← catalogue

Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858

by August Ahlqvist · Finnish · Gutenberg #44817 · 588,648 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858

Author: August Ahlqvist


        
Release date: February 1, 2014 [eBook #44817]
                Most recently updated: October 24, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/44817

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTELMIA MATKOILTA VENÄJÄLLÄ VUOSINA 1854-1858 ***

MUISTELMIA MATKOILTA VENÄJÄLLÄ VUOSINA 1854-58


Kirj.

Aug. Ahlqvist



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1859.



Paino-luvan antanut: L. Heimbürger.






Esipuhe.


Tässä ulos-tulevat matkamuistelmat eivät ole yleisölle tuntemattomat. Ne
ovat jo ennen olleet painettuina aika-kautisessa kirjasessa _Suomi_ ja
sanomalehdessä _Suometar_, ja ovat nyt, sen kehoittavaisen
hyvä-tahtoisuuden seureeksi, jolla moni maan-mies on minua niistä
puhutellut, tulleet kootuiksi yhdeksi kokonaiseksi, joksi ne kumminkin
jo alkujansakin olivat aiotut. Niiden painoon toimittamisesta ei minulla
ole ollut juuri muuta työtä kuin siellä täällä jonkun liikanaisen paikan
eli yli-määräisen lauseen pois-rapsiminen, kieli-opillisten näytteiden
pois-jättäminen ja kielen yleinen tasoittaminen.

Ankarat tarkkaajat ehkä lukenevat, ja lukekootkin, nämä muistelmat niin
laajuutensa kuin laatunsakin puolelta köyhyyden todistukseksi. Vaan
köyhyys, hengellinenkään, ei ole luettava häpeäksi yksityiselle, missä
se on niin yleinen kuin Suomen maassa ja Suomen kielellä. Tämä kieli ei
kirjoittaessa suju itsestänsä paperille, joten sivistyneiden kielten
voimme sanoa tekevän, vaan täytyy sitä käyttävän voittaa työssään
lukemattomia vastuksia, joita eivät muut tunne kuin kokeneet, ja jotka
tekevät, että hän isommalla vaivalla saa vähemmän valmista kuin ne,
jotka käyttävät ruotsia eli muita sivistyksen kieliä. Toinen syy tämän
teoksen vähäisyyteen lienee sekin, että tekijä ei ole koskaan pitänyt
matkojensa kertomista muuna kuin hyvin vähäisenä syrjäasiana; hänen
pää-tarkoituksensa on ollut se asia, jolle hän läksikin: suomiheimoisten
kielten tutkiminen ja niiden kautta pääseminen suurempaan ja syvempään
selvyyteen Suomen kielessä, jota hän näissä tutkinnoissaan ei ole
koskaan laskenut silmältä. Niiden ja niin muodoin itsen matkankin
saaliit lepäävät kuitenkin enimmäksi osakseen vielä alku-peräisessä
raakuudessansa, kunne vasta saanen tilaisuutta, aikaa ja varoja niiden
järestämiseen ja ulos-antamiseen.

Heikkoudeksi lienee tälle kirjaselle sekin luettava, että siinä löytyvät
kertomukset ovat kirjoitetut vähitellen ja itseltä matkalta, ei yhteen
menoon eikä tarkoin punniten sanoja, vaikka toiselta puolen tunteiden
vereksyyden pitäisi vakuuttaa kertomuksen totuutta. Ja totuutta olenkin
kertomuksissani tarkoittanut, ehkä mielelläni kuitenkin tunnustan, että
kynäni paikka-paikoin on teroittunut vähän terävämmäksi kuin olisi
tarvinnutkaan. Yleistä kuvaa ei se kuitenkaan ole pilannut; joka tuntee
itäiset naapurimme, on lukiessansa tätä kirjaa havaitseva, että useimmat
heidän sekä hyviä että huonoja omaisuuksiansa ovat siinä tarkoin
vaariin-otetut. Loukkausta enemmän kansoja kuin yksinäisiäkään kohtaan
en ole tahtonut missään tehdä; olen vaan tarkoittanut kirjauksillani
antaa Suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa
heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset.

Jos tässä aikomuksessani vähänkään olen onnistunut ja jos näillä
matka-muistelmillani voisin joissa-kuissa suomalaisissa majoissa
lyhentää muutaman syksyisen illan pituutta, niin on niiden
kirjoittaminen minulle jo silläkin hyvin palkittu.

Helsingissä, Mikon päivän jälkeen, v. 1859.

                                       _Tekijä_.




AINEISTO:

_Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v 1854_.

I. Matka.

Matkan tarkoitus: runojen kerääminen Inkerin-maalla. Matkavarat,
matka-kumppali. Yleinen kaava matkasta. Pieniä matka-tapauksia.

II. Savakot ja Äyrämöiset.

Näiden kansa-murteiden piiri. Missä ne eroitakset toinen toisestansa,
vaatteuksessa ja kielessä. Miten ne ovat syntyneet.

III. Runollisuus.

Vanhoja runoja vaan Karjalaisilla. Mitä lajia ne ovat täällä.
Loihtu-runoja ei löydy ja syyt siihen.

IV. Tapoja.

Taian-teko. Arpominen. Tanssi. Soitto. Hää-tavat.

V. Rahvas.

Talon-pojan tila: enin osa kansaa herran-alustalaisia. Rakennukset ja
siistiys huonot. Kauppa. Näkin-keruu. Parkin-kiskominen. Ruunun-lasten
elättäminen. Herkullisuus. Tekemättömyys. Rahan-ahnaus. Siveys.
Hyppijät. Venäjästä lainatuita sanoja.

_Matka Aunuksessa v. 1855_.

Ensimäinen Kirja.

Suomalaisia Venäjällä. Lähtö Pietarista. Neva ja kulku sillä.
Pähkinälinna. Laatokka. Treschkot ja matkaaminen sillä. Laatokan kanava.
Matka-kumppalia. Lotina-Pelto. Livvin ja Lyydin kieli. Aunuksen
kaupunki. Matka-kumppaIi siitä. Suomalaisia Aunuksessa.

Toinen Kirja.

Vosnesenie ja sen liike. Petrosavodsk. Herra Vogel. Tykki-tehdas.
Vepsäläiset Soutu-järvellä. Äänis-järvi. Sikäläisestä rahvaasta.

Kolmas Kirja.

Matka Ojatille. Vanha pappi Järvissä. Turha yritys hänen kanssansa
tutkia Vepsän kieltä. Muutto Ladvan kirkolle. Tutkinnot siellä.
Vepsäläisiä arvoituksia. Isä-meidän rukous Vepsäksi. Tarinaisia tällä
kielellä. Paluu-matka.

_Matka Itä-Venäjällä vv. 1856 ja 1857_.

Ensimäinen Kirja.

Pääsiäinen Venäjällä. Kasan'in kaupunki. Tatarit. Heidän elämä-laatunsa.
Uskonsa, jumalan-palveluksensa ja opetuksensa. Kasan'in Yli-opisto.
Luteerilaisia Kasan'issa.

Toinen Kirja.

Matka Ischaakkiin. Volga. Uslon. Vaikeutta matkalla. Tsyvilsk'in
kaupunki. Venäläiset ravintolat.

Kolmas Kirja.

Tschuvaschin kieli ja kirjallisuus. Kosmodemjansk. Tscheremissejä.
Tschuvaschien maa. Ulko-näkö. Vaatteus. Usko. Keremet'in palvelu. Uhrit
ja eräs uhri-juhla. Tschuvaschien kristillisyys. Tschuvaschilaisia
lauluja.

Neljäs Kirja.

Olo Ischaakissa. Korttieri-emäntä. Papit. Kosmodemjansk. Majatalon väki
siellä. Volga ja liike sillä. Tscheremisseistä.

Viides Kirja.

Lähtö Kasan'ista Simbirsk'in lääniin. Buinsk'in kaupunki. Vastuksia
siinä. Gorodnitschij. Simbirsk. Hyvä kohtelu virka-miesten puolesta.
Siellä tapaama maan-mies. Koto-opettajat Venäjällä. Venäläinen
hovin-herra.

Kuudes Kirja.

Edellisistä askaroitsemisista. Suuri erilaisuus suomalaisissa kielissä.
Historiallisia viittauksia Tscheremissien kielestä. Tschuvaschien
tatarilainen peri-juuri. Bolgar. Burkassit. Tschuvaschilaisia
arvoituksia. Tschuvaschilainen satu.

Seitsemäs Kirja.

Olo Arbatov'assa. Virka-miehiä. Hävinnyt aatelis-mies. Maslenitsan
viettäminen. Venäläisiä lauseita. Venäläisen luonteesta näytteitä.
Pensa. Siistittömyys kaduilla. Matka Pensasta Krasnoslobodsk'iin ja
kylien surkea näkö tällä tiellä.

Kahdeksas kirja.

Mordvan kansan sia ja paljous. Sen kielen murteet. Ersäläinen
kirjallisuus. Mordvalaisia arvoituksia. Lauluja.

Yhdeksäs Kirja.

Olo Krasnoslobodsk'issa. Kehno korttieri ja ryyppäävä talon-väki. Toinen
korttieri ja sen emäntä. Seuruus-elämästä. Puute kirjoista.
Taika-luuloisuutta. Eräs puoli-päiväinen. Eräs huvi-matka.

Kymmenes Kirja.

Karatai-Mordvalaiset, erhetys oppineilta.

_Matka Siperiassa v. 1858_.

Ensimäinen Kirja.

Lähtö Kasan'ista. Iloiset tunteet. Lossi Vätka-joen yli. Perm'in
kaupunki. Votjakit. Baschkirit. Jekaterinenburg. Siperia. Tobolsk.
Turinsk. Matka Tavda-joella. Pelym.

Toinen Kirja.

Pelym'in kirkon-kylä. Matka Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Ylä-Pelym.
Voguulien valituksia. Tapaus Voguuli-paulissa. Massau-paul. Atimje-paul.
Loppu matkaa Pelym'illa. Maa-taival ja sen poikki kulkeminen.
Schohteltit-paul ja tulo Tapsje-joelle. Matka sitä myöten. Sortingjen
kirkko. Sulo Beresov'aan.

Kolmas Kirja.

Yleinen piirre matkasta Pelym'in ja Beresov'an välillä. Voguulien rajat.
Maan laatu ja tuotteet. Voguulien luku. Elämän-laatu. Metsästys.
Kalastaminen. Pähkinän-keruu. Seuran-pito. Voguulien kylät ja asunnot.
Vaatteus. Ruoka. Ulko-näkö. Sävy. Uskonto. Kauppa. Valtiollinen tila.

Neljäs Kirja.

Beresov'an kaupunki. Asujanten elatus-keinot ja köyhyys. Matkustaminen
peuroilla. Matka Obdorsk'iin. Obdorsk. Ostjakkilainen ruhtinas Taischin.
Maan-mies Beresov'assa. Beresovalaisten hyvä-tahtoisuus. Matka
Beresov'asta etelään päin. Ostjakit. Kondinsk. Ostjakkilaista soittoa ja
tanssia. Tobolsk. Pieniä kertomuksia. Verhoturje. Uraali ja sen
metalli-rikkaus. Tiet sen yli. Solikamsk. Nykyiset Permiläiset ja vanha
Bjarmin-maa. Sen kauppa. Postilla matkustaminen Venäjällä. Moskova.




Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v. 1854.



I. Matka.

Sota on kylmine rauta-kynsinensä jo kouristellut meidänkin maatamme,
sota palaa kaikkein mielessä, sodasta vaan kyselevät kaikki tietoja ja
sanomia. Vähän taitaa siis tällä kertaa olla toivomista, että kellään
olisi halua ja malttia tarkkuudella seurata niin peräti rauhallista
toimitusta kuin runojen keräämistä, eli lukea niitä vähäisiä mietteitä,
joita tätä vasten matkanneella olisi muille kertoa. Vaan ei luontokaan
aina jaksa myrskytä, eikä ihmiset aina sotia. Rauha tulee sodan perästä
kuin tyyni päivä-paiste raju-ilman perästä. Ihmisten ajatukset, rienteet
ja toivot kääntymät sitten entiselle ladullensa, ja tällöin saavat
rauhan työt taas entisen arvonsa. Tämä toivo -- sillä kanssa-ihmisten
hyväksyminen on jokaiselle tarpeen -- tämä toivo on palkinnut ja
ylläpitänyt minuakin, kuin mun matkatessani useasti on täytynyt painua
salomaihin, missä niiltä tienoin, joissa ihmisyyden tärkeimmät asiat nyt
miekalla ratkaistaan, pitkiin aikoin ei ole kuulunut muita sanomia, kuin
niitä eriskummaisia maineita, joita rahvaan seassa aina liikkuu
tämmöisinä aikoina. Tämä samainen toivo saattaa minun nytkin Suomettaren
palstoihin tallelle panemaan eräitä muistelmia alkupuolelta matkaani,
joista kukaties on jotakuta johdatusta vastaisille tutkijoille, vaan
jotka kauemman aikaa lyhykäisissä muistokirjoissani oltuansa
laimeneisivat ja mieleni muihin asioihin puututtua ehkä vielä jäisivät
laveammasti kirjoittamattakin. Aika ja tilaisuus eivät kuitenkaan
nytkään myöten-anna näitä muistelmia taiteellisesti järestää; niitä olen
kirjoitellut vähän kussai paikassa, Pohjais-Inkerissä matkatessani,
niillä väliajoilla, joita runonkerääjällä on kyllä joko laulajia
odottaessansa eli muusta syystä yhdessä kohden viipyessänsä, ja jokainen
tämmöisillä matkoilla käymätöinkin arvaa että, lasten lattialla
hälistessä, vaimojen ovessa hönnätessä ja miesten penkillä latturia
laskiessa, kirjoittajan on vaikea pitää ajatuksensa koossa. Elköön siis
lukija pahastuko, jos kaikki paikat kirjoituksessani eivät ole niin
tasaista ja säntillensä, kuin ne olisivat voineet tulla tavallisessa
olennossa ja totutuissa tiloissa kirjoittaen.

Jo kauan on tiedetty, että Inkerin-maahankin on säilynyt Suomen kansan
muinais-runollisuutta samoin kuin muihin osiin Suomalaisten maata,
joissa Karjalaisia elää, ja onkin jo useampia miehiä Suomesta täällä
matkustellut runoja keräämässä. Erittäinkin ovat oppilainen Europaeus ja
lisensiaatti Reinholm jo koonneet täältä isot joukot runoja. Edellinen,
joka mennä talvena viimeksi matkaeli Inkerin etelä- ja länteisissä
osissa, oli kuitenkin tällöin havainnut, että Inkerin-maan runot eivät
olleet vielä likimaillenkaan kaikki kerätyt, jonkatähden hän sekä
yksinäisissä että yleisöllenkin julastuissa kirjoituksissa kehoitti
suomalaisuuden ystäviä tästä asiasta puolia pitämään, ennenkuin laulut
täältäkin häviäisivät perikatoon samoin kuin muista osista Suomea. Tämän
johdosta ilmoitin minä Suom. Kirj. Seuralle Helsingissä aikovani vielä
kerran lähteä runon-keruussa onneani koettamaan, ja pyysin Seuralta
matka-rahaa. Seura, jonka varat tällöin olivat melkein vähässä, määräsi
tähän tarpeesen sen matka-rahan, tekevä 50 rupl. hop., jonka entinen
Savo-Karjalaisten osakunta hajotessansa perusti kassansa lahjoittamalla
Seuralle; tähän matka-rahaan lisäsi majisteri Tikkanen omista
varoistansa lahjassa Seuralle 75 rupl. ja jälemmin Viipurinkin Kirj.
Seura yhtä suuren summan. Minulla oli kumminkin tarkoituksena ei
ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkerissä ja muuallakin Venäjän
maassa löytyvien suomalaisten kieli-murretten tutkiminen, ja sen vuoksi
kauempi aikaa matkalla viivyttävä kuin minkä mainituilla rahoilla olisi
tullut aikaan. Tätä jälkimäistä tarkoitusta vasten määräsi Hänen
Keisarillinen Korkeutensa Perintö-ruhtinas, Yliopiston Kansleri, Hänen
annettavinansa olevista kanslerin-varoista matkakseni 300 ruplaa hop.
Näin varustettuna voin runon-keruuta vasten kumppalinkin ottaa kanssani,
ja oppilainen Kaarle Slöör on se, joka tälle huvituksista köyhälle
matkalle uskalsi lähteä kerallani.

Mutta runon-keruu Inkerin-maasta ilman Viipurin läänin etelä-puolta
tunnustelematta olisi ollut vaillinainen ja vaan keskoinen, ja sentähden
päätin menettää muutamia viikkoja viimeksi mainitun tienoon laulutaidon
tutkimiseen. Täällä oli minun myös odotettava kumppaliani, joka vasta
paria viikkoa myöhemmin kuin minä jousi matkalle, ja täällä oli meidän
kummankin ensin totuttava tämmöisen matkan toimihin ja vaikeuteen, sillä
varsin paha olisi ollut lähteä pelkkänä helsinkiläisenä ihan oudossa ja
vieraassa maassa matkustamaan.

Alkupuolella toukokuuta Helsingistä tultuani Pyhäristin kirkolle läksin
tästä matkalle 16 p, mainittua kuuta, ja vaelsin halki tämän pitäjän
Valkjärven kirkolle. Tästä käänsin tieni pohjaista kohti Pasurin,
Metsävirkin (Valkjärven pitäjää), Kuninkaanristin (Sakkulan pit.) ja
Puuskalan kautta Haaparannan taloloihin lähellä Tiuriinkoskea (Räisälän
pit.). Aikomukseni oli Vuosta pitkin kylä kylältä matkata Raisälän ja
Kaukosan kautta Käkisalmeen. Vaan näillä seuduin kuin ei puuttunut
minulle kelpaavata juuri muuta kuin vähän arvoituksia, päätin
Haaparannasta lähteä suorinta tietä Käkisalmeen ja täältä kääntyä
etelätä kohti matkaamaan, pitkin Laatokan rannetta, jossa saaliin
toivoin tulevan paremmaksi kuin Vuoksen tienoissa. Sentähden erosin
päiväksi tämän joen kauniista rannoista, ja potkalsin suoraan kuin
linjalla Käkisalmea kohti Särkisalon kylään, myöskin Räisälätä. Päivä
oli lauantai-päivä, ja Haaparannassa oli minun sanottu tästä kylästä
kirkkomiesten venheessä hyvästi pääseväni "linnaan," joka tapahtuikin
seuraavana eli 21 p. toukokuuta. Tämän kaupunkisen olin jo edeltä päin
määrännyt matkani pohjaisimmaksi paikaksi, ja tästä käännyin siis
etelätä kohti rientämään. Vaellukseni kulki siitä lähtien seuraavien
mainittavampain kylien ja paikkojen kautta, nimittäin: Pörtsikkö ja
Vuohensalo (Käkisalmen pitäjää), Riiska, Sortaulaks, Vernitsa (josta
käsin kävin Konevitsankin pyhää paikkaa katsomassa), Yläjärvi,
Ryhmänkylä, Enkkua (Pyhäjärven pitäjää), Saapro, Haitermaa ja Röykkylä
(Sakkulan pitäjää), josta viimeisestä kylästä palasin Valkjärven kautta
takaisin Pyhäristin kirkolle. Vähää ennen oli matka-kumppalinikin ennen
tehtyä päätöstämme myöten tullut tähän, ja siitä kulimme nyt yhtenä
Kivennavan kirkolle. Tästä siirryimme taas hiljan verkkaan Ahjärven,
Vuottaan, Kaukseman, Miettilän ja Lipolan kautta Anttolan myllylle, joka
jo on Raudun pitäjää. Tässä erosimme pariksi päiväksi. Kumppalini
matkusti Kuusenkannan ja muiden kylien kautta yhtymä-paikkaamme
kirkolle, minä taas Orjansaaren ja Mäkrän kautta. Raudun kirkolla
ystävällisessä paikassa levättyämme, erosimme taas niin, että Slöör
poikkesi siihen osaan Sakkulaa eli tämän pitäjän itä-puoleen, jossa minä
vielä en ollut käynyt, minä sitä vastaan läksin vielä Rautulaisia
laulattamaan, joka tapahtui enimmin Keripadan, Vakkilan, Liippuan,
Raasselin (aivan rajalla) ja Palkealan kylissä. Raudulta palasimme samaa
tietä, jota tulleetkin olimme, takaisin Kivennavalle, jossa matkamme
loppuikin Suomen rajojen sisässä. Syy, minkätähden koko länsi-osan
eteläistä Viipurin lääniä jätimme tutkimatta, tulee alempana kerrotuksi.

Näin kuiva-kiskoisesti olen luetellut matkani juoksun sentähden, että se
kerralla selvenee sille, joka sen tahtoo tuntea, ja ett'en sitten enää
tarvitse lukijata kuletella kylä kylältä kaikkein niiden seikkojen
kautta, mitä matkalla on tapahtunut, joita, ehkä ne kyllä voisivat olla
huvittavaiset lukea, monestakin syystä ei käy kaikkia kertominen. Se
vaan olkoon vielä matkasta yleisesti sanottu, että meidän kaikin paikoin
on ollut hyvin rauhallinen ja hyvä kulkea, vaikka meille ennen matkaan
lähdettyämme kyllä paljonkin kuvitettiin rahvaan muka pitävän meitä minä
vihollisen lähettiläisinä eli katsastelijoina j.n.e. Tätä ei ole
tapahtunut muualla kuin minulle vielä yksin ollessani, yhdessä paikassa
Räisälän pitäjää, jossa puheiksi saatua tavallisen vieraalta kysymisen
aineen: sodan, muuan ämmä vastasi kysymykseksi: "jos lienet siekin niitä
eklantilaisia? lienet tänne lähtenyt viisautta ottamaan!" Hänen ja
muutkin hänen sanoistansa pelästyneet sain kuitenkin sillä tavalla
tyyntymään, että osotin heille, kuinka selvä suomalainen olin, ja
vakuutin myös olevani "tätä yhtä suomen uskoa," jota vasten myös jakelin
tuvassa oleville muutamia suomenkielisiä kirjasia. Jälkeenpäin kuulin
tämän talon väellä olevan useammat ruokakunnat, jotka ei kuuluneet
elävän varsin hyvässä sovussa keskenänsä, ja paha ihminen on aina
kärkkäämpi toisestakin pahaa luulemaan. Nämä samat ihmiset olivat
muutamia vuosia takaperin luulevaisuudestansa joutuneet häpeään. Eräs
luonnontutkija Pietarista oli nim. talossa käymällä metsää myöten
kulkenut suoraan Vuoksen rannalle. Paimenet näkivät hänen, antoivat
sanan taloon oudosta metsässä kävelijästä, ja kohta oli rahvasta niin
paljo koolla, että miehistä voitiin otollinen jahti-linja asettaa jokeen
pistävän niemen tyvelle, josta sitten kiini otettavaa petoa ruvettin
ahdistamaan niemen nenään. Hän istuikin veden rannalla kiveä särkien ja
katsellen, ja rahvas töytäsi hänen päällensä. Vaikka kiini-ottajista
muuan oli vähän venäjätäkin ollut ymmärtävinänsä, ei vanki kuitenkaan
voinut selittää rantaansa sen puhtammaksi kuin että häneltä sidottiin
kädet selän taakse kiini. Viimein ymmärsivät talonpojat kumminkin hänen
puhettansa sen verran, että hänellä oli passi lakkarissa. Sen nähtyä
alkoivat miehet katua tekoansa, yksi toisensa perästä luiskahti metsään,
ja viimein oli luonnontutkija taas aivan yksinänsä, mutta kädet kiini ja
niinmuodoin mihinkään kykenemätöinä. Paimenko vai muu eläjä, joka siihen
oli sattunut tulemaan, lienee viimeinkin mies-paran päästänyt nuorista,
joihin rahvaan yksinkertaisuus ja osaksi paha-ilkisyyskin oli hänen
lyönyt.

Melkein samallainen seikka, ehkä ei talonpoikain tekemä, oli minulle
tapahtua Pörtsikön kylässä, 6 virstaa Käkisalmen kaupungista. Minä olin
päättänyt tässä ensi kerran koetella, mitä eteläpuolella Käkisalmen
osattaisiin runoja laulaa, ja sentähden katsoin jo kylään tullessani
paraammalta näyttävän talon maja-talokseni. Talon pihalle tultuani näin
kumminkin, että se oli herras-talo, jonkatähden jo päätinkin lähteä
toiseen taloon, vaan pistäysin kuitenkin tupaan kysymään rahvaalta, ken
talossa eli. Täällä sanoi eräs nainen, muistaakseni talon-isännän sisar,
joka loi leipiä uuniin, tässä elävän sen ja sen virantapaisesta eronneen
herras-tavan miehen. Onko se itse kotona? kysyin minä. Ei, vastasi
nainen, vaan minun käännyttyäni puhuttelemaan muutamia tuvassa lepääviä
miehiä, joista eräitä oli Jumalta, toista Iitistä, ja jotka täällä
kävelivät työtä etsimässä, pujahti eukko herran-pytinkiin, ja yhtäkkiä
pölähti se muka poissa oleva herra makuu-nuttu päällä tupaan. Nyt syntyi
meidän keskenämme seuraava kanssapuhe, jossa mainittu vaimo oli
tulkkina. "Mistä sie kulet?" -- Helsingistä. -- "No mikä mies sie
Helsingissä olet?" -- Tutentti. -- "A kunnepa matkaat, näin syrjäkylissä
käyden?" -- Täällä vaan kävelen. -- "Mitä etsimässä?" -- Lauluja, ja
laulatan teitäkin, kuin osannette suomea laulaa. -- "Mitä lauluja sie
etsit! mikä lienetkin maan karkulainen; onko pasporttia?" -- On kyllä,
vaan on täällä kontissani (joksi täällä laukkua sanotaan) niin syvässä,
ett'en sitä nyt rupea laittamaan sieltä, varsinkin koska te ette ole
mikään ruununmies, jolla olisi oikeus passia kysyä. Vaan ilman sitä
pitäisi teidän jo tutentti-merkistänikin nähdä, että minä passitta saan
matkata jos missä Suomen rajojen sisässä. -- Tästä uppiniskaisuudesta
vihastui herra julmasti, ja tutentti-merkistä puhuminen johdatti hänelle
mieleen hyvän välikappaleen, jolla muka saisi minun passin näyttämään.
Hän juoksi huoneesensa ja tuli heti takaisin virka-lakki päässä, jonka
rannun nyt piti minusta karkoittaa kaiken ylpeyden. Näin varustettuna
töytäsi hän minulle eteen, eikä enää malttanut tulkinkaan kautta puhua,
vaan kiljasi uhkaavilla liikenneillä: "pasportti pitää näyttämäs, muuten
talonpoika sitomas kiini." -- Nyt loppui minultakin kärsivällisyys, ja
minä vastasin yhtä kovalla äänellä: "pasporttia ei näytetä, vaan jos
kuka ei anna minun rauhassa olla, niin sille kirjoitan minä pasportin
tällä sauvallani selkään." Ukko taisi pelästyä sitä raskaanlaista
oksaniekkaa sauvaa, joka minulla oli kädessä, sillä hän läksi sukkelasti
ulos tuvasta muka "lautamiestä hakemaan." Minä odottelin vielä vähän
aikaa lautamiehen tuloa, vaan sitä ei kuulunut, ja viimein läksin pois
toisiin taloihin. Mennessäni tapasin lähellä eräitä miehiä huonetta
salvamassa, ja kerroin koko herran jutun niille. Ne sanoivat, että
semmoinen se on ilkeä roisto, se ei anna kenenkään olla rauhassa, ja
kertoivat hänestä monta hyvää seikkaa, joiden puhumisesta tässä ei
läksisi mitään hyötyä.

Mutta paitse näitä kahta tapausta ei meillä, niinkuin jo edellä sanoin,
ole ollut mitään vastuksia eli haittoja matkallamme. Pikemmin on kansa
meitä kaikin paikoin kohdellut hyvästi, ja virkamiehet sekä muut maalla
asuvat herrat ovat neuvolla ja työllä kukin seudussansa edestäneet
matkaamme, josta heille tässä mainitsen nöyrimmän kiitoksemme.



II. Savakot ja Äyrämöiset.

Harva voinee enemmältä matkata etelä-itäisessä osassa Viipurin lääniä,
ett'ei pian kuulisi puhuttavan Savakoista ja Äyrämöisistä. Tiedon halu
näistä on viime vuosina vielä enennyt sen kautta, että akateemikko
Köppen Pietarissa v. 1849 toimitti Inkerin-maasta kansallisuus-kartan,
jossa Venäläiset, Saksalaiset ynnä muut tämän maan eri kansat ovat
merkityt eri värillä, ja niiden seassa peittävät Savakot ja
Äyrämöisetkin suuret alat, kumpikin omalla värillänsä. Köppen'in selitys
ei kuitenkaan oikein tyydytä tiedon-haluista ja lukijan täytyy
hänestäkin erottuansa vielä kerran kysyä: mitä ovat nämä Savakot ja
Äyrämöiset? Viipurin läänissä on se minun tietäkseni vaan Äyräpään
kihlakunta (jolla, kesken puheen sanoen, on nimensä Äyräpään järvestä,
joka on Vuoksen, Pyhäristin pitäjään pistävä lahti) eli tarkemmin,
ainoastaan Pyhäristin, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät, joissa
Savakkoisuus ja Äyrämöisyys tulevat kysymykseen, sentähden että ne
näissä pitäjissä yhtyvät toinen toiseensa ja niillä siis niissä juoksee
rajansa. Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, eli kaikki mikä on länteen
päin näistä rajapitäjistä, on Savakkojen alustaa, jota vastaan taas
toisella puolen Pyhäjärvi, Sakkula ja Raudun pitäjä ovat niin synkkiä
Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi
jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on samalla myös sanottu
hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi.

