← catalogue

Musta tulpaani: Romaani

by Alexandre Dumas · Finnish · Gutenberg #44218 · 441,870 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Musta tulpaani: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Musta tulpaani: Romaani

Author: Alexandre Dumas
        Auguste Maquet

Translator: Hilja Walldén


        
Release date: November 18, 2013 [eBook #44218]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/44218

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA TULPAANI: ROMAANI ***

MUSTA TULPAANI

Romaani


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä ["La Tulipe noire"] suomentanut Hilja Walldén



WSOY, Porvoo, 1913.




SISÄLLYS:

         Esipuhe.
      I. Kansan kiitos.
     II. Veljekset.
    III. Jan de Wittin oppilas.
     IV. Murhaajat.
      V. Tulpaaninviljelijä ja hänen naapurinsa.
     VI. Tulpaaninviljelijän viha.
    VII. Onnellinen ihminen tutustuu onnettomuuteen.
   VIII. Sisäänmurto.
     IX. Sukukammio.
      X. Vanginvartijan tytär.
     XI. Kornelius van Baerlen testamentti.
    XII. Mestaus.
   XIII. Mitkä tunteet sillaikaa täyttivät erään katsojan mielen.
    XIV. Dordrechtin kyyhkyset.
     XV. Ristikkoluukku.
    XVI. Opettaja ja oppilas.
   XVII. Ensimäinen sipuli.
  XVIII. Rosan ihailija.
    XIX. Nainen ja kukka.
     XX. Mitä tämän viikkokauden kuluessa oli tapahtunut.
    XXI. Toinen sipuli.
   XXII. Puhkeaminen.
  XXIII. Kadehtija.
   XXIV. Musta tulpaani saa uuden omistajan.
    XXV. Puheenjohtaja van Systens.
   XXVI. Puutarhayhdistyksen uusi jäsen.
  XXVII. Kolmas sipuli.
 XXVIII. Kukkasten laulu.
   XXIX. Van Baerle suorittaa ennen Loewesteinistä lähtöään
         Gryphuksen laskun.
    XXX. Kornelius van Baerlen rangaistuksen laatu alkaa käydä ilmi.
   XXXI. Haarlem.
  XXXII. Viimeinen pyyntö.
         Loppusanat.




ESIPUHE.


»Musta tulpaani» kuuluu niihin kertomuksiin, joissa Dumas Vanhempi
liikuskelee lempialallaan, -- alalla, jolla hän on saavuttanut
suurimman menestyksensä, -- se on historiallisiin tapahtumiin liittyvä
lemmentarina.

Dumas Vanhempi valitsee historian kertomustensa taustaksi ja pohjaksi,
kuten Balzac paikankuvaukset tai Bourget jonkun filosofisen,
yhteiskunnallisen tai siveysopillisen periaatteen.

Dumas oli kyllä perehtynyt historiaan, -- mitä tähän seikkaan nähden
sanottaneekin. Hän oli sitä lueksinut ja luki sitä lakkaamatta edelleen
tai antoi jonkun toisen lukea sitä puolestaan ja esittää luetun. Mutta
hän luki sitä omaan tapaansa. Ulkonaiset seikat painuivat perin tarkoin
hänen mieleensä, ikäänkuin hän olisi katsellut muhkean näytelmän
esittämistä.

Korkokuvien tapaisina kiintyivät historialliset henkilöt hänen
mieleensä kasvoinpiirteineen, liikkeineen, asentoineen ja varsinkin
pukuineen. Eloisina painuivat hänen muistiinsa yksityisseikat ja
tapahtumat niin ylhäisön kuin kansan elämästä: vastaanotot hovissa,
kuningasten maatapanoon ja levoltanousuun liittyvät juhlallisuudet,
kuningattaren ja hovineitosten huoneet, turnajaiset, kruunausjuhlat,
huomattavain henkilöiden kohtaamiset, kaksintaistelut, sotatappelut,
kulkueet, ryöstöretket ja kujeet, kapinat ja katutaistelut, vankilat,
tapot ja murhat, kauhun kuten ilon ja ilveilyn päivät.

Dumas'n teokset valaisevat historiaa lukijalle, jos lukija on siihen jo
ennestään perehtynyt. Mutta tästä ei seuraa että ne olisivat
arvottomia. Jos perin oppinut henkilö kuuntelisi nerokasta, eloisaa,
innostunutta historiallista esitelmää, hän ehkä virkahtaisi hymyillen:
»Tuo esitelmöitsijä miellyttää minua. Tosin olen perehtyneempi
historiaan kuin hän, mutta sittenkin hän pystyy minua opettamaan. Tämä
mies ei ole tavallisinta laatua.» Nämä sanat soveltuvat täsmälleen
Dumas Vanhempaan.

Tottahan on, ettei sokeaa luottamusta käy häneen nähden
suositteleminen, -- kuten ei yleensäkään. Mutta on tarkoin varottava
tämän seikan takia vähentämästä hänen merkitystään historian
_kuvittajana_, sillä epäilemättä on hän tässä suhteessa luettava
Ranskan etevinten kirjailijoiden joukkoon, -- ja tätä ansiota ei ole
arvioitava vähäiseksi.

Täten myöskin »Mustassa tulpaanissa» kautta koko kertomuksen
häämöttävät de Witt veljesten ylevät hahmot ja Wilhelm Vaiteliaan
salaperäinen olento, suoden kertomukselle vakavan, melkeinpä
juhlallisen sävyn.

Taitavasti, vilkkaasti, jopa pontevastikin luodaan eteemme kuva
Hollannin porvaristosta ja kansasta vihan eksyttämänä, -- mutta vihan,
joka johtuu isänmaanrakkaudesta ja siksi on anteeksiannettavissa.

Kirjailijan vapaan mielikuvituksen luomilla luonteilla on myöskin
ansionsa eikä niiltä puutu todenmukaisuuttakaan.

Ankara arvostelija varmaankin pitäisi vanginvartijaa hiukan
kaavamaisena, enkä tahdo osottaa liikaa vastustamishalua väittämällä
hänen olevan väärässä.

Toiseksi sanoisi mainittu arvostelija että kertomuksen esittämän nuoren
tytön kuva on hieman väritön. Myönnän senkin puolittain, mutta
puolittain vain. On näet olemassa seikka, joka tekee hänen olentonsa
mieltäkiinnittäväksi. Kirjailija näyttää olleen selvillä muutamasta
tosiasiasta, jonka romaaninkirjoittajat väliin unohtavat, -- nimittäin
siitä, ettei rakkaus sellaisenaan ilman muuta herätä mielenkiintoa,
vaan ainoastaan rakkaus, jonka olemassaoloa on pidettävä ansiona. Näin
on juuri Rosan rakkauden laita. Hänellä on syytä olla mustasukkainen,
sillä vaikka Kornelius häntä rakastaakin hellästi ja vilpittömästi,
niin rakastaa hän kenties vielä enemmän tulpaaniaan, verratonta mustaa
tulpaaniaan. Tässä on olemassa yllin kyllin mustasukkaisuuden aihetta,
ja Rosa voisi sanoa:

    »Hesperiidein omenan sä hylkäät,
    Sipuli sai lemmen syömmes' ylvään!»

Mutta hän ei sano näin, -- tai luopuu ainakin pian tämänkaltaisista
soimauksista. Hän on tosin mustasukkainen tulpaanille, mutta hän tyytyy
sietämään tuota Korneliuksen intohimoa, antautuupa vielä sen
palvelukseenkin vaalimalla tulpaania vaaroja uhmaten ja äidin
hellyydellä.

Tämän johdosta katson Rosaa varsin älykkääksi tytöksi ja arvostelen
hänen ansionsa erittäin suuriksi.

Hän osottaa terävää älyä oivaltaessaan että miehen mielessä aina asuu
rinnakkain kaksi kiihkeätä tunnetta: rakkaus vaimoa, morsianta,
lemmittyä kohtaan, mutta sen ohella jokin piintynyt päähänpisto, jota
naisen on pyrittävä käsittämään ja suosimaan, jos mielii säilyttää
miehen rakkauden. Tässä suhteessa on Rosa erinomaisen ovela ja
varovainen, haluaisinpa sanoa hänen osottavan mitä terävintä järkeäkin.

Mutta tuo kilpailijattaren suosiminen tuottaa hänelle kärsimystäkin, ja
juuri tästä syystä hänen rakkautensa on ansiokasta ja herättää
myötätuntoa. Rosan kuva ei siis suinkaan ole niin väritön ja
kaavamainen kuin ensi katseella voi tuntua. Rosa on itse asiassa
suurten rakkaussankarittarien vaatimaton sisar.

Mitä taas petturiin tulee -- ja selvää on, että sellainen järkyttäväin
kuvausten suosija kuin Dumas tarvitsee teokseensa petturin, -- on hän
nähdäkseni esitetty erinomaisen taitavasti ja luontevasti. Näen
mielessäni Dumas'n lukemassa seuraavaa La Bruyèren kuvausta:

»Kukkasviljelijällä on puutarha eräässä esikaupungissa. Hän kiiruhtaa
sinne päivänkoitteessa, hän palaa sieltä auringon laskiessa. Kuin
maahan juuttuneena näemme hänen viipyvän tulpaaniensa luona, tänä
hetkenä vaipuneena tarkastamaan 'Erakkoa'. Hän ihailee sitä silmät
avoauki, hän hykertelee käsiänsä, hän kumartuu lähemmäksi katsomaan,
hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin ihanaa. Sydän riemua tulvillaan
lähtee hän sen luota, silmäilläkseen myöskin 'Idän kaunotarta',
'Venusta', 'Kultavaippaa', 'Agataa'. Mutta pian on hän jälleen 'Erakon'
luona, ja sinne hän jää, sinne hän istahtaa, päivällisaterian unohtaen.
Kuinka ihana onkaan tuon kukkasen hohde, kuinka viehättävät sen värit,
kuinka komea sen kupu! Tuo henkevä mies, joka hurskaalla mielellä
palvelee ihannettaan, palaa kotiin väsyneenä, nälkäisenä, mutta perin
tyytyväisenä. Onhan hän saanut nähdä tulpaaneja!»

Ja tuollainen mies, voi Dumas mietiskellä, saattaisi kateuden
kiihdyttämänä, kannustamana, pystyä mihin epähienouteen, ilkityöhön,
rikokseen tahansa, tyydyttääkseen intohimonsa ja ollakseen ainoa
ihminen koko maailmassa, jolla on kunnia omistaa »Erakko». Hänestä voi
tulla suurenmoinen, mieltäkiinnittävä rikollinen, -- hänessä on kaikki
edellytykset olemassa!

Täten on voinut vähitellen kehkeytyä Boxtelin erinomaisen todenmukainen
ja eloisa kuva. Boxtel alkaa rikosten uran pienillä ilkiteoilla ja
joutuu sitten kammottaviin konnantöihin, osittain ahneuden ohjaamana --
mikä seikka ei tunnu juuri hyvin keksityltä --, osittain hurjan
kunnianhimon valloissa.

Tuo Boxtel on todellakin vallan erinomainen taideluoma!

Ja entä sitten tuo kunnon Kornelius, tuo historiallinen henkilö, jolla
ei ole aavistustakaan historiallisesta merkityksestään -- jommoisia
henkilöitä Dumas tosin on luonut muissakin teoksissaan! Hän on
tärkeän valtiollisen salaisuuden säilyttäjä sitä tietämättään ja
aavistamattaan, hän, joka ei ajattele muuta kuin tulpaanejaan. Hänellä
on huostassaan erinomaisen tärkeitä valtiollisia asiakirjoja, mutta hän
ei ole luonut niihin katsettakaan, sillä hän ei välitä muusia kuin
tulpaaneistaan. Hän on osallisena salaliitossa sitä aavistamattaan ja
tietämättään edes tarkoin mitä salaliitto oikein onkaan, sillä muu
kaikki on hänelle vierasta paitsi tulpaanit. Valtiolliset paperit ovat
olleet laatikossa yhdessä tulpaaninsipulien kanssa ja hän säilyttää
piilossa povellansa paperia, joka voisi hänet pelastaa, todistaen hänen
viattomuutensa, mutta hän tallettaa sitä vain siihen käärityn sipulin
suojana, -- tulpaanit ovat hänelle kaikki kaikessa.

Tuo mies, joka aavistamattaan, huomaamattaan on sekaantunut
historiallisiin tapahtumiin, joka ei tiedä eikä konsanaan ole
havaitseva historiallista merkitystään, -- tämä mies on itse asiassa
mieltäkiinnittävimpiä historiallisia henkilöitä mitä olla voi.

Täten on siis Dumas muovaellut La Bruyèren luomasta henkilöstä -- jos
hän todella on saanut aiheensa La Bruyèreltä -- kaksi varsin erilaista
olentoa: toisen hyvän, viattoman ja herttaisen, toisen halpamaisen,
pahansuovan, vaarallisen ja turmiota tuottavan, -- kuten taitava
kukkasviljelijä jakamalla tulpaaninsipulin kahtia voi kasvattaa siitä
kaksi erilaista kukkaa, joskaan ei niin tuiki erilaista kuin nuo kaksi
miestä. Mutta kirjailijan taidehan onkin kukkaisviljelijän taidetta
korkeampaa!

Raikkaampaa, viehkeämpää lukemista kuin »Musta tulpaani», tuo
historian kukkastarhojen tuote, ei voi olla olemassa, eikä liioin
hyödyllisempääkään.

_E. Faguet_.




I.

KANSAN KIITOS.


Haag, seitsemän yhdistyneen maakunnan pääkaupunki, joka varjoisine
puistoineen, suurten puitten koristamine goottilaisine rakennuksineen,
kanavissa kuvastuvine melkein itämaisine kuputorneineen vaikutti niin
iloiselta, siistiltä ja sirolta, kuin olisi jokainen päivä ollut
sunnuntai, oli 20 p. elokuuta 1672 tulvillaan kansalaisia, jotka puukko
vyöllä, musketti olalla tai keppi kädessä huohottaen ja kiihtyneinä
tummana virtana lähenivät Buitenhofin kaameata vankilaa, joka
ristikkoakkunoineen meidän päivinämme kuuluu kaupungin nähtävyyksiin ja
jossa noihin aikoihin kitui Kornelius de Witt, Hollannin tasavallan
entisen johtajan veli, syytettynä salamurhasta kirurgi Tyckelaerin
ilmiannon perusteella.

Elleivät tämän ajan ja erittäinkin tämän vuoden historialliset
tapahtumat liittyisi niin läheisesti noiden mainitsemiemme veljesten
nimeen, olisivat nyt seuraavat selvitykset katsottavat tarpeettomiksi.
Mutta vakuutamme lukijalle -- tälle vanhalle ystävällemme, jolle ensi
sivulla aina lupaamme huviketta, pitäen seuraavilla sanamme väliin
paremmin, väliin huonommin, -- että nämä selvitykset ovat ehdottomasti
tarpeen, sekä kertomuksemme oivaltamiseksi että sen taustana olevan
ajanjakson valaisemiseksi.

Kornelius de Witt, Puttenin rantavouti, synnyinkaupunkinsa Dordrechtin
entinen pormestari, Hollannin eduskunnan jäsen, oli yhdeksänviidettä
vuoden vanha, kun hollantilaiset, väsyneinä tasavaltaan sellaisena,
jommoiseksi sen käsitti Jan de Witt, sen johtaja, vaativat jälleen
saada maahan yleismaaherran, minkä toimen Jan de Wittin laatima
»ikuinen edikti» oli ainaiseksi poistanut Hollannista.

Oikkujensa ohjaama kapinallismielinen kansa asettaa tavallisesti
periaatteen tilalle henkilön, ja niinpä nytkin hollantilaisten mielestä
tasavaltaa edustivat järkkymättömät de Witt veljekset, nuo Hollannin
roomalaiset, jotka yleisestä mielipiteestä piittaamatta uljaasti
puolsivat vapautta ilman vallattomuutta ja ylellisyydestä pidättäytyvää
varallisuutta, samaten kuin maaherrakuntaa edusti synkkäkasvoinen
mietiskelijä Vilhelm Oranialainen, jolle hänen aikalaisensa antoivat
tuon jälkimaailmankin hyväksymän »Vaiteliaan» lisänimen.

De Witt veljekset pyrkivät voittamaan Ludvig XIV:n suosion, huomattuaan
kuinka koko Eurooppa yhä täydellisemmin joutui hänen henkisen
vaikutusvaltansa alaiseksi ja koettuaan Reinin taisteluissa, missä
määrin Hollanti ulkonaisestikin oli hänestä riippuva, -- noissa
taisteluissa, jotka Guichen kreivin tarinat ja runoilija Boileaun
ylistyslaulut ovat ikuistaneet, ja jotka kolmessa kuukaudessa olivat
tuhonneet Hollannin vallan.

Ludvig XIV oli jo kauan vihannut hollantilaisia, jotka häntä parjasivat
ja pilkkasivat parhaansa mukaan, joskin tosin enimmäkseen ranskalaisten
maanpakolaisten suun kautta. Hollantilaisten kansallisylpeys oli
hänestä tehnyt tasavaltaa uhkaavan Mitridateen. De Witt veljeksiä
kohtasi nyt kansan viha sekä sentähden että he olivat uskaltaneet
tarmokkaasti vastustaa sen tahtoa, kuin myös siksi, että se nyt
voitettuna, ymmärrettävän väsymyksen vallassa halusi uutta johtajaa,
joka sen pelastaisi häpeästä ja perikadosta.

Tuo uusi johtaja, joka oli valmis esiintymään, valmis ryhtymään
voimainmittelyyn Ludvig XIV:n kanssa, niin suunnattomaksi kuin hänen
valtansa näyttikin kehittyvän, oli Vilhelm, Oranian prinssi, Vilhelm
II:n poika ja Englannin kuninkaan Kaarlo I:n tyttärenpoika, tuo
vaitelias lapsi, josta jo äsken mainitsimme, että kansa hänessä näki
maaherrakunnan edustajan.

Tuo nuorukainen oli vuonna 1672 kahdenkolmatta vuoden vanha. Jan de
Witt oli ollut hänen kasvattajansa, ja hän oli pyrkinyt kehittämään
tästä prinssistä kunnon kansalaisen. Isänmaanrakkaus, joka oli
kasvattajassa voimakkaampi kuin rakkaus kasvattiin, oli saattanut
hänet »ikuisella ediktillä» riistämään tältä toiveet päästä
Hollannin maaherraksi. Mutta Jumala oli tehnyt pilkkaa ihmisten
pyrkimyksestä muutella maan mahdit ja vallat taivaan kuninkaan tahtoa
tiedustelematta, ja käyttäen välikappaleenaan hollantilaisten oikkua ja
Ludvig XIV:n herättämää pelkoa hän teki tyhjäksi hallinnonjohtajan
pyrkimykset ja ikuisen ediktin, asettaen Vilhelm Oranialaisen
maaherraksi, täyttämään hänen aikeitaan, jotka vielä olivat salattuina
tulevaisuuden huomassa.

Jan de Witt tyytyi noudattamaan kansalaistensa tahtoa. Mutta Kornelius
oli itsepintaisempi, ja välittämättä oranialaismielisestä roskaväestä,
joka piiritti hänen talonsa Dordrechtissa, uhaten häntä kuolemalla, hän
kieltäytyi allekirjoittamasta maaherrakunnan uudistamista koskevaa
asiakirjaa.

Lopuksi hänen vaimonsa kyyneleet saattoivat hänet taipumaan, mutta hän
kirjoitti nimensä jälkeen kirjaimet V.C., jotka merkitsivät _Vi
Coactus_, s.o. »väkivallan pakottamana».

Oli todellinen ihme, että hän tuona päivänä pelastui vihollistensa
käsistä.

Mitä Jan de Wittiin tulee, ei hänen nopea ja aulis myöntymisensä
häntä liioin hyödyttänyt. Muutamia päiviä myöhemmin hän joutui
salamurhayrityksen uhriksi. Tikariniskujen lävistämänä jäi hän
kumminkin henkiin.

Tämä asiain tila ei tyydyttänyt oranialaismielisiä. Nuo veljekset
olivat esteenä heidän tuumiensa toteuttamiselle. He muuttivat nyt
menettelyään ja koettivat parjauksilla saada aikaan sen, mikä ei ollut
tikarille onnistunut, valmiina kumminkin oikean hetken tultua
turvaamaan alkuperäiseen keinoonsa.

On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada
jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan.
Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon
valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin
ihailtavaksi.

Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen
yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin
konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet
heti toimeen.

Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli,
kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.

Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen
ediktin tyhjiinraukeamisesta -- kuten hänen lisäyksensäkin osotti -- ja
raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle
toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja
oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli
joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa
hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.

Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen
hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti
Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi
oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin
Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa
kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.

Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli
myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka
pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät
uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana
hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi
säkeistön Horatiuksen »_Justum et tenacem_» runoelmasta, ei
tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen
intonsa vaimenemaan.

Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta
edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja
arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi
tasavallan alueelta.

Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista
kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli
empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut
kylliksi.

Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin
kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään
puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen
karkotetuksi.

Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti
luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään
isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, -- olihan hänellä huolensa ja
haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan
hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.

Sillä välin odotti Vilhelm Oranialainen, käyttäen kaikkia vallassaan
olevia keinoja, että häntä jumaloiva kansa toimittaisi nuo veljekset
hänelle maaherranistuimen astinlaudaksi.

Siis -- kuten luvun alussa mainitsimme -- 20 p. elokuuta 1672 riensi
koko kaupunki Buitenhofia kohden, katsomaan Kornelius de Wittin lähtöä
maanpakoon ja tarkkaamaan mitä jälkiä kidutus oli jättänyt tuohon
ylvääseen mieheen, joka niin hyvin tunsi Horatiuksen teokset.

Kiiruhtakaamme lisäämään ettei kaikkia tuossa ihmisjoukossa vetänyt
Buitenhofiin vain viaton halu katsella odotettavaa näytelmää, vaan että
moni halusi siinä esittää osaa, joka hänen mielestään tähän saakka oli
esitetty varsin huonosti.

Tarkoitamme teloittajan osaa.

Vielä oli joukossa sellaisiakin, joilla ei ollut aivan niin
vihamieliset aikeet kuin edellämainituilla, vaan jotka vain halusivat
ylpeytensä tyydytykseksi nähdä tomussa henkilön, joka on kauan ollut
ylennettynä.

Eiköhän tuo peloton Kornelius de Witt nyt ollut masentunut,
kidutuksesta heikontunut, mietiskeli moni. Varmaankin saataisiin hänet
nähdä kalpeana, verta vuotavana, mieli häpeän vallassa!

Sepä vasta olisi tuottanut voitonriemua porvaristolle, joka tunsi häntä
kohtaan kateutta vielä kiihkeämpää kuin kansa. Mikä kunnon haagilainen
olisi voinut kieltäytyä sellaisesta nautinnosta!

Ja lisäksi, tuumiskelivat oranialaiset kiihottelijat, taitavasti
sekaantuneina ihmisjoukkoon, jota toivoivat mielensä mukaan voivansa
käyttää viiltävänä tai murskaavana aseena, voisi kenties matkalla
Buitenhofista kaupunginportille tarjoutua sopiva tilaisuus heittää
hiukan lokaa ja kenties muuan kivikin tuota Puttenin rantavoutia
kohden, joka ei muutoin kuin »väkivallan pakottamana» ollut suonut
Oranian prinssille maaherrantointa ja lisäksi vielä oli tahtonut hänet
murhauttaa.

Ja jos meneteltäisiin oikein ja oltaisiin rohkeita, lisäsivät Ranskan
kiihkeät viholliset, niin ei Kornelius de Wittiä lainkaan päästettäisi
maanpakoon, sillä kaupungista päästyään hän tietysti jälleen jatkaisi
salavehkeilyään Ranskan kanssa ja eläisi markiisi de Louvois'n rahoilla
yhdessä petturimaisen veljensä Janin kanssa.

Voihan hyvin ymmärtää että tuollaiset mietteet saattavat ihmiset
pikemmin juoksemaan kuin kävelemään. Siinä siis syy, miksi Haagin
asukkaat kiisivät niin nopeasti Buitenhofia kohden.

Niiden keskellä, jotka kiiruhtivat eniten, ensi raivo sydämessä ja
mieli hämmennyksissä kunnon Tyckelaer, johon oranialaiset vetosivat
rehellisyyden, kansalaiskunnon ja kristillisen rakkauden esikuvana.

Tämä kunnon konna kertoi, koristaen esitystään järkensä ja
mielikuvituksensa ihanimmilla kukkasilla, mille koetuksille Kornelius
de Witt oli saattanut hänen rehellisyytensä, mitä summia hän oli
hänelle tarjonnut, mitä pirullisia juonia hän oli keksinyt salamurhan
helpottamiseksi.

Ja jokainen hänen lauseensa sai kiihkeästi kuuntelevan kansan huutamaan
ilmi rakkautensa Vilhelm prinssiä kohtaan ja raivonpurkauksin uhkaamaan
de Witt veljeksiä.

Ja nyt ryhtyi kansa parjaamaan puolueellisia tuomareita, jotka muitta
mutkitta päästivät pakoon sellaisen inhottavan pahantekijän kuin tuon
Kornelius konnan.

Ja jotkut kiihottajat toistivat matalalla äänellä:

-- Hän lähtee tiehensä! Hän karkaa käsistämme!

Ja toiset siihen vastasivat:

-- Laiva odottaa häntä Scheveningenissä, ranskalainen sotalaiva!
Tyckelaer on sen nähnyt!

-- Kunnon Tyckelaer! Kelpo Tyckelaer! huusi kansanjoukko yhteen ääneen.

-- Sitä paitsi, lausui ääni joukosta, -- pakenee myöskin Jan, joka on
yhtä suuri petturi kuin veljensäkin, yhdessä hänen kanssaan.

