← catalogue

Aarresaari

by Robert Louis Stevenson · Finnish · Gutenberg #44339 · 400,754 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Aarresaari
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aarresaari

Author: Robert Louis Stevenson

Illustrator: Walter Paget

Translator: O. E. Lampén


        
Release date: December 3, 2013 [eBook #44339]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/44339

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AARRESAARI ***

AARRESAARI

Kirj.

Robert Louis Stevenson


Suomentanut O. E. Lampén

Kuvittanut Walter Paget


WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:

I osa -- Vanha merirosvo.

 1. Vanha merikarhu "Amiraali Benbow'ssa"
 2. Musta koira ilmestyy ja katoaa.
 3. Musta merkki.
 4. Merimiesarkku.
 5. Sokean merimiehen viimeiset hetket.
 6. Kapteenin paperit.

II osa. -- Laivakokki.

 7. Minä matkustan Bristoliin.
 8. "Tähystäjässä."
 9. Ruuti ja aseet.
10. Matka.
11. Mitä kuulin omenatynnyriin.
12. Sotaneuvottelu.

III osa. -- Seikkailuni saarella.

13. Miten aloitin seikkailuni saarella.
14. Ensimmäinen ottelu.
15. Saaren asukas.

IV osa. -- Paaluvarustus.

16. Tohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.
17. Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.
18. Tohtori jatkaa kertomuta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.
19. Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.
20. Silver lähettiläänä.
21. Hyökkäys.

V osa. -- Seikkailuni merellä.

22. Miten aloitin seikkailuni merellä.
23. Luodevesi.
24. Korakelin merimatka.
25. Minä valloitan _Hispaniolan_.
26. Israel Hands.
27. Paljon rahaa.

VI osa. -- Kapteeni Silver.

28. Vihollisen leirissä.
29. Musta merkki uudelleen.
30. Kunniasanalla.
31. Aarretta etsimässä. -- Flintin osviitta.
32. Aarretta etsimässä. -- Ääni metsässä.
33. Päällikkö kukistuu.
34. Loppu.




ENSIMMÄINEN OSA:

VANHA MERIROSVO.



1 Luku.

Vanha merikarhu "Amiraali Benbow'ssa."


Junkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet
minua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta
loppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain
siksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni
armon vuonna 17-- ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola,
"Amiraali Benbow" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut
merimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.

Muistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle,
merimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä
ja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron
kaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja
epäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea
sapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme
ja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin
usein veteli:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Hänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen
ankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli
kuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin
rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla
lakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.

"Hauska tölli tämä", hän lopulta virkkoi, "ja miellyttävällä paikalla.
Vilkas liike, vai?"

Isäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.

"No silloin", hän puhui, "tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies",
hän käski miestä, joka kuljetti arkkua, "huopaa likemmäksi ja nosta
arkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne", jatkoi hän. "Olen koruton
mies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla
seuratakseni laivojen lähtöä. -- Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa
kapteeniksi. -- Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat -- tuosta
saat"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan
ylemmyyden ilme.

Ja vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän
kuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan
paremminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään
ja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla
hänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut
postin mukana "Kuninkaallisen Yrjön" edustalle. Siellä hän oli kysellyt
mitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin
oli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut
oleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.

Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen
kaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän
istui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin
hän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja
tuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme
pian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan
takaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa
luulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten
älysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija
poikkesi "Amiraali Benbow'hin" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat
merimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta
oviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan
läsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen
käytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle
pelkonsa syyt. Muutamana päivänä hän oli vienyt minut syrjään ja
luvannut hopearahan jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä, jos vain
tähystelisin "yksijalkaista merenkulkijaa", ja ilmoittaisin hänelle heti
tämän huomattuani. Monesti kuitenkin sattui, että kun ensimmäinen päivä
tuli ja minä pyysin palkkaani, hän vain tuhautti nenäänsä ja karkoitti
minut pois katseellaan. Mutta ennen viikon loppua hän aina muutti
mieltä, toi minulle kolikkoni ja uudisti käskynsä tähystellä
"yksijalkaista merenkulkijaa."

Minun ei tarvinne kertoa, miten tuo olento minua unissanikin kiusasi.
Myrsky-öinä, kun vihurit vonkuivat nurkissa ja hyrskyt pauhasivat
rantakallioilla, hän näyttäytyi minulle monenmuotoisena, kasvoillaan jos
minkälainen, toinen toistaan pirullisempi ilme. Milloin jalka oli
polvesta poikki, milloin reidestä, ja toisinaan hän esiintyi
hirvittävänä olentona, jolla ei ollut koskaan ollutkaan enempää kuin
yksi jalka ja se keskellä ruumista. Pahempaa painajaista ei voi
ajatella, kun tuo olento sitten juosten ja hyppien ajoi minua yli
kangasten ja kantojen. Näiden hirveiden mielikuvien vuoksi tuo
kuukautinen hopearahani oli minulle sangen työläästi ansaittu palkka.

Mutta vaikka minua tuo yksijalkainen merenkävijä niin kauheasti
peloittikin, niin itse kapteenia pelkäsin paljon vähemmän kuin muut
hänen tuttavansa. Toisinaan hän tuli juoneeksi enemmän rommia kuin pää
kesti, ja silloin hän saattoi kenestäkään välittämättä vedellä ilkeitä,
vanhoja, hurjia merimieslaulujaan, tai tarjota kaikille lasin ja
pakottaa koko vapisevan seuran kuuntelemaan juttujaan tai yhtymään
laulujensa kuoroihin. Usein tunsin koko talon tutisevan, kun kaikki
naapurit henkensä edestä karjuivat "Huh-hah-hei ja rommia pullo", kukin
koettaen, muistutusta suunnattomasti peläten, parkua kovemmin kuin
toiset. Sillä päällä ollessaan hän näet oli mitä oikullisin toveri. Hän
saattoi yhtäkkiä iskeä nyrkkinsä pöytään ja komentaa kaikki vaikenemaan,
hän voi suuttua silmittömästi pienestä kysymyksestä taikka myös siitä,
ettei kukaan mitään kysynyt eikä siis, hänen mielestään, seurannut
kertomusta. Ja sitten ei kukaan saanut lähteä ravintolasta pois,
ennenkuin hän oli juonut itsensä uniseksi ja hoiperrellut sänkyynsä.

Juuri nuo hänen juttunsa pahimmin peloittivat ihmisiä. Ja kauheita
juttuja ne olivatkin; hirttämisistä, mereen viskaamisista,
hirmumyrskyistä, Tortugan rosvosaaren riutoista ja hurjista teoista ja
ihmepaikoista Espanjan vesillä. Omista puheistaan päättäen hän
nähtävästi oli elänyt kaikkein ilkeinten ihmisten parissa, mitä Jumala
konsanaan on merenkulkijoiksi erottanut, ja puhetapa, jolla hän näitä
juttujaan kertoili, kammahdutti koruttomia maalaisiamme yhtä paljon kuin
ne rikoksetkin, joita hän kuvasi. Isäni aina valitteli, että liikkeemme
joutuisi aivan rappiolle, sillä pianhan meillä kävijät loppuisivat, kun
ei kukaan haluaisi olla toisen komennettavana ja säikytettävänä. Mutta
minä päinvastoin luulen, että vieraamme oli meille vain hyödyksi. Hän
kyllä ensin peloitti ihmisiä, mutta kun he sitten jäljestäpäin iltaansa
ajattelivat, niin ei se vallan hullulta tuntunutkaan. Olihan siitä vain
harvinaista vaihtelua yksitoikkoiseen maalaiselämään, ja olipa joukko
nuorukaisia, jotka olivat häntä ihastelevinaan, nimittivät häntä
"oikeaksi merikarhuksi", "todelliseksi merenkävijäksi" j.n.e. ja
selittelivät, että siinä oli yksi juuri niitä miehiä, jotka tekivät
Englannista niin peloittavan merivallan.

Tavallaan hän kuitenkin teki parhaansa viedäkseen meidät rappiolle. Hän
asusti meillä viikkoja ja kuukausia; hänen rahansa olivat aikoja sitten
loppuneet, ja isäni vain ei rohjennut vaatia lisämaksuja. Jos hän siitä
jotain mainitsi, tuhautti kapteeni nenäänsä niin rajusti, että olisi
melkein luullut hänen ärjäisseen, ja tuijotti sitten isäni ulos
huoneesta. Sellaisten kohtausten jälkeen näin isäni vääntelevän käsiään
ja minä luulen, että katkeruus ja pelko, joka hänen mieltään siihen
aikaan alati painoi, oli suurena syynä hänen aikaiseen ja onnettomaan
kuolemaansa.

Koko sinä aikana, jonka kapteeni meidän luonamme asui hän ei
vaihtanut muuta vaatetta kuin jonkin sukkaparin, jonka hän osti
katukaupustelijalta. Kun sulka hänen hatussaan taittui riipuksiin, hän
antoi sen riippua, vaikka se häntä tuulessa pahasti kiusasikin. Muistan
miltä hänen takkinsa näytti, kun hän sitä aina itse huoneessaan
paikkaili. Lopulta se oli yhtä paikkaa koko takki. Hän ei koskaan
kirjoittanut eikä saanut kirjeitä, ei puhellut kenenkään muun kuin
naapuriemme kanssa ja heidänkin kanssaan vain juovuksissa ollessaan.
Hänen suurta merikirstuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avattuna. Vain
kerran hän kohtasi vastustusta. Se sattui loppuaikoina, jolloin isäni
sairaus jo oli ehtinyt pitkälle. Tohtori Livesey tuli myöhään
iltapäivällä sairasta katsomaan, nautti vähän äitini valmistamasta
ateriasta ja meni sitten vierastupaan polttelemaan piippua siksi, kunnes
hänen hevosensa ehtisi saapua kylästä, meillä kun ei ollut tallia
vanhassa "Benbow'ssa." Minä menin hänen kerallaan tupaan ja muistan
panneeni merkille, mikä vastakohta siisti ja siro tohtorimme, hänen
lumivalkea tekotukkansa, tummat loistavat silmänsä ja miellyttävä
käytöksensä oli rehenteleville talonpojille ja etenkin likaiselle
merirosvollemme, joka istui kuin mikäkin variksenpelätin velttona,
juovuksissa, käsivarret pöydällä. Äkkiä hän -- kapteeni nimittäin --
rupesi hoilottamaan ainaista lauluaan:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo,
    Viina ja hiisi vei miehen hautaan --
    Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Ensin olin luullut, että "vainaan arkku" oli juuri tuo hänen yläkerran
etuhuoneessa rehjottava suuri laatikkonsa, ja tämä luulo oli unissani
liittynyt minun kuvitteluihini yksijalkaisesta merenkulkijasta. Mutta
tähän aikaan me kaikki olimme jo lakanneet kiinnittämästä minkäänlaista
huomiota koko lauluun. Mainittuna iltana se oli uutuus ainoastaan
tohtori Liveseylle, ja minä huomasin, ettei se tehnyt häneen edullista
vaikutusta. Hän näet katsahti hyvin vihaisesti laulajaan ja jatkoi
sitten puheluaan puutarhuri Taylorin kanssa uudesta luuvalon
parannustavasta. Vähitellen kapteeni kiihtyi omasta laulustaan ja
viimein iski kämmenensä pöytään tavalla, jonka me kaikki tiesimme
vaativan hiljaisuutta. Kaikki muut, paitsi tohtori Livesey, vaikenivat.
Hän vain jatkoi selittelyään entiseen tapaansa, puhuen selvään ja
soinnukkaasti ja imeskellen vähän väliä piippuaan. Kapteeni tuijotti
häneen hetkisen, iski uudelleen kämmenensä pöytään, tuijotti yhä
ankarammin, ja viimein hurjasti kiroten karjaisi: "hiljaa siellä
alakannella!"

"Minulleko puhuitte, herrani?" virkkoi tohtori; ja kun mies uudelleen
kiroten ilmoitti hänen oikein arvanneen vastasi hän: "Vain sen minä
sanon teille, herrani, että jos jatkatte rommin juomista, niin
maailmassa on pian yksi likainen roisto entistä vähemmän!"

Kapteenin raivo oli kammottava. Hän ponnahti ylös, vetäisi esiin
merimiesten linkkuveitsen, avasi sen ja heilutellen asetta kämmenellään
uhkasi naulata tohtorin seinään.

Tohtori ei hievahtanutkaan. Olkansa yli virkkoi hän yhtä tyynesti ja
pontevasti kuin ennenkin, mutta siksi kovalla äänellä, että kaikki
huoneessa olijat sen kuulivat:

"Jollette heti pistä veistä taskuunne, niin lupaan minä kunniani kautta,
että te ensi käräjissä joudutte hirteen."

Nyt seurasi silmäsota, mutta kapteeni se tässä pian murtui, pisti aseen
taskuunsa ja muristen kuin purtu koira istuutui entiselle paikalleen.

"Ja nyt, herrani", jatkoi tohtori; "kun nyt tiedän, että moinen
miekkonen löytyy piirissäni, voitte olla vakuutettu siitä, että minä
pidän teitä yöt päivät silmällä. Minä en ole ainoastaan lääkäri, vaan
myös oikeuden jäsen, ja jos teitä vastaan ilmaantuu pieninkin moitteen
aihe, vaikkapa vain sellainen säädyttömyyden vuoksi kuin tänä iltana
osoittamanne oli, niin minä ryhdyn ponteviin toimenpiteisiin saadakseni
teidät käsiini ja täysin vaarattomaksi. Tämä riittäköön!"

Tohtori Liveseyn hevonen saapui pian portaitten eteen ja hän ratsasti
pois, mutta kapteeni pysyi hiljaa sen illan ja kotvat ajat
jälkeenpäinkin.



2 Luku.

Musta koira ilmestyy ja katoaa.


Vähän tämän jälkeen sattui ensimmäinen niistä salaperäisistä
tapauksista, jotka lopulta vapauttivat meidät kapteenista, vaikka se ei,
kuten saatte tietää, tapahtunutkaan hänen omasta tahdostaan. Kulumassa
oli kylmä talvi pitkine, purevine pakkassäineen ja raivokkaine
myrskyineen; jo alusta pitäen oli meille selvänä, ettei isäni
arvatenkaan enää kevättä näkisi. Hän heikkeni päivä päivältä, ja
äidilläni ja minulla oli koko ravintola hoidettavana. Puuhaa oli
runsaasti, ja vastenmielistä vierastamme me emme paljon ajatelleet.

Oli muuan tammikuun aamu, nipistävän kylmä. Koko lahti oli pakkassumusta
harmaana, pienet laineet liplattivat hiljaa rantakiviä vasten, aurinko
oli vielä alhaalla ja sen säteet koskettelivat vasta vuorten huippuja ja
kajastivat kaukana ulapalla. Kapteeni oli noussut tavallista aikaisemmin
ja lyöntimiekka heiluen sinisen takin leveiden liepeiden alla,
messinkinen kaukoputki kainalossa ja hattu takaraivolla lähtenyt
kävelemään pitkin lahden rantaa. Muistan, miten hänen hengityksensä
kävellessä jäi savuna hänen jälkeensä ja miten hän kallion taakse
kääntyessään äkäisesti tuhautti nenäänsä, aivankuin yhä olisi tohtori
Liveseytä muistanut.

Äitini oli yläkerrassa isän luona, ja minä katoin parhaillaan
aamiaispöytää kapteenille, kun vierastuvan ovi aukeni ja sisään astui
mies, jollaista en vielä ennen ollut nähnyt. Hän oli kelmeä,
lihavanläntä olento; vasemmassa kädessä hänellä oli vain kolme sormea
jälellä; ja vaikka kupeella olikin lyöntimiekka, ei hän silti näyttänyt
kovinkaan sotaisalta. Minä pidin aina silmällä merenkulkijoita, olivatpa
ne yksi- tai kaksijalkaisia, ja minä muistan, että tämä mies herätti
minussa huomiota. Hänessä ei ollut paljonkaan merimiehen näköä, mutta
sittenkin jotain suolaveden tuoksua.

Kysyin, mitä hän halusi, ja hän vastasi rommia maistavansa; mutta kun
minä läksin sitä noutamaan, istahti hän pöydälle ja viittasi minua
lähemmäksi. Minä jäin seisomaan paikalleni, pyyhinliina kädessäni.

"Tuleppa tänne, poikaseni", hän virkkoi. "Tulehan tänne lähemmäksi."

Minä astuin askeleen häneen päin.

"Onko tämä pöytä minun toveriani Billiä varten?" hän kysyi
teeskennellysti naurahtaen.

Minä vastasin, etten tuntenut hänen toveriansa Bill-nimistä, ja että
pöytä oli katettu meidän vieraallemme, jota me nimitimme kapteeniksi.

"Voihan Bill-toveriani nimittää yhtä hyvin kapteeniksikin", sanoi hän.
"Hänellä on toisessa poskessa arpi ja käytöstapa hyvin miellyttävä,
etenkin hänen juovuspäissään ollessaan. Sellainen se on minun Billini.
Olettakaamme noin vain periaatteen vuoksi, että sinun kapteenillasi on
arpi poskessa, ja vaikka vielä lisäksi, että se on oikeassa poskessa.
Kas niin! Johan sanoinkin! No, onko nyt Bill-veikkoni tässä talossa?"

Sanoin, että hän on ulkona kävelemässä.

"Missäpäin, poikaseni? Minnepäin hän meni?"

Kun olin osoittanut hänelle kallion ja selittänyt, mistä kapteenin
arvatenkin tapaisi ja miten pian, ja vastannut vielä muutamiin muihin
kysymyksiin, virkkoi mies: "Silloinhan voin vallan hyvin tyhjentää
maljan Bill-veikon terveydeksi."

Ilme hänen kasvoillaan, kun hän nämä sanat lausui, ei ollut suinkaan
miellyttävä, ja minulla oli omat syyni luullakseni, että vieras erehtyi,
vaikkapa hän olisi tarkoittanutkin sitä mitä sanoi. Mutta eihän se minua
liikuttanut, päättelin, ja sitäpaitsi ei ollut helppo tietää mitä tehdä.
Mies pysytteli ulko-oven likistöllä ja pälyili nurkan taakse kuin hiirtä
väijyvä kissa. Kerran minä poistuin maantielle, mutta hän kutsui minut
heti takaisin, ja kun en totellut hänen mielestään tarpeeksi nopeasti,
niin muuttuivat hänen tahmaiset kasvonsa aivan kammottaviksi ja hän
käski minut sisään kiroten niin hurjasti, että juoksujalkaa tottelin.
Heti kun minä olin jälleen huoneessa, palasi hän entiselle paikalleen ja
osaksi mairitellen, osaksi ivaten taputti minua olalle ja sanoi, että
olin kiltti poika, ja että hän jo oli minuun aivan mielistynyt. "Minulla
on poika", selitti hän, "ja te olette niin toistenne näköiset kuin hyvät
väkipyörät, ja hän on minun ylpeyteni. Mutta pojat tarvitsevat ensi
kädessä kuria, poikaseni -- kovaa kuria. Jos olisit Billin kera
purjehtinut, niin et olisikaan seisonut tuolla toista käskyä odottaen,
et maar. Se ei ollut Billin tapaista, eikä muidenkaan, jotka hänen
kanssaan purjehtivat. Mutta tuollahan, toden totta, onkin
Bill-veikkoseni, kaukoputki kainalossa, miekkonen. Me, poikaseni,
menemme nyt takaisin vierastupaan oven taakse ja hämmästytämme vähän
Billiä, sitä vanhaa veikkoa."

Näin sanoen mies perääntyi vierastupaan ja asetti minut taakseen
nurkkaan niin, että avonainen ovi piiloitti meidät kokonaan. Minä olin
hyvin levoton ja pelästynyt, kuten voitte arvata, ja huomattuani että
mies nähtävästi itsekin oli vähän peloissaan, en suinkaan rauhoittunut.
Hän asetti miekkansa helposti tavattavaksi, koetteli lähtikö ase
helposti tupesta ja odotellessamme hän koko ajan nieleksi, aivankuin
hänellä olisi ollut tulppa kurkussa, kuten sanotaan.

Vihdoinkin astui kapteeni huoneeseen, heitti oven perästään kiinni ja
sivuilleen katsahtamatta käveli läpi tuvan suoraan aamiaispöytänsä
ääreen.

"Bill", virkkoi mies äänellä, jonka hän mielestäni koetti saada
rohkeaksi ja järeältä kalskahtavaksi.

Kapteeni pyörähti ympäri meihin päin. Hänen kasvoiltaan oli kaikki väri
hävinnyt ja nenäkin oli sinertävä. Hän oli kuin mies, joka näkee aaveen
tai pahan hengen tai jotain vielä pahempaa, jos sellaista löytyy; ja
totta puhuen minun tuli sääli häntä, kun näin hänen niin äkkiä muuttuvan
niin vanhaksi ja raihnaiseksi.

"Kas niin, Bill, tunnethan minut, -- tunnet vanhan laivatoverisi, Bill,
epäilemättä", mies puhui.

Kapteeni hengähti syvään melkein läähättäen.

"Musta Koira!" virkkoi hän.

"Kukapa muukaan?" vastasi toinen vähän rauhoittuneena. "Se entinen Musta
Koira on tullut tervehtimään vanhaa laivatoveriaan Billiä 'Amiraali
Benbow'n' ravintolassa. Oi Bill, Bill, monet mutkat on meidän molempien
matkalla ollut siitä lähtien kun nämä kaksi ulotintani menetin", puhui
hän typistettyä kättänsä ojentaen.

"No niin", kapteeni virkkoi, "olet saanut minut käsiisi, minkäpä sille.
Puhu suusi puhtaaksi -- mitä tahdot?"

"Tuo kuuluu aivan sinunlaiseltasi, Bill", Musta Koira vastasi, "sanoit
toden sanan, Billy. Minä tahtoisin lasin rommia tältä pojanveitikalta,
johon minä olen jo mielistynyt; ja me istuudumme pöydän ääreen, jos
sallit, ja puhelemme kursailematta, kuten vanhat laivatoverit ainakin."

Kun minä palasin rommia tuoden, istuivat he jo kahden puolen kapteenin
aamiaispöytää. Musta Koira oli oven puolella ja istui sivuittain niin,
että voi pitää silmällä sekä toveriaan että myös, luullakseni,
pakotietänsä.

Hän käski minua poistumaan ja jättämään oven auki. "Avaimenreiät eivät
ole minua varten, poikaseni", huomautti hän. Minä jätin heidät kahden
kesken ja vetäydyin tarjoiluhuoneeseen.

Vaikka koetinkin parhaani mukaan kuunnella, en kotvaan erottanut muuta
kuin hiljaista sorinaa, mutta lopulta puhelu alkoi muuttua
äänekkäämmäksi ja minä erotin muutamia sanoja, enimmäkseen kapteenin
singahuttamia kirouksia.

"Ei, ei, ei, lopeta jo!" hän kerrankin huudahti. Ja hetken perästä
kuulin: "Jos hirttämisestä tulee kysymys, niin hirtä kaikki, sanon
minä!"

Sitten yht'äkkiä huoneesta kuului kauheita kirouksia ja muuta meteliä --
tuolit ja pöytä lensivät kumoon, teräs kilahti, joku parahti tuskasta ja
samassa näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan ja kapteenin ajavan häntä
täyttä juoksua takaa. Molemmilla oli miekat kädessä ja ensin mainitun
vasemmasta olkapäästä vuoti veri. Ovessa kapteeni tähtäsi pakenijaan
viimeisen kauhean iskun, joka epäilemättä olisi häneltä selkärangankin
katkaissut, ellei "Amiraali Benbow'n" suuri ovikilpi olisi sattunut
eteen. Vielä tänä päivänäkin voitte nähdä loven kilven alareunassa.

Se isku oli ottelun viimeinen. Kerran tielle päästyään Musta Koira
haavastaan huolimatta vilisti pakoon hämmästyttävän nopeasti ja tuossa
tuokiossa hävisi kallion harjanteen taa. Kapteeni taas seisoi ovikilpeen
tuijottaen aivan kuin järkensä menettänyt mies. Sitten hän pyyhkäsi
kädellään kasvojaan useampaan kertaan ja palasi vihdoin takaisin
huoneeseen.

"Jim, rommia", virkkoi hän; ja puhuessaan hän jo vähän horjahti ja
nojautui toisella kädellään seinään.

"Oletteko haavoittunut!" huudahdin minä.

"Rommia", hän pyysi toistamiseen. "Minun täytyy muuttaa täältä. Rommia,
rommia!"

Minä juoksin sitä noutamaan, mutta olin niin hätääntynyt, että pudotin
lasin ja kaadoin juoman maahan. Jälkiä korjaillessani kuulin
vierastuvasta romahduksen, ja kun juoksin sinne, näin kapteenin makaavan
pitkin pituuttaan lattialla. Samassa äitini, huudoista ja metelistä
pelästyneenä, tuli juosten alas yläkerrasta avukseni. Yhdessä kohotimme
sitten kapteenin päätä lattiasta. Hän hengitti syvään ja vaivalloisesti,
mutta silmät olivat kiinni ja kasvoilla pahaa ennustava väri.

"Oh, voi sentään", äitini huudahti, "tätä häpeätä huoneellemme! Ja
isäraukkasi makaa sairaana!"

Me emme tienneet mitä kapteenille tehdä, emmekä muuta osanneet ajatella
kuin että hän oli saanut kuolinhaavan vieraan miehen kanssa otellessaan.
Minä sain rommin noudetuksi ja koetin valaa sitä hänen suuhunsa, mutta
hänen hampaansa olivat tiukasti yhteenpuristetut ja leuat jäykät kuin
rautaan valetut. Helpotuksen huokaus pääsi meiltä molemmilta, kun ovi
aukeni ja tohtori Livesey astui sisään isääni katsomaan.

"Oi, tohtori", huudahdimme, "mitä tässä on tehtävä? Mihin hän on haavan
saanut?"

"Haavan? Joutavia!" tohtori vastasi. "Yhtä vähän hän on haavoittunut
kuin te tai minä. Mies on saanut kohtauksen, kuten jo ennustinkin. Ehkä
te, rouva Hawkins, nyt tahdotte mennä yläkertaan miehenne luo ja, jos
mahdollista, pitää hänet kaikesta tästä tietämättömänä. Minun täytyy nyt
koettaa parhaani mukaan pelastaa tämän miekkosen kolminkertaisesti
arvoton henki. Jim kai tuo minulle maljan."

Maljaa noutaessani oli tohtori jo käärinyt ylös kapteenin hihan ja
paljastanut hänen jäntevän käsivartensa. Siinä oli useassa kohti
ihopiirroksia. "Tääll' on onnea", "hyvä tuuli" ja "Billy Bones
kuvittelee", olivat somasti piirretyt kyynärvarteen ja ylhäälle likelle
olkapäätä oli maalattu hirsipuut, joissa roikkui mies. Kuva oli
mielestäni erittäin taitavasti tehty.

"Sangen kuvaavaa", tohtori virkkoi sormellaan viitaten hirsipuihin. "Ja
nyt, Billy Bones, jos se nimenne lienee, nyt katsomme verenne väriä.
Jim", hän kysyi minulta, "pelkäätkö verta?"

"En, tohtori", vastasin.

"Pitele sitten maljaa", sanoi hän ja avasi samassa lansetillaan
valtasuonen.

Verta oli runsaasti laskettu, ennenkuin kapteeni avasi silmänsä ja
katseli harhaillen ympärilleen. Ensiksi hän tunsi tohtorin ja hänen
kasvonsa huomattavasti synkistyivät. Sitten hänen katseensa sattui
minuun ja hän näytti rauhoittuvan. Mutta äkkiä ilme hänen kasvoissaan
muuttui ja hän koetti nousta istumaan huudahtaen:

"Missä on Musta Koira?"

"Ei täällä ole Mustaa Koiraa", tohtori vastasi, "ellei teitä itseänne
oteta lukuun. Te olette juonut rommia, olette saanut kohtauksen aivan
niin kuin ennustinkin; ja minä olen juuri, vaikka sangen
vastahakoisesti, vetänyt teidät varmasta haudasta elävien joukkoon. Nyt,
Bones -- --"

"Se ei ole nimeni", hän keskeytti.

"Saman tekevä", tohtori vastasi. "Sen niminen on muuan merirosvo, jonka
tunnen, ja saman nimen annan teille lyhyyden vuoksi. Ja nyt tahtoisin
saada teille sanotuksi, että yksi rommilasi ei teitä tapa, mutta jos
yhden otatte, niin otatte toisenkin ja monta muuta lisäksi; ja minä
panen peruukkini pantiksi siitä, että jollette te heti juomista lopeta,
niin olette kuoleman oma -- ymmärrättekö sitä? -- kuoleman oma, ja te
joudutte siihen paikkaan, joka teitä varten on valmistettu, kuten
Raamatussa sanotaan. Nyt ylös, mies. Vielä tämän kerran autan teitä
vuoteellenne."

Suurella vaivalla saimme hänet kuljetetuksi yläkertaan ja laskimme
vuoteelle, johon hän vaipui kuin pyörtyäkseen.

"Muistakaa nyt", tohtori sanoi, "minä en ota teitä vastuulleni -- rommin
nimikin on teille kuolemaksi."

Näin sanoen hän läksi isäni luo, vieden minut mukanaan.

"Ei hätää", puhui hän heti kun oli sulkenut perästämme oven. "Olen
laskenut hänestä verta siksi paljon, että hän pysyy jonkin aikaa hiljaa.
Maatkoon nyt aloillaan viikon päivät -- se on parasta sekä hänelle että
teille; mutta uusi kohtaus hänet lopettaa."



3 Luku.

Musta merkki.


Puolenpäivän tienoilla menin viemään kapteenille virkistäviä juomia ja
lääkkeitä. Hän makasi jotenkin samassa asennossa, mihin olimme hänet
jättäneet. Hän näytti sekä väsyneeltä että kiihoittuneelta.

"Jim", puhui hän, "sinä olet ainoa olento täällä, jolle voi jotain arvoa
antaa, ja sinä tiedät, että minä olen aina ollut hyvä sinulle. Jok'ainoa
kuukausi olen sinulle antanut hopearahan aivan omaksesi. Näet, toveri,
miten huonossa kunnossa nyt olen ja kaikkien hylkäämänä. Jim, sinähän
olet niin hyvä ja tuot minulle pikarin rommia, etkös tuokin, vanha
toveri!"

"Tohtori --", aloin.

Mutta hän keskeytti minut, hereten heikolla äänellä mutta sydämensä
pohjasta sadattelemaan tohtoria. "Tohtorit ovat ämmiä joka kynsi", hän
sanoi, "ja mitäpä tämäkään tohtori merimiehistä ymmärtäisi? Minä olen
ollut uunikuumissa paikoissa, ja miehet ovat kaatuilleet ympärilläni
keltaisen kuumeen kynsissä, ja siunattu maaemo on aaltoillut kuin meri
maanjäristyksen kourissa -- tietäisikö tämä tohtori jotain sellaisista
maista? -- ja minä olen elänyt rommilla, kuuletko! Se on ollut ruokani
ja juomani ja mies ja vaimo -- kaikki; ja jos nyt en saa rommiani, niin
olen kuin purjeeton laivarähjä tyynellä rannalla, ja vereni on lankeava
sinun päällesi, Jim, ja tuon tohtori-ämmän päälle"; ja hän rupesi taas
sadattelemaan. "Katsos, miten sormeni vapisevat", jatkoi hän surkealla
äänellä. "Ne eivät pysy hetkeäkään yhdessä kohti. En ole saanut
pisaraakaan koko tänä päivänä. Tohtori on hullu, pähkähullu! Jollen minä
saa vähän rommia, Jim, niin kauheat näyt tulevat eteeni; minä olen jo
ennenkin näkyjä nähnyt. Olen nähnyt Flint-ukon siinä nurkassa takanasi,
nähnyt hänet selvästi kuin päivällä; ja jos näyt palaavat, niin muutun
minä Kainiksi, sillä hurjasti olen minä elänyt. Sanoihan sinun tohtorisi
itsekin, ettei yksi lasi minulle pahaa tee. Minä annan sinulle kiiltävän
kultarahan pikarillisesta, Jim."

Hän hurjistui hurjistumistaan, ja se peloitti minua isäni vuoksi, joka
oli hyvin heikkona ja tarvitsi hiljaisuutta. Sitäpaitsi eivät olleet
vaikuttamatta tohtorin sanatkaan, joista minua muistutettiin, ja
lahjomisyritys minua vielä harmitti.

"Rahoistanne en huoli", vastasin, "muuta kuin minkä olette isälleni
velkaa. Yhden lasillisen tuon, mutta en myöskään enempää."

Kun juoman toin, tarttui hän siihen kärkkäästi ja joi lasin pohjaan. .

"Ai ai" sanoi hän, "tämä se joltakin maistuu. Mutta kuules, toveri,
sanoiko se tohtori, kuinka kauan minun piti maata tässä vanhassa
pesässä?"

"Viikko vähintäin", vastasin.

"Tulimmaista!" huudahti hän. "Kokonainen viikko! Se on minulle
mahdotonta; siihen mennessä he ovat jo toimittaneet minulle mustan
merkin. Ne lurjukset koettavat tänäkin hetkenä saada minusta vihiä --
nuo lurjukset, jotka eivät kyenneet omaa saalistaan pitelemään ja
himoitsevat nyt toisen omaisuutta. Onko se merimiehen tapaista; onko,
kysyn minä? Mutta minä olen säästeliäs sielu. En ole koskaan rahojani
tuhlannut enkä hävittänyt ja minä vedän taas heitä nenästä. En minä
heitä pelkää. Minä päästän vielä yhden reivin purjeissa ulos, toverini,
ja näytän heille taas köyden päätä."

Puhuessaan hän kohottautui vaivalloisesti vuoteeltaan nojautuen
olkapäähäni niin kovakouraisesti, että olin vähällä puhjeta huutamaan,
ja liikutellen jalkojaan kuin olisivat ne olleet raskasta, vierasta
tavaraa. Hänen sanansa, joiden piti kuulua niin innostuneilta, olivat
surullisena vastakohtana heikolle äänelle, jolla ne lausuttiin. Hän
vaikeni hetkeksi päästyään istumaan sängyn laidalle.

"Se tohtori on vienyt minulta voimat", murisi hän. "Korvani soivat.
Laske minut takaisin vuoteelle."

Ennenkuin ehdin häntä auttaa, vaipui hän jo entiseen asentoonsa ja
makasi siinä hetken äänettömänä. "Jim", hän vihdoin virkkoi, "sinähän
näit sen tänpäiväisen merimiehen?"

"Mustan Koiranko?" kysyin.

"Ahaa! Musta Koira", sanoi hän. "_Hän_ on paha mies; mutta pahempiakin
on, jotka hänet lähettivät. Kuule nyt; jos minä en täältä pääse
minnekään ja he saavat mustan merkin annetuksi, niin muista, että he
tavoittelevat vanhaa merimiesarkkuani. Sinä kiipeät hevosen selkään --
voithan sen tehdä, vai mitä? No niin, sinä kiipeät hevosen selkään ja
menet -- olkoon menneeksi, minä tahdon! -- ja menet sen kirotun
tohtori-ämmän luo ja pyydät häntä kutsumaan kokoon kaikki apurit --
oikeuden palvelijat ja sen semmoiset -- ja hän ottaa kiinni heidät
kaikki 'Amiraali Benbow'ssa' -- ukko Flintin koko varuskunnan, miehet ja
pojat, -- kaikki jotka ovat jälellä. Minä olin ensimmäinen perämies,
ukko Flintin ensimmäinen perämies, ja minä yksinäni tiedän paikan. Hän
ilmaisi sen minulle maatessaan kuoleman kielissä kuten minä nyt. Mutta
sinun ei tarvitse virkkaa mitään, elleivät he saa mustaa merkkiä minulle
annetuksi, taikka ellet jälleen näe Mustaa Koiraa tai yksijalkaista
merenkulkijaa -- häntä eritoten."

"Mutta mikä se musta merkki on, kapteeni?" kysyin.

"Se on haaste, toveri. Minä ilmoitan sinulle, jos he saavat sen
annetuksi. Mutta muista pitää silmäsi auki Jim, ja minä panen saaliit
kahtia kanssasi, sen vakuutan kunniani kautta."

Hän puhui vielä, jonkin aikaa yhä heikommalla äänellä; mutta heti kun
olin antanut hänelle lääkkeen, jonka hän otti kuin lapsi huomauttaen
vain, että "jos konsaan merimies on lääkkeitä tarvinnut, niin olen minä
nyt sellainen merimies", ja vaipui sitten syvään, horrosmaiseen uneen,
jolloin minä läksin hänen luotaan. En tiedä, miten olisin menetellyt,
jos kaikki olisi hyvin käynyt. Luultavasti olisin kertonut kaikki
tohtorille, sillä minä pelkäsin kauheasti, että kapteeni katuisi
tunnustuksiaan ja iskisi minut hengiltä. Mutta nyt kävikin niin, että
isäni äkkiä kuoli samana iltana, ja se muutti asiat kokonaan.
Luonnollinen surumme, naapurien käynnit, hautajaispuuhat ja toimet
ravintolassa, jota kesken kaiken oli hoidettava, pitivät minua niin
kovassa touhussa, ettei minulla ollut paljon aikaa edes ajatella
kapteenia, sen vähemmin häntä pelätä.

Seuraavana aamuna hän jo tuli alakertaan, söi tavalliset ateriansa,
vaikka entistä vähemmän, ja joi rommia luullakseni tavallista enemmän,
sillä hän kävi itse sitä noutamassa anniskeluhuoneesta otsa rypyssä ja
tuhautellen nenäänsä niin ankarana, ettei kukaan uskaltanut häntä
vastustaa. Hautajaisten edellisenä iltana hän oli yhtä päihtynyt kuin
ennenkin, ja ilkeältä tuntui, kun kuuli hänen surutalossa vetävän
vanhaa, kauheata merimieslauluaan. Mutta niin heikko kuin hän olikin,
pelkäsimme me häntä kuin kuolemaa, ja tohtori oli muutaman
sairaustapauksen vuoksi matkustanut penikulmien päähän eikä isäni
kuoleman jälkeen kertaakaan ollut luonamme. Olen sanonut, että kapteeni
oli heikko, ja siltä todellakin näytti kuin olisi hän heikontunut eikä
voimistunut. Hän kompuroi ylös ja alas rappusia, laahusti vierastuvasta
anniskeluhuoneeseen ja sieltä taas takaisin, ja toisinaan hän pisti
nenänsä ulos nuuhkaistakseen meri-ilmaa. Liikkuessaan hän nojasi seiniin
ja hengitti vaivalloisesti ja nopeasti kuin vuoren jyrkänteitä
kiipeillessä. Hän ei puhutellut kertaakaan minua erityisesti ja minä
luulen, että hän oli melkein unohtanut avomielisyytensä; mutta muuten
hän oli tavallista pikapäisempi ja, jos ottaa huomioon hänen
heikkoutensa, entistään julmempi. Juovuksissa ollessaan hän nyt
tavallisesti paljasti lyöntimiekkansa ja asetti sen eteensä pöydälle.
Mutta samalla hän kiinnitti vähemmän huomiota muihin ihmisiin ja näytti
hautovan omia ajatuksiaan, melkeinpä hourailevan. Kerrankin hän
esimerkiksi rupesi kaikkien meidän suureksi hämmästykseksi laulamaan
aivan erilaista laulua, jotain maalaisten rakkauslaulua, jonka hän
varmaankin oli oppinut nuoruudessaan ennenkuin rupesi merimieheksi.

Tällaista oli elämämme aina maahanpanijaisten jälkeiseen päivään. Tuona
kylmänä, sumuisena päiväni kello kolmen seuduissa iltapäivällä seisoin
ulko-ovella mieli täynnä surullisia ajatuksia isäni kuoleman johdosta,
kun näin jonkun tulevan hitaasti tietä pitkin. Hän oli nähtävästi sokea,
sillä hän tunnusteli kepillä eteensä ja viheriä varjostin peitti hänen
silmänsä ja nenänsä. Vanhuudesta tai heikkoudesta hän kulki kumarassa ja
päällään hänellä oli suunnaton, ryysyinen merimieskauhtana, jonka pään
yli viskattu päähine teki hänet aivan muodottomaksi. En koskaan
eläissäni ollut vielä nähnyt niin kauhean näköistä olentoa. Hän pysähtyi
vähän matkan päähän ravintolasta ja puhui luonnottomalla,
yksitoikkoisella nuotilla tyhjyyteen edessänsä.

"Tahtoisiko joku hyvä ystävä sanoa sokealle mies-raukalle, joka on
kadottanut silmiensä kalliin valon puolustaessaan kunniakkaasti
isänmaataan Englantia, ja Jumala siunatkoon Yrjö kuningasta! -- missä
tai missä osassa tätä maata hän nyt lienee?"

"Olette 'Amiraali Benbow'n luona Mustan Kummun lahden rannalla, mies
hyvä", vastasin minä.

"Kuulen äänen", sanoi hän -- "nuoren äänen. Tahdotteko ojentaa minulle
kätenne, hyvä nuori ystäväni, ja viedä minut sisään?"

Minä ojensin käteni ja tuo kamala, hempeäpuheinen, silmätön olento
samassa tarttui siihen kuin rautapihdeillä puristaen. Minä hämmästyin
niin, että yritin ponnistautua irti otteesta, mutta sokea vetäisi minut
yhdellä ainoalla nykäyksellä aivan vierellensä.

"Nyt, poika", virkkoi hän, "sinun on vietävä minut kapteenin luo."

"Sitä en", vastasin, "totta totisesti uskalla tehdä."

"Joutavia", virkkoi hän irvistäen, "vie minut suoraan sisään, taikka
minä rusennan käsivartesi."

Ja näin sanoen hän väänsi kättäni niin armottomasti, että minä parahdin
tuskasta.

"Teidän omaa parastanne", selitin, "minä tarkoitan. Kapteeni ei ole
entisellään. Hänellä on paljastettu miekka edessään. Eräs toinen herra
--"

"Eteenpäin mars", keskeytti hän; ja niin julmaa, kylmää ja ilkeätä ääntä
kuin sen sokean miehen minä en vielä ollut kuullut. Se lannisti minut
varmemmin kuin kipu, ja minä tottelin häntä viipymättä, kävellen suoraan
ovelle ja vierastupaa kohti, jossa sairas merirosvomme istui rommistaan
juopuneena. Sokea mies pysyttelihe aivan rinnallani, pidellen minua
lujasti kiinni ja nojautuen minuun raskaammin kuin oikeastaan
siedinkään.

"Vie minut suoraan hänen eteensä, ja kun olen näkyvissä, huuda 'Tääll'
on eräs toverinne, Bill --'. Jos et niin tee, niin minä teen näin", ja
hän puristi taas niin että päätäni huimasi.

Kaikki tämä sai minut niin mielettömästi pelkäämään sokeaa miestä, että
minä unohdin kapteeniakin kammovani, ja vierastuvan ovea avatessani minä
vapisevalla äänellä lausuin nuo sanat, jotka hän oli suuhuni pannut.

Kapteeni-parka kohotti katseensa, ja samassa kun hän näki tulijan,
haihtui humala hänestä ja hän jäi selvänä miehenä tuijottamaan eteensä.
Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet niin paljon kauhua kuin kuolettavaa
kipua. Hän yritti nousta, mutta luullakseni eivät hänen voimansa enää
siihen riittäneet.

"Istu aloillasi, Bill", virkkoi sokea. "Vaikken minä näe, niin kuulen
sormenkin liikahduksen. Asia kuin asia. Ojenna vasen kätesi. Poika, ota
kiinni hänen vasemman kätensä ranteesta ja tuo se oikean käteni
ulottuville."

Molemmat tottelimme häntä täsmälleen, ja minä näin hänen siirtävän
jotain keppiä pitelevältä kämmeneltään kapteenin käteen, joka samassa
puristui kiinni.

"Nyt se on tehty", sanoi sokea mies. Samassa hän äkkiä hellitti kätensä
ja uskomattoman osavasti ja ketterästi pujahti vierastuvasta ulos
tielle, jossa minä, liikkumattomana seisoessani, kuulin hänen keppinsä
kopinan loittonemistaan loittonevan.

Kului kotvasen, ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme järkiimme, mutta
viimein minä päästin irti hänen ranteensa, jota yhä olin pidellyt, ja
hän melkein samaan aikaan katsahti tarkkaavaisesti kämmeneensä.

"Kello kymmenen!" huudahti hän. "Kuusi tuntia. Vielä ennätämme heidät
nipistää"; ja hän hyppäsi pystyyn.

Mutta samassa hän horjahti, vei kätensä kaulaansa, seisoi hetkisen
huojuen ja kaatui sitten omituisesti äännähtäen kasvoilleen lattialle.

Minä kiiruhdin heti hänen luokseen äitiäni huutaen. Mutta kiirehtiminen
oli turhaa. Äkkipikainen halvaus oli lopettanut hänen päivänsä.
Omituista on -- sillä miehestä en ollut koskaan pitänyt, vaikka viime
aikoina hän olikin alkanut käydä säälikseni --, että minä, heti kun
huomasin hänet kuolleeksi, purskahdin valtavaan itkuun. Tämä oli toinen
kuolemantapaus ympäristössäni, ja edellisen jättämä suru oli vielä
tuoreena mielessäni.



4 Luku.

Merimiesarkku.


Luonnollisesti kerroin viipymättä äidilleni kaikki mitä olin saanut
tietää -- mikä minun ehkä olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin tehdä --;
ja me huomasimme heti olevamme vaikeassa ja vaarallisessa asemassa. Osa
kapteenin rahoista -- jos hänellä niitä ollenkaan oli -- kuului
kieltämättä meille; mutta sangen luultavaa oli, etteivät hänen
laivatoverinsa, ainakaan eivät ne kaksi, Musta Koira ja sokea mies,
jotka olin nähnyt, olisi taipuvaisia luopumaan saaliistaan maksaakseen
vainajan velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ratsastaa heti
tohtori Liveseytä noutamaan, olisi äitini jäänyt yksin ja turvattomaksi,
ja se ei nyt voinut käydä laatuun. Toiselta puolen emme kumpikaan
voineet paljon kauemmin viipyä talossa; hiilien rapina keittiön
liedessä, yksinpä kellon tikutuskin peloitti meitä. Ympäristössä kuului
mielestämme lakkaamatta lähestyviä askeleita; ja muistaessani
vierastuvan lattialla makaavaa kapteenin ruumista ja ajatellessani tuon
kauhean, sokean kerjäläisen kuljeksivan lähistöllä valmiina joka hetki
palaamaan, oli minulla monet kerrat, kuten sanotaan, kauhusta sydän
kurkussa. Jotakin täytyi pian tehdä, ja viimein juolahti mieleemme
lähteä yhdessä hakemaan apua kylästä. Sanottu ja tehty. Paljain päin
juoksimme heti ulos pimenevän illan usmaiseen pakkaseen.

Kylään ei ollut monta sataa syltä, vaikka se ei näkynytkään viereisen
lahdelman toiselta rannalta. Se oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä
sokea mies oli tullut ja minne hän oli mennyt, ja se seikka lisäsi
tuntuvasti rohkeuttani. Monta minuuttia emme matkalla viipyneet, vaikka
joskus pysähdyimmekin kuuntelemaan. Mutta mitään tavattomia ääniä eivät
korvamme erottaneet -- laineet vain rannalla hiljakseen liplattivat ja
varikset raakkuivat metsässä.

Oli jo tulenvalon aika kylään päästessämme, enkä koskaan unohtane miten
mieleni keventyi, kun näin sen valaistut akkunat ja oviaukot; mutta
siihen supistuikin, kuten selville kävi, koko se apu, jonka siltä
taholta saimme. Sillä -- teidän mielestänne kai olisivat miehet saaneet
hävetä menettelyänsä -- ei yksikään sielu suostunut palaamaan kanssamme
"Amiraali Benbow'hin." Mitä enemmän me vaikeuksistamme puhuimme, sitä
kiihkeämmin he vaimoineen ja lapsineen kotiensa suojaan turvautuivat.
Kapteeni Flintin nimi oli, vaikka se minulle olikin outo, muutamille
tarpeeksi tuttu herättääkseen lannistavaa pelkoa. Muutamat miehet, jotka
olivat olleet peltotyössä "Amiraali Benbow'n" tuolla puolen muistivat
sitäpaitsi nähneensä tiellä useita outoja miehiä, ja, luullen heitä
salakuljettajiksi, pujahtaneensa piiloon ja ainakin yksi oli nähnyt
loggerttilaivan niin sanotussa Kissan Kolossa. Jokainen, joka oli ollut
kapteenin toveri, voi jo pelkällä tällä ominaisuudellaan pelästyttää
heidät pahanpäiväisesti. Loppujen loppu oli, että monet kyllä olivat
valmiit ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan tohtori Liveseyn luo, mutta
ei kukaan halunnut auttaa meitä ravintolan puolustamisessa.

Sanotaan, että pelko tarttuu; mutta väittelystä kai, toiselta puolen,
saa rohkeutta. Niinpä kun jokainen oli syynsä selvittänyt, piti äitini
heille puheen. Hän ei vain niinkään, selitti hän, laskisi käsistään
rahoja, jotka kuuluivat hänen isättömälle pojalleen. "Jos ei kukaan
teistä uskalla", sanoi, "niin Jim ja minä uskallamme. Takaisin menemme
samaa tietä kuin tulimmekin, eikä se teidän ansiota ole, moiset kollot,
jänishousut. Me avaamme arkun, vaikka henkemme menisi. Ja teiltä, rouva
Crossley, kai saan lainaksi tämän pussin, pannakseni siihen meille
laillisesti kuuluvat rahat."

Luonnollisesti minä sanoin seuraavani äitiäni, ja luonnollisesti he
kaikki ihmettelivät uhkarohkeuttamme, mutta ei vain kukaan mukaamme
lähtenyt. Ainoa, minkä he tekivät oli, että he antoivat minulle ladatun
pistoolin siltä varalta, että meitä ahdistettaisiin, ja lupasivat
varustaa satuloidut hevoset käytettäviksemme, jos meitä paluumatkalla
ajettaisiin takaa. Vielä lähettivät he poikasen ratsastamaan tohtorin
asunnolle päin etsimään aseellista apua.

Sydämeni löi sangen terhakasti, kun läksimme kylmään yöhön vaaralliselle
matkallemme. Täysikuu oli nousemassa ja pilkisti punaisena sumuvaipan
yläreunan läpi. Tämä joudutti vielä enemmän askeleitamme, sillä selvää
oli, että ennenkuin takaisin ennättäisimme, olisi kaikkialla valoisaa
kuin päivällä ja ken tahansa näkisi lähtömme. Hiljaa ja nopeasti
pujotteleuduimme pensasaitojen vierustoita emmekä kuulleet tai nähneet
mitään epäilyttävää, ja pian oli "Amiraali Benbow'n" ovi sanomattomaksi
helpotukseksemme sulkeutunut perästämme.

Minä telkesin sen heti sisäpuolelta ja me seisoimme hetken läähättäen
pimeässä talossa, jossa vain kapteenin hengetön ruumis oli seuranamme.
Äitini nouti sitten kynttilän tarjoiluhuoneesta ja käsikädessä etenimme
vierastupaan. Kapteeni makasi siellä samassa asennossa kuin
lähtiessämmekin selällään, silmät auki ja toinen käsi sivulle
ojennettuna.

"Vedä verho alas, Jim", kuiskasi äitini; "ne voisivat tulla ulkoapäin
kurkistelemaan. Ja nyt", jatkoi hän pyynnön täytettyäni, "meidän on
saatava avain _tuolta_ mutta kukahan sitä koskea tahtoo!" Hän huokasi
nämä sanat lausuessaan.

Minä laskeuduin heti polvilleni. Lattialla hänen kätensä vieressä oli
pyöreä paperin palanen, joka oli toiselta puolen mustattu. Se oli
varmaankin tuo "musta merkki." Otin sen ylös, ja toiselta puolen keksin
seuraavan, hyvällä ja selvällä käsialalla kirjoitetun, lyhyen
tiedonannon: "Kello kymmeneen illalla on sinulla aikaa."

"Kello kymmeneen hän sai aikaa, äiti", sanoin; ja samassa meidän vanha
seinäkello alkoi lyödä. Tämä äkillinen ääni säikäytti meitä
pahanpäiväisesti; mutta hyviä uutisia se antoi, sillä kello oli vasta
kuusi.

"Jim", sanoi äitini, "avain!"

Minä kopeloin kapteenin taskut. Vähän pientä rahaa, sormustin, vähän
lankaa ja muutamia suuria neuloja, palanen rullatupakkaa, josta pää oli
puraistu pois, käyräpäinen linkkuveitsi, taskukompassi, tulukset --
siinä kaikki mitä löysin. Epäilys alkoi jo vallata mieleni.

"Ehkä se onkin hänen kaulassaan", arveli äitini.

Kovin vastenmieliseltä tuntui ruumiiseen koskea, mutta minä voitin sen
tunteen ja revin hänen paitansa kaulasta auki. Ja todellakin -- siellä
riippui avain tervaisesta nuoranpätkästä, jonka leikkasin poikki
kapteenin omalla linkkuveitsellä. Tämä löytö valoi meihin uutta toivoa,
ja viipymättä riensimme yläkertaan siihen pieneen kammioon, jossa hän
niin kauan oli makaillut ja jossa hänen arkkunsa oli koko ajan ollut.

Ulkoapäin se oli aivan tavallisen merimiesarkun näköinen. Päähän oli
poltinraudalla painettu "B" ja nurkat olivat aivan kuin pitkällisestä
kovakätisestä käytännöstä typistyneet ja runneltuneet.

"Anna minulle avain", äitini sanoi; ja vaikka kansi oli jotenkin kankea,
sai hän arkun tuossa tuokiossa avatuksi.

Kitkerä tupakan ja tervan haju tuoksahti sisältä, mutta päälläpäin ei
näkynyt muuta kuin hyvä, huolellisesti harjattu ja kokoon laskettu
vaatekerta. Äitini vakuutti, ettei sitä oltu kertaakaan käytetty. Niiden
alta alkoi tulla esiin sekatavaraa -- astemittari, tinatuoppi, useita
tankoja tupakkaa, kaksi sangen kaunista pistoolia koteloineen, palanen
hopeakankea, vanha espanjalainen taskukello ja muutamia halpa-arvoisia
enimmäkseen muukalaistekoisia koristeita, pari messinkijalustaista
kompassia ja viisi tai kuusi omituista länsi-intialaista näkinkenkää.
Muuta arvokasta emme toistaiseksi olleet löytäneet kuin hopeapalasen ja
koristeet, ja ne eivät tarkoitukseemme soveltuneet. Alla oli vanha,
merisuolan valkaisema merimiestakki. Äitini tempasi sen kärsimättömästi
ulos arkusta ja takin alta paljastuivat meille viimeiset tavarat,
öljykankaalla päällystetty käärö, jossa näytti olevan papereja, ja
purjekangaspussi, josta kosketellessa kuului kuin kullan kilinää.

"Kyllä minä näytän noille roistoille, että olen tunnollinen nainen",
äitini sanoi. "Minä tahdon vain maksun saamisestani enkä penniäkään
enempää. Pitelehän rouva Crossleyn pussia." Ja hän ryhtyi laskemaan
kapteenin velkaa merimiespussista toiseen.

Siitä syntyikin aikaaviepä ja vaivalloinen tehtävä, sillä rahat olivat
peruisin eri maista ja arvoltaan erilaisia -- Espanjan dublonit, Ranskan
louisdorit, Englannin guineat ja monet muut oli sullottu sekaisin samaan
pussiin. Guineoita oli kaikkein vähimmän ja ainoastaan ne äitini tunsi.

Kun olimme saaneet noin puolet summasta lasketuksi, tartuin äkkiä äitini
käsivarteen, sillä kylmän illan hiljaisuudesta kuulin äänen, joka sai
vereni jähmettymään -- kuulin sokean miehen kepin kopisevan routaisella
tiellä. Se läheni lähenemistään, ja me kuuntelimme henkeä pidättäen.
Sitten se kolahti kovasti ulko-oveen ja me kuulimme tartuttavan
kädensijaan ja salvan ratisevan, kun tulija koetti avata ovea. Sitten
seurasi pitkä hiljaisuus sekä ulkona että sisällä. Viimein alkoi kepin
kopina jälleen kuulua, ja sanomattomaksi iloksemme se vähitellen eteni
siksi kuin kokonaan häipyi hiljaisuuteen.

"Äiti", virkoin, "ota kaikki ja lähdetään pois", sillä minä olin
vakuutettu siitä, että teljetty ovi oli herättänyt epäluuloja ja toisi
pian koko joukkueen kimppuumme kuin ampiaisparven. Toisekseen ei kukaan
muu kuin se, joka kerran oli tuon sokean miehen tavannut, voi ymmärtää
miten tyytyväinen olin siitä, että olin teljennyt oven.

Mutta pelästyksestään huolimatta ei äitini tahtonut ottaa kolikkoakaan
enempää kuin mihin hän oli oikeutettu eikä taas suostunut vähempäänkään
tyytymään. Hän selitti, että seitsemänteen tuntiin oli vielä runsaasti
aikaa; hän tiesi mitä hänelle oli tuleva ja sen hän tahtoi saada.
Kinailimme vielä tästä, kun kummun rinteellä kuului lyhyt, hiljainen
vihellys. Se riitti liiaksikin meille. "Otan sen minkä olen saanut
lasketuksi", äitini virkkoi ponnahtaen seisoalleen.

"Ja minä otan tämän jäännöksen maksuksi", sanoin minä öljykankaiseen
kääröön tarttuen.

Seuraavassa tuokiossa me jo hiivimme alas rappusia, jättäen kynttilän
tyhjän arkun viereen. Hetkinen vielä ja me olimme ulkona paeten täyttä
juoksua. Viime hetkessä olimmekin pakoon lähteneet. Sumu häipyi
nopeasti; kuu jo valaisi kirkkaasti ylängöt kummallakin puolen meitä ja
ainoastaan ravintolan ympäristöllä ja laakson pohjassa sumu vielä oli
siksi sakea, että se salasi pakomme alkumatkan. Paljon ennen kuin
pääsisimme edes puolimatkaan, me jo kummun rinteellä joutuisimme kuun
valoon. Eikä siinä vielä ollut kaikki. Korvamme erottivat jo juoksevia
askeleita, ja kun tähystelimme niiden suuntaan, näimme edestakaisin
heiluvan valopilkun, joka läheni nopeasti ja osoitti, että joku
tulijoista kantoi lyhtyä.

"Poikani", virkkoi äitini äkkiä, "ota rahat ja juokse edelleen. Minun
voimani ovat lopussa."

Nyt oli meidän viimeinen hetkemme lyönyt, ajattelin. Miten
sadattelinkaan naapuriemme pelkuruutta, miten soimasinkaan äitini
tunnokkaisuutta ja saituruutta, hänen uhkarohkeuttaan alussa ja
heikkouttaan nyt. Onneksi olimme juuri pienen sillan luona. Minä autoin
horjahtelevan äitini tämän reunalle ja siellä hän huohottaen vaipui
olkapääni varaan. En tiedä miten voimani riittivät siihen, ja pelkäänpä
että käsittelin häntä sangen kovakouraisesti, mutta minun onnistui
laahata hänet törmältä alas ja jonkun verran sillan kaaren alle.
Kauemmas en kyennyt häntä vetämään, sillä silta oli niin matala, että
vain ryömimällä voin sen alla liikkua. Sinne meidän oli nyt jäätävä --
äitini oli melkein kokonaan näkyvissä ja me molemmat kuulomatkassa
ravintolasta.



5 Luku.

Sokean miehen viimeiset hetket.


Uteliaisuuteni oli tavallaan pelkoani voimakkaampi, sillä minä en voinut
jäädä piilopaikkaani, vaan ryömin takaisin törmälle, josta pääni pensaan
suojaan piiloittaen, näin koko maantien ovemme edustalla. Tuskin olin
tähystyspaikkaani päässyt, kun vihollisemme alkoivat saapua. Heitä oli
seitsemän tai kahdeksan ja tulivat he täyttä juoksua, lyhtyä kantava
mies vähän edellä. Kolme miestä juoksi yhdessä pidellen toisiaan
kädestä, ja sumussakin tunsin keskimmäisen heistä sokeaksi
kerjäläiseksi. Samassa jo hänen äänensä todisti arvanneeni oikein.

"Murtakaa ovi!" hän huudahti.

"Kyllä, kyllä!" vastasi pari kolme ääntä ja lyhdyn kantajan seuraamana
hyökkäsivät miehet "Amiraali Benbow'ta" vastaan. Sitten näin heidän
pysähtyvän ja kuulin heidän hiljaa puhelevan, aivan kuin olisivat
hämmästyneet tavatessaan oven avonaisena. Mutta pysähdys ei ollut
pitkällinen, sillä sokea mies alkoi jälleen jaella käskyjään. Hänen
äänensä kajahti kovemmalta ja kimakammalta kuin ennen, aivan kuin olisi
hän ollut mielenjännityksestä ja raivosta aivan hurjistunut.

"Sisään, sisään!" huusi hän sadatellen miesten hitautta.

Neljä viisi miestä totteli heti ja pari jäi kerjäläisen luo. Seurasi
hiljaisuus, sitten kuului hämmästynyt huudahdus ja ääni ilmoitti
talosta:

"Bill on kuollut!"

Mutta sokea vastasi vain sadatellen heidän hitauttaan.

"Tarkastakaa hänet, joku teistä lurjustelijoista, ja muut ylös arkkua
noutamaan", huusi hän.

Kuului selvään, miten vanhat rappusemme ratisivat, miesten juostessa
yläkertaan koko talo kai tutisi. -- Pian kuului uusia hämmästyneitä
huudahduksia; kapteenin huoneen ikkuna töytäistiin auki niin että lasit
säpäleinä helisivät, ja mies työnsi ulos päänsä ja hartiansa selittäen
alhaalla seisovalle sokealle kerjäläiselle:

"Pew, ne ovat ehtineet ennen meitä. Joku on tyhjentänyt arkun pohjaa
myöten."

"Onko se siellä?" karjui Pew.

"Rahat ovat täällä."

Sokea ei sanonut rahoista välittävänsä.

"Flintin kääröä tarkoitan", huusi hän.

"Ei sitä täällä näy", mies vastasi.

"Kuulkaa te siellä alhaalla, onko se sitten Billin vaatteissa?" karjui
taas sokea.

Toinen mies, arvatenkin se, joka oli jäänyt kapteenin ruumista
tarkastelemaan, tuli nyt ravintolan ovelle. "Bill on jo puhdistettu",
vastasi hän, "eikä ole mitään jälellä."

"Sen on tuo ravintolan väki tehnyt -- se poika. Kunpa olisinkin häneltä
silmät puhkaissut!" huudahti sokea Pew. "He olivat aivan äsken täällä --
ovi oli lukittu, kun sitä koetin. Hajautukaa, pojat, ja etsikää heidät
käsiin."