Kysymyksessä oleva eroitus Savakkojen ja Äyrämöisten välillä ei meidän
aikoina enää näyttäy muussa kuin vaimojen puvussa. Tätä myöten on se
vaimo Äyrämöinen, jolla on seuraavat tunnus-merkit. Ensinkin pitää
hänellä olla yksivärinen (ei juovikas eli viirukas) hame, joko harmaa,
joka on tavallisin hameen karva, sininen, musta eli vieläpä
tulipunainenkin; ja hameessa pitää paistaa noin kahta sormea leveä
helmus, joka harmaissa, sinisissä ja mustissa on punainen, vaan
punaisissa hameissa, joita kuitenkaan ei paljon pidetä, keltainen.
Toinen omituinen merkki, josta Äyrämöis-vaimon heti tunnet, on se
niin-kutsuttu rekko, s o. leuan alle paidan rintaan keltaisella eli
puna-langalla tikattu neliskulmainen paikka, noin korttelia korkea ja
sen levyinenkin alapäästä, vaan yläpuolelta vähän kapeneva, joka laitos
äkkinäisestä näyttää melkein yhdenlaiselta kuin lasten rinta-lappu.
Tämän rekon toisessa ylä-kolkassa kiiltää suuri summatoin hopea-solki,
joka yhdistää sen, ei keskellä rintaa, vaan rinnan toispuolitse kulkevan
sepaluksen eli rinta-halkaseman nurkat yhteen, paitse näitä koristuksia
Äyrämöis-vaimot hyvin rakastavat sini-, puna- taikka kelta-langalla
ommeltuja kirjoituksia hihojen suussa, kainalojen alla, nästyykissä,
pyyhe-liinoissa j.m. Mainitsematta on vielä huntu, joka on Äyrämöisyyden
kruunu ja kukkainen, ja josta vaatteen-parsien tuntija näissä tienoin
heti voipi sanoa, mistä pitäjästä huntuniekka vaimo on kotoisin. Huntu,
joka on naidun vaimon merkki, on pohjais-puolella Vuosta pitkä,
pää-laelta selän takana riippuva valkea vaate. Sertingistä eli muusta
hienommasta kankaasta tehtynä se ei ole ensinkään ruma, vieläpä
kauniskin, jos se, niinkuin esim. Räisälän vaimojen nähdään työssä
ollessansa tekevän, asetetaan pää-laelle matalaksi nelis-kolkkaiseksi
lakiksi, joka pää-verho on aivan yhdenlainen sen lakin kanssa, mikä
Ekman'in Osteriassa nähdään sen aasin (vaiko hevosen) selässä istuvan
ihanan Italiattaren päässä. Mutta lähdepäs Vuokselta etelätä kohti, niin
pian loppuu tämä huntu-ihastuksesi! Pyhäristin pitäjässä ja Valkjärvellä
on se jo supistunut korttelia pitkäksi ja yhtä leveäksi liina-palaksi,
joka peittää hiukset; Pyhäjärvellä on se melkein yhtä pitkä, vaan ei
kuin paria eli kolmea sormea leveä ja milt'ei sen pää-rakkineen
näköinen, joka Mäntyharjussa niin oudostuttaa äkkinäistä, ja joka ei ole
muu kuin olleen suuremman hunnun jäännös. Mutta vasta Sakkulassa ja
Raudulla huntu on oikein osannut kutistua! Sillä nuorilla vaimoilla ei
se ole kuin entisen 5 kopeekan pätäkän kokoinen, otsalla riippuva
valkoinen ympyrä, vaan vaimon vanhetessa laajenee vähän huntukin, sekä
tämänlainen että Pyhäjärvellä pidettävä. Tämän pätäkkä-hunnun valta
ulottuu Inkeriinkin, kaikitsekin nähdään se pohjais-Inkerin Äyrämöisillä
Lempaalassa, Vuoleella ja Toksovassa.

Paljon olisi vielä lisättävää tarkoin selittäessä kaikkia
Äyrämöis-naisen vaatteuksessa löytyviä salaisuuksia ja koristuksia, kuin
myös erilaisuuksia varsinkin pään pukemisessa, joilla tytöt eroitetaan
vaimoista, ja tyttölöissä ripillä käyneet ripillä käymättömistä. Vaan
tähän on minulla liian vähän tietoa yleisessä puku-opissa, ja vielä
vähemmin halua, sillä näin paperilla puhuen ei tään-kaltaisia asioita
saa kuitenkaan niin selkeästi näkymään kuin sen lukija vaatisi.
Epäilemättä olisi maalari näihin seutuihin lähetettävä, joka tarkoin
kuvaileisi jokaisen puvunlajin, ennenkuin se käypi myöhäksi. Sillä
Savakkoisuus voittaa minun katsoessani alaa enemmän ja enemmän, ja
Savakkojen määrä niissä pitäjissä, joissa heitä on sekaisin Äyrämöisten
kanssa, isonee isonemistansa näiden vähenemisellä. Savakkoisuus on nim.
lyhimmästi sanoen vaate-parren uudemmaksi muuttuminen. "Ken rikas on, se
tekee tyttärensä Savakoksi," sanoi minulle Valkjärvellä eräs
Äyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett'ei ikä ja varat
myöten-antaneet hänen itsensä ruveta Savakoksi. Savakot tunnetaan siitä,
että heillä on juovikkaiset (s.o. pummuliset eli muut osto-) hameet,
jotka myös ovat pitemmät ja somemmasti tehdyt kuin Äyrämöisillä; että he
ovat enimmin paikoin jättäneet pois sen eriskummaisen hunnun, jonka
siassa heillä on tavallinen huivi, pois myöskin heittäneet vaatteistansa
ne niin iso-töiset rekot ja muut kirjat, ja ylipäätään puvussansa
lähenevät muun Suomen asujamia. Vastainen aika onkin siis epäilemättä
heidän kädessänsä. Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan
ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä
heidän esi-isien tavoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos
Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein eri väli-puheen kautta
täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimisia ei
kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni
eräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin
naitiin Raudulta, sanoi hän: "se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä
vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua." Eikä
taitaisikaan ketään surettaa, jos Äyrämöisyys vähitellen loppuisi
kokonansakin. Sillä on monta vikaa, ja enimmiten se, että se rumentaa
naiset, kuulkaapas se, kauniit Äyrämöttäret! He esim. käyvät kesät
talvet paljain päin, joka arvattavasti on suuri paha tukalle, joka ilman
mitäkään varjoa päivän ja ilman vaikutusta vastaan muuttuu
monenkarvaiseksi ja murenee onnettomasti, ja tämän jälkimäisen seikan
tähden täytyykin tyttöjen pitää lyhyt tukka, siihen tapaan leikattuna
kuin Savossa on miehillä, sillä eroituksella kuitenkin, että jakauksen
kohdasta riippuu otsalla hius-tupsu ikäskuin hevosilla (elköön kukaan
pahastuko tästä vertauksesta, sillä sen sattuvampaa en löytänyt).
Naiseksi päästyä kyllä annetaan tukkien kasvaa rauhassa, vaan nyt
palmikoidaan hivukset _sykerölle_ hunnun alle niin lujasti, että
useammalla naisella, kuin joutuu noin vähän päälle 30 vuoden, alkaa pää
paljastua, jota rumentavaa vikaa sitten koetaan huntua laajentamalla
peittää. Tämmöinen pään pukeminen urostaa tyttöjen näön liiaksi, ja
vaimojen hiukset, kun ei sitä vaikea-tekoista sykerötä voi
jokapäiväisessä elannossa alin-omaa korjata, hapsottavat hajallansa,
joten ei enemmän tyttölöillä kuin naisillakaan löydy sitä, joka niin
jalosti ylentää vaimon kauneutta, mm. kaunista tukkaa. Suuri vika
Äyrämöisten vaatteuksessa on sekin, että tytön hoikkuus, jota muualla
niin suuressa arvossa pidetään, sen kautta peräti katoaa, taikka,
oikeammin sanoen, ei voi tulla kysymykseenkään. Hameissa on nim. niin
lyhyet liivit, että hame alkaa jo hartioilla ja vyöllis-nauha vedetään
juuri rintain kohdalle. Tämä tekee tyttö-rukat kyyry-seliksi, jota
täällä toki kaikeksi onneksi ei pidetä vikana, vaan suurimpana
kauneutena.

Mutta jo liiaksikin puhuttuamme niistä vähäisistä välikappaleista,
joissa Savakkojen ja Äyrämöisten eroitus ilmoitaksen, voimme nyt kysyä:
onko tämä eroitus alkujansakin ollut näin vähä-pätöinen, vai onko sillä
ollut suurempikin ja arvoisempi syy, kuin vaan tämän-kaltainen
erilaisuus vaatteuksessa? Olisivatko Savakot ehkä jotakuta toista
kansan-lahkoa kuin Äyrämöiset? -- Kielestä yksinäisten Savakkojen ja
Äyrämöisten kesken ei nyt enää voi mitään päättää, ja kuinkapa olisi
ollutkaan mahdollista että he yksissä asuen ja yhtä kieltä puhuen
olisivat voineet säilyttää kumpikin murteensa toiseen sekoimatta, josko
olisivatkin eri lahkoihin kuuluneet ja josko murteilla olisikin alussa
ollut eroitusta. Vaan merkillistä on kumminkin, että ne pitäjät, joissa
Savakkoisuus on vallan päällä, niinkuin Uuskirkko, Koivikko ja Viipuri,
puhutaan jotensakin hämäläistynyttä kieltä, ja hämäläisyys tuntuu hyvin
hyvästi Pyhäristinkin, Valkjärven ja Kivennavan murteessa, joissa
Savakkoisuus vielä paraillaan sotii Äyrämöisyyden kanssa. Sangen
ihmeellinen on se jyrkkä erilaisuus kielessä, jonka Vuoksen rannalla
muutamissa paikoin tapaa. Niin sanottiin esim. Metsävirkin kylässä
Valkjärveä, Vuoksen vasemmalla rannalla: _maa, hakkaa, tupaa, kaula,
eilen_, mutta kuin tästä tulin 3 tahi 4 virstaa Vuoksen poikki
Kuninkaanristin kylään Sakkulaa, kuuluivat nämä sanat jo: _moa, hakkoa,
tupoa, kakla, eklen_. Niin on mainituissa kolmessa pitäjässä
loppu-hengähdys e:n perästä hyvin vieno eli tuskin ensinkään
löytyväkään, jota myöten niissä esim. sanotaan _menekään, tulepas,
otahan, ei: menekkään, tuleppas, otahhan_. Sitä vastaan kuului sama
hengähdys hyvin hyvästi Pyhäjärvellä, Sakkulassa ja Raudulla. Näiden
pitäjien murre on muutenkin puhdasta karjalaista, lähes yhdenlaista kuin
se kieli, mitä Korpiselillä ja Ilomantsin Venäjän rajaa vasten olevissa
Kreikkalais-kylissä puhutaan, ja minun katsoessani ovat koko
etelä-Viipurin asujamet olleet puhtaita Karjalaisia, sillä
Savakko-pitäjienkin kieli on kuitenkin kaikkine hämäläisyyksineen
pää-väylältänsä karjalaista. Vaan myöhemmin, kukaties pitkällisten
sota-vainojen kautta rahvaan hävittyä rajan tienoilta, alkoi tänne
pohjan puolelta siirtyä Hämäläisiä, joita Savosta päin tulijoita entiset
asujat rupesivat kutsumaan _Savakoiksi_. Pääte -kko nim. merkitsee
jotakin (enimmiten ihmis-) olentoa, niinkuin sanoissa: _nuorikko_ nuori
vaimo, _linnakko_ linnan eli kaupungin asukas, _koirakko_ koiranhammas,
_emakko_ emisä sika j.n.e. Karjalaisten kanssa yhteyteen joutuneet
Hämäläiset eivät myöskään arvattavasti voineet säilyttää kieltänsä
karjalaisuudelta, ja näin syntyi vähitellen tämä hämäläis-karjalainen
murre, jota nyt puhutaan Viipurin läänin lounas-osassa. Karjalaisia ehkä
asuu paksummalta edellä mainitun Äyräpään eli, oikein karjalaksi,
Äkräpään järven tienoilla, josta he, eroittuaksensa näistä tulleista
vieraista, rupesivat nimittämään Äkrämöisiksi, Ayrämöisiksi. Nimi levisi
sitten sitä myöten kuin nimitetty lahkokin, ulottuen viimein Inkerinkin
maahan.

Tämänkaltaiselta näyttää minusta Savakkojen ja Äyrämöisten kyllä
arvoisista syistä syntynyt, vaan nyt enää vähäisissä asioissa
näyttäytyvä eroitus. Tämän asian tarkempaan selittämiseen tarvittaisiin
kuitenkin hyvin tarkkoja kielentutkinnoita niillä tienoin, joissa heidän
rajansa kulkee; tämmöiset tutkinnot ottaisivat taas paljoa enemmän
aikaa, kuin mitä minä, toiselle asialle lähtenyt, voin näillä seuduin
viipyä, jonkatähden edellä olevat lauseeni ovatkin pidettävät pikemmin
puheen-alkajaisina asiasta kuin varmoina päätteinä.



III. Runollisuus.

Ne, jotka ennen ovat näillä seuduin runoja keränneet, ovat jättäneet
ilmoittamatta, millä paikoin niitä enimmin löytyy. Helposti tulee se
kuitenkin täällä matkaamalle tutuksi, että oikean runo-laulun
(reki-virtten, leikillä myös reki-raamatun) rajat ovat aivan yhdet kuin
Karjalaistenkin, nim. puhdasten Karjalaisten, s.o. vanhoja runoja eli
niiden kaltaista ei eteläisessä osassa Viipurin lääniä löydy muualla
kuin Pyhäjärven, Sakkulan ja Raudun pitäjissä. Turhaan koettelin
laulajiksi kiitettyjä sekä miehiä että naisia niin Pyhäristin kuin
Valkjärvenkin pitäjissä, turhaan kyselimme laulajia Kivennavalla.
Saattaa olla, että näissäkin pitäjissä kuulee jonkun poikkinaisen
runo-palasen. Myös osaa nuorempi kansa paljon nykyisiä teko-runoja,
niinkuin Puhakan, Makkosen ja Vihta-Paavon teelmiä, ja muitakin runoja,
mitä Mehiläisessä löytyy. Mutta ylipäätään sammuttavat niiden asujamet
laulu-himonsa niin-kutsutuilla _lenkki-virsillä eli lenkkilöillä_ (jotka
ovat yhtä kuin _arkki-veisut_ muualla Suomessa), eli laulavat he niiden
tapaan loppu-myötäisyyksillä koristettuja mitättömiä renkutuksia, joita
näiltä seuduin saisi tukulta, ken niitä viitsisi kerätä. Tämä kyllä
todistaa, että nykyisemmät mietteet ovat jo alkaneet juurtua, ja
luku-taito enennyt kansassa, vaan näistä ei meidän asialle ollut etua.
Ja tästä näkee lukija, että Pyhäristiä ja Kivennapaa lännemmäksi
matkaaminen ei tee runonkerääjälle muuta kuin että "aika kultainen
kuluupi."

Peräti toisin on laulun laita edellä mainituissa puhdas-karjalaisissa
pitäjissä. Niin pian kuin vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan
sisään, tulee vanhan-aikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täyteläisenä,
yhtä suloisena kuin pohjais-Karjalassakin. Ilomantsin pitäjän tietää
jokainen siellä lauluja keräämässä käynyt kyllä runo-rikkaaksi. Mutta
nämä seurakunnat eivät jää yhtään jälelle Ilomantsista tässä asiassa.
Olletikin on Raudun pieni pitäjä oikea runola. Tässä pitäjässä löytyy
nim. muutamissa kylissä (Keripata, Vakkila, Sirkeinsaari ja Palkeala)
_Inkerikköjä eli Ischoria_ s.o. kreikan-uskoista Karjalaista, joiden
ainoana kirjallisuutena ja hengellisyyden toimittajana esi-isiltä
peritty runon-laulu on. Näillä on laulu alinomaa huulilla, ja joka
varsinkin pyhän seutuna joutuu heidän pariinsa, niinkuin minä satuin
tulemaan kolmantena päivänä _neliä pyhiä_ eli helluntaina, se saa kuulla
runoa ja runon-laulantoa vähän liiaksikin, liiaksi sentähden, että
laulannot eli nuotit ovat hirmuisen rumia, niinkuin se näissä seuduin
muuallakin pyytää olla laulantojen kanssa. Kuitenkin ovat lenkit
Inkerikkojenkin seassa enenemässä ja runo-laulu vähenemässä. Nuoremmat
naiset kuin esim. laulavat "liekussa" (kiikussa, heiussa) liekkumisen
aikana keväällä, joka tapa on yleinen täällä. Inkerin-maassa ja Virossa,
liittävät he joka runo-säkeen perään pitkän, "nuotin kannatukseksi"
kutsutun loilotuksen, joka, ennen toisen säkeen sanomista, kerrotaan
kolmasti ja lauletaan tavuilla: _tuula-illallej, hoila-illallej_. Tämä
loilotus arvattavasti ottaa paljon aikaa, ja näin kelpaa
vähempi-muistoinenkin esi-laulajaksi, vaan -- "entiseen aikaan," sanoi
muuan vanha ämmä, "oli virttäkin kyllä laulaa, ei silloin tarvinnut
tuula-illalla laulua jatkaa, niinkuin nyt."

Runot täällä ovat vähemmin kuin muissa laulu-tienoissa kertomarunoa.
Kalevalan runoista ei ylipäätään muisteta muuta kuin palaisittain sen
kova-osaisen Kullervon tapauksia, ja niistäkin vaan sitä onnetointa
kohtausta, jossa hän "pillasi emonsa tuoman." Kullervon nimeä ei täällä
kuitenkaan tunneta; häntä kutsutaan enimmiten Tuirettuisen eli
Tuurikkiisen tuhmaksi pojaksi. Muita kertomus-runoja löytyy enemmän,
hirmuisista tapauksista muinaisissa sodissa, naisten myömisistä ja
rosvoamisista j.n.e. Historiallisia runoja on myös "jalo herra
Puntuksesta," keisarinna Katarinasta (alkava sanoilla: "Kuoli meiltä
kunnon rouva, katoi Katrina kuningas"), ja muista. Mutta parhaasta
päästä on Kanteletar hyötyvä täältä saaduista lauluista. Kaikissa
tiloissa ja mieli-aloissa Karjalainen täälläkin keventää ja tyhjentää
sydämensä laululla, ja epäilemättä syntyy täänkaltaisia lauluja vieläkin
uusia, pilkka-runoista virkkamattakaan mitään, joita joka kylässä
vuosittain ilmestyy vereksiä, vaan joiden tutkain useimmin on vaan yhtä
paikkakuntaa kosteva, yhdessä paikkakunnassa ymmärretty, jonkatähden ne
olemmekin enimmäksi osaksi jättäneet keräämättä. Omituista laatuansa,
josta muualla Karjalassa en ole kuullut, ovat täällä tavattavat
moninaiset leikilliset ja lasten virret; myös löytyy epigrammin tapaisia
runoja, jotka vasta viimeisellä säkeellä ilmoittavat koko virren
tarkoituksen. Näistä ovat muutamat hyvin "kokka-niekat," vaan tilan
vähyys estää minun tässä lukijalle antamasta joitakuita esimerkkiä niin
näistä kuin muistakin lauluista.

Vaan josko Kalevalan runoja näillä seuduin vielä löytyykin merkki, niin
kelvollisia _loihtu-runoja_ emme ole tavanneet nimeksikään. Loihtu-runo
ei hyöstykään muualla kuin missä kamala ja jylhä luonto, niinkuin
korkeat vuoret, syvät ja aallokkaat järvet, jyrkät ja pauhaavat kosket,
avarat ja synkät metsät, jonkalaisista luonnon kamotuksista
loihtu-runossa onkin alinomaa puhe, pakoittaa ihmisen epäilemään
ruumiillisista voimistansa, ja saattaa hänen näiden vallattomia
vaikutuksia vasten sotimaan hengen, mielen, _sanan_ aseilla. Geijer
uskoo niistä moninaisista Ruotsin vuori-maakunnissa tavattavista
kummitus- ja peikkotarinoista, että niitä ei voi kansasta hävittää
mikään sivistys, sillä kamoittava luonto, väkevästi vaikuttava ihmisen
mielessä, synnyttää ne uudellensa, uudessa muodossa, jos joku heistä
katoaisikin joksikin ajaksi. Näin lienee osiksi loihtu-runojenkin kanssa
maamme itäisissä ja pohjais-osissa. Ja sitä myöten ei Karjalaisilla
etelä Viipurin läänissä loihtu-runo ole koskaan ollut oikeassa
voimassaan, sillä luonto täällä on tasainen, matala, pikemmin sorea kuin
ihana, ei missään ylhäinen eli hirvittävä. Yksin Laatokan järvikään,
vaikka kyllä aava ja aallokas, josta jälkimäisestä sanasta sillä on
nimensäkin, ei nosta mielessä sitä petollista tuntoa, jonka ankara
luonto muuten aina vaikuttaa, joka tullee siitä, että sen rannat tällä
puolen ovat matalat hietikot, ei hyvät näyttämään sitä luonnottarien
kamppausta toinen toisensa kanssa, joka se lienee pää-syynä mainittuihin
ihmisen tunteihin, ollessaan suuren luonnon parissa. Tämä luonnon
mataluus on ihmisenkin luonnon mataloittanut, vienontanut, niin että
siinä ei löydy sitä intoa, sitä "haltiaa," joka loihtiessa on
välttämättömästi tarpeellinen. Tämän vaan entinen ulkonainen tila on
myös tehnyt kansan mellommaksi, ja jos ei muu, niin olisi sen
sammumatoin kaupan halu ja alinomainen maantiellä "loikuminen,"
käyttääkseni sanaa vaan omasta murteesta, vierauttanut mielen niin
syvistä aineista kuin loihtu-runo on.



IV. aapoja.

Joku lukija saattaa arvella, että loihtu-runojen olemattomuus tässä
osassa maatamme todistaa vaan sikäläisen kansan taipumattomuutta
epäluuloihin. Vaan tässä erehtyy hän isosti. Jos runo-loihdun syvällinen
taito, joka on korkeampi ja jalompi kuin tavallinen epä-luuloisuus, ei
ole juurtunut tässä kansassa, niin on vähä-pätöinen, lapsellinen ja
jonkin joutava taian tekeminen sitä yleisemmin kaikissa taudissa ja
tapa-turmaisissa tiloissa koetettava keino pahaa karkoittaa. Pahan
(taudin eli muun) synnyn tietäminen näyttää taian teossakin samoin kuin
loihtien parantaessa olevan ensimäisenä ja pää-asiana. Se keino, jolla
tämän synnyn perille tavallisesti pyritään, on _arpominen_. Muutaman
arpomisen laadun kertoi minulle eräs Sakkulainen seuraavalla tavalla.
Seula asetetaan alas-suin maahan ja neli-kantaan seulan ympärille pannan
kaksi hiiltä ja kaksi savi-palaista, niin että niistä tulee risti ja
että hiili on hiilen vastassa ja savi vasta-päätä savea. Seulan pohjan
keski-kohdalla riiputetaan nyt harjaa, varteen siotusta rihmasta, ja
harjalta kysytään taudin syntyä esim. näin: "jos tauti lienee maasta
tullut, niin käy hiileen! tahihan lienee vedestä tullut, niin käy
saveen!" Harja, joka tähän asti on seisonut yhdessä kohden, rupeaa nyt
häilymään, häilyy aina kovemmin ja kovemmin joko savi- tahi hiili-linjaa
pitkin taudin luontoa myöten, sillä sen se välttämättömästi ainakin
ilmoittaa, ja siitä näkee arpoja, mistä paha on puuttunut. Samaan tapaan
arvoitaan myös virsi-kirjan sisään haitta-puolestansa siotulla
avaimella, jota riiputetaan sormella lehtiäisestä ja joka niin ikään
sanoo, mistä tauti on lähtenyt. -- Tämmöisiksi pahan-päiväisiksi
taioiksi on muinaisten Suomalaisten ankara loihteminen täällä
kutistunut, jossa tietäjä rohkeasti astuu poisajettavan pahan kanssa
taistelemaan, ja lujasti luottaen sanojensa tehollisuuteen, hengen
innolla manaa hänen kipu-mäkeen, tuli-koskiin eli muihin pahoihin
paikkoihin.

Vaan näistä kolkoista aineista kääntykäämme iloisempia puolia täkäläisen
rahvaan elossa katselemaan. Tanssi eli "tantsu" on täällä hyvin
rakastettu huvitus laulun rinnalla. Tätä iloa ei minulla ole ollut
tilaisuutta nähdä kuin yhden ainoan kerran, ja tunnustaakseni täytyy,
ett'en tällöin sen rakennuksesta saanut oikeata selvää, oliko se niitä
vanhan-aikuisia kansallisia tanssia, joita melsutus eli melkutin,
hapan-lohko j.m. ovat, ja joita vielä paikoin muualla Suomessa
tanssitaan, vai lienee hän ollut muualta tuotu, jolta se minusta näytti,
sillä sitä hypättiin melkein "enkeliskan" tavoin. Liikkeet olivat
miesten puolelta sangen notkeat ja somat, naiset taas menivät tasaisesti
"kuin sorsat veden päällä," niinkuin siitä muutamassa lenkki-laulussa
sanotaan. Viulut ovat täälläkin hävittäneet vanhan kantelen soiton.
Kantelen soittajia kysyttäessä tiettiin kyllä aina mainita siitä ja
siitä "varmasta ja selvästä" soittajasta, vaan kuin hänen koti-seutuunsa
tulimme, oli taide-niekka joko kuollut eli kantelensa hävittänyt,
vieläpä viuluksikin muuttanut. Viulun soittajia sitä vastaan löytyy
melkein joka kylässä, sillä herännäisyyskään, joka muualla tylyllä
jumalistelemisellaan karkoittaa viattoman ilon, ei tartu vähällä
Karjalaiseen. Soittoa ja laulua täälläkin tarvitaan enimmin häissä. Ja
häät kerran puheiksi saatua en voi olla kertomatta Valkjärven pitäjän
häätapoja, jotka minulle puhui näissä asioissa paljon kokenut mies.
Hänen lausettansa myöten pitävät Savakot ja Äyrämöiset, muun
erilaisuuden ohessa, häänsä melkein yksillä käytöksillä, ja seuraavasta
kertomuksesta näkee siis lukija koko tämän puolen häätavat.

Kuin lemmen kipuna on sytyttänyt pojan sydämen palamaan rakkaudesta
kehen neitoon, ja hän siis ei näe tulevansa aikaan ilman tätä
toveriksensa saamatta, ei hän itse mene kosimaan, vaan lähettää joko
isänsä eli emonsa morsiamen kotiin, tietämään tokko itse saapi tulla
neitoa kosiin, vai ei. Sieltä kuin annetaan lupa, niin se sanan-viejä
antaa rahaa morsiamelle, ja viepi sen iloisen sanoman, että raha
otettiin vastaan, kotona odottavalle. Ensimäisenä lauantaina sen jälkeen
menevät sitten sulhanen ja morsian pappilaan "lukemaan" s.o. itsiänsä
kuulutuksiin panettamaan. Pyhänä palajaa kumpikin kotiinsa, vaan
ilta-puolella menee sulhanen kahden taikka kolmen naitto- eli
_puhe-miehen_ kanssa morsiamen kotiin ja antaa juhlallisesti hänelle
kihloiksi solen, sormuksen ja rahaa. Outo luulisi kihlauksen jo
päättyneenkin tähän, vaan niin ei kuitenkaan ole. Sillä vasta sulhaisten
s.o. sulhasen ja hänen miestensä syötyä, oikeata naimisen kauppaa, tämän
sanan alku-peräisessä merkityksessä, ruvetaan pitämään. Taloon on nim.
kerinnyt kokoutua kylältä rahvasta, ja nämä myövät nyt morsiamen
sulhaselle. Ensin kysytään suurta summaa, sataa ja enempääkin; vaan
toiset tinkivät puoleltansa, ja hyvän aikaa näin kauppaa hierottua,
synnytään viimein hinnoilla. Morsian annetaan, mikä kymmenestä, mikä
viidestä ruplasta, jonka rahan sulhanen heti suorittaa morsiamelle.
Kaupan tehtyä antaa hän morsiamen emollenkin niinkutsuttua
"juottorahaa", ja puhemies viskaa rahvaalle lanttia "kissan-rahaksi",
jolla nimi on siitä, että katsojat tässä tilassa naukuvat kuin kissat.
Siitä panevat sulhaset rahvaan polttaa tupakkaa pöytään, "karkeata
tupakkaa sekä kartuusia, ken mitenkin". Joku talonmies lukee ikäskuin
tupakan siunaukseksi sen niin-kutsutun "tupakka-luvun", joka on
runo-mittaan tehty kertomus tupakan synnystä, vaan niin ruokotoin,
ett'en sitä tässä voi julaista. Sen luettua lauletaan vielä
"tupakka-virsi", uusi-muotisempi loppu-myötäisyyksillä tehty laulu
tupakan hyvistä avuista, vaan joka on niin mittäkään arvotta ja sen
ohessa loppu-puolellansa, joten sitä minulle laulettiin, myöskin niin
kelvotoin ett'en sitäkään huoli tähän panna. Vasta sen laulettua käypi
rahvas tupakkaan käsin, ja tästä tupakan nautitsemisesta kutsutaankin
kihlajaisia yleisesti koko tässä osassa maata _tupakoiksi_, ja niissä
oloa _tupakoilla käymiseksi_. Morsiamen kotona yötä oltua lähtevät
sulhaset maanantai-aamuna pois. Morsian lähtee heidän joukossansa
sulhasen kotia katsomaan ja hänen kanssansa seuraa nainen, jota
kutsutaan _sauvaksi_. Morsian ja sauva ovat sen päivää sulhasen
vieraina, vaan lähtevät sitten seuraavana päivänä sulhasen
lankoloihin[1] _susimaan_ eli antimia keräämään, viipyvät tällä matkalla
jonkun 3 taikka 4 päivää ja käyvät kaikkein luona, kutka vaan häihin
kutsutaan.

