Kertomuksia Suomen historiasta V:2
by Julius Krohn · Finnish · Gutenberg #44858 · 416,835 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia Suomen historiasta V:2
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Kertomuksia Suomen historiasta V:2
Author: Julius Krohn
Release date: February 9, 2014 [eBook #44858]
Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/44858
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:2 ***
KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:2
Kustaa Aadolf ja Kristiina: Suomen sisällinen tila
Kirj.
JULIUS KROHN
Kansanvalistusseura, Helsinki, 1915.
SISÄLLYS:
Suomen sisällinen tila Kustaa Aadolfiin ja Kristiinan aikana
1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.
2. Helsingin herrainpäivät.
3. Turun hovioikeuden perustaminen.
4. Presidentti Juhana Kurck.
5. Iisakki Rothovius.
6. Johannes Messenius.
7. Kemin lappalaisten käännytys.
8. Kreivin aika Suomessa.
9. Pietari Brahe.
10. Samuel Cröel.
11. Kajaanin vapaaherrakunta.
12. Turun yliopiston perustaminen.
13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.
14. Mikael Wexionius.
15. Turun ylioppilaitten menot ja tavat.
16. Koulut.
17. Noitien vainoaminen.
18. Aateli.
19. Klaus ja Henrik Fleming.
20. Kauppa ja teollisuus.
21. Suomen kaupungit.
22. Suomen talonpojat.
23. Suomalaisten muutot maasta 17:nnellä vuosisadalla.
24. Elämänlaatu ja tavat.
25. Tyytymättömyys Kristiinan aikana ja kuningattaren luopumus
kruunusta.
Viiteselitykset.
SUOMEN SISÄLLINEN TILA KUSTAA AADOLFIN JA KRISTIINAN AIKANA.[1]
1. Kuningas Kustaa Aadolfin ensimäinen käynti Suomessa.
Kun sovinto Tanskan kanssa oli saatu aikaan, päätti Kustaa Aadolf
lähteä Venäjän rajalle; hän tahtoi nyt sielläkin antaa sodalle paremman
vauhdin ja kiirehdyttää rauhaa. Merimatka olisi sinne mennessä ollut
suorin ja mukavin; mutta Kustaa Aadolf katsoi paremmaksi kulkea Suomen
kautta. Hänelle oli erittäin siitä valtakuntansa osasta tehty paljon ja
pahoja valituksia; senvuoksi hän tahtoi omin silmin tutkia asioiden
laitaa. Saadaksensa kyllin aikaa siihen tehtävään, hän läksi jo
kevättalvella liikkeelle. Alkuaan oli ollut aikomus ajaa jään yli
Merenkurkun poikki, missä Pohjanlahti on kaikkein kapein; vaan edeltä
lähetetyt tiedustajat toivat sen sanoman, ettei sitä tietä voitu
päästä. Kuninkaan täytyi siis kiertää koko Pohjanlahden ympäri, samaa
tietä, jota hän jo lapsena kerran oli kulkenut isänsä seurassa, kun
Kaarle kuningas v. 1601 palasi Suomesta. Hyvällä talvikelillä kävi
matka noiden autioiksi sanottujen Pohjan perien kautta sangen
mukavasti. Pohjanmaan maaherra Eerikki Hare piti saadun käskyn mukaan
aina vereksiä kyytihevosia varalla, niin että kuningas, milloin niin
halusi, saattoi kulkea 10 peninkulmaa päivässä ja saman verran yöllä
lisäksi. Ja jos asiat vaativat viipymistä tai jos teki mieli levähtää,
oli soveliaissa paikoissa yökortteri sekä runsaat vieraanvarat tarjona.
Maaliskuun 7:nä p:nä tultiin Tornioon, jota ei kuitenkaan silloin vielä
luettu Suomenmaahan; 9:nä oltiin Oulussa, 13:na Korsholmassa, 19:nä
Hämeenlinnassa. Sieltä lähdettiin muutamien päivien perästä Turkuun,
missä Kustaa Aadolf sitten viipyi koko viisi viikkoa, toukokuun alkuun
asti.
Tämmöiset suurten herrain matkat olivat maantien varrella asuvalle
kansalle sangen rasittavat; sillä muassa oli aina suuri seuralais- ja
palvelijalauma, joita piti maksutta syöttää ja juottaa paraimmalla
tavalla. Ja ruokahalu oli heillä siihen aikaan ääretön, niinkuin
heinäsirkkaparvella. Yksin Oulun pitäjä esim., missä kuninkaallinen
seurue oli ainoastaan neljä kertaa ruualla,[2] sai sitä varten antaa
rukiita ja maltaita 40 tynnyriä, ohria 17 t., voita 16 leiviskää,
humalia 13 leiviskää, suoloja saman verran, suolattua raavaan ja sian
lihaa 6 1/2 kippuntaa, härkiä 11, lampaita 65, kanoja 130, jäniksiä
myös 130, metsälintuja 520, heiniä 32 talvikuormaa, olkia 130 lyhdettä,
kynttilöitä 520 kappaletta. Mutta tällä kertaa talonpojat ilolla toivat
tuotavansa, sillä heillä oli samalla tuo harvinainen, kaivattu onni
tarjona, että pääsivät kuninkaansa puheille ja saivat välittömästi
esittää hänelle valituksensa.
Valittamisen syytä olikin noilla raukoilla yltäkyllin ja monta lajia.
Sotien kautta olivat verot nousseet nousemistaan, ja Tanskan kanssa
tehty rauhakin oli niitä vielä enentänyt; yksi sen ehdoista oli näet
se, että tärkeän Elfsborgin kaupungin lunastamiseksi maksettaisiin
tanskalaisille miljoona hopeariksiä (hopeariksi = 5 markkaa 60 penniä).
Kuutena vuonna peräkkäin tuli nyt meidän maan osaltansa suorittaa
siihen tarpeeseen joka vuosi 300,000 markkaa nykyistä Suomen rahaa.
Jokaiselta papilta otettiin vuosittain 16 hopeariksiä, jokaiselta
talolliselta 1, jokaiselta työmieheltä ja joutolaiseltakin 1. Ja yhden
hopeariksin hankkimiseksi piti siihen aikaan myödä rukiita koko tynnyri
tai voita kolme leiviskää.
Seurauksena samasta rauhansovinnosta painosti vielä toinenkin rasitus
Ruotsia ja Suomea. Läntisellä rajalla tarpeettomiksi tulleet sotajoukot
lähetettiin nyt Venäjän sotaan ja ne menettelivät marssiessansa aivan
kuin vihollisten maassa. Kaikkein pahimmat olivat ulkomaan
palkkasoturit, saksalaiset ja ranskalaiset, jotka ainaisesta
sodankäynnistään olivat tulleet vallattomiksi ja armottomiksi ja jotka
jo kotimaissaan, missä joka paikassa orjuus oli voimassa, olivat
tottuneet kohtelemaan talonpoikia niinkuin koiria. Mutta eipä ollut
omamainenkaan väki juuri kehuttavaa. Majapaikkoihin tullessaan
sotamiehet rikkoivat aittojen lukot ja ovet, ottivat itselleen väkisin
ruokaa sekä juomaa, ryöstivät monasti muutakin tavaraa lisäksi, vieläpä
usein kaupanpäälliseksi pieksivät ja tappoivat isäntäväkeä.
Marssiessaan he eivät pitäneet mitään kiirettä, vaan viipyivät, missä
saatavaa löysivät, useampia päiviä. Niin esim. majaili eräs komppania
Uudenkylän pitäjässä (nyk. Nastolassa) kolme vuorokautta, tyhjentäen
talojen aittoja, ja vei vielä mennessään lampaita sekä kattiloita
muistoksi. Pohjanmaalla Lauri Wagner huoveineen vaati laitonta
rahaveroa lunnaiksi siitä, ettei hän jäänyt kauemmaksi aikaa joka
paikkaan talonpoikien rasitukseksi. Viipurin läänin rajapitäjät olivat
noista läpimarsseista tulleet niin typötyhjiksi, että Viipurin maaherra
ei sanonut tietävänsä, miten ja mistä saisi linnaan tarpeellisen muonan
hankituksi. Niiltä seuduilta olivat huovit vieneet hevosetkin Venäjälle
kanssansa, ettei jäänyt juhtaa, millä kyntää peltoja. Suurin joukoin
olivat talonpojat jättäneet tilansa autioiksi ja paenneet, mikä
Käkisalmen lääniin, mikä Inkeriin, mikä Vironmaalle. Papitkaan eivät
olleet paremmassa turvassa; pappilatkin olivat aina täynnä noita
pakkovieraita, ja usein oli kirkkoherran itse täytynyt ottaa ohjat
käteen ja lähteä heitä kyytiin. Tuskissaan oli kansa paikoittain
tarttunut aseihin ja yrittänyt vastarintaa. Tuuloksen kirkolla esim.
oli noussut kahakka Eevert Hornin ratsumiesten sekä talonpoikain
välillä, joista jälkimäisistä varsinkin useat saivat surmansa tai
pahoja haavoja. Vielä kovempi meteli oli muutamia vuosia myöhemmin
syntynyt Rautalammin pitäjässä, kun, niinkuin edellisessä luvussa
kerrottiin, karkulaisia pyytävät sotamiehet tekivät kaikellaista
väkivaltaa. "Olemme ennenkin vähemmästä syystä kapinan nostaneet ja
voimme sen vielä tehdä", uhkasivat nuijamiesten jälkeläiset
esittäessään valituksiansa Suomen kenraalikuvernöörille Gabriel
Oxenstjernalle. Syyllisen sotaväen päällikkö selitti, että oli vain
tahdottu talonpoikia vähän peloittaa, jotta he paremmin antaisivat
karkurit ilmi; mutta Oxenstjerna pyysi kuningasta muuttamaan karkurien
kiinnioton toiselle kannalle, "sillä eivät tämmöiset peloituskeinot
tässä maassa kelpaa".
Pahasti myös sortivat aatelisherrat sekä virkamiehet kansaa. Kruunun
rahavarat olivat tähän aikaan tuiki vähäiset, niistä ei kannattanut
antaa urhoollisille sotaherroille palkintoja, ei edes maksaa
virkamiehille tavallisia palkkoja. Kumpaisillekin annettiin rahan
sijaan _läänityksiä_ s.o. oikeus kantaa muutamien talojen, kylien, jopa
koko pitäjienkin vakinaiset kruununverot. Joskus myös annettiin joku
pitäjä tai koko läänikin jollekulle herralle vuokralle, niin että hän
määrättyä vuosisummaa vastaan sai omakseen kaikki sen seudun
kruununtulot. Sillä ehdolla esim. oli Henrik Flemingillä Savonmaa,
Jaakko De la Gardiella Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa; edellisellä
kuuluu olleen siitä 5,000 riksiä vuotuista voittoa.
Täten saatua valtaansa aatelisherrat ja virkamiehet käyttivät usein
väärin. Paljon oli tähän aikaan tullut Ruotsin kuninkaan palvelukseen
Viron saksalaisia sekä Inkerin venäläisiä pajareja, jotka Suomessa
saaduissa läänityksissään tahtoivat kohdella talonpoikia samoinkuin
kotona olivat tottuneet. Eivätkä olleet Suomen omatkaan herrat heitä
paremmat. "Meille on ilmoitettu", kirjoitti Kustaa Aadolf v. 1613,
"että enin osa aatelia Suomessa, niin hyvin Viron herrat kuin muutkin,
sopimattomasti kohtelevat läänitysmaittensa talonpoikia nylkien,
tyhjentäen ja köyhdyttäen heitä, niin että monen täytyy lähteä pois
tilaltansa ja jättää se aivan autioksi. Siihen on suurimpana syynä se,
että läänityksen saaja tietämättä, miten kauan hänen on sallittu sitä
pitää, ei huoli ottaa selkoa siitä, miten paljon talonpojan kannattaisi
maksaa, eikä anna armoa toistaiseksi, kunnes talonpoika paremmin
jaksaisi, vaan ryöstää härät ja hevoset ja kaikki, mitä hänellä
omaisuutta on. Ja näin ryöstettyänsä talot autioiksi tulee herra ja
valittaa, ettei hänellä ole mitään hyötyä eikä tuloja läänityksestään,
ja pyytää saada toisia, hyvissä varoissa olevia taloja sijaan, joissa,
jos hän ne saapi, hän taas menettelee aivan samalla tavalla. Osa
läänitysherroista riistää talot autioiksi siksi, että he saisivat ne
omaan viljelykseensä ja siten kaiken hyödyn niistä, vieläpä pakoittavat
läänityksensä muita talonpoikia viljelemään näitä autiotiloja herransa
hyväksi. Niin myös ovat he semmoisen kiskomiskeinon keksineet, että jos
vilja, voi tai muu veroparseli jolloinkin on kalliissa hinnassa,
pakoittavat herrat talonpoikia suorittamaan veronsa rahassa. Näiden ja
toisten samallaisten rasitusten johdosta joutuu viimein koko maa
autioksi, asumattomaksi ja viljelemättömäksi, niin ettei kruunu siitä
vasta voi saada mitään veroa eikä hyötyä."
Jos rupeaisimme tässä kertomaan kaikkia asiapapereissa mainituita
esimerkkejä läänitysherrojen sorrosta, niin ei siitä tulisi pian
loppua; tyytykäämme kuitenkin ainoastaan muutamiin. Aksel Kurki, vaikka
itse olikin vanha soturi, ei katsonut häpeäkseen kaikin tavoin ahdistaa
erästä ratsumiestä, saadakseen hänet luopumaan talostaan, jota hän
tahtoi itsellensä. Hän ryösti sen kerran tyhjäksi ja poltti tuvan
tuhaksi; toisella kerralla hän väijyi ratsumiehen henkeäkin. -- Henrik
Fleming ryösti eräältä läänitystalonpojaltaan viljaa sekä karjaa, ja
tahtoi pakoittaa talonpoikaa antamaan hänelle verotilansa
rälssitaloksi; sillä samalla tarkoituksella pieksätti hän myös isäntää.
Käräjille kutsuttuna hän tuomarin edessä lupasi maksaa talonpojalle
sovittajaiset, vaan perästäpäin, kun niitä tultiin perimään, hän vain
nauroi talonpojalle vasten silmiä. Pahimmat talonpoikien sortajat
siihen aikaan olivat sittenkin Raaseporin kreivi Sten Leijonhufvud sekä
Virosta tullut Kaprion linnanisäntä Jaakkima Berends eli Berndes.
Edellisestä kuningas valitti itsellään olevan enemmän vastusta kuin
koko muusta Suomenmaasta. Veroja kootessaan käytti kreivin vouti
laittoman suuria mittoja ja puntareita. Aivan luvaton vero otettiin
saariston luotseilta, joilla oli vapauskirja kuninkaalta. Päivätöitten
määrää enennettiin mielin määrin, ja välistä vaadittiin koko vero
rahassa, jolloin viljatynnyri arvioitiin kahdeksi riksiksi, voileiviskä
samoin, siis kahden-, monenkertaiseen hintaan. Ja jos talonpojat
tämmöisestä vääryydestä valittivat oikeuteen, niin kreivi panetti
heidät rautoihin ja viskautti pimeihin vankikomeroihinsa, eikä sen
jälkeen koskaan suonut kotirauhaa. Neljältä Karjan mieheltä oli hän
ottanut pois laillisilla markkinoilla ostetut hevoset eikä antanut
heille mitään korvausta. Eivätpä olleet edes kruunun tavarat ja
virkamiehetkään häneltä paremmassa turvassa. Hän oli itselleen
anastanut sen sotaveron, joka v. 1613 oli suoritettu hänen
kreivikunnastaan, vieläpä pannut köysiin ja torniin kruununvoudin, joka
tätä laittomuutta koki estää.
Berndes oli rakentanut asuinkartanonsa Peippolan talon maalle
Elimäelle, aikoen sen tilan kokonaan rälssikseen, vaikkei hänelle
oikeastaan oltu muuta kuin sen kruununvero läänitetty. Talonpoika
valitti oikeuteen ja sai vahvistuksen omistusoikeudellensa. Mutta kun
hän kotiin tultuansa iloisella mielellä kävi peltoansa kyntämään,
ilmaantui yht'äkkiä herran vouti kahden rengin kanssa, jotka rikkoivat
sahran, pieksivät talonpoikaa, repivät häneltä puolen partaa ja veivät
hevosen. Töin tuskin pääsi mies parka itse heidän kynsistään metsään
pakoon. Kohta sen jälkeen laitettiin hänen paras peltonsa rouvalle
huvipuistoksi. Vouti käskettiin näiden tekojen tähden käräjiin, mutta
rouva (Ungern-Sternbergin sukua, joka Virossakin oli yli muiden
kuuluisa talonpoikien sortamisesta) kielsi häntä menemästä; ja kun
tuomari jonkun aikaa sen jälkeen kirkkorannassa, rouvan juuri
astuessa veneeseensä, moitti tätä laitonta käytöstä, sai hän vain
vastauksekseen: "mitä asiaa voudillani olisi käräjiin, kun hän ei ole
tehnyt mitään pahaa; sillä talo on minun eikä talonpojan!" Saadakseen
talonpojan luopumaan oikeudestaan käytti Berndesin herrasväki jos
joitakin kiusaamiskeinoja. Joka kerta kun sotamiehiä marssi pitäjän
läpi, toimitti rouva aina niin, että suunnaton joukko tuli hänen
vihamiehensä osaksi. Niinpä kerta majaili 10 Eevert Hornin huovia
siellä useampia päiviä ja söi suuren osan talon viljavaroista,
löydettyänsä ne salakuopasta, jonne ne olivat kätköön pantuina. Kun ei
siitä vielä ollut apua, alkoi Berndes estellä talonpojan karjaa tämän
omasta kaivosta, ja viimein poltti häneltä asuintuvan. Itsepäinen
suomalainen rakensi sen uudestaan, vaan herra poltti sen jälleen. Nyt
keksi talonpoika itselleen uuden turvakeinon; hän varusti huovin
ratsuineen, asuineen Venäjän sotaa varten. Sillä keinoin, hän toivoi,
pääsisi hänen talonsa verottomaksi ja tulisi siis sitä rasittava
läänitys peruutetuksi. Mutta kuinkas kävi! Berndes ryösti talonpojalta
hänen sotaratsunsa, vieläpä sai hänet ensi käräjillä tuosta huovin
varustamisesta tuomituksi 40:n talarin sakkoihin, joiden lisäksi tuli
vielä toiset 40 talaria sen johdosta, että hän oikeuden oman edellisen
päätöksen nojalla oli kylvänyt peltonsa. Berndes ei myöskään pitänyt
kruunun käskyistä lukua. Hän ei sallinut, että hänen alustalaisiltansa
otettiin kyytihevosia, ja kun kerta nimismies tuli Peippolaan, niin
rouva, joka luuli hänen tulleen kyydinapua vaatimaan, pieksätti
miesparan pahanpäiväiseksi. Siitä tuomitsi oikeus sakkoja, mutta rouva
ei maksanut. Päinvastoin hän jonkun aikaa myöhemmin, kun Porvoon
pormestari häntä nuhteli, vastasi pilkallisesti: "Yksi ainoa vääryys
vain sille tolvanalle on tehty, se nimittäin ettei hän saanut selkäänsä
tarpeeksi!" Maaherra itse kirjoitti nyt ja käski rouvan rangaista
palvelijaansa, joka nimismiestä oli piessyt, mutta rouva vastasi, ettei
hän ollut maaherran käskyläisiä.
Vieläkin rasittavammat kuin sotaväen ja aatelisherrojen sortamiset
olivat kruununvoutien kiskomiset ja petokset. Sotaväki harjoitti
väkivaltaa toki vain ajoittain läpimarssiessansa ja aatelisherrat
tekivät vääryyttä vain paikoittain, heidän läänityksillään; mutta
voudeilta ei ollut turvaa milloinkaan eikä missään. Nämät virkamiehet,
vaikka he melkein kaikki olivat Suomen kansan omaa lihaa ja luuta,
olivat kansalaistensa pahimpana vitsauksena. He olivat alhaista
sukuperää, ilman vähintäkään sivistystä. Raha oli heidän ainoa
jumalansa, jonka vuoksi he yhtä vähän välittivät kunniastaan kuin
sielustaan. Torsti Sveninpojasta Pohjanmaalla esim. valitettiin, että
hän veroja kootessaan aina säännöllisesti otti viisi naulaa
hyväntekijäisiä joka leiviskältä. Sama mies usein myös vaati rahaa
veroparselien sijasta, määräten niille kohtuuttomia hintoja, niinkuin
humalista 75 talaria kippunnalta, härästä 6 talaria, vaikka hän ei
tiliinsä kirjoittanut muuta kuin 30 t. edellisistä, 5 jälkimäisistä;
jäännöksen pisti hän omaan taskuunsa. Toiset voudit koroittivat veroja
mielinmäärin, usein myös kiskoivat samaa veroa kaksi, jopa kolmekin
kertaa, väittäen ettei se vielä ollut maksettu! Muutamat joka vuosi yhä
vielä kokosivat vanhaa pappisveroa, vaikka se jo aikaa sitten oli
lakkautettu. Kruunuakin he toiselta puolen pettivät sillä, että joka
vuosi kirjoittivat tileihinsä suuria rästejä, vaikka melkoinen osa oli
täydesti maksettu. Usein myös he tekivät kaikellaista väkivaltaa.
Yli-Satakunnan vouti esim. oli eräältä talonpojan leskeltä ryöstänyt
lehmän ja lyönyt akkaa, vieläpä sitten estänyt hänet käräjille
pääsemästä. Maskun vouti oli piessyt ja pannut rautoihin Henrik Hornin
palvelijan, kun tämä tahtoi valvoa herransa oikeutta taloon, jonka
vouti oli toiselle antanut.
Tulipa kuninkaan korviin myös papeistakin paljon valituksia, vaikka
niiden, jos kenen, olisi pitänyt olla kansan suojana. Moni heistä
mielin määrin enenteli saataviansa; sanottiinpa Kokkolan kirkkoherran
pieksävänkin seurakuntalaisiansa, saadakseen heitä suostumaan
laittomaan tiunnin koroitukseen. Herra Tuomas, Tenholassa, oli
laittomasti ottanut niitynpalstan hautauslehmän sijasta. Samoin
teinitkin (koulupojat), kun he joutoaikoinansa vanhan tavan mukaan
kävivät pitäjällä, vaativat apua ikäänkuin heille tulevaa oikeutta,
haukkuen, kiroten ja tehden väkivaltaa, jollei heille annettu.[3]
Kaikkia näitä valituksia kuunteli Kustaa Aadolf suopeasti, väsymättä,
viipyen niiden tähden joka paikassa. Osa niistä ratkaistiin ja
autettiin heti paikalla, jos asia oli selvä; toiset jätettiin ensin
uskottujen miesten tutkittaviksi. Törkeämpää väkivaltaa tehneet
sotamiehet hirtettiin, lippu rinnassa, jossa oli selitys rikoksesta;
pienemmät pahanteot rangaistiin vankeudella. Vahinkoa kärsineille
talonpojille annettiin veronhuojennus siksi vuodeksi. Samassa
järjestettiin asiat niin, että vasta olisi vähemmän tilaisuutta
samallaisiin tekoihin. Kuningas käski että sotaväki, niin paljon kuin
mahdollista kuljetettaisiin laivoilla; ja jos marssi maata myöten oli
välttämätön, piti maaherrojen tarkkaan valvoa, ettei epäjärjestystä
tapahtuisi. Myöhemmin, v. 1621, sääti Kustaa Aadolf ennen jo mainitut
ankarat sota-artikkelinsa, joilla keinoin hän saikin aikaan, että
valitukset sotamiehistä melkein kokonaan loppuivat. -- Voudeista suuri
joukko pantiin pois viralta, moni pistettiin vankeuteenkin, ja uusille
sijaan tulleille annettiin ankaria varoituskirjeitä. Välistä kuningas
lopettaa nämät seuraavilla sanoilla: "Jos et tätä tyystin tottele, niin
ei ole niininuora sinulle liika hyvä!" Tämä ei ollutkaan mikään tyhjä
uhkaus, vaan hirsipuissa nähtiin vähä väliä vääriä vouteja roikkumassa.
Turusta sitten julisti Kustaa Aadolf asetuksen _voutien sekä kirjurien
oikeasta menettelystä suomalaisia alamaisia kohtaan_, josta useampia
satoja kappaleita levitettiin kansan pariin ja jossa ensi kertaa
käskettiin antaa verokuitteja. Jonkun aikaa myöhemmin ilmestyi vielä
toinen hyödyllinen säädös: voudit, jotka ennen olivat kuuluneet kaukana
Tukholmassa istuvan rahakamarin alle, määrättiin nyt lääninsä maaherran
valvottaviksi. Maaherrat, lähempänä ollen, saattoivat paremmin pitää
vouteja silmällä. Itse olivat nämät läänien ylimmät hallitusmiehet
korkeampaa sukua ja paremmin kasvatetut, niin että he paljoa harvemmin
antoivat syytä valituksiin. Nämät molemmat asetukset estivät suuresti
voutien ahneutta, vaikka niin juurtunutta pahaa tapaa ei kuitenkaan
vielä saatu pitkään aikaan kokonaan poistetuksi.
Vaikeammat parantaa olivat jäljellä olevat kaksi yllämainituista
epäkohdista. Kustaa Aadolf antoi tosin anteeksi 1614 vuotta vanhemmat
rästit; niin myös soi hän yksityisissä tapauksissa veronhuojennusta
joksikuksi vuodeksi; sillä, sanoi hän, veroja ei saa niin armahtamatta
ottaa, että talonpoika tulee aivan tyhjäksi ja jättää talonsa autioksi.
Mutta ylimalkaan oli verokuorman vähennys mahdoton valtakunnan vaikean
tilan tähden; päinvastoin täytyi yhä vaan vaatia joku (niin sanat
tavallisesti kuuluivat) "pikkuinen" suostuntavero lisäksi. Samoin oli
läänityslaitoksen laita. Kuningas tosin ei sanonut voivansa sallia
Suomen talonpoikien sortamista, josta koko maa viimein joutui autioksi.
Senvuoksi hän ensi innossaan, huomattuaan niistä johtuvat epäkohdat,
peruutti kaikki läänitykset. Mutta hän huomasi pian, että "varsinkin
Suomessa" oli mahdotonta muulla lailla tulla toimeen, koska kruunulla
ei ollut rahavaroja. Ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli siis se, että
hän kielsi liiat, laittomat veronotot ja jakeli läänitetyille
talonpojille suojeluskirjoja. Mutta siitä ei ollut suurta apua, koska
tottelemattomuudesta ei seurannut rangaistusta. Kustaa Aadolf ei näy
hallituksensa alussa uskaltaneen suututtaa aatelia ankaruudella.
Vähitellen vasta veti hän siinäkin suhteessa ohjat tiukemmalle.
Erittäin kummastuttava oli hänen käytöksensä tuota julkista
väkivallantekijää ja kruununkin oikeuden rikkojaa, Raaseporin kreiviä
kohtaan. Hän oli lähettänyt Leijonhufvudille nuhteita sekä varoituksia,
antanut virkamiehilleen suojeluskirjoja ja sanonut: "Semmoista en
ulkomaiselta valtiaaltakaan kärsisi, sitä vähemmän omalta alamaiselta!"
Mutta parin kuukauden perästä, kun ei kreivi antanutkaan anastamaansa
kruununveroa takaisin, oli Kustaa Aadolf kirjoittanut tällä kertaa
kuitenkin antavansa anteeksi ja sallivansa kreivi Stenin pitää, mitä jo
oli ottanut. Nyt Turussa ollessaan käski kuningas Leijonhufvudin
eteensä vastaamaan tehdyistä pahanteoista; vaan kun kreivi ei tullut,
raukeni asia jälleen siihen. V. 1636 vasta, kuninkaan kuoleman jälkeen,
menetti Sten Leijonhufvud viimeinkin kreivikuntansa. Samoin myös sai
Berndes pitää vääryydellä anastamansa Peippolan; vasta kun mies oli
kuollut, täytyi lesken siitä luopua.
Huhtik. 19 p., juuri kun Kustaa Aadolf herroineen par'aikaa istui
illallispöydässä Turun linnassa, kuului yhtäkkiä hätähuuto: "Tuli on
valloillaan!" Se oli päässyt irti ruokasalin ylisessä kamarissa ja
kiihtyi kovassa myrskyssä niin hirmuiseen voimaan, että vähän ajan
kuluttua koko linna oli ilmitulessa. Ei saatu pelastetuksi paljon
mitään sen irtaimesta kalustosta, ei edes kuninkaan matkakapineitakaan.
Yleisessä häiriössä jalosydäminen kuningas kuitenkin muisti linnan
alisissa holveissa vankeja, jotka kaikkein ensiksi korjattiin. Palon
jälkeen täytyi Kustaa Aadolfin muuttaa kaupunkiin, yksityiseen
porvaritaloon asumaan. Silloin näet ei vielä ollut mitään ravintoloita,
vaan majoitettiin läpikulkevat korkeat matkalaiset tavallisesti kahden
porvarin, Kasper Pilin ja Hannus Kirjansitojan luo.
Turusta jatkettiin matkaa itäänpäin merta myöten, joka silloin, kun ei
höyrylaivoista vielä ollut mitään aavistusta, kävi sangen hitaasti.
Turusta oli lähdetty toukok. 3:na p:nä ja vasta 8:na oltiin
Helsingissä. Vastatuulen tai tyynen aikana poikettiin joskus johonkin
maakartanoon. Niin esim. vietti Kustaa Aadolf toukok. 22-24 p. Arvi
Vildemanin luona Tiusterkylässä likellä Porvoota, missä korkeaa kävijää
kovin runsaasti kestitettiin. Ainakin oli yksi hänen seuralaisistaan,
Saksin-Lauenburgin herttua Julius Henrik, siellä niin "hyvässä
pohmelossa", ettei kyennyt kirjoittamaan kuittia lippukuntansa
palkkarahoista, jotka hänen käsiinsä annettiin. Ajan luonnetta sekä
samassa kruunun kukkaron tyhjyyttä kuvaa sekin seikka, että kuningas
pitkin matkaa poimi kaikellaisilta ihmisiltä suurempia tai pienempiä
lainoja Venäjän sotaa varten. Vildemanilta esim. hän sai 300 talaria,
Viipurin porvaristolta 1,129, pormestarilta erikseen 166 talaria ja 12
äyriä, kolmelta muulta porvarilta yhteensä 1,378 t., Juhana De la
Gardielta muutamia tuhansia, eräältä Viipurin satamaan sattuneelta
Hollannin laivurilta 6,290 t., Eevert Hornilta 200:n Unkarin
kultakolikon arvoiset kultavitjat y.m.[4] Vakuudeksi suotiin
lainanantajille läänityksiä.
Koko kesän Venäjällä sodittuaan palasi Kustaa Aadolf syksyllä taas
laivalla Suomen rantaa pitkin Ruotsiin. Ahvenanmaalla hän viipyi nyt
koko viikkokauden, marrask. 3-11 p., huvikseen metsästellen. Ahvenan
mantereella oli näet siihen aikaan erittäin runsaasti kaikellaisia
metsänotuksia, erittäinkin hirviä, joita siellä säilytettiin kuningasta
varten. Ei ollut siellä kenenkään lupa ampua, ei edes metsäkoiriakaan
pitää. Kustaa Aadolf vielä kovensi tämän kiellon. Jokaisesta
luvattomasti ammutusta hirvestä piti sakkoina maksettaman kruunulle
kolme härkäparia, jokaisen jäniksenkin surmasta yksi härkä. Talonpojat
kuitenkin usein rikkoivat tätä lakia; he eivät tosin ampuneet hirviä,
vaan tappoivat niitä viritysjousilla tai muilla satimilla, kun ne
heidän pelloillaan kävivät vahinkoa tekemässä. Kuningas senvuoksi
varoitti heitä ankarasti, käskien heidän ajaa hirvet pois hiljaa,
varovaisesti, ettei niille tulisi vahinkoa. Hirventaposta määrättiin
nyt kuolemanrangaistus, taikka, jos kuningas syystä tai toisesta tahtoi
henkeä armahtaa, piti rikollinen iäkseen lähetettämän Inkeriin, joka
silloin oli Ruotsin valtakunnan Siperia.