-- Ja nuo konnat syövät Ranskassa meidän rahamme, rahat, jotka ovat
saaneet myymällä sota-aluksemme, aseemme, laivaveistämömme Ludvig
XIV:lle.

-- Estäkäämme heidät poistumasta! huusi muuan isänmaanystävä joukon
etunenästä.

-- Vankilaan! vankilaan! vastasi hänelle kuoro.

Ja nämä huudot innostivat kansalaiset yhä kiihkeämpään juoksuun, ja
musketit viritettiin, kirveet välkähtelivät ja silmät hehkuivat.

Mutta mitään väkivaltaisuuksia ei vielä ollut tapahtunut, ja
Buitenhofin edustalla vartioiva ratsuväki pysyi levollisena,
järkkymätönnä, hiljaisena, vaikuttaen kylmäkiskoisuudessaan paljon
voittamattomammalta kuin kirkuva, kiihtynyt, uhkaileva ihmislauma.
Tyynenä tarkkasi se johtajaansa, Haagin ratsuväen päällikköä, jolla
tosin oli miekka paljastettuna, mutta laskettuna kupeelle, kärki
jalustimen nojassa.

Tuo ratsujoukko, vankilan ainoa turva, piti kurissa sekä sekasortoisen
ja meluavan kansanjoukon että kansalliskaartin osaston, joka oli
sijoitettu Buitenhofin edustalle, ylläpitääkseen järjestystä yhdessä
ratsuväen kanssa, vaan joka sen sijaan yllytti rauhanhäiritsijät
kiihkonpurkauksiin, huutamalla heille vastaan:

-- Eläköön Oranialainen! Häpeä pettureille!

Tillyn ja hänen ratsumiestensä läsnäolo oli tosin terveellinen hillike
kansalliskaartilaisille. Mutta vähitellen he innostuivat omista
huudoistaan, ja voimatta käsittää että rohkeutta voi olla olemassa
ilman kirkunaa, he selittivät ratsuväen vaiteliaisuuden pelon
ilmaukseksi ja lähenivät askeleen kohden vankilaa, koko ihmistulva
jäljissään.

Mutta silloin kreivi de Tilly asettui yksin heidän tiellensä ja kysyi
miekka koholla rypistetyin kulmin:

-- Mutta hyvät herrat kansalliskaartilaiset, miksi ette pysy
paikallanne ja mitä te haluatte?

Kaartilaiset pudistelivat muskettejansa, puhjeten huutoihin:

-- Eläköön Oranialainen! Surma pettureille!

-- Eläköön Oranialainen, -- se olkoon menneeksi, sanoi de Tilly, --
vaikka minä puolestani tosin pidän enemmän iloisista kuin äreistä
ihmisistä. Surmaa pettureille saatte myöskin huutaa niin paljon kuin
haluatte, kun vain tyydytte pelkkään huutamiseen. Mutta jos aiotte
todenteolla ryhtyä heitä surmaamaan, niin olen minä täällä estääkseni
sen, ja minä olen sen estävä.

Ja kääntyen sotilaisiinsa hän huusi:

-- Tähdätkää, soturit!

Tillyn soturit tottelivat komentoa tyynellä täsmällisyydellä, joka
saattoi porvarikaartilaiset ja kansan ehdottomasti peräytymään
täydellisessä sekasorrossa.

Hymyillen lausui ratsu-upseeri sen nähdessään tuohon ylimielisen
ivalliseen tapaan, joka on soturille ominaista:

-- Hyvä, hyvä! Rauhoittukaa, porvarit! Sotamieheni eivät ammu ainoata
löyhää laukaustakaan, mutta te puolestanne ette myöskään tule astumaan
askeltakaan lähemmäksi vankilaa.

-- Tiedättekö, herra upseeri, että meillä on musketit? lausui perin
raivostuneena kaartilaisten johtaja.

-- Näen erittäin hyvin että teillä on musketit, lausui Tilly, -- olette
aivan tarpeeksi välkytelleet niitä silmieni edessä. Mutta huomatkaa
tekin, että meillä puolestamme on pistoolit, jotka kantavat
oivallisesti viidenkymmenen askeleen päähän, ja te olette vain
viidenkolmatta askeleen etäisyydessä meistä.

-- Surma pettureille! huusi kaarti raivoissaan.

-- Te toistatte aina vain samaa, nurisi upseeri, -- se käy
väsyttäväksi!

Ja hän asettui jälleen paikalleen joukkonsa eteen melun yhä kiihtyessä.

Ja kumminkaan ei tuo raivostunut kansa tiennyt, että sillä välin kuin
se vaani toisen uhrin verta, toinen ikäänkuin kohtaloaan kiiruhtaakseen
matkasi kohden Buitenhofia sadan askeleen päässä vihollisistaan ja
ratsuväestä.

Jan de Witt laskeutui palvelijan kanssa vaunuista ja astui levollisesti
linnanpihan poikki.

Hän oli esittänyt itsensä vanginvartijalle, joka kyllä hänet tunsikin,
lausuen hänelle:

-- Hyvää päivää, Gryphus! Tulen noutamaan veljeäni Kornelius de Wittiä,
viedäkseni hänet pois kaupungista, koska hänet, kuten tiedät, on
tuomittu maanpakoon.

Ja vanginvartija, karhu laatuaan, joka oli opetettu avaamaan ja
sulkemaan linnan portti, oli häntä tervehtinyt ja päästänyt hänet
rakennukseen ja sulkenut ovet hänen jälkeensä.

Ehdittyään kymmenen askelta eteenpäin oli Jan de Witt kohdannut kauniin
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotiaan friisiläispukuisen tytön.
Tyttösen tervehtiessä mitä siroimmin oli Jan laskenut kätensä hänen
leukansa alle ja sanonut:

-- Hyvää päivää, kaunis, herttainen Rosa! Kuinka veljeni voi?

-- Oi, herra Jan, oli tyttönen vastannut, -- niistä kärsimyksistä,
jotka hän on saanut kokea, ei ole enää vaaraa, nehän ovat nyt ohi,
mutta...

-- Mitä tarkoitat, kaunis tyttöseni?

-- Pelkään niitä kärsimyksiä, jotka hän vielä on saava kokea, herra
Jan.

-- Vai niin, sanoi de Witt, -- tarkoitat tuota kansaa?

-- Ettekö kuule, kuinka he meluavat?

-- Kyllä, he tuntuvat olevan kovasti kiihkoissaan. Mutta ehkä he
tyyntyvät meidät nähdessään, sillä emmehän ole koskaan tehneet heille
muuta kuin hyvää.

-- Valitettavasti ei siitä ole mitään apua, mumisi tyttö poistuen,
noudattaaksensa isänsä käskevää liikettä.

-- Ei kylläkään, lapseni, olet oikeassa!

Jatkaessaan matkaansa mumisi hän:

-- Omituista, -- tuollainen tyttönen, joka arvatenkaan ei edes osaa
lukea, eikä siis ole lukenut mitään, lausuu ilmi päätotuuden, minkä
maailmanhistoria meille opettaa!

Ja tyynenä kuin ennenkin, mutta surumielisempänä kuin tullessaan,
jatkoi entinen hallinnonjohtaja matkaansa veljensä huonetta kohden.




II.

VELJEKSET.


Kuten kaunis Rosa huolestuneena oli aavistanut, koettivat
kansalliskaartilaiset, Jan de Wittin jatkaessa matkaansa veljensä
vankihuoneeseen johtavia kiviportaita ylös, saada Tillyn väistymään
joukkoineen, jotka estivät kaartilaisia toteuttamasta hankkeensa.

Tämän nähdessään ihmisjoukko, huomaten kaartilaisten oivat aikeet,
huusi kaikin voimin:

-- Eläköön kansalliskaarti!

Tilly puolestaan, yhtä varovaisena kuin järkähtämätönnä, keskusteli
kaartilaisten kanssa ratsujoukkonsa viritettyjen pistoolien turvissa,
koettaen parhaansa mukaan todistaa säätyjen antaman määräyksen
velvoittavan häntä kolmen komppanian kanssa vartioimaan vankilaa
ympäristöineen.

-- Miksikä niin? Miksikä vankilaa on vartioitava? huusivat
oranialaiset.

-- Te kyselette minulta asioita, joita en tiedä, vastasi Tilly. --
Minun on käsketty vartioida ja minä vartioin. Ollen puolittain
sotilaita, te, hyvät herrat, tietänette, ettei tällaiseen käskyyn
tavata liittää selityksiä.

-- Mutta teille on annettu tuo määräys sitä varten että petturit
pääsisivät pois kaupungista.

-- Sehän on kyllä mahdollista, koska petturit ovat tuomitut
karkotettaviksi, vastasi Tilly.

-- Mutta ken on antanut tuon käskyn?

-- Säädyt, tuhat tulimaista!

-- Säädyt menettelevät petollisesti.

-- Siihen minä en tiedä sanoa mitään.

-- Ja te menettelette myöskin petollisesti!

-- Minä!

-- Niin, te!

-- Mutta, hyvät herrat, ketä kohtaan sitten? Säätyjäkö? Minähän olen
heidän palveluksessaan ja täytän säntillisesti heidän määräyksensä.

Kun kreivi oli niin täysin oikeassa, ettei väittelyä käynyt lainkaan
jatkaminen, turvauduttiin jälleen huutoon ja uhkauksiin. Mitä
sävyisimmin lausui nyt kreivi:

-- Hyvät herrat, rukoilen teitä päästämään vireestä aseenne! Joku
niistä voisi vahingossa laueta, ja jos luoti haavoittaisi jotakin
ratsumiestäni, me surmaisimme teikäläisiä parisen sataa, ja se olisi
meille varsin ikävää, mutta vielä ikävämpää teille, eikä hyödyttäisi
meitä kumpaakaan.

-- Jos sen tekisitte, huusivat porvarit vastaan, -- niin me ampuisimme
teitä.

-- Mutta jos ampuisittekin meidät kuoliaaksi kaikki tyyni, niin ne
teistä, jotka me puolestamme olisimme surmanneet, pysyisivät myöskin
kuolleina.

-- Väistykää siis meidän tieltämme, niin menettelette kunnon
kansalaisten tavoin.

-- Ensiksikään minä en ole mikään »kansalainen», sanoi Tilly, -- vaan
olen upseeri, ja tämä ero on varsin suuri. Toiseksi en ole
hollantilainen, vaan ranskalainen, ja siinä on vieläkin suurempi ero
olemassa. En ole tekemisissä kenenkään muiden kuin säätyjen kanssa,
jotka ovat minut palkanneet. Jos tuotte minulle säädyiltä käskyn
poistua, niin teen heti puolikäännöksen, sillä hauskaa ei minusta
täällä suinkaan ole!

-- Hyvä, hyvä! huusivat sadat äänet, ja niihin yhtyi heti puolisen
tuhatta lisäksi. -- Lähtekäämme kaupungintalolle! Eduskunnan puheille!
Rientäkää, rientäkää!

-- Oivallista! mumisi Tilly nähdessään hurjimpien poistuvan. -- Menkää
kaupungintalolle kataline pyyntöinenne. Saatte nähdä, suostutaanko
niihin. Rientäkää, ystäväni, rientäkää!

Kunnon upseeri luotti hallitusmiesten kunniantuntoon, kuten nämä
puolestaan olivat luottaneet hänen sotilaskuntoonsa.

-- Anokaapa, kapteeni, kuiskasi kreiville hänen yliluutnanttinsa, --
että eduskunta kieltää noilta raivostuneilta ihmisiltä sen mitä he
pyytävät ja lähettää meille apujoukon, -- luulen että se olisi hyväksi.

Sillä välin Jan de Witt, jonka jätimme nousemaan kiviportaita ylös,
keskusteltuaan vanginvartija Gryphuksen ja hänen tyttärensä Rosan
kanssa, oli saapunut sen huoneen ovelle, missä hänen veljensä Kornelius
virui patjalla, kärsittyään virallisen syyttäjän määräyksestä
kidutusta, kuten jo ennen on kerrottu.

Karkotuskäsky oli saapunut ja sen johdosta oli Kornelius säästynyt
joutumasta uudelleen kidutuslavalle.

Ranteet ruhjottuina, sormet taitettuina makasi siinä Kornelius
vuoteellaan, mutta kolme vuorokautta kestäneet kärsimykset eivät olleet
saaneet häntä tunnustamaan rikosta, johon hän ei ollut syypää, ja nyt
hän vihdoinkin voi hengittää helpommin, kuultuaan ettei häntä ollut
tuomittu kuolemaan, vaan maanpakoon.

Voimakkaine ruumiineen, tarmokkaine henkineen olisi hän tuottanut
pettymystä vihollisilleen, jos nämä nyt olisivat nähneet hänet
Buitenhofin pimeässä tyrmässä, kalpeilla kasvoillaan hymyily, joka
osotti marttyyrin unohtaneen maallisen elämän kurjuuden, nähtyään
taivasten kirkkauden.

Hän oli, pikemmin tahdonlujuudellaan kuin ulkonaisilla apuneuvoilla,
voittanut takaisin entiset voimansa, ja nyt hän harkitsi kuinka kauan
hänen täytyisi oikeudenkäynnin vaatimain muotoseikkain takia vielä olla
vankeudessa.

Juuri tänä hetkenä kohosivat kansalliskaartin ja kansanjoukon huudot
ilmoille, uhaten veljeksiä sekä heidän turvanaan olevaa kapteeni
Tillyä. Tuo melu, joka uhkaavana kuin nousuvesi läheni vankilan
muureja, tunki vanginkin korviin.

Mutta niin pelättävältä kuin se kuuluikin, ei Kornelius sitä liioin
tarkannut eikä välittänyt nousta vuoteeltaan, silmäilläkseen ulos
pienestä ristikkoakkunasta, josta valo ja melu tunki sisään.

Pitkällinen tuska oli siinä määrin tylsyttänyt hänen tuntokykynsä,
ettei hän enää liioin kärsinyt kivuistansa. Hän tunsi nautinnolla
sielunsa ja henkensä niin vapautuneen aineellisuuden kahleista, että ne
ikäänkuin leijailivat ruumiista irrallaan, kuten liekki leijailee
sammumaisillaan olevan valkean yläpuolella, kohotakseen taivaalle.

Kornelius ajatteli myöskin veljeänsä. Epäilemättä johtui tämä myöskin
Janin läheisyydestä, kuten magnetismin myöhemmin ilmaistut salaperäiset
opit todistavat. Tuona hetkenä nimittäin, jolloin Kornelius mielessään
tunsi olevansa niin lähellä veljeänsä että melkein lausui hänen
nimensä, ovi aukeni ja Jan tuli sisään. Hän kiiruhti nopein askelin
vangin luo, ja tämä ojensi ruhjotut käsivartensa, liinakankaaseen
käärityt kätensä kohden kuuluisaa veljeänsä, josta hänen oli onnistunut
viedä voitto, -- ei tosin maalle tehtyihin palveluksiin nähden, vaan
saamalla vielä runsaammassa määrin hollantilaisten vihaa osakseen kuin
hän.

Jan suuteli hellästi veljensä otsaa ja laski hänen kipeät kätensä
varovasti patjalle.

-- Kornelius, veli parkani, sinulla on kovia tuskia, eikö niin?

-- En tunne nyt enää tuskia sinut nähdessäni.

-- Rakas Kornelius raukkani, jos et sinä kärsikään, niin kärsin minä
sen enemmän nähdessäni sinut tässä tilassa, siitä voit olla vakuutettu.

-- Olenkin ajatellut enemmän sinua kuin itseäni, ja kidutuksen
kestäessä en lausunut muuta valitusta kuin kerran vain: »Veli parkani!»
Mutta nythän olet täällä, -- unohtakaamme tuo kaikki! Tulet minua
noutamaan, eikö niin?

-- Niin kyllä.

-- Olen jo parantunut. Auta minut pystyyn, veljeni, niin saat nähdä
kuinka hyvin voin kävellä.

-- Sinun ei tarvitse kävellä kauas. Vaununi odottavat tuolla lammikon
luona Tillyn ratsujoukon turvissa.

-- Tillyn ratsujoukon turvissa? Miksikä se on täällä?

-- Otaksutaan, lausui Jan, kasvoillaan tavallinen surumielinen
hymyilynsä, -- että Haagin asukkaat tahtovat olla lähtöäsi näkemässä ja
pelätään hiukan että voisi syntyä mellakkaa.

-- Mellakkaa? toisti Kornelius, tarkaten veljeänsä, joka näytti
joutuneen hämilleen. -- Mellakkaako?

-- Niin kyllä, veljeni.

-- Sitä siis äsken kuulin, lausui vanki ikäänkuin itsekseen puhuen.
Kääntyen sitten veljensä puoleen hän lausui:

-- Buitenhofin edustalle on kokoontunut ihmisiä, eikö niin?

-- On kyllä.

-- Mutta tullessasi tänne...

-- Mitä tarkoitat?

-- Kuinka pääsit tänne?

-- Tiedät hyvin ettei meitä täällä suosita, veljeni, lausui Jan
surumielisen katkerasti. -- Minä tulin tänne syrjäkatuja pitkin.

-- Koettelit pysyä salassa?

-- Halusin saapua luoksesi mahdollisimman pian, ja näin ollen
menettelin kuten on tapana merellä ja valtioelämässä, kun on joutunut
vastatuuleen: minä luovailin.

Tänä hetkenä kajahti melu entistä uhkaavampana vankilan edustalta.
Tilly keskusteli kansalliskaartilaisten kanssa.

-- Niin, niin, virkahti Kornelius, -- olet varsin taitava perämies,
veljeni. Mutta en tiedä onnistuuko sinun kuljettaa veljesi näiden
tyrskyjen halki muinoisen kansansuosion pirstaleilla yhtä onnellisesti
kuin ohjasit Trompin laivaston Schelden karien keskitse Antverpeniin.

-- Tahdomme Jumalan avulla ainakin koettaa, vastasi Jan. -- Mutta
ensiksi sananen.

-- Puhu, veljeni.

Alkoi jälleen kuulua huutoa.

-- Kuinka nuo ihmiset ovatkaan vihastuneita, jatkoi Kornelius. --
Ovatko he vihoissaan sinulle vai minulle?

-- Luullakseni molemmille. Olenhan sanonut että se, mistä oranialaiset
ennen kaikkea meitä syyttävät, on että olemme olleet salahankkeissa
Ranskan kanssa.

-- Kuinka typeriä he ovat!

-- Niin kyllä, mutta siitä he ovat meille vihoissaan.

-- Mutta jos nuo hankkeemme olisivat onnistuneet, ei heidän olisi
tarvinnut kärsiä Reesin, Orsayn, Weselin ja Rheinbergin tappioita, ei
nähdä vihollisen kulkevan yli Reinin, vaan Hollanti voisi yhä vielä
kerskailla olevansa voittamaton soittensa ja kanaviensa suojassa.

 -- Tuo kaikki on totta, mutta vielä todempaa on se, että jos meidän
ja de Louvois'n välinen kirjeenvaihto tulisi ilmi, niin en
purjehdustaidostani huolimatta liioin pystyisi pelastamaan de Witt
veljesten purtta väljemmille vesille. Nuo kirjeet, jotka todistaisivat
puolueettomille henkilöille kuinka hartaasti rakastan maatani ja mitä
uhrauksia tarjouduin omasta puolestani tekemään sen hyväksi, -- nuo
kirjeet tuottaisivat meille turmion, jos joutuisivat vastustajiemme
oranialaisten käsiin. Mutta toivon, rakas Kornelius, että olet ne
polttanut, ennenkuin läksit luokseni Dordrechtista Haagiin.

-- Veljeni, vastasi Kornelius, -- kirjeesi de Louvois'lle todistavat,
että olet viime aikoina ollut seitsemän yhdistyneen maakunnan suurin,
jaloin ja nerokkain kansalainen. Rakastan maani kunniaa ja rakastan
sinun kunniaasi, ja olen visusti varonut hävittämästä noita kirjeitä.

-- Siis olemme hukassa, mitä maalliseen elämään tulee, lausui tyynesti
entinen hallinnonjohtaja lähestyen akkunaa.

-- Ei, päinvastoin, Jan, me sekä pelastamme henkemme että voitamme
takaisin kansamme suosion.

-- Missä siis nuo kirjeet nyt ovat?

-- Olen uskonut ne kummipoikani Kornelius van Baerlen huostaan, jonka
tunnet ja joka asuu Dordrechtissa.

-- Poika parka, tuo rakas, viaton lapsukainen, oppinut, joka vastoin
tavallisuutta todella tietää niin paljon eikä ajattele muuta kuin
kukkia, jotka ylistävät Jumalaa, ja Jumalaa, joka on luonut kukat!
Hänelle olet uskonut nuo hengenvaaralliset asiakirjat! Rakas veljeni,
hän on hukassa, tuo armas Kornelius parka!

-- Hukassa?

-- Niin, sillä hänen täytynee olla joko rohkea tai pelkurimainen. Jos
hän on rohkea, niin hän kerskailee tuttavuudestaan kanssamme
kuullessaan onnettomuudestamme, -- ja jonakin päivänä hänen täytyy
siitä kuulla erakkoelämästään huolimatta ja vaikka ajamamme asiat
ovatkin hänelle täysin vieraita. Jos hän on pelkuri, hän pelkää tuosta
tuttavuudesta koituvan hänelle vaaraa. Siis -- jos hän on uskalias
mies, hän huutaa salaisuutemme julki, jos hän on pelkuri, hän saattaa
sen pelosta ilmi. Kummassakin tapauksessa hän siis on hukassa, veljeni,
ja me myöskin. Siis, paetkaamme nopeaan, jos siihen enää on aikaa!

Kornelius kohottautui vuoteeltaan, ja tarttuen veljensä käteen, joka
vavahti tuntiessaan liinakankaan kosketuksen, hän lausui:

-- Enkö sitten tunne kummipoikaani? Etkö luule minun tuntevan jokaista
ajatusta, joka liikkuu van Baerlen mielessä, jokaista tunnetta hänen
sydämessään! Kysyt, onko hän pelkuri, onko hän uskalikko! Hän ei ole
toista, ei toista! Mutta mitä sillä onkaan väliä? Pääasia on se, että
hänen on mahdoton ilmaista tuo salaisuus, sillä hän ei tiedä sitä
itsekään.

Jan käännähti hämmästyneenä.

-- Katsos, jatkoi Kornelius lempeästi hymyillen, -- Puttenin rantavouti
on veljensä Janin kasvattama valtiomies. Toistan että van Baerlellä ei
ole tietoa hänelle uskomieni asiakirjojen sisällöstä eikä tärkeydestä.

-- Siis toimikaamme nopeasti, huudahti Jan, -- koska ei vielä ole
myöhäistä! Lähettäkäämme hänelle käsky polttaa nuo asiakirjat.

-- Kenenkä mukana?

-- Palvelijani Craeken, jonka piti seurata meitä ratsain ja joka on
täällä vankilassa auttaaksensa minua taluttamaan sinut portaita alas.

-- Punnitse tarkoin asiaa, ennenkuin annat polttaa nuo kunniakkaat
asiakirjat, Jan.

-- Olen ennen kaikkea selvillä siitä, että de Witt veljesten on
pelastaminen henkensä, voidakseen pelastaa kunniansa. Jos olemme
kuolleet, ken silloin on meitä puoltava? Onko kukaan edes käsittänyt
aikeemme?

-- Luulet siis että meidät surmataan, jos nuo asiakirjat tulevat ilmi?

Mitään vastaamatta Jan viittasi kohden akkunaa, josta tänä hetkenä
tunki sisään hurjia raivonhuutoja.

-- Kuulen kyllä tuon huudon, lausui Kornelius, -- mutta mitä he
oikeastaan tahtovat?

Jan avasi akkunan.

-- Surma pettureille! ulvoi kansa.

-- Ja petturit, ne olemme me! lausui vanki luoden katseen taivaalle ja
kohottaen olkapäitään.

-- Ne olemme me, toisti Jan.

-- Missä Craeke on?

-- Arvatenkin tuolla oven takana.

-- Kutsu hänet sisään.

-- Tulkaa sisään, Craeke, lausui Jan avaten oven sen takana odottavalle
uskolliselle palvelijalle, -- ja kuunnelkaa tarkoin mitä veljeni teille
puhuu.

-- Ei, Jan, ei puhe riitä, valitettavasti minun täytynee kirjoittaa.

-- Miksikä niin?

-- Siksi että van Baerle ei suostu luovuttamaan tai polttamaan noita
papereita ilman nimenomaista käskyä.

-- Mutta voitko kirjoittaa, rakas ystäväni? kysyi Jan, silmäillen hänen
poltettuja ja runneltuja käsiänsä.

-- Jospa minulla vain olisi mustetta ja kynä, niin saisit nähdä, sanoi
Kornelius.

-- Minulla on lyijykynä.

-- Onko sinulla myöskin paperia, sillä minulle ei ole jätetty mitään
sellaista.

-- Tässä on raamattu. Repäise siitä ensi lehti.

-- Hyvä.

-- Mutta voineekohan kirjoitustasi lukea?

-- Saammepa nähdä! sanoi Kornelius katsoen veljeensä. -- Nämä sormet,
joita kiduttajan kynttilä ei ole voinut tuhota, tahtoni, joka on
voittanut tuskan, ponnistavat yhdistetyin voimin, ja voit olla varma,
veljeni, että noissa piirteissä ei ole ilmenevä vavahdustakaan.

Ja Kornelius otti kynän ja kirjoitti.

Silloin voi nähdä valkoiseen liinakankaaseen tunkevan veripisaroita
nahattomista sormista, niiden pusertuessa kynää vastaan.

Hikikarpalot vierivät veljen ohimoita alas.

Mutta Kornelius kirjoitti:

    »Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut
    huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet
    tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka
    tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet
    pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut
    rakkaassa muistossa!

    20. p. elokuuta 1672.

                                        Kornelius de Witt.»

