← catalogue

Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta

by Karl August Tavaststjerna · Finnish · Gutenberg #44869 · 319,907 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta

Author: Karl August Tavaststjerna

Translator: Juhani Aho


        
Release date: February 10, 2014 [eBook #44869]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/44869

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOVINA AIKOINA: KERTOMUS SUOMEN VIIMEISTEN NÄLKÄVUOSIEN AJOILTA ***

KOVINA AIKOINA

Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta

Kirj.

KARL A. TAVASTSTJERNA

Suomentanut Juhani Aho







Werner Söderström, Porvoo, 1892.




ENSIMMÄINEN LUKU


Kiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaat
täynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päällä
oli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takana
olevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinen
huone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerran
olivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut ja
lasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.

Mäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä sen
leveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suuri
valtamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyi
riippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.

Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi
yhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat
koipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka
yhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen
suo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni
silta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä
asettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain
uppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi
sitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin
ajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä
hampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli
lerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi
kärsivällisyyden tuima päättäväisyys.

Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean
kylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita,
jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea
katse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden
jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla
ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut
saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka
eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen
sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan.
Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset
pysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja
aitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja
pajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä
niin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se
kai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli
kääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta
tuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä
oman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti
sen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.

Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se
oli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko
jättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon
tälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli
tehnyt sen näin ajoissa -- päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi
saanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen
käsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero
vaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se
kerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme
lastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan,
niin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka
kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei
liikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä
Pohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.

Työpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin
kaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä
siellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä
olisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme
lasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve
mies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen
käytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne
antoivat hänelle viisaan rauhan.

Hän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän
leipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo
houkutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle
kolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä
heiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa
ostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla
kaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut
hänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään
hämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä
itselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli
auttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut
enää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet
paperisetelinsä -- ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi
myötäinen.

Aivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen,
alkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin
tiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi
heittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.

-- Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta
eikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.

Ruskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan
melkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut
kahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä
vähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin
tiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla
vainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona,
vaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän
aikaan vuodesta. -- Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan,
tuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt
kohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut,
vaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja,
jotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin.
Mutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka
istuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa,
pelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä
pöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta
tekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja
joutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten
ottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi...

Oikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne
päinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti
lähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä
ehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä
hän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran
itsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien
kärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin
herrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän
kuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei
ollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että
ruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin
talonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.

Siitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun
loitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän
matalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun
hän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli
Ruskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen
ryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon
ikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan
likitse.

Kuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät
tarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän
tunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä
tuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus -- kaksihan niitä oli!
Se, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia,
oli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi
ylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse -- ne
olivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.

Oli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin
likelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili
hän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja
kaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin
oli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta
puutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka
halla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän
herrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja
varmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät -- mitäpä niillä
olisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä
juuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä
äskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka
seisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; -- sen talon kannatti
pitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita
satoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita
vastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei.
Häneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön
herrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon
ruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja
helakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan
kohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie
taaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa,
valkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään
katsomassa.

Kunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan
rakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin
minuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.

Mutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja
heidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo.
Pohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen
sotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli
kaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin
kiverretyt.

Ne tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.

-- Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.

-- Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.

-- Työn haussa?

-- Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.

-- Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?

-- Eiköpä ehkä jo poleksine ... lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden
jälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli...

-- Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?

-- Tottapahan hätä keinon keksii...

-- Vähä työtä tene aika?

-- Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.

-- Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa
puoleen. -- Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä
puhelemaan?

-- Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon
kätkeytyi ivaakin puoleksi, -- kai se kestää odottaa...

Tummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan
herrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää
koukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen
talonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa
kunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen,
jolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin
vain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli
asetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.

-- Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.

-- Kalleksihan nuo on sanoneet.

-- Ei, vaan liikanimi?

-- Kalle Pihl.

-- Sotamiehen poika? Vai oletko itse ollut sotaväessä?

-- En, vaan ukkovaari lie siellä ollut Ruotsin aikaan.

-- No, siinepä selitys, miksi sinulla on miehen ryhtikin! lopetti hän
kuulustelunsa ja käänsi hyvästiä sanomatta selkänsä pohjalaiselle.

Mutta toinen herra silmäsi vielä kerran hevosta ja miestä ja juuri kun
olivat lähtemäisillään, sanoi hän hyvällä suomen kielellä:

-- Jos ette saa tuottavampaa työtä muualla, niin tulkaa Kotkaisiin.
Huomenna aletaan ajaa lantaa pellolle, sillä kesä tulee tuossa
paikassa, kun kerran saadaan lämmintä ilmaa, ja silloin tarvitaan
kaikki miehet työhön.

Hän nyökäytti ystävällisesti päätään pohjalaiselle, joka oli vähän
ihmeissään siitä, että herra oli puhutellut häntä näin ystävällisesti,
ja sitten poistuivat he kartanolle päin.

Mutta hevosmies kiipesi kuormansa päälle tuumien tätä kohtausta ja
koettaen arvailla, keitä nuo herrat oikeastaan olivat olleet. Ja hän
jäi siihen käsitykseen, että pönäkkä oli Kotkaisten herra ja tuo
ystävällinen ainoastaan hänen pehtorinsa.




TOINEN LUKU


Kun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti,
säteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka
lämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen
kesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän
odotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä
vielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan
kevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä
aikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta
lämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä
kohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen
harmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea,
että sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä
pimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa,
hevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat
määkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään
pahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä
elukkain juhlakonsertissa.

Ihminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli
hämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän
oli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä
varhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.

Riemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti
kimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten
kartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan
tarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti
unestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa
kelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen
samassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman
tulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen
oli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä!
Ikään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat
auringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin
että maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain
metsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän
riemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.

Kahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä
ainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää
ainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut
vastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti
arkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi
innoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.

Mutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia
vammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi
viikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti
peloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa
menossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana
saroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan
alakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.

Kotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että
sinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja
heidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan
Mannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko
vielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa
Kotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia,
ukko kertoi 1808 vuoden sodasta -- sillä hän oli itse ollut mukana
kahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä -- syötiin vankka illallinen, ja
sitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa
kerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit
vastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan
olivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen
ensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli
vieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain
pikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri
joukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa
Kotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan
kansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta.
Veturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei
joudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja
vanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä
hauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.

Mutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten
kartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä
myöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä,
miten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja
oli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen
palata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen
juna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle
Pietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään
vanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari
peninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja
viettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa
kodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.

Siellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin,
eversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät
sukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja
kanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi
vanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna
Charlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa
rakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria,
naimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli
hoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa
rakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli
Kotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.

Neiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin
Kotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin
hengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan
ainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, --
sillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit
itsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli
satoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.

Varatuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita
vastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin
kävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka
tahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta
miehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva
von Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka
äskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka
olisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut
reput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta,
ettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa
edustamaan.

Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun
talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon
heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja
lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja
koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin
ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän
pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von
Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti
Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume
hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi
sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen
kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva
von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana
kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen
hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.

Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla
vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua
maanviljelysasioista; -- hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten,
kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen
leikillisyyteensä.

Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään,
joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti
kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.

Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla
sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo
olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti
venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen
kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi
leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta
tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.

Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa
puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja
pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo
muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat.
Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi
tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla
innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren
pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden
lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko
yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen,
ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan
valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja
palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.

Kun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli
kaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin "Kulnevin", että vanha
eversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä
oli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan
kohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää
ruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään
ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin
toisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin
kainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat
ruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.

Sotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa
siekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa
ainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna
Charlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä
ruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon
mellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.

Aina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse
isäntänä ja Anna Charlotta emäntänä -- se oli heidän vanha oikeutensa
ja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä
mieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla
kohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa
kuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut
meluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti
hiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi
kuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien
välillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren
maailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja
lapsellisen hymyn huulilleen.

-- Pastoraalisinfonia, sanoi hän, -- oikea pastoraalisinfonia!

Ja se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa
hymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä
ei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan
kristinuskon hymyilyä.

Ja tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä.
On paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten
ajatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys,
panettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän
tiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi
ei synnytä mitään vastakaikua.

Paimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti
kapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen
kantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha
sotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt
levolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti
hävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin
totilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.

Nyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä
ylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten
kartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli
nuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti
suomalaiset kansakunnaksi "non pareil", niin kuin hänen sanansa
sattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että
hän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti
käsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän
oli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä
syvimpään sopukkaan saakka.

Ennen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva
von Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä
kansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen
mielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia
boolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja
sai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä
taiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.

Oli omituisen viehättävää tänä leutona kesäkuun iltana kuulla tämän
vanhan sotatakkiin pukeutuneen partasuun laulavan oman kansansa
lauluja, lämpimästi, lapsellisesti ja ääni kyynelistä värähdellen. Se
oli karjalaisten, Kalevalan karjalaisten ja -- venäläisten taito. Kansa
niin nuori, että ukoillakin sykkii nuorison hellä sydän Pyhän Annan
ritarimerkinkin alla.

Aurinko oli laskeutunut honkien taakse ja harju hehkui iltaruskon
valossa. Joku renki raapaisi tulitikulla pyhähousujensa pohkeeseen, vei
tikun lähelle kokkoa, ja tuossa tuokiossa olivat muutamat tuohikäppyrät
tulessa. Hetken kuluttua tarttui se tervatynnöreihin ja vanhan veneen
pohjaan ja hulmahti ylös korkeuteen.

Kun koko tuo kolme syltä korkea kokko oli komeimmillaan, huusi muuan
miehen ääni vieraalla murteella:

-- Kas nyt kaikkoavat mäkärät!

Sitten hän tarttui lähimpänä seisovaa talonpoikaistyttöä vyötäisiin,
käski viuluniekkaa soittamaan ja aloitti tanssin. Hän oli pitkä ja
tummaverinen ja käyttäytyi kuin aatelismies muun talonväen keskessä,
joka oli kokoontunut juhannuskokon ympärille.

-- Missä minä olen nähnyt ennen tuon Lemminkäisen? kysyi kapteeni
Thoreld von Blumelta.

-- Se on sama pohjalainen, jonka tapasimme lumppukuormaa ajamassa
silloin kun olit viimeksi täällä. Olen ottanut hänet talon työhön.

-- Reipas mies tuo! Hän on minun mieleisiäni, sanoi kapteeni.

Tanssi kävi suruttomasti ja iloisesti valoisan kesäyön helmassa
juhannuskokon ympärillä, samalla kun vainiot yltympäri heikosti
vihersivät. Kesä oli tullut, ja vaikkakin se oli tullut myöhään -- niin
miksipä ei iloittaisi? Sieltä täältä kuului laukauksia loitommalla,
viulut vinkuivat, ja pitkin harjua viettivät hämäläiset valon juhlaa
kokkojaan poltellen.




KOLMAS LUKU


Kapteeni Thoreld oli koko pitkän nuoruutensa elänyt kaartin luutnantin
iloista elämää Helsingissä siitä pitäen kun hän yhdeksäntoista vuoden
vanhana oli hyvillä todistuksilla läpäissyt päästötutkintonsa
kadettikoulussa. Hän täytti heti kohta ihmeellisen hyvin ne tavalliset
vaatimukset, jotka siihen aikaan pääkaupungin hienoimmissa piireissä
asetettiin hyvin kasvatetulle nuorelle miehelle. Hän osasi taitavasti
kumartaa, helähyttää kannuksiaan yhteen ja hymyillä itsetietoisesti,
hän ihaili omia olkalappujaan ja taisi olla kiireestä kantapäähän
saakka kohtuullisen ylpeä. Hän ymmärsi välttävästi ranskan kieltä ja
esiintyi tarpeellisissa tilanteissa maljan esittäjänä ja
nimipäivärunoilijana.

Hänen onnistunut ulkomuotonsa, vanha nimensä ja nämä pienet
luonnonlahjansa tekivät hänestä pian suosikin tuossa vapaasukuisessa ja
korkeasti vapaasukuisessa sotilasseurassa, johon silloin tällöin
hyväntahtoisesti päästettiin joku raharuhtinaskin yhteiselämän
ulkonaista loistoa lisäämään. Hänen ajatuksensa, jotka eivät koskaan
olleet aivan korkealle lentäneet, tulivat yhtäkkiä yhtä vapaasukuisiksi
kuin hänen ympäristönsäkin ajatukset, ja tuo suomalainen
peukaloisylimystö voi pian kehaista sillä, että se oli saanut hänet
vangituksi hänen omaan luutnantinylpeyteensä. Se kantoi häntä
käsillään, se lellitteli hänet pilalle, ja hänen yhteytensä muun
vähemmän jalosukuisen maailman kanssa supistui joihinkuihin pienempiin
kahakoihin ylioppilasten kanssa kaupungin laitaravintoloissa, joissa
molemmin puolin osoitettiin ääretöntä ylenkatsetta toinen toiselleen,
sekä tanssiaiskeskusteluihin kaupungin keikailevien nukkien kanssa,
kuin myöskin sotamiesten komentamiseen. Sotatakki ei häntä koskaan
rasittanut, ja hän olikin pukeutunut siihen vain siksi, että se
katsottiin siihen aikaan kaikkein hienoimmaksi ja että hänen
tulevaisuudestaan huolehtiva äitinsä oli sen sillä tavalla määrännyt.