Jonkun 3 eli 4 viikon perästä tulevat sitten häät, ja vihkiminen
tapahtuu pyhänä kirkolla. Vihittyä menevät nuori parikunta kumpikin
kotiinsa, vaan ilta-päivällä tulee sulhanen joukkoineen morsianta
ottamaan. Morsiamen koti-talon pihalle tultua jääpi sulhanen ulos ja
lähettää vaan yhden puhemiehen tupaan kysymään, saapiko talossa yö-siaa.
Rahvas eivät sitä ensin antaisi, käskevät toiseen taloon. Hyvän aikaa
tästäkin asiasta leikitellen juteltua, lasketaan sulhais-kansa sisään,
ja talon-mies ottaa heidät vastaan laulaen värsyn eli kaksi jotain
jumalista virttä. Puhe-miehet vastaavat puoleltansa värsyn eli parin
laulamalla. Sen tehtyä ei tulijoiden vielä anneta rauhassa olla, sillä
rahvas kysyy nyt heiltä _tie-kirjaa_ eli passia. Puhe-miehet antavat
heille jonkun paperin, olipa se mikä tahaan. Rahvas, joka siitä on
lukevinaan, loruaa kaikenlaista muka näistä matka-miehistä, ja tässä ei
taas sanota puututtavan hävittömiä juoruja tie-kirjan lukijoilta. Sitten
tuovat morsiamen sauva ja niin monta muuta naista, kuin sulhasia on,
näille tyhjän kapan (kiulun) kullenkin, jossa on nästyykki päällä.
Sulhaset ottavat nästyykin ja panevat kappaan rahaa, mikä mitenkin,
jotka rahat jäävät morsiamelle. Syötyä sitten käydään tanssimaan, ja
näin menee koko yö ilossa ja riemussa. Häihin keräytyy tavallisesti
paljon rahvasta _kuokkimaan_, joita kuokkavieraitakin tapa vaatii edes
kerran syöttämään. Nämä laulavat nuorelle parikunnalle mikä hyvää, mikä
pahaa, enimmän kuitenkin jälkimäistä, ja usein koskevat laulajien
kuokka-sanat niin kipeästi laulettuun eli hänen heimolaisiinsa, että
ilosta erotaan tappelulla. -- Maanantai-aamuna ottaa sulhanen saaliinsa
omaksensa, ja morsiamen puolesta lähtevät kaaset ja hänen lähimäisiä
sukulaisiansa noude-miehinä häntä uuteen kotiinsa saattamaan. Täällä on
vastaan-otto, tie-kirjan kysyminen ja kaikki muut käytökset aivan
samanlaiset kuin sulhasenkin tullessa morsiamen kotiin. Yön tullen
saatetaan nuori parikunta "tupaseen" eli aittaan (jota paikoin myös
kutsutaan "huoneheksi") makaamaan. Siellä annetaan heidän olla noin pari
tuntia ja sitten viedään heille sinne ruoka. Vielä jonkun puoli tuntia
saavat he olla kahden kesken, vaan nyt menevät kaaset ja _hunnuttavat_
morsiamen, näin tehden hänen täydeksi vaimoksi. Morsiamen nimeä hän
kantaa kuitenkin vielä nuorikkonakin hyvän aikaa, muutamissa paikoin
Inkerin-maalla aina siksi, kunne anoppi kuolee ja hän saapi emännyyden
käteensä. Hunnun saatuansa tulee morsian tupaan, ja laulettua taas
jotakuta jumalista käydään syömään, jonka perästä ne lahjat, mitkä
morsian susimassa käydessänsä on saanut, "lauletaan tupaan". Nämä ovat
enimmin nästyykkiä, kintaita, esi-liinoja ja muita semmoisia. Morsiamen
veli eli joku muu heimolainen jakaa ne hää-väelle sillä keinoin, että
huutaa suku-nimeltään jokaisen, jonka luullaan kykenevän lahjaa vastaan
ottamaan, sillä siitä on raha annettava. Sulhasen isä, veljet ja sisaret
saavat, niinkuin muuallakin on tavallista, antimiksi paidan, josta
heidän myös täytyy antaa morsiamelle rahaa, ja enemmän kuin muiden.
Morsiamen noude-miehet saavat hyvät nästyykit, vaan nekin antavat
enemmän rahaa kuin muut vieraat. Lahjukset kuin ovat jaetut, käydään
sitten syömään, juomaan, tanssimaan ja kaikella tavalla iloa tekemään.
Seuraavana aamuna syötäessä viimeistä atriaa, joka pitää olla
muna-maitoa ja talkkunaa, ajetaan vaivaisen-rahaa, joka annetaan kirkon
kassaan ja ilmoitetaan tulevana pyhänä saarnas-tuolilta. Niille
noude-miehille, jotka ovat morsianta auttaneet hänen ompeluksissansa,
tavallisesti hänen lapsuuden-ystäviänsä, annetaan pois-lähtiessä
hää-ravinnoita kanssa niinkuin leipää, lihaa, putelli viinaa j.n.e. Nämä
kuin tulevat koti-kyläänsä, josta morsiankin on, menevät iltaisella
morsiamen kotitaloon, johon kylän nuori rahvas keräytyy, ja tässä
pidetään näistä tuomisista vielä pienet pidot. Tätä kutsutaan
_kurikoilla käymiseksi_. Ja häät sekä niitä seuranneet ilot ja pidot
päättyvätkin tähän.



V. Rahvas.

Monista tässä mainitsemattomista syistä ei rahvaan ulkonainen tila ole
kiitettävä. Paitse Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärti-pajan alle
ja jolla on hyvin huokeat verot, ja poisluettua vähäinen osa Valkjärveä
ja Sakkulaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin
koilliset pitäjät herrojen alustaa. Talonpojat ovat heidän lampuotiansa,
jotka voisniekka eli pehtori, jos liian huolimattomasti tilaansa
hoitavat eli muuten rikkovat hänen mielensä, voipi ilman lähtöpäivättä
luovuttaa maasta. Tähän epä-vakaiseen oloon ovat talonpojat itset
syy-päät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että
esi-valta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä
veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhemmän
ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot
villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin
harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että
kontrahdin tehneiltä perheet pakenivat metsiin ja jättivät
perheen-miehen yksinänsä talossa istumaan. Arvattavasti on kontrahdin
pelko nyt jo paljon asettunut, kuin on keritty nähdä, että siitä sen
tehneillä ei ole ollut vahinkoa, vaan suuri hyöty. Jos siis moni
talonpoika nyt jo on katunut silloista tuhmuuttansa ja olisi valmis
kontrahdin tekoon, niin pitivät he tällöin parempana entiseen
epä-vakaisuuteensa jäämisen. Ja tässä onkin täkäläisen talonpojan
elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja ventouden juuri. Sillä
arvellen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta
kukaties huomenna olen poisluovutettu! laiminlyöpi hän maanviljelyksen
ja heittäytyy muille helpommille elatus-keinoille. Juuri samasta syystä
ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä,
maahan kaatuvissa tuvan-töllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen
edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoissa
paikoin isommat nelis-nurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi
paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy
siivottomuuskin sanomattoman hyvästi, eikä lienekään Suomessa missään
niin siistitöintä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja
kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanansakin, tuvassa
valloillansa. Eikä se emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekisi
taikina-saaviinkin, jolla on samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä
alinomainen paikkansa tuvassa, nim. pöydän alapäässä. Siinä pidetään
sitä eli sen kantta vielä joka-päiväisenä pöytänäkin, joten se
arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista
ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulko-puolelta milt'ei
voisi lastuja vuolla.

Syrjä-elatuskeinot ovat monenlaiset. Maan-viljelyksen eli pikemmin
karjanhoidon etuihin lienee kuitenkin vielä se luettava, että täältä
vedetään Pietariin vasikkoja, porsaita, kanoja, kananmunia ja
raja-pitäjistä maitoakin sekä "liyhkiä" eli päällistä; jälkimäistä niin
tarkkaan, että monin paikoin ei löydä voin-murua koko kylästä. Tämä
kauppa tuottaisi suuren edun rahvaalle, jos sitä oikein osattaisiin
hallita. Vaan hyvin arvaa jokainen, että yleinen köyhyys ei anna aikaa
eikä varaa syöttää teurastettavia eläimiä niin, eli pitää
maito-tuottavia siinä korjuussa, että niistä olisi pantavaa semmoisten
pöydälle, jotka kalliimman hinnan maksavat. Sen ohessa harjoitetaan
tässä kaupassa kaikenlaista pettuutta, joka kaikki yhteisesti tekee,
että ostaja varovasti käypi näiden kanssa kauppaan ja polkee hinnan niin
alas kuin suinkin voipi.

Muuan elatus-keino, jota Valkjärveläiset olletikin harjoittavat, on
_rätin keruu_. Minä satuin näkemään tämmöisen rätti-saksan Palkealan
kylässä Raudulla. Hänellä oli vähän saippuata, nauhaa ja muuta pientä
tavaraa kirstussa, jota hän antoi ämmille rätistä. Hän luki
rätti-puudasta vaan 15 eli 20 kop. hop., ja tavarana hinnan antaen sai
hän sen arvattavasti vielä huokeammasta. Tämmöiset kerääjät myövät tämän
tavaran sitten rajan takana oleviin paperi-ruukkiin suurella edulla, ja
jotakuta viikkokautta myöhemmin käydessämme semmoisessa tehtaassa
Valkeasaaren seurakunnassa kuulimme rätti-puudasta siiloin maksettavan
80 kop. hop.

Yleinen työ keväällä maan sulettua ja ennen kiireempiä töitä on _parkin
kiskominen_. Tänä vuonna kuului parkilla kumminkin olevan huono hinta
Pietarissa, johon sitä vedetään, eikä kuormalta saatavan juuri päälle 6
hopearuplan, joka ei suinkaan ole iso hinta, kuin muistelemme, mikä työ
parkkia on kiskoessa raalla kevät-ilmalla metsässä ja sitten vetäessä 10
ja 12 peninkulman päästä kauppa-paikkaan.

Paljoa varmempi ja myöskin paljoa isompi rahan tulo on näiden pitäjien
rahvaalla niin-kutsuttujen _ruunun-lasten elättämisestä_. Pietarissa
löytyy nim. suuri löytö-lasten huone, ja tästä annetaan lapsia
talonpoikain elättää sekä Venäjän että Suomen puolelle. Kuin talonpojan
vaimo on tehnyt lapsen, menee hän niin pian kuin voimat myöten-antavat
Pietariin ja annaksen mainittuun löytö-lasten huoneesen imettäjäksi.
Täällä on hän 3 eli 4 viikkoa, saapi ruuan ja hyvän palkan, noin 30 tahi
35 kop. hop. päivältä, ja lapsi, jota hän siellä on imettänyt, annetaan
sitten hänelle kotiin hoidettavaksi. Lapsien elatuksesta maksetaan
kymmenenteen vuoteen asti 1 rupl. 50 kop. ja sitä vanhemmista 1 rupl.
hop. kuukaudelta. Vaan ne pitääkin sitten hyvästi ruokkia, ja
varsinaiset virkamiehet ovat säätyt kahdesti kuukaudessa pitämään
niinkutsuttua "motrua" eli katselmusta, tokko lapset ovat terveet ja
puhtaat, ja jos kuka hänelle annettua lasta ei ole hyvästi hoitanut,
otetaan se häneltä pois. Arvattavasti tästä on suuri rahan tuloksi
maalle, sillä ainoastaan Raudun pienoisessa pitäjässä arveli kirkkoherra
elätettävän noin 800 kappaletta näitä isättömiä lapsia. Mutta kuinkas
käypi omille lapsille, jotka äiti voiton pyynnön tähden heti synnytettyä
jättää vieraan varaan, sarvella imetettäviksi, ja joiden lihavuudesta ja
puhdasna pitämisestä ei tarvitse vastata kellenkään "motru-herralle",
kellä oma-tunto ei motrua pidä? Tätä kysymystä on tässä vaikea vastata;
se kuitenkin on varma ja toden-peräinen asia, että täällä kuolee
mahdottoman paljo pieniä lapsia, ja että väki-luku muutamin paikoin,
esim. Raudulla, juuri sen (ei muuttojen eikä muun) kautta, on viimeisinä
vuosi-kymmeninä tuntuvasti vähennyt.

Kaikilla näillä keinoilla ja myöskin, jos muu ei auta, sillä
alinomaisella rahdin-vedolla pysytäksen etelä-Viipurilainen aina
rahassa. Vaan tämä raha kuluukin häneltä huvasti. Jauhokulia vedetään
lakkaamatta jo kaiken talvea ja sitten aina uutiseen asti Pietarista.
Sen ohessa on hän kaiken puolin herkullinen. Jolta vaan kopeekkakaan
joutaa, se syöpi monenlaiset ryyni-puurot, piirakkaiset ja muut
ruoka-herkut, se juopi "kohvit," juopi "sajut," ja sen tyttärillä löytyy
aina takana rinkeliä, kauruskoja (mesi-leipää) ja saikkoja
(vehnä-pullia), niinkuin eräässä runossakin sanotaan:

    Tiimi on tyttöjen eleä,
    Syövät saikkoa salissa,
    Kauruskoa kammarissa.

Vaatteihin menettävät sekä miehet että naiset paljon. Äyrämöis-naisten
monenlaiset kirjat ja tikkaukset ovat kaikki osto-kangasta tehdyt, ja
niiden paljas tekeminen jo maksaa paljon, sillä se ottaa paljon aikaa.
Miehet, joilla pyhä-pukuna on tavallinen venäjän vaatteus, taikka
semmoiset "leäpät" (lakit) ja viitat kuin Helsingissäkin nähdään
kutsariloilla, ostavat saappaansakin valmiina Pietarista. Sieltä tuodaan
kaikki hevoisenkin kalut, yksin ne paksut vempeleetkin, joilla
Viipurilaisen nähdään ympäri maata koreilevan.

Jos helposti saatua rahaa siis säästyykin jollakulla saiturilla
siihenkin määrään, että hän voipi panna jonkun summan "lampartiinkin,"
elää enin osa rahvasta köyhyydessä, ja tämän puolen tavallisia rikkaita
ei ensinkään voi vetää niiden rinnalle, joita länsi- ja pohjais-Suomessa
rikkaiksi kutsutaan.

Alinomainen rahan kanssa liikkuminen synnyttää Viipurilaisessa monta
pahaa taipumusta. Jos vaan hyvän hinnan saapi, on hän valmis myömään
vaikka oman äitinsä, kaupassansa harjoittaa hän valhetta ja petosta, ja
on kärkäs oudon ja äkkinäisen kukkarosta hyötymään, vaikka hän
varkaudesta on yhtä puhdas kuin muukin Suomalainen. Varkautta parempi ei
kuitenkaan millään tavalla ole väärä todistus oikeuden edessä, ja jos
tosi lienee mitä tuomarien ja virka-miesten kuulee valittavan, niin
saadaan vieraat miehet täältä moninkin paikoin puhumaan, mitä asia-mies
panee heille suuhun. Se siveys tavoissa, josta tämän puolen naisväkeä
kiitetään, ei myöskään taida olla muuta kuin se yksinkertaisuus, joka
aina on tavattava raaemman kansan elannossa; jossa vähän on houkutusta,
siinä tullaan vähemmin erehtymäänkin. Vaan että läheinen rajanaapurius
kansan kanssa, jossa liiallista vapautta mies- ja vaimo-puolten välillä
ei pidetä minäkään vikana, ei ole ollut vaikutuksettansa
etelä-Viipurilaisten tavoissa, sen havaitsee jokainen siinä maassa
matkustava pian. Omasta kokemuksestani tiedän, että runoja kerätessä
kevyt-mieliset laulut ovat vaimoilla ensimäisinä, kuin vaan laulattajaan
kerran ovat perehtyneet, ja heidän kanssansa olet työllä saadessasi
heidät ymmärtämään, ett'ei semmoiset virret "kirjaan kelpaa."

Jumalan sanan tuntemattomuus ei kuitenkaan ole syynä näihin hänen
käskyjensä rikkomisiin. Sillä joka paikassa, missä laukkuni olen avannut
ja laukussa olevat kirjaset, joita rahvasta vasten olen pitänyt
kanssani, ovat tulleet näkyviin, ovat sekä nuoret että vanhat olleet
hyvin näpyljäät niitä joko ostamaan eli muuten ansaitsemaan, ja näissä
tiloissa näyttäinyt luku-taito on ollut kiitettävä, varsinkin mitä
lapsiin tulee. Vaan tämän kansan keveämpi mieli ei kauan pidä enemmän
kirjan kuin papinkaan opetusta tallella, ja sama mielen keveys, jos en
huoline sanoa kevyt-mielisyys, varjelelee sen herännäisyydestäkin, sillä
siementä tähän ohdakkeita kantavaan kasvuun ja sen kylväjiä ei
täälläkään ole puuttunut. Taikka jos etelä-Viipurilainen kerran kääntyy
heränneeksi, on hän tässäkin kevytmielinen ja palvelee silloin Jumalata
"hyppimällä," niin kuin niiden muutamissa paikoin ilmestyneiden
"lukijain" sanotaan salassa tekevän. Kansan luonto estää kuitenkin tämän
ainoastaan raja-kylissä näyttäineen vaarallisen villityksen laajemmalle
levenemästä, ja seurakuntien paimenet ovat myös kiitettävällä
valppaudella siitä lammas-laumansa varjelleet.

Mielen keveydeksikö lienee täkäläisen rahvaan luonnossa sekin luettava,
että se kernaasti apinoipi muita kansoja sekä vaatteissansa, niinkuin jo
miehistä sanoin, että kielessänsäkin. Harva mies löytyy, joka ei, vaikka
edes solventamalla, puhuisi venäjän kieltä. Sen ohessa ja juuri sen
kautta onkin kieleen tullut paljo venäjänkielisiä sanoja. Molempaan
seikkaan niin Venäjän puhumiseen kuin sanojen siitä lainaamiseen on
kumminkin tarviskin pakoittanut Viipurilaista, sillä kauppa-retkillänsä
tarvitsee hän mainittua kieltä välttämättömästi, ja lainatut sanat ovat
taas melkein yhtä, mitä muissa maakunnissa on lainattu ruotsinkielestä.
Tämän todistavat semmoiset sanat kuin: _lääppä (leäppä), kormano, läjät,
jassikka, pristani, perevosa, rokona, satu, liyhki_ j.m., joilla
toisissa paikoin maatamme ovat ruotsinkieliset vastaavaisensa: _hattu
eli myssy, tasku, silat, kori eli aski, ryki, lossi (saksankielisestä
sanasta floss), kyiti- eli holliraha, ryytimaa eli vieläpä rekoolikin,
reta_. On tähän murteesen ruotsinkielestäkin lainattu sanoja, niinkuin
esimerkiksi: _mollit_ helmat, _sunti_ salmi, _kaappi_ sekä kaappi että
pöytä-laatikko, _liivit_ j.n.e.

Viime aikoina on kansa jo kumminkin puhdas-kielisten kirjojen enemmän
levettyä maahan, ruvennut vähentämään näitä ulko-kielisiä sanoja
puheestansa. Pappien ja virka-miesten esimerkki, jotka täällä niinkuin
muissakin osissa maata puhuttavat lapsillansa aina kouluun lähettämiseen
asti rahvaan kieltä, kuluttaa kansasta vähitellen sen oman kielen
häpeilemisen, joka Suomalaisen täälläkin on saattanut vierailla
korestilla omaa ihanuutta peittämään. Varmaan parempaa kansallisuuden
tuntoa lapsissansa herättääkseen on muuan kirkkoherra eronnut tässä
asiassa virka-velistänsä ja ottanut lapsillensa hoitaja-naisen Kyyrölän
venäläisestä kylästä, josta seikasta hän toivoi perheellensä paljon
etuja, mitä sitten tulleekin, koska mainittu nainen jo oli oppinut sitä
kieltä, jota kirkkoherra itse puhui rouvansa kanssa, ja näin
tyhjäksi-tehnyt ne toivot, jotka olivat liikutelleet rakastavaista
isän-sydäntä.

Viipurin läänistä poikkesi kirjoittaja sitten matka-kumppalinsa kanssa
Inkerin-maahan, jossa he kävellen tätä maata useammissa suunnissa
keräsivät kelvollisen runo-kokouksen. Erottuaan mainitusta
kumppalistansa työskenteli kirjoittaja syksypuolen samaa kesää _Vatjan
kielen_ kanssa, josta hän seuraavana vuonna Ruotsin kielellä toimitti
kieli-opin, ja vielä syksymmällä oleskeli hän Tartonlinnan (Dorpat'in)
kaupungissa, Viron kieltä ja kirjallisuutta oppimassa, josta hedelmä,
kirjoitus _Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta_, löytyy painettuna
aikatautisessa kirjassa Suomi vuodelta 1855 (sivv. 1-109). Mutta kuin
näillä matkoilla ei tullut muita erinäisiä matkamuistelmia
kirjoitetuksi, niin ei niiltä tässäkään voida sen enempää kertoa, vaan
saapi lukija heti lähteä kanssa sille matkalle, jonka kirjoittaja teki
seuraavana vuonna Aunuksessa.




Matka Aunuksessa v. 1855.



Ensimäinen Kirja.

Savodojen linnassa (Petrosavodsk'issa) 1 p. kesäk. 1855.

Rakas Ystävä! Viimeinkin istun nyt Oniegan rannalla, tämän järven, joka
ymmärtäjälle tietää niin paljon kertoa Suomalaisten muinaisuudesta ja
jonka tienoot vielä nytkin ovat isoksi osaksi Suomalaisilta asutut,
tällä rannalla, johon jo niin kauvan olen turhaan ikävöinyt. Hyvin
arvaat, että minulla sitä ensi kerran nähdessäni povessa hyppi vähäiset
thalatta-thalatta-tunteet, vaikka meri ei minulle ilmoittanutkaan
vaivojen loppua niinkuin Xenophon'in seuralaisille, vaan niiden alkua.

Niinkuin tiedät elää Suomen kansaa, eli kansoja, joiden seassa Suomen
kielellä tulet toimeen, ulkopuolella meidän Suomeamme lähes yksi verta
kuin meidän rajojen sisällä. Et ole niitä Köppen'in venäjänkielisiä
töitä tainnut saada käsillesi, jossa hän tekee tilin Venäjän vallan
europalaisen osan kansoista, niiden seassa Suomalaisistakin, ja
seuraavat numero-luvut, näistä töistä otetut, eivät sinusta siis tuntune
hyvin ikäviltä.

Venäjän piirissä, ulkopuolella Suomen rajoja, löytyy Suomalaisia:

                                               Hämäläisiä. Karjalaisia
_Virolaiset_. Viron- ja Lihvinmaassa
Pietarin ja Pihkovan (Bikov'in) lääneissä         633,500.

_Liibi- eli Liiviliäiset_ Kuurinmaalla              2,100.

_Vatjalaiset_ Inkerin-maalla                        5,100.

Muut _Inkerin-maan_ Suomalaiset asujat
(Savakot, Äyrämöiset ja Inkerikot)                            90,000.

Karjalaiset _Novgorod'in läänissä_                  27,000.

Karjalaiset _Tver'in ja Jaroslav'in_ lääneissä      86,000.

_Vepsäläiset_ Novgorod'in ja Aunuksen lääneissä     16,000.

Karjalaiset _Aunuksen_ läänissä                     44,000.

Karjalaiset _Arhangelin_ läänissä                   11,200.

                                                   656,700.   258,200.

Näistä lähes 1 miljonasta Suomalaisesta elävät enimmät yhdessä jaksossa
Suomenmaan kanssa, ja tekisivät jo yksinänsäkin, vielä paremmin sen
kanssa yhtenä, pienoisen valtakunnan, vaikka toiselta puolen täytyy
sanoamme, että useampain tässä lueteltujen kansojen ja Suomenmaan
Suomalaisten välillä sivistyksessä on satoja vuosia.

Virolaisten kieltä mainitsemattakaan, on näiden muidenkin heimolaistemme
murteita aika välistä tutkittu Suomesta käsin, ja varsinkin on Aunuksen
ja Arhangelin Karjalaisten kieli heidän maassansa tehtyjen
runo-keräysten ja matkustusten kautta tultu hyvästi tuntemaan, vaikka
tieteelle siitäkin lienee vielä paljo työtä. Eteläisemmistä murteista
oli Sjögren-vainaja tutkinut kaikki, paitse Tver'in Karjalaisten kieltä,
vaan kuin hänen tutkintonsa näissä asioissa oli enemmän historiallinen
kuin kielellinen, niin ei kielitutkinto niistä hyötynyt muuten kuin sen
kautta että eri lahkojen rajat ja asuin-paikat tulivat paremmin
tunnetuiksi, ja etelämpänä Syväri-jokea (Svir'iä) olevista kielemme
haaroista ei vieläkään löydy kirjoitettuna muuta kuin Lönnrot'in
kelvollinen väitelmä: _Om det nord-Tschudiska språket_. Mutta
kielitutkintomme ja kieli-oppimme ei pääse eteenpäin ennenkuin kaikki
murteet, niin myös nämä mainitutkin, ovat tutkitut, jonka ohessa myös on
pelättävä, että jälkimäisistä monikaan ei enää kauan jaksa seisoa joka
puolelta päälle tunkeuvaa venäläisyyttä vastaan ja että ne sen yhteisen
äitin-kielen omituisuukset, joita kukin parhaiten viljeli, niinmuodoin
jäävät tuntematta, joten taas se alkuperäinen kuva, joka kieli-opin
kerran tulee yhteen-sommitella kaikista murteista, jäisi vajanaiseksi ja
epä-selväksi.

Minulle sattui se onni, että auttajien ja ystävien avulla sain
matkustella sekä Inkerin-maalla että Vironkin kielen piirissä, jolla
matkallani sain myös tilaisuuden tarkemmin ylös-panna Vatjalaistenkin
kieli-murteen omituisuukset. Niin heräsi mielessäni toivo, enkö yhdellä
tielläni vielä saisi Vepsäläistenkin ja eteläisten Karjalaisten murteita
tarkemmin tutkia, ja hyväin ystäväin toimesta on tämäkin matkani tullut
mahdolliseksi. Tämän matkan alkua saan sinulle nyt tässä vähän kertoa.

Päätökseni oli alkaa matkani sen pohjaisimmasta päästä, s.o. Aunuksen
läänin etelä-osasta, ja vähitellen painua etelään päin, kunne koko matka
päättyisi Tverin Karjalassa. Sitä varten läksin Pietarista liikkeelle
hela-tuorstaina 17 päivänä mennyttä toukokuuta. Astuttuani siihen
höyryvoimaan, joka Nevaa myöten oli minun Pähkinälinnaan saattava,
sanoin mielessäni jää-hyväiset kaikille niille eduille, jotka
matkalaiselle on siitä, että selvästi ymmärtää matkustettavan maan ja
matka-kumppaliensa kielen, ja valmistuin kärsivällisyydellä kestämään
kaikkia niitä vastuksia, jotka muukalaista varsinkin tässä maassa
kohtaavat, sillä vähän voin sitä toivoa, että nyt hyvälle aikaa saisin
kuulla niitä kieliä, joita paremmin ymmärrän kuin venäjätä. Tässä
kuitenkin erehdyin. Matkalle päästyä ja sen hälyn ja tungoksen
asetuttua, jota höyry-laivoilla tavallisesti on ennenkuin kaikki pääsee
paikoillensa, kaikui useammalta kuin yhdeltä haaralta korviini tuttuja
kielen-ääniä, jotka tosin eivät vaikuttaneet minussa niin suurta
ihastusta kuin entiselle ulkomaalla matkustavalle Venäläiselle tuli,
joka rauta-tiellä sattui vierus-kumppalinsa jalalle polkemaan ja tämän
röyäistyä tuskansa hyvin tutulla ja ei ihanalla venäjän-kielisellä
kirouksella, ilolla huusi: oi rakkaat isänmaalliset äänet! Vaan
mielelläni kuuntelin minäkin niitä isänmaallisia ääniä, jotka nyt
kävivät korviini, ja aloin tiedustella niiden synnyttäjiä. Ensinkin oli
höyry-laivan päällikkö Ruotsalainen, joka useampia vuosia takaperin oli
eronnut kotimaastansa ja tänne tultuansa ruvennut sen yhdys-kunnan
palvelukseen, joka Nevan joella käyttää höyry-laivoja. Hän puheli erään
matkalaisen kanssa, jonka myös murteestansa heti kuulin Ruotsissa
syntyneeksi, ja jonka sekä halvanlaisesta asustansa että kalveasta ja
laihasta muodostansa päätin ompelijan kisälliksi. Vaan vähän aikaa
puhuteltuani miestä sain tietää, että hän oli rauta- ja muiden tehdasten
rakentaja, kotoisin Vermlannista ja tänne leipäänsä etsimään tullut noin
neljä vuotta takaperin. Mainittuani, että täällä senkaltaisten töiden
taitavalla miehellä mahtoi olla sen suurempi palkan-ansio kuta vähemmin
semmoisia taitajia vielä löytyy maassa, sanoi hän juuri vastaisin päin
yleistä tämmöisten vehkeiden tuntemattomuutta syyksi siihen, että hänen
oli työläs toimeen tulla, sillä ne, joiden tilat ja varat vaatisivat
heitä tehtaallisiin yrityksiin, ymmärtävät näiden luontoa ja hyötyä
vielä liian vähän, ja panevat ennen varansa muihin vähempi-satoisiin
edes-ottoihin. Kumppalini oli selvä Venäläinen, ja kummeksiessani tätä
sanoi hän Pietariin tultuansa jonkun ystävän neuvosta muuttaneensa
erääsen venäläiseen perhekuntaan, jossa vanhin tytär oli opettanut
hänelle Venäjän kieltä ja sitä niin suloisesti sokertanut, että hänen
ruotsalainen sydämensä oli kokonaan sulanut Venakon ihanuudesta ja hän
tästä itsellensä ikuisen kieli-oppaan ja toverin ottanut. Muuten hän oli
kiivas sodan vihaaja ja toivoi sen ajan ei enää kaukana olevan, jona
kaikki kansat elävät suloisessa sovinnossa, ja vaikka kuinkin olisin
kokenut osoittaa että tämmöistä uutta maata ja uutta taivasta ei tässä
maailmassa ole odottamista, ja että ihmisten seassa ainakin tulee
löytymään semmoisia ilkiöitä, jotka riistävät ja polkevat heikompata
naapuriansa ja joiden tähden toistenkin pitää olla varoillansa, ei hän
luopunut toivostansa, että sota kohtakin oli aivan mahdottomaksi tuleva.
-- Mutta vielä rakkaampia ääniä kuin sen kielen, jota näiden miesten
kanssa puhuin, kuuluivat korviini höyry-laivan käyttäimestä
(masiinasta), jonka hallitsija ja hoitajat olivat Suomalaisia. Yleisesti
tapaatkin Venäläistä harvoin semmoisessa toimituksessa, joka lujaa
kestäväisyyttä eli erinomaista tarkkuutta vaatii. Niin on isoin osa
Pietarin käsityöläisiäkin, varsinkin kaikissa isompaa taitoa vaativissa
käsi-töissä joko Suomalaisia eli muita ulkolaisia, ja niin
höyry-konettenkin käyttäjät sekä tehtaissa että kulkuneuvoilla.
Pienemmässä kaupassa ja muussa rahan-antavassa tupen-lekuttamisessa,
jossa työn kovuus ei hartioita kivistä, Venäläinen sitä vastaan on
verratoin ja hyötyy siinäkin, missä toinen nälkään kuolisi. Paitse
edellistä saan sinulle vielä esittää erään maa-miehen, kauppiaan
Pietarissa K:n, joka, syntynyt venäläisistä vanhemmista Haminan
kaupungissa, siten on Suomalainen alamainen ja puhuu Ruotsin kieltä
niinkuin Suomeakin aivan selvästi. Hän matkustaa Aunuksen läänissä
olevaan kaupunkiin Vytegra, jonka tienoilla on vuokrannut liitu- ja
punamulta-murron. Kuultuansa minun myös matkustavani Aunukseen pyysi hän
minua kajuutti-toveriksi kanavalla, jonka tarjon mielelläni otinkin
vastaan, sillä hänestä puhtaasta Venäläisestä oli minulle arvattavasti
hyvä apu alku-matkassani.