2. Helsingin Herrainpäivät.
Keväällä 1615 purjehti Kustaa Aadolf Narvaan ja vietti sen kesän ynnä
osan syksyä Venäjän sodassa. Talvenkin päätti hän olla likellä rajaa,
voidakseen itse valvoa rauhan hieromisia sekä samassa sotavarustuksia.
Marrask. 1 p. lähetti hän sitten Narvasta julistuksen kaikille Suomen
säädyille, käskien heitä tammikuun keskipaikoilla puheillensa
Helsinkiin. Kutsutut olivat kaikki laillisessa iässä olevat aateliset;
pappissäädyn puolesta piispa ynnä kaksi tuomiokapitulin jäsentä sekä
yksi pappi kustakin kihlakunnasta; sitten 1 pormestari, 1 raatimies ja
1 porvari joka kaupungista, sekä 2 talonpoikaa kustakin kihlakunnasta.
Aatelissäädyssä oli siis edustamistapa toisellainen kuin tätä nykyä.
Toinen eroitus oli sitä paitsi vielä siinä, että myös kaikki
ratsumestarit ja jalkaväen kapteenit sekä yksi alapäällikkö ja kaksi
sotamiestä kunkin mukana olivat kutsutut; näillä edusmiehillä oli
sijansa ja äänestysoikeutensa aatelissäädyssä.
Tammik. 22 p. 1616 Kustaa Aadolf itse avasi Helsingin herrainpäivät.[5]
Aateliston parissa olivat Aksel Oxenstjerna (vaikka ruotsalainen,
hänelle äsken suodun Kemiön kreivikunnan puolesta), meille jo ennestään
tutut vanhat herrat Yrjö Boije, Aksel Kurki, Götrik Fincke y.m.
Papistoa edusti vanha piispa Eerikki Sorolainen sekä 20 muuta
hengellistä herraa. Upseereja oli 10, joiden joukossa ei kuitenkaan
ketään mainiompaa. Porvariston lähettiläitä oli Turusta, Viipurista,
Helsingistä, Porvoosta, Tammisaaresta, Naantalista, Raumalta,
Uudestakaupungista, Porista, Vaasasta ja Oulusta -- muita kaupunkeja ei
vielä ollutkaan meidän maassa. Senaikuisten kihlakuntien luvun
ilmaisevat talonpoikaiset edusmiehet; niitä oli Pohjanmaalta (joka oli
kaikki yhtenä kihlakuntana), Ylisestä ja Alisesta Satakunnasta,
Piikkiöstä, Vehmaalta, Maskusta ja Halikosta Varsinais-Suomessa,
Raaseporin ja Porvoon lääneistä Uudellamaalla, Hollolasta, Sääksmäeltä
ja Hattulasta Hämeessä, Suuresta ja Pienestä Savosta (etelä- ja
pohjoisosasta) sekä Äyräpäästä, Jääskestä ja Lapvedeltä Viipurin
läänissä.[6] Käkisalmen läänistä ei ollut edusmiehiä, sillä tällä
uudella voittomaalla, samoin kuin myös Itämeren maakunnilla, ei ollut
äänioikeutta Ruotsin valtakunnan asioissa.
Kustaa Aadolf piti ensiksi pitkän, omakirjoittamansa puheen. "Jalot,
korkeasukuiset, hyväsukuiset, korkeaoppiset, älykkäät ja rehelliset,[7]
hyvät herrat ja maanmiehet!" lausui hän heille. "Kauan aikaa olen jo
halunnut päästä käymään tällä maanäärellä, pitääkseni teidän eduksenne
Ruotsin lakia voimassa ja tiedustellakseni teidän valituksianne.
Kiitoksia siitä, että te suotuisasti olette tänne tulleet, niin että me
nyt voimme muutamista tämän maan asioista ynnä myös muutamista koko
valtakunnan etua koskevista seikoista keskustella." Hän muistutti nyt
heille, miten Sigismund kuningas aikoinaan oli viekkaudella koettanut
saattaa paavilaisen pimeyden takaisin maahan, jonka johdosta häneltä
kruunun perintöoikeus riistettiin. Senkin jälkeen oli hän aina
koettanut sodalla Virossa sekä Ruotsiin ja Suomeen lähetetyillä
valhekirjeillä saada häiriötä aikaan. "Summa on se", sanoi Kustaa
Aadolf, "että hän voimiansa myöten koettaa luovuttaa minusta
alamaisteni sydämiä, jonka tähden suosiollisesti kehoitan teitä
varomaan tämmöisiä hänen kirjeitänsä sekä myös varoittamaan
naapureitanne, pitäjäläisiänne sekä maakuntalaisianne, etteivät he
antaisi houkutella itseään." Hän selitti myöskin, miten Sigismund,
"lähinnä syntisyyttämme" oli suurimpana syynä Venäjänkin sotaan. Hän
oli koettanut saada Venäjää ensin liittolaiseksensa, sitten valtansa
alle, jota vaaraa estääkseen Kaarle kuningas oli tullut venäläisten
avuksi. "Saattaapa nyt", virkkoi hän, "monen sekä ulkomaalaisen että
myös oman maan miehen silmissä näyttää oudolta, että me olemme sitten
joutuneet ilmisotaan noiden autettaviemme, venäläisten kanssa." Siihen
hän taas selitti venäläisten häilyväisyyden olevan syynä, he kun eivät
ruvenneetkaan antamaan ruotsalaisille avun palkkioksi luvattua
Käkisalmea. "Tarpeellista on siis", lopetti hän viimein, "että te
olette varoillanne ja otatte varoituksen venäläisten esimerkistä,
huomaten, kuinka moninaisia onnettomuuksia vallankumoukset tuottavat,
varsinkin kun keskinäinen eripuraisuus saa ne aikaan. Ajatelkaa myös
tämän nykyisen Venäjän sodan syntyä, ettei se ole Kaarle kuningas
vainajan eikä myöskään minun tahdostani alkanut eikä näin kauan
pitkittynyt. Pysykää siis, te hyvät miehet, yhtä uskollisina minulle
kuin tähänkin asti, niin pyydän vastakin, niinkuin tähän saakka, aina
hartaimmasti harrastaa teidän etuanne ja edistää rauhaanne sekä
onneanne, johon Jumala Kaikkivaltias suokoon armonsa!"
Tällä tavoin siihen aikaan, kun ei vielä sanomalehtiä ollut, annettiin
kansalle tietoa valtakunnan asioista. Tämän puheen perästä luetti
sitten kuningas säädyille kolme esitystänsä: että luja liitto
tehtäisiin Sigismundin vehkeitä vastaan ja ryhdyttäisiin
suojelushankkeihin Venäjän sotaa varten; että samallaiseen sotaveroon
kuin v. 1613 suostuttaisiin; että edellisenä vuonna Ruotsissa säädetty
kyytiasetus myös Suomessa pantaisiin voimaan. -- Valtiopäiväkeskustelut
eivät silloin olleet pitkällisiä; ne kestivät ainoastaan kymmenen
päivää, ja helmik. 2 p:nä oli jo päätös allekirjoitettu.
Herrainpäivämiehet sanoivat sekä omasta että myös kotona olevien
säätyläistensä puolesta tarkkaan miettineensä kuninkaan esityksiä,
joista he nyt antoivat seuraavan vastauksen: 1) he vakuuttivat, ettei
heitä koskaan voi houkuttelemalla saada luopumaan uskollisuudestansa
kuninkaallista majesteettiä ja isänmaata kohtaan, ja jollei Sigismund
suostu kohtuulliseen sovintoon, niin tahtovat he yhtenä miehenä seisoa
häntä sekä hänen seuraansa vastaan; 2) koska Sigismund sekä venäläisten
häilyväisyys oli ollut syynä tähän nykyiseen sotaan, ja jos venäläinen
on vihollisuuteensa niin paatunut, ettei se mistään kohtuullisista
ehdoista huoli, lupasivat he kaikin voimin tehdä sille vastarintaa,
varojansa ja henkeänsä säästämättä; 3) kiittivät he kuninkaallista
majesteettiä viime vuonna julistetusta kyytiasetuksesta, jonka he
kyllä katsoivat terveelliseksi ja hyödylliseksi, jos sitä vain
noudatettaisiin; 4) lopuksi he suostuivat lisäveroon valtakunnan suuren
puutteen ja tarpeen tähden. -- Samana päivänä Suomen säädyt myös
lähettivät "Ruotsin kaikille säädyille" pitkän kirjeen, muistuttaen,
kuinka täällä rajalla oli oltu miesmuiston ajat linnaleirin sekä muiden
kuormien rasittamat ja aina sodan jaloissa, varsinkin tuon
epäluotettavan naapurin venäläisen tähden, jolta ei edes rauhankaan
aikana saa täydessä turvassa kotona istua. Siitä huolimatta ja vaikka
edellisen kesän vuodentulo oli ollut huononpuolinen, olivat he
varojansa ja voimiansa myöten myöntäneet sotaveroa. Ja vaikka heillä ei
suinkaan ollut syytä epäillä, etteivät hyvät Ruotsin herrat ja miehet
kernaasti myöntäisi hekin samallaista veroa ja tulisi tällä
turvattomalla rajalla asuvien avuksi, tahtoivat he kuitenkin Ruotsin
säädyille huomauttaa vaarallista tilaansa ja muistuttaa, kuinka
auliisti suomalaiset aina tarpeen tullessa olivat apuansa heille
antaneet, niinkuin vastakin lupasivat viimeisiin voimiin saakka antaa.
Lopuksi he lausuivat lujana luottamuksenansa, että niin kauan kuin
ruotsalaiset ja suomalaiset ovat yhtä mieltä, ei ole pelkoa mistään
ulkovihollisesta. -- Tämän kirjeen jäljennös lähetettiin jokaiseen
Ruotsin maakuntaan, joista pian tulikin suosiollisia vastauksia.
Ruotsalaiset kiittivät Suomen säätyjä, koska he olivat tähän sotaveroon
suostuneet, luvaten hekin henkiin ja veriin asti auttaa kuninkaallista
majesteettiä ja isänmaata, sekä muistaa uskollista, ystävällistä apua,
jonka he hädässä ollessaan aina olivat suomalaisilta saaneet, "joka
ystävyys ja sopu aina edelleen pysyköön". -- Helsingissä myönnetty vero
suoritettiin sitten myöskin kaikkialla Ruotsissa.
Oikeastaan olisi tämmöinen päätös uudesta verosta, jonka suomalaiset
koko valtakunnan puolesta olivat tehneet, ollut tehtävä yhteisillä
valtiopäivillä. Mutta olivatpa toiselta puolen Ruotsinkin säädyt monta
kertaa tehneet päätöksiä koko valtakunnan puolesta, vaikkei ollut
yhtään suomalaista läsnä. Silloin esim., kun Elfsborgin lunastussumma
myönnettiin, rasittavin kaikista tämän ajan suostuntaveroista, ei liene
ollut ketään meidän maastamme saapuvilla. Semmoisissa tapauksissa
kuitenkin aina perästäpäin lähetettiin pari valtaneuvosta Suomeen,
jotka kävivät joka maakunnassa asianomaisten allekirjoituksia
kokoomassa. Juuri mainittu päätös ei muuten toisessakaan vielä
tärkeämmässä kohdassa ollut säännön mukainen; siinä ei ollut nimittäin
yksikään talonpoika ollut osallisena. Sitä varten oli ainoastaan
valiokunta kolmesta ylhäisemmästä säädystä ollut kokoonkutsuttuna. Näin
vähän vielä pidettiin lukua perustuslain puustavista. Ylimalkaan ei
pidetty siihen aikaan valtiopäiville tulemista niin paljon kansan
oikeutena, kuin pikemmin monasti raskaalta tuntuvana velvollisuutena.
Kuningas avauspuheissaan joskus pyysi anteeksi, että hänen niin tiheään
täytyi "rasittaa säätyjä herrainpäivillä". Erittäin on mainittu,
että suomalaiset, joilla oli pitkä, vaivalloinen matka ja laihempi
kukkaro, olivat vastahakoisia tulemaan valtiopäiville ja usein
saapuivat niihin sangen myöhään. -- Kustaa Aadolf muuten pani
valtiopäiväjärjestyksellänsä vuodelta 1617 tälläkin alalla suuremman
säännöllisyyden alkuun.
Monessa muussa suhteessa, paitsi jo mainituissa, olivat myös tavat ja
menot valtiopäivillä toisellaiset kuin tätä nykyä. Julkisuutta esim.
pelättiin suuresti. Kuulijoita ei sallittu säätyjen kokouksissa, vain
aatelissäädyssä oli nuorilla aatelisjunkkareilla lupa oppimisen
vuoksi olla läsnä. Ei myöskään kuninkaallisia esityksiä annettu
valtiopäivämiehille kotiin luettaviksi, ettei ne muka ennen aikojaan
tulisi pahansuopien ulkomaalaisten tietoon, vaan olivat ne säädyn
kokouksissa mietittävät ja tutkittavat.
Helsingin herrainpäivillä kyydistä tehty päätös koski rasitusta, josta
ei edellisessä luvussa vielä ole ollut puhetta, vaan joka oli kaikkein
kipeimpiä kohtia. Vanhastaan oli näet se määräys olemassa Ruotsin
valtakunnassa, että maantien varrella olevissa pitäjissä talonpoikien
piti maksutta kyyditä ja syöttää kuninkaan asioilla kulkevia
virkamiehiä. Tämä jo itsessään olisi ollut sangen suuri kuorma, sillä
siihen aikaan, kun ei postilaitosta ollut, joka olisi voinut kuljettaa
kirjeitä, täytyi virkamiesten alinomaa olla maantiellä liikkeellä.
Paitsi sitä että paikkakunnan virkamiehet ja läänin maaherra
matkustelivat, liikkui usein kuninkaan käskyläisiä, jotka puhuttelivat
kansaa valtiopäivillä myönnetyistä veroista, tai tutkivat kuninkaalle
tehtyjä valituksia, tai vaativat voutien tilejä, tai hakivat ja ottivat
kiinni karanneita sotamiehiä, kruunun merimiehiä ja kruunun
päiväläisiä, tai kuljettivat paikkakunnan virkamiehille kuninkaallisia
kirjeitä; vieläpä niiden lisäksi kulki kruunun ketunpyytäjiä y.m.
Näillä oli usein koko joukko palvelijoita ja seuralaisia mukanaan, sitä
enemmän, mitä suurempi itse herra. Tämä kyytirasitus oli sitä
tuntuvampi, koska se ei ollut kaikkien maanomistajien kannettavana.
Rälssimaitten talonpojat olivat lain mukaan ainoastaan puoleksi
velvolliset siihen ottamaan osaa, ja aatelisherrat, varsinkin Suomessa,
estivät tavallisesti kaiken kyydin ja kestitsemisen alustalaisiltaan,
vieläpä läänitysmaittenkin talonpojilta, kiskoen sen sijaan itselleen
sitä suurempia veroja. Kaiken sen lisäksi tuli vielä, että vapaata
kyytiä suuresti väärinkäytettiin. Aatelisherrat ja virkamiehet vaativat
silloinkin talonpojilta maksutta hevosia sekä ruokaa, kun he
matkustivat yksityisillä asioillaan tai huvikseen, rouvineen, lapsineen
menivät toinen toisensa luokse häihin, hautajaisiin tai muihin
pitoihin. Samoin myös tekivät aatelin palvelijat; samoin porvaritkin
antoivat usein talonpoikien ilmaiseksi kuljettaa kauppakuormiansa. Eikä
siinä kyllin, että kansaa laittomalla kuormalla rasitettiin, vaan
tehtiinpä lisäksi tätä muka oikeutta harjoittaessa kaikenlaista
väkivaltaa. Nimismiehet ja neljännysmiehet, jos he joskus uskalsivat
pitää muiden talonpoikien puolta, saivat selkäänsä. Samoin isännät
niissä taloissa, joihin poikettiin, saivat osakseen haukkumisia ja
kirouksia, lyöntejä ja korvapuusteja, niin ettei ollut minkäänlaista
kotirauhaa.
Korkeimmat aatelisherrat Suomessa olivat näissä ilkitöissä ensimäisiä
miehiä. Mauri Horn, Joensuun herra, palatessaan kerran v. 1616
Venäjältä, majaili Kirkkonummella kuuden miehen kanssa muutamissa
taloissa; näiltä isänniltään hän otti olutta, vaan syrjäisemmistä
taloista, missä he eivät ennättäneet itse käydä, hän sen sijaan vaati
olutrahaa, 2 äyriä talolta. Toinen upseeri, Hannu Ram, edellisenä
vuonna Venäjälle mennessään, otti eräässä paikassa useilta talonpojilta
viikoksi eväitä, vieläpä rahaakin lisäksi, keltä 24 äyriä, keitä
vähemmän. Eerikki Pärttylinpoika, Mälsälän herra, kootessaan Elfsborgin
veroa, oli kuljeskellut Kyminkartanon läänissä kahdeksalla hevosella,
ja sitä paitsi hänellä oli vielä sama verta joutilaita varahevosia,
jotka kaikki olivat talonpoikien elätettävät. Joka paikassa hän otti,
ruuan ja juoman lisäksi, muutakin tavaraa väkisin. Eräässä kylässä,
jossa ei ollut hevosia heti tarjona, hän pani nimismiehen rautoihin ja
pakoitti hänet sitten sillä tavoin, kädet kahleissa, kyyditsemään
itseään kaksi peninkulmaa. Kurjalan herra Sten Iivarinpoika tuli v.
1615, mennessään Venäjän sotaan, 35:n miehen ja yhtä monen hevosen
kanssa erään lesken luokse, pieksi emäntää ja kärvensi lasten tukkaa,
kun ei heti paikalla saanut, mitä vaati, ja kun leski häntä Ruotsissa
annetusta kyytiasetuksesta muistutti, hän vain pilkalla kirosi: "Mene
sinä hiiteen asetuksinesi!"
Örebron valtiopäivillä 1614 oli näiden syitten tähden päätetty laittaa
kestikievareita aina kahden tai puolenkolmatta peninkulman päähän,
joissa kuninkaan virkamiehet ja aateliset yksityisillä matkoilla
käydessään saisivat määrätystä kohtuullisesta taksasta hevosia sekä
ravintoa. Muiden matkalaisten piti sopia, miten saattoivat,
talonpoikien kanssa. Ainoastaan kruunun asioilla kulkevat saisivat
vapaan kyydin ja ravinnon. Matkallansa Suomessa samana vuonna sai
kuitenkin kuningas Kustaa Aadolf joka paikassa kuulla, ettei tästä
asetuksesta ollut mitään apua. Hän käski siis ankarasti, että voutien
piti valvoa tätä asiaa, uhaten: "jos joltakulta alamaiselta vaikka vain
kanakin ryöstetään, etkä toimita hänelle korvausta, niin saat sen
omalla päälläsi maksaa". Ja sitten hän antoi alussa vuotta 1615 uuden
ankaran julistuskirjan, joka myös suomeksi painatettiin, ollen ihan
ensimäinen painettu asetus meidän kielellämme. "Vaicka me", kirjoitti
kuningas, "Herranpäivil, quin vijmen Örebroos pidettin, meiden
kirioituxen cautta olemma pois kieldäneet caicki skydit ja gestämiset
nijlde, jotka ei meiden teekiriam ja todistoxem cansa uloslähetetyt
ole, että jocahinen senpärästä idzens laittaman piteis, ja ychteinen
cansa jongun hoistoxen (huoistuksen) saisi, niin me ymmärdhem
(ymmärrämme eli huomaamme), että eivet ole site saanet nautita heiden
hyväxens quin mö toivoim, ja että ychteinen cansa niin hyvin sijtte
quin enengin ombi vieran holhomisella ja skydhillä raskautettu, eivet
ole nautineet rauha cotonans, tiellä ja heiden oikealla matcallans, ja
vielä sijttä hosumisella ja havoilla (haavoilla) usein väkivalda heiden
cochtans (kohtaansa) tapactu (tapahtuu), enämiten nijlde, joilla ei
ychten todhistusta ole; sijtä me vaicutetudh olemma toista neuvoa
ylösajatteleman, senpääle että alemaiset saisit rauhasa olla." --
Sitten määräsi hän, ettei saisi antaa ruokaa eikä hevosia kenellekään
matkalaiselle, jolla ei ollut kuninkaan passia; niille herroille, jotka
laittomasti vapauttivat alustalaisensa, uhattiin läänitysten poisottoa;
väkivallan teosta matkalla säädettiin kuolemanrangaistus, vankeus tai
sakot aina teon törkeyttä myöten.
Nämät asetukset eivät kuitenkaan enempää kuin Helsingin
herrainpäiväpäätöskään paljon vaikuttaneet, niin että säädyt olivat
kyllä oikeassa arvellessansa kuninkaan esitystä hyödylliseksi, "jos se
noudatetuksi tulisi." Tämä väärinkäytös oli liian juurtunut,
voidaksensa pian poistua; vielä 20-30 vuotta edelleen tehdään
valituksia laittoman kyydin ja kestitsemisen johdosta, vaikka ne
vähitellen vähenemistään vähenevät.
Valtiopäivien jälkeen viipyi Kustaa Aadolf vielä koko talven Suomessa,
enimmiten Turussa, koettaen, niinkuin hän säädyille sanoi, "pitää
Ruotsin lakia voimassa" meidänkin maassamme. Kerran hän kevätpuolella
kävi Turusta pienellä matkalla Satakunnassa, jolloin hän lienee
kokenut, niinkuin hän muutamia vuosia myöhemmin valittaa, että maantiet
Suomessa monin paikoin olivat pikemmin metsäpolkujen tapaisia, kapeita
ja kivikkoisia. Ne käskettiin laittaa tasaisiksi ja leveämmiksi, jotta
kahdet rattaat sopisivat toistensa sivuitse kulkemaan. Keväällä vasta
palasi hän sitten takaisin Ruotsinmaalle.
Aksel Oxenstjerna, joka kaiken aikaa oli ollut kuninkaan seurassa,
lausui kerta myöhemmin ajatuksensa Suomen silloisesta tilasta, mikä ei
ollut kovin ilahduttava. "Olen käynyt", sanoi hän, "Maskun ja Vehmaan
kihlakunnissa; siellä ei ole viljelystä, siellä asuu vain petoja." Tämä
lausunto valitettavasti ei tainnut olla perätön. Muutamia vuosia
aikaisemmin, v. 1611, annettu tili läheisestä Halikon kihlakunnasta
näyttää, että siellä silloin oli autiona 46 manttalia, 139 taloa, 21
kruununtilaa, 3 papin palkkatilaa, lukuunottamatta melkein yhtä monta
aivan köyhtynyttä. Näin oli laita Kustaa Aadolfin hallituksen
alkuaikana Suomessa paraiten viljellyissä, enimmin asutuissa seuduissa.
Seuraavana vuonna kävi pari ruotsalaista valtaneuvosta Suomessa
nuorelle kuninkaalle uskollisuusvalaa ottamassa ja maan tilaa
tutkimassa. He toivat silloin sen sanoman, että enin osa maata täällä
oli poisläänitetty tai lahjoitettu, ja kruunulla jäljellä olevat tilat
melkein kaikki perin autioina. Kustaa Aadolf koetti sitten koko
hallituksensa aikana parantaa tätä epäkohtaa; hän kehoitti yhä kansaa
ryhtymään autiotilojen viljelykseen, luvaten useammiksi vuosiksi
veronvapautta.
Tämän vuoden jälkeen ei Kustaa Aadolf enää joutanut toisten olla niin
pitkiä aikoja Suomessa. Kaksi kertaa hän matkusti kuitenkin vielä
kiireesti läpi maan. V. 1622 hän ajoi talvella, Liivin sodasta
palatessaan, Viipurin, Kuopion, Säresniemen ja Oulun kautta Ruotsiin,
ja v. 1626 Länsi-Suomen halki. Tällä viimeksimainitulla matkalla hänen
sanotaan syöneen päivällistä Jokipiin talossa Jalasjärvellä, jossa hän
niin ihastui tarjona olevaan hyvään, väkevään olueeseen, että hän vei
tynnyrillisen eväinään mukanansa. Päivällisen jälkeen levähtäessään hän
kuuluu nähneen unta vastaisesta Saksan sodasta, joka silloin jo täytti
koko hänen mielensä.
3. Turun hovioikeuden perustaminen.
Suurena syynä laittomuuteen ja vallattomuuteen Suomessa oli
oikeuslaitoksen rappiotila. Tuomarinpaikat olivat annetut korkeille
herroille, jotka niistä kantoivat vain runsaat tulot, mutta hyvin
harvoin itse toimittivat virkaansa. Sijaisikseen he panivat keitä itse
tahtoivat, välistä jonkun palvelijansakin. _Alalaamanneilla ja
lainlukijoilla_ (tällä jälkimäisellä nimellä nimitettiin
kihlakunnantuomarien sijaisia) enimmiten oli sangen vähän laintaitoa,
jos ollenkaan; välistä he eivät osanneet edes kirjoittaa eikä
lukeakaan. Niinkuin raa'at, sivistymättömät ihmiset ainakin, he vain
katsoivat omaa yksityistä hyötyänsä, ja möivät sangen usein oikeutta
sille, joka antoi parhaat lahjat. Tällä ajalla epäilemättä sai alkunsa
tuo tuttu suomalainen sananlasku: "Laki on niinkuin luetaan." --
Vetoaminen korkeampaan oikeuteen väärän päätöksen johdosta ei liioin
auttanut, etenkin jos asia koski jotakin korkeaa herraa; sillä laamanni
oli hyvin usein samalla kihlakunnantuomarina jossakin lakikuntansa
osassa, maaherra jossain lääninsä kihlakunnassa. Asia oli siis hyvin
usein asianomaisen itsensä ratkaistava. -- Ennen aikaan oli kuitenkin
ollut olemassa jonkinlainen ylempi valvonta. Aika ajoin aina pidettiin
_etsikko- tai oikaisukäräjiä_,[8] joilla seudun asukkaista valittu
lautakunta, puoleksi aatelisia, puoleksi aatelittomia, parin sitä
varten lähetetyn valtaneuvoksen sekä piispan valvonnan alla "tuomitsi
kuninkaan tuomiota". Mutta ne olivat nyt jo aikaa sitten joutuneet pois
tavasta. Ainoa apukeino, jota, niinkuin olemme nähneet, kansa olikin
hyvin harras käyttämään, oli valittaminen suoraan kuninkaalle; mutta
siihen oli erittäinkin suomalaisilla ani harvoin tilaisuutta.
Tämän häiriön poistamiseksi perusti Kustaa Aadolf hallituksensa alussa
(1614) _hovioikeuden_ Tukholmaan. Ruotsissa sai tämä heti paljon
parannusta aikaan, mutta Suomeen ei sen vaikutus ulottunutkaan täydellä
voimalla. Tukholmaan oli oikeuden hakijoilla liian pitkä ja kallis
matka; paitsi sitä alioikeudet ja muut virkamiehet täällä eivät
pitäneet suurta lukua noista kaukaisista käskijöistä. Hovioikeus pian
valitti kuninkaalle, että sen päätökset ja suojeluskirjat olivat
Suomessa aivan mitättömiä. Niin esim. Porissa eräs vaimo, jonka
hovioikeus oli tuominnut syyttömäksi, hovioikeuden suojeluskirjasta
huolimatta sidottiin maaherran ja kaupungin maistraatin käskystä
kaakinpuuhun, missä hän sai selkäsaunan ja hänen molemmat korvansa
leikattiin pois.
Kustaa Aadolf perusti senvuoksi v. 1623 _Turkuun_ toisen hovioikeuden,
erikoisesti Suomenmaata varten. Myöskin Käkisalmen lääni lisättiin sen
tuomioalaan, jota vastoin Inkerinmaa laskettiin vähää myöhemmin
perustetun Tarton hovioikeuden alle. Turun hovioikeudessa oli, paitsi
presidenttiä ja varapresidenttiä, neljä asessoria; sen lisäksi otettiin
vielä muutamia pormestareita ja lainlukijoita apulaisiksi. Ensimäinen
presidentti, vapaaherra _Niilo Bjelke_, nimitettiin samalla Suomen
kenraalikuvernööriksi; siten tahdottiin antaa hänelle suurempi valta
saattaa hovioikeuden päätökset täytäntöön. Vielä lisäksi hän sai v.
1628 kaiken Suomessa kotona olevan sotaväen komentonsa alle. Bjelke oli
toimelias, innokas, ankara herra, joka kaikin voimin ryhtyi
tehtäväänsä. Mutta ensi aluksi sitä oli kovin vaikea saada täytetyksi.
Tottumus laittomuuteen oli niin suuri, että oli miltei mahdotonta saada
luotettavia virkamiehiä. Hovioikeuden ensi aikoina muutamat sen omista
jäsenistäkin tekivät itsensä syypäiksi törkeihin rikoksiin. Herman
Fleming, joka asessorin virasta erottuansa oli maaherrana Savossa,
menetteli niin väkivaltaisesti, että hänet läänin kaikkien asukkaitten
yhteisten kanteitten tähden oli tuomittava viralta. Lauri Cygnaeus
(ruotsalainen) mestattiin v. 1634 siitä syystä, että hän oli
vihapäissään tappanut appensa. Mauri Horn oli v. 1647 eräälle
talonpojalle tehnyt väkivaltaa ja ryöstänyt häneltä tavaraa, eikä edes
ensin totellut hovioikeuden käskyä tulla teostaan vastaamaan. -- Vielä
suurempi vastus oli alhaisista tuomareista sekä muista virkamiehistä,
jotka lahjojen vuoksi jättivät pahimmatkin teot rankaisematta. V. 1628
Bjelke valitti tästä kuninkaalle vakuuttaen, että Suomessa joka
paikassa tapahtui paljon törkeitä rikoksia, joista etenkin
aviorikoksista ja irstaisuudesta kuitenkin voutien laiminlyönnin tähden
harvoin edes kannetta oikeuteen tehdään; ja jos syylliset viimein
tuomitaankin sakkoihin, niin ei niillä nälkäkurjilla kuitenkaan ole
mitään omaisuutta, mistä sakkoja ottaa.
Paitsi sitä herrat Suomessa, joiden mielivaltaa tahdottiin nyt hillitä,
olivat tietysti vihanvimmassa ja tekivät kiusaa, missä vain suinkin
voivat. Eripuraisuudessa oli Bjelke joskus siveän, hiljaisen Eerikki
piispankin kanssa. Konsistorilla näet oli muutamissa asioissa erityinen
tuomio-oikeutensa, johon se ei tahtonut sallia uuden hovioikeuden
sekaantua. Alhainenkaan kansa, vaikka sille epäilemättä oli mieluista,
että sitä suojeltiin väkivaltaa vastaan, ei toiselta puolen taas
suomalaisen tavallisen itsepäisyyden takia tahtonut taipua Kustaa
Aadolfin moniin uusiin elinkeinoasetuksiin, joiden täytäntöä
hovioikeuden tuli valvoa.
Näiden alinomaisten vastusten tähden vanha Bjelke sangen pian väsyi ja
suuttui virkaansa. V. 1624 hän kirjoitti kuninkaalle, valittaen
epäjärjestyksen maassa olevan sellaisen, "ettei sitä voi kynällä
kuvata", sillä maaherrat ja voudit, piispa ja papit kiskovat kaikki
kilpaa laittomia veroja. Niin myös voudit sekä muut, "tuskin mikään
sääty eroitettuna", keksivät milloin mitäkin koiruutta, kiskoaksensa
rahaa talonpojilta tai pettääkseen kruunua. Siitä syystä hän jo nyt
pyysi päästä "tästä vaivalloisesta, raskaasta virasta sekä tästä
pahasta barbaarisesta maasta, missä kansa on niin ilkeä ja itsepäinen
ja riippuu kiinni pahoissa tavoissaan ja tottumuksissaan; ja vaikka",
jatkoi hän, "ne olisivat kuinkakin kohtuuttomia, pitävät he niitä
pyhempinä kuin kaikkia kuninkaan asetuksia sekä herrainpäivien
päätöksiä. Hartaasti olen kyllä koettanut hävittää noita
epäjärjestyksiä sekä omalupaisia oikeuksia, jotka niin hyvin
kuninkaalliselle majesteetille kuin alamaisillekin ovat vahingoksi;
mutta vähän olen saanut toimeen, olen ainoastaan saavuttanut kaikkien
ihmisten pahimman vihan". Bjelke sanoi olevansa vanha ja kivulloinen ja
mainitsi myös esteenä sen, ettei hän taitanut maan kieltä. "Voittehan
te, kuninkaallinen majesteetti", lopetti hän, "saada tähän virkaan maan
kieltä taitavia miehiä, joilla on tässä maassa tiluksensa ja
kartanonsa, ja jotka sitä paitsi ovat nuoremmat ja vahvemmat tätä
ikävää virkaa toimittamaan." Samallaisia valituksia lähetteli ukko vähä
väliä kuninkaalle, mutta Kustaa Aadolf ei moneen aikaan ottanut niitä
korviinsa, sillä hän tiesi Bjelken olevan paikallaan hyödyllisen.