Vasta sitten, kun hän eräällä loma-ajalla oli viidenkolmatta vuoden
vanhana rakastunut aivan nuoreen papintyttäreen, joka oli
vaatimattomasta, mutta erittäin kunnioitettavasta perheestä, tunsi hän
olevansa vanki. Nuori kaartinluutnantti ei oikein sopeutunut
maalaispappilan vakaviin ja rehellisiin oloihin, jossa oltiin
suorasukaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta romantiikka oli silloin
kukkeimmillaan, heidän rakkautensa tulisi luonteiden eroavaisuuksista
huolimatta kaikki vastukset voittamaan, nuoret rakastavaiset
haaveksivat kuutamossa ikuista onnea, ja kihlaus julkaistiin.

Nuori luutnantti kunnioitti sydämensä syvyydessä tuota vaatimatonta
papinperhettä, ihaili äärettömästi morsiantaan ja oli varma siitä, että
hän vastaisuudessa voisi istuttaa tuon tuoksuvan, kainon metsäkukkansa
kaartin kasarmin kaupunkilaisilmanalaan. Eikä rehellisessä
pappilassakaan oltu aivan vapaita maallisesta turhamaisuudesta, ja
sielläkin ihailtiin sitä, mikä oli hienoa ja sotilaallista. Nuoren
luutnantin pintapuolisten periaatteiden vastapainona olivat hänen hieno
käytöksensä ja olkapolettinsa. Se oli sitä suvaitsevaista
kristillisyyttä, joka antaa keisarille sen minkä keisarin on ja
Jumalalle sen mikä Jumalan on.

Kihlauksen jälkeisinä aikoina oli luutnantti Thoreldilla ankara
taistelu taisteltavana turhamaisuutensa kanssa. Hänen avioliittonsa
pakottaisi hänet luopumaan suuren maailman elämästä, jossa hän
kuitenkin tähän saakka oli kaikki laakerinsa niittänyt. Ei kukaan hänen
vapaasukuisista esimiehistään tai ystävistään toivottanut hänelle onnea
-- kihlauksesta ei oltu tietävinäänkään. Jos hänellä olisi ollut tukea
morsiamestaan, jos tämä olisi ollut hänen läheisyydessään, niin olisi
hän epäilemättä uhrannut paljon hänen tähtensä. Mutta tyttö oli kaukana
maalla ja oikean rakkauden uhraavaisuudella hän rukoili kirjeissään,
että toinen ei huolehtisi eikä olisi onneton -- "minä kyllä jaksan
odottaa".

Luutnanttia ei pidä kehottaa huolettomuuteen. Ja luutnantti Thoreld
taipui vihdoin hänen rukouksiinsa. Kihlaus vanheni vuoden, vanheni
kaksi, jopa kolmekin -- ja neljäntenä rikkoi sen sulhanen syitään
selittämättä. Sammunut rakkaus, sanottiin, ja se syy riitti siihen
aikaan.

Mutta paimenidylli ei haihtunut luutnantti Thoreldin mielestä. Hän oli
nähnyt rakkauden uhraavaisuutta silmästä silmään, ymmärtänyt sen ja
tullut siitä liikutetuksi eikä löytänytkään sitä enää toistamiseen.
Naimahaluiset naiset, joita hän tanssitteli, eivät saaneet hänen
tunteitaan väräjämään -- so. sellaisia tunteita, joita hän olisi voinut
tunteiksi kutsua. He eivät kenties enää olisi onneltaan paljoa
vaatineet, mutta hän vaati sitä enemmän. Hänellä oli omat kokemuksensa
ja hän oli merkillisen suljettu ja kylmä. Häntä alettiin pitää
ihanteellisena ja hänestä sanottiin, että hän oli uskollinen
nuoruutensa unelmille, niin kuin hänenlaisensa runollisen miehen
sopikin.

Ja poikamiehenä hän eli, mutta aina huolellisesti pukeutuneena,
iloisena ja hauskana. Poikamies josta naiset sanoivat, että hän, samoin
kuin Bellman, kätki surunsa ruusunpunaiseen.

Kerran levisi hänestä ja eräästä kauniista näyttelijättärestä
Helsingissä juttu, joka ehkä olisi päättynyt kihlaukseen ja naimisiin,
elleivät toverit olisi miltei vaatimalla vaatineet, että hän sitä ennen
eroaisi pataljoonasta. Siitä asiasta ei luutnantti Thoreld puhunut
koskaan, toverit olivat vaiti hekin, ja ainoastaan hienon maailman
liukkaimmat kielet uskalsivat tehdä kaukaisia viittauksia runollisen
luutnantin viimeisestä todellisesta tunteenpurkauksesta. Mutta huhut
olivat kuitenkin päässeet käsiksi tuohon tätä ennen moitteettomana
pidettyyn mieheen. Olihan miltei käärmettä ruokittu omasta rinnasta,
kun hän noin olisi voinut pettää kaartin vanhan kunnian.

Luutnantti Thoreld oli kaiken tämän kestäessä tullut neljänneljättä
ikään nousematta arvossa sen enempää kuin että oli päässyt vänrikistä
ja aliluutnantista oikeaksi luutnantiksi. Ja siihen hän pysähtyi.
Hän olisi voinut jättää kaartin ja saada paremman paikan ruotuväessä,
mutta Helsinki oli tullut hänelle liian rakkaaksi. Hänen äitinsä, joka
hoiti Herrasaaren hovia isän kuoleman jälkeen, oli onnistunut
vuosittain saamaan irti niin paljon rahoja kuin poika tarvitsi
luutnantin-palkkansa lisäksi, ja tämä antoi elämän mennä menoaan, oli
velton iloinen seuroissa, pelasi kernaasti korttia ja komensi sillä
välin sotamiehiään ampumaan ja marssimaan, rukoilemaan ja nukkumaan.

Mutta kun äiti vihdoin sairastui vanhuuttaan ja liiallista
kahvinjuontiaan, täytyi hänen itsensä ryhtyä maatilan hoitoon käsiksi.
Tähän saakka oli hän katsonut sen vain mukavaksi, korkoa tuottavaksi
pääomaksi.

Siitä pitäen alkaa hänen varsinainen elämänsä ja vaikutuksensa.

Kun hän eräänä iltana vanhassa kodissaan ensi kerran silmäili
Herrasaaren kirjoja, hän kalpeni. Suruttomuudessaan ei hän suuresti
ollut pannut mieleensä äidin valituksia, että kiinnityksiä täytyi yhä
lisätä jos mieli hänen saada vuotuinen veronsa maatilasta, sillä hän
ajatteli, että tottahan sama herrastalo, joka oli sallinut isävainajan
niin isoisesti elää, voisi huolettakin elättää hänet ja hänen äitinsä,
kun ei hän suinkaan ollut mikään tuhlari ja kun äiti aina oli ollut
erinomaisen säästäväinen. Mutta toista oli olla säästäväinen ja toista
hoitaa suurta maanviljelystä, niin että se jotain tuottaisi. Ja
kirjoistaan hän sai selville, että tila oli kiinnitetty yli puolen
arvonsa, jonka lisäksi hänellä oli kymmenisen tuhatta markkaa omia
juoksevia velkoja Helsingissä.

Silloin hän kokosi ajatuksensa. Ja tuona iltana kääntyi lehti hänen
elämänsä kirjassa.

Hän laski numerot yhteen, tarkasteli, oikoi virheet ja mietiskeli.

Toisella puolen salia lepäsi äiti makuukamarinsa vuoteella kovissa
tuskissa ja odotti tautinsa käännekohtaa, joka tulisi ratkaisemaan
kysymyksen elämästä ja kuolemasta. Poika heitti hänelle hyvästinsä yön
ajaksi ja jäi kirjainsa ääreen istumaan kauaksi yli puolen yön.

Puhutaan ihmisistä, joiden tukka on surusta valjennut yhtenä ainoana
yönä. Luutnantti Thoreld, joka ei koskaan ollut mitään oikeita suruja
tuntenut, katseli itseään sinä yönä monta kertaa peilistä, melkein
varmana siitä, että hän tulisi löytämään hopeisia hiuksia ohimoiltaan.
Kun kello alkoi lähetä neljää aamulla, tarkasteli hän itseään vielä
viimeisen kerran, näki, että tukka oli tasaisen vaalea ja vähän alkua
kaljuuteen niinkuin ennenkin, ja meni huojentunein mielin, vaikkakin
vähän hämmästyneenä levolle. Sitä ennen oli hänessä herännyt suuri
ajatus, niin suuri, että hän tuskin uskalsi sitä loppuun asti ajatella.
Se sukelsi esiin ihan yhtäkkiä, kun hän huomasi tarpeelliseksi, että
jonkun voimakkaan käden täytyy tarttua Herrasaaren taloutta johtamaan.
Vähän päästä selvisi hänelle, että tuon voimakkaan käden tulisi olla
hänen oma kätensä, mutta vasta puoliyön jälkeen alkoi hänestä näyttää
mahdolliselta, että hän voisi ottaa eron pataljoonasta. Hän hämmästyi
tästä ajatustensa uudesta käänteestä niin, että hänestä ensin tuntui
niin kuin hän olisi ollut kokonaan outo omalle itselleen, seuraavana
silmänräpäyksenä hän rauhoittui, mutta päätti kuitenkin nukkua ennen
kuin mitään päättäisi.

Viikko sen jälkeen oli vanha rouva Thoreld kuollut, ja samalla kun
kuolemanilmoitus julkaistiin Helsingin suurimmassa lehdessä, syntyi
suuri hämmästys ja monenlaisia arveluja kaartin kasarmissa, sillä
luutnantti Thoreld oli sanaakaan siitä tovereilleen ilmoittamatta
lähettänyt erohakemuksensa päällikölleen.

Tällainen tapa jättää erohakemuksensa koski hänen vanhoihin
tovereihinsa niin kuin persoonallinen loukkaus. Eikö heillä
viidentoista vuoden yhteistyön jälkeen olisi ollut oikeutta suurempaan
luottamukseen hänen puoleltaan? Ei, Thoreld oli jotenkuten joutunut
hunningolle, ja siihen olivat varmaankin syynä hänen taloudelliset
asiansa? Thoreld oli pelannut ja pelannut suurista summista -- sen
suurempia selityksiä ei tarvittu tämän teon ymmärtämiseksi. Ja suureksi
ihmeekseen sai Thoreld muutamien päivien kuluttua asiaa koskevan
kirjeen eräältä asetoveriltaan, joka aivan rauhallisesti ilmoitti
periaatteessa hyväksyvänsä Thoreldin menettelyn, mutta että hänen
toverina täytyi nuhdella häntä totisesti tästä itsekkäästä ja rumasta
menettelytavasta, sillä jos Thoreld olisi osoittanut vähän suurempaa
luottamusta tovereillensa, olisi pulasta voitu päästä toista tietä.
Hänen konkurssinsa olisi ollut kunnon miesten keskeinen kunnia-asia, ja
olisivat he sekä tahtoneet että voineet suorittaa yhteisen ystävän
velat, jotka suureksi osaksi olivat syntyneet toveripiirissä, sen
sijaan että hän nyt vetää asian oikeuteen ja suuren yleisön eteen, joka
seikka ei ainoastaan ole omansa alentamaan hänen ihmisarvoaan, vaan
myöskin antaa alhaison kärkkäille kielikelloille aihetta halventaa
sellaista laitosta, jolla on niin vakaantunut maine ja arvo kuin Suomen
vanhalla kaartilla. Kirjeessä vedottiin lopuksi hänen kunniantuntoonsa
ja ilmoitettiin, että päällikkö -- antaakseen Thoreldille
miettimisaikaa -- aikoi vielä viikon päivät olla ottamatta esille hänen
erohakemustaan!