"Totta totisesti, tulenkin jättivät palamaan", vakuutti mies ikkunasta.

"Hajautukaa etsimään. Nuuskikaa joka nurkka hökkelistä!" käski Pew,
lyöden keppiään maantiehen.

Sitten seurasi ankara myllerrys koko vanhassa ravintolassamme; raskaita
askelia kumisi kaikkialta, huonekaluja heiteltiin kumoon, ovia lyötiin
säpäleiksi, niin että kaiku kallioista vastasi. Toinen toisensa jälkeen
tulivat miehet jälleen ulos tielle ja selittivät, ettei meitä mistään
löytynyt. Samassa kuului vihellys, yhtäläinen kuin se, joka oli
säikäyttänyt meidät kapteenin rahoja laskiessamme, mutta nyt se kuului
kahteen kertaan. Minä olin luullut sitä sokean miehen hyökkäysmerkiksi
väelleen, mutta nyt älysin, että se olikin kylänpuoleiselta kummulta
annettu merkki ja, päättäen sen vaikutuksesta merirosvoihin, se varoitti
heitä lähestyvästä vaarasta.

"Dirkin merkki taas", sanoi joku. "Kahdesti! Meidän täytyy hävitä,
miehet."

"Hävitä, jänishousu!" Pew huudahti. "Dirk oli jo alussa suuri pelkuri --
älkää hänestä välittäkö. Heidän täytyy olla aivan lähistöllä, kauas he
eivät ole ehtineet -- he ovat aivan käsissämme. Hajautukaa etsimään,
koirat! Kies'avita, olisivatpa silmäni vielä jäljellä."

Tämä toivomus näytti vähän vaikuttavan, sillä pari miestä alkoi
silmäillä sinne tänne romukasoihin, mutta mielestäni he etsivät vain
toisella silmällä ja toisella pälyivät heitä uhkaavaa vaaraa. Muut
miehet seisoivat epäröivinä tiellä.

"Teitä odottavat tuhannet, ja te hullut vielä vitkastelette! Te olisitte
rikkaat kuin kuninkaat, jos sen löytäisitte, ja te tiedätte, että se on
täällä, mutta kuitenkin epäröitte kuin nahjukset. Ei kukaan teistä
uskaltanut astua Billin eteen, mutta minä -- sokea -- sen tein! Ja nyt
menee tilaisuus käsistäni teidän tähtenne! Minä jään edelleenkin
köyhäksi, ryömiväksi, rommia kärkkyväksi kerjäläiseksi, vaikka voisin
ajella keinuvissa vaunuissa. Jos teillä olisi rohkeutta kuin hauilla
merrassa niin saisitte heidät vielä kiinni."

"Viisi heistä, Pew, meillähän on dublonit!" murisi joku.

"He ehkä ovat etsittävämme piiloittaneet", toinen lisäsi. "Ota rahat,
Pew, äläkä turhia rähise."

Näistä vastaväitteistä Pew lopulta kokonaan menetti malttinsa ja alkoi
huitoa tovereitaan oikealle ja vasemmalle. Useampi kuin yksi sai ankaran
iskun hänen kepistään.

Miehet puolestaan sadattelivat sokeata seuranpettäjää, uhkailivat häntä
kamalasti ja koettivat turhaan tarttua hänen keppiinsä ja riistää sen
hänen käsistään.

Tämä riita pelasti meidät, sillä miesten vielä kiistellessä kuului
kylänpuoleiselta kummulta uusi ääni -- nelistävien hevosten
kavionkopinaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti ahon reunasta
pistoolinlaukaus. Se oli nähtävästi viimeinen varoitus uhkaavasta
vaarasta, sillä rosvot pyörähtivät heti pakoon juosten eri haaroille,
mikä rantaa pitkin, mikä yli kummun, niin että puolessa minuutissa
heistä ei näkynyt ketään muita kuin Pew. Hänet he olivat jättäneet
jälkeensä joko yksistään säikähdyksestä tai kostaakseen hänelle ilkeät
sanat ja iskut. Siellä hän nyt raivoissaan töytäili tiellä edestakaisin,
kopeloiden kepillä eteensä ja huudellen tovereitaan. Lopulta hän läksi
väärään suuntaan ja juoksi muutamia askeleita ohitseni kylään päin,
huutaen: "Johnny, Musta Koira, Dirk, älkää jättäkö Pew-vanhusta, toverit
-- älkää toki Pew-ukkoa!"

Samassa kumahti kavionkopina kummun laelta ja neljä tai viisi
ratsumiestä ilmestyi sinne kuunvaloon. Täyttä laukkaa karauttivat he
sitten rinnettä alas.

Pew älysi nyt erehtyneensä, pyörähti huudahtaen takaisin, ja juoksi
suoraa päätä ojaan, jonne hän vierähti nurin niskoin. Mutta pian oli hän
taas jaloillaan ja ryntäsi nyt aivan mielettömänä suoraan etumaisen
hevosen jalkoihin.

Ratsastaja koetti häntä väistää, mutta turhaan. Kimakasti parahtaen
lensi Pew kumoon, kaviot kolhivat häntä säälimättä ja vilahtivat ohi.
Hän kaatui kyljelleen, vaipui siitä hiljaa kasvoilleen eikä liikahtanut
enää.

Minä ponnahdin ylös ja huusin ratsastajille. He pidättelivät hevosiaan
tapaturmasta pelästyneinä, ja pian näin keitä he olivat. Yksi heistä,
joka pysytteli toisten takana, oli sama poika, joka kylästä oli lähtenyt
tohtori Liveseyn luo, muut olivat tullivirkamiehiä, jotka hän oli
tavannut matkalla ja joiden kera hän oli älynnyt kääntyä heti takaisin.
Ylitarkastaja Dance oli kuullut puhuttavan Kissan Kolossa piileksivästä
loggertista ja lähtenyt samana iltana ratsastamaan meille päin. Tätä
seikkaa saimme äitini ja minä kiittää pelastuksestamme.

Pew oli kuollut. Äitini taas tointui heti kun olimme kantaneet hänet
kylään ja valelleet häntä kylmällä vedellä. Hän ei enää tiennyt pelosta
mitään, vaikka yhä valittelikin tappiotaan rahojen jaossa. Ylitarkastaja
ratsasti sillä välin Kissan Kololle niin nopeasti kuin pääsi, mutta kun
hänen miestensä oli laaksossa laskeuduttava satulasta ja talutettava,
toisinaan autettavakin hevosiaan ja kuljettava aina yllätyksen pelosta
varovasti, ei ollut mikään ihme, että heidän perille päästessä loggertti
jo oli matkalla, vaikka vielä likellä rantaa. Hän huusi sitä
pysähtymään. Vastaukseksi käski ääni aluksesta häntä pysyttelemään
poissa kuunvalosta, taikka saisi hän lyijypalasen kalloonsa. Samassa
vinkuikin kuula hänen käsivartensa vieritse. Hetkisen sen jälkeen alus
jo kääntyi niemen ympäri ja hävisi näkyvistä. Ylitarkastaja seisoi
rannalla kuin "kala kuivalla maalla", kuten hän sanoi, eikä voinut muuta
tehdä kuin lähettää miehen varoittamaan B:ssä olevaa tullialusta. "Ja
se", hän sanoi, "ei ole tyhjää parempi. He pääsivät kauniisti
käsistämme, eikä sille enää mitään mahda. Siitä vain", hän lisäsi, "on
mieleni hyvä, että astuin Pew-päällikön varpaille"; sillä silloin hän jo
oli kuullut minun kertomukseni.

Minä menin hänen kanssaan takaisin "Amiraali Benbow'hin", ja niin
perinpohjin hävitettynä asumusta tuskin voitte kuvitellakaan. Yksin
seinäkellonkin olivat roistot heittäneet lattiaan etsiessään hurjina
minua ja äitiäni; ja vaikka oikeastaan ei muuta oltu viety pois kuin
kapteenin rahapussi ja pieni määrä hopearahoja käsikassasta, selvisi
minulle heti, että me olimme taloudellisesti häviöllä. Hra Dance ei
voinut tilannetta mitenkään auttaa.

"He saivat rahat, sanoitte? No, mitä he sitten Hawkins, vielä etsivät?
Enemmänkö rahoja, arvatakseni!"

"Ei, herra, eivät he rahoja etsineet, ellen erehdy", vastasin. "Luulenpa
että se tavara on povitaskussani; ja suoraan sanoakseni minä mielelläni
soisin, että se pantaisiin varmaan talteen."

"Totta tosiaan, poikani, oikeassa olet", vastasi hän. "Minä otan sen jos
sallit."

"Ajattelin, että ehkä tohtori Livesey..." aloin.

"Aivan oikein", hän keskeytti iloisesti, "aivan oikein -- se on hieno
mies ja lisäksi oikeuden jäsen. Ja johtuupa nyt mieleeni, minähän
voinkin itse ratsastaa sinne ja tehdä selkoa tapahtumista hänelle tai
junkkarille. Pew on kuollut, siitä ei päästä. En häntä sure, mutta hän
on kuollut, nähkääs, ja ihmiset syyttävät siitä hänen majesteettinsa
tullipäällikköä, jos he yleensä ketään voivat syyttää. Kuule nyt,
Hawkins, jos haluat, niin otan sinut mukaani."

Kiitin häntä sydämellisesti tarjouksesta ja me astelimme takaisin
kylään, jossa hevoset olivat. Sillä aikaa kuin minä kerroin äidille
lähdöstäni, olivat kaikki jo nousseet satulaan.

"Dogger", sanoi Dance, "teillä on hyvä hevonen; ottakaa tämä poika
taaksenne."

Heti kun istuin satulassa, pidellen kiinni Doggerin vyöstä, antoi
ylitarkastaja lähtökäskyn ja seurue lähti tasaista ravia etenemään
tohtori Liveseyn asunnolle päin.



6 Luku.

Kapteenin paperit.


Me ratsastimme koko matkan hyvää kyytiä siksi kunnes pysähdyimme tohtori
Liveseyn oven edustalle. Talo oli vallan pimeässä.

Hra Dance käski minua laskeutumaan satulasta koputtaakseni ovelle, ja
Dogger auttoi minut toisen jalustimen avulla alas. Palvelustyttö tuli
heti avaamaan oven.

"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin.

Tyttö vastasi kieltävästi; tohtori oli tullut iltapäivällä kotia, mutta
mennyt kartanoon päivällisille junkkarin luo.

"Me menemme sinne, pojat", hra Dance virkkoi

Kun matka oli lyhyt, en noussut enää satulaan, vaan juoksin Doggerin
jalustinremmistä pidellen kartanon portille ja sieltä pitkää, kuun
valaisemaa ja lehdettömien puiden reunustamaa kujaa pitkin suureen,
vanhaan puutarhaan, jota kartanon valkoiset rakennusrivit ympäröivät.
Täällä hra Dance laskeutui satulasta, otti minut mukaansa ja pääsi
muutaman sanan vaihdettuaan sisään.

Palvelija ohjasi meidät matoilla verhottua käytävää pitkin suureen
kirjastohuoneeseen, jossa oli kirjahyllyjä seinät täynnä ja rintakuvia
hyllyjen päällä. Siellä istuivat, kahden puolen loimuavaa takkavalkeaa,
junkkari ja tohtori Livesey piiput hampaissa.

En ollut koskaan ennen nähnyt junkkaria niin läheltä. Hän oli kookas
mies, yli kuuden jalan pituinen ja ruumiiltaan roteva. Hänen kasvonsa
olivat pöhöttyneet, karkeatekoiset ja pitkillä matkoilla ahavoituneet ja
käyneet ryppyisiksi. Kulmakarvat olivat pikimustat ja herkkäliikkeiset,
ja tämä antoi hänen kasvoilleen sävyn, josta olisit päättänyt hänen
luonteensa tuliseksi mutta ei pahansisuiseksi.

"Käykää sisään, hra Dance", virkkoi hän hyvin arvokkaasti ja
alentuvaisesti.

"Hyvää iltaa, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvää iltaa
sinullekin, Jim-ystäväni. Mikä hyvä tuuli teidät tänne tuo?"

Ylitarkastaja ojentausi suoraksi ja jäykäksi ja saneli kertomuksensa
kuin ulkoläksyn. Olisittepa nähneet, miten kuuntelijat kurottautuivat
eteenpäin, silmäilivät merkitseväisesti toisiaan ja kokonaan unhottivat
piippunsa hämmästyksestä ja mielenkiinnosta. Kuultuaan kuinka äitini
palasi takaisin ravintolaan, tohtori löi kädet polviinsa ja junkkari
huudahti "Mainiota!" ja taittoi pitkän piippunsa lieden laitaan.

Kotvan ennen kuin kertomus oli lopussa, hra Trelawney (se oli näet
junkkarin nimi, kuten muistanette) oli jo noussut tuoliltaan ja käveli
edestakaisin huoneessa, ja tohtori oli, aivan kuin paremmin kuullakseen
ottanut puuteroidun peruukin päästään ja näytti nyt hyvin omituiselta
luonnollisine, lyhyeksi leikattuine hiuksineen.

Vihoviimein hra Dance lopetti kertomuksensa.

"Hra Dance", junkkari virkkoi, "te olette hyvin jaloluontoinen mies.
Sen, että ratsastitte kumoon tuon mustan, ilettävän konnan, luen teille
ansioksi, herrani, aivankuin olisitte torakan tappanut. Tämä Hawkins
poikanen onkin oikea valtti, huomaan mä. Hawkins, soitapa tuota kelloa!
Hra Dancen täytyy saada vähän olutta."

"Jim, sinulla", tohtori puhui, "on siis se tavara, jota he himoitsivat,
vai kuinka?"

"Tässä se on", minä vastasin, ojentaen hänelle öljykankaisen käärön.

Tohtori katseli sitä joka puolelta, aivankuin hänen sormensa olisivat
kipinöineet avaamishalusta. Hän pisti kuitenkin käärön avaamattomana
takkinsa taskuun.

"Junkkari", virkkoi hän, "kun Dance on saanut oluensa, täytynee hänen
luonnollisesti mennä virkatoimiinsa, mutta Jim Hawkinsin tahtoisin
pidättää täällä viettämään yön talossani, ja luvallasi ehdotan, että
lihapiirakka noudetaan tänne hänen illallisekseen."

"Tahtosi tapahtukoon, Livesey", junkkari vastasi. "Hawkins on hyvästikin
piirakan ansainnut."

Suuri hanhipiirakka tuotiin nyt sivupöydälle ja minä söin vankan
illallisen, nälkäinen kun olin. Isännät sillävälin lausuivat hra
Dancelle vielä muutamia kohteliaisuuksia ja lähettivät sitten hänet
pois.

"Ja nyt, junkkari", tohtori virkkoi.

"Ja nyt, Livesey", sanoi junkkari samaan henkäykseen.

"Kukin kerrallaan, kukin kerrallaan puhukoon", nauroi tohtori Livesey.
"Olet kai tuosta Flintistä kuullut kerrottavan?"

"Hänestäkö kuullut!" huudahti junkkari. "Hänestäkö kuullut! Hän oli
verenhimoisin merirosvo, mikä konsaan on aaltoja kyntänyt. Mustaparta
oli lapsi Flintiin verraten. Espanjalaiset pelkäsivät häntä niin
mielettömästi, että minä toisinaan oikein ylpeilin siitä, että hän oli
englantilainen. Näillä omilla silmilläni olen nähnyt hänen
märssypurjeensa Trinidadin ulkopuolella, ja minun jänishousu-laivurini
pyörsi heti takaisin muutamaan Espanjan satamaan."

"Olen minäkin hänestä kuullut täällä Englannissa", tohtori sanoi. "Mutta
nyt on kysymys siitä, oliko hänellä rahoja."

"Rahoja", huudahti junkkari. "Etkö ole tarinaa kuullut? Mitäpä muuta ne
roistot olisivat vaanineet, elleivät juuri rahoja? Mistäpä he muusta
kuin rahasta piittaisivat? Minkäpä muun kuin rahan vuoksi ne hirtehiset
vaaraan antautuisivat?"

"Siitä pian saamme selvän", vastasi tohtori. "Sinä olet vain niin
kauhean kuumaverinen ja suurisuinen, etten puheenvuoroa saa. Minä
tahtoisin vain tietää seuraavan seikan: jos minulla nyt olisi taskussani
joitain osviittoja siitä, minne Flint on aarteensa haudannut, niin
olisikohan saaliimme suurikin?"

"Saaliimmeko!" junkkari huudahti. "Minä sanon vain, että jos meillä on
edessämme nuo osviitat, joista puhuit, niin minä varustan laivan
Bristolin telakassa ja otan sinut ja tämän Hawkinsin mukaani ja etsin
aarteen käsiin vaikka vuosi etsimiseen kuluisi."

"Koska siis", tohtori virkkoi, "Jim sopii seuraan, niin me avaamme
käärön", ja hän asetti sen eteensä pöydälle.

Käärö oli ommeltu kiinni, ja tohtorin täytyi ottaa esiin
ammattisalkkunsa ja leikata neulokset lääkärinsaksillaan. Siinä oli
kaksi esinettä -- kirja ja sinetöity paperi.

"Ensiksi tutkimme kirjan", huomautti tohtori.

Junkkari ja minä kurottauduimme katsomaan avausta hänen olkansa yli,
sillä tohtori Livesey oli ystävällisesti viitannut minutkin paikaltani
pöydän ääreen löydöstämme nauttimaan. Ensimmäisellä sivulla oli vain
tuollaisia lauseen katkelmia, joita ihminen joutessaan ja
harjoitellakseen tavallisesti kynä kädessä piirtelee. Muuan oli sama
kuin kapteenivainaan ihokaiverrus "Billy Bones kuvittelee", toisessa
paikassa oli "Hra W. Bones, matruusi", "Ei enempää rommia", "Pahan Keyn
kohdalla hän sen sai", ja muutamia muita pätkiä, enimmäkseen yksityisiä,
käsittämättömiä sanoja. En voinut olla arvailematta, kuka se oli joka
sen "sai", ja mitä "se" oli, jonka hän sai. Sangen varmaan puukon iskun
selkäänsä.

"Eipä tästä paljon viisastuta", virkkoi tohtori Livesey lehteä
kääntäessään.

Seuraavat kymmenen tai kaksitoista sivua olivat täynnä kummallisia
tilivientejä. Rivin toisessa päässä oli päivämäärä ja toisessa rahasumma
aivan kuin tavallisessa tilikirjassa, mutta niiden välissä oli
selittävän tekstin asemesta vain eri määrä ristejä. Kesäk. 12 p:nä 1745
esimerkiksi oli seitsemänkymmentä puntaa saatu joltakin, mutta saannin
selityksenä oli ainoastaan kuusi ristiä. Muutamissa tapauksissa
kuitenkin oli vielä paikan nimi lisätty, kuten "Caracasin kohdalla",
taikka vain leveys ja pituus ilmaistu, kuten "62° 17' 20", 190° 2' 40."

Viennit käsittivät melkein kaksikymmentä vuotta ja summien suuruus
lisääntyi sen mukaan, mitä myöhemmältä ajalta ne olivat. Viimein oli
viiden kuuden väärän yhteenlaskun perästä kirjoitettu loppusumma ja
piirretty sanat: "Bones, hänen kassansa."

"Tästä en pääse hullua hurskaammaksi", sanoi tohtori Livesey.

"Kaikkihan on päivänselvää", huudahti junkkari. "Tämä on sen
sydämettömän koiran tilikirja. Nämä ristit ovat piirretyt niiden
laivojen tai kaupunkien nimien asemasta, jotka he upottivat tai
ryöstivät. Summat merkitsevät roiston osinkoja ryöstösaaliista ja
siihen, missä hän pelkäsi epäselvyyttä syntyvän, hän, kuten näette,
liitti jonkin lisäselvityksen. 'Caracasin kohdalla' esimerkiksi: jokin
laiva ryöstettiin mainitun rannikon edustalla. Jumala auttakoon niitäkin
sieluja, jotka olivat laivan miehistönä -- ahvenen valtakunnan asujia
aikoja sitten."

"Oikein arvattu", virkkoi tohtori. "Siitä näkee, mikä hyöty
matkailemisesta on. Aivan oikein! Ja summat suurenevat, kuten näette,
sitä myöten kuin hän arvossa nousee."

Kirjassa ei ollutkaan juuri mitään muuta, lukuunottamatta loppuun
jääneille tyhjille lehdille kirjoitettuja muistiinpanoja moniaiden
paikkojen asemasta ynnä taulukko ranskalaisten, englantilaisten ja
espanjalaisten rahojen muuttamisesta käypään rahaan.

"Tarkka mies!" tohtori huudahti. "Häntä ei vain niinkään petetty!"

"Ja nyt", virkkoi junkkari, "tarkastamme tämän toisen."

Paperi oli sinetöity useasta paikasta käyttämällä sormustinta sinettinä;
ehkä juuri sitä sormustinta, jonka olin löytänyt kapteenin taskusta.
Tohtori avasi sinetit hyvin varovaisesti ja sitten levisi eteemme saaren
kartta, jossa oli pituudet ja leveydet, ilmansuunnat, vuorien, lahtien
ja sisäreittien nimet ja kaikki yksityiskohdat, joita konsanaan voi
tarvita ohjatakseen laivan turvalliseen satamaan saaren rannoilla. Se on
noin yhdeksän peninkulman [Englannin maili (_mile_) = noin 1,6 km]
pituinen ja noin viiden levyinen. Muodoltaan se oli kuin vedestä ylös
kohottautuva lihava lohikäärme, sillä oli kaksi erinomaista maan
suojaamaa satamaa, ja keskellä oli vuori, jonka nimeksi oli merkitty
"Tähystäjä." Kartalla oli useita myöhempiä lisäyksiä, etupäässä kolme
punaisella piirrettyä ristiä -- kaksi saaren pohjoispäässä, yksi
lounasosassa, ja tämän viereen oli samalla musteella ja pienellä,
siistillä käsialalla, joka täydellisesti erosi kapteenin
epäsäännöllisestä töherryksestä, kirjoitettu sanat: "Aarteen pääosa
tässä." Kartan toisella puolen oli vielä seuraavat ohjeet kirjoitettu
samalla käsialalla:

     Korkea puu, Tähystäjän rinteellä, yksi aste pohjoiseen
     pohjoiskoillisesta.

     Luuranko-saari itäkaakosta itään.

     Kymmenen jalkaa.

     Kankihopea on pohjoisessa laatikossa; sen löytää itäisen kummun
     suunnasta, kymmenen syltä etelään mustasta kalliosta kasvojen
     suuntaan.

     Aseet löytää helposti hietakummusta, pohjoisen sisäreitin pohjoisen
     niemen nenässä; suunta neljännes pohjoiseen idästä.

                                              _J. F._

Siinä kaikki; mutta niin lyhyet kuin ohjeet olivatkin ja minulle
käsittämättömät, riemastuttivat ne junkkaria ja tohtori Liveseytä.

"Livesey", puhui junkkari, "sinä lopetat heti jonninjoutavat
ammattihommasi. Huomenna minä lähden Bristoliin. Kolmessa viikossa -- --
kolmessa viikossa -- kahdessa viikossa -- kymmenessä päivässä -- meillä
on parhain laiva ja valituin laivaväki koko Englannissa. Hawkins saa
laivapojan arvon. Sinusta tuleekin erinomainen laivapoika, Hawkins.
Sinä, Livesey, olet laivan lääkäri, minä amiraali. Redruthin, Joycen ja
Hunterin otamme mukaan. Tuulet ovat meille suotuisat matkamme nopea ja
paikan löydämme helposti, ja rahaa on vaikka syödä -- vaikka kullassa
piehtaroida -- taikka koko ikämme voileipiä heittää."

"Trelawney", sanoi tohtori, "minä lähden totisesti kerallasi ja Jim
myös; menestyköön yrityksemme. Vain yhtä miestä minä pelkään."

"Ken hän on?" junkkari huudahti. "Mikä sen koiran nimi on?"

"Sinua itseäsi", tohtori vastasi, "sillä sinä et voi pitää kieltäsi
kurissa. Me emme ole ainoat, joiden tiedossa on tämä paperi. Nuo miehet,
jotka tänään kävivät ravintolan kimppuun -- rohkeita, epätoivoisen
hurjia miehiä -- ja muut, jotka odottelivat purjealuksessa, ja vielä
monet muut, uskallan väittää, jotka eivät ole kaukana -- ne ovat joka
kynsi päättäneet saada rahat käsiinsä maksoi mitä maksoi. Ei kukaan
meistä saa siihen asti liikkua yksikseen kunnes pääsemme vesille. Jim ja
minä oleksimme yksissä odotellessamme, ja sinä otat Joycen ja Hunterin
seuraasi, kun lähdet ratsastamaan Bristoliin. Ja ennen kaikkea, kukaan
meistä ei saa sanaakaan hiiskua löydöstämme."

"Livesey", vastasi junkkari, "aina sinä olet oikeassa, minä vaikenen
kuin muuri."




TOINEN OSA:

LAIVAKOKKI.



7 Luku.

Minä matkustan Bristoliin.


Kului kauemmin kuin junkkari luuli, ennenkuin olimme valmiit lähtemään
merelle; ja meidän alkuperäistä suunnitelmaamme ei voitu toteuttaa -- ei
edes tohtori Liveseyn aikomusta pitää minut aina seurassaan -- niinkuin
olimme edellyttäneet. Tohtorin täytyi matkustaa Lontooseen hoitamaan
erään lääkärin virkaa; junkkarilla oli paljon puuhaa Bristolissa ja minä
taas asustin vanhan Redruthin, metsänvartijan, turvissa kartanossa. Olin
kuin vanki, mutta mieli täynnä meriunelmia ja mitä viehättävimpiä
kuvitteluja ihmeellisistä saarista ja seikkailuista. Minä mietiskelin
tunnittain karttaa, jonka kaikki yksityiskohdat tarkkaan muistin.
Istuessani talonhoitajan huoneessa takkavalkean ääressä minä kuvittelin
lähestyväni saarta jos miltä suunnalta, tutkin jokaisen kapanalan sen
pinnasta, kapusin lukemattomat kerrat sille korkealle kummulle, jota he
"Tähystäjäksi" nimittivät, ja nautin mitä ihmeellisimmistä ja
vaihtelevimmista näköaloista, jotka sen huipulta eteeni aukenivat.
Toisinaan saari oli sakeanaan villejä, joiden kanssa taistelimme,
toisinaan taas vaarallisia eläimiä, jotka meitä hätyyttelivät; mutta
kuitenkaan ei kuvitteluissani minulle tapahtunut mitään niin tavatonta
ja traagillista kuin sittemmin todellisuudessa.

Näin vierivät viikot, kunnes eräänä kauniina päivänä saapui tohtori
Liveseylle osoitettu kirje, jonka osoitteeseen oli lisätty: "Jos hän ei
ole kotona, avatkoon tämän Tom Redruth tai nuori Hawkins." Ohjetta
seuraten luimme -- tai oikeammin minä luin, sillä metsänvartija ei
oikein saanut selvää muusta kuin painetusta sanasta -- seuraavat tärkeät
tiedonannot:

     "Vanhan Ankkurin ravintola, Bristol, 1 p. maalisk. 17--.

     "Veli Livesey!

     "Kun en tiedä, oletko kartanossa vai yhä Lontoossa, lähetän tämän
     kirjeen yhtäläisenä kumpaankin paikkaan.

     "Laiva on ostettu ja varustettu. Se on ankkurissa valmiina
     lähtemään merelle. Soreampaa kuunaria et ole koskaan nähnyt --
     lapsikin sillä purjehtisi -- kahden sadan tonnin alus, nimi
     _Hispaniola_.

     "Sain sen vanhan ystäväni Blandlyn avulla, joka on osoittautunut
     olevansa kaikessa mitä ihmeteltävin mies. Tuo verraton mies aivan
     orjana raatoi minua auttaakseen, ja samoin, voin lisätä, kaikki
     muutkin Bristolissa tekivät heti kun saivat vihiä matkamme
     päämäärästä -- aarteesta, tarkoitan."

"Redruth", virkoin, keskeyttäen kirjeen lukemisen, tämä ei ole
tohtori Liveseyn mieleen. Junkkari ei ole sittenkään voinut olla
puhumatta -- -- --."

"Kaikkea vielä, kenellepä siihen parempi oikeus olisi?" murahti
metsänvartija. "Junkkariko ei saisi tohtori Liveseylle puhua mitä
tahtoo, hä?"

Vastaus tukki minulta suun ja minä luin edelleen:

     "Blandly itse keksi _Hispaniolan_ ja sai sen ihmeellisen älykkäällä
     tavalla aivan pilahinnasta. Bristolissa on joukko ihmisiä, jotka
     ovat perin käsittämättömän epäluuloisia Blandlyyn nähden. He
     itsepäisesti vain väittävät, että tuo kunnon mies olisi rahasta
     valmis mihin tahansa, että _Hispaniola_ oli hänen laivansa, ja että
     hän kiskoi siitä minulta huikean hinnan -- mitä kouraantuntuvinta
     panettelua. Ei kukaan heistä uskalla kuitenkaan kieltää laivan
     hyviä puolia.

     "Siihen asti meni kaikki kuin leikkiä lyöden. Työmiehet --
     laivanvarustajat ja muut -- olivat kyllä kiusallisen hitaita; mutta
     aika senkin solmun selvitti. Laivan miehistö, se se oli joka pääni
     pyörälle pani.

     "Halusin tasaluvuin kaksikymmentä miestä -- olivatpa he sitten oman
     maan miehiä, merirosvoja tai inhottavia ranskalaisia -- ja minulla
     oli hitonmoinen puuha, ennenkuin edes puoli tusinaa oli pestattu.
     Silloin potkaisi onni minua niin ihmeellisesti, että sain käsiini
     juuri sellaisen miehen, jota tarvitsin.

     "Laiturilla seisoessani jouduin aivan sattumalta puheisiin hänen
     kanssaan. Sain tietää, että hän oli merimies, omisti muutamaa
     ravintolan, tunsi kaikki Bristolin merenkävijät, oli menettänyt
     terveytensä maalla ja tarvitsi kokin hyvän makuusijan voidakseen
     jälleen lähteä merelle. Sanoi tallustelleensa tuona aamuna
     laiturille, vetääkseen vähän suolaisen veden hajua nenäänsä.

     "Tuo minua summattomasti liikutti -- samoin sinäkin olisit sitä
     tuntenut -- ja sulasta säälistä minä heti pestasin hänet laivan
     kokiksi. Häntä nimitetään Pitkäksi John Silveriksi, ja hän on
     menettänyt toisen jalkansa; mutta se on mielestäni vain kunniaksi,
     koskapa hän on menettänyt jalkansa palvellessaan isänmaata
     kuolemattoman Hawken johdolla. Hänellä ei ole ollenkaan eläkettä,
     Livesey. Ajattele, miten nurinkurisessa ajassa me elämmekin!

     "No niin, minä luulin löytäneeni vain kokin, mutta olinkin
     pestannut koko miehistön. Silverin kanssa me muutamassa päivässä
     keräsimme kokoon joukon sitkeimpiä merikarhuja, mitä ajatella
     saattaa. Ei heitä nautinnokseen katsele, mutta kasvoista päättäen
     he ovat mitä pelottominta väkeä. Vakuutan, että heidän avullaan
     vaikka fregatin voittaisimme.

     "Pitkä John vielä erotti kaksi niistä kuudesta tai seitsemästä
     miehestä, jotka olin saanut käsiini. Käden käänteessä hän osoitti
     minulle, että he olivat juuri sellaisia keltanokkia merimiehiksi,
     joita meidän vakavalla seikkailuretkellä oli vältettävä.

     "Minä olen mitä parhaimmissa voimissa ja reippaammalla mielellä,
     syön kuin hevonen, nukun kuin pölkky, enkä kuitenkaan saa oikeata
     ilon hetkeä ennenkuin kuulen merikarhujeni kolistelevan
     ankkurikiertimen kimpussa. Ulos merelle, hei! Hitto aarteet
     vieköön! Meren loiste se pääni on pyörälle pannut. Tule siis,
     Livesey, lintuna lentäen, älä hetkeäkään siekaile, jos minua
     arvossa pidät.

     "Lähetä heti Hawkins Redruthin vartioimana pistäytymään äitinsä
     luona, ja tulkaa sitten molemmat kiireimmän kautta Bristoliin.

                                               "John Trelawney."

     "J. K. En tullut maininneeksi, että Blandly, joka sivumennen sanoen
     lähettää apujoukon meitä etsimään, ellemme elokuun loppuun ole
     takaisin palanneet, on löytänyt purjehduspäälliköksi erinomaisen
     miehen. Jäykkäniskainen mies hän on, ikävä kyllä, mutta muuten
     kerrassaan aarre. Pitkä John Silver kaivoi taas esiin hyvin pätevän
     perämiehen, Arrow nimeltään. Ylilaivurina minulla on mies, joka
     puhaltaa säkkipilliä, Livesey; meidän _Hispaniolallamme_ on siis
     kaikki järjestetty oikein sotalaivan mallin mukaan.

     "En muistanut kertoa sinulle, että Silver on varoissaan oleva mies;
     tiedän, että hänellä on pankissa tili, jota ei koskaan tyhjäksi
     oteta. Hän jättää vaimonsa ravintolaa hoitamaan, ja kun hän ei ole
     rumimpia naisia, suotanee anteeksi sellaisille vanhoille pojille
     kuin sinä ja minä olemme jos he arvelevatkin, että miehen lähettää
     jälleen merille vaimo yhtä paljon kuin terveyskin."

                                                  _J. T._

     J. K. -- Hawkins saa viipyä yhden yönseudun äitinsä luona.

                                                 _J. T._

Voinette kuvitella minkälaisen riemastuksen minussa tämä kirje herätti.
Olin aivan pois suunniltani ilosta, ja jos koskaan olen miestä
halveksinut, niin halveksin nyt Redruthia, joka vain murisi ja
valitteli. Jokainoa hänen apulaisistaan olisi ollut valmis vaihtamaan
paikkaa hänen kanssaan, mutta junkkarin toivomukset kävivät toiseen
suuntaan ja junkkarin toivomukset olivat heille kaikille lakina. Ei
kukaan muu kuin Redruth olisi uskaltanut edes nurista.

Seuraavana aamuna me lähdimme jalkaisin "Amiraali Benbowiin" ja siellä
tapasin äitini hyvissä voimissa. Kapteeni, joka niin kauan oli ollut
kiusanamme oli mennyt sinne, missä pahat ihmiset eivät enää ole toisten
vaivana. Junkkari oli korjauttanut kaikki vauriot ja uudelleen
maalauttanut vierashuoneet ja nimikilven, olipa hankkinut lisää
huonekalujakin, -- ennen kaikkea kauniin nojatuolin äidilleni
anniskeluhuoneeseen. Hän oli vielä hankkinut passaripojankin, jottei
äitini olisi ilman apua minun poissa ollessani.

Vasta tuon pojan nähtyäni minä käsitin asemani. Siihen saakka minä olin
ajatellut seikkailuja, jotka minua odottivat, enkä ollenkaan kotia,
josta oli erottava. Nyt kun näin tuon kömpelön vieraan, joka jäi äitini
seuraksi minun sijaani, tunkivat kyyneleet ensi kerran silmiini.
Pelkäänpä tehneeni pojan päivät sangen karvaiksi. Hän kun oli toimeensa
tottumaton, sain minä tuhkatiheään tilaisuuksia ojentaa ja moittia
häntä, enkä minä suinkaan laiminlyönyt käyttää niitä hyväkseni.

Yö kului ja seuraavana päivänä päivällisen jälkeen Redruth ja minä
olimme jälleen matkalla. Sanoin hyvästit äidilleni ja lahdelmalle, jonka
rannalla olin pienestä pitäen elänyt, ja vanhalle rakkaalle "Amiraali
Benbow'lle" -- vaikka se uudelleen maalattuna ei enää ollut minulle yhtä
rakas kuin ennen. Viimeisinä oli mielessäni kapteeni, joka niin usein
oli töyhtöhattuinen, arpisine poskineen ja messinkisine kaukoputkineen
rannikkoa astellut. Samassa jo olimme tien mutkauksessa, ja kotini
hävisi näkyvistäni.

"Kuninkaallisen Yrjön" luona nousimme postivaunuun. Minut sullottiin
Redruthin ja erään lihavan, vanhan herrasmiehen väliin. Nopeasta
liikkeestä ja kylmästä ilmasta huolimatta minä kai jo alusta asti olin
torkahdellut ja nukkunut sitten kuin pölkky myötä- ja vastamäet, ohi
kaikkien pysäkkien, sillä kun tyrkkäys kylkeeni minut lopulta herätti ja
minä avasin silmäni niin näin vaunumme seisovan suuren rakennuksen
edustalla kaupungissa ja päivän jo kotvan sitten nousseen.

"Missä ollaan?" kysyin.

"Bristolissa", vastasi Tom. "Tule ulos."

Hra Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan kauas
laivatokkien luo, valvoakseen töitä kuunarilla. Sinne meidän oli
käveltävä, ja suureksi ilokseni vei tie sinne pitkin laitureita,
monilukuisten, kaiken kokoisten ja lajisten ja kaikista maista kotoisin
olevien laivojen ohi. Muutamalla miehistö työskenteli laulaen, toisella
riippui miehiä korkealla pääni yläpuolella nuorista, jotka eivät
näyttäneet hämähäkin lankaa paksummilta. Vaikka olinkin koko ikäni
elänyt rannikolla, tuntui minusta nyt siltä, kuin en koskaan ennen olisi
ollut meren lähistöllä. Tervan ja suolan tuoksu oli minulle aivan uutta.
Minä näin mitä ihmeellisimpiä keulakuvia, jotka olivat olleet kaukana,
valtamerien toisella puolen. Vielä minä näin paljon vanhoja merimiehiä,
rengaskorvaisia ja kierreviiksisiä ja tervatukkaisia, näin heidän
huojuvan, kömpelön merimieskäyntinsä; ja vaikka minä olisin nähnyt yhtä
monta kuningasta tai arkkipiispaa, niin ei riemastukseni olisi ollut
suurempi.

Minähän olin itsekin merelle lähdössä, merelle kuunarissa, jossa oli
pillipiipari ylilaivurina ja tervatukkaisia, laulavia merimiehiä --
merelle, kohti tuntematonta saarta, ja haudatuita aarteita etsimään!

Olin vielä näiden unelmieni vallassa, kun äkkiä töksähdimme suuren
ravintolan edustalle ja tapasimme junkkari Trelawneyn, joka
täydelliseen, tukevasta sinisestä verasta valmistettuun meriupseerin
pukuun puettuna ja erinomaisesti merimiehen käyntiä matkien tuli
hymyillen vastaamme.

"Siinähän tekin olette", hän huudahti. "Tohtori tuli jo eilisiltana
Lontoosta. Mainiota! Laivaseurue on täysilukuinen!"

"Voi, herrani", minä huudahdin, "milloin lähdemme?"

"Lähdemme?" vastasi hän. "Huomenna!"



8 Luku.

"Tähystäjässä."


Suurusteltuani junkkari antoi minulle John Silverille "Tähystäjään"
osoitetun kirjelipun ja selitti, että minä helposti löytäisin talon, kun
vain kulkisin tokkia pitkin ja silmäilisin pientä kapakkaa, jonka
kilpenä oli suuri messinkinen kaukoputki. Minä läksin asialleni aivan
haltioissani siitä, että sain täten tilaisuuden nähdä vielä enemmän
laivoja ja merimiehiä, ja pujotteleuduin eteenpäin suurten ihmisparvien
ja kuormavankkurien ja tavarakääryjen välitse, sillä tokissa oli nyt
touhu ylimmillään. Viimein löysin tarkoitetun talon.

Se olikin sangen miellyttävä seurustelupaikka. Kilpi oli äsken maalattu,
ikkunoissa oli sievät punaiset verhot, lattialle oli ripoteltu puhdasta
hietaa. Kummallakin puolen kulki kadut ja molemmille antoivat avonaiset
ovet, joista selvään näki matalaan, avaraan huoneeseen, vaikka tupakan
savu sen täyttikin sakeana pilvenä.

Vieraat olivat enimmäkseen merimiehiä ja niin äänekkäitä, että minä
hetkisen epäröin ovella, ennenkuin uskalsin astua sisään.

Siinä odotellessani tuli sivuhuoneesta mies, jonka heti ensi
silmäyksellä arvasin Pitkäksi Johniksi. Hänen vasen jalkansa oli melkein
lonkasta poikki, ja vasenta kainaloansa hän tuki sauvaan, jota hän
käytteli tavattoman ketterästi, hypellen sen avulla paikasta toiseen
kuin mikäkin lintu. Hän oli hyvin kookas ja vankka, naama leveä kuin
kinkun kylki -- sileä ja kalvakka, mutta älykäs ja myhäilevä. Hän
näyttikin olevan mitä parhaimmalla tuulella, vihelteli pöytien välitse
liikkuessaan, ja mieluisimmille vierailleen hänellä oli joku leikkisä
sana tai taputus olkapäälle varattuna.

Sanoakseni nyt teille totuuden olin jo silloin, kun junkkari Trelawney
kirjeessään mainitsi pitkästä Johnista, ruvennut pelkäämään, että hän
kukaties olisi sama yksijalkainen merenkävijä, jota vanhassa
"Benbow'ssa" olin niin kauan odotellut. Mutta heti kun ravintolassa
miehen näin, minä muutin mieltäni. Olin nähnyt kapteenin ja Mustan
Koiran ja sokean Pew'n ja luulin tietäväni, minkälaisilta merirosvot
näyttivät -- aivan toisenlaisia heidän piti mielestäni olla kuin tämä
siisti ja iloinen ravintoloitsija.

Minä rohkaisin heti mieleni, astuin sisään ja menin suoraan miehen luo,
joka sauvaansa nojaten puheli muutaman vieraansa kanssa.

"Hra Silver, sir?" kysyin, ojentaen kirjelippua.

"Aivan oikein, poikaseni", vastasi hän, "se on kun onkin nimeni. Kukapa
sinä sitten?" Samassa hän, junkkarin kirjelmän huomatessaan, näytti
aivan kuin säpsähtävän.

"Ahaa!" huudahti hän äänekkäästi ja ojensi minulle kätensä, "jo
ymmärrän. Sinä olet meidän uusi laivapoikamme; hauskaa tutustua."

Ja hän puristi käteni suureen, tukevaan kouraansa.

Samassa muuan kauempana istunut vieras äkkiä nousi ja kiiruhti ovelle.
Se olikin lähellä, ja tuossa tuokiossa hän hävisi kadulle. Mutta tuo
kiire oli kiinnittänyt häneen huomioni, ja minä tunsin hänet ensi
silmäyksellä. Hän oli sama talinaamainen mies, jolta oli kaksi sormea
poikki, ja joka ensimmäisenä oli ilmestynyt "Amiraali Benbow'hin."

"Ahaa!" minä huudahdin, "ottakaa tuo kiinni! Se on Musta Koira!"

"Viisi siitä ken hän on", Silver huudahti, "mutta hän ei ole maksanut
laskuaan. Harry, ota hänet kiinni!"

Muuan oven luona istuvista hyökkäsi pakenevan perään.

"Olipa hän vaikka Amiraali Hawke, niin laskunsa hänen maksaa täytyy",
Silver huudahti, ja päästäen sitten irti käteni hän kysäsi: "Miksi häntä
sanoitkaan? Musta mikä?"

"Koira, sir", vastasin. "Eikö hra Trelawney ole teille kertonut
merirosvoista? Hän oli yksi niistä?"

"Vai niin!" Silver huudahti. "Minun huoneessani! Ben, juokse pian Harryn
avuksi. Oliko hän siis niitä roikaleita? Morgan, sinäkö hänen seurassaan
olit? Tänne mies!"

Mies, jota hän Morganiksi nimitti -- vanha, harmaahapsinen,
ruskeanaamainen merikarhu -- totteli nolona käskyä, pyöritellen mälliä
poskessaan.

"Kuules nyt, Morgan", Pitkä John hyvin ankarasti saneli, "ethän sinä
koskaan ennen ollut nähnyt tuota Mustaa -- Mustaa Koiraa, vai oletko,
hä?"

"En koskaan, sir", Morgan vastasi kunniaa tehden.

"Etkä tiennyt hänen nimeänsä, vai?"

"En, sir."

"Tuhat tulimmaista, Morgan, kiitä sitten onneasi!" isäntä huudahti. "Jos
sinä olisit ollut osallisena johonkin sellaiseen, niin totta totisesti
et toista kertaa olisi jalallasi talooni astunut. Mitä hän puhui
sinulle?"

"En oikein muista, sir", Morgan vastasi.

"Pääkö sinulla on hartioillasi, vaiko tuuskoppa?" Pitkä John tiuskasi.
"Vai et oikein muista! Ehkä sinä et oikein tiennyt, kenen kanssa
puhelit, hä? Kas niin, mitä hän juorusi -- matkoista, kapteeneista,
laivoista, hä? Suu puhtaaksi! Mitä hän sanoi?"

"Me puhelimme kurittamisesta, sir", Morgan vastasi.

"Kurittamisesta? Vai kurittamisesta! Mieluinen puheenaihe, totta
tosiaan! Mene paikoillesi, moukka."

Kun Morgan oli astella nytkytellyt entiselle paikalleen, kuiskasi Silver
minulle hyvin tutunomaisesti, aivan kuin mielistellen:

"Hän on perin rehti mies, tuo Tom Morgan -- älyä vain ei ole liiaksi. --
Niin, se Musta Koira!" jatkoi hän sitten kovaan ääneen. "Se nimi on
minulle aivan outo, kerrassaan outo. Mutta sittenkin minä vähän kuin
muistelen, että minä olen -- niin olenhan minä nähnyt sen roiston. Hän
on käynyt täällä, nyt muistankin, erään sokean kerjäläisen seurassa."

"Oikein muistatte, aivan varmaan", sanoin minä. "Minä tunnen senkin
miehen. Hänen nimensä oli Pew."

"Niin olikin!" Silver huudahti aivan haltioissaan. "Pew! Se oli hänen
nimensä ihka varmaan. Roiston perikuvalta näytti! Jos nyt saamme kiinni
tuon Mustan Koiran, niin kapteeni Trelawney saa kuulla uutisia! Ben on
hyvä juoksija, harvat merimiehet hänet juoksussa voittavat. Tuhat
tulimmaista, hänen pitäisi saada mies kiinni, vaikka kintut katkeis! Vai
puhui se kurittamisesta! _Minä_ hänet kuritan!"

Näin puhuessaan hän koko ajan hyppeli sauvansa varassa lattialla, löi
kämmenensä pöytään ja näytteli niin luonnollisesti vihastunutta, että
Old Baileyn tuomari ja Bow Streetin salapoliisikin olisi häntä uskonut.
Vanhat epäluuloni olivat heränneet eloon, tavatessani Mustan Koiran
"Tähystäjässä", ja minä pidin kokkia tarkasti silmällä. Mutta hän oli
minulle liian ovela, ja kun miehet hengästyneinä palasivat ja kertoivat,
että he olivat väkijoukossa häipyneet karkurin jäliltä ja että heitä oli
epäilty varkaiksi, niin minä olin valmis vaikka vannomaan, että Pitkä
John Silver oli viaton.

"Kas niin, Hawkins", virkkoi hän, "nyt minä olen kauniisti kiikissä.
Mitä nyt kapteeni Trelawney ajattelee, Tuo kirottu hollantilainen istui
minun omassa huoneessani ja joi minun rommiani! Sinä tulet ja sanot
minulle totuuden vasten naamaa, ja minä sallin hänen näyttää meille
kaikille köyden päätä aivan nenäni edessä! Kuule, Hawkins, sinun täytyy
puolustaa minua kapteenin edessä. Sinä olet vain poikanen, mutta nokkela
poikanen. Näin sen jo sisään astuessasi. Sanos nyt mitä minä, puujalalla
kompuroiva, olisin voinut tehdä? Siihen aikaan kun olin yliperämies,
minä olisin hypännyt hänen rinnalleen, ottanut hänet näiden kahden
kämmenen väliin ja höyhentänyt, höyhentänyt niin että -- mutta nyt --"

Samassa hän vaikeni ja hänen leukansa vaipui alaspäin aivan kuin olisi
hänelle jotain mieleen juolahtanut.

"Maksu?" hän huudahti. "Kolme annosta rommia! totta totisesti, kautta
puukoipeni, enkö aivan unhottanutkin maksuani!"

Ja heittäytyen penkille hän herkesi nauramaan niin että kyyneleet
silmissä kiilsivät. Minuunkin tarttui hänen iloisuutensa ja me nauroimme
kilpaa, niin että huone kaikuna vastasi.

"Olenpa minä oikea vanha merikoira", hän viimein puhui poskiaan
kuivaillen. "Sinä ja minä sopisimme erinomaisen hyvin yhteen, Hawkins,
sillä varmaan minua luultaisiin laivapojaksi. Mutta nyt,
valmistautukaamme matkalle. Tämä ei käy päinsä. Velvollisuus on
velvollisuus, miehet. Minä panen päähäni vanhan höyhenniekka-hattuni ja
tulen kerallasi kapteeni Trelawneyn luo antamaan tästä asiasta
selityksen. Muista näet, nuori Hawkins, että asia on vakava, etkä sinä
enkä minä pääse siitä, luullakseni, kunnialla. Ei kumpikaan meistä ollut
kylliksi nokkela. Mutta tuhat tulimmaista, miten sukkelasti minä sentään
pääsin rahoistani!"

Hän rupesi uudelleen nauramaan ja niin sydämellisesti, että vaikka
minusta tuossa ei ollutkaan mitään sukkelaa, niin yhdyin vastoin
tahtoanikin hänen iloonsa.

Lyhyellä taipaleellamme pitkin laivarantaa hän oli mitä hauskin
seuratoveri, sillä hän kertoili minulle kaikista laivoista, joiden ohi
kuljimme, niiden taklauksesta, kantavuudesta ja kansallisuudesta,
selitteli töitä, joita kullakin tehtiin -- miten muuan purki, toinen
lastasi ja kolmas valmistautui lähtemään merelle. Tuon tuostakin hän
kertoi minulle pieniä juttuja laivoista ja miehistä tai toisteli jotakin
erikoista meritermiä kunnes opin sen perinpohjin. Minä aloin ymmärtää,
että hän oli mitä parhain matruusi.

Kun saavuimme ravintolaan, istuivat tohtori Livesey ja junkkari yhdessä
lopettelemassa olutnelikkoa ja käristettyjä voileipiä, jotka he olivat
tilanneet ennenkuin lähtisivät kuunariaan tarkastamaan.

Pitkä John kertoi tapahtuman sangen lennokkaasti ja tarkalleen
totuudenmukaisesti. "Niinhän se oli vai mitä, Hawkins?" kysäsi hän vähän
väliä, ja minä en voinut muuta kuin vahvistaa hänen sanansa tosiksi.

Molemmat herrat valittivat, että Musta Koira oli päässyt pakoon; mutta
kaikki me olimme yksimielisiä siitä, että asialle ei enää mitään
mahtanut, ja saatuaan osakseen muutamia tunnustuksen sanoja Pitkä John
tarttui kainalosauvaansa ja poistui.

"Kaikki miehet laivalle kello neljäksi iltapäivällä", huusi junkkari
hänen jälkeensä.

"Ymmärrän, herra", vastasi kokki käytävästä.

"Tiedätkös mitä, junkkari", virkkoi tohtori Livesey, "minä en yleensä
luota paljon keksintöihisi; mutta sen minä sanon, että John Silver
miellyttää minua."

"Se mies on oikea onnen löytö", vakuutti junkkari.

"Jim saa kai tulla kerallamme laivaan, vai mitä?"

"Tietysti", junkkari vastasi. "Ota hattusi, Hawkins, niin lähdemme
katselemaan laivaa."



9 Luku.

Ruuti ja aseet.


_Hispaniola_ lepäili vähän ulompana ankkurissa, ja me sousimme useiden
laivojen keulakoristeiden alitse ja ympäri, ja niiden kettingit
kolisivat toisinaan venheemme alla toisinaan taas päämme päällä. Viimein
kuitenkin pääsimme laivan kupeelle, ja kannelle noustessa meidät otti
tervehtien vastaan perämies, Arrow, vanha, kierosilmäinen ruskettunut
merimies, renkaat korvissa. Hän ja junkkari olivat perin hyviä
ystävyksiä, mutta pian huomasin, että kapteenin ja Trelawneyn välit
eivät olleet yhtä hyvät.

Viimeksimainittu oli tuikeannäköinen mies ja hän näytti olevan
tyytymätön laivamme koko järjestykseen. Pian saimmekin tietää syyn
siihen, sillä tuskin olimme päässeet kajuuttaan, kun muuan matruusi tuli
sinne perästämme.

"Kapteeni Smollett, herra, tahtoo puhutella teitä", sanoi hän.

"Olen aina valmis kapteenin puhuteltavaksi. Käske hänet sisään", sanoi
junkkari.

Kapteeni, joka oli seurannut sanantuojan kintereillä, astui samassa
sisään ja sulki oven.

"No, kapteeni Smollett, mitä teillä on sanottavana, kaikki on hyvin,
toivoakseni -- kaikki kunnossa ja merikelpoisena?"

"Parasta kai on, herra", kapteeni vastasi, "puhua peittelemättä, vaikka
sanani voivatkin pahoittaa mieltänne. Minua ei miellytä tämä matka,
minua ei miellytä miehistö, eikä minua miellytä perämieheni. Siinä
kaikki kaunistelematta."

"Ehkä teitä, herrani, ei laivakaan miellytä?" kysyi junkkari, nähdäkseni
hyvin äkäisenä.

"Siihen en voi mitään sanoa, kun en ole laivaa koetellut", kapteeni
vastasi. "Se näyttää kelvolliselta alukselta, muuta en voi sanoa."

"Ehkäpä teitä, herrani ei miellytä isäntännekään?" virkkoi junkkari.

Nyt tarttui tohtori Livesey puheeseen.

"No, no, ei niin hätäisesti", sanoi hän. "Kiivaista sanoista ei ole
mitään hyötyä. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liian vähän, ja
minun täytyy pyytää häntä selittämään sanansa tarkemmin. Te sanotte,
ettei tämä matka teitä miellytä. Miksi ei?"

"Minut palkattiin, kuten sanotaan, suljettujen määräysten nojalla
kuljettamaan tätä laivaa tämän herran laskuun minne hän vain tahtoisi",
kapteeni vastasi. "Siihen asti on kaikki kohdallaan. Mutta nyt minä
huomaan, että jok'ainoa mies keulapuolella tietää enemmän kuin minä.
Minusta se ei ole paikallaan, vai onko?"

"Ei", vastasi tohtori Livesey, "ei minustakaan."

"Sitten", kapteeni jatkoi, "minä saan tietää, että me lähdemme aarteita
etsimään -- saan tietää omilta apulaisiltani, huomatkaa. Aarre on nyt
kerta kaikkiaan arkaluontoinen asia; omasta puolestani en pidä aarteiden
etsinnästä, etenkään silloin kun se on salaista ja kun (suonette
anteeksi, herra Trelawney) salaisuus on ilmaistu papukaijalle."

"Silverin papukaijalleko?" junkkari kysäsi.

"Niin sanotaan", kapteeni vastasi. "Salaisuus on julkinen, tarkoitan.
Minä luulen, ettei kumpainenkaan teistä täysin käsitä mikä on
kysymyksessä; mutta minä sanon sen teille omalla tavallani -- elämä tai
kuolema ja vaikea matka."

"Tuo kaikki on selvää ja vallan totta", vastasi t:ri Livesey. "Me aiomme
uskaltaa, mutta me emme ole niin tietämättömiä kuin luulette. Sanoitte
sitten, ettei miehistö teitä miellytä. Eivätkö he ole kelvollisia
merimiehiä?"

"He eivät minua miellytä, herrani", kapteeni Smollett vastasi. "Ja
suoraan sanoakseni, minun olisi pitänyt saada itse valita omat
apulaiseni."

"Oikeassa taidatte olla", tohtori vastasi. "Toverini olisi ehkä pitänyt
värvätä heidät yhdessä teidän kanssanne; mutta loukkaus, jos siitä nyt
voi puhua, ei ollut tahallinen. Arrowkaan ei teitä miellytä?"

"Ei miellytä. Ehkä hän on hyvä perämies, mutta seurustelee liian
vapaasti väen kanssa, ollakseen hyvä päällikkö. Perämiehen pitäisi pysyä
erillään eikä kilistää lasia matruusien kanssa!"

"Onko tarkoituksenne väittää, että hän juo?" tiuskasi junkkari.

"Ei ole", kapteeni vastasi, "sanon vain, että hän on käytöksessään liian
vapaa."

"Mihin tahdotte nyt oikein tulla?" kysyi tohtori. "Sanokaa asianne."

"Teidän vakava aikomuksenne on siis lähteä tälle matkalle?"

"Järkähtämätön päätöksemme", junkkari vastasi.

"Vai niin", kapteeni sanoi. "Kun te nyt olette kärsivällisesti
kuunnellut väitteitäni, joita en voinut todistaa, niin kuulkaa vielä
muuan sana. Ne sijoittavat ruudin ja aseet keulapuolelle. Niille sopiva
paikka olisi kajuutan alla; miksi niitä ei aseteta sinne? -- ensiksi.
Sitten teillä on mukananne neljä omaa miestä ja minä olen kuullut, että
muutamia heistä sijoitetaan keulapuolelle. Miksi ei heille valmisteta
sijoja tänne kajuutan sivulle? -- toiseksi."

"Tuleeko vielä lisää", kysäsi Trelawney.

"Vielä yksi seikka", kapteeni vastasi. "Tässä on jo liian paljon
jaariteltu."

"Aivan liian paljon", myönsi tohtori.

"Sanon nyt teille mitä olen itse kuullut", kapteeni Smollett jatkoi.
"Olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, että kartassa on
ristejä osoittamassa missä aarre on ja että saaren asema on..." Hän
sanoi tarkalleen pituus- ja leveysasteen.

"Sitä en ole kellekään kuolevaiselle sanonut", junkkari huudahti.

"Matruusit tietävät sen", kapteeni vastasi.

"Livesey, joko sinä tai Hawkins olette puhuneet sivu suunne", junkkari
huudahti.

"Saman tekevä, ken sen on laverrellut", vastasi tohtori.

Minä huomasin, ettei hän eikä kapteeni paljonkaan välittänyt Trelawneyn
väitteistä. Totta puhuen, en minäkään niihin suurta arvoa pannut, sillä
hän oli sangen kerkeäkielinen. Luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa
puhui totta, ja ettei kukaan meistä ollut saaren asemaa ilmaissut.

"Huomatkaa nyt, herrani", kapteeni jatkoi; "minä en tiedä kenen hallussa
tuo kartta on, ja minä vaadin, että se on pidettävä salassa sekä minulta
että Arrowilta. Muussa tapauksessa minun olisi pyydettävä päästä
vapaaksi palveluksestani."

"Minä ymmärrän", tohtori virkkoi. "Te tahdotte että me pidämme tämän
seikan salassa ja että laivan peräpuolesta muodostetaan linnoitus, jonka
miehistönä ovat toverini omat miehet ja varustuksena kaikki laivassa
löytyvät aseet ja ruuti. Toisin sanoen -- te pelkäätte kapinaa."

"Herrani", kapteeni Smollett lausui, "tahtomatta loukata teitä minä
kiellän teitä panemasta sanoja suuhuni. Ei kellään kapteenilla ole
oikeutta yrittääkään lähteä merelle, jos hänellä olisi aihetta
sellaisiin sanoihin. Mitä Arrowiin tulee, niin luulen että hän on perin
rehti mies; jotkut toiset ovat myös vilpittömiä; kaikki muutkin voivat
olla samaa lajia. Mutta minun on vastattava laivasta ja jokaisen siinä
olevan ihmisen hengestä. Minä näen että kaikki asiat eivät ole
vallan kohdallaan. Ja minä pyydän teitä ryhtymään muutamiin
varovaisuustoimenpiteisiin, taikka hankkimaan toisen miehen sijalleni.
Siinä kaikki."

"Kapteeni Smollett", tohtori virkkoi hymyillen, "oletteko kuullut satua
vuoresta ja hiirestä? Suonette anteeksi, mutta te muistutatte minua
tuosta sadusta. Lyön vaikka vetoa siitä, että teillä sisään tullessanne
oli mielessänne jotain muutakin kuin tämä."

"Te olette nokkela, tohtori", kapteeni vastasi. "Kun minä tulin tänne,
oli aikomukseni päästä vapaaksi koko matkasta. Minä luulin, ettei herra
Trelawney tahtoisi kuulla sanaakaan."

"Enkä olisi tahtonutkaan", junkkari tiuskasi. "Jos tohtori Liveseytä ei
olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät sinne missä pippuri
kasvaa. Olen nyt kuitenkin kuunnellut sanottavanne. Teen kuten tahdotte;
mutta ajatukseni teistä eivät ole parantuneet."

"Siihen en voi mitään", vastasi kapteeni. "Te saatte nähdä, että minä
täytän velvollisuuteni."

Näin sanoen hän kumartaen poistui.

"Trelawney", virkkoi tohtori, "vastoin arveluitani minä luulen, että
sinä olet onnistunut saamaan kaksi vilpitöntä miestä laivaasi -- tuon
miehen ja John Silverin."

"Silverin kyllä", junkkari vastasi; "mutta mitä tuohon sietämättömään
lörpöttelijään tulee, niin sanon suoraan, että minusta hänen
käytöksensä on akkamaista eikä sovi merimiehelle ja vielä vähemmän
englantilaiselle."

"No niin", tohtori virkkoi, "kokenut kaikki tietää."

Kun me astuimme ulos kannelle, olivat miehet jo alkaneet tapansa mukaan
hoilaten purkaa aseita ja ruutivarastoa. Kapteeni ja Arrow valvoivat
työtä.

Uusi järjestys oli minulle mieleen. Koko kuunari oli käännetty mullin
mallin. Kuusi makuusijaa oli laitettu perään, ison ruuman taka-osaan.
Nämä kojut yhdisti kapea käytävä vasemmalla sivulla vain keittiöön ja
skanssiin. Alkuaan oli ollut tarkoituksena, että Arrow, Hunter, Joyce,
tohtori ja junkkari saivat nämä kojut käytettävikseen. Nyt luovutettiin
kaksi niistä Redruthille ja minulle, ja kapteeni ja Arrow saivat nyt
makuusijansa kannella porraskopissa, jota oli kummallekin sivulle
laajennettu, niin että sitä olisi voinut luulla kansihytiksi.
Luonnollisesti se oli sangen matala, mutta kaksi riippumattoa mahtui
sinne hyvin ja perämiehellekin näytti vaihdos olevan mieleen. Hänelläkin
oli ehkä ollut epäilyksensä miehistöön nähden; mutta se on vain arvelua,
sillä kuten saatte kuulla, meillä ei ollut kauan hyötyä hänen
mielipiteistään.

Me olimme kaikki parhaillaan ahkerassa työssä siirtäen ruutia ja
makuupaikkoja, kun viimeiset pari miestä, ja Pitkä John niiden mukana,
saapuivat venheellä laivalle.

Kokki kapusi ylös laivan sivua ketterästi kuin apina ja huomattuaan,
mitä oli tekeillä, huudahti hän: "Hohoi, miehet! Mitä tämä merkitsee?"

"Me vain muutamme ruutia, mies", joku vastasi.

"Tuhat tulimaista!" huudahti Pitkä John, "silloinhan jää nousuvesi
aamulla käyttämättä."

"Minun käskyni!" kapteeni lyhyesti virkkoi. "Mene työhösi. Miehet
tarvitsevat pian illallista."

"Ymmärrän, herra", kokki vastasi ja kohottaen kätensä hatun reunaan
katosi samassa keittiön puolelle.

"Siinä on kunnon mies, kapteeni", tohtori virkkoi.

"Saattaa olla", kapteeni Smollett vastasi. "Varovasti, miehet, --
varovasti", jatkoi hän miehille, jotka ruutitynnyreitä siirtelivät.
Samassa hän huomasi minut tarkastelemassa pitkää, messinkistä
laivätykkiä, joka meillä oli keskikannella -- "Hei, laivapoika", huusi
hän, "pois sormet siitä! Pian keittiöön ja pyydä kokilta työtä."

Pois kiiruhtaessani kuulin hänen painokkaasti sanovan tohtorille:

"Minä en suvaitse suosikkeja laivallani."

Minä vakuutan, että minä olin aivan yhtä mieltä junkkarin kanssa ja
vihasin kapteenia sydämeni pohjasta.



10 Luku.

Matka.


Koko sen yön olimme kovassa puuhassa saadaksemme tavarat paikoillensa,
ja junkkarin ystäviä, Blandly muiden mukana, käveli venelastittain
toitottamassa hänelle onnellista matkaa. "Amiraali Benbow'ssa" ei
minulla ainoanakaan yönä ollut puoliakaan tästä puuhasta ja minä olin
lopen väsynyt, kun puosu vähän ennen päivännousua puhalsi pilliinsä ja
miehistö alkoi kerääntyä ankkurikiertimen ympärille. Vaikka olisin ollut
vielä väsyneempi, niin en sittenkään olisi poistunut kannelta; kaikki
oli minulle niin uutta ja ihmeellistä -- lyhyet komentosanat, kimakat
pillinpuhallukset, miesten kiireiset puuhat laivalyhtyjen tuikkivassa
valossa.

"Kuule, Barbecue [kokin hyväilynimi -- porsaspaisti], viritäppä nyt joku
kaneetti", joku joukosta ehdotti.

"Se entinen", toinen lisäsi.

"Oikein miehet", virkkoi Pitkä John, joka kainalosauvaansa nojaten
seisoi lähistöllä. Samassa hän aloitti tuon minulle niin tutun laulun:

    "Viistoista miestä arkulla vainaan --"

Ja koko miehistö yhtyi sitten säkeeseen:

    "Huh-hah-hei ja rommia pullo!"

Kolmannella tavulla he olkansa takaa lykkäsivät kierrinvipua eteenpäin.

Hetken jännittäväisyydestä huolimatta palautti laulu "Amiraali Benbow'n"
mieleeni, ja minusta tuntui kuin olisi kapteeninkin ääni kuorossa
kuulunut. Mutta pian oli ankkuri irti, pian se vettä valuen riippui
aluksen keulassa, purjeet alkoivat vetää, ja maa kummallakin puolen
rupesi liikkumaan ohitsemme. Ennenkuin jouduin kojuuni, tuntikauden
nukkuakseni, oli _Hispaniola_ jo aloittanut matkansa aarteiden saareen.

En aio kuvata matkaamme yksityiskohdittain. Se oli sangen suotuisa.
Laiva osoittautui olevansa hyvä purjehtija, miehistö oli kyvykästä väkeä
ja kapteeni perin taitava. Mutta ennenkuin pääsimme Aarresaaren
korkeusasteelle, sattui pari tapausta, jotka ovat tarpeen tietää. Arrow,
mainitakseni hänet ensiksi, osoittautui olevansa paljon kehnompi kuin
kapteeni oli aavistanutkaan. Hänellä ei ollut ollenkaan vaikutusvaltaa
miehistöön ja miehet käyttäytyivät häntä kohtaan miten vain hyväksi
näkivät. Mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut pahin juttu. Päivän parin
perästä hän näet rupesi näyttäytymään kannella silmät sameina, posket
punoittavina puheessaan sammaltaen ja muutenkin selvästi juopuneena.
Monesti hänet käskettiin kojuunsa häpeämään. Toisinaan hän
kompastellessaan loukkasi itsensä, toisinaan hän makasi päiväkauden
riippumatossaan porrashuoneen toisella puolen, toisinaan hän taas
saattoi olla päivän tai parikin selvänä ja toimittaa tehtäviään.

Me emme kyenneet saamaan selville, mistä hän väkeviä sai. Se oli laivan
salaisuus. Vaikka kuinka olisimme häntä vartioineet, niin
selviämättömäksi salaisuus yhtäkaikki jäi. Ja kun häneltä sitä suoraan
kysyimme, niin hän vain nauroi, jos oli juovuksissa, ja selvänä hän taas
kivenkovaan kielsi juoneensa mitään muuta kuin vettä.

Hän ei ollut vain hyödytön perämiehenä ja miehistölle huonona
esimerkkinä, vaan sen lisäksi oli päivän selvää, että hän sitä menoa
pian tappaisi itsensä. Siksipä ei kukaan sanottavasti hämmästynyt eikä
murehtinutkaan, kun muutamana pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä hän
hävisi tietämättömiin.

"Mereen meni!" kapteeni virkkoi. "No niin, pääsimmepähän panemasta häntä
rautoihin."

Mutta nyt olimme ilman perämiestä, ja joku miehistöstä täytyi
luonnollisesti koroittaa siihen arvoon. Puosu, Job Andersson, oli siihen
lähin mies ja tavallaan hän palvelikin perämiehenä, vaikka toisella
arvonimellä. Trelawney oli ollut merellä ja hänen taituruutensa oli
suurena apuna, sillä usein hän kauniilla ilmalla hoiti vahtivuoron.
Timperi, Israel Hands, oli myös varovainen, valpas ja kokenut merikarhu,
jolle hätätilassa olisi voinut uskoa minkä toimen tahansa.

Hän oli Pitkän Johnin erikoisessa suosiossa, ja hänen nimensä
mainitseminen johtaa minut puhumaan laivakokista, Barbecuesta, joksi
miehet häntä nimittivät.

Laivalla hän kantoi sauvaansa hihnassa kaulassaan, jotta hänellä olisi
kädet mahdollisimman vapaat. Oli vallan ihmeellistä katsella, miten hän
asetti sauvansa toisen pään väliseinää vasten ja siihen nojautuen ja
laivan liikkeiden mukaan keinuen puuhaili keittohommissaan aivan kuin
olisi seisonut keittiössään kovalla maakamaralla. Vielä ihmeellisempää
oli nähdä hänen mitä rajuimmassa säässä kuljeskelevan kannella.
Aukeimmille paikoille oli hänen avukseen pingoitettu köysiä, joita
nimitettiin Pitkän Johnin korvarenkaiksi. Hän liikkui paikasta toiseen
milloin sauvaansa käyttäen, milloin taas vetäen sitä hihnasta sivullaan,
aivan yhtä nopeasti kuin toinen käveli. Jotkut miehistä, jotka olivat
ennen olleet merellä hänen kanssaan, valittelivat kuitenkin hänen
nykyistä saamattomuuttaan.

"Hän ei ole mikään tavallinen mies, tuo Barbecue", virkkoi timperi
minulle. "Hän on nuorena käynyt paljon koulua, ja hän osaa puhua kuin
kirjasta, kun sille päälle sattuu; ja urhea sitten -- leijona ei ole
mitään Pitkän Johnin rinnalla! Olen nähnyt hänen ottelevan neljää
vastaan ja lyövän heidän kallonsa mäsäksi -- ja aseettomana."

Koko miehistö piti häntä arvossa, vieläpä tottelikin häntä. Hänellä oli
tapana puhutella jokaista ja tehdä kullekin joku erikoinen palvelus.
Minulle hän oli aina ystävällinen ja piti minua mielellään keittiössä,
joka hänellä oli kiiltävän puhtaana; kattilat riippuivat kiilloitettuina
koukuissaan ja papukaija häkissään eräässä nurkassa. "Tule tänne,
Hawkins", hän tapasi sanoa; "tule hiukan pakisemaan Johnin kanssa. Ei
kukaan ole niin tervetullut kuin sinä, poikaseni. Paina puuta ja kuule
uutisia. Tässä kapteeni Flint -- minä nimitän papukaijaani kapteeni
Flintiksi, tuon kuuluisan merirosvon mukaan -- tässä kapteeni Flint
juuri ennusti onnea matkallemme. Etkös ennustanutkaan kapteeni?"

Ja papukaija rupesi syytämään suustaan uskomattoman nopeasti: "paljon
rahaa -- paljon rahaa -- paljon rahaa!" kunnes John heitti nenäliinan
häkin päälle.

"Tuo lintu voi olla pari sataa vuotta vanha, Hawkins -- enimmäkseen ne
elävät ikuisesti; ja jos ken on nähnyt enemmän pahuutta, niin täytyy sen
olla itse piru. Se on purjehtinut Englandin mukana, tuon suuren
merirosvo-kapteeni Englandin mukana. Se on ollut Madagaskarissa,
Malabarissa ja Surinamissa ja Providencessa ja Portobellossa. Se oli
mukana onkimassa niitä haaksirikkoutuneita panssarilaivoja
merenpohjasta. Siellä se oppi tuon 'paljon rahaa'. Eikä ihmekään --
kolmesataaviisikymmentätuhatta puntaa, Hawkins! Se oli mukana, kun
Intian varakuningas tuotiin laivaan Goasta; ja päältäpäin luulisi sitä
kuitenkin vielä poikaseksi. Mutta sinä olet haistanut ruutia -- vai
mitä, kapteeni?"

"Valmis lähtemään", kirkui papukaija.

"Soma kapine tämä", kokki tapasi sanoa, antaen linnulle sokeripalan
taskustaan. Papukaija silloin tavallisesti rupesi pureksimaan häkkinsä
reunuspuita ja hurjasti kiroilemaan, aivan kuin todellakin olisi ollut
pahuutta täynnä. "Siinä näet", John tavallisesti lisäsi, "et voi
koskettaa tervaa tahraamatta itseäsi, poikaseni. Tämä minun viaton
lintuni tässä kiroilee kuin pahin pakana, itse siitä mitään tietämättä.
Se kiroilisi yhtä hurjasti pappiakin puhutellessaan." Tässä John omaan
tapaansa nosti käden niin juhlallisesti, että minä luulin häntä
ihmisistä parhaimmaksi.

Junkkarin ja kapteeni Smollettin välit olivat edelleen yhtä kylmät.
Junkkari ei ajatellut asiaa sen enempää; hän halveksi kapteenia.
Kapteeni puolestaan ei avannut suutaan muuten kuin puhuteltaessa, ja
silloinkin hän vastasi terävästi ja kuivakiskoisesti, ainoatakaan liikaa
sanaa tuhlaamatta. Hän myönsi, jos häneltä asiaa tarkemmin
tiedusteltiin, että oli ehkä erehtynyt miehistön suhteen, että muutamat
siitä olivat niin käteviä kuin hän konsaan voi toivoa, ja että kaikki
olivat käyttäytyneet nuhteettomasti. Laivaan hän oli vallan ihastunut.
"Se nousee asteen likemmäksi tuuleen kuin mitä mies voi omalta
vaimoltaankaan vaatia; mutta", hän tavallisesti lisäsi, "me emme ole
vielä kotona ja minua tämä matka ei vain miellytä."

Silloin junkkari tavallisesti pyörähti kantapäillään ja läksi nenä
pystyssä kävelemään edestakaisin kannella.

"Hiukkasenkaan enemmän vielä tuolta mieheltä", hän tapasi sanoa, "niin
minä räjähdän."

Muutamaan toviin me saimme kokea rajua ilmaa, mutta silloin _Hispaniola_
vain sai näyttää hyviä puoliaan. Jok'ainoa mies näytti tyytyväiseltä, ja
liian vaikeata heitä olisikin ollut tyydyttää, ellei niin olisi asian
laita ollut, sillä luullakseni ei Noakin ajoista asti oltu
laivamiehistöä niin hemmoiteltu kuin heitä. Kahdet ryypyt jaettiin
pienimmästäkin aiheesta, merkkipäivinä -- esimerkiksi jos junkkari
sattui kuulemaan, että oli jonkun miehen syntymäpäivä -- valmistettiin
erityiset herkkuruoat, ja tynnyri omenoita oli aina välikannella
jokaisen herkkusuun käytettävänä.

"En ole koskaan kuullut, että sellainen olisi hyväksi", virkkoi kapteeni
tohtori Liveseylle. "Kun hemmoittelet ärtyneitä matruuseja, niin saat
piruja laivaasi. Se on minun uskoni."

Mutta omenatynnyri oli hyväksi, kuten saatte kuulla. Sillä ilman sitä me
emme olisi saaneet minkäänlaista varoitusta, ja olisimme ehkä kaikki
saaneet surmamme salakavalalla tavalla.

Näin se tapahtui.

Me olimme käyttäneet hyväksemme pasaadituulia saadaksemme suoran kurssin
sitä saarta kohti, jonne pyrimme -- minä en ole oikeutettu tässä
puhumaan tämän selvemmin -- ja nyt me laskimme suoraan sitä kohti pitäen
yöt päivät tarkkaa tähystystä. Tarkimpien laskujen mukaan meillä piti
olla vain noin päivänmatka jälellä, ja sinä yönä tai viimeistään
seuraavana aamupäivänä meidän piti saada Aarresaari näkyviin. Suuntamme
oli etelä-lounainen, tuuli tasainen ja merenkäynti vähäinen.
_Hispaniola_ keinui tyynesti, tuon tuostakin pärskäyttäen keulapuulleen
vaahtoa laineista. Kaikki purjeet vetivät; jokainen mies oli mitä
hilpeimmällä mielellä, kun nyt olimme niin lähellä seikkailuretkemme
ensimmäisen osan loppua.

Tuona iltana, kohta auringon laskettua, kun olin töistäni päässyt ja
menossa makuulle, pisti päähäni, että omena maistuisi hyvälle. Minä
juoksin kannelle. Vahti oli äärimmäisessä keulassa maata tähystämässä.
Peränpitäjä piti silmällä purjeita ja hiljakseen aikansa kuluksi
vihelteli. Tämä olikin ainoa kuultava ääni, lukuunottamatta veden
sohinaa keulassa ja sivuilla.

Minä kömmin koko mies omenatynnyriin ja huomasin että vain jokunen omena
oli enää jälellä. Mutta kun parhaillaan istuin siellä pimeässä ja
laineiden loiskinassa ja laivan tuudittavasta keinunnasta joko vaivuin
tai olin vaipumaisillani uneen, niin joku painava mies istuutui
raskaasti aivan tynnyrin viereen. Tynnyri rutisi, kun hän nojasi
hartiansa sitä vasten, ja minä olin juuri ulos hyppäämäisilläni, kun
mies alkoi puhua. Se oli Silverin ääni -- ja muutamat lauseet kuultuani
minä en olisi mistään hinnasta näyttäytynyt, vaan makasin aloillani
vavisten ja kuunnellen hurjan pelon ja uteliaisuuden valtaamana; sillä
näistä muutamista lauseista minä käsitin, että kaikkien uskollisten
miesten henki riippui yksistään minusta.



11 Luku.

Mitä kuulin omenatynnyrissä kykkiessäni.


"Ei, en minä", Silver puhui. "Flint oli kapteeni; minä olin aliperämies.
Samat tykit, jotka minulta veivät jalan, puhkaisivat Pew'ltä
kajuutanikkunat. Hän oli oikea oppinut tohtori, se joka jalkani
leikkasi, opiston ja kaikki käynyt -- vatsa täynnä latinaa ja muuta
hyvää; mutta hänet hirtettiin kuten koira ja jätettiin auringon
paistettavaksi, niinkuin kaikki muutkin Corso Castlessa. Ne olivat
Robertsin miehiä, ne, ja se tapahtui siksi, että he liian usein
muuttivat laivojensa nimiä. Miksi laiva on kastettu niin sinä anna sen
pysyä, sen minä sanon. Niin oli Cassandran laita, joka toi meidät kaikki
onnellisesti Malabarista, sen jälkeen kuin kaapparikapteeni England oli
silponut Intian varakuninkaan; niin oli vanhan _Walrusin_ laita, Flintin
entisen aluksen, jonka minä olen nähnyt yltäpäältä verestä punaisena ja
kultalastin painosta uppoamaisillaan."

"Ah!" huudahti laivamme nuorimman miehen ääni, selvästi vallan
ihastuneena, "hän se oli seuramme kukka, se Flint-vainaa."

"Davis oli miehien mies hänkin, kaikista kertomuksista päättäen", Silver
puhui. "Hänen kanssaan minä en ole purjehtinut; ensiksi olin Englandin
mukana ja sitten Flintin -- siinä minun vaiheeni. Ja nyt olen täällä
niin sanoakseni omaan laskuuni. Minä panin yhdeksänsataa puntaa
Englandin jälkeen varmaan talteen ja kaksi tuhatta Flintin. Onhan siinä
jotain tavallisen matruusin osaksi -- kaikki pankissa säästössä.
Nykyisin ei ansaita, säästöillä on elettävä, sen sanon. Missä ovat nyt
Englandin miehet? En tiedä. Missä Flintin? No niin, useimmat heistä ovat
tässä laivassa ja mielissään kun saavat hyvää ruokaa -- olivat
kerjäläisiä ennen, useat heistä ainakin. Ukko Pew, joka menetti näkönsä
ja saisi hävetä -- kulutti kaksitoistasataa puntaa vuodessa, aivan kuin
parlamentin lorditkin. Missä hän nyt on? No niin, nyt; hän on kuollut ja
kuopattu, mutta pari vuotta sitten, totta totisesti, mies näki nälkää.
Hän kerjäsi, hän varasti, katkoi kauloja ja sittenkin hän, hitto
vieköön, näki nälkää!"

"Mutta eihän siitä sitten ole paljon iloa", nuori mies virkkoi.

"Ei olekaan hulluille, siitä saa olla yhtä varma kuin mistä tahansa",
Silver huudahti. "Mutta kuulehan nyt; sinä olet nuori nulikka mieheksi,
mutta sinä olet ovela kuin kettu. Minä näin sen heti ensi silmäyksellä
ja minä puhun nyt sinulle kuin miehelle ainakin."

Te voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin tuon kirotun
roiston imartelevan toista aivan sameilla sanoilla, joilla hän minuakin
oli imarrellut. Jos vain olisin voinut, niin olisin vaikka tappanut
hänet omenatynnyrin läpi. Hän jatkoi puhettaan vähääkään aavistamatta,
että häntä muutkin kuuntelivat.

"Kerron sinulle vähän onnenpojista. Heidän elämänsä ei ole kukkasilla
kulkemista, eikä hirsipuu ole mahdottomuus heidän osakseen, mutta
ruokaan ja juomaan nähden heillä on kissan päivät, ja kun matka on
lopussa, on heillä taskussa sadoittain kultakolikolta kuparin asemesta.
Useimmilta ne kuluvat rommiin ja iloiseen elämään, ja sitten taas
merelle vain paita päällä. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä
panen ansioni säästöön, osan sinne osan tänne, ja epäilysten
välttämiseksi en minnekään liian paljon. Vuotta viisikymmentä on minun
hartioillani, huomaa se; ja kun kerran pääsen kotia tältä matkalta, niin
silloin minä todenteolla rupean elämään herrasmiehenä. Jo onkin aika,
sanot. Kyllä onkin, mutta helppoa on elämäni tähänkin saakka ollut, en
ole kieltäynyt mistään, mitä vain on mieli tehnyt, ja mukavasti olen
maannut ja herkullisesti syönyt kaiken aikani, paitsi silloin kun olen
merellä ollut. Ja mistäkö aloin? Matruusista, kuten sinäkin!"

"Mutta entiset säästösi ovat menetetyt", toinen huomautti, "sillä ethän
enää tältä matkalta tultuasi uskalla näyttää naamaasi Bristolissa?"

"Ohoo, missäpä luulet rahojeni olleen?" Siivet kysäsi ivallisesti.

"Bristolin pankeissa ja muissa säilöissä", hänen toverinsa vastasi.

"Siellä olivatkin", kokki sanoi, "kun ankkurin nostimme. Mutta nyt ne
ovat kaikki oivan muijani hallussa. 'Tähystäjä' on myyty maineen
mantuineen ja naikkoseni on matkustanut minua vastaanottamaan. Voisin
mainita paikankin, sillä minä luotan sinuun, mutta se vain herättäisi
kateutta muissa miehissä."

"Luotatko sitten vaimoosi?" toinen kysäsi.

"Onnenpojat", kokki vastasi, "eivät yleensä paljon luota toisiinsa, ja
siinä he ovatkin oikeassa. Mutta minulla on omat tapani. Jos joku ei
pidä kieltään kantimissa, -- joku, joka minut tuntee, tarkoitan -- niin
hän ei sovi elämään samassa maailmassa John-vanhuksen kanssa. Moni
pelkäsi Pew'tä ja moni pelkäsi Flintiä; mutta itse Flintkin pelkäsi
minua. Hän oli kopea ja häntä pelättiin. Flintin miehistö oli hurjinta
joukkoa, mitä konsaan on laineilla keinunut; itse pirukin olisi pelännyt
lähteä merelle heidän kanssaan. Sanon nyt sinulle, että minä en itseäni
kehuskele, ja sinähän olet itse nähnyt miten toverillinen minä olen;
mutta silloin kun minä olin aliperämies, niin _lampaiksi_ ei voinut
nimittää Flintin merirosvoja. Niinpä niin, John-vanhuksen laivalla olet
turvassa."

"Nyt sanon sinulle", poika virkkoi, "että vasta sinun kanssasi
puheltuani on tämä matka minulle mieleen. Tuossa käteni vakuudeksi."

"Karski poika sinä olet totta totisesti ja sukkela älyämään", Silver
vastasi, puristaen kättä niin että tynnyri tärisi. "Enpä vielä ole
nähnyt komeampaa miestä onnenpojaksi."

Minä ymmärsin jo heidän puheensa tarkoituksen. "Onnenpojalla" he
selvästi tarkoittivat tavallista merirosvoa, ja kuulemani keskustelu oli
viimeinen kohtaus meille uskollisen miehen -- ehkä viimeisen koko
laivassa -- viettelemisessä. Mutta pian selvisi minulle tämä epävarma
seikka. Silver vihelsi lyhyeen ja kolmas mies kuului lähestyvän ja
liittyvän seuraan.

"Dick on meidän", Silver virkkoi.

"Tiesinhän sen", vastasi timperi Israel Handsin ääni. "Hän on viisas
poika, tämä Dick." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäisi. "Mutta
kuulehan nyt, Barbecue! Kuinka kauan me oikeastaan tässä kierrämme kuin
kissa kuumaa vellivatia? Minä olen pian saanut kyllikseni kapteeni
Smollettista; hän on, hitto soikoon, jo tarpeeksi kiusannut minua. Minä
tahdon pistäytyä tuossa hytissä, minä. Minua haluttaa maistella heidän
säilykkeitään, viinejään ja muita herkkujaan."

"Israel", Silver virkkoi, "sinun pääsi ei ole parhaimpia, eikä ole
koskaan ollutkaan. Mutta kuulemaan sinä kyennet. Ainakin on korvillasi
kokoa tarpeeksi. Kuule siis, että sinun pitää pysyä keulassasi ja syödä
niukasti ja pitää pienempää suuta ja pysyä selvänä siksi kunnes minä
annan merkin, ymmärrätkö?"

"No, en pane vastaan, vai panenko?" alilaivuri murisi. "Minä vain kysyn
sitä että miten kauan? Sen minä tahdon tietää."

"Miten kauan! Tuhat tulimmaista!" Silver huudahti. "No niin, jos nyt
tahdot tietää että miten kauan, niin minä sen sanon sinulle. Niin kauan
kuin se vain on minun vallassani; nyt sen kuulit. Meillä on ensi luokan
merimies, kapteeni Smollett, ohjaamassa meidän puolestamme tätä
siunattua laivaa. Meillä on myös junkkari ja tohtori karttoineen ja
muineen -- vai tietäisinkö minä ehkä missä kartta on? Ette tekään tiedä,
myöntänette. No niin -- minun tarkoitukseni siis on, että tuo junkkari
ja tohtori etsivät aarteen käsiimme ja auttavat meitä kuljettamaan sen
laivaan. Sittenhän saamme nähdä. Jos vain teihin voisin luottaa, niin
antaisin kapteeni Smollettin ohjata meidät puolitiehen kotia, ennenkuin
iskisin."

"Mutta olemmehan me kaikki luullakseni merimiehiä", Dick huomautti.

"Me olemme kaikki matruuseja, tarkoitat kai", Silver ivaten vastasi. "Me
voimme ohjata määrättyyn suuntaan, mutta kuka määrää suunnan? Siinäpä
juuri teille kaikille, herraseni, tie nousee pystyyn. Jos minä voisin
tehdä niin kuin tahtoisin, niin antaisin kapteeni Smollettin viedä
meidät ainakin takaisin pasaadituuliin. Silloin meidän ei tarvitsisi
pelätä noita kirotuita virheitä laskuissa eikä muita erehdyksiä. Mutta
minä tiedän, mitä maata te olette. Minä aion tehdä heistä selvän saaren
luona heti kun aarre on laivassa, vaikkei se olekaan mieleeni. Mutta te
ette ole tyytyväisiä, ellette saa juoda itseänne humalaan. Hyi hitto,
oikein sydäntä etoo moisten lurjusten kanssa purjehtiessa!"

"No, no, älähän toki, John", Israel tokaisi. "Eihän tässä kukaan väitä
vastaan."

"Ei vain! Ikään kuin minä en olisi nähnyt monen monta laivaa kiinni
kaapattuna ja monen monta reipasta poikaa ripustettuna kuivamaan Lontoon
oikeuspihassa", Silver huudahti; "ja kaikki vain tuon ikuisen
hätiköimisen vuoksi. Tahdotteko kuulla mitä sanon? Minä olen nähnyt
merellä yhtä ja toista. Jos te vain kykenisitte kurssin määräämään ja
oikein luovimaan, niin te ajelisitte vaunuissa. Mutta ei teistä ole
sellaiseen. Minä tunnen teidät. Te ajattelette vain huomista
rommilasianne ja menette iltiksenne hirteen."

"Kaikille on tunnettua, että sinulla on saarnalahjoja", Israel virkkoi.
"Mutta oli niitä muitakin, jotka osasivat ohjata laivaa yhtä hyvin kuin
sinäkin, ja he laskivat leikkiä mielellään. Eivät he olleet niin kopeita
ja saitoja, vaan elivät iloisesti kuten iloiset toverit konsanaan."

"Vai niin!" Silver virkkoi. "Ja mihin he nyt ovat päätyneet. Pew oli
sitä maata ja hän kuoli kerjäläisenä. Flint myöskin ja kuoli rommiin
Savannassa. Iloisia kavereita he toden totta olivat, mutta missä he nyt
ovat, kysyn vain!"

"Mutta kun sitten iskemme, niin mitä heille teemme?" Dick kysyi.

"Kas, siinä on minun mieheni!" kokki huudahti ihastuneena. "Tuo kuuluu
asialliselta. No niin, mitäs te tuumitte? Jättääkö heidät rannalle,
kuten neekerikarkurit? Niin olisi England tehnyt. Taikka pistää heidät
kuoliaiksi kuin siat? Se olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista."

"Billy oli sitä maata", Israel sanoi. "'Kuolleet eivät pure', hän tapasi
sanoa. Hän on nyt itse kuollut ja tietää sen asian parhaiten; mutta jos
arkailematonta miestä konsanaan on satamaan purjehtinut, niin se oli
Billy."

"Siinä sinä olet oikeassa", Silver puhui, "altis ja arkailematon. Mutta
huomatkaa: minä olen rauhallinen mies -- aivankuin oikea herrasmies,
sanotte te; mutta nyt on tosi edessä. Velvollisuudesta ei pääse
mihinkään, miehet. Minä äänestän kuolemaa. Kun minä istun parlamentissa
ja ajelen vaunuissani, niin ei minulle ole mieleen, että nuo hirtehiset
tuolla kajuutassa palaavat kotia kutsumatta kuin piru rukouksiin. Minä
sanon, että odottakaa; mutta kun hetki lyö, niin lyökää tekin."

"John", huudahti timperi, "sinussa on miestä!"

"Säästä sanasi, Israel, siksi kunnes olet nähnyt", Silver virkkoi.
"Mutta yhtä minä vaadin -- minä vaadin Trelawneyn osalleni. Näillä
kämmenilläni minä nujerran hänen niskansa nurin. Dick", hän lisäsi
puheensa keskeyttäen, "olepa nyt oikein kiltti ja ongi minulle omena
huulilleni kostukkeeksi."

Te käsittänette äärettömän pelästykseni. Minä olisin hypännyt ylös ja
juossut henkeni edestä, jos minulla olisi siihen ollut voimia; mutta
vereni jähmettyi ja jäseneni lamautuivat. Kuulin Dickin hankkiutuvan,
nousemaan, mutta sitten joku hänet esti ja Handsin ääni huudahti:

"Kaikkea vielä! Mitä sinä tuosta astiasta imeksit, John. Lasi rommia
maistuisi toiselta!"

"Dick", virkkoi Silver, "minä luotan sinuun. Minulla on siellä kupponen
astian päällä. Tässä on avain, täytä tuoppi ja tuo tänne."

Niin kauhuissani kuin olinkin, en voinut olla ajattelematta, että tässä
nyt oli selitys siihen, mistä Arrow oli saanut ne väkevät juomat, jotka
hänet veivät turmioon. Dick viipyi vain hetkisen asiallaan, ja hänen
poissa ollessaan Israel supatti Silverin korvaan. Vain pari sanaa sain
kuulluksi, mutta niistäkin sain tärkeitä tietoja; sillä paitsi muita
samaan asiaan viittaavia katkelmia, minä kuulin seuraavan lauseen
kokonaisuudessaan: "El ainoakaan heistä enää liity meihin." Laivassa oli
siis vielä uskollisiakin miehiä.

Dickin palattua kallisti kukin vuorostaan pikaria ja joi kuka minkin
onneksi.

Samassa jokin valon kajastus valahti tynnyriin ja ylös katsahtaessani
näin kuun nousseen ja valaisevan mesaanin huippua ja leikkivän
keulapurjeen köysillä. Melkein samassa silmänräpäyksessä vahti
tähystyspaikaltaan huusi: "Hoi, miehet, maa näkyvissä!"



12 Luku.

Sotaneuvottelu.


Kannelta kuului kovaa askelien kopinaa. Minä kuulin miesten kiiruhtavan
ylös keulasta ja perästä, ja pujahtaen nopeasti pois tynnyristäni
juoksin keulapurjeen taakse, tein mutkan keulaan päin ja ilmestyin
avonaiselle kannelle parhaiksi yhtyäkseni Hunteriin ja tohtori
Liveseyhin, kun he kiiruhtivat ylälaidalle.

Koko miehistö oli kokoontunut sinne. Sumuvyöhyke oli kohonnut ylemmäksi
melkein samassa kuin kuukin nousi. Me näimme kaukana lounaassa kaksi
matalaa kukkulaa, noin parin mailin päässä toisistaan, ja toisen takana
kohosi kolmas, korkeampi kukkula, jonka huippu yhä oli sumun peitossa.
Kaikki kolme näyttivät jyrkkäpiirteisiltä ja keilan muotoisilta.

Tämän kaiken näin kuin unessa, sillä en ollut vielä voinut toipua
äskeisestä hurjasta pelostani. Sitten kuulin kapteeni Smollettin äänen
jakelevan käskyjä. _Hispaniola_ ohjattiin pari astetta enemmän tuuleen
ja sillä oli nyt suunta, jonka mukaan meidän piti parahiksi päästä
saaren itärannalle.

"Kuulkaapa nyt, miehet", kapteeni virkkoi kun kaikki köydet olivat
pingoitetut. "Onko kukaan teistä ennen nähnyt tuota maata?"

"Minä olen, kapteeni", Silver vastasi. "Minä olen käynyt siellä vettä
noutamassa ollessani muutaman kauppalaivan kokkina."

"Ankkuripaikka on kai etelässä erään saaren takana?" kapteeni kysyi.

"Niin on, kapteeni; Luurankosaareksi he sitä sanovat. Se oli aikanaan
oikea merirosvojen tyyssija ja muuan mies laivallamme tunsi kaikki
paikat nimeltään. Tuota kukkulaa tuolla pohjoisessa he nimittävät
Keulamastokukkulaksi; kukkuloita on kaikkiaan kolme yhdessä jonossa
pohjoisesta etelään -- Keula-, Suur- ja Mesaanimastot. Mutta isoamastoa
-- tuota korkeata, jonka päällä on sumua -- tavallisesti nimitetään
Tähystäjäksi, siksi että he sen huipulta pitivät vahtia, kun olivat
ankkuripaikassa laivojaan tyhjentämässä. Siellä he näet, luvallanne
sanoen, kapteeni, aina laivansa tyhjensivät."

"Tässä on minulla kartta", kapteeni Smollett virkkoi. "Katsoppa, onko
tämä sama paikka."

Pitkän Johnin silmät paloivat kuopissaan kun hän otti kartan käteensä;
mutta paperin näöstä minä heti älysin, että häntä odotti pettymys. Tämä
ei ollut se kartta, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan tarkka
jäljennös siitä ja muuten kaikin puolin täydellinen -- myöskin nimet,
korkeudet ja ilmansuunnat siitä löytyivät -- paitsi että punaiset ristit
ja kirjoitetut muistiinpanot siitä puuttuivat. Niin katkera kuin hänen
pettymyksensä täytyi ollakin, niin oli Silverillä kuitenkin kylliksi
tahdonvoimaa sen peittääkseen.

"Aivan oikein, kapteeni", hän virkkoi, "tämä on aivan varmasti sama
paikka, ja hyvin onkin kartoitettu. Kukahan tämän on tehnyt? Merirosvot
olivat luullakseni liian oppimattomia. Kas, tässähän se onkin: 'Kapt.
Kiddin ankkuripaikka' -- aivan sama nimi, jonka laivatoverinikin
mainitsi. Pitkin etelärannikkoa käy väkevä virta, joka sitten kääntyy
pohjoiseen länsirantaa myöten. Oikein teitte, kapteeni", lisäsi hän,
"tuuleen laskiessanne, etenkin jos on aikomuksenne laskea laiva rannalle
pohjan puhdistamista varten. Parempaa paikkaa sitä varten ei ole koko
näillä vesillä."

"Kiitos, hyvä mies", kapteeni Smollett virkkoi. "Piakkoin pyydän sinua
avuksemme. Nyt voit poistua."

Minä vallan hämmästyin kuullessani, miten levollisesti John ilmaisi
tuntevansa saaren, ja minä myönnän, että pelko valtasi minut kun näin
hänen lähestyvän. Tietysti hän ei tiennyt, että minä olin
omenatynnyrissä kuullut hänen keskustelunsa, mutta minua nyt niin
pelotti hänen julmuutensa, kavaluutensa ja mahtinsa, että minä vaivoin
sain salatuksi väristyksen, joka puistatti ruumistani, kun hän laski
kätensä olkapäälleni.

"Kas, tuo tuolla", hän virkkoi, "on hauska paikka, tuo saari -- hauska
paikka pojan samoella. Siellä saat uida, kiivetä puihin ja ajaa vuohia,
ja noille kukkuloille saat kavuta kuin parhain vuohi. Aivan minustakin
tuntuu siltä kuin nuortuisin jälleen. Olin kokonaan unohtaa puujalkani.
Hauskaa on olla nuori ja kävellä kymmenellä varpaalla. Milloin vain
sinua haluttaa lähteä pienelle tutkimusmatkalle, niin sano
John-vanhukselle. Hän tulee mukaasi tarinoimaan matkan kuluksi."

Ja taputtaen minua olkapäälle mitä herttaisimmin kompuroi hän
keulapuolelle ja katosi kannen alle.

Kapteeni Smollett, junkkari ja tohtori Livesey juttelivat keskenään
peräkannella, ja vaikka hartaasti halusinkin kertoa heille kuulemani, en
kuitenkaan uskaltanut häiritä heitä kaikkien nähden. Minun vielä
mietiskellessä keinoa millä päästä heidän puheilleen, kutsui tohtori
Livesey minua luoksensa. Hän oli unohtanut piippunsa kajuuttaan ja
tupakantuskassaan hän aikoi pyytää minua noutamaan se hänelle; mutta
heti kun pääsin siksi lähelle, että voin puhua hänelle muiden
kuulematta, minä virkoin: "Tohtori, kuulkaahan mitä sanon! Viekää
kapteeni ja junkkari kajuuttaan ja kutsukaa sitten jollain syyllä minut
sinne. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana."

Ilme tohtorin kasvoilla vähän muuttui, mutta samassa hän hillitsi
liikutuksensa.

"Kiitos, Jim", hän virkkoi kuuluvasti, "muuta en tahtonutkaan tietää",
aivan kuin olisi hän minulta jotain kysynyt.

Näin sanoen hän pyörähti pois ja meni toisten luo. He keskustelivat
hetkisen, ja vaikka ei kukaan heistä hätkähtänyt tai koroittanut ääntään
taikka edes viheltänyt, oli selvää, että tohtori oli ilmoittanut heille
pyyntöni; sillä samassa kuulin, miten kapteeni käski Job Anderssonia
viheltämään koko miehistön kannelle.

"Hyvät miehet", puhui kapteeni Smollett, "minulla on muuan sana teille
sanottavana. Tuo maa, jonka olemme saaneet näkyviimme, on matkamme
päämäärä. Herra Trelawney, joka, kuten tiedämme, on hyvin antelias
herra, on juuri tehnyt minulle muutamia kysymyksiä, ja kun minä ilokseni
voin ilmoittaa hänelle, että joka mies oli mitä kiitettävimmällä tavalla
täyttänyt velvollisuutensa, niin hän ja minä ja tohtori menemme nyt
kajuuttaan juomaan maljan _teidän_ onneksenne ja menestykseksenne, ja
teille tuodaan tänne rommia juodaksenne _meidän_ onneksi ja
menestykseksi. Minä sanon teille, mitä minä tästä ajattelen: tämä on
minusta kaunis teko. Ja jos te olette minun kanssani yhtä mieltä, niin
kohottakaa raikuva merimiehen eläköönhuuto sille isännälle, joka näin
menettelee."

Eläköönhuuto kajautettiin -- mikä olikin luonnollista; mutta se kaikui
niin täydestä sydämestä lähteneenä, että minusta tuntui vaikealta uskoa
näiden samojen miesten vaanivan henkeämme.

"Ja sitten vielä eläköön kapteeni Smollettille", Pitkä John huudahti
heti kun edellinen huudahdus oli kajahtanut.

Siihenkin yhtyivät toiset mielellään.

Herrat menivät nyt alas ja hetken kuluttua tuotiin sana, että Jim
Hawkinsia tarvittiin kajuutassa.

Minä tapasin heidät kaikki kolme istumassa pöydän ääressä, pullo
espanjalaista viiniä ja vähän rypäleitä edessään. Tohtori istui
tekotukka sylissään ja hartaasti vetäen sauhuja piipustaan, mikä
merkitsi että hän oli kiihdyksissä. Peräikkuna oli auki, sillä yö oli
lämmin, ja kuu kimmelsi laivan vanaveteen.

"No, Hawkins", junkkari virkkoi, "sinun piti kertoa jotain. Puhu suusi
puhtaaksi."

Minä tein työtä käskettyä ja kerroin mahdollisimman lyhyesti Silverin
puheet yksityiskohdittain. Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani eikä
kukaan heistä edes liikahtanut, tuijottivat vain minuun järkähtämättä.

"Istu, Jim", tohtori Livesey sitten virkkoi.

He pakottivat minut istumaan viereensä pöydän ääreen, kaatoivat minulle
lasin viiniä, täyttivät kourani rypäleillä ja kukin heistä sitten
kumartaen joi maljan terveydekseni ja kiitteli minua palveluksestani,
hyvästä onnestani ja rohkeudestani.

"Kas niin, kapteeni", junkkari virkkoi, "te siis olitte oikeassa ja minä
väärässä. Minä myönnän olleeni typerä kuin aasi ja odotan nyt vain
käskyjänne."

"Ette te ole sen suurempi aasi kuin minäkään", kapteeni vastasi. "En
vielä koskaan ole yhtynyt laivaväkeen, joka hautoo kapina-aikeita ilman
että tarkkaava mies saa niistä edes sen verran vihiä, että voisi ryhtyä
tarpeellisiin toimenpiteisiin. Mutta tämä miehistö menee kerrassaan yli
ymmärrykseni."

"Kapteeni", tohtori virkkoi, "tämä on, luvallanne sanoen, Silverin
ansiota. Merkillinen mies."

"Hän näyttäisi vallan merkilliseltä raakapuun päässä", kapteeni vastasi.
"Mutta mitäpä tässä jaarittelemme; ei tällä tavalla päästä sen
pitemmälle. Minulle on kolme seikkaa selvänä, ja herra Trelawneyn
luvalla minä saanen ne nyt esittää."

"Te, herrani, olette kapteeni. Teillä on sananvalta", Trelawney
kohteliaasti vastasi.

"Ensiksi", kapteeni alkoi, "meidän on jatkettava matkaa, sillä takaisin
emme voi kääntyä. Jos minä käskisin kääntämään, niin he tekisivät heti
kapinan. Toiseksi meillä on aikaa -- ainakin siksi kunnes aarre on
löydetty. Kolmanneksi on laivassa uskollisiakin miehiä. Kapinoitsijoihin
meidän on iskettävä ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me
käytämme tilaisuutta hyväksemme ja iskemme silloin kuin he sitä vähimmän
aavistavat. Luullakseni me voimme luottaa teidän omiin palvelijoihinne,
herra Trelawney?"

"Niinkuin minuun itseeni", junkkari vakuutti.

"Siis kolme", laski kapteeni, "ja meidän kanssa yhteensä seitsemän, kun
Hawkins otetaan lukuun. Kutka sitten olisivat miehistöstä uskollisia?"

"Luultavasti Trelawneyn omat miehet", tohtori sanoi, "ne, jotka hän
pestasi ennenkuin tapasi Silverin."

"Ei, ei", junkkari vastasi, "Hands oli yksi heistä."

"Luulin kuitenkin voivani Handsiin luottaa", kapteeni lisäsi.

"Ja ajatelkaapa sitten, että he kaikki ovat englantilaisia!" junkkari
huudahti. "Minun tekisi mieli, herrani, räjäyttää ilmaan koko laiva."

"No niin, herrani", kapteeni puhui, "pitkälle eivät parhaimmatkaan
neuvoni vie. Meidän täytyy pysyä aloillamme, ja pitää silmät auki. Se
kysyy kärsivällisyyttä. Mutta muuta emme voi, ennenkuin tunnemme
miehemme. Odottakaahan rauhassa, se on minun neuvoni."

"Tämä Jim veikkonen", tohtori virkkoi, "voi auttaa meitä enemmän kuin
kukaan muu. Miehet eivät häntä epäile, ja Jim on nokkela poika."

"Hawkins, minä luotan sinuun rajattomasti", junkkari lisäsi.

Asemani alkoi tuntua jo minusta vallan tukalalta, sillä minä olin
mielestäni aivan avuton; ja kuitenkin kaikitenkin, kohtalon oikusta
pelastus sittenkin tuli minun kauttani. Oli miten oli; kaikista
arvailuista huolimatta me emme voineet luottaa useampaan kuin seitsemään
kuudestakolmatta. Ja näistäkin seitsemästä yksi oli vain poikanen, joten
aikuisia miehiä meidän puolellamme oli kuusi yhdeksäätoista vastaan.




KOLMAS OSA:

SEIKKAILUNI SAARELLA.



13 Luku.

Miten aloitin seikkailuni saarella.


Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, oli saaren ulkomuoto kokonaan
muuttunut. Vaikka tuuli olikin tyyntynyt, me olimme kuitenkin yön
kuluessa päässeet hyvän matkan eteenpäin ja keinuimme nyt tyynessä
vedessä puolen mailin päässä kaakkoon päin saaren matalasta itärannasta.
Harmahtava metsä peitti siitä suuren osan. Alavammilla paikoilla
keltaiset hiekkasärkät pistivät esiin tästä yhtäläisestä värisävystä, ja
yksinäisinä tai ryhmissä kasvavat männyt kohottivat latvojaan muun
metsän yläpuolelle; mutta yleinen väritys oli yksitoikkoinen ja synkkä.
Kukkulat kohosivat metsän keskestä selväpiirteisinä, kaljuina ja
louhikkoisina huippuina korkeutta kohti. Kaikki ne olivat kummallisesti
muodostuneita ja Tähystäjä, joka kohosi kolme- tai neljäsataa jalkaa
muita korkeammalle, oli samalla myös piirteiltään kummallisin, melkein
kaikilta puolin äkkijyrkkä ja tasapäinen kuin kuvapatsaan jalusta.

_Hispaniola_ keinui vahvasti valtameren mainingeilla. Raakapuut
riuhtoivat köysiään, peräsin löi puolelta toiselle ja koko alus rutisi
ja ratisi kuin paras työpaja. Minun täytyi pidellä tiukasti parduunista
ja koko maailma alkoi pyöriä silmissäni, sillä vaikka olinkin vallan
kelvollinen merimieheksi purjehtiessa, niin tällaista samassa paikassa
kellumista en koskaan tottunut sietämään ilman kuvotuksia, etenkään en
aamulla tyhjin vatsoin.

Ehkä oli mielentilaani syynä tämä seikka, taikka saaren ulkomuoto, sen
harmaa alakuloinen metsä ja karut louhikkokukkulat, taikka nuo tyrskyt,
joiden sekä näimme että kuulimme vaahtoisina jymisten lyövän jyrkkiä
rantoja vasten -- mutta vaikka aurinko paistaa helotteli kirkkaana ja
kuumana ja rantalinnut kaikkialla ympärillämme kirkuen tapailivat
kaloja, ja vaikka olisi luullut, että ken tahansa olisi mielikseen
noussut maihin niin pitkän merimatkan jälkeen, niin sittenkin sydäntäni
kouristi. Ja siitä hetkestä saakka minä koko ikäni vihasin Aarresaaren
muistoakin.

Meillä oli ikävä työ edessämme, sillä tuulesta ei ollut toivoakaan.
Veneet olivat laskettavat vesille ja laiva oli miesvoimalla hinattava
saaren niemekkeen ympäri kapeaan kanavaan, joka johti ankkuripaikkaan
Luurankosaaren taakse. Minä menin vapaaehtoisesti yhteen veneistä, jossa
minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä. Kuumuus oli vallan
sietämätön ja miehet murisivat työtään. Andersson oli minun venheeni
päällikkönä, ja sen sijaan että olisi pitänyt järjestystä hän murisi
kilpaa toisten kanssa.

"No niin", hän virkkoi kiroten, "eihän tätä ikuisesti kestä."

Minusta tämä oli hyvin huono enne, sillä siihen saakka miehet olivat
reippaasti ja alttiisti tehneet tehtävänsä. Yksistään jo saaren
näkeminen oli kuria höllyttänyt.

Pitkä John seisoi koko matkan perämiehen vieressä ohjeita antaen. Hän
tunsi väylän tarkalleen, ja vaikka luotaaja aina ilmoittikin veden
syvemmäksi kuin kartalle oli merkitty, niin hän ei hetkeäkään epäröinyt.

"Vuorovesi käy tässä väkevänä virtana", hän selitti, "ja tämä kanava on
tavallaan kuin lapiolla kaivettu."

Me ankkuroimme juuri siihen paikkaan, johon ankkurin kuva oli kartalla
piirretty, kolmannesmailin päähän kummastakin rannasta. Mannermaa oli
toisella, Luurankosaari toisella puolen meistä. Pohja oli puhdasta
hietaa. Ankkurimme polskahdus veteen sai sankat parvet lintuja
pyrähtämään kirkuen metsästä lentoon; mutta vajaassa minuutissa ne
jälleen laskeutuivat alas ja kaikki oli taas hiljaista.

Paikkaa ympäröi metsäinen maa joka puolelta, puita kasvoi aina
tulvaveden rajaan saakka, rannat olivat yleensä matalia ja yksinäiset
kukkulat kohosivat suuressa kaaressa ympärillämme. Kaksi pientä jokea
tai oikeammin hetteikköä laski tähän altaaseen, ja puiden lehdillä oli
sillä suunnalla omituinen, myrkyllisen kirkas väri. Laivasta emme
nähneet mitään taloa tai hirsimajaa, sillä ne olivat kokonaan puiden
peitossa; ja jollei karttaa olisi kajuutassa ollut, niin olisimme
luulleet olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka tänne laskivat ankkurin,
aina siitä saakka kuin saari oli noussut meren sylistä.

Ei tuulen henkäystäkään tuntunut ilmassa, eikä hiljaisuutta häirinnyt
mikään muu ääni kuin tyrskyjen jyminä puolisen mailin päässä rantoja ja
kalliokareja vastaan. Omituinen tukahduttava haju tuntui satamassamme --
mädänneiden lehtien ja lahoavien puunrunkojen haju. Minä huomasin
tohtorin nirpistelevän nenäänsä aivankuin olisi maistellut pilaantunutta
munaa.

"Aarteista en ole varma", hän virkkoi, "mutta siitä panen pääni
pantiksi, että täällä asustavat kuumetaudit."

Jos miesten käytös veneissä oli ollut epäilyttävä, niin muuttui se
suorastaan uhkaavaksi kun he olivat jälleen laivassa. He vetelehtivät
kannella alinomaa keskenänsä murahdellen. Pieninkin käsky sai osakseen
vihastuneita katseita ja työ sujui hyvin vastahakoisesti ja veltosti.
Uskollisiinkin miehiin näytti toisten mielentila tarttuneen, sillä he
eivät olleet toisia parempia. Päivän selvää oli, että kapina uhkasi
meitä kuin ukkospilvi. Emmekä me vain yksin tajunneet vaaraa. John
Silver oli kuumeentapaisessa puuhassa, kulki miesryhmästä toiseen ja
lausui iloisen sanan kullekin, eikä parempaa esimerkkiä muille olisi
voinut vaatiakaan. Jos käsky mikä tahansa annettiin, niin Pitkä John,
vastaten mitä iloisimmasti "Ymmärrän herra", oli tuossa tuokiossa valmis
sen täyttämään. Ja kun ei ollut muuta tekemistä, niin yritti hän laulun
toisensa perästä, aivankuin muiden tyytymättömyyttä siten peittääkseen.

Koko tuon synkän iltapäivän synkistä ilmiöistä tämä Pitkän Johnin
silminnähtävä hätä oli meistä pahin enne.

Me pidimme neuvottelun kajuutassa.

"Hyvät herrat", kapteeni puhui, "jos minä uskaltaisin vielä yhden käskyn
antaa, niin saisimme heti koko laivan miehistön niskaamme. Itsekin
näette, että niin ovat nyt asiat. Minä saisin tylyn vastauksen, eikö
niin? Jos silloin antaisin sanan sanasta, niin teräs siinä tuokiossa
välkähtäisi. Jos taas antaisin myöten, niin Silverissä heti heräisi
epäluulot ja koko pelimme olisi menetetty. Vain yhteen ainoaan mieheen
voimme nyt turvautua."

"Kehen sitten?" junkkari kysyi.

"Silveriin, herrani", kapteeni vastasi. "Hän haluaa yhtä hartaasti kuin
mekin asettaa kaikki kohdallensa. Kaikki on vain pahan tuulen purkausta;
hän pian puhuttelisi heidät järkiinsä, jos vain saisi siihen
tilaisuuden, ja minä juuri ehdottaisin, että me antaisimme hänelle
sellaisen tilaisuuden. Sallikaamme miehistön lähteä maihin iltapäiväksi.
Jos he menevät kaikki, niin me puolustaudumme laivassa. Jos ei kukaan
heistä lähde, niin puolustaudumme kajuutassa, ja jumala auttakoon
silloin asiaamme. Jos taas vain jotkut lähtevät, niin -- pankaa sanani
mieleenne -- Silver tuo heidät takaisin lempeinä kuin lampaat."

Sillä oli asia päätetty; ladatut pistoolit jaettiin kaikille varmoille
miehille, Hunter, Joyce ja Redruth saivat tiedon salaisuudesta, ja
ottivat vastaan uutisemme tyynemmin ja rohkeammin kuin olimme
toivoneetkaan. Sitten kapteeni meni kannelle ja puhui miehistölle:

"Hyvät miehet", sanoi hän, "meillä on ollut kuuma päivä ja kaikki ovat
väsyneitä ja huonolla tuulella. Pieni retki maihin ei vahingoita ketään
-- veneet ovat vielä vesillä. Te saatte ottaa laivaveneet ja mennä
maihin iltapäiväksi. Minä laukaisen kanuunan puolen tuntia ennen
auringonlaskua."

Minä luulen, että miesparat kuvittelivat saavansa kahlata aarteissa heti
kun pääsivät maihin, sillä tuossa tuokiossa kaikki ilmestyivät kannelle
ja kajahuttivat ilonhuudon, niin että kaukaisetkin kukkulat kaikuna
vastasivat ja linnut uudelleen pyrähtivät kirkuen lentoon.

Kapteeni oli liian viisas viivytelläkseen. Hän poistui heti ja jätti
retken Silverin järjestettäväksi. Ja parasta se luullakseni olikin. Jos
hän olisi jäänyt kannelle, ei hän olisi enää voinut edes teeskennellä
tietämättömyyttä. Asema oli päivän selvä. Silver oli kapteeni ja kauhean
kapinallinen miehistö hänellä olikin. Uskollisten miesten -- ja pian
sain olla todistajana siitä, että sellaisiakin vielä oli laivassamme --
täytyi olla perin typeriä, taikka oli ehkä asema oikeammin niin
ymmärrettävissä, että kaikkiin miehiin oli johtajien tyytymättömyys
tarttunut -- toisiin vain vähemmän, toisiin enemmän -- ja että
joitakuita, jotka yleensä olivat kunnon miehiä, ei saatu vietellyksi
eikä pakotetuksi pitemmälle. Voi kyllä olla laiska, mutta kokonaan
toista on anastaa laiva ja murhata joukko viattomia miehiä.

Lopulta oli osat kuitenkin saatu jaetuksi. Kuusi miestä jäi laivaan ja
muut kolmetoista, Silver niihin laskettuna, alkoivat laskeutua
venheisiin.

Silloin pisti päähäni ensimmäinen niistä mielettömistä ajatuksista,
jotka niin tuntuvasti auttoivat pelastumistamme. Jos Silver kerran jätti
laivaan kuusi miestä, niin oli selvää, etteivät meikäläiset kyenneet
anastamaan laivaa ja puolustamaan sitä; ja koska vain kuusi jäi sinne,
niin oli yhtä selvää, etteivät ystäväni juuri tarvinneet minun apuani.
Päähäni pisti lähteä maihin. Tuossa tuokiossa minä pujahdin lähimmän
veneen keulaan, ja samassa se jo läksi liikkeelle.

Ei kukaan kiinnittänyt minuun erityistä huomiota; etuairoa hoitava mies
vain virkkoi: "Sinäkö siellä olet, Jim? Paina pääsi alas." Mutta silloin
Silver toisesta venheestä loi minuun terävän katseen ja kysyi ankaralla
äänellä, olinko minä todellakin siellä. Siitä hetkestä saakka aloin
katua tekoani.

Miehet soutivat kilpaa rantaa kohti; mutta kun vene, jossa minä olin,
oli alun pitäen hyvän matkan edellä ja sitäpaitsi toisia kepeämpi, jätti
se muut kauas jälkeensä. Sen keula oli jo työntynyt rantapuiden sekaan
ja minä olin jo saanut kiinni muutamasta oksasta ja hypännyt rannalle
tiheimpään metsikköön, kun Silver ja muut olivat vielä satakunnan metrin
päässä rannikosta.

"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.

Mutta minä, kuten arvannette, en huudoista välittänyt, vaan hyppien ja
pujotteleutuen juoksin umpimähkään suoraan eteenpäin niin kauan kuin
jalat kannattivat.



14 Luku.

Ensimmäinen ottelu.


Minä olin niin iloissani, kun olin päässyt livahtamaan Silverin käsistä,
että rupesin nauttimaan vapaudestani ja katselemaan mielenkiinnolla
tuota ihmeellistä seutua, johon olin joutunut.

Minä olin juossut halki rämeikön, jossa kasvoi sankka pajukko,
kaislikkoa ja kummallisia, minulle tuntemattomia puita, ja olin nyt
saapunut kumpuilevan, hiekkaperäisen ahon reunaan. Se oli noin mailin
pituinen ja siinä kasvoi muutamia mäntyjä ja joukko mutkikkaita puita,
jotka varreltaan muistuttivat tammea, mutta lehdiltään olivat vaaleita,
pajun tapaisia. Aukeaman toisessa päässä kohosi yksi kukkuloista ja
sillä oli kaksi omituista, louhikkoista huippua, jotka loistivat
monivärisinä auringon paisteessa.

Ensi kerran tunsin nyt tutkimusmatkailijan iloa. Saari oli asumaton;
laivatoverini olin jättänyt jälkeeni, ja edessäni ei ollut muita
olentoja kuin järjettömiä elukoita. Minä samoilin sinne tänne puiden
lomitse. Siellä täällä kasvoi minulle outoja, kukkivia kasveja; näin
myös käärmeitä, ja muuan niistä kohotti kallion kielekkeelle päätään ja
sähähti minulle kuin mikäkin hyrrä. En osannut aavistaakaan, että se oli
minulle verivihollinen ja että tuo ääni oli kuuluisan kalkkarokäärmeen.

Sitten saavuin laajaan, noiden tammimaisten puiden muodostamaan
tiheikköön -- kuulin jäljestäpäin, että ne olivat pajutammia nimeltään
-- jossa ne kasvoivat matalina kuin orjantappurapensaat, oksat
omituisesti käpertyneinä ja lehvät tiheinä kuin paras kaislakatto.
Tiheikkö alkoi erään hietakummun laelta ja laajeni ja kävi vähitellen
korkeammaksi, kunnes se yhtyi leveään kaislikkoiseen luhtaan, jonka
halki lähin edellämainituista pienistä puroista kiemurteli
satama-altaaseemme. Rämeikkö höyrysi kuumassa auringonhelteessä ja
Tähystäjän ääripiirteet häämöttivät väräjävän sumuverhon takaa.

Äkkiä syntyi kuhinaa kaislikossa; villihanhi hypähti kaakattaen lentoon,
sitä seurasi toinen, ja pian kierteli rämeen kohdalla kokonainen parvi
erilaisia lintuja kirkuen ja kaakattaen. Minä päätin siitä, että joku
laivatovereistani varmaankin lähestyi pitkin rämeikön laitaa, sillä pian
kuulin kaukana ihmisäänen hyminän, joka tarkkaavaisesti kuunnellessani
alati läheni ja koveni.

Tästä pahasti pelästyneenä ryömin lähimmän tammipuun alle piiloon ja
kyykötin siellä, korvat horössä, hiljaa kuin hiiri.

Toinen ääni vastasi; sitten ensimmäinen ääni, jonka nyt tunsin Silverin
ääneksi, rupesi uudelleen puhumaan ja jatkoi kotvan aikaa hyvin
ankarana. Silloin tällöin vain toinen hänet keskeytti. Äänensävystä
päättäen he puhelivat vakavasti, melkeinpä vihaisesti; mutta korvani
eivät erottaneet yksityisiä sanoja.

Viimein tuntuivat puhelijat pysähtyvän, taikka olivat he sitten
istuutuneet; sillä äänet eivät enää lähenneet, ja sitäpaitsi linnutkin
alkoivat rauhoittua ja laskeutua jälleen rämeikköön.

Nyt rupesin tuumimaan, että minähän unhotin velvollisuuteni, että minun,
koska kerran olin ajattelemattomuudessani lähtenyt noiden hurjimuksien
kera maihin, piti vähintäin olla heidän keskustelunsa kuuntelijana, ja
että minun selvä ja eittämätön velvollisuuteni oli ryömiä pensaston
suojassa niin lähelle kuin suinkin mahdollista.

Minä voin määrätä jotenkin tarkkaan paikan, jossa puhelijat olivat,
sillä ohjeenani ei ollut vain heidän äänensä vaan myöskin muutamat
linnut, jotka vielä levottomina kaartelivat heidän kohdallaan.

Nelinkontin ryömien lähestyin heitä hitaasti mutta varmasti siksi kunnes
muutamassa aukosta lehvien välissä saatoin nähdä pieneen, näreikön
laidassa olevaan ja tiheän metsän ympäröimään notkelmaan, missä Silver
ja eräs laivamiehistä seisoivat vastatusten puhelemassa.

Aurinko paistoi heihin täydeltä terältään. Silver oli heittänyt hattunsa
nurmikolle ja hänen leveät, sileät ja vaaleat kasvonsa olivat,
kuumuudesta hohtavina, käännetyt toisen puoleen, aivan kuin olisi hän
tahtonut saada tämän jostain vakuutetuksi.

"Toveri", hän puhui, "minä tein tämän vain siksi, että minulla on
sinusta kultaiset ajatukset -- kultaiset ajatukset, kuuletko! Jos en
olisi sinuun kiintynyt kuin terva tappuraan, niin luuletko, että
seisoisin tässä sinua varoittamassa? Kaikki on menetettyä -- sinä et voi
parantaa etkä pahentaa asiaa; minä puhun sinulle vain pelastaakseni
kaulasi, ja jos vain yksikään niistä hurjimuksista tämän tietäisi, niin
mihin minä joutuisin, Tom -- sanopa nyt, mihin minä joutuisin?"

"Silver", toinen vastasi -- ja minä huomasin, että hän ei vain ollut
kasvoiltaan punanen kuin kukko, vaan että hänen äänensäkin oli käheä
kuin korpin ääni ja vapisi kuin pingoitettu köysi -- "Silver" -- lausui
hän, "sinä olet vanha ja sinä olet rehellinen, taikka ainakin sinua
sanotaan rehelliseksi; sinulla on myös rahaa, osa, jota köyhällä
merimiehellä ei ole, ja sinä olet rohkea, ellen aivan pahasti erehdy,ja
sinä koetat uskotella minulle, että sinä antaisit moisen lauman johtaa
itseäsi harhaan! Ei, ei se ole sinunlaistasi! Niin totta kuin Jumala
minut näkee, niin antaisin minä ennemmin käteni. Jos minä petän
velvollisuuteni..."

Tässä keskeytti hänet äkkiä meteli. Minä olin löytänyt uskollisista
miehistä -- ja samassa sain tiedon toisesta. Kaukaa rämeiköstä kuului
äkkiä ääni, aivan kuin vihainen karjahdus, sitten toinen ja sen jälkeen
kauhea, pitkä tuskanhuuto. Tähystäjän kalliot sitä kertasivat, rämeikön
lintulaumat pyrähtivät taivaan pimentäen jälleen lentoon, ja kotvan
aikaa senkin jälkeen, kun hiljaisuus jo oli valtakuntansa valloittanut
ja vain takaisin laskeutuvien lintujen lepatus ja etäisten tyrskyjen
kohina häiritsi illan uneliaisuutta, tuo kuolinhuuto kaikui korvissani.

Tom oli sen kuullessaan hätkähtänyt kuin kannustettu hevonen, mutta
Silver ei silmääkään räpäyttänyt. Hän seisoi liikahtamatta, nojaten
vähän sauvaansa ja tarkastaen toveriaan kuin hyökkäämään valmis käärme.

"John!" mies virkkoi kätensä ojentaen.

"Kädet alas!" huudahti Silver hypähtäen takaperin yhtä ketterästi ja
varmasti kuin tottunut voimistelija.

"Saman tekevä, John Silver", toinen virkkoi. "Se on paha omatuntosi,
joka sinut saa minua pelkäämään. Mutta taivaan tähden, selitä minulle,
mikä tuo huuto oli."

"Tuoko?" Silver vastasi myhäillen, mutta entistäänkin enemmän varuillaan
ja silmät leveässä naamassaan pieninä kuin neulannupit, mutta kiiluvina
kuin hiottu lasi. "Tuoko? Taisi olla Alan."

Silloin Tom parka julmistui kuin sankari.

"Alan!" hän huudahti. "Silloin rauha olkoon hänen sielulleen, sillä hän
oli rehti merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä
kauan ollut toverini, mutta et ole enää toverini tästä lähtien. Vaikka
ehkä kuolenkin koiran kuoleman, niin kuolenhan velvollisuuteni täyttäen.
Sinä olet murhannut Alanin, vai kuinka? Murhaa minutkin jos voit. Mutta
minä halveksin sinua."

Näin sanoen tuo urhea mies käänsi empimättä selkänsä kokille ja läksi
astumaan rantaa kohti. Mutta kauas ei hänen oltu sallittu päästä.
Karjahtaen tempasi John puunoksan, pudotti sauvan kainalostaan ja
lähetti tuon kömpelön heittoaseen suhisten toveriaan kohti. Se sattui,
pää edellä, keskelle Tom-paran selkää hartioiden väliin. Hänen kätensä
heilahtelivat ylös, hän parahti hiljaa ja kaatui.

Ei kukaan ole saanut koskaan tietää vahingoittuiko hän pahasti tai
lievemmin. Äänestä päättäen hänen selkärankansa lienee kuitenkin
taittunut. Mutta hän ei saanut aikaa toipumiseen. Silver, yksijalkaisena
ja ilman sauvaansakaan ketteränä kuin apina, oli tuossa tuokiossa hänen
päällään ja työnsi puukkonsa kahteen kertaan kahvaa myöten tuohon
avuttomaan ruumiiseen. Piilopaikastani kuulin hänen ääneensä ähkäisevän
kummallakin iskulla.

En tiedä miltä pyörtyminen oikeastaan tuntuu, mutta tiedän, että silloin
maailma hetkiseksi häipyi sumuksi edessäni; Silver ja linnut ja
Tähystäjän korkein huippu pyörivät sekavina silmissäni ja kaikenmoiset
kellot ja etäiset äänet kaikuivat korvissani.

Kun jälleen tulin tajuihini, oli hirviöllä jo sauva kainalossaan ja
hattu päässään. Hänen jalkojensa juuressa makasi Tom liikkumattomana
ruohikossa; mutta murhaaja ei hänestä vähääkään välittänyt, kuivaili
vain veristä puukkoaan ruohotukkoon. Kaikki muu oli ennallaan, aurinko
yhä säälittä paahtoi höyryävää suota ja vuoren korkeata huippua; ja vain
vaivalla sain vakuutetuksi itseni siitä, että murha todellakin oli tehty
ja ihmiselämä julmalla tavalla katkaistu vain hetki sitten tuossa
silmieni edessä.

Mutta nyt pisti Silver käden taskuunsa, veti esiin pillin ja puhalsi
siitä jakson ääniä, jotka kaikuivat kauas kuumenneessa ilmassa. Minä
luonnollisesti en ymmärtänyt merkin tarkoitusta, mutta se herätti
minussa heti pelkoa. Pian saapuisi kai useampia miehiä. Minut voitaisiin
huomata. He olivat jo surmanneet kaksi uskollista miestä; eikö minun
vuoroni voisi tulla Tomin ja Alanin jälkeen?

Viipymättä aloin ryömiä takaisin metsän aukeamalle puolelle niin
nopeasti ja hiljaa kuin vain voin. Samassa jo kuulin Silverin ja hänen
toveriensa huutelevan toisilleen ja nämä vaaraaennustavat äänet
lisäsivät kiirettäni. Heti kun olin päässyt tiheiköstä, läksin
juoksemaan minkä jalat kannattivat, ollenkaan ajattelematta mihin
suuntaan pakenin, kunhan vain pääsin kauemmaksi murhaajista. Ja
juostessani kasvoi pelkoni kasvamistaan, kunnes minä olin kuin järkeni
menettänyt.

Ja voiko todella ajatellakaan toivottomampaa asemaa kuin missä minä nyt
olin? Kuinka uskaltaisin, kun kanuuna paukahtaisi, mennä veneille noiden
hirviöiden pariin, joiden rikoksen kautta äsken vuotanut lämmin veri
vielä höyrysi? Eikö heistä ensimmäinen, joka vain näki minut, vääntäisi
niskani nurin? Eikö toiselta puolen taas viipymiseni todistaisi, että
olin peloissani ja siis tiesin mitä tiesin? Kaikki on hukassa,
ajattelin. Hyvästi _Hispaniola_, hyvästi junkkari, tohtori ja kapteeni!
Minun ei auttanut muu kuin joko kuolla nälkään tai joutua
kapinoitsijoiden murhattavaksi.

Koko ajan olin, kuten sanoin, herkeämättä juossut ja huomaamattani
joutunut sen kaksihuippuisen, pienen kummun juurelle. Olin nyt saapunut
siihen osaan saarta, jossa pajutammet kasvoivat harvemmassa ja olivat
kasvultaan ja kooltaan enemmän tavallisten puiden näköisiä. Näiden
seassa seisoi siellä täällä joitakuita mäntyjä, joista jotkut olivat
viisikymmentä, muutamat aina seitsemänkymmentä jalkaa korkeita. Ilmakin
tuntui raittiimmalta kuin alhaalla suon seuduilla.

Ja täällä uusi yllätys pani minut läpättävin sydämin pysähtymään.



15 Luku.

Saaren asukas.


Kukkulan rinteeltä, joka sillä kohdalla oli jyrkkä ja kivinen, irroittui
sorakasa ja vieri rapisten ja hyppelehtien puiden lomitse. Katseeni
kääntyi vaistomaisesti sinne päin ja minä huomasin jonkun olennon hyvin
sukkelasti juoksevan männyn taakse. Oliko se karhu, ihminen vai apina,
jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Tummalta ja pörröiseltä se vain
näytti, muuta en tiennyt. Mutta tuon uuden ilmiön synnyttämä pelko pani
minut pysähtymään.

Minusta näytti nyt siltä kuin olisin joutunut kahden tulen väliin:
takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo minua pälyilevä selittämätön
olento. Heti alkoi minusta tuntua paremmalta antautua tiettyyn vaaraan
ja väistää tätä tuntematonta. Itse Silverkaan ei minusta ollut niin
kammottava kuin tämä metsän asukas, ja minä pyörähdin ympäri ja
vilkuillen alinomaa olkani yli läksin juoksemaan veneille päin.

Silmänräpäyksessä olento jälleen ilmestyi ja läksi suuressa kaaressa
kiertämään eteeni. Olin jo väsyksissä, mutta vaikka voimani olisivat
olleet virkeimmilläänkin, niin turhaa olisi ollut, sen nyt huomasin,
kilpailla nopeudessa sellaisen vastustajan kanssa. Rungolta rungolle
vilahti olento vikkelästi kuin hirvi, juosten kahdella jalalla kuin
ihmisetkin, mutta kuitenkin eri tavalla siinä suhteessa, että se
juostessaan piti ruumistaan melkein kaksin kerroin taivutettuna. Ihminen
se sittenkin oli, sitä en nyt enää voinut epäillä.

Minä aloin nyt muistella ihmissyöjistä kuulemiani kertomuksia, ja
vähällä oli etten jo huutanut apua. Mutta se tosiseikka, että olento oli
ihminen, vaikkakin villi, oli vähän tyynnyttänyt minua, ja Silverin
pelko kasvoi samassa suhteessa. Minä pysähdyin ja rupesin miettimään
jotain keinoa, jolla pelastuisin pälkähästä. Siinä miettiessäni muistin
äkkiä pistoolini. Heti kun huomasin, etten ollut aseeton, palasi
rohkeuteni ja minä käännyin päättäväisesti saaren asukkaaseen päin ja
läksin nopeasti astumaan häntä kohti.

Hän oli tällöin erään puun takana; mutta nähtävästi hän oli tarkasti
pitänyt minua silmällä, koskapa hän, heti kun olin alkanut häntä
lähestyä, tuli esiin piilostaan ja astui askeleen minua vastaan. Sitten
hän näytti empivän, perääntyi, tuli uudelleen lähemmäksi ja viimein hän
suureksi hämmästyksekseni heittäytyi polvilleen ja kohotti rukoilevasti
kätensä.

Silloin minä heti pysähdyin.

"Ken olet", kysyin.

"Ben Gunn", hän vastasi ja hänen äänensä kahisi soinnuttomana kuin
ruostunut lukko. "Olen Ben Gunn raukka, ja kolmeen vuoteen en ole
puhutellut kristittyä ihmistä."

Minä näin nyt, että hän oli valkoihoinen kuten minäkin ja että hänen
kasvonpiirteensä olivat milteipä miellyttävät. Hänen ihonsa, missä se
vain oli paljaana, oli auringon paahtama, huuletkin olivat mustuneet ja
hänen kauniit silmänsä näyttivät perin omituisilta tuossa mustassa
naamassa. Kaikki kerjäläiset, joita olin nähnyt tai mielessäni
kuvitellut, hän voitti repaleisuudessa. Pukuna hänellä oli purje- ja
öljykankaan riekaleita ja koko tätä ryysykasaa piti koossa mitä
erilaisimmat ja omituisimmat kiinnittimet, metallinapit, puutikut ja
tervaiset seisinkisolmukkeet. Vyöllä hänellä oli vanha messinkisolkinen
nahkavyö, ainoa kokonainen kapine koko vaatetuksessa.

"Kolme vuotta!" huudahdin. "Kärsitkö haaksirikon?"

"En, toveri", hän vastasi -- "maihin jättivät."

Minä olin kuullut puhuttavan maihin jättämisestä ja tiesin, että se oli
kauhea rangaistus, jota merirosvot hyvinkin usein käyttivät. Rangaistava
jätettiin jollekin autiolle saarelle ja hänelle annettiin vain vähän
ampumatarpeita avukseen.

"Kolme vuotta sitten minut jätettiin maihin", hän jatkoi, "ja siitä
lähtien olen elänyt vuohista, marjoista ja simpukoista. Olipa mies missä
tahansa, sanon minä, niin aina hän toimeen tulee. Mutta, toveri hyvä,
kristityn ruokaa minä kipeästi kaipaan. Eihän sinulla satu olemaan
juuston nokaretta taskuissasi? Vai ei! Minkäpä sille! Monena pitkänä
yönä olen uneksinut juustosta -- paistetusta enimmäkseen -- ja kun
sitten olen herännyt, niin kuola on vain suupielistä juossut."

"Jos minä vain pääsen takaisin laivaan", minä lupasin, "niin saat
juustoa vatsamäärältä."

Hän oli koko ajan tunnustellut takkini liepeitä, silitellyt käsiäni,
tarkastellut kenkiäni ja yleensä puheensa lomassa osoittanut lapsellista
iloa ihmistoverin läsnä olosta. Mutta viimeiset sanani kuultuaan hän
säpsähti ja katsoi minuun samalla kertaa hämmästyneen ja ovelan
näköisenä.

"Jos vain pääset takaisin laivaan, sanot?" hän puhui. "Kukapa sinua
siinä estäisi?"

"Et ainakaan sinä, ellen erehdy", vastasin.

"Et erehdykään", hän huudahti. "Mutta kuulehan nyt -- mikä sinun nimesi
on?"

"Jim", vastasin.

"Jim, Jim", hän hoki nähtävästi mielissään. "Kuulehan nyt, Jim; minä
olen viettänyt täällä niin raakaa elämää, että sinä häpeäisit
kuullessasikin. Ethän sinä, esimerkiksi, voisi uskoa että minulla on
ollut hurskas äiti -- kun nyt katselet minua?"

"No, enpä oikein", vastasin.

"Niinpä niin", hän puhui, "ja sitten minulla on ollut -- _hyvin_
hurskas. Ja minä olin siivo, hurskas poika ja osasin katkismukseni ulkoa
kannesta kanteen. Ja tällainen minusta on tullut, Jim, ja se alkoi
nappipelillä hautausmaalla! Sillä se alkoi, mutta minä lankesin paljon
syvemmälle. Miten äitini minulle puhuikaan ja ennusti mihin vielä
päätyisin, se hurskas nainen! Mutta kohtalo se minut tänne heitti.
Täällä autiolla saarellani olen nyt kaikkea mietiskellyt ja ruvennut
jälleen hurskaaksi. Sinä et näe minun tuon vertaa rommia maistelevan,
pikkuruikkusen vain menestykseni kunniaksi heti kun saan siihen
tilaisuuden. Minä olen lujasti päättänyt tehdä parannuksen ja keinokin
siihen on tiedossani. Kuule, Jim", -- lisäsi hän vilkaisten ympärilleen
ja alentaen äänensä kuiskaukseksi -- "minä olen rikas."

Nyt minusta oli selvää, että mies parka oli yksinäisyydessään menettänyt
järkensä; ja arvatenkin ilmaisi kasvojen ilme ajatukseni, koska hän
hyvin kiivaasti uudelleen vakuutti:

"Rikas, rikas, sanon minä! Ja minä sanon sinulle: minä teen sinusta
miehen, Jim. Ah, Jim, vielä sinä kiität onneasi, kun ensimmäisenä minut
kohtasit."

Samassa hänen kasvonsa äkkiä synkkenivät ja hän tarttui lujemmin käteeni
ja kohotti uhkaavasti sormeansa.

"Kuule, Jim, sano minulle totuus: onko tuo Flintin laiva?" hän kysyi.

Silloin pälkähti onnellinen ajatus päähäni. Minä aloin ymmärtää, että
olin löytänyt liittolaisen ja vastasin empimättä:

"Flintin laiva se ei ole -- Flint on kuollut; mutta minä sanon sinulle
totuuden, kuten pyysit -- muutamia Flintin miehiä on laivassa, sen
pahempi meille muille."

"Ei kai eräs -- yksijalkainen?" hän kysäsi.

"Silverkö?" kysyin.

"Niin, Silver!" hän sanoi, "se oli hänen nimensä."

"Hän on kokkina ja samalla kapinoitsijain johtajana."

Hän piteli yhä kädestäni, ja kuultuaan vastaukseni hän oli vähällä
vääntää ranteeni sijoiltaan.

"Jos Pitkä John on sinut lähettänyt", hän virkkoi, "niin olen mennyttä
miestä. Mutta mikähän sinun kohtalosi nyt onkaan, poika?"

Minä tein nopean päätöksen ja vastaukseksi kerroin hänelle matkamme
vaiheet alusta alkaen ja sen pulan, johon olimme joutuneet. Hän kuunteli
minua hyvin tarkkaavaisena ja lopetettuani taputti minua päälaelle.

"Sinä olet kunnon poika, Jim", hän virkkoi, "ja pahassa pulassa olette
te kaikki, toden totta. Mutta luota vain Ben Gunniin -- Ben Gunn kykenee
auttamaan. Luulisitkohan, että junkkari olisi hyvinkin antelias, jos
apua saisi -- hänhän on pinteessä hänkin, kuten huomannet?"

Minä vakuutin, että junkkari oli anteliain ihmisistä.

"Mutta ymmärräthän", Ben Gunn vastasi, "etten tarkoita, että hän antaisi
minulle portin vahdittavakseni ja kiiltonappisen kauhtanan puvukseni ja
niin edespäin; se ei ole tarkoitukseni, Jim. Minä tarkoitan, että
luuletko sinä hänen olevan niin anteliaan, että antaisi minulle
esimerkiksi tuhat puntaa rahoista, jotka jo ovat melkein kuin minun
omaisuuttani?"

"Aivan varmaan", vastasin. "Alun pitäen oli sovittu, että jokainoa mies
saisi osansa."

"Ja _kotimatkan_?" hän lisäsi hyvin ovelan näköisenä.

"Johan sanoin", minä huudahdin, "että junkkari on rehti mies. Ja,
sitäpaitsi, jos me pääsemme niistä toisista vapaiksi, niin tarvitsemme
hyvinkin sinua avuksi kotimatkalle."

"Aivan oikein", hän sanoi nähtävästi rauhoittuneena,

"Nyt minä kerron sinulle jotain", hän jatkoi. "Kerron vain vähän, enkä
sanaakaan enempää. Minä olin Flintin laivassa silloin kun hän hautasi
aarteen, hän ja kuusi miestä mukanaan -- kuusi väkevää merimiestä. He
olivat maissa melkein viikon päivät ja me risteilimme sillä aikaa
vanhalla _Walrusilla_. Eräänä kauniina päivänä näkyi merkki, ja Flint
yksinään tuli takaisin pienessä veneessä, päässään sininen kääre.
Aurinko teki parhaillaan nousuaan ja Flint näytti aivan kuolon
kalpealta. Mutta siinä hän vain tuli, ja ne kuusi olivat kaikki
kuolleita -- kuolleita ja kuopattuja. Miten hän oli menetellyt, sitä ei
kukaan laivalla saanut tietää. Tappelu, murha ja äkillinen kuolema
siellä ainakin oli tapahtunut -- ja hän yksin kuutta vastaan. Billy
Bones oli perämies ja Pitkä John aliperämies ja he kysyivät häneltä,
missä aarre oli. 'Voittehan', hän vastasi, 'mennä saarelle ja jäädä
sinne; mutta mitä laivaan tulee' hän sanoi, 'niin se, totta totisesti
lähtee uusia keräämään!' Niin hänen sanansa kuuluivat.

"Kolme vuotta myöhemmin minä olin toisella laivalla ja me saimme tämän
saaren näkyviin. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre:
lasketaan maihin ja etsitään se käsiin'. Kapteenia se ei miellyttänyt,
mutta laivatoverini olivat yksimielisiä ja niin noustiin maihin.
Kaksitoista päivää he sitä etsivät ja jokaisena päivänä he yhä pahemmin
minua sadattelivat, kunnes he eräänä kauniina aamuna menivät kaikki
laivaan. 'Mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn', he sanoivat, 'niin tässä on
musketti', sanoivat he, 'ja lapio ja kuokka. Sinä saat jäädä tänne ja
etsiä yksinäsi Flintin rahat', he sanoivat."

"Kolme vuotta olen nyt täällä ollut, Jim, enkä ole kertaakaan sillä
ajalla kristittyjen ruokaa maistanut. Mutta katsoppa nyt minua. Näytänkö
minä tavalliselta matruusilta? Et, sanot sinä. Enkä ollutkaan, sanon
minä."

Näin sanoen hän vilkutti silmää ja nipisti minua poskesta.

"Ja nyt sinä kerrot junkkarillesi seuraavat sanat, Jim", hän jatkoi:
"Eikä hän ollutkaan tavallinen matruusi -- pitää sinun sanoa. Kolme
vuotta hän oli saaren asukkaana, pimeät ja valoisat ajat, sateet ja
poudat, ja toisinaan hän kai muisteli rukouksia (sanot sinä) ja
toisinaan hän taas lienee muistellut vanhaa äitiään, vaikkei tämä enää
olisi elossakaan (sinun pitää sanoa); mutta suurin osa Gunnin ajasta
(tämä on sinun sanottava) -- suurin osa hänen ajastaan kului toiseen
tehtävään. Ja sitten sinun pitää nipistää häntä poskesta, tällä
tavalla."

Ja hän nipisti minua mitä salaperäisimmän näköisenä.

"Sitten sinä jatkat ja sanot näin: -- Gunn on kunnon mies (sanot sinä),
ja hän luottaa äärettömän paljon enemmän -- äärettömän paljon, muista se
-- synnynnäisiin herrasmiehiin kuin noihin onnenonkijoihin, joihin hän
itsekin kuulunut on."

"Suoraan sanoen", minä virkoin, "minä en ymmärrä sanaakaan kaikesta
tuosta. Mutta vähät siitä, sillä onhan kysymys nyt siitä, miten minä
pääsisin laivaan."

"Niin vain, siinähän se pulma totta tosiaan onkin", hän vastasi. "Mutta
minulla on vene, jonka olen tehnyt näillä omilla käsilläni. Se on sen
valkean kallion juurella. Jos kaikki menisi hullusti, niin voisimme
sillä yrittää pimeän tultua. Hui!" hän huudahti, "mikä se oli?" Sillä
juuri silloin, vaikka auringonlaskuun oli vielä tunti tai pari, jyrähti
tykinlaukaus, ja koko saari siihen kaikuna vastasi.

"Nyt ovat alkaneet taistella!" minä huudahdin.

"Seuraa minua."

Ja minä rupesin juoksemaan satamaamme kohti, kaiken pelkoni unhottaen,
ja tuo vuohennahkoihin puettu erakko hölkytteli kepeästi rinnallani.

"Vasemmalle, vasemmalle", puhui hän; "enemmän vasemmalle, Jim-toveri!
Puiden suojaan, joutuin! Tuossa minä ensimmäisen vuoheni tapoin. Ne
eivät enää tule tänne alas; ne pysyttelevät ylhäällä noilla kukkuloilla,
pelkäävät Benjamin Gunnia. Kas tuossa on hautausmaa. Näethän kummut?
Tänne minä silloin tällöin tulin rukoilemaan, kun arvelin olevan
sunnuntain. Eihän se ollut mikään kappeli, mutta vähän juhlallisemmalta
se sentään tuntui; ja sitten sinä sanot, että Ben Gunn oli avuton -- ei
pappia eikä raamattua eikä edes lippua, sanot sinä."

Näin hän minun juostessani puheli, odottamatta tai saamatta vastausta.

Kotvan ajan kuluttua seurasi tykin jyrähdystä pienempien aseiden pauke.

Uusi hiljaisuus, ja sitten minä näin, tuskin neljännesmailin päässä
edessäni, kansallislippumme liehuvan ilmassa metsän yläpuolella.




NELJÄS OSA:

PAALUVARUSTUS.



16 Luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Miten laivasta lähdettiin.


Kello oli puoli kaksi -- kolmannella vuorolla merimiesten ajanlaskun
mukaan -- kun venheet läksivät maihin _Hispaniolasta_. Kapteeni,
junkkari ja minä keskustelimme kajuutassa asemasta. Jos tuulta olisi
vähänkin ollut, olisimme hyökänneet laivaan jääneiden kapinoitsijain
kimppuun, nostaneet ankkurin ja purjehtineet ulapalle. Mutta tuulta ei
ollut, ja pulaamme täydentääkseen tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim
Hawkins oli pujahtanut veneeseen ja mennyt muiden mukana maihin.

Meille ei juolahtanut mieleenkään epäillä Jim Hawkinsia, mutta me olimme
levottomia hänen kohtalostaan. Kun miehet olivat sellaisessa
mielentilassa, niin oli meistä pojan pelastuminen aivan sattuman
varassa. Me juoksimme kannelle. Pihka tirskui liitoksissa, paikan ilkeä
haju etoi sydäntäni, ja jos missään ilma oli täynnä kuumetta ja
punatautia, niin oli se siinä kirotussa satamassa. Ne kuusi roistoa
istuivat, keskenään muristen, keulakannella purjeen suojassa; rannalla
näimme veneet vedettyinä maalle puron suuhun ja kussakin istui yksi
miehistä. Muuan heistä vihelteli jotain laulunpätkää.

Odottaminen kävi kiusalliseksi, ja me päätimme, että Hunter ja minä
lähtisimme jollilla tiedusteluretkelle.

Laivaveneet olivat laskeneet maihin oikealle; mutta me sousimme suoraan
sinne, missä kartta osoitti paaluvarustuksen olevan. Vahtiin jätetyt
kaksi miestä näyttivät vähän hämmästyvän meidät huomatessaan; vihellys
lakkasi, ja minä näin heidän tuumivan mitä nyt oli tehtävä. Jos he
olisivat menneet ilmoittamaan Silverille, olisi kaikki voinut käydä
toisin; mutta arvatenkin heille oli annettu tarkat ohjeet ja he
päättivät jäädä aloilleen ja jatkaa vihellystänsä.

Ranta teki tässä pienen mutkan ja minä ohjasin niin, että niemeke jäi
väliimme. Siten me kadotimme heidät näkyvistä jo ennenkuin saavuimme
rantaan. Minä hyppäsin maihin ja läksin astumaan niin nopeasti kuin vain
pidin turvallisena, suuri silkkinen nenäliina hatun alla suojana
kuumuutta vastaan ja pistoolipari valmiina puolustukseen.

En ollut kulkenut sataakaan metriä, kun jo löysin paaluvarustuksen.

Erään kummun laella pulppusi kirkasvetinen lähde. Kummun huipulle, ja
niin että lähde jäi myös seinien sisään, oli rakennettu tukeva
hirsimökki, johon tiukan tullen voi mahtua parisenkymmentä miestä, ja
jonka seinissä oli ampumareikiä joka suunnalle. Ympäristöstä oli metsä
hakattu puhtaaksi ja varustuksen täydensi kuusi jalkaa korkea paaluaita,
jossa ei ollut minkäänlaista porttia tai muuta aukkoa ja joka oli siksi
vahva, ettei sitä hevillä voinut murtaa, mutta samalla siksi harva,
ettei siitä ollut piirittäjille suojaa. Hirsimajassa olijat voivat pitää
heitä silmällä joka suunnalle ja kaikessa rauhassa majassaan istuen
ampua heidät kuin peltokanat. Kun heillä vain oli ruokavaroja ja he
pitivät huolellisesti vahtia eivätkä antaneet itseään yllättää niin
voivat he puolustautua vaikka kokonaista rykmenttiä vastaan.

Erittäinkin lähde minua miellytti. Sillä vaikka meillä olikin hyvä olla
_Hispaniolassa_, jossa oli runsaasti aseita ja ampumatarpeita, paljon
ruokaa ja erinomaisia viinejä, niin yksi oli unohdettu -- meillä ei
ollut vettä. Minä mietiskelin parhaillaan näitä seikkoja, kun saarelta
kaikui ihmisen raju kuolinparahdus. Äkillinen kuolema ei ollut minulle
outo -- minä olin palvellut hänen kuninkaallista korkeuttaan
Cumberlandin herttuaa ja itse haavoittunut Fontenoyn luona -- mutta minä
tunsin että vereni jähmettyi. "Jim Hawkins on mennyttä miestä", oli
ensimmäinen ajatukseni.

On jotakin, kun on ollut vanha soturi, mutta vielä enemmän, kun on ollut
lääkäri. Meidän toimessamme ei ole aikaa siekailuun. Niinpä minä nyt
tein nopean päätöksen, palasin silmänräpäystäkään tuhlaamatta rannalle
ja hyppäsin jolliin.

Onneksi Hunter oli vankka soutaja. Lentäen kiidimme pitkin vedenpintaa
ja pian oli venhomme laivan sivulla ja minä laivassa.

Minä tapasin heidät kaikki tyrmistyneinä. Junkkari istui liikkumatta ja
kalpeana kuin palttina, ajatellen turmaa, johon hän meidät oli johtanut
-- se kunnon mies! -- ja muuan kuudesta matruusistamme ei ollut paljon
paremmassa mielentilassa.

"Tuossa on", kapteeni virkkoi mieheen viitaten, "tähän toimeen
tottumaton mies. Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan. Vielä pieni
tyrkkäys peräsimeen, niin se mies yhtyy meihin."

Minä selitin suunnitelmani kapteenille, ja yhdessä me sitten sovimme
yksityiskohdittain sen toteuttamisesta.

Me asetimme Redruth-vanhuksen kajuutan ja keulahuoneen väliseen
käytävään suojanaan kolme ladattua muskettia ja patja. Hunter kierrätti
venhon takaportin kohdalle ja Joyce ja minä ryhdyimme lastaamaan siihen
ruutinelikoita, pyssyjä, korppulaatikoita, silava-astioita, tynnyrin
konjakkia ja minun välttämättömän rohdoslaatikkoni.

Junkkari ja kapteeni jäivät kannelle ja viimeksimainittu huusi timperiä,
joka oli lähin mies arvossa.

"Herra Hands", hän sanoi, "te näette meidät tässä ladatut pistoolit
käsissämme. Jos yksikään teistä kuudesta antaa merkin minkä tahansa,
niin hän on kuoleman oma."

He näyttivät kaikki pahasti ällistyvän, ja hetkisen neuvoteltuaan he
juoksivat kaikki alas keulahuoneeseen, epäilemättä aikoen hyökätä meidän
selkäämme. Mutta kun he näkivät Redruthin odottamassa tukitussa
käytävässä, niin pyörsivät he takaisin ja muuan pisti päänsä luukusta
esiin.

"Alas roisto!" kapteeni karjasi.

Pää hävisi takaisin kannen alle ja ne kuusi jänishousua merimiehiksi
jättivät meidät toistaiseksi rauhaan.

Me olimme heitelleet venheeseemme tavaroita minkä ennätimme, ja nyt oli
siinä lastia niin paljon kuin uskalsimme ottaa. Joyce ja minä
laskeuduimme sitten alukseen ja läksimme taas soutamaan rannalle minkä
jaksoimme.

Tämä toinen matkamme oli rantavahtien mielestä jo liiaksi. Vihellys
keskeytyi uudelleen, ja vähäistä ennen kuin me katosimme niemen taakse,
toinen heistä hyppäsi maihin ja hävisi. Mieleni jo teki muuttaa
suunnitelmaani ja tuhota heidän venheensä, mutta pelkäsin, että Silver
tovereineen ehkä oli aivan lähellä ja kaikki voisi helposti mennä
myttyyn jos liiaksi uskaltaisimme. Pian olimme päässeet maihin samaan
paikkaan kuin äskenkin ja ryhdyimme kantamaan varustuksia hirsimajaan.
Ensimmäisen matkan teimme me kaikki kolme suuret kantamukset mukanamme
ja heitimme ne vain paaluaidan toiselle puolen. Jätettyämme Joycen niitä
vartioimaan -- yksin kyllä, mutta puolen tusinaa musketteja
käytettävänään -- Hunter ja minä sitten palasimme veneellemme ja otimme
uudet taakat. Samaa menoa jatkoimme levähtämättä, kunnes veneen koko
lasti oli linnoituksessa. Molemmat palvelijat asettuivat sitten
hirsimajaan ja minä sousin voimieni takaa takaisin _Hispaniolan_
sivulle.

Että me uskalsimme yrittää toista veneellistä, näyttänee
vaarallisemmalta kuin se itse asiassa olikaan. Kapinoitsijat olivat
luonnollisesti miesluvussa meitä väkevämmät, mutta meillä oli väkevämmät
aseet. Ei kenelläkään saarella olijoista ollut muskettia, ja ennenkuin
he pääsisivät niin lähelle, että voisivat pistoolejaan käyttää, niin
olisimme me lähettäneet heistä ainakin puolen tusinaa toiseen maailmaan.

Junkkari odotti minua peräluukun ääressä kokonaan tyyntyneenä. Hän otti
vastaan heittonuoran, kiinnitti sen laivaan ja me ryhdyimme lastaamaan
venettä, minkä ennätimme. Silavaa, ruutia ja korppuja oli lastinamme ja
aseista otimme ainoastaan musketin ja lyömämiekan kullekin. Loput
ruudista ja aseista me heitimme mereen, puolen kolmatta sylen syvyyteen,
jossa me näimme kirkkaan teräksen nyt kimmeltävän auringon paisteessa
puhtaalla hiekkapohjalla.

Tähän aikaan oli luode jo alkanut ja laiva kääntyi hiljakseen
ankkurissaan. Kaukana laivaveneiden suunnasta kuului hoilauksia, ja
vaikka ne ilmaisivatkin, että Joyce ja Hunter olivat turvassa, he kun
olivat idässä päin, niin kiiruhtivat ne meitä poistumaan.

Redruth jätti paikkansa käytävässä ja laskeutui veneeseen, jonka me
sitten kuljetimme keskiportin luo, jotta kapteeni Smollettin olisi
mukavampi siihen päästä.

"Hoi miehet", virkkoi hän, "kuuletteko mitä sanon?"

Keulahuoneesta ei kuulunut mitään vastausta.

"Sinulle, Abraham Gray -- sinulle minä puhun."

Ei vieläkään vastausta.

"Gray", kapteeni jatkoi vähän äänekkäämmin, "minä aion lähteä tästä
laivasta ja minä käsken sinua seuraamaan kapteeniasi. Minä tiedän, että
sinä olet kunnon mies pohjaltasi, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan
teistä muistakaan ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minulla on kello
kädessäni; annan sinulle kolmekymmentä sekuntia päätöksen tehdäksesi."

Seurasi hiljaisuus.

"Joudu nyt, mies hyvä", kapteeni jatkoi, "äläkä niin kauan epäröi.
Jokainen sekunti voi maksaa minulle omani ja näiden kunnon herrasmiesten
hengen."

Silloin syntyi keulahuoneessa mellakka, iskuja annettiin ja puukonhaava
poskessaan syöksähti Abraham Gray ylös ja juoksi kapteenin luo kuin
koira vihellyksen kuultuaan.

"Minä seuraan teitä, herrani", hän virkkoi.

Samassa he jo olivat venheessä ja me työnsimme sen irti laivasta ja
läksimme soutamaan.

Me olimme nyt päässeet laivasta; mutta emme olleet vielä maalla
hirsimajassa.



17 Luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Jollin viimeinen matka.


Tämä viides retki erosi kokonaan edellisistä. Ensiksi tuo turhan pieni
vene, jossa olimme, oli liian raskaassa lastissa. Viisi aikuista miestä,
ja kolme niistä -- Trelawney, Redruth ja kapteeni -- yli kuusi jalkaa
pitkiä, oli jo enemmän kuin vene oli aiottu kantamaan. Lisäksi tulivat
vielä ruuti, silava ja leipäsäkit. Peräparras oli aivan veden rajassa.
Useaan kertaan saimme vettä sisään ja housuni ja takkini liepeet olivat
pian likomärät.

Kapteeni käski meitä vähän siirtymään, niin että saimme veneen asennon
tasaisemmaksi, mutta tuskin sittenkään uskalsimme siinä edes hengittää.

Toisekseen oli luode nyt alkanut -- voimakas, lainehtiva virta kulki
länteen läpi satama-altaan ja sitten etelään ulos merelle samojen
salmien kautta, joista aamulla olimme tulleet. Jo laineetkin olivat
vaaralliset liiaksi lastatulle veneellemme, mutta pahinta oli se, että
virta kantoi meitä oikeasta suunnasta ja ohi sen paikan niemen takana,
jossa meidän piti nousta maihin. Jos annoimme virran viedä meitä
mielensä mukaan, niin olisimme joutuneet rannalle laivaveneiden viereen,
jonne merirosvot voisivat ilmestyä minä hetkenä hyvänsä.

"Minä en voi pitää keulaa paaluvarustusta kohti", virkoin kapteenille.
Minä näet olin peräsimessä ja hän ja Redruth, molemmat rasittumattomina,
hoitivat airoja. "Vuorovesi painaa venettä alas. Ettekö voisi soutaa
vähän kovemmin."

"Enkä voi upottamatta venettä", hän vastasi. "Teidän täytyy ohjata
ylemmäksi, jos sallitte minun neuvoa, niin paljon ylemmäksi, että
voitatte virran."

Minä koetin, ja huomasin että vuorovesi lakkasi meitä kantamasta länteen
käsin vasta sitten kun minä ohjasin keulan suoraan itään eli siis
jotenkin suoraan sivulle siitä suunnasta, jonne meidän piti päästä.

"Tällä tavalla emme ikinä pääse rannalle", minä virkoin.

"Jos tämä on ainoa suunta, johon voimme ohjata, niin meidän täytyy se
suunta pitää", kapteeni vastasi. "Meidän täytyy pyrkiä vastavirtaan.
Ymmärrättehän", hän jatkoi, "että jos me kerran joudumme
maallenousupaikan alapuolelle, niin on aivan epätietoista, missä
pääsemme maihin, ja sitäpaitsi voisimme joutua laivaveneitten kanssa
tekemisiin. Kun me taas ohjaamme tähän suuntaan, niin virran täytyy
heikentyä ja sitten me voimme hiipiä takaisin pitkin rantaa."

"Virta on jo heikompi, herrani", virkkoi Gray, joka istui keulassa; "te
voitte laskea hiukan alemmaksi."

"Kiitos, mies hyvä", minä vastasin, aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut, sillä kukin meistä oli itsekseen päättänyt kohdella häntä
kuin toveria.

Äkkiä huudahti kapteeni mielestäni vähän levottomana:

"Tykki!"

"Olen sitä ajatellut", minä vastasin, luullen hänen tarkoittavan
linnoituksemme pommittamista. "Eivät he ikinä saa tykkiä maihin
tuoduksi, ja jos saisivat, niin eivät kykenisi kuljettamaan sitä metsän
läpi."

"Katsokaa taaksenne, tohtori", kapteeni vastasi.

Me olimme kokonaan unhottaneet pitkän laivatykin ja kauhuksemme näimme
nyt roistojen laivassa parhaillaan kiskovan irti sen takkia, joksi he
nimittivät tykin suojana merellä käytettyä paksua kangaspeitettä.
Samassa vielä juolahti mieleeni, että tykin kuulat ja ruuti olivat
jääneet laivaan, ja että nuo hirtehiset saisivat ne käsiinsä muutamalla
kirveen iskulla.

"Israel oli Flintin tykkimies", Gray huomautti käheällä äänellä.

Mistään välittämättä me ohjasimme nyt veneen suoraan maihinnousupaikkaa
kohti. Tällöin olimme jo päässeet siksi kauas väkevimmästä virrasta,
että vene totteli peräsintä, vaikka olimmekin pakotetut hiljaa
soutamaan, ja minä voin pitää oikean suunnan. Pahinta oli, että me nyt
tulimme kääntäneeksi _Hispaniolalle_ koko sivun perän asemesta ja siten
tarjosimme heille melkein ladon oven kokoisen maalitaulun.

Minä kuulin ja näin, miten tuo pöhönaamainen roisto, Israel Hands,
jymäytti tykinkuulan kannelle. "Kuka meistä on paras ampuja?" kapteeni
kysyi. "Herra Trelawney epäilemättä", vastasin. "Herra Trelawney,
tahdotteko olla niin hyvä ja minun laskuuni pudottaa yhden noista
miehistä? Handsin, jos vain voitte", virkkoi kapteeni.

Trelawney oli tyyni kuin jäätynyt vesi. Hän tarkasteli pyssynsä
sankkiruutia.

"Käsitelkää varovasti asettanne, herrani", kapteeni huudahti, "ellette
tahdo venettä kaataa. Kaikki muut pitävät sitä tasapainossa kun hän
tähtää."

Junkkari kohotti pyssynsä, soutu lakkasi ja me nojauduimme sivulle
venettä vakaannuttaaksemme. Kaikki onnistui niin erinomaisesti, ettemme
saaneet pisaraakaan vettä sisään.

He olivat nyt saaneet käännetyksi tykin asentoon ja Hands, joka
käsitteli lataustukkia tykin suussa, oli sen vuoksi enimmän näkyvissä.
Onni ei meitä kuitenkaan suosinut, sillä samassa kun Trelawney laukasi,
Hands kumartui alas, ja kuula lensi hänen ylitsensä kaataen yhden hänen
tovereistaan.

Huutoa, jonka hän päästi, eivät toistaneet ainoastaan laivassa olijat,
vaan myöskin suuri miesjoukko saarella. Vilkaistessani siihen suuntaan
minä näin toisten merirosvojen juoksevan esiin metsästä ja heittäytyvän
paikoilleen veneissä.

"Täällä tulevat laivaveneet", minä huomautin.

"Soutamaan sitten", kapteeni huudahti. "Nyt ei auta kaatumista
varominen, jos emme pääse rannalle, niin olemme hukassa."

"Vain toinen veneistä lähtee liikkeelle, kapteeni", minä lisäsin.
"Toisen miehistö on varmaankin lähtenyt maitse kiertämään eteemme."

"Kyllä he silloin saavat juosta", kapteeni vastasi. "Tiedättehän mihin
merimies maalla kykenee. En minä heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni
piikatyttökään ei voisi ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette
sytyttimen, niin me huopaamme."

Me olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme huolimatta, päässeet
hyvän matkaa eteenpäin ilman että veneemme oli sen pahemmin ryyppäillyt.
Olimme jo aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä aironvetoa
olisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo paljastanut kaistaleen
puiden alapuolella. Laivaveneestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke
oli jo välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä
viivästyttänyt, maksoi nyt velkansa ja viivästytti vihollisiamme.
Ainoastaan tykki oli meille vaarallinen.

"Jos uskaltaisin", kapteeni virkkoi, "niin pysähtyisin pudottamaan vielä
yhden noista veikkosista."

Mutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään saisi estää heitä
laukaisemasta. He eivät olleet edes vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa,
vaikka hän ei ollut kuollut; minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois
toisten jaloista.

"Valmiit!" huudahti junkkari.

"Huopaa!" kapteeni kaikuna komensi.

Hän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että koko perä painui veden
alle. Samassa silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimmäinen
ääni, jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun ei ollut
kuulunut hänen luokseen asti. Ei kukaan meistä tarkalleen tiennyt, mistä
kuula kulki, mutta luullakseni se meni ylitsemme ja ilmanpaine siten oli
suurena syynä onnettomuuteemme.

Oli miten oli, veneen perä painui kolme jalkaa syvälle ja kapteeni ja
minä jäimme seisomaan vastatusten veteen. Toiset kolme heittivät
täydellisen kuperkeikan ja ilmestyivät sitten vedestä läpimärkinä ja
suutaan ja sieraimiaan päristellen.

Toistaiseksi ei siis meille ollut pahempaa vahinkoa tapahtunut. Kaikki
olivat hengissä ja me voimme vaaratta kahlata rannalle. Mutta kaikki
varustuksemme olivat meren pohjassa ja, mikä pahempi, ainoastaan kaksi
pyssyä viidestä oli käyttökelpoisessa kunnossa. Omani minä olin
siepannut polviltani ja vaistomaisesti nostanut pääni yläpuolelle.
Kapteeni taas oli kantanut pyssynsä hihnassa olallaan, lukko ylöspäin,
kuten ajatteleva mies ainakin. Muut kolme olivat menneet veneen kera
pohjaan.

Ja jotta asemamme kävisi vielä tukalammaksi, kuulimme nyt äänien jo
lähenevän rannikkoa reunustavassa metsässä. Sitten uhkasi meitä
vaara joutua puolittain avuttomassa tilassamme eristetyiksi
paaluvarustuksesta, ja sitäpaitsi me pelkäsimme, että Hunter ja Joyce,
jos puolikymmentä miestä kävisi heidän kimppuunsa, eivät ehkä ymmärtäisi
pysyä lujina paikoillaan. Me tiesimme, että Hunter oli horjumaton, mutta
Joycesta emme olleet varmoja -- hän oli hauska ja kohtelias mies
palvelijaksi, mutta sotamiehen ammattiin hän ei oikein sopinut.

Näissä mietteissä me kahlasimme rannalle niin nopeasti kuin kykenimme,
jättäen jollin ja runsaasti puolet ruoka- ja ampumavaroistamme meren
pohjaan.



18 Luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Ensimmäisen päivän taisteluiden loppu.


Me kiiruhdimme mahdollisimman joutuisasti sen metsäkaistaleen poikki,
joka meidät vielä erotti paaluvarustuksesta; ja joka askeleelta, jonka
otimme, me kuulimme merirosvojen äänet yhä lähempää. Pian kuulimme
heidän askeleensakin ja oksien ryskeen, kun he juosten tunkeutuivat
tiheikön läpi.

Minä huomasin nyt, että vakavaa ottelua ei voitu välttää, ja tarkastelin
senvuoksi asettani:

"Kapteeni", minä virkoin, "Trelawney on varma ampuja. Antakaa hänelle
pyssynne, hänen aseensa ei ole käyttökunnossa."

He vaihtoivat aseita ja Trelawney, joka kamppailun alusta asti oli ollut
yhtä vaitelias ja tyyni, pysähtyi silmänräpäykseksi tarkastaakseen että
kaikki oli kunnossa. Huomattuani samalla, että Gray oli aseeton, annoin
hänelle lyömämiekkani. Meistä kaikista tuntui oikein hyvältä, kun näimme
hänen sylkäisevän kämmeneensä, rypistävän otsaansa ja suhauttelevan
ilmassa asettaan. Jokainen piirre hänessä todisti, että uusi avustajamme
oli miesten miehiä.

Vielä nelisenkymmentä askelta, ja me olimme metsän reunassa ja näimme
paaluvarustuksen edessämme. Me jouduimme aitauksen eteläsivun
keskipalkoille, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seitsemän
kapinoitsijaa -- puosu Job Anderson etunenässä -- ilmestyi lounaiseen
kulmaukseen.

He pysähtyivät nähtävästi hämmästyneinä, ja ennenkuin he siitä
tointuivat ennätimme sekä junkkari että minä ja myöskin Hunter ja Joyce
ampua. Laukauksemme paukahtelivat kyllä eri aikoina, mutta niiden
vaikutus oli kuitenkin hyvä: yksi vihollisistamme kaatui ja toiset
pyörähtivät kiireimmän kautta pakoon.

Ladattuamme uudelleen pyssymme me kävelimme aitauksen ulkopuolitse
kaatunutta tarkastamaan. Hän oli kuollut -- kuula oli lävistänyt
sydämen.

Aloimme juuri kiitellä onneamme, kun pensaikosta kuului pistoolin
laukaus, kuula vonkui korvani ohi ja Tom Redruth parka horjahti ja
kaatui hervottomana maahan. Sekä junkkari että minä vastasimme
laukaukseen; mutta kun vihollinen ei ollut näkyvissä, lienee se ollut
vain ruudin haaskaamista. Sitten me latasimme uudelleen ja käänsimme
huomiomme Tom-poloiseen.

Kapteeni ja Gray olivat jo tarkastamassa hänen haavaansa ja minä näin jo
ensi silmäyksellä, että hän oli mennyttä miestä.

Luullakseni meidän nopeutemme vastatessamme laukaukseen oli uudelleen
ajanut kapinoitsijat pakosalle, koskapa me saimme rauhassa nostaa
palvelijavanhuksen aitauksen yli ja kantaa hänet ähkyvänä ja
vertavuotavana hirsimajaan.

Vanhusparka ei ollut aina vastustemme alusta asti kertaakaan avannut
suutaan hämmästystä, moitetta, pelkoa taikka edes tyytymättömyyttä
ilmaistakseen. Vasta nyt kun laskimme hänet hirsimajan lattialle
kuolemaan, hän näytti saaneen takaisin puhelahjansa. Hän oli vartioinut
käytävää patjan suojassa kuin mikäkin troijalainen, hän oli täyttänyt
kaikki käskyt vaieten, kuuliaisesti ja täsmällisesti, hän oli
parikymmentä vuotta meitä muita vanhempi, ja juuri hänen, tuon
hiljaisen, uskollisen palvelijavanhuksen täytyi nyt kuolla.

Junkkari laskeutui polvilleen hänen viereensä ja itkien kuin lapsi
suuteli hänen kättään.

"Onko loppuni tullut, tohtori?" hän kysyi.

"Tom, toverini", minä vastasin, "sinä pääset kotia."

"Kunpa vain olisin ensin saanut heitä pyssylläni hyvästellä", hän
virkkoi.

"Tom", junkkari sanoi, "kuule, annathan minulle anteeksi?"

"Osoittaisinko sillä tavalla kunnioitustani teille, junkkari?" kuului
vastaus. "Kuinka hyvänsä, tapahtukoon tahtonne, amen!"

Hetkisen oli kaikki hiljaista ja sitten hän ehdotti, että joku lukisi
rukouksen. "Onhan tapa sellainen", lisäsi hän aivan kuin anteeksi
pyytäen. Tuokion kuluttua hän vaipui viimeiseen uneen.

Sillävälin oli kapteeni, jonka pullottavaa takkia ja taskuja olin
kummastellut, latonut esiin joukon kaikenlaista tavaraa -- Englannin
lipun, raamatun, nipun tukevaa nuoraa, kynän, mustetta, laivan
päiväkirjan ja suuren varaston tupakkaa. Hän oli löytänyt pitkän,
valmiiksi kaadetun ja oksitun männynrungon paaluaidan sisäpuolelta, ja
Hunterin avulla hän oli sitten pystyttänyt sen hirsimajan nurkkaan.
Katolle kiiveten hän oli sitten omin käsin kiinnittänyt
kansallislippumme tangon huippuun.

Tämä näytti tuntuvasti keventävän hänen mieltään. Hän tuli takaisin,
majaan ja ryhtyi laskemaan varastojamme, aivan kuin ei pahaakaan hätää
olisi ollut kysymyksessä. Mutta siitä huolimatta hän piti silmällä Tomin
kuolonkamppailua, ja kun kaikki oli ohi, toi hän toisen lipun ja levitti
sen kunnioittavasti ruumiin päälle.

"Älkää surko", hän virkkoi junkkarin kättä puristaen. "Hän on hyvässä
satamassa; ei ole syytä surkutella merimiestä, joka kaatuu täyttäessään
velvollisuutensa kapteeniaan ja isäntäänsä kohtaan. Se ehkä ei ole aivan
oikeaoppista, mutta niin se kuitenkin on."

Sitten hän vei minut vähän syrjään.

"Tohtori Livesey", hän virkkoi, "kuinka monen viikon kuluttua te ja
junkkari odotatte avustajien tänne saapuvan?"

Minä selitin hänelle, etteivät viikot, vaan kuukaudet olleet
kysymyksessä; että jos me emme saapuisi takaisin elokuun lopussa, niin
vasta silloin, ei ennemmin eikä myöhemmin, Blandly lähettäisi
retkikunnan meitä etsimään. "Sen mukaan voitte itse ajan laskea",
lisäsin.

"Kyllä kai, totta totisesti", hän vastasi korvallistaan raapien,
"tiukalle ottaa, vaikka luonto meitä antimillaan runsaasti siunaisikin."

"Mitä tarkoitatte? kysyin.

"Tarkoitan vain, että oli ikävä juttu, kun sen toisen veneellisen
menetimme", hän vastasi. "Ruutia ja kuulia on meillä riittämään asti.
Mutta ruoka-annokset ovat niukat, hyvin niukat -- niin niukat, tohtori,
että oli ehkä hyvä, kun tuo suu ei ole lisänä syömässä."

Näin sanoen hän viittasi lipulla peitettyyn vainajaan.

Samassa vonkui tykin kuula korkealta mökin katon yli ja putosi kaukana
meistä metsään.

"Ohoo!" kapteeni huudahti. "Ampukaa vain! Vähät ovat ruutivaranne
ennestäänkin, poikaseni."

Toinen laukaus oli paremmin tähdätty ja kuula putosi aitauksen
sisäpuolelle heittäen ilmaan paksun hiekkapilven, mutta ei saanut sen
suurempaa vahinkoa aikaan.

"Kapteeni", junkkari virkkoi, "mökkiä ei näy laivaan. Varmaankin he
tähtäävät lippuamme. Eikö olisi viisaampaa ottaa se alas?"

"Laskeako lippuni!" kapteeni huudahti. "Ei, herrani, minä en ainakaan
sitä tee"; ja heti kun hän oli nuo sanat lausunut, olimme luullakseni
mekin yhtä mieltä hänen kanssaan. Se näet ei vain ollut osoitteena
pelottomasta, rehdistä merimiehen mielestä, vaan näytimme me myöskin
siten vihollisillemme, ettemme piitanneet heidän tykkitulestaan.

Koko illan he jatkoivat ampumistaan. Kuula kuulan perästä lensi yli tai
uupui matkalle taikka pölähytti hiekkaa aitauksen sisäpuolelle. Heidän
täytyi tähdätä niin korkealle, että kuulat putoilivat maahan
voimattomina ja kaivautuivat hietikkoon. Meidän ei tarvinnut pelätä
niiden ponnahtelevan maasta takaisin, ja vaikka eräskin kuula tulla
tupsahti läpi katon majaamme ja sieltä ulos oviaukosta, niin totuimme
pian mokomaan hevosenleikkiin, joka ei ollut meille tavallista
pallopeliä vaarallisempi.

"Yksi hyvä puoli tällä kaikella kuitenkin on", kapteeni huomautti --
"metsikkö on edessämme varmaankin puhdas. Laskuvettä on kestänyt jo
hyvän aikaa, ja varustuksemme pitäisi olla kuivilla. Ken tarjoutuu
noutamaan tänne silavan?"

Gray ja Hunter olivat ensimmäisinä valmiit. Hyvin asestettuina he
hiipivät ulos aitauksesta; mutta retki oli turha. Kapinoitsijat olivat
rohkeampia kuin luulimmekaan, taikka luottivat he enemmän Israelin
taitavuuteen tykkimiehenä. Neljä tai viisi heistä oli parhaillaan
kantamassa pois varustuksiamme. He kahlasivat taakkoinensa veneelle,
jota toiset harvakseen vastavirtaan soutaen pysyttivät lähistöllä.
Silver oli perätuhdolla päällikkönä ja jokaisella oli nyt aseena
musketit, jotka he olivat kaivaneet käsiin jostain salaisesta
säilytyspaikastaan.

Kapteeni istuutui nyt kirjoittamaan päiväkirjaansa, ja näin alkavat
muistiinpanot: --

"Aleksander Smollett, päällikkö; David Livesey, laivan lääkäri; Abraham
Gray, laivan puuseppä; John Trelawney, omistaja; John Hunter ja Richard
Joyce, omistajan palvelijoita, englantilaisia -- ainoat uskolliset koko
laivueesta -- mukanaan ruokavaroja niukasti kymmeneksi päiväksi, tulivat
maihin tänään ja nostivat Englannin lipun hirsimajaan Aarresaarella.
Thomas Redruth, omistajan palvelija, englantilainen, kaatunut
kapinoitsijain kuulasta; James Hawkins, laivapoika --"

Samaan aikaan minäkin mietiskelin poloisen Jim Hawkinsin kohtaloa.

Kuului huuto maan puolelta.

"Joku huutaa meille", virkkoi Hunter, joka oli vahdissa.

"Tohtori! junkkari! kapteeni! Halloo, Hunter, tekö siellä olette?"
kuuluivat huudahdukset.

Ja minä juoksin ovelle parhaaksi nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja
reippaana kapuavan paaluaidan yli.



19 Luku.

Jim Hawkins jatkaa kertomusta: Hirsimajan varusväki.


Samassa kuin Ben Gunn huomasi lipun, hän pysähtyi, tarttui käsivarteeni
ja laskeutui istumaan.

"Katsos nyt", hän virkkoi, "tuolla ovat epäilemättä toverisi."

"Paljon luultavammin siellä ovat kapinoitsijat", minä vastasin.

"Tuollako!" hän huudahti. "Tuollaisessa paikassa, jonne vain onnenpojat
osuvat, Silver nostaisi rosvojen lipun liehumaan, siitä voit olla aivan
varma. Ei, ei -- ystäväsi siellä ovat. He ovat tapelleet ja toverisi
ovat päässeet voitolle. Siellä he nyt ovat maissa siinä vanhassa
hirsimajassa, jonka Flint monen monta vuotta sitten rakensi. Ah, sillä
miehellä oli päätä, sillä Flintillä! Rommin juonnissa ei hänen
vertaistaan ole nähty. Hän ei pelännyt ketään, ei kerrassaan ketään;
Silveriä vain -- Silver oli sellainen poika."

"Olipa miten oli, samantekevä", minä virkoin. "Sitä suurempi syy on
minulla kiiruhtaa toverieni luo."

"Ei, toveri", vastasi Ben, "ei vielä kiirettä. Sinä olet kunnon poika,
ellen vallan pahasti erehdy; mutta sinä olet sittenkin vain poikanen.
Mutta Ben Gunn on arka. Ei rommikaan houkuttelisi minua sinne, minne
sinä olet lähdössä -- ei edes rommikaan, ennenkuin tapaan toverisi, sen
jalosyntyisen herran, ja saanut hänen kunniasanansa. Ja sinä et saa
unhottaa sanojani: 'Äärettömän paljon (niin sinun on sanottava),
äärettömän paljon enemmän hän luottaa' -- ja sitten sinä nipistät
häntä."

Ja hän nipisti minua kolmannen kerran yhtä ovelan näköisenä kuin
ennenkin.

"Ja kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedät missä hänet tavataan, Jim.
Juuri siellä, missä hänet tänään tapasit. Ja sillä, joka hänen luokseen
tulee, pitää olla valkoinen merkki kädessä, ja hänen pitää olla yksin.
Niin! ja sitten sinun pitää sanoa, että Ben Gunnilla on omat syynsä!"

"Luulenpa jo ymmärtäväni", sanoin minä. "Sinulla on joku ehdotus
tehtävänä ja sinä olet tavattavissa samassa paikassa, missä minä sinut
kohtasin. Onko siinä kaikki?"

"Mutta mihin aikaan? kysyt kai", hän lisäsi. "Puolenpäivän tienoista
kuudenteen vuoroon saakka."

"Hyvä on; ja nyt kai saan lähteä?"

"Ethän vain unhota!" hän hätäisesti kysäsi. "Äärettömän paljon ja omat
syynsä, muistathan! Omat syynsä, se on pääasia. Nyt taidat saada
lähteä", hän jatkoi pidellen yhä minua kiinni. "Ja jos sinä, Jim, tapaat
Silverin, niin ethän petä Ben Gunnia? Ethän vaikka hevosvoimalla sinusta
tietoja puristettaisiin? Et, sanot sinä? Ja jos rosvot majailevat
maalla, Jim, niin mitä sanoisit, jos aamulla olisit korpin ruokaa?"

Tässä hänet keskeytti järeä pamahdus, ja tykin kuula tulla rytisi metsän
läpi ja putosi maahan tuskin sadan metrin päässä meistä.
Silmänräpäyksessä hypähdimme juoksuun, kumpikin eri suunnalle.

Runsaan tunnin jatkui tykin jymähtelyä ja kuulat ryskivät metsässä. Minä
hiivin suojapaikasta toiseen ja nuo kauheat esineet näyttivät aina vain
minua vainoavan. Mutta pommituksen loppupuolella alkoi jo rohkeuteni
palata, vaikka en vielä uskaltanutkaan lähestyä paaluvarustusta, jonne
kuulat tiheimmin putoilivat. Minä tein pitkän kierroksen itäänpäin ja
hiivin sitten rannikkoa reunustavaan metsikköön.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, merituuli humisi metsässä ja röyhelsi
satamamme harmaata vedenpintaa. Pakovettä oli jo kauan kestänyt ja
hietikkoranta oli pitkät matkat kuivilla. Ilma tuntui päivän kuumuuden
jälkeen kolealta.

_Hispaniola_ oli samassa paikassa, johon sen olimme ankkuroineet, mutta,
toden totta, siellähän liehui merirosvojen musta lippu maston huipussa.
Sitä katsellessani välähti taas laivalla punainen salama, kuului uusi
kumea pamahdus ja tykin kuula vonkui taas ilmassa. Se olikin viimeinen.

Minä viivyin jonkun aikaa paikoillani seuraten toimintaa, joka sitten
seurasi. Miehet rikkoivat kirveillään jotakin hietikolla lähellä
paaluaitaa. Se oli jolli-poloisemme, kuten jälestäpäin sain tietää.
Loitommalla, lähellä joen suuta, loimusi suuri nuotio puiden keskellä,
ja laivan ja sen väliä kulki lakkaamatta toinen laivaveneistä; ja
miehet, jotka äsken olin nähnyt niin synkkinä, remusivat nyt soutaessaan
iloisina kuin pienet lapset. Mutta heidän ilossaan tuntui rommin
vaikutus.

Viimein minä katsoin voivani lähestyä paaluvarustusta. Minä olin
jotenkin kaukana matalalla hiekkaniemekkeellä, joka idässä rajoittaa
satamaa ja joka matalan veden aikana yhtyy Luurankosaareen. Kun nyt
nousin seisaalleni, huomasin kauempana niemekkeellä jotenkin korkean ja
omituisesti valkeavärisen kallion kohoavan yksinäisenä matalan pensaikon
sisästä. Juolahti mieleeni, että tuo kai olikin se valkea kallio, josta
Ben Gunn oli puhunut. Jos nyt jonain kauniina päivänä venettä
tarvittaisiin, niin tietäisin mistä sitä oli etsittävä.

Sitten minä kiiruhdin metsään ja saavuin paaluvarustuksen edustalle eli
rannan puolelle, jossa uskolliset toverukset pian ottivat minut avosylin
vastaan.

Vaiheeni olivat pian kerrotut, ja minä rupesin katselemaan ympärilleni.
Koko hirsimaja -- seinät, katto ja lattia -- oli rakennettu
veistämättömistä rungoista. Lattia oli useassa paikassa jalkaa tai
puoltatoista korkealla maanpinnasta. Oven edessä oli pieni katos ja sen
alla pulppusi pieni lähde sangen eriskummaiseen altaaseen -- suureen
laivan rautakattilaan, jonka pohja oli rikottu, ja joka siten oli,
kapteenin sanan mukaan, "partaitaan myöten" upotettu santaan.

Majassa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin paljaat seinät, mutta
eräässä nurkassa oli lietenä käytetty laakea paasi ja tulipesäksi vanha
ruostunut rautakouru.

Kummun rinteiltä ja koko aitauksen sisäpuolelta oli puut hakattu
puhtaiksi rakennustarpeiksi, ja kannoista näki, että komea metsä siinä
olikin kaadettu. Ruokamullasta oli suurin osa metsän poistettua
huuhtoutunut pois tai hautautunut hietaan; ainoastaan siellä, missä
pieni puronen luikerteli kattilasta alaspäin,

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/44339