Pähkinälinnaan (Schlüsselburg'iin), jota myös Pähkinäsaareksi ja
Pähkeliksi olen kuullut mainittavan, tulimme kello 1/2 2; koko matka,
vähän päälle 60 virstan,[2] kesti siis vaan 4 1/2 tuntia, vaikka meno
oli vasta-virtaan. Nevan rannat ovat alusta hyvin matalat ja parilta
kymmeneltä virstalta kesä-asunnoilla ja kylillä peitetyt; ylempänä
korkenevat ranta-penkeret kahden puolen ja kasvavat laihaa männykköä.
Joen suurin leveys on 350 ja vähin 150 syltä. Nevaa voipi kutsua
Pietarin kaupungin äitiksi, sillä ilman tältä joelta ja siihen
juoksevilta kanavoilta ei tämä kaupunki olisi voinut nykyistä
suuruuttansa saada. Ennen Moskovan rauta-tien rakentamista valuivat nim.
koko pohjaisen ja keski-Venäjän tuottamat tätä jokea myöten meren
rantaan. Mainittu rauta-tie on jo temmannut osan ja tempaa aikaa myöten
vielä enemmän tätä kuletusta puoleensa, mutta nytkin olisi vastaan
tulevien aluksien määrän voinut sadoiksi saada, ken niitä lukemaan olisi
ruvennut. V. 1838, jolta vuodelta Stuckenberg'in viimeinen ilmoitus
Nevan-kulun määrästä on, tuli sitä myöten Pietariin eli meren rantaan
24,391 alusta ja 1,378 lauttaa, joiden yhteen-laskettu arvo oli 142
milj. 726 tuh. paperi-ruplaa, ja vasta-virtaan meni Pietarista takaisin
2,829 alusta ja 8 lauttaa, joiden arvo oli 24 1/2 milj. ruplaa.
Arvellet: mihinkäs muut alukset saavat, kuin niin monesta tulijasta niin
vähä menee takaisin? Useammat näistä myödään lastin purettua Pietarissa
melkein niissä olevan puun arvosta s.o. noin 20-40 hopea-ruplasta, ja
kulettajat palaavat kotiinsa joko toisissa aluksissa eli maata myöten.
Tämä myöminen tapahtuu sentähden, että niissä joissa, joita myöten
alukset tulevat, vielä löytyy perkkaamattomia koskia, joissa alusta
tyhjänäkin on vaikea ell'ei mahdotoin vasta-virtaan kulettaa. Yhdeksi
ainoaksi matkaksi tehdyt ovatkin nämä alukset hyvin törkeät, koskien ja
kanatojen tähden leveä-pohjaiset matalassa-kulkijat ja kömpelöt, ja jos
heidät jättäisi tuulen varaan, sen voiman, jolla alukset luontoansa
myöten oikeastaan kulkevat, niin olisi heidän rantaan-pääsemisensä
milt'ei isompi ihme kuin Valamon monasterin perustajan kulku, jonka
rahvaassa säilyvä lause kertoo tähän saareen tulleen -- myllyn-kivellä.
Purjeesta ei näille aluksille siis ole suurta apua. Tavallisesti
vedätetään ne hevoisilla, yhdellä tahi parilla, harvoin useammalla, ja
hevoinen otetaan jo useasti kotoa kanssa. Varmemmin vedätetään parkkeja
ihmisillä, mutta tälläkin keinoin näimme Laatokan kanavalla useampaa
alusta kuletettavan. Miehiä oli kuusi kappaletta ikäskuin valjaissa
kunkin parkan edessä; he näyttivät vetävän kaikesta voimastansa, sillä
palkka maksetaan summassa koko matkalta, ja vaikka heidän sanottiin
työllänsä hyvästi ansaitsevan, täytyy tunnustaani, että ihmis-arvoni
tunsin muutamia tuumia supistuvan ihmisen näin juhtana nähdessäni.
Kumminkin vetäjin, sekä ihmis- että hevois-juhdin, kuletetaan alusta
pitkästä vetonuorasta eli jukosta, maston latvaan sidotusta, ja perä
pidetään aluksesta joko hirmuisen pitkällä melalla eli vielä
hirmuisemmalla hirsistä tehdyllä pyyryllä. Vastaan-tulijoista aluksista,
kuin vetäjät kulkevat yhtä joki-vartta eli kanavan reunaa, selvitään
siten, että toisen vetäjät seisahtuvat, alus juoksee entistä vauhtiansa
eteenpäin ja vastaan-tulija laskee sen löyhenneen, veteen painuneen
jukon päällitse, joten viivytystä ei tule minkäänlaista. Vähän vaikeampi
on ohitse-pääseminen seisovista aluksista. Jos tämmöisessä ei ole
mastoa, niin annetaan jukon juosta pitkin alusta, jonka miehet saavat
varoittaa, että se eteenpäin mennessään ei tempaa mistä airoa, mistä
vesi-pyttyä, mistä mitäkin irtonaista kalua kanssansa veteen. Vaan kuin
seisovassa aluksessa on masto, ei jukkoa käy sen ylitse nostaminen, vaan
se päästetään irti vetäjistä, kootaan alukseen ja viskataan ohitse
päästyä taas vetäjille, joita, kuin ne hevoisia ovat, pienoinen poika on
ajamassa.

Pähkinälinnaan tultua oli jokaisella etemmäksi matkaavalla ensimäisenä
huolena hankkia itsellensä sia kello 3 Uuteen Laatokkaan lähtevihin
matkustavia kulettaviin aluksiin, joita muukalaisella, Hollanninko
kielestä lainatulla nimellä kutsutaan _treschkot_. Sen tehtyä oli jo
pahoin naukuvan vatsankin vaatimuksia aika tyydyttää ja tilaisuus hyvä
lähellä olevassa "traktirissa." Joka ruokailtuansa täällä ei ruvennut
kuuntelemaan tupa-urkujen epäiltävää ihanuutta, jota kaikissa
venäläisissä ravinto-paikoissa saapi kylläksensä ja vähän liiaksikin
kuulla, pakeni takaisin treschkotiin kalujansa katsomaan ja uutta
kulku-neuvoa lähemmin tutkimaan. Vaan sen lähtemiseen on vielä runsasta
puoli tuntia aikaa, ja evääksikin, sillä treschkotissa ei myödä muuta
kuin viinaa ja tsajua, näitä kahta ainetta, joitta ei huonoinkaan
musikka tule toimeen, evääksikin olet jo kanavan rannalla istuvilta
ämmiltä ostanut pullia ja suolatta paistettuja vereksiä siikoja, joiden
mauksi ämmä on eri maksusta likaisilla hyppysillänsä likaiseen paperiin
vielä likaisempia suoloja antanut. Näin ihan valmisna ollen ei tiedä
mitä tehdä, sillä treschkotin kannella istuminen käypi ikäväksi jo
siitäkin syystä, että rannalta tungeksen ympärillesi kymmen-kunsin
kerjääjä-akkoja, jotka kiskovat sinulta kukin kopeekan, mikä nuoruuttasi
kiittämällä, mikä hyvää morsianta toivoen, mikä povaamaan tarjotellen.
Näistä ahdistuksista ei pääse muuten kuin että lähdet vähän kävelemään
pitkin joki-vartta ja rannalta käsin katselet joen suussa saarella
olevata Pähkinälinnaa, johon aikasi ei enää riitä mennä. Tämän linnan
rakensivat Venäläiset v. 1323, ja sitten oli se vuorotellen milloin
Venäläisten milloin Ruotsalaisten vallassa, kunne edelliset 14 päiv.
lokak. 1702 pysyväisesti asettivat lippunsa sen tornille. Paitse näitä
entisten sota-retkien elähyttäviä muistoja herättää tämä linna
myöhemmältä ajalta muistoja, jotka surkeudessa ovat edellisten
vertaisia, vaan joilla ei ensinkään ole sitä virkistävää luontoa, jonka
tunnet muistellessasi sodan tosin veristä vaan uljaita melskeitä.
Luopuaksesi näistä ajatuksista voit linnan ohitse pitkä-silmällä[3]
katsahtaa Laatokan merellenkin, joka sinusta on rakas, sillä se ja sen
rannat, Nevan ja Syvärin jokien väliä lukematta, ovat vielä kokonansa
Suomalaisten vallassa, tämän meren rannalla olet jo ennenkin käynyt,
elänyt, kukaties syntynytkin, varmaan ystäviä, ehkäpä hellempiäkin
tuttavia saanut, joille kaikille ennen edemmäksi poikkeamistasi voit
lämpimän tervehdyksen mielessäsi lähettää. Vaikka siis Laatokkaa
rakastamme ja se näin muodoin meille kyllä on _pontos euxeinos_, täytyy
kumminkin tunnustaamme, että se muun puolesta on oikea _pontos axeinos_.
Koko sen laajalla ranta-alalla ei löydy yhtä ainoata kelvollista
satamaa. Paraimmiksi sanottavat alusten lymy-paikat ovat kuitenkin
Suomen puolella, nim. Sortanlaks, Jaakkiman hamina, Sortavala, Valama ja
Salmisten satama. Näistäkin on useampi aivan vaaratoin vaan muutamilla
tuulilla, toisilla taas ovat alukset niissäkin suuressa vaarassa, ja
ilman sillä ovat kaikkikin syvempi-kulkuisille laivoille matalat ja
hankalat tulla. Vaan meren avaruus ja ranta-maiden mataluus tekevät,
että myrskyt ja aalto aavalla merellä ovat niin ankarat kuin tällä,
jonka ohessa kulkua monin paikoin rasittavat hieta-matalikot, joita
tuuli vielä kaiken pahan lisäksi ajaa paikasta paikkaan, ja joiden tilaa
ja laajuutta siis ei koskaan päästä tuntemaan. Sentähden onkin
merenkulku Laatokalla hyvin vähä-arvoinen. Suomesta en luule tätä merta
purjehdittavan useammalla kuin korkeintaan sadalla aluksella, ja
niidenkin lastit ovat vähästä arvosta, enimmäksi osaksi halkoja ja
puu-tavaroita, kiveä Ruskealasta, Puutsalosta ja muistakin paikoin,
kaloja ja joku vähä voita. Venäjän puolella on tosin kulku suurempi
Syvärin suusta Nevaan, vaan ei sekään ole kanava-kulun rinnalla mistään
arvosta. Laatokan suurin pituus on pohjasta etelään 194 virstaa ja
suurin leveys lännestä itään 119 virstaa. Syvyyttä on sillä tavallisesti
10 syltä; vaan muutamin paikoin pohjaisemmassa osassa 165:kin syltä;
Konevitsan saaren ja Sortanlahden välillä on paikoin 25 ja vähää
pohjaisempana jo 55 syltä.

Mutta treschkotin kello on jo soinut kahdesti, -- nyt soi se kolmatta ja
viimeistä kertaa, jättäkäämme siis Laatokka ja Pähkinälinna kaikkine
muistoinensa hyvästi ja kiiruhtakaamme uuteen kulku-neuvoomme. Treschkot
on noin 20-30 kyynärää pitkä ja 6-10 kyyn. leveä venheen tavoin
rakennettu alus. Sen alimmainen, pohjaa likin osa on katettu ja jaettu
tavallisesti neljäksi kajuutaksi, joista kolme kokimmaista ovat
rikkaampia kulkijoita vasten ja maksavat Pähkinälinnasta Laatokkaan (104
virstaa) 3 ruplaa hop. kappale, vaan perää lähinnä oleva on aluksen
kulettajien asunto ja kannella kulkevien yhteinen lymy-paikka. Näiden
kajuuttain katto on nim. tasainen, taide-puilla ja penkeillä varustettu,
ja tässä kulkee noin 30-50 henkeä semmoisia matkaajia, jotka eivät voi
eli tahdo mainitulta matkalta enempää kuin 30 kop, hop. maksaa. Koko
rakennus muistuttaa mieleesi niitä kuvia Noan arkista, joita
pipliän-historiassa olet nähnyt, joka yhtäläisyys meille kävi sitä
merkittävämmäksi kuin meidän matkatessa satoikin hirmuisesti. Noan
monen-laatuisista eläimistä jos meidän aluksesta muut lienevät pois
jätetyt, niin ei suinkaan sikaa ja sen luontoa sikaisuutta ole
unhotettu. Muihin aluksiin nähden kulkee treschkot kiireesti, sillä sitä
vedätetään kahdella hevoisella, jotka noin parin eli kolmen kymmenen
virstan päässä aina otetaan uudet. Myös kulkee se läpi yön, mutta
kumminkin meni matkalla Laatokkaan, jota etemmäksi treschkotit eivät
kule, lähes vuorokaus aikaa, ja 4 eli 5 virstaa on se matka, jonka se
tunnissa siirtyy eteenpäin. Kajuutat ovat sangen hyvät, niissä on kaksi
miehen-maattavaa sohvaa, pöytä ja pienoinen ikkuna. Kuin matkalaisia
yhdessä kajuutassa on kolme, niinkuin meitä edellä mainitun kauppamiehen
ja hänen puukhollarinsa kanssa oli, niin viettää kolmas yönsä lattialla,
joka onni meistä kohtasi viimeksi nimitettyä. Kauniilla ilmalla on kulku
näissä aluksissa sangen hupainen, vaan sateella, jota meidän kulkeissa
kesti 3/4 osaa matkaa, ahtautuu kannella kulkijoita, jotka kaikki eivät
sovi yhteiseen kajuuttaan, siihen kaitaiseen solaan, johon
herras-kajuuttain ovet aukeevat, ja heidän sorinaltansa, pajatukselta,
toralta ja kirouksilta ei lempokaan tahdo tulla toimeen.

Aluksesta näin puhuttuani pitäisi muuan sana sanoa itsestä
matka-väylästäkin. Se on, niinkuin hyvin tiedät, Laatokan kanava, menevä
pitkin Laatokan rantaa Nevan alusta Volhovan joen suuhun. Stuckenberg
kertoo, että Pietari Ensimäinen rakentaen uutta kaupunkiansa tuli
ajattelemaan vaarallisen Laatokan kanavalla kiertämistä siten, kuin
kaupungissa talven tultua elo-aineet aina nousivat niin kalliisen
hintaan, että köyhempää rahvasta useampina talvina kuoli tuhansin hengin
nälkään. Kulun keventämisellä jokia myöten ja mainitun järven
välittämisellä oli toivottava maan sisä-osista enemmän tulevan niiden
tuotteita pää-kaupunkiin, joten hinnat laskeutuisivat ja kaupungin olisi
mahdollinen enetä. Tässä ajatuksessa ei Pietari erehtynytkään, ja
kanavan työhön käytiin käsin v. 1718. Teettäjien pettuus ja muut esteet
tekivät, että hän ei itse ennättänyt nähdä tekoansa valmisna, sillä
vasta 1731 avattiin se kulettavaksi koko pituudeltansa. Sen kaivamiseen
käytettiin sekä päiväläisiä että sota-miehiä, joita jälkimäisiä työssä
oli toisin ajoin kymmenin tuhansin miehin, mutta ruotsalaisista
sota-vangeista, joita muistan lukeneeni tässä työssä käytetyksi, ei
Stuckenberg kanavan historiassa mainitse mitään, ja luultava onkin, että
sota-vankia ei pantu näin lähelle koti-maansa rajaa irtonaisin käsin
työtä tekemään. Tämä kanava yhdistää, niinkuin sanoimme, Volhovan Nevan
kanssa, ja sen kautta aukesi kulku tuotteille Volhovan, sen
syrjä-jokien, Ilmajärven ja siihen juoksevien monien ja suurten jokien
tienoilta. Vielä suurempi tuli hyöty tästä kanavasta sen yhdistettyä
Vyschnij-Volotschok'in kanavan kautta Volgan latvojen ja näin muodoin
Kaspian meren kanssa, joka kanava kaivettiin melkein yksiin aikoihin
edellisen kanssa. --Toinen, keskimäinen ja suorin Volga-joen yhdistys
Laatokan ja Itämeren kanssa on Tihvinan-kanavan kautta, joka yhdistää
Laatokkaan vähän idempänä Volhovan suuta lankeevan Säsjoen eräiden
Volgaan menevien vesien kanssa, ja joka tuli valmiiksi v. 1812. Säs'in
ja Volhovan suut juoksuttaa toisiinsa pitkin Laatokan rantaa 10 virstan
pituinen, v. 1802 valmiiksi saatu Säs-kanava. Vielä kolmas tie Volgasta
Nevaan on Marian-kanava, joka yhdistää Belo-oseron ja Oniegan järvet,
josta jälkimäisestä Syväri juoksuttaa veden Laatokkaan, ollen edellinen
Volgan syrjä-jokien kanssa yhteydessä. Tämä kanava valmistui v. 1808.
Syvärin suusta taas kulkee Syvärin kanava pitkin Laatokkaa Säs'in
suuhun, joka kanava tuli valmiiksi v. 1810. Edellä mainittu
Tihvinan-kanava on myös yhteydessä Viena-joen (Dvinan) kanssa, ja sen
kautta Itämeri Vienanmeren (Valkean meren) kanssa. Näin selitettyäni
lyhykäisesti kaikki ne meriyhteydet, jotka Laatokan kanavaa myöten
saattavat tavaransa meren rantaan, en enää luulekaan ihmetteleväsi sitä
mahdotointa liikettä, joka tällä kanavalla on. Enin sitä myöten kulkeva
tavara on eloa, hedelmiä, nahkoja, pellavasta, liinaa, puu-tavaroita,
halkoja ja kiviä, ja juuri näiden tavaroiden tähden, jotka useasti
lastataan avonaisiin partioihin ilman erinäisittä laita-peitteittä, on
myös kielletty kanavalla höyry-aluksia käyttämästä, koska niistä
nousevat kipunat voisivat tämmöisten alusten kalliit lastit valkean
vaaraan saattaa. Tämä tulen kielto on niin kova, että treschkotissakaan
ei kannella saa tupakkaa eikä edes sikariakaan polttaa, ja meidän
matkatessa oli päällikkö, joka tämmöisistä rikoksista on
vastuun-alainen, saada sakkoa 25 rupl. hop. siitä, että eräästä
katsastus-paikasta oli nähty miehen treschkotin kannella savuja
vetelevän. Päällikkömme koki kumarrellen ja nöyrällä puheella lemmitellä
sen ala-upsierin vihaa, joka häntä tästä nuhteli, ja onnellisesti ohitse
päästyä tyhjensi hän kirouksilla ja sadatuksilla, joista Venäjän kieli
on niin sanomattoman rikas, kymmenin ja sadoinkin kerroin hätänsä sen
musikka-rukan päälle, joka syy-pääksi löydettiin.

Näitä ja muita asioita oli treschkotissa hyvää aikaa katsastaa ja
miettiä. Matka-kumppalistani kävi aika vielä ikävämmäksi kuin minusta,
ja hän oli jo lakkaristansa näyttänyt minulle korttiakin, joilla muka
aikaa lyhentää. Vaan tähän huvitukseen en viihtinyt puuttua, ja pian
saikin kortti-kumppalin eräästä Saksalaisesta, joka eli missä kussa
Volhovan tienoissa ja jolla oli toimena halkojen ostaminen ympäristöltä
ja niiden Pietariin kulettaminen, josta etuja kehui sangen suuriksi. Hän
oli vielä nuori mies ja vasta 6 vuotta sitten Lihvinmaalta tänne tullut,
vaan oli jo niin tottunut maahan ja sen tapoihin, että käytöksessänsä
oli milt'ei venäläisempi kuin Venäläiset itset. Laatokan kaupunkiin
tultuamme oli minulla ensi työnä kuulustaa, tokko Lotina-Pellolle
lähteviä aluksia eli venheitä oli kaupungin rannassa. Tämmöinen
löytyikin pian, pienoinen kolmilaita venhe, keski-kohdalta katettu
molemmin päin avonaisella katoksella. Vaan kuin omistaja tahtoi minulta
tästä matkasta neljää hopearuplaa, kuin edellensä ilma oli sateinen,
tuulinen ja kylmä, niin päätin suostua entisen matka-kumppalini tarjoon
ja hänen kanssansa maata myöten lähteä, varsinkin koska maamatka paitse
muitta eduitta tuli huokeammaksi kuin venehin meneminen. Kumppalini
hankki matkallemme niin kutsutun tarantas'in ja piankin olisimme tästä
hyvästä paikasta olleet valmiit lähtemään, ell'ei Saksalainen, joka
kortti-huvituksesta ei vielä ollut kylläänsä saanut, olisi kiusannut
kumppaliani tälle siihen asti ei hyvää onnetarta vielä uudellensa
koettelemaan. Jo treschkotissa oli nim. toinen heistä ikäskuin leikin
vuoksi "pannut lautaan" kymmen-kopeikaisen, joka pian oli ruplaisiksikin
kasvanut. Heidän pelinsä ei ollut viisaampi sitä, jota meillä siaksi
kutsutaan, vaan sen lopetettua viimeinkin myöhään illalla, luopui
Saksalainen isommasta raha-summasta kuin koko minun matka-kassani oli,
eikä hyvällä mielellä meiltä jää-hyväisiä ottanut. Hänestä erottuamme
läksimme yötä myöten matkalle. Itsestä Laatokan kaupungista, joka elää
paraastansa läpi-kulkevien parkkojen kostitsemisesta, en voi muuta sanoa
kuin että sen kiveämättömät kadut sateisina aikoina ovat kurjat kulkea,
ja että kellä pitkä-vartiset voide-nahka-saappaat on, se pääsee
Laatokankin kaduilla ilman jalkojansa märäksi saamatta eteenpäin. Muuten
on Laatokka hyvin vanha kaupunki, sillä jo Venäjän valtakunnan perustaja
Rurik asettui ensin tähän paikkaan ja rakensi sen. Silloin oli se
kuitenkin paria kymmentä virstaa poikempana merestä, jolla paikalla,
nykyisen Uspenskojen kirkon seudussa, vieläkin sanotaan löytyvän
jäännöksiä. Nykyisen eli uuden Laatokan asetti Pietari Ensimäinen tähän
Volhovan suuhun. Tämä joki, jonka yli meidät saatettiin nuoraa myöten
vedettävällä lautalla, on leveä kuin järvi ja yön hämärässä näyttivät
sen rannat kauniilta. Volhovan itä-puolella on maa matalaa, tasaista,
enimmäksi osaksi metsätöintä aina Syvärin suurelle syrjä-joelle
Ojat'ille asti, jossa se ylenee vähän ja kasvaa männykköä.

_Ladeinoje-Polessa_, karjalaksi _Latina- eli Lotina-Pellolla_, joka on
pieni piirikunnan kaupunki (ujesdnij gorod) Syvärin varrella, oli
aikomukseni ruveta muutamiksi viikoiksi asumaan, osittain erästä alettua
työtä päättääkseni, osittain myös paremmin Venäjätä oppiakseni. Vaan
tässä rähjässä ei voinut kunnon korttieria löytää, jonkatähden en kauan
arvellutkaan, vaan päätin heti pitentää matkani aina tänne
Petrosavodsk'iin, karjalaksi Savodoille, asti. Täältä kuvernöörin
olo-paikasta toivoin muassani vietävien avustus-kirjojen kautta voivani
läänin-hallitukselta saada jonkunlaisen käskyn maalla oleville
ala-virkamiehille auttaa minua matkallani, ja ilman sittä tiesin
pohjais-Tschuudein eli Vepsäläisten pohjaisimman ryhmän, jonka
ensimäiseksi työ-paikakseni olin katsonut, olevan vaan 60 virstaa
etelään päin tästä kaupungista. Matkastanikaan en kauan epäillyt
lähteäkö Syväriä myöten sen suuhun asti Oniegan rannassa ja siitä maisin
Petrosavodsk'iin, eli Aunuksen kaupungin ja maan kautta maata myöten,
siliä Aunuksessa toivoin tapaavani täällä eläviä luteerin-uskoista
Suomesta tulleita Suomalaisia, joiden tilan tiedustamista katsoin
velvollisuudekseni, ja toiseksi tahdoin myös vähän kuunnella Aunuksen
Karjalaisten kieltä, vaikka sen tutkiminen nyt ei juuri tarkoituksenani
ollut.

Erottuani hyvästä matka-kumppalistani, joka läksi edellensä Vytegraan
päin, alkoi stantsan (postipaikan, kestikievarin) isäntä tarjota minulle
hevoisia ilman podoroschnatta eli tie-kirjatta, ja tingittyäni
kyyti-rahan kolmatta osaa huokeammaksi ensi vaadintoa päätinkin häneltä
hevoiset ottaa, joista tosin tulin maksamaan vähän enemmän kuin jos
podoroschna olisi ollut, vaan joten pääsin vaivasta ruveta sitä ja sen
antaja-virkamiestä kaupungilta etsimään. Juuri poies lähteissäni tuli
nuori mies hyvän-laisessa asussa sisä-huoneesta hoippuen ulos,
ja pyysi minulta anteeksi, että tultuamme stantsaan ja nimiämme
ylös-kirjoitettaessa häneen oli noussut se syntinen ja pakanallinen
ajatus, että minä, jonka nimi hänestä oli niin oudolta kuulunut, olisin
anglitschanin (engelsmanni)! Tätä ajatusta ja sen kanssa seuraavata
pelkoa oli hän jo kokenut lievitellä parilla kolmella viina-ryypylläkin,
vaan kuinka suuri oli hänen ilonsa, kuin oli kuullut Venäjän kieltä
puhuvani, ja kuinka suuri eikö hänen katumuksensa ollut,
oikea-uskoisesta eli toki oman tsaarin alamaisesta miehestä niin
hirmuista ajatelleensa! Pian tuli hän kumminkin tuntemaan että tosin
olin jälkimäinen, josko oikeauskoisuuden onnestakin täytyi ollani
ulkona, mutta hänen hyvätahtoisuutensa ei siitä vähennyt; hän oli muka
itsekin käynyt vieraassa maassa, nim. Libaussa, jossa oli ollut isänsä
(Pietarin kauppa-miehen) ulkomaalta tulevia tavaroita vastaan-ottamassa,
ja jossa häntä sinä yhtenä yön-seutuna, jonka siellä oli viettänyt,
hirmuinen ikävä oli vaivannut, kuin ei muuta ollut maan kielellä osannut
lausua kuin: _ihh weiss nit_. Sekä ikävätäni haihduttaakseen että
loukkaustansa hyväksi tehdäkseen tahtoi hän nyt kostitsemisen pyhää
velvollisuutta minua kohtaan täyttää, ja leppyjäis-kannut voin itse
valita joko viinana eli rommina. Loukkauksen, kuin se ajatusta ulommaksi
ei ollut tullut, voin hänelle kernaasti anteeksi antaa, mutta
leppyjäis-kannuille en ruvennut jäämään, vaan otin uudelta ystävältäni
kiireimmän mukaan jää-hyväiset ja läksin pois.

Syvärin joki on Lotina-Pellon kohdalla, jossa Aunukseen päin menevä
saatetaan lautalla yli, kapeampi kuin sen väkevä syrjä-joki Ojat, jonka
poikki olimme muutamia kymmeniä virstoja ennen Lotina-Pellolle tultua
kulkeneet. Tien varrella Aunukseen päin ei Syvärin pohjais-puolella ole
kuin yksi kylä Venäläisiä. Jo toinen kylä, Mägrä nimeltä, noin 40
virstaa joelta, on Karjalaista, jotka kieltänsä kutsuvat _Aunuksen eli
Livvin_ kieleksi, ja joiden ala täältä saaden ulottuu pohjaan päin aina
lähelle Vienan merta ja Lapin rajoille, ja lähelle Oniegan merta itää
kohti. Paitse kielessä, näössä ja tavoissa eroavat karjalaiset
käytöksessänsäkin Venäläisistä naapuristansa ja uskolaisistansa.
Karjalainen ei kumartele eikä livertele niinkuin Venäläinen, ja
kaluistansa voipi matkalainen olla täällä yhtä huoletoinna kuin
Suomessakin. Jutellakseni Mägrän stantsan vanhan isännän kanssa jäinkin
tähän yöksi ja Lotina-Pellolta oleva kyyti-mieheni sopi hänen
kerallansa, että tämä seuraavana aamuna saattaisi minut loppu-matkan (10
virstaa) Aunukseen, johon asti edellisen oli minua kyydittävä. Näiden
Karjalaisten kieli on jo hyvin venäläistynyttä, joka ei ihme lienekään.
Ukko jutteli ennen "pajatetunkin" (lauletun) Livviksi, vaan nykyisen
rahvaan sanoi hän vaan laulavan venäjänkielisiä "pajuja" (lauluja).
Entiseen aikaan oli Syvärin pohjais-varsi ollut kokonansa Karjalaisten
vallassa, vaan Pietari Ensimäinen, joka Savodojen laitoksia
rakentaessansa useasti matkasi sinne ja kerran ratsain kulkiessansa
Lotina-Pellolta suoraan Savodoille oli lähellä Syväriä tavannut kylän,
jossa häntä ei oltu "ellennetty" (ymmärretty), oli antanut käskyn, että
kaikkein Karjalaisten piti Venäjän kieltä oppia, jota käskyä ei
kuitenkaan jaksettu täyttää muualla kuin Syväriä lähinnä olevissa
kylissä ja näin olisivat näiden asujat karjalaisista Venäläisiksi
muuttuneet, näin venäläisyyttä muuhunkin Karjalaan enemmän tullut. On
näiden eteläisten Karjalaisten kielessä toistakin vierasta ainetta, nim.
tschuudilaista eli vepsäläistä, varsinkin idempänä, Pyhäjärven
pogostalta alkain aina Savodoille asti. Tämän seurakunnan tienoissa
kulkee se Suomen maan-selästä tuleva mäki-harjanne, joka katoo Syvärin
ja Oniegan seuduissa, ja saattoi entiseen aikaan olla Vepsäläisten ja
Karjalaisten rajana, sillä heti sen itä-puolella tapaat kielessä sen
muutoksen, että esim. d, jota Karjalan kielestä ei löydy, kuuluu hyvin
puhtaasti ja selvästi (_meiden, teiden, andan, kandon_), ja että rahvas
kutsuu kieltänsä _Lyydin_ kieleksi ja itsiänsä Lyydiköiksi, jolla
nimellä minuakin kunnioitettiin. Puhtaita Tschuudeja (Vepsäläisiä)
näiden tienoitten asujat eivät kuitenkaan ole, vaikka vepsäläinen aine
heidän karjalaistuneessa kielessänsä on epäilemätöin ja heti tuntuva.
Vepsäläisiä, joita täkäläinen rahvas toden mukaan tietää eläväksi
etelään päin Savodoilta, kutsutaan täällä _Schoksalaisiksi_, ja kartalle
katsoessani löysinkin näiden mainitussa ryhmässä _Schoksa_-nimisen
kirkkokunnan ja saman nimen olen eräällä pienellä, Syväriin juoksevalla
joella läänin etelä-osassa nimenä tavannut. _Vepsäläis_-nimeä ei
tuntenut kukaan, eli sanottiin Vepsäläisiksi pohjempana eläviä
Karjalaisia. Vasta, paremmat tiedot asiasta saatuani, tahdon sen
sinullenkin tarkemmin selittää. -- Mainitulta Mägrän ukolta sain myös
tietää, että täkäläisten "Suomalaisten" (luteerin-uskoisten) ylevin mies
Jörän Turunen, josta Pietarissa jo olin kuullut, varmaan oli huomenna
tavattava Aunuksen kaupungista.