Kun Thoreld oli lukenut kirjeen, hän hymyili anteeksiantavasti tälle
erehdykselle. Mutta sitten kun hän huomasi, mihin alhaisiin tekoihin
hänen toverinsa ajattelivat hänen voineen syyllistyä, hän suuttui. Ja
hän koetti turhaan miettiä, miten oli mahdollista, että hänen ystävänsä
häntä näin alhaisesti arvostelivat. Hän ei tuntenut oikein itseänsä
eikä kanssaihmisiään. Hän ei tiennyt, että miestä, joka vetäytyy
syrjään tai kulkee omia teitään, aina katsotaan kieroon ja että
ainoastaan se, joka antaa jokikisen punnita ja arvostella avujaan, voi
toivoa kannatusta, jota vastoin niillä, jotka oman ujoutensa tai
ylpeytensä tähden eivät ole joutuneet suosioon, ei ole koskaan mitään
hyviä puolia, joita maailma voisi sellaisiksi julistaa. Jos kuka käy
omia teitään lähimmäisiltään sitä kysymättä, niin on hän heti heitä
loukannut. Niin on tavallisestikin, mutta vielä enemmän sellaisessa
suljetussa toveripiirissä, jossa vallitsevat sotakuri ja vanhat
traditiot.

Luutnantti Thoreld oli melkein vastoin tahtoaan, sitä mukaa kuin hänen
luonteensa kehittyi, eronnut tovereistaan ja elänyt omaa sisäistä
elämäänsä. Hänen veltto, ivallinen puhetapansa, jota hän käytti
totisimmistakin asioista puhuessaan, oli tehnyt hänestä jonkunlaisen
oraakkelin, jota varsinkin nuoremmat toverit suurella hartaudella
kuuntelivat, mutta sittemmin vaikutti hänen teeskennelty tai totinen
ylpeytensä kylmentävästi, koska näytti siltä, ettei hän itse tarvinnut
ystäviä. Kun sitten hänen viimeinen rakkausjuttunsa uhkasi tehdä
kaartista ja teatterista sukulaisia, niin rupesi hänen arvonsa
horjumaan. Niin sulkeutuneella miehellä kuin Thoreld oli varmaankin
jotain, jota hän ei voinut muille tunnustaa! Ja nyt, kun hänen
erohakemuksensa tuli näin odottamatta, selvisi yhtäkkiä kaikki hänen
vanhimmillekin ystävilleen. Hänen velton ja iloisen tylyytensä takana
oli tietysti velkaantumista, kukaties pelipetoksia ja väärennyksiäkin,
kun asiat kerran oikein selviäisivät! Thoreld vastasi kirjeeseen
lyhyesti, terävästi ja kylmästi, ja rivien välistä näkyi läpikuultavaa
ivaa. Hän pyysi kumppaniansa jouduttamaan erohakemuksen myöntämistä, se
kun ei suinkaan tulisi heille mitään häpeätä tuottamaan. Hän hämmästyi
itsekin päättäväisyyttään, tuntui melkein siltä kuin olisi häntä joku
sisäinen voima ajanut tähän käännekohtaan hänen elämässään. Ei hän
omasta mielestään tuntunut toimintakykyiseltä eikä urhoolliselta --
tämä oli vain välttämätöntä.

Kymmenen vuotta oli nyt kulunut siitä kun luutnantti Thoreld oli saanut
eronsa ja kapteenin arvonimen. Niiden melkein voittamattomien esteiden
sijasta, joita hänen säikähtynyt mielikuvituksensa oli nostanut hänen
eteensä, oli kaikki käynyt tasaisesti ja jokapäiväisesti. Hänen
käytännöllinen kykynsä, joka kasarmissa ei ollut voinut näyttäytyä
muussa kuin korttien käyttelyssä, joutui nyt suurelle ja uudelle
alalle. Neljän vuoden kuluessa oli hän asettanut Herrasaaren
maanviljelyksen uusille urille. Mutta yksistään maanviljelyksen avulla
olisi hänen ollut vaikea suoriutua. Hänen samoin kuin monen muunkin
Suomen maanviljelijän pelastus oli metsä. Herrasaaren mahtava
tukkimetsä oli aivan uittoväylän varrella, ja kun hän oli pitänyt
puheita parissa kolmessa kuntakokouksessa, oli väylä päätetty perata.
Kun hän oli myynyt ainoastaan neljänneksen metsästään erääseen
Hämenlinnan lähellä olevaan sahaan, jonka perustamisessa hänellä oli
ollut suurin osuus, oli Herrasaaren kiinnityssumma vähentynyt puoleen,
hänen omat velkansa maksetut ja hän itse tullut tunnetuksi taitavana
liikemiehenä ja maanviljelijänä.

Hän oli yhä enenevällä innolla antautunut tukkikauppoihin, joista hän
aavisti tulevan maallemme uuden ja suuren tulolähteen. Uusi rautatie
Pietariin tulisi kulkemaan Herrasaaren lähitse, ja kapteenin tuumat
kulkivat yhä edemmä.

Herrasaaressa oli tehty suuria muutoksia sekä sisä- että ulkopuolella.
Toisen vanhoista rakennuksista oli kapteeni Thoreld rakentanut
uudestaan ja sisustanut kehittyneen aistinsa mukaisesti niin hienoksi
ja koreaksi, että vieraat luulivat tapaavansa palasen Pietaria täällä
Suomen sydämessä. Toinen vanha rakennus, jonka seinät ja lattiat olivat
iänikuisista hongista veistetyt, sai jäädä muuttamattomana paikoilleen
toiselle puolelle nurmikenttää. Sen suuressa salissa oli meijeri ja
toisella puolen porstuaa olevissa pienissä kamareissa, joiden
ikkunapielet olivat sadan vuoden vanhaa lyijyä, asuivat pehtori ja
meijerin hoitajatar.

Herrasaari ei ollut aivan sen suuren sisäjärven rannalla, joka
kaitaisena nauhana venyi niemien ja saarien välitse synkän havumetsän
sisään. Päärakennuksen ja järven väliin mahtui koko suuri puutarha ja
pelto. Aivan lähellä järven rantaa kulki maantie. Toisella puolen
puutarhaa oli järven lahdelma, jonka yli tie kulki koreaksi maalattua
puusiltaa myöten, ja siellä oli korkea ja tiheä haapa- ja koivulehto
suuren kivipaaden ympärillä, jota kannatti poikkihakatun, paksun koivun
kanto; -- siinä oli mainio totipöytä kapteeni Thoreldin monille ja
mahtaville vieraille.

Ennen aikaan, kun Herrasaari ei vielä ollut veloista kiinnitetty, kulki
komea pihlajakäytävä suoraan pellon ja puutarhan läpi pihaan. Nyt oli
tuota puistoa jäljellä ainoastaan puutarhassa, jossa se tuuheudellaan
esti päivän paistamasta useihin taimilavoihin; pellolta se oli hakattu
pois, sillä se turmeli kaksi vanhinta sarkaa, ja ajotie oli kierrätetty
vaatimattomampaa tietä myöten ulkohuoneiden ympäri pihaan. Se hipaisi
harmajaa tallinnurkkaa ja kulki ampumalinjan poikki kartanolle.

Ampumalinja oli jotain erikoista Herrasaaren hovissa. Jo kapteeni
Thoreldin luutnanttina ollessa pelättiin hänen silmiään, ja varsinkin
pelkäsivät niitä kortinpelaajat, jotka ovat taikauskoista väkeä ja
uskovat pahan silmän vaikutukseen. Mutta sotamiehet ja nuoret tytötkin
niitä pelkäsivät, kun ne ankarasti ja tutkivasti, hänen itsensä siitä
tietämättään, seurasivat kaikkia heidän liikkeitään. Hän istui ja
ajatteli silloin jotain aivan toista, ja kaipa tuo kajastus hänen
omista synkistä mietteistään juuri näytti niin uhkaavalta.

Moni sotamies, jolla ei ollut oikein hyvä omatunto, punastui tuon
katseen edessä rivissä seistessään, ja sama pelkoa ja kunnioitusta
herättävä tuikeus seurasi niitä Herrasaareenkin. Vaikka kapteeni olikin
iloinen ja ystävällinen, oli hänen alustalaisillaan suuri kunnioitus
häntä ja erittäinkin hänen silmiään kohtaan. Häntä huvitti suuresti
kiinnittää ne milloin mihinkin ja harvoin se jäi vaikuttamatta. Nyt
antoi hänen työhuoneensa, jossa oli suuri kirjoituspöytä ikkunan
edessä, pihalle päin ja hänen katseensa voi hallita jotenkin pitkää ja
kaitaista solaa tallinnurkan ja erään toisen ulkohuoneen välillä, sola
kun ulottui aina renkitupaan etäämpänä mäellä. Tämän solan poikki oli
talonväen vähän väliä kulkeminen ja vasten tahtoaankin täytyi
sekä rauhallisen pehtorin että keikailevan, valkohuivisen
apulaismeijerikön kääntyä katselemaan tokko talon herra istui
paikoillaan kirjoituspöytänsä ääressä. Rengit ojentautuivat suoremmiksi
ja ottivat naamalleen tekopyhän ilmeen, ja torpparit nostivat lakkiaan
herralle, jonka silmät katsoivat työhuoneen ikkunasta.

Tätä näköalaansa kutsui kapteeni pilan päiten ampumalinjakseen. Nimi
oli tullut talonväen korviin, ja sekin oli sen omaksunut.




NELJÄS LUKU


Kapteeni Thoreld oli tänä vuonna odotellessaan sitä kesää, joka ei
koskaan tullut, tiheään vieraillut Kotkaisissa von Blumen herrasväen
luona, jotka olivat hänen lähimmät naapurinsa, vaikka talojen väliä
olikin kolme peninkulmaa. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän
niin hyvin viihtyi tuon hiljaisen varatuomarin ja hänen rouvansa
seurassa, mutta muut sen kyllä olivat tietävinään. Sanottiin, että
hänen käyntinsä tarkoittivat Louise-neitiä mutta että tuon pinttyneen
vanhanpojan ja seuraveikon toiveet eivät olleet niinkään hyvät, sillä
tuollaisen maailmanmatin oli vähän niin ja näin solmia uusia
rakkaussuhteita, kun oli ollut sellaiset jutut kaartissa ollessa. Mutta
muuten olisi liitto kyllä ollut sopiva, vaikkakin ikäero oli jotenkin
suuri.

Jos kapteeni Thoreld olisi kuullut kielikellojen näin keskustelevan,
olisivat Blumelaiset luultavasti piankin kadottaneet yhden
miellyttävimmistä ystävistään, sillä vaikka hän näyttikin elämään
tottuneelta ja välinpitämättömältä, sitä ei hän kuitenkaan olisi
kärsinyt, että syrjäiset sekautuivat hänen asioihinsa. Hän ei olisi
edes itselleen myöntänyt, että hän taaskin sairasti lapsellisuuden
tautia; se sellainen kuului menneeseen aikaan ja menneen ajan iloihin
ja suruihin. Hänen elämänsä oli muodostunut aivan tavalliseksi
varakkaan vanhanpojan elämäksi -- eikähän se muuten sekään ollut
hulluimpia. Hän ei huolinut ruveta aprikoimaan, miksi hän teki työtä,
miksi hän laitteli Herrasaartaan ja miksi hänen tuumansa ulottuivat
pitkälle tulevaisuuteen. Hän tunsi tarvetta toimintaan, ehkä myöskin
kaipasi tyydytystä kunnianhimolleen. Sillä sen hän kyllä huomasi,
että hänen vaikutuksensa kasvoi vuosi vuodelta ei ainoastaan
ammattikysymyksissä ja kunnallisissa asioissa, vaan myöskin yleisissä
ja lopulta hallitusta koskevissakin. Kaikki hänen vanhat ystävänsä
kaartissa olivat aikoja sitten sopineet hänen kanssaan, väärinkäsitys
oli selvitetty, ja monet yhteiset metsästyspäivälliset syöty
Herrasaaren kartanossa.

Mutta syvällä hänen sydämensä pohjalla eli vielä vanha paimenidylli
milloin epämääräisenä kaipauksena, milloin mahdollisesti kerran
todellisuudessa kuuluvana loppusointuna elämälle, joka oli vietetty
wagnerimaisissa epäsoinnuissa. Ei hän sitä koskaan tarkemmin ajatellut,
antautui ainoastaan sen viehkeän mielialan tuuditettavaksi, jonka
seurustelu von Blumen perheen kanssa hänessä synnytti. Ja hän
osoitti neiti Louiselle juuri niin suurta huomiota kuin sedän sopii
osoittaa nuorelle tytölle näyttämättä lapselliselta ja joutumatta
naurunalaiseksi. Mutta juuri tämän nuoren naisen kanssa seurustellessa
alkoi hänestä tuntua siltä kuin vanha aihe hänen aikoja sitten
menneestä elämästään olisi alkanut pyrkiä esille; se tuli uusina
sävelinä, sulavina, uinailevina ja rauhallisina, kaukaisena kaikuna
vanhasta sävelestä enemmän kuin uutena kasvavana sävelaaltona.