Joskus oli hovioikeudella muuten kuninkaastakin vastusta, kun
tahdottiin lain puustavin mukaan rangaista pahantekoja. Aatelisherra
Klaus Munck esim. oli eräältä talonpojalta ryöstänyt pari härkää.
Kihlakunnanoikeus oli tuominnut hänet väkivaltaisesta rosvoamisesta
kuolemaan, hovioikeus huojensi tuomion sakoiksi, mutta kuningas antoi
kaiken rangaistuksen anteeksi, määräten vain, että vahinko oli
korvattava. -- Toisessa tilaisuudessa taas Bjelkekin, lähettäessään
erään toisen aatelisherran kuolemantuomion, lisäsi armonpyynnön, "koska
hovioikeus on niin nykyjään vasta perustettu eikä siis sovi käyttää
rigorem juris (lain koko ankaruutta)". Muutenkin menetteli Bjelke
välistä meidän käsityksemme mukaan sangen omavaltaisesti. V. 1631 esim.
hän aivan yksin vahvisti erään raastuvanoikeuden kuolemantuomion ja
mestautti pahantekijän; hän katsoi tarpeettomaksi lähettää asiaa
Uuteenkaupunkiin, missä hovioikeus silloin piti kokouksiaan Turussa
raivoavan ruton tähden. Samana vuonna lykkäsi kihlakunnanoikeus toisen
kuolemantuomion yksinomaan "herra kenraalikuvernöörin leppeän ja
armollisen tutkinnon alle", jolloin Bjelke lähetti asian takaisin
uudestaan tutkittavaksi, "vaan ei niin hätäilemällä kuin tässä näkyy
tapahtuneen". V. 1625 taas koko hovioikeus omin luvin muutti laissa
määrätyn rangaistuksen helpommaksi; se soi näet kymmenelle
kuolemaantuomitulle armon sillä ehdolla, että he raivaisivat viidakon
eräältä kruununniityltä likellä Rauman kaupunkia. Tarkka laillisuus oli
sen ajan ihmisille vielä niin outoa, että itse ylimmätkin lainvalvojat
välistä eksyivät lain rajojen yli.
Ylimalkaan oli sittenkin Turun hovioikeuden perustaminen
säännöllisemmän, puolueettomamman, voimallisemman lainkäytön alkuna
Suomessa. Bjelkestä lausui vielä toista sataa vuotta myöhemmin Turun
maistraatti seuraavan kiitoslauseen: "Jokainen suomalainen voi
todistaa, että presidentti Bjelke tässä maassa on voimallisesti
häätänyt väkivaltaa". Hänen aikanaan päätettiin muun muassa, että
kaikki aikojen kuluessa talostaan vääryydellä eroitetut pellot ja
niityt piti ilman lunnaita annettaman takaisin. Myöskin korkeimpiin
henkilöihin asti alkoi nyt lain valta ylettyä. Niin esim. sai
kuninkaansukuinen rouva, Eerikki XIV:nnen tytär, Siiri Tott
Liuksialassa hovioikeudelta kovan käskyn heti suorittaa sen suuren
rahasumman, jonka hän monta vuotta takaperin oli lainannut Turun
porvarilta Jaakko Wollelta poikansa Aaken ulkomaanmatkoja varten.
Oikeuslaitoksen voiman ja vaikutuksen vahvistamiseksi oli Bjelke myös
sen ulkonaisestakin arvosta sangen arka. Laamanninkäräjiä oli ennen
pidetty ilman mitään menoja; mutta nyt käskettiin pitää ne suurella
juhlallisuudella, jotta kansa tottuisi suurempaan lain kunnioitukseen.
V. 1627 annettiin Pohjanmaan maaherralle, joka oli kysynyt syytä
erääseen hovioikeuden päätökseen, se röyhkeä vastaus: "Me olemme vain
kuninkaalle velvolliset tiliä tekemään; te olette siihen vaatimukseen
liian halpa ja älytön".
Rangaistuksen lajit ja suhteelliset määrät erosivat siihen aikaan
suuresti nykyisistä. Miestappoa esim., jota silloin hyvin usein
tapahtui raakojen, hillittömien ihmisten kesken, ei pidetty niin
suurena rikoksena kuin nyt. Murhaaja tavallisesti työnsä tehtyään
karkasi saloille. Oikeus tarjosi silloin hänelle turvaa tullakseen
vastaamaan teostansa. Jos syytös nähtiin todeksi, oli hänen lupa
sovittaa tekonsa murhatun sukulaisille maksettavalla rahasummalla. Jos
sukulaiset sitä vastoin eivät suostuneet sovintoon, sallittiin hänen
taas kenenkään ahdistamatta palata takaisin saloille, mutta nyt
julistettiin hän "pilttuaksi" s.o. jokaiselle annettiin valta hänet
tappaa eikä kukaan saanut suoda hänelle majaa. Sama oli myös päätös,
jollei syyllinen totellut oikeuden kutsua. Toiselta puolen taas oli
ehdoton kuolemanrangaistus määrätty noidille sekä jumalanpilkkaajille;
sama tuomio kohtasi myös useimmiten varkaita. Ylimalkaan olivat
mestaukset ylen tavallisia. Joka kirkonmäellä oli hirsipuu teileineen,
jossa enimmiten nähtiin ruumiita roikkumassa. Törkeimmistä rikoksista
usein tuomittiin kovennettu kuolemanrangaistus siten, että esim. ensin
oikea käsi hakattiin poikki, tai myös jäsenet yksitellen jaloista
alkaen rikottiin rattaalla. Kidutus oli silloin koko muussa Euroopassa
tavallinen keino, jolla syytetyitä pakoitettiin tekojansa tunnustamaan,
monasti olemattomiakin. Sitä ei kuitenkaan Kustaa Aadolf sallinut
käyttää valtakunnassaan; ainoastaan uhata sai sitä joskus paatuneille
pahantekijöille.
V. 1630 taipui kuningas viimein Bjelken lakkaamattomiin pyyntöihin ja
soi hänelle eron presidentin toimestaan, seuraavana vuonna myös
kenraalikuvernöörin virasta, "koska", siten kuuluivat sanat, "Suomen
maan hallitsemisesta on paljon vaivaa ja vastusta, ja vapaaherra Bjelke
on jo vanha ja väsynyt sekä osaksi Suomeen suuttunut".
4. Presidentti Juhana Kurck.
Turun hovioikeuden ensimäisistä asessoreista oli puolet suomalaisia,
samoin myös melkein kaikki lisäjäsenet; presidentti ja varapresidentti
sitä vastoin olivat ruotsalaisia. Sitten otettiin jonkun aikaa enin osa
hovioikeuden alemmistakin virkamiehistä Ruotsista. Syynä luultavasti ei
ollut muu, kuin että Suomessa siihen aikaan oli peräti suuri puute
kelvollisista lakimiehistä. Parikymmentä vuotta Turun yliopiston
perustamisen jälkeen alkavat sitten oman maan miehet jälleen päästä
voitolle. Ylimmät päällikköpaikat vain pysyivät edelleen enimmiten
ruotsalaisten käsissä. Poikkeuksena oli kuitenkin kolmas presidentti
_Juhana Kurck_, Laukon ja Anolan herra, vanhaa Kurjen sukua.
Hän oli sen ajan parhaita, etevimpiä Suomen miehiä. Syntymävuodeksi
mainitaan 1590. Harjoitettuansa opintoja useissa Saksan yliopistoissa
ja muutenkin vielä matkustettuansa Hollannissa, Englannissa sekä
Ranskassa, meni hän sotapalvelukseen. Hän taisteli Suomen väen riveissä
venäläisiä ja sitten puolalaisia vastaan ja koroitettiin v. 1619
ratsumestariksi ja 1624 Suomen aatelislippukunnan päälliköksi. Sitten
hän muutti siviilipalvelukseen, johon hänellä oli enemmän taipumusta.
V. 1626 näemme hänet Turun, 1627 Viipurin läänin maaherrana. V. 1631
määrättiin hän Turun hovioikeuden presidentiksi, johon virkaan hän
kuitenkin vasta seuraavana vuonna saattoi ryhtyä.
Tähän paikkaan oli Kurck ikäänkuin luotu ja suotu. Hän oli
jalomielinen, oikeutta ja kohtuutta rakastava, viisas ja ahkera herra.
Lakiasioissa hän oli aikaansa nähden tavattoman oppinut, siitä näkyi
paljon jälkiä senaikuisissa hovioikeuden pöytäkirjoissa.[9] Tallella on
myöskin eräs hänen sepittämänsä lakitieteellinen kirjoitus: De jure
hereditario (perintöoikeudesta). Hänen aikanansa ja toimestansa edistyi
taas oikeuden vakaantuminen melkoisesti, niin että ainakin pääkaupungin
seuduilla oikeus alkoi olla voimassa.[10] Pahin vaikeus oli siinä, että
oli niin suuri puute kelvollisista alituomareista. Tämän puutteen
poistamiseksi tiedusteli hovioikeus, kun se v. 1633 lähetti
hallitukselle koko joukon kysymyksiä: eikö halullisia kymnaasilaisia
saisi ottaa auskultanteiksi, jotka, vannottuansa vaitiolovalan,
voisivat olla hovioikeuden keskusteluissa läsnä ja siten perehtyä
laintaitoon? V. 1637 taas, kun hallitus oli hovioikeudelta kysynyt
syytä alinomaisiin rajariitoihin Suomessa, annettiin se vastaus: että
muun muassa tuomarit täällä ovat kovin vähäoppiset ja useat heistä sitä
paitsi lahjakontteja. Siksi pitäisi yliopistoon, jonka perustamisesta
nyt oli puhe nostettu, asettaa taitava lakitieteen professori. Samassa
myös ehdoitettiin, että lainlukijain palkka sekä lunastusraha
tuomiopäätöksistä, jotka tähän asti olivat, edellisen nimelliset
tuomarit, jälkimäisen asianomaiset aivan mielivaltaisesti määränneet,
tulisivat vakinaisesti säädetyiksi, siksi että liika kiusaus lahjojen
ottoon poistettaisiin. Hallitus säätikin sitten seuraavana vuonna, että
tuomarien piti sijaisilleen antaa 10 hopeariksiä joka käräjältä. Se
tuntuu meidän mielestämme turhan pieneltä summalta, mutta sittenkin se
oli suurempi kuin mitä monen tuomarin oli ollut tapa antaa. Kemiön
vapaaherrakunnassa esim. maksettiin 10 hopeariksiä ainoastaan silloin,
kun käräjät pidettiin kirkonkylässä, muuten ainoastaan puolet siitä.
Kuitenkin oli lainlukijoilla käräjien aikana sen lisäksi aina vapaa
asunto ja ruoka.
Samasta kirjeestä vuodelta 1637 saamme muitakin tietoja sen ajan
lainlukijoista. Hovioikeus valitti, että he tahtovat aina vetää kaikki
riidat tarkastuksen alaisiksi, osaksi laintaitamattomuuden johdosta,
mutta vielä enemmän ahneudesta, saadaksensa tarkastuspalkkaa. Itse
tarkastukset he toimittivat usein aivan laittomasti, ottaen
lautakuntaan ketä itse tahtoivat, suomatta asianomaisille mitään
sananvaltaa. Monasti he eivät asianomaisille antaneet edes tietoakaan
pidettävästä tarkastuksesta, vaan menivät ilman heitä paikalle ja
antoivat lopullisen päätöksensä. Välistä sattui myös näissä
tarkastuksissa, että kihlakunnan tuomari kumosi ennen samasta asiasta
annetun laamannin tuomion. -- Toisesta lähteestä taas tiedämme, että
lainlukijat joskus tekivät päätöksensä Rooman tai Moseksenkin lain
mukaan, ainoan voimassa olevan Ruotsin lain sijasta.
Muuten ei se paha tapa, että tuomarinvirat annettiin korkeille
herroille, jotka niitä toimituttivat sijaisillaan, muuttunutkaan tähän
aikaan, vaan tuli päinvastoin vieläkin yleisemmäksi. Ainoastaan se
rajoitus tehtiin, josta kuitenkin vielä joskus poikettiinkin, ettei
laamanni eikä maaherra saanut olla alituomarina omassa piirikunnassaan.
Sijaislaitos pahoine seurauksineen poistettiin vasta Kaarle XI:nnen
aikana.
Voidakseen paremmin valvoa alituomarien tekoja, oli hovioikeus ruvennut
vaatimaan, että alioikeuksien pöytäkirjat vuoden lopussa aina
lähetettäisiin sen tarkastettaviksi. Mutta tulipa usein yhdeltä ja
toiselta lainlukijalta ainoastaan sellainen ilmoitus, ettei hänellä
koko vuoden aikaan ollut mitään tuomittavaa ollut. Tähän meille niin
outoon seikkaan ei ollut kuitenkaan mikään paratiisillinen viattomuus
syynä, niinkuin edellisistä luvuista jo tiedämme. Päinvastoin taisi
tämä suureksi osaksi juuri johtua juurtuneesta laittomuudesta.
Ihmisille oli vielä niin outoa, että tuomarin kautta lainkaan saattoi
saada oikeutta, että he vain harvoin turvautuivat siihen apukeinoon.
Mitä rikoksiin tulee, tiedämme myös Bjelken valituskirjasta, että
niistä suurin osa aina jäi ilmiantamatta.
Kurokin aikana ryhdyttiin paitsi ylläkerrottuihin vielä erääseen
toimeen, josta olisi voinut koitua sangen tärkeitä seurauksia.
Ensimäinen lainsuomennos oli samanaikuinen kuin Agricolan Uuden
Testamentinkin. Sen sepittäjä, Tukholman suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra _Martti_, ei ollut kuitenkaan ollut syvä laintuntija; hän
oli tehnyt kaikellaisia eriskummallisia virheitä. Sanaa "syynsanoja"
oli esim. käytetty, missä olisi pitänyt olla "asianomainen" (ikäänkuin
ruotsalainen sana olisi ollut "mål-sägande" eikä "måls-ägande");
"paatinsiirtäminen" (ikäänkuin "båtdrägt", eikä "bodrägt")
muka merkitsi samaa kuin "kotivarkaus". Sittenkin käytettiin
käsinkirjoitettuja kopioita tästä teoksesta sangen yleisesti. Uuden
kelvollisen suomennoksen tarjosi sitten v. 1602 Kalajoen kirkkoherra
_Ljungi Tuomaanpoika_, joka myös samalla oli lainlukijana, Kaarle
IX:nnelle, kun hän talvella palasi Pohjanmaan kautta Ruotsinmaalle.
Ljungi Tuomaanpoika sanoo esipuheessaan ryhtyneensä tähän työhön monen
sekä aatelisen että aatelittomankin kehoituksesta. Sillä edellinen
käännös oli huono, ja usein tapahtui, että tuomariksi asetettu
suomalainen ei oikein osannut ruotsia, ja sitä vähemmän ymmärsi Ruotsin
lakikirjan vanhentuneita sanoja ja puheenparsia; monasti toiselta
puolen taas ruotsalainen tuomari ei osannut täydellisesti suomenkieltä.
Kuningas ihastui tästä hyödyllisestä lahjasta ja pani sen painattamisen
alulle; mutta hänen kuolemansa ja valtakunnan silloinen ahdinkotila
estivät työn lopettamista. Ljungi Tuomaanpojan teos joutui kokonaan
unohduksiin.
Keskipaikoilla 17:ttä vuosisataa oli nyt taas entinen lainlukija
_Hartikka Speitz_[11] ryhtynyt samaan työhön. Hän oli jo ennen,
heti niiden ilmestymisen jälkeen, suomentanut Kustaa Aadolfin
sota-artikkelit. V. 1642 hän ne painatti kreivi Brahen kehoituksesta,
niinkuin myös seuraavana vuonna uuden vuoriasetuksen. Tämän jälkeen hän
ryhtyi lakikirjan suomennokseen, niinkuin hän eräässä kirjeessään,
luultavasti Brahelle, ilmoitti. Saiko hän sen työn valmiiksi, vai jäikö
se kesken, siitä ei ole varmaa tietoa; ainakaan ei pidetty siitä mitään
lukua. Speitz näet näkyy olleen hovioikeuden epäsuosiossa. V. 1624 hän
oli jo jonkun virkavirheen tähden menettänyt lainlukijanpaikkansa.
Epäsuosio sitten vielä eneni sota-artikkelien esipuheen vuoksi. Syyksi
työhönsä oli hän siinä ilmoittanut, että "näky likimittäin surcuteldava
olevan, jos ei ne uskolliset Suomen soldatit taidais jotakin nijstä
(sota-artikkeleistä) ymmärdä. Ja sentähden olen minä ex Zelo sen amore
patriae (isänmaanrakkaudesta) ne suomen kielelle käändänyt".
Yllämainitussa kirjeessä hän samaten sanoo: "Näkyy olevan kauheata,
että yksinkertaisten, ruotsinkieltä taitamattomien sotamiesparkojen
Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, vaikka ne raukat
eivät ikänä ole kuulleet eivätkä saaneet mitään tietoa siitä, mitä
sota-artikkelit sisältävät." Samallaisia puheita hän luultavasti
muulloinkin piti, kukaties vielä yleisemminkin surkutellen koko Suomen
kansan tilaa kelvollisen lainsuomennoksen puutteen vuoksi. Vaan
hovioikeus näyttää pitäneen näitä valituksia loukkauksena itseään
kohtaan, ikäänkuin se ei olisi oikeutta valvonut. Olkoon asia miten
tahansa, ainakin Speitz tuomittiin v. 1647 hovioikeutta sekä erittäin
sen presidenttiä vastaan lausuttujen soimausten tähden kuuden vuoden
vankeuteen. Sitä ennen olivat jo hänen sota-artikkelinsa tulleet
takavarikkoon otetuiksi ja hänen oli täytynyt painattaa uudestaan
ensimäinen arkki. Omistus Brahelle, joka sisälsi ylläkerrotun
valituksen, oli jäänyt pois, ja nimilehteenkin oli tehty merkillisiä
muutoksia. Ennen Speitz siinä sanoi tehneensä tämän työn "isänmaalle
sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi", ja hänen nimensä jälkeen
seisoivat sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-suomalainen); nyt oli
"omalle kansalleen" pyyhitty pois ja jälkimäisiin sanoihin lisätty
Suecus (ruotsalainen).[12]
Itse työlle eivät kuitenkaan hovioikeus eikä erittäin Juhana Kurck
näytä olleen vastahakoisia, vaikka työntekijälle. Sen osoittivat he
selvästi, kun muutamia vuosia myöhemmin maisteri _Aaprahami
Kollanius[13] tarjosi uuden lainsuomennoksen. Saatuansa sen valmiiksi
v. 1648, hän antoi siitä tietoa Kristiina kuningattarelle, jonka
nimessä valtionholhoojat sitten käskivät Turun hovioikeuden sitä
tutkimaan. Hovioikeus puolestaan määräsi tähän työhön muutamia
lainlukijoita, niiden joukossa Antti Pachaleniuksen, joka myös on erään
uskonopillisen kirjan suomentanut. Heidän työnsä ylimäisen valvomisen
sai pari assessoria toimekseen, sekä myös itse presidentti, koska hän
oli taitava suomenkielessä.
Tutkijat eivät kuitenkaan pitäneet liikaa kiirettä; päinvastoin
kuuluivat he joka paikassa pilkkaavan ja nauravan Kollaniuksen
suomennosta. Luultavasti oudoksuivat he siinä ilmaantuvia Savon
sanamuotoja esim. "cuhduttiin", "mehdäksi" j.n.e. Kollaniuksen
valituksen johdosta kielsi hovioikeus tämmöisen pilkanteon ja käski
tutkijoita kiirehtimään työtänsä. Syyksi heidän vitkastelemiseensa
viimein tuli ilmi, että he olivatkin itse tehneet ihan uuden
suomennoksen. Tämä heidän työnsä valmistui v. 1653, jolloin taas
Kollanius sitä moitti huonoksi. Uusi komitea oli nyt asetettava
molempia suomennoksia tutkimaan ja vertaamaan. Mutta sillä välin oli
tätä asiaa harrastava presidentti Kurck kuollut, ja sitä paitsi oli
nostettu puhetta Ruotsin lakikirjan parantamisesta; se oli näet jo
kovasti vanhentunut ja uudenajan oloihin sopimaton. Asiain näin ollessa
jäi lain suomennos painamatta, suureksi vahingoksi lainkäytölle sekä
kansalliselle edistymiselle meidän maassamme. Sillä hallituksen
kirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa
täyteen lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkuteoksen rinnalle.
Täten olisi kenties maan kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.
Sinnepäin alkoi siihen aikaan asia jo muutenkin vähän kallistua. Hyvin
tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä
tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asianomaisten omat sanat
sinänsä. Tätä tapaa rupesi kuitenkin vuosisadan lopulla hovioikeuden
presidentti Falkenberg kovasti vainoomaan. Kielto kiellon perästä
lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille, kunnes
suomenkieli saatiin pöytäkirjoista poistetuksi.
Painetun lakikirjan puutteen korvaamiseksi jossakin määrin oli tähän
aikaan myös tapana käräjillä lukea lakiotteita suomeksi. Samoin
julistettiin uudet asetukset suomenkin kielellä, ensi alussa kuitenkin
vain suullisesti. Niin esim. luettiin v. 1638 uusi kauppasääntö Turun
kokoonkutsutuille porvareille ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.
Vuosisadan keskipaikoilta ruvettiin myös tiheämmin painattamaan
asetuksia suomeksi.
Kansassa niinikään alkoi nyt jo herätä halu saada enemmän tietoja
laista. V. 1668 toi Yli-Satakunnan edusmies valtiopäivillä esille sen
pyyntöesityksen, että lakikirja painettaisiin suomeksi. Huomattavaa on,
että sekä Kollanius että useat hänen työnsä tarkastajat olivat juuri
samalta seudulta kotoisin.
Tämmöinen oli presidentti Kurckin virallinen toimi; mutta myös hänen
yksityinen elämänsä ansaitsee laveampaa kertomista.
Kurck oli oppinut herra muillakin aloilla paitsi lakitieteessä. Hän oli
koonnut suuren joukon kirjoja sekä käsikirjoituksia, jotka koskivat
Ruotsin historiaa. Suomen muinaisuutta erittäinkin oli hän paljon
tutkinut, varsinkin Suomen aatelin sukuperiä, jotka hän niin
perinpohjin tunsi, että hänen puoleensa aina käännyttiin, jos niitä
koskevia tietoja tarvittiin. Tiedemiehiä hän suuresti kunnioitti ja
rakasti, josta syystä hekin pitivät häntä suuressa arvossa. V. 1648
esiin., kun hän vietti häitä Stålhandsken lesken kanssa, näyttivät
ylioppilaat akatemian salissa hänen kunniakseen näytelmän
"Aviosäädystä", jonka ylioppilas Chronander juhlaa varten oli
sepittänyt. Toinen ylioppilas sepitti ja painatti latinaisia ja
ruotsalaisia häärunoja, josta kunnioituksenosoituksesta hän sai
Kurckilta puolitoista riksiä. Myöskin pyysi Turun yliopisto useita
kertoja, joskin turhaan, että hän sen ajan tavan mukaan sallisi jonkun
pojistansa ruveta heidän kunniarehtorikseen.
Presidentin elämä oli sangen loistavaa. Hänen komeaa kartanoansa
Aurajoen rannalla, tuomiokirkon läheisyydessä, sanottiin "hoviksi",
ikäänkuin se olisi ollut kuninkaallinen asunto. "Hoviin mentävän"
sanottiin, kun presidentin luo lähdettiin vieraisille. Kurckilla oli
oma hovipappinsa ja lukuisa joukko hovimestareita, passareita,
porttivahteja y.m. Tämmöisissä suurten herrojen kartanoissa oli vielä
muutamia keskiaikaa muistuttavia tapoja säilynyt. Niinpä esim. isäntä,
jos hän oli johonkin palvelijaansa erittäin tyytyväinen, juhlallisesti
ilmoitti, että tämä nyt ansaitsi olla miekkamiehenä. Hän antoi
palvelijalle korvapuustin, lausuen, että sen tuli olla vihoviimeisen,
vyötti hänelle miekan vyölle ja saattoi kunniapaikalle istumaan, jonka
jälkeen sitten iloiset juomingit alkoivat. -- Presidentin kartano oli
aina kohteliaasti avoinna kaikille Turussa asuville tai asioilla
käyville korkeille aatelisherroille ja virkamiehille; niin myös
yliopiston tiedemiehille. Sangen usein myös pantiin toimeen suuria,
komeita pitoja. Tällaisia tilaisuuksia varten ripustettiin silkki- tai
verkakankaita seinille, jotka muulloin olivat paljaat, tapetteja
vailla; ainoastaan muutamat esi-isien muotokuvat, joskus jokin muukin
ulkomaan mestarin tekemä maalaus koristi niitä. Pöydille oli ahdettuna
lukemattomia hopea- ja kulta-astioita, joita Suomen rikkaissa suvuissa
oli monen tuhannen luodin verran. Sitä vastoin ei käytetty milloinkaan
pöytäliinaa. Juomaa sekä ruokaa oli ylellisin määrin tarjona. Virtana
valui etelämaiden rypäleitten neste, etenkin Espanjan ja Ranskan viini.
Olutta oli sekä Saksasta, paras Rostockista, että myös kotimaista, joka
oli siihen aikaan hyvässä maineessa. Ruokalajeja oli tavallisesti
20-30. Kaloja oli kaikellaisia, lihaa aina useampaa lajia. Paitsi
kotikarjan lihaa oli runsaasti metsänriistaa, hirviä, peuroja,
jäniksiä, metsälintuja omasta maasta, Saksan peuroja eli sarvaita,
metsäkauriita, metsäkarjuja ulkomailta. Metsänotuksista valmistettiin
mielellään piirakka. Paistetut elukat, jolleivät ne olleet ylen suuria,
tuotiin kokonaisina sisään, päineen, kaikkineen. Hedelmiä syötiin
suurella halulla. Enimmäksi osaksi ne tuotiin Saksasta, mutta olipa
myös kotikasvamia tarjona. Erittäin mainitaan Kurckilla olleen suuren
ansarin, jossa hän kasvatti viinirypäleitäkin niin suurin määrin, että
niitä yli oman kotitarpeen liikeni lähetellä Tukholmaan, Kristiina
kuningattarelle tai suurisukuisille ystäville lahjaksi. Kirsikoita tai
pähkinöitä tarjotessa oli tapana pistää koko joukko mukailtuja, kivisiä
hedelmiä sekaan, ja seurassa syntyi aina suuri ilo, jos jonkun
pöytäkumppanin hampaat yhtäkkiä narskahtivat tämmöiseen valehedelmään.
Liemiruokia valmistettiin manteleista, kirsikoista, riisistä tai
mannasta; kelpasipa munamaitokin vielä, vaikka kuninkaankin pöydälle.
Ryytejä pantiin kourittain melkein kaikkiin ruokalajeihin. Härkäpaistia
esim. maustettiin korinteilla, rusinoilla, sahramilla tai
muskottineilikoilla, jotka sekoitukset meidän suussamme tuntuisivat
vallan oudolta. Viinikin ryyditettiin usein.
Kurck oli muutenkin hyvin runsaskätinen, antelias. Salamontanukselle
esim., joka oli ollut hänen lastensa kotiopettaja, lahjoitti hän koko
talon, käsikirjurilleen niinikään toisen. Kun Turun tuomiokirkkoon
ruvettiin hankkimaan uutta kelloa, antoi presidentti sitä varten 30
puntaa vaskea.
Tällainen anteliaisuus ja komea elämä kannattikin miehelle, jolla oli
niin suuret varat ja tulot. Presidenttinä oli hänellä läänityksenä koko
Vöyrin pitäjä (170 taloa), josta v. 1635 lähti 1,543 talaria. Paitsi
sitä sai hän kaikki kruununverot kalastuksesta Kokemäenjoessa ynnä
vielä saatavat Länsigöötin lakikunnasta Ruotsissa sekä Vehmaan
kihlakunnasta, joissa hän nimeksi oli tuomarina. Kristiina kuningatar
koroitti hänet v. 1651 vapaaherranarvoon, samalla suoden hänelle
vapaaherraläänitykseksi 32 taloa Lempäälässä. Paljoa suuremmat olivat
vielä perityt tai hänen itsensä ostamat tilukset. Suomessa (paitsi mitä
vähäisen Ruotsissa) oli hän isänsä jälkeen perinyt Laukon ja Anolan
kartanot, äidiltä 11 taloa Vesilahdella ja Tyrväällä. De la Gardien
suvun heimolaisena hän omisti Köyliön kartanon (77 taloa). Itse hän oli
eri aikoina rälssiksi ostanut 25 taloa Köyliössä ja Ulvilassa, 11
Vehmaalla, 7 Ali-Satakunnassa, 7 Lempäälässä. Norrköpingin ehdoilla
(jotka läänitykset mieskannan kuoltua sukupuuttoon olivat kruunulle
palautettavat) oli hänellä 50 taloa Vesilahdella, 48 Yli-Satakunnassa
y.m.m.
Kurck oli niitä harvoja etevämpiä Suomen aatelisia, jotka tähän aikaan
pysyivät kotimaassaan. Useimmat muut veti Ruotsiin hovin loistavampi,
huvittavampi elämä ja hallitsijan läheisyys, jonka kautta helpommin
saattoi saada etuja, ylimalkain hienompi, sivistyneempi seura ja
lauhkeampi ilmanala. Yhä enenevä keskittyminen kokosi myös yhä enemmän
korkeimmat virat Tukholmaan. Valtaneuvokset oleskelivat nyt melkein
aina siellä, eikä niinkuin ennen maakunnissa. Tukholmassa olivat sitä
paitsi kaikki suuret valtiokollegiot eli ylihallitukset. Näin
vieraantuivat vähitellen melkein kaikki mainioimmat aatelissuvut
Suomesta. Mutta Kurck, vaikka hänkin tultuaan v. 1633 valtaneuvokseksi,
ajoittain kävi Tukholmassa, piti kuitenkin aina asuntoansa Suomessa.
Hän kuoli Turussa v. 1652.
5. Iisakki Rothovius.
Piispa Eerikki Sorolainen oli Kustaa Aadolfin hallitusaikana jo
tullut vanhaksi, kykenemättömäksi. Senvuoksi hän kirjoitti Aksel
Oxenstjernalle ja pyysi itselleen apulaista, ehdoittaen siihen virkaan
Turun koulun rehtoria, Gabriel Melartopaeusta. Tätä miestä sanoi hän
erittäin soveliaaksi, muun lisäksi senkin vuoksi, "että hän taitaa
molemmat kielet, sillä täällä tarvitaan semmoista, joka osaa suomea".
Ennenkuin vastaus vielä oli tullut, painoi kuitenkin Eerikki piispa
päänsä v. 1625 levolle, lopettaen pitkän, monivaiheisen ja
monivaivaisen elämänsä.
Seuraavana vuonna kysyi kuningas Ruotsin piispoilta, kuka heidän
mielestänsä olisi soveliain Turun hiipan kantajaksi. He panivat ehdolle
neljä miestä, kaksi suomalaista ja kaksi ruotsalaista, toisesta
jälkimäisistäkin viitaten siihen ansioon, ettei "hän ollut
suomenkielessä taitamaton". Lopuksi he vielä lausuivat sen mielipiteen,
että jos joku suomalainen tulisi määrätyksi, pitäisi hänelle antaa
koulu- ja konsistorioviroissa ollut ruotsalainen apulainen. Täten vain
tulisi mahdolliseksi viimeinkin saada kirkolliset asiat Suomessa
Ruotsin mukaisiksi. Kustaa Aadolf jätti lopullisen vaalin v. 1627
kokoontuneille papiston valtiopäivämiehille, ja nämät valitsivat
yksimielisesti Nyköpingin kirkkoherran _Iisakki Rothoviuksen_. Hän oli
tosin umpiruotsalainen, Suomen oloille aivan outo, mutta toiselta
puolen, niinkuin perästäpäin Tammelinus suomalaisessa riimikronikassaan
häntä kuvaa:
Uros uljas, taitava tavois,
oikia opis, selkiä sanois.