Täällä on mm. torikaupan laita aivan toisin puolin kuin meillä. Täällä
kulkee talon-poika kaupunkiin ei myömään vaan ostamaan, sillä viikon
tarpeet lihassa, voissa, kalassa, "kartohvelissa" ja muissakin aineissa
haetaan aina pyhänä Aunuksen "rinkalta" (torilta). Myös keräytyy rahvas
tänne huvituksen vuoksi ympäristön metsä-kylistä, ja illalla lopettaa
jokainen juhlansa niin, että juopi maan-tien varrella olevissa
kapakoissa päänsä täyteen koko viikon edestä. Tämä elämän-laatu on
luteerilaisillakin tavaksi tullut, ja sentähden voi niitä, niinkuin
sanottu on, huomenna joukolla tavata Aunuksessa. -- Aamulla varahin
läksimme siis isännän kanssa liikkeelle, vaan tietämättäni löysin
"telegalla" kaksi matka-kumppalia, joista ei minulle oltu mitään
virketty. Toinen, joka istuihen rinnalleni, oli viinan-myöntioikeuden
vuokranneella puukhollarina ja palasi nyt Lotina-Pellon tiellä olevien
kapakkojen viikko-tuloja keräämästä Aunukseen, ja toinen taas, ukon
viereen ajajan-istuimelle ruvennut, oli hänen apulaisensa. Koska
heidänkin kauttansa voin jotakin tietoa saada maan elosta ja olosta,
niin annoin heidän olla paikoillansa, ja viina-puukhollari oli niin hyvä
ja pyysi minua korttieriin luoksensa. Myös oli hänen ilta-puoleen
mentävä Savodojen tietä myöten 45 virstaa yhdenlaiselle asialle kuin
nykyinenkin matkansa oli ja tarjoutui minulle edellensäkin
matka-toveriksi ja kyydin-osamieheksi, luvaten Aunuksessa hevoiset
hankkia ja vakuuttaen koko Savodojen tiellä podoroschnaa ei tarvittavan,
josta raha vaan menisi turhaan ja jota nyt pyhä-päivänä ei saisikaan
ennenkuin jos ilta-puoleen, pyhän ohitse mentyä. Näitä viimeisiä
lauseita en uskonut tosiksi, sillä nähtävästi tahtoi hän vaan minusta
saada kyydin-puolentajaa itsellensä, jonka tähden en matkastakaan voinut
mitään varmaa sanoa. Kaupunkiin tultua, jonka, muista pitkin
Ylösen-jokea (ven. Olonka) olevista kylistä, eroitti vaan eräistä
maalatuista taloista ja niin-kutsutusta gostinnoj-dvor'ista
(kauppa-kartanosta), alkoi rahvasta kokoutua torille, jonne minäkin
läksin heidän elamoitsemistansa katsomaan, edellä mainittua Turuista
kuulustelemaan ja häneltä täällä elävien maan-miesteni tilaa
tiedustelemaan. Näistä sain piankin yhden käsiini ja sen avulla löytyi
Turunenkin. Hän niinkuin muutkin täällä elävät Suomalaiset ovat tänne
tulleet nälkää pakoon köyhemmästä kotimaasta ja oleksivat kasakoina eli
päiväläisinä täkäläisten talonpoikien työssä, joten työntekijä mies
voipi kesässä ansaita noin 25-40 hopearuplan paikoille. Useammat näistä
maan-miehistämme ovat kotoisin Karjalasta (Ilomantsin, Pielisen,
Nurmeksen ja Liperin pitäjistä); Savolaisia ei täällä taida olla kuin
juuri joku nimeksi. Enimmät heitä elävät Aunuksen piirikunnassa, vähempi
osa Syvärin joella alusten ja lauttojen kulettajina, ja vähin muissa
osissa tätä lääniä. Harvalla on oma mökkinsä, sillä ansiot menevät
kädestä suuhun, vaan leivässä kertoivat hyvin pysyvänsä. Sitä vastaan on
hengellisestä ravinnosta suuri puutos. Ennen oli Novgorod'ista käsin
Saksalainen luteerin pappi kerran kesässä käynyt Aunuksessa, lapset
ristinyt, parikunnat vihkinyt ja haudat siunannut. Vaan kuin tämä pappi
ei ollut sanaakaan Suomen kieltä eikä edes Venäjätäkään osannut, niin
arvaa jokainen, kuinka vähän hänestä oli apua ja lohdutusta heidän
hengelliselle tilallensa. Niin joku aika takaperin määrättiin
Suomessa erityinen pappi niitä luteerilaisia varten, joita elää
venäjän-uskoisissa seurakunnissa pitkin rajaa, ja tämä (tätä nykyä
vara-kirkkoherra David Sirelius, jonka olo-paikka taitaa olla
Pitkärannan ruukki) on hyvä-tahtoisuudesta ruvennut kerran vuodessa
käymään Aunuksenkin luteerilaisille saarnaamassa. Vaan vielä näinkin on
näiden poloisten hengellinen tila surkea, sillä kuinka paljo voipi 7 eli
8 sataa henkeä, joka määrä luteerilaisia Suomalaisia täällä kaikkiansa
on, nauttia yhtä ainoaa opettajaa parissa eli kolmessa päivässä
vuodessa? Ja näin ei ihme olekaan, että joku jo kreikankin uskoon on
mennyt, sillä Karjalaiset pilkkaavat luteerilaisten uskoa ja
"mainittelevat (viekoittelevat) heitä niinkuin kehno (piru) sielua,"
joten eräs vaimo lausui, isäinsä uskosta luopumaan. Olletikin kuuluvat
täällä syntyneet lapset, jotka parempaa eivät ole nähneet, olevan
taipuisat Venäjän uskoon, sillä lapsia, jotka jalalle päästyänsä
lähetetään joko kerjäten eli muuten henkeänsä elättelemään, ei
vanhemmilla ole suurta tilaisuutta opettaa eikä hoitaa. Tässä asiassa on
nimitetty Turunen kuitenkin paljon hyvää vaikuttanut. Hän on nim.
useampia kymmeniä vuosia takaperin ruvennut vähäistä maksua vastaan
lapsia joutoajoillansa opettamaan, ja monen täkäläisen Suomalaisen onkin
luku-taidostansa häntä kiitettävä. Vaivastansa ei Turunen, paitse sitä
hyvin vähäistä minkä lasten vanhemmat ovat voineet häntä korvata, ole
saanut muuta kuin kerran 85 ruplaa hop., joka raha hänellä annettiin
Suomen ministeriltä Pietarissa enemmin sen vuoksi, että hän toimittaa
lukkarinkin virkaa jumalanpalvelua pidettäessä. Turunen on pieni,
terävä-näköinen ukko, lasten opetukseen kuitenkin jo liian vanha ja
kukaties vähän ryyppyynkin menevä. -- Lasten opettaminen ja jumalisuuden
harjoittaminen on vaikea senkin puolelta, että kirjoja on vähä ja niiden
saanto milt'ei mahdotoin. Minulla oli muassani heille muutamia
testamentteja, ja sanoilla ei voi kertoa sitä iloa ja onnea, joka niille
hyville lukijoille tuli, joille Turunen nämä jakoi. Siunaukset minulle
ja niiden lahjoittajalle, eräälle Amerikkalaiselle kauppa-miehelle
Pietarissa, olivat loppumattomat, ja muuan näistä onnellisista, nuori
täällä syntynyt vaimo, työnsi minulle väkisen vasta-lahjaksi
puoltatoista syltä pitkän puna-kirjoilla päitetyn pyhke-liinan,
tavalliset Karjalassa, jonka viimein otinkin vastaan sen hyvän sydämen
tähden, jolla se annettin. Jos maamme kirjan-kustantajat tahtoisivat
näiden vieraassa maassa elävien köyhien maan-miestemme valoksi
kustantamistansa kirjoista lahjoittaa joita kuita kappaleita, niin
luulisin heidän harvoin siunauksesta niin rikkaan työn sekä heille
itsillensä että kanssa-ihmisillensä tehneen kuin tämä olisi.
Lahjoitettavat kirjat saisivat olla mitä lajia tahansa, vaan
arvattavasti olisivat kelvolliset hengelliset kirjat saajille
rakkaimmat. Lähettää tämmöisiä lahjoja voisi edellä mainitulle
vara-kirkkoherra Sireliukselle Sortavalan kautta, jonka mielellänsäkin
luulen vaivaksensa ottavan niiden jakamisen Aunuksessa. Toinen anomus,
jonka heidän puolestansa kannan Suomen maalle, vaan jonka täyttämystä en
uskalla toivoa, olisi se, että heitä Esivallan puolesta autettaisiin
jonkunlaisen rukoushuoneen joko rakentamiseen eli edes hyyräämiseen.[4]
Jumalan-palvelua on tähän asti pidetty jossakussa kerraksensa hyyrätyssä
isommassa huoneessa Aunuksen kaupungissa. Hyyriä on useasti pitänyt
maksaa kymmenin ja kaksintoista hopearuplin, ja koko rahvas-joukko ei
ole kuitenkaan mahtunut sisään Jumalan sanaa kuulemaan. Ei taitaisi
liika olla, jos maamme yhteisistä varoisia joku 3 eli 5 sataa ruplaa
tähän tarpeesen käytettäisiin, koska nämä Aunuksen luteerilaiset
kumminkin ovat maamme lapsia ja alamaisia ja vuotisen veronkin (4
hopearuplan paikoille) passi-rahana maksavat Suomen hallitukseen. Jos
varsinainen herran-huone kerran tulisi hankituksi, olisi papin saaminen
helppo asia, sillä yhden opettajan sanoivat itsetkin ilman muiden avutta
voivansa hyvästi palkita, ja nuorille, vaikutusta isooville pappiloille
olisi täällä mitä soveljain työ-paikka. Lähetyksen asiaan pakanoiden
kääntämiseksi vieraissa valloissa annetaan meilläkin lahjoja, joka tosin
on kiitettävä teko; täällä olisi lähetyksen keto oman maan rajalla,
omien maa-miesten seassa, jotka tosin eivät ole pakanoita. Eivätkö
jumaliset hyvän-tekijät ja hyvän-teon seurat tahtoisi näitä kurjia
maan-miehiämme auttaa rukous-huoneen tekoon? He ovat vielä yksiä
Suomalaisia kuin kaikki muutkin koti-maan helmassa istuvat,
onnellisemmat maa-miehet. Katovuodet ja tämän koto-maan kova luonto ovat
heidät tänne ajaneet, ja vaikka leivän tosin ovat täällä löytäneet, niin
riippuvat heidänkin kantelensa paju-puilla, he istuvat hengellisessä
surussa ja pimeydessä, ja useampi toivoo koto-maan rakkaassa povessa
edes viimeisen lepo-kammion saavansa.

Turusen ja muiden Suomalaisten kanssa hyvän osan päivää
vietettyäni, läksin viimeinkin korttieristani uudellensa kaupungille,
tiedustamaan kuinka podoroschnan saamisen laita oli; sillä ilman
semmoisetta taika-kalutta ottavat kyyditsevät tavallisesti kaksin
ja kolmin-kertaisenkin maksun kuletuksesta, jossa asiassa
viina-puukhollarini kiitosta Savodojen tiestä en uskonut todeksi.
Tultuani siihen virka-paikkaan, josta tie-kirja oli lunastettava, oli
virka-mies jo kerinnyt mennä kotiinsa, ja tänne mentyäni ei hän sanonut
pyhä-päivänä voivansa sitä antaa; joka oli hänellä vaan tyhjä,
luusimisen tilaa aukaiseva, estelmys, sillä lakia myöten pitää tie-kirja
antaa yölläkin. Luusimaan häntä en ruvennut, sen siaan otin taskustani
kreivi Armfelt'in minulle annetun avustus-kirjan, jossa hän vaatii
virka-miehiä ja -kuntia minua edespäin auttamaan, ja tämän kirjan
luettuansa olikin virka-mies heti valmis lähtemään virka-huoneesensa,
mutta neuvoi minun sitä ennen menemään poliisi-mestarin tyköön ja siltä
kirjallisen luvan tie-kirjan antamiseen hankkimaan. Poliisi-mestari,
vanha hyvän-tahtoinen ukko, pani kohta suoritettuani karttarahan
"piisarinsa" tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sitä odottaessani oli hän
hyvä ja tarjosi tupakkaakin, kuitenkin vasta sen jälkeen kuin hänen
läsnä olevalle rouvallensa surkeasti murretulla kielellä olin saanut
selittäneeksi, kuinka julman paksut ja missä hirmuisessa ase-voimassa
Veaporin muurit olivat, ja että Dundas varmaan oli sarvensa taittava,
jos niitä kävi puskemaan. Viina-puukhollari ei ollut uskoa silmiänsä,
kuin näki tie-kirjan kädessäni; hän oli tingannut ja tuottanut hevoiset
meille valmiiksi. Vaan nyt olin minä matkan isäntänä ja huokeammasta
saataville posti-hevoisille otin hänen vaan sillä väli-puheella, että
yksinänsä suoritti kolmannen hevoisen makson; sillä parilla, tavallinen
hevoisten määrä yhdelle ja kahdelle matkustavaiselle, ei keväisen ja
syksyisen tie-rikon aikaan saa kulkea kuin yksi henki, ja kokonansa
kieltää häneltä tätä etua en tahtonut, koska olin hänen luonansa päivän
asunut.

Tästä kulki matkani vähillä katkelmilla yhtä suoraa 15 peninkulmaa aina
tänne Savodoille asti. Keskojärven ja Pyhäjärven posti-paikkojen välillä
tuli melkein keskikohdalla minulle matkustava herras-mies vastaani.
Kyyti-pojat rupesivat kuletettavien vaihtoa tuumaamaan, ja kuin minä
_karjalaksi_ vastasin poikani kysymystä, tokko tämmöinen vaihto sai
tapahtua, niin äkkäsi vastaan-tulija matkustaja Suomesta olevani, ja
rupesi selvintä ruotsia puhumaan. Se oli maa-mittauksen päällikkö tässä
läänissä, hovi-neuvos L., josta minulle hänen kotiin palattuansa on
paljon hyvää ja apua itsekussakin kohdassa ollut.

Vaan tätä enemmän en tällä kertaa uskalla kärsivällisyyttäsi
väärin-käyttää ja lopetan jo vähäisten matka-seikkojeni kertomisen.
Luonnosta Aunuksen ja tämän kaupungin välillä sanon vaan sen, että se on
melkein yhdellaista hieta-kangasta ja suokkoa kuin Suojärven seutu
Suomessa. Edellä mainitsemani harjun tienoossa luulet jo Suomessa
olevasikin, sillä sen tienoon mäet, lammit, kasket ja aidat, joita
kaikkia Venäjällä ei näe missään, tekevät tämän yhtälöisyyden hyvin
pettäväksi. Vaan pian muistuttavat kärrien hirmuiset täräykset yhtä osaa
ruumistasi ja sen kautta koko olentoasikin, että tälle tielle ei ole
suomalainen nimis-mies silmää luonut, ja aina itää kohti rientävä
matkasi sanoo, että Suomen päivässä et vielä kaualle aikaa saa itseäsi
lämmitellä.



Toinen Kirja.

Vosneseniessä 10 p. elok. 1855.

Armas Ystävä! Nimeä _Vosnesenie_, vaikka se tässä maassa on hyvin tuttu
lavealta ympärinsä, et varmaan ole koskaan kuullut, eli kuullunnakin
olet sen jo monta kertaa ennättänyt unohtaa. Jos kuitenkin aukaiset
Suomettaren vuosi-kerran 1848 ja etsit numeron 3, niin olet Lönnrot'in
siinä löytyvästä matka-kertomuksesta näkevä, että tätä nimeä jo on
ennenkin mainittu Suomen kielellä, ja tätä kieltä vasten matkustavaa
Suomalaista jo ennenkin Vosneseniessä nähty. Tämä paikka löytyy Syvärin
suussa tämän joen lähteissä Oniegasta, on ennen ollut vaan pienoinen
maa-kylä ja vaikka sillä ei vieläkään ole kaupungin oikeuksia, niin on
se kumminkin paremmin rakettu kuin yksikään meidän pienemmistä
kaupungistamme ja sen liike semmoinen, että harvassa Suomen kaupungissa
nähdään enemmän rahvasta ja tuskin yhdessäkään niin paljo aluksia kuin
Vosneseniessä ja sen edustalla. Jo Lönnrot mainitsee, näyttääksensä
tämän paikan liikettä, että siinä hänen matkatessansa löytyi ainoastaan
viininmyöntä-paikkoja neljä kappaletta, mitä sitten muuta kauppaa. Vaan
siitä ajasta on paikka vaurastunut monin kerroin, sillä muutamia vuosia
takaperin avautui kaupan-kululle uusi Oniegan-kanava, joka Vytegran joen
suusta Syvärin suuhun kierrättää Oniegan meren, niin vaarallinen
kömpelille joki-aluksille, vaan jonka poikki heidän ennen tämän kanavan
valmiiksi saatua kumminkin täytyi vaivoin pyrkiä. Alusten päästyä
Oniegan kanavasta muutetaan lastit Syvärin koskien tähden pienempihin
aluksihin, joka tapahtuu Vosneseniessä, ja tästä sen vilkas liike.

Vaan kuin Vosneseniestä, sen monista kauppa-puodista, masto-metsästä sen
rannassa, niistä sadoista tuuhea-partaisista kauppa-miehistä, jotka
kävelevät sen ranta-kadulla odottaen jauho- eli pellavas-aluksiansa, ja
joiden lihavat niskat todistavat, että heillä kukkarot on vielä
lihavammat, -- kuin kaikista näistä ei liene tarvis sen enempää
kertoani, niin käännyn kirjani pää-aineesen matkaani. Ihmetellet kyllä,
että sitten viime kirjani kirjoitettua en ole kerinnyt matkata enempää
kuin ne 130 virstaa, mitkä Savodojen kaupungista on tähän paikkaan. Ja
ihme olisi se ehkä itsestänikin, ell'en tarkoin tietäisi, miten aika on
mennyt. Savodoilla viipymiseni kaikkia syitä ei tässä käy mainitseminen.
Niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin oli pää-tarkoitukseni täällä
valmistella erästä ennen alettua työtä ja myös samalla Venäläisten
keskessä eläen, heidän kieleensä ja tapoihinsa tottuani. Ja näissä
katsannoissa en voikaan Savodoilla oloani katua. Jälkimäistä
tarkoitustani vasten olin matkalla sinne tehnyt sen päätöksen, että
koska tämä kaupunki on lähes 8 tuhannen hengen asuin-paikka, niinmuodoin
isompi kuin Viipuri, ja luultava oli, siinä useampiakin ravinto- ja
korttieri-paikkoja matkalaisia vasten löytyvän, minä majani ottaisin
vaan niin-kutsutussa _hartschevnassa_ eli talon-poikaisessa
ruoka-talossa, jossa hinnat olisivat huokeat ja Venäjän kieltä voisi
kyllin kyllä kuulla, jota vastaan kalliimmissa, saksalaisissa
ravinto-paikoissa, joita Savodoilla päätin löytyvän useamman kuin yhden,
kävisin vaan kerran eli kahdesti viikossa aviisit lukemassa. Tämä niin
kaunis päätökseni kävi, niinkuin moni muukin sitä laatua, turhaksi,
sillä kohdatessani, niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin, Aunuksen
ja Savodojen välillä maa-miehen L:n, sain häneltä tietää, että tässä
hyvässä kaupungissa ei löytynyt yhtäkään ravinto-paikkaa, ei edes
hartschevnaakaan, ja että korttieria niin muodoin oli vaikea saada, vaan
erään porvarin, syntyänsä saksalaisen ja nimeltä Vogel'in, sanoi hän
kumminkin matkalaisille tekevän sen arvon, että majan antamisella auttoi
heidän kukkaroansa hoikemmaksi. Suloiset hartschevna-ajatukseni
hajoisivat siis kuin tuhka tuuleen ja kaupunkiin tultuani riensin herra
Vogel'in taloon. Hinnoilla suukauden elosta hänen tykönänsä sovimmekin
pian, vaikka ensi iltana torasimme vähän siitä, että herra Vogel'illa
makuu-siaksi minulle ei ollut antaa muuta kuin vanha iän-ikuinen sohva,
jonka katteen väriä oli mahdotoin eroittaa siihen pinttyneen lian
paksuudelta. Tähän lisäsi hän viimein kuitenkin, ainoastaan sen tähden
että minä olin Suomesta, pienoisen pään-aluksen ja lakanan, jota
kumminkaan koko olin-ajallani ei sen kovemmin muutettu, ja tästä saaden
elimme kaiken ajan suurimmassa sovussa ja ystävyydessä. Herra Vogel oli
kotoisin Mecklenburg-Strelitz'istä ja viraltansa leipuri. Hän oli 23
vuoden vanhana lähtenyt kotoansa Tanskanmaan ja Suomen kautta täällä
Venäjällä lykkyänsä etsimään. Pietarissa olikin jo saanut onnea helmasta
kiini sen verran, että oli asettanut oman leipurikauppansa, vaan sitten
oli se taas ryöstäytynyt hänen käsistänsä, jonka tähden hän vielä kerran
oli lähtenyt sitä etsimään ja viimein asettunut Savodojen kaupunkiin.
Täällä olikin onnetar taas ilmestäinyt hänelle, tällä kertaa pienen
Venakko-tallukan muodossa, jonka kanssa herra Vogel oli myötä- ja
vastoinkäymisensä yhdistänyt. Tämä hemmetär oli vielä minunkin
Savodoilla ollessani aika sievä, ja suki päänsä vielä nytkin kahdesti
päivässä pomada-voiteen kanssa, niin että emännän askelet, niinkuin sen
pitääkin olla, "tippuivat rasvasta," ja hänen olentonsa ilmoittihen
kaikille talon asujille hajulla, nim. hyvällä hajulla. Lisäksi tämän
hempeyden toi hän isänsä perintönä herra Vogel'ille talon eli, hänen
nimeensä katsoen, pesän, josta moni tosin olisi voinut päättää häntä
harakaksi, vaan joka kumminkin oli tyhjää parempi. Moni olisi herra
Vogel'in siassa ollut tyytyväinen tähän onneen, vaan niin ei hän. Vaikka
hän oli selvä venäläinen, vaikka äitin-kielensäkin oli jo niin
unhottanut, että puhui sitä sangen huonosti, ei hän koskaan voinut
unhottaa kotoansa, niinkuin useampi hänen maan-miehistänsä tekee, vaan
ikävöitsi suuresti sinne takaisin. Aina kuin joku matkalainen läksi
hänen tyköänsä Pietariin päin, istui hän kauan aikaa portaillansa
kallella päin, ja kiitti onnelliseksi sitä, joka pääsi "Europaan," joka
herra Vogel'in mielestä alkoi Pietarissa. Näinä surullisina hetkinä
valitti hän omaa kohtaloansa, joka oli sitonut hänen Savodoille ja katui
suuresti, ett'ei ollut edes Suomeen jäänyt, jossa rahvas hänestä oli
ollut niin hyvää, katui sitä enemmin, kuin minulta kuuli, että muutamat
hänen entisistä työ-kumppalistansa Helsingissä, jotka nimitti, olivat
leiponeet itsensä mahtaviksi porvareiksi ja suurten talojen isänniksi,
jonka onnen muka hänkin varmaan olisi käsittänyt, jos olisi ollut älyä
sinne jäädä. Tätä herra Vogel'in tyytymättömyyttä nykyiseen tilaansa
elättivät hänen veljeltänsä Mecklenburg-Strelitz'istä useasti tulevat
kirjat. Tämä veli, perinyt heidän isänsä hevois-kaupan, oli laajentanut
sen ja ulko-arvossa niin kohonnut, että muka oli ruhtinallinen
talli-mestari ja että hänellä joka viikko kävi vierasna maan ensimäinen
ministeri, vieläpä toisinaan perintö-ruhtinaskin. Tähän korkeuteen oli
nyt ovi avoinna Savodojenkin Vogel'illa, sillä se kaikessa muussa
onnellinen mies oli lapsitoin, ja kirjoissansa lupasi hän ottaa veljensä
pojan otto-pojaksi ja perilliseksensä, jos tämä perheinensä tulisi
takaisin koti-maahan. Kiihoittaaksensa meidän Vogel'in muuttohalua oli
veli myös kirjoittanut, kuinka hän varsin alkaen veljeänsä vasten oli
ruvennut säästämään viiniä, ja kuinka hänen kellarissansa jo löytyi
neljä sataa putellia vanhaa viiniä veljen juoda tuliaisiansa. Herra
Vogel'in kiihko päästäksensä Savodoilta ei näin muodoin ollutkaan
ihmeteltävä, sillä tässä paikassa ei hän ukko-parka ollut maistanut
märkääkään kelvollista, saatikka puhdasta, sekoittamatointa viiniä. Entä
sitten kotimaan olut! entäs sen soitot, sen tanssit ja muut huvitukset,
joita herra Vogel täällä ei koskaan ollut nauttinut, vaikka kyllä oli
kuusi vuotta peräkkäin istunut ensimäisenä jäsennä kaupungin duumassa
(magistratissa). Mutta kuinka päästä, sillä hän oli kahtalaisesti
sidottu Savodoihin? Hän oli nainut Venakon, ja nainut Venakon, jolla oli
talo. Jospa rakkaudenkin voimaan voi sen verran luottaa, että se vetäisi
vaimon miehensä kanssa vieraasen maahan, jossa kieli, usko, tavat olivat
hänelle aivan oudot, niin ei taloa kuitenkaan voinut telegalle nostaa,
niinkuin sen pienen Venakon. Ja taloansa oli Herra Vogel jo kaupinnut
kokonaisen vuoden, vaan turhaan. Juuri minun pois-lähtiessäni ilmautui
viimein ostaja, he syntyivät hinnoilla, ja jo tänä syksynä lentää herra
Vogel muiden matka-lintujen kanssa ilolla ja riemulla takaisin
koti-maahansa, vieden muassansa siitä onnesta, jota hänen nuori mielensä
sieltä lähtiessä niin hohtavilla karvoilla oli kuvastellut täällä
tavattavan, ei paljon muuta kuin poikansa ja pienen Venakkonsa. Herra
Vogel'in elämä-kerta kuvaa monen muunkin, varsinkin Suomalaisten, onnen
etsimistä tässä maassa.

Mutta jo arvellet: näin emme pääse koskaan matkalle, lorutessasi herra
Vogel'ista ja hänen suruistansa ja iloistansa. Tosi kyllä, mutta
Savodojen kaupungissa ei löydykään paljo muuta merkillisyyttä
matkalaisen kertoa kuin herra Vogel, joka myös nyt eroaa siitä. Vaan
leikkiä puhumatta on tässä kaupungissa vielä kaksi muutakin
merkillisyyttä. Ensinkin tykki-tehdas. Kaupungin läpi juoksevan pienen
joen eli puron varrelta tyynessä laaksossa on tämä paikka, jossa sodan
kauheimmat kalut tehdään. Jos tässä yhdeltä puolen on huvittava nähdä
esim. kuinka sisus siihen rauta-pölkkyyn, josta tykki syntyy, ihmisen
taidosta leikkautuu melkein yhtä keveästi kuin puuhun, on toiselta
puolen surkea katsoa, millä taidolla, ahkeruudella ja tyynellä mielellä
työ-miehet esim. taputtelevat kiini sen rauta-peltisääryn, jossa ne
hirmuiset kartessit lykätään tykin sisään, ja joissa kussakin on
kukaties sadoille loppunsa. Tehtaan pihalla seisoo pieni katos aituuksen
kanssa, jonka sisässä löytyy kaksi tykkiä, säilytetyt muistoksi keisari
Aleksanteri Ensimäisen käymisestä tehtaassa. Näistä on toinen
muistollinen sen tähden, että keisari vähän aikaa oma-kätisesti teki
työtä sen silityksessä, ollen se kohta tykin pintaa, jota hän takoi, nyt
hopea-lastoilla merkitty, toinen taas on merkillinen sen vuoksi, että se
valettiin keikarin iäsna-ollessa ja sai nimeksensä: _Pacificator
Europae_.[5] Toinen rauhallisempi merkillisyys Savodoilla on se kaunis
kaupungin puisto tykkitehtaan ja Oniegan välillä kahden puolen mainittua
puroa, jonka kiitokseksi lienee kyllä, jos sanomme, että se vetäisi
vertoja Helsingin yhteiselle puutarhalle, jos vaan olisi vähän suurempi
ja jos nim. siinä löytyisi mitään, joka olisi sinne-päinkään kuin
Kaisaniemi.

Ja nyt emme enää voi Savodoilta mitään kertomisen arvoista löytää, jonka
tähden olemme valmiit lähtemään matkalle, Vepsäläisten, Lyydikköjen eli
pohjais-Tschuudein kieltä kuuntelemaan. Näiden piiri alkaa noin 30
virstan päässä Savodoilta etelään päin pitkin Oniegan rantaa, jossa
_Schoksu_ (eli _Schoksa_, niinkuin edellisessä kirjassani kirjoitin) on
ensimäinen heidän seurakuntansa. Seuraavat neljä seurakuntaa ovat ilman
sitä samaa kansaa: _Scholtdjärv, Kalaig eli Kalajeg ja Himjeg_, kaikki
neljä Oniegan rannalla, ja _Mägi_, oleva vaan puolella Scholtdjärvestä.
Viimeiset tschuudilaiset talot etelään päin tässä ryhmässä ovat noin 15
virstaa Syväriltä, ja niinkuin Syvärin länsi-päässäkin jo löytyy
ummikkovenälaisiä tämän joen pohjais-puolella, niin elää niitä sen
itäisenkin pään pohjoispuolella noin parin kolmen kylän paksuudelta.
Tschuudit itset kutsuvat kieltänsä Lyydin kieleksi, vaan Karjalaiset
pohjais-puolella Savodoja sanovat sitä Schoksun-kieleksi, varmaan
sentähden, että Schoksu on heihin päin ensimäinen lyydikkö-seurakunta.
Mitä tämä sana Schoksu merkitsee, en ole voinut selittää; samoin en
ymmärrä nimeä Himjeg, jonka jälkimäinen tavut on suomalainen sana
_joki_; nimet Kalajeg ja Mägi selittävät itset itsensä, jota vastaan
Scholt-djärv on suomeksi _Soutujärvi_, sillä _scholdan, scholdta_ on
suomen-kielinen sana: soudan, soutaa.