Kyynelsilmin pyyhkäisi Jan paperilta siihen valuneen veripisaran, antoi
kirjeen Craekelle, lausuen vielä viimeiset määräykset, ja palasi sitten
Korneliuksen luo, jonka tuska saattoi entistä kalpeammaksi ja joka oli
menettämäisillään tajuntansa.

-- No niin, lausui Jan, -- kun Craeke antaa muinoisen laivapillinsä
kuulua, silloin on hän ehtinyt ihmisjoukkojen ohi lammikon toiselle
puolen. Silloin on meidän aika lähteä.

Ennen viiden minuutin kuluttua tunki pitkällinen ja kimakka vihellys
läpi jalavain tummien latvojen ja väkijoukon kirkunan.

Kiittäen kohotti Jan kätensä kohden taivasta.

-- Ja nyt lähtekäämme, Kornelius, lausui hän.




III.

JAN DE WITTIN OPPILAS.


Sillä välin kuin Buitenhofin edustalle kokoontuneen kansanjoukon
ulvonta, käyden yhä uhkaavammaksi, saattoi Jan de Wittin jouduttamaan
veljensä lähtöä vankilasta, oli porvariston lähetystö saapunut
kaupungintalolle anomaan Tillyn joukoille käskyä poistua.

Buitenhofilta Hoogstraetille ei ollut pitkä matka. Niinpä nähtiin erään
muukalaisen, joka alusta pitäin oli seurannut tuota näytelmää
mielenkiinnolla, lähtevän kulkemaan muitten mukana tai pikemmin muitten
jälkeen kaupungintalolle päin, saadakseen nopeammin tietoa tapahtumain
kulusta.

Tuo muukalainen oli varsin nuori mies, tuskin kahden- tai
kolmenkolmattavuotias, eikä hänen olentonsa liioin kuvastanut tarmoa.
Nähtävästi hän halusi pysyä tuntematonna, sillä hän kätki kalpeat,
kapeat kasvonsa hienoon friisiläiseen palttinanenäliinaan, pyyhkiellen
sillä lakkaamatta hikistä otsaansa ja hehkuvia huuliansa.

Tuo katse, läpitunkeva kuin petolinnun, pitkä kaareva nenä,
hienopiirteinen suu, jonka kapeat huulet arpi halkaisi, olisivat
antaneet Lavaterille, jos hän olisi elänyt tähän aikaan, aihetta
sielutieteellisiin tutkimuksiin, jotka varmaankaan eivät aluksi olisi
johtaneet tutkittavalle suotuisiin johtopäätöksiin.

Mikä erottaa valloittajan merirosvosta? kysyivät muinaisajan viisaat.
Sama, mikä erottaa kotkan haaskakotkasta.

Toisaalla tyyntä voimaa, toisaalla kiihkeätä saaliinhimoa!

Nuo harmahtavat kasvot, tuo hento, sairaalloiselta vaikuttava ruumis,
arasteleva vaellus Buitenhofilta Hoogstraetille ulvovan kansanjoukon
jäljissä muistuttivat epäluuloista vallanpitäjää tai pelokasta varasta,
ja jo mainitsemamme ilmeinen pyrkimys pysyä tuntematonna olisi
varmaankin saanut jokaisen järjestyksenvalvojan epäluulot hereille.

Muukalaisella oli yksinkertainen puku ja hän näytti olevan aseetonna.
Hänen laiha, mutta tarmokas käsivartensa, luiseva, vaan valkoinen ja
hienorakenteinen kätensä nojasi erään upseerin olkaan. Käsi miekan
kahvassa oli tämä toveri helposti käsitettävällä mielenkiinnolla
Buitenhofin edustalla tarkannut tapahtumain kehitystä aina siihen
hetkeen saakka, jolloin toinen matkaan lähtien oli vetänyt hänet
mukaansa.

Hoogstraetin torille saavuttua kalpea muukalainen työnsi toverinsa
avatun akkunaluukun varjoon ja suuntasi katseensa kaupungintalon
parvekkeelle päin.

Mielettömäin huutojen kajahdellessa aukeni akkuna Hoogstraetille päin,
ja siihen ilmestyi mies puhelemaan ihmisjoukon kanssa.

-- Ken on tuolla parvekkeella? kysyi nuori mies upseerilta, silmäillen
puhujaa, joka näytti olevan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa ja
pikemmin pysyttelevän kiinni parvekkeen käsipuussa, kuin kumartuvan sen
ylitse.

-- Edusmies Bowelt, vastasi upseeri.

-- Mitä hän on miehiään? Tunnetteko häntä?

-- Kunnon mies, tietääkseni, teidän ylhäisyytenne.

Kuullessaan upseerin lausuman arvostelun Boweltin luonteesta, nuori
mies teki niin ilmeistä pettymystä ja mielipahaa osottavan liikkeen,
ettei se voinut jäädä upseerilta huomaamatta, vaan lisäsi tämä:

-- Niin olen kuullut sanottavan, teidän ylhäisyytenne. Itse puolestani
en tiedä sanoa mitään, kun en ole tuttava herra Boweltin kanssa.

-- Kunnon mies, toisti toinen. -- Mutta luuletteko, että hän myöskin on
rohkea mies?

-- Sitä en tiedä sanoa, sillä kuten jo mainitsin teidän
ylhäisyydellenne, tunnen hänet ainoastaan ulkonäöltä.

-- Odottakaamme siis, niin saamme sen nähdä, mumisi nuori mies.

Upseeri teki vaieten myöntävän liikkeen.

-- Jos tuo Bowelt on kunnon mies, jatkoi hänen ylhäisyytensä, -- saavat
nuo raivostuneet ihmiset pyyntöönsä hiukan odottamattoman vastauksen.

Ja kuten soittoniekan sormet liikkuvat soittokoneen koskettimilla, niin
teki nuoren miehen käsi, hänen lausuessaan nuo sanat, kuin itsestään
hermostuneita liikkeitä hänen toverinsa olalla, ilmaisten kiihkeätä
kärsimättömyyttä, jota kasvojen jäykkä ja synkkä ilmekään ei aina
pystynyt salaamaan, eikä ainakaan tänä hetkenä.

Silloin kuultiin porvarislähetystön johtajan tiedustelevan
edusmieheltä, missä hänen toverinsa, toiset edusmiehet, olivat.

-- Hyvät herrat, lausui herra Bowelt toistamiseen, -- vakuutan teille,
että olen tällä hetkellä täällä yksin herra d'Asperen'in kanssa enkä
voi yksin ratkaista tuota asiaa.

-- Määräys, määräys! huusivat monet tuhannet äänet.

Herra Bowelt koetti puhua, mutta hänen äänensä ei päässyt kuuluville ja
kiihkeät kädenliikkeet vain todistivat hänen epätoivoansa.

Lopuksi hän, nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi, kääntyi
avoimeen akkunaan päin ja kutsui herra d'Asperen'ia.

Herra d'Asperen tuli vuorostaan parvekkeelle, jossa hänelle kajahti
vastaan vielä räikeämmät huudot kuin hetki sitten herra Boweltille.

Hän teki siitä huolimatta yrityksen puhua kansalle. Mutta kansa
katsoikin paremmaksi tunkea rakennuksen sisään sitä vartioivan
sotaväenosaston ohi -- joka muutoin ei tehnytkään pienintäkään
vastarintaa itsevaltiaalle kansalle, -- kuin kuunnella herra
d'Asperen'in puhetta.

-- Lähtekäämme mukaan, översti, lausui nuori mies kylmähkösti, kansan
tulvahtaessa sisään kaupungintalon pääovesta, -- näyttää siltä kuin
neuvottelu tapahtuisi tuolla sisällä. Menkäämme kuuntelemaan.

-- Olkaa varuillanne, teidän ylhäisyytenne, olkaa varuillanne!

-- Miksikä niin?

-- Edusmiesten joukossa on monta, jotka ovat olleet tekemisissä teidän
ylhäisyytenne kanssa, ja jos yksikin heistä tuntee teidän
ylhäisyytenne...

-- Niin minua syytetään tämän kaiken alkuunpanijaksi. Olet oikeassa,
lausui nuori mies, punehtuen harmista, kun oli osottanut niin suurta
kiihkeyttä. -- Olet oikeassa, jääkäämme tänne. Tältä kohdalta näemme
heidät heidän palatessaan määräyksineen tai ilman sitä, ja voimme sen
mukaan arvostella, onko herra Bowelt ainoastaan kunnon mies, vai
myöskin rohkea mies, minkä seikan haluaisin tietää.

-- Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, --
eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että
edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, -- sehän on
mahdotonta!

-- Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.

-- Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan
de Wittin kuolemaan.

-- No, saamme nähdä, vastasi hänen ylhäisyytensä kylmähkösti. -- Vain
Jumala yksin voi edeltäpäin tietää ihmisten aivoitukset.

Upseeri loi salaa silmäyksen toverinsa kalseisiin kasvoihin ja kalpeni.

Hänen ylhäisyytensä tovereineen voi paikalta, missä he seisoivat,
kuulla hälinän ja kolinan kansanjoukon noustessa kaupungintalon
portaita ylös.

Sitten alkoi melu kuulua tuon salin avoimista akkunoista, jonka
parvekkeella herra Bowelt ja herra d'Asperen olivat seisoneet, mutta
josta he nyt olivat poistuneet, varmaankin peläten kansanjoukon heitä
ahdistellessaan syöksevän heidät parvekkeelta alas.

Jo alkoivat nuo touhuavat ja meluavat varjokuvat näkyä kaupungintalon
akkunoista.

Sali, missä neuvottelujen piti tapahtua, täyttyi täyttymistään.

Äkkiä taukosi huuto. Sitten se, vielä äkillisemmin, kasvoi niin
kiihkeäksi, että vanha rakennus tärisi harjaansa myöten.

Vihdoin kääntyi ihmisvirta takaisin, kiitäen pitkin käytäviä ja
portaita kohden porttia, mistä vesipyörteen kaltaisena tulvahti ulos.

Ensi ryhmän etunenässä tuli liitäen mies, jonka kasvot olivat
vääntyneet vahingonriemusta.

Tuo mies oli kirurgi Tyckelaer.

-- Olemme sen saaneet! Olemme saaneet sen! huusi hän heiluttaen paperia
ilmassa.

-- He ovat saaneet määräyksen! mumisi upseeri tyrmistyneenä.

-- No hyvä, sitten voin tehdä johtopäätökseni, lausui hänen
ylhäisyytensä tyynesti. -- Te ette tiennyt, rakas överstini, onko herra
Bowelt yksistään kunnon mies vai myöskin rohkea mies. Hän ei ole
kumpaakaan.

Seuraten sitten katseillaan kulmiansa rypistämättä ohivirtaavaa
ihmisjoukkoa, hän lausui:

-- Lähtekäämme nyt Buitenhofiin, översti, luulen että siellä saamme
nähdä harvinaisen näytelmän.

Upseeri kumarsi ja seurasi herraansa mitään vastaamatta.

Vankilan edustalle kokoontunut kansanjoukko oli kasvanut
suunnattomaksi. Mutta tarmokkaasti piti Tillyn ratsuväki sitä yhä
edelleen kurissa.

Pian alkoi kreivi kuulla yhä kasvavaa kohinaa, minkä synnytti lähenevä
ihmisvirta syöstessään eteenpäin kiihtyvän putouksen vauhdilla.

Samassa hän näki ilmassa liehuvan paperin, nyrkkien ja kimmeltävien
aseiden yläpuolella.

-- Mitä! huudahti hän, kohottautuen jalustimensa varassa ja koskettaen
luutnanttiansa miekkansa ponnella. -- Luulen että nuo katalat ovat
saaneet haluamansa määräyksen!

-- Nuo kunnottomat konnat! huudahti luutnantti.

Toivottu määräys se todella olikin, ja riemukkaalla kiljunnalla otti
kokoontunut ihmisjoukko sen vastaan.

Se läksi heti liikkeelle ja marssi äänekkäitä huutoja kohottaen kohden
Tillyn ratsujoukkoja.

Mutta kreivi ei suinkaan ollut halukas päästämään heitä tarpeellista
lähemmäksi.

-- Seis! huudahti hän, -- seis! Varokaa lähestymästä ratsujamme tai
minä annan hyökkäyskäskyn!

-- Kas tässä määräys! vastasivat sadat uhkaavat äänet.

Kreivi otti sen vastaan tyrmistyneenä, loi siihen nopean katseen ja
lausui lujalla äänellä:

-- Ne, jotka ovat allekirjoittaneet tämän määräyksen, ovat herra
Kornelius de Wittin murhaajia. Ennen menettäisin molemmat käteni, kuin
soisin kirjoittaneeni kirjaimenkaan tuosta häpeällisestä kirjelmästä!

Ja työntäen miekkansa ponnella luotaan miehen, joka yritti ottaa
kirjelmän häneltä takaisin, hän lausui:

-- Tyyntykää! Tuollainen asiakirja on tärkeä ja on säilytettävä!

Ja hän taittoi paperin kokoon ja pani sen huolellisesti alustakkinsa
taskuun.

Kääntyen sitten ratsujoukkonsa puoleen hän huusi:

-- Tillyn ratsumiehet, rivittäin oikealle!

Sitten hän lausui puoliääneen, mutta kumminkin niin että kaikki
kuulivat hänen sanansa:

-- Nyt, murhaajat, toimeen!

Kaamea kirkuna, jossa ilmeni hillitön viha ja rajaton kostonriemu,
kohosi ilmoille ratsuväen lähtiessä liikkeelle.

Hitaasti poistuivat ratsuväen rivit.

Kreivi jäi viimeiseksi, pitäen viime hetkeen saakka silmällä kiihkeää
ihmisjoukkoa, joka voitti sitä myöten tilaa, kuin kapteenin ratsu
väistyi sivullepäin.

Kuten nähdään, ei Jan de Witt ollut liioitellut vaaran suuruutta
koettaessaan jouduttaa lähtöä vankilasta.

Kornelius laskeutui siis, nojaten veljensä käsivarteen, pihaan johtavia
portaita alas.

Portaitten alapäässä hän kohtasi kauniin Rosan, joka vapisi
mielenliikutuksesta.

-- Oi, herra Jan, lausui hän, -- mikä onnettomuus!

-- Mitä sitten on tapahtunut, lapseni? kysyi Jan de Witt.

-- Sanotaan että on menty kaupungintalolle noutamaan Tillyn joukoille
määräystä poistua.

-- Jos Tillyn joukot poistuvat, sanoi Jan, -- on tilamme toden totta
arveluttava.

-- Sentähden tahtoisinkin antaa teille neuvon, sanoi vapiseva tyttö, --
jos sen sallisitte.

-- Lausu neuvosi, lapseni. Ei olisi ihme, jos Jumala tahtoisi puhua
meille sinun suusi kautta.

-- Minä en teidän sijassanne läksisi ajamaan päätietä, herra Jan.

-- Minkätähden, kun kerran herra de Tillyn ratsumiehet vielä ovat
vartiopaikallaan?

-- Niin kyllä, mutta saamansa määräyksen mukaan heidän on
pysytteleminen vankilan edustalla.

-- Niin onkin.

-- Onko teillä sitten määräystä että he saattaisivat teidät ulos
kaupungista?

-- Ei.

-- Ehdittyänne ratsujoukon ohi te joudutte kansanjoukon käsiin.

-- Mutta entä kansalliskaartilaiset?

-- Ne! Nehän ovat enin raivoissaan kaikista!

-- Mitä meidän siis on tekeminen?

-- Teidän sijassanne, herra Jan, jatkoi nuori tyttö arasti, -- minä
poistuisin muurissa olevan salaportin kautta. Se vie syrjäkadulle,
jossa ei ole ketään, sillä kaikki odottavat pääkäytävän edustalla, ja
sieltä jatkaisin matkaani sille kaupunginportille, josta aiotte poistua
kaupungista.

-- Mutta veljeni ei voi kävellä, sanoi Jan.

-- Minä koetan, vastasi Kornelius, ylevä lujuuden ilme kasvoillaan.

-- Mutta onhan teillä vaunut, sanoi tyttö.

-- Mutta ne ovat pääkäytävän luona.

-- Ei, vastasi tyttö. -- Otaksuin että kuskinne on luotettava henkilö
ja käskin hänen odottaa salaportilla.

Liikutettuina loivat veljekset toisiinsa katseen, joka sitten kohdistui
tyttöseen, tulkiten hänelle heidän kiitollisuutensa.

-- Nyt meidän vain tulee vielä tietää, lausui Jan, -- suostuuko Gryphus
avaamaan meille tuon portin.

-- Ei mitenkään, lausui Rosa, -- siihen hän ei suostu.

-- No, entä sitten?

-- Tiesin että hän kieltäytyisi sen tekemästä, ja juuri äsken, kun hän
keskusteli vankilan akkunasta erään sotamiehen kanssa, otin avaimen
avainrenkaasta.

-- Ja sinulla on tuo avain?

-- Tässä se on, herra Jan.

-- Lapseni, lausui Kornelius, -- minulla ei ole antaa sinulle
palkinnoksi tuosta palveluksestasi mitään muuta kuin raamattu, jonka
löydät huoneestani. Se on rehellisen miehen viimeinen lahja. Toivon
että se tuottaa sinulle onnea.

-- Kiitän teitä, herra Kornelius, enkä ole koskaan luopuva siitä,
vastasi tyttö.

Samassa hän huoaten lisäsi itsekseen:

-- Mikä vahinko, etten osaa lukea!

-- Huudot kiihtyvät, tyttöseni, lausui Jan. -- Luulen ettemme saa
hukata hetkeäkään.

-- Lähtekää siis, lausui kaunis friisitär, ja hän vei veljekset
sisäkäytävää pitkin vankilan toiselle puolen.

Rosan ohjaamina he laskeutuivat parinkymmenen astuimen pituisia
portaita alas ja kulkivat sitten hammasreunaisen muurin ympäröimän
pienen pihan poikki. Muuriportin auettua he huomasivat onnellisesti
saapuneensa kadulle vaunujensa luo, jotka odottivat astuin
alaslaskettuna.

-- Nopeaan, nopeaan, nopeaan, herrani, ettekö kuule heidän huutoansa!
huusi kuski kauhun valtaamana.

Mutta autettuaan Korneliuksen vaunuihin, Jan vielä kääntyi tyttösen
puoleen ja lausui:

-- Jää hyvästi, lapseni! Mitä ikinä sinulle sanoisimmekin, niin
tulkitsisi se perin vaillinaisesti kiitollisuutta, jota tunnemme sinua
kohtaan. Uskomme sinut Jumalan haltuun ja toivomme hänen palkitsevan
sinulle sen, että olet pelastanut kahden ihmisen hengen.

Rosa tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä
kunnioittavasti.

-- Lähtekää, sanoi hän, -- lähtekää! Kuuluu siltä kuin he murtaisivat
oven auki.

Jan de Witt nousi nopeasti vaunuihin, istui veljensä viereen ja sulki
jalkapeitteen huutaen:

-- Tol-Hekille!

Tol-Hek oli ristikkoportti, joka vei Scheveningenin pieneen satamaan,
missä pieni laiva odotti veljeksiä.

Täyttä laukkaa läksi voimakas flaamilainen hevospari kuljettamaan
pakolaisia pois.

Rosa seurasi heitä katseillaan kadunkulmaan saakka.

Sitten hän palasi sisään, lukitsi portin ja heitti avaimen kaivoon.

Rosan aavistus ei ollut pettänyt. Melu, jonka hän oli kuullut, johtui
todella siitä että kansanjoukko, päästyään nyt vankilan ovelle, pyrki
murtamaan sen auki.

Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus -- sen
vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan -- itsepintaisesti
kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli
aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata
se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa
koskettavan hänen vaatteitansa.

Hän käännähti ja näki Rosan edessään.

-- Kuulet, kuinka nuo mielettömät riehuvat, lausui Gryphus.

-- Kuulen kyllä, isä, ja sen takia teidän sijassanne...

-- Avaisit oven, eikö niin?

-- Ei suinkaan, vaan antaisin heidän murtaa sen auki.

-- Mutta silloin he tappavat minut.

-- Niin tekevät, jos löytävät teidät.

-- Kuinka eivät he minua löytäisi?

-- Eivät löydä, jos piiloudutte.

-- Minne sitten?

-- Salatyrmään.

-- Entä sinä, lapseni?

-- Minä tulen mukaanne. Me lukitsemme oven jälkeemme, ja kun he ovat
lähteneet vankilasta, tulemme jälleen esiin.

-- Olet toden totta oikeassa, huudahti Gryphus. -- On ihmeellistä,
lisäsi hän, -- kuinka paljon järkeä tuohon pieneen päähän mahtuu.

Kansan suureksi riemuksi näytti ovi alkavan antaa myötä, ja Rosa lausui
avaten pienen laskuoven:

-- Joutukaa, joutukaa, isä!

-- Mutta entä vankimme? lausui Gryphus.

-- Jumala on pitävä heistä huolta, isä, vastasi tyttö. -- Teistä
huolehdin minä.

Gryphus seurasi tytärtään ja laskuovi sulkeutui heidän jälkeensä
samassa hetkessä kuin ulko-ovi murtui avaten tien kansanjoukolle.

Piilopaikkaa, johon Rosa oli vienyt isänsä ja johon meidän täytyy
jättää heidät hetkiseksi, nimitettiin salatyrmäksi, ja se soi täysin
varman turvapaikan, sillä sen olemassaolosta tiesivät vain muutamat
hallitusmiehet, jotka väliin antoivat sulkea sinne jonkun kuuluisan
vangin, jonka takia voi pelätä levottomuuksia syntyvän.

Kansanjoukko syöksähti vankilaan huutaen:

-- Surma pettureille! Kornelius de Witt hirteen! Hirteen!




IV.

MURHAAJAT.


Kasvot ison hatun varjostamina, nojaten yhä upseerin käsivarteen,
pyyhkien yhä lakkaamatta kasvojaan ja huuliaan nenäliinallaan, seisoi
ennen esittämämme nuori mies liikkumatonna ja muista erillään suljetun
kauppakojun katoksen turvissa Buitenhofin torin kulmassa, katsellen
raivostuneen kansanjoukon esittämää näytelmää, joka näytti lähestyvän
ratkaisuaan.

-- Luulen todellakin, sanoi hän upseerille, -- että olette oikeassa ja
että herrain edusmiesten allekirjoittamaa määräystä itse asiassa voi
katsoa herra Korneliuksen kuolemantuomioksi. Kuuletteko tuota huutoa?
Nähtävästi ei kansalla ole hyvää mielessä!

-- En todellakaan ole ikinä kuullut moista kirkunaa, sanoi upseeri.

-- Näyttää siltä kuin he olisivat löytäneet vangin huoneen. Eikös tuo
akkuna juuri kuulune herra Korneliuksen tyrmään.

Eräs mies ryhtyikin juuri kaikin voimin pudistamaan akkunan
rautaristikkoa tyrmässä, josta Kornelius oli lähtenyt tuskin kymmenen
minuuttia sitten.

-- Oivallista, oivallista, huusi hän, -- hän ei ole enää täällä!

-- Mitä, eikö hän ole siellä enää! kysyivät kadulta viimeksi saapuneet,
jotka eivät enää olleet mahtuneet sisään vankilaan.

-- Ei, ei, vastasi mies raivoissaan, -- hän ei ole enää täällä, hän on
varmaan pelastunut.

-- Mitä tuo mies sanoo? kysyi hänen ylhäisyytensä kalveten.

-- Hän kertoo uutisen, joka olisi varsin hyvä, jos se vain olisi tosi.

-- Niin kyllä, sehän olisi erittäin hyvä uutinen, jos se vain olisi
tosi, sanoi nuori mies. -- Kovaksi onneksi se sentään ei voi olla tosi.

-- Mutta katsokaa..., sanoi upseeri.

Nyt näkyi akkunassa toisiakin raivostuneita olentoja, jotka kasvot
vihasta vääntyneinä huusivat:

-- Pelastunut! Paennut! He ovat päästäneet hänet pakoon!

Ja kadulla oleva kansa toisti kammottavin kirouksin:

-- Pelastuneet, karanneet! Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä, ajakaamme
heitä takaa!

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, -- näyttää siltä että herra
Kornelius de Witt täyttä totta on pelastunut.

-- Kenties vankilasta, vastasi toinen, -- mutta ei kaupungista. Saatte
nähdä, van Deken, että tuo mies parka löytää lukittuna portin, jonka
luulee olevan auki.

-- Onko siis annettu määräys kaupunginporttien sulkemisesta?

-- Ei suinkaan, ken olisi antanut sellaisen määräyksen?

-- Mihin seikkaan perustuu sitten lausumanne oletus?

-- Onneton sattuma voi saada paljon aikaan, vastasi hänen ylhäisyytensä
välinpitämättömästi, -- ja suurimmatkin ihmiset ovat väliin joutuneet
sattuman uhreiksi.

Upseeri tunsi nuo sanat kuullessaan kylmän väreet ruumiissaan, sillä
hän käsitti että tuho oli jossakin muodossa saavuttava vangin.

Tänä hetkenä kansanjoukon karjunta kohosi ilmoille ukkosen jyrinän
kaltaisena, sillä nyt sille oli selvennyt että Kornelius de Witt ei
enää ollut vankilassa.

Sillä välin olivat Kornelius ja Jan, ajettuaan ensin lammikon reunaa
pitkin, kääntyneet valtatielle, joka vei Tol-Hekille, ja he olivat
kehottaneet kuskia hillitsemään hevosiaan, ettei niiden nopea juoksu
herättäisi epäluuloja.

Mutta saavuttuaan keskelle tietä ja nähdessään kaukaa portin sekä
tuntiessaan jättävänsä taakseen vankilan ja kuoleman, palatakseen
elämään ja vapauteen, kuski unohti kaiken varovaisuuden ja antoi
hevosten laukata täyttä vauhtia.

Äkkiä hän pysähdytti ne.

-- Mitä nyt? kysyi Jan, pistäen päänsä ulos vaununakkunasta.