Hän, jos kukaan, oli mies häiriössä olevaa Suomen kirkkoa järjestämään.
Rothovius ensimmältä ei olisi tahtonut suostua hänelle tarjottuun
kunniavirkaan. Hän pelkäsi näet tehtävänsä suuria vaivoja ja vastuksia;
myös sanoi hän senkin esteeksi, ettei hän muka "slavonian kieltä osaa".
Viimein kuitenkin hän taipui kuninkaan, piispojen sekä muiden
valtiopäivämiesten hartaisiin pyyntöihin, ja saapui Turkuun heinäk.
6 p. 1627.
Pari viikkoa täällä oltuansa hän jo lähetti hallitukselle katkeran
valituskirjeen siitä "hirmuisesta epäjärjestyksestä", jonka hän oli
tavannut, "varsinkin pappissäädyssä". Tässä valituksessa olikin todella
paljon perää, vaikka kyllä osaksi Rothoviuksen silminnähtävät
ennakkoluulot suomalaisia vastaan lienevät vaikuttanet sen, että hän
näki mustan vieläkin mustempana.
Jumalanpalveluksessa sekä kansan tavoissa oli vielä paljon "paavilaista
hapatusta" jäljellä. Kirkossa veisattiin välistä latinaisiakin virsiä,
sanaakaan ymmärtämättä, papukaijan tavalla. Alttareille tuotiin
kaikellaisia uhreja. V. 1627 esim. rankaisi konsistorio erästä vaimoa,
joka vasikkaonnen tähden oli sytyttänyt vahakynttilän alttarille. V.
1640 vielä nuhteli piispa niitä, jotka alttareille ripustivat vahakuvia
(vahakäsiä, jalkoja, sydämiä y.m. kiitosuhriksi kipeitten jäsenien
paranemisesta), oravannahkoja (kenties metsäonnen tähden) y.m. Monessa
paikassa vietiin niinikään uhreja maahan pystytettyjen ristinpuitten
juurelle, ja jos papit joskus hakkasivat semmoisen ristin maahan, niin
kansa kiireesti toimitti itselleen uuden sellaisen, sillä muuten ei
muka karja voinut menestyä.
Tämän paavilaisen taikauskon rinnalla oli myös vanha pakanallinenkin
vielä suuressa voimassa. Ristinpuitten ohessa pidettiin, ainakin
sydänmailla, vanhoja karsikkopuitakin pyhinä. Noitia oli joka paikassa,
joiden taitoon turvattiin taudeissa sekä kaikellaisessa muussa hädässä.
"Tässä maassa", valitti Rothovius v. 1640, "on paljon noitia. Kun
ihminen sairastuu, niin he hakevat apua pirulta ja uhraavat
kiitosuhreja pirulle. Jos hevonen tulee kipeäksi, haetaan kohta koko
joukko äijiä ja ämmiä kokoon, jotka pimeässä pirtissä tyhjentävät
olutpuolikollisen, tehden temppujansa." -- Kotinoitien apua ei pidetty
vielä niin voimallisena kuin kauempana, pohjoisempana asuvien,
erittäinkin lappalaisten. V, 1650 esim. mainitaan nuoren rengin
Uudestakaupungista käyneen Kitkajärvellä, Kemin Lapissa asti, noidalta
varasta tiedustamassa.
Pyhiä päiviä ja kirkkoja pidettiin sangen halvassa arvossa. "Sabbatin
rikkominen työnteolla", sanoi Rothovius, "on tämän kansan mielestä
leikintekoa." Kirkonmäellä pidettiin jumalanpalveluksen aikana suurta
olut- ja viinakauppaa. Kirkossa usein meluttiin ja räyhättiin
sopimattomalla tavalla. Vanajan kirkkoherra valitti kerta
konsistorioon, että hänen seurakuntalaisensa kirkonaikana juoksevat
ulos ja sisään, "niinkuin hullut vuohet". V. 1644 rupesivat
Hammarlandissa muutamat vallattomat rengit, papin paraikaa saarnatessa,
liikuttamaan saarnastuolia kangilla. Kirkkoherra, joka pelkäsi
pönttöineen putoavansa alas, otti viimein karangon ja rupesi
kirkkorauhan rikkojia hosumaan. V. 1662 Perniön kirkossa kaksi
aatelismiestä, Sass ja Sabelfana, rupesivat riitelemään, vetivät
miekkansa esille ja vaativat toinen toisensa taisteluun.
"Jumalan sanan väärinkäyttämistä harjoitetaan häpeämättömästi",
kirjoitti piispa v. 1640. Niin myös olivat törkeät haukkumasanat, rivot
puheet, raa'at kiroukset ja tappelut aivan tavallisia kaikkien säätyjen
parissa. V. 1621 esim. oli Hannu Munck tullut Eerikki piispan luo ja
vaatinut Salon vanhaa kappalaista eroitettavaksi virasta; sillä hän
tahtoi hänen sijaansa nuorta poikaa, joka oli luvannut naida hänen
kamarineitsyensä. Kun piispa kielsi, rupesi aatelisherra hyppimään
lattialla niinkuin hurja, haukkuen piispaa kelmin ja varkaan
vertaiseksi ja kiroten: "Piru minut vieköön ruumiineni, sieluineni,
jollen tee sinusta valitusta kuninkaalle!" -- V. 1644 Lemun kirkkoherra
rovastikunnan pappien kokouksessa tutkisteli erään kappalaisen oppia,
ja kun tämä luultavasti ei osannut selvästi vastata, huusi hän
vihoissaan latinaksi: "Audi, bestia!" (Kuules, luontokappale!) Toinen
puolestaan oli vastaukseksi paiskannut korvapuustin ja tarttunut
kirkkoherraa tukkaan. -- V. 1659 haukkui nuori pappi, maisteri Paavali,
Kumlingen kirkkoherraa, ampui pyssyllä hänen jälkeensä ja suuteli hänen
rouvaansa väkisin. -- Samana vuonna syytettiin Pietarsaaren
kirkkoherraa siitä, että hän löi vaimoansa. Konsistorion päätös on ajan
sivistyskannalle erittäin kuvaava: "Jos kirkkoherra pieksää _yli
kohtuuden_, niin vedettäköön oikeuteen."
Juoppous ja irstaisuus oli myös kauheasti yleistä niin alhaisten kuin
ylhäisten parissa. Pari päivää ennen Rothoviuksen tuloa oli eräs pappi
kello 7 aamulla tullut aivan juovuksissa konsistorion kokoukseen ja
ruvennut hävyttömästi haukkumaan sekä pauhaamaan. --- V. 1648 eräs
Turun pappi moitti julkisesti saarnastuolista, että kaupungin
raatimiehet tavallisesti tulivat raastupaan "humalaisina kuin siat". V.
1649 Rothovius arveli kappalaisilla useimmissa paikoissa olevan
semmoisen palkan, että he tulisivat toimeen sillä, "jolleivät he olisi
ahnaat juomaan ja taitamattomat hoitamaan talouttansa". V. 1662
mainittiin Orihveden kirkkoherrasta, että hän on alituisesti humalassa,
niin ettei päivällä eikä yöllä ole eroa; niin myös hänen rouvansa
enimmiten rypee juovuksissa vuoteellaan. Humaltumista ajoittain
pidettiin aivan tavallisena ja luonnollisena asiana, jota ei
kunnon miehessä ollenkaan voitu kummeksia, jollei se ainaiseksi
tavaksi yltynyt. Virkamiehiltä vaadittiin sitoumus, etteivät he
viinapäissäänkään ilmaisisi virkasalaisuuksia. V. 1639 käski hallitus
Viipurin vanhan piispan Gabriel Melartopaeuksen hakea itselleen
apulaista, jos löytyisi semmoista miestä, joka ei olisi juoppo. --
Aviorikokset ja salavuoteudet niinikään olivat hyvin tavallisia ja
lapsenmurhia tapahtui niin paljon, että hovioikeus v. 1641 vartavasten
kysyi hallitukselta, mitä sen asian parantamiseksi sopisi tehdä.
Niinkuin tästä olemme nähneet, olivat papitkin, "kansan oppaat",
osalliset kaikessa ilkeydessä. Paitsi sitä oli myös suuri osa heistä
oppimattomia, sivistymättömiä. Vielä v. 1657 valitti Turun maaherra,
että eräs mies, joka oli kruunun merimieheksi kirjoitettu, kiireesti
oli vihittänyt itsensä papiksi, välttääkseen sotapalvelusta. Että
semmoiset miehet eivät olleet hartaita virassansa, on helppo arvata.
Rothovius nuhtelikin kiertokirjeissään heitä sangen usein laiskuudesta,
koska he välistä jättivät jumalanpalveluksen pitämättä. Yhdessä
suhteessa vain hän sanoi heidän kaikkien osoittavan suurta ahkeruutta
-- nimittäin saatavien koonnissa.
Virkaan tultuansa ryhtyi nyt Rothovius heti ankaraan parannuspuuhaan
kirkollisella alalla, kilpaillen yhtä ankaran Bjelken kanssa, joka
samalla aikaa puhdisteli maallista alaa. Kerran, välistä kahdestikin
vuodessa, hän piti yleisiä pappienkokouksia Turussa,[14] joissa opin
kartuttamiseksi pantiin toimeen väittelyjä jostain uskonkappaleesta ja
sitten keskusteltiin seurakuntain järjestyksestä. Samaten paremman
järjestyksen aikaansaamiseksi julisti hän useampia asetuksia papeille
sekä seurakunnille. Ensimäiseen oli hän voimallisemman vaikutuksen
vuoksi hankkinut itse kenraalikuvernöörin, Niilo Bjelken vahvistuksen.
Myöskin kävi piispa joka vuosi pitkillä matkoilla avarassa
hiippakunnassansa, omin silmin joka paikassa valvomassa käskyjensä
täyttämistä. Välillä lähetteli hän papeilleen tuon tuostakin
kiertokirjeitä. Niissä hän milloin ankarasti nuhteli heidän "suurta
uneliaisuuttansa ja huolimattomuuttaan, jota on mahdoton kärsiä",
milloin kielsi heitä suotta kuljeksimasta talonpoikien luona kestejä
pitämässä, käskien heidän pysyä kotonaan kirjansa ääressä, jollei heitä
vaadittu pitäjälle virantoimitukseen; milloin taas hän kehoitteli heitä
poistamaan kansan pahoja tapoja, erittäin noituutta ja sabbatin
rikkomista. -- Niinikään hän painatti omia kirjoittamiaan
saarnakokoelmia malliksi taitamattomille papeille.
Varoituksilleen ja kehoituksilleen antoi Rothovius suuremman painon
ankarilla rangaistuksilla. Pappi, joka kaksi kertaa oli laiminlyönyt
jumalanpalveluksen, pantiin viikoksi vankeuteen,[15] kolmannella
kerralla hän menetti virkansa; samoin se, joka ilman laillista estettä
jäi pois yhteisistä kokouksista. Tietysti rangaistiin myös juoppoutta,
irstaisuutta ja väkivaltaisuutta, jos näistä kanne tehtiin. Nuoria
kappalaispappeja pitivät kovassa kurissa ja kuuliaisuudessa
kirkkoherrat, joiden renkiä he oikeastaan olivat, ja jos he näille
olivat olleet uppiniskaiset, kutsuttiin heidät aina heti Turkuun, missä
he saivat kuulla ankaria nuhteita.
Seurakuntalaisia, jotka olivat rikkoneet kirkonjärjestystä tai siveyden
sääntöjä, rangaistiin julkisilla nuhteilla saarnastuolista ja sakoilla;
useinkin tuomittiin syylliset pari, kolme pyhää peräkkäin kirkon ovella
seisomaan taikka jalkapuussa istumaan. Välistä myös käytti Rothovius,
vaikka hän muuten olikin niin suuri paavilaisuuden jäännösten perkaaja,
vanhaa paavilaista "pannajulistusta", sulkien rikollisen seurakunnan
kirkon lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
Saarnoissansa Rothovius aina erittäin varoitti kansaa noituudesta ja
pyhäpäivän väärinkäyttämisestä. Hän kielsi väkevien juomien kaupan
pyhäpäivinä, samoin myös kaikki muutkin työt, yksin käsikivien
käyttämisen, joilla jokapäiväiset jauhotarpeet hankittiin. Kiivastelipa
hän myös sitäkin "täällä Suomessa yleistä sian tapaa ja koiran elämää"
vastaan, että kansa söi ja joi ennen kirkkoonmenoa. Luultavasti hän
tahtoi sillä estää heitä humaltumasta väkevästä oluesta, vai lieneekö
katsonut paastoovan vatsan Jumalalle otollisemmaksi? Samoin myös oli
Herran ehtoolliselle aikovilta tupakanpoltto kielletty.
Varoituksilla, säännöillä ja rangaistuksilla yksin, sen Rothovius hyvin
tiesi, ei voitu kuitenkaan kirkollista epäjärjestystä ja tapojen
turmiota Suomessa poistaa. Pääsyy ja juuri kaikkeen pahuuteen oli opin
ja sivistyksen puute. Paitsi paria pikkulastenkoulua oli hänen
tullessaan ainoastaan Turun koulu voimassa, sekin pahasti rappiolla.
Uuden piispan ensimäisiä toimia oli senvuoksi tämän koulun
puuhaaminen kymnaasiksi, jommoisia oli jo Ruotsissa melkein
kaikissa hiippakuntien pääkaupungeissa. Hänen pyyntöihinsä suostuen
perustikin holhoojahallitus v. 1630 Turun kymnaasin. Tällä tavoin
laskettuansa perustuksen pappien sekä muiden virkamiesten paremmalle
sivistykselle, rupesi Rothovius myös kansanopetuksesta pitämään huolta.
Kiertokirjeissään papistolle hän kehoitteli ahkerasti katkismuksen
opettamiseen ja lukukinkereitten pitämiseen, vaikka hän ihme
kyllä ei sallinut niitä muualla pidettäviksi kuin kirkoissa, johon
pitkät matkat estivät monta seurakuntalaista saapumasta. Näihin
lukukinkereihin piispa ankarasti vaati kaikkia säätyjä ja lähetti
hallitukselle valituskirjeen siitä, että aateli monin paikoin
osoitti vastahakoisuutta. Mutta valtionholhoojat pitivätkin tätä
viimeksimainittua vaatimusta liikana; lukukinkerit, sanoivat he, ovat
niitä varten, jotka eivät voi kotona hankkia itselleen oppia. Myöskin
käski piispa, että lauvantaisin ennen niitä pyhiä, jolloin Herran
ehtoollista jaettiin, oli kuulusteltava rippivieraitten katkismuksen
taitoa, "joka asia.", sanoi hän, "tässä barbaarisuudessa on vallan
tarpeellinen". Pian tuli sen lisäksi se sääntö, ettei kukaan
katkismuksessaan taitamaton saisi päästä naimiseen eikä edes kummiksi.
Rothoviuksen aikana ja avulla ilmestyi nyt viimein koko raamattu
suomenkielellä. Agricolan työn jatkamista ja täydentämistä varten oli
Kaarle IX:nnen aikana komitea ollut asetettuna Eerikki Sorolaisen
johdolla; mutta sen toimesta ei ole varmaa tietoa. Nyt toi Rothovius
1635:n ja 1638:n vuoden valtiopäivillä esille hiippakuntansa toiveet
tästä asiasta, ja kaikki Suomen valtiopäivämiehet yhtyivät hänen
pyyntöönsä. Hallitus otti työn huostaansa ja määräsi suomentajiksi
Turun kymnaasin lehtorit Eskeli Petraeuksen ja Martti Stodiuksen sekä
Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin ja Piikkiön kirkkoherran Gregorius
Favorinuksen. Näistä etevin, ensinmainittu Petraeus, oli, Tammelinuksen
senaikuisen suomalaisen riimikronikan sanoilla puhuen, "Ruotsis
syntynyt", mutta "Suomeen suostunut". Hän oli tänne tultuaan hyvin
oppinut maan kielen, josta hän v. 1649 laati ensimäisen kieliopin.
Hänen syvä ja laaja oppinsa sitä paitsi tekivät hänet vallan
soveliaaksi tämän tärkeän työn johtajaksi. Suomalainen raamatunkäännös
tuli näin olemaan aikansa paraita; kielensä puolesta se mukaili
kuitenkin yhä vielä liiaksi muukalaisia puheenparsia, vaikka se olikin
Agricolan yritystä puhtaampi.
Niin perinpohjainen parannustyö kuin se, johon Rothovius oli ryhtynyt,
ei tietysti onnistunut heti ensimäisellä iskulla. Yllä esiintuoduista
esimerkeistä näkyy yltäkyllin, että myös Rothoviuksen loppuaikoina,
vieläpä hänen kuoltuansakin, oli paljon kaikellaista säädyttömyyttä
jäljellä. Suurena haittana papiston parantamiselle oli se seikka, ettei
niiden virkaanasettaminen ollutkaan aina piispan vallassa. Usein tuli
hänen luokseen pappeja, joilla oli kuninkaalta tai sittemmin
valtionhoitajilta saatu käskykirja, että heille piti ensitilassa antaa
virka. Sitä paitsi oli myös kaikilla aatelismiehillä oikeus siinä
pitäjässä, missä heillä oli kartanonsa, valita papiksi, kenen
tahtoivat. Vieläpä jäi tämä oikeus, jos isäntä itse muualla asui,
raa'an, sivistymättömän pehtorin käsiin. Tällä lailla saivat usein
aivan oppimattomat, kelvottomat miehet pappisvirkoja, kun vaan osasivat
hallitusmiehien luona käydä kumartamassa, tai jossain aateliskartanossa
kotipapin virkaa toimittaessaan olla herralle mieliksi, tai pehtorille
kyllin hyväntekijäisiä tarjota. V. 1627 esim. valitti Rothovius, että
eräs Hieronymus oli kuninkaallisen suosituskirjeen saanut, vaikka hän
oli "juoppo kuin sika" ja muutamia vuosia sitten, jätettyään vaimonsa,
oli piikansa kanssa karannut Liivinmaalle. Erittäin oli vastusta
sotapapeista, jotka rykmenttiensä kanssa retkeillessä olivat tottuneet
irstaisuuteen ja vallattomuuteen ja joilla oli ollut hyvä tilaisuus
päästä mahtavien sotaherrojen suosioon. Vaikea oli sitä paitsi täyttää
kaikki paikat täydesti kelvollisilla sielunpaimenilla. Vielä yliopiston
perustamisen jälkeenkin oli puute niin suuri, että monasti täytyi ottaa
papeiksi kymnaasilaisia, jopa koululaisiakin. Yliopiston konsistorio
valitti v. 1643 tätä seikkaa ja pyysi piispaa, että kaikilta
pappisvirkaan pyrkiviltä vaadittaisiin akatemiallinen todistus
riittävästä opista ja hyvistä tavoista.
Vastusta oli Rothoviuksella myöskin usein kansan vastahakoisuudesta
uusiin parannuksiin. Suomalaista silloinkin sanottiin itsepäiseksi; hän
pysyi mielellään vanhoillansa. "Jos, Jumala auttakoon", valitti piispa
v. 1633, "tätä hävytöntä kansaa tahtoo kurittaa ja Jumalan vihaa
välttämään neuvoa, niin saapi ylenkatsetta ja pahoja, pilkallisia
sanoja vastaukseksi. Julkiset aviorikkojat vastustavat häpeämättä
kirkon isällistä rangaistusta." V. 1640 hän taas sanoi: "Julkisesti
vastataan tutkimuskinkereillä rovasteille ja piispallekin, kun he
noituutta moittivat, ettei Jumalan avulla yksin aina voi tulla aikaan,
on tarvis myös käyttää suola- ja ihralukuja y.m."
Kansan luonnonomaista vastahakoisuutta enensi muuten vielä piispa
itsekin omalla käytöksellään. Hänen, joka ei ollut maassa syntynyt, ei
osannut kansan kieltä eikä tuntenut kansan luonnetta, olisi pitänyt
olla hyvin varovainen, sillä muukalaisen moitteita aina kärsitään
vähemmän kuin omamaalaisen miehen nuhteita. Mutta ajattelemattomassa,
joskin hyvää tarkoittavassa innossaan, ei Rothovius vähääkään hillinnyt
vihaansa päästessään täällä vallitsevan epäjärjestyksen perille, hän ei
koskaan viitsinyt valikoida sanojansa moittiessaan tapoja, jotka
todella tai hänen mielestään olivat moitittavia. Pappejansa
rangaistessaan hän ei myöskään aina noudattanut kohtuutta ja
liiassa tulisuudessaan hän joskus teki vääryyksiäkin, niin että
kenraalikuvernööri Bjelken täytyi sekaantua asiaan ja määrätä, miten
pappeja vastaan nostetut kanteet olivat konsistoriossa tutkittavat. Ja
tämän lisäksi hän välistä puki moitteensa semmoiseen muotoon, että se
loukkasi suomalaisten kansallistuntoa, joka siihen aikaan oli sangen
arka.
V. 1634 piispa täten, juhlallisena rukous- ja katumuspäivänä
saarnatessaan Turun ruotsalaiselle seurakunnalle, haukkui suomalaisia
luontokappaleitakin pahemmiksi, koska he muka suosivat enemmän
vellipataa ja kaalivatia kuin Herran huonetta. Kirkkoon he, sanoi hän,
vaan tavan vuoksi tulevat, kerran tai pari "Jumala! Jumala!" huutamaan
ja sitten taas siirtyvät maallisiin toimiinsa. -- Tämä julkinen
soimaus, joka, vieraassa seurakunnassa lausuttuna, ei ollut
sielunpaimenen ojennusta, vaan pikemmin pilkantekoa, nosti katkeraa
vihaa Turun suomalaisissa porvareissa. Suuri joukko kokoontui Esko
Kopparin taloon, jossa he Erkki Kokkapäällä kirjoituttivat ankaran
valituskirjan, tuoden esiin yllämainitut piispan sanat ynnä vielä
kaikellaisia muitakin kanteita, esim. epärehellisestä kirkonvarain
käyttämisestä y.m. Kokkapää, joka taisi tietää, että nuo lisäkanteet
olivat vähemmän luotettavia, koki varoitella sanoen: "Älkää, hyvät
miehet, panko tähän paperiin enempää kuin mitä voitte todistaa." --
Mutta vimma oli, niinkuin aina, silmitön ja korvaton. -- "Kirjoita,
kirjoita vaan", huusivat porvarit kaikki yhteen suuhun, "kyllä me siitä
vastaamme!" -- "Piispa on opetettava jättämään meidät rauhaan", lisäsi
yksi heistä, Matti Seppä, "kuka tietää, mitä pahempaa hänestä muuten
vasta voi lähteä." -- Valituskirja lähetettiin Tukholmaan lehtori
Martti Stodiukselle,[16] joka siellä oleskeli valtiopäivämiehenä.
Aikomuksena oli antaa se valtionholhoojille, mutta luultavasti ei
Stodiuksella ollut siihen uskallusta. Sittenkin Rothovius sai tiedon
asiasta ja haastoi vastustajansa oikeuteen. Tässä hän näytti kanteet
epärehellisyydestä y.m. perättömiksi, ja sanansa hän koetti selittää
siten, ettei niissä olisi kansallistunnolle mitään loukkaavaa.
Selitykseksi siihen, että hän, vaikka hän ruotsalaiselle seurakunnalle
saarnasikin, oli ottanut suomalaisten pahat tavat puheeksi, sanoi hän
sen, että hän oli asetettu kumpaistenkin piispaksi ja siis oli
velvollinen valvomaan toisten kuin toistenkin elämää.[17] Ja sitä
paitsi tiesi hän myös, että suurina juhlapäivinä, jolloin piispa
itse saarnasi, kävi paljon suomalaisiakin ruotsalaisessa
jumalanpalveluksessa. Syyttäjät, jotka muuten käyttäytyivät kovin
pelkurimaisesti, lykäten syyn toinen toisensa päälle, tuomittiin
suuriin sakkoihin.
Seuraavana vuonna syntyi Rothoviukselle suurisuisuutensa vuoksi taas
toinen paha juttu. Hän oli jälleen saarnannut epäjärjestyksestä
Suomessa, kertoen kuinka täällä tehtiin julkisia syntejä ja rikoksia
ilman mitään rangaistusta. "Hovioikeuden assessorit", lausui hän,
"istuvat täällä Jumalan sijassa ja heitä sanotaan jumaliksi; mutta
hekin lahjojen tähden ummistavat silmänsä." -- Pari päivää sen jälkeen
lähetti hovioikeus kaksi jäsentä vaatimaan piispalta selitystä, muuten
he uhkasivat valittaa hallitukselle. Rothovius taas koetti lieventää
sanojansa: hän ei muka ollut sanonut assessorien ottavan lahjoja, vaan
ainoastaan varoittanut heitä ottamasta. Siihen selitykseen lähettiläät
viimein tyytyivät, vaikka inttivätkin: "Tietäväthän sen kaikki, miten
sanat alkuaan kuuluivat."
Vielä v. 1650, vähän ennen kuolemaansa, sai Rothovius kolmannen
syytteen. Turun koululaiset olivat hänelle käyneet valittamassa, että
heidän rehtorinsa, joka oli ruotsalainen, aina teinirahain jaossa suosi
enemmän omia kansalaisiansa kuin suomalaisia, ja sitä paitsi otti
kaikilta laittomia koulumaksuja. Myös paheksivat he sitä, että piispa
välistä määräsi osan heille aiottuja tuloja muihin tarkoituksiin. Koska
Rothovius, niinkuin näyttää, ei ottanut asiaa korviinsa, lähettivät
koulupojat kannekirjan itse valtionholhoojille, ja nyt tuli piispalle
käsky korjata puheenalaiset vääryydet.
Saipa Rothovius kerran, vaikka hän, niinkuin olemme nähneet, liiallisen
virkaintonsa vuoksi joskus joutui ahdinkoihin, kuitenkin myös
päinvastaistakin moitetta kärsiä. Suomen kenraalikuvernööri Brahe,
josta pian tulee lavealta puhetta, oli v. 1638 ensimäisessä
virkakertomuksessansa muun muassa myös maininnut, että Suomessa
kirkollisella alalla yhä vielä tapahtui epäjärjestystä. Sen johdosta
lähetti holhoushallitus Turun piispalle ankaran, paikoittain
pilkallisen nuhdekirjeen, varoittaen häntä liiallisesta höllyydestä ja
leväperäisyydestä etenkin pappien elämän valvomisen suhteen. Tämä
ansaitsematon moite kävi kipeästi Rothoviuksen sydämelle. Hän luetteli
kaikki, mitä hän jo oli tehnyt kirkon järjestämiseksi sekä tapojen
parannukseksi, ja väitti hallituksen epäilyksen Suomen tilasta olevan
liiallisen. "Kyllähän täällä tosin", arveli hän, "harjoitetaan monta
syntiä, varsinkin epäjumalan palvelusta ja noituutta; mutta pidetään
täällä kuitenkin saarna ja rukous hyvässä voimassa, eikä suinkaan,
niinkuin te näytätte luulevan, eletä pimeitten pakanoiden tavalla,
joille Jumalan sanan valo vielä on koittamatta." Ukko, niinkuin moni
muu ankara saarnamies, oli sangen arka, kun moite koski häntä itseänsä;
omia tekojansa puolustaessaan hän nyt rupesi myös puolustamaan
suomalaisten tapoja, joita hän muuten sekä ennen että jälkeenpäin
kuvaili aika mustiksi.
Tästä samasta kirjeestä tuli myös ilmi hänen suuttumuksensa virkaansa.
"Nyt olen", kirjoitti hän, "jo ollut yksitoista vuotta tässä
vaivalloisessa virassa, jolla ajalla en ole monta rauhan päivää
nähnyt." Parannuspuuhillaan sanoi hän vain joutuneensa pahansuopien
vihan alaiseksi, ja olevansa nyt työstä sekä vastuksista niin perin
väsyksissä, että soisi itselleen jo pois pääsöä täältä. -- Vaan tämä
kyllästyminen oli vain hetkellinen. Eipä aikaakaan, niin hän
vaikutusinnossansa pyysi saada hoitoonsa Viipurinkin hiippakunnan, --
jossa epäjärjestys oli vielä suurempi kuin hänen omassaan. Hän lupasi
siinä tapauksessa "siellä vuoden kuluessa saada toimeen enemmän, kuin
mitä siihen saakka oli monena vuonna tehty". Tämä hänen toivonsa ei
tullut kuitenkaan täytetyksi.
V. 1652 nukahti viimein Rothovius 82-vuotisena kaikista puuhistansa ja
huolistansa. Köyhän Smoolannin talonpojan pojasta oli hän neronsa ja
intonsa kautta kohonnut korkeaan, mahtavaan arvopaikkaan. Suomalaiset,
vaikk'eivät he häntä juuri rakastaneet,[18] eivät kuitenkaan voineet
olla häntä kunnioittamatta, ja jälkimaailma, joka ottaa lukuun enemmän
työn hedelmät kuin työn ulkomuodon, ylistää häntä paremman
kirkkojärjestyksen ja siivompien tapojen aikaansaamisen tähden meidän
maassa. Huomattavaa on, että hänen jälkeensä aina Isoon Vihaan asti ei
Turun hiippa enää joutunut ainoankaan Suomen miehen päähän. Viipurissa
oli vielä tämän vuosisadan keskipaikoille asti suomalaisia piispoja,
vaan sitten sinnekin asetettiin enimmiten Ruotsin miehiä.
6. Johannes Messenius.
Kustaa Aadolfin aikana oli vielä uskonpuhdistuksen herättämä
uskonnollinen into täydessä voimassaan. Raamattu, ainakin ylemmissä
säädyissä, jotka lukea osasivat, oli jokapäiväisenä neuvon ja
lohdutuksen lähteenä. Aamu-, pöytä- ja iltarukouksia pidettiin
hartaasti, koko perhekunta palvelijoineen yhteisesti. Pyhänä ei
jumalanpalvelusta ilman laillista estettä laiminlyöty.
Kaikkiin sekä yleisiin että yksityisiin yrityksiin ryhtyessä anottiin
kaikkein ensiksi Jumalan siunausta.[19]
Tällä kauniilla innolla oli kuitenkin myös huono puolensa;
alinomaisessa taistelussa katolista kirkkoa vastaan oli sen rinnalla
näet muodostunut ahdasmielinen, toisuskolaisia tuomitseva ja vainoova
kiihko. Papiston kehoituksesta tuli Kustaa Aadolfin kuningasvalassaan
vannoa, ettei hän sallisi mitään muuta jumalanpalvelusta
valtakunnassaan, paitsi luterilaista, eikä myöskään kruunun
palvelukseen ottaisi ketään vierasuskolaista. Poikkeusasemassa olivat
ainoastaan soturit, kauppiaat sekä tehtailijat; sillä niitä oli
kotimaisten vähyyden vuoksi pakko ottaa ulkomailta. Heidän piti saada
häiritsemättä pysyä uskossansa "niin kauan kuin olivat hiljaa
alallaan", s.o. eivät harjoittaneet uskonmenojansa julkisesti,
ulkopuolella kotia; "sillä", lisäsi Kustaa Aadolf, "esivalta ei voi
omaatuntoa hallita".
Oman kansan omaatuntoa pidettiin siitä huolimatta ankarassa kurissa.
Kolme ruotsalaista, jotka Kustaa Aadolfin hallitessa kääntyivät
katolisuskoon, eivätkä suostuneet siitä luopumaan, mestattiin lain
puustavin mukaan. Sama kohtalo oli jokaiselle jesuitalle tarjona, joka
uskalsi tulla Ruotsinvallan rajojen yli; niin suuresti pelättiin tätä
mahtavata, viekasta veljeskuntaa. V. 1630 vielä sai Viipurin maaherra
käskyn valppaasti pitää silmällä kaikkia kaupunkiin tulevia
tuntemattomia ihmisiä, sillä oli muka saatu tietää, että kolme
jesuittaa hankiskeli Suomeen, niiden joukossa eräs Viipurissa syntynyt.
