← catalogue

Unelma: Romaani

by Émile Zola · Finnish · Gutenberg #44657 · 463,808 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Unelma: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Unelma: Romaani

Author: Émile Zola

Translator: Väinö Jaakkola


        
Release date: January 13, 2014 [eBook #44657]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/44657

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMA: ROMAANI ***

UNELMA

Romaani


Kirj.

ÉMILE ZOLA


Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola


WSOY, Porvoo, 1914.




I.


Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen
Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin
joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin
kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja
sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla,
jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan
julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten
pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi
goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään
kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein
puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi
kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä
näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias
tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja
värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan.
Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja
paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt
tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän
oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen
äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava
vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän
lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka
saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään
vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden
kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen,
kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa
jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon
neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa,
jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka
hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra
lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei
ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka
liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti
kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen
luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja
ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen
pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin
kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa
ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä
tänäkin päivänä, -- ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa
nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen,
missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja
niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin,
uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi
sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat
Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa.
Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli
ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys
pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat,
Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän
kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella
vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat
päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten,
siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja
kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta
haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään
ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut
lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen
takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan
valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa,
sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua.
Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan
valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat
korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät
selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle,
aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät
viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja
lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään
ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin
lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka
oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä
esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa
värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena
ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut
erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella
ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan
tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias,
kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos
ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä
huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva
hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi
värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen
silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli
orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja
kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat
kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä
kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli
kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista
vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden
tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja
täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä
nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset
seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva
porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä
vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia.
Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea
mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni
ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten
lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu
kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon
julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla,
uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti
huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla
kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu
kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain
suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle
avautuneen huippukaarisen oven tilalla.

Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä,
kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle
naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli
maalattuna sanat: _Hubert, messupukujen tekijä_, kun hänen huomionsa
herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli
alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan
mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä
tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden
vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre
kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä,
suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän
kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina.
Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan
hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.

Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä
talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen
tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen
korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä
messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli
rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin
intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä
vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan
naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän
romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan
kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella
makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin
että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen
vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei
heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti
toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä
pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen
patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä
levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä
Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu,
olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin
puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka
kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella
olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää,
luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät
ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja
itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa,
eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa
kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi
lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka
oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

-- Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä
olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin
sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden
pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä
polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet
kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin
leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen
hänen luokseen.

-- Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa
kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

-- Nosta hänet ylös ja kanna!

Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä
lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat
yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä
pudonnut linnunpoikanen.

Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen
kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa
muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan
edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli
säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden
paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli
talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai
kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja
saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu
uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat
kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului
kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella
reunalla, pysyäkseen kuumana.

-- Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen
leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. --
Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten
tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina
pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet
sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten
jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin.
Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä
ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa
ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun
huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen,
kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa
vasten.

-- Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa... Mistä sinä
tulet? Mikä sinun nimesi on?

Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen
päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän
tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä,
kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi
kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos,
kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka
valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän
huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset
ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi
tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä
liikahtanut enää.

-- Oletko sinä Beaumontista?... Kuka sinun isäsi on?

Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi
niin ettei hän voinut vastata.

-- Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle
mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.

Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman
kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä
epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi
ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja
tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain
vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi
pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli
vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään,
tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.

-- Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän
vähän, typykkäni.

Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi
vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen
kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin
vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan
nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan
sen ja lukevan sitä.

Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama
kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen
ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi -- ja
musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet --
Angélique Marie; aikamäärät -- syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu
kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti
tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei
edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen
punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja
vankipassi -- numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

-- Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

-- Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi,
parempi... Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat
minulta kaikki... Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu
olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi.
Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka
silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja.
Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy,
kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän
nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

-- Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun
hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella
sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25
päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä
Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in
piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden
hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus,
jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen
lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain
suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun
sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä
nimikirjotus.

-- Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, -- Neversin tienoillako sinut on
kasvatettu?

Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique
sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi
hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.

-- Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina,
vaikka hän kyllä läimikin minua... Ihan varmaan minä en olisi niin
onneton siellä, eläinten kanssa...

Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein
niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin,
muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä
purrut.

Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:

-- »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on
apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»

Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä
1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka
molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat
Pariisissa.

-- Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut
tuotiin Pariisiin.

Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen
vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta.
Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla
kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen
vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli
hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa
hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä
kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa
veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän
oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai
pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.

-- Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin
rannalla, alakaupungissa... Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.

-- He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique
kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli
kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten
minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä
panna maata syömättä... Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!

Hän teki hurjan epätoivon eleen.

-- Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja
uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen
vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät
toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he
makasivat molemmat pitkänään lattialla... Minä olin jo aikoja sitten
päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä
minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat,
sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä
tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin
ylimmäisessä laatikossa... Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja
otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa
vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen
näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä
juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli
niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa
mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!

Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän
käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle
takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti,
pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan
päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä,
koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi
noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen,
joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman
elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta,
hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli
saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat
pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen
heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka
saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä.
Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat
huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.

Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat,
ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:

-- Rakas, rakas lapsi!

Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä
ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?

-- Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi
hän, -- älkää viekö minua niitten luokse!

Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä
alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän
luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten
varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.

-- Suostutko? kysyi Hubert.

Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:

-- Suostun kyllä.

He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan
seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra
Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä
tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen
kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti
tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että
tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin
kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli
merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden
isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta
lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa
ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen.
Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja
hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.

Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä
puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset
oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine
avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti
hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani
erään laatikon pohjalle, sanoen:

-- Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä,
ja että muistaisit.

Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan
pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta
sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien
puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja
neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina,
läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua,
jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli
hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien
raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon
korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin
olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin
jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien
takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli
kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli
timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti
loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.

Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten
turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.




II.


Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja
erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise,
Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin
oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva
piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten
katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla
sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki,
joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on
rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta
asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran
virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin
välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen.
Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä
Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se
olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei
kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen,
erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa
kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden
vuosisadan ajan.

Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää
kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä
pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien
kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin;
käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain
elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa;
ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain
hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii
keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain
sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen
harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta,
joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo,
jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä
tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa
siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan
kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän
vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi.
Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko:
ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita,
sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten
lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt
tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä
rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä
varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen,
haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit
eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään
muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa
kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa.
Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina,
laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät
sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta
lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän
läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana
maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan,
sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun,
missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen
pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen
maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla.
Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista,
sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen
työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat
paikat, joissa hän päivittäin liikkui, -- juuri vanhanaikaisimmat, läpi
aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa
huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan,
jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan
mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi
palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset
seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin
valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja
neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän
viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua
koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman
aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä
työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä
olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja
vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja
itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen
katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun
yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin
luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana
verkalleen tyhjälle kivikadulle.

Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli
muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun
hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla.
Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä
huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan
hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri
välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta,
johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut
kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma
käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten
epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin,
maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin
tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään.
Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli
katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki
ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään
huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin
taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä
mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan
päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja
luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina;
jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he
tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä
ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he
kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan
pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli?
Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien
poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja
jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat
ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista
koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan
hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan
niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin
antaa anteeksi.

Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen
hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen
tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että
hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä
ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi.
Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle,
vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle
rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja
tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen
hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi,
jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön
lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun
asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen
sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen
tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus.
Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia
käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän
intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin
Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi
tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna.
Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä
takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien
Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan,
pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja
kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista
poskistaan huomasi veltostumisen oireita.

Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen
vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun
kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti.
Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista
kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli
raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi
ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä
seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat
häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen
anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan
hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä.
Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.

Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet
oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon
tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun
hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan
vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra
tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan;
sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä,
jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka
oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne
ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten
suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku
parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta
poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt
menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun
heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän
rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen
sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt
häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä
epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo
jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän
tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa
toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen
häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja
puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan
läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän
astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin,
kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin
nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton,
valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja
pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan
kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu,
joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin
kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin
puhtaaksi.

Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta
työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten
koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli
_Kultainen Legenda_. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli
Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku
messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja
pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin
kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät
häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin
vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä
verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla
ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen
nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä
alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä
kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita
jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja
alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin
sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään
pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes
seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa
Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin
keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias
särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla
puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset,
Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään
pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana,
Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta
harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja
paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua
ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja
suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.

Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin
näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja
niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien
goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui
siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja
oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen.
Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden
perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin
uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen
säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä
kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin
sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli
kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan
elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan
tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.

Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He
ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän
äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita,
voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa
loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten
sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä
on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä
on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja,
neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä,
alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia
vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat
Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille
jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa.
Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna
kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä
tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa.
Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he
kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan
ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään
oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin
uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät
murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa
tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman
iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin
tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat
köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan.
Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja
paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus
sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia
toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää
kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään
synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua.
Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain
kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan
elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat.
He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he
joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää
maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja
saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet.
Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä
kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan
heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous
paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja
täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja
pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin
tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset
saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa.
Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä
lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa
naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat
riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin
tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja
poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten
taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä
mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee
hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa
nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja
hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien
vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun.
Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja
oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia.
Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy
ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon,
sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy
hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi,
jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina
napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen
hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana
ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä
pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen
tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta
aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin,
riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot
naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen
päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa
jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska
se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei
tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan
pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti
kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä
kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät
marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat
heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä;
laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä
lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä
ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät
riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa
sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat
heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi;
painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän
ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella,
puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään.
Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin,
heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa.
Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes
juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee
nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan
marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja
puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää
vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän
käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari
suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen
puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.»
Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli
siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.»
Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee
kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta;
toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit
leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen
kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas
kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä
uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät
hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää
palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa.
Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä:
häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla
kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä
paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet
heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on
silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen
kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus
täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen
kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät
ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun
Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle
enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto,
lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän
kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun:
kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut
särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki
säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi
läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee
ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen
kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä.
Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin
vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee
yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut
ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus,
jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi.
Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa
tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon,
poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule
koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän
rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia,
seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä,
hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen
toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee
taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen
voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet
todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin
toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka
siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli
ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista!
Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle;
tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun
varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen
leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja
hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee
synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa
kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius
ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat
ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa
linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota
sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja
kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja
hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu
rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.»
Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle
ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne.
Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea
tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi
Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä
lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen
palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja
suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni
ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja
kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet
senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi.
Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan
yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua
kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi,
antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski
noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka
huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan
Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet
viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi
Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän
oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi
tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat
eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten
herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän
Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja
liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen
perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen
yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän
näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä
murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki
hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin
olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta.
Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan
Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla
pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia
uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina
juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin
määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä
messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä
Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen
pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja
tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys
näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli
melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen
valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta
ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla,
sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin
asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen
uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli
vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus
Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät
heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi
tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa
kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän
alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän
antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun
häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä
jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta
liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa
hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana
tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique
oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki
Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa
pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä
sen neitsyitä kohtaan.

Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus,
sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on
voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei
tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan,
johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka
yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee
neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille
heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa.
Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka
omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään
tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän
panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti
häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten
tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja
näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta,
lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät
peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät
erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat
itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin.
Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään
kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna
joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja
sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin
vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita!
varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs
nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää,
sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen
paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia.
Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja
lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten.
Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat,
käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia,
jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen
Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla
kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian
puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja
antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi:
»Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema
on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen.
Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta
tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää
kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria
riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan
sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun
Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen
hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden
hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.

Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella
mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja
vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen,
viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon,
väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus
lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja
vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan
olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä
antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät
hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli,
niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä
poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri
sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän
itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen
elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin
pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin
Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi
kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota
lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa
pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla
kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena
ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin
kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli
maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni.
»Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa,
joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat
olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä,
lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin
puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja
sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua,
ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys
täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin
kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä,
pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa
kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa
ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät
kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä
olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen
omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun
hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja
askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta
vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi
kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä
sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen,
joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva
olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan
maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan!
»Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien
elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka
äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka
kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet
virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa,
nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä».
Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä,
jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä
erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut
virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti,
kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan
häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus
huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään
ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut
näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.

Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen
tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon
lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään
enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen
mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät
odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt
kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin
mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin
vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä
kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa,
pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli
tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut
sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen
hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia.
Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei
ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella
innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi
sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin
leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille
itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen
orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen
puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset
hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet
hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian
hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo,
rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve,
harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli
yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.

Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla.
Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he
eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon
heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi
mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos
he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he
olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä
totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja
Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten
tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä
heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen
tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin
suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä
naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari
Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen
kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen
olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa,
neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman.
Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta
täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä
viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi
holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina.
Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet
holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra
Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon
suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen
puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja
jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin
asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle
rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka
vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot
valtasi vielä myöhästynyt epäilys.

Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi
pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa
äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä,
jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken
pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli
lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama
huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä
unenkin.

Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen
rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa
syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä
vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului
päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti
siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri
kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin
hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli
sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he
tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin
takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää
neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään
virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä,
laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja
todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt
mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen
lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo
palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään
toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja
syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä
syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame
Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850
Deux-Écus-kadulla.

Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä
kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä
henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä.
Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse
kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa
kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan
vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että
tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen
ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla,
toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame
Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut
hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti
kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame
Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan
puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella
itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame
Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen.
Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä
häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin
hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti
Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista,
mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan
koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista
kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän
sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja
tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin,
mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä
hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan
niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten
hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon
jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes
kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti
ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa,
mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla
kerrassaan tuntematta!

Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän
näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen
naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia
alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa
muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa
harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia
tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut
kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä
viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen
sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon
miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista
side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi
Beaumontiin.

Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja,
joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa
oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin,
näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän
oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi
yksinkertaisesti:

-- Lapseni, äitisi on kuollut.

Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä
puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.




III.


Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen
syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat
Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun
seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän
jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

-- No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten
työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet
työhönsä, sanoi hän:

-- Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu
sunnuntaiksi!

Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara
huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon
molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät
olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja
madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat.
Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463,
arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja
murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine
pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa
reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin,
joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni
ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi,
asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu
mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini,
jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen.
Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi
vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli
asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen
maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta
kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin
uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan
pidätti sitä toteutumasta.

Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,
Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

-- Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi,
jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

Iloisena huudahti Angélique:

-- Niin, sehän on totta!... Kyllä otan sen nyt käsiini!... Mutta missä
minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee
työtä.

Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen
ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut
tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide
kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale,
johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä.
Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje
hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta
puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään
kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia
ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä
hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä
näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri,
kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli
purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin
leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla
lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen
pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka
liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista
villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui
nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia.
Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.

-- Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän
suloiseksi.

Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi
avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi
huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja
piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili
häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti,
ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:

-- Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.

Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin
kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden,
leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen
silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle
pergamenttipalasessa.

-- Eikö muuta?

-- Ei muuta.

Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään
enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen;
kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja
käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat,
teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan
hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty
suojaksi vahvaa harmaata paperia.

Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi
pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan,
raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä
ajelehtivaan jätevasuun.

-- No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän
oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen
pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn
karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan
suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne
niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja
vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun
hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.

Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät
hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle
opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää
kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat
elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani
niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa
näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti
liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti
muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet
häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita
he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen.
Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna
yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli
todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut
mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa,
saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan
neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit,
jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle,
varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia
ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka
jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen
itse niistä vain alustavat työt.

Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta
vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja
hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja,
kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja
öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon
tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti
ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta
kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä
juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen,
punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat
vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä
kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja
piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa
taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien
koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit,
pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa,
ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja,
mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin
messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä
keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän
ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan
pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset
kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä,
pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa
liikkeistä.

Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta
satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin
oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä,
himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen
ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä
kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.

Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja
siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi
uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta
siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän
näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.

-- Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!... Kuinka tuo
auringonpaiste tekee hyvää!

Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.

-- Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän
olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi
ulkona!

Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen
veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot
kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.

-- Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät
puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi
kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.

Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon
pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:

-- Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois
väsymyksen.

Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista
ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin
oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä
pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin
arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän
muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin
lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli
lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla
eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat
korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta
Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita
hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka
kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se
pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi
vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin,
haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla
perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren
torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt.
Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon,
oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat,
pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan
verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu
kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä
kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta.
Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet
muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja
kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla
sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon
laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme
penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan
haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin,
sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen,
jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.

-- Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka
kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä
kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet
sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien
yläpuolella... Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan
historian?

Hubertine hymyili tyynesti.

-- Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin
kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa
se uudelleen.

Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen
ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan
alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen,
puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa
ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs
Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian
suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen
pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät
verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä
kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää
historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa
kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta,
lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu
hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan
häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin
kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta
kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen,
pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan,
jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään
hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään,
Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki
paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin
kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina
Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa
hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot
räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI
oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta
myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n
kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo
muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse
ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon
värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia,
siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta
ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan
porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

-- Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon
suvun jälkeläinen? kysyi hän.

Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman
haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten
omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto
olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti
ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat
käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta
sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva
puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan
linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka
muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen
jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri
julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen
viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n
anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen
hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle
Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta
hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään
riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja
vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota
linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi
laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan
pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua
hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin
onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni,
kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton.
Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen
luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun
jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä
papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun
perästä.

--- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä
on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

-- Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin
surullinen tarina... Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden
vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti
eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti
huikentelevaa elämää ... matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten
eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi
kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen
kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi
häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli
pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot
polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli
nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan
puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä
vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien
hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä... Paule synnytti pojan ja
kuoli.

Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti
päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

-- Mies poloinen! kuiskasi hän.

-- Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin
hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on
nyt piispa... Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden
aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut
äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen
hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt
antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon.
Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän
näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta
tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana... Mutta ikä ja rukoukset
lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille
sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa
luokseen.

Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se
tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta
ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:

-- Monseigneurin poika...

Hubertine päätti kertomuksensa:

-- Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä
pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut
vähintäkään kutsumusta... Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä
miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään
viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on
nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!

-- Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique
itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.

Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli
kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa.
Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään
silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan.
Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan,
ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:

-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...

Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti
kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon,
kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja
kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle.
Hän alotti jälleen puhelun.

-- Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja,
jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta,
joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen
aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että
kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä
muitten mestarien työntekijöitä... Ja meillä oli vaakunakilvetkin
sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa,
kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla... Ah, se oli kaunista mutta siitä on
kauan!

Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten
hän jatkoi:

-- Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini
usein kertoi minulle, kun olin pieni... Kauhea rutto raivosi
kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka
rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman
taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten
luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän
oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala
tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo
sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen
jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa... Oh, ne olivat mainioita miehiä!
Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli
hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin
järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.

Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän
toisti yhä samalla laulavalla äänellä:

-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...

Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen
kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli,
ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen
lilja alkoi vähitellen kukoistaa.

-- Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan
kanssa... Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi
jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi
palatsiinsa... Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin
rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään
kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä
välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja
tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi
maahan... Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi
minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi.
Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!

Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.
Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:

-- Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai
kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin
sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä
piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.

Angélique katsoi häneen iloisesti.