-- Voi, hyvät herrat..., sopersi kuski.

Kauhu tukahdutti kunnon miehen äänen.

-- Mitä on tapahtunut? tiedusteli Jan.

-- Portti on lukittu.

-- Kuinka, onko portti lukittu? Eihän ole tapana lukita portteja
keskellä päivää.

-- Katsokaa itse!

Jan de Witt kumartui ulos vaunuista ja näki että portti todella oli
lukittu.

-- Aja edelleen, sanoi Jan, -- minulla on armahduskirje mukanani,
portinvartija avaa meille.

Vaunut vierivät edelleen, mutta voi huomata kuskin menettäneen kaiken
uskalluksensa.

Janin kumartuessa ulos vaunuista oli hänet nähnyt muuan oluenpanija,
joka oli jäänyt tovereistaan jäljelle ja nyt kiireesti sulki ovensa
rientääksensä toisten jälkeen Buitenhofille.

Hän huudahti hämmästyksestä ja läksi juoksemaan kahden miehen jälkeen,
jotka myöskin juosten ensivät eteenpäin.

Sadan askeleen päässä hän saavutti heidät ja sanoi heille jotakin.
Kaikki kolme pysähtyivät katsomaan eteneviä vaunuja, mutta olivat yhä
vielä epävarmoja siitä, ketä ne kuljettivat mukanaan.

Sillä välin olivat vaunut saapuneet Tol-Hekille.

-- Avatkaa! huusi kuski.

-- Avatako pitäisi, sanoi portinvartija astuen asuntonsa kynnykselle,
-- vai avata, ja millä?

-- Avaimella, tuhat tulimaista! huusi kuski.

-- Niin kyllä, mutta entä kun ei ole avainta?

-- Kuinka! Eikö teillä ole portin avainta? kysyi kuski.

-- Ei.

-- Minne sen sitten olette pannut?

-- Se on minulta otettu pois.

-- Ken sen on ottanut?

-- Muuan, joka varmaankin tahtoi ettei kukaan pääsisi kaupungista pois.

-- Ystäväni, lausui Jan de Witt pistäen päänsä ulos vaunujen akkunasta
ja pannen pelastuksen saavuttamiseksi kaikki alttiiksi, -- ystäväni,
avaa meille! Minä olen Jan de Witt ja olen viemässä veljeäni
Korneliusta maanpakoon.

-- Oi herra de Witt, olen epätoivoissani, sanoi portinvartija
kiiruhtaen vaunujen luo, -- mutta vakuutan kunniasanallani että avain
on otettu minulta pois.

-- Milloinka?

-- Tänä aamuna.

-- Kuka sen otti?

-- Eräs kahdenkymmenen vaiheilla oleva kalpea ja laiha mies.

-- Ja miksi annoitte sen hänelle?

-- Hänellä oli mukanaan allekirjoituksilla ja sineteillä varustettu
määräys.

-- Keneltä?

-- Kaupungintalon herroilta.

-- On ilmeistä, sanoi Kornelius tyynesti, -- että meillä on perikato
edessämme.

-- Tiedätkö, onko kaikilla porteilla menetelty samoin?

-- Sitä en tiedä.

-- Lähtekäämme täältä, sanoi Jan kuskille. -- Jumala tahtoo että
ihminen tekee kaiken voitavansa henkensä pelastamiseksi. Aja toiselle
portille!

Kuskin kääntäessä vaunut lausui Jan portinvartijalle:

-- Kiitän sinua hyvästä tahdostasi, ystäväni. Halu auttaa on teon
arvoinen! Sinä olisit tahtonut pelastaa meidät, ja Jumalan silmissä se
on yhtä kuin jos se olisi sinulle onnistunutkin.

-- Katsokaa, sanoi portinvartija, -- näettekö noita tuolla?

-- Aja täyttä laukkaa tuon ryhmän ohi, huusi Jan kuskille, -- ja käännä
vasemmalla olevalle kadulle. Se on meille ainoa pelastumisen
mahdollisuus.

Ryhmän, josta Jan puhui, olivat alkuaan muodostaneet nuo kolme ennen
mainitsemaamme henkilöä, mutta Janin keskustellessa portinvartijan
kanssa oli heihin liittynyt seitsemän tai kahdeksan henkilöä lisäksi.

Uusilla tulokkailla oli ilmeisesti vihamielisiä aikeita vaunuja
kohtaan.

Nähdessään hevosten lähenevän täyttä laukkaa, he asettuivat keskelle
tietä heilutellen käsivarsiaan keppi kädessä ja huutaen: -- Seis! seis!

Kuski puolestaan kumartui heitä kohden ja lyödä sivallutti heitä
piiskallaan.

Ajopelit ja ihmiset törmäsivät yhteen.

Veljekset eivät vaunujen sisästä voineet nähdä mitään. Mutta he
tunsivat hevosten kavahtavan pystyyn ja sitten tuikean sysäyksen.
Vaunut pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta kulkivat sitten pyöreän ja
pehmeän esineen ylitse, joka tuntui olevan maahan suistunut
ihmisruumis, ja sadatusten sinkoillessa jatkui kulku edelleen.

-- Pelkään että olemme saaneet onnettomuutta aikaan, sanoi Kornelius.

-- Täyttä laukkaa, täyttä laukkaa eteenpäin! huusi Jan.

Mutta käskystä huolimatta kuski äkkiä pysähdytti hevoset.

-- Mitä nyt? kysyi Jan.

-- Katsokaa! sanoi kuski,

Jan katsoi ulos.

Toisessa päässä katua, jota pitkin kulkua oli jatkaminen, näkyi
Buitenhofin edustalla ollut kansanjoukko, ja se lähestyi kiljuen ja
rajumyrskyn nopeudella.

-- Pysäytä ja pelasta henkesi, sanoi Jan kuskille. -- Meidän on turhaa
jatkaa matkaamme, olemme hukassa.

-- Tuolla, tuolla ne ovat! huusi puolisen tuhatta ääntä.

-- Tuolla ovat petturit, murhaajat! vastasivat vaunuja vastaan
tuleville ne, jotka juoksivat niiden jälkeen, kantaen sylissään tuon
toverinsa kuollutta ruumista, joka oli koettanut pysähdyttää hevoset ja
joutunut niiden jalkoihin.

Hänen ruumiinsa ylitse olivat veljekset tunteneet vaunujen kulkevan.

Kuski pysähdytti, mutta huolimatta herransa hartaista pyynnöistä hän ei
tahtonut pelastautua.

Hetkeä myöhemmin olivat vaunut suljetut niiden väliin, jotka tulivat
vastaan, ja niiden, jotka kiiruhtivat jälkeen. Kuin liikkuva saari
liukuivat ne eteenpäin ylinnä ihmisvirrassa. Mutta äkkiä saari
pysähtyi. Muuan johtajista oli nuijalla iskenyt toiseen hevosista, joka
nyt veti viimeisiä hengenvetojaan.

Tänä hetkenä aukenivat erään akkunan luukut hiukan, ja siinä nähtiin
nuori, kalpea mies, jonka synkkä katse oli kiintynyt alkaneeseen
näytelmään.

Hänen takanaan näkyi upseeri, melkein yhtä kalpeana kuin hänkin.

-- Oi Jumalani, Jumalani, teidän ylhäisyytenne, mitä nyt seuraakaan?
mumisi upseeri.

-- Varmasti jotain kammottavaa, vastasi toinen.

-- Oi näettekö, he vetävät hallinnonjohtajan ulos vaunuista, he
pieksävät häntä, raatelevat häntä!

-- Nuo ihmiset näyttävät todellakin olevan raivoisan vihan vallassa,
sanoi nuori mies entiseen välinpitämättömään tapaansa.

-- Ja nyt he vetävät Korneliuksen vaunuista, -- Korneliuksen, joka jo
ennestään on ruhjottu ja kidutettu raajarikoksi. Oi katsokaa, katsokaa!

-- Olet oikeassa, se on todellakin Kornelius.

Upseeri päästi hiljaisen huudahduksen, kääntäen kasvonsa pois.

Ennenkuin Kornelius de Witt oli ehtinyt vaununastuimelta alas, oli hän
saanut rautakangella iskun, joka halkaisi hänen päänsä.

Hän kohottautui vielä pystyyn, mutta vaipui sitten maahan.

Silloin ottivat murhaajat hänet kiinni jaloista ja laahasivat hänet
läpi ihmisjoukon, johon hän jätti jälkeensä verisen vaon, mikä
sulkeutui heti hänen jälkeensä, ilokiljunnan raikuessa.

Nuori mies kävi yhä kalpeammaksi -- mitä tuskin olisi luullut
mahdolliseksi --, ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat hetkiseksi.

Upseeri huomasi tuon ensimäisen säälin ilmeen kylmäluontoisessa
toverissaan, ja pyrkien käyttämään hyväkseen hänen mielensä heltymistä
hän sanoi:

-- Tulkaa, tulkaa, teidän ylhäisyytenne, he surmaavat varmasti myöskin
hallinnonjohtajan!

Mutta nuori mies oli jo avannut silmänsä ja lausui:

-- Tuo kansa on todella heltymätöntä. On vaarallista pettää sitä.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, -- eikö olisi mahdollista
pelastaa tuo mies raukka, joka on ollut teidän ylhäisyytenne
kasvattaja? Jos on olemassa jokin keino, niin sanokaa se, vaikka se
maksaisikin henkeni...

Vilhelm Oranialainen -- sillä esittämämme nuori mies oli hän -- rypisti
synkästi otsaansa, hillitsi silmiensä kiihkeän hehkun ja vastasi:

-- Översti van Deken, tehkää hyvin ja menkää kaiken varalta komentamaan
joukkoni aseisiin.

-- Mutta jätänkö sitten teidän ylhäisyytenne yksin, tänne murhamiesten
keskelle?

-- Elkää huolehtiko minusta enempi kuin minä itse sitä teen, lausui
prinssi tuikeasti. -- Lähtekää!

Upseeri läksi matkaan nopeudella, joka todisti vähemmin hänen
tottelevaisuudestaan, kuin ilostaan saada poistua näkemästä toisenkin
veljen kaameata murhaa.

Hän oli tuskin sulkenut jälkeensä huoneen oven, kun Jan, joka
ponnistaen voimansa äärimmilleen oli saavuttanut portaat talossa, joka
sijaitsi melkein vastapäätä sitä, mihin hänen entinen oppilaansa oli
piiloutunut, horjahtaen joka suunnalta saamistaan iskuista, huudahti:

-- Veljeni, missä on veljeni?

Eräs julmureista heitti nyrkiniskulla hänen hattunsa maahan.

Toinen näytti hänelle veriset kätensä. Hän tuli teurastamasta
Korneliusta eikä tahtonut hukata tilaisuutta päästä käsiksi toiseenkin
veljeen, sillaikaa kuin kuolleen ruumis kuljetettiin hirsipuuhun.

Jan päästi sydäntäsärkevän valituksen, painaen käden silmilleen.

-- Vai et tahdo katsoa, sanoi muuan kansalliskaartilainen. -- Hyvä,
minä kaivan silmät ulos päästäsi!

Ja hän iski häntä keihäällä kasvoihin, niin että veri pulpahti virtana
esiin.

-- Veljeni! huusi Jan, koettaen sokaisevasta veritulvasta huolimatta
katsoa kuinka Korneliuksen oli käynyt.

-- Mene hänen luoksensa! huusi toinen murhaaja, laskien musketin kohden
hänen ohimoaan ja liikuttaen liipaisinta.

Mutta ase ei lauennut.

Silloin murhaaja käänsi sen, ja tarttuen molemmin käsin sen piippuun,
hän iski Jan de Wittiä sen perällä.

Jan de Witt horjahti ja vaipui hänen jalkojensa juureen. Mutta
ponnistaen voimansa äärimmilleen hän kohottautui ja huusi vielä kerran:
-- Veljeni! -- äänellä, jossa ilmeni niin tuikea tuska, että näytelmää
katseleva nuori mies sulki akkunaluukun.

Mutta paljon ei enää ollutkaan jäljellä nähtävää, sillä kolmas
murhamies laukaisi häntä vastaan pistoolinsa ja hänen aivonsa
tyrskähtivät esiin.

Nyt vaipui Jan de Witt maahan ei enää noustaksensa.

Nyt jokainen noista katalista kuoleman rohkaisemana halusi vielä ampua
tuota hengetöntä ruumista. Jokainen halusi iskeä häntä keihäällä,
miekalla tai puukolla, jokainen halusi vuodattaa pisaran verta lisää,
raastaa palan lisää pukimista.

Kun molemmat veljekset sitten olivat tyystin murhatut, raadellut,
paljaiksi ryöstetyt, kansa laahasi heidät alastomina ja verta vuotavina
tilapäiselle hirsipuulle, mihin heidät ripustettiin jaloista.

Sitten tulivat kaikkein katalimmat, ne, jotka eivät olleet
uskaltaneet iskeä elävään lihaan, ja paloittelivat ruumiit ja menivät
kaupittelemaan pitkin kaupunkia pieniä paloja Jan ja Kornelius de
Wittin ruumista, kymmenestä äyristä palan.

Emme tiedä sanoa, näkikö nuori mies akkunaluukun raosta tuon
kammottavan näytelmän loppuun saakka, mutta samana hetkenä, jolloin
molemmat marttyyrit ripustettiin hirsipuuhun, hän kulki läpi
ihmisjoukon, joka oli liiaksi innostunut hauskasta tehtävästään
tarkatakseen häntä, ja hän saapui pian Tol-Hekille, joka yhä vielä oli
suljettuna.

-- Kas, siinähän te tulette, herra, huusi portinvartija, -- tuotteko
minulle avaimeni takaisin?

-- Kyllä, ystäväni, tässä se on, vastasi nuori mies.

-- Oi mikä suuri onnettomuus, ettette tuonut sitä minulle vain
puoltakaan tuntia aikaisemmin, sanoi portinvartija huoaten.

-- Miksikä niin? kysyi toinen.

-- Että olisin voinut avata herroille de Witt. Kun portti oli suljettu,
täytyi heidän kääntyä takaisin ja he joutuivat vainoojiensa käsiin.

-- Portti, portti! huusi muuan henkilö, joka näytti olevan kovasti
kiiruissaan.

Prinssi käännähti ja tunsi överstin.

-- Tekö se olette, översti, lausui hän. -- Ette siis vielä ole lähtenyt
Haagista. Te panette käskyni hitaasti täytäntöön.

-- Herra, vastasi översti, -- tämä on kolmas portti, jolle saavun,
tavattuani jo kaksi muuta lukittuna.

-- Vai niin! Tämä kunnon mies avaa meille kyllä tämän. Avaa,
ystäväni, sanoi prinssi portinvartijalle, joka oli hämmästyksestä
jähmettynyt, kuullessaan van Dekenin puhuttelevan nimityksellä »teidän
ylhäisyytenne» nuorta miestä, jonka kanssa hän itse oli keskustellut
niin tuttavallisesti.

Korjatakseen erehdyksensä hän riensi nopeasti avaamaan Tol-Hekin, joka
naristen kääntyi saranoillaan.

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne käyttää minun hevostani? kysyi
översti Vilhelmiltä.

-- Kiitoksia, mutta täällä täytyy olla jossakin ratsu minua
odottamassa, vastasi Vilhelm.

Ja hän otti taskustaan hopeapillin ja puhalsi tuohon koneeseen, jolla
tähän aikaan tavattiin kutsua palvelijoita, kimakkaan ja pitkään, ja
sen kutsusta saapui tallirenki ratsain, kuljettaen toista ratsua
ohjista.

Vilhelm hypähti hevosen selkään jalustinta käyttämättä, ja painaen
molemmat kannukset hevosen kylkiin hän karahdutti Leideniin vievälle
tielle.

Sen saavutettuaan hän kääntyi katsomaan taaksensa.

Översti seurasi häntä hevosen pituuden päässä.

Prinssi antoi hänelle merkin tulla hänen rinnallensa.

-- Tiedättekö, kysyi hän pysähtymättä, -- että nuo konnat tappoivat Jan
de Wittin kuten Korneliuksenkin.

-- Oi herra, vastasi översti surumielisesti, -- minusta olisi teidän
tähtenne parempi, jos nuo molemmat vielä olisivat elossa, jotka teidät
erottivat maaherran toimesta.

-- Olisi todella parempi, jos se, mikä on tapahtunut, olisi
tapahtumatta. Mutta tehty on tehty, ja me emme ole siihen syypäät.
Kannustakaamme ratsujamme, översti, niin että saavumme Alpheniin ennen
tiedonantoa, jonka säädyt varmaankin lähettävät minulle leiriin.

Översti kumarsi, päästi prinssin edellensä ja ratsasti eteenpäin
samalla etäisyydellä hänestä kuin äsken, ennenkuin prinssi oli häntä
puhutellut.

-- Tahtoisinpa todellakin, mumisi Vilhelm Oranialainen ilkeästi,
rypistäen kulmansa ja pusertaen huulensa yhteen, -- tahtoisin nähdä,
miltä Ludvig Auringon kasvot näyttävät, hänen kuullessaan millä tavoin
kansa on kohdellut hänen ystäviään de Witt veljeksiä! Oi Aurinko,
Aurinko, et tunne Vilhelm Vaiteliasta, -- varo säteitäsi!

Ja hän ensi eteenpäin oivalla ratsullaan, tuo nuori prinssi, suuren
kuninkaan verivihollinen, uusi maaherra, jonka aseman, edellisenä
päivänä vielä niin horjuvan, Haagin asukkaat olivat lujittaneet
uhraamalla Jan ja Kornelius de Wittin, ylväitä prinssejä hekin
mieleltään Jumalan ja jälkimaailman silmissä.




V.

TULPAANINVILJELIJÄ JA HÄNEN NAAPURINSA.


Sillä välin kuin Haagin asukkaat silpoivat palasiksi Janin ja
Korneliuksen ruumiit, ja Vilhelm Oranialainen, hankittuaan itselleen
vakuutuksen että hänen molemmat vastustajansa olivat varmasti kuolleet,
ratsasti kohden Leideniä, seurassaan översti van Deken, jonka sääli
hänestä tuntui siinä määrin liioitellulta, ettei hän enää halunnut
osottaa hänelle samaa luottamusta kuin tähän saakka, kiiruhti
uskollinen palvelija Craeke, hyvällä ratsulla hänkin, puiden
reunustamia teitä eteenpäin, kunnes oli ehtinyt kaupungin ja sen
viereisten kylien ohi, aavistamattakaan mitä kammottavia asioita oli
tapahtunut hänen lähdettyään matkaan.

Ehdittyään turvaan hän välttääkseen huomion herättämistä jätti
hevosensa erääseen talliin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa laivoilla,
jotka pysähdellen tuon tuostakin laitureiden luona kuljettivat häntä
kohden Dordrechtia, valiten suorimman tien kiemurtelevalla virralla,
jonka laineet huuhtelivat pajujen, kaislikon ja ruohon ympäröimiä
viehkeitä saaria, missä syötöllä olevat lihavat karjalaumat hohtivat
päivänpaisteessa.

Craeke tunsi jo kaukaa Dordrechtin, tuon hymyilevän kaupungin, joka
kohoaa tuulimyllyjen peittämän kukkulan juurella. Hän näki sen kauniit
valkoviiruiset punaiset rakennukset, joiden kivijalkoja vesi huuhtoeli
ja joiden virranpuoleisilla parvekkeilla hohteli kultakukkaisia
silkkimattoja, Intian ja Kiinan ihmetuotteita, ja niiden rinnalla
jättiläissiimat ahneitten ankeriasten pyydystämiseksi, joita pidätteli
asuntojen läheisyydessä keittiönakkunoista heitetyt ruuantähteet.

Laivankannelta voi Craeke erottaa pyörivien myllynsiipien keskellä
mäenrinteellä punavalkoisen talon, joka oli hänen matkansa päämäärä.
Sen kattoharjaa varjostivat poppelien kellertävät latvat, ja
jättiläisjalavat muodostivat sille tumman taustan. Se sijaitsi siten,
että auringonsäteet lankesivat siihen kuin suppiloon, kuivattaen ja
lämmittäen viimeisenkin usmapilven, joka suojaavasta vehreydestä
huolimatta aamuin ja illoin kohosi sinne virralta.

Astuttuaan maihin keskellä kaupungin tavallista touhua, Craeke läksi
heti kulkemaan kohden mainittua taloa, jota meidän nyt on lukijalle
tarkemmin kuvaaminen.

Tuossa valkoisessa, sirossa, hohtoisessa talossa, jossa vieraan
silmältä salatut paikat olivat vielä puhtaammaksi pestyt, vielä
huolellisemmin kiillotetut kuin näkyvissä olevat, tuossa talossa asui
kuolevainen, joka oli onnellinen.

Tämä onnellinen kuolevainen, tämä _rara avis_, harvinainen lintu,
kuten Juvenalis sanoo, oli tohtori van Baerle, Kornelius de Wittin
kummipoika. Hän oli lapsuudestaan saakka asunut tuossa samassa talossa,
sillä siinä olivat syntyneet sekä hänen isänsä että isoisänsä, jotka
kuuluivat vanhaan arvossapidettyyn kauppiassukuun ylväässä Dordrechtin
kaupungissa.

Tohtori van Baerlen isä oli käymällä kauppaa Intian kanssa ansainnut
kolme- tai neljäsataatuhatta floriinia, jotka hänen poikansa hyvien ja
rakastettujen vanhempiensa kuollessa vuonna 1668 oli saanut melkein
uusina, vaikka toiset niistä olivat lyödyt vuonna 1640, toiset vuonna
1610, mikä seikka todisti että toiset niistä olivat kuuluneet isä von
Baerlelle, toiset isoisä van Baerlelle. Nämä neljäsataatuhatta
floriinia olivat -- kiiruhtakaamme se sanomaan -- vain Kornelius van
Baerlen, kertomuksemme sankarin, käteiset rahat, sillä näiden lisäksi
tuottivat hänen maatilansa vuosittain kymmenentuhatta floriinia.

Kun Korneliuksen isä lähestyi kuolemaa, kolme kuukautta vaimonsa
jälkeen, joka näytti eronneen elämästä ennen häntä tehdäkseen kuolon
polun hänelle helpoksi vaeltaa, kuten oli tehnyt elämänkin polun,
lausui hän pojalleen syleillen häntä viimeisen kerran:

-- Juo, syö ja kuluta rahaa, jos tahdot todella elää, sillä ei sitä käy
elämäksi sanominen, kun istuu kaiket päivät puu- tai nahkatuolilla
laboratoriossa taikka makasiinissa. Kerran tulee sinunkin vuorosi
kuolla, ja jos sinulla ei ole poikaa, sammuu nimemme, ja hämmästyneet
floriinini huomaavat olevansa tuntemattoman isännän hallussa, -- nuo
uudet floriinit, joita ei kukaan muu ole pidellyt kädessään kuin isäni
ja minä sekä se, joka on ne lyönyt. Varo ennen kaikkea noudattamasta
kummisi Kornelius de Wittin esimerkkiä, sillä hän on antautunut
valtiotaidon palvelukseen, ja se on epäkiitollisinta mitä olla voi ja
vie onnettomuuteen.

Sitten oli hän kuollut, tuo kunnon herra van Baerle, jättäen poikansa
lohdutonna jälkeensä, sillä Kornelius välitti hyvin vähän floriineista
ja hyvin paljon isästään.

Kornelius jäi siis yksin tuohon isoon taloon.

Turhaan tarjoeli hänen kumminsa Kornelius hänelle toimia yhteiskunnan
palveluksessa, turhaan koetti hän herättää hänessä kunnianhimoa, kun
Kornelius hänelle mieliksi oli mennyt Ruyterin palvelukseen »Seitsemän
maakuntaa» nimiseen sotalaivaan, joka johti sadankolmenkymmenenyhdeksän
aluksen suuruista laivastoa, minkä avulla kuuluisa amiraali pyrki yksin
vaikuttamaan liittoutuneiden Ranskan ja Englannin kohtaloon.
Sivuutettuaan luotsi Léger'n ohjaamana musketin kantovälin etäisyydessä
»Prinssi» nimisen sotalaivan, jossa Englannin kuninkaan veli, Yorkin
herttua, oli, ja nähtyään suojelijansa Ruyterin valloittavan mainitun
laivan niin äkillisellä ja taitavalla hyökkäyksellä että Yorkin herttua
töin tuskin ehti siitä paeta laivaan »Pyhä Mikael», joka pian
hollantilaisten kanuunain ruhjomana vetäytyi syrjään, -- nähtyään
toisen laivan neljänsadan laivamiehen kera liekkien vallassa uppoavan
laineisiin, -- huomattuaan ettei tuo taistelu, jossa kaksikymmentä
laivaa oli tuhottu, kolmetuhatta soturia surmattu, viisituhatta
haavoitettu, ollut mitään ratkaissut, kun kumpikin taistelevista katsoi
voittaneensa, joten ainoa tulos oli se, että ottelujen luetteloon
voitiin entisten lisäksi merkitä nimi Southwold-Bay, -- laskettuaan
kuinka paljon aikaa menee hukkaan korvien ja silmien tukkimiseen, kun
pyrkii ajattelemaan toisten pommittaessa toisiaan kanuunankuulilla.
Kornelius lausui hyvästit Ruyterille, Puttenin rautavoudille ja
sotamaineelle, syleili hartaan kunnioituksen vallassa hallinnonjohtajan
polvia ja palasi kahdeksankolmatta vuoden vanhana taloonsa
Dordrechtiin, nauttimaan levosta ja verrattomasta terveydestään sekä
neljänsadantuhannen floriinin pääomastaan ja kymmenentuhannen floriinin
vuosituloistaan, -- joskin vakuutettuna siitä, että jokainen ihminen on
saanut taivaalta aivan liiaksi antimia, voidakseen olla onnellinen, ja
kylläksi, voidakseen olla onneton.