Tällä kovuudella ja pelolla oli valtiollinenkin syy uskonnollisen
ohessa; sillä katolilaisten tiedettiin harrastavan puolalaisen
Vaasa-haaran palauttamista Ruotsinmaahan, siksi että heidän uskonsa
siellä jälleen pääsisi valtaan.
Vaarallinen oli yksin kirjeenvaihtokin katolilaisten kanssa; sen sai
kuuluisa Messenius, josta jo olemme ennen maininneet, kovaksi onnekseen
kokea. V. 1616 joutui kiinni eräs Puolan kuninkaan salalähettiläs,
tavallisesti Jussi Papistaksi (Paavilaiseksi) nimitetty. Hädissään hän
ilmoitti Messeniuksenkin olevan osallisena hänen salahankkeisiinsa.
Tämä ei voinut kieltää viljelleensä kirjeenvaihtoa muutamien Puolassa
asuvien miesten kanssa, mutta väitti sen koskeneen osaksi aivan
yksityisiä perheellisiä asioita, osaksi muutamien Ruotsin historialle
tärkeitten paperien takaisinsaamista, jotka eräs Kustaa Vaasan aikana
paennut piispa oli vienyt sinne. Messeniuksen osallisuutta
valtiollisiin vehkeisiin ei saatukaan todistetuksi, mutta vahingoksi
hänelle joutui oikeuden käsiin eräs hänen kirjeensä, missä hän vakuutti
yhä vielä olevansa harras katolilainen, vaikka hänen sitä täytyi
salata.[20] Pitkän tutkinnon jälkeen tuomittiin Messenius kuolemaan,
jonka päätöksen kuningas kuitenkin muutti elinaikaiseksi vankeudeksi.
Samoin kuin siihen aikaan, niinkuin olemme nähneet, Inkerinmaa oli
Ruotsin Siperiana, samoin Suomen itärajan linnoja, Kajaanin ja
Käkisalmen, käytettiin talletuspaikkoina kovasti rangaistaville
valtiovangeille. Siellä he olivat aivankuin elävältä haudatut, koko
sivistyneestä ihmiskunnasta eroitetut. Oulun läänin maaherra Eerikki
Hare, joka juuri silloin sattui olemaan Tukholmassa, sai käskyn viedä
Messeniuksen mukanansa Kajaaniin. Viikon päivät he purjehtivat
pääkaupungin ja Vaasan väliä; täällä he viipyivät useampia viikkoja,
kunnes pakkanen oli rakentanut siltansa ja portaansa avaroille soille.
Sitten vasta ajettiin loppumatka, sillä ei ollut vielä mitään maantietä
noilla Pohjan perillä.
Saaressa, keskellä Ämmäkosken vihaisia kuohuja, sai nyt Messenius
ahtaassa linnankammiossa viettää koko yhdeksäntoista vuotta. Alussa oli
hänellä täällä poikansa opettaminen hupaisena ajanvietteenä; mutta
muutamien vuosien kuluttua otettiin häneltä lapsi pois, ettei hän
häneen muka saisi istuttaa katolinuskoa. Myös varoitettiin yhä
linnanisäntää valvomaan, ettei vangilla olisi tilaisuutta jatkaa
salaista kirjeenvaihtoa ulkomaan katolilaisten kanssa.
Käskyläiset, niinkuin tavallisesti käypi, tekivät tylyt käskyt vieläkin
tylymmiksi pannessaan ne toimeen. "Maaherra Eerikki Hare", valitti
Messenius eräässä riimissään, "ahdisti minua pahemmin kuin
painajainen",[21] ja hänen vävynsä Helge oli siinä asiassa hyvänä
apulaisena. Hän otti Messeniukselta pois omat tutut palvelijat, vieläpä
haukkui ja torui vahtimiehiäkin, jos joku heistä joskus armahti vankia.
Uusi tupa rakennettiin tuoreista hirsistä niin alhaalle ja lähelle
kosken kuohua, että vesi usein hyrskähteli lattian saumojen läpi.
Maapuolella oli ikkunan alla linnan navetan tunkio, ja ruoka-aitaksi
määrättiin lautakoppi, jota sotamiehet ennen olivat likaiseen
tarkoitukseen käyttäneet. Tähän käskettiin Messeniusta muuttamaan ja,
kun hän ei suostunut, kannettiin hän väkisin. Vastaan ponnistaessa
repeytyivät häneltä silloin vaatteet hajalleen ja kylkiluu katkesi.
Jonkun ajan kuluttua otti Helge pois kirveen, jolla Messenius pilkkoi
itselleen polttopuita -- vangilla ei muka saanut olla asetta -- ja kun
eräs armelias sotamies sitten lainasi hänelle puukkonsa, sai hän sen
johdosta kovia nuhteita. Usein kehoitti Helge vahtimiehiä viskaamaan
Messeniusta kivillä. Omin käsin hän kerta iski rouvalle verihaavan. "Ei
se mitään", ivaili hän vaan, "vaikka Messenius itsekin menettäisi
henkensä!"
Vaikka Messenius olikin tavattoman voimakas sekä ruumiiltaan että
hengeltään, olisi hän kuitenkin epäilemättä menehtynyt tähän
kurjuuteen, jollei hänellä olisi ollut vaimonsa ja kirjansa; näitä
molempia lohdutuksia eivät toki armottomat vanginvartijat olleet
häneltä kieltäneet. Edellinen teki kaikki, mitä uhrautuvainen rakkaus
tämmöisessä tapauksessa voi, huojentaakseen miehensä elämää.
Jälkimäiset saattoivat nuo pitkät päivät täällä yksinäisyydessä
pikemmin kulumaan. Messenius jatkoi ennen jo alotettuja historiallisia
tutkimuksiansa ja kirjoitti ensimäisen täydellisen Ruotsinvallan
historian, nimeltä Scondia Illustrata (Valaistu Skandinavia). Paitsi
sitä valmistui häneltä vielä useampia muitakin historiallisia teoksia,
niiden joukossa myös ruotsinkielinen "Suomen riimikronikka".
Surkeasta tilastansa oli Messenius monta kertaa kirjoittanut
kuninkaalle; mutta enimmäksi piti linnanisäntä huolta siitä, etteivät
kirjeet päässeetkään linnan porttia edemmäksi; taikka, jos ne perille
tulivatkin, oli muuten lempeä Kustaa Aadolf niin leppymättömästi
vihastunut tähän mieheen, ettei hän pitänyt niistä lukua. Vasta
kuninkaan kuoltua suotiin vankiparalle vähitellen huojennusta.
Pohjanmaan lääni oli nyt saanut myös uuden, armeliaamman maaherran,
joka todisti todeksi sen, mitä Messenius kirjoitti valmistuneista
arvokkaista teoksistaan. V. 1635 sallittiin siis hänen muuttaa Oulun
linnaan, likemmäksi ihmismaailmaa, ja annettiin hänelle runsaammin
elatusta. Mutta kuolema tekikin jo seuraavana vuonna lopun hänen
levottomasta elämästään.
7. Kemin lappalaisten käännytys.
Noituus ja taikausko olivat, niinkuin olemme nähneet, yleiset koko
Suomessa Rothoviuksen aikana. Mutta vielä huonompi oli valistuksen tila
hänen hiippakuntansa eräässä osassa, nimittäin Kemin Lapissa; siellä
näet oli pakanuus vielä täydessä voimassa. Katolisella aikakaudella ei
ollut kristinopin saarna juuri ollenkaan kaikunut Lapin tuntureilla.
Pirkkalaiset olivat sitä kaikin voimin vastustaneet, sillä he
pelkäsivät ja syystäkin, ettei heidän sallittaisi kristityitä ihmisiä
riistää ja ryöstää, niinkuin heillä oli ollut tapana tehdä
pakanallisille alamaisilleen. Kustaa Vaasa oli sitten, hävitettyään
Pirkkalaisvallan, lähettänyt lappalaisille lähetyssaarnaajia. Kaarle IX
oli rakennuttanut kirkon kuhunkin Lappiin, kuitenkaan pappeja niihin
asettamatta; ja Kustaa Aadolf oli Lykseleen, Uumajan Lappiin perustanut
koulun, jossa kymmenkuntaa lappalaispoikaa aina kasvatettiin. Mutta
näistä toimista ei ollut vielä paljon nähtäviä hedelmiä tullut ilmi, ei
ainakaan Suomen puolella. Lappalaiset turvasivat täällä yhä vielä
yksistään _seitoihinsa_ eli epäjumaliinsa ja käyttivät omia noitiansa
pappeina.
Hädän tullessa kutsuttiin aina noita avuksi. Hän tuli _kannuksinensa_,
noitarumpuinensa, jonka pärmä oli pureksitulla lepänkuorella
piirustettu täyteen punaisia viiruja ja kuvia. Siinä olivat kuvatut
Lapin jumalat, siinä lappalaiset itse kotineen, poroineen, siinä metsän
otukset ja pedot, siinä vuoret ja metsät, joet ja järvet, siinä toiset
kansat, joiden yhteyteen lappalainen saattoi tulla, sanalla sanoen,
kaikki, mikä hänen elämäänsä suinkin koski. Noita, syvään kumartaen,
pani nyt _arvan_, s.o. vaskirenkaan tai vaskilevyn, keskelle pärmää ja
rupesi rummuttamaan, jolloin tietysti arpa hyppeli paikasta toiseen.
Tätä tehdessään _joikui_ (lauloi) hän kaikuvasti, ja kaikki läsnäolevat
säestivät, naiset alemmalla, miehet kimakammalla äänellä. Sen mukaan
mihin kohtaan arpa viimein seisahtui, antoi sitten noita ennustuksensa
ja selityksensä. Monesti myös joutui hän haltioihin ja vaipui
horroksiin, jolloin luultiin hänen sielunsa lentelevän asioita
tiedustelemassa.
Enimmiten noita liitti selitykseensä sen neuvon, että pahan
poistamiseksi tai toivon täyttämiseksi piti viedä anne eli uhri
seidalle. Hän valmisti nyt itsensä siihen pyhään toimitukseen paastolla
sekä kylpemisellä; hän puki ylleen parhaat vaatteensa; hän pujotti
vaskirenkaan oikeaan käsivarteensa sekä pani valkoisen olkavyön
vasemmalta olalta oikealle kupeelle. Päässä piti olla valkoinen
palttinainen hytyrä. Muutamin seuduin koristi hän sekä itsensä että
uhrieläimen lehti- ja kukkaskiehkuroilla. Talonväki, samoinkuin juhlaan
kutsutut vieraat seurasivat häntä pyhävaatteissaan.
Heimokunnan seita seisoi aina korkealla vuorella, jota nimitettiin
_passevaareksi_ (pyhävuoreksi). Tämmöisen pyhän paikan läheisyydessä ei
saanut olla ihmisasuntoa. Vaimoväki ja koirat eivät saaneet sitä
ollenkaan lähestyä; muuten oli vaara tarjona. Noita, perille tultuansa,
riisui kengät jalastaan; sillä olihan mahdollista, että niiden nahka
olisi sattunut olemaan peittousastiassa samalla kertaa kuin naisen
kenkänahkakin, ja silloin olisi pyhä paikka ollut saastutettu.
Uhripaikassa ei vaaran uhalla saatu meluta, ei edes kovasti puhua.
Seidat olivat joko kivestä tai puusta. Edellisiksi valittiin joku
muodoltaan eriskummallinen, jos mahdollista hiukankin ihmisennäköinen
kallionlohkare. Puiset tehtiin tavallisesti koivunkannosta, jonka
juuripuoli, ylöspäin käännettynä, oli päänä hiuksineen, ja tyvipuoleen
hakattiin kirveellä muutamia uurteita, niin että siihen tuli
jonkunlainen kömpelö rungon ja jalkojen kuva. Erittäin mainio oli
Tornion Lapissa tämmöinen puunkanto, jota läheiset sekä kaukaiset
lappalaiset, _Vironakan_ nimellä, pitivät suuressa arvossa ja
palvelivat. Seitojen alla piti aina olla talvella tuoreita havuja,
kesällä lehtiä ja ruohoa; niinpian kuin ne kuivuivat, toimitettiin heti
vereksiä. Epäjumalan kuvan ympäri oli tavallisesti laitettu uhrilava
neljän pönkän nojaan, ja sen ympärille oli taas pystytetty kauniita
nuoria koivuja ja kuusia.
Uhratessa otettiin lakki päästä ja kumarrettiin syvään, jopa
heittäydyttiin polvilleen ja lyötiin otsa maahan. Kun uhrieläin oli
tapettu, paloiteltiin ruumis ja kappaleet viskattiin jo kiehuvaan
vaskiseen uhrikattilaan. Keitoksen valmistuttua lankesivat kaikki
polvilleen ja rukoilivat, joikuen epäjumalien kunniaksi. Sitten he
söivät etupuolen eläimestä; takapuoli katsottiin halvemmaksi ja
säästettiin kotona syötäväksi. Liemi valettiin ja uhrivalkean tuhka
pirskoitettiin uhraajien päälle. Osa lihoista asetettiin lavalle seitaa
varten; myös voideltiin sitä paksulta verellä sekä rasvalla. Uhrattujen
porojen sarvet ladottiin ympyrään lavan reunoja myöten sarvitarhaksi.
Tämä lappalaisten perin pakanallinen elämä ei voikaan meitä ihmetyttää,
kun saamme tietää heidän kirkollisten asioittensa laidan. Koko Kemin
Lappi, nykyiset Utsjoen, Inarin, Kemijärven, Kuolajärven, Sodankylän
sekä Kuusamon pitäjät kuuluivat näet Kemin kirkkoherran piiriin. Tuon
äärettömän pitäjän ainoa pappi asui siis Pohjanlahden rannalla, 70-80
peninkulman päässä seurakuntansa toisesta päästä. Rothoviuksen
alkuaikoina oli Kemissä hyvin innokas, ankara kirkkoherra, Juhana
Pictorius. Tämä hävitteli, huolimatta lappalaisten katkerasta vihasta,
paljon noitarumpuja ja antoi noituudesta tavatuille omin käsin selkään.
Mutta paljonkos hän kerkesi kulkea valvomassa äärettömässä
piirikunnassaan. Senvuoksi jaettiin Kemin pitäjä v. 1648 Kristiina
kuningattaren käskystä. Kruunun kustannuksella rakennettiin Kemin
Lappiin kaksi kirkkoa, toinen Inariin, toinen Kemijärven rannalle, ja
Rothovius toimitti sinne kirkkoherroiksi Esaias Bothniensiksen eli
Ijanderin sekä Jaakko Lappoensiksen eli Lapodiuksen. Nämät nuoret papit
jatkoivat innolla edeltäjänsä työtä polttaen noitarumpuja sekä
hävittäen seitoja. Vaan vielä kului jommoinenkin aika, ennenkuin
pakanallinen epäjumalanpalvelus niiltä mailta saatiin poistetuksi.
Pictorius kehui tosin tehneensä noitarummuista melkein lopun, ja
professori Wexionius pari vuotta uusien kirkkojen perustamisen jälkeen
väitti, ettei Lapissa muka enää ollenkaan kuulu noituutta, paitsi
kenties paimentolaisina kuljeksivien joukossa. Mutta sittenkin tapasi
vielä Kemijärveltä v. 1675 eroitetun Kuusamon pitäjän ensimäinen
kirkkoherra, Gabriel Tuderus, kosolta sekä noitarumpuja että myös
"kannuksia" (puuseitoja), jotka hän sitten kokosi kasaan, saareen
keskelle Kuusamonjärveä, ja juhlallisesti poltti tuhaksi.
Pakanuuden ulkonaisten merkkien hävityksen ohella ruvettiin nyt myös
opetuksen välityksellä karkoittamaan sisällistä pakanuutta. Mutta Kemin
Lapin papit eivät siinä toimessa viitsineet vaivata itseään oppimalla
seurakuntalaistensa kieltä, jotta he olisivat voineet käyttää Ruotsissa
siihen aikaan jo toimitettuja lappalaisia kirjoja. He katsoivat
mukavammaksi pakottaa lappalaisia heidän äidinkieltänsä, suomea,
käyttämään. He antoivat heille ainoastaan suomalaisia kirjoja käteen,
jotka olivat, monasti ymmärtämättä, luettavat ulkoa; myös käskivät he
lappalaisten kotonakin aina puhutella lapsiansa suomeksi, että nämät jo
aikaiseen tottuisivat kirkkokieleen. Tämän suomalaistuttamishankkeen
paremmaksi menestykseksi kutsui Rothovius koko joukon suomalaisia
uudistalolaisia rantamaalta Lappiin. Semmoisia oli kyllä jo
aikaisemminkin tämän vuosisadan alusta muuttanut näille seuduille, vaan
nyt karttui heidän lukunsa karttumistaan. Lappalaiset täten osittain
karkoitettiin vielä pohjoisemmaksi; osaksi he muuttuivat suomalaisiksi
naimisten kautta tulokasten kanssa tai mukaantumalla heidän
elantotapoihinsa. Kielten sukulaisuus vaikutti sen, että
yhteensulaminen kävi verraten nopeasti. Lappalaiset oppivat helposti
suomenkieltä ja unohtivat omansa, niin että sitä nyt enää ainoastaan
Utsjoella sekä Inarissa kuulee. Näin tekivät siis täällä omat
heimolaiset lappalaisten kansallisuudelle paljon enemmän väkivaltaa ja
vahinkoa kuin ihan muukalaiset valtiaat Ruotsissa ja Norjassa.
8. Kreivin aika Suomessa.
Nuorempien aatelismiesten joukossa, joita Kustaa Aadolf enemmän kuin
muita suosi ja joista hän toivoi paljon hyötyä isänmaalle, oli jo
aikaisin kreivi _Pietari Brahe_. Alettiinpa yleisesti puhua,
että tästä nuoresta herrasta voisi kohota vaarallinen kilpaveli itse
Aksel Oxenstjernallekin, kuninkaan rakkaimmalle ystävälle ja
luottamusmiehelle. Brahe oli mukana sekä Puolan että Saksan
sodassa, aina Kustaa Aadolfin lähimmässä seurassa, ottaen osaa
sankaripäällikkönsä moniin vaaroihin. Onnettomassa yrityksessä
Danziger-Hauptia vastaan v. 1627 oli Brahe samassa veneessä kuin
kuningas, ja kun tältä kypäri putosi jokeen, antoi hän omansa sen
sijaan. Yhdeksän luotia lensi silloin heidän välitsensä veneen laidan
läpi, ja Brahella oli täysi työ tukkiessaan reikiä vaatteista
reväistyillä tilkuilla, ettei vene uppoaisi. -- Würzburgin edustalla v.
1631 taas linnasta tullut tykinkuula iski maahan heidän eteensä, ajaen
hiekkaa ja soraa molempien silmille. Pian tämän tapauksen jälkeen
lähetettiin kuitenkin Brahe kotimaahan takaisin. Hänellä näet oli
soturiksi kovin heikko terveys, ja Kustaa Aadolfin tarkka silmä oli
sitä paitsi jo huomannut, että isänmaalla olisi suurempaa hyötyä rauhan
toimissa hänen nuoresta ystävästänsä.
Kilpailu kuninkaan suosiosta oli varmaan jo alusta alkaen saattanut
Oxenstjernan ja Brahen välit vähemmän ystävällisiksi; Kustaa Aadolfin
kuoltua ainakin syttyi heidän välillään sangen pian julkinen
eripuraisuus, varsinkin senjälkeen kun kansleri oli tullut Saksanmaalta
kotiin. Jos jossain asiassa tehtiin valtaneuvostossa vastarintaa
Oxenstjernan tuumille, niin oli Brahe aina kiivaimpia. Silminnähtävää
oli, että tästä alinomaisesta riidasta näiden molempien mahtavien
miesten välillä oli koituva valtakunnalle vahinkoa.
Tähän hätään ilmaantui kuitenkin pian hyvä apuneuvo. Hallitussääntö
vuodelta 1634 oli kaikki kenraalikuvernöörinvirat hävittänyt:
mutta Suomesta alkoi jo seuraavana vuonna kuulua tämän: johdosta
katkeria kaipauksia. Ennen oli toki, niin sanottiin, siellä edes
kuninkaansijainen ollut, jolle voitiin valittaa; mutta nyt oli pakko
kärsiä kaikki vääryydet, jollei ollut varaa mennä Tukholmaan saakka,
meren taakse. Valtionholhoojat päättivät siis uudestaan asettaa Suomeen
kenraalikuvernöörin, ja valitsivat siksi yksimielisesti kreivi Brahen.
Siellä hän saisi, niin arvelivat virkakumppanit, aivan itsenäisen
toimialan, missä hän omin päin, kenenkään muun häiritsemättä, saisi
säätää ja päättää, mitä hän maalle paraimmaksi katsoisi. Brahe kiitti
hänelle osoitetusta luottamuksesta, jonka vuoksi hän ei tahtonutkaan
kieltäytyä, vaan lupasi kaikin voimin koettaa parastansa. Kuitenkaan
hän ei voinut olla huomauttamatta, että hän tämmöisessä virassa oli
vielä aivan kokematon, sitä paitsi suomenkieltä taitamaton, ja pyysi,
että hänelle siis annettaisiin anteeksi, jos hän jossain asiassa
sattuisi erehtymään.
Keskipaikoilla marraskuuta 1637 hän astui rouvansa kanssa Neito-laivaan
ja läksi purjehtimaan Suomeen päin. Mutta matka Ahvenanmeren yli oli
näin myöhään syksyllä sangen vaivalloinen; useat kerrat oli pakko
vastatuulen tai liian kovan myrskyn tähden palata Ruotsin rannalle,
jotta vasta marrask. 21 p:nä viimein saavuttiin Aurajoen suuhun.
Pietari Brahe oli nyt, niinkuin hänen valtakirjansa osoitti, määrätty
"Suomen, Ahvenanmaan sekä molempien Karjalain"[22] ylimmäksi
hallitusmieheksi. Hän tuli varustettuna sijaiskuninkaan vallalla ja
myös sen mukaisella komealla seurajoukolla. Hänellä oli sangen suuri
joukko kanslianvirkamiehiä, 12 drabanttia eli henkivartijaa, jotka
juhlatiloissa kulkivat pertuska kädessä hänen edellään sekä takanaan,
torvensoittaja, neljä kirjeenviejää (kun ei vielä postilaitosta ollut)
y.m.
Jos hänellä oli valtaa, niin olipa voimaakin tehtävänsä täyttämiseen.
Brahe oli nyt 35:n vuoden vanha, siis miehuutensa jaloimmassa
kukoistuksessa. Hänellä oli sen lisäksi yhtä hyvä tahto kuin valta ja
voima tehdä kaikki voitavansa hänelle uskotun maan hyväksi. Saadakseen
omin silmin tutustua sen oloihin sekä nähdä sen puutteet ja tarpeet,
hän läksi jo alussa vuotta 1638 pitkälle matkalle. Hän kulki
Hämeenlinnan, Savonlinnan ja Käkisalmen kautta Viipuriin, josta hän
sitten keväällä palasi merta myöten Uudenmaan rantaa pitkin Turkuun.
Samalla tavalla hän seuraavinakin vuosina kuljeskeli useampia kuukausia
milloin missäkin piirinsä osassa. Enimmiten hän matkusteli talvella,
jolloin rekikeli korvasi maanteitten huonouden tai perinpohjaisen
puutteen sisämaissa. Mutta merkillisin kaikista hänen matkoistansa on
se, jolloin hän kesällä v. 1639 kiersi Suomen jylhimpiä sydänmaita
pitkin. Hän ajoi Helsingistä Hämeenlinnan kautta Savonlinnaan ja kulki
sitten veneillä järviä sekä jokia myöten, välistä vedättäen aluksensa
taipaleitten poikki, Käkisalmen läänin pohjoisimmalle perukalle,
Liperiin ja Lieksaan saakka. Vieläpä poikkesi hän rajankin toiselle
puolelle, Venäjän alueelle, käyden Lendelässä (Lentiirassa), jossa hän
tapasi kaksi kreikanuskoista erakkoa. Sieltä hän jatkoi matkaansa
Kajaanin kautta Oulunjärvelle, laski kaikki Oulunjoen kosket ja palasi
sitten Turkuun, osaksi laivalla Pohjanlahden rantaa pitkin, osaksi
maitse Hämeenkankaan poikki. Näin tuli siis Pohjanmaakin, vaikka se ei
oikeastaan kuulunut hänen piiriinsä, Brahen huolellisen tarkastuksen
alaiseksi. "Tällä retkellä", kirjoitti hän myöhemmin muistikirjaansa,
"oli enemmän nähtävää kuin kukaan uskoisi, sillä kesänaikana ei ennen
minua ole vielä yksikään arvokkaampi mies käynyt niillä mailla.
Lähetinpä myös miehen Valkeallemerelle saakka tiedustamaan. Tämä
takaisin tultuansa antoi tietoja maasta ja kertoi, miten venäläiset
keittävät merivedestä suolaa Kemin-Koudassa sekä Kannanlahdessa.
Suomenkieltä puhutaan siellä vielä kymmenen (viiden nykyisen)
peninkulman päässä merenrannasta, ja sitä paitsi on paljon suomalaisia
hamaan Arkangeliin ja Novaja-Semliaan sekä samojedeihin saakka, josta
kansasta kaikki suomalaiset ja lappalaiset ovat peräisin." -- V. 1640
hän niinikään matkusteli pitemmältä, poiketen Inkerinmaallekin, missä
hänen lankonsa kenraalikuvernööri Pentti Oxenstjerna ystävällisesti
häntä kestitsi Narvassa. Sieltä hän sitten kiersi Käkisalmen ja
Savonlinnan sekä Kuopion, Rautalammin ja Ruoveden kautta. Kaikilla
näillä matkoilla, niin hän muistikirjassaan vakuuttaa, pitivät häntä
asukkaat, sekä aatelisherrat ja sotaväki että myös papit, porvarit ja
talonpojat, aina tervetulleena vieraana.
Kohta ensimäisellä retkellään huomasi Brahe "paljon epäjärjestystä
kaikissa asioissa". Sitä hän rupesi nyt kaikin tavoin parantelemaan.
Osaksi hän teki sen oman valtansa nojalla, osaksi, jos parannukset
vaativat suurempia hankkeita ja perinpohjaisempia muutoksia, täytyi
hänen pyytää niihin valtionholhoojain apua. Siksi hän lähetti v. 1638
hallitukselle lavean, merkillisen kertomuksen Suomen tilasta, joka
näyttää, kuinka tarkka hän oli ollut huomaamaan maamme edut sekä
puutteet ja keksimään apuneuvoja edellisten edistämiseksi, jälkimäisten
poistamiseksi.
"Tämä maa", kirjoitti hän, "on niin suuri ja monin paikoin niin rikas,
varsinkin on runsaasti kaloja sekä merenrannalla että myös sisämaan
avarissa järvissä, että se siinä suhteessa voittaa melkein kaikki
tunnetut maat. Hyödyllisiä metsiä on yltäkyllin, lintuja ja
metsäneläimiä runsaasti, metallivuoria on myös alkanut tulla ilmi; jos
Jumala sallisi sen vaurastua sellaiseen tilaan, mihin se ihmisjärjen
arvion mukaan voisi nousta, niin se minun mielestäni olisi (sen
suuresta, avarasta alasta puhumattakaan) moneen melkoiseen
kuningaskuntaan Euroopassa verrattava."
"Kauppaliikkeelle", lisää hän edempänä, "on koko tämä Suomen
suuriruhtinaanmaa jokiensa, salmiensa sekä järviensä puolesta niin
sovelias kuin suinkin joku maa voi olla, vähällä vaivalla[23] voi
päästä veneellä Porista Päijänteeseen, Päijänteestä Lapveteen
(Saimaaseen), sieltä Lapinmaalle Kajaaninjärveen (Oulunjärveen) ja taas
sivullepäin Käkisalmen lääniin. Näin voisi kuljettaa tavaroita sekä
yhdelle että toiselle haaralle, ja tavaraa liikenisikin täältä paljon
yli sen, mitä on tarvis tuottaa ulkomaalta. Jos vaan Jumala antaisi
siunauksensa, että kaikki saataisiin säntilleen, niin ei mikään estäisi
kaupunkien hyvää vaurastusta."
Yhtä tyytyväinen ei hän kuitenkaan ollut maan asukkaihin. Suuresti
valittaa hän voutien sekä lainlukijain huolimattomuutta ja
kelvottomuutta, niin ettei maaherroilla ole monta, jos yhtään, johon he
voisivat luottaa.[24] "Ahkerasti haetaan parempia", lisää hän, "mutta
harvoja löydetään. Jos tänne yliopisto saataisiin, niin kansa
luultavasti edistyisi, ja varsinkin saataisiin soveliaampia
lainlukijanaineksia." Papeista hän arvelee, että enin osa on
sanankuulijoilleen vain pahentavana esimerkkinä, sillä elämässään he
harjoittavat jos joitakin pahoja tapoja. Jumalanpalvelusta ja saarnaa
pidetään kuitenkin ylimalkaan puhtaasti, paitsi Käkisalmen läänissä.
Kansa riippuu sittenkin vielä paljon kiinni vanhoissa epäluuloissa ja
taikauskossa.[25]
Tämän kuvauksen johdosta tekee Brahe suuren joukon tärkeitä
parannusehdoituksia.
Luonnollisten kulkuneuvojen lisäksi hän tahtoi nyt vielä saattaa
valmiiksi Eerikki Tuurenpoika Bjelken keskenjääneen työn, Saimaan
kanavan. "Olen myös", sanoo hän, "katsellut tuota alotettua kaivantoa
Lappeenrannassa, ja arvelen luultavaksi, että sen vähällä
kustannuksella sekä vedentulvan vaaratta voisi saada laivoilla
kuljettavaan kuntoon Viipuriin saakka. Vuoksikin", lisää hän, "näyttää
minusta ikäänkuin se ei olisi luonnon luoma, vaan kaivettu, niin
niskasta kuin myös alempana, missä koski käy."
Turkua Brahe ehdoitti laajennettavaksi, Viipuri piti uuden kaavan
mukaan järjestettämän, Helsinki muutettaman Vantaanjoen suusta
soveliaampaan paikkaan, ja useampia uusia kaupunkeja sekä kauppaloita
perustettaman sisämaahan kaupan helpoitukseksi.
Hämeenlinnan ja Viipurin läänit (joista edelliseen myös kuului Uusimaa,
jälkimäiseen Savo) olivat hänen mielestänsä liian avarat. Kansan oli
syrjäisemmiltä kulmilta vaikea esittää valituksiansa maaherralle, ja
tämän puolestaan oli mahdoton niin usein kiertää ympäri piirikuntaansa,
että oikeus ja järjestys tulisi tyystin valvotuksi. Heidän piti siis
kumpaisenkin saada apulaisensa. Samoin olivat useimmat sisämaan
pitäjistäkin ylen suuret, ja sietäisivät siis jakamista.
Vouteja oli liian monta, eri miehiä samoilla seuduilla eri veronlajeja
varten, niin että kun toinen juuri talosta läksi, toisen jo nähtiin
tulevan, eikä kukaan heistä vähääkään sovittanut ajoaikaansa niin, että
se talonpojalle olisi tuntunut helpoimmalta. Brahe ehdoitti senvuoksi,
että kaikki saman seudun verot annettaisiin yhden voudin haltuun. Tälle
sitten voitaisiin myöntää suurempi palkka, joten saataisiin
kelvollisempia miehiä. Myöskin lainlukijain palkkaehdoista piti Brahe
huolta lahjainoton estämiseksi; hänestä oli lähtenyt määräys heidän
vakinaisesta palkastaankin, josta ennen on ollut puhe.
Samalla kun hän tahtoi vähentää voutien lukumäärää, hän ehdoitti toisen
tarpeellisen parannuksen veronmaksutapaan nähden. Talonpoikien täytyi
näet, paitsi maansa päätuotteita, vielä tuoda kaikellaista pientä
tavaraakin, niinkuin turkiksia, lankaa, sukkia, kintaita y.m. kruunulle
veroksi. Siitä johtui, että talonpojan pää meni ihan pyörälle eikä hän
koskaan tiennyt, milloin kaikki oli suoritettu; vouti siis helposti sai
tilaisuutta harjoittaa petosta. Sen estämiseksi veresti nyt Brahe
ehdoituksen, jonka jo Bjelke oli tuonut esiin, että nimittäin verot
vasta maksettaisiin ainoastaan rahassa, viljassa, voissa, kaloissa sekä
tervassa.