Viimeksi mainitun seurakunnan kirkolla otin minä olo-paikkani, osittain
sen tähden, että se on juuri keskellä ryhmää ja kieli siinä
toivottavasti piti olla puhtainta, osittain senkin vuoksi, että
Savodoilla ollessani olin saanut muutamia sen talon-pojista tuttavikseni
ja erään kanssa jo korttteristakin hänen tykönänsä sopinut. Tultuani
kylään rupesi hän vielä, arvattavasti hyvästä palkasta, kielensäkin
selittäjäksi minulle ja sainkin hänestä sangen hyvän apu-miehen, sillä
hän osasi kirjoittaa ja oli hyvin selvä venäjän kielessä. Tämän kielen
yhtäläisyys sen murteen kanssa, jonka Lönnrot on tutkinut ja selittää
väitöksessänsä, on suurempi kuin voisi toivoakaan, muistaessa, että
näiden murretten väliä on enemmän kuin 200 virstaa. Kumpikin
lyydikkö-ryhmä, tämä Oniegan rannalla ja se etelään päin
Lotina-Pellolta, jossa Lönnrot teki tutkintonsa, ovat siis aivan yhtä
kansaa. Mutta kuinka se muuten niin tarkka Sjögren voi päättää tämän
kansan ja Inkerin-maalla elävien Vatjalaisten heimolaisuutta niin
suureksi, että heille antoi yhteisen nimenkin, sitä on vaikea ymmärtää,
sillä kielet todistavat toista. Epäilemättä on Lyydin ja Vadjan kielten
välillä suurempi heimolaisuus kuin esim. Lyydin ja Karjalan kielen,
koska molemmat ynnä Virolaisten ja Suomen Hämäläisten kanssa kuuluvat
Jäämien eli Hämäläisten kansakuntaan, jonka kieli niin monessa kohdassa
merkillisesti eroitaksen Karjalaisten lavea-piirisestä murteesta. Vaan
joka Vadjan kielen on tarkemmin tutkinut, on pian havaitseva, että sen
yhtäläisyys Viron kielen kanssa on paljoa suurempi kuin yhtäläisyys
Lyydin kanssa, ja että sen syystä voipi kutsua vaan Viron kielen
murteeksi. Jos emme eri kieleksi lue Liivin kieltä, joka näyttääkin
olleen ainoastaan vanhempi muoto Viron kielestä, niin tulee näitä
Jäämiläisiä sisaruksia vaan kolme, nim. Virolaiset, Lyydiköt ja Suomen
Hämäläiset, joiden jälkimäisten kielestä kuitenkin Karjalaisuus on
kuluttanut pois monta tämän heimokunnan yhteistä tunnusmerkkiä.
Tschuudin nimi, jos tätä vieras-kielistä nimitystä vielä tarvittanee
suomalaisessa kansa-tieteessä, on siis ulotettava Virolaisiinkin, sitä
enemmän, koska Venäjän vanhoissa aika-kirjoissa heitäkin useasti
mainitaan sillä nimellä, koska esim. Peipuksen järveä venäjän kielellä
vielä nytkin kutsutaan Tschuudin järveksi (tschudskoe osero), jota nimeä
se ei voinut saada Lyydiköistä eikä Vatjalaisista, sen ympäri asujista,
-- ja koska se haukkuma-nimisin, _tschuhonets, tschuhná_, jolla
Venäläiset kunnioittavat Suomalaisia kansoja, ja joka tschuudin nimen
kanssa nähtävästi on heimoa, kaikkein tuntijoiden lauseita myöten
enemmän käytetään Virolaisista kuin Suomalaisista.

Kieli-tutkinnollisista saaliistani Soutojärvellä en tässä uskalla
lavealta puhua, sillä ne ovat vaan kuivaa kielioppia eli vielä kuivempia
sana-luetteloja. Lauluja Lyydin kielellä en saanut sanaakaan, sentähden
että niitä ei löytynyt. Rahvas täällä "pajattaa" kyllä sekä pyhänä että
arkena, sekä työssä että jouten, vaan laulut ovat venäjän-kielisiä,
elikkä pikemmin samanlaista venäjätä kuin ruotsin kieli on meillä esim.
laulussa: _hyökä perjo, juuppa taala_ j.n.e., sillä laulajista eivät
puoletkaan ymmärrä venäjän kielestä muuta kuin tavallisimmat
joka-päiväiset puheet, eivätkä voi selittää, mitä laulussa laulavat.
Loihdutkaan eivät täällä ole runon puvussa, vaan pahan-päiväistä
sopotusta, Venäläisiltä opittua, jota kernaammin luetaan venäjäksi kuin
lyydiksi. Tämän lauluttomuuden päättänee moni tulleen siitä, että
venäläisyys jo liiaksi on painanut kansan omaa hengettä ja pakoittanut
sen omat kieli-kaunistuksensa unohtamaan. Vaan vanhat sekä miehet että
naiset kertoivat venäjäksi lauletun jo heidänkin nuoruudessansa eikä
sanoneet kuulleensa, että koskaan olisi lyydiksi laulettu. Sen ohessa
pitää muistoamme, että venäläisyys täällä ei ole saanut paljon suurempaa
voittoa kansassa kuin esim. vähää pohjaisempana elävissä Karjalaisissa,
ja näiden seassa kaikuu vielä Kalevalan runo, vaikuttavat vielä isiltä
perityt loihdut alku-peräisessä täyteläisyydessänsä. Tästä voisi
päättää, että Lyydilöillä oma-kielistä laulua ei ole ollut koskaan, ja
kielen rakennuskin on senkaltainen, että sitä ei voi eikä ole voitu
käyttää runoksi, semmoiseksi, jona runo nyt löytyy kielessämme.

Näytteeksi tästä murteesta kirjoitin kuitenkin muutamia mainituista
loitsuista ja hankin käännöksiä eräistä Venäjänkielisistä saduista ja
samasta Mattheuksen evankeliumin 6:sta luvusta, joka löytyy Lönnrot'in
väitelmässä, käännettynä tämän kielen siihen murteesen, jota hän tutki.
Nämä käännökset valmistuivat sillä tavalla, että apu-mieheni ensin
itseksensä käänsi ne ja venäjän kirjoituksella kirjoitti käännöksensä,
jonka hän sitten luki minulle, ja minä, hänen avullansa parannellen
itse-kutakin kohtaa, jossa käännös mielestäni ei ollut hyvä, sen
kirjoitin ylös omaan kirjoitustapaani. -- Kielen puheina ollessa en
malta olla mainitsematta erästä huvittavaista seikkaa, jonka löysin
tässä murteessa. Jokainen tietää, että Suomen kielissä ei tähän asti ole
löydetty omituista sanaa sille ajatuksen kohdalle, jota nyt merkitään
vieras-kielisillä sanoilla: _herra, baarina, saks_ j.n.e., josta on
päätetty Suomalaisilla, ennen vierasten herrojen tuloa heidän maihinsa,
ei herroja löytyneenkään. Tässä on erehdytty suuresti, sillä päällikköjä
ja niinmuodoin herroja mahtoi kuitenkin niillä kansoilla olla, jotka
satoja vuosia tekivät vasta-rintaa voimallista naapuriansa vastaan ja
useammat kerrat näiltä koko sota-joukot maahan leikkasivat, niinkuin
Virolaisten maassansa ja Lyydikköjen Valget-järven (Bjelo-oseron)
tienoilla tiedetään tehneen. Nämä jälkimäiset ovatkin kielessänsä
säilyttäneet herruuden alku-peräisen nimen, joka lyydiksi on kuhm,
_kuhmun_ eli suomeksi: kuhmu. -- "Kuhmu?" sanonet sinä, "sillä sanalla
on aivan toinen merkitys Suomen kielessä, jonka kaikki tietävät, sillä
kellä ei ole edes kerran eläessänsä ollut kuhmua otsassa." -- Elähän
hätäile, veli-kulta. Suomalaisten herrat voivat ennen olla yhdenlaisia
kuin kaiken muun maailman herrat, joten sana kuhmu heidän itsenäisinä
ollessaan voi merkitä sekä herroja että herrojen lahjoja, noita
otsa-paisumia, eli toisin selittäen, vierasten tultua maahan piti näitä
kutsua heidän omalla nimityksellänsä _herroiksi, saksoiksi_ j.n.e.,
joten oma-kielinen sana laveammassa merkityksessänsä Virolaisilta ja
Suomalaisilta unohtui, eli muuttui merkitsemään vaan sitä, jota herrat
tavallisesti jättivät heidän vähä-ymmärtäväisiin otsiinsa. Tämmöiset
muutokset sanojen merkityksissä ovat hyvin tavalliset kaikissa kielissä,
eikä ensinkään oudot sille, joka kieliä tarkemmin on tutkinut. Vaan ei
vähäinen ole minun iloni, joka tämän sanan ensimäiseksi löysin, ja tämä
löytö lienee minulle vasta maailmassa antava sian _Suomen Muistettavien
Miesten_ kokouksessa, sillä moni näkyy pääsevän siihen paljoa
vähemmästäkin.

Enentääkseni edes yhdellä alku-peräisellä suomalaisella nimellä
maa-tiedettämme mainitsen tässä, että Oniegan merta lyydiksi kutsutaan:
_Änine, Änischen, s.o. Ääninen_, koska suomalainen sana _ääni_ lyydiksi
on: _än, änen_. Tämmöisiä omaisuuden-sanovia nimiä ovat vanhat
Suomalaiset useastikin antaneet järville, niinkuin esim. _Pielinen,
Hyytiäinen_ j.n.e. Niin tiedetään Laatokan merta ennen mainitun
Aldogaksi, joka nimi, niinkuin Sjögren muistuttaa, silmin-nähtävästi on
suomalainen sana _Aallokas_, ja epäilemättä kuului tämä sana vanhoina
aikoina: _Aldogas_, siitä vähällä muutoksella muuttuen _Ladogaksi_. Nimi
Oniega taas, jolla tätä järveä nyt kaikissa maa-tieteissä mainitaan, on
vaan venäläinen väännös nimestä Änine elikkä Äninse, joten se tarkoin
lyydin kieltä myöten on kirjoitettava. Luonnon mukaan sopivampaa nimeä
eipä olisikaan antaa tälle järvelle kuin Ääninen on, sillä pohjais- eli
itätuuli kuin velloo sen aavaa pintaa, niin kuuluu järven "ääni"
ikäskuin suuren kosken pauhina monen virstan päähän rannasta. Silloin ei
ole alusten hyvä olla sen pettävällä selällä, ja harvoin laskee se
tämmöisissä tiloissa purjehtijata muuhun haminaan kuin omaan pohjaansa.
Mutta purjehtija Äänisellä onkin harvinainen näkö, varsinkin sitten
edellä-mainitun uuden kanavan valmistumista. Syvärin suun ja Savodojen
kaupungin välillä kulkee kesässä noin pari kolme kymmentä alusta, joku
menee ehkä myös Poventsankin kaupunkiin Äänisen pohjais-päässä, samoin
joitakuita aluksia sen itärannoille, ja siinä on kaikki sen merenkulku.
Jos tähän lisäämme, että se tyynenä ollessansa huokuu kylmää ja sumua
ympäri olevalle maalle, niin näemme että Ääninen on sangen kolkko järvi,
ehkä kyllä, länsi-tuulen liekuttaessa sen vettä, se voipi ottaa
semmoisenkin taivaan-sinisen kullalla tähditellyn puvun päällensä, että
sen katsomisesta ei tahdo kylläänsä saada.

Rahvas Äänisen rannalla, minkä minä sitä olen nähnyt, elää leivän
puolesta hyvin hyvästi, paremmin kuin rahvas useammassa osassa
Suomenmaata, vaikka se ei näy tekevän puoltakaan sen vertaa työtä kuin
Suomen rahvas. Mistä tulee siis tämä rikkaus? Minun yksin-kertainen
ajatukseni on se, että paitse sota-miehen tekoa tällä rahvaalla on
paljoa keveämmät ulos-teot kuin suomalaisella, kruunun talon-poika
Venäjällä on kokonansa toinen mies toinen herrojen alustalainen.
Verojensa suoritettua nauttii hän ansionsa rauhassa, rakentaa itsellensä
ylpeät talot monien tupien ja kammarien kanssa, joiden seinämät
välkkävät kalliista pyhäin-kuvista, tee- ja kahvi-kattiloista j.n.e.
Vaimonsa pukee hän monesti silkkiin, vaan aina hohtavan punaisiin eli
keltaisiin vaatteihin, itsensä hienoin kauhtanoihin eli hyviin turkkiin.
Ja jos työ kotona ei anna kaikkea tätä, lähtee hän muuanne onneansa
koettamaan, tavallisimmasti Pietariin. Niin käyvät esim. tämän
Soutujärven ja sen ympäristön miehet kiven-hakkaajina työtä tekemässä
ympäri Venäjän maata, missä vaan kruunu mitä rakennuttaa. Moni kivi
Sevastopol'in ja Kronstadt'in muureissa on heidän silittämänsä, useammat
patterit Itä-meren rannoilla heidän tekemänsä, niinkuin esim. patterit
Helsingissä ja sen tienoilla, joiden tekijöitä, kotoisin Äänisen
rannalta, lienee siellä vielä nytkin. Kerättyänsä hyvät rahasummat
palaavat he kotiin niitä perheinensä syömään. Mutta rahan kanssa tuovat
he muassansa myös paljo koiruutta, irstaisia tapoja ja rahan ahneutta.
Tämmöinen Pietarissa eli muualla kävelyllä elänyt mies myöpi rahasta
kaikki, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, oman autuutensakin, sen niin
monta tuhatta kertaa muutaman kopeikan edestä turhaan vannottuansa.
Hänen rientonsa alku ja loppu on raha, aina vaan raha eli muu toisen
omaisuus, saipa sen sitten miten hyvänsä. Hän ei häpeä pyytäessänsä,
vaikka hän olisi kuinka rikas. Niin tuli esim. Soutojärvellä sen tienoon
starschina (kylän-mies) eräsnä aamuna minun tyköni ja valitti eileisestä
praasnikasta eräässä naapuri-kylässä päähänsä jääneen hirmuisen
pohmelon, eikä tiennyt kuin sitä parantaa voi. Samalla kutsui hän minut
vieraiksi luoksensa muutamien viikkojen perästä tulevalle praasnikalle
heidän kylässänsä, sillä hän eli eräässä toisessa kylässä ja oli nyt
Soutojärvellä viran toimituksissa. Minä kiitin kutsumuksesta, joka
nähtävästi ei ollut sen sydämellisempi kuin että minun siitä olisi
pitänyt auttaa häntä päänsä parannuksessa. Tätä jälkimäistä tarkoitusta
en kuitenkaan ollut ymmärtävinäni ja viimein ilmoitti hän sen suorilla
sanoilla, pyytäen minulta kymmenkopeikaista viinaan. "Kuinka", vastasin
minä, "ilkeät sinä, joka olet koko tienoon rikkaimmia miehiä, tulla niin
vähää toiselta pyytämään! Olisit eilen juonut vähemmän, niin olisi
pääsikin terve, ja ilman sitä paranee se paremmin siten, että menet ja
uit Äänisessä kuin että nyt uudestaan rupeat viinaa juomaan". --
Suomessa matkatessasi kuin taloon tultuasi panet tupakan ja puhetta
paremmin liikkeelle saadaksesi tarjoot kukkarosi talon-miehenkin panna
piippuunsa, kainustelee hän sitä vastaan-ottaessansa, lausuen, että
matka-miehen varat kuluvat matkalla ilmankin että toiset auttavat häntä
niitä nauttimassa, ja muka pikemmin hänen velvollisuutensa olevan
vieraalle tarjota. Vasta lausuttuasi että sinun tupakkasi on kartuusia
rohkenee hän niitä piipun ottamaan, vaan tarjoaa hyvällä sydämellä vähän
ajan perästä oman massinsa maistaaksesi koti-kasvuisia maa-tupakuita.
Aivan toisin olivat Soutojärveläiset. Havaittuansa että minulla löytyi
kesän varat tupakkaa ja sikaria rupesivat he niitä lappamaan minulta
mikä milläkin aiheella, millä oli rinta kipeä, millä vatsan-vääntäjä,
johon muu ei ollut hyvä kuin tupakka, millä mikin, ja eräs naapuri, joka
oli käynyt luonani "istumassa", joka kerta sitä toimittaen minulle että
hänen sisarensa mies, pohatta kauppa-mies Savodoilla ei koskaan
juottanut hänellä siellä käydessänsä huonompaa juomaa kuin 6 hopearuplan
sampanskoita, oli pois-lähtiessäni niin rohkea että oikein kädestä
pitäen pyysi minun tupakka-varojeni loppua hänelle lahjoittamaan. "No,
mitäs minä sitten itse polttaisin?" sanoin minä. "Saathan sinä
Vosneseniessä toisia", oli hänen yhtä selvä kuin hävitöin neuvonsa. --
Täänkaltaisia ja pahempiakin tapauksia olisi minulla kyllä kertoa
ololtani Soutojärvellä, vaan nyt ei ole aikaa kirjoittaa enemmän niitä
kuin muutakaan, sillä posti-hetki lyöpi kohta. Jää siis toistaaksi
terveeksi!



Kolmas Kirja.

Helsingissä syysk. 1855.

Tämän-edellinen Suomettaressa painettu kirjani oli annettu Vosneseniestä
10 p. elok. Tässä paikassa käydessäni olin matkalla Aunuksen läänin
eteläisessä osassa, Ojatin (Ajatin) ja sen syrjä-jokien tienoissa
elävien, pohjais-Tschuudien (Lyydikköjen eli Vepsäläisten) tykö. Tänne
päästäkseni ajoin mainitusta kauppapaikasta kolme holli-väliä suurta
maan-tietä myöten Juksovitsan kylään, josta sanottiin hyvän ratas-tien
olevan aina 35 virstaa eteenpäin eli Vidlaan (ven. Vinets) asti, Ojatin
varrella. Tultuani rattailla 15 virstaa tätä tietä selitettiin kylässä,
jossa hevoisten muutto oli tapahtuva, että loppumatkankin viimeksi
mainitulle pogostalle kyllä voi rattailla kulkea, vaan koko kylässä ei
löytyvän kuin yhdet rattaat, ja ne oli kova lykky nyt saattanut Vidlaan.
Yötä oltuani kylässä ei muu tullut neuvoksi kuin ratsain matkalle
lähteminen. Koko yön-seudun arvelin laatuun ja toiseen, kuinka kapineeni
kulettaisiin hevosen selässä. Niitä ei tosin ollut paljo, mutta
sinänsäkin oli niiden koko ja muoto senkaltainen, että niiden ratsain
kuletus näytti mahdottomalta. Viimeinkin luulin jo keinon keksineeni
tälle kuletukselle ja ilmoitin, kyyti-miehen tultua, sen hänelle. Hän
hylkäsi keinoni kokonansa, toi pitkän säkin, latoi kapineista puolen sen
pohjaan, toisen suuhun, jonka sitoi lujasti kiini, ja tyhjältä
keski-kohdalta pantiin nyt säkki satulalle riippumaan, johon hän itse
istui päälle. Toiselle hevoselle istuusin minä selkään. Tällä keinoin
matkasin sitten yhteensä noin 170 virstaa, eikä olekaan tätä matkaamisen
laatua moittiminen muun tähden kuin sen, että matka siten kuluu hyvin
hitaasti, sillä josko ei olisikaan sääli kapineita, jotka kiireemin
kulkien kovin pahasti hytkelevät hevosen kupeilla edes ja takaisin, niin
ei oma ruumis salli ajaa muuten kuin astuttaen, joten taas tiimassa
harvoin voi kulkea enemmän kuin viis virstaa. Jos nyt taival on kolmea
neljää kymmentä virstaa pitkä, jotka virstat vielä ovat "suden
juoksemia", jos päällisiksi päivä paistaa räkittää helteesti, eli jos
suot ovat vettyneet ja niiden malko-sillat nilput, niin arvaa jokainen,
että matkalainen kernaasti pyrkii hevosen muutto-paikkaan ja ikävöipi
niitä vähäisiä virvoituksia, joita semmoisessa voipi saada. Tämän toivon
todentamiseen täytyy hänen, kylään tultuansa, kuitenkin vielä nähdä
paljon vaivaa. Hän pyytää talon emännältä leipää, voita, maitoa ja
munia. Leipää on välttävätä joka paikassa ja sitä ei kielletä; mutta
mitä voihen tulee, niin on Venäläisten voi kelvotointa Suomalaiselle,
sillä hämmennettyänsä kerman (päällisen) savi-astiassa siksi, että se on
vähä meidän voihen päin, sulattavat he tämän sekoituksen uunissa ja
valavat sen sitten suurempihin savi-astioihin, joissa se säilytetään
talven ja on näköjänsä kuin keltaista talia. Voita jos siis tahdot
venäläisessä kylässä syödä, niin pane emäntä sitä verekseltänsä tekemään
ja valmiiksi saatua suolaa se itse, sillä voihen niinkuin muuhunkin
ruokaan ei emäntä raatsi panna kallista suolaa kuin ilman nimeksi vaan.
Voin näin valmiiksi saatua käydään maitoja katsomaan. Lehmiä pidetään
tässä tienoossa niinkuin muuallakin Venäjällä tavallisesti hyvin vähä.
Se talo on jo rikas, jossa on viis lypsävää lehmää, ja ihmeinä
mainittiin erästä muka kauheata pohattaa Vidlassa, jolla oli viistoista
lehmää lypsämässä. Mutta laitumet ja heinä-maat koko Ojatin tienoossa
ovat niin hyvät, että heinä enimmäksi osaksi tehdään metsään ilman
aidoitta ja muitta, ja jo virstan päässä kylästä löytää karja samottavan
ruohon. No mikäs sitten on syynä Venäläisten huolimattomuuteen tässä
asiassa? Ne ovat paastot hänen uskossansa, jotka vierauttavat hänen
karjan tuottamista, ja toiseksi ei hänen naisensakaan osaa näitä
korjata. Maito-aittana on eteis-huone, jota myös vieras-kammarina
pidetään, ja tultuasi siihen näet peräpuolen lattiata täynnä
pienenlaisia pottuisia savesta, joiden ulko-karvan jo tekijänsä on
tehnyt niin ruskeanharmaan, ett'eivät suinkaan likaa pelkää, ja joiden
reunat ovat niin pinttyneet, sisus niin rikkoja ja karvoja täynnä, että
tähän siivottomuuteen tottumatointa sydäntäsi alkaa iloittaa ja sinä
kernaasti näistä ravinnoista olet erilläsi. Voin ja leivän lisäksi,
jotka jo olet saanut, on sinun niin-muodoin ennenkuin syömään voit
ruveta, vielä munat saatava, sillä suola-kalaa ei löydy missään ja
Venäläistä inhoittaisi syödessä kalaa näin "raaltansa", niinkuin hän
sanoo. Mutta jos emäntä jo edellisiäkin aineita antaessansa on tehnyt
esteitä ja viivytellyt, ei hän munia kysyessäsi paikalta liikahda. Niitä
ei liene talossa? Mutta kanoja kävelee tuvan lattialla, ja kukkokin. Syy
emännän viivyttelemiseen on se, että sinä, maan tapoihin tottumatoin, et
ole tietänyt vakuuttaa hänelle, maksavasi kaiken, minkä otat. Hän luulee
sinua tavalliseksi virka-mieheksi, ja ilman on hänen sääli syöttää
sinulle munia. Sanottuasi että maksat, Jumalan nimeen vannottuasi,
ett'et mitään ilmaiseksi tahdo, vieläpä rahankin hänelle edeltäpäin
käteen sysättyäsi, lähtee hän viimeinkin munia hakemaan, ja pian on
atriasi valmis. Syötyä pitää sinun, jos ei muun tähden niin herruutesi
kannattamiseksi, juoda teetä. Mutta teen-keittäjätä (samovaraa) ei löydy
kylässä kuin yksi, sillä nyt olemme sydän-maalla. Sitä menet nyt itse
sen omistajalta pyytämään, joka näin ei ilkeä sitä kieltää, ja kantaa
sen itse korttieriisi. Täällä valmistuu tee pian, ja nyt juotat
talon-rahvasta, juotat samovaran isäntää, juotat hänen naistansakin,
joka ei ole hennonut kalustansa luopua, vaan tullut sen jälessä
luoksesi, -- kaikki juotat kylläisiksi, ja juotpa vielä itsekin.
Maksettuasi talon-väellä, jotka näin muodoin ilolla ja ihmeeksensä
näkevät että valalla vahvistetun lupasi täytät, olet siis valmis
uudestaan matkalle lähtemään, vaan juuri hevosen selkään noustessasi
muistuttaa samovaran isäntä, että sinun sen pitämisestä olisi joku vähä
maksettava hänelle; muut herrat antavat siitä muka tavallisesti kaksin
riunoin, mutta sinulle, hyvälle bajarille, saa koko asia jäädä
hopea-riunasta. Senkin suoritettuasi pääset toki viimein taipalelle
lähtemään, ja hatuttomin päin toivovat nämä ystäväsi sinulle matkallasi
kaikenkaltaista siunausta ja onnea, sillä siunuustellessaan samoin kuin
kirotessansakin ei Venäläinen puutu eikä säästä sanoja.

Vidlaan tultuani tapasin täällä ensi kerran Ojatin-joen, joka niinkuin
jo edellä kirjoitin, lankee Syvärihin ja suussansa on vallan suuri joki.
Vidlan kirkko on noin keskikohdalla sen pituutta, vaan kuitenkin oli
joki nyt sydän-kesällä tässä kohden niin matala, että hevoset kahlasivat
sen poikki ja vesi ei täyttänyt hevoselle vatsaan asti. Samanlaisena
tapasin sen sitten useammissa muissakin kohdin, joissa siitä poikki
tulin kulkemaan. Venhe-kululle ja hirsien sekä puun lauttaamiselle ei
tästä joesta siis ole hyötyä muulloin kuin keväällä, jolloin se kuuluu
paisuvan hirmuisesti ja panee suuret alat alanko-maita tulvan alle.
Sjögren'in ilmoituksista tiedämme, että Lyydikköjen pesä-paikka on juuri
Ojatin ylä-puoli ja latvat, ja lyydikkö-kylät alkavatkin Vidlasta
lähtien, heti toisella puolen jokea. Näihin minä en kumminkaan
seisottunut, vaan matkasin syvemmäksi Lyydin-maahan, 20 virstaa
edellensä, Järvien (lyydiksi: Järvidje) pogostalle.

Järvissä neuvoi kylä-oikeuden piisari, jota pyysin apulaisekseni
kielen-tutkinnossa, vaan joka oli paikkakuntaan vasta tullut eikä
sanonut vielä kyllin oppineensa rahvaan kieltä, tämmöiseksi apulaiseksi
tämän seurakunnan entistä, virastansa eronnutta pappia, joka oli
syntynyt läheisessä Ladvan seurakunnassa ja sitten kaiken ikänsä elänyt
Lyydikköjen seassa, ja jonka piisari kehut osaavan paremmin näiden
kieltä kuin venäjätä. Hän sanoi hänen ei enää viitsivän käydä työssäkään
ja olevan vähän ryyppyyn menevän, jonka tähden hän muka mielellänsäkin
olisi rupeava minulle avuksi, sillä keinoin viina-rahaa ansaitaksensa.
Nämä piisarin lauseet olivat minulle mieleen, minä sanoin siis jääväni
tähän ja pian hankki hän minulle korttierinkin. Pappi, joka piisarilta
jo oli yön-seutuna saanut tietää minusta ja aikomuksestani, tuli
huomeisna aamuna, ennenkuin kukko oli kannukset ennättänyt jalkaansa
saada, minun tyköni. Hän oli pitkä, vahva mies, ja vaikka jo 63 vuoden
vanha, vielä sekä näöltä että jalalta hyvin vilkas. Hän oli ensin
palvellut ponomarina ja diakkana synnyin-paikassansa Ladvassa, jossa
hänen isänsä oli ollut pappina, ja sitten loppu-puolen ikäänsä tässä
seurakunnassa pappina. Mennä vuonna oli hän eronnut virastansa, ja
antanut sen ynnä tyttärensä kanssa eräälle vasta seminariosta päässeelle
papille, eikä sanonut henkensä elatuksesta itsellänsä suurta huolta
olevan, sillä paitse sitä, että vävy oli velvollinen häntä ja hänen
vaimoansa kuolin-päivään asti elättämään, oli hän itsekin nuorella
iällänsä kerännyt jonkunlaisen raha-summan, joka oli Pietarin
lampartissa vuokria kantamassa. Näistä vuokrista ei hän kuitenkaan muka
saanut muuta kuin mikä hänellä vaatteissa kului, sillä lamparti-setelit
olivat hänen vaimonsa vallassa, ja ukko valitti tätä hyvin ahnaaksi ja
itsepäiseksi. Ihmetellessäni, että hän vähäisestä papin-palkasta oli
voinut säästää niin suuren summan kuin kuusi tuhatta hopearuplaa vanhan
päivänsä varaksi, sanoi hän sitä ei palkasta säästyneeksi, vaan kaupalla
hankituksi, sillä nuorempana oli hän käynyt jotenkin suurta
karjan-kauppaa. Hän oli ostellut lehmiä aina Vytegrasta ja Valkeajärven
linnasta (Bjelosersk'ista) asti, suurella edulla ajaen eli ajattaen ne
Tihvinan markkinoille eli Pietariin. Näillä kauppa-retkillänsä oli hän
hyvästi tullut tuntemaan koko sen osan Aunuksen ja Uudenlinnan lääniä,
jossa Lyydikköjä elää, ja tiesi tarkasti sanoa, missä minkin tienoon
puheen-parsi erosi toisten tienoiden kielen-laadusta. Hän sanoi olevansa
valmis rupeamaan minulle täkäläisen kielen selittäjäksi ja siksi
kelpaavansa sen enemmin kuin jo ennenkin oli semmoisena ollut, nim.
Andrej Mihailovits'illa (Sjögren'illä), joka oli kaksi viikkoa elänyt
hänen tykönänsä Ladvassa, ja jota hän muisteli suurella rakkaudella.
Palkkaa ei ukko vaatinut enemmän kuin noin puoli-tuoppisen hinnan
päivältä, ja työn päätimme seuraavana päivänä alottaa.

Mutta ihminen päättää ja Luoja säätää, sanoi nykyjään eräs suuri
ajattelija Helsingin Sanomissa, ja niin tässäkin asiassa ei käynyt
päätöstä myöten. Seuraavana päivänä oli tämän opettajakseni ruvenneen
ukon emännällä nimi-päivät. Minun tähteni oli eukko päättänyt viettää ne
tavallista juhlallisemmasti. Jo hyvissä ajoin aamulla tuli ukko tyköni
ja ilmoitti tämän seikan ja kutsui minua nimi-päiville. Minä "panin
päälleni parasta, valkeinta varrelleni", ja sitten läksimme ukon kanssa
yhdessä. Papin kartanoa näissä tienoin ei voi eroittaa muista ympäri
seisovista taloista, ja tavallisesti löytyy kylässä aina joku pohatta
talon-poika, jolla on paljoa pulskemmat rakennukset kuin papilla. Niin
oli tässäkin kylässä kapakka-talo paremmassa asussa kuin yksikään muu,
ja astuessamme eteenpäin luulinkin sitä pappilaksi, ennenkuin
seuralaiseni likaisimmassa kohdassa kylän katua nousi erään talon
portaille ja sanoi: tänne. Tultuamme sisään otettiin me vastaan hänen
vaimoltansa, joka jo oli täydessä juhla-puvussa, ja jonka hirmuinen
lihavuus kyllä todensi ukon sanat, että eukko muka yksinänsä söi vuokrat
heidän yhteisesti säästämistä rahoistansa. Heidän tyttärensä, nuoren
papin vaimo, ilmestyi vähää jälemmin, ja viimein hänen miehensäkin,
mutta ei vielä juhla-asussa, sillä hän oli ollut riihtä viskaamassa,
Siistiytyänsä ja pukeutuansa oli hän sangen sievä mies ja josko ei
oppinutkaan, niin tiesi hän kuitenkin sen verran, että Suomen-maalla oli
yksi tsaari kuin Venäjällä, että Sevastopol ja Veapori eivät olleet
yhden meren rannalla ja että Helsinki oli etempänä Pietarista kuin
Viipuri, joissa kysymyksissä vanhalla papilla oli hyvin hämärät ja
sekaiset tiedot. Jonkun tunnin kuluttua eneni seuramme vielä edellä
mainitulla piisarilla ja hänen puolisollansa. Pidoista, jotka nyt
alkoivat, en sano sen enempää, kuin että ensin tarjotun kahvin päälle
ilman väli-ajatta seurasi se ian-kaikkinen tsjaju (tee), joka tapa on
täällä yleinen, sillä "tee keventää kahvin vaikutuksen," selitti minulle
eräs pappi, jolta tämän luonnottoman tavan syytä kysyin, Tsjajun juotua
tuli puoli-päiväinen, jonka pituista atriata en vielä ole koskaan
nauttinut ja jonka pituisesta Jumalan rukoilen itseäni vasta
varjelemaan. Vaan jos minun täytyi jo kolmannella osalla siinä
annetuista ruokalajista olla tyytyväinen, niin söivät muut sen enemmän,
vaikka ruoan suuhun saamisessa ei ollut muuta apuna kuin ne
viisi-haaraiset kahvelit, joita Luoja jo esi-isällemme Aatamille antoi
parin.