Ollaksensa siis onnellinen omaan tapaansa, Kornelius ryhtyi tutkimaan
kasveja ja hyönteisiä, poimi ja luokitteli saarten koko kasvikunnan,
pyydysti kaikki maakunnan hyönteiset ja kirjoitti niistä selostuksen,
jonka kuvitti omin käsin, ja tietämättä nyt enää mihin käyttäisi
aikaansa ja liiatenkin rahaansa, joka lisääntyi pelottavassa määrässä,
hän lopuksi valitsi maansa ja aikakautensa harrasteluista erään, joka
oli kaikkein hienoimpia ja kaikkein runsaskuluisimpia.

Hän omisti harrastuksensa tulpaaneille.

Kuten tunnettua, flaamilaiset ja portugalilaiset tähän aikaan, kilvan
kehittäen tuota kasvinviljelyksen haaraa, olivat lopuksi tehneet pyhän
olennon tuosta Itämaiden kukkasesta, kohottaen sen arvoon sellaiseen,
jommoista ei mikään luonnontutkija olisi uskaltanut vaatia
ihmissukukunnalle, pelosta että herättäisi Jumalan kateuden ja vihan.

Pian ei Dordrechtista Monsiin saakka puhuttu muusta kuin herra van
Baerlen tulpaaneista, ja hänen kasvitaulujaan, kellareitaan,
kuivatushuoneitaan käytiin katselemassa kuten muinoin kuuluisat
roomalaiset matkailijat kävivät katsomassa Aleksandrian kokoelmia ja
kirjastoja.

Aluksi van Baerle käytti vuotuiset tulonsa saadaksensa kokoelmansa
kuntoon, sitten hän uhrasi uudet floriininsa sen täydentämiseksi.
Hukkaan eivät hänen ponnistuksensa suinkaan menneet: hän sai
kasvatetuksi viisi eri lajia, joista nimitti yhden äitinsä mukaan,
toisen isänsä ja kolmannen kumminsa Korneliuksen mukaan. Toisten nimiä
emme muista, mutta asianharrastajat voivat varmaankin löytää ne
senaikuisista luetteloista.

Alussa vuotta 1672 tuli Kornelius de Witt Dordrechtiin, aikoen viettää
kolmisen kuukautta perheensä vanhassa sukukartanossa, sillä kuten jo on
mainittu, oli Kornelius syntynyt Dordrechtissa ja de Wittin suku
polveutui sieltä.

Näihin aikoihin alkoi Kornelius de Witt, kuten Vilhelm Oranialainen
sanoo, nauttia mitä täydellisintä epäsuosiota kansansa puolelta. Hänen
synnyinkaupunkinsa Dordrechtin kunnon asukkaat eivät sentään vielä
pitäneet häntä hirsipuuhun kuuluvana konnana, ja joskaan hänen ylen
jyrkät tasavaltalaismielipiteensä eivät heitä liioin miellyttäneet,
olivat he kumminkin ylpeät hänen merkityksestään ja avuistaan ja
halusivat valmistaa hänelle juhlallisen vastaanoton hänen tullessaan
kaupunkiin.

Kiitettyään heitä Kornelius meni katsomaan sukukartanoaan ja määräsi
mitä siellä oli laadittava kuntoon siksi kuin hänen puolisonsa saapuisi
sinne lapsineen.

Sitten läksi hän tervehtimään kummipoikaansa, joka luultavasti oli
ainoa Dordrechtin asukkaista, joka ei tiennyt että Kornelius de Witt
oli saapunut synnyinkaupunkiinsa.

Samassa määrin kuin Kornelius de Witt valtiollisella toiminnallaan oli
kylvänyt vihaa, samassa määrin oli Kornelius van Baerle saavuttanut
suosiota pysyttelemällä erillään valtiollisista asioista, omistaen
kaiken harrastuksensa tulpaaneille.

Palvelijoittensa ja työväkensä suosiossa oli van Baerle myöskin, eikä
hän voinut edes olettaakaan että maailmassa olisi ihmisiä, jotka soivat
pahaa toisille ihmisille.

Ja kumminkin oli Kornelius van Baerlellä -- tunnustakaamme se
ihmiskunnan häpeäksi -- tietämättään vihollinen, julmempi, kiihkeämpi,
heltymättömämpi kuin tähän saakka ainoakaan noista vihamielisistä
oranialaisista, jotka uhkasivat ihailtavaa veljesliittoa, joka
tahratonna elämässä jatkui haudan toisella puolen.

Kornelius oli tulpaanien viljelykseen uhrannut vuotuiset tulonsa ja
isänsä floriinit. Dordrechtissa asui rinnakkain hänen kanssaan muuan
Isak Boxtel niminen porvari, joka siitä saakka kuin oli pystynyt
itsenäiseen toimintaan oli harrastanut tuota samaa asiaa, ja jonka
saattoi haltioihinsa jo pelkkä »_tulban'in_» mainitseminen, --
mikä sana tulpaanin oppineimman tuntijan mukaan kuuluu olevan tämän
luomisen mestariteoksen aikaisin, singhaleesien kielessä käytetty
nimitys.

Boxtel ei ollut rikas kuten van Baerle. Oli siis ollut tarpeen paljon
huolta ja kärsivällisyyttä, ennenkuin hän talossaan Dordrechtissa oli
saanut laadituksi viljelemiseen soveltuvan puutarhan. Hän oli
muokkaillut maata sääntöjen mukaisesti ja toimittanut lavoillensa juuri
niin paljon aurinkoa ja varjoa, kuin puutarhurien lakikirja sääsi.

Isak tiesi sanoa kasvilavojensa lämpömäärän asteen
kahdeskymmenesosissa. Hän tunsi tuulen voiman ja vaimensi sen
keinotekoisesti kukkain varsille suotuisaksi. Hänen puutarhansa
tuotteet alkoivat voittaa suosiota. Ne olivat kauniita, jopa
harvinaisiakin. Monet tulpaaninviljelyksen harrastajat olivat käyneet
katsomassa hänen tulpaanitarhaansa. Hän oli myöskin lähettänyt Linnén
ja Tournefortin maailmaan uuden tulokkaan, jolle oli antanut nimen
itsensä mukaan. Se oli raivannut itselleen tien Ranskaan, Espanjaan ja
Portugaliin saakka, ja kuningas don Alfonso VI, joka Lissabonista
karkotettuna oli asettunut Terceiran saareen, missä huvitteli, ei tosin
kuten Suuri Condé neilikkoja kastelemalla, vaan viljelemällä
tulpaaneja, oli lausunut: »Ei käy moittiminen!» nähdessään mainitun
tulpaanilajin.

Kun nyt harjoitetut tutkimukset äkkiä olivat saaneet Kornelius van
Baerlen rupeamaan tulpaaninviljelijäksi, muovaeli hän dordrechtiläistä
taloansa, joka, kuten mainittu, oli Boxtelin talon vieressä,
rakennuttaen osan siitä kerrosta korkeammaksi. Mutta tämä lisäke
saattoi Boxtelin talon menettämään noin puoli astetta lämpöä, tuottaen
sijaan puoli astetta kylmää, jota paitsi se katkaisi tuulivirran ja
pani sekaisin kaikki Boxtelin laskelmat.

Aluksi luuli Boxtel todella, ettei muuta haittaa ollut kysymyksessä.
Hän piti van Baerleä maalarina, narrina, joka pyrkii kankaalle
muodostelemaan irvikuvia luonnon ihmeistä. Maalari rakennutti
atelieerinsä kerrosta korkeammaksi saadaksensa suotuisamman
valaistuksen, -- siihen oli hänellä kieltämättä oikeus. Herra van
Baerle oli maalaaja, kuten hän itse tulpaaninviljelijä. Hän tarvitsi
aurinkoa taulujansa varten, hän anasti sitä puoli astetta herra
Boxtelin tulpaaneilta.

Van Baerlellä oli laki puolellaan. Sillä hyvä.

Itse asiassa oli Boxtel tehnytkin havainnon että liika päivänpaiste on
haitaksi tulpaaneille ja että lempeä aamu- ja ilta-aurinko on tälle
kasville suotuisampi ja suo sille kauniimmat värit kuin polttava
puolipäivän aurinko.

Hän oli siis melkein kiitollinen van Baerlelle, joka oli ilmaiseksi
rakentanut hänelle päivänvarjostimen.

Kenties tämä ei ollut täysin totta, ja ehkäpä Boxtel, pyrkiessään
arvostelemaan naapurinsa toimia tähän tapaan, ei ollut aivan
avomielinen omaa itseään kohtaan. Mutta kovain iskujen kohdatessa
löytävät suuret henget odottamatonta lohtua filosofiasta.

Mutta mitä sanoikaan Boxtel parka, nähdessään uuden rakenteen
akkunoihin ilmestyvän sipuleja, tulpaanilavoja, tulpaaniruukkuja,
kaikkea mikä kuuluu tulpaaninviljelemishulluuteen!

Siinä oli nimilistapaketteja, oli laatikoita ja säilytyskaappeja
ristikkoakkunoineen, joista ilma pääsi kulkemaan, mutta eivät hiiret
eikä rotat, nuo innokkaat luonnontutkijat, jotka mielihyvällä
kohdistavat harrastuksensa parinsadantuhannen frangin sipuleihin.

Boxtel tosin tyrmistyi nähdessään kaikki nuo esineet, mutta hän ei
sittenkään vielä täysin oivaltanut onnettomuutensa suuruutta.
Tiedettiin van Baerlen pitävän kaikesta kauniista. Hän tutki luontoa
perinpohjaisesti taulujensa varalta, saavuttaakseen saman
täydellisyyden kuin opettajansa Gerard Dow tai ystävänsä Mieris. Olihan
mahdollista että hän aikoi maalata tulpaaninviljelijän asunnon ja sitä
varten oli koonnut uuteen atelieeriinsä kaikki sen esittämiseen
kuuluvat tarvekalut.

Mutta vaikka tuo pettävä ajatus rauhoittikin Boxteliä, ei hän
kumminkaan voinut vastustaa kiihkeää uteliaisuuttaan. Illan tultua hän
asetti tikapuut talonsa viereistä seinää vastaan, ja hän näki nyt että
suuri maa-ala, jossa äskettäin vielä oli kasvanut sekaisin erilaisia
kasveja, oli muokattu, jaettu lavoihin ja sekoitettu rantamudalla,
muodostaen siten tulpaaneille suotuisimman maanlaadun. Nurmireunukset
ympäröivät lavoja, ettei maa pääsisi vieremään, ja niitä lämmitti sekä
aamu- että ilta-aurinko, ja puolipäivän paahteen lieventämiseksi oli
rakennettu varjostin. Vettä oli runsaasti saatavissa, ja puutarha
sijaitsi etelälounaaseen päin. Siinä oli tarjona kaikki sekä
onnistumisen että edistymisen mahdollisuudet! Ei epäilemistäkään, van
Baerlestä oli tullut tulpaaninviljelijä!

Boxtel oli heti selvillä siitä, mitä tuo oppinut mies, jolla oli
neljänsadantuhannen floriinin pääoma ja kymmenentuhannen floriinin
vuotuiset tulot käytettävinään, saisi aikaan omistaessaan henkiset ja
aineelliset apuneuvonsa tulpaaninviljelykselle. Epämääräisessä mutta
läheisessä tulevaisuudessa oli hän saavuttava mitä suurinta menestystä,
ja tuo menestys herätti jo etukäteen Boxtelin mielessä niin kiihkeätä
tuskaa, että hänen kätensä herposivat, hänen polvensa horjahtivat ja
hän suistui tikapuilta alas maahan.

Siis ei van Baerle ollut anastanut häneltä tuota puolta astetta
päivänpaistetta maalattavia, vaan todellisia tulpaaneja varten. Siis
saisivat van Baerlen tulpaanit nauttia mitä suotuisimmista
lämpösuhteista, ja lisäksi oli hänellä sipuleilleen varattuna verraton
säilytyshuone, -- avara, valoisa ja ilmava, -- jota vastoin Boxtelin
oli täytynyt tähän tarkoitukseen uhrata makuuhuoneensa ja tyytyä itse
nukkumaan vintillä, ettei hengityksellään myrkyttäisi rakkaita
kasvattejansa.

Niin oli siis Boxtelilla nyt aivan oman talonsa vieressä, muurinsa
takana kilpailija, -- ja kenties voittoisa kilpailija --, ei mikään
vähäpätöinen, tuntematon puutarhuri, vaan Kornelius de Wittin
kummipoika, siis suorastaan kuuluisa henkilö!

Kuten nähdään, ei Boxtel ollut niin älykäs kuin Poros, joka Aleksanteri
Suuren voittamana lohduttautui juuri voittajansa kuuluisuudella.

Miten kävisikään, jos van Baerle kasvattaisi uuden tulpaanilajin ja
antaisi sille nimen Kornelius de Wittin mukaan ja sitten toisen, jonka
ristisi Jan de Wittin kaimattareksi. Ei sitä kestäisi raivoon
tukehtumatta!

Täten Boxtel, katse kateuden teroittamana, ennusteli itselleen asioita,
joiden tapahtuman piti.

Noiden havaintojen jälkeinen yö oli hänelle perin tuskallinen.




VI.

TULPAANINVILJELIJÄN VIHA.


Nyt ei siis Boxtelia enää vaivannut pelkkä epäluulo, vaan suorastaan
pelko. Sen tarmon ja mielenylevyyden, minkä lempituuman palveleminen
muutoin suo, riisti Boxtelilta kiduttava harmi naapurin takia.

Kuten oli odotettavissa, onnistui van Baerlen, omistettuaan runsaat
luonnonlahjansa uudelle tehtävälleen, kasvattaa mitä ihanimpia
tulpaaneja.

Paremmin kuin kenenkään Haarlemissa tai Leidenissä, joissa kaupungeissa
sentään on tarjona sopivin maanlaatu ja suotuisin ilmasto, onnistui
Korneliuksen muunnella tulpaanien värejä, muotoja ja lajeja.

Hän oli tuon älykkään ja harrasmielisen suunnan edustajia, jonka
lempilauseena jo seitsemännellä vuosisadalla oli ollut: »Ken halveksii
kukkia, loukkaa Jumalaa!» -- mistä lauselmasta eräs opetuslapsi vuonna
1653 edelleen kehitti seuraavat tulpaaninviljelijäin kannattamat
johtopäätökset:

»Mitä kauniimpi kukka on, sen enemmän loukkaa Jumalaa sitä
halveksiessaan.»

»Tulpaani on kaunein kaikista kukista. Ken tulpaania halveksii, se
loukkaa Jumalaa äärettömästi.»

Näiden lauselmien avulla olisivat siis nuo neljä- tai viisituhatta
tulpaaninviljelijää, jotka elelivät Hollannissa, Ranskassa ja
Portugalissa, -- Ceylonia, Intiaa ja Kiinaa mainitsemattakaan --,
pahalla tahdolla voineet julistaa pannaan kaiken maailman ja
sadatmiljoonat tulpaanista välittämättömät ihmiset harhaoppisina ja
epäuskoisina kuolemaan tuomituiksi.

Jos siitä olisi ollut kysymys, olisi Boxtelkin, vaikka oli van Baerlen
verivihollinen, empimättä häntä kannattanut.

Van Baerle saavutti siis paljon menestystä ja tuli kuuluisaksi, jota
vastoin Boxtelin nimi katosi ainaiseksi Hollannin huomattavimpien
tulpaaninviljelijäin luettelosta, ja Dordrechtin tulpaaninviljelyksen
edustajaksi tuli Kornelius van Baerle, tuo vaatimaton ja leppeä
oppinut.

Täten voi ymppäys väliin saada vaatimattomasta varresta mitä ihanimmat
oksat ylenemään, ja orjantappurapensaan nelilehtinen väritön teriö voi
kehittyä tuoksuavaksi jättiläisruusuksi. Niinpä johtaa myöskin moni
kuninkaallinen suku syntyperänsä halonhakkaajan hökkelistä tai
kalastajan mökki pahaisesta.

Van Baerle, jonka mielessä liikkui vain kylväminen, istuttaminen, sadon
korjaaminen, ei Euroopan tulpaaninviljelijöiden ihailemana
aavistanutkaan että hänellä oli rinnallaan onneton, jonka hän oli
karkottanut häneltä anastamaltaan valtaistuimelta. Hän jatkoi
kokeilujaan rientäen voitosta voittoon, ja kahden vuoden jälkeen peitti
hänen kasvilavojaan niin lukuisat ihmetuotteet, ettei kukaan paitsi
Jumala ole luonut sellaista runsautta, -- Shakespearea ja Rubensia
kenties lukuunottamatta.

Niinpä tarvitsi nyt vain, jos tahtoi saada kuvan kadotetusta, jonka
Dante oli unohtanut esittämättä, luoda katseen Boxteliin. Sillä välin
kuin van Baerle kitki, lannoitti, kasteli sarkojansa, kun hän
polvistuneena niiden ruohoreunustalle tutki kukkivain tulpaanien joka
suonta, punniten mitä muunnoksia, mitä väriyhdistelmiä hänen olisi
pyrkiminen kehittämään, Boxtel piiloutuneena muurin viereen
istuttamansa viikunapuun taakse, jota käytti varjostimena, seurasi
tuijottavin silmin ja suu vaahdossa jokaista hänen askeltaan, jokaista
liikettään, ja luullessaan hänen olevan iloinen, huomatessaan hymyilyn
hänen huulillaan, onnen välkkeen hänen silmissään, hän puhkesi
sellaisiin kirouksiin, raivokkaisiin uhkauksiin, että on käsittämätöntä
kuinka kukat turmeltumatta ja kuihtumatta voivat kestää hänen
kateutensa ja vihansa puuskat.

Kun tauti on syöpynyt sydämeen, edistyy se nopeasti, ja pian ei Boxtel
enää tyytynyt näkemään ainoastaan van Baerleä. Hänen täytyi saada nähdä
myöskin hänen kukkansa, sillä ollen todellinen taiteilija hän himoitsi
nähdä kilpailijansa mestariteoksen.

Hän osti kaukoputken, jonka avulla voi yhtä hyvin kuin omistaja itse
seurata kukan jokaista kehitysastetta, siitä hetkestä saakka, jolloin
se ensimäisenä vuonna kohottaa maasta esiin vaalean taimensa, aina
siihen saakka, jolloin se viisivuotiskauden päätettyään kehittää ylvään
ja siron kukkavarren, josta sen väri jo häämöttää esiin ja josta
kukkalehdet kehittyvät, saattaen ilmi koko sen salatun ihanuuden.

Oi! Kuinka usein olikaan tuo onneton kadehtija tikapuilleen kiivenneenä
nähnyt van Baerlen lavoilla tulpaaneja, joiden ihanuus hänet häikäisi,
joiden täydellisyys hänet tukehdutti.

Ihailun jälkeen, jota ei voinut vastustaa, hän tunsi kiihkeää kateutta,
ja se tauti täyttää rinnan runtelevilla käärmeillä ja tuottaa tulista
tuskaa.

Kuinka usein olikaan Boxtel tuskiensa vallassa, joita ei käy sanoin
kuvaaminen, tuntenut halua hypätä yön pimeydessä alas puutarhaan,
tuhota taimet, purra sipulit palasiksi ja käydä omistajan kimppuun, jos
hän uskaltaisi puolustaa tulpaanejansa.

Mutta tulpaanin tappaminen on todellisen tulpaaninviljelijän silmissä
kammottava rikos. Sen rinnalla menee ihmisen murhaaminen vielä mukiin.

Mutta van Baerlen edistyessä päivä päivältä taidossaan, jossa häntä
näytti ohjaavan syntyperäinen vaisto, joutui Boxtel lopuksi niin
mielettömän raivon valtaan, että jo mietti heittämällä kiviä ja keppejä
tuhota naapurinsa tulpaanilavat.

Vaan ottaessaan huomioon että van Baerle ilkityön havaittuaan tekisi
siitä ilmoituksen, että silloin todettaisiin että katu oli kaukana ja
että kiviä ja keppejä ei putoa taivaasta seitsemännellätoista
vuosisadalla kuten amalekiläisten aikoina, ja että rikoksentekijä niin
muodoin joutuisi kiinni, vaikka olisikin toiminut yön pimeydessä, ja
että häntä paitsi lain rangaistus myös kohtaisi koko Euroopan
tulpaaninviljelijäin halveksuminen, päätti Boxtel turvautua petokseen
ja valita keinon, joka ei saattaisi häntä ilmi.

Hän haki sitä kauan, mutta lopuksi hän sen sentään löysi.

Eräänä iltana hän sitoi kaksi kissaa kymmenen jalan pituisella
käärelangalla toisesta takakäpälästä toisiinsa ja heitti ne muurin
ylitse keskelle päälavaa, tuota ruhtinaallista, kuninkaallista lavaa,
jossa yleni sekä Kornelius de Wittin kaimatar että maidonvalkoinen ja
purppuranpunainen brabanttilainen tulpaani ja lukuisa joukko muita, --
liinankarvaisia ja punaisia, ihonvärisiä, vaaleapilkkuisia ja tummia.

Pudottuaan muurilta alas, kauhistuneet eläimet kiisivät eri suuntiin
pitkin lavaa, kunnes yhdistävä lanka ne pidätti. Huomattuaan etteivät
voineet paeta kauemmaksi, ne juoksivat sinne tänne kauheasti naukuen ja
niittäen langallaan poikki kukat, joiden keskellä mellastelivat.

Neljännestunnin kestäneen kiihkeän ottelun jälkeen niiden vihdoinkin
onnistui saada lanka poikki ja ne katosivat tiehensä.

Viikunapuunsa takaa ei Boxtel yön pimeydessä nähnyt mitään, mutta
kissojen raivokkaat huudot saattoivat hänet aavistamaan kaikki, ja ilo
täytti nyt hänen sydämensä, missä katkeruus oli vallinnut.

Boxtel oli niin innokas näkemään ilkityönsä tulokset, että jäi
paikoilleen aamuun saakka, tarkastaakseen omin silmin, mihin tilaan
kissojen ottelu oli saattanut naapurin kukkasarat.

Aamusumu jähmetytti hänen jäsenensä, mutta hän ei tuntenut kylmää, --
koston toivo lämmitti hänen mieltänsä.

Kilpailijan suru oli suova hänelle hyvityksen kärsityistä tuskista.

Auringon noustessa aukeni valkoisen talon ovi. Van Baerle tuli sieltä
esiin ja lähestyi sarkojansa, hymyilevänä kuten ainakin se, joka on
viettänyt yönsä vuoteessa ja nähnyt siinä kauniita unia.

Äkkiä hän huomasi vakoja tuossa maa-alassa, joka edellisenä päivänä oli
ollut peiliä tasaisempi. Hän huomasi että tulpaanein säännölliset rivit
olivat joutuneet epäjärjestykseen, kuten keihäät taistelussa, kun pommi
on pudonnut niiden keskelle.

Kalveten hän riensi niiden luo.

Boxtel vapisi ilosta. Viisitoista tai kaksikymmentä tulpaania oli siinä
haavoitettuna, toiset nuokuksissa, toiset aivan poikki ja jo
kuihtuneina. Haavoista vuosi nestettä, kallisarvoista nestettä, jonka
van Baerle olisi ollut valmis ostamaan takaisin omalla verellään.

Mutta mikä ihme! Oi van Baerlen iloa! Oi Boxtelin sanomatonta
mielenkarvautta! Ei ainoakaan niistä neljästä tulpaanista, joita
murhayritys etupäässä oli tarkoittanut, ollut vahingoittunut. Ylväinä
kohottivat ne päänsä ilmoille tovereittensa ruumiiden keskeltä. Siinä
oli van Baerlelle kylläksi lohtua, se saattoi vihollisen halkeamaan
harmista ja epätoivoissaan repimään tukkaansa. Tuo kammottava rikos,
jonka hän nyt näki omin silmin, oli ollut hyödytön!

Van Baerle pahoitteli onnettomuutta, joka oli häntä kohdannut, vaan
jonka Jumala armossaan sentään oli lieventänyt pienemmäksi kuin se
olisi voinut olla, -- mutta sen syytä hän ei voinut arvata. Hän tutki
kumminkin asiaa ja sai tietää että koko yön oli kuulunut kauheata
naukumista. Sitä paitsi näki hän taistelukentällä kissain kynsien
jättämät jäljet ja karvatukkoja, joille puolueettomat kastehelmet
olivat laskeutuneet kimmeltämään, kuten niiden vieressä olevain
taittuneiden kukkien lehdille. Estääkseen onnettomuutta uudistumasta,
määräsi van Baerle että eräs puutarhapoika vastedes nukkuisi öisin
puutarhassa katoksen suojassa lähellä lavoja.

Boxtel kuuli tuon määräyksen. Hän näki kuinka katos pystytettiin
samana päivänä, ja onnellisena siitä etteivät epäluulot olleet
kohdistuneet häneen, mutta harmistuneempana kuin koskaan onnelliselle
kukkainviljelijälle, hän jäi odottamaan uutta kostontilaisuutta.

Näihin aikoihin Haarlemin tulpaaninviljelijäin yhdistys määräsi
palkinnon maksettavaksi sille, jonka onnistuisi kehittää suuri täysin
musta tulpaani, -- mitä tehtävää tosin pidettiin mahdottomana
suorittaa, kun ei tunnettu mitään sen tapaistakaan lajia luonnontilassa
kasvavana.

Näin ollen ihmiset tuumiskelivat että olisi yhtä hyvin voitu määrätä
kahden miljoonan floriinin palkinto, kuin sadantuhannen, kun kerran
mahdoton asia oli kysymyksessä.

Mutta siitä huolimatta tulpaaninviljelijät joutuivat kiihkeään
jännitykseen.

Muutamat asianharrastajat ryhtyivät toimeen, mutta pitäen päämääränsä
saavuttamista mahdottomana. Mutta niin voimakas on kasvinviljelijäin
mielikuvitus, että he yrityksen toivottomuudesta huolimatta eivät enää
ajatelleet mitään muuta kuin tuota suurta mustaa tulpaania, joka oli
tarumainen kuin Horatiuksen musta joutsen tai ranskalaisten satujen
valkoinen rastas.