Näillä hänen ajatuksillaan ei ollut koskaan ollut varmaa muotoa ennen
kuin hän eräänä päivänä loppupuolella kesäkuuta näki vaunujen ja
useiden valkoisten päivänvarjojen kulkevan ampumalinjan poikki, ajavan
pihaan ja von Blumen herrasväen astuvan alas vaunuista. Tuo oli heidän
kauan aikaa sitten lupaamansa ja sovittu vastakäyntinsä, sillä tähän
saakka oli varatuomari vain yksin viettänyt muutamia vuorokausia
Herrasaaren naimattoman isännän talossa.

Kun hän nyt näki päivänvarjot vaunuissa, hypähti hän ylös
kirjoitustuoliltaan ja katsahti poikamaisella innolla peiliinsä. Oli,
hänen partansa oli ajeltu, kaulahuivi oli suorassa, kaulus puhdas ja
etuhampaan kultatäyte ei kiillellyt päivää vasten. Samassa kiiruhti hän
ulos ja ehti parahiksi ojentamaan kätensä neiti Louiselle, joka nousi
viimeisenä alas vaunuista. Toiset olivat jo maassa rappujen edessä,
johon oli ajettu hienoa puhdasta hiekkaa, ja ihmettelivät kukkalavoja
ikkunain alla.

Hän tervehti heitä kaikkia iloisesti ja ystävällisesti, mutta ei voinut
vapautua siitä tunteesta, että hän oli tehnyt jotain kuulumatonta
ojentaessaan ensiksi kätensä neiti Louiselle ja autettuaan häntä niin
kuin kaikkein arvokkainta vierasta alas vaunuista. Se saattoi hänet
ensin vähän hajamieliseksi, mutta hän tointui pian ja osoitti niin
rakastettavaa kohteliaisuutta, että rouva von Blume hymyillen pyysi,
ettei hän pilaisi heitä jo heti alussa. Mutta kapteeni Thoreld tuli
vain kahta kohteliaammaksi, ja kyllä hänellä hyvät lahjat siihen
olikin, kun hän vain kerran pani kaikki taitonsa liikkeelle.

Useimmat vanhatpojat olisivatkin hänen sijassaan tunteneet itsensä
tyytyväisiksi. Kun yksinäisellä miehellä on täydessä kunnossa oleva oma
komea koti, kun hän tietää, että se kaikki on hedelmää hänen omasta
työstään, kun hän näyttelee sitä perheenäidille, joka kykenee
arvostelemaan jokaista yksityiskohtaa, ja kun hän paitsi tämän
hyväksyviä katseita näkee lapsellisten ja suurten silmien ihmetellen
katselevan kaikkia hienostuneen maailman mukavuuksia, niin ei voi juuri
sanoa kehumiseksi, jos mies silloin tulee hyvälle tuulelle.

-- Tätähän pitää oikein tutkimalla tutkia, vakuutteli rouva von Blume
mutta ei näyttänyt kuitenkaan olevan niin innoissaan kuin kapteeni
olisi toivonut. Varatuomari käyskenteli huoneesta huoneeseen, hymyili
itsekseen ja sanoi vain:

-- Vahinko vain, että tämä kaikki täytyy kätkeä maaseudulle.

-- Mutta minullahan käy vieraita silloin tällöin, huomautti kapteeni.

-- Jos he eivät voi arvostella teidän mukavuuksianne paremmin kuin me,
niin ei teillä ole suurta iloa vieraistanne, virkkoi rouva von Blume
vähän kylmästi.

Kapteeni Thoreldista tuntui vähän pahalta, niin kuin olisi rouva
sanonut sen kateudesta, mutta kun hän katsahti noita rauhallisia ja
hienoja kasvoja, ymmärsi hän epäluulonsa mahdottomaksi ja lisäsi
leikillisesti:

-- Niin, onhan minulla sitten tämä mukavuus ainakin omaa itseäni
varten. Minä viihdyn täällä mainiosti omasta puolestani.

-- Omasta puolestanne, niin! sanoi rouva von Blume hajamielisesti.

-- Niin -- herra Jumala -- sellainen vanhapoika kuin minä tulee lopulta
itsekkääksi, puolustihe kapteeni huolettomasti.

-- Ehken, sanoi rouva von Blume ja katsoi alas.

-- Niin, mitäs muutakaan -- kapteeni Thoreld vähän kiivastui -- mitäs
muutakaan tahtoisitte, että mies sellainen kuin minä tekisi varoillaan,
ellei käyttäisi niitä taipumustensa ja mielensä mukaisesti?

-- Minä en suinkaan tahdo antaa teille neuvoja, sanoi rouva von Blume,
mutta minun, joka olen kasvanut toisissa oloissa, on vaikea mukautua
tällaiseen komeuteen.

Kapteeni Thoreld tunsi tulevansa vähän kärsimättömäksi. Eihän ollut
oikein hienoa, että rouva von Blume puheli hänelle tällä tavalla, mutta
toisekseen hän antoi suurta arvoa hänen suoruudelleen, joka oli paljon
parempaa kuin naisten tavallinen hymyilevä ihmettely. Ja hän kysyi
avomielisesti:

-- Sanokaa, rouva von Blume, mitä te tekisitte minun sijassani?

Rouva katsahti kysyjää silmiin ottaakseen selkoa siitä, oliko kysymys
ivallisella mielellä tehty. Mutta kun hän kohtasi hyvän ja ystävällisen
katseen ja kun hän sitä paitsi oli tottunut pitämään kapteenia melkein
ystävänään, sanoi hän:

-- Minä -- niin, mutta te ette saa suuttua, jos minä suorasti vastaan
suoraan kysymykseen! -- minä tekisin enemmän hyvää rahoillani.

Kapteeni loi häneen nopean, surullisen katseen, hymyili vähän
katkerasti ja sanoi tarjotessaan vieraille paikan suuren viuhkapalmun
alla ulkona lasiverannalla:

-- Tekisin hyvää! -- Hm! -- Se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi!
Minä en ehdi ajatella mitään muuta kuin asioitani. Ja hyvän tekemiseen
vaaditaan sekä aikaa että ajatuksia, jos näet tahtoo tehdä hyvää toden
teolla.

-- Se on oikein, sanoi varatuomari, varsinkin kun liikkuva mies jo
toimintansa kautta hyödyttää yhteiskuntaa.

Rouva von Blume hymyili:

-- Niin, minä melkein luulen, ettei mies voi tehdä hyvää niin kuin
nainen ajattelee, että sitä olisi tehtävä. Hänellä ei ole sitä silmää
eikä sydäntäkään, joka tähän vaadittaisiin.

-- Kunnon mies tekee hyvää tietämättään, sanoi varatuomari.

-- Sehän se on ainoa lohdutus, huokasi kapteeni vähän tyytymättömänä ja
katsahti ovelle päin, eikö palvelija sieltä jo toisi kahvia. -- Ei,
elämä on meille käytännön miehille useinkin koneisto, johon joutuu
nuoruudessaan ja josta vanhana tulee ulos murrettuna, uupuneena ja
mihinkään kelpaamattomana, sitten kun on kuluttanut kaikki voimansa ja
suuren osan toiveitaan. Ja saahan sitä olla tyytyväinen, jos tuo
koneisto, samalla kun se meidät heittää hylkytavarana ulos, toisaalla
kiertää esille kelvollista kangasta, jossa pohjana ovat parhaat
ponnistuksemme ja kutimena oma elämänlankamme.

-- Se on surullista, sanoi rouva von Blume totisesti.

-- Se on tavallista maailman menoa, lisäsi kapteeni Thoreld.

Kesäkuun aurinko paistoi sisään verannan avonaisesta ikkunasta, lämmin
leyhäys, jossa oli niityn ja järven tuoksua, liikutteli viuhkapalmun
suuria oksia, kapteeni Thoreld oli tullut pahalle tuulelle ja rouva von
Blume katseli haaveksien, mutta päättäväinen ilme kasvoillaan ulos
puutarhaan, jossa sireenit kukkivat. Neiti Louise selaili albumeja eikä
näkynyt vähääkään välittävän elämänkoneistoista.

Syntyi hetken äänettömyys: kuului kuinka mehiläinen surisi oleanderin
kukan ympärillä ja palvelijat helistelivät hopealusikoita ruokasalin
takaisessa huoneessa.

-- Minä harvoin rupean miettimään tämän maailman menoa -- ja siinä minä
teen oikein, sillä minun filosofiani on ristiriidassa ympäristöni
kanssa. Se ei sovi täällä verannalla päivänpaisteessa kukkasten ja
mehiläisten keskessä. Eikä se näy tekevän minun harvinaisia
vieraitanikaan sen iloisemmiksi.

-- Ei, minusta on ikävää, että semmoinen mies kuin te, jolla on niin
suuri vaikutusala, joutuu niin hyödyttömiä asioita ajattelemaan, sanoi
rouva von Blume melkein sydämellisesti. Ajatelkaa, kuinka paljon te
voisitte auttaa köyhiä, jos vain luulisitte sen hyödyttävän.

-- Hm -- minä autan heitä tietämättäni, niin kuin Blume sanoo. Olen
nytkin, kiireimpänä työaikana ... no niin, mitäpä me hänestä pitemmälti
puhelemme? Olen liiaksi järkimies voidakseni tehdä hyvää niin kuin te
tahtoisitte, rouva von Blume. Minua ei tyydytä heittää almuja mereen
kuivatakseni sitä aikaa voittaen, mutta sen teette te, rouva von Blume!
_Chacun a son qoût_, niin kuin ranskalainen sanoo. Ja minä iloitsen,
että meillä kuitenkin muissa asioissa on samat taipumukset.

Ovet avautuivat ja puuhaavin askelin tuli palvelija valkeissa
hansikkaissa ja tarjosi kahvia vieraille. Kahvin juotuaan polttivat
herrat sikarin ja tehtiin kävelyretki puutarhaan. Mutta äskeisestä
keskustelusta oli kuitenkin jäänyt mieliin jonkunlaista painostusta. Se
oli koskettanut elämän suuria kysymyksiä, ja kun seuraelämässä satutaan
niihin tulemaan, niin huomataan usein, että hyvä seurustelutapa on vain
tarpeellinen, sileä ja kaunis peite, joka kattaa mitä erilaisimmat
mielipiteet. Hienotuntoisten ihmisten kesken ovat mielipiteet
epämukavia ja hävittävät helposti sen, mitä viehättämishalu on
rakentanut.

Rouva von Blume, joka oli hyvin miellyttävä seuraihminen, oli
varomattomasti antanut hyvän tahtonsa ja ihmisrakkautensa saattaa
itsensä lausumaan niitä mietteitä, jotka ehdottomasti tunkivat hänen
mieleensä, kun hän näki kaiken tuon komeuden Herrasaaren hovissa. Hän
oli tottunut puhumaan suoraan ja kursailematta kapteeni Thoreldin
kanssa tämän käydessä Kotkaisissa eikä ollut ajatellut, minkä
vaikutuksen hänen suorapuheisuutensa nyt tekisi. Puhelu, joka oli
alkanut niin yksinkertaisesti ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa
molemmilta puolin, oli yhtäkkiä muuttunut itsepuolustukseksi kapteenin
puolelta. Rouva oli mielestään ollut epähieno ja tungetteleva täällä
isännän omassa kodissa ja hän kadotti kokonaan tavallisen, iloisen
hyväntuulensa ja tuntui mielestään epäonnistuneelta.

Kapteeni Thoreld taas oli hiukan pettynyt toiveissaan. Hän oli
odottanut heidän vierailuaan kenties vähän liiankin kiihkeästi
ikäisekseen, ja siitä oli tullutkin kosto miltei ihan heti paikalla.

Hän kuljetteli vieraitaan puutarhassa, mutta ei tuntenut enää samaa
iloista tyytyväisyyttä Herrasaarestaan kuin äsken. Hänen kauniit ja
komeat laitoksensa eivät olleetkaan miellyttäneet rouva von Blumea,
vaan päin vastoin tympäisivät, ja hän piti varmana, että äidin
ajatukset olivat tyttärenkin. Sillä tämäkin käyskenteli täällä niin
kuin harmaa varpunen kullatussa häkissä -- hän ei kuulunut tänne
laisinkaan. Blumelaiset oli nähtävä kotonaan heidän omassa somassa ja
yksinkertaisessa ympäristössään. Siellä hän sai aina esille vanhan
paimensinfoniansa, täällä se särkyi. Hän oli melkein suuttunut
kauniiseen Herrasaareensa ja hän voi ymmärtää, kuinka loisto ja komeus
loukkaa tuota puritaanista totisuutta, jonka ankaria periaatteita
hänkin tavallaan kunnioitti.