-- Äiti, äiti, mitä te puhutte?... Onko sitten väärin rakastaa kaunista
ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on
rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä... Te
tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä
tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin,
sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei
enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin
nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja
herrat.

Hubertine kohautti olkapäitään.

-- Hupsu!... Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa
äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan
ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?

-- Miksi en ottaisi!

Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.

-- Tietysti, ottaisin minä!... Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä
tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja
rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.

Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta
hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:

-- Angélique on oikeassa.

Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.

-- Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.

-- Kyllä minä tunnen elämää.

-- Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?... Sinä olet liian nuori, et
tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on
kaikkivaltias.

-- Pahuus, pahuus...

Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen
merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman
hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä
kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän
ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin
aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.

-- Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!... Ei
tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.

Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.

-- Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin
meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä...
Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet
maailmaa?

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena
työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.

-- Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?... Maailma on täynnä
kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi
aina... Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä
niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian
rangaistuiksi... Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä
katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on
täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin
suloinen, ettei se voi olla paha.

Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.

-- Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja
miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen
vaikeampaa... Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota
odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt,
mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja
sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut
sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi
ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla
kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!

-- Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.

Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen
unelmaansa, jatkoi hän:

-- Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään... Onneton, kun naitamme
sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi
jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja
kuuliaisuudessa.

Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.

-- Minä odotan, ja hän tulee.

-- Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena,
herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?... Hän on kyllin kaunis,
jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.

Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.

-- Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin
kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.

Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä.
Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös
tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen
katkonaisella äänellä:

-- Ei, ei, minä olin väärässä... Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla
äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä... Minä
olin väärässä, minä olin väärässä...

Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen
pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä
valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä
siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi.
Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.

Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän
haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin
ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen
puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat
hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili
kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret
liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin
valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena.
Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty,
upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi
kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja
hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan
valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi
Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:

--- Minä odotan, ja hän tulee.

Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli
varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen
hymyilevää vakaumustaan.

-- Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.

Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää
Angéliquea.

-- Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin.
Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi,
menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin
käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista
kaulansa.

Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun.
Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa
helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat
olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää
ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli
tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja
kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa
ja olla rakastettu ja olla onnellinen!

-- Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen,
suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut
maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä
Jeesuksen kanssa?

Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta
murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa
ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun
seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon
kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia,
pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo,
alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti,
niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä
kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta
rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.

Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta
vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän
vastasi luottavaisen iloisella äänellään:

-- Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!




IV.


Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä,
ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin
ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa
lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli
hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.

Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli
ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin
taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa
valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan
kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli
vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri
aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig
XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin
kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja
pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä
kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen
mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine,
kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka
olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.

Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä
ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se
yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko
rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun
kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja
kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen
rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero
päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan
alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen
sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine
kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine
ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla
keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat
viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon
kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat
alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä
rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat
vihannuutta.

Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut
lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen
ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret
puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa
kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha
graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin
peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei
Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt
maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi
juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä
vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa
mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain
piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva
kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston
satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean
näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta
suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja
valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja
salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta,
kristallikirkasta lauluaan.

Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja
kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt
siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin
palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi
erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä.
Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan
koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha,
luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä,
sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes
puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä
paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat
ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.

Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja
aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen
viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet,
lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä
yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa
hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho
alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun.
Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän
heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun
syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli
hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi
riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut
muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta,
minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa
sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä
ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa
lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä,
hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui
niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää
ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista,
joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen
puhkeamista.

Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten
tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren
nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut
tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä.
Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa
paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin
puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä
hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo
kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa
Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen
välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka
toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää
ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja
kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties
hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä
ja kuulla siinä versovan elämän?

Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva
tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli
näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän
ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten
hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei
ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen
ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme
vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla
hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen
kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei
ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten
hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti
ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka,
kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja
soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin
jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi
ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja
koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin,
pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella
avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan.
Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu
reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja
koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä
ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta,
rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja
sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet
rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista,
puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.

Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään
apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja
lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja.
Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten
reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät.
Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen
kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia
jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella
työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun
sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi
pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten
kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat
sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen
päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko
sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän
iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä
hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä,
ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät
sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien
veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin
matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka
vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.

Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin
pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja
katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä
puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä
tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään,
vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen
johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena
seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista
joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen
alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut
menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen
huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut
nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen
silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri
Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja
joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla,
paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin
olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen
jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän
anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen
kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli
lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa
legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi
Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin
silmin.

Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä
pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot
antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin
varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä
lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa
yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti.
Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista
kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa
pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja
nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni,
sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun
kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä
istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause:
»Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti
hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa
kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä
pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto
seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan
lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella
arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin
jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja
niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva
vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu,
ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas
Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen
jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä
kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen
pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä,
yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi
kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön
keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista
silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan
marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten
komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon
minäkin».

Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä,
kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli
Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän
erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa
suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen
loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä
Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen
käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla
suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja
tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin
raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin
piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin
tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen
sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V
kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia
suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.»
Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia
voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain
jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa
olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta
tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia
Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin
tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina,
täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten
kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin
jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat
kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul
I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui
linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan
ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle
Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde
heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti.
Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi
ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina
kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja
laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n
vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu
sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin
huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas
tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle
astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi
raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän
käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä
ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen,
Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat,
joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois
yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa.
Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi.
Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti,
joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän
sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä
syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän
puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli
lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista
vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena,
onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän
oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.

Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä
maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina
olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja
missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana,
hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen
elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa
Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä
Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät
valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä
tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä
Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan.
Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät
ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä
pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä
kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja
toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan.
Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa
istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä
nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin.
Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo
lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren
aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen
syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai
kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi
vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot
erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on
voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat
jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun
pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin
monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen
kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa
lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua.
Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut
saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin
varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset,
antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta,
näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on
ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään
sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan,
kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti
pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat
eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt
sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä,
kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu
kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat,
särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta
hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu
ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa
vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja
se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään,
toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki
purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto,
pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.

Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli
ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja
orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella
maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin
paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi
kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata
ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan
olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin
alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet
kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana,
poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta,
Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja
armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle,
tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää.
Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka
tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono
tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä
siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa
ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa,
jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän
kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet
tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen
jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten,
niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään:
se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen
ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta
siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä
tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti
hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi,
kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan,
täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin
vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?

Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti
niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan
suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään
tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona
tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja
Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan
kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten
hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin
kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana,
päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen
levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo
viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa
kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne
valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina
puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että
ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten
vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat
näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo
tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja
leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina
kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti,
odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan,
että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin
hänen elämänsä.

Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen,
kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta,
lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja
ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt
hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se
oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat
hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä
kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko
odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin
jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa
uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja
salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin
kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui
muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.

Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys
peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului
entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja
melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi
kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului
jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä,
tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti
jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä
hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä,
mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen
unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden
toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin
kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna
kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain
pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei
saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni
kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne
olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat
maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin
täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat
Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien
alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston
suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen
rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä
ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka
oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja
useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli
niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle.
Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä
tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava
näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.

Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean
sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse
kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä,
hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua,
joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin
pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine
puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli
saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei
nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon.
Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi,
kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen
näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli,
siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää
mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta
selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan
keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä
kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä
paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän
huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa,
siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen
yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan
lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee
tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita
ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka
herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten
katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla
arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän
tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta.
Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli
nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle
äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain
suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja
Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen
alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa
sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta
kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla
kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen
katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen
pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä
varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan.
Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten
kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat
sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi
varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän
ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka
oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen
hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki
hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten
päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen
kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan
loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain
hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului,
kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän
parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana
hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen
seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan,
tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään.
Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan
pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin
oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan?
Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin
näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu
tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei
puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat
kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä
kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli
kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä
saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman
värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä
rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon
jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle
kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen
seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen
varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen
jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä
ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä
päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja
solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas
nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää
Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti
täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri
sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt,
näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä
ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten
kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä
kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan
korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli
ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä
aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö,
pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine
haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja
ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili
sille.




V.


Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli
pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat
koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä
hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä
Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta,
vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa
sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja
päivänpaisteessa.

-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä
kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa
ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!

Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten
kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli
piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin
kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi
holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa
metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti,
mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista,
etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.

-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven
pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!

Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten
sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja
väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja
sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa,
oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi
autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi
vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin
rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot
täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla
puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen
lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.

Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen
käsivartensa koko voimalla.

-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että
olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!

Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään.
Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt
pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä
huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan,
otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa,
siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän
ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta
aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan,
harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin
kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä
kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia,
jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella
yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli
niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä
taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri
niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen
esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän
palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä
oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet:
se oli _hän_.

Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen,
polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla
käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se
oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella
jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet
kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos
hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique
tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen
puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin
lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli
ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli
vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän
kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi
kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä
Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän
saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut
jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin
Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua,
päättyen Kunniakadulle.

Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli,
huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen
veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti
päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin
levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka
seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä,
katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse
yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä,
miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen
silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin
mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen
suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla,
mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän
tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi
änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen
iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset
vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän
tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä
tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse
sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista,
äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies
joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli
suloista.

Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan
takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa.
Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli,
että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä.
Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt
joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli
muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä
ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique
luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin,
heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen
päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä,
kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan
silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä
tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi
silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.

-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.

Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen
alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi
sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin
muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana
painui.

Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt
aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo
vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen
ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi
kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin
ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja
sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan
alle.

Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut
pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös
rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo
kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi
nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni,
sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä
harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret
vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen
kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä
pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää
iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui
katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa
pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa!
Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen
käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja
kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli
kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen
yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen
pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat
vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla
kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja
nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo
vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen
kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti
niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö
ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi
alusröijyn hänelle.

Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen,
niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä
oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada
nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän
tahtoi sanoa yksinkertaisesti:

-- Kiitoksia paljon.

Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi
hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka
lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi
hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat
äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat
leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt
tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron
reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen
viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta
onnesta.

Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan
vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri
parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista.
Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi,
jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään,
hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas
tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan
lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.

Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän
epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli
kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta
taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti
painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta
nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut
saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa,
täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja
läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.

Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:

-- Neiti, haluatteko että autan teitä?

Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin
emännän-huolistaan:

-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!
Pitäkää lujasti!

He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin
purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään
kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä
ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät
polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista
vaatekappaletta.

Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen
kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.

-- Minun nimeni on Félicien.

-- Ja minun Angélique.

-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon
ikkunan.

-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.

Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä
voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi
heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät,
ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.

-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?

-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä
yhtä paljon kuin tekin pidätte.

-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä
olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.

-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on
ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli
yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!

Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:

-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli
vie sen muuten uudestaan.

Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka
lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään
jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat
seisomaan.

Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja
pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi
häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun
esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui
heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen
päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.

-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla
työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka
ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat
tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina
ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut
muistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi
saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa
paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä
oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella
onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on
laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua
lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän,
ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen
vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien
tuoksua, niin heti se virkistää.

Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen
suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi.
Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle,
sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.

-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan
ovat kohta kuivat.

Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat
lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi
kumppanilleen.

-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen
kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen
on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään
sysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli
keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä,
mutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen
talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen
piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen
ja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin
salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni
vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.

Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö
se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa
hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli,
käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten
liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja
iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella.
Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä
nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö
käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja
hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana,
voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.

Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita,
kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas
kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.

Ja Angélique alkoi juosta.

-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!

Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri
puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli
löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi
yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen
liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta
hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi
vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä
kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan
liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen
naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista
ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut
iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun
Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä
sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa
hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi
seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta,
mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan
hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen
muut oman onnensa nojaan.

Félicien yritti silloin puhua.

-- Oh, sallikaa ... minä pyydän...

Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen.
Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska
olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja
pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa
kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän
oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista
katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri,
äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi
luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:

-- Kiitos, kiitos!

Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni
pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.

Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien
tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta.
Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit,
tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei
kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu
nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli
Angéliquen.

Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki
hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan
ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään
vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan
takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä
toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt
enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä,
siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he
nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta
niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla,
päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä
vartoessa?

Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki,
tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei
ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti
niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli
tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta
uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti
tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He
näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt
Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että
hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut,
Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.

Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He
tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta.
Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien
ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta.
Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen
siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan
eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen
hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien
juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen
yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän
sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä.
Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti
aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren
sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään
kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa
ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien
ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä.
Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa
näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä
kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan
juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique
ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä
häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että
heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun
rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen
täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui
pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää
alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi
seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus
ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui
olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä
kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi
näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi
ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien
sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän
oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa
sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn
raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään
täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä
lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique
oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon
ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut
päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian
huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan
korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä?
Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin
pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan
ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua.
Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava
levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina
kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen
sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat
kirkonkellot suurina juhlina?

Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan
rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä
enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin
maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän
turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua
kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen
omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan
joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa
talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten
ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan
lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin
sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui
kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien
ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko
hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut
tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa,
jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus
sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen
Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään
tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan
parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella,
minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja
vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa
kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan
saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän
jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin!
Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten
oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen
mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti
suutuksissaan.

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus
kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä
hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut
toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt.
Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään,
tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden
toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten
luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja.
Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka
säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka
lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana,
aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän
eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään
vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta
voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää
kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä
takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää
tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän,
kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa,
ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja
tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi
kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori
mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta
kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen
antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä
Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut
kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo,
kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti
inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian
raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä
toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona,
joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain
naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä,
kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja
Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen
alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia,
ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli
heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu
auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään
aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat
verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa
ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen
voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa
alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän
oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen
sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään
koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.

-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt
millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata
kävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla.

Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät
nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:

-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!

Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli
sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa,
kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa
pois.

Liikutettuna Angélique antoi almunsa.

-- Tässä on edes leipä.

-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän
leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka
vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin!
Mihinkä tässä joudutaan?

Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan
kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada
kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet
voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois
suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan
muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin
kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän
ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai
miten hän oli tullut.

-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.

Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät
ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen
uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli
enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.

-- Ihan varmaan hän antaa kengät.

Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi
kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen
sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas,
näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.

Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti
esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar,
hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla
silmillään.

-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun
kulmaan...

Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti
kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui
tulemaan:

-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon
yksinkertaisempaa...

Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli
tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei
koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.

-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää...

Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:

-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa...

Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja
veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.

-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa
vaivaa?

-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti
Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä
ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä,
senkin hölmö!

Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain
silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.

Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja
että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut
enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin
Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen
ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa
vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut,
Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja
tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt
muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen
vilahtelu.

Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa
päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli
oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän
saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä
enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut
huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti
ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique
hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka
poltti hänen huuliaan:

-- Minä rakastan teitä.

Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen
Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän
oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen
tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin
mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän
kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä
hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen
armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli
avautunut, ja hän toisti:

--- Minä rakastan teitä.

Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei
enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu
kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä,
väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.




VI.


Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi
yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi
pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen
kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka
suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä
rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että
ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen
kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää,
hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.

Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti
muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman
mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että
nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin
vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän
sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran
ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan
sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään
tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä,
epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja,
joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi
hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan
teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen
todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla
ei ollut nimeä eikä muotoa.

Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään
Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan
muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui,
että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi
hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut
häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen
sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin
hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän
mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä,
liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään
raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä
hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon
hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että
hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen
merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi,
joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen
tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla
uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään
jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli
vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen
sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen
soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili
tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä
tarkasti.

Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä
Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle
kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että
tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää
vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän
tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä.
Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan
katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten
rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja
katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä
surullisena seuraavaan päivään asti.

Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui
ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli
liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja
Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka
oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita
nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan
tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi,
tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten
käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut
hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan
tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei
Angélique häntä rakastanutkaan.

-- Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert.
Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen
laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana
kutsua hänet tänne... Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.

Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa.
He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta
Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen
kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua
hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.

-- Se on hiippa monseigneurille... Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka
tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun
tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä
olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan
taidetta... Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään
goottilaisen hiipan...

Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique
huudahti kevyesti:

-- Oh, pyhä Agnes!

Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt,
alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei
näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena
kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin
sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa,
joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän
kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn
ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen
alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema.
Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla
lehtiornamenteilla.

-- Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi,
ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän
Agneksen...

-- Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.

Hubertine virkkoi vuorostaan:

-- Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.

Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28
päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana,
kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli
suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui
rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta
kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka
sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut
tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa
sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että
se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.

-- Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta
katsellen, -- mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme
mitenkään ehdi.

Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä
huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:

-- Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit
tehdäksesi vain itse kuvan.

Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi.
Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun.
Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen;
sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei
hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä
teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli
tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän
samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet
mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä
hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä
toteutumisesta.

-- Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.

Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:

-- Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian
arvotonta... Siihen pitää olla varjostettua kultaa.

-- Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin.
Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden... Sitä on vielä
säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.

Hubert innostui.

-- Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut
eräs minun esiäideistäni... Varjostettu kulta -- ah, ei ollut olemassa
mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se
tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita.
Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty... Ja jos
tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä
nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en
tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden
hienous.

Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta
kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:

-- Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta... Siihen
tarvitaan enkelin kärsivällisyys.

Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön,
joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen
näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien
oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä,
että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään
kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja
näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan
rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon
viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa
tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut
näyttää suostuvaisuuttaan.

-- Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En
voisi tehdä sitä kenellekään.

Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen
tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen
vielä Hubertille:

-- Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet... Nuo
naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia...

Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri
summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista,
jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!

-- Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään,
kaksituhatta frangia, herra...

Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä
ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui
hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja
että tämä sai hänestä väärän käsityksen.

-- Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun... En tekisi sitä kenellekään,
mutta kun on kerran päätetty maksaa... Jos niikseen on, niin minä valvon
vaikka yötkin.

Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten
että hän rasittaisi itseään liiaksi.

-- Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan...
Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.

Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta
ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei
varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja
kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on
ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että
hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei
ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä
ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö
hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin
onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä
sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona,
eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen,
että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain
rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän,
niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun
mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä
iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän
ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä,
ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi
häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän
unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.

Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen
selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin
työhuoneeseen.

-- Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein
hyvin ymmärrä.

Silloin Félicien sopersi:

-- Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin
vähän selvää... Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn
valmistusta... Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi...

-- Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin
työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa... Piirustus on
teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn
suoritusta.

Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei
Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle
hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen
kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan
takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli
ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää
riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä.
Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät
työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.

Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi
kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen
suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa
jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo
puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului
kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen
tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat
seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat
nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa.
Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi
ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina,
kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille
kasvoilleen.

-- Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien
että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, -- tahdoin sanoa teille,
että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.

Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät
selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat,
jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui
jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:

-- Epäilemättä.

Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique
juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä
piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna,
vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha
miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan
taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin
paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella
vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt
oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne
ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat
toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän
sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan
piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni
poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä
mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin
peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja
valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua
kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli
kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen
ihanuuden altapäin kuumentamina.

-- Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja
keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, -- koruompelijan mestarinäyte
oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla... Hänen oli tehtävä,
niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta
kullasta, puoli kolmannesta korkea...» Sinut olisi hyväksytty,
Angélique.

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut
säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille,
nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla.
Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä
läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina
syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta
nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine
lähti päälaelta, peitti lanteet tiheä

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/44657