Van Baerle kuului niihin, jotka ryhtyivät tuota aatetta toteuttamaan,
Boxtel niihin, jotka olisivat halunneet voittaa luvatun palkinnon.

Heti kun van Baerlen älykkäissä ja kekseliäissä aivoissa oli herännyt
tuuma ryhtyä tuohon yritykseen, oli hän alkanut kylvämiset ja kokeilut,
kehittääkseen viljelemänsä tulpaanit punaisesta ruskeaan, ruskeasta
tummanruskeaan.

Seuraavana vuonna oli hän jo kasvattanut erään mustahkon lajin, ja
Boxtel näki nuo kukkaset hänen saroillaan, -- itse ei hän ollut ehtinyt
vaaleanruskeata pitemmälle.

Kenties olisi tärkeätä esittää lukijalle nuo oivat teoriat, jotka
osottavat että tulpaani saa värinsä alkuaineilta. Kenties luettaisiin
meille ansioksi, jos tässä todistaisimme, ettei mikään ole mahdotonta
kasvinviljelijälle, joka taidolla ja kärsivällisyydellä käyttää
hyväkseen auringon tulta, veden puhtautta, maan mehua ja ilman
hengähdyksiä. Mutta tämän esityksen aineena ei ole tulpaani yleensä,
vaan muuan erityinen tulpaani, ja me pysyttelemme tässä asiassa, niin
houkuttelevaa kuin olisikin käsitellä tuota toistakin.

Boxtel, joka taasen kerran oli saanut havaita vihollisensa
etevämmyyden, menetti täydelleen halun viljellä kukkia, ja puolihulluna
hän omisti kaiken aikansa naapurinsa silmälläpidolle.

Hänen kilpailijansa talo oli silmälle täysin avoinna. Päivänpaisteinen
puutarha, suuriakkunaiset säilytyshuoneet kaappeineen, rasioineen,
nimilappuineen olivat kaukoputkella helposti tarkastettavissa. Boxtel
antoi sipulien mädätä maassa, siementen pilaantua säiliöissään,
tulpaanien kuihtua saroissaan, ja omistaen elämänsä yksinomaan
katsomiselle, hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin siitä mitä van
Baerlen talossa tapahtui. Hänen tulpaaniensa varren kautta kävi hänen
hengityksensä, hän sammutti janonsa niille heitetyllä vedellä, hän
tyydytti nälkänsä pehmeällä ja puhtaalla mullalla, jota naapuri
ripotteli rakkaille sipuleilleen ravinnoksi. Mutta kaikkein
mieltäkiinnittävin työskentely ei tapahtunut puutarhassa.

Kellon lyödessä yksi, yksi yöllä, ilmestyi van Baerle laboratorioonsa,
tuohon suuriakkunaiseen kammioon, jonne Boxtel niin hyvin voi nähdä
kaukoputkellaan, sekä päivällä että nyt, kun oppineen sytyttämä valo
kirkasti seinät ja akkunat, ja siellä kokeili nyt van Baerle kekseliään
neronsa ohjaamana.

Boxtel näki hänen valitsevan siemeniä ja kostuttavan niitä jollakin
nesteellä kehittääkseen niistä jonkun uuden muunnoksen ja suodakseen
sille jonkun erityisen värin. Hän näki hänen kuumentavan toisia ja
sitten kostuttavan niitä ja yhdistävän ne toisiin jonkunmoisella
ymppäyksellä, joka vaati suurta täsmällisyyttä ja taitoa, sulkevan
pimeään ne, joille tahtoi mustan värin, asettavan auringon tai lampun
valaistaviksi punaisiksi aiotut, vedenvälkkeessä peilailemaan ne,
joiden piti edustaa tuon kostean alkuaineen valkoista väriä.

Nuo viattomat taikatemput, lapsellisen haaveilun ja nerokkaan
kekseliäisyyden yhteistuotteet, tuo kärsivällisyyttä ja aikaa kysyvä
työskentely, jommoiseen Boxtel tunsi olevansa kykenemätön, tieteilijän
elämänharrastukset ja toiveet, -- kaikki tyyni oli paljastettuna
kadehtijan kaukoputkelle!

Ja käsittämätöntä! Ei edes tuo innostus ja puhdas taiteenharrastus
voinut tukahduttaa Boxtelin hurjaa kateutta ja kostonhalua. Väliin
tuntui hänestä tähdätessään kaukoputkensa van Baerleen, kuin olisi hän
pitänyt kädessään muskettia, jonka luoti ehdottomasti oli osuva
viholliseen, ja hän tavotteli sormellaan liipaisinta, hänet
surmatakseen.

Mutta on jo aika liittää tähän esitykseen toisen työskentelystä ja
toisen vakoilusta kertomus Kornelius de Wittin käynnistä
synnyinkaupungissaan.




VII.

ONNELLINEN IHMINEN TUTUSTUU ONNETTOMUUTEEN.


Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään
kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla
vuonna 1672.

Yö lähestyi.

Vaikkei liioin ollut kasvinviljelijä eikä taiteilijakaan, tarkasteli
vieras kumminkin koko talon atelieerista kasvihuoneisiin saakka
kaikkine tauluineen ja tulpaaneineen. Hän kiitti kummipoikaansa
kunniasta, jota tämä oli hänelle osottanut kuvatessaan hänet
Southwold-Bayn taistelua esittävässä taulussa amiraalilaivan
komentosillalla seisovana, sekä antaessaan komealle tulpaanille nimen
hänen mukaansa, ja hän kohteli talon isäntää isän hyvyydellä ja
hellyydellä. Hänen täten tarkastellessaan van Baerlen aarteita
ihmisjoukko odotteli uteliaana, jopa kunnioittavanakin, onnellisen van
Baerlen oven edustalla.

Boxtel oli silloin nauttimassa illallista takkavalkean ääressä, mutta
melu herätti hänen huomionsa, hän otti selkoa sen aiheesta ja nousi
laboratorioonsa.

Ja sinne hän jäi, kylmästä välittämättä, kiikari kädessä tekemään
havaintoja.

Muutoin ei kaukoputki syksystä saakka enää ollut häntä liioin
hyödyttänyt. Todellisina Itämaiden tyttärinä tulpaanit kammovat
pakkasta eivätkä tyydy talvella olemaan ulkona. Ne tarvitsevat huoneen
suojaa, pehmeän leposijan laatikoissa ja uunin lämpöä. Niinpä viettikin
Kornelius talven laboratoriossaan kirjojensa ja taulujensa parissa.
Vain silloin tällöin hän kävi sipulien säilytyshuoneessa, päästääkseen
sinne muutaman auringonsäteen, jonka oli yllättänyt taivaalla ja
pakotti luoksensa laskuakkunan avaamalla.

Sinä iltana, josta puhumme, lausui Kornelius de Witt hiljaa van
Baerlelle, heidän tarkastettuaan talon muutamien palvelijoiden
seuraamina:

-- Poikani, lähettäkää palvelijat pois, niin että saamme olla hetkisen
kahden kesken.

Van Baerle kumarsi myöntävästi ja lausui sitten lujalla äänellä:

-- Ettekö halua nyt tulla katsomaan huonetta, missä kuivatan sipulini.

Kuivatushuoneeseen! Tuohon tulpaaninviljelijän temppeliin, pyhätön
pyhättöön, joka muinoisen Delfin tavoin oli kielletty maallikoilta,
sinne hän siis aikoi viedä vieraansa!

Ei konsanaan palvelijan rohkea jalka sinne astunut, kuten olisi sanonut
ylevä Racine, jonka loistokausi nyt oli. Muita ei Kornelius päästänyt
tuohon huoneeseen kuin vaatimattoman luudan, jota käytteli vanha
friisiläinen palvelijatar, hänen muinoinen hoitajattarensa, joka oli
niin tunnontarkka, ettei sen jälkeen kuin Kornelius oli antaunut
tulpaaninviljelykselle, enää ollut uskaltanut käyttää sipuleja
lihakeittoihin, peläten haavoittavansa hoidokkinsa sydäntä.

Kuullessaan siis isäntänsä mainitsevan kuivatushuonetta poistuivat
kynttilöitä kantavat palvelijat hartaan kunnioituksen vallassa.
Kornelius otti kynttilän lähinnä seisovan kädestä ja meni kumminsa
edellä huoneeseen.

Lisätkäämme tähän, että kuivatushuone oli juuri tuo lasiakkunoilla
varustettu kammio, jota kohden Boxtelin kaukoputki oli alinomaan
suunnattuna.

Nyt oli vihamies varuillaan, jos konsanaan.

Hän näki valon lankeavan seinille ja akkunoihin. Sitten ilmestyi
huoneeseen kaksi miestä. Toinen näistä, kookas, ylväs, juhlallinen
ihmisolento, istui pöydän viereen, jolle van Baerle oli asettanut
kynttilänsä.

Pian tunsi Boxtel tuon olennon kalpeat kasvot ja pitkän, otsalta
jaetun, hartioille valuvan mustan tukan. Hän oli Kornelius de Witt.

Lausuttuaan van Baerlelle muutamia sanoja, joiden sisältöä huulten
liikkeet eivät ilmaisseet Boxtelille, otti vieras esiin vaatteistaan
valkoisen, sinetillä suljetun käärön, ja tavasta, millä van Baerle otti
sen vastaan ja asetti kaappiin, voi Boxtel päättää että se sisälsi
perin tärkeitä asiakirjoja.

Boxtel oli ensin otaksunut että tuossa kallisarvoisessa käärössä oli
joitakin uusia Bengaalista tai Ceylonista saapuneita sipuleja. Mutta
sitten hän tuli ajatelleeksi ettei Kornelius de Witt lainkaan
välittänyt tulpaaneista, vaan ainoastaan ihmisestä, tuosta
kiittämättömästä taimesta, joka on paljon rumempi katsella ja jota on
niin vaikea kehittää ihanuuteen.

Siis teki Boxtel sen johtopäätöksen, että tuo käärö aivan
yksinkertaisesti sisälsi papereita, ja että nuo paperit olivat
laadultaan valtiollisia.

Mutta miksi jätettiin nuo valtiolliset paperit van Baerlelle, joka oli
ja kerskasi olevansa täysin välinpitämätön valtiotaidolle, se kun hänen
mielestään oli vielä paljoa hämärämpää ja käsittämättömämpää kuin kemia
ja yksin alkemiakin?

Epäilemättä de Witt, peläten epäsuosiota, jolla hänen kansalaisensa
alkoivat häntä kunnioittaa, uskoi nuo paperit kummipoikansa
talletettaviksi, ja epäilemättä hän siten tehdessään menetteli varsin
järkevästi, sillä olihan selvää ettei kukaan tietäisi hakea niitä van
Baerleltä, joka pysytteli niin tykkänään erillään kaikista
valtiollisista asioista.

Ja jos käärö olisi sisältänyt sipuleja, olisi van Baerle, mikäli Boxtel
hänet tunsi, heti ryhtynyt asiantuntijana niitä tarkastamaan,
tietääksensä saamansa lahjan arvon.

Sen sijaan oli van Baerle juhlallisena ottanut käärön kumminsa kädestä
ja yhtä juhlallisena pannut sen kaapin laatikkoon, työntäen sen kauas
taakse, arvatenkin osittain siksi ettei sitä nähtäisi, osittain
sentähden, ettei se anastaisi liiaksi hänen sipuleilleen varattua
tilaa.

Kun nyt käärö oli onnellisesti saatu laatikkoon, nousi Kornelius de
Witt paikaltaan, pusersi kummipoikansa käsiä ja läksi astumaan ovea
kohden.

Van Baerle tarttui nopeasti kynttilään ja kiiruhti hänen edellensä
näyttääkseen kohteliaasti hänelle tietä.

Sitten jäi kuivatushuone pimeään, ja valo loisti porraskäytävästä,
sitten ulkoeteisestä ja lopuksi kadulta, missä ihmisjoukko odotti
saadakseen nähdä Kornelius de Wittin astuvan vaunuihin.

Boxtelin otaksumat olivat täysin oikeat. Tuo käärö, jonka de Witt oli
jättänyt kummipojalleen ja tämä pannut huolellisesti talteen, sisälsi
Jan de Wittin ja herra de Louvois'n välisen kirjeenvaihdon.

Mutta jättäessään nuo paperit kummipojalleen varoi Kornelius, kuten
olemme kuulleet hänen sanovan veljelleen, mainitsemasta mitään niiden
valtiollisesta merkityksestä. Ainoa määräys, minkä hän antoi hänelle
niihin nähden, oli, ettei hän luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin
hänelle itselleen tai sille henkilölle, jonka hän kirjelmällä
varustettuna lähettäisi niitä noutamaan.

Kuten on kerrottu, oli van Baerle piilottanut tuon käärön kaappiin,
missä säilytti kallisarvoisia sipuleja.

Kun Kornelius de Witt oli lähtenyt, melu tauonnut, valkeat sammutetut,
ei talonisäntä enää liioin muistanutkaan tuota kääröä, -- mutta sen
enemmän ajatteli sitä Boxtel, taitavan purjehtijan tavoin oivaltaen sen
uhkaavaksi pilveksi, joka vielä oli tuottava myrskyä ja tuhoa.

Ja nyt olemme siis laskeneet kertomuksellemme perustuksen laajalla
esityksellä Dordrechtin ja Haagin tapahtumista. Ketä haluttaa, voi
seuraavissa luvuissa kuulla lisää niiden kehittymisestä. Me puolestamme
olemme pitäneet sanamme, todistamalla ettei Kornelius eikä Jan de
Wittillä ollut koko Hollannissa niin heltymätöntä vihamiestä kuin van
Baerlellä, ja että tämä hänen vihamiehensä oli herra Isak Boxtel.

Mutta tätä aavistamatta oli van Baerle lähenemistään lähennyt Haarlemin
puutarhayhdistyksen asettamaa päämäärää, kehittämällä tummanruskeita ja
mustahkoja tulpaaneja. Tuona päivänä, jolloin esittämämme kaameat
seikat olivat tapahtuneet Haagissa, hän meni noin yhden ajoissa
päivällä puutarhaansa, ottaaksensa sieltä lavasta sipulit, jotka olivat
kehittyneet paahdetun kahvin värisen tulpaanin siemenestä ja joiden
kukkiminen nyt oli ehkäistävä, tuottaakseen keväällä 1673 tuon suuren
täysin mustan tulpaanin, jonka Haarlemin puutarhayhdistys oli
palkitseva.

20 p. elokuuta 1672 istui siis Kornelius yhden ajoissa
kuivatushuoneessaan, jalat pöydän poikkipuun varassa, kyynärpäät
nojattuna pöytään, ja katsellen ihastuneena kolmea sipulia, jotka hän
oli irroittanut suomuslehdistä. Nuo sirot, täydelliset, virheettömät
luonnon ja tieteen ihmetuotteet olivat ikuistavat Kornelius van Baerlen
nimen!

-- Minun on onnistuva kehittää tuo suuri musta tulpaani, lausui
Kornelius itsekseen sipuleitansa puhdistellen. -- Minä voitan
satatuhatta floriinia. Ne minä lahjoitan Dordrechtin köyhille. Täten on
vaimeneva tuo viha, joka sisäisten levottomuuksien aikana aina kohtaa
rikkaita, ja minä voin pelkäämättä tasavaltalaisia tai oranialaisia
pitää lavani kunnossa. Minun ei tarvitse enää pelätä että
levottomuuksien syntyessä Dordrechtin rihkamakauppiaat tai laivurit
tulevat anastamaan sipulini ravinnoksi perheilleen, kuten he väliin
salaa uhkailevat, kuullessaan että olen maksanut joistakin sipuleista
kaksi- tai kolmesataa floriinia. Siis on päätetty että annan nuo
satatuhatta floriinia köyhille.

-- Tosinhan voisin...

Kornelius huokasi vaieten hetkeksi.

-- Voisin tosin, jatkoi hän sitten, -- käyttää nuo satatuhatta
floriinia kukkatarhani suurentamiseen tai matkustaa niillä Itämaille,
jossa on niin paljon kauniita kukkia.

-- Mutta eihän nykyisin sellaista saa ajatellakaan, -- nyt on vain puhe
musketeista, sotalipuista, rummuista ja julistuksista!

Huokaisten loi van Baerle silmänsä taivaalle. Mutta sitten kiintyi
hänen katseensa jälleen sipuleihin, jotka hänestä olivat verrattomasti
arvokkaammat musketteja, rumpuja, sotalippuja ja julistuksia, -- mitkä
vain olivat omiansa panemaan kunnon ihmisen mielen sekaisin.

-- Mutta siinäpä vasta on kauniita sipuleja, lausui hän. -- Kuinka ne
ovat sileitä ja siroja, ja niillä on tuollainen surumielinen ilme, joka
takaa että tulpaanini on oleva musta kuin eebenpuu. Niiden pinnalla ei
paljaalla silmällä erota ainoatakaan suonta. Ei pieninkään pilkku ole
tahraava luomani kukkasen surupukua!

-- Minkä nimen on saava tuo valvomieni öiden, työni, ajatusteni tuote?
_Tulipa nigra Barlaensis_.

-- Niin, _Barlaensis_, se on kaunis nimi! Kaikki Euroopan
tulpaaninviljelijät, siis koko järkevä Eurooppa, on vavahtava
hämmästyksestä, kun tämä viesti tuulen siivillä entää joka
ilmansuuntaan:

»Suuri musta tulpaani on kehitetty!»

»Entä sen nimi?» kysyvät asianharrastajat. »_Tulipa nigra
Barlaensis_». -- »Miksikä juuri _Barlaensis_?»

-- »Siksi että sen kehittäjä on van Baerle», vastataan siihen. »Ken on
tuo van Baerle?» -- »Hän, joka jo ennestään on kehittänyt viisi uutta
tulpaanin lajia.»

-- Minun kunnianhimoni ei saata ketään kyyneleitä vuodattamaan. Ja
suuresta mustasta tulpaanista puhutaan vielä silloin, kun kummistani,
tuosta jalosta valtiomiehestä, ei enää tiedetä mitään, ja hänen nimensä
ihmisten korvissa merkitsee vain hänen mukaansa ristimääni tulpaania.

-- Oi noita ihania sipuleja!

-- Kun tulpaanini on kukkinut, jatkoi Kornelius, -- niin annankin
köyhille vain viisikymmentätuhatta floriinia, jos meillä silloin jo on
rauha maassa. Oikeastaan sekin on aika paljon, kun on puhe miehestä,
joka ei ole kenellekään kiitollisuudenvelassa. Noilla ylijäävillä
viidelläkymmenellätuhannella floriinilla aion kokeilla. Koetan niiden
avulla saada tulpaanin tuoksuvaksi. Oi, jospa voisin tulpaanille
hankkia ruusun tai orvokin tuoksun tai mieluummin vielä jonkun uuden,
tuntemattoman lemun. Jospa voisin voittaa tälle kukkasten
kuningattarelle takaisin sen alkuperäisen tuoksun, jonka se on
menettänyt siirtyessään Itämaiden hallitusistuimelta Euroopan
valtiattareksi, tuon tuoksun, joka sillä täytyy olla Intian
niemimaalla, Goassa, Bombayssa, Madrasissa ja ennen kaikkea tuolla
saarella, jonka vakuutetaan muinoin olleen maallinen paratiisi ja jota
nimitetään Ceyloniksi. Oi mikä kunnia! Silloin olisin mieluummin, sen
vakuutan, Kornelius van Baerle kuin Aleksanteri Suuri, Caesar tai
Maksimilian.

-- Nuo ihastuttavat sipulit!

Ja nauttien sipulien katselemisesta vaipui Kornelius mitä suloisimpiin
haaveisiin.

Äkkiä soitettiin ovikelloa tavallista tarmokkaammin.

Kornelius vavahti ja käännähtäessään hän laski kätensä sipuleilleen.

-- Ken siellä on? kysyi hän.

-- Herra, vastasi palvelija, -- täällä on lähetti Haagista.

-- Lähetti Haagista... Mitä hän sitten haluaa?

-- Se on Craeke.

-- Craeke, herra Jan de Wittin uskottu palvelija. Hyvä! Odottakoon hän
hetken.

-- En voi odottaa, vastasi ääni eteisestä.

Samassa Craeke, palvelijan kiellosta välittämättä, syöksähti
kuivatushuoneeseen.

Tuo melkein raju esiintyminen oli niin räikeä vastakohta talon
tavoille, että van Baerle, nähdessään Craeken syöksähtävän huoneeseen,
teki melkein kouristuksentapaisen liikkeen kädellään, jonka oli
laskenut sipuleille, niin että kaksi noista kalleuksista lennähti
tiehensä, toinen pöydän alle, joka oli suuren pöydän vieressä, toinen
uuniin.

-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius hyökäten ajamaan takaa
sipulejaan. -- Mitä sitten on tapahtunut, Craeke?

-- Teidän tulee, herra, lausui Craeke, pannen paperin suurelle
pöydälle, jossa kolmas sipuli vielä oli jäljellä, -- teidän tulee
hetkeäkään hukkaamatta lukea tämä paperi.

Ja Craeke, joka luuli huomanneensa Dordrechtin kaduilla samanlaisen
mellakan enteitä kuin oli nähnyt Haagissa, kiiruhti tiehensä taakseen
katsomatta.

-- Hyvä, hyvä, kunnon Craeke, lausui Kornelius kurottaen kätensä pöydän
alle, saavuttaakseen kallisarvoisen sipulinsa, -- luen kyllä paperisi.

Ottaen sitten sipulin maasta ja laskien sen pivoonsa sitä tutkiakseen
hän lausui:

-- Hyvä, tämä ainakin on vahingoittumaton. Tuo Craeke paholainen, kun
tulee sillä tavoin kuivatushuoneeseeni! Katsokaammepa nyt, kuinka
toisen laita on!

Ja päästämättä kädestään saavuttamaansa karkulaista van Baerle meni
uunin luo, laskeutui polvilleen ja alkoi sormenpäällä tutkia tuhkaa,
joka onneksi oli kylmää.

Hetken kuluttua hän löysi toisen sipulin.

-- Hyvä, lausui hän, -- tässä se on!

Ja katsellen sitä melkein isällisellä hellyydellä hän lausui:

-- Vahingoittumaton kuten edellinenkin!

Korneliuksen tutkiessa toista sipulia, yhä vielä polvistuneena,
ravistettiin huoneen ovea niin voimakkaasti ja työnnäistiin auki
sellaisella vauhdilla, että Kornelius tunsi poskensa ja korvansa
vihasta käyvän hehkuviksi.

-- Mitä nyt taas? kysyi hän. -- Onko tässä talossa tultu hulluiksi?

-- Herra, herra! huusi palvelija syösten huoneeseen vielä kalpeampana:
ja kauhistuneempana kuin Craeke äsken.

-- Mitä sitten? kysyi Kornelius, aavistaen tämän uudistuneen sääntöjen
rikkomisen ennustavan onnettomuutta.

-- Oi herra, paetkaa, paetkaa, nopeaan! huusi palvelija.

-- Minkätähden pakenisin?

-- Herra, talo on täynnä kaartilaisia.

-- Mitä ne haluavat?

-- Ne hakevat teitä.

-- Mitä varten?

-- Vangitakseen teidät.

-- Vangitakseen minut, -- minut?

-- Niin, herra, ja niillä on johtajana muuan virkamies.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi van Baerle, sulkien sipulit
käteensä ja luoden pelästyneen katseen porraskäytävään.

-- He nousevat portaita ylös! huudahti palvelija.

-- Oi rakas lapseni, kallis herrani, huusi hoitajatar, saapuen
vuorostaan huoneeseen. -- Ottakaa kultanne, kalleutenne, ja paetkaa,
paetkaa!

-- Mutta minne voisin paeta? kysyi van Baerle.

-- Hypätkää ulos akkunasta.

-- Se on viidenkolmatta jalan korkeudessa.

-- Mutta alhaalla on kuuden jalan paksulti pehmeätä multaa.

-- Niin kyllä, mutta minä putoan tulpaanieni päälle.

-- Ei auta, teidän täytyy hypätä!

Kornelius otti kolmannen sipulin, lähestyi akkunaa ja avasi sen, mutta
pelästyen tuhoa, jonka aikaansaisi lavoillaan, enemmän vielä kuin
hypättävän välin pituutta, hän peräytyi ja lausui:

-- Sitä en ikinä tee!

Tänä hetkenä alkoi portaitten ristikkoaidan takaa näkyä sotamiesten
tapparakeihäitä.

Hoitajatar kohotti kätensä kohden taivasta.

Mitä Kornelius van Baerleen tulee, niin on tunnustettava, ei ihmisen,
vaan tulpaaninviljelijän kunniaksi, että hän tänä hetkenä ajatteli
yksinomaan verrattomia sipulejaan.

Hänen katseensa hakivat paperia, mihin ne kääriä, hän havaitsi
Craeken jättämän raamatunlehden, ja hän otti sen, muistamatta
mielenjännityksessään, mikä lehtinen se oikein olikaan. Hän kääri
siihen nuo kolme sipulia, pisti ne povellensa ja jäi odottamaan.

Samassa astuivat sotamiehet sisään, virkamiehen ohjaamina.

-- Oletteko te tohtori Kornelius van Baerle? kysyi virkamies, vaikka
hän varsin hyvin tunsi vangittavan. Mutta tässä hän noudatti lain
määräyksiä, mikä seikka, kuten käsittää voi, soi kuulustelulle perin
juhlallisen leiman.

-- Olen kyllä, herra van Spennen, vastasi Kornelius, kohteliaasti
tervehtien tuomariansa, -- ja te tiedätte sen myöskin varsin hyvin.

-- Luovuttakaa siis meille nuo salavehkeilyjä käsittelevät paperit,
jotka teillä on hallussanne.