Sotamiehenoton suhteen hän niinikään esitti uuden ehdotuksen. Me
muistamme, miten kansa rekryyttiherrojen tullessa aina miehissä pakeni
saloille. Ainoaksi avuksi tätä vastaan arveli Brahe, että kunkin
maakunnan asukkaitten kanssa tehtäisiin sovinto vakinaisesta
sotamiesmäärästä, jonka sitten kansa itse saisi keskenään hankkia sille
soveliaimmalla tavalla.
"Suomalaisten päävirheitten (nimittäin huolimattomuuden, laiskuuden
ja juoppouden) poistamiseksi niin hyvin käskyläisistä kuin
käskynalaisista, sekä jumalisemman, säädyllisemmän, paremman elämän
aikaansaamiseksi ei ole, lähinnä Jumalan siunausta, muuta kuin yksi
keino -- se on akatemian perustus." Näillä sanoilla lopettaa Brahe
viimein kertomuksen, vielä kerran uudistaen ennen jo pari kertaa siinä
lausutun tärkeimmän ehdotuksensa.
Hänen neuvonsa olivat niin viisaat, hänen arvonsa ja voimansa
Tukholmassa sitä paitsi niin suuri, että hallitus varsin pienillä
muutoksilla suostui kaikkeen, mitä hän oli ehdottanut. Brahe sai nyt
siis yllin kyllin työtä yllämainittujen sekä vielä perästäpäin lisäksi
keksittyjen parannusten toimeenpanosta. Saimaan kanavan kaivattamiseen
hän tosin, luultavasti rahanpuutteen tähden, ei voinut ryhtyä; mutta
ainakin perattiin ensi aluksi Varkauden ja Konnuksen kosket veneillä
kuljettaviksi. Kaupungeita laajennettiin tai muutettiin ehdotuksen
mukaan; uusia kauppaloita perustettiin sisämaahan. Läänejä ja pitäjiä
jaettiin. Veronkoonti järjestettiin paremmalle kannalle. Sotamiesotto
ruoduittain saatiin toimeen ensialuksi Savossa; muistikirjassansa kehuu
Brahe saaneensa "jäykät savolaiset" suostumaan siihen, että aina kuusi
taloa varustaisi yhden soturin. Yliopisto sekä koko joukko kouluja
perustettiin. Useat tarpeelliset uudet virastot ja laitokset saivat
muutenkin tänä aikana alkunsa. Ensimäiset maamittarit olivat jo vähää
ennen Brahen tuloa saapuneet maahan. Nyt määrättiin erinäinen
vuorimestari Suomea varten. Myös perustettiin v. 1638 postilaitos,
ensin kuitenkin ainoastaan rantamaitten tarpeeksi. Tukholmasta kulki
posti Turkuun, sieltä kahta eri tietä Viipuriin, nimittäin ylistä
Hämeenlinnan kautta taikka merenrantaa myöten. Viipurista se pitkitti
matkaansa toiselta puolen Käkisalmeen, toiselta Narvaan; Helsingistä
vietiin kirjeet jaalalla Rääveliin. Pohjoiseen päin Turusta ulottui sen
tie Ouluun saakka. Postimaksu oli eri suuruinen matkan pituutta myöten,
esim. Turusta Helsinkiin 22,50 penniä, Viipuriin 45 p., Käkisalmeen
66,50 p. Pian postin perustamisen jälkeen saatiin myös vihdoin nuo jo
kauan aikaa hankkeissa olleet kestikievarit asetetuiksi, v. 1638
kaupunkeihin ja 1649 maalle, jolla tavoin vapaa kyyditseminen
loppui. Näin tehtiin kaikilla aloilla ahkerasti työtä Suomen
vaurastuttamiseksi, kylvettiin uuden toivorikkaan tulevaisuuden
siemeniä.
Vuonna 1640 loppui Brahen virka-aika; sillä 1634 vuoden hallitussääntö
ei sallinut ilman uutta määräystä läänien ja valtakunnanosien
hallitusmiesten kauemmin pysyä virassansa. Hän palasi Tukholmaan, missä
hän valtaneuvostolle teki tiliä toimistansa. Sen kuultuansa lausui
silloin neuvoskunnan esimies Aksel Oxenstjerna nämät merkilliset sanat:
"Me olemme aina kuulleet, että jos vain Suomea hyvin hallittaisiin ja
kaikki saataisiin siellä hyvään kuntoon, niin että pää, kädet ja jalat
soveltuisivat yhteen, niin se maa vetäisi voimassa, varallisuudessa
sekä väen paljoudessa Ruotsille vertoja."
Brahe tehtiin nyt valtadrotsetiksi eli oikeusministeriksi ja
holhoushallituksen jäseneksi, joissa viroissa hänellä epäilemättä oli
hyvin paljon työtä. Mutta sittenkin hän otti vielä pari, kolme vuotta
edelleen sangen paljon osaa Suomen maan asioihin, melkein niinkuin hän
yhä olisi ollut sen kenraalikuvernöörinä. Hän kirjoitteli tiheään
käskykirjeitä kaikellaisille virkamiehille Suomessa, ja he puolestaan
lähettivät hänelle kertomuksia toimistansa. Eikä aikaakaan, niin
lähetettiinkin hän jälleen takaisin Suomen hallitsijaksi. Hän tuli
Turkuun vähää ennen juhannusta 1648, jolloin läänin maaherra ja piispa,
papisto ja yliopistokunta, pormestari ja koko raati sekä neljä
lippukuntaa aseellisia porvareita oli häntä Auran rannalla
juhlallisesti vastaanottamassa. Tällä kertaa oli Pohjanmaakin laskettu
hänen hallituspiirinsä lisäksi; mutta sen sijaan oli Käkisalmen lääni
siitä eroitettu ja yhdistetty Inkeriin. Brahe alkoi nyt taas tehdä
pitkiä matkoja ympäri Suomea ja työskenteli väsymättömästi maamme
hyväksi. Mutta tämä hänen virka-aikansa ei ole kuitenkaan jättänyt yhtä
syviä jälkiä kuin ensimäinen. Jollemme ota lukuun muutamien uusien
kaupunkien ja koulujen perustamista, oli hänen toimensa nyt pikemmin
vain entisten laitosten menestymisen valvomista. Osaksi oli edellisellä
kerralla jo laskettu pääperustus tärkeihin ja suuriin uudistuksiin,
osaksi myös Kristiina kuningattaren tuhlaukset vaikuttivat vuosi
vuodelta yhä pahemman puutteen kruunun varoissa. Surkeata on melkein
jokaisesta kenraalikuvernöörin kirjeestä tältä ajalta lukea valituksia,
miten vaikea on pitää voimassa kaikkia Suomen laitoksia, kun niiden
kustantamiseksi aiotut talot ja pitäjät lahjoiteltiin aatelisherroille.
Tällä ajalla oli Brahe Turussa läsnä suuressa riemujuhlassa, jota
tuomiokirkossa vietettiin suurilla menoilla kolmekymmenvuotisen sodan
loppumisen johdosta. Olipa tosiaan syytäkin riemuita rauhasta, kun
valtakunta nyt viimein satavuotisten melkein lakkaamattomien sotien
jälkeen (vuodesta 1555) kerran sai huoahtaa. Mutta myös surullista
juhlaa oli hänen pakko täällä viettää. Hänen rakas puolisonsa, joka
noilla vaivalloisilla matkoillakin oli enimmiten seurannut hänen
mukanaan, kuoli Turussa v. 1650. Hautajaiset tietysti olivat komeat;
juhlavärssyjen parissa oli myös suomalaisia, jotka eräs kreivin
suomalainen suosikki Eerikki Justander oli sepittänyt.
Samana vuonna tuli kruunun sotalaiva noutamaan Brahea Tukholmaan
Kristiinan kruunaukseen, jossa hän yhdessä arkipiispan kanssa laski
kruunun kuningattaren päähän. Sen jälkeen hän palasi Suomeen
Pohjanlahden ympäri; mutta syksyllä 1651 hän läksi jälleen takaisin
Ruotsiin, eikä enää sitten käynyt meidän maassamme. Osaksi tyhjyys
vainajan jälkeen täällä pahemmin tuntui; osaksi Brahe ei joutanut olla
poissa muista viroistansa. V. 1654 lakkautettiin sitä paitsi kruunun
varojen rappiotilan tähden kenraalikuvernöörinvirka.
Drotsetina oli kuitenkin Brahella yhä edelleen Suomenkin oikeusasiain
ylimäinen hoito. Vielä lähemmin kiinnitti häntä meidän maahan hänelle
jo v. 1646 uskottu Turun yliopiston kanslerin virka. Tässä hän elämänsä
loppuun saakka osoitti hellintä huolta ja tarkinta valppautta, auttaen
Auran akatemiaa mahtavalla puoltosanallaan, jos sen hyväksi oli
kruununvaroja tarpeen, nuhdellen keskenään riitaisia professoreita ja
käskien heitä yhteisen yliopistonsa kunnian tähden sovintoon, suojellen
niitä opettajia tai oppilaita, jotka turhien syitten tähden joutuivat
vainonalaisiksi, sekä kehoitellen kaikellaisten tieteellisten teosten
valmistamista ja painattamista. Vaan kaikkia noita ulkonaisia siteitä
vahvempi oli ja sinä pysyi kuitenkin Brahen harras rakkaus meidän
maahamme ja meidän kansaamme. Ne olivat hänellä aina mielessä, aina
kielellä. Usein kuultiin hänen niin hyvin Ruotsin herroille kuin myös
ulkomaalaisille ylistäen puhuvan niistä. V. 1654 esim. hän
Whitelockelle, joka Englannin protektorin, Cromwellin, lähettiläänä
kävi Tukholmassa, kehui Suomenmaan suuruutta, jonka hän sanoi vetävän
vertoja Ranskalle, ja sen viljan sekä kaikellaisten muiden
kauppatavaroiden rikkautta. Kansaa siinä tosin ei ollut niin paljon
kuin Ranskassa, mutta kuitenkin runsaasti.
Sopisipa melkein sanoa, että hän täällä oli ikäänkuin suomalaistunut,
tullut "suomikiihkoiseksi". Hän ei huolehtinut näet vain suomalaisten
ulkonaisesta vaurastumisesta ja sivistymisestä yleensä, vaan hän
harrasti myös erityisesti meidän kansallisuutemme luonnollista
varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensi kirjeessään
valtionholhoojille, jossa hän otti yliopiston sekä koulujen
perustamisen puheeksi, esitti hän pääsyynä sen, että ainoastaan tällä
keinolla "voidaan itse tästä kansasta nostattaa hengellisiin sekä
muihin virkoihin kelvollisia miehiä". Käytännössäkin hän sitten,
milloin vain oli mahdollista, koki saada virkoihin maan omia lapsia tai
ainakin maahan jo tutustuneita. Miten hän siinä kohdin menetteli
yliopistovirkojen suhteen, saamme toisessa luvussa nähdä; mainittakoon
tässä nyt pari esimerkkiä toiselta alalta. V. 1642 hän moitti sitä,
että ruotsalainen mies oli tullut lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, ja
käski vaihtaa hänet sellaiseen, joka osaisi kieltä ja tuntisi tavat.
Samana vuonna hän myös muistutti Viipurin läänin kuvernööriä
lääninsihteerin vaalissa pitämään silmällä sitä, että viransaaja osaisi
molempia kieliä. Suuresti hän niinikään harrasti suomenkielen
viljelystä, tutkimista sekä käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten
varojen hankkimisessa raamatun suomennosta varten hänellä oli paljon
ansiota. Rothovius, kiittäessään häntä siitä, kirjoitti: "Me näemme
tästä taas suureksi iloksemme, miten te, kreivillinen armo,
aina pidätte huolta tämän kansan edusta." Mainittu jo on, että
sota-artikkelien suomentaja Speitz sai Brahelta kehoituksen julkaista
teostansa. Myöhemmin asetusten suomentajaksi määrätty Justander oli
kreivin erinomaisessa suosiossa, jonka johdosta voi olettaa, että koko
virka oli Brahen hankkima. Eskeli Petraeus suomalaisen kielioppinsa
esipuheessa niinikään sanoo sepittäneensä sen kirjan hänen
kehoituksestaan; "sillä te, kreivillinen armo", lisää hän, "pidätte
aina huolta siitä, että yhteinen etu edistyisi, alamaiset tulisivat
onnellisiksi ja tämän maan kieli mainioksi". -- Samaa mieltä osoitti
Brahe vielä v. 1666. Piispa Gezelius oli kirjoittanut hänelle ja
arvellut tarpeelliseksi saada Turun yliopistoon jonkun saksalaisen
professoriksi, joka varsinaisen tieteensä ohella voisi kieltänsä
opettaa. Sillä nuoret aateliset ylioppilaat olisivat olleet hyvin
halukkaita saksaa oppimaan, ja niille papeille, jotka suomalaisten
rykmenttien kanssa majailivat Viron- ja Liivinmaalla, oli se vallan
välttämätöntä. Brahe suostui siihen, mutta kuitenkin muistutti, ettei
virkojen antamisella ulkomaalaisille olisi ylimalkaan hyvä masentaa
maan omien lasten mieltä, jotka siinä tapauksessa saattaisivat kokonaan
luopua tieteellisistä harjoituksista, koska heillä ei kuitenkaan ollut
niistä toivoa. Eikä hän myöskään sanonut pitävänsä saksankielen
perinpohjaista taitoa Suomessa niin tuiki tarpeellisena; päinvastoin
olisi paljoa parempi, jos piispa voisi saada Suomessa asuvat
saksalaiset ja ruotsalaiset suomea oppimaan, "jolla on sangen
miellyttävä elegantia dictionum (puheenparsien sievyys)", ja
muukalaisten taivuttaminen siihen olisi "meidän maakunnillemme
kunniaksi". -- Paria vuotta myöhemmin, v. 1669, hän samaten
valtaneuvoskunnassa lausui sen mielipiteen, "ettei olisi hyödytöntä,
vaikka meidän nuori kuninkaamme myös saisi oppia suomenkieltä".
Asiain näin ollen ei ole ihme, että Brahe Suomessa oli rakastettu.
Täydellä syyllä saattoi hän muistikirjassaan kehua: "Minä olin Suomeen
ja Suomi minuun mieltynyt." Kansa nimitti häntä yleisesti _Maan
Isäksi_. Ja onpa muisto tästä rakkaudesta säilynyt aina meidän
aikoihimme asti tuossa tavanmukaisessa ruotsalaisessa sananparressa:
"han har kommit i grefvens tid (hän on tullut kreivin aikaan)", jolla
tarkoitetaan, että on tullut otolliseen aikaan. Samoin ei ollut
suinkaan laita muitten ruotsalaisten herrojen, jotka sen vuosisadan
alkupuoliskolla saivat Suomessa korkeita virkoja. Muistakaamme, miten
Bjelke ja Rothovius valittivat olevansa vihatut. Samoin teki myöskin
Bjelken edellinen kenraalikuvernööri Kaarle Oxenstjerna jokaisessa
kirjeessään Aksel Oxenstjernalle; samoin Brahen aikana Turun maaherra
Falkenberg, joka, kun hän viimein muutettiin Ruotsiin takaisin, kiitti
kreiviä siitä ikäänkuin suuresta armosta. Syynä epäilemättä oli se,
että he aina pysyivät vieraina meidän kansallemme. He olivat kaikki
kunnon miehiä, he tarkoittivat maan etua, mutta tyrkyttivät
parannuksiansa väkisin, lausuen julki ylenkatseensa suomalaisia
kohtaan. Bjelken ja Rothoviuksen lauseet ovat meille jo ennestään
tutut. Falkenberg kirjoitti kerran: "Jumala tiesi, miten tämän
paksunahkaisen kansan saisi kuuliaiseksi; he eivät tottele toruja eikä
vankeutta". Bjelken jälkeinen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstjerna
taas puhui halveksimalla "näiden barbarien (suomalaisten)
mielipiteistä". Brahe menetteli ihan toisin. Hän ei suinkaan ollut
näkemättä Suomen kansan silloisia monia ja pahoja vikoja; hän ei
myöskään salannut niitä, vaan puhui niistä suoraan. Mutta hän teki sen
isällisellä hellyydellä. Hän oli käsittänyt suomalaisten luonteen, joka
ylpeää jyrkkyyttä vastaan on itsepäinen, jörömäinen, jäykkä, mutta
lempeydelle heti on altis. Mikä sitten sen ihmeen oli vaikuttanut, että
Brahe paremmin kuin muut käsitti meidän mielemme? Olisiko syy ollut
yksistään hänen omassa jalossa, ylevässä sydämessään? Kukaties voisi
osittain toinenkin selitys olla mahdollinen. Hän oli, niinkuin
tiedämme, useat vuodet sotinut Kustaa Aadolfin rinnalla. Hänellä oli
siellä ollut tilaisuutta kuulla urhoollisuuden ja uskollisuuden
teräksen kalsketta Suomen miesten sydämestä töykeän, ruosteisen
ulkokuoren alta. Eiköhän vain Brahen parempi käsitys, hänen
kunnioituksensa, hänen rakkautensa liene voittosaalis, jonka
hakkapeliitat olivat isänmaallensa voittaneet Puolan ja Saksan
verisillä kentillä?
9. Pietari Brahe.
Pietari Brahe kuului Ruotsissa vanhastaan arvossa pidettyyn ja
opistansakin tunnettuun ylimyssukuun. Ennen jo näissä kertomuksissa
mainittu oppinut Pietari Brahe vanhempi 16:nnen vuosisadan
loppupuolella oli hänen isoisänsä, Brahe oli syntynyt Rydboholmin
kartanossa helmik. 18 p. 1602. Hänet kasvatettiin kotona, jossa
vanhemmat häntä ohjasivat jumalisuuteen sekä hyviin tapoihin, ja
yksityinen opettaja neuvoi tietä tarpeellisiin tieteisiin. Kaarle IX,
samoinkuin hänen puolisonsakin, piti paljon tästä vilkkaasta pojasta,
jonka he usein antoivat leikitellä omien lastensa kanssa ja olla läsnä
kaikissa hovin juhlallisuuksissa. V. 1618 läksi Brahe kotiopettajansa
johdolla Köpenhaminan kautta Saksaan opintojansa jatkamaan. Giessenin
yliopistossa hän vietti kolmatta vuotta, muun muassa harjoitellen
"ranskan ja heprean kieltä, miekkailua sekä tanssia". Sitten hän jatkoi
matkaansa, viipyen lyhyemmän aikaa Münchenissä, Strassburgissa,
Parisissa ja kiersi Englannin sekä Alankomaitten kautta kotiin. Saksan
pienet ruhtinaat useissa paikoissa osoittivat nuorelle ruotsalaiselle
kohteliaisuutta. Giessenissä hänet käskettiin Hessin maakreivin
pöytään, samoin Reinin seudulla pfaltzkreivin luokse; kävipä hän
Englannissakin Jaakko kuninkaan luona vieraisilla. Näin liittyi oppiin
hienompi hovimiehen käytös, ja tuttavuus hallitsijain sekä korkeain
valtiomiesten kanssa laajensi näköalaa. Kotona välillä oltuaan hän
läksi uudestaan ulkomaille, käyden tällä kertaa paitsi Saksassa, myös
Sveitsissä ja Italiassa -- kuuluisissa Bolognan ja Padovan
yliopistoissa.
Sieltä palattuansa hän sai kuninkaan kamariherrana (ajutanttina),
niinkuin edellisessä kertomuksessa jo mainittiin, ottaa osaa Preussin
sekä Saksan sotaan. V. 1628 hän tuli Smoolannin ratsurykmentin
everstiksi; seuraavana vuonna hän määrättiin valtaneuvokseksi sekä
Taalain ja Vestmanlannin laamanniksi.
V. 1631 kotiin lähetettynä vaati Brahe valtaneuvoskunnassa
itselleen sijaa yläpuolella vanhimpiakin virkaveljiänsä, lähinnä
valtionholhoojia; hänellä näet oli monien hyvien avujensa rinnalla se
paha vika, että hän oli kovin arka kreivinarvostaan. Hänen
vaatimuksensa kuitenkin herätti suurta tyytymättömyyttä, eikä
kuningaskaan siihen suostunut. Samoin myös Brahe, kuninkaan
kuoleman jälkeen, oli liian ylpeä ottaaksensa vain neuvoksena osaa
Svean hovioikeuden istuntoihin, koska hänelle ei oltu suotu
valtadrotsetinvirkaa, johon kuului hovioikeuden esimiehyys. "Kreivin ja
vapaaherranarvot", sanoi hän, "ovat siksi perustetut, etteivät kaikki
olisi tasa-arvoisia, niinkuin siansorkat." Paitsi tätä heikkoutta hän
mielellään kuunteli koreita kiitospuheita itsestään ja otti vastaan
julkisia kunnianosoituksia.
Hänen eripuraisuudestansa Aksel Oxenstjernan kanssa on jo ollut
puhetta. Heidän välillänsä oli alinomaa riitaa neuvoskunnassa. Aiheena
oli tavallisesti se, että kansleri tahtoi sovittaa aatelin silloiset
liiat etuoikeudet yhteen isänmaan sekä muiden säätyjen hyödyn kanssa,
mutta Brahe oli kiivaimpia siinä puolueessa, joka vaati aatelille
kaiken vallan ja aivan rajattomia etuuksia. Brahe esim. tahtoi
aatelisten henkiveron poistettavaksi. "Se on orjuuden kaltaista", sanoi
hän, "pantakoon ennemmin sen sijaan vero aatelin hevosille." Saman
mielipiteen hän toi esiin kaikissa veroitusasioissa. Oxenstjerna sanoi:
"Tässä te vaan pidätte aatelin edun puolta, ei kukaan puolusta kruunun
eikä muitten säätyjen oikeutta; se on vasten kaikkia järjellisiä
valtiollisia periaatteita." -- "Siinä on kyllin valtiollista
periaatetta", vastasi Brahe, "että aatelin tulee olla vapaa kaikesta
yhteiskunnallisesta kuormasta." Myöskin hän arveli hyödylliseksi, että
kaikki maaomaisuus tulisi aatelin käsiin; aatelin piti olla
välittömästi, talonpoikien ainoastaan välillisesti, s.o. aatelin
lampuoteina, kruunun alamaisia. Niin kiivaasti hän piti kiinni kaikista
etuuksistaan, että hän kerta myöhemmin, kun kreivin tuomio-oikeuden
vahingollisuus tuli puheeksi, suutuksissaan sanoi: "Ennen minä
jättäisin maatilukseni ja koko maan, kuin siitä oikeudesta luopuisin."
Tämä liika ylpeys, joka hänelle ensi alussa Ruotsissa tuotti monta
vihamiestä, ei tullut kuitenkaan suuressa määrin Suomessa esille. Hän
oli täällä ylimäisenä miehenä ja kaikki laajan maan asukkaat osoittivat
hänelle, niinkuin hallitsijalleen, kunniaa; siinä oli kyllin tyydytystä
suurellekin kunnianhalulle. Toiselta puolen ilmenivät täällä runsain
määrin Brahen ylimysylpeyden ohella hänen jalot ominaisuutensa, jotka
niinikään ovat ylimyssäädylle ominaiset. Hän oli ylevämielinen, omaa
aikakauttansa paljoa valistuneempi, armelias, oikeutta harrastava
alempia kohtaan ja antelias. Vielä lisäksi mainitaan hänestä, että hän
oli "rehellinen vanhanajan ruotsalainen", taipumaton uusiin tapoihin,
tarkka taloudessaan, olematta silti itara, totisesti jumalinen, eikä
puhunut pahaa kenestäkään poissaolevasta. Töissänsä ja toimissansa hän
oli väsymättömän ahkera. Hänen oppinsa oli laaja ja syvä kaikellaisissa
tieteissä; erittäinkin oli Ruotsin historia hänen mieliaineitansa.
Brahen ja kanslerin huono väli ilmeni vielä silloinkin, kun
Brahe ensi kertaa palasi Suomesta. Oxenstjerna ei silloin lausunut
ainoatakaan kiitossanaa Brahen ansiollisesta hallituksesta.
Juuri saman eripuraisuuden tähden oli tämä toiselta puolen Kristiina
kuningattarelle sitä suotuisampi. Mutta tämä suosio ei kestänyt kovin
kauan. Brahe ei tahtonut ottaa osaa nuoren kuningattaren ylellisiin,
tuhlaavaisiin huvitteluihin. Hän puhui myös monasti tapansa mukaan
suunsa puhtaaksi, moittien tätä sekä muuta moitteenalaista
kuningattaren käytöksessä. Sen sijaan lähenivät nyt kreivi Brahe ja
Aksel Oxenstjerna toisiansa. He olivat viimeinkin oppineet tuntemaan
toinen toisensa kelvollisuuden. Tästä suuttuneena lähetti Kristiina
Brahen taas "kunnialliseen maanpakolaisuuteen", määräten toistamiseen
hänet Suomenmaan kenraalikuvernööriksi. Pian taipui kuitenkin
kuningattaren vaihteleva mieli jälleen hänen puolellensa, ja Brahe sai
sangen suuria kunnianosoituksia sekä lahjoja.
Kaarle X:nen aikana oli Brahe myöskin suuressa suosiossa, ja kuninkaan
kuoltua sai hän jälleen paikan holhoushallituksessa.[26] Hän kuoli
viimein v. 1680, viimeiseen saakka kunnioitettuna ja rakastettuna,
juuri parhaaseen aikaan, niin ettei hänen tarvinnut nähdä Ruotsin
aatelin mahtavuuden ja rikkauden, joita hän niin hartaasti oli
harrastanut, yhtäkkiä romahtavan raunioksi.
10. Samuli Cröell.
Kreivi Brahen parannustoimet eivät tietysti olleet voineet kerrassaan
poistaa kaikkia vanhoja, juurtuneita pahoja tapoja. Erittäin maamme
itäisissä osissa pysyivät vielä virkamiesten vääryydet ja sortamiset
suuressa voimassa. Niiden ilmisaamiseksi lähetti valtiovarain
toimituskunta eli "kamari" Tukholmassa tuon tuostakin eri lääneihin
viskaaleja, joiden piti tutkia, mitä petoksia kruunua ja alamaisia
vastaan voudit olivat tehneet, ja saattaa syylliset rangaistuksen
alaisiksi. Näistä viskaaleista tuli varsinkin eräs kuuluisaksi
rohkeutensa ja surkean kohtalonsa kautta.
_Samuli Cröell_, niin oli hänen nimensä, lähetettiin v. 1646 Viipurin
sekä Savonlinnan lääniä tarkastamaan. Rahakamari oli katsonut hänet
siihen toimeen erittäin soveliaaksi, koska hän oli Viipurista kotoisin
ja myös 1630-luvulla siellä palvellut lääninsihteerinä, jonka vuoksi
hän perinpohjin tunsi seudun olot. Viipurin silloisella maaherralla
Rosenhanella oli kuitenkin miehen soveliaisuudesta toinen mieli.
Kohta kun Cröell oli tullut Viipuriin, otti Rosenhane häneltä
viskaalinvaltakirjan pois ja kirjoitti rahakamarille, ettei se, tätä
miestä lähettäessään, suinkaan ollut mahtanut oikein tuntea häntä.
Hän oli näet lääninsihteerinä väärennellyt henkikirjoja sekä
rekryyttiluetteloita ja lahjojen nojalla päästänyt pois sotamiehiksi
otettavia ja otettujakin. Siitä oli hänet v. 1637 uskottomana kruunun
palvelijana tuomittu kuolemaan, vaikka rangaistus sitten helpoitettiin,
niin että hän pääsi virkansa ja kunniansa menettämisellä sekä 3,000:n
talarin sakoilla. Näistä syistä, lisäsi maaherra, pidettiin häntä
Viipurissa yleisesti kevytmielisimpänä veijarina koko Suomessa. --
Cröell puolestaan ei tästä maaherran kirjeestä kovin säikähtynyt. Hän
väitti maaherran vain siksi vetävän esille noita vanhoja asioita, kun
hän tahtoi sijaan toista viskaalia, "joka ei niin tyystin ja tarkoin
kaikkia silmäisi", -- niin muka oli Rosenhane suoraan sanonut. Tähän
puolustukseen oli samassa liitetty kertomus Viipurin läänin tilasta.
Täällä, sanoi Cröell, voudit kirjoittavat monta taloa autioiksi tai
antavat köyhyydentodistuksia, vaikka on joskus kahdeksankin lehmää
navetassa ja viljaa niin paljon, että korjuuseen menee useampia
talkoopäiviä. Karjaveron noista taloista he pistävät omaan taskuunsa.
Samoin myös he omaksi edukseen ottavat täysin määrin semmoisia veroja,
joista kruunu on suonut helpoitusta. Sitä paitsi otetaan täällä
kaikellaisia ylimääräisiä veroja, joista kamariherrat Ruotsissa eivät
koskaan saa tietoa. Jos lääninsihteeriltä kysyy, miksi hän ei niitä
kirjaan pane, niin hän vastaa: "Eipähän ole ollut niin ennenkään
tapana; mitäs minä uusia tapoja alottaisin." Lopulla ei Cröell itse
maaherraakaan säästänyt. "Näitä petoksia", sanoi hän, "tukee se, jonka
ylimäisenä tulisi kruunun etua valvoa. Vaan nuo riivatut lahjomiset
täällä lumoavat esivallalta sydämen ja silmät; sillä voudeilla, kun he
saavat varastaa, on pian paljon tavaraa koossa, millä he hankkivat
itselleen suosiota."
Rahakamari käski eteensä sekä maaherran että Cröellin, ja kun
jälkimäinen ei Tukholmassa voinut tuoda esiin tarpeellisia todisteita
syytöksiensä vahvistukseksi, päätettiin lykätä asia Turun hovioikeuden
tutkittavaksi. Tämä päätös ei kuitenkaan näy tulleen toimeenpannuksi --
mikä sitten siihen lieneekin ollut syynä -- ja asia raukesi sikseen.
Sen sijaan lähetti rahakamari ankaran tutkijansa takaisin Savonlinnan
lääniin, jossa hän jo edelliselläkin kerralla oli pikimmältään käynyt
ja jonka tilaa hän oli kuvannut vieläkin pahemmaksi kuin Viipurin
läänin. Maaherra ja lääninsihteeri, oli hän kertonut, määräävät verot
siellä joka vuosi. Se talonpoika, jolla on "koura ja käsivarsi enimmin
koukussa", saapi vähimmät verot; köyhälle sitä vastoin, jolla ei ole
varaa tuoda hyväntekijäisiä, määrätään isompi maksu.
Tämmöisten ilmiantojen perästä ei Cröell tietysti ollut Savonlinnassa
suosittu vieras. Kohta kun hän kesällä 1648 saapui sinne, ryösti
maaherra Jordan häneltä pois valtakirjan ja panetti hänet vankeuteen.
Tämä vangitseminen tapahtui itse kenraalikuvernööri Brahen käskystä,
joka, juuri maahan tultuaan, ei ollut ehtinyt tutkia asian oikeaa
laitaa ja nähtävästi tuon vanhan tuomion tähden katsoi Cröelliä
epäluuloisin silmin. Jos hän Savonlinnaan tulee, oli Brahe
kirjoittanut, niin "pistäkää hänet muurin alle". Kuitenkin Cröell pääsi
heti jälleen vapaaksi ja sai valtakirjansa takaisin niinpian kuin Brahe
oli saanut tietää, että Kristiina kuningatar nimenomaisella kirjeellä
oli jälleen antanut Cröellille hänen poistuomitun kunniansa sekä
oikeuden päästä virkoihin. Rohkea viskaali, "muurin alta" irti
päästyänsä, käytti vapauttansa heti paikalla uusiin tutkimisiin, joiden
nojalla hän toi esiin uusia syytöksiä entisten lisäksi. Jokaisen
voudinvirkaan pyrkijän Savonlinnan läänissä, kertoi hän, täytyy antaa
maaherralle 100:n luodin painoinen hopeakannu sekä lääninkamreerille
150 talaria. Näyttää siltä kuin Cröell olisi tällä kertaa saanut
kanteillensa vahvempia todistuksia, sillä Jordan menetti v. 1650
virkansa.
Sitä ennen oli väsymätön tutkija jo siirtynyt kolmannelle työalalle;
hän oli samana kesänä 1648 ruvennut tarkastamaan Käkisalmen oloja.
Täällä hän osoitti vielä suurempaa intoa ja ahkeruutta, tyystin
noudattaen rahakamarin käskyä ja pitämättä lukua korkeasta suvusta tai
arvosta. Hän oli läsnä kaikilla käräjillä, sitä paitsi hän muutenkin
tiheään piti kokouksia, joissa hän kuulusteli talonpoikien valituksia
ja lupasi apua. Kun Cröell oli voittanut Jordanin, oli rahvaan
luottamus, samoinkuin myös hänen oma rohkeutensa suuresti enentynyt.
Hän alkoi nyt sekaantua sekä hallintoon että lainkäyttöön, kumosi niin
kihlakunnan kuin myös laamannin tuomioita, helpoitti veroja, antoi
päätöksiä anomuksista, jotka oikeastaan olivat kirjoitetut Käkisalmen
ja Inkerinmaan silloiselle yhteiselle kenraalikuvernöörille, vapaaherra
Mörnerille. Sanalla sanoen, hän menetteli -- käyttääksemme Mörnerin
lausetta "niinkuin hän olisi itse ollut maan hallitsija". Läänin
kaikkia virkamiehiä hän haukkui konniksi ja varkaiksi ja uhkasi heille
hirsipuuta sekä niininuoraa, joten hän vihdoin yllytti talonpojat
semmoiseen vimmaan, että kruununvoudit surman pelosta eivät tohtineet
lähteä ulos virkaansa toimittamaan. Maaherra Metstakeakin Cröell
kohteli röyhkeällä mahtipontisuudella, varoitellen häntä yhä
kirjeillään pitämään virastaan innokkaammin ja huolellisemmin vaaria.
Luonnollisesti tulivat läänin virkamiehet tämän kautta Cröellin
verivihollisiksi. Eräs heistä, vouti Klaus Kristerinpoika, pieksi häntä
syyskuussa 1648 hänen omassa majatalossaan Käkisalmessa. Cröell juoksi
maaherran luo valittamaan ja uhkasi mennä hovioikeuteenkin kannetta
viemään; mutta maaherra Metstake käski panna linnan portit lukkoon.
Muutamia päiviä myöhemmin, Metstaken lähdettyä matkalle, pääsi
kuitenkin Cröell karkuun linnan komentajan avulla. Kurkijoelta, minne
hän oli paennut, hän lähetti nyt ankaran kirjeen Metstakelle. "Olenpa",
sanoi hän, "käynyt monessa maaherranläänissä tarkastamassa, vaan
en missään ole tavannut niin sopimatonta menoa kuin täällä.
Veronkokoojien vääryys ja väkivalta. on tässä läänissä niin suuri,
etteivät turkkilaiset eivätkä tataritkaan olisi julmemmin kohdelleet
talonpoikia ja kruunun alamaisia." Siitä hän uhkasi rangaistusta itse
maaherrallekin, noiden sortajien suojelijalle. -- Metstake vastaukseksi
panetti kirjeentuojan rautoihin ja sidotti seinään, niin että tuskin
varpaat maahan ylettyivät. Tässä tilassa täytyi miesparan riippua koko
vuorokauden ajan.
Cröell kääntyi nyt kenraalikuvernööri Mörnerin puoleen ja pyysi häntä
tutkimaan Käkisalmen läänin oloja. Mutta Mörner ei ottanut näitä
kanteita korviinsa, sillä hänkin oli ylen rohkeaan viskaaliin kovin
vihastunut. Kirjeissään hän aina nimitti Cröelliä liikanimillä
"päävalehtelija", "maanvalehtelija" ynnä muilla. "Hän olisi ansainnut
kahdenkertaisen hirttämisen", kirjoitti hän kreivi Brahelle, "ja että
se kerran kumminkin hänelle tapahtuisi, sen suokoon Kaikkivaltias
Jumala!"
Nyt Cröell meni Turkuun ja luki huhtikuussa 1649 hovioikeuden kuullen
kertomuksensa Käkisalmen läänin tilasta. "Lainlukija ja lautakunta",
sanoi hän, "aina, ennenkuin he rupeavat jotakuta asiaa tutkimaan,
ottavat rahaa kantajalta, ja sitten samaten myös vastaajalta; sen
jälkeen he venyttelevät juttua ratkaisematta sitä, kunnes kantaja
siihen väsyy ja sen jättää". Antti Yrjänänpojalla, siihen aikaan kun
hän oli lainlukijana, oli semmoinen tapa: kun hän istui pöydän päässä
käräjätuvassa ja asianomaiset astuivat hänen eteensä, katsoa tuijotti
hän heihin; silloin nämät ojensivat ylös muutamia sormiansa, joka
merkitsi, että yhtä monta talaria luvattiin kuin sormia oli pystyssä;
tällä tavalla hän haali itselleen kokoon suuren rikkauden. Jokainen
taarosta (nimismies) käräjille mennessään antaa maaherralle 80-90
ruplaa, jonka maksun hän sitten kolminkerroin ottaa takaisin kansalta.
Kaikki rikosasiat peitellään. Jos joku uskaltaa tuoda esiin kanteen,
niin hän ajetaan lyöden ja piesten pois tai pannaan rautoihin, niin
että jokainen ennemmin kärsii ja on vaiti. Käkisalmen läänissä on 8,000
loismiestä, joiden täytyy jokaisen maksaa maaherralle talari
vuosittain. Sakkorahat maaherra, lainlukija ja vouti jakavat keskenään,
pistäen punaisiin venäläisiin rahakukkaroihinsa, eikä kruunulle tule
niistä mitään. Kenraalikuvernööri Mörnerin ruokaa varten yhden yön
ajaksi otettiin 1293 talaria 24 äyriä. Talonpojilta vaaditaan erinäistä
veroa kukkaro- eli hevosruplien nimellä, joista kenraalikuvernööri,
maaherra sekä voudit saavat kukin osansa. "He tahtovat", lopetti
viskaali, "Käkisalmen läänissä tehdä aivan kuin Venäjällä on tapa,
missä myöskin muut saavat enemmän kuin suuriruhtinas. Tuossa
maanääressä ei ole enää mitään tietoa Jumalasta eikä kunniasta, ja
rehellisyys on ikäänkuin kuollut ja sahalautojen väliin arkkuun pantu."
Kreivi Brahe myönsi, että tässä kertomuksessa saattoi olla hyvin paljon
perää, mutta ei uskonut Mörneriä vastaan tehtyjä syytöksiä. Tämä
selittikin, että tuo muka hänen ravinnokseen otettu vero oli tullut
käytetyksi Venäjälle matkustavan ruotsalaisen lähettiläskunnan
tarpeisiin. Samaa mieltä kuin Brahe näkyy myös hovioikeus olleen, sillä
se määräsi Mörnerin muutamien miesten kanssa, jotka hän itse saisi
valita, tutkimaan asiaa. Kokouksia pidettiin nyt talonpoikien kanssa
joka pitäjässä, ja loppupäätöksenä oli se, että Mörner ilmoitti
hovioikeudelle Cröellin juttujen olleen enimmäksi osaksi "loruja ja
valheita". Kuitenkin täytyi hänenkin myöntää, että hän vasta tämän
tutkinnon kautta oli saanut tiedon useista laittomista veroista, joilla
kansaa oli rasitettu.
Samassa tutkinnossa suututti Cröell Mörneriä vielä pahemmin sillä, että
hän rohkeni tuoda esiin pitkän luettelon lahjoista, joita talonpojat
olivat tuon tuostakin vieneet kenraalikuvernöörilleen. Mörner
vastauksessaan ihmetteli suuresti, että viskaali nuuski ja pani kirjaan
kaikki ne antimet, mitä sillä maanäärellä on saatu; epäilemättä hän
arveli täydeksi oikeudekseen ottaa vastaan lahjoja, joita ei annettu
jonkun erinäisen asian aikaansaamiseksi, vaan ylimalkaan toivotun
suosion tähden. Kenraalikuvernöörin mielestä oli viskaali tässä asiassa
"kauheasti väärinkäyttänyt valtakirjaansa", jonka tähden hän otti sen
häneltä pois. Mutta Cröell, niinkuin ennenkin tämmöisistä vastuksista,
kiihtyi vain yhä kiivaammaksi; hän rupesi etsimään esille ja antamaan
ilmi kaikellaisia kenraalikuvernöörin virkavirheitä ja laiminlyöntejä,
niin että tämä viimein joutui tulisimpaan tuskaan. "Minun laitani",
kirjoitti hän Brahelle, "on nyt aivan sama kuin sen, joka makaa
meressä ja jonka pään yli vesi nousee." Hän rukoili Brahea
estämään "tuon hylkiön uhkarohkeutta, joka ei tule Jumalasta, vaan
perkeleestä". Viimein hän saikin rauhan, kun hänet v. 1651,
luultavasti Cröellin esiintuomien syytösten tähden, muutettiin pois
kenraalikuvernöörinpaikastaan Tarton hovioikeuden presidentiksi.
Seuraavana vuonna Käkisalmen maaherra Metstakekin pyynnöstään
eroitettiin virastaan, sen jälkeen kun syytöksiä häntä vastaan oli pari
vuotta tutkittu. Kenraalikuvernööriksi tuli nyt kreivi Eerikki Stenbock
ja Käkisalmen maaherraksi Törnsköld. Cröellin syytökset eivät
kuitenkaan sen kautta lakanneet eivätkä vähenneet. Kenraalikuvernööri,
niin kirjoitti hän pian, suopi anteeksi varkaudesta tai muusta
pahuudesta tavatuille ja tuomituille miehille ja antaa semmoisille,
jotka kolmella, neljällä rikoksella olisivat kuoleman ansainneet,
todistuksen, että he kuninkaallisen majesteetin ja kruunun
palveluksessa ovat aina rehellisten palvelijoiden tavalla
käyttäytyneet. Maaherra Törnsköld puolestaan on etumainen noista
"Käkisalmen nurkkakuninkaista" ja "hirttämättömistä kruununvarkaista".
Jos Cröell hänen luokseen tuli jotain ilmoittamaan, oli siitä "yhtä
paljon apua, kuin jos olisi ilmoittanut hänen kokkipojalleen tai
koiralleen. Yhtä vähän vastausta voi saada heiltä kaikilta".
Virkamiehet, korkeimmasta hamaan alimpaan asti, ovat kaikki yhtenä
petturiliittona, pitäen yhtä "niinkuin herneenvarret". Ei ole maassa
mitään lakia, mitään oikeutta; ne ovat "täältä maanpakolaisuuteen
ajetut maitten ja merien taakse, eivätkä ole pysähtyneet, ennenkuin
Kaspian meren rantaan".
Tähänastinen onni kääntyi nyt kuitenkin äkkiä Cröelliltä. Alussa vuotta
1653 sulki hänet maaherra Törnsköld Käkisalmen linnaan, jossa hän
sitten sai useampia vuosia istua ilman mitään laillista tutkintoa. --
Tässä vankeudessa häntä kohdeltiin -- niin ainakin hän itse valittaa --
"melkein pahemmin kuin paha henki kärsivällistä Jobia". Miten lieneekin
ollut laita, mutta yhdessä suhteessa hänen vankeutensa ei sittenkään
ollut kovin kova; hänen sallittiin estämättä lähetellä katkerimmalla
sapella kirjoitettuja epistoloitansa kaikille haaroille. Niistä ei
hänelle vain ollut pienintäkään apua; itse rahakamarikin, jonka
erikoisessa palveluksessa hän oli ollut, näytti kyllästyneen hänen
tuottamiinsa alinomaisiin selkkauksiin ja jättäneen hänet oman onnensa
nojaan. Vasta joulukuussa 1654 sai uusi kenraalikuvernööri Kustaa
Eevertinpoika Horn rahakamarilta käskyn tutkia Cröellin asiaa ja, jos
mahdollista, päästää hänet vapaaksi. Mutta Horn ei tahtonut olla
missään tekemisissä sen miehen kanssa, vaikka hän arvelikin tarkan
viskaalin olevan hyvin tarpeen Käkisalmen läänissä. "Sillä Cröell",
sanoi hän, "ei tee muuta kuin häpäisee ja soimaa, säästämättä korkeita
tai alhaisia, eläviä tai maan mullassa jo lepääviä, niin ettei tiedä,
miten rehellinen mies tuon kunniantahraajan vuoksi voisi toimittaa
virkaansa." Vapaudenpäivä ei koittanut Cröellille ennen kuin
helmikuussa 1656. Sen jälkeen Cröell näyttää eläneen yksityisenä
miehenä tiloillaan Viipurin läänissä.
Kuinka paljon näissä ristiriitaisissa väitteissä ja syytöksissä on
totta? Oliko Cröell, niinkuin hänen vihamiehensä sanoivat, kunnoton
koira, joka vain häntä korkeammille kiusaksi keksi perättömiä valheita?
Vai oliko hän jalo isänmaan ystävä, totuuden marttyyri? Hänen
luotettavuuttansa tietysti suuresti vähentää hänen petollinen
sotamiesottonsa, jonka vuoksi hän menetti ensimäisen virkansa. Hänen
syytöstensä todellisuutta, ainakin Viipurin läänin kohdalta, saattaa
epäilyksen alaiseksi se seikka, että Brahe ensimäisenä hallitusaikanaan
juuri kehui sen läänin vouteja ainoiksi kelvollisiksi koko maassa.
Häntä vastaan puhuu vihdoin vielä kahden niin jalon, oikeutta
harrastavan miehen, kuin Brahen ja Hornin, vihamielisyys. Mutta toiset
seikat taas painavat vaa'an alas hänen puolelleen. Aikakauden yleinen
turmelus oli semmoinen, että sama mies, jolle isänmaallinen henki ja
ylimalkainen totuuden harrastus oli ominaista, saattoi joskus
heikkoudesta tehdä itsensä syypääksi epärehellisyyteen -- samoinhan oli
myös ollut lainsuomentajan Speitzin laita. Toiseksi oli Brahen
kehumisen ja Cröellin moitteen välillä kulunut kymmenen vuotta,
jolla ajalla toiset maaherrat olivat olleet haltijoina. Brahen
vihamielisyyteen mahtoi myös osaksi ainakin olla syynä se, että kreivi,
joka oli aatelisetujen ja aatelisarvon suhteen niin ylen arka, ei
voinut olla inhoamatta sitä, että mokoma halpasukuinen mies uskalsi
hyökätä aatelissukuisten, korkeavirkaisten herrojen kimppuun. Sitä
paitsi käy Cröellin vapautuksesta Savonlinnasta ja maaherra Jordanin
virkaerosta ilmi, että Brahe sittenkin oli mieltään muuttanut. Mitä
viimein Käkisalmen lääniin tulee, oli jo ennen Cröelliä myös Henrik
Fleming viskaalina, kenraalikuvernööri Mörnerin suureksi harmiksi,
"haukkunut kaikkia virkamiehiä varkaiksi ja konniksi ja yllyttänyt
kansaa syyttä valituksiin". Samoin Horn sitten, kenraalikuvernööriksi
tultuaan, todisti: "Laki ja oikeus ovat täällä ihan unohduksiin
joutuneet, johon suurimpana syynä on se, että maaherra on pitänyt
enemmän silmällä suurten herrojen suosiota, joille koko tämä lääni on
lahjoitettu, kuin kohtuullista kruunun etua". Maaherrat Jordan ja
Metstake olivat kolmekymmenvuotisessa sodassa olleet urhoollisia
sotureita; mutta tämä sota oli huono koulu lainkuuliaisuuteen ja
talonpojan omaisuuden pyhänäpitämiseen. Kenraalikuvernööri Mörner
puolestaan, niinkuin hänen omista kirjeistään näkyy, ei voinut
ollenkaan kärsiä viskaaleja ja katsoi siis Cröelliäkin alusta alkaen
karsain silmin. Viimeinkin se seikka, että Cröelliä itseään sekä hänen
kirjeenviejäänsä kohdeltiin laittoman väkivaltaisesti, kun häneltä
ryöstettiin valtakirjat ja hänet viskattiin vankeuteen, on selvänä
todistuksena lain voimattomuudesta niillä seuduilla. Enimmäksi osaksi
mahtoi siis onnettoman viskaalin kertomus olla täyttä totta, hänen
toimensa oikeutetut, vaikka tosin toiselta puolen sivistyksen puute
teki sen, että hän suoritti tehtävänsä loukkaavan röyhkeästi ja
kostonhimon kiihdyttämällä ylen suurella kiivaudella.
Cröell oli syntynyt Viipurissa 1600 vuoden paikoilla. Hänen isänsä oli
siellä pormestarina; hänen äitinsä oli piispa Juustenin tytär. Suku
näyttää kuuluneen Viipurissa suomalaiseen puolueeseen, joka, niinkuin
vasta saamme nähdä, kiisteli vallasta kaupungin ruotsalaisten ja
saksalaisten porvarien kanssa.
11. Kajaanin vapaaherrakunta.
V. 1645 oli Kristiina kuningatar lisännyt Brahen omistaman
Visingsborgin kreivikunnan Ruotsissa 143:lla talolla neljästä
läheisestä pitäjästä. Sittenkin hän arveli, koska hänen suosionsa v.
1650 jälleen oli kääntynyt Suomen kenraalikuvernöörin puoleen, että
Brahe-suvulle ennemnuinoin oli muka vääryyttä tapahtunut. Se oli näet
suorastaan tullut koroitetuksi kreivinarvoon; sillä olivat siis
vapaaherran-arvo sekä lääni jääneet saamatta. Tämän vahingon
korvaamiseksi lahjoitti hän nyt v. 1650 Pietari Brahelle _Kajaanin
vapaaherrakunnan_, nimittäin Kajaanin linnan lääneineen (nyk. Paltamon,
Sotkamon, Kuhmoniemen, Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjät
kappeleineen) sekä Kuopion ja Iisalmen pitäjät Savossa (nyk. Iisalmen,
Nilsiän, Pielaveden, Keiteleen, Karttulan, Kuopion ja Tuusniemen
pitäjät kappeleineen), yhteensä 805 taloa. Kuopion pitäjässä oli tosin
noin 30 taloa toiselle herralle läänitettynä; mutta niiden
lunastamiseksi suotiin uudelle vapaaherralle saman verran taloja
Pieksämäellä. Seuraavana vuonna Brahe lisäksi osti kruunulta koko
Salosten pitäjän Pohjanmaalla, ja v. 1653 sotakomisarius Cronstjernalta
Pielisen pitäjän (nyk. Pielisen, Nurmeksen sekä Juu'an), Sitä paitsi
oli hänellä vielä _Brahe linnanlääni_ Etelä-Savossa (nyk. Ristiinan
pitäjä), 500 manttaalia, sekä pienempiä maatiluksia Paraisten ja
Marttilan pitäjissä Turun seudulla, 142 manttaalia.
Vuotuista tuloa kaikista alusmaistaan Suomessa oli Brahella v. 1656
tehdyn arvion mukaan melkein 25,000 hopeariksiä, s.o. noin 98,000
nykyistä markkaa.[27] Ne olisivat epäilemättä voineet nousta vielä
monta vertaa suuremmiksi, jos Brahe useitten muitten sen ajan herrojen
tapaan olisi ruvennut armottomasti rasittamaan talonpoikiansa. Mutta
siksi oli hänen sydämensä liian oikeuttarakastava, liian lempeä, liian
jalo. Hän kysyi tosin sekä Kajaanin läänin että Pielisen pitäjän
asukkailta, eikö heidän kannattaisi maksaa hänelle vähän suurempaa
veroa kuin kruunulle; sillä he olivat, uudistalolaisina muka, yhä vielä
päässeet paljoa huokeammalla kuin muu Suomi. Mutta kun he osoittivat
vastahakoisuutta, ei asiasta tullut sen enempää puhetta. Päinvastoin
kulutti Brahe sitten tuloistansa melkoisia summia näille alustalaisille
hyödyllisiin yhteisiin laitoksiin. Myös varoitti hän ankarasti
voutejansa, etteivät he saisi tehdä mitään vääryyttä, ja käräjillä
tiedusteltiin aina tarkasti, eikö ollut kansalla kanteita heitä
vastaan. Ihme kyllä uskalsivat nuo ahneet lurjukset kuitenkin välistä
ruveta sortamaan, niinkuin muutamat meille säilyneet valituskirjat
todistavat. Erittäinkin oli heille isännän vaihto hyvänä tilaisuutena
riistää kansalta kahdetkin verot samalta vuodelta. Luultavasti oli
jotain semmoista tapahtunut Pielisessä, silloin kun Brahe oli sen
ostanut. Talonpojat siellä osoittivat ensin uudelle herralleen
vastahakoisuutta, jota eräs sinne tullut paltamolainen vielä enensi
sillä juorupuheella, että Brahella ei ollut siellä enää mitään
käskemistä, koska muka koko vapaaherrakunta oli häneltä jälleen
poisotettu. Se osoittaa, että kajaanilaiset katselivat myöskin karsain
silmin ja epäluulolla uutta tilaansa.
Tämä heidän pelkonsa oli kuitenkin, niinkuin jo olemme nähneet, aivan
perätön. Päinvastoin tuli nyt täällä Brahen toimesta parempi järjestys
aikaan ja alkoi edistys niin hyvin varallisuuden kuin hengenkin
suhteen. Kajaanin vapaaherra ei koskaan koettanut riistää lääniinsä
kuuluvilta talonpojilta omistusoikeutta heidän tiloihinsa, niinkuin
monikin muu herra teki. Päinvastoin hän piti huolta siitä, että he
saivat laillisia kiinnekirjoja maihinsa. Kalavesiä ja metsää, jotka
siihen asti olivat olleet yhteisiä ja siis hankalia käyttää, ruvettiin
nyt jakamaan. Kovinkin tiheitten katovuosien varalle laitettiin
Kajaanin linnaan viljamakasiini. Kauppaliikkeen helpoitukseksi
perustettiin kaksi uutta kaupunkia, nimittäin _Kajaani_ samannimisen
linnan viereen, ja _Brahea_ Lieksanjoen suuhun Pieliseen. Kolmas oli
ennestään Salosten pitäjässä; sen oli Brahe jo kenraalikuvernöörinä
perustanut ja muutti nyt vain sen nimen _Brahestadiksi_ (Raaheksi).
Olipa neljäskin kaupunki vielä aiottu Kuopionniemelle, vapaaherrakunnan
savonpuolisen osan keskustaksi; mutta se tuuma jäi sitten kuitenkin
paljoa myöhemmän ajan toimeenpantavaksi.
Uusille kaupungeilleen soi Brahe anteliaalla kädellä etuoikeuksia.
Kajaanissa olivat porvarit vapaat kaikista veroista vapaaherralleen.
Tämä päinvastoin omalla kustannuksellaan rakensi heille komean kirkon
ja ylläpiti heille koulun. Myöskin hän lahjoitti kaupungille läheisen
maatilan palkanavuksi pormestarille sekä raatimiehille. Brahean suhteen
oli hän hiukan vähemmän antelias. Senkin asukkaat kyllä saivat
veronvapauden ja koulu heille perustettiin; mutta kirkkoja käskettiin
heidän itsensä rakentaa, toisen luterilaisia, toisen kreikanuskoisia
varten, joita viimeksimainittujakin silloin oli paljon Pielisessä.
Viimein on vielä mainittava Brahen huolenpito maan suojeluksesta.
Kajaanin asukkaat olivat ennen ajoittain olleet vapaat sotamiehenotosta
sillä välipuheella, että sota-aikoina joka mies nousisi rajan
puolustukseen; ajoittain taas oli heiltä yritetty ottaa rekryyttejä,
jolloin he kuitenkin aina miehissä karkasivat Venäjän puolelle. Nyt
teki Brahe sellaisen sovinnon hallituksen kanssa, että hän pitäisi 30
rakuunaa valtakunnan armeijassa, jolla ehdolla vapaaherrakunnan
asukkaat rauhanaikana olisivat vapaat sotapalveluksesta. Mutta
vihollisen rynnätessä maahan oli jokainen terve mies 15:stä 60:een
ikävuoteensa velvollinen "kruunun joutsena" aseihin tarttumaan. Sitä
varten piti jokaisella olla teräsjousi, pienempi käsijousi, keihäs sekä
sukset varalta. Tätä nostoväkeä, jota Kajaanin läänissä oli noin 600
miestä, harjoitettiin käräjien aikana, ja sen lisäksi kolme päivää
juhannuksen seuduissa. Päällikkönä oli yksi yhteinen rajakapteeni ja
hänen allansa pitäjänluutnantteja. Näin oli yleinen asevelvollisuus,
tuo nykyajan sotalaitoksen periaate, jo siihen aikaan pantu toimeen
Suomen syrjäisimmillä rajaseuduilla.[28]
Kajaanin linna oli tullut perustetuksi jo Kaarle IX:nnen aikana, v.
1605, turvaksi Vienan karjalaisten ja venäläisten ryöstöretkiä vastaan.
Mutta vasta nyt v. 1666 valmistui se viimein täyteen kuntoon Brahen
kustannuksella. Komentajana asui siinä "hoppmanni" eli päällikkö, jolla
oli käskynalaisenaan useampia alhaisempia virkamiehiä ja palvelijoita,
sekä 20 sotamiestä, kaikki vapaaherran palkoissa.
Pian sen jälkeen kun se oli järjestetty, sai tämä Brahen suojeluslaitos
näyttää kuntoansa. Kaarle X:nnen Kustaan aikana, niinkuin vasta tulee
kerrottavaksi, kävivät taas venäläiset Suomen kimppuun ja Kajaaninkin
seuduille ilmestyi melkoinen vihollisjoukko. Mutta linna oli Brahen
kustannuksella tullut vahvasti varustetuksi, kreivin soturit
karkoittivat nostoväen avulla vihollisen pahasti teloitettuna ja saivat
saaliikseen muun muassa kaksi lippua, jotka he urhoutensa merkiksi
lähettivät Ruotsin kuninkaalle. Vapaaherrakunnan eteläosissa
ei näytä silloin käyneen muita kuin talonpoikaisia sissijoukkoja
Venäjän-Karjalasta, jotka kuitenkin sen johdosta tulivat
vaarallisemmiksi, kun heidän uskolaisensa Suomen-Karjalassa liittyivät
heihin. Mutta sielläkin teki nostoväki heidän yrityksensä tyhjäksi.
Brahean luona oli suurempi kahakka, jolloin koko kaupunki paloi
poroksi.[29] Kuopion talonpoikien johtajana mainitaan Paavo
Lyytikäistä, joka korpraalina oli sotinut Saksanmaalla ja oli siis
sota-asioihin enemmän harjaantunut.
Paljon olivat muuten nuo Pohjan perät muusta Suomesta jäljellä, niin
hyvin maanviljelyksen kuin myös kansan sivistyksen suhteen. Kajaanin
kulmasta tiedetään, että se tähän aikaan vielä oli enimmäksi osaksi
erämaana. Maata viljeltiin vielä tuiki vähän, enimmältään vain vähän
ohraa kaskimaissa. Paraana elatuskeinona oli metsästys ja kalastus.
Suksilla hiihtäen, pitkä keihäs sauvana, saavuttivat ja tappoivat
kajaanilaiset vuosittain paljon karhuja, susia, kettuja sekä peuroja.
-- Taikausko oli vieläkin yleisempi kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa:
paikoittain oli jonkunlaisia epäjumalanpalveluksenkin jäännöksiä
jäljellä. Kuopion pitäjässä seisoi vielä monen talon vieressä pyhä
puu, jonka juurelle uhreja vietiin vanhoina pyhäpäivinä. Ankaran
kirkkoherra Fabritiuksen (1649-66) kerrotaan tehneen parastansa niiden
hävittämiseksi; mutta ei kukaan turmion pelosta tohtinut totella hänen
käskyjänsä eikä iskeä kirvettänsä tämmöiseen puuhun. Viimein kuitenkin
sai hän lukkarikseen yllä jo mainitun urhean Paavo Lyytikäisen, ja hän
rupesi nyt täälläkin "hakkaamaan päälle", niinkuin ennen Lützenin
kentällä. Samoja seikkoja valaisevat myös pöytäkirjat Paltamon rovastin
Cajanuksen, koko vapaaherrakunnan ylimäisen kirkonpaimenen, tutkinnosta
v. 1670 ja seuraavina vuosina. Kansa oli silloin aivan taitamaton
kristinopissa, johon kirkkojen harvuus taisi olla suurena syynä. Lapsia
ei tuotu ristittäviksi, ennenkuin ne olivat jo suuret. Aikaihmisetkin
kävivät vallan harvoin kirkossa, ja silloinkin usein humalapäissään
melusivat. Kuopion pitäjässä oli kolme talonisäntää, jotka eivät vielä
eläissään olleet kirkonkynnyksen yli astuneet eivätkä Herran
ehtoollisella käyneet. Vanhat, pakananuskon sekaiset juhlamenot olivat
vielä täydessä voimassa niin Kuopiossa kuin myös Iisalmessa ja
Pielisessä -- Olovin ja Köyrin lampaansyönnit, Katriinan lahjat,
Tapanin maljat ja Ukon vakat. Kun Cajanus kielsi semmoiset menot,
ihmetteli kansa suuresti, arvellen: eihän papeilla ennen ole ollut
mitään niitä vastaan, vaan ovat itsekin tulleet juhlajoukkoon!
Ylhäisemmissäkin säädyissä nähtiin ja kuultiin vielä kaikellaista
taikauskoa ja raakuutta. Eräs luutnantinrouva Kajaanissa haastettiin
noituudesta oikeuteen. Hän oli linnanpäällikönrouvalle, tämän
sairastaessa, antanut lääkkeen asemesta paperilipun, johon oli
kirjoitettu: "S:t Maaria, S:t Lauri ja useita muita". Samalla
linnanpäällikönrouvalla oli sitten käräjäjuttu pormestarinrouvan
kanssa, kun he molemmat olivat törkeästi herjanneet toisiansa. Eräs
porvari haastatti oman vaimonsa oikeuteen sen johdosta, että tämä oli
häntä haukkunut "verkavarkaaksi". Tämmöisiä juttuja olivat Kajaanin
raastuvanoikeuden pöytäkirjat siihen aikaan täynnä.
12. Turun yliopiston perustaminen.
Kustaa Aadolfilla jo oli aikomus perustaa Suomeen yliopisto;
toimeenpanon esti kuitenkin Saksan sota ja kuninkaan aikainen kuolema.
Aksel Oxenstjerna, ensi häiriön selvittyä, otti heti jälleen tämän
tuuman puheeksi valtaneuvostossa; hän tahtoi, että Tartossa oleva
yliopisto muutettaisiin Turkuun. Mutta tämäkin oli Kustaa Aadolfin
perustama, ja holhoushallitus piti aina kaikkia sankarivainajan
laitoksia erinomaisen pyhinä; sentähden ei tästä ehdoituksesta tullut
mitään.
Pietari Brahe, kenraalikuvernööriksi tultuaan, rupesi sitten tätä asiaa
yli kaiken muun harrastamaan. Heti ensimäisessä kirjeessään täältä hän
huomautti hallitukselle, miten välttämättömän tarpeellinen oma
yliopisto olisi Suomelle; ensimäisessä virkakertomuksessaan hän puhui
siitä kolmessa kohdin; samoin hän teki perästäkinpäin melkein joka
kerta, kun hän kirjoitti Suomen oloista valtionholhoojille. Ja
välilläkin hän lähetteli kirjeitä milloin yhdelle, milloin toiselle
mahtavalle herralle Tukholmaan, pyytäen, että he muistuttaisivat tätä
asiaa hallituksen jäsenille. Suomen yliopiston perustus oli hänelle
samallainen "ceterum censeo", kuin muinoin Catolle Karthagon hävitys.
Turun piispalle ja konsistorille hän kerta innoissansa lupasi:
"Ennenkuin sallin sen jäädä syntymättä, panen sen vaikka itse toimeen!"
Valtionholhoojat myös, niinkuin yllä näimme, olivat jo asiaa
ajatelleet. Kun Brahen virkakertomus v. 1638 oli luettu, lausui
valtaneuvostossa Aksel Oxenstjerna, että Turkuun pitäisi perustaa
yliopisto, "koska suomalaiset ovat yksinkertaista kansaa ja hyvinkin
opin tarpeessa in exercitiis theologicis et politicis (kirkollisissa ja
valtiollisissakin tieteissä". Yksimielisesti yhtyivät muutkin samaan
mielipiteeseen -- todella ihmeteltävän jalo ja rohkea päätös niin
ahtaina aikoina, jolloin suuri sota näytti vaativan kaikki valtakunnan
varat.
Tuumasta toimeen kului kuitenkin vielä joku aika. Maaliskuun 26 p. 1640
vasta saattoi nuori kuningatar Kristiina allekirjoittaa perustuskirjan,
joka Turun akatemialle soi samat edut ja vapaudet kuin Upsalassa
olevalle. Samassa sai Suomen kenraalikuvernööri käskyn pitää huolta sen
juhlallisesta vihkimisestä.
Heinäkuun 14:nä päivänä 1640, kello 1 jälkeen puolenpäivän, ilmestyi
tämän johdosta kuninkaallinen virkamies torvensoittajien ja
rummunlyöjien kanssa Turun torille. Torvet torahtivat, rummut
pärähtivät, ja sitten julistettiin lukuisasti kokoontuneelle
kansalle: että kuningatar erinomaisesta suosiosta ja armosta tätä
suuriruhtinaskuntaa kohtaan oli päättänyt perustaa tänne Turkuun
yliopiston, siksi että Suomi aikaa myöten saisi runsaammin kotimaisia,
kaikkiin virkoihin taitavia miehiä.
Seuraavana päivänä, _heinäkuun 15:ntenä_ 1640, kello 7 aamulla, olivat
jo lukuisat kutsuvieraat kaikki koolla kreivi Brahen luona linnassa.
Täältä lähti sitten juhlasaatto liikkeelle. Ensiksi astui kolme
torvensoittajaa ja rumpalia, jotka "virkaansa uutterasti ja iloisesti
toimittivat". Sitten ratsasti eräs aatelisherra poissaolevan
aatelismarskin sijaisena; häntä seurasi vielä 30 aatelismiestä
parittain, nuoremmat ja halvemmat ensimäisinä. Sitten astui akatemian
depositor (uusien ylioppilaiden vastaanottaja), kantaen yliopiston
avaimia; ylioppilas, joka kantoi rehtorin punasamettista, valkoisella
silkillä vuorattua kaapua; yliopiston professorin apulainen kantaen
sinettiä; notaari, kädessään yliopiston nimikirja; rahanvartija, joka
kantoi kahta hopeista valtikkaa. Hänen jäljessänsä kulki
kenraalikuvernööri itse, ympärillään 12 pertuskoilla varustettua
henkivartijaa; sitten piispa Rothovius ja hänen rinnallaan
tuomiorovasti Petraeus, joka oli akatemian rehtoriksi määrätty;
sihteeri, jolla oli perustuskirja kädessä; 10 professoria parittain;
hovioikeuden assessorit; linnan virkamiehet; pappeja ja
koulunopettajia; pormestarit ja raati, kaikki parittain; parhaat
porvareista; ylioppilaat; viimeksi muuta herrasväkeä.
Kun oli tultu ulos linnanpihalle, paukahtivat tykit kaikilta valleilta.
Portista alkaen joen rantaan asti muodosti 1,000 ratsumiestä
kunniakujan, jonka läpi kuljettiin. Nyt astuivat juhlavieraat lipuilla
sekä köynnöksillä koristettuun laivaan, joka vei heidät ylöspäin
Aurajokea presidentti Kurckin komean kartanon edustalle. Ratsuväki
sillä välin kiersi rantaa pitkin. Matkalla kuului rannoilta
yhtämittaista riemullista rummutusta ja torvensoittoa, ja kun maalle
laskettiin, alkoi taas kaksi siellä seisovaa tykkiä paukahdella.
Juhlasaatto kulki nyt akatemiahuoneelle samassa järjestyksessä; ainoa
eroitus oli se, että ratsumiehetkin seurasivat muitten perässä ja
kunniakujan muodostivat vuorostaan nyt neljä komppaniaa porvariväkeä,
palavat sytyttimet kädessä.
Yliopistossa tervehdittiin tulijoita laululla sekä soitolla. Brahe
astui sitten esiin ja piti avauspuheen. Hän kehui Suomen monia
luonnollisia etuja, mutta valitti samalla sitä suurta vahinkoa, joka
tähän saakka oli koitunut maalle sen johdosta, ettei nuorisolla, yhtä
vähän aatelisella kuin aatelittomalla, ollut tilaisuutta antautua
kirjallisiin opintoihin; siitä syystä oli moni kunniallinen suku
joutunut turmioon, moni jalo luonnonlahja jäänyt viljelemättä, joista
Jumalan siunauksen ja opin harjoituksen avulla olisi voinut tulla
isänmaalle hyötyä. Siksi oli nyt Kuninkaallinen Majesteetti suostunut
tämän uuden akatemian perustamiseen. -- Kun sitten perustuskirja oli
luettu, julisti Brahe piispa Rothoviuksen sijaiskansleriksi, antoi
latinaisella puheella kaikki yliopiston arvomerkit hänen haltuunsa,
toivotti onnea sekä opettajille että oppilaille ja käski viimein kaikki
vieraat linnaan juhlapäivällisille. -- Nyt kajahti taas musiikki ja
laulu, jonka jälkeen Rothovius piti latinaisen puheen, julisti
Petraeuksen rehtoriksi, puki punaisen kaavun hänen ylleen ja antoi
hänelle yliopiston arvomerkit. Rehtori puheessaan kehoitti ylioppilaita
ahkeruuteen sekä hyviin tapoihin, ja hänen jälkeensä piti vielä
dekaanus opettajien, ja nuori Juhana Stålhandske oppilaitten puolesta
kiitospuheita, kaikki latinaksi. -- Sitten mentiin kirkkoon. Sillä
aikaa kun sisällä veisattiin virttä, paukkuivat kanuunat lakkaamatta
sekä torilla että myös laivassa joella; samoin myös ratsuväki ja
porvarikomppaniiat ehtimiseen laukaisivat muskettejaan. Kello 4
alkoivat pidot linnassa. -- Heinäk. 17 p. esittivät ylioppilaat
professori Wexioniuksen johdolla ruotsinkielellä näytelmän, jonka eräs
heidän Ruotsista tullut, semmoisia töitä harrastava kumppaninsa,
Chronander nimeltään, oli sepittänyt.
Tätä juhlapäivää vietettiin myös muuallakin yli koko Suomen
jumalanpalveluksella. Jokainen ajattelevainen tunsi selvään, että tämä
oli tärkeä hetki Suomen kansan historiassa, täynnä kirkasta
tulevaisuuden toivoa. "Tämän suuriruhtinaanmaan asukkaille", lausui
Rothovius juhlan johdosta annetussa kiertokirjeessään papistolle, "on
täten tullut niin suuri Jumalan armolahja osaksi, ettei kristinuskon
tuonnin jälkeen ole senvertaista ollut suotuna." Ja Tammelinus
ajantiedossaan riemuitsi:
Ah mun armast' isänmaatan',
sangen suloist' Suomensaarta!
Ei nyt mennä Saksan vesill',
oppi korkia koton' käsill'.
Ensi alussa oli sittenkin niiden luku, jotka tätä armolahjaa
riensivät nauttimaan, sangen vähäinen; elok. 17 p. oli vasta 44
sisäänkirjoitettua oppilasta, joista vaan 8 suomalaista. Mutta toisia
alkoi pian karttua lisään suurin joukoin; 1641 vuoden alussa jo
mainitaan olleen 250. Suurin osa näistä oli kuitenkin ruotsalaisia,
joita uuden oppilaitoksen opettajien etevyys sekä myös elannon huokeus
täällä "Ruotsin vilja-aitassa" oli tänne houkutellut. Jos voimme tehdä
päätöksiä ensiaikoina Turun akatemiassa pidetyistä puheista ja
väitöksistä, niin oli ruotsalaisten luku 2/3 suomalaisiin verraten.
Samaa myös vakuuttavat stipendien saaneitten nimet. Perin vastainen
suhde toiselta puolen käy ilmi, jos tutkimme konsistorin pöytäkirjoista
rangaistujen kansallisuutta, sillä siinä ovat suomalaiset suuresti
voitonpuolella. Meidän maassamme valitettavasti vallitseva yleinen
tapojen turmelus ja raakuus näyttäytyi tässäkin selvästi. Jonkun ajan
perästä pääsivät kuitenkin oman maan pojat enemmistöön myös
tieteellisissä harjoituksissa.
Kolme vuotta perustusjuhlansa jälkeen vietti jo nuori yliopistomme
toukok. 14 p. 1643 ensimäiset maisterinvihkiäisensä. Hallitus oli
siihen antanut luvan, kuitenkin varoittaen, ettei suotaisi
laakeriseppelettä liian monelle, vaan ainoastaan muutamille harvoille
hyväoppisille ja hyvätapaisille, joista olisi akatemialle kunniaa.
Senvuoksi konsistori ankarasti pohti niitä, jotka pyrkivät
maisterinarvoon. Markus Zadeler esim. hylättiin; opin puolesta hän
olisi kyllä täyttänyt kohtuulliset vaatimukset; mutta hän oli in vita
et moribus (elämässään ja tavoiltaan) vähän sivistymätön. Torpensis
hyväksyttiin, vaikka häntä vastaan tosin muistutettiin, että hän
useammassa paikassa yht'aikaa oli ollut kosimisvehkeissä; myös
varoitettiin häntä, ettei hän vasta enää joka paikassa laulelisi
viisujansa ja riimejänsä, jotka muka vain olivat häpeäksi hänelle
itselleen sekä yliopistolle. Herliciukselle pantiin se ehto, että hän
vielä kolme vuotta jatkaisi opinharjoituksiaan, taikka heti menisi
takaisin Ruotsiin semmoiseen paikkaan, missä hänen heikkoutensa in
studiis (tieteissä) ei tulisi kovin paljon näkyviin. Kaikkiansa
vihittiin; vain kymmenen nuorukaista maisteriksi, niistä 2-3
suomalaista. Juhlapäivänä olivat vieraat kello 8 aamulla kutsutut
dekaanuksen taloon, josta juhlasaatossa, parittain, yksi professori
aina kunkin vihittävän rinnalla, mentiin akatemian juhlasaliin.
Vaelluksen aikana soivat kirkonkellot juhlallisesti koko ajan. Pidot
kestivät kaksi yötä yhtä mittaa. Nuorille maistereille osoitettiin
sitten kunniaa monella tavalla; muutamat heistä esim. kutsuttiin
lukukauden lopussa rehtorin pitoihin, joihin eivät edes kaikki
hovioikeuden assessorit eivätkä kaupungin pormestarit päässeet.
13. Tieteelliset harjoitukset Turun yliopiston ensi aikoina.
Nuoren yliopistomme laitokset ja tulot, vaikka ne epäilemättä
silloisille valtionvaroille olivat sangen tuntuvat, olivat kuitenkin
alussa varsin vaillinaiset ja vähäiset. Uuden akatemiahuoneen
rakentamista varten ei ollut rahoja; vanha kymnaasirakennus siis
korjattiin kutakuinkin ja muutettiin yliopiston tarpeitten mukaan.
Siinä oli vain kaksi isompaa luentosalia sekä kolmas pienempi
matematinen, jonka vieressä oli "mallikamari", aiottu vähäisten
tieteellisten kokoelmien säilytyspaikaksi. Viides huone oli alussa
lakitieteellisenä luentosalina, vaan määrättiin pian konsistorin
istuntoja varten. Siinä kaikki! Luentosaleissa ei ollut uuneja, millä
lämmittää; oppilaitten täytyi siis talvisaikana istua turkki päällä
taikka säestää opettajien selityksiä hampaitten kalinalla ja jalkojen
töminällä. Opetuksen ulkonaisista apukeinoista, meidän vaatimustemme
mukaan, oli täydellinen puute. Ei ollut mitään anatomiasalia,
ei kemiallista laboratoria, ei tähtitornia kiikareineen;
kasvitieteellisellä puutarhalla oli tosin paikkansa, mutta siinä ei
kasvatettu muuta kuin kaaleja ja nauriita professorien keittiöitä
varten. Kirjoja ei ollut alussa muuta kuin ne parikymmentä, jotka
yliopisto oli perinyt emältänsä, kymnaasilta; v. 1645 saatiin
kuitenkin, niinkuin ennen on kerrottu, Stålhandsken lesken lahjoituksen
kautta 960 nidosta, siis sitä nimeä toki hiukan ansaitseva kirjaston
alku. Kirjakaupan laita oli myös sangen huono. Kustaa Aadolf oli tosin,
suomalla kaikellaisia etuja, houkutellut saksalaisen kirjakauppiaan
muuttamaan Turkuun; mutta tämä palasi pian takaisin maahansa, koska ei
ollut kyllin menekkiä hänen tavaroillansa, jotka pitkän matkan tähden
mahtoivatkin tulla sangen kalliiksi. Samasta syystä eivät myöskään
yliopiston ensi aikoina kirjakaupat moneen aikaan oikein menestyneet.
Professorien täytyi siis, kun he tarvitsivat harvinaisempia kirjoja,
joskus lähteä niitä ostamaan ulkomaille, kauas Saksaan ja Hollantiin,
ja kunkin oman tieteensä alalla toimittaa uusia teoksia oppilaittensa
tarpeeksi. Nämät tulivat sitten vähä kerrassaan, väitösten muodossa
julkisuuteen, joten oppilaitten oli helpompi niitä ostaa. Kirjanpainaja
oli nyt viimein saatu Turkuun v. 1642, niin ettei enää, niinkuin
edellisinä aikoina, tarvinnut lähettää Suomessa sepitettyjä teoksia
painettaviksi Tukholmaan, Lübeckiin tai Rostockiin asti.
Kaikkia yliopiston tarpeita varten oli kruunun varoista määrätty
yhteensä vain noin 6,400 hopeatalaria s.o. 23,000 nykyistä Suomen
markkaa. Tämä summa oli tosin siihen aikaan, elintarpeiden huokeihin
hintoihin nähden, yhtä suuri kuin meidän aikoinamme 70,000 markkaa;
mutta kovin vähäinen se kaikissa tapauksissa oli. Apurahoiksi köyhille,
ahkerille ylioppilaille annettiin näistä yhteensä 3,360 markkaa.
Professorien palkka, 1,500 mk. (nykyajan hintojen mukaan 4,500), ei
olisi kuitenkaan ollut aivan huono, jollei se rahakamarissa vallitsevan
epäjärjestyksen sekä kruunun varojen yleisen rappiotilan tähden olisi
usein jäänyt tulematta. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee senaikuisten
professorien rakkaus isänmaataan ja tieteitään kohtaan, mikä
saattoi heidät monasti uhraamaan melkoisia summia kaikellaisiin
yliopistollisiin tarpeihin, milloin ei niihin kruunulta saatu rahaa.
Kustantivatpa he v. 1656, yhdessä piispan kanssa, niinkin kalliin työn
kuin akatemiarakennuksen korjauksen palon jälkeen, ja lainasivat suuria
summia lisäksi, kun heidän omat varansa tietystikään eivät riittäneet.
Sillä "niiden sanomattomien vastusten tähden", sanoivat he, "jotka nyt
rasittavat kuninkaallista majesteettia vierailla mailla, sodassa
valtakunnan vimmaisia vihollisia vastaan", he eivät tahtoneet lisätä
huolia pyytämällä apua kruunulta.
Luennot alkoivat siihen aikaan jo kello seitsemältä aamulla, osaksi
luentosalien vähyyden vuoksi, osaksi myös sentähden, että ihmiset
silloin ylimalkaan olivat enemmän aamuvirkkuja. Ylioppilaat olivat
opinharjoituksissansa paljoa tarkemman ja ankaramman tarkastuksen
alaisina kuin tätä nykyä. Ankarasti valvottiin, että he säännöllisesti
kävivät luennoilla -- heidän huolimattomuudestaan kuului kuitenkin
paljon valituksia -- ja tiheään tutkittiin, miten opetus oli päähän
pystynyt. Tarkasti myös pidettiin silloin huolta siitä, että
nuorukaiset harjaantuisivat selvästi ja sujuvasti esiintuomaan
oppiansa. Sangen usein pidettiin väitöksiä; joissa oppilaitten tuli
vastustaa ja puolustaa luennoissa käsiteltyjä opinkappaleita, jotta
oppi ei tulisi vain muistiasiaksi, vaan syihin perustuvaksi. Sen
lisäksi harjoitettiin puhetaitoa puheitten pitämisellä, joka
tavallisesti tapahtui pyhäpäivinä iltapuolin; enimmiten nämät puheet
olivat suorasanaisia, mutta joskus myös runomittaisia. Ne käsittelivät
väliin tieteellisiä asioita, väliin taas kunkin omaa syntymäseutua,
jota tavallisesti tulisella innolla ja ylenmäärin suurentelemalla
kehuttiin. Runojen sepittäminen muutenkin kuului jokaisen ylioppilaan
välttämättömiin harjoituksiin, joita erityinen professori johti. Tämä
runonsepustus tapahtui enimmiten latinaksi, joka muutenkin oli kaiken
opetuksen, luentojen, väitösten sekä puheenharjoitusten kielenä. Mutta
pian alettiin myös yhä useammin sepittää kreikkalaisia runoja, joskus
ihmeeksi heprealaisiakin; samoin kotimaiset kielet, suomi ja ruotsi,
ainakin onnentoivotuksina väitösten johdosta saivat sijansa. Myöhemmin
vuosisadan loppupuolella ilmeni niinikään enenevä uudempi, ulkomaisten
kielten taito saksalaisissa, ranskalaisissa, joskus italialaisissa ja
englantilaisissa runoissa. Näin saatua runotaitoa viljeltiin sitten
ahkerasti kaikellaisissa tilaisuuksissa: paitsi onnentoivotuksia
sepiteltiin riemurunoja häihin ja suruvirsiä hautajaisiin. Todellista
runollisuutta ei tietysti kuitenkaan näissä kokeissa ollut eikä voinut
olla.
Näihin yllämainittuihin harjoituksiin, jotka tarkoittivat
kirjoittamis- ja puhumistaidon edistämistä, liittyi myös draamallisia.
Sen jälkeen kuin Messenius, jesuittakoulujen esimerkin mukaan, oli
Upsalassa pannut näytelmiä alulle, olivat ne tulleet Ruotsinvallan
yliopistoissa hyvin yleiseksi ja suosituksi tavaksi. Turussakin pantiin
jo heti uuden yliopiston vihkiäisissä näytelmä toimeen, ja sitten
esitettiin niitä tavallisesti kaikissa akatemiallisissa juhlissa,
joskus yliopiston piirin ulkopuolellakin. Chronanderin sepittämästä
näytelmästä presidentti Kurckin häitten kunniaksi on jo ollut puhetta.
Toinen, saman miehen sepittämä, nimeltä "Surge, eller Flijt och
Oflijtighets Skodespegel" (Nouse, eli ahkeruuden ja laiskuuden peili)
esitettiin 1647:n vuoden maisterivihkiäisissä. V. 1650 saatiin
sellaisesta huvituksesta nauttia kolmekin erää; ensin esitettiin
ruotsalainen näytelmä maisterivihkiäisissä, sitten suomenkielinen
"Tuhlaajapoika", Justanderin kääntämä, vasta valitun uuden rehtorin
kunniaksi, ja viimeksi vielä latinalainen. Samalla tavalla
harrastettiin näytelmätaidetta Viipurin kymnaasissakin, jonka
opettajista Petrus Carstenius oli näytelmänkirjoittaja. Kaikki nämät
kokeet olivat kuitenkin yhtä paljon vailla runollista aistia kuin
muutkin sen ajan runosepustukset.
Professoreita oli Turussa alussa yksitoista, nimittäin jumaluusopissa
kolme, lääketieteessä ja lakitieteessä yksi kummassakin, sekä
filosofian tiedekunnassa kuusi. Viimemainituista opetti
"kaunopuheisuuden" professori latinaa; toisella oli "pyhät kielet",
s.o. heprea ja kreikka; kolmannella historia ja valtiotiede;
neljännellä logiikka eli ajatustiede ja runousoppi -- todella
eriskummallinen kaksoispari! -- viidennellä matematiikka; kuudennella
fysiikka ja kasvitiede. Vähän ajan perästä eroitettiin runousoppi
erinäisen professorin hoidettavaksi, ja ensimäinen siinä virassa oli
ennen jo mainittu Brahen suosikki Eerikki Justander (eli oikeastaan
Juusti), joka samalla suomenteli asetuksia. Hän se myös oli tuon
komedian Tuhlaajapojasta suomentanut, ja muutenkin hän oli
ohjaamallensa nuorisolle esimerkkinä suomenkielisen runouden
harjoittamisessa.
Niinkuin jo professorien luettelostakin näkyy, suosittiin ja viljeltiin
silloin eri tieteitä ihan toisessa suhteessa kuin tätä nykyä. Meidän
aikanamme niin rehoittavaan kukoistukseen ja korkeaan arvoon päässeet
luonnontieteet lähimpine sukulaisineen olivat silloin suuresti
laiminlyödyt. Lääketieteen professoriksi ei, yliopistoa perustettaessa,
saatukaan heti varsinaista tohtoria, vaan täytyi tyytyä vanhaan
ylioppilaaseen, joka Upsalassa oli lääketiedettä opiskellut. Hänen
taidostansa voi seuraava pieni juttu antaa käsityksen. Eräs rouva oli
piispan rouvalle neuvonut pistosta muka ehkäiseviä lääkkeitä, jotka
olivat valmistetut vanhasta oluesta, sahramista, muskottineilikoista
sekä hevosensonnasta. Piispa, joka pelkäsi myrkyllisiksi näitä
lääkkeitä, pyysi lääketieteen professori Achreliuksen lausuntoa, ja
tämäpä päätti kun päättikin, että "succus fimi eqvini" (hevosen sonnan
mehu) on vallan hyvä pistoksia vastaan. Tämmöisen opettajan
johdolla ei tietystikään lääketiede voinut suuriin edistyä meidän
maassamme. Kauan aikaa olikin vielä koko avara Suomenmaa oppinutta
lääkäriä vailla. Turussa ja Viipurissa oli kuitenkin sairaitten apuna
"partureita", joille kaupunki maksoi palkkaa. Ei ollut myöskään
ainoatakaan apteekkaria, paitsi yksityistä, joka yhteen aikaan
oli kenraalikuvernööri Flemingin palveluksessa. -- Samoin oli
luonnontieteidenkin laita; todellista tietoa oli kovin vähän, ja sekin
suuresti sekoitettuna kaikellaisella taikauskolla. Tähtitiede kuului
matematiikan professorin opetuspiiriin. Hän kävi öisin oppilaittensa
kanssa "stellatim" (sen ajan ylioppilaitten puheenparren mukaan;
"tähdystämässä", jos niin sopinee sanoa). Kokonaan kiikarien puutteessa
tarkasteltiin taivaankappaleita paljain silmin, neuvottiin niiden nimiä
ja annettiin salamielisiä selityksiä niiden aseman vaikutuksesta muka
ihmisten kohtaloihin. Tähtiennustusoppi (astrologia) oli näet vielä
täydessä voimassaan; ensimäinen matematiikan professori Kexlerus
puolusti vielä 1647 julkisessa väittelyssä sen luotettavuutta. Sitä
vastoin sama herra kiven kovaan väitti, että Copernicuksen oppi
maailmanrakenteesta, joka on nykyisen tähtitieteen perustana, oli aivan
perätöntä lorua. -- Fysiikka, johon kuului myös samalla eläin- ja
kasvitiede sekä mineralogia, liikkui silloin enimmiten kaikellaisissa
hämärissä haaveksimisissa luontokappaleitten synnystä. Se nojautui yhä
Aristoteleen jo melkein 2,000 vuoden vanhoihin arveluihin, varsin vähän
välittäen luonnon ja sen lakien tutkimisesta, jonka avulla olisi voitu
tehdä uusia keksintöjä. Luontokappaleitten todellisesta olosta ja
elosta ei ole sen ajan kirjoissa paljon puhetta. Itse eläimistä tehtiin
tosin jonkinlaisia luetteloita; mutta ne olivat vallan vaillinaisia,
kaikkea järjellistä järjestystä vailla. Eräässä Turussa painetussa
oppikirjassa esim. ovat nelijalkaiset eläimet jaetut "kotimaisiin" ja
"ulkomaisiin". Kertomukset eläimien muodosta ja tavoista, jos niitä
lainkaan oli, lainattiin enimmiten kreikkalaisten ja roomalaisten
kirjailijain teoksista (jopa runoelmistakin!), eikä luonnosta.
Kerrottiinpa vielä täytenä totena kaikellaisia vanhoja juttuja
lohikäärmeistä sekä muista olemattomista pedoista. Joskus eivät sen
ajan luonnontieteelliset kirjat sisältäneet hituistakaan oikeata
luonnontiedettä, vaan ainoastaan kaikellaisia muita joutavia,
hullunkurisia loruja. Niin esim. eräässä väitöksessä "Valaskaloista",
joka v. 1683 pidettiin Turussa, käsiteltiin vain rikkiviisailla syillä
ja vastasyillä kysymystä: oliko Jumala tuonut valaskalatkin Aatamin
eteen nimitettäviksi? -- kuinka Hän saattoi ne sinne kuljettaa?
minkälaisen nimen Aatami mahtoi niille antaa? y.m.s. -- Vähäiset
varsinaiset tiedot luonnon ilmiöistä pidettiin silloin tarkasti
salassa, ja ilmoitettiin oppilaille ainoastaan sen jälkeen, kun nämät
valalla olivat luvanneet olla niitä levittämättä. Siitä oli, niinkuin
pian saamme nähdä, seurauksena se, että fysiikan viljelijöitä luultiin
"mustan taidon mestareiksi" eli noidiksi. -- Kemia, jota muuten Turun
yliopistossa ensi aikoina ei harjoitettukaan paljon ensinkään, oli
silloin joka paikassa enimmäkseen vain alkemiaa, s.o. turhaa kullanteon
harrastusta.
Poikkeuksena kaikkien noiden hullutusten keskellä loistaa vain yhden
ainoan todellisen luonnontutkijan nimi meidän tieteittemme
alkuhistoriassa. Se oli toinen lääketieteen professori, ruotsalainen
_Elias Tillandz_ (1670-93). Hän oli Hollannissa, varsinaisen tieteensä
ohella, myös ahkerasti harjoittanut kasvitiedettä ja hänen mukanaan
siirtyi tämä harrastus tännekin. Hän jätti kreikkalaiset ja roomalaiset
kirjailijat tomuisille hyllyillensä, ja läksi oppilaittensa kanssa ulos
tuoretta, elävää luonnon kirjaa lukemaan. Ruissalon tammistoista ja
nurmikoilta poimittiin kukkia ja ruohoja, tarkasteltiin ja tutkittiin
niitä ja puheltiin niiden ominaisuuksista, joten nuorison silmät
aukenivat havaintojen tekoon. Kaalit yliopiston puutarhassa saivat nyt
siirtyä kaikellaisten lääkkeiksi kelpaavien tai muuten merkillisten
ulkomaan kasvien tieltä. Ja kun kesä loppui, jatkettiin elävän luonnon
tutkimista opettajan omassa talossa, jossa yksi huone oli muodostettu
ansariksi kuumaa ilmaa vaativia ulkomaan kasveja varten. Näistä
hoidokkaistansa, niinkuin myös monesta sadasta Turun seudun
metsäkasvista, painatti sitten Tillandz selittävän ja kuvillakin
varustetun luettelon. Latinaisen nimen vieressä oli siinä hyvin usein
suomalainenkin mainittu. Pikemmin on senaikuisen ajan syyksi luettava
kuin itse nerollisen tutkijan, että tämäkin luettelo on vailla
tieteellisempää järjestystä. -- Kotonansa oli Tillandzilla myös pieni
kemiallinen keittohuone eli laboratori, missä hän valmisteli lääkärin
virassa tarpeellisia rohtoja. Vielä toista huonetta hän käytti
ruumiinleikkaus- eli anatomiasalina. Vasta v. 1683 suotiin hänelle itse
yliopistolla sijaa tätä varten, jolloin myös ensi kertaa Suomessa
otettiin ihmisruumis leikattavaksi; siihen asti oli vain koirien sekä
sikojen paloittamisella annettu lääkäreiksi aikoville nuorukaisille
jonkunlaista tietoa ihmisen sisällisestä rakennuksesta. Lopuksi vielä,
esimerkkinä siitä, miten ei nerokkain ja valistuneinkaan ihminen voi
kokonaan vapautua aikakautensa yleisestä hengestä, mainittakoon, että
Tillandz luuli voivansa ennustaa ihmisten tulevia kohtaloita.
Samoinkuin luonnontieteissä oli filosofiassakin Aristoteles kaiken opin
perusteena, kuitenkin siinä kristillisyyteen sovitetussa muodossa,
jonka mainio uskonpuhdistaja Melanchton oli saattanut voimaan.
Silloisten opettajien työnä oli pääasiallisesti vain tämän valmiin opin
selittäminen; mutta heidän selittelemisensä muuttuivat suureksi osaksi
joutaviksi hiuksenhalkaisemisiksi. Filosofian ajatustieteellisellä eli
logiikan alalla tuli tähän aikaan erään suomalaisen miehen _Antti
Thuroniuksen_ (papin poika Hämeenkyröstä, professorina 1655-65) nimi
sangen kuuluisaksi. Hänen kirjansa olivat koko sinä vuosisatana sekä
Suomessa että myös Ruotsissa tämän tieteenhaaran yleisenä ohjeena.
Hänen aikalaisensa kehuivat häntä "isänmaan tähdeksi" ja "Suomen
loistavaksi kruunuksi", väittäen että Aristoteles sekä Plato, jos he
silloin olisivat eläneet, olisivat oppilaina hänen jalkojensa juuressa
istuneet. Ja nykyajan kirjailijatkin, jotka filosofian vaiheita meidän
yliopistossamme ovat tutkineet, sanovat hänen olleen merkillisimpiä
miehiä, joita Auran akatemiassa on nähty; tunnustaen hänen oppinsa
puutteet, he kuitenkin arvelevat hänen, jos hänelle vain pitempi ikä
olisi ollut suotu, luultavasti päässeen neronsa lentimillä ajatuksen
silloisten ahtaitten rajojen yli. Valitettavasti hän kuoli jo
33-vuotisena, saatuaan professorinviran konsistorin yksimielisellä
suostumuksella jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Ihmeellistä
muuten, että ranskalainen Descartes, joka alottaa filosofiassa uuden
aikakauden ja joka Kristiina kuningattaren kunniavieraana jonkun aikaa
asui Tukholmassa, ei vielä paljon ollenkaan vaikuttanut Ruotsinvallan
tiedemiehiin. -- Käytännöllisessä filosofiassa, valtio- ja
siveysopissa, oli taas yliopistomme ensi aikoina ruotsalainen _Mikael
Wexionius_, josta pian enemmän, yhtä mainio ja vaikutusvaltainen kuin
Thuronius. -- Myöskin lakitieteen alalla oli meillä silloin (1640-47)
kuuluisa opettaja, ruotsalainen _Juhana Dalekarlus_ (sittemmin
aateloitu Stjernhöökin nimellä), jota pidetään yhtenä Ruotsin
etevimpänä lainoppineena kaikkina aikoina. -- Historiaa silloin vielä
varsin vähän viljeltiin meidän yliopistossamme. Ei yksikään Suomen mies
tänä aikakautena saanut sillä alalla mitään mainiompaa aikaan. Se on
sangen ihmeteltävä seikka juuri sinä vuosisatana, jolloin meidän miehet
enemmän kuin koskaan muulloin ovat vaikuttavasti ottaneet osaa yleiseen
historiaan. Erittäin Suomen historiaa koskevia teoksia ei silloin
syntynyt enempää kuin kolme, niistä yksi suomenkielinenkin riimein
tehty "Ajan-Tieto", Tammelan kirkkoherran _Lauri Pietarinpojan_
kirjoittama (v. 1658). Kaikki silloiset historiat, jos ne vain
koskettelivat vanhempia ajanjaksoja, olivat muuten täynnä aivan
perättömiä, mielettömiä taruja.
Uudempia kieliä ruvettiin Turun akatemiassa hartaammin viljelemään
vasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Saksankielen taito oli
kuitenkin kolmekymmenvuotisen sodan kautta sangen paljon levinnyt
meidän maassamme; englanninkieltä niinikään osattiin merikaupu
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/44858