Koko näistä pidoista en tässä olisi tarvinnut mainita mitään,
ell'ei niissä tapahtunut seikka olisi ollut painava käänne
kielitutkinnoilleni Järvissä. Vanhan papin emäntä nim., jonka kanssa
miehensä puoli-päiväisen joutuessa oli käynyt kirkossa, eukolle
suojelija-enkeliltänsä vielä jotakuta paria kolmea vuosikymmenistä
elinajan lisäksi rukoilemassa, oli päättänyt palkita tämän miehensä
palveluksen ja sentähden haettanut kapakasta puteliin viinaa. Sen
tyhjensi ukko pian piisarin kanssa, eivätkä viinan vaikutukset hänessä
vielä olleet kovin vaaralliset. Mutta suurin asia oli se, että hän,
kauan viinatta oltuansa, näin pääsi taas makuun. Ilta-puoleen, kuin jo
olin korttierissani, tuli hän minun luokseni, pyysi paperia ja
kirjoitus-värkkiä ja tahtoi muka minulle näyttää käsi-alaansa
kirjoituksessa, koska kieli-apulaiseni piti osata kirjoittaakin.
Kirjoitus, jonka hän tässä teki, oli anomus saada minulta
puoli-tuoppisen hinta rahaa sen työn päälle, jota yhdessä olimme
rupeavat tekemään. Sen annoinkin hänelle tinkimättä, ja vähän ajan
perästä alkoi piisarin kodista kaikua pajatus, joka ilmoitti, että
viina-jumala oli löytänyt veljensä runo-jumalan. Mutta ei sillä hyvä.
Myöhään illalla, minun iltaista syödessäni, tulla kompuroi ukko ilman
lakitta ja "parta paksussa porossa, tukat kaikki taljaskassa"
korttieriini, itki, nauroi, pajatti, tanssi ja pyysi vielä rahaa.
Minusta näytti hän jo kyllin-kylläiseltä, minä en antanut. Hän rukoili,
syleili minua, vaan turhaan. Viimein lankesi hän polvillensa, kumarsi
jalkojeni juureen ja suuteli monet kerrat savisia saappaitani.
Päästäkseni tästä ilkeästä tilasta ja saatuani häneltä lupauksen ei
enempää tulla minua kiusaamaan, annoin hänelle vielä toisen
puoli-tuoppisen hinnan, jonka kanssa hän heti menikin matkaansa.
Reuhatessansa tykönäni hoklasi hän aina pöydältä ruokaakin suuhunsa,
jota häneltä suinkaan en kieltänyt, vaan saadakseni tietää, kuinka
ankara hän uskonsa lajissa oli, muistutin kuitenkin, että hän
paasto-päivänä söi arkea eli rasvaista ruokaa, josta hän hyvin kyllä
tiesi suuren synnin tulevan. Mutta ukko vastasi juuri muutamia viikkoja
takaperin käyneensä Valaman monasterissa Petron päivillä, siellä kaksi
vuoro-kautta yhteen menoon papillista toimitusta tehneensä ja näin
muodoin kaikki eli vähintäsäkin suuren osan entisiä syntiänsä
kuitanneensa, joten hänellä arvattavasti nyt taas hyvä aika eteenpäin
oli varaa poikkeilla hurskauden vaivaloiselta tieltä. Samasta syystä
teki hän julkisesti toistakin syntiä, nim. poltti tupakkaa niin usein
kuin minä jaksoin hänelle tupakka-pötkyläisiä antaa. Kernaammin olisi
hän kuitenkin polttanut piippua kuin näitä, ja tämän halunsa ilmoittikin
juuri tässä rohkeassa tilassansa siten että tahtoi kiskoa piippua
hampaistani. Tässä asiassa en hänelle kuitenkaan antanut perää, ja
piipusta väittelemisemme olisi kukaties miten loppunut, ell'ei hänelle
olisi juolahtanut mieleen että se mahtoi olla uskoni, joka esti minun
antamasta tois'uskoisen polttaa piipustani, jossa tapauksessa hän ei
millään tavalla tahtonut saattaa minua rikkomaan hengellistä lakiani.
Ilolla vakuutin minä että asian laita oli semmoinen, ja heti jätti ukko
piippuni rauhaan. Tätä keinoa käytin sitten jälkeenkin päin suurella
menestyksellä semmoisia vastaan, jotka maansa tapaa myöten tahtoivat
minun piippuani omana piippunansa pitää, ja mainitun esteen sanottuani,
ei sitä vastaan koskaan inttäilty mitään.

Toisena aamuna menin kapakkaan sekä tietelemään ukon eileisen-iltaista
elamoitsemista että vähän rahaa särkemään. Tämän oli ukko keksinyt. Ulos
tullessani kapakasta tulla haihatti hän kotoansa, eikä malttanut juosta
tietä myöten ympäri, vaan oikasi pellon poikki, jossa hänelle aidan yli
pyrkiessänsä ei käynyt paremmin kuin että aidassa repi kauhtanansa, joka
kumminkin jo entuudestansakin oli hyvin huono ja repaleinen. Hän luuli
minun ostaneeni viinaa, ja vaikka pohmelo näytti surkeasti ahdistavan
häntä, säihkysi ilo hänen silmistänsä, sillä kuin minulla muka oli
viinaa, niin oli sitä hänelläkin, jonka ajatuksensa hän heti
ilmoittikin. Pian selkeni kuitenkin ukon erhetys, ja pahoilla mielin
rupesi hän selittämään, että hänestä sinä päivänä ei ollut minulle
työhön, ja huomenna taas piti hänen lounaan syötyä lähteä erääsen viiden
virstan päässä olevaan kylään, jossa yli-huomenna tuli praasnikka.
Huomenna voisi hän kumminkin edellä puoli-päivän tulla minun tyköni, jos
nyt saisi edes pariksikaan ryypyksi minulta vielä palkkaansa. Sen
annoinkin hänelle, mutta nyt vahvistui minussa jo edeltä arveltu päätös,
kokonansa erotani tästä miehestä, sillä vaikka hänellä kyllä olin
havainnut olevan hyvät tiedot Lyydin kielessä, niin näkyi se nyt
selvästi, että hänellä oli liian huikentelevainen luonto kelvataksensa
minulle apu-mieheksi.

Siis aloin tiedustella toista apulaista, ja sanottiinkin Ladvassa
Iöytyvän vanhan diakan, lyydikkö-syntyisen ja niinmuodoin hyvän
lyydiläisyyden tuntijan, jolla kehuttiin kaiken maailman viisaus olevan
päässä, ja jonka ei sanottu juovan muulloin kuin praasnikoissa. Tämän
miehen luultiin tulevan sille praasnikalle, jolle Järvien ukonkin jo
niin aioissa piti lähteä, ja minä päätin myös odottaa tätä
juhlallisuutta ja mennä sille, sekä sitä katsomaan että mainittua
diakkaa tapaamaan.

Tämmöisiä praasnikoita on kaikissa venäjän-uskoisissa kylissä (meidänkin
maassamme) tavallisesti yksi, monesti useampikin vuodessa. Ne vietetään
sen pyhän päivänä, jonka nimeä kylän kirkko kantaa, ja joka sillä
niinmuodoin on erityisenä suojelijana. Mutta tavallisesti on kylässä
paitse kirkkoa vielä rukoushuoneitakin (Karjalassa kutsutaan tämmöisiä
"sässynäksi" venäjän-kielisestä sanasta tschasovna), joilla myös on
pyhät suojelijansa, ja joille myös vietetään praasnikat. Näin saapi moni
kylä kolme ja neljäkin praasnikkaa vuodessa. Niille keräytyy rahvasta
vahvasti, ja pää-asia niissä on syöminen, tanssiminen ja pajatus. Myös
tulee niihin josta kusta suuremmasta lähi-kylästä renikan kauppias, ja
kuin kylän kapakasta saadaan viinaakin kyllältensä, niin löytyy
praasnikalla kaikki väli-kappaleet, joilla ilo saadaan kukoistamaan.

Toivoani myöten Ladvan diakka olikin praasnikalla, pian sovimme tuumilla
ja jo seuraavana päivänä muutin Ladvaan. Useammassa kirkon-kylässä
Suomessa löytyy joku leski-akka, joka on vähän herras-perua, köyhäksi
jäänyt, vaan hyvästi elävä sillä keinoin, että hänellä on arpa-kirja ja
kortit, joilla talonpojan-tyttärille povaa sulhaiset, vähä lääkityksiä,
joilla parantaa pienet silmä-kipeät, päästää hampaan-kolotuksesta
j.n.e., ja koreoita tilkkuja, joista hän tekee emännille taskuja, lakkia
ja m.s. Sen ohessa tietää hän kaikki pitäjän juorut ja uutiset, ja kuin
värjälin puutteessa hänellä painatetaan lankojakin, niin ei kumma
olekaan, että talonpojan-vaimot kirkko-tiellänsä käyvät hänen luonansa
istumassa, jolloin ämmän kahvi-pannu ei tulelta pääse, vaan jolloin
hänellä myös on tulonkanto-päivänsä, sillä käyjät tuovat, mikä
voi-naulasen, mikä maito-leilin, mikä mitäkin. Tämmöisiä löytyy
Venäjälläkin, vaan edellä lueteltujen virkojen rinnalla pitävät nämä
parittajankin tointa, sillä harva naima-kauppa niin herroissa kuin
talon-pojissakin tapahtuu Venäjällä ilman parittaja-akan (svahan)
avutta. Tämänkaltaisen ihmisen luona sain minä korttierin Ladvassa. Hän
oli edellä kerrotun Järvien vanhan papin tytär, oli ollut naimisessa
erään papin kanssa, joka jo viisi vuotta takaperin oli kuollut, ja eli
nyt ukkonsa, mainitun papin isän, kanssa yhdessä, joka jälkimäinen myös
oli ollut pappina, vaan halvauksen tähden, joka häntä oli kohdannut, jo
kauan sitten virastansa eronnut. Heillä oli hyvä talo, vähä
maan-viljelystäkin ja he elivät pensillä (pensiunilla), jota ukolla oli
20 ja lesken tyttärellä 6 hopearuplaa. Tähän oli leskellä senlaisia
tuloja kuin edellä kuvasimme, ja jonkun verran sai hän sisään sitenkin,
että piti korttieria mittareille ja muille matkaaville virka-miehille.
Hän oli sen verran viisaampi täkäläisiä talonpojanakkoja, että osasi
juoda sekä teen että kahvin, vieläpä keittääkin molemmat, ja että
valitti, kuinka hänen kätensä pysti ja näkönsä päivettyi, nyt työssä
käydessä, sillä siihen ei hän ollut tottunut miehensä eläessä, jolloin
sampovara aina oli seisonut valmisna hänen makuulta noustessansa.
Entisestä herruudesta ei hänessä ollut muuta jälellä, kuin se, että
tahtoi että muiden piti uskoa hänen aamulla pitkään makaavan, jota
herruuden välttämätöntä merkkiä hän kuitenkaan itse asiassa ei pitänyt,
sillä useasti kuulin hänen raukan jo päivän kanssa nousevan
askareillensa.

Sekä tämä vaimo että hänen ukkonsa, se vanha pappi, olivat muuten
merkilliset sen tähden, että pahemmin pahinta mustalaista pyysivät,
puistivat kaikkea, mitä vaan näkivät minulla. Heille piti antaa paperia,
kyniä ja läkkiä, edellensä kynttilöitä, teetä, sokuria, sanalla sanoen
kaikkea, mitä muassa oli ja mitä emäntä viime kerran Vidlassa
käydessänsä muka oli unhoittanut ostaa. Ukko tahtoi minua itsellensä
ostamaan nuuskuakin, jota minulla ei ollut, ja määräsi siksi tarvittavan
tschetvertakan (25 kop. hop.). Tämän hävittömyytensä peitti hän sillä,
että lupasi edestäni lukea rukouksia, joiden määrä ja pituus tulisi
senvertainen, kun verran hänelle rahaa jättäisin, ja sanoi tätä rahaa ei
tulevani katumaan, sillä hänen rukouksensa olivat hyvin teholliset.
Tämmöisiä rukouksia lukikin hän alinomaa, pitkästä nimi-listasta aina
rukouksen alussa mainiten niiden nimet, jotka olivat hänen palkanneet
puolestansa taivasta lähestymään. Minua inhoitti tämmöinen elatus-keino,
varsinkin yhdekskymmen-vuotisella hautaan vajoovalla ukolla, enkä paljo
huolinutkaan peittää ylenkatsettani häntä vastaan, josta itselleni
seurasi se paha, että ukko, päättäen minut täydeksi pakanaksi, ei
sanonut yhdenkään kristityn papin rupeevan minulle taivaan ovea
longistamaan, ja kuin sitä, hänen luulonsa jälkeen, maailmallisen
ihmisen itsensä oli mahdotoin avata, niin arvaa jokainen, mihin hän
minun tuomitsi.

Paitse sitä vastusta, mikä minulla oli tästä ukosta, oli kymmempäiväinen
oloni Ladvassa sangen hupainen. Rahvas täällä salon sydämessä oli siivoa
ja hiljaista, ja työni juoksi erittäin hyvästi sentähden, että
apulaiseni, vanha diakka, oli selvä-päinen ja ymmärtävä mies. Hän oli
syntyjään tästä samasta kylästä, oli poikana saanut vähän opetusta
Aunuksen kaupunkia lähellä olevassa Aleksanteri-Svirskin monasterissa,
ja sitten vielä puoli vuotta ollut Uudessa linnassa (Novgorod'issa)
oppiansa lisäilemässä. Näin oli hän oppinut venäjän kielen oikein
kieli-opillisesti, ja ymmärsi käyttää tämän oppinsa omaakin kieltänsä
tutkittaessa. Muuten oli hän kaiken ikänsä elänyt täällä koto-kylässänsä
ja oli hyvin tuttu ja rakastettu ympärinsä, niin että praasnikkaa ei
praasnikkana pidettykään, jos häntä ei ollut läsnä, sillä hän oli
taitava kertoja, ankara pajattaja ja hyvä juoja. Hänen karkea äänensä,
vahva kasvunsa ja tuuhea partansa antoivat hänen käytöksellensä ja koko
olennollensa semmoisen arvoisuuden, että pojat joka paikassa nostivat
lakkiansa hänelle ja vanhemmat häntä leikillä kutsuivat proto-jereiksi
(rovastiksi).

Yleisesti ylen-katsoo vallan päällä oleva kansa allansa olevien
pienempäin kansojen kieltä, jonka Lyydin kielestäkin tulin havaitsemaan
Scholtjärvellä, jossa pappi, vaikka neljä-kymmentä vuotta palvellut
Lyydikköjen seassa, tuskin tiesi sanaakaan heidän kielestänsä, ja jossa
rikkaammaksi ja mahtavammaksi päässeet Lyydiköt itsetkin kernaammin
puhuivat venäjätä kuin omaa kieltänsä. Toisin oli asian laita täällä
Ojatin tienoilla. Tämän tienoon synkeä salon-luonto, sen köyhyys ja se
seikka, ett'ei sen läpi kule yhtään tietä, ovat tehneet, että Venäläiset
ovat jättäneet sen rauhaan, elikkä jos heitä on sinne joku tullutkin, on
tulijan ollut mahdotoin saada omaa kieltänsä tavaksi, ja vaikka hän on
ollut pappikin eli muu virka-mies, on hän perheinensä vähitellen
taipunut maan kieleen ja, niinkuin edellä kerrotuista esimerkeistä
olemme nähneet, viimein paremmin osannut täkäläisen rahvaan kieltä kuin
omaansa. Tämä seikka on vaikuttanut rahvaasen takaisin siten, ett'ei se
häpeä kieltänsä ja että se näissä tienoin tulee vielä kauan voimassa
pysymään. Tässä Ojatin tienoossa on rahvas pitänyt oman alku-peräisen
nimensäkin muistossa. Edellä olemme nähneet, että Äänisen rannalla
asuvat Tschuudit kutsuvat itseänsä vaan _Lyydeiksi eli Lyydiköiksi_,
joka tulee venäjän-kielisestä sanasta _ljudi_, merkitsevä rahvasta, ja
jolla nimellä mekin entistä myöten olemme heitä tähän asti kutsuneet.
Näin on näillä samanlainen nimi kuin Virolaisilla, jotka myös eivät
tiedä itseänsä muuten nimetä kuin _maa-rahvaaksi_ ja kieltänsä vaan
_maa-kieleksi_. Ojattilaiset sitä vastaan kutsuvat itsiänsä
_Vepsäläisiksi_ ja kieltänsä _Vepsän eli Vepsan_ kieleksi, joka nimi
niinkuin paljo muutakin kansan alku-peräisestä kansallisuudesta jo
muissa osissa sen alaa on unohtunut. Ei tarvitse siis ensinkään epäillä,
että tämä nimi, vaikka sitä nyt käyttää vaan yksi osa tätä kansaa, ennen
ei olisi ollut sen yleisenä nimenä, jota päätöstämme vahvistaa sekin
seikka, että pohjais-puolimaisen Aunuksen Karjalaisetkin yleisesti
kutsuvat näitä serkkujansa Vepsäläisiksi. Tässä otamme sentähden
tilaisuuden tärkeimmästi kehoittaaksemme kaikkia tästä kansasta eli sen
kielestä vasta kirjoittavia, että heittäisivät pois nuo muukalaiset
nimet _Lyydit, Tschuudit_ ja muut joihin ylpeiden naapurien
halveksiminen ja ylen-katse on nähtävä juuri, ja antaisivat tälle
kansalle sen edun, jota ei kielletä keltään yksinäiseltäkään ihmiseltä,
nim. kunniallisen oman nimensä nautinnon. Tähän on heillä sen suurempi
oikeus, kuin heidän esi-isänsä ovat tämän nimen historiaankin
kirjoittaneet. Sillä Venäjän vanhimman historioitsijan Nestorin _Vessit_
eivät voineet olla muita kuin nykyisten _Vepsien eli Vepsäläisten_
esi-isiä, vaikka perilliset eivät ole kuin vähäiseksi osaksi voineet
pitää vallassansa isien jättämää maata. Se on Sjögren'in erhetys
kirjassa: _Ueber die älteren Wohnsitze der Jämen_, joka meidän
kansan-tutkijoiden silmissä kauan on polkenut tätä nimeä. Hän oli jo
ennen tämän kirjansa kirjoittamista ja yleisesti ennen koko sitä suurta
matkustustansa, jonka arvollinen ja kiitettävä hedelmä se on,
kirjallisesti päättänyt että se kansa, jota Nestor Vessiksi kutsuu ja
joka eli Bjeloseron järven ympärillä, mahtoi kutsua tätä järveä
_Vesijärveksi_ ja siitä itseänsäkin _Vesiläisiksi_, josta Venäläinen
muukaloimalla muka sai nimen Vessit. Tämmöinen edeltä-käsin päättäminen
on aina vaarallinen, ja tehdyksi Sjögren'iltä, joka kaikessa koki
totuutta tarkoittaa, olisi sitä vaikea uskoa, ell'emme tietäisi, että
hänen sitä kirjoittaessaan Vessien eli sen suomalaisen kansan, joka
Nestorin aikoina eli mainituissa seuduissa, luultiin jo kokonansa
ilmoilta hävinneen. Mutta mainitulla matkallansa löysi Sjögren samoissa
tienoin suomalaista kansaa, joka kutsui itseänsä _Vepsäksi_, ja
toiseksensa tuli hän tällöin myös tietämään, että tämä kansa ei kutsunut
vasta mainittua järveä Vesijärveksi, vaan _Vauget- eli Valgetjärveksi_,
jonka Venäläiset sanasta sanaan kääntäen tekivät nimeksi: bjeloje osero,
Bjelosero. Näissä kahdessa seikassa, jotka hän itse uskollisesti kertoo,
olisi hänelle jo pitänyt olla kyllä todistusta siitä, että edellinen
päätöksensä Vessin nimen tulemisesta suom. sanasta Vesiläiset oli väärä,
varsinkin koska sanasta vesi Vepsäläistenkin kielessä pitää johdettaa
nimi _Veteläinen, ei Vesiläinen_, ja että samainen Veksi eli Vessä ei
ollut muuta kuin Venäläisen kielellä pehmennyt nimi _Vepsä_. Vaan tätä
ei hän nimittämässämme kirjassansa tahdo myödyttää. Todistuksia, joilla
hän puolustaa entistä päätöstänsä, olisi liian lavea ruveta tässä
kertomaan, koska halullinen lukija löytää ne täydellisinä itsestä
kirjasta. Niiden joukosta otamme tähän vaan yhden, joka myös perustaksen
väärälle kokemukselle. Siitä nim. että kaikilla nykyisten Vepsäläisten
kylillä muka on venäläiset nimet päättää Sjögren, että koko heidän
alansa olisi ensin ollut Venäläisten vallassa, jotta olisivat viljelleet
ja rakentaneet maan ja joiden kielestä kylätkin olisivat nimensä
saaneet, vaan että heidän olisi pitänyt taas luopua maasta ja jättää se
Vepsäläisille niissä myllyissä, joita täälläkin kansojen edes takaisin
siirrellessä tapahtui. Tämä päätös on kuitenkin väärällä pohjalla. Koko
Ojatin tienoossa samoin kuin Äänisenkin rannalla on ei ainoastaan
kaikilla vepsäläis-, vaan myös suurimmalla osalla venäläiskyliä
suomi-peruiset nimet, joita rahvas keskenänsä käyttää. Vaan kirkon- ja
henki-kirjoissa, mittarien luetteloissa ja kartoissa ovat molempien
nimet venäläisiä, useammassa kohden vaan josta kusta ristimä-nimestä
(sanotaan tavallisesti paikan ensimäisen asujan nimestä) tehtyjä,
niinkuin: Ivanoffkaja, Timosejeffkaja, Trosimoffkaja j.n.e. Tämmöiset
kirjat, kartat ja muut sanoo Sjögren, niissä löytyvien nimien tähden,
joka paikkakunnassa tarkoin läpi käyneensä. Näiden nimien vääryydestä ja
siitä, että hän ei tarkoin ottanut vaaria rahvaan kielessä käytettävistä
nimistä, päättää hän venäläisiä nimiä alku-peräisiksi ja niiden antajia
maan ensimäisiksi asujiksi, josta taas seuraisi että Vepsäläiset vasta
myöhemmin joutuivat sen isänniksi ja että niinmuodoin Nestorin Vessit
olivat toinen kansa, toista Vepsäläiset.

Tässä lienee nyt tilaisuus sanoa muutama sana näiden kielestäkin ja sen
aarteista. Suomalaiselle kielentutkijalle on tästä murteesta paljo
selkoa sekä kieli-opissa että sana-kirjassa. Vaan kuin useamman lukijan
pelkään tämän-laatuisissa kokemuksissa ja löydöissä ei löytävän sitä
miellytystä, joka niistä on kielentutkijalle, niin jätän Vepsän kielen
kieli-opilliset ja sana-kirjalliset edut tässä mainitsematta. Mitä taas
sen hengellisiin aarteihin tulee, niin ei niistäkään ole paljo
lausumista. Edellä olen jo sanonut, että Äänisen Vepsäläisillä en
tavannut lauluja ensinkään. Sama oli niistä yleinen lause Ojatillakin,
nim. että laulettu on iki-muistoisista ajoista venäjäksi ja että lauluja
ei ole koskaan löytynyt vepsäksi. Satuja taas löytyy paljo, vaan
niistäkin nähdään pian, että ovat parhaasta päästä Venäläisiltä saatuja,
ja paraat satujen sanojat tarjoaksetkin aina kernaammin venäjäksi kuin
omaksi kielekseksensä niitä kertomaan. Sana-laskuja ja arvoituksia
löytyy sitä vastaan Vepsäläisilläkin, ja niiden muoto todistaa, että
niitä ei ole naapureilta lainattu. Jälkimäistä kirjoitin Ojatilla noin
puoli-sataa, ja niistä saan kielen näytteeksi suomennoksen kanssa
painattaa tähän seuraavat.

     1. Neitschykäine iscytub liphaisches, kasaine irdal? _Nagris mas_.

     2. Pol hebot, pol hahat? _Jouh-segl_.

     3. Mustan söb, vaugtan situb? _Melnits_.

     4. Vaugtan söb, mustan situb? _Lämoi säreses_.

     5. Must da pehmed, märg da maged? _Paschtkas_.

     6. Märg masa aidan taga? _Kjel_.

     7. Päiväl rippub, a yol reighu? _Koukuine ukses_.

     8. Lehm pätschisch, händ irdal? _Lämoi i savu_.

     9. Ymbri päs ei hvati, ymbri pöydos hvatib? _Silm_.

     10. Kaks kurged pälitschi meres katsutas, toinen toscht ei voikoi
     sabutada? _Keranden korvad_.

     11. Mi om notktemb vet? _Savu_.

     12. Kaks neitschykäischt yhtel laval kargaitas? _Petkleil
     survotas_.

     13. Pä tohine, vats töine, jamgad kivisched? _Not_.

Suomeksi.

     1. Neitsykäinen istuu arkussa, kassa (palmikko, letti) ulkona?
     _Nauris maassa_.

     2. Puoli hevoista, puoli haapaa? _Jouhi-seula_.

     3. Mustan syö, voalkean sittuu? _Mylly_.

     4. Valkean syö, mustan sittuu? _Tuli päreessä_.

     5. Musta ja pehmeä, märkä ja makea? _Paistikas_.

     6. Märkä vasikka aidan takana? _Kieli_.

     7. Päivällä riippuu, vaan yöllä reikään? Oven _koukku_ (säppi).

     8. Lehmä uunissa, häntä ulkona? _Tuli ja savu_.

     9. Ympäri pään ei yllä, ympäri pellon yltää? _Silmä_.

     10. Kaks kurkea päällitse merestä katsovat, toinen toistansa ei voi
     saavuttaa (tavata)? _Korvon (saavin) korvat_.

     11. Mikä on notkeampi vettä? _Savu_.

     12. Kaksi neitsykäistä yhdellä lattialla tanssivat? _Petkeleillä
     survotaan_.

     13. Pää tuohinen, vatsa liinainen, jalat kiviset? _Nuotta_.

Isä-meidän rukous kuuluu tässä kielessä, venäjän-kielisestä uudesta
testamentista käännettynä, seuraavalla tavalla:

     "Tatoi meide, kudam oleb taivhal; sädkahase puhthaks nimi sinun;
     tulgha tsarstv sinun; da liinob vald sinun i mal kut taivhal; Leib
     meide kaikutscheks päivaka anda meile tjänambäi; i jäta meile
     völgad meide kut i mö jätamoi völghiischile meide; i ala anda meid
     iskusaha; a pjästa meid pahas; sida möd mi sinun om tsarstv, i
     vägi, i kuulund igan kaiken, Amin."

Kielen näytteeksi saakoot vielä seuraavat satuset tässä sian.

     1. Orl.

     Kysuiba orlal: mihe sötat sina itscheis poigid muga korttas taivhan
     al? -- Orl sanii: rohtischibak hö kasnuded lähetase päiväischen
     lost, kut minä heid sötaischin alahan mas?

     2. Kukoin karangg.

     Sanu milein, kysii kadag kukoin karanggol, miksch sina muga
     nälghiine sobihe, mändes siiritschi sinusaisch meheb;[6] mida sina
     tahtoit säta heisch? mihe hö sileisch koschutas? -- Ni mihe, sanii
     kukoin karangg; minä i en tahtoi anastada hied mehel, tahtoin
     vaische rebitada heid.

     3. Lambas i djumalan-lindiine.[7]

     Djumalan-lindiine lebastihe lambhan päle, mise rastta hänel
     vähäischen villad itschesa pesaks. Lambas rubens verdusiine hypta
     sinna i tänna. Kut sina milein yhtel muga skup? sanii
     djumalan-lindiine; paimnele sina käsket otta itschesaisch kaiken
     nahkha-sai villan, a milein otkaschit pitschukaisches klakiisches.
     Miksch muga netsen sädad? -- Netsen sädan siksch, sanii lambas,
     mise sina ed malta milain minun villad otta muga armhutte kut
     paimen.

Suomeksi.

     1. Kokko.

     Kysyivät kokolta: mintähden elätät sinä poikiasi niin korkeassa
     taivaan alla? -- Kokko sanoi: uskaltaisivatko he kasvaneina lähetä
     auringon luokse, kuin minä heitä elättäisin alahalla maassa?

     2. Orjantappura.

     Sano minulleni, kysyi kataja orjantappuralta, miksi sinä niin
     nälkäinen (olet) vaatteihin, ihmisten sinustasi sivutse mennessä;
     mitä sinä tahdot tehdä niistä? mihin ne sinullesi kelpaavat? -- Ei
     mihinkään, sanoi orjantappura; enkä minä tahdokaan ryöstaä niitä
     ihmiseltä, tahdon vaan repiä niitä.

     3. Lammas ja pääski.

     Pääski lepäytyi lampaan päälle, että raastaa häneltä vähän villaa
     pesäksensä. Lammas alkoi vihaisena hyppiä sinne ja tänne. Kuin sinä
     minulleni yhdelle (olet) niin ahnas? sanoi pääski; paimenelle sinä
     annat luvan ottaa itsestäsi kaiken villan nahkaan asti, vaan
     minulle kiellät pienoisesta tulloisesta. Miksi niin tämän teet? --
     Tämän teen siksi, sanoi lammas, että sinä et osaa minultani
     villaani ottaa niin lempeästi kuin paimen.