-- Salavehkeilyjä? toisti Kornelius, perin ihmeissään tuosta tuimasta
puhuttelusta.

-- Ei maksa vaivaa teeskennellä hämmästystä!

-- Vakuutan teille, herra van Spennen, lausui nyt Kornelius, -- etten
lainkaan käsitä tarkoitustanne.

-- Koetan siis auttaa teidät jäljille, tohtori, lausui tuomari. --
Luovuttakaa meille ne paperit, jotka petturi Kornelius de Witt viime
tammikuussa jätti huostaanne.

Asia rupesi selvenemään Korneliukselle.

-- No niin, no niin! lausui van Spennen. -- Näen että muistinne alkaa
selvetä, eikö totta?

-- Kyllä. Mutta te sanoitte noiden paperien käsittelevän
salavehkeilyjä, ja sellaisia papereita minulla ei ole hallussani.

-- Vai kiellätte sen?

-- Niin teen.

Virkamies käännähti, luoden katseen yli huoneen.

-- Mitä talonne huonetta nimitetään kuivatushuoneeksi? kysyi hän.

-- Juuri tätä, jossa nyt olemme.

Tuomari silmäili pientä muistiinpanolistaa, joka oli päällimäisenä
hänen papereittensa joukossa.

-- Hyvä, sanoi hän, kuten se, joka on tehnyt päätöksensä.

Kääntyen sitten Korneliuksen puoleen hän lausui:

-- Tahdotteko antaa minulle nuo paperit?

-- Mutta sitähän en voi tehdä, herra van Spennen. Nuo paperit eivät ole
minun. Ne ovat minulle uskottuja papereita, ja pyhä velvollisuuteni on
säilyttää ne huostassani.

-- Tohtori Kornelius, lausui tuomari, -- säätyjen nimessä käsken teitä
avaamaan tuon laatikon ja luovuttamaan minulle paperit, jotka se
sisältää!

Ja tuomari osotti sormellaan uunin vieressä olevan kaapin kolmatta
laatikkoa.

Tässä kolmannessa laatikossa olivat todellakin nuo paperit, jotka
rantavouti oli uskonut kummipojalleen, ja poliisi oli siis saanut perin
tarkat tiedonannot.

-- Vai ette te tahdo? lausui Spennen nähdessään Korneliuksen
tyrmistyvän hämmästyksestä. -- Avaan sen sitten itse!

Ja vetäen auki koko laatikon näki tuomari sieltä ensin tulevan esiin
parikymmentä sipulia, huolellisesti järjestettyinä ja nimilapuilla
varustettuina, ja sitten tuon paperikäärön, juuri samassa kunnossa kuin
Kornelius de Witt paran jättäessä sen kummipojalleen.

Tuomari avasi sinetit, repi auki käärön, loi kiihkeän katseen ensi
lehtiin, jotka tulivat esiin, sekä huusi kammottavalla äänellä:

-- Siis ovat oikeuden saamat tiedonannot täysin totuudenmukaisia.

-- Mitä? kysyi Kornelius. -- Mitä ne sitten sisältävät?

-- Elkää enää tekeytykö tietämättömäksi, herra van Baerle, vastasi
tuomari. -- Teidän on seuraaminen meitä!

-- Kuinka niin? Teitä seuraaminen?

-- Niin, sillä säätyjen nimessä vangitsen nyt teidät.

Vangitsemisia ei vielä toimitettu Vilhelm Oranialaisen nimessä. Hän oli
ollut vielä liian vähän aikaa maaherrana.

-- Aiotteko vangita minut! huudahti Kornelius. -- Mutta mitä sitten
olen tehnyt?

-- Se asia ei koske minua, tohtori. Sen saatte kuulla tuomareiltanne.

-- Missä sitten?

-- Haagissa.

Tyrmistyneenä syleili Kornelius hoitajatartaan, joka meni tainnoksiin,
ojensi kätensä kyyneliin menehtyville palvelijoille ja seurasi
virkamiestä, joka sulki hänet vaunuihin, kuljetettavaksi säätyjen
vankina täyttä laukkaa Haagiin.




VIII.

SISÄÄNMURTO.


Kuten lukija voi arvata, oli nyt esitetty tapahtuma Isak Boxtelin
pirullista työtä.

Kuten muistettaneen, oli hän kaukoputkellaan tarkoin voinut seurata
Kornelius de Wittin ja hänen kummipoikansa välistä kohtausta. Tosin ei
hän ollut voinut kuulla mitään, mutta hän oli nähnyt kaikki.

Lukija muistanee myöskin, että Boxtel oli arvannut noiden papereiden,
jotka rantavouti uskoi kummipojalleen, olevan perin tärkeitä; olihan
tämä sulkenut saamansa käärön laatikkoon, missä säilytti kaikkein
kallisarvoisimpia sipulejaan.

Kun siis Boxtel, joka seurasi valtiollisia tapahtumia paljon tarkemmin
kuin hänen naapurinsa, sai kuulla että Kornelius de Witt oli vangittu
syytettynä valtiopetoksesta, hän käsitti että hänen tarvitsi sanoa vain
sana, saattaaksensa kummipojan kumminsa kohtalosta osalliseksi.

Mutta niin suurta onnea kuin tuo ajatus tuottikin Boxtelille,
pöyristytti se häntä kumminkin samalla, hänen ottaessaan huomioon että
ilmiannollaan voi saattaa syytetyn mestauslavalle.

Mutta rikollisilla ajatuksilla on se kammottava ominaisuus, että
rikoksiin taipuvaiset mielet niihin vähitellen tottuvat. Sitä paitsi
tyynnytteli Boxtel itseään mietiskelemällä tähän tapaan:

Kornelius de Witt on huono kansalainen, koska hänet on vangittu,
valtiopetoksesta syytettynä.

Minä sitä vastoin olen kunnon kansalainen, koska en ole mistään
syytteessä ja olen vapaa kuin ilman tuulet.

Koska Kornelius de Witt kerran on huono kansalainen, mikä seikka
ilmenee siitä, että hän on vangittuna valtiopetoksesta, on hänen
rikostoverinsa Kornelius van Baerle yhtä huono kansalainen kuin hänkin.

Koska minä siis olen kunnon kansalainen ja kunnon kansalaisten
velvollisuus on antaa ilmi huonot kansalaiset, niin on minun, Isak
Boxtelin, velvollisuus antaa ilmi Kornelius van Baerle.

Mutta kenties eivät nuo johtopäätökset, niin vakuuttavia kuin
olivatkin, taikka tuo sydäntäkalvava kateus, joka häntä vaivasi, olisi
sittenkään saaneet Boxtelia toimimaan, ellei kateuden pahahenki olisi
liittolaisekseen saanut omanvoitonpyyntiä.

Boxtel tiesi kyllä, kuinka pitkälle van Baerle oli ehtinyt
kokeiluissaan luoda suuren mustan tulpaanin. Niin vaatimaton kuin
Kornelius tohtori olikin, ei hän ollut voinut salata lähimmiltä
tuttaviltaan että oli melkein varma voittavansa armon vuonna 1673
Haarlemin puutarhayhdistyksen määräämän sadantuhannen floriinin
palkinnon.

Tuo Kornelius van Baerlen varmuutta lähenevä toivo se kalvoi Isak
Boxtelin sydäntä.

Jos Kornelius vangittaisiin, syntyisi siitä talossa kauhea sekasorto.
Vangitsemisen jälkeisenä yönä ei kukaan muistaisi vartioida puutarhaa
tulpaaneineen.

Ja tuona yönä Boxtel kiipeisi muurin ylitse, ja kun hän tiesi, missä
tuo sipuli oli, josta suuren mustan tulpaanin piti versoa, anastaisi
hän sen. Musta tulpaani ei siis kukkisikaan Korneliuksen talossa, vaan
hänen talossansa, ja hän saisi Korneliuksen asemesta nuo satatuhatta
floriinia, puhumattakaan kunniasta saada antaa tuolle uudelle kukalle
nimen _Tulipa nigra Boxtellensis_.

Siten tulisi sekä hänen kostonhimonsa että omanvoitonpyyntinsä
tyydytetyksi.

Valvoessaan hän ajatteli vain suurta mustaa tulpaania, nukkuessaan hän
uneksi siitä.

Vihdoinkin, 19 päivänä elokuuta, kahden ajoissa iltapäivällä, kiusaus
voitti herra Isakin.

Hän laati salaisen ilmiannon, jossa seikkaperäisyys sai korvata
luotettavaisuuden, ja pani kirjelmän postiin.

Ei konsanaan ollut Venedigin pronssikitoihin solunut myrkyllinen paperi
vaikuttanut nopeammin ja kammottavammin.

Samana iltana sai sen ylituomari. Hän antoi heti tovereilleen käskyn
saapua seuraavana aamuna kokoukseen. Nämä kokoontuivat, päättivät van
Baerlen vangitsemisesta ja määräsivät sen toimeenpanijaksi herra van
Spennenin, ja, kuten olemme nähneet, tämä suoriutui tehtävästä kunnon
hollantilaisen tavoin, vangiten van Baerlen juuri samana hetkenä,
jolloin Haagin oranialaiset ryhtyivät paistamaan Kornelius ja Jan de
Wittin ruumiista viiltämiään paloja.

Mutta -- lieneekö sitten häpeäntunto vai tottumattomuus rikollisuuteen
ollut siihen syynä -- tänään ei Isak Boxtel ollut kääntänyt
kaukoputkeaan puutarhaa, ei atelieeriä tai säilytyshuonetta kohden.

Hän tiesi katsomattakin liiankin hyvin, mitä tänään oli tapahtuva
tohtori Kornelius paran talossa. Hän ei ollut noussut levolta, kun
hänen ainoa palvelijansa, joka kadehti Korneliuksen palvelijoita yhtä
kiihkeästi kuin hänen herransa heidän isäntäänsä, tuli huoneeseen, vaan
lausui hänelle:

-- Tänään en nouse lainkaan vuoteesta, sillä olen sairas.

Yhdeksän ajoissa kuului kadulta melua, joka sai hänet vavahtamaan. Tänä
hetkenä hän oli kalpeampi kuin oikea potilas, värisi pahemmin kuin
kuumeen kourissa.

Palvelija tuli huoneeseen. Boxtel piiloutui peitteeseen.

-- Voi hyvä herra, huudahti palvelija, ei aivan aavistamatta että
surkutellessaan van Baerleä saattoi ilosanoman isännälleen, -- voi,
hyvä herra, ette tiedä, mitä nyt paraikaa tapahtuu!

-- Kuinka voisin sen tietää? vastasi Boxtel melkein kuulumattomalla
äänellä.

-- Ajatelkaapas vain, herra Boxtel, -- juuri tänä hetkenä vangitaan
naapurimme Kornelius van Baerle, valtiopetoksesta syytettynä.

-- Mitä loruatkaan? äännähti Boxtel heikosti, -- se ei ole mahdollista.

-- Niin kumminkin sanotaan, Jumala paratkoon! Sitä paitsi näin itse
tuomari van Spennenin menevän sinne kahden kaartilaisen kanssa.

-- No, jos sen itse olet nähnyt, niin täytynee sinun olla oikeassa,
lausui Boxtel.

-- Joka tapauksessa menen uudelleen asiaa tiedustelemaan, sanoi
palvelija, -- ja tulen sitten kertomaan teille, mitä olen kuullut.

Boxtel tyytyi myöntävällä liikkeellä rohkaisemaan palvelijansa
virkaintoa.

Tämä läksi, mutta palasi neljännestunnin kuluttua.

-- Voi herra, se mitä teille kerroin, lausui hän, -- on täysin totta.

-- Mitä tarkoitat?

-- Herra van Baerle on vangittu, hänet kuljetettiin vaunuihin ja
vietiin Haagiin.

-- Haagiin?

-- Niin, ja jos se, mitä puhutaan, on totta, ei hänen siellä ole käyvä
hyvin.

-- Mitä sitten puhutaan? tiedusteli Boxtel.

-- Sanotaan -- mutta se ei ole aivan varmaa -- että Haagin asukkaat
juuri paraikaa ovat hankkeissa surmata herrat Kornelius ja Jan de
Wittin.

-- Voi! sai Boxtel vaivoin lausutuksi ja sulki silmänsä, varmaankin
päästäkseen näkemästä kammottavaa kuvaa, joka hänelle esiintyi.

-- Tuhat tulimaista! huudahti palvelija tullessaan ulos huoneesta. --
Herra näyttää olevan kovin sairas, kun ei tuollainen uutinen saattanut
häntä hypähtämään ylös vuoteestaan!

Itse asiassa olikin Isak Boxtel kovin sairas, niin sairas kuin on
ihminen, joka on murhannut toisen ihmisen.

Mutta hänen murhanteollaan oli ollut kahtalainen tarkoitus. Toinen oli
nyt saavutettu, ja hänen oli huolehtiminen siitä että saavuttaisi
toisenkin.

Yö lähestyi. Boxtel odotti sen tuloa.

Yön saavuttua hän nousi levolta.

Sitten hän kiipesi ylös viikunapuuhunsa.

Hän oli arvannut oikein, ei kukaan ajatellut puutarhan vartioimista.
Talossa oli kaikki sikin sokin ja palvelijat päästään sekaisin.

Boxtel kuuli kellon lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Nyt hän sydän pamppailevana, kalpeana ja vavisten laskeutui alas
puusta, otti tikapuut, asetti ne muuria vasten, kiipesi lähinnä
ylimmälle astuimelle ja kuunteli.

Kaikkialla oli hiljaista. Ei mikään häirinnyt yön rauhaa.

Yhdestä akkunasta vain näkyi valoa, -- siellä valvoi van Baerlen
muinoinen hoitajatar.

Hiljaisuus ja pimeys rohkaisivat Boxtelia.

Hän nousi muurille, pysähtyen hetkeksi sen harjalle. Varmana ettei
tarvinnut mitään pelätä, hän sitten nosti tikapuut omasta puutarhastaan
Korneliuksen puutarhaan ja alkoi laskeutua alas.

Tietäen täsmälleen missä paikassa hänen tulevan mustan tulpaaninsa
sipulit olivat, hän kiiruhti niiden luo, poikkeamatta kumminkaan
käytävältä, etteivät jäljet häntä ilmaisisi, ja päämääränsä
saavutettuaan hän tiikerin riemulla upotti kätensä pehmeään multaan.

Hän ei löytänyt mitään ja arveli erehtyneensä paikasta.

Mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallansa.

Hän haki oikealta, hän haki vasemmalta, mutta turhaan.

Hän haki lähempää, hän haki kauempaa, mutta multaa siinä vain oli.

Hän oli menettää järkensä, sillä nyt hän vihdoinkin havaitsi, että
lavaa oli samana päivänä kaiveltu.

Itse asiassa olikin Kornelius, Boxtelin ollessa vuoteessaan, käynyt
puutarhassa, ottanut sieltä sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.

Boxtel ei voinut irroittautua tuosta paikasta. Hän oli penkonut maan
ylösalaisin kymmenen neliöjalan alalla.

Lopuksi täytyi hänen uskoa onnettomuuteensa.

Mieletönnä vihasta hän palasi tikapuilleen, nousi yli muurin, nosti
tikapuut jälkeensä, heitti ne omaan puutarhaansa ja hyppäsi itse niiden
jälkeen maahan.

Äkkiä välähti viimeinen toivon säde hänen mieleensä.

Sipulit olivat varmaankin kuivatushuoneessa!

Hänen tarvitsi vain mennä kuivatushuoneeseen, kuten oli mennyt
puutarhaan, ja siellä hän oli ne löytävä.

Tämä tehtävä ei ollut vaikeampi kuin edellinenkään.

Kuivatushuoneessa oli avattavat akkunat. Kornelius van Baerle oli
aamulla itse avannut ne, eikä kukaan ollut ajatellutkaan niiden
sulkemista.

Nyt oli siis vain tarpeen hankkia kyllin pitkät tikapuut, --
kahdentoista jalan pituisten asemesta kahdenkymmenen jalan pituiset.

Boxtel oli huomannut että kadun varrella, missä hänen talonsa sijaitsi,
korjattiin erästä taloa. Tämän talon seinää vasten oli asetettu
suunnattoman pitkät tikapuut.

Nuo tikapuut auttaisivat Boxtelin pulasta, elleivät työmiehet olleet
niitä vieneet pois.

Hän riensi tuon talon luo, -- tikapuut olivat paikoillaan.

Hän otti ne ja kuljetti ne suurella työllä ja vaivalla puutarhaansa, ja
vielä suuremmalla vaivalla hän sai ne pystytetyksi Korneliuksen talon
seinää vasten.

Tikapuut ulottuivat juuri akkunaluukkuun saakka.

Boxtel pisti taskuunsa palavan salalyhdyn, nousi tikapuita ylös ja
laskeutui huoneeseen.

Saavuttuaan tähän pyhättöön hän pysähtyi nojaten pöytään; hänen
jalkansa horjuivat, sydämen kiihkeä tykytys oli hänet tukehduttaa.

Tämä oli sentään pahempaa kuin luvaton tunkeminen puutarhaan.
Omistusoikeuden kunnioittamisen sanotaan heikkenevän ulkoilmassa, niin
että moni, joka empimättä on hypännyt pensasaidan ylitse tai kiivennyt
muuria ylös, pysähtyy huoneen ovelle tai akkunalle.

Puutarhassa oli Boxtel ainoastaan anastelija, täällä sisällä hän oli
varas.

Mutta hän rohkaisi mielensä. Päästyään näin pitkälle ei hän halunnut
palata kotiin tyhjin käsin.

Mutta turhaan hän haki, vetäen auki ja sulkien laatikoita, -- yksin
tuonkin kaikkein pyhimmän, missä tuhoa tuottaneet asiakirjat olivat
olleet. Siellä olivat sipulit kaikki tyyni, nimilipuilla merkittyinä
kuten taimitarhassa. Siinä oli erilaatuisia mustahkoja tulpaaneja,
mutta ei jälkeäkään täysin mustasta -- tai oikeammin sanoen sen
sipulista, jossa se uinaili kukkimisen kynnyksellä.

Mutta siementen ja sipulien luettelossa, josta oli kaksoiskappale ja
joka oli laadittu huolellisemmin ja täsmällisemmin kuin Amsterdamin
suurinten kauppaliikkeiden tavaraluettelot, luki Boxtel nämä sanat:

»Tänään, 20 p. elokuuta 1672, olen ottanut maasta suuren mustan
tulpaanin sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.»

-- Sipulit! sipulit! ulvoi Boxtel, pannen kaikki sekaisin
kuivatushuoneessa. -- Minne hän on voinut ne kätkeä?

Äkkiä hän löi otsaansa niin tarmokkaasti, että olisi voinut litistää
aivonsa.

-- Oi minua kurjaa! huudahti hän. -- Kolminkertaisesti kadotettu
Boxtel parka, luuletko että kukaan eroaa sipuleistaan ja jättää ne
Dordrechtiin, kun itsensä on mentävä Haagiin, luuletko että kukaan voi
elää sipuleittaan, kun nämä ovat suuren mustan tulpaanin sipuleita! Hän
on ehtinyt ottaa ne mukaansa, tuo kirottu olento! Hän on kätkenyt ne
vaatteisiinsa, hän on vienyt ne Haagiin!

Ja kuin salaman kirkastamana näki Boxtel äkkiä rikosten kuilun, johon
hän oli syössyt turhaan.

Tyrmistyneenä hän vaipui vasten tuota samaa pöytää, samalle paikalle
missä onneton van Baerle oli muutamia tunteja aikaisemmin niin pitkän
aikaa ja sydän iloa tulvillaan ihaillut mustan tulpaanin sipuleja.

-- No hyvä! lausui hän lopuksi, kohottaen esiin kalpeat kasvonsa, --
jos hänellä on ne mukanaan, niin hän pitää ne hallussaan niin kauan
kuin elää, mutta sitten...

Hänen inhottavan ajatuksensa jatko ilmeni kaameana hymyilynä.

-- Sipulit ovat Haagissa, lausui hän sitten. -- Siis en minä enää voi
elää Dordrechtissä!

Haagiin sipuleitten takia! Haagiin!

Ja välittämättä rikkauksista, jotka olisi voinut anastaa, tuon
verrattoman aarteen takia, jota mielensä halasi, poistui Boxtel taas
huoneesta akkunan kautta, laskeutui tikapuita alas, vei ne entiselle
paikalle ja palasi asuntoonsa kiljuvan pedon kaltaisena.




IX.

SUKUKAMMIO.


Yö oli ehtinyt puoleen, kun van Baerle parka merkittiin Buitenhofin
vankiluetteloon.

Vankilassa oli kaikki käynyt sillä tavoin kuin Rosa oli otaksunut.
Löytäessään Korneliuksen huoneen tyhjänä joutui kansanjoukko kiihkeän
raivon valtaan, ja jos isä Gryphus olisi joutunut noiden vimmastuneiden
olentojen käsiin, olisi hän epäilemättä saanut korvata vankinsa.

Mutta heidän vihansa löysi uhrinsa, -- veljekset, jotka Vilhelm
Oranialainen, tuo varova mies, toimitti murhaajien käsiin sulkemalla
kaupungin portit.

Tuli siksi hetki, jolloin vankila tyhjentyi ja hiljaisuus seurasi
siellä kauheata ulvontaa, joka jymisten eteni käytäviä pitkin.

Tätä hetkeä oli Rosa käyttänyt hyväkseen poistuakseen salatyrmästä ja
päästääkseen isänsäkin sieltä.

Vankila oli aivan tyhjä. Ken olisi jäänyt sinne, kun teurastus oli
käymässä Tol-Hekillä!

Vavisten asteli Gryphus rohkean Rosan jälkeen. He ryhtyivät parhaansa
mukaan sulkemaan vankilan ovea, mikä ei ollut helppoa, se kun oli
puoleksi pirstaleina. Voi nähdä että valtavan vihan laineet siinä
olivat avanneet itselleen uoman.

Neljän tienoissa melu uudistui, mutta nyt ei Gryphuksen ja hänen
tyttärensä tarvinnut sitä pelätä. Nyt tuotiin vain ruumiit hirsipuuhun
ripustettaviksi tavalliselle teloituspaikalle.

Rosa piiloutui uudelleen, mutta sen hän teki päästäkseen näkemästä
tuota inhottavaa näytelmää.

Puoliyön aikana kolkutettiin Buitenhofin ovea tai oikeammin sanoen sitä
korvaavia telkiä.

Kornelius van Baerleä siellä tuotiin.

Kun vanginvartija Gryphus otti vastaan uuden vieraan ja näki
vankiluettelosta hänen rikoksensa laadun, mumisi hän itsekseen ilkeästi
hymyillen:

-- Kornelius de Wittin kummipoika! Vai niin, lapseni. Sukukammio on nyt
tyhjänä, sinä saat sen!

Ja mielissään oivasta pilastaan tuo kiihkeä oranialainen otti lyhtynsä
ja avainkimppunsa, viedäkseen Korneliuksen kammioon, josta Kornelius de
Witt oli samana aamuna lähtenyt maanpakoon, nimittäin maanpakoon
sellaiseen kuin tuo, jota tarkoittivat vallankumousajan suuret henget,
julistaessaan valtiotaidon päätotuudeksi lauselman:

»Kuolleet yksin eivät palaa.»

Gryphus valmistautui nyt siis viemään kummipojan kummin huoneeseen.

Matkallaan tuohon huoneeseen epätoivoinen tulpaaninviljelijä ei kuullut
muuta kuin koiran haukuntaa, ei nähnyt muuta kuin nuoren tytön kasvot.

Koira tuli esiin muuriin koverretusta komerostaan nuuskimaan
Korneliusta, tunteakseen hänet saadessaan käskyn repiä hänet palasiksi.

Nuori tyttö oli, kuullessaan käsipuun narahtelevan vangin siihen
raskaasti nojatessa, avannut porraskäytävän vieressä olevan huoneensa
oven. Lamppu, jota hän piti oikeassa kädessään, valaisi hänen raikkaat
viehkeät kasvonsa ja tuuhean vaalean kiharatukkansa. Vasemmalla
kädellään veti hän valkoista yöpu'intansa kokoon yli rinnan, sillä
vangin odottamaton tulo oli herättänyt hänet iltaunestaan.

Siinäpä olis ollut arvokas aihe mestari Rembrandtin siveltimelle!
Kiertoportaat lyhdyn punertavassa valossa, niiden yläpäässä synkkä
vanginvartija ja surumielinen Kornelius kumartuneena kaidepuun ylitse
katsoakseen alas, ja alhaalla kamarin ovella kirkkaassa valaistuksessa
nuoruudenhempeyttä uhkuva Rosa, tehden häveliään liikkeensä, joka ei
sentään näytä täysin täyttävän tarkoitustaan, sillä ylempänä seisovan
Korneliuksen alakuloinen katse kiintyy kuin epämääräisellä hyväilyllä
tyttösen pyöreihin valkoisiin olkapäihin.

Ja portaitten alapäässä, missä yksityiskohdat häipyvät pimeään, peto
kiiluvine silmineen ja kalisuttaen ketjuaan, jonka renkaat Rosan lampun
ja Gryphuksen lyhdyn yhtynyt valo saattaa hohtoisina kimmeltämään.

Mutta sitä surumielistä ilmettä mestari ei olisi voinut samalla kertaa
kuvata taulussaan, joka levisi Rosan kasvoille hänen nähdessään kauniin
nuoren miehen kalpeana nousevan hitaasti portaita ylös ja käsittäessään
isänsä lausuneen hänelle kammottavat sanansa:

-- Vien teidät sukukammioon!

Tuo esittämämme näytelmä kesti hetkisen vain, paljoa vähemmän aikaa
kuin me olemme tarvinneet kuvaamiseen. Sitten jatkoi Gryphus matkaansa,
Korneliuksen täytyi seurata häntä, ja viisi minuuttia myöhemmin hän
saapui kammioon, jota meidän ei tarvitse kuvata, koska lukija tuntee
sen jo ennestään.

Viitattuaan sormellaan vuoteeseen, jossa oli niin paljon kärsinyt tuo
marttyyri, jonka sielu oli tänään palannut Jumalan tykö, Gryphus otti
lyhtynsä ja poistui.

Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut
lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen
ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki
puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan
kaltaisena laskeusi yli maan.

Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä
laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan
kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli
tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.

Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius
lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja
surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.

Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine
vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.

Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.

Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin
kaksi veristä luurankoa.

Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat
olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun
kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.

Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat
rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:

»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konna
Kornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, mutta
Ranskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»

Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja
jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että
Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu
kädessä.

Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi
häntä luvattomalla ajalla.

-- No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla de
Witteillä on paholainen nahkassaan!

-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja
vetäen hänet akkunan luo, -- mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen
lukenut?

-- Mistä sitten?

-- Tuolta levyltä!

Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa
hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.

Gryphus tyrskähti nauruun.

-- Kas vain, kas vain! virkahti hän. -- Olette siis itse lukenut sen!
Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiin
Oranian prinssin vihollisten kanssa.

-- Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui
vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.

-- Herroja de Witt on kohdannut kansan tuomio, lausui Gryphus. --
Sanotteko te sitä murhaamiseksi? Minä nimittäisin sitä tuomion
täytäntöönpanoksi.

Mutta huomatessaan ettei vanki ollut ainoastaan tyyntynyt, vaan käynyt
tiedottomaksi, hän läksi huoneesta, paiskasi oven kiinni ja antoi
salpojen kalisten pudota paikoilleen.

Tointuessaan oli Kornelius yksin, ja hän käsitti nyt että hän
huoneesta, jossa nyt oli, sukukammiosta, kuten Gryphus oli sitä
nimittänyt, oli siirtyvä kuolon maille.

Ja ollen filosofi ja ennen kaikkea kristitty, hän alkoi rukoilla
kumminsa ja hänen veljensä sielun puolesta ja pyrki sitten tyytymään
kohtaloonsa, mitä kärsimyksiä Jumala katsoisikin hyväksi hänelle
lähettää.

Laskeuduttuaan sitten taivaasta maailmaan ja maailmasta vankikoppiinsa
sekä tultuaan täysin vakuutetuksi että oli tässä kopissa yksin, hän
otti poveltaan esiin mustan tulpaanin sipulit ja piilotti ne huoneen
pimeimpään nurkkaan kiven taakse, jota käytettiin tuon vankikoppiin
tavanmukaisesti kuuluvan vesiruukun alustana.

Hukkaan oli siis mennyt niin monen vuoden työ! Turhiin olivat rauenneet
kaikki riemukkaat toiveet! Tuho oli saavuttava hänen kasvattinsa, kuten
hänet itsensä kuolema! Tässä vankilassa ei hän ollut näkevä kasvin
kortta, ei multahiukkasta, ei auringon sädettä!

Tuo ajatus saattoi Korneliuksen vaipumaan synkän epätoivon valtaan,
josta vasta muuan odottamaton tapahtuma hänet herätti.

Mikä tuo tapahtuma oli?

Siitä pyydämme saada kertoa seuraavassa luvussa.




X.

VANGINVARTIJAN TYTÄR.


Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan
kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien
tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen
yläpuolelta.

Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt
tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:

-- Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!

Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. Silloin
Gryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.

Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin
kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen
makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.

Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin
vapaa.

Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa
hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen
se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja
että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua
kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt
häntä kohtaan.

Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi
porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen
katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota
huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.

Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja
vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli
luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin
kanssa.

Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä
liikkui.

Mutta päästyään tuokiossa asiasta selville ja häpeissään epäluulostaan
tyttö katsoi kyynelsilmin Korneliukseen ja lausui:

-- Anteeksi ja kiitoksia, hyvä herra. Antakaa anteeksi ajatukseni ja
sallikaa minun kiittää teitä siitä mitä teette!

Punehtuen vastasi Kornelius:

-- Täytän ainoastaan velvollisuuteni kristittynä auttaessani
lähimäistäni.

-- Ja auttaessanne häntä olette unohtanut hänen tämänaamuiset
loukkaavat sanansa. Herra, siinä ilmenee muutakin kuin inhimillisyyttä
ja kristillisyyttä!

Kornelius katsahti hämmästyneenä tyttöön, peräti ihmeissään kuullessaan
kansan naisen puhuvan samalla niin ylevästi ja osaaottavaisesti.

Mutta hän ei ehtinyt lausua ilmi kummastustaan. Toipuen avasi Gryphus
silmänsä ja samassa palasi myös hänen tavallinen raakuutensa.

-- Kas vain, lausui hän. -- Minä teen parastani toimittaakseni vangille
hänen ateriansa hyvissä ajoin. Kiireessä kaadun ja taitan käsivarteni,
ja minut jätetään makaamaan lattialle.

-- Vaiti, isä, sanoi Rosa. -- Teette vääryyttä tälle nuorelle herralle,
joka tänne tullessani teki parastansa teitä auttaaksensa.

-- Todellako? kysyi Gryphus epäilevästi.

-- Se on kyllä totta, ja olen valmis edelleenkin suomaan teille apua.

-- Te? ihmetteli Gryphus. -- Oletteko sitten lääkäri?

-- Se on päätoimeni, sanoi vanki.

-- Osaatte siis asettaa käsivarteni paikoilleen?

-- Varsin hyvin.

-- Ja mitä te tarvitsette sitä varten?

-- Kaksi puulastaa ja liinakaistaleen.

-- Kuulet siis, Rosa, lausui Gryphus, -- että vanki lupaa asettaa
käsivarteni paikoilleen. Siten pääsen mitään maksamasta. Auta minut
maasta, olen kuin lyijyä!

Rosa kumartui potilasta kohden, ja tämä kietoi terveen kätensä hänen
kaulaansa ja ponnistihe pystyyn, ja Kornelius työnsi nojatuolin hänen
luoksensa, ettei hänen tarvinnut kävellä.

Gryphus istui tuoliin ja lausui kääntyen tyttärensä puoleen:

-- Etkö sinä kuullut? Mene noutamaan mitä tarvitaan!

Rosa läksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi tynnörinlautaa ja
liinakangasta.

Sillaikaa oli Kornelius riisunut takin vanginvartijan yltä ja työntänyt
hänen hihansa ylemmäksi.

-- Voitteko käyttää näitä, herra? kysyi Rosa.

-- Kyllä, neiti, lausui Kornelius, luoden silmäyksen noudettuihin
esineisiin. -- Ne ovat varsin hyvät. Työntäkää nyt pöytä lähemmäksi.
Asetan isänne käsivarren sen nojaan.

Rosa teki niin, ja Kornelius kohotti taittuneen käsivarren pöydälle,
siten että kämmen oli pöytää vasten, asetti murtuneen luun taitavasti
oikeaan asentoon ja lastat paikoilleen ja kääri liinakankaan niiden
ympärille.

Juuri hänen pistäessään viimeisen neulan vanginvartija meni uudelleen
tiedottomaksi.

-- Noutakaa etikkaa, neiti, lausui Kornelius. -- Hierokaamme sillä
hänen ohimoitaan, niin hän toipuu.

Mutta saamastaan käskystä välittämättä Rosa lähestyi vankia, tultuaan
vakuutetuksi että Gryphus oli tiedotonna.

-- Herra, lausui hän, -- palvelus palveluksesta!

-- Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.

-- Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään
tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan
herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi
minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.

-- Mutta, kysyi Kornelius, -- mitä voivat he minulle tehdä?

-- Näettekö nuo luurangot?

-- Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.

-- Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina,
silvottuina?

-- Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.

-- Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi
Rosa. -- Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne
huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei
vitkastella.

-- Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?

-- Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on
tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä
pakenemasta. Siis -- pelastakaa henkenne -- se on neuvoni!

-- Mitä sanottekaan?

-- Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de
Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo
tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian
myöhäistä. Te epäröitte?

Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei
näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.

-- Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.

-- Varsin hyvin, mutta...

-- Mitä sitten?

-- En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.

-- Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.

-- Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, -- mutta minä jään tänne.

-- Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä
että teidät tuomitaan ... tuomitaan kuolemaan, kuolemaan
mestauslavalla, -- ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi
kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö
minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de
Witteille!

-- Mitä! huudahti vanginvartija heräten tajuihinsa. -- Ken täällä puhuu
noista kurjista pettureista, noista de Witt konnista?

-- Elkää kiivastuko, lausui Kornelius lempeästi hymyillen. -- Kuuma
veri on luunmurrolle vaarallista.

Sitten hän lausui hiljaa Rosalle:

-- Lapseni, olen viaton ja olen tyynenä kuuleva tuomioni.

-- Vaiti! lausui Rosa.

-- Miksikä niin?

-- Isäni ei saa aavistaa, että olemme puhelleet keskenämme.

-- Mitä haittaa siitä olisi?

-- Mitäkö haittaa? Hän ei sallisi minun enää lainkaan tulla tänne,
sanoi tyttö.

Tuo avomielinen vastaus saattoi Korneliuksen hymyilemään. Hänestä oli,
kuin olisi hänelle onnettomuudessaan suotu hiukan onneakin.

-- Mitä te siellä mumisette? kysyi Gryphus nousten seisomaan, tukien
oikeata käsivarttaan vasemmalla.

-- Herra vain antaa ohjeita, miten teitä on hoidettava.

-- Ohjeita, miten minua on hoidettava! Minua hoidettava! Minä annan
myöskin sinulle ohjeita, kaunokaiseni!

-- Mitä ohjeita sitten?

-- Ettet enää toiste tule vankien huoneeseen, tai jos tulet, että
poistut sieltä mahdollisimman pian. Siis marssit nyt täältä pois minun
edelläni. Ja nopsaan!

Rosan katse lausui:

-- Siinä sen näette!

Korneliuksen katse vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!




XI.

KORNELIUS VAN BAERLEN TESTAMENTTI.


Rosa ei ollut erehtynyt. Tuomarit tulivat seuraavana päivänä
Buitenhofiin tutkimaan Kornelius van Baerleä. Mutta kyselyä ei kestänyt
kauan. Todettiin että Kornelius van Baerle oli säilyttänyt huostassaan
de Witt veljesten Ranskan hallitukselta saamat kirjeet.

Hän ei edes kieltänytkään sitä.

Tuomarit pyrkivät vain selvyyteen siitä, oliko van Baerle saanut nuo
kirjeet Kornelius de Wittin välityksellä.

Kun van Baerlen nyt veljesten kuoltua ei tarvinnut salata mitään,
hän myönsi ilman muuta että Kornelius de Witt omakätisesti oli antanut
nuo kirjelmät hänen talletettavikseen, ja hän kertoi myöskin
seikkaperäisesti miten se oh tapahtunut.

Tuo tunnustus todisti ilmeisesti että kummipoika oli kumminsa
rikostoveri.

Mutta Kornelius tunnusti vielä muutakin. Hän kertoi avomielisesti
toimiskeluistaan, tavoistaan, kotielämästään. Hän kertoi ettei
ollenkaan välittänyt valtiollisesta elämästä, vaan harrasti opintoja,
tieteitä ja taiteita ja kukkain viljelystä. Vielä hän lisäsi ettei
ollut koskenut eikä edes nähnytkään Korneliuksen hänelle jättämiä
papereita sen päivän jälkeen, jolloin Kornelius oli ollut Dordrechtissa
ja uskonut ne hänen huostaansa.

Hänen viime lausuntoaan vastaan huomautettiin, ettei se voinut olla
tosi, koska paperit olivat kaapissa, jossa hänen kätensä ja silmänsä
toimiskelivat joka päivä.

Kornelius myönsi kyllä pistäneensä kätensä laatikkoon, mutta ainoastaan
tutkiakseen olivatko sipulit kuivia, ja hän oli katsonut sinne vain
nähdäkseen alkoivatko ne itää.

Tähän huomautettiin, että oli mahdoton uskoa sellaiseen
välinpitämättömyyteen, sillä antaessaan omakätisesti tuollaisia
papereita hänen huostaansa ei hänen kumminsa ollut voinut jättää häntä
tietämättömäksi niiden merkityksestä.

Tähän vastasi Kornelius, että hänen kumminsa rakasti häntä liiaksi ja
oli liian viisas mies ilmaistakseen hänelle noiden paperien sisällön,
koska tieto siitä olisi voinut tuottaa tallettajalle levottomuutta.

Siihen vastattiin, että jos herra de Witt olisi menetellyt sillä
tavoin, olisi hän varalta pannut kääröön kirjelmän, jossa todistaisi
ettei hänen kummipoikansa tiennyt mitään tuosta kirjeenvaihdosta, tai
olisi ainakin jouduttuaan syytteeseen kirjoittanut hänelle muutaman
sanan, jolla hän voisi todistaa viattomuutensa.

Kornelius lausui tähän että hänen kumminsa ei voinut ajatellakaan
minkään vaaran uhkaavan kääröä, sitä kun talletettiin kaapissa, jota
van Baerlen talossa pidettiin pyhänä kuin liitonarkkia. Niin muodoin ei
hän voinut tietää mitään todisteita olevan tarpeen. Mutta kuullessaan
kirjettä mainittavan heräsi hänen mielessään nyt muisto, että juuri
ennen hänen vangitsemistaan, hänen ollessaan vaipuneena tarkastamaan
erästä kaikkein arvokkaimmista sipuleistaan, herra Jan de Wittin
palvelija oli tullut hänen kuivatushuoneeseensa ja antanut hänelle
erään paperin. Mutta tuo kaikki oli hänen mielessään kuin unennäkönä
vain. Palvelija oli sitten poistunut, mutta Kornelius arveli että
paperi ehkä löytyisi, jos sitä haettaisiin tarkasti.

Mitä Craekeen tulee, olisi ollut turhaa häntä hakea, sillä hän oli
lähtenyt pois Hollannista.

Paperin löytymistä taas pidettiin niin vähän otaksuttavana, ettei edes
viitsitty vaivautua sitä hakemaan, eikä Kornelius sitä liioin
vaatinutkaan, koska oli mahdollista, että jos se löytyisikin, se ei
sisältäisi mitään tuota kääröä koskevaa.

Tuomarit olivat koettavinaan yllyttää Korneliusta tarmokkaampaan
itsepuolustukseen. He kohtelivat häntä tuollaisella hyväntahtoisella
kärsivällisyydellä, joka osottaa joko suopeutta syytettyä kohtaan tai
voitonvarmuutta, kun vastustaja jo on täysin nujerrettu eikä enää ole
tarpeen häntä liioin ahdistella.

Kornelius ei antanut tuon suopeuden pettää itseään. Esittäen lopullisen
puolustuksensa marttyyrin ylevyydellä ja syyttömän levollisuudella hän
lausui:

-- Te kysytte, hyvät herrat, minulta asioita, joihin jo olen vastannut
pysyen tarkoin totuudessa. Kas tässä ne tosiseikat, joihin
tiedustelunne kohdistuvat: Olen saanut tuon käärön haltuuni sillä
tavoin kuin olen teille kertonut. Vakuutan Jumalan edessä, etten
tiennyt mitään sen sisällöstä enkä tiedä vieläkään muuta kuin minkä
sain kuulla silloin kuin minut vangittiin, nimittäin että se sisälsi
markiisi de Louvois'n kirjeitä herra Jan de Wittille. En myöskään
tiedä, millä tavoin on tullut ilmi että tuo käärö oli minun hallussani,
enkä käsitä kuinka voidaan katsoa rikokseksi sitä, että tallensin sen,
mitä kuuluisa onneton kummini uskoi huostaani.

Siinä oli Korneliuksen koko puolustus. Tuomarit menivät neuvottelemaan.

He lausuivat nyt ensiksi ilmi sen mielipiteen, että kaikki valtiollinen
erimielisyys on pahaksi, koska se voi johtaa sodankäyntiin, jota ennen
kaikkea on kartettava.

Eräs tuomareista, jota pidettiin tarkkana ihmistuntijana, lausui
arvelun, että tuo näennäisesti tyyni mies voi käydä varsin
vaaralliseksi, koska hän varmaan juuri välinpitämättömyydellään pyrki
salaamaan kiihkeän halunsa kostaa de Witt veljesten puolesta, joihin
oli niin läheisissä suhteissa.

Toinen huomautti, että tulpaanein ihailu varsin hyvin voi olla yhtynyt
valtiollisiin harrastuksiin, ja että historia todisti monen hyvin
vaarallisen henkilön harjoittaneen kasvien viljelemistä sellaisella
innolla, kuin olisi se ollut hänen pääharrastuksensa, vaikka hänen
mielessään itse asiassa liikkui aivan toisenmoisia seikkoja. Todisteena
siitä mainitsi hän Tarqvinius Vanhemman, joka hautoessaan tuumaa palata
Roomaan viljeli unikukkia Gabiissa, ja Suuren Condén, joka
mietiskellessään pakoa vankilastaan kasteli neilikoita Vincennes'in
linnassa. Näiden seikkojen perusteella teki tuomari seuraavat
johtopäätökset:

Herra Kornelius van Baerle oli joko harras tulpaaninviljelijä tai
harras politikoitsija. Mutta kummassakin tapauksessa hän oli
valehdellut tuomareille, sillä toisaalta todistivat kirjeet, jotka
hänellä oli hallussaan, hänen toimineen valtiollisella alalla, ja
toisaalta taas hänen huostassaan löytyneet sipulit todistivat hänen
viljelleen tulpaaneja. Mutta juuri tuo outo seikka, että Kornelius van
Baerle oli sekä harras politikoitsija että harras tulpaaninviljelijä,
osotti hänellä olevan luonnottomia taipumuksia, osotti hänen pystyvän
esiintymään milloin toisena, milloin toisena, politikkona tai
tulpaaninviljelijänä, aina tarpeen mukaan, -- ja ilmenivät siis hänessä
kaikki yhteiskunnallisen turvallisuuden vihollisille ominaiset
tuntomerkit sekä jonkunmoinen -- tai oikeammin sanoen täydellinen --
yhdenkaltaisuus noiden pelättävien nerojen kanssa, joista varsinkin
kuningas Tarqvinius Vanhempi ja herra Condé vielä olivat tuoreessa
muistissa.

Keskustelu oli tuottanut tuomareille vakaumuksen, että maaherra,
Oranian prinssi, olisi rajattoman kiitollinen Haagin tuomareille, jos
nämä auttaisivat häntä pitämään kurissa Hollannin seitsemää maakuntaa,
riistämällä hänen valtaansa uhkaavilta salahankkeilta kaikki
toteutumisen mahdollisuudet.

Siinä oli kumoamaton peruste, ja ettei syytetylle jäisi pienintäkään
salavehkeilyn mahdollisuutta päätettiin yksimielisesti, että herra
Kornelius van Baerle oli tuomittava kuolemaan, syyllisenä
valtiopetokseen, koska oli yhdessä de Witt veljesten kanssa vihollisen
liittolaisena vehkeillyt Hollannin kansaa vastaan.

Päätöksen yhteydessä mainittiin myöskin muotoseikka, että mainittu van
Baerle oli vietävä Buitenhofin vankilasta samannimisellä torilla
olevalle mestauslavalle, missä teloittajan oli iskeminen hänen kaulansa
poikki.

Kun käsiteltävä asia oli ollut perin vakava laadultaan, oli neuvottelu
kestänyt puolen tuntia, ja tuon puolen tunnin aikana oli vanki jälleen
kuljetettu kammioonsa.

Sinne tuli siis virkakirjuri lukemaan hänelle hänen tuomionsa.

Mestari Gryphuksen oli luunmurrosta johtuva kuume pidättänyt vuoteessa.
Hän oli uskonut avaimensa eräälle ylimääräiselle palvelijalle, ja kun
tuo palvelija nyt toi kirjurin vangin luo, seurasi Rosa häntä, asettuen
nurkkaan oven taakse ja pitäen suunsa edessä nenäliinaa,
tukahduttaakseen huokauksensa ja nyyhkytyksensä.

Kornelius kuuli tuomionsa pikemmin hämmästyen kuin alakuloisena.

Lopetettuaan lukemisensa tiedusteli kirjuri, oliko hänellä vielä mitään
sanottavaa.

-- Ei, toden totta, vastasi vanki. -- Mutta minun täytyy tunnustaa,
että kaikista kuolemansyistä vähimmin olisin tiennyt varoa tätä.

Kuultuaan tuon vastauksen kirjuri lausui jäähyväiset tuollaisen hartaan
kunnioituksen valtaamana, jommoista hänen tapaisensa virkailijat aina
osottavat kuuluisille rikollisille.

Hänen yrittäessään poistua lausui Kornelius:

-- Vielä muuan seikka, -- suvaitsetteko sanoa, minä päivänä tuo on
määrätty tapahtuvaksi?

-- Tänään, vastasi kirjuri, hiukan hämillään tuomitun
kylmäverisyydestä.

Oven takaa kuului nyyhkytys.

Kornelius koetti katsoa, ken siellä nyyhkytti, mutta Rosa oli sen
arvannut ja vetäytynyt nurkkaansa.

-- Ja mihinkä aikaan? tiedusteli Kornelius edelleen.

-- Puolenpäivän aikaan, herra.

-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius. -- Ellen erehdy, löi kello
kymmenen jo ainakin kaksikymmentä minuuttia sitten. Minun täytyy pitää
kiirettä.

-- Niin, herra, päästäksenne sovintoon Jumalan kanssa, sanoi kirjuri,
kumartaen maahan saakka, -- ja te voitte antaa käskeä luoksenne minkä
papin tahdotte.

Näin sanoen hän peräytyi huoneesta, ja virkaatekevä vanginvartija
seurasi häntä sulkeakseen oven. Mutta valkoinen vapiseva käsivarsi
laskeutui hänen ja raskaan oven väliin.

Kornelius ei nähnyt muuta kuin valkoisilla pitseillä koristetun
kultapäähineen, jommoisia kauniit friisittäret tapasivat käyttää, ei
kuullut muuta kuin kuiskeen vanginvartijan korvan juurelta. Mutta
vanginvartija pani raskaat avaimensa valkoiseen käteen, joka oli
ojennettu häntä kohden, ja laskeuduttuaan muutamia astuimia alemmaksi
hän istuutui portaille, vartioiden niiden yläpäässä, kuten koira
alhaalla.

Kultapäähine käännähti ja Kornelius näki nyt kauniin Rosan itkettyneet
kasvot ja kyyneltyneet siniset silmät.

Tyttönen lähestyi Korneliusta kädet povelle puserrettuina.

-- Oi herra, herra! lausui hän.

Muuta ei hän saanut sanotuksi.

-- Kaunis lapseni, lausui Kornelius liikutettuna, -- mitä haluatte
minulta? Minun täytyy tunnustaa että kykyni auttaa nyttemmin on varsin
vähäinen.

-- Oi herra, tulen pyytämään teiltä armoa meille, lausui tyttö,
kohottaen kätensä puolittain Korneliusta kohden, puolittain kohden
taivasta.

-- Elkää itkekö noin, Rosa, lausui vanki. -- Kyyneleenne järkyttävät
mieltäni paljoa kiihkeämmin kuin lähestyvä kuolemani. Tehän tiedätte,
että mitä viattomampi vanki on, sitä tyynemmin hän voi kuolla, ja hän
kuolee ilolla, kun saa kuolla marttyyrinä. Elkää itkekö enää, vaan
lausukaa minulle toivomuksenne, kaunis Rosani!

Tyttö lankesi polvilleen.

-- Antakaa anteeksi isälleni! lausui hän.

-- Isällenne? kysyi Kornelius hämmästyneenä.

-- Niin, hän on ollut niin kova teitä kohtaan. Mutta hän on luonnostaan
sellainen, hän on sellainen kaikille, eikä erityisesti teille.

-- Hän on saanut rangaistuksensa, rakas Rosa! Tuo tapaturma oli
liiankin ankara rangaistus, ja minä annan hänelle kaikki anteeksi.

-- Kiitän teitä! lausui Rosa. -- Ja nyt, sanokaa te vuorostanne, voinko
tehdä teille jonkun palveluksen?

-- Voitte kyllä, rakas lapseni, vastasi Kornelius lempeästi hymyillen.
-- Te voitte pyyhkiä kyyneleet kauniista silmistänne.

-- Mutta enkö voi tehdä mitään teidän hyväksenne...

-- Sen, jolla on enää tunti elettävänä, pitäisi olla paha
aineellisuuden orja halutakseen vielä jotakin, rakas Rosa.

-- Entä pappi, josta oli puhe?

-- Olen palvellut Jumalaa kaiken ikäni. Olen kunnioittanut häntä
ihailemalla hänen kättensä tekoja, olen tyytynyt hänen tahtoonsa.
Jumalan täytyy olla suopea minua kohtaan. Siis en halua pappia.
Haluaisin vain Jumalan kunniaksi vielä saada erään tehtävän
suoritetuksi. Auttakaa minua, rakkaani, toteuttamaan tuo viimeinen
ajatukseni!

-- Oi herra Kornelius, puhukaa, puhukaa! huusi tyttönen kyynelten
vallassa.

-- Ojentakaa minulle kaunis kätösenne, lapseni, ja luvatkaa olla
nauramatta.

-- Nauramatta! huudahti Rosa epätoivoisena, -- nauramatta -- tänä
hetkenä! Ettekö sitten ole luonut katsettakaan minuun, herra Kornelius!

-- Olen katsellut teitä, Rosa, sekä ruumiillisilla silmilläni että
sieluni silmillä. En ole vielä koskaan nähnyt ihanampaa naista, en
puhtaampaa mieltä. Ja jos en enää katso teihin tämän hetken jälkeen,
niin suokaa se minulle anteeksi. Kun minun on eroaminen elämästä,
haluaisin tehdä sen sitä surematta.

Rosa vavahti. Vangin puhuessa löi Buitenhofin tornikello yksitoista.

Kornelius ymmärsi hänen ajatuksensa.

-- Niin, Rosa, lausui hän, -- olette oikeassