaruuden halki, ja
kohta oli kaikki yön kamaluus poissa. Lamaannus oli poissa, ja esiin
tuli ihmeen paljon elämää. Musta, punaniskainen palokärki alkoi takoa
nokallaan puun runkoon. Orava suikahti pesästään pähkinä hampaissa,
asettui oksalle ja alkoi kuoria sitä. Kottarainen tuli lentäen, suussa
juurikuitu, ja peippo visersi puun latvassa.

Silloin poika ymmärsi, että aurinko oli sanonut kaikille näille
pienoisille: "Herätkää nyt ja tulkaa ulos pesistänne! Nyt minä olen
täällä! Nyt ei teidän enää tarvitse mitään pelätä!"

Järveltä kuului villihanhien huuto, kun he järjestyivät lentämään.
Kohta sen jälkeen tulivat kaikki neljätoista hanhea lentäen metsän yli.
Poika koetti huutaa heille, mutta he lensivät niin ylhäällä, ettei
hänen äänensä voinut saavuttaa heitä. He kai luulivat, että kettu oli
jo aikoja sitten syönyt hänet suuhunsa. Eivät viitsineet edes tulla
häntä etsimään.

Poika oli vähällä ruveta itkemään pelosta, mutta aurinko oli nyt
taivaalla kullankeltaisena ja iloisena ja antoi rohkeutta koko
maailmalle. "Ei maksa vaivaa, Niilo Holgerinpoika, olla mistään
hädissään ja levoton niin kauan kuin minä olen olemassa", sanoi
aurinko.



Hanhileikki


Maanantaina maaliskuun 21. p:nä.

Kaikki pysyi metsässä muuttumattomana melkein niin kauan kuin hanhi
tarvitsi syödäkseen aamiaista, mutta juuri silloin kun aamu oli
muuttumassa puolipäiväksi, tuli yksinäinen villihanhi lentäen tiheän
oksakaton alla. Hän kulki haparoiden runkojen ja oksien välissä ja
lensi hyvin hiljaa. Niin pian kuin huomasi hänet Smirre kettu jätti
paikkansa pikkupyökin alla ja hiipi häntä vastaan. Hanhi ei paennut
kettua, vaan lensi sangen lähelle häntä. Smirre teki korkean hyppäyksen
hänen jälkeensä, mutta ei osunut, ja hanhi lensi edelleen järvelle
päin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin uusi hanhi läheni lentäen. Hän tuli samaa
tietä kuin ensimmäinen ja lensi vielä matalammalla ja vielä hitaammin.
Hänkin hipaisi Smirre kettua, ja kettu hyppäsi niin korkealle hänen
jälkeensä, että korvat koskivat hänen jalkoihinsa, mutta lintu pääsi
menemään vahingotta ja livahti kuin varjo järvelle päin.

Kului hetkinen ja taas tuli hanhi. Hän lensi vielä alempana ja vieläkin
hitaammin, ja hänen näytti olevan vielä vaikeampi päästä puiden
runkojen lomitse. Smirre teki mahtavan hyppäyksen, ja puuttui vain
hiuskarvan verta, ettei lentäjä joutunut kiinni, mutta tämäkin hanhi
pelastui.

Heti tämän kadottua tuli neljäs hanhi. Vaikka hän lensi niin hitaasti
ja huonosti, että Smirre katsoi voivansa saada hänet ilman mitään
erityistä vaivaa, hän pelkäsi nyt epäonnistuvansa ja aikoi antaa hänen
lentää ohi ahdistamatta. Mutta tulija lensi samaa tietä kuin muut, ja
juuri kun hän oli tullut Smirren kohdalle, laskeusi hän niin alas, että
kettu viehättyi hyppäämään hänenkin jälkeensä. Hän ylettyi niin
korkealle, että kosketti lintua käpälällään, mutta tämä heittihe
syrjään ja pelasti henkensä.

Ennen kuin Smirre oli läähättänyt tarpeekseen, näkyi kolme hanhea
rivissä. Ne lensivät niinkuin muutkin, ja Smirre teki hyppäyksen heidän
kaikkien jälkeen, mutta hänen ei onnistunut saada kiinni heistä
ainoatakaan.

Sitten tuli viisi hanhea, mutta ne lensivät paremmin kuin edelliset, ja
vaikka nekin näyttivät koettavan houkutella Smirreä hyppäämään, hän
voitti kuitenkin tällä kertaa kiusauksen.

Jokseenkin pitkän ajan kuluttua tuli muuan yksinään. Se oli
kolmastoista. Se oli yksin, ja se oli niin vanha, että oli aivan
harmaa, eikä hänellä ollut ainoatakaan mustaa juovaa ruumiissaan. Hän
ei näyttänyt oikein voivan käyttää toista siipeään ja lensi surkean
huonosti ja vinosti, niin että melkein hipoi maata. Smirre ei
ainoastaan tehnyt korkeaa hyppäystä hänen jälkeensä, vaan seurasi häntä
juosten ja hyppien järvelle saakka, mutta ei hän tälläkään kerralla
saanut mitään palkkaa vaivoistaan.

Kun neljästoista hanhi tuli, hän näytti hyvin kauniilta, sentähden että
hän oli valkoinen, ja tumma metsä välkkyi valkealle, kun hän heilutti
suuria siipiään. Kun Smirre näki hänet, hän ponnisti kaikki voimansa ja
hyppäsi puoliväliin oksakattoa, mutta valkoinen meni ohi yhtä
vahingoittumattomana kuin muutkin.

Nyt oli vähän aikaa hiljaista pyökkien alla. Näytti siltä kuin koko
hanhiparvi olisi mennyt ohi.

Yht'äkkiä Smirre muisti vankinsa ja katsahti nuoreen pyökkipuuhun. Hän
ei ollut joutanut häntä ajattelemaan sen jälkeen kun oli keksinyt
ensimmäisen hanhen. Niinkuin oli odotettavissa, oli poika mennyt
tiposen tiehensä.

Mutta Smirrellä ei ollut aikaa ajatella peukaloista, sillä nyt tuli
ensimmäinen hanhi takaisin järveltä ja lensi niinkuin ennenkin hiljaa
eteenpäin oksakaton alla. Huonosta onnestaan huolimatta Smirre oli
iloinen, että hanhi tuli takaisin, ja hyökkäsi hänen jälkeensä pitkään
hypähtäen. Mutta hänellä oli ollut liian kiire, eikä hän ollut ehtinyt
laskea laukkaansa, vaan sattui syrjään hanhesta.

Tämän hanhen jälkeen tuli vielä yksi ja sitten kolmas, neljäs, viides,
kunnes kierros päättyi vanhaan jäänharmaaseen ja suureen valkoiseen. Ne
lensivät kaikki hiljaa ja matalalla. Juuri liidellessään Smirre ketun
yli ne laskeutuivat aivan kuin olisivat kutsuneet häntä heitä ottamaan.
Ja Smirre ajoi heitä ja teki hyppyjä, jotka olivat monta metriä
korkeita, mutta ei kyennyt saamaan heistä ainoatakaan kynsiinsä.

Tämä oli kauhein päivä Smirren elämässä. Hanhet lensivät lentämistään
hänen päänsä päällitse, tulivat ja menivät, tulivat ja menivät. Suuria
ihania hanhia, jotka olivat syöneet itsensä lihaviksi Saksan pelloilla
ja aroilla, leijaili koko päivän metsän läpi niin lähitse häntä, että
hän monta kertaa kosketti heitä, mutta ei saanut tyydyttää nälkäänsä
ainoallakaan heistä.

Talvi oli tuskin mennyt, ja Smirre muisti päiviä ja öitä, jolloin hänen
oli täytynyt harhailla toimettomana, sillä ei ollut mitään riistaa
pyydettävänä, kun muuttolinnut olivat poissa ja rotat piileksivät
jäätyneen maanpinnan alla ja kanat oli salvattu huoneisiin. Mutta
talven pitkä nälkä oli ollut helpompi kestää kuin tämän päivän
pettymys.

Smirre ei ollut enää nuori kettu. Hänellä oli monta kertaa ollut koirat
kintereillään ja hän oli kuullut kuulain vinkuvan korvissaan. Hän oli
maannut piilossa syvällä pesässään, kun mäyräkoirat olivat olleet
käytävissä hänet löytämäisillään. Mutta kaikki hätä, minkä Smirre oli
tuntenut ajon aikana, ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän tunsi
joka kerta kun hänen ei onnistunut saada kiinni villihanhea.

Aamulla leikin alkaessa oli Smirre ollut niin korea, että hanhet
hämmästyivät hänet nähdessään. Smirre rakasti komeutta ja hänen
turkkinsa oli kiiltävän punainen, rinta valkoinen, nenä musta ja häntä
tuuhea kuin töyhtö. Kauneinta oli Smirressä kuitenkin hänen
liikkeittensä joustavuus ja hänen silmiensä loisto. Mutta kun tuli
tämän päivän ilta, riippui Smirren turkki takkuisena, hän oli hiestä
likomärkä, silmät olivat sameat, kieli roikkui pitkällä hänen
läähättävästä kurkustaan ja suusta valui vaahtoa.

Koko iltapäivän oli Smirre niin uupunut, että houraili. Hän näki vain
lentäviä hanhia silmissään. Hän teki hyppäyksiä auringon kuvajaisia
vastaan, joita näki maassa, ja muuatta nokkosperhosta kohti, joka liian
varhain oli päässyt kotelostaan.

Villihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko
päivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan
menehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät,
että hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa
jälkeen.

Vasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan
voimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he
lakkasivat häntä pilkkaamasta.

"Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka
Kebnekaiselaiseen kiinni", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen
sanottuaan he jättivät hänet rauhaan.




VILLILINTUJEN ELÄMÄÄ



Övedsklosterin luona


Tiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p:nä.

Ensimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli
aivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt,
kuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista
surua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja
semmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja
kurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä
järjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut
juuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin
horroksissa.

Myöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka
päivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti,
mutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät
olleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko
viikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi
tänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä
pohjoisempana.

Mikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen
ja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun
jälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana
Lappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin
arkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan.
Suuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän
auttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.

Poika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli
Övedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven
itäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine,
kivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja
paviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha
leikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia,
vesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden
reunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.

Kun villihanhet lensivät herraskartanon yli aamulla ani varhain, ei
siellä vielä ollut ketään liikkeellä. Otettuaan siitä tarkan selon he
laskeutuivat koirankoppia kohti ja huusivat: "Mikä koppipahanen se tuo
on? Mikä koppipahanen se tuo on?"

Heti tuli kahlekoira ulos kopista, ja vihoissaan ja raivoissaan se
haukkui ilmaan.

"Sanotteko tätä kopiksi, te maankulkijat? Ettekö näe, että tämä on
korkea kivilinna? Ettekö näe, kuinka kauniit seinät tässä on, ettekö
näe, kuinka monta ikkunaa ja kuinka monta suurta porttia ja kuinka
komea pengermä, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe
taloa, ettekö näe puutarhaa, ettekö kasvihuoneita, ettekö marmorikuvia?
Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe puistoa, jossa on sekä
pyökkimetsää että pähkinäpensaita ja lehtoniittyjä ja tammilehtoja ja
kuusimetsää ja eläintarha, joka on täynnä kauriita, vou, vou, vou?
Sanotteko tätä kopiksi, te? Oletteko nähneet koppeja, joilla on
ympärillään niin monta ulkohuonetta, että ne muodostaisivat kokonaisen
kylän? Kai te tiedätte montakin koppia, joilla on oma kirkko ja
oma pappila ja jotka hallitsevat sekä herraskartanoita että
talonpoikaistaloja ja arentitaloja ja torppia, vou, vou, vou? Sanotteko
tätä kopiksi, te? Tähän koppiin kuuluu suurin maatila Skoonessa, te sen
kerjäläiset. Ette voi sieltä pilven palteelta nähdä kaistalettakaan
maata, joka ei kuuluisi tähän koppiin, vou, vou, vou!"

Kaiken tämän koira sai huudetuksi yhdessä hengenvedossa, ja hanhet
lensivät edestakaisin kartanon yllä ja kuuntelivat häntä, kunnes hänen
täytyi vetää henkeä, mutta silloin he huusivat: "Mistä sinä noin
suutut? Emmehän me kysyneet linnaa, kysyimme vain sinun
koirankoppiasi."

Tämän kaiken poika muisti, sillä se uudistui samalla tavalla joka aamu,
niin kauan kuin hanhet viipyivät Vombsjön tienoilla.

Hän muisti myös villihanhien näinä päivinä eläneen sillä tavalla, että
he ensin söivät pari tuntia heinän juurta suurilla vainioilla
herraskartanon takana. Sitten he leikkivät jonkin aikaa, ja puolen
päivän aikaan he lensivät joelle lepäämään. Iltapäivän he viettivät
melkein samalla tavalla. Ensin parin tunnin syönti, sitten leikki ja
kylpyjä vedessä jään reunalla auringon laskuun saakka, jolloin he heti
asettuivat levolle.

Mutta mitä hän itse teki sillä aikaa kun hanhet söivät ja leikkivät,
sitä hänen oli vaikeampi muistaa. Hän muisti hämärästi harhailleensa
Övedsklosterin puistossa ja etsineensä pähkinöitä, joita hänen oli
ollut hyvin vaikea löytää. Hän muisti myös, että häntä pelotti olla
yksin, ja sentähden hän istui pitkät hetket valkean hanhikukon selässä.

Oli hän muistavinaan sitäkin, että villihanhet koettivat opettaa
hanhikukkoa lentämään, uimaan ja juoksemaan ja tekemään paljon muuta,
kuten löytämään tietä, tuntemaan kasveja ja eläimiä, antamaan
houkuttelu- ja varoitusääniä.

Sitten oli hanhikukko koettanut antaa pojalle ainakin niin paljon
opistaan, että poika saisi selkoa kaikista vihamiehistä, joita hänen
tulisi varoa. Sillä sen hän muistakoon, että hänellä, joka oli niin
pieni, oli vihollisia kaikkialla. Kun hän meni metsään, piti hänen
varoa kettua ja näätää, kun tuli järven rantaan, tuli hänen muistaa
saukkoja; jos hän istui kiviaidalla, älköön unohtako kärppää, joka voi
pujahtaa esiin pienimmästäkin kolosta, ja jos hän aikoi panna maata
lehtikekoon, tuli hänen ensin tarkastaa, ettei kyykäärme nukkunut
talviuntaan samassa keossa. Niin pian kuin tuli aukealle vainiolle,
hänen oli pidettävä silmällä haukkaa, joka liiteli pilvissä.
Pähkinäpensastossa hän voi joutua kanahaukan saaliiksi, harakoita ja
variksia oli kaikkialla, ja heihin ei hänen pitänyt liiaksi luottaa, ja
niin pian kuin alkoi hämärtää, hänen oli parasta pitää korvat avoinna
ja kuulostaa suuria huuhkaimia, jotka lentävät niin äänettömästi, että
voivat päästä ihan lähelle, ennen kuin hän heidät huomaisi.

Kun poika kuuli, että oli niin paljon niitä, jotka väijyivät hänen
henkeään, hän arveli, ettei saisi henkeään pitää. Ei hän juuri niin
erittäin pelännyt kuolemaa, mutta ei hän olisi tahtonut tulla syödyksi,
ja sentähden hän kysyi hanhikukolta, mitä hän voisi tehdä säilyäkseen
petoeläimiltä. Ja hanhikukko oli kysynyt villihanhilta ja nämä olivat
vastanneet, että pojan pitäisi koettaa asettua hyvälle kannalle metsien
ja vainioiden pikkuväen kanssa, orava- ja jäniskansan, Sirkkujen ja
tiaisten ja tikkojen ja kiurujen kanssa. Jos hän pääsisi heidän
ystäväkseen, niin he voisivat varottaa häntä vaaroista, hankkia hänelle
piilopaikkoja, ja suurimmassa hädässä he voisivat liittyä yhteen häntä
puolustamaan.

Poika ymmärsi nyt, ettei häntä voisi mikään pelastaa, koska
pikkueläimet eivät olleet hänelle suosiollisia. Ne näkyivät kaikki
karttavan häntä, ja eräänä päivänä, kun hän pyysi Sirleltä, oravalta,
pähkinää, sanoi tämä hänelle suoraan vasten silmiä: "Älä sinä ollenkaan
odota apua meikäläisiltä. Etkö luule meidän hyvin tietävän, että sinä
olet Niilo hanhipoika, joka viime vuonna revit pääskyjen pesiä, särjit
kottaraisten pönttöjä, heittelit variksen poikia savikuoppaan,
pyydystelit rastaita rihmoilla ja panit oravat häkkiin? Auta vain
itseäsi niin hyvin kuin voit ja ole iloinen, ettemme me liity sinua
vastaan ja aja sinua takaisin kotiisi."

Tämä oli semmoinen vastaus, jota poika ennen maailmassa ollessaan Niilo
hanhipoika ei olisi jättänyt rankaisematta, mutta nyt hän oli surusta
niin tylsistynyt, ettei voinut edes suuttua. Saivat kai olla auttamatta
häntä, jos eivät tahtoneet auttaa. Sama se, kuinka hänen kävisi. Eihän
hän voinut joutua pahempaankaan kuin se, mikä hänelle jo oli
tapahtunut.

Tästä epätoivon horrostilasta herätti pojan seikkailu, johon hän joutui
Vitskövlessä.



Vitskövle


Torstaina maaliskuun 24. p:nä.

Kaksi vuorokautta olivat hanhet saaneet olla rauhassa Smirre ketulta.
Mutta kun he torstaiaamuna tulivat vainioille, hän oli heitä väijymässä
ja ahdisteli heitä pellolta toiselle, niin etteivät he saaneet lainkaan
ruokarauhaa. Kun Akka huomasi, ettei hän aikonut jättää heitä rauhaan,
hän teki reippaan päätöksen ja kohosi ilmaan ja lensi parvensa
seuraamana useita peninkulmia pois, yli Färin kihlakunnan tasankojen ja
Linderödsoosin katajamäkien. He eivät laskeutuneet maahan ennen kuin
Vitskövlen seudulla.

He eivät olleet kaukana Itämerestä, ja pellolla, johon hanhet olivat
laskeutuneet, oli maa hiedan sekaista, niinkuin se tavallisesti on
meren rannalla. Näytti siltä kuin näillä seuduin olisi ennen ollut
liikkuvaa lentohiekkaa, jota oli pitänyt sitoa, sillä useilla tahoilla
näkyi istutettuja petäjämetsiä.

Kun hanhet olivat syöneet vähän aikaa, tuli muutamia lapsia käyden
pellon pientarella. Se hanhi, joka seisoi vartioimassa, heittihe heti
lentoon läiskyvin siivin, jotta koko parvi kuulisi vaaran uhkaavan.
Kaikki muut hanhet lähtivät lentoon, mutta valkoinen käveli
rauhallisesti maassa. Nähdessään toisten pakenevan hän nosti päätään ja
huusi heidän jälkeensä: "Eihän teidän tarvitse lentää noita pakoon.
Nehän ovat vain lapsia."

Poika istui juuri mättäällä metsän reunassa ja murenteli rikki männyn
kerkkää saadakseen käsiinsä siemeniä. Lapset olivat häntä niin lähellä,
ettei hän uskaltanut juosta pellon yli valkoisen luo. Hän piilottautui
nopeasti suuren kuivan ohdakelehden alle ja päästi samassa
varoitushuudon.

Mutta onnettomuudeksi oli nyt hanhikukko saanut päähänsä, että hänen
täytyi joka tilaisuudessa villihanhille näyttää olevansa heitä
rohkeampi, eikä hän nyt tahtonut ottaa varoitusta varteen. Pojan
sanomattomaksi kauhuksi hän yhä vain käveli pellolla eikä edes
katsonut, minne lapset menivät.

Lapset kääntyivät kuitenkin tieltä, oikaisivat pellon yli ja
lähestyivät hanhikukkoa. Kun tämä vihdoinkin nosti päänsä, he olivat
häntä ihan lähellä, ja nyt hän hämmästyi ja sekaantui niin, että unohti
osaavansa lentää ja lähti pakenemaan juosten. Lapset seurasivat
perässä, ajoivat hänet ojaan ja ottivat hänet siinä kiinni. Muuan suuri
poika pisti hänet kainaloonsa ja kantoi hänet pois.

Kaiken tämän Peukaloinen näki piilotellessaan ohdakkeen lehden alla, ja
ensi innossaan hän aikoi juosta lasten perään ja ottaa heiltä hanhen.
Mutta sitten hän muisti, kuinka pieni ja voimaton hän oli, ja hän
heittihe sen sijaan mättäälle pitkäkseen ja itki.

Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi häntä: "Peukaloinen, tule ja auta
minua! Peukaloinen, tule ja auta minua!" Mutta tämän kuullessaan poika
alkoi nauraa epätoivoissaan. Hänpä vasta oli mies ketään auttamaan,
hän. Ei, nyt hän ymmärsi heti, että hanhikukko oli mennyttä kalua.

Hän ei ollut tiennyt ennen kuin nyt vasta, kuinka paljon hän rakasti
hanhikukkoa. Suru siitä, että hän nyt oli kadottanut ystävänsä, oli
niin suuri, että se sai hänet voittamaan suuren velttoutensa ja
välinpitämättömyytensä, ja hän hyppäsi yht'äkkiä ylös ja alkoi juosta
lasten jälkeen. "Enhän minä voi auttaa hanhikukkoa", hän ajatteli,
"mutta minä tahdon ainakin nähdä, mitä ne sille tekevät."

Lapset olivat hyvän matkaa edellä, mutta pojan oli helppo pitää heitä
silmällä, kunnes tuli notkopaikkaan, jossa kevätpuronen kohisi. Se ei
ollut suuren suuri eikä mahtava, mutta kuitenkin hänen täytyi kotvan
aikaa juosta sen reunaa pitkin, ennen kuin hän löysi paikan, josta
pääsi hyppäämään yli.

Kun hän tuli ylös notkosta, olivat lapset kadonneet. Hän voi kuitenkin
nähdä heidän askelensa kaitaisella polulla, joka vei metsään, ja hän
alkoi kulkea sitä.

Mutta pian hän tuli tienristeykseen, ja tässä lienevät lapset eronneet,
sillä siitä lähti jälkiä kahdelle taholle. Nyt poika taas joutui
surusta epätoivoon.

Mutta samassa hän näki kanervamättäällä pienen valkoisen höyhenen. Hän
ymmärsi heti, että hanhi oli heittänyt sen tiepuoleen näyttääkseen
hänelle, mihin suuntaan häntä oli kannettu, ja poika jatkoi kulkuaan.
Hän seurasi sitten lapsia halki koko metsän. Martti hanhikukkoa hän ei
nähnyt, mutta missä hän vain olisi voinut erehtyä tiestä, siinä oli
valkoinen höyhen johtamassa häntä oikeaan.

Poika kulki urhoollisesti, vaikka nuo höyhenet veivät häntä yhä
vaarallisemmille teille. Ne veivät hänet pois metsästä, jossa hänellä
kuitenkin oli ollut hiukan suojaa, yli muutamain peltojen ja viimein
läpi herraskartanon puistokujan. Käytävän päässä näkyi punaisesta
tiilestä tehtyjä päätyjä ja torneja; ne oli koristettu valkoisilla
reunoilla ja koristeilla, ja poika ymmärsi, että se oli herraskartano.
"Varmaankin ovat lapset kantaneet hanhen herraskartanoon", hän
ajatteli, "ja myyneet sen sinne. Ja jos niin on, niin minä kai saatan
kääntyä takaisin, sillä silloin on Martti hanhikukko jo teurastettu.
Voi minua raukkaa, millaisia ystäviä minulla on: milloin tahansa ne
saattavat joutua teurastettaviksi ja syötäviksi!" Mutta hän ei voinut
tyytyä saamatta täyttä selkoa, ja hän juoksi eteenpäin yhä
innokkaammin. Oli toki onni, ettei häntä vastaan tullut ainoatakaan
ihmistä. Hän sai juosta suoraan eteenpäin tarvitsematta piiloutua.

Herraskartano, johon hän tuli, oli komea vanhanaikainen rakennus, ja
siinä oli neljä huoneriviä, jotka ympäröivät linnanpihaa. Voi kyllä
ymmärtää, että poika rakasti hanhikukkoa, sillä hän juoksi aina
suurelle pihalle saakka, vaikkei hän mitään pelännyt niin kuin ihmisten
käsiin joutumista. Mutta kun hän tuli syvän porttiholvin luo, joka vei
linnanpihalle, hän pysähtyi. Edemmäksi hän ei sittenkään uskaltanut, ja
hän koetti kiireimmiten miettiä, mitä hänen nyt olisi tehtävä
saadakseen selkoa siitä, kuinka hanhikukon oli käynyt.

Mutta ennen kuin poika oli ehtinyt tehdä mitään päätöstä, hän kuuli
askelia takanaan, ja kun hän kääntyi, hän näki ison joukon ihmisiä
tulevan käytävää pitkin. Hän pujahti nopeasti vesitynnyrin taakse, joka
sattui olemaan porttiholvin luona, ja piiloutui.

Tulijoita oli parisenkymmentä kansanopiston oppilasta, jotka olivat
retkeilemässä. Heillä oli opettaja mukanaan, ja kun he olivat tulleet
porttiholvin alle, pyysi opettaja heitä odottamaan sillä aikaa kun hän
menisi kysymään, saisivatko he katsella vanhaa Vitskövlen linnaa.

Oppilailla oli kuuma ja jano, niinkuin he olisivat tehneet pitkän
matkan. Yhtä heistä janotti niin, että hän meni vesitynnyrin luo ja
kumartui juomaan. Hänen kaulassaan riippui peltinen kasvisäiliö, ja se
oli kai tiellä, koska hän nakkasi sen maahan. Silloin sen kansi aukeni,
niin että voi nähdä, että siinä oli muutamia kevään kukkia.

Kasvisäiliö putosi ihan pojan eteen, ja hän älysi heti, että tässä oli
mainio tilaisuus päästä linnaan ja saada tietää, minne hanhikukko oli
joutunut. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt mitään
niin uhkarohkeaa, mutta ei ollut aikaa epäilyihin ja neuvotteluihin.
Hän pujahti pian kasvisäiliöön ja piiloutui niin hyvin kuin taisi
vuokkojen ja leskenlehtien alle.

Tuskin hän oli piilossa, kun oppilas otti maasta kasvisäiliönsä,
ripusti sen olalleen ja paiskasi kannen kiinni.

Opettaja palasi nyt takaisin ja sanoi oppilaille, että he olivat
saaneet luvan mennä linnaan. Aluksi hän ei kuitenkaan vienyt heitä
linnan pihaa edemmäksi. Hän pysähtyi siihen ja alkoi puhua heille tästä
vanhasta rakennuksesta.

Hän muistutti oppilaitaan siitä, että ensimmäiset ihmiset, joita oli
asunut tässä maassa, olivat saaneet asua kallioluolissa ja maakuopissa,
nahkateltoissa ja risumajoissa ja että oli kulunut pitkä aika ennen
kuin he olivat oppineet rakentamaan huoneita puiden rungosta. Ja
sitten, kuinka kauan he olivatkaan saaneet tehdä työtä ja ahertaa,
ennen kuin he yksihuoneisesta puupirtistä olivat kehittyneet
rakentamaan linnaa, jossa oli sata huonetta, niinkuin Vitskövlessä.

Kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten rakensivat rikkaat ja mahtavat
itselleen tämmöisiä linnoja, jatkoi hän sitten. Näkyi kyllä, että
Vitskövle oli rakennettu aikana, jolloin sota ja ryövärit tekivät
elämän turvattomaksi Skoonessa. Sen ympärillä oli vedellä täytetty
vallihauta, jonka yli ennen vanhaan johti nostosilta. Porttiholvin
päällä oli vielä tänäkin päivänä vahtitorni, linnan sivuja pitkin kulki
vartiokäytäviä ja kulmissa oli lujia torneja, joiden seinät olivat
metrin paksuisia. Ei tämä linna kuitenkaan ollut rakennettu kaikkein
hurjimpana sota-aikana, vaan oli Jens Bracke, joka sen rakensi, pitänyt
huolta siitä, että siitä tuli komea ja siro talo. Jos he saisivat nähdä
suuren ja lujatekoisen Glimmingenin kivilinnan, joka oli rakennettu
vain miespolvea aikaisemmin, he pian huomaisivat, että Jens
Holgerinpoika Ufstrand, joka oli sen rakentaja, ei ollut välittänyt
muusta kuin sen suureksi ja lujaksi rakentamisesta, vähääkään
välittämättä kauneudesta tai mukavuudesta. Mutta jos he taas näkisivät
semmoisia linnoja kuin Marsvinsholm ja Snogeholm ja Övedskloster, jotka
olivat syntyneet joitakin vuosisatoja myöhemmin kuin Vitskövle, niin he
huomaisivat, että ajat silloin olivat käyneet rauhallisemmiksi, sillä
ne herrat, jotka olivat rakentaneet nämä paikat, eivät olleet
varustaneet niitä linnoituksilla, vaan olivat yksinomaan koettaneet
saada itselleen suuria ja komeita asuntoja.

Opettaja puhui pitkään ja perusteellisesti, ja alussa oli poika sangen
kärsimätön piilossaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin, jota
hän ei ollut ennen ymmärtänyt: että näet ensimmäisillä ihmisillä, jotka
olivat tässä maassa asuneet, ei ollut paljon parempi olla kuin
hänelläkään. Ei ollut heillä asuinsijoja eikä ollut heillä muuta ruokaa
kuin mitä voivat löytää metsästä ja järvistä, eikä heidän ollut paljoa
helpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä
susilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta
he olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia,
että he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis
pitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.

Lopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli
ajatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä
kasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi
seurata kaikkien huoneiden läpi.

Siitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja
opettamaan.

Eräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen
puhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet.
Ensimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva
kivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta
että tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se
oli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää.
Siihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet
käyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin
antoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.

Opettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina
tarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa
itselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi
mahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja
työkaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa
panna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.

Seuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä
oli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua
entisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti
hanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli
niin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön kannen ja
juoksemaan tiehensä.

Opettaja ei pitänyt kiirettä. Tullessaan huoneeseen, jossa oli
kullatusta nahasta tehdyt seinäverhot, hän puhui siitä, kuinka ihmiset
alkuajoista lähtien olivat peittäneet seinänsä, ja tullessaan vanhan
perhemuotokuvan luo hän kertoi vaatteiden monista vaiheista, ja
juhlasaleissa hän kertoi entisaikain elintavoista. Pojan mielestä oli
elämä ollut hirveän epämukavaa ja vaikeaa ja tukalaa ennen vanhaan. Oli
oikein lohdullista sitä kuunnella. Hän kyllä osaisi järjestää olonsa
paremmin kuin vanhat olivat osanneet. Ensin kai hän menisi Lappiin,
niin että saisi nähdä maan ja tuumia, mihin olisi paras asettua. Sitten
hän voisi ruveta tekemään työtä ja hankkimaan semmoista, jota ihminen
tarvitsee elääkseen.

Lopuksi opettaja puhui myös hiukan niistä monista kunnon miehistä
ja naisista, jotka olivat asuneet linnassa, vanhojen Brahe- ja
Barnekov-sukujen jäsenistä, Kristian Barnekovista, joka oli antanut
kuninkaalle hevosensa keskellä pakoa, Margareta Aschebergista, joka oli
ollut naimisissa Kjell Barnekovin kanssa ja leskenä hallinnut kartanoa
ja koko seutua 53 vuotta, pankinomistaja Hagermannista, joka oli ollut
torpanpoika Vitskövlestä ja tullut niin rikkaaksi, että oli ostanut
koko kartanon, ja Stjärnsvärdeistä, jotka olivat hankkineet Skoonen
kansalle paremmat aurat, niin että voitiin luopua vanhoista puu-aurain
kummituksista, joita kuusi härkää tuskin oli saanut hievahtamaan.

Kaikkea tätä poika kuunteli maaten pitkällään kasvisäiliössä, ja hän
teki lupauksia. Jos hän vain löytäisi hanhikukon, niin ei hän enää
viitsisi surra onnettomuuttaan, vaan koettaisi elää sitä elämää, joka
oli tullut hänen osakseen. Ihmisten oli ollut vaikea elää kaikkina
aikoina, hän kuuli opettajan kertovan. Hänellä, peukaloisella, oli
tuskin sen pahempi kuin monella muullakaan.

Lopuksi opettaja meni takaisin linnanpihalle, ja siellä hän puhui
oppilailleen, kuinka pitkällinen työ ihmiskunnalla oli ollut
hankkiessaan itselleen työkaluja ja aseita, huonekaluja ja koristeita.
Hän sanoi, että semmoinen vanha linna kuin Vitskövle oli kuin
peninkulmapatsas tiellä. Siitä voi nähdä, kuinka pitkälle ihmiset
olivat ehtineet kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten, ja sitten sopi
itse päätellä, oliko sen jälkeen menty eteen- vai taaksepäin.

Mutta tästä puheesta ei poika paljoakaan kuullut, sillä oppilasta, joka
häntä kantoi, oli taas alkanut janottaa ja hän pujahti keittiöön
pyytääkseen vettä juodakseen. Poika koetti tietysti etsiä silmillään
hanhikukkoa. Kannessa oli rako, jonka läpi voi katsoa. Innoissaan
hän silloin painoi kantta niin kovasti, että se rämähti auki.
Kasvisäiliöiden kannethan aina aukeilevat, eikä oppilas ajatellut asiaa
sen enempää, painoi vain kannen takaisin kiinni, mutta silloin
keittäjätär kysyi, oliko hänellä käärme säiliössään.

"Ei, minulla on vain muutamia kasveja", vastasi oppilas. -- "Kyllä
siinä oli jotakin, joka liikahti", sanoi keittäjätär. Oppilas avasi
silloin kannen näyttääkseen keittäjättärelle, että hän oli erehtynyt.
"Katsokaa nyt itse --."

Mutta edemmäksi hän ei ehtinyt, sillä nyt poika ei enää uskaltanut
viipyä kauemmin paikallaan, vaan oli yhdellä hyppäyksellä lattialla ja
syöksyi ulos. Piiat ja oppilaat ehtivät tuskin nähdä, mikä oikein
juoksi, mutta he riensivät kuitenkin perässä.

Opettaja seisoi vielä puhumassa, kun kova huuto keskeytti hänet.
"Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!" huusivat ne, jotka tulivat
keittiöstä, ja kaikki nuoret miehet hyökkäsivät Peukaloisen jälkeen,
joka livisti tiehensä nopeammin kuin rotta. He koettivat ehtiä ennen
häntä portille, mutta ei ollut helppo saada kiinni semmoista, joka oli
niin pieni, ja hän pääsi onnellisesti ulos.

Nyt ei poika uskaltanut juosta suoraan avonaista käytävää myöten, vaan
kääntyi toiselle taholle. Ei hän juuri tiennyt minnepäin juoksi. Hän
oli puutarhassa ja hän tuli takapihalle ja hän juoksi ohi monen suuren
rakennuksen. Koko ajan ihmiset ajoivat häntä takaa huutaen ja nauraen.
Hänestä näytti, että ne tulivat häntä lähemmäksi, ja hän alkoi katsella
paikkaa, johon voisi piiloutua. Hän juoksi juuri pienen työmiehen tuvan
ohi, kun kuuli hanhen kaakatusta ja näki valkoisen höyhenen rappusilla.
Siellä, siellä se nyt oli hanhikukko! Hän oli ollut väärillä jäljillä.
Eikä poika enää ajatellut piikoja eikä oppilaita, jotka häntä ajoivat,
vaan kiipesi rappusia myöten eteiseen. Edemmäksi hän ei voinut päästä,
sillä tuvan ovi oli kiinni. Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi ja
valitti siellä sisällä, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka saisi oven
auki. Hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja sisällä tuvassa
huusi hanhi yhä surkeammin. Tässä äärimmäisessä hädässään poika viimein
rohkaisi mielensä ja kolkutti oveen minkä suinkin jaksoi.

Lapsi tuli ja avasi oven, ja poika näki huoneeseen. Keskellä lattiaa
istui nainen ja piteli kiinni hanhikukkoa leikatakseen hänen
kynähöyhenensä. Ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat löytäneet
hanhikukon, eikä hän tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hän aikoi
päästää linnun omien hanhiensa joukkoon, kunhan vain oli saanut
leikatuksi sen siivet, niin ettei se pääsisi lentämään tiehensä. Mutta
suurempaa onnettomuutta tuskin voisi tapahtua hanhikukolle, ja hän
huusi ja vaikeroi minkä jaksoi.

Ja onni oli, ettei nainen ollut alkanut leikkuutaan aikaisemmin. Nyt
oli vain kaksi kynää katkaistu, kun ovi aukeni ja pieni peukaloinen
seisoi kynnyksellä. Mutta semmoista miestä ei vaimo ollut koskaan
nähnyt. Hän ei voinut muuta luulla kuin että se oli itse Hyvä-Haltija,
ja hän pudotti sakset, löi kämmeniään yhteen ja unohti pitää kiinni
hanhikukkoa.

Niin pian kuin hanhikukko tunsi olevansa vapaa, hän juoksi ovelle. Hän
ei joutanut pysähtymään, mutta ohi mennessään hän tarttui poikaa
kaulukseen ja otti hänet mukaansa. Ja portailla hän levitti siipensä ja
lensi ilmaan. Hän teki samalla kauniin kaaren kaulallaan ja asetti
pojan sileäuntuvaiseen selkäänsä.

Ja niin noustiin ilmaan, ja koko Vitskövle seisoi ja töllisteli heidän
jälkeensä.



Talonpoikaistalossa


Lauantaina maaliskuun 26. p:nä.

Juuri niinä päivinä sattui Skoonessa tapaus, josta puhuttiin paljon ja
joka tuli sanomalehtiinkin, mutta jota monet ovat luulleet saduksi
sentähden, etteivät ole osanneet sitä selittää.

Sattui nimittäin niin, että naarasorava oli saatu kiinni Övedsklosterin
puistosta pähkinäpensaasta ja viety talonpoikaistaloon, joka oli siinä
lähellä. Koko talonväki, sekä vanhat että nuoret, ihastuivat tuohon
pieneen kauniiseen eläimeen, jolla oli niin suuri häntä, niin älykkäät,
uteliaat silmät ja niin pienet somat jalat. He aikoivat huvitteleida
katselemalla sen vikkeliä liikkeitä, sen sievää tapaa kuoria pähkinöitä
ja sen hauskoja leikkejä. He laittoivat sille heti kuntoon
vanhan oravahäkin, jossa oli pieni vihreäksi maalattu huone ja
rautalankapyörä. Pientä huonetta, jossa oli ovi ja ikkuna, orava saisi
käyttää sekä ruoka- että makuuhuoneenaan, ja sentähden he panivat
siihen lehtivuoteen ja kupin maitoa ja muutamia pähkinöitä.
Rautalankapyörää hän saisi käyttää leikkitupanaan, jossa voisi juosta
ja kiivetä ja pyörähdellä. Ihmiset luulivat asettaneensa kaikki hyvin
orava-emon olla ja elellä ja kummastelivat, kun hän ei näyttänyt
viihtyvän. Hän vain istui murheellisena ja ärtyisenä kammionsa
nurkassa, ja tuon tuostakin pääsi häneltä vihlaiseva valitushuuto. Hän
ei maistanut ruokaa eikä pyörähdellyt pyörän sisässä yhtä ainoata
kertaa. "Se johtuu vain siitä, että se pelkää", sanoi talonpoikaistalon
väki. "Kunhan perehtyy, niin kyllä se huomenna sekä syö että leikkii."

Tapahtui sitten niin, että talon naiset juuri valmistivat pitoja, ja
juuri sinä päivänä, jona orava oli otettu kiinni, oli heillä
leivontapäivä. Ja oliko nyt tapahtunut jokin onnettomuus, niin että
taikinat eivät tahtoneet nousta, vai olivatko he muuten olleet hitaita,
joka tapauksessa heidän täytyi tehdä työtä vielä kauan pimeän tulon
jälkeen.

Oli tietysti hirveätä touhua ja kiirettä keittiössä, eikä siellä
suinkaan ollut ketään, joka olisi joutanut katsomaan, miten oravan
laita oli. Mutta talossa oli vanha emäntä, joka oli liian vanha
ollakseen leipomassa. Sen hän kyllä itsekin ymmärsi, mutta hän ei
kuitenkaan olisi malttanut olla poissakaan. Hän tunsi olevansa
suruinen, ja sentähden hän ei mennyt maata, vaan istui ikkunassa ja
katseli ulos. Keittiössä olivat he lämpimän tähden avanneet ikkunan ja
siitä tulvi kirkasta valoa pihalle. Se oli umpipiha ja se valkeni niin,
että mummo voi rähdä raot ja reiät vastapäätä olevan seinän
rappauksessa. Hän näki myös oravan häkin, joka riippui juuri siinä,
mihin valo sattui kirkkaimmin, ja hän huomasi, kuinka orava koko yön
juoksi kammiostaan pyörään ja pyörästä kammioon levähtämättä
hetkeäkään. Eläin oli hänen mielestään merkillisen rauhaton, mutta hän
ajatteli tietysti, että tuo räikeä valo piti sitä hereillä.

Tallin ja navetan välissä oli tässä talossa leveä, katettu portti, ja
se oli siinä niin, että valo sattui siihenkin. Ja kun oli kulunut yötä
vähän, niin vanha mummo näki, että porttiholvista tuli hiljaa ja
varovasti hiipien pihamaalle pieni peukaloinen, joka ei ollut kämmentä
korkeampi, mutta kulki puukengissä ja nahkahousuissa niinkuin muukin
työmies. Vanha mummo ymmärsi heti, että se oli haltija eikä pelästynyt
vähääkään. Hän oli aina kuullut, että semmoinen oleskeli tässä talossa,
vaikkei hän koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja haltijahan tuo aina
onnea tullessaan missä näyttäytyykin.

Niin pian kuin oli tullut kivellä lasketulle pihalle haltija juoksi
suoraan oravan häkin luo, ja kun se riippui niin korkealla, ettei hän
voinut siihen ulottua, hän meni liiteriin ja toi sieltä kepin, asetti
sen häkkiä vasten ja kiipesi sitten ylös samalla tavalla kuin merimies
kiipeää köysistössä. Päästyään häkille hän pudisti pienen vihreän
huoneen ovea, niinkuin olisi tahtonut avata sen, mutta vanha mummo
istui rauhallisena, sillä hän tiesi, että lapset olivat panneet
munalukon ovelle peläten, että naapurin pojat koettaisivat varastaa
oravan. Mummo näki, että kun haltija ei voinut saada ovea auki, tuli
orava rautalankapyörään. Siinä se ja haltija keskustelivat pitkään. Ja
kun haltija oli kuullut kaiken, mitä vangitulla eläimellä oli hänelle
sanottavaa, hän luisui keppiä myöten alas ja juoksi portista ulos.

Eukko luuli, ettei hän näkisi haltijaa enää tänä iltana, mutta jäi
kuitenkin istumaan ikkunaan. Hetken kuluttua haltija tuli takaisin.
Hänen oli niin kiire, että näytti kuin eivät jalat olisi
koskettaneetkaan maata, ja oravan häkille hän riensi. Eukko näki hänet
selvästi pitkänäköisillä silmillään, ja hän näki senkin, että
miekkosella oli jotakin käsissään, mutta mitä se oli, sitä hän ei
voinut ymmärtää. Sen, mitä hän kantoi vasemmassa kädessään, hän asetti
maahan, mutta sen, mikä oli oikeassa kädessä, hän otti mukaansa
häkkiin. Sinne päästyään hän potkaisi puukengällään pienen ikkunan
rikki ja säretyn ruudun läpi hän antoi oravalle sen, mikä hänellä oli
kädessään. Sitten hän luisui taas alas, otti ylös sen, minkä oli
jättänyt maahan, ja kiipesi senkin kanssa häkkiin. Sen tehtyään hän
livisti vielä kerran tiehensä semmoista vauhtia, että mummo tuskin voi
seurata häntä silmillään.

Mutta nyt ei muori enää malttanut istua tuvassa, vaan meni hyvin hiljaa
pihalle ja asettui varjoon odottamaan haltijaa. Ja oli siinä vielä
toinenkin, joka oli huomannut haltijan ja tullut uteliaaksi. Se oli
kissa. Hän tuli hiljaa hiipien ja pysähtyi seinän viereen juuri pari
askelta kirkkaimman valojuovan ulkopuolelle.

He seisoivat ja odottivat hyvän aikaa kylmässä maaliskuun yössä, ja
mummo alkoi jo miettiä sisäänmenoa, kun pieni peukaloinen tulla
laahusti vielä kerran. Nyt niinkuin aikaisemminkin hänellä oli kantamus
kummassakin kädessä ja se, mitä hän kantoi, piipitti ja potki. Ja nyt
selvisi mummolle jotakin. Hän ymmärsi, että haltija oli juossut
lehmihakaan ja tuonut orava-emon pojat ja että hän nyt kantoi niitä sen
luokse, etteivät ne kuolisi nälkään.

Vanha muori seisoi hiljaa ettei häiritsisi, eikä haltijakaan näyttänyt
häntä huomanneen. Se aikoi juuri laskea toisen pojan maahan voidakseen
kantaa toisen häkkiin, kun se näki kissan viheriäisten silmien
säkenöivän ihan vieressään. Hän jäi seisomaan ihan neuvottomana
oravanpoikanen kummassakin kädessä.

Hän pyörähti ympäri, katsoi kaikille tahoille ja huomasi nyt vanhan
mummon. Silloin hän ei enempää arvellut, vaan meni ja ojensi toisen
oravanpojan hänelle.

Eikä vanha muori tahtonut pettää hänen luottamustaan, vaan kumartui
alas ja otti poikasen ja seisoi ja piti sitä, kunnes haltija oli vienyt
toisen häkkiin ja tuli ja haki sen, jonka oli mummolle uskonut.

Kun talonväki seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, oli mummon
mahdotonta olla kertomatta, mitä hän oli nähnyt edellisenä yönä. Ja
kaikki tietysti nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli vain nähnyt
unta. Ei oravilla näin varhain keväällä ole poikia. Mutta hän oli varma
asiastaan ja pyysi, että he menisivät katsomaan oravan häkkiä, ja he
menivätkin. Ja siinä makasi lehtivuoteella neljä pientä puolialastonta
ja puolisokeaa oravanpoikaa, jotka olivat ainakin parin päivän vanhat.

Kun talon isäntä sen näki, hän sanoi: "Olkoon nyt sen asian miten
tahansa, mutta se on varma, että me tässä talossa olemme käyttäytyneet
niin, että saamme hävetä sekä eläimiä että ihmisiä." Ja sen sanottuaan
hän poimi oravan ja kaikki sen pojat häkistä ja pani ne vanhan mummon
esiliinaan. "Vie ne nyt lehmihakaan", hän sanoi, "ja anna niiden saada
takaisin vapautensa."

Tämä tapaus se oli, josta puhuttiin niin paljon ja joka tuli
sanomalehtiinkin, mutta jota useimmat eivät tahtoneet uskoa siksi,
etteivät he voineet sitä selittää. Mutta jos yksi ainoakin niistä
ihmisistä, jotka näinä päivinä vaelsivat Övedsklosterin puiston läpi,
olisi ymmärtänyt lintujen kieltä, hänen olisi ollut helppo ratkaista
arvoitus, sillä ei ollut koko puistossa sitä pensasta, jossa peipot
eivät olisi visertäneet siitä, kuinka julmat ryövärit olivat vieneet
Sirle oravan vaimon pois hänen pienten poikainsa luota ja kuinka Niilo
hanhipoika oli uskaltanut mennä ihmisten ilmoille ja kantaa pienet
oravalapset äitinsä luo.

"Kukapa on nyt niin juhlittu Övedsklosterin puistossa", he lauloivat,
"kuin Peukaloinen, hän, jota kaikki pelkäsivät siihen aikaan, kun hän
oli Niilo hanhipoika? Sirle orava antaa hänelle pähkinöitä, köyhät
jänikset leikkivät hänen edessään, kauriit ottavat hänet selkäänsä ja
pakenevat hänen kanssaan, kun Smirre kettu lähestyy, tiaiset varottavat
häntä varpushaukalta, ja sirkut ja leivot laulavat hänen urotyöstään."




IV

GLIMMINGEHUS



Mustia rottia ja harmaita rottia


Lounaisessa Skoonessa, lähellä meren rantaa, on vanha linna, jonka nimi
on Glimmingehus. Se on korkea, suuri ja luja kivirakennus, joka näkyy
peninkulmamääriä tasangon yli. Se ei ole kuin nelikerroksinen, mutta
kuitenkin niin valtava, että tavallinen, samalla pihalla seisova
asuinhuone on niinkuin pieni lasten leikkimökki sen rinnalla.

Suuressa kivilinnassa on niin paksut ulkoseinät ja väliseinät ja
kattoholvit, että sen sisässä tuskin on tilaa millekään muulle kuin
noille paksuille muureille. Porraskäytävät ovat ahtaat, eteiset pienet
ja huoneita vähän. Jotta seinät pysyisivät lujina, on vain pieni määrä
ikkunoita tehty yläkertoihin ja alakerroissa ei ole ollenkaan
ikkunoita, ainoastaan aukkoja. Entisinä sota-aikoina olivat ihmiset
yhtä iloissaan saadessaan sulkeutua tuommoiseen vahvaan ja mahtavaan
rakennukseen kuin me nyt olemme kömpiessämme turkin sisään paukkuvassa
pakkasessa, mutta kun hyvä rauhan aika taas tuli, he eivät enää
tahtoneet asua vanhan linnan pimeissä ja kylmissä kivisaleissa. He
olivat jo aikoja sitten hylänneet suuren Glimmingehusin ja muuttaneet
asuntoihin, jotka ovat semmoisia, että valo ja ilma voi päästä niihin.

Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien
seurassa, ei siis ollut ihmisiä Glimmingehusissa, mutta silti ei sieltä
puuttunut asukkaita. Katolla asui haikarapari suuressa pesässä,
ullakolla eleli pari kissapöllöä, salakäytävissä riippui yökköjä,
keittiön uunissa asui vanha kissa, ja alhaalla kellarissa oli parisataa
vanhaa mustaa rottaa.

Muut eläimet eivät juuri anna suurta arvoa rotille, mutta
Glimmingehusin mustat rotat olivat poikkeuksena. Heistä puhuttiin aina
kunnioittavasti, sentähden että he olivat osoittaneet suurta
urhoollisuutta taistellessaan vihollisiaan vastaan ja suurta
kestävyyttä niissä onnettomuuksissa, jotka olivat heidän kansaansa
kohdanneet. He kuuluivat näet rottakansaan, joka kerran oli ollut hyvin
lukuisa ja mahtava, mutta joka nyt oli kuolemassa sukupuuttoon. Monet
monituiset vuodet olivat mustat rotat omistaneet Skoonen ja koko maan.
Niitä oli ollut jok'ainoassa kellarissa, jok'ainoalla ullakolla,
kaikissa ladoissa ja riihissä, aitoissa ja leipomoissa, navetoissa ja
talleissa, kirkoissa ja linnoissa, polttimoissa ja myllyissä,
jokaisessa ihmisten rakentamassa huoneessa, mutta nyt ne oli karkotettu
ja melkein hävitetty sukupuuttoon. Ainoastaan muutamassa vanhassa ja
yksinäisessä paikassa voi niitä vielä tavata joitakin harvoja, eikä
niitä ollut missään niin paljon kuin Glimmingehusissa.

Kun jokin eläinkansa kuolee, niin on siihen useimmiten syynä jokin
ihmisten toimenpide, mutta niin ei tällä kertaa ollut laita. Ihmiset
olivat kyllä taistelleet mustia rottia vastaan, mutta eivät olleet
voineet tehdä heille mitään huomattavampaa vahinkoa. Heidän voittajansa
oli heidän omaa sukuaan oleva eläinkansa, jota sanotaan harmaiksi
rotiksi.

Nämä rotat eivät olleet asuneet maassa ikimuistoisista ajoista saakka,
niinkuin mustat rotat. He polveutuivat parista köyhästä siirtolaisesta,
jotka sata vuotta sitten olivat nousseet maihin Malmössä eräästä
lyypekkiläisestä laivasta. He olivat kodittomia, nälkiintyneitä
raukkoja, jotka pysyttelivät satamassa, uiskennellen siltapaalujen
välissä ja syöden veteen viskattuja jätteitä. He eivät kertaakaan
uskaltaneet mennä kaupunkiin, jonka mustat rotat omistivat.

Mutta vähitellen, kun olivat lisääntyneet, harmaat rotat rohkaisivat
mielensä ja lähtivät kaupunkiin. Ensi aluksi he muuttivat muutamiin
autioihin ja purettavaksi tuomittuihin rakennuksiin, jotka mustat rotat
olivat hylänneet. He hakivat ruokansa katuojista ja rikkaläjistä ja
tyytyivät kaikkeen siihen roskaan, josta mustat rotat eivät
välittäneet. He olivat sitkeitä, tyytyväisiä ja pelottomia ja muutamien
vuosien kuluessa he olivat tulleet niin mahtaviksi, että ryhtyivät
karkottamaan mustia rottia Malmöstä. He ottivat heiltä ullakot,
kellarit ja tavara-aitat, tappoivat heitä nälällä ja purivat heitä
kuoliaiksi, sillä he eivät ollenkaan pelänneet taistelua.

Ja kun Malmö oli valloitettu, he lähtivät pienissä ja suurissa
laumoissa valloittamaan koko maata. On aivan mahdotonta ymmärtää, miksi
mustat rotat eivät kokoontuneet suureen yhteiseen sotalaumaan ja
tuhonneet harmaita rottia silloin kun näitä oli vielä vähän. Mutta
mustat olivat kai niin varmat vallastaan, etteivät he uskoneet voivansa
joutua häviölle. He elivät rauhassa tiluksillaan, ja sillä aikaa
harmaat rotat ottivat heiltä talon talon, kylän kylän ja kaupungin
kaupungin perästä. Heitä tapettiin nälällä, heitä tungettiin pois,
heitä hävitettiin. Skoonessa he eivät olleet voineet pysytellä missään
muualla kuin Glimmingehusissa.

Tuossa vanhassa kivitalossa oli niin vahvat muurit, ja niiden läpi
kulki vain niin harvoja rotankäytäviä, että mustat rotat olivat
onnistuneet säilyttämään ne ja estämään harmaita rottia tunkeutumasta
sisään. Vuosi vuoden, yö yön jälkeen oli taistelua kestänyt hyökkääjäin
ja puolustajain välillä, mutta mustat rotat olivat pitäneet
uskollisesti vartiota ja osoittaneet taistelussaan mitä suurinta
kuoleman halveksumista, ja vanhan linnan avulla he olivat aina päässeet
voitolle.

On myönnettävä, että niin kauan kuin mustat rotat olivat olleet
vallassa, olivat kaikki muut elävät olennot halveksineet heitä yhtä
paljon kuin harmaita rottia nyt halveksittiin, ja syystä kyllä. He
olivat hyökänneet vankiraukkojen kimppuun ja kiduttaneet heitä, he
olivat syöneet ruumiita parhaina herkkuinaan, varastaneet viimeisen
nauriin köyhän kellarista, purreet jalkoja poikki nukkuvilta hanhilta,
ryöstäneet munia ja poikia kanoilta ja tehneet tuhannen tuhatta
ilkityötä. Mutta kun he olivat joutuneet onnettomuuteen, näytti kaikki
olevan unohdettua eikä kukaan voinut olla ihailematta suvun viimeisiä
jäseniä, jotka olivat jaksaneet niin kauan vastustaa harmaita rottia.

Harmaat rotat, jotka asuivat Glimmingehusissa, jatkoivat taistelua ja
koettivat käyttää jokaista sopivaa tilaisuutta saadakseen linnan
haltuunsa. Olisi luullut heidän antavan mustain rottain pienen lauman
rauhassa omistaa Glimmingehusin, koska he itse olivat saaneet haltuunsa
koko muun maan, mutta se ei suinkaan pistänyt heidän päähänsä. Heidän
oli tapana sanoa, että heidän kunnia-asianaan oli kerran kukistaa
mustat rotat, mutta ne, jotka tunsivat mustat rotat, tiesivät kyllä
oikean syyn, nimittäin sen, että ihmiset käyttivät Glimmingehusia
jyvämakasiinina, ja sentähden harmaat eivät voineet rauhoittua, ennen
kuin olisivat sen valloittaneet.



Haikara


Maanantaina maaliskuun 28. pnä.

Varhain eräänä aamuna heräsivät villihanhet, jotka nukkuivat Vombsjön
jäällä, siihen että kuulivat ilmasta kovia huutoja: "Kurkluu! Kurkluu!"
huudettiin siellä. "Kurki tervehtii Akkaa, villihanhea ja hänen
laumaansa. Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella."

Akka ojensi heti kaulansa ja vastasi: "Terveisiä ja kiitoksia!
Terveisiä ja kiitoksia!"

Sitten kurjet lensivät edelleen, mutta villihanhet kuulivat vielä
kauan, miten he huusivat joka pellon, joka metsäkummun kohdalla: "Kurki
tervehtää! Huomenna on suuret kurkitanssit Kullabergin vuorella."
Villihanhet ilostuivat kovin tämän sanoman kuultuaan. "Sinulla on onni
matkassasi", he sanoivat valkoiselle hanhikukolle, "kun saat olla
mukana suurissa kurkitansseissa." -- "Onko sitten niin ihmeellistä
nähdä kurkien tanssivan?" kysyi hanhikukko. "Se on jotakin, jota et ole
edes unissasi nähnyt", vastasivat villihanhet.

"Täytyy nyt miettiä, mihin me huomenna panemme Peukaloisen, niin ettei
hänelle tapahdu mitään onnettomuutta, sillä aikaa kun me matkustamme
Kullabergiin", sanoi Akka. "Ei Peukaloisen tarvitse olla yksin", sanoi
hanhikukko. "Jos eivät kurjet salli hänenkin nähdä tanssiaan, niin jään
minä hänen luokseen." -- "Ei kukaan ihminen ole vielä saanut olla läsnä
eläinten kokouksessa Kullabergissa", sanoi Akka, "enkä minä uskalla
ottaa Peukaloista mukaani sinne. Mutta me voimme puhua asiasta
päivemmällä. Nyt meidän ensin täytyy ajatella aamiaistamme."

Samassa Akka antoi lähtömerkin. Tänäkin päivänä hän Smirre ketun tähden
haki ruokapaikkansa kaukaa eikä laskeutunut maahan ennen kuin vetelille
niityille vähän matkaa eteläänpäin Glimmingehusista.

Koko sen päivän poika istui pienen lammikon reunalla ja puhalteli
ruohopilleihin. Hän ei puhunut sanaakaan hanhikukolle eikä muillekaan.
Hän ei ollut oikein mielissään siitä, ettei saisi nähdä kurkitanssia,
ja hän mietti, miten saisi Akan taivutetuksi ottamaan hänet mukaan.

Hän kyllä ymmärsi, että vaikka Akka antoikin hänen seurata mukana, ei
hän eivätkä muutkaan villihanhet häntä voineet oikein sietää. He eivät
tunteneet luottamusta häneen. He olivat kai hekin kuulleet puhuttavan
Niilo hanhipojan ilkeydestä, ja he kai ajattelivat, että hän ehkä
ilmaisisi ihmisille, missä eläimillä oli kokouspaikkansa.

"Minun täytyy sanoa Akalle ja muille, etten minä heitä koskaan petä",
hän ajatteli, mutta tunti tunnin perästä kului, eikä hän saanut
päätetyksi, kuinka asettaisi sanansa.

Toisella puolella sitä vetelää niittymaata, missä hanhet söivät
aamiaistaan, oli leveä kiviaita. Ja tapahtui nyt, että kun poika
illemmällä kohotti päätään puhuaksensa Akan kanssa, sattuivat hänen
silmänsä aitaan. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja kaikki hanhet
kohottivat päänsä ja alkoivat tuijottaa samaan suuntaan kuin hänkin.
Ensi katsauksella näytti heistä samoin kuin pojastakin siltä kuin
kaikki harmaat mukulakivet, joista aita oli rakennettu, olisivat
saaneet jalat alleen ja alkaneet juosta, mutta pian he näkivät, että
siinä olikin rottalauma, joka juoksi sitä pitkin. Ne liikkuivat hyvin
nopeasti ja juoksivat kyljikkäin, rivi rivissä kiinni, ja niitä oli
niin paljon, että ne pitkän aikaa peittivät koko aidan.

Poika oli pelännyt rottia jo silloin kun oli ollut suuri, voimakas
ihminen. Miten hän sitten pelkäsikään nyt, kun oli niin pieni, että
kaksi tai kolme niistä olisi kyennyt hänet voittamaan! Hänen
selkäpiitään karmi hänen seisoessaan ja katsellessaan niitä.

Mutta oli ihmeellistä, että hanhilla näkyi olevan sama inho rottia
kohtaan kuin hänelläkin. He eivät puhutelleet niitä, ja kun ne olivat
menneet ohi, he pudistivat itseään niinkuin olisivat saaneet liejua
höyheniensä väliin.

"Noin paljon harmaita rottia liikkeellä", sanoi Yksi Vassejaurilainen,
"se ei tiedä hyvää."

Nyt poika aikoi käyttää tilaisuutta sanoakseen Akalle, kuinka suuresti
hänen teki mieli seurata mukana Kullabergiin, mutta siitä hänet esti
suuri lintu, joka yht'äkkiä laskeutui hanhien keskelle.

Kun näki tämän linnun, olisi voinut luulla, että hän oli lainannut
ruumiin, kaulan ja pään pieneltä valkealta hanhelta, mutta kaiken sen
lisäksi hän oli hankkinut itselleen suuret mustat siivet, pitkät,
punaiset jalat ja pitkän, paksun nokan, joka oli liian suuri pienelle
päälle ja painoi sitä alas, niin että hänen ulkonäköönsä oli tullut
jotakin surullista.

Akka pani kohta siivenpeittäjän paikoilleen ja niiasi monet monituiset
kerrat kaulallaan mennessään haikaraa vastaan. Hän ei ollut erittäin
kummastellut sitä, että näki hänet Skoonessa näin varhain keväällä,
sillä hän tiesi, että haikarakukkojen on tapana lentää sinne hyvissä
ajoin katsomaan, onko pesä talvella vahingoittunut; ja vasta sitten
tulevat naarashaikarat lentäen Itämeren yli. Mutta se Akkaa
kummastutti, että haikara tuli hänen puheilleen, koskapa haikarat
mieluimmin seurustelevat vain omien heimolaistensa kanssa.

"Ei kai liene pesälle mitään vahinkoa tapahtunut, herra Ermenrich?"
sanoi Akka.

Osoittautui todeksi nytkin, että haikara harvoin voi avata nokkaansa
valittamatta. Sen, mitä haikara sanoi, teki vielä surkeammaksi se,
ettei hän tahtonut saada sanoja suustaan. Hän seisoi pitkän aikaa ja
loksutti nokallaan ja puhui sitten käheällä ja heikolla äänellä. Hän
valitteli kaikenmoista: pesän, joka oli Glimmingehusin harjalla, olivat
talvimyrskyt aivan hävittäneet, eikä hän löytänyt ruokaa mistään.
Ihmiset olivat anastamaisillaan kaiken hänen omaisuutensa. Ne ojittivat
hänen nevansa ja viljelivät hänen suonsa. Hän aikoi muuttaa pois koko
Skoonesta eikä milloinkaan tulla takaisin.

Haikaran valitellessa vaivojaan ei Akka, villihanhi, jolla ei missään
ollut turvaa eikä suojaa, voinut olla itsekseen ajattelematta: "Jos
minun tilani olisi niin hyvä kuin teidän, herra Ermenrich, niin enpä
viitsisi noin valitella. Te olette pysynyt vapaana ja villinä lintuna,
ja kuitenkin olette niin hyvissä väleissä ihmisten kanssa, ettei kukaan
teitä ammu eikä varasta munia pesästänne." Mutta kaikesta tästä ei hän
mitään virkkanut haikaralle, sanoihan vain, ettei hän uskonut haikaran
tahtovan muuttaa pois talosta, jossa haikaroita oli asunut aina siitä
pitäen kun se oli rakennettu.

Silloin haikara nopeasti kysyi, olivatko hanhet nähneet harmaita
rottia, jotka olivat matkalla Glimmingehusiin, ja kun Akka sanoi
nähneensä ne ilkiöt, alkoi haikara kertoa hänelle urhoollisista
mustista rotista, jotka niin monen vuoden aikana olivat puolustaneet
linnaa. "Mutta ensi yönä tulee Glimmingehus joutumaan harmaiden rottien
valtaan", sanoi haikara huoaten.

"Miksi juuri ensi yönä, herra Ermenrich?" kysyi Akka.

"Sentähden", sanoi haikara, "että melkein kaikki mustat rotat eilen
illalla lähtivät Kullabergiin, luottaen siihen, että kaikki muutkin
eläimet rientäisivät sinne. Mutta te näette, että harmaat rotat ovat
jääneetkin kotiin ja kokoontuvat nyt tunkeutuakseen ensi yönä linnaan,
nyt, kun sen vartiona on vain pieni joukko vanhoja raukkoja, jotka
eivät ole jaksaneet seurata Kullabergiin muiden mukana. Ne saavuttavat
kyllä tarkoituksensa, mutta nyt olen minä elänyt niin monta vuotta
naapurisovussa mustien rottien kanssa, ettei minua miellytä ruveta
seurustelemaan heidän vihamiestensä kanssa."

Akka ymmärsi nyt, mikä haikaralla oli mielessä; se oli niin suuttunut
harmaiden rottien menettelystä, että oli hakenut hänet käsiinsä
saadakseen kannella heistä hänelle. Mutta haikarain tavan mukaan ei hän
varmaankaan ollut tehnyt mitään estääkseen onnettomuutta tapahtumasta.
"Oletteko lähettänyt sanan mustille rotille, herra Ermenrich?" kysyi
Akka. "En ole", vastasi haikara, "sillä ei se mitään hyödyttäisi. Ennen
kuin he ehtivät takaisin, on linna valloitettu." -- "Älkää olko siitä
niin varma, herra Ermenrich", sanoi Akka. "Minä luulen tuntevani erään
vanhan villihanhen, joka mielellään tahtoisi estää semmoisia ilkitöitä
tapahtumasta."

Kun Akka tämän sanoi, nosti haikara päätään ja katsahti ylpeästi
häneen. Eikähän sitä sovi kummastella, sillä vanhalla Akalla
ei ollut kynsiä eikä nokkaa, jotka olisivat taisteluun kelvanneet. Ja
päälle päätteeksi hän oli päivälintu, joka pimeän tultua vaipui
auttamattomasti uneen, kun taas rotat taistelivat juuri yön aikana.

Mutta Akka oli nähtävästi päättänyt auttaa mustia rottia. Hän kutsui
esille Yksi Vassijaurelaisen ja käski hänen viedä hanhet Vombsjön
rannalle, ja kun hanhet narisivat vastaan, hän sanoi käskevästi:
"Luulen olevan parasta meille kaikille, että tottelette minua. Minun
täytyy lentää tuohon suureen kivitaloon, ja jos te seuraatte minua,
niin näkee talonväki meidät aivan varmaan ja ampuu meidät. Ainoastaan
Peukaloisen minä otan mukaani. Hän voi olla minulle suureksi hyödyksi,
sillä hänellä on hyvät silmät ja hän voi pysyä valveilla yölläkin."

Kun poika kuuli tämän, hän ilostui kyllä siitä, että Akka suvaitsi
ottaa hänet avukseen, mutta toiselta puolen hänestä oli kauheaa
taistella rottia vastaan, ja hän astui esiin sanoakseen Akalle, ettei
hän uskaltanut seurata häntä.

Mutta samassa kun poika tuli näkyviin, alkoi haikara liikkua. Tähän
asti hän oli, niinkuin haikarain on tapana, seisonut pää alaspäin,
nokka painettuna kaulaa vasten. Mutta nyt alkoi hänen kurkussaan
kurista, niinkuin hän olisi nauranut. Hän laski nuolennopeasti nokkansa
alas, tarttui poikaan ja heitti pari metriä ilmaan. Tämän taitotempun
hän teki seitsemän kertaa peräkkäin, vaikka poika kirkui ja parkui ja
hanhet huusivat: "Mitä teette, herra Ermenrich? Eihän se ole mikään
sammakko! Eihän se ole mikään sammakko! Sehän on ihminen, herra
Ermenrich."

Viimein haikara asetti pojan maahan ihan vahingoittumattomana. Sen
tehtyään hän sanoi Akalle: "Minä lennän nyt takaisin Glimmingehusiin,
Akka muori. Kaikki, jotka siellä asuvat, olivat hyvin huolissaan, kun
minä lähdin. Te voitte olla varmat siitä, että he ilostuvat suuresti,
kun minä kerron heille, että Akka, villihanhi, ja Peukaloinen,
ihmisnaskali, tulevat heitä pelastamaan."

Sen sanottuaan haikara oikaisi kaulansa ja levitti siipensä ja tuikaisi
menemään kuin nuoli, kun se lähtee tiukasti jännitetystä jousesta. Akka
ymmärsi toisen pilkkaavan häntä, mutta ei ollut milläänkään. Hän
odotti, kunnes poika oli löytänyt puukenkänsä, jotka haikara oli
pudistanut hänen jaloistaan, sitten hän asetti hänet selkäänsä ja
seurasi haikaraa. Eikä poika puolestaan vastustellut eikä sanonut
sanaakaan siitä, että häntä pelotti. Hän oli vihainen haikaralle ja
tahtoi näyttää tälle, ettei ansainnut hänen halveksimistaan.

Pari minuuttia sen jälkeen oli Akka haikaran pesässä Glimmingehusin
katolla. Se oli suuri ja komea pesä. Sen alustana oli pyörä, jonka
päällä oli useita kerroksia cksia ja turpeita. Pesä oli niin vanha,
että monet pensaat ja heinät olivat siihen juurtuneet, ja kun
haikaramuori hautoi muniaan keskellä pesää olevassa kuopassa, oli
hänellä silmäinsä iloksi ihana näköala yli suuren osan Skoonen maata,
sekä myöskin ruusunkukkia ja kattolaukkoja katseltavanaan.

Sekä poika että Akka saattoivat heti nähdä, että täällä tapahtui
jotakin, joka käänsi ylösalaisin kaiken vanhan järjestyksen. Haikaran
pesän reunalla istui nimittäin kaksi kissapöllöä, vanha harmaajuovainen
kissa ja tusina iänikuisia rottia, joilla oli liian pitkiksi kasvaneet
hampaat ja vettä tihkuvat silmät. Tuommoisia eläimiä ei juuri muuten
saada nähdä rauhallisessa seurustelussa.

Ei kukaan heistä kääntynyt katsomaan Akkaa tai lausumaan häntä
tervetulleeksi. He eivät muuta kuin tuijottivat pitkiä harmaita viivoja
kohti, joita vilahteli siellä täällä talvenpaljailla pelloilla.

Kaikki mustat rotat olivat vaiti. Heistä voi nähdä, että he olivat
suuresti epätoivoissaan ja että he hyvin tiesivät, etteivät voisi
puolustaa omaa henkeään eikä linnaa. Molemmat pöllöt istuivat ja
mulkoilivat suurilla silmillään, vääntelivät silmärenkaitaan ja
puhuivat terävällä äänellä harmaiden rottien suuresta julmuudesta ja
että heidän noiden ilkitöiden tähden pitänee muuttaa pois pesästään,
sillä he olivat kuulleet, etteivät ne säästäneet munia eivätkä
untuvapoikasia. Vanha juovikas kissa oli varma siitä, että rotat
purisivat hänet kuoliaaksi, kun ne niin suurella joukolla
tunkeutuisivat linnaan, ja hän riiteli lakkaamatta mustille rotille:
"Kuinka saatoitte olla niin typeriä, että annoitte parhaiden
sotilaittenne lähteä pois?" hän sanoi. "Kuinka voitte luottaa harmaihin
rottiin? Se on aivan anteeksiantamatonta."

Ei ainoakaan noista kahdestatoista mustasta rotasta vastannut
sanaakaan, mutta surustaan huolimatta ei haikara voinut olla tekemättä
kiusaa kissalle. "Älähän hätäile, Maunu kotikissa", sanoi hän. "Etkö
näe, että Akka muori ja Peukaloinen ovat tulleet pelastamaan linnaa?
Saat olla varma siitä, että he onnistuvat. Nyt minun täytyy nukkua ja
minä voin tehdä sen huoletta. Huomenna kun herään ei varmaankaan ole
ainoatakaan harmaata rottaa Glimmingehusissa."

Pojan olisi tehnyt kovasti mieli tyrkätä haikara maahan siitä, mihin se
nyt asettui nukkumaan pesän äärimmäiselle reunalle, toinen jalka ylös
vedettynä, mutta Akka ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta. Sen sijaan hän
sanoi tyytyväisellä äänellä: "Olisivat huonosti asiat, jos ei
semmoinen, joka on niin vanha kuin minä, voisi selviytyä pahemmastakin
pulasta kuin tämä. Jos vain Pöllöukko ja pöllöakka, jotka voivat pysyä
valveilla koko yön, tahtovat lähteä viemään minulta viestiä, niin
iuulen, että kaikki käy hyvin."

Kissapöllöt suostuivat ja Akka pyysi nyt, että pöllöukko menisi
etsimään pois lähteneitä mustia rottia ja kehoittaisi heitä heti
kiiruhtamaan kotiin. Pöllöakan hän lähetti tornipöllö Flammean luo,
joka asui Lundin tuomiokirkossa, ja antoi hänelle niin salaisen
tehtävän, että Akka vain kuiskaten uskalsi sen hänelle ilmaista.



Rotanpyytäjä


Oli puoliyön aika, kun harmaat rotat pitkän etsimisen jälkeen
onnistuivat löytämään kellarin luukun, joka oli avoinna. Se oli sangen
ylhäällä seinässä, mutta rotat asettuivat toistensa olkapäille, eikä
kestänyt kauan ennen kuin rohkein heistä oli luukussa, valmiina
tunkeutumaan Glimmingehusiin, jonka muurien ulkopuolella niin moni
hänen esi-isistään oli kaatunut.

Harmaa rotta istui hetken aikaa hiljaa luukussa ja odotti hyökkäystä.
Puolustajain pääjoukko oli tosin poissa, mutta hän otaksui, että ne
mustat rotat, jotka olivat jääneet linnaan, eivät antautuisi ilman
taistelua. Pamppailevin sydämin hän kuunteli pienintäkin ääntä, mutta
kaikki oli hiljaista. Silloin rottien johtaja rohkaisi mielensä ja
hyppäsi pilkkopimeään kellariin.

Toinen rotta toisensa perästä seurasi johtajaa. Kaikki he pysyttelivät
hyvin hiljaa ja kaikki odottivat väijytystä mustien rottain puolelta.
Vasta sitten kun heitä oli tunkeutunut kellariin niin paljon, ettei
lattialle enää enempää mahtunut, he uskalsivat mennä edemmäksi.

Vaikkeivät he koskaan ennen olleet käyneet rakennuksessa, ei heidän
ollut vaikea löytää tietä. He saivat hyvin pian selville ne muurien
käytävät, joita myöten mustat rotat olivat kulkeneet yläkertoihin.
Ennen kuin alkoivat kiivetä näitä ahtaita ja jyrkkiä polkuja he
kuuntelivat hyvin tarkasti. He olivat paljoa enemmän peloissaan siitä,
että mustat rotat tällä tavoin pysyivät poissa kuin jos he olisivat
kohdanneet heidät avoimessa taistelussa. He voivat tuskin uskoa
onneaan, kun pääsivät ensimmäiseen kerrokseen aivan vahingotta.

Heti sisään tultuaan harmaat rotat tunsivat viljan hajun tuoksahtavan
vastaansa. Viljaa säilytettiin siellä suurissa hinkaloissa. Mutta ei
ollut heidän vielä aika ruveta nauttimaan voittonsa hedelmiä. He
tarkastelivat ensin mitä huolellisimmin noita synkkiä, alastomia
huoneita. He juoksivat uuniin, joka oli keskellä lattiaa vanhassa
linnan keittiössä, ja he olivat vähällä syöksyä kaivoon sisemmässä
huoneessa. Jok'ainoan kaitaisimmankin valoaukon he tarkastivat, mutta
eivät vieläkään löytäneet yhtään mustaa rottaa. Kun tämä kerros oli
kokonaan heidän vallassaan, he ryhtyivät yhtä varovaisesti tarkastamaan
seuraavaa. Taas täytyi heidän uskaltautua vaivalloiseen ja vaaralliseen
muurien läpi suoritettavaan kiipeämiseen, samalla kun he tuskallisesti
ja henkeään pidätellen odottivat, että vihollinen karkaisi heidän
kimppuunsa. Ja vaikka heitä houkutteli mitä ihanin jyvähinkaloiden
haju, he pakottautuivat mitä parhaimmassa järjestyksessä tarkastamaan
muinaisten sotilaiden pilarien tukemaa asuintupaa, heidän kivipöytäänsä
ja uuniaan, syviä ikkunakomeroita ja lattiassa olevaa reikää, joka
entisinä aikoina oli tehty siihen sitä varten, että siitä voitaisiin
kaataa kiehuvaa pikeä sisään tunkeutuvan vihollisen päälle.

Yhä vain pysyivät mustat rotat näkymättömissä. Harmaat hiipivät
kolmanteen kerrokseen, jossa oli linnan herran suuri juhlasali, yhtä
autio ja alaston kuin kaikki muutkin vanhan talon huoneet, ja he
kiipesivät lopulta aina ylimpäänkin kerrokseen, joka oli vain yksi
ainoa suuri kolkko huone. Ainoa paikka, jota he eivät tulleet
tarkastaneeksi, oli katolla oleva suuri haikaran pesä, jossa juuri
samaan aikaan pöllöakka herätti Akan ja ilmoitti hänelle, että Flammea
tornipöllö oli suostunut hänen pyyntöönsä ja lähettänyt hänelle sen,
mitä hän oli pyytänyt.

Vasta kun harmaat rotat näin tunnollisesti olivat tarkastaneet koko
linnan, he rauhoittuivat. He ymmärsivät, että mustat rotat olivat
paenneet eivätkä aikoneet tehdä vastarintaa, ja he juoksivat kevein
sydämin jyvähinkaloihin.

Mutta tuskin harmaat rotat olivat nielleet ensimmäiset vehnänjyvät, kun
alhaalta pihalta linnan edustalta kuului pienen kimeän pillin terävä
vihellys. Harmaat rotat kohottivat päätään jyvähinkaloista, kuulostivat
levottomasti, juoksivat pari askelta kuin olisivat aikoneet jättää
hinkalon, mutta kääntyivät takaisin ja alkoivat syödä uudelleen.

Taas kuului pillin kimakka läpitunkeva ääni, ja nyt tapahtui jotakin
ihmeellistä. Yksi rotta, kaksi rottaa, niin, kokonainen lauma rottia
lakkasi syömästä, hyppäsi pois hinkalosta ja riensi suorinta tietä
kellariin päästäkseen pois talosta. Vielä oli kuitenkin monta rottaa
jäljellä. He ajattelivat sitä vaivaa, mikä heillä oli valloittaessaan
Glimmingehusia, eivätkä tahtoneet sitä jättää. Mutta pillin sävelet
kuuluivat vielä kerran heidän korviinsa ja heidän täytyi seurata niitä.
He hyppäsivät kuin hulluina hinkaloista, laskivat mäkeä läpi muurin
reikien ja myllertelivät toistensa yli kiirehtiessään ulos.

Keskellä pihamaata seisoi pieni Peukaloinen pilliä puhaltaen. Hänen
ympärillään oli kokonainen piiri rottia, jotka hämmästyneinä ja
hurmautuneina kuuntelivat häntä, ja uusia tuli joka hetki. Kerran hän
otti pillin huuliltaan ainoastaan sekunniksi voidakseen näyttää pitkää
nenää rotille, ja silloin näytti siltä kuin olisi rotilla ollut halu
heittäytyä hänen päälleen ja purra hänet kuoliaaksi, mutta niin pian
kuin hän puhalsi, he olivat taas hänen vallassaan.

Kun Peukaloinen oli soittanut kaikki rotat ulos Glimmingehusista, hän
alkoi hiljaa astella pihalta maantielle, ja kaikki harmaat rotat
seurasivat häntä siksi, että tuon pillin sävelet soivat niin suloisesti
heidän korvissaan, että heidän oli mahdotonta niitä vastustaa.

Peukaloinen kulki heidän edellään ja houkutteli heitä kanssaan Vallbyn
tielle. Hän kuljetti heitä kaikenmoisia kiertoteitä läpi pensaiden ja
alas ojiin, ja minne hän meni, sinne täytyi heidän seurata häntä. Hän
soitteli lakkaamatta pilliään, joka näytti olevan tehty eläimen
sarvesta, vaikka sarvi oli niin pieni, ettei ole meidän päivinämme
mitään elävää, jonka otsasta se olisi voitu lohkaista. Ei kukaan
tiennyt sitäkään, kuka sen oli valmistanut. Mutta Flammea, tornipöllö,
oli löytänyt sen eräästä komerosta Lundin tuomiokirkon tornista, ja hän
oli näyttänyt sitä Batakille, korpille, ja he olivat molemmat
tuumineet, että se oli juuri semmoinen sarvi, joita ennen maailmassa
valmistivat ne, jotka tahtoivat saada valtaansa hiiret ja rotat. Mutta
korppi oli Akan ystävä ja häneltä Akka oli saanut tietää, että
Flammealla oli semmoinen aarre.

Ja totta oli, etteivät rotat voineet vastustaa pilliä, poika kulki
heidän edellään ja soitti niin kauan kuin tähdet näkyivät taivaalla, ja
koko ajan rotat seurasivat häntä. Hän soitti aamun koitteessa, hän
soitteli päivän noustessa ja yhä seurasi häntä harmaiden rottien
ääretön lauma, ja hän houkutteli heitä yhä kauemmas Glimmingehusin
suurista jauhohinkaloista.




V

SUURI KURKITANSSI KULLABERGIN VUORELLA


Tiistaina maaliskuun 29. p:nä.

On myönnettävä, että vaikka Skoonessa on monta komeata rakennusta, ei
ole ainoatakaan, jolla olisi niin kauniit seinät kuin vanhalla
Kullabergilla.

Kullabergin vuori on pitkä ja loiva. Se ei suinkaan ole mikään suuri ja
mahtava vuori. Leveällä vuorikatolla on metsiä ja peltoja ja jokin
kanervakangas. Siellä täällä kohoaa pyöreitä kanervakukkuloita ja
alastomia vuoren nystyröitä. Siellä ylhäällä ei ole kaunista eikä
muutenkaan merkillistä, siellä on samannäköistä kuin millä muulla
ylängöllä tahansa Skoonessa.

Se joka kulkee vuoren keskitse vievää maantietä ei voi olla tuntematta
pientä pettymystä. Mutta jos hän sattuu poikkeamaan tieltä ja menemään
vuoren kupeelle ja katsomaan alas jyrkänteiltä, silloin hän yht'äkkiä
huomaa niin paljon katsottavaa, että tuskin tietää, kuinka ennättäisi
sitä kaikkea katsella.

Sillä seikka on se, että Kullaberg ei seiso maalla tasankojen ja
laaksojen keskessä, niinkuin muut vuoret, vaan on karannut mereen niin
pitkälle kuin on suinkin vain voinut päästä. Ei ole pienintäkään
kaistaletta maata vuoren alla suojelemassa sitä meren aalloilta, vaan
ne ulottuvat aina vuoren seiniin saakka ja ne voivat kuluttaa ja
muodostaa niitä mielensä mukaan.

Senpä tähden vuoren seinät kohoavat siinä niin runsaasti koristeltuina
kuin meri ja sen apulainen tuuli suinkin voivat taiteilla. Siellä on
jyrkkiä rotkoja, syvälle vuoren kylkiin uurretuita, ja mustia
kallioniemiä, jotka ovat kuluneet kiiltäviksi tuulen niitä alinomaa
piestessä. Siellä on yksinäisiä kalliopilareita, jotka nousevat suorina
vedestä, ja pimeitä luolia ahtaine sisäänkäytävineen. Siellä on
kohtisuoria alastomia jyrkänteitä ja pehmoisia lehtoisia rinteitä.
Siellä on pieniä niemiä ja pieniä lahtia ja pieniä mukulakiviä, joita
jokainen aalto kalistelee rantaa vasten. Siellä on komeita
kallioportteja, veden yli kaareutuvia, siellä on teräviä kiviä, joita
valkoinen vaahto alinomaa huuhtelee, ja toisia, jotka kuvastuvat mustan
vihreään, liikkumattomaan tyyneen veteen. Siellä on hiidenkirnuja,
vuoreen koverrettuja, ja valtavia halkeamia, jotka houkuttelevat
matkamiestä tunkeutumaan vuoren syvyyteen aina Kullamiehen luolaan
saakka.

Ja ylös ja alas kaikkia näitä rotkoja ja kallioita luikertelee pensaita
ja köynnöksiä. Puita kasvaa siellä myös, mutta tuulen voima on niin
suuri, että puiden täytyy muuttua köynnöksiksi voidakseen pysyä kiinni
jyrkänteissä. Tammet matavat maata pitkin, ja niiden lehdet ovat niiden
päällä kuin ahdas holvi, ja pitkärunkoiset pyökkipuut seisovat
rotkoissa kuin suuret lehtimajat.

Nämä merkilliset vuorenseinät sekä aava, sininen meri ja kimmeltävä,
voimakas ilma tekevät Kullabergin niin rakkaaksi ihmisille, että he
suurissa parvissa menevät sinne niin kauan kuin kesää kestää. Vaikeampi
on sanoa, mikä sen tekee niin houkuttelevaksi eläimille, että he joka
vuosi kerääntyvät sinne suureen leikkikokoukseen. Mutta se on tapa,
jota on noudatettu aina ammoisista ajoista, ja jos tahtoisi selittää,
miksi juuri tämä paikka ennen muita kaikkia valittiin kokouspaikaksi,
niin olisi pitänyt olla mukana jo silloin, kun ensimmäinen meren aalto
murtui vaahdoksi Kullabergia vasten.

Kun kokousta aiotaan pitää, silloin hirvet, kauriit, jänikset, ketut ja
muut nelijalkaiset tulevat Kullabergiin jo edellisenä yönä, etteivät
ihmiset heitä huomaisi. Kohta ennen auringon nousua he kaikki
kokoontuvat kisakentälle, jona on kanervakangas vasemmalla puolen
tietä, melko lähellä vuoren äärimmäistä niemeä.

Leikkipaikan ympärillä on joka puolella pyöreitä kivimäkiä, jotka
peittävät sen jokaisen silmältä, ken ei satu tulemaan aivan lähelle.
Eikähän ole luultavaa, että sinne maaliskuussa kukaan eksyisikään. Jo
monta kuukautta sitten ovat syysmyrskyt ajaneet sieltä pois kaikki ne
muukalaiset, jotka muuten kuljeksivat siellä kukkuloilla ja kiipeilevät
vuoren rinteitä pitkin. Majakanvartija niemen nenässä, Kullan kartanon
vanha rouva ja Kullan isäntä ja hänen talonväkensä kulkevat tavallisia
teitään eivätkä juoksentele ympäri autioilla kanervakankailla.

Kun nelijalkaiset ovat tulleet leikkipaikalle, he asettuvat noille
pyöreille vuoren kukkuloille. Kukin eläinlaji on omassa ryhmässään,
vaikka luonnollisesti tämmöisenä päivänä yleinen rauha vallitsee, eikä
kenenkään tarvitse pelätä, että hänen päällensä hyökättäisiin. Tänä
päivänä saisi pieni jäniksenpoikakin kulkea kyykkiä kettujen kukkulain
yli menettämättä edes toista pitkistä korvistaan. Mutta eläimet
asettuvat kuitenkin eri ryhmiin. On vanha tapa semmoinen.

Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, he alkavat katsella, eikö
lintuja alkaisi näkyä. On tavallisesti aina kaunis ilma tänä päivänä.
Kurjet ovat hyviä ilman ennustajia eivätkä he kutsuisi kokoon eläimiä,
jos odottaisivat sadetta. Mutta vaikka ilma on kirkas eikä mikään
häiritse näköalaa, eivät nelijalkaiset kuitenkaan näe mitään lintuja.
Se on merkillistä. Aurinko on jo korkealla taivaalla, ja johan lintujen
pitäisi olla matkalla.

Eläimet Kullabergin vuorella huomaavat kuitenkin muutamia pieniä mustia
pilviä, jotka hiljalleen liikkuvat tasangon yli. Ja katso! Yksi näistä
pilvistä alkaa nyt yht'äkkiä tulla Öresundin rannikkoa pitkin
Kullabergia kohti. Tultuaan kisakentän kohdalle se pysähtyy ja samassa
alkaa koko pilvi helistä ja visertää, niinkuin se olisi kokoonpantu
vain sävelistä. Se nousee ja laskee, nousee ja laskee, mutta yhä se
vain helisee ja visertää. Viimein putoaa koko pilvi jonkin kukkulan
päälle, koko pilvi yht'aikaa, ja samassa on kukkula täydellisesti
harmaiden leivojen, koreiden punaharmaa-valkoisten peippojen, kirjavien
kottaraisten ja vihreän-harmaiden tiaisten peitossa.

Kohta tämän jälkeen kulkee vielä toinen hattara tasangon yli. Se
pysähtyy joka talon kohdalle, käy joka työmiehen tuvalla, joka
linnassa, joka kauppalassa ja joka kaupungissa, joka rautatieasemalla,
käy kalastajakylissä ja sokeritehtaissa. Joka kerta kun se pysähtyy, se
imee itseensä alhaalta maasta pienen pyörteen pieniä harmaita
tomuhiukkasia. Sillä tavalla se kasvamistaan kasvaa, ja kun se vihdoin
on koossa ja ohjaa kulkuaan Kullabergia kohti, ei se enää ole hattara,
vaan pilvi, niin suuri, että se varjostaa maan Höganäsistä aina
Mölleen. Kun se pysähtyy leikkipaikalle, niin se jo pimittää auringon
ja pitkän aikaa täytyy sataa alas eräälle kukkulalle harmaita varpusia,
ennen kuin ne jotka olivat lentäneet pilven sisimmässä taas saavat
nähdä vilahduksen päivänvaloa.

Mutta suurin näistä lintupilvistä on kuitenkin se, joka nyt näyttäytyy.
Se on muodostunut parvista, jotka ovat tulleet lentäen kaikilta
tahoilta ja liityneet siihen. Se on harmaansininen ja raskas, eikä
ainoakaan auringon säde pääse tunkeutumaan sen läpi. Se tulee synkkänä
ja uhkaavana kuin ukkospilvi. Se on täynnä mitä kauheinta melua,
hirveintä huutoa, halveksivinta naurua ja mitä pahaa ennustavinta
rääkytystä. Leikkipaikalla ilostuvat kaikki, kun se vihdoinkin hajoaa
ja maahan sataa räpyttäviä ja räkättäviä variksia, naakkoja, korppeja
ja peltovariksia.

Sen jälkeen ei taivaalla näy pilviä, vaan joukko viivoja ja merkkejä.
Niinpä näkyy suoria pilkutettuja viivoja koillisessa. Ne ovat Göingen
kihlakuntien metsälintuja; ja metsoja, jotka tulevat lentäen pitkissä
riveissä, pari metriä kunkin linnun väliä. Ja vesilinnut, jotka
asustavat Måkläppenillä Falsterbon ulkopuolella, tulevat nyt leijaillen
yli Juutinrauman monenlaisessa lentojärjestyksessä: kolmioissa ja
pitkissä mutkissa, vinokulmissa ja puoliympyröissä.

Siihen suureen kokoukseen, joka pidettiin sinä vuonna, jolloin Niilo
Holgerinpoika lenteli ympäri villihanhien kanssa, tulivat Akka ja hänen
parvensa myöhemmin kuin muut kaikki, eikähän sitä sopinut ihmetellä,
sillä Akan oli täytynyt lentää yli koko Skoonen tullakseen
Kullabergille. Sitä paitsi hänen oli herättyään heti täytynyt lähteä
lentämään ja etsimään Peukaloista, joka oli monta tuntia kulkenut
ja soitellut harmaille rotille ja houkutellut heidät kauas
Glimmingehusista. Pöllöukko oli palannut ja tuonut mukanaan tiedon,
että mustat rotat olisivat kotona kohta auringon nousun jälkeen, eikä
ollut siis mitään vaaraa siitä, että annettiin tornipöllön pillin
vaieta ja harmaiden rottien mennä minne tahtoivat.

Mutta ei Akka keksinyt poikaa, kun tämä kulki pitkän seurueen kanssa,
vaan haikarapa, herra Ermenrich, se nopeasti laskeutui hänen luokseen
ja kohosi hänen kanssaan ilmaan. Sillä herra Ermenrichkin oli lähtenyt
häntä etsimään ja vietyään pojan haikaran pesään hän pyysi häneltä
anteeksi, että oli edellisenä iltana kohdellut häntä halveksivasti.

Siitä poika ilostui kovin, ja haikarasta ja hänestä tuli hyvät ystävät.
Akkakin oli hänelle hyvin ystävällinen ja silitteli useita kertoja
vanhaa päätään hänen käsivarteensa ja ylisteli häntä siitä, että hän
oli auttanut niitä, jotka olivat hädässä.

Mutta se on sanottava pojan kunniaksi, ettei hän tahtonut ottaa vastaan
kunniaa, jota hän ei ollut ansainnut. "Ei, Akka muori", hän sanoi,
"älkää luulko, että minä houkuttelin harmaita auttaakseni mustia. Minä
tahdoin vain näyttää herra Ermenrichille, että minäkin kelpaan
johonkin." Tuskin hän oli sen sanonut, kun Akka kääntyi ja kysyi
haikaralta, luuliko tämä, että olisi viisasta viedä Peukaloista muiden
mukana Kullabergille. "Minä tarkoitan, että me voimme luottaa häneen
niinkuin itseemme", hän sanoi. "Varmaankaan ei hän ole antava meitä
ilmi ihmisille." Haikara kehoitti heti hyvin innokkaasti ottamaan
mukaan Peukaloisen. "Totta kai teidän pitää ottaa Peukaloinen mukaanne
Kullabergiin, Akka-muori", hän sanoi. "Onhan onni, että voimme palkita
häntä kaikesta siitä vaivasta, mitä hän viime yönä näki meidän
tähtemme. Ja koska minua vielä harmittaa, että minä eilisiltana en
kohdellut häntä sopivalla tavalla, niin minä itse kannan hänet
selässäni kokouspaikalle."

Ei ole juuri mitään, joka maistuisi makeammalle kuin saada kiitosta
semmoisilta, jotka itse ovat viisaita ja eteviä, eikä poika varmaankaan
koskaan ollut tuntenut itseään iloisemmaksi kuin nyt, kun villihanhi ja
haikara puhuivat hänestä tällä tavalla.

Poika matkusti siis Kullabergiin ratsastaen haikaran selässä. Vaikka
hän pitikin sitä suurena kunniana, se tuotti kuitenkin hänelle suurta
pelkoa sentähden, että herra Ermenrich oli ylen mainio lentäjä ja antoi
mennä aivan toista vauhtia kuin villihanhet. Kun Akka lensi tietään
suoraan ja tasaisesti, teki haikara huvikseen kaikenlaisia
lentotemppuja. Hän milloin lepäsi liikkumattomana äärettömässä
korkeudessa siivet levällään, milloin heittihe alaspäin semmoista
vauhtia, että tuntui siltä kuin hän syöksyisi maahan avuttomasti kuin
kivi, milloin hän huvittelihe lentämällä Akan ympäri suurissa ja
pienissä ympyröissä niinkuin tuulispää. Poika ei ollut koskaan ennen
ollut mukana semmoisessa, ja vaikka hän istui jatkuvan kauhun vallassa,
täytyi hänen kuitenkin myöntää, ettei hän ollut ennen tiennyt, mitä
hyvä lento on.

Ainoastaan yhden kerran pysähdyttiin matkan kestäessä, ja se tapahtui
silloin, kun Akka Vombsjön luona yhtyi matkatovereihinsa ja huusi
heille, että harmaat rotat oli voitettu. Sitten he lensivät suorinta
tietä Kullabergiin.

Siellä he asettuivat sen kukkulan laelle, joka oli varattu
villihanhille, ja kun poika nyt antoi katseensa vaeltaa kukkulalta
kukkulalle, hän näki, että yhdeltä kohosivat hirvien monihaaraiset
sarvet ja toiselta harmaiden haikarain niskatupsut. Yksi kukkula oli
punaisenaan kettuja, toinen mustanaan ja valkoisenaan merilintuja,
kolmas harmaanaan rottia. Mikä oli täynnä mustia korppeja, jotka
huusivat yhtä mittaa, mikä leivosia, jotka eivät mitenkään malttaneet
pysyä yhdessä kohti, vaan alinomaa heittäytyivät ilmaan ja lauloivat
ilosta.

Niinkuin aina oli ollut Kullabergilla, niin nytkin korpit aloittivat
päivän leikit ja kujeet lentotanssillaan. He jakautuivat kahteen
parveen, jotka lensivät toisiaan vastaan, kohtasivat toisensa,
kääntyivät ja alkoivat uudestaan. Tässä tanssissa oli monta vaihetta,
ja se tuntui katsojista liian yksitoikkoiselta, kun he eivät tunteneet
tanssin sääntöjä. Varikset olivat tanssistaan hyvin ylpeitä, mutta
kaikki muut olivat hyvillään, kun se loppui. Se oli eläimistä yhtä
synkkää ja mieletöntä kuin talvimyrskyn leikki lumihiutaleiden kanssa.
He tulivat alakuloisiksi sitä katsoessaan ja odottivat maltittomina
jotakin, joka antaisi heille hiukan iloa.

Ei heidän tarvinnutkaan turhaan odottaa, sillä niin pian kuin varikset
olivat lopettaneet, tulivat jänikset juosten. He tulvivat esiin
pitkässä rivissä ilman erityistä järjestystä. Muutamissa riveissä tuli
vain yksi ainoa, toisissa juoksi niitä kolme tai neljä rinnakkain.
Kaikki olivat nousseet kahdelle jalalle, ja he ryntäsivät esiin
semmoisella vauhdilla, että pitkät korvat heilahtelivat joka taholle.
Juostessaan he pyörähtelivät ympäri, tekivät pitkiä hyppyjä ja
mätkäyttelivät etukäpälillään kylkiluihinsa, niin että kumisi. Muutamat
tekivät pitkän sarjan kuperkeikkoja, toiset kääriytyivät kokoon ja
pyörivät eteenpäin kuin väkkärät, muuan seisoi yhdellä jalalla ja
pyörähteli ympäri, muuan käveli etujaloillaan. Siinä ei ollut mitään
järjestystä, mutta hyvin hullunkurista ja hauskaa oli tämä jäniksien
leikki, ja monet eläimet, jotka seisoivat ja katselivat heitä, alkoivat
hengittää nopeammin. Nyt oli kevät, ja ilo ja riemu oli tulossa. Talvi
oli lopussa. Kesä lähestyi. Kohta olisi eläminen vain leikintekoa.

Kun jänikset olivat aikansa riehuneet, oli suurten metsälintujen vuoro
esiintyä. Satakunta metsokukkoa kiiltävän mustassa puvussa ja
silmäkulmat kirkkaan punaisina lentää pamahti suureen tammeen, joka oli
keskellä karkelokenttää. Se, joka istui ylimmällä oksalla, pörrötti
höyhenensä, laski alas siipensä ja levitti pyrstönsä, niin että
valkoiset höyhenet tulivat näkyviin. Sitten hän ojensi kaulansa ja
päästi pari syvää ääntä paksunneesta kurkustaan. "Tjäk, tjäk, tjäk",
hän pani. Enempää hän ei voinut saada esille. Kurkussa vain kulahteli
useita kertoja. Sitten hän sulki silmänsä ja kuiskasi: "Sis, sis, sis!
Kuulkaa, kuinka kaunista! Sis, sis, sis!" Ja samalla kertaa hän vaipui
semmoisen ihastuksen valtaan, ettei enää tiennyt, mitä hänen
ympärillään tapahtui.

Kun ensimmäinen metsokukko vielä sissitteli, alkoivat ne kolme, jotka
istuivat häntä lähinnä alemmalla oksalla, samalla tavalla laulaa, ja
ennen kuin he olivat ehtineet laulun loppuun, alkoivat ne kymmenen,
jotka istuivat alempana, ja niin jatkui oksalta oksalle, kunnes kaikki
sata metsokukkoa lauloi, kulahutteli ja sissitteli. He joutuivat kaikki
saman innostuksen valtaan laulaessaan, ja juuri se vaikutti muihin
eläimiin kuin tarttuva humala. Veri oli äsken virrannut hauskasti ja
keveästi, nyt se alkoi pulputa raskaasti ja kuumasti. "Niin, nyt on
toden totta kevät", ajattelivat kaikki nuo eläinkansat. "Talven kylmyys
on mennyt. Kevään tuli palaa maailman päällä."

Kun teeret huomasivat, että metsoilla oli semmoinen menestys, eivät
hekään enää voineet pysyä vaiti. Kun ei ollut puuta, johon he olisivat
voineet lentää, he hyökkäsivät alas kisakentälle, missä kanerva
kasvoi niin korkeana, että vain heidän kauniisti kaareutuvat
pyrstöhöyhenensä ja heidän paksut nokkansa näkyivät, ja alkoivat
laulaa: "Kurr-rurr-rurr."

Juuri silloin kun teeret alkoivat kilpailla metsojen kanssa, tapahtui
jotakin arvaamatonta. Kettu hiipi nyt, kun eläimet eivät ajatelleet
muuta kuin teerten leikkiä, aivan hiljaa villihanhien kukkulalle. Hän
kulki hyvin varovasti ja pääsi melkein kukkulan laelle, ennen kuin
kukaan huomasi häntä. Yht'äkkiä keksi hänet kuitenkin muuan villihanhi,
ja kun hän ei voinut uskoa, että kettu oli hiipinyt hanhien joukkoon
missään hyvässä tarkoituksessa, hän alkoi laulaa: "Varokaa itseänne,
villihanhet! Varokaa itseänne!" Kettu iski häntä kurkkuun, ehkä
enimmäkseen sentähden, että tuo pitäisi suunsa kiinni, mutta
villihanhet olivat kuulleet huudon ja kohosivat kaikki ilmaan. Ja kun
he olivat lentäneet ylös, näkivät kaikki eläimet Smirre ketun seisovan
villihanhien kukkulalla, suussaan kuollut hanhi.

Mutta sentähden, että näin oli rikkonut leikkipäivän rauhaa, sai Smirre
kettu niin kovan rangaistuksen, että hänen kaiken elinaikansa täytyi
katua sitä, ettei ollut voinut hillitä kostonhaluaan, vaan oli tällä
tavalla koettanut vihdoinkin päästä Akan ja hänen parvensa kimppuun.
Joukko kettuja piiritti hänet heti ja hänet tuomittiin vanhan tavan
mukaan, joka käskee, että kuka tahansa häiritsee suuren leikkipäivän
rauhaa, hänen on mentävä maanpakoon. Ei kukaan kettu tahtonut lieventää
tuomiota, koska kaikki tiesivät, että sinä hetkenä kun he jotakin
semmoista yrittäisivät, karkotettaisiin heidät leikkipaikalta eikä
heidän sallittaisi enää koskaan sinne jalallaan astua. Smirren
maanpakotuomio siis julistettiin vastalauseitta. Häntä kiellettiin
oleskelemasta Skoonessa. Hänet karkotettiin vaimon ja sukulaisten
luota, karkotettiin metsästysmailtaan, asunnostaan, lepopaikoistaan ja
piiloistaan, joita hän tähän saakka oli omistanut, ja hänen täytyi
lähteä koettamaan onneaan vierailla mailla. Ja jotta kaikki ketut
Skoonessa tietäisivät, että Smirre oli siinä maakunnassa henkipatto,
puraisi vanhin ketuista häneltä pois oikean korvan huipun. Niin pian
kuin tämä oli tehty, alkoivat kaikki nuoret ketut ulvoa verenhimosta ja
karkasivat Smirren kimppuun. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä
pakoon, ja hän riensi pois Kullabergista kaikki nuoret ketut
kintereillään.

Kaikki tämä tapahtui sillä aikaa kun teeret ja metsot kilpailivat
keskenään. Mutta nämä linnut syventyvät siinä määrin lauluunsa,
etteivät kuule eivätkä näe mitään muuta. Eivätkä he olleetkaan antaneet
häiritä itseään.

Tuskin oli metsälintujen kilpailu päättynyt, kun Häckabergan hirvet
astuivat esiin näyttämään sotaleikkiään. Siinä oli monta hirviparia,
jotka taistelivat samalla kertaa. He karkasivat toisiaan vastaan
suurella voimalla, iskivät kalisten sarvensa yhteen, niin että piikit
takertuivat toisiinsa, ja koettivat pakottaa toisiaan taaksepäin.
Kanervamättäät repesivät heidän sorkkiensa alla, heidän henkensä
savusi, kurkuista tunkeutui kauheata mörinää ja vaahto valui kylkiä
pitkin.

Kaikilla kukkuloilla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun
taistelutaitoiset hirvet näin ottelivat. Ja kaikissa eläimissä heräsi
uusia tunteita. Jok'ikinen tunsi olevansa rohkea ja voimakas, täynnä
palaavia voimia, jotka kevät oli uudelleen synnyttänyt; reipas ja
valmis kaikenlaisiin seikkailuihin. He eivät tunteneet mitään vihaa
toisiaan kohtaan, mutta kuitenkin kaikitenkin kohosi kaikkialla siipiä,
niskahöyheniä nousi, kynsiä hiottiin. Jos hirvet olisivat jatkaneet
vielä hetkenkään aikaa, olisi kaikilla tahoilla syntynyt hurja
taistelu, sentähden että kaikissa oli syttynyt palava halu näyttää,
että hekin olivat eloa täynnä, että talven taintumus oli ohi, että
voima kiehui ruumiissa.

Mutta hirvet herkesivät taistelemasta juuri oikealla hetkellä, ja heti
kulki kuiskaus kukkulalta kukkulalle: "Nyt tulevat kurjet."

Ja niin tulivat nyt nuo harmaat, hämypukuiset linnut töyhtöisin siivin
ja punatupsuisin niskoin. Nuo korkeajalkaiset, solakkakaulaiset ja
pikkupäiset suuret linnut tulivat liukuen kukkulan rinnettä
salaperäisessä huumeessa. Liukuessaan eteenpäin he pyörähtelivät ympäri
puoleksi lentäen, puoleksi tanssien. Siivet somasti koholla he
liikkuivat käsittämättömän nopeasti. Oli jotakin ihmeellistä ja outoa
heidän tanssissaan. Oli niinkuin olisi harmaita varjoja kiitänyt
karkelossa, jota silmä tuskin taisi seurata. Oli niinkuin he olisivat
oppineet sen usvapilviltä, jotka leijailevat yli autioiden soiden. Se
oli kuin loihdittua tuo tanssi, ja kaikki jotka olivat ensi kertaa
Kullabergilla ymmärsivät, miksi koko kokous oli saanut nimensä kurkien
tanssista. Siinä oli hurjuutta tuossa tanssissa, mutta se tunne, jonka
se herätti, oli suloista kaipuuta. Ei kukaan nyt enää ajatellut
taistelua. Sen sijaan tahtoivat kaikki, sekä siivekkäät että ne, joilla
ei siipiä ollut, kohota äärettömään korkeuteen, yletä yläpuolelle
pilvien, etsiä mitä oli siellä kaukana, jättää raskaan ruumiin, joka
veti heitä maata kohti, ja leijailla pois taivasten taa.

Sellaista ikävää siihen, joka on saavuttamatonta, siihen, joka on
peitossa tämän elämän takana, tunsivat eläimet ainoastaan kerran
vuodessa, ja sen he tunsivat sinä päivänä, jona he katselivat kurkien
suurta karkeloa.




VI

SADESÄÄSSÄ


Keskiviikkona maaliskuun 30. p:nä.

Oli ensimmäinen sadepäivä tämän matkan aikana. Niin kauan kuin
villihanhet olivat oleskelleet Vombsjön seuduilla, oli ollut kaunis
ilma, mutta samana päivänä, kun he alkoivat matkansa pohjoista kohti,
rupesi satamaan ja useita tunteja sai poika istua hanhen selässä
läpimärkänä ja vilusta väristen.

Kun he aamulla lähtivät liikkeelle oli ollut kirkas ja tyyni.
Villihanhet olivat lentäneet korkealla ilmassa tasaisesti ja
kiirehtimättä, ankarassa järjestyksessä, Akka etunenässä ja muut
kahdessa vinossa rivissä hänen takanaan. Heillä ei nyt ollut aikaa
huutaa pilkkasanoja maassa oleville eläimille, mutta kun he eivät
kuitenkaan voineet pysyä aivan vaiti, he lauloivat alinomaa siipiensä
tahdissa tuota tavallista houkutteluhuutoaan: "Miss' olet sa? Tääll'
olen ma. Miss' olet sa? Tääll' olen ma."

Käikki ottivat osaa tähän loputtomaan joikuun, ja he keskeyttivät sen
vain silloin tällöin, näyttääkseen valkoiselle hanhelle tien viittoja,
joiden mukaan he kulkivat. Merkkinä olivat tällä matkalla Linderödsåsin
karut kukkulat, Ovesholmin herraskartano, Kristiansstadin kirkontorni,
Bäckaskogin kuninkaan kartano kapealla kannaksella Oppmannasjön ja
Ivösjön välillä, ja Ryssbergin jyrkkä rinne.

Matka oli ollut yksitoikkoinen, ja kun sadepilviä alkoi ilmaantua, se
oli pojasta ollut oikein hauskaa vaihtelua. Ennen maailmassa, kun poika
oli nähnyt sadepilviä vain alhaalta päin, ei hän ollut niistä muuta
ajatellut kuin että ne olivat harmaita ja ikäviä, mutta aivan toista
oli olla niiden keskessä ylhäällä. Poika näki selvästi, että pilvet
olivat äärettömän isoja kuormavaunuja, jotka kuljettivat taivaalla
suunnattoman suuria kuormia: muutamiin niistä oli lastattu valtavia
harmaita säkkejä, toisiin tynnyreitä, jotka olivat niin suuria, että
niihin saattoi mahtua kokonainen järvi, muutamiin taas ammeita ja
pulloja, jotka oli pinottu kauhean korkealle päällekkäin. Ja kun niitä
oli ajanut esille niin paljon, että ne täyttivät koko avaruuden, oli
niinkuin joku olisi antanut niille merkin, sillä ne alkoivat kaikki
yht'aikaa ammeista, tynnöreistä, pulloista ja säkeistä kaataa vettä
maahan.

Samalla kun ensimmäiset kevään sadekuurot ropisivat maahan, pääsi
kaikkien pikkulintujen suusta lehdoista ja hakamaista ilohuutoja, niin
että koko ilma niitä kaikui, ja poika säpsähti istuessaan hanhikukon
selässä. "Nyt saamme sadetta, sade antaa meille kevään, kevät antaa
meille kukkia ja vihreitä lehtiä, vihreät lehdet ja kukat antavat
meille matoja ja hyönteisiä, madot ja hyönteiset antavat meille ruokaa;
hyvä ruoka ja paljon ruokaa on parasta mitä maailmassa on", lauloivat
linnut.

Villihanhetkin tulivat iloisiksi sateesta, joka saapui herättämään
kasveja niiden unesta ja lyömään reikiä järvien jääkattoon. He eivät
jaksaneet pysyä niin totisina kuin tähän saakka, vaan alkoivat
päästellä hauskoja huutoja yli seudun.

Lentäessään yli suurten perunamaiden, joita oli paljon Kristianstadin
tienoilla ja jotka vielä olivat mustalla mullalla, he huusivat:
"Herätkää ja olkaa hyödyksi! Täällä tulee se, joka teidät herättää.
Olette jo tarpeeksi laiskotelleet."

Nähdessään ihmisiä, jotka riensivät kattojen alle sadetta pakoon, he
toruivat heitä ja sanoivat: "Minne teillä on semmoinen kiire? Ettekö
näe, että teille sataa hapanlimppuja ja reikäleipiä, hapanlimppuja ja
reikäleipiä?"

Suuri, paksu pilvi kulki nopeasti pohjoista kohti ja näytti seuraavan
hanhien mukana. He näkyivät kuvittelevan, että he vetivät pilveä
perässään, ja kun he juuri nyt huomasivat allansa puutarhoja, he
huusivat oikein ylpeinä: "Tässä me tuomme teille vuokkoja, tässä tuomme
teille ruusuja, tässä tuomme teille omenankukkia ja kirsimarjan
nuppuja, tässä tuomme teille herneitä ja papuja ja nauriita ja kaalia.
Ken tahtoo se ottakoon, ken tahtoo se ottakoon."

Näin oli kuulunut laulu, kun ensimmäiset kuurot putosivat, kun kaikki
vielä iloitsivat sateesta. Mutta kun satoi koko iltapäivän, kävivät
hanhet kärsimättömiksi ja huusivat janoisille metsille Ivösjön
ympärillä: "Ettekö jo ole saaneet tarpeeksenne? Ettekö jo ole saaneet
tarpeeksenne?"

Taivas kävi yhä enemmän tasaisen harmaaksi ja aurinko piilottautui niin
hyvin, ettei kukaan voinut aavistaakaan missä se oli. Sade ropisi yhä
rankemmin, takoi raskaasti siipiin ja tunkihe öljyttyjen ulkohöyhenien
välitse ruumiiseen saakka. Maa peittyi sateen savuun, järvet, vuoret,
metsät juoksivat kokoon yhdeksi ainoaksi sekasotkuksi ja tien viitat
katosivat näkymättömiin. Matkanteko kävi yhä hitaammin, iloiset huudot
vaikenivat, ja pojasta tuntui kylmyys yhä karvaammalta.

Niin kauan kuin kuljettiin ilmassa, hän oli kuitenkin pysynyt
reippaana. Eikä hän vielä iltapäivälläkään ollut antanut mielensä
masentua. Oli asetuttu pienen vaivaisen petäjän alle keskelle suurta
nevaa, jossa kaikki oli kylmää, jossa muutamat mättäät vielä olivat
lumen peitossa ja toiset pistivät esiin vesirapakosta, jossa vielä
uiskenteli jääpalasia. Hän oli juoksennellut ympäri hyvällä tuulella ja
poiminut karpaloita ja jäätyneitä puolukoita. Mutta sitten tuli ilta ja
pimeys putosi alas niin paksuna, etteivät semmoiset silmät kuin pojan
voineet nähdä sen läpi, ja erämaa muuttui kamalaksi ja hirmuiseksi.
Poika makasi hanhen siiven alla, mutta ei voinut nukkua siksi, että
hänen oli vilu ja että hän oli märkä. Ja hän kuuli taukoamatonta
ritinää ja ratinaa ja hiipiviä askelia ja uhkaavia ääniä, hän tunsi
semmoista kauhua, ettei tiennyt minne menisi. Hänen täytyi päästä
sinne, missä oli tulta ja valoa, muuten hän pelästyisi kuoliaaksi.

"Kunpa vain uskaltaisin mennä ihmisten luo edes täksi yöksi", ajatteli
poika. "Vain sen verran, että saisin kuivata itseäni tulen ääressä ja
saisin vähän ruokaa. Voisinhan sitten palata villihanhien luo auringon
noustessa."

Hän kömpi siiven alta pois ja solahti maahan. Herättämättä hanhikukkoa
ja muitakaan hanhia hän hiipi hiljaa ja huomaamatta pois suon yli.

Hän ei oikein tiennyt, missä maanpaikassa hän oli, Skoonessako vai
Smoolannissa vai Blekingissä. Mutta juuri vähää ennen kuin hän oli
laskeutunut suolle, hän oli nähnyt vilahduksen suuresta kylästä, ja
sinnepäin hän nyt lähti tallustelemaan. Ei kestänytkään kauan ennen
kuin hän löysi tien, ja pian hän oli kylän kadulla, joka oli pitkä ja
jonka kahden puolen oli puita ja taloja toinen toisessaan kiinni.

Poika oli tullut tuollaiseen suureen kirkonkylään, jommoisia tapaa niin
usein sisempänä maassa, mutta joita ei ollenkaan näe tasangoilla.

Asuinhuoneet olivat puusta ja hyvin sirosti rakennetut. Useimpien
päädyt ja otsikot oli koristettu leikellyillä listoilla ja niissä oli
lasikuisteja, joissa näkyi siellä täällä jokin värillinen lasi. Seinät
oli maalattu vaalealla öljyvärillä, ovet ja ikkunanpielet loistivat
sinisinä ja vihreinä, jopa joskus punaisinakin. Käydessään ja
katsellessaan taloja poika kuuli tielle asti, kuinka ihmiset, jotka
istuivat siellä lämpimissä tuvissaan, puhelivat ja nauroivat. Sanoja
hän ei voinut erottaa, mutta hänestä oli viehättävää kuulla ihmisääniä.
"Olisipa soma tietää mitä he sanoisivat, jos minä kolkuttaisin ovelle
ja pyytäisin päästä sisään", hän ajatteli.

Senhän hän oli aikonutkin tehdä, mutta nyt oli pimeän pelko mennyt ohi,
kun hän oli nähnyt valaistut ikkunat. Sen sijaan valtasi hänet taas
uudelleen tuo pelko, joka aina ahdisti häntä ihmisten läheisyydessä.
"Katselenpahan vielä kylää vähän aikaa", hän ajatteli, "ennen kuin
pyydän päästä sisään jonnekin."

Eräässä talossa oli ulkoparveke. Ja juuri kun poika kulki ohi, lensivät
parvekkeen ovet auki ja keltaista valoa tunkeutui hienojen, keveiden
uutimien läpi. Sitten tuli kaunis, nuori rouva parvekkeelle ja nojautui
kaiteen yli. "Sataa, nyt tulee pian kevät", hän sanoi. Kun poika näki
hänet, hän tunsi omituista ahdistusta. Oli kuin hän olisi tahtonut
itkeä. Ensimmäisen kerran hän tuli hiukan levottomaksi siitä, että oli
joutunut pois ihmisten seurasta.

Kohta sen jälkeen hän kulki kauppapuodin ohi. Puodin edessä oli
kylvökone. Hän pysähtyi ja katseli sitä ja kiipesi viimein ajajan
istuimelle ja istahti siihen. Sitten hän maiskautti huuliaan ja oli
ajavinaan hevosta. Hän ajatteli, mikä onni olisi olla oikea ihminen ja
saada ajaa tuommoista koreata konetta pitkin peltoa. Hetkeksi hän oli
unohtanut, mimmoinen hän nyt oli, mutta sitten hän muisti sen, ja
silloin hän hyppäsi nopeasti koneen päältä maahan. Yhä suurempi
levottomuus ahdisti häntä. Paljon menetti se, jonka täytyi elää
eläinten lailla. Ihmiset olivat kyllä hyvin ihmeellisiä ja kykeneviä.

Hän kulki postikonttorin ohi ja ajatteli kaikkia niitä sanomalehtiä,
jotka joka päivä tuovat uutisia eri puolilta maailmaa. Hän näki
apteekin ja lääkärin asunnon, ja hän ajatteli, että ihmisten mahti oli
niin suuri, että he kykenivät taistelemaan tauteja ja kuolemaa vastaan.
Hän tuli kirkolle ja ajatteli, että ihmiset olivat rakentaneet sen
saadakseen kuulla siellä puhuttavan maailman ulkopuolella olevasta
maailmasta ja Jumalasta ja ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta
elämästä. Ja mitä kauemmin hän siinä käveli, sitä enemmän hän rakasti
ihmisiä.

Lapset ovat semmoisia, etteivät he ajattele pitemmälle kuin nenä
ulottuu. Sen, mikä on lähinnä heidän tiellään, sen he tahtovat heti
saada, välittämättä siitä, mitä se voi heille maksaa. Niilo
Holgerinpoika ei ollut ymmärtänyt, mitä hän menetti valitessaan
haltijan osan, mutta nyt hän pelkäsi kauheasti sitä, ettei ehkä koskaan
tulisi entisensä kaltaiseksi. Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä
tullakseen ihmiseksi? Sen hän olisi kovin kernaasti tahtonut tietää.

Hän kiipesi eräille portaille ja istahti rankkasateeseen ja mietti. Hän
istui siinä tunnin, kaksi tuntia, ja ajatteli niin, että otsa meni
ryppyyn. Mutta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Oli niinkuin
olisivat ajatukset vain pyörineet hänen päässään. Mitä kauemmin hän
siinä istui, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui löytää mitään
ratkaisua.

"Tämä on varmaan aivan liian vaikeata semmoiselle, joka on oppinut niin
vähän kuin minä", hän ajatteli lopuksi. "Käy niin, että minun täytyy
mennä takaisin ihmisten luo joka tapauksessa. Minun täytyy kysyä
papilta ja tohtorilta ja koulunopettajalta ja kaikilta, jotka ovat
oppineita ja tietävät, kuinka tämmöisestä paranee."

Niin, hän päätti tehdä sen heti, ja hän nousi ja pudisteli itseään,
sillä hän oli märkä kuin koira, joka oli rypenyt vesirapakossa.

Juuri samassa hän näki, että suuri pöllö tuli lentäen ja istahti
erääseen kylän kadun varrella olevaan puuhun. Samassa alkoi kissapöllö,
joka istui räystään alla, liikkua ja huusi: "Kivitt, kivitt. Oletko
kotona taas, suopöllö? Millaista on ollut olla ulkomailla?"

"Kiitos kysymästä, kissapöllö! Hyvä on ollut olla", sanoi suopöllö.
"Onko tapahtunut mitään merkittävämpää täällä kotona sillä aikaa kun
olen ollut poissa?"

"Ei täällä Blekingissä, mutta Skoonessa on tapahtunut, että kotihaltija
on noitunut pojan ja tehnyt hänet niin pieneksi kuin orava, ja sitten
on poika mennyt Lappiin erään kesyn hanhen kanssa."

"Sepä oli ihmeellinen uutinen, ihmeellinen uutinen. Eikö hän enää
koskaan voi tulla ihmiseksi? Eikö hän enää koskaan voi tulla
ihmiseksi?"

"Se on salaisuus, suopöllö, mutta sinä saat kuitenkin sen tietää.
Kotihaltija on sanonut, että jos poika pitää huolta kesystä hanhesta,
niin että se tulee vahingoittumattomana kotiin ja..."

"Ja mitä vielä, kissapöllö? Mitä vielä? Mitä vielä?"

"Lennä kanssani kirkontorniin, suopöllö, niin saat tietää kaikki. Minä
pelkään, että täällä kylän kadulla voi olla joku joka kuuntelee."

Pöllöt lensivät tiehensä, mutta poika heitti hattunsa korkealle ilmaan.
"Jos minä vain pidän huolta kesystä hanhesta, niin että hän tulee
vahingoittumattomana kotiinsa, niin minä saan tulla ihmiseksi. Eläköön!
Eläköön! Niin saan tulla ihmiseksi!"

Hän huusi eläköötä niin, että oli ihme ja kumma, etteivät ne tuolla
huoneissa häntä kuulleet. Mutta ne eivät kuulleet, ja hän riensi
villihanhien luo märäile suolle niin nopeasti kuin jalat kantoivat.




VII

PORTAAT JA KOLME ASKELMAA


Torstaina maaliskuun 31. p:nä.

Seuraavana päivänä villihanhet tahtoivat matkustaa pohjoiseen päin
Smoolannissa olevan Allbon kihlakunnan kautta. He lähettivät sinne
Yhden ja Kahden tiedustelulle, mutta tultuaan takaisin nämä kertoivat,
että kaikki vesi oli jäässä ja kaikki maa lumen peitossa. "Jäädään
sitten siihen missä ollaan!" sanoivat villihanhet. "Emme voi matkustaa
maan yli, jossa ei ole vettä eikä ruokaa." -- "Jos jäämme tähän, missä
nyt olemme, joudumme ehkä odottamaan kokonaisen kuun kierroksen", sanoi
silloin Akka. "On parempi mennä itäänpäin Blekingen kautta ja koettaa,
emmekö sitten voisi kulkea Smoolannin yli Mören kihlakunnan kautta,
joka on lähellä meren rannikkoa ja jossa on aikainen kevät."

Sillä tavalla poika tuli seuraavana päivänä kulkeneeksi koko Blekingen
yli. Oli sangen huono ilma, mutta oli valoisaa. Hän oli taas oikealla
tuulellaan eikä voinut ymmärtää, mikä hänen oli ollut eilen illalla.
Nyt hän ei suinkaan tahtonut luopua matkastaan ja erämaan elämästä.

Levisi paksu sadesumu Blekingen ylle. Poika ei voinut nähdä, miltä
täällä näytti. "Mahtaneeko tämä olla hyvä vai huono maa, jonka yli minä
ratsastan?" hän ajatteli ja koetti kaivaa esille muistostaan, mitä oli
lukenut koulussa tästä maasta. Mutta samalla hän ajatteli, ettei tuo
taitaisi maksaa vaivaa, koska hän ei koskaan ollut viitsinyt lukea
läksyjään.

Samassa poika näki koko koulun edessään. Lapset istuivat pienten
pulpettiensa ääressä ja viittasivat käsillään, opettaja istui
katederissa ja näytti tyytymättömältä, ja itse Niilo seisoi kartan
ääressä ja hänen piti vastata jotakin Blekingestä, mutta hänellä ei
ollut sanaakaan sanottavana. Opettajan kasvot synkkenivät
synkkenemistään joka hetki, ja poika tiesi, että opettaja ei ollut
mistään niin tarkka kuin siitä, että he taitaisivat maantieteensä. Nyt
hän tulikin alas katederista ja tempaisi karttakepin pojan kädestä ja
lähetti hänet takaisin paikalleen. "Tämä ei tule päättymään hyvin", oli
poika ajatellut. Mutta opettaja oli mennyt ikkunan luo, seisonut siinä
hetken aikaa ja katsellut ulos, ja sitten hän oli viheltänyt vähän
aikaa. Sitten hän oli noussut katederiin ja sanonut kertovansa heille
jotakin Blekingestä. Ja se mitä hän silloin oli kertonut oli ollut niin
hauskaa, että poika oli kuunnellut. Kun hän nyt oikein ajatteli, niin
hän muistikin joka sanan.

"Smoolanti on korkea talo, jonka katolla kasvaa kuusia", sanoi
opettaja, "ja sen edessä on leveät kolmiaskelmaiset portaat, joita
sanotaan Blekingeksi.

"Ne portaat ovat aikamoiset. Ne ulottuvat kahdeksan peninkulmaa pitkin
Smoolantitalon etusivua, ja se joka tahtoo kulkea näitä rappuja alas
aina Itämeren rantaan, hän saa vaeltaa neljä peninkulmaa.

"On siitä aika paljon aikaa kulunut, kun nämä raput rakennettiin. On
kulunut päiviä ja vuosia siitä, kun ensimmäiset portaat hakattiin
harmaasta kivestä ja asetettiin maahan tasaisina ja sileinä mukavaksi
kulkutieksi Smoolannin ja Itämeren välille.

"Kun portaat ovat noin vanhat, voi hyvin ymmärtää, etteivät ne enää ole
sen näköiset kuin silloin, kun ne olivat uudet. En tiedä, miten paljon
ne semmoisesta siihen aikaan välittivät, mutta sen kokoisia portaita
tuskin voitiin millään luudalla pitää puhtaina. Parin vuoden kuluttua
alkoi niiden päälle kasvaa sammalta ja jäkälää, syksyllä ajoi tuuli
niiden päälle kuivia lehtiä ja rupaa, ja keväällä rapisi niiden päälle
irtautuneita kiviä ja soraa. Ja kun kaikki tämä sai jäädä paikoilleen,
niin kokoontui lopuksi niin paljon multaa portaille, ettei niihin
juurtunut ainoastaan kasveja ja heiniä, vaan myös pensaita ja suuria
puita.

"Mutta samalla oli syntynyt suuri eroavaisuus kolmen askelman välillä.
Ylin, joka on lähinnä Smoolantia, on suurimmaksi osaksi laihan maan ja
kivien peittämää, eikä siellä tahdo juuri muita puita kasvaa kuin
koivuja, tuomia ja kuusia, jotka kestävät kylmää tuolla ylhäällä ja
ovat vähään tyytyväisiä. Kaikista parhaiten ymmärtää, kuinka karua ja
köyhää tuolla ylhäällä on, kun näkee, kuinka pienet ne peltotilkut
ovat, jotka on raivattu metsämaasta, ja kuinka pieniä tupia rahvas
rakentaa itselleen ja kuinka pitkälti on kirkkojen väliä.

"Keskimmäisellä askelmalla on taas parempaa maata, eikä se ole niin
kovan kylmän kahleissa; sen näkee heti siitä, että puut ovat pitemmät
ja kuuluvat jalompien laatuihin. Siellä kasvaa vaahteroita ja tammia ja
lehmuksia ja riippakoivuja ja pähkinäpuita, mutta ei juuri ollenkaan
havupuita. Ja vielä paremmin huomaa sen siitä, että siellä on hyvin
paljon viljeltyä maata, kuin myös siitä, että ihmiset ovat rakentaneet
itselleen kauniita suuria taloja. Keskimmäisellä askelmalla on monta
kirkkoa, ja niiden ympärillä on suuria kyliä, ja tämä askelma näyttää
kaikin puolin paremmalta ja komeammalta kuin ylempi.

"Mutta alin askelma on kuitenkin paras. Se on hyvän ja runsaan mullan
peitossa, ja kun se on meren hengessä, ei siihen tunnu vähääkään
Smoolannin kylmä. Täällä alhaalla viihtyvät pyökit ja kastanjat ja
saksanpähkinät, ja ne kasvavat niin suuriksi, että ulottuvat yli kirkon
kattojen. Täällä ovat myös suurimmat vainiot, mutta täällä ei kansa elä
ainoastaan metsänviljelyksestä ja maanviljelyksestä, vaan harjoittaa
myös kalastusta ja kauppaa ja merenkulkua. Sentähden on täällä myös
vauraimmat asunnot ja kauneimmat kirkot, ja kirkonkylät ovat kasvaneet
kauppaloiksi ja kaupungeiksi.

"Mutta ei ole vielä sanottu kaikkea, mitä voidaan sanoa näistä kolmesta
askelmasta. Sillä on muistettava, että kun suuren Smoolannin talon
katolla sataa tai kun siellä ylhäällä lumi sulaa, täytyy veden tietysti
päästä jonnekin, ja silloin siitä tietysti osa syöksyy noita suuria
portaita myöten alas. Alussa se kyllä juoksi niiden koko leveydellä,
mutta sitten syntyi halkeamia, ja niin on vesi nyt vähitellen tottunut
juoksemaan sen yli itse uurtamissaan uomissa. Ja vesi on vettä minne
sen paneekin. Se ei koskaan lepää. Yhdessä paikassa se kaivaa ja hioo
ja vie pois ja toista paikkaa se täyttää. Nuo uomat se on kaivanut
laaksoiksi, laakson seinät se on täyttänyt maalla, ja sitten ovat
pensaat ja köynnökset ja puut takertuneet niihin kiinni niin taajasti
ja runsaasti, että ne melkein peittävät vesivirran, joka kulkee
syvyydessä. Mutta kun virrat tulevat askelmien välisille laskeumille,
niiden täytyy päistikkaa heittäytyä alas, ja siitä joutuu vesi
sellaiseen kuohuvaan vauhtiin, että se saa voimaa pyörittää
myllynrattaita ja koneita, ja niin on kasvanut semmoisiakin joka kosken
ympärille.

"Mutta ei ole vieläkään sanottu kaikkea tästä kolmen askelman maasta.
On sanottava sekin, että tuolla ylhäällä Smoolannissa, siinä suuressa
talossa, asui kerran jättiläinen, joka oli elänyt vanhaksi. Ja häntä
suututti, että hänen vanhoilla päivillään oli pakko kulkea noita pitkiä
portaita voidakseen onkia merestä lohia. Hänestä näytti paljoa
sopivammalta, että lohi tulisi hänen luokseen sinne missä hän asui.

"Sentähden hän meni suuren talonsa katolle heittääkseen suuria kiviä
Itämereen. Hän heitti niin voimakkaasti, että kivet lensivät yli koko
Blekingen ja putosivat mereen. Ja kun kivet polskahtivat mereen,
pelästyi lohi niin, että nousi merestä ja pakeni Blekingen virtoihin,
karkasi koskista, heittäytyi pitkin potkauksin ylös putouksista eikä
pysähtynyt ennen kuin oli kaukana Smoolannissa jätti-äijän luona.

"Ja kuinka totta tämä on, näkyy niistä monista saarista ja kareista,
joita näkee pitkin Blekingen rannikkoa ja jotka eivät ole mitään muuta
kuin niitä monia ja suuria kiviä, joita jättiläinen heitteli.

"Sen huomaa siitäkin, että lohi yhä vieläkin nousee Blekingen virtoihin
ja koskien ja suvannoiden kautta kiipeää aina Smoolantiin saakka.

"Mutta tuo jättiläinen ansaitsee paljon kiitosta ja kunniaa
blekingeläisiltä siksi, että lohenpyynti virroissa ja kivenhakkaus
saaristossa antaa työtä monelle heistä vielä tänäkin päivänä."




VIII

RONNEBYN JOELLA


Perjantaina huhtikuun 1. p:nä.

Eivät villihanhet eikä Smirre kettu olleet uskoneet, että he enää
koskaan tulisivat tapaamaan toisiaan lähdettyään Skoonesta. Mutta nyt
oli niin, että villihanhet tulivat tehneeksi matkan Blekingen yli, ja
sinne oli myös Smirre kettu mennyt. Hän oli tähän saakka oleskellut
maakunnan pohjoisessa osassa eikä ollut siellä vielä nähnyt ainoatakaan
herraskartanon puistoa, ei kesyjä hanhia, ei eläintarhoja, joissa olisi
ollut kauniita ja makeita kauriiden vasikoita. Hän oli hyvin tyytymätön
elämäänsä.

Eräänä iltapäivänä, kun Smirre kuljeskeli autiossa metsäseudussa
Mellanbygdenissä lähellä Ronnebyn jokea, joka on ylimmän ja alimman
Skoonen välillä, hän näki lauman villihanhia lentävän ilmassa. Hän
huomasi heti, että yksi hanhista oli valkoinen, ja tiesi oitis keiden
kanssa oli joutunut tekemisiin.

Smirre alkoi heti ajaa takaa hanhia yhtä paljon hyvän aterian halusta
kuin kostaakseen heille kaikesta siitä kiusasta, jota he olivat hänelle
tehneet. Hän näki, että he menivät itäänpäin, kunnes tulivat Ronnebyn
joelle. Sitten he muuttivat suuntaa ja seurasivat jokea etelään päin.
Hän ymmärsi, että he aikoivat hakea itselleen nukkumapaikan joen
rannalla, ja hän tajusi, että hän voisi saada jonkin tai pari heistä
käsiinsä ilman suurta vaivaa.

Mutta kun Smirre viimein löysi sen paikan, johon hanhet olivat
laskeutuneet, hän huomasi, että he olivat valinneet niin suojaisan
paikan, ettei hän voinut päästä heihin käsiksi.

Ronnebyn joki ei tosin ole mikään suuri ja mahtava virta, mutta se on
kuitenkin kuuluisa kauniista rannoistaan. Tuon tuostakin se tunkeutuu
jyrkkien vuorenseinäin vähin, jotka kohoavat kohtisuorina vedestä ja
ovat aivan kokonaan tuomien ja orapihlajien ja leppien ja pihlajien ja
pajujen peitossa, eikä voi olla juuri hauskempaa kuin kauniina
kesäpäivänä soutaa pitkin tuota mustaa jokea ja katsella kaikkea tuota
pehmoista ja vihreää, joka on takertunut kiinni vuoren seiniin.

Mutta nyt, kun hanhet ja Smirre tulivat joelle, oli kylmä ja räppeinen
kevättalvi, puut olivat paljaat, eikä siellä ollut ketään, joka
vähänkin olisi ajatellut, oliko rantaäyräs ruma vai kaunis. Mutta
villihanhet olivat hyvin iloissaan siitä, että he tuommoisen jyrkän
vuorenrinteen alta olivat löytäneet kaitaisen rantakaistaleen, juuri
niin leveän, että he siihen mahtuivat. Heidän edessään kuohui joki,
joka näin lumen sulamisen aikana oli virtava ja voimakas, ja heidän
takanaan oli alaspääsemätön kallioseinä, ja alasriippuvat oksat
suojasivat heitä. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet löytää.
Hanhet nukkuivat heti, mutta poika ei saanut unta silmiinsä. Niin pian
kuin aurinko oli kadonnut, alkoi häntä pimeä pelottaa ja erämaa
kauhistuttaa, ja hän ikävöi ihmisten luo. Kyyröttäessään siinä hanhen
siiven alla hän ei voinut mitään nähdä ja kuuli huonosti, ja jos
silloin tapahtuisi jotakin hanhikukolle, ei hän voisi häntä auttaa.
Ritinää ja ratinaa kuului taaskin joka taholta, ja hän tuli niin
levottomaksi, että hänen täytyi kömpiä pois hanhensiiven alta ja
istuutua maahan hanhien viereen.

Smirre seisoi vuoren kukkulalla naama pitkänä ja katseli villihanhia.
Hän sydämistyi siinä maatessaan niin, että toivoi kuolemaa
villihanhille, vaikkei saisikaan itse syödä heitä. "Tämän takaa-ajon
saat sinä heti jättää sikseen", hän sanoi itselleen. "Sinä et voi
laskeutua alas tuommoista jyrkännettä, sinä et voi uida noin hurjassa
virrassa, eikä vuoren alla ole kaitaisintakaan maakaistaletta, joka
veisi heidän nukkumapaikalleen. Nämä hanhet ovat sinua viisaammat. Älä
viitsi enää koskaan ajaa heitä takaa."

Mutta Smirren niinkuin muidenkin kettujen oli vaikea jättää sikseen
aloitettua yritystä, ja sentähden hän paneutui pitkäkseen vuoren
äärimmäiselle reunalle ja katseli lakkaamatta villihanhia. Heitä
katsellessaan hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä he olivat hänelle
tehneet. Niin, se oli heidän syynsä, että hänet oli karkotettu
Skoonesta ja että hänen oli täytynyt muuttaa köyhään Blekingeen. Hän
yllytti siinä maatessaan itseään vihaan niin, että toivoi kuolemaa ja
kadotusta hanhille, vaikkei itse saisikaan syödä heitä.

Kun Smirren harmi oli kohonnut näin korkealle, hän kuuli risahduksen
suuresta petäjästä, joka kasvoi häntä lähellä, ja hän näki oravan
puittavan alas puusta, näädän ahdistamana. He eivät kumpainenkaan
huomanneet Smirreä, ja hän istui hiljaa ja katseli ajoa, joka kulki
puusta puuhun. Hän katseli oravaa, joka liikkui puissa niin keveästi
kuin lentotaitoinen. Hän katseli näätää, joka ei ollut niin taitava
kiipeämään kuin orava, mutta kuitenkin juoksi puiden runkoja myöten
ylös ja alas niin keveästi kuin jos ne olisivat olleet tasaisia metsän
polkuja. "Jos minä osaisin kiivetä puoleksikaan niin hyvin kuin nuo",
kettu ajatteli, "niin eivät nuo tuolla alhaalla saisi kauankaan maata
rauhassa."

Niin pian kuin orava oli saatu kiinni ja ajo päättynyt, meni Smirre
näädän luo, mutta pysähtyi parin askelen päähän merkiksi siitä, ettei
hän tahtonut riistää häneltä saalista. Hän tervehti näätää hyvin
ystävällisesti ja toivotti hänelle onnea saaliin johdosta. Smirre
asetti sanansa kauniisti, niinkuin ketut aina tekevät. Näätä sitä
vastoin, jonka solakka ruumis, hieno pää, pehmoinen nahka ja vaalean
ruskea kaulapilkku saavat sen näyttämään oikealta kauneuden ihmeeltä,
on oikeastaan vain raaka metsäläinen, ja hän tuskin vastasi Smirren
tervehdykseen. "Se minua vain ihmetyttää", sanoi Smirre, "että
semmoinen metsästäjä kuin sinä tyydyt ajamaan oravia, kun on niin
paljon parempaa riistaa saatavana." Tässä hän pysähtyi ja odotti
vastausta, mutta kun näätä vain irvisti hänelle ihan häpeämättä ja
mitään vastaamatta, hän jatkoi: "Onko mahdollista, ettet näe
villihanhia, jotka ovat tuolla vuoren seinän alla? Vai etkö ole niin
hyvä kiipeämään, että voisit päästä heidän luokseen?"

Tällä kertaa Smirren ei enää tarvinnut odottaa vastausta. Näätä karkasi
häntä vastaan selkä koukussa ja jokainen karva pystyssä. "Oletko nähnyt
villihanhia?" sähisi hän. "Missä ne ovat? Sano heti, tai minä puraisen
kurkkusi poikki." -- "So, so, muistahan toki, että minä olen puolta
suurempi kuin sinä, ja ole hiukan kohteliaampi. Enhän minä muuta toivo
kuin saadakseni näyttää sinulle villihanhet."

Samassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja
katseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta
oksalle, hän ajatteli: "Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin
sydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää
minua verisestä heräämisestä."

Mutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan,
hän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti
korkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät
kiireesti lentoon.

Smirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias
tietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan,
kunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja
pysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan.
"Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat
varmasti jokeen", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.

"En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku", sanoi näätä. "Istuin jo
miltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä
oikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi,
hyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin
jokeen."

Näädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.
Smirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.

Etsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä
hiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi
nähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun
oli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli
matkustanut Itämeren yli.

Hän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä
mutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina
Djupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja
sitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy
ahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi
pisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on
muutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen
asettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään
illalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet
eivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään
erämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja
toisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin
puisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja
jyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa
kulkua.

Täälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa
kauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat,
että oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä
keskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa.
Mutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.

Hanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan
istui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.

Hetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi
hanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään
saavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti
rannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään
alkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.

Näin istuessaan hän näki saukon kämpivän koskesta kala suussa. Smirre
meni häntä vastaan, mutta pysähtyi parin askelen päähän näyttääkseen,
ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. "Oletpa sinäkin, kun
tyydyt pyytämään kalaa, vaikka kivet ovat villihanhia täynnä", sanoi
Smirre. Hän oli niin kiihtynyt, ettei saanut asetetuksi sanojaan niin
hyvin kuin hänen tapansa oli. Saukko ei edes kääntänyt päätään koskelle
päin. Hän oli maankulkija, kuten kaikki saukot ja oli monta kertaa
kalastellut Vombsjön rannoilla, ja hän tunsi hyvin Smirre ketun. "Emme
tapaa toisiamme ensi kertaa, Smirre", hän sanoi. "Tiedän kyllä, mitä
peliä pidät viekoitellaksesi itsellesi lohen mullosia." -- "Vai niin,
sinähän oletkin Purija, näen mä", sanoi Smirre ja ilostui, sillä hän
tiesi, että tämä saukko oli rohkea ja taitava uimari. "En ollenkaan
ihmettele, ettet sinä tahdo nähdä villihanhia, kun et kuitenkaan kykene
pääsemään heidän luokseen." Mutta saukko, jolla oli uimanahka varpaiden
välissä ja jäykkä häntä, joka oli yhtä hyvä kuin airo mikään, ja turkki
vedenpitävä, ei sallinut sanottavan, että oli koski, jota hän ei voisi
voittaa. Hän käännähti koskeen päin ja heti kun hän oli keksinyt
villihanhet, hän syöksyi jyrkkää rantaa jokeen.

Jos olisi ollut keväämpi, niin että satakielet Djupadalin puistossa
olisivat olleet kotona, he olisivat jo monena yönä laulaneet Purijan
taistelusta kosken kanssa. Sillä monta kertaa aallot tempaisivat saukon
mukaansa ja veivät hänet koskesta alas, mutta hän taisteli joka kerta
ylös suuria kiviä kohti. Hän ui akanvirrassa kivien alla ja tuli yhä
likemmä hanhia. Se oli vaarallinen matka, josta satakielten kyllä olisi
kannattanut laulaa.

Smirre seurasi silmillään saukon kulkua niin hyvin kuin taisi. Hän
näki, että saukko varmasti läheni villihanhia ja hän oli näkevinään jo
senkin, että saukko oli kiipeämässä heidän kivelleen. Mutta juuri
silloin hän kirkaisi kimeästi ja äkäisesti. Smirre näki, kuinka hän
retkahti taaksepäin veteen ja meni virran mukana niinkuin olisi ollut
sokea kissanpoika. Heti pamahtivat taas hanhien siivet, ne lähtivät
lentoon kaikki ja riensivät etsimään itselleen toista nukkumapaikkaa.

Saukko kämpi kohta maihin; hän ei sanonut mitään, hän alkoi vain
nuoleksia toista etujalkaansa. Kun Smirre pilkkasi häntä siitä, ettei
hän ollut onnistunut, hän huudahti: "Ei ollut mitään vikaa minun
uimataidossani, Smirre. Olin ehtinyt aina hanhien luo ja olin juuri
kiipeämässä heidän luokseen, kun pieni naskali tuli juosten ja löi
minua jalkaan jollakin terävällä raudalla. Se koski niin kipeästi, että
minun täytyi päästää irti, ja silloin vei minut koski."

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää. Smirre oli jo matkainsa päässä
hanhien jäljessä.

Vielä kerran Akan ja hänen laumansa oli täytynyt lähteä yölliselle
lentoretkelle. Onneksi oli kuu vielä ylhäällä, ja sen valon avuin hänen
onnistui päästä toiseen niistä makuupaikoista, jotka hän tunsi näillä
seuduin. Hän seurasi taas välkkyvää jokea etelään päin. Yli Djupadalin
herraskartanon ja yli Ronnebyn kaupungin mustien kattojen ja valkoisten
vesiputousten hän leijaili laskeutumatta alas. Mutta vähän matkaa
kaupungista eteläänpäin, meren lähistöllä, on Ronnebyn terveyslähde
uima- ja kylpyhuoneineen, suurine hotelleineen ja kesähuviloineen.
Kaikki nuo ovat autioina ja tyhjinä talven ajan, ja sen tietävät hyvin
kaikki linnut, ja lukemattomat ovat ne lintulaumat, jotka kovilla
myrskyillä hakevat suojaa suurten rakennusten parvekkeilta.

Täällä laskeutuivat villihanhet eräälle parvekkeelle ja nukkuivat heti.
Poika sitä vastoin ei voinut nukkua sentähden, ettei hän tahtonut
piiloutua yöksi hanhen siiven alle.

Hän istui parvekkeelle, joka oli eteläänpäin, niin että siitä oli
näköala merelle. Ja kun hän ei saanut unta, hän istui ja katseli,
kuinka kauniilta näytti, kun meri ja maa yhtyivät täällä Blekingessä.

Nähkääs, se on nyt niin, että meri ja maa voivat yhtyä monella eri
tavalla. Monessa paikassa tulee maa meren luo alavin, mättäisin
rannoin, ja meri tuo sitä vastaan lentohiekkaa, jonka se pinoaa
valleiksi ja nietoksiksi. On niinkuin olisivat ne molemmat niin
huonossa sovussa keskenään, että tahtovat näyttää toisilleen vain
huonointa mitä heillä on. Mutta voi myöskin tapahtua, että kun maa
tulee meren luo, se nostaa eteensä vuorimuurin, niinkuin meri olisi
jotakin vaarallista, ja kun maa tekee niin, menee meri sitä vastaan
vihaisin tyrskyin, ruoskii ja karjuu ja lyö kallioita vastaan, ja
näyttää siltä kuin se tahtoisi repiä palasiksi maan.

Mutta täällä Blekingessä käy aivan toisin, kun maa ja meri tapaavat
toisensa. Täällä hajoaa maa niemiksi ja saariksi, ja meri jakaantuu
seliksi ja lahdiksi ja salmiksi, ja se kai aiheuttaa sen, että näyttää
siltä kuin ne kohtaisivat toisensa ilossa ja yksimielisyydessä.

Ajatellaanhan ensiksi merta! Kaukana ulapalla se lepää siinä niin
autiona ja tyhjänä ja suurena eikä tee mitään muuta kuin vyöryttelee
harmaita aaltojaan. Kun se tulee maata lähemmäksi, se tapaa siellä
ensimmäisen karin. Sen se kohta ottaa valtaansa, riistää pois kaiken
vihreyden ja tekee sen yhtä alastomaksi ja harmaaksi kuin se itsekin
on. Sitten se tapaa toisenkin karin. Sen käy samalla tavoin. Ja vielä
yhden. Niin, senkin käy samalla tavoin. Se riisutaan ja ryöstetään,
niinkuin se olisi joutunut ryövärien käsiin. Mutta sitten tulevat karit
yhä tiheämmin ja meri ymmärtää varmaan, että maa lähettää häntä vastaan
pienet lapsensa taivuttaakseen hänet lempeyteen. Se muuttuukin yhä
ystävällisemmäksi mitä sisemmäksi se tulee, vyöryttää aaltojaan
matalampina, hillitsee myrskyjään, jättää vihreyttä halkeamiin ja
rakoihin ja jakautuu pieniin salmiin ja lahtiin ja muuttuu lopulta
lähellä maata niin vaarattomaksi, että pienetkin veneet uskaltavat
soutaa sen selällä. Se ei varmaankaan voi itsekään tuntea itseään, niin
valoisaksi ja ystävälliseksi se on käynyt.

Ja ajatellaan sitten maata! Se on yksitoikkoinen ja kaltaisensa melkein
kaikkialla. Se on vain alavaa peltomaata, ja peltojen välissä on jokin
koivulehto tai myös pitkulainen metsäharju. Se on siinä niinkuin se
ajattelisi vain kauraa ja naurista ja perunaa ja kuusia ja petäjiä.
Mutta tulee meren lahti, joka viiltää syvälle sen sisään. Se ei siitä
välitä, vaan reunustelee sitä koivuilla ja lepillä niinkuin se olisi
vain tavallinen sisäovi. Sitten tulee toinenkin lahti pujahtaen sisään.
Ei sitäkään maa huoli kursailla, se vaatettaa sen samalla tavalla kuin
ensimmäisen. Mutta sitten alkavat selät laajeta ja murtautua. Ne
pirstovat rikki pellot ja metsät, ja niinpä ei maa voi olla niitä
huomaamatta. "Taitaapa sieltä tulla itse meri", sanoo maa ja alkaa
koristautua. Se somistautuu kukilla, tekee mäkiä ja kukkuloita ja
nakkelee saaria mereen. Se ei enää tahdo tietää petäjistä tai kuusista,
se riisuu ne pois kuin vanhat arkivaatteet ja komeilee sitten suurissa
tammipuissa ja vaahteroissa ja pähkinäpuissa ja kukkivissa lehdoissa ja
käy niin koreaksi kuin herraskartanon puisto. Ja kun se kohtaa meren,
se on niin muuttunut, ettei enää tunne itse itseään. Kaikkea tätä ei
voi oikein nähdä ennen kuin tulee kesä, mutta poika huomasi kuitenkin,
kuinka lempeä ja ystävällinen luonto oli, ja hän alkoi tuntea itsensä
rauhallisemmaksi kuin aikaisemmin tänä yönä.

Silloin hän kuuli yht'äkkiä kovan ja kamalan ulvahduksen alhaalta
kylpylaitoksen puistosta. Ja kun hän nousi, hän näki ketun seisovan
valjussa kuutamossa parvekkeen alla olevalla aukeamalla. Sillä Smirre
oli seurannut hanhia vielä kerran. Mutta kun hän oli löytänyt paikan,
mihin he olivat asettuneet, hän oli ymmärtänyt, että nyt ei hän saisi
heitä käsiinsä millään tavalla, ja silloin hän ei voinut olla
ulvahtamatta kiukusta.

Kun kettu ulvoi tällä tavalla, heräsi vanha Akka, johtajahanhi, ja
vaikkei hän voinutkaan mitään nähdä, hän oli kuitenkin tuntevinaan
äänen. "Sinäkö, Smirre, siellä yötä myöten kuljeksit?" hän kysyi.

"Minä", sanoi Smirre, "minä täällä kuljeksin, ja minä tahdon nyt kysyä,
mitä te hanhet ajattelette yöstä tämmöisestä, jonka minä olen teille
toimittanut." -- "Onko tarkoituksesi sanoa, että sinä olet lähettänyt
meitä vastaan sekä näädän että saukon?" kysyi Akka. -- "Hyvää urotyötä
ei ole kiellettävä", sanoi Smirre. "Te olette kerran leikkineet
hanhileikkiä kanssani. Nyt olen minä alkanut leikkiä kettuleikkiä
teidän kanssanne, enkä ole taipuvainen lakkaamaan niin kauan kuin
yksikään teistä on hengissä, vaikka minun pitäisi seurata teitä halki
koko maan." -- "Sinun pitäisi, Smirre, kuitenkin ajatella, onko oikein,
että sinä, jolla on aseenasi sekä hampaat että kynnet, tällä tavalla
ahdistelet meitä, jotka olemme aivan avuttomia", sanoi Akka. Smirrestä
tuntui nyt, että Akka pelkäsi, ja hän sanoi nopeasti: "Jos sinä, Akka,
heität alas tänne minulle tuon Peukaloisen, joka niin monta kertaa on
minua vastustanut, niin lupaan tehdä rauhan kanssasi. Minä en sitten
milloinkaan tee pahaa sinulle enkä kenellekään sinun hanhistasi." --
"En voi antaa sinulle Peukaloista", sanoi Akka. "Nuorimmasta vanhimpaan
annamme me kernaasti henkemme hänen tähtensä." -- "Koska hän on teille
niin rakas", sanoi Smirre, "niin lupaan minä, että hän on oleva
ensimmäinen teistä, jolle minä kostan."

Akka ei enää vastannut, mutta kun Smirre oli päästänyt vielä pari
ulvahdusta, oli kaikki hiljaa. Poika valvoi yhä, ja nyt valvottivat
häntä Akan ketulle sanomat sanat. Ei koskaan hän ollut uskonut saavansa
kuulla jotakin niin suurta, kuin että joku tahtoi uskaltaa elämänsä
hänen tähtensä. Siitä pitäen ei enää voitu sanoa Niilo Holgerinpojalle,
ettei hän ketään rakastanut.




IX

KARLSKRONA


Lauantaina huhtikuun 2. p:nä.

Oli kuutamoilta Karlskronassa. Ilma oli kaunis ja tyyni, mutta
edellisenä päivänä oli myrskynnyt ja satanut ja ihmiset kai luulivat,
että pahaa ilmaa kesti yhä, koska tuskin ainoakaan heistä oli
uskaltautunut kadulle.

Kaupungin ollessa näin autiona tulivat Akka ja villihanhet lentäen
Vämmön ja Pantarholmin saarien yli Karlskronaa kohti. He olivat
liikkeellä myöhään illalla etsiäkseen itselleen varmaa turvallista
makuupaikkaa ulkosaaristosta. Maissa he eivät voineet yöpyä, koska
Smirre kettu heitä häiritsi mihin he laskeutuivatkin.

Kun nyt poika ratsasti korkealla ilmassa ja katseli merta ja saaristoa,
oli hänestä kaikki kummallisen kamalaa ja aavemaista. Taivas ei enää
ollut sininen, vaan se kaareutui hänen yllään kuin vihreästä lasista
tehty holvi. Meri oli maidon valkea. Niin kauas kuin hänen silmänsä
kantoivat, vyöryivät hopeaharjuisina valkoiset pienet laineet. Keskellä
tätä valkoista olivat monennäköiset saaristosaaret aivan nokimustat.
Olivatpa ne suuria tai pieniä, olivatpa ne tasaisia kuin niityt tai
täynnä kallioita, he näyttivät yhtä mustilta. Jopa talot, kirkot ja
myllytkin, jotka muuten tavallisesti ovat valkoisia tai punaisia,
näkyivät nyt mustina vihreää taivasta vasten. Pojasta tuntui kuin maa
hänen allaan olisi ollut lumottu ja kuin hän olisi tullut toiseen
maailmaan.

Hän ajatteli, että tänä yönä hän pysyy reippaana eikä pelkää, mutta
sitten hän sai nähdä jotakin, joka oikein pelotti häntä. Se oli korkea
kalliosaari, joka oli suurten kulmikkaiden möhkäleiden peitossa, ja
mustien möhkäleiden välitse loisti kirkkaasti kiiltäviä kultapilkkuja.
Hän ei voinut olla ajattelematta Maglestenin kiveä Trolle-Ljungbyssä,
jonka haltijat välistä nostavat korkeille kultapilareille, ja hän
mietiskeli, oliko tämä ehkä jotakin samanlaista.

Mutta nuo kivet ja tuo kulta olisivat vielä menneet mukiin, ellei vesi
saaren ympärillä olisi ollut täynnä suuria meren kummituksia. Ne
näyttivät valaskaloilta ja haikaloilta ja muilta suurilta
merieläimiltä, mutta poika ymmärsi, että meren kummitukset olivat
kokoontuneet saaren ympärille ja aikoivat kiivetä saareen
taistellakseen siinä asuvia maan kummituksia vastaan, Ja maalla olevat
kyllä olivat peloissaan, sillä hän näki, kuinka suuri jättiläinen
seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja kohotti kätensä kuin
epätoivoissaan kaikesta siitä onnettomuudesta, joka tulisi kohtaamaan
häntä ja hänen saartaan.

Poika säikähti aika tavalla huomatessaan, että Akka alkoi laskeutua
juuri tähän saareen. "Älkäähän toki! Emme kai me sinne laskeudu?" hän
sanoi.

Mutta hanhet vain laskeutuivat, ja nyt poika hämmästyi aika tavalla
huomatessaan silmäinsä pettäneen. Ruskeat, suuret kivimöhkäleet
olivatkin vain taloja. Koko saari olikin kaupunki, ja kiiltävät
kultapilkut olivat lyhtyjä ja valaistuja ikkunarivejä. Jättiläinen,
joka seisoi saaren korkeimmalla kukkulalla ja ojensi käsiään ilmaan,
oli kirkko, jossa oli kaksi litteää tornia, ja kaikki nuo meren
kummitukset ja eläimet, joita hän oli luullut näkevänsä, olivat veneitä
ja laivoja kaikenmoisia, jotka olivat ankkurissa saaren ympärillä.
Sillä puolen saarta, joka oli mantereen puolella, oli enimmäkseen
soutu- ja purjeveneitä ja pieniä saaristolaivoja, mutta toisella
puolella, joka oli merelle päin, oli panssaroituja sotalaivoja, joista
toiset olivat leveitä ja joilla oli äärettömän paksut, taaksepäin
nojautuvat savutorvet, mutta toiset ohuita ja kaitaisia ja niin
rakennettuja, että voisivat liukua veden läpi kuin kalat.

Mikähän kaupunki tämä mahtanee olla? Niin, sen sai poika selville
nähtyään nuo monet sotalaivat. Hän oli ollut kiinnostunut laivoista
kaiken ikänsä, vaikkei hänellä ollutkaan ollut tekemistä muiden kuin
semmoisten veneiden kanssa, joita oli purjehdituttanut maantien ojassa.
Hän tiesi hyvin, että kaupunki, jossa oli niin monta sotalaivaa, ei
voinut olla mikään muu kuin Karlskrona.

Pojan äidinisä oli ollut vanha laivaston matruusi ja niin kauan kuin
hän oli elänyt, hän oli joka päivä kertonut Karlskronasta, merestä ja
kaikesta muusta, mitä tuossa kaupungissa oli nähtävänä. Täällä tunsi
poika olevansa aivan kuin kotonaan, ja hän ilostui, kun nyt saisi nähdä
kaiken sen, mistä oli kuullut niin paljon puhuttavan.

Hän ennätti nähdä vain vilahduksen niistä torneista ja linnoituksista,
jotka sulkivat sataman suun, ja monista telakan rakennuksista, sillä
nyt laskeutui Akka toiselle kirkon litteistä torneista. Se oli kyllä
turvallinen paikka niille, jotka tahtoivat päästä kettua pakoon, ja
poika alkoi arvella, eikö hän ehkä uskaltaisi hiipiä hanhikukon siiven
alle täksi yhdeksi yöksi. Niin, sen hän varmaankin tekisi, ja olisipa
makeaa saada nukkuakin kerran hiukkasen. Päivän valossa hän sitten
koettaisi nähdä vähän enemmän telakasta ja laivoista.

Pojasta tuntui itsestäänkin vähän kummalliselta, ettei hän voinut pysyä
paikoillaan ja siirtää laivojen näkemistä tuonnemmaksi. Hän ei
varmaankaan ollut nukkunut viittä minuuttia enempää, kun hän jo livahti
pois siiven alta ja laskeutui ukkosen johdinta ja vesirännejä myöten
maahan asti.

Hän seisoi pian suurella torilla, joka oli kirkon edessä. Se oli
laskettu mukulakivillä, ja hänen oli yhtä vaikeata siinä kävellä kuin
ihmisten mättäisellä niityllä. Semmoisten, jotka asuvat erämaassa ja
kaukana maaseudulla, on aina vähän vaikea olla jouduttuaan kaupunkiin,
jossa talot seisovat suorina ja kankeina ja kadut ovat aukinaiset, niin
että kuka tahansa voi nähdä sen, joka siellä kävelee. Ja kun suurista
ihmisistä tuntuu siltä, niin voihan ymmärtää, että mahtoi tuntua vielä
pahemmalta semmoisesta, joka oli niin pieni kuin Peukaloinen. Kun hän
seisoi suurella Karlskronan torilla ja katseli Saksankirkkoa ja
Raatihuonetta ja isoa kirkkoa, josta juuri oli laskeutunut alas, niin
hän ei osannut muuta kuin toivoa, että olisi jälleen tornissa hanhien
luona.

Oli onni, että kadut olivat ihan autiot. Siellä ei ollut ainoatakaan
ihmistä, jos ei lukenut ihmiseksi kuvapatsasta, joka seisoi siinä
korkealla jalustalla. Poika katseli kauan patsasta ja pohdiskeli, mikä
mahtoi olla tuo suuri, järeä mies, jolla oli kolmikulmainen lakki,
pitkä takki, polvihousut ja suuret kengät. Hänellä oli kädessä pitkä
keppi ja hän näytti osaavan sitä käyttääkin, sillä hänellä oli kauhean
ankarat kasvot, koukkunenä ja ruma suu. "Mitä on tuolla pitkähuulella
täällä tekemistä?" sanoi poika viimein. Hän ei koskaan ollut tuntenut
itseään niin pieneksi ja surkeaksi kuin tuona iltana. Hän koetti
rohkaista mieltään ja sanoa reippaan sanan. Sitten ei hän enää
ajatellut koko patsasta, vaan kääntyi leveälle kadulle, joka vei
merelle päin.

Mutta ei ollut poika kulkenut pitkältä, kun hän kuuli, että hänen
takanaan tultiin. Hänen takanaan kulki joku, joka polki kivikatuun
raskain jaloin ja iski maahan rautapääkepillä. Kuulosti siltä kuin itse
se suuri pronssimies, joka seisoi ylhäällä torilla, olisi lähtenyt
liikkeelle.

Juostessaan katua poika kuunteli askeleita ja yhä varmemmaksi hän tuli
siitä, että se oli pronssimies. Maa vavahteli ja rakennukset tutisivat.
Ei varmaankaan kukaan muu voinut kävellä niin raskaasti, ja poikaa
alkoi pelottaa, kun hän ajatteli, mitä äsken juuri oli sanonut hänelle.
Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsoakseen, oliko se todella hän.

"Hän on ehkä vain huvikseen kävelemässä", ajatteli poika. "Ei kai se
nyt voi olla minulle vihainen niiden sanojen tähden, joita hänelle
sanoin. Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut."

Sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan eteenpäin ja koettanut päästä
telakalle, poika kääntyi kadulle, joka vei itään päin. Hän yritti
päästä pakoon tuota, joka astui hänen perässään.

Mutta samassa hän kuuli, että pronssimies poikkesi samalle kadulle.
Silloin pojalle tuli semmoinen hätä, ettei hän tiennyt minne pakenisi.
Ja oli vaikeaa löytää piilopaikkoja kaupungista, jossa kaikki portit
olivat suljetut. Silloin hän näki oikealla puolen vanhan puukirkon,
joka oli vähän matkaa kadulta suuren puiston keskellä. Hän ei
vitkastellut hetkeäkään, vaan riensi kirkkoa kohti. "Kunhan vain pääsen
sinne, niin olen kai turvassa kaikelta pahalta", hän ajatteli.

Juostessaan eteenpäin hän näki yht'äkkiä miehen, joka seisoi muutamalla
hiekkakäytävällä ja viittasi häntä luokseen. "Siinä on varmaankin joku,
joka tahtoo auttaa minua", ajatteli poika, riemastui ja riensi hänen
luokseen. Häntä pelotti todellakin niin että sydän jyskytti rinnassa.

Mutta kun hän tuli miehen luo, joka seisoi hiekkakäytävän reunalla
pienen jakkaran päällä, hän ihan hämmästyi. "Ei kai se voi olla tuo,
joka minua viittoi luokseen", hän ajatteli, sillä hän näki, että koko
mies oli puusta.

Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan siihen. Se oli järeä mies,
lyhytjalkainen, kasvot leveät ja punakat, tukka kiiltävän musta, samoin
parta. Päässä hänellä oli musta puuhattu, yllä ruskea puutakki, vyöllä
musta puuvyö, jalassa leveät harmaat puupolvihousut ja puusukat ja
mustat puukengät. Hän oli vasta maalattu ja vasta vernissattu, niin
että välkkyi ja kiilsi kuutamossa, ja se kai sekin osaltaan teki hänet
niin hyväntahtoisen näköiseksi, että poika heti kohta tunsi luottavansa
häneen.

Vasemmassa kädessään hänellä oli kivitaulu ja siitä poika luki:

    Nöyrimmästi teiltä anon,
    Vaikka heikoll' äänellä sen sanon:
    Lantti tähän laskekaa
    Ja lakkiani nostakaa.

Vai niin, mies olikin vain vaivaisukko. Poika meni noloksi. Hän oli
odottanut, että tämä olisi jotakin oikein merkillistä. Ja nyt hän
muisti, että ukki oli kertonut tästäkin puu-ukosta ja sanonut, että
kaikki lapset Karlskronassa olivat häneen kovasti ihastuneita. Ja totta
se oli, sillä hänenkin oli vaikeata erota puu-ukosta. Hänessä oli
jotakin niin vanhanaikaista, että häntä hyvin saattoi luulla monen
sadan vuoden vanhaksi, mutta samalla hän näytti niin voimakkaalta,
tuimalta ja elämänhaluiselta kuin ihmiset ennen vanhaan lienevät
olleetkin.

Pojan oli niin hauska katsella puu-ukkoa, että hän ihan unohti toisen,
jota hän pakeni. Mutta nyt hän kuuli sen tulevan. Ei, mutta sehän
kääntyi kadulta ja tuli kirkkomaalle. Tuli tännekin. Minne poika nyt
joutuisi?

Juuri silloin hän näki puu-ukon kumartuvan häntä kohti ja ojentavan
hänelle suuren, leveän kätensä. Oli mahdotonta uskoa hänestä muuta kuin
hyvää, ja poika hypähti kädelle. Ja puu-ukko nosti hänet hattuunsa ja
pisti hänet sen alle.

Juuri ja juuri oli poika päässyt piiloon, ja juuri ja juuri oli
puu-ukko saanut kätensä oikealle paikalle takaisin, kun pronssimies
pysähtyi hänen eteensä ja iski keppinsä maahan, niin että puumies
tutisi jakkarallaan. Sitten pronssimies sanoi kovalla ja helisevällä
äänellä: "Mikä sinä olet?"

Puumiehen käsi lensi ylöspäin, niin että vanha puulaitos natisi, ja hän
kosketti hatun reunaan ja vastasi: "Rosenbom, teidän majesteettinne.
Ennen maailmassa merisotilas Dristighetenin linjalaivalla,
sotapalveluksen päätyttyä Amiraliteetin kirkon vartija, lopulta puusta
leikattu, kirkkomaalle asetettu -- vaivaisukko."

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/45052