Mutta oli miten oli -- hänen täytyy hajottaa pois pilvet, ja hän
turvautui tuohon tehtyyn iloisuuteen, jonka aina täytyy kuulua hyvin
kasvatetun miehen sivistykseen.

Sen sijaan että olisi mennyt näyttämään heille kasvitarhaansa, joka oli
hänen ylpeytensä, vei hän heidät puoleksi ruohoittunutta käytävää
myöten vanhaan huvimajaan, joka oli rakennettu kallion kielekkeelle
järven rannalle. Täällä kukki jo orvokki puolukanvarsikossa, hongat
humisivat yksitoikkoisesti ja Herrasaari kaikkine hienouksineen oli
puutarhan peitossa. Kapteenin onnistuikin saada mielet yhtä iloisiksi
kuin ne olivat Kotkaisissakin, hän pani kaikki voimansa liikkeelle,
että äskeiset ikävät puheet unhottuisivat, ja hän sai neiti Louisenkin
ottamaan osaa puheluun pienellä, hauraalla tytönäänellään, joka
helposti muuttui kimeäksi, kun hän innostui.

He poimivat orvokkeja rantaäyräältä, nakkelivat voileipiä ja olivat
luonnollisia. Varatuomari ja kapteeni keskustelivat vuodentulon
toiveista, puhuivat siitä, kuinka välttämätöntä olisi, että hallitus
ryhtyisi asiaan, jos hätä tulisi, ja päättivät sitä varten lähettää
senaattiin kirjelmän, jonka alle olisi hankittava paikkakunnan
maanviljelijäin nimiä. Tämä ihmisystävällinen päätös haihdutti loput
rouva von Blumen pahasta tuulesta. Hän oli iloinen siitä, että näin
ilman laseja ja karahviineja voitiin iloita luonnon helmassa
Herrasaaressakin ja oli jo kadottanut kaiken vastustelemishalunsa.

Kun päivällisaika läheni, käveli kapteeni kotiin rouvan käsi toisessa
ja tyttären käsi toisessa kainalossaan, ja kaikki olivat he tyytyväisiä
ja iloisia. Mutta ponnistukset tämän mielentilan saavuttamiseksi eivät
olleet antaneet kapteenille ollenkaan aikaa itse nauttia rauhallisesta,
tyynestä maalaiselämästä, joka olisi ollut hänen suurin ilonsa. Mutta
nyt aikoi hän sitä enemmän antautua siihen päivällistä syötäessä, ja
hän kiiruhti pihaan vähän ennen vieraitaan muuttaakseen ruokalistaa
vähän yksinkertaisemmaksi ja ennen kaikkea katsoakseen, ettei mitään
kalliita viinejä asetettaisi esille, niin kuin hän ensin oli ajatellut.

Ruokapöytä oli katettu suureen hämärään ruokasaliin, jossa tuntui
puutarhan tuoksua ja jossa lemusi oleanderi ja myski. Kapteeni Thoreld
rakasti myskiä ja kasvatti verannalla muutamia pieniä keltaisia
kukkasia, jotka varsinkin iltaisin levittivät voimakasta tuoksuaan
ympärilleen ikäänkuin muistona jonkun pietarilaisen kaunottaren
kammiosta. Tuo mietitty hienostelu jäi vierailta huomaamatta -- eihän
hän voinut heidän tähtensä kääntää koko taloaan nurin -- ja päivällinen
alkoi jäähdytetyllä viilipytyllä, joka tuntui niin maalaiselta ja
yksinkertaiselta. Paistia syötäessä piti kapteeni Thoreld, punaviinillä
täytetty lasi kädessään, pienen puheen vierailleen, kiitti heitä ja
pyysi heitä antamaan anteeksi hänen vähän ylelliset nuorenmiehen
taipumuksensa ja lausui sen toivomuksen, että he tulisivat ne kokonaan
unohtamaan, kun toisen kerran tulisivat talossa käymään.

Tämän puheensa hän piti niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että
rouva von Blume ojensi lasinsa kilistääkseen ja pyysi äänettömällä
katseella anteeksi synnyttämäänsä väärinkäsitystä, kapteeni vastasi
suutelemalla häntä kädelle, mutta jälkiruoan jälkeen hän tarjosi
kätensä neiti Louiselle ja talutti hänet pianon ääreen saliin,
jossa kahvi juotaisiin. Sitten pyysi hän neitiä laulamaan jonkun
lauluistaan, kernaimmin jonkun "Sylvian lauluista", ja kun toinen heti
siihen suostui, niin sai kapteeni Thoreld viimeinkin esille
paimenidyllimielialansa, hymyili vienosti nojatuolissaan rouva von
Blumen vieressä ja löi tahtia kädellään laulun mukaan. Lämpimämmin kuin
koskaan ennen hyväili hän katseellaan valkeisiin pukeutunutta
laulajatarta, ja kun tämä laulaessaan sattui sen pari kertaa
huomaamaan, ihmetteli hän tuota ilmettä ja keveä puna peitti kauniisti
hänen poskensa ja levisi kauas alapuolelle hienohipiäistä kaulaa.

Kapteeni Thoreld ei ollut enää oikein tapaisensa koko päivänä. Hän oli
hajamielinen, mutta lempeä, niin lempeä, että ilkeät kielet olisivat
voineet kuiskata, että hän ehkä oli juonut liiaksi viiniä
päivällispöydässä.

Kun Kotkaisten herrasväki illemmalla nousi vaunuihinsa, antoi kapteeni
satuloida ratsunsa ja seurasi heitä puolen peninkulmaa kupeella ajaen.
Kotimatkalla kulki hevonen käyden. Kun hän palasi työhuoneeseensa,
nojasi hän päätään käteensä ja tuumi jotain. Hän tuumi kauan, ennen
kuin otti erään paperin laatikostaan ja kirjoitti siihen muutamia
sanoja.

Tuo paperi oli apulaismeijerikön, neitsyt Anna Mellilän, muuttokirja.




VIIDES LUKU


Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme
peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa,
joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld
jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se
oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli
runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi
koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi
torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.

Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen
lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen.
Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli
seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua.
Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen
takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion
töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.

Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät
ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin
puheille hattu kädessään ja hämillään.

Mikä oli hätänä?

Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka
tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa,
ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi
saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.

Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta
kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä
lähtemään itse paholainenkaan.

Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen
rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään
ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma
toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.

Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka
epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja
kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.

Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi
kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja
tyhmästi -- mutta pysyi päätöksessään.

Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen
ja laski miehen menemään.

Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut
ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot
olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän
myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat
halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan
vaatimuksiaan.

Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo
tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut
piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei
hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta
kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava
aave.

Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut
vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua
vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että
syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut
toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma
näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin
kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja
rumana.

Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna
kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä,
ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä
päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä,
jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita
ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat
niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja,
jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä
paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan
muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo.
Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni
välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada
itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei
tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan
sellaiset myötäjäiset mukana.

Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla
ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki
ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi
valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt
silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia
papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan
hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä
otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista
oli hän saanut tarpeekseen -- ja tarpeekseen heidän tyhmistä
viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien
heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat
katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli
saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja
ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.

Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle.
Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin,
sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa
niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan
tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty
ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina
alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään
terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että
hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa
talonpoikaiskeikarin tavalla.

-- Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen
toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.

-- So, so -- riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran
kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä
tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.

-- Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan?
vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten
muuttamatta.

-- Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.

-- Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.

Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin
ja pani hänkin kätensä puuskaan.

-- Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja
kysyt kapteenia kuin vertaistasi?

-- Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta,
talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni.
Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä
taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi
olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja
sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella
miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin
hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:

-- Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi
taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!

-- Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi
pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon
marhamintaa renkaaseen.

Anna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä
voinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa
ja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä
ryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän
ohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja
osoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.

-- Tuollako se asuu?

Anna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon
miehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla
katseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi
pohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan
huomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin
talollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin
olla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se
olisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä
ollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti
yhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan,
ensimmäinen ovi oikealla.

Tuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät
silmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei
vaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan
vaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään
rävähtäneet.

Pohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä
povitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä
markkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa
oli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne
kaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli
ohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta
oli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien
rakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän
tänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan.
Ennen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin
rupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli
oppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän
paikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien
työmiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä,
niin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään
viinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.

Kapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen
silmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet
huomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.

Hän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea
liikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi
taistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän
oli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen
suoruuteensa -- siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa
miehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne
hänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!

Kohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja
pohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona
kartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn.
Pohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että
kapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta
kun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli
ystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän
loukkasi Kalle Pihliä.

-- No -- sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja
paperiruukkiin, sanoi kapteeni.

-- Se on, minä olen Kalle Pihl.

-- Ja mite sine tahto?

-- Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota... Hevospäivätöitä.

-- Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?

-- Jo siellä loppui.

-- No, no, -- saaraan katso tykö; -- ehkä aina löyty yhtä ja toista
riskille miehelle.

Nyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti
kapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja
virkkoi:

-- Oleko sine nainut?

Jos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti
syntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään
tuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku
läpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän
ei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää.
Pohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi,
ymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella
naimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen
vaimo kyllä antaisi anteeksi -- kun saisi puolet miehensä tuloista.

-- Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine
maanviljelyksen peelle?

-- Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä
vuotta.

-- Ja kuitengin naimaton mies?

Pohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?

-- Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.

-- Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille
ole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.

-- Kyllähän se niinkin on.

-- Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.

Kuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa
kulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän
vastasi varovasti:

-- No, ainahan tuon akan saanee hankituksi...

Kapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika
vainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti
suunsa viekkaaseen hymyyn.

Silloin katkaisi kapteeni keskustelun:

-- Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun
hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan
sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu
työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!

Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen
potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi,
kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän
kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen
katsomatta. Olisiko tuo...? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää
pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon
taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.




KUUDES LUKU


Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä
talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi
läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves
ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria
että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä.
Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire
tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan
ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella
vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta
ja sen lähiseuduilta.

Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja
sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet
rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin
ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen,
sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa
hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla
tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet
pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia
jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon
päivänpaisteessa.

Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt
kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi
ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.

Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää
leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen
mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli
savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt
kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä
oli kehunut sellaisella kulkevansa.

Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä
papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi
vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa
reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko.
Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa
välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa
papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät
osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön,
jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli
talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta -- vai oli hänenkin nimensä
Kalle! -- joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti.
Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin
hitaammin: ja -- ja ... va, va ... paa ... vapaa ... ja sanoi a, v, i,
o, vio ... l, i, i, t, t -- liitt ... o, o, n -- oon ... avioliittoon.
Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.

Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä
kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään
työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan
verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.

Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin
eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä
tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan
raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit
kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja
tavaili papinkirjaansa.

Ei tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin
selvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun
hän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia
sitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja
jos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä
valehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän
sitten oikeastaan oli valehdellut? Niin -- miksi? Ei kukaan ollut häntä
siihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli
syntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja
tasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin
luo ja tunnustaisi kaikki? Ei -- se olisi kovin naurettavaa, eikähän
hän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä
kirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli
häneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka
tarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin
irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.

Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että
torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain
tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä
tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin
puheilta. Mitä? -- vai niin, -- niin, niin! Sitä siis tarkoitti
kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli
vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja
jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.

Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea
aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna
varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä
tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan
kiusaavilta ajatuksiltaan.

Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista
pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli
tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka
hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä
rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.

-- Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.

-- Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin
työhön.

-- Katsoiko se sinun papereitasi?

-- Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.

-- Mutta nimesi sanoit?

-- Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.

-- Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?

-- E-ei ... minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois
kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä
oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren
lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi
nopeasti. -- Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä
vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei
nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:

-- Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?

-- Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?

-- Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä
-- ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. -- Hän oli puhellessaan
tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan
heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.

Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi
heittävänsä pitemmät puhelut iltaan -- tänään oli lauantai -- ja sitten
he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka
kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän
juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.

Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin
tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja
aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän
oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain
suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!

Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain
vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa
ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo
odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä
läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon
viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut,
vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen
pitäjään yhtaikaa.

Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he
lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon
helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.

Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä,
että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta
tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan,
pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä
puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä
laskemaan.

Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan
saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta,
joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan
ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin
ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille
kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.

Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla
paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen,
otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo
jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti
humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän
kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä,
eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen
tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja
kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:

-- Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!

Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin
viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt
käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut
mitään vastaankaan.

-- Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.

-- Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei
ymmärtänyt niin mitään.

-- Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.

-- Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?

-- Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat
sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?

-- Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin
viisaasti.

-- Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä
papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa
sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan
ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!

Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se
tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut
häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti
voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:

-- Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat
papinkirjani? intteli hän.

Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja
sanoi välinpitämättömästi:

-- Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja
minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.

Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi
tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:

-- Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä
lähteä niitä muualle kuljettelemaan.

-- Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun
paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi
toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa,
minkä kapteeni on minulle luvannut.

Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti
viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää
vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten
tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen
pitääkin.

-- Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty,
yllytteli Kalle Pihl.

Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.

-- Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!

-- Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada
papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia
rautatien töissä!

Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti
pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.

-- Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka
eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan
semmoinen -- hyi helvetti!

Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi
kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.

-- So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, -- sinä erehdyt, jos
luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.

-- Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat
kymmenen markkaa. -- Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.

-- Mutta jos joku saa sen tietää?

-- Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.

-- Minä pidän, minä!

-- Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut
kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi
kirja Kauhavalta.

-- No, olkoon menneeksi!

-- Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä
jo huomenna ja menet rautatielle.

-- Minkätähden?

-- Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.

Lehtimaa aprikoi.

-- Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!

Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.

-- No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää
mitään tehtävää!

-- Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.

He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi
kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.

Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.

Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:

-- Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.




SEITSEMÄS LUKU


Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon
nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla
keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä
laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat
olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua
aamiaiseen asti.

Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin -- ne tulevat
kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan
maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.

Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen
toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta
puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut
saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.

Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti
hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin
että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä
pystyyn ja sanoi uhaten:

-- Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä
suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.

Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että
tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja
suojelevasti:

-- Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä
rähiset?

Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle
Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä
papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa
itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden
kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan
välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa
pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille
markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä
pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl
keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja
niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia
teitään.

Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni
tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin
mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään,
kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen
humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit
eivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain
yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua
sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä
rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.

He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin
monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta
hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat
välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän
jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin,
pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin
tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta
leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja
miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt
laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu
asiaan kirkossa.

Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska
oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja
kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko
seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina
oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään
sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman
näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti
hiljaisesti tekemästään kepposesta.

Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun
haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.

-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan
loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja
teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita
jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa
huomiota.

Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta
tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan
hurmaavasti.

Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi
kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan
yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen,
nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen
keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle
joukolle:

-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne
kaikki yhtaikaa?

-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä,
virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja
tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä
siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä
oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä
yksimielisesti ihailivat.

Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan
herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille,
kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se
sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin
hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän
oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli
olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä
se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin,
jossa oli toiset hienommat tavat.

Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen,
mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden
vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin
kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.

Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna
Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut
helmansa järjestykseen, komensi hän:

-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!

Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.

-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.

Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä
toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen
käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:

-- No, johan viimeinkin tottelitte!

-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi
keinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä
tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?

-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.

Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja
huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:

-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!

-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.

Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään.
Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti,
kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi
hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi
niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:

-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on
tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai
toiset tavat?

-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen --
mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras
vastaan.

-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä
loisti viattomuudesta.

-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.

-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.

-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?

-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet
toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten
nähneet toinen toistamme.

Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin
vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja
muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen
vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket
keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti,
että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja
silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja
loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti
puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän
joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja
ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä
kohtaan.

Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen
varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se
mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:

-- Pidä puoliasi, pohjalainen!

-- Annatko akkaväen tukkia suusi!

Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.

Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi
ympärillä seisovilta:

-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin,
mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa
kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!

-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä
toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!

Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis
mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja
sanoi jäykästi ja olantakaisesti:

-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan
suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.

Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin
puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei
ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua
kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja
sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.

Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä
näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään
Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja
kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata
istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle
kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.

Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa
hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että
kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän
merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä
näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi
tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt
keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja
vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä
maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä
noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta
kiitosta sanomatta.

Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun
menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on.
Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi
hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti
paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin,
kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä
taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt
kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.

Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä
ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla.
Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa.
Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi
palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että
oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman
näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin
Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan
heidän edessään.

Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli
Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan
näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä
toisille tytöille:

-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!

Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien
huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan.
Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin
kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen
sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina
purivat siihen, johonka sattuivat.

-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin
kelvataan, sanoi Kalle Pihl.

Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli
keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua
ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää,
niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi.
Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän
ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri
kerran, kaksi, kolme...

Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää,
etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan
pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä
itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin
käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä
ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun
keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut
vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki
neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon
ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan
huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.

-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.

Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.

-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään,
vieläkö tytöt meille nauravat.

-- Mennään vain!

Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka
oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään
toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä
kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut
kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna
Melliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.

-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille,
johon tämä vastasi vain ulisemalla.

Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi
keinu ympäri kuin myllyn siipi.

-- Eikö pyörrytä?

-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?

Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui
vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä
käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan
jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään
heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan
seisahtui.

-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi
vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.

Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta
kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.

-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.

-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.

-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.

-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen
kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.

-- Mitä torppaa?

-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla
ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.

Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa
pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun
äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:

-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.

-- Mitäs sitten?

-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...

-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!

-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.

Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se
tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.




KAHDEKSAS LUKU


Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa.
Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon
toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta
ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan
ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen
sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von
Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki
yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä
kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa
tiukalle.

Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra
onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja
rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää
kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo
hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin
hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti
häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän
nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja
hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja
perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän
oli oikeassa.

Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä
ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli
jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin
kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi
jaksanut kypsyttää viljaa.

Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi
niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla
kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut
pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan
huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että
tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon
jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun
aloittamisesta.

Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen.
Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia
nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen,
sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena,
vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli
melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä
varten panna riihtään lämpiämään.

Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla -- joitakuita
harvoja lukuunottamatta -- niin miltä sitten talonpoikain ja
torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän
keinotekoisia lannoitusaineitaan!

Hätä ja hallavuosi -- hallavuosi ja hätä -- siinä olivat tulevan vuoden
toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä
vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla
maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä
lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin,
kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.

Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja
kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta
varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen
tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli
vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen
yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän
matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen
hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi
lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja
tullut esitellyksi perheelle.

Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat
ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle,
josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin
yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit
lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja
syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä
palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli
pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja
iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki
kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet
päivälliskuormastostakin.

Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran
soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi,
koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä
kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli
Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen
vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies
helposti jaksoi soutaa sitä ylös.

Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle
päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari
pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen
torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.

Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi
tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet
mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti
näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä.
Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat
valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä
uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja
mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä
oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli
pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja
hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika
laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä,
joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä,
että saisi asiansa toimitetuksi.

Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän
arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän
vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä
ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa
kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.

-- Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.

-- Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.

-- Sehän se on.

-- Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä
ollut?

-- Ei ole kuin pari viikkoa.

-- Ja kukas on isäntä?

-- Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne,
pohjalainen.

-- Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto -- se
maankulkija tahdoin sanoa -- saanut tämän paikan -- --? Lehtimaa seisoi
suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.

-- Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö
riittää, vai mitä?

-- Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko
ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin
satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti
hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan
sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi
oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti
kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan
kynnykselle.

-- Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.

-- Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin
minulle? lisäsi hän surumielisesti.

-- Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle
Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa,
ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla
erikoinen maapalsta.

-- Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä...

Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys,
ja hän jatkoi varomattomasti:

-- ... vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon
että talon emäntään.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti
pesunsa.

-- Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin
näillä seuduin luullaan.

-- Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.

-- Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen -- enhän minä sano mitään
varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin
puhtaita papereita.

-- Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea
talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?

Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli
luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja
todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei
hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän
takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja
pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli
houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta
samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä
ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli
niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä
torpan että vaimonsa.

Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia -- se oli
lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta
kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut
keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana
miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin
kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi
olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi
uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä
kirjoittamaan -- ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire
häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta
saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.

Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan
muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa
siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi
kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut.
Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti
Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli
ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi
tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?

Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa
hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli
tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt,
mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.

Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten
pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki,
antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna
kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla
oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt,
pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.

Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään
maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta
likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi
pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä
kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.

Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.

Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa
omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle
Anna kysäisi:

-- Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?

-- Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja
tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa
hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän
lykkäytyä.

-- Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen
maitoa noutamassa.

Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska
oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun
Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti
seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld
metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia
askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen
ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen
ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta.
Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään
huomannut, huusi leikillisesti:

-- Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse
olet pois.

Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen
vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:

-- Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren
keinulla silloin kun sinäkin!

Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet
vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen
kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten
herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille
kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne
heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten
täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni
kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä
miehellä ja kahdella jäniksellä.

Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti
soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja --
kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton
toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi,
seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon
laulua ja sinertävää taivasta.

Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen
mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset
voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä
muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi
siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti
tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu
kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita
elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon
herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan,
huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden,
hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.

Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean
päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja
hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä.
Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin
kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli
aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin
tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen
metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän
rinteestä.

Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut,
mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan
metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä
kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen
prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa
päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.

Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään.
Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata
kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän
vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.




YHDEKSÄS LUKU


Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin
siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden
alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti
vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä
olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä
kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.

Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää
kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin
insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen
Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön
keppejä kokiessaan.

Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä
pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.

Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta
nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja
seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru
helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota
naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän
todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa
vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän
koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut
yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään
jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli
niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin
kylmää vettä kapteenin niskaan.

Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan,
ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja
riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin
hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar
pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta
voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno
käytöksensä kylmäävästi.

Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan
säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin
surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi
epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä
välillä.

Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli
kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan,
että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen.
Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä
herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota -- ei, se oli liian
naurettavaa!

Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä
taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä
ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki
siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta
kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki
ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti
pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:

-- Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää
kiitoskirjeen arkkipiispalle!

Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi
moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä
tehtiin pilaa.

Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin
sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea
puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi
kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän
tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle
rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut,
kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.

Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento
voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli
puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään
arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen
saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden
kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä.
Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet
huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän
olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla
olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa
menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle
eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni
itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko
seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.

Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi
täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä
vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut
itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka
nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.

Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli
tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin
silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa,
joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän
ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi
niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut
tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei
voinut voittaa ujouttaan -- olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta
ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.

Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken
alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten,
josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi
täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi
ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien
sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa
siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen
veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja
lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan
toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume
sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla
olisi valmis.

Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti
lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo
niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka.
Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen
kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko
usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita
kasvavien harjujen välissä.

Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia
vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla
nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa
uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä,
milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet.
Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan,
aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten
suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus
sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat,
niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti
pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen
suuri saari: -- Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen,
mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden
kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen
nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen
päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat
kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin
huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta
mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten
harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.

Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen
illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle.
Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat
huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon
kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi
kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen
Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi
myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen
mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.

Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso
melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi
vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin
kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.

Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin,
jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli
vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta,
että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise,
insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia
kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi
soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla,
samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse.
Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka
vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin
ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin
arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa
mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä
tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja
kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein
kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan
ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään
kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua
tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan
voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit,
hatut ja tervehdykset.

Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin
hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin,
vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön
tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän
nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa
edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias,
kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei
muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja
tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka
oli herännyt lastenkamarissa.

Vasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti
Louisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei
siitä olisi loppua tullutkaan.

Kapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja
varatuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi
ajamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti
juoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi
kylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi
hevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi
parahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä
vahinkoja halla oli tehnyt.

Insinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä
kiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.
Varatuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle.
Päivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko
hänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia
päiviä lykkäytynyt.

Kapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä
maantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä
lämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä,
mutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni
kietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja
kysyi vähän väliä kuskiltaan:

-- Joko on maa kuurassa?

-- Ei, vastasi tämä -- ei ole vielä.

Mutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli
peninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen
laaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he
olivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin,
tuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.

-- Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt
häneltä mitään.

Kun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva
niitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti
hansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen
siitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai
kouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.

-- Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut
rattailleen.

-- Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja
näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli
aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut
hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla
mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson,
näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan
pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja
valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä
palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.

Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari
avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän
oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti
hevosensa.

-- No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.

-- On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.

-- Halla pannut?

-- Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin
korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.

-- Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään
mahda!

Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot
vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta
nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.

-- Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!

-- Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.

Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät
olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut,
kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat
ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan
kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.




KYMMENES LUKU


Kun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi
koillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän
satapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien
jokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina
Pohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän
maan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa
rauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä
vaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.

Aamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat,
torpparit -- kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana
koillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä
toisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä
rinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta
elämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään
nimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan
hallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi.
Hänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei
tarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan,
joiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin
lähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään,
eivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty
riidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli
talonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja
viljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien
koskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella,
siellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla
kertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena
korvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi
ollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä
korvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä
pellontilkareesta.

Vasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä
kirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan
sitä tavoitellen -- vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien
rannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä
oli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja
poislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta
epätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren
taloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen
vaimonsa ja itki.

Aamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta,
kun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä,
ja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin
kaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin
ymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi
vertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet
valkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat
surkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden
seinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät
kuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus
koivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi
alkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta
vertaa kamalamman karvaiseksi.

Mutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että
hän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä
tavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.

Hänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan
varakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille,
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei
koskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo
kauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa
saroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva
synkkänä ja sakeana.

Täällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat
hätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut
pääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin
sanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden
silmien luettaviksi.

Keskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen
torpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen
kohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen
katkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan
miettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan
jäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että
herra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin
jäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi,
kun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.

Kuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja,
noita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin
työpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin
kohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä
ajettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli
paleltunut.

Hän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi
Etelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin,
näki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki
repaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja
mäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä
tulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän
hallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta
myöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja
lieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he
joukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä
mäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän
ruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin
lukeneet.

Viimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden
kallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin
kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan
nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta
pyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka
kohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän
kasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla
tässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt
peitti vaarallinen, petollinen aamukuura.

Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan,
tietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä
päivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla
sormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.

Vähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan,
heräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet
vainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle
kolkuttanut.




YHDESTOISTA LUKU


Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä
monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa
kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan
rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä
kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi
kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja
lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli
se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena
nälästä ja pakkasesta.

Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain.
Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut
valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen
vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat
alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen
ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti
sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa
rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista
miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään
iloisiksi, kun -- kiitos olkoon nälänhädän -- alhaisten työpalkkain
takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin
muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi
valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen
rautatierakennusten historiassa.

Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle
kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille
tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä,
että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on
päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska
routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.

Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn
hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo
jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän
selkänsä taakse.

Ja nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei
pitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan
hylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten
toivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.

Viisaat herrat malttoivat mielensä -- maata oli ennenkin kato
kohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt.
Heidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille
jumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.

Ja lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni
kenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että
rintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat.
Sillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin
taipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman
kansan kanssa.

Suomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan,
sensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa
sivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen
tasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat
ylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen
rahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät
kunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin
että ainoastaan harvat ymmärsivät -- ja se kaikki oli perintöä Nikolain
sotilaskomennosta kaikilla aloilla.

Pääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys
ankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat
repaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin
kivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin
tapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.

Mutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä
nuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla
odottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä -- vaikkapa
ruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina
tekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.

Kotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume
suurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää
tynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti
niin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei
lopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva
von Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja
kaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi --
kaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen
kuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri
puutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä
syyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta
puutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi
komennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja,
enimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai
loukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.

Herrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin
auttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin
tarvitsi, maksoi heille hyvän palkan -- hyvinkin hyvän palkan -- mutta
ei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä
hyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle
kuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin
pakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi
ohitse.

Hänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien
auttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan
Herrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä
armotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä
välttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he
yhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla
häntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia
täyttämään.

Totta kyllä -- itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä.
Tapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi
kerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi
kysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta
köyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä.
Aina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua
sekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.

Omissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille,
niin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa
lomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä
naapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu
Herrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat:
leipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin -- mutta tuo
annettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui
hänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse
pysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä
kylläisillä.

Eipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa
huudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat
puheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain
puolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi
itse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka
asettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva
von Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa
häntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi,
ettei hänellä ollut sääliä rinnassa -- ja lahjoitti kotimatkalla
kymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.

Neiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja
lapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä
maan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen,
jota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko
hellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset,
jotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt
vastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän
väärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun
sadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.

Niin no, -- se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja
siihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti,
samaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni
Thoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän
tunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa
kärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä
häpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että
tämmöiset herrasväet näkivät nälkää.

Kun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten
tahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen
kansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan
oikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta
Jumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi
kaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki
sen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita
tutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että
herrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden
talonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista
vapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan
muutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen
ajatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille
taisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta
tämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta
vapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.

Vapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan
oli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat
vieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä
lähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä
silloin tällöin kiusasivat -- piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä
kiusasi.

Kun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella
ihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä
että leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta
anteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla
tekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin
suuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli
jonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai
jonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen
vaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: --
köyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi
ainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.

Insinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja
silloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt
rautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin.
Insinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan
Lehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle
tarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse
ollut syypää siihen.

Mietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että
ainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin
lähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka
olivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui
siten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin
omasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista --
muodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin
-- ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa
osaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun
sitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa,
silloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen
nuoren miehen sydämessä.

Kun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä
puutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi
hänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on
siinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi
kerran ilman mitään erityistä syytä.

Lehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri
Halldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa
hyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi
edelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli
luvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut
kuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että
missähän ne viipyvät nuo paperit.

Neiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.

Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi
puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä
rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten
tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli
livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja
seuraten vain omia ajatuksiaan.

Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen -- eihän toki --
sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! -- Ei, mutta se oli kapteeni
Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan -- ja
mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä
tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä
vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja
kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.

Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise
näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa
ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi
hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin
hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti
nenänsä joka paikkaan.

Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan -- vielä!
Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä
ja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut
Lehtimaalle vihainen -- päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta
pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun.
Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella
hämmästyksellä -- mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee
Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin
isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.

Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja
vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he
kyllä auttavat, jos tiukka tulee.




KAHDESTOISTA LUKU


Läänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon
kertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla,
täytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen.
Ainoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan
vuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa turvaansa
multaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin kuin oli
nytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä hinnat
olivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä ollut
sitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman maaseudulle eksyneen
paperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin niiden alkulähteeseen
Helsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa pankkiholveihin
kätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja muiden arvotavarain
vieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla -- ja etupäässä
hallituksella -- ollut parempia raha-asioita kuin silloin. Rahan korko
nousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin vakuudeksi
pienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet rantakaupungissa tekivät
mainioita tekoja maan hädässä, toivat viljaa maahan, johon kunnat
kesemmällä olivat hallitusta kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin
hintoihin samalla kun hallitus otti nämä keinottelijat suojelukseensa,
lainasi heille rahaa korkeaa korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja
kartutti siten nälkäisen maan rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla,
mikä on hyvän esivallan velvollisuus.

Rautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään
polkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä
hoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja
suurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen
kaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.

Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille
pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat
turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei
tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron
tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine
säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa.
Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle
taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen
lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan
maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat
he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat
menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli
oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet
miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt
ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä
oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei
ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli
talvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta,
mutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.

Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa
vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän
melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä
kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota
etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa
ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti
itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa
oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä
tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen
konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon
alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä
samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä
seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti
tuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä
nyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta
sitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä
hänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.

Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät
vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä
ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja
hän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan
jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten
läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa,
lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja
kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli
huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä --
vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä.
Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä
vastaisten tarpeitten varalle.

Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen
pienet heikkoutensa.

Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl
tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön
kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen,
jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle
rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä
kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna
niin kaunis ja -- Pohjanmaa niin kaukana!

Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan
yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti
ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein
vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli
varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan
enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi -- hyvinkin hyvästi --
toimeen tässä rysässään -- eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän
rauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta
papinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut
kukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin
olisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä
paitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei
miehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan
käräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa,
voisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja
pelastuksekseen.

Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn
olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi
oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati
värissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin
lautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa -- se raukka -- ei
nähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään
omaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa
kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi
osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.

Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun
useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret
rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta
kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan --
perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet
kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen
vasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen
virtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties
myöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.

Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli
puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat
olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon
nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi
kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt
vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut
pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan
kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja
muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi
eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi
aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.

Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen
itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa
oli järkähtämätön.

Nyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä,
mutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja
eloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin
omantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli
osoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi kertaa
kirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että maksaakseen
Korkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.

Näin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen navetan
oven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin ilmaantui
hänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle ja pyysi häntä
tulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.
Kalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän rauhoittui heti,
riisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten pitkin, vakavin
askelin pirttiin.

Siellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti siltä
kuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti isännälle
ja kysäisi kuulumisia.

-- Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja paiskasi
lakkinsa pöytään.

Mutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille, pyysi
häntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:

-- Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.

-- Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken, kun
ei ole akkain korvat kuulemassa.

-- Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään
vaimoltani.

-- Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi
päästäisi hänen korviinsa.

Kalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen
silmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:

-- Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!

-- No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa poveaan,
niin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.

Näillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut
minkäänlaista vaikutusta.

-- Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja
rauhallisesti Kalle Pihlin suusta.

-- No, no -- eiköhän sentään vähän liikuta!

-- Ei pikkuistakaan!

-- Ajattele tarkkaan, mitä sanot...!

-- Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.

Lehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen vetosi hän
kuitenkin Annaan ja kysyi:

-- Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?

-- Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle
Pihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.

Silloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan ja
huusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:

-- Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko! Tässä
on oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko tämä
torppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna -- kuule sinäkin minua, sillä
sinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on
vienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt ... ja nyt on koston päivä
tullut ... koston päivä tullut... Kalle Pihl ... saapi ... saapi ...
vastata ... vastata ... oikeuden ... oikeuden...

Tuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen vastusteltuaan
oli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin päissään, ei
niin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän nyt
viimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän
jälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl
ennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä
ennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli tietään
tyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä loppuun
kärsinyt.

Jo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän
pojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden. Hänellä
oli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia ajatuksia
ja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä, mutta kun hän
muuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan osoittanut olevansa
mielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain koulussa oppi hän
autuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi ripille ja
aikamiesten kirjoihin.

Lehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman
vilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään
vanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä kummallisimmille
syrjäpoluille ja pois tavallisesta talonpoikaishölkästä, se koristeli
ja kultaili hänelle jokapäiväiset tapahtumat, ja se petti häntä
sydämettömästi ja niin paljon kuin häntä suinkin voi pettää, sillä
hänellä oli aina uusi saippuakupla valmiina, kun entinen oli haljennut.
Savossa tai Karjalassa, jossa kansa vielä runoilee ja rakastaa
mielikuvituksen tuotteita, olisi hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta
Pohjanmaalla, jossa ollaan käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin,
pidettiin häntä vähän hupakkona.

Kun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli ollut
neiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja sanoi
lähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne aikoi. Hän
vain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä papereista
ja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja kuulla, jahka
aika joutuu.

Neiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari
kankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta, sai
ensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori Lehtimaan
kotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja kun neiti
Louise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja alkupuolella
marraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen asiakirja oli,
sisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne luettuaan vaipui
kovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja ihan kuin
sivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu hakemaan parin
kolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja Amerikkaan ja että hän oli sen
saanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen oikeastaan kiittää von Blumen
herrasväkeä, sillä heidän kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni
Thoreldiin, ja olihan koko matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka
oli puheenjohtajana Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi
lausui hän jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli
niin merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu
siitä, jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo
olisivat harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.

Neiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän kirjeenvaihtonsa
laatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen katseensa tuli
hajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus täytyi hymyillä
muiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista surua. Rouva von
Blume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt tytärtään kysymyksillä,
ja niin laskeutui vähitellen unhon tomu menneen kesän haavekuville ja
vei niiltä niiden kirkkauden.

Mutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen päivän
jälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli levottomaksi ja teki
asiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt mistään mitään. Oli vain
nähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän maakauppiaan luo, jonka kanssa
heillä kuului olleen pitkä keskustelu viljan hinnoista ja muista
kaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan selkoa siitä, kannattaisiko jo
myydä liikeneviä elojaan.

Lehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen suurempia
seurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas kuohua hänessä.
Kyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille, kenenkä tavaraa Uramon
torppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!

Lehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää vielä
pystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja
pahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen
lopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi
maankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa potkut.

Ei koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli aivan
muuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan alkoi
harhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien seuraa,
niin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa tähden. Tuo
kiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko syksyn olivat
kainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei suinkaan ollut
liiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten kanssa laiskana
talosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.

Mutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän
ollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä
ajattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa,
joka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla
säikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi
siten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka maksaa
niin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti joutumista
mitenkään sen kanssa tekemisiin.

Hän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun muun,
joka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei
kenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä
tietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi
varaa maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi,
voittaisiko hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne
hänet itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa
oli miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän
paperinsa olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi
uskaltaneet astua korkean oikeuden eteen.

Lehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti, että
ihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.

Silloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli
ylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien
rakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui
pohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa hänen
seuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja varma toivo --
toivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan ja joka pani hänet
vapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa mutta joka samalla
valaisi hänen omat tuumansa.

Kerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt
etsimään kadonnutta miestään.




KOLMASTOISTA LUKU


Kalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään töilleen
ja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja joku
astui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa epävakaisten
aikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei myöntänyt, että hän
koetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä hän ei koskaan tulisi
myöntämään.

Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.

-- Kuka siellä?

Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan,
ja naisen ääni vastasi:

-- Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.

Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi
kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan
oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan,
voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.

Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan
kylmästi ja levollisesti:

-- Ne ovat ehkä ryövärejä!

Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt
kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi
häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja
hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli
säikähtynyt ryöväreitä.

-- Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.

-- Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.

-- Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.

-- Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.

-- Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.

-- Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään
antamista! huusi Anna.

-- Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.

-- Mitäs te sitten tahdotte?

-- Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.

-- Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.

Anna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen epäilyttämään. Sitä
paitsi tuli hän uteliaaksi.

-- Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa...

-- Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.

-- Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna -- tai
miksi et uskalla katsoa heitä silmiin?

-- Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta...

-- Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi
siunaukseksi itsellemme.

Anna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan, mitä nuo
aikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut kauempaa
vastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi puhaltaa
liedestä tulta aamupiippuunsa.

Ulkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun
kurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se
varjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä
puistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni ikkunaa.

-- Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.

Tämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.

Silloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:

-- Se on hullu!

Annaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa hän
muisti miehen äänen.

-- Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?

-- Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella emäntää.
Päästäkää minut sisään!

-- Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.

Jo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla
äänellä, että he menisivät tiehensä.

-- Vai ei minua siis päästetä sisään?

-- Ei päästetä!

-- Kuule sitten, Anna Mellilä -- sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan
minun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?

Nainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.

-- Mene tiehesi! Sinä olet hullu!

-- Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa
kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! --
Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.

-- Mene tiehesi -- sinä olet päästäsi vialla!

-- Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo,
jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen
naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!

Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä
hyökätäkseen ulos.

-- Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?

Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni
miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle,
joka oli kiiruhtanut jäljestä.

-- Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä
on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle!
Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon
maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!

Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin
kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja
vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.

-- Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi!
huusi vieras vaimo itku kurkussa. -- Vaan niin totta kuin minä elän,
saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt
sinutkin, Anna Mellilä!

-- Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin
kuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan. Nyt
se ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt, eikä
hän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin kanssa,
jos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla
vyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon
käsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli
tekeillä.

-- Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän ja
hyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja vieraan
vaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.

-- Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa heiluttikin
vieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.

-- Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl huohottaen.
-- Mene heti noutamaan nimismiestä.

Anna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta valjastaa
eikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden ihmisten kanssa.
Lehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin viimeinkin nähdä!
Se on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän koetti riuhtautua irti,
tarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän liikkeitä. Eihän se ollut
apuna puukkoa otettaessa, se oli siis Lehtimaan puolella.

-- Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä noutamaan,
ehdotteli Anna.

Lehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla hänen
tarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa ja sitten
päästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?

-- Sen se sietäisi, että vallesmanni saisi hänet kynsiinsä, sanoi Kalle
Pihl.

-- Mikä pakko sinun oli tarttua puukkoon, kun ei ollut mitään hätää!
torui vieras vaimo.

-- Joudu pian nimismiehen luo! kiihotti Anna yhäkin.

Vielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät
olevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta maailmassa,
ajatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan puukon omaan
haltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet luotaan ja sanoi
ylenkatseellisesti:

-- Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset
vapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan
Uramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi. Mutta
puukkosi, sen pidän minä.

Anna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein tiennyt,
mitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei ymmärtänyt
mitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa ja nähnyt nälkää?
Vielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei niillä kellään
näyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä kauhistunein
itkusilmin.

-- Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan? kysyi
Lehtimaa yhtäkkiä.

Kysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain
kummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: -- Mene tiehesi
miesparka, kun kerran pääset!

Lehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi
säälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen vieraan
vaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli päässyt pois
näkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi tuuma, jonka
avulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan että Annan, sillä
tottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.

Vaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät
sanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään
aamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen
tunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena lammasnahkaturkkiin
ja valmiina menemään metsään kirveineen.

-- Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa polvellaan.

-- Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.

-- Mutta enhän minä tunne sinua.

-- Älä hylkää omaa joukkoasi, se ei jää rankaisematta.

-- Ei minulla ole muuta joukkoa kuin vaimoni tuolla sisällä.

-- Etkös sinä ole Kalle Pihl?

-- En ole, vaikka minua siksi kutsutaan.

-- Kukas sinä sitten olet?

-- Se ei sinua liikuta.

-- Mutta minä tunnen sinut Kalle Pihliksi.

-- Olet voinut jossain nähdä -- mistä minä sen tiedän.

-- Etkö sitten tunne vaimoasi Johannaa ja omia lapsiasi?

-- Enhän tunne, kun minulla on toinen vaimo, jolla ei ole lapsia.

-- Älä paaduta itseäsi! rukoili vaimo ja katseli häntä kasvoihin.

-- Korjaatko luusi ja paikalla!

-- Älä ole noin sydämetön! Jumala sinut palkitsee, kun ajat paranevat!
En tahdo sinulle mitään pahaa, mutta koska sinulla on hyvät päivät,
niin et saa antaa lastesi paleltua ja nääntyä nälkään.

-- En kuule sinua. Mitä siinä pitkität puheitasi, laittaudu
taipaleelle!

Naisen silmät säihkähtivät. Hän kohosi uhkaavana seisoalleen.

-- Otatko meidät hyvällä hoitaaksesi, niin en puhu mitään?

-- En ota, sanoi Kalle varmasti. -- Vähäinenkin myöntäminen olisi
turmellut kaiken.

-- Silloin katso eteesi, Kalle Pihl! -- Sinua en pelkää!

-- Mutta minä näytän, että pelkäät! ja hän aikoi tunkeutua pirttiin.

Samassa tuli Anna ulos kokonainen leipä ja kourallinen silakoita
mukanaan. Hän ojensi ne vaimolle sanoen:

-- Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.

Vieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti
nuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi
kolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:

-- Hyi! -- Hyi! -- Hyi! -- Kirottu olkoon hän ja hänen jalkavaimonsa!
Ja kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! -- Hyi!

Ja hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen katsahtamatta.

Kalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen
sanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja
aikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän
silmäyksen ja kysyi:

-- Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?

-- Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin
minua?

-- En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin
voimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.

-- Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.

-- Enhän minä petä sinua ... mutta ... miksi et voi sanoa minulle niin
kuin asia on? huudahti hän.

-- Olenhan minä sen jo sanonut.

-- Niin -- niin! Mutta minkäs minä sille voin, että tulee niin
kummallisia ajatuksia.

-- Mitä sinä niistä sitten ajattelet! Ei kukaan voi näyttää toteen,
että minulla olisi ollut mitään hänen kanssaan tekemistä.

-- Vaan jos vetävät sinut oikeuden eteen?

-- Niin vetäkööt! Minuun eivät kateet saa kynsiään isketyksi.

Kalle Pihl nakkasi kirveen olalleen ja lähti menemään metsää kohden
niin rauhallisin askelin, että Anna hänen jälkeensä katsellessaan
rauhoittui, meni pirttiin ja lukitsi oven jälkeensä. Eihän sitä näinä
aikoina, kun maailma kihisi kerjäläisiä, uskaltanut pitää oveaan auki
päivälläkään.

Pian oli tullut kylän tiedoksi, että Uramossa oli käynyt ryövärejä,
eikä Kalle Pihl suinkaan salannut, että ilkityön tekijä oli ollut
Lehtimaa. Kun huhu saapui Kotkaisiin, ei sitä alussa tahdottu uskoa;
tuntui aivan mahdottomalta, että sellaista voisi tehdä mies, joka niin
kauan oli saanut työtä ja ruokaa talosta ja joka oli osoittanut
olevansa niin siivo ja hyväluontoinen. Mutta huhu tuli yhä varmemmaksi,
Kalle Pihl oli näyttänyt Lehtimaan oman puukon, jonka hän itse oli
vääntänyt pahantekijän kädestä, ja niin täytyi kaikkien uskoa.

Neiti Louise tuli kovin murheelliseksi siitä, että hänen suosikkinsa
näin pahasti oli palkinnut hänen ystävyytensä, -- nyt oli tuo yksi
ainoakin viaton tehnyt suuren rikoksen. Häntä puistatti, että hän niin
monta kertaa oli sellaisen miehen kanssa puhellut, mutta se kuitenkin
vähän helpotti, ettei se ollut käynyt isän tai äidin tai hänen
kimppuunsa. Varatuomari kummasteli sitä, ettei Kalle Pihl ollut
toimittanut pahantekijää nimismiehen käsiin, ja hänessä syntyi sen
johdosta pieniä epäilyksiä, vaikka toisekseen saattoi hyvinkin
ymmärtää, että hätä voi tuollaiset maankulkijat pakottaa melkein mihin
tahansa. Ainoa, joka kokonaan oli Lehtimaan puolella, oli rouva von
Blume. Hän ei voinut uskoa Lehtimaasta näin pahaa, vaan pikemmin hän
uskoi sitä Kalle Pihlistä. Eivätkä hänen vakuutustaan saaneet mitkään
kertomukset järkytetyiksi, ne olivat pelkkää panettelua, tai siinä oli
jotain, jonka syytä eivät muut saaneet tietää.

Mutta Lehtimaata alettiin karttaa kaikkialla sekä rautatietyömiesten
että muiden rehellisten ihmisten seuroissa. Kaikki häntä epäilivät,
häntä katseltiin kieroon, hänelle sanottiin suoraan, mitä hänestä
ajateltiin, ja hänen tuli vaikeaksi saada ruokaa henkensä pitimeksi.
Mutta hän ei tahtonut lähteä pois paikkakunnalta ennen kuin saisi
asiansa selvitetyksi Uramolaisten kanssa, ja vaikkei kukaan enää
uskonutkaan hänen puheitaan, toivoi hän yhäkin sitkeästi, että koston
hetki olisi pian koittava ja että totuus kerran olisi maan perivä.

Kotkaisissa hän ei enää uskaltanut näyttäytyäkään, sitten kun häntä
siellä oli törkeästi solvaistu ja palvelusväki häntä ilkkuen pilkannut,
niin että hänen mieltänsä kirveli. Kun rouva von Blume jälkeenpäin sai
kuulla, että hän oli näyttäytynyt Kotkaisissa ja sieltä karkotettu,
moitti hän väkeään tästä kovuudesta ja käski tuomaan hänet luokseen,
jos hän kerran vielä ilmaantuisi taloon.

Mutta Lehtimaa oli vetäytynyt etäisiin sydänmaan mökkeihin ja
ulkokartanoihin asiansa menoa odottamaan.

Kalle Pihlin vaimon hän oli tavannut pari päivää heidän Uramossa
käyntinsä jälkeen, ja kun Lehtimaa oli saanut kuulla, mitenkä asiat
siellä olivat päättyneet, kirosi hän maat ja taivaat täyteen ja aikoi
heti mennä nimismiehen luo antamaan itsensä ilmi, mutta älykäs Johanna
oli lasten tähden tahtonut, että asiaa olisi ajettava toisella tavalla,
jottei Kalle Pihl joutuisi vankeuteen, vaan voisi hoitaa perhettään
kovimpain aikain yli. Kauan aikaa tuumittuaan sopivat he siitä, että
Johanna menisi ensiksi kapteeni Thoreldin ja sitten rouva von Blumen
puheille, jos ei Herrasaaresta mitään apua lähtisi. Sillä aikaa tulisi
Lehtimaan rauhassa odottaa. Ja hän odotti tulevaisuuttaan eräässä
vanhassa perunakuopassa, johon hän oli rakentanut kiukaan ja jonne hän
kävi kylältä ruokaa hankkimassa. Mutta kun kuopan omistaja sai tietää,
kuka hän oli, käski hän hänen korjaamaan luunsa, ja nyt oli Lehtimaa
taas turvaton kuin taivaan lintu kylmän syystalven alkaessa. Ei hän
ollut kuullut Johannastakaan eikä siitä, miten kapteenin puheilla
käynti oli päättynyt. Hänen oma tulevaisuutensa näytti yhtä hämärältä.




NELJÄSTOISTA LUKU


Kapteeni Thoreld oli matkustanut pois muutamiksi päiviksi, kun Johanna
suuri asiansa sydämellään tuli Herrasaareen kantaen nuorinta lastaan
käsivarrellaan. Niin pian kuin hän sinne ilmestyi, neuvottiin h

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/44869