Työni lopetettua Ladvassa olisin suurelle maantielle voinut palata samaa
tietä, jota mennytkin olin, ell'ei mieleni olisi tehnyt paikalla
tiedustamaan, mitä murretta, karjalaistako vai vepsäläistä,
Ojatin-tienoon itäisessä, eli Aunuksen läänin etelä-itäisessä, osassa
puhuttiin. Sekä Ladvassa että jo edelläkin sanottiin kyllä näiden
tienotten kieltä aivan yhdenlaiseksi kuin kieli tässä seurakunnassa ja
sen ympäristöllä. Vaan Köppen'in kansakartta puhui toista. Tämä Pietarin
Tiede-Akateemian jäsen on mm. Schubert'in maa-tieteelliselle kartalle,
jota Venäjän maan europalaisesta osasta on noin 50 lehteä, eri
värillänsä kuvannut kunkin kansakunnan alan ja piirin. Tätä suurta
kansakarttaa ei löydy kuin kaksi kappaletta käsi-kirjoituksessa, nim.
toinen mainitun Tiede-Akateemian kirjastossa ja toinen Pietarin
keisarillisella maa-tieteellisellä seuralla. Mutta jälkimäinen seura on
siitä painattanut pienemmässä mitassa tehdyn kopion neljälle lehdelle.
Niin pää-kartassa kuin tässä kopiossakin antaa tekijä mainitussa osassa
Aunuksen lääniä, keskellä Vepsäläisten piiriä, ei vähemmän kuin
kokonaista kolme laajaa seurakuntaa Karjalaisille, vaikka näiden
historiallisesti ei tiedetä koskaan jalkaa astuneen Äänisen järven
etelä-puolelle. Väärjärven pogostan kautta tultuani Schimjärven kirkolle
havaitsinkin, että rahvas Ojatilla oli oikeassa ja että herra Köppen on
tehnyt suuren vian pannessansa Karjalaisia tänne, sillä kieli täällä oli
puhtainta Vepsää ja täksi sanottiin niiden kahden toisenkin,
Pääschjärven ja Kuschtjärven, seurakuntain kieltä, jonka kansa-karttaa
myöten niin ikään olisi pitänyt olla karjalaista. Tämä suuri vika, johon
virka-miesten luottamattomat kertomukset ovat syynä, tulee oiastuksi nyt
paraillaan tekeillä olevassa kolmannessa painoksessa herra Köppen'in
mainittua karttaa.

Tästä asiasta selvän saatuani ja vielä pari päivää Schimjärvessä
kuunneltuani kansan kieltä, päätinkin lopettaa vepsäläiset tutkintoni ja
palasin maantielle Suschtan (ven. Oschtan) kylässä. Schimjärven ja sen
väliä on 40 virstaa, joka on yksi ainoa hirmuinen korpi, jossa edellisen
viikon rankat sateet olivat niin vettäneet maan, että hevoset melkein
joka askeleella upposivat likaan. Tie, joka harvoin oli löytänyt
kangas-harjanneen kulkeaksensa ja enimmiten juoksi pitkin korpijokia eli
järviä, sillä se kulki paraasta päästä talvi-tien jälkiä, oli muutenkin
niin ryteikkö, niin kehnoilla malko-siloilla varustettu, että
ratsastajan monin paikoin piti pitkät matkat hevoistansa taluttaen jalan
astua. Ja vaikka lepoakin oli pidetty noin puoli-välissä taivalta
tehdyllä tulella, olivat sekä miehet että hevoset, myöhään illalla
Suschtaan tullessa, niin väsyksissä, että edelliset eivät tarvinneet
illaistakaan ennen maata rupeamistansa, ja jälkimäiset viimeisillä
virstoilla tuskin enää pystyssä pysyivät. Suschtasta tulin
Latina-Pellolle ja siitä samaa tietä Pietariin, jota keväällä olin tänne
mennyt.

Lopuksi saan mainita, että jos kellä vielä olisi halu käydä tutkimassa
Vepsäläisten kieltä Ojatilla, niin olisi mainittu Schimjärven
kirkon-kylä sekä kielen-puhtauden että muun puolesta siihen soveljain
paikka. Matkustaa tälle kirkolle voisi helpoimmin ja huokeimmin,
Sortavalan, Aunuksen ja Latina-Pellon kaupunkien kautta. Viimeksi
nimitetystä ei Suschtan posti-paikkaan Arkangeliin menevätä tietä myöten
tule kuin noin 130 virstaa, niin että koko matka Sortavalasta
Schimjärven kirkolle ei tulisi tekemään kuin vähän päälle neljän sadan
virstan.




Matka Itä-Venäjällä vuosina 1856 ja 1857.



Ensimäinen Kirja.

Kasan'issa, toukok. 1856.

"Kristos voskres! Kristus on ylös-nousnut!" kajahti ääni
sunnuntai-aamuna 29 p. huhti-kuuta huoneessani ennenkuin olin vuoteelta
ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla
portinvartija täydessä ala-upsierin puvussa, hän on nim. entinen
sota-mies. "Totisesti on Kristus ylös-nousnut!" tulee tähän vastata, ja
sitä ynnä suun- ja juoma-rahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka
kanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa
julistamaan.

Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri
juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja
itse-valtaisuuden puolta-pitäjät kiehtoneet, tuominneet ja kuolettaneet.
Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla,
epäillen, haikeroiden, todellako ja täksi päiväksikö pimeys vallan
voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemasteleivat. Lyhyt on kuitenkin
tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät
voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo
levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.

Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Venäläinenkään puutu
riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja
etenkin ankarasti viimeisen eli piina-viikon, jolla virkakunnat ja
koulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripillä-käymisellä eli muun
ulko-käytöksen täyttämisellä kokee valmistaa oman-tuntonsa pääsiäisen
hekumalle. Silmin-nähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän
hirmuisen ajan loppua ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät
kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäis-lauantain ilta
pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhla-vaatteihin ja astuu
kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohusten kanssa tuhrattua
sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon lattiaa kuvaa Kristuksen
hautaa, kaikuu juhlallinen kiitos-virsi, kellot rupeavat soimaan, ja
kaikki todistaa, että se surkea puoli-yö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt
kotiin, jossa muna-röyköt, sian-liikkiöt ja viina odottaa. Tuskin
yksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alku-perää, jokainen
ajattelee vaan mahansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin
paastonkin aikana useampi lienee surunut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän
kuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen siaan heitäksenkin
pääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan mitä vaan ikänänsä voipi,
ja valon ja vapauden juhla muuttuu kaiken-kaltaisen lihallisuuden ja
hekkuman telmännöksi. Tätä iloa kestää sitten koko seuraava viikko,
jolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, juopi viinaa ja
parantelee päätänsä, uudestaan samaa viinan-juontia ja kestin-käyntiä
voidakseen nauttia. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti
kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain
laveudella seisoo noin 60 kirkkoa niinkuin esim. Kasan'issa, niin arvaa
jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa
pääsiäis-viikolla on.

Mutta jo liiaksi hairahdin näistä asioista juttelemaan, vaikka
aikomukseni vaan oli sanoa, että täällä nyt on pääsiäinen, ja että kuin
jokaisella on lupa laiskana olla, niin on minunkin täytynyt vakaisempi
työ jättää, jonka siaan päätin kertoa jotakin Kasan'in kaupungista ja
sen merkillisyyksistä. Sen katuja, toria, kirkkoja en kuitenkaan huoli
ruveta luettelemaan, sillä lukija vähän hyötyisi. Sanon vaan kaupungin
ulko-tilasta sen, että se on hyvästi rakennettu, suorilla ehkä ei aina
puhtailla kaduilla, ja että asujanten määrä tekee noin 50 tuh. henkeä.
Kasan ei ole aivan Volgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen
idän-puoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Volgan
oikea ranta on korkea hieta-äyräikkö, vasen (pohjainen ja idänpuoleinen)
ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suo-maata, jonka joki
tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä ja keväällä
kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on
näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina
tulva-vuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. --
Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin Mongolilais-tatarilainen
maailman-valta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän
ruhtinoistansa tähän Volga-joen rannalle ja perusti valtakunnan, joka
seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten
perästä onnistui tällöin Venäläisille suur-ruhtinas Ivan Vasiljevitsin
johdolla Kasan'in valtaaminen. Hirmuisen veren-vuodatuksen pidettyänsä
hävitti tämä ruhtinas sen entisen tilan, kukisti kaikki mahometiläisten
kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla
esi-kaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän
kaupungin entisen tatarilaisen linnan sialle europalaisen sota-taidon
mukaan varustetun linnan useammilla tornilla, jotka samoin kuin
muuritkin vielä seisovat ja ulko-näöltänsä ovat samanlaiset kuin esim.
Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Venäjältä rahvasta
kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että
siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi
osaksi koko väki-luvusta.

Nämä Tatarilaiset ovat Krim'in tätä nykyä kuuluisten Tatarilaisten kuin
myös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta
heimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa.[8] Muista kaupungin asujamista
tekisi oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta
varrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suora-nenäisestä ja
kauniista muodostansa. Hänen ihon-karvansa ei ole mustempi kuin
muidenkaan Europalaisten ja monesti näet aivan valkea-verisiäkin
Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulko-käytöksensä on tasaista ja
hiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Venäläinen kutsuukin häntä
haukkuma-nimellä barin'aksi (herraksi). Luonteensa puolesta on hän
puhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä valehtelee eli
harjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä
näkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja
jos sitten vielä venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "Minä
en ole Venäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää
kohtuutointa hintaa ottamasta". Häpeällä seisot kristin uskosi kanssa
miehen edessä etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.

Maalla ovat maan-viljelys ja karjan-hoito, ja kiivaimmatkin venäläiset
myödyttävät että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa
taitavammat ja ahkerammat maan-viljelijät kuin Venäläinen. Kaupungissa
on Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppa-mies, käsi-työläinen eli
rahti-mies. Ensimmäisen luokan kauppa-mieheksi jaksaa harva tästä
kansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkama-kauppaa, ja missä
heitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasan'issakin, kuluu harva päivä,
ett'ei luonasi käy näitä itä-maalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuaa,
halaattia (makuu-nuttuja) hyvän-hajuisia voiteita ja muuta semmoista
kaupalla. Käsi-töissä on saippuan ja nahkan valmistaminen heille
varsinkin sujuvaa. Kasan'in saippua on ympäri koko Venäjän kiitettyä ja
täältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat
Tatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsi-töihin on tämä kansa hyvin
taipuvaa, niin että harva työ-huone löytynee Kasan'issa, olipa sen
isäntä Venäläinen, Saksalainen eli muu, jossa ei joku osa työ-miehistä
olisi Tatarilaisia. Täkäläisen yli-opiston kirja-painossa, jossa on noin
pariin kymmeneen työ-mieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä
on Saksalainen).

Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin
uskoa. Kasan'issa ja sen esi-kaupungeissa on heillä kymmenkunta
_metsched'iä_ (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin
_mullaa_ (pappia) ja yksi eli pari _aschantia_ (lukkaria). Harvemmassa
löytyy _ahan'ia_, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat
kontrahti-rovastia, ja piispaa (_muftia_) ei ole koko Venäjän
valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä,
joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka
kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkon-palvelijoilla ei ole
määrä-palkkaa, he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet
vapa-ehtoisesti suovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka
jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa
vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras
uskonharjoituksissa. Viis kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim.
auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa
ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla eli muuten
ei voi tätä käskyä jollakulla ajalla täyttää, hänen täytyy jälestäpäin
sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin
päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole
lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metsched'issä. Tämä on
nelis-nurkkainen, soikea kaksin-kertainen rakennus puusta eli kivestä,
jonka alakertaa käytetään monellaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi,
kauppa-puodeiksi j.n.e. Ylä-kerta on kirkkona. Sen harjalta nousee
korkealle pyöreä kaitainen torni (_minaret_), jonka nastalla
mahometiläisten omituinen merkki puoli-kuu kullittuna paistaa. Heillä ei
ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri
kulkevasta rauta-häkistä joka haaralle huutaa surullisen-kaltaisella
nuotilla: _Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen
lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on
korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah_. Aamu-rukoukseen huutaessaan
lisää hän tähän: _rukous on parempi kuin uni!_ -- Tämän huudon perästä
tulee rahvas metsched'iin. Sen porstuassa eli etu-huoneessa on pitkin
seiniä hyllyjä, joille sisään-menijät jättävät päällys-kenkänsä. Itsessä
kirkossa ei ole penkkiä; lattia on katettu joko kirja-ompeleilla
koristetulla villaisella eli vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla.
Paitse tätä ei siinä metsched'issä, jonka minä Kasan'issa näin, ollut
muuta erinomaista, kuin opetus-istuimen kaltainen saarnas-tuoli, kaksi
tavallista kynttilä-kruunua, muutamia lamppuja seiniltä ja Mekkaan päin
oleva ikkuna moni-värisistä ruuduista tehty. Matolle istuikset
seurakunnan jäsenet rivihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä
turbaani on päässä, se irtauttaa sen perä-liepeen hartioillensa
riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä.
Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki
päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden pää-vaatteuksesta
eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen
yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen.
Rukoillessa pitää mahometiläinen kätensä lanteillaan, pyyhkäsee vähän
väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta tarkoittaakseen.
Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin
paikoin taas panee peukalojensa päät korvan-lehdille, toiset sormet
hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämä äkkinäistä
oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan nousee
mulla saarnas-tuolille ja lukee siinä luvun alkoran'ista. Tämän
lukemisen toimittaa hän messun-laatuisella nuotilla, joka ei kuulu
pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pää-asiaksi
papin-kouluissa. Sen tehtyä laskeiksen hän alas, menee ja istuiksen
seurakunnan esinenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa
tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja
seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus,
yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.

Mahometin uskon-opista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Nykyjään sanoi
Paris'in piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan
"lahkokunnan kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut
vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa
asiasta puhuin, päättää sanoen: "me uskomme saman näkymättömän
kaikki-valtiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on
99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin
määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä
maailmassa ja ian-kaikkisen elämän tulevassa. Jumala-tointa
rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee
paha-teon vielä tulevassakin elämässä". Tästä tulevaisuudesta oli
hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset.
Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä
on siellä mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän
yltä-kylläisyyden kanssa on kaksi etua yhdistettynä, joita syömärillä
tässä maailmassa ei ole, nim. että ruokahalu aina on hyvä ja että
tarpeellansa ei tarvitse koskaan käydä. Toinen pää-nautinto on
hurskaalla taivaassa sen suloisista neitosista, joiden ihanuutta ei voi
kielin kertoa ja joita miestä päälle annetaan 70 kappaletta, ollen
näillä vielä se erinomainen avu, että neitsyyden lahja ei heiltä koskaan
katoa. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon
peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan
edes-asettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on
hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.

Kunkin metsched'in kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla
opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla
erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin
vapa-tahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä,
ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä.
Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset
korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa
papin-kouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille
ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä,
josta myös yhteisessä kattilassa keitto-ruokaakin tehdään. Koulussa
istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppi-aineet
eivät ole suuret: sisältä-luku, rukousten ulkoa-oppiminen ja kirjoitus
on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkoran'ia ei saa lukea
muuten kuin sen alku-peräisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen
koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempi-päinen
koulu-lapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä
kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä
eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka
yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti
täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen
rakastajan nautinto kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen
oma-kielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjan-luku
juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvun-taidon
kuin myös luvun-halun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka,
että Kasan'issa usea vuosi painetaan alkoran'ia suuret painokset ja joka
vuosi tuhansmäärin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin
hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin
tältäkin kansalta muutama vuosi-kymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä
ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasan'issa on eräs
saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika
takaperin yksin omituinen kirja-painokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei
taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä
ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän
pipliä-seuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa
voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti
katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria
luonnon-lahjoja. --

Kasan'in paras ja painavin merkillisyys on kumminkin sen yli-opisto,
tätä nykyä itäisin maailmassa, jonka arvon se kuitenkin kohta kadottaa,
koska yli-opiston asettaminen Irkutsk'iin kuuluu olevan hankkeissa.
Kasan'in yli-opiston perusti keisari Aleksanteri I:nen v. 1804. Siinä on
neljä tiedekuntaa, nim. lainopillinen, lääkitys-opillinen,
kieli-opillinen ja luonnontieteellinen, ja opettajain määrä on vähän
suurempi kuin Helsingissä, vaan oppilaisten ne 300, joita enemmän
Venäjänmaan yli-opistoissa kiellettiin olemasta oppilaisia. (Tämän
kiellon on nykyinen keisari ei kauan sitten kumonnut.) Sen rakennukset
ja laitokset ovat sangen arvoiset; kivi-kuntaista ja luoma-tiedollista
varastoa varsinkin kiitetään hyviksi. Kirjastoa on noin 60 tuh.
kappaletta. Tämä niinkuin kaikki muutkin yleistä oppia tarkoittavat
laitokset kuuluu kansan-valistus-minisierin alle ja paikalla hallitsee
sitä niin-kutsuttu _kurator_, joka vastaa meidän kanslerin-siaista ja
joka samalla myös on kaikkein yli-opiston oppipiiriin kuuluvien koulujen
ylin hallitus-mies. Lähinnä hallitsevat yli-opistoa ja sen oppilaisia
rehtori ja inspehtori. Edellisen virkaan kuuluu olla konsistorion
esi-miehenä, valvoa sen yli, että nuorisossa ei ilmesty
vapa-mietteisyyttä eli ylen-katsetta uskon-oppia kohtaan, että
rohvessorit luonnon-tieteissä aina kokevat näyttää luojan viisautta ja
kaikki-valtaa, rohvessorit valtiollisissa ja historia-tieteissä
todistavat yksi-valtaisen hallitus-muodon soveliaimmaksi kuin myös
osoittavat isän-maan suuruutta ja kunniaa. Paremmin tietääksensä
luentojen kulun saapi rehtori rohvessoreilta ja muilta opettajilta
tarkat kertomukset heidän luennoistansa. Myös valvoo hän sen yli, ett'ei
konsistoriossa ilmaudu eri-mielisyyttä. -- Paitse omalla
kustannuksellansa olevia oppilaisia löytyy joku osa heistä semmoisiakin,
köyhiä virka-miesten poikia, joilla on täysi ylös-pito kruunulta, ja
jotka tästä ovat velvolliset oppi-aikansa päätettyä vähintänsäkin viis
vuotta palvelemaan kruunua, missä hallitus hyväksi katsoo. Nämä asuvat
kruunun kartanossa ja lähimmästi näiden muonasta, vaatteista ja
elannosta yleisesti pitää huolen se niin-kutsuttu inspehtori, joka
virka-mies siis semmoisissa yli-opistoissa, joissa tämän-kaltaisia
kruunun syöttiläitä ei löydy, ei ole ensinkään tarpeen. Ulkonaisesti
näyttävät täkäläiset oppilaiset hyvin siivosti elävän; heillä ei ole
mitään yhteyttä keskenänsä, jokainen nuojaa luettavansa kanssa ja kokee
joutua virka-mieheksi. Kuin kuulijoilla ei ole sen suurempaa tarkoitusta
kuin virka-eksaminan suorittaminen, ovat luennotkin sitä myöten
lyhykäiset ja nappiset, ja korkeampi tieteellisyys tulee harvoin
kysymykseen. Niin ei Kasan'inkaan yli-opiston tiedetä kasvattaneen
yhtään kuuluisata tiede-miestä, vaikka opettajien seassa aika välistä on
miehiä ollut, joiden nimet ovat tunnetut yli koko Euroopan, niinkuin
esim. Frähn, Littrov, Kasem Beg j.n.e. Nämä ja muut heidän
virka-toverinsa ovat olleet vieraita ja muukalaisia, joilla Venäläisten
sivistäminen ei ole niin suuresti tarkoituksena ollut kuin
kunnia-merkkien ja ison eläkerahan saaminen, joka lieneekin syynä
siihen, että kuulijat ovat niin vähän tulleet osallisiksi heidän
tieteellisyydestänsä. Tämä ulkomaalaisten valta on tämän maan
oppi-laitoksissa ennen ollut niin suuri, että Kasan'inkin yli-opiston
opettajista alussa ei ollut kuin yksi Venäläinen, muut kaikki
Saksalaisia eli muita vieraita. Nyt on tämä suhde toki niin muuttunut,
että Venäläiset jo ovat voitto-puolella ja ulko-maalaisia tämän
yli-opiston opettajien seassa ei enää ole kuin vähän toista kymmentä,
joista eräs on Suomalainenkin (nim. opetus-tiedon opettaja Lönnström) ja
eräs taas suomalaisesta eli ruotsalaisesta peri-juuresta (lääkäri
Lindgren). Nykyinen rehtori on Puolalainen Kovalevski, joka
Mongolilaisen kieli-oppinsa tähden myös taitaa olla yli-opiston
mainittavin tiede-niekka. Ylistettävien tiede-miesten puute Kasan'issa
on nyt sitä suurempi kuin koko itäisten kielien tiedekunta, yhteensä
yhdeksän rohvessoria, v. 1854 täältä muutettiin Pietariin.

Muista opistoista ovat vielä muistettavat 2 kymnasiaa, hengellinen
seminario, jossa valmistetaan tavallisia pappia, ja hengellinen
akateemia, jossa pappia korkeampiin virkoihin tehdään, ja jonkalaista
koko valtakunnassa on 4 (nim. Kiovassa, Moskovassa, Pietarissa ja tämä
täällä). Kasan'in hengellisellä akateemialla on myös tarkoituksena
lähetys-saarnaajien valmistaminen täkäläisiä mahometiläisiä ja pakanoita
kääntämään, joita jälkimäisiäkin vielä löytyy muutamia tuhansia
Tscheremissien ja Tschuvaschien seassa. Tätä vasten tulisi akateemiassa
opettaa oppilaisia käännettävien kielissä, ja onkin tähän tarpeesen
kielen-opin ja sana-kirjan tapaista sommiteltu. Mutta tätä nykyä ei
akateemialla kuitenkaan ole opettajaa kuin yhdessä näistä kielistä nim.
tatarilaisessa, jona on eräs mulla. Vaan hänen opetuksensa niinkuin
muukin luento on päällisin-puolista, ja näin ei lähetyksen työstä tule
suurta valmista. Suurempikin nero lankeisi kuitenkin mitättömäksi
Tatarilaisten uppi-niskaisuuden ja ylpeyden edessä, sillä he pitävät
itseänsä, josko ei parempinakaan kristityitä, kuitenkin kaikin puolin
heidän vertaisinansa, ja kuin eivät näe kristin uskon tunnustajissansa
vaikuttavan niinkään suurta jumalanpelkoa kuin heidän uskonsa heissä, ei
heillä ole mitään syytä ottaa päällensä uskon-muuttajan häpeätä.
Tschuvaschien, Tscheremissien ja Votjakkien kääntäjiksi ennen on
kasvatettu ja papiksi kouluttu näistä kansoista otettuja lapsia. Mistä
syystä tämä kelvollinen asia sittemmin lienee hylätty, koska se nyt enää
ei ole voimassa, sitä en tiedä. Kahden ensiksi mainitun kansan vielä
pakanallisia jäseniä kääntäessä on eräs täkäläinen protojerej nimeltä
Viktor Petrovitsch Vischnevski vaikuttanut jotakuta. Hän on myös
kirjoitellut heidän pakanallisesta uskostansa luettavia kirjoituksia.
Sitä vastaan ovat hänen kieliopilliset työnsä, Tschuvaschilainen
kielioppi sana-kirjan kanssa painettu v. 1836 ja Tscheremissiläinen
(vielä käsikirjoituksena) aivan mitättömät.

Luterilaisia, enimmästään Saksalaisia, on täällä ominainen seurakunta,
jolla on kirkkonsa, kirkko-kartanonsa ja koulunsa, ja kirkko-herrana
Suomalainen Pundani. Muitakin Suomalaisia tapaa täällä niin hyvin kuin
muuallakin ympäri koko Venäjän maata virka-miehinä, käsi-työläisinä ja
muina semmoisina. Verrallisesti vähempi-vilppisestä käytöksestänsä
tuntee nämä Suomalaisiksi, vaan muut koti-maiset tunteet ja koti-maiset
kielet ovat heiltä leivän ja rahan etsinnössä jo ammoin haihtuneet.



Toinen Kirja.

Ischaakin kirkolla Tschuvaschin maassa 23 p. kesäk. 1856.

30:nä päivänä touko-kuuta irtausin viimenkin Kasan'ista. Aikomukseni oli
koko tämän kesää menettää Tschuvaschin-kielen tutkimiseen, johon jo ne
kaksi kuukautta, jotka Kasan'issa vietin, olin parhaan jälkeen
valmistainut. Tämä kansa elää enimmäksi osaksensa Kasan'in läänin
lounaisessa osassa, piirikunnissa: Tscheboksary, Tsyvilsk, Jadrin ja
Kosmodemjansk. Melkein keski-kohdalla näitä neljää piirikuntaa on
seurakunta Ischaaki, kauas ympärinsä kuuluisa sen ihmeitä tekevän
Nikolai-pyhän kuvan tähden, joka löytyy sen kirkossa ja jolta ympäristön
rahvas, olletikin Tschuvaschit, matkustelee taudista, raskaista synnistä
eli muusta onnettomuudesta päästöä rukoilemassa. Monesta syystä olin,
sitä myöten mitä mainitusta paikasta oli minulle kerrottu, päättänyt
tällä kirkolla oleksia jonkun ajan; se oli nyt matkani maalina.

Ensimäisenä työnä oli siis päästä kevät-tulvasta paisuneen Volgan yli,
jota jokea ensimäiseen maantien varrella olevaan kylään toisella puolen
(nimeltä Uslón) ei ollut vähemmän kuin 10 virstaa. Ilma oli
aamu-päivästä kaunis, vaikka kova länsi- (ja laita-vastainen) tuuli ajoi
joen suurille aalloille. Kokenut jo Suomenlahdenkin aaltoja en minä
antanut tämän matkaani alkuunsa taukoottaa puolen-päivän jälkeen kerran
rantaan tultuani, vaikka ne kaksi tuttavaa, jotka minua venheesen asti
seurasivat, kehoittivat huomeiseksi lähtöni jättämään. Näiden kanssa
vielä pari lasia Krim'in viiniä kallistettuani survattiin venhe
laiturilta ja me aloimme pyrkiä eteen päin.

Näin kevät-aikana on Volga, sen syrjä-joki Kasanka ja suuri ala Volgan
vasemmalla puolella olevata alankoa yhtenä järvenä, jota ylempänä
seisoivat vaan Kasan itse ja sen esikaupungit, pari kolme luostaria
j.n.e. Veden pintaa ylempänä oli myös Kasan'in ja esi-kaupunkien välillä
kappeli, rakettu poikkinaisen särmä-kukkuran (pyramidin) tavoin, joka
menneen vuosisadan lopulla tehtiin niiden venäläisten sotijoiden
muistoksi, jotka kaatuivat Kasan'ia vallattaessa Tatarilaisilta ja
joiden luut myös tässä säilytetään. Tämä muisto-merkki, oleva sangen
vähästä korkeudesta, ei näy kauaksi eikä tee likeltäkään katsojassa
suurta vaikutusta tässä lavealla niityllä, vaan arvattavasti ei
semmoinen muisto-patsas kumminkaan ole paras väli-kappale
esi-kaupungeissa elävien Tatarilaisten mielestä unohduttamaan entisiä
aikoja eli lienee se sitten varsin kädestä pitäen rakettu ikäskuin heitä
uhalla ja heille nykyistä heikkouttansa muistuttamaan. Paitse tätä
seisoi vettä korkeammalla vielä kaupungin ja näiden esi-kaupunkien
välillä kulkeva silta, jota pitkin me nyt sousimme, kunne tulimme
lähemmäksi jälkimäisiä, semmoiseen kohtaan siltaa, jossa arkku oli niin
korkea että venhe veden tulvillansakin ollessa sopi alatse menemään.
Siltaa myöten kulki peräkkäin kaksi pulkkaa vaimoja vetäen kahta suurta
venhettä, joita kovassa vasta-tuulessa muuten ei saatu veden toiselle
puolelle. He olivat jukkoihin valjastetut samalla tavoin kuin miehiä
nähdään samassa kimpussa Laatokan-kanavalIa. Minä kummeksin sitä että
vaimoja pannaan tämmöiseen työhön ja kysyin peri-mieheltä: "Venakkojako
nuo ovat vai Tatarilaisia?" -- "Venakkoja," vastasi hän ylpeydellä ja
lisäsi: "mihinkä ne huonot Tatarilais-vaimot, jotka alati istuvat
lämpimässä tuvassa ja ulkona liikkuvat vaan peite päässä, mihinkä
senlaiset tuommoisessa työssä joutuisivat!" Tämä oli ensimäinen
Venäläinen, jonka en kuullut kovaa työtä häveksivän, vaan vieläpä
kerskuvankin sen tekemisestä.

Sillan taakse päästyämme olisi meidän pitänyt pyrkiä suorastaan Volgan
toiseen rantaan, sillä Uslón, johon päästävä oli, oli sillä puolella
jokea ja sen puolen korkea ranta olisi antanut suojaa ankarata tuulta
vasten, joka ei ollut aivan pitkin jokea, vaan puhui kovemmin sen
oikealta puolelta. Näin ei kuitenkaan peri-mies tehnyt; hän toivoi
parempaa suojaa vedessä seisovalta metsiköltä vasemmalla rannalla ja
laski siis tätä myöten. Ja niin kauan kuin venhe kulki lepikossa tahi
paju-pehkojen välitse, ei tuuli sitä kovin estänyt ja matka joutui
eteenpäin. Vaan enin osa oli kuitenkin avonaista niittyä, jossa tuuli ja
aalto täydellä voimallaan painoivat venhettä. Tämä vielä ei ollut
sujakka niinkuin venheet Suomessa, vaan luupin tavoin tehty leveä,
korkea ja raskas heittiö, niin että kyllä parta järisi ukko-rukilla sitä
vasta-tuuleen kiistäessä. Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä ja päälle
päätteeksi rupesi vielä rankasti satamaan. Muut samaan suuntaan pyrkivät
venheet kääntyivät yksi toisensa perään takaisin esi-kaupungissa tuulta
pitämään. Meitä hävetti tämmöinen matkan-teko, me riensimme siis
edellensä ja viimein käsitimmekin sen ilon, että Uslón'in valkea kirkko
paistoi edessämme. Mutta se oli vielä joen toisella puolen, noin 3
virstan päässä. Tämä palanen oli epäilemättä vaikein kohta matkaamme,
sillä tässä oli tuuli laitainen ja suojaa ei vähäistäkään. Viimeisistä
puu-pehkoista erotessa vaalenivat soutajien kasvot ja he kokivat
varoittauta silmiänsä ahkerasti ristimällä. Suuren aallon hyöätessä
venheesen hätäytyi muuan heistä niin, että airo raukesi käsistä ja sekä
mies että airo olivat mennä aallon mukaan. Peri-mies, venhuesta ainoa,
joka ei näyttänyt pelkäävän, kehoitti souturiansa alinomaa hokien:
"soutakaa ukot! soutakaa ukko-kullat! Sinä, veli-veljyeni, vedä
paremmin! kaikki, poikaseni, vetäkää täydestä voimasta! pikkuisen vielä
soutakaa, niin pääsemme perille!" Mutta tätä pikkuista kesti vielä
lähemmäksi kaksi tuntia, kunne vihdoinkin märkänä kuin kuikat pääsimme
Uslón'in rantaan. Miesten kompuroidessa maalle tapahtui se onnettomuus,
että putelli viinaa, jonka minulle Saksan kirkko-herra Kasan'ista
lähtiessäni lahjoitti ja joka kuului olevan "ihan kuin Suomen viinaa",
muiden kapineiden päältä vierähti venhe-pohjaan ja särkyi. Soutu-miesten
onneksi särkyi se suupuolestansa, niin että heidän ryypätäksensä jäi
enemmän kuin puolet sen sisällystä, jota herkkua minun ei käynyt
edellensä kulettaminen eikä ollut sallittu nauttia.

Kuin ilta jo oli käsissä, olisi minun kelvannut jäädä Uslón'iin yöksi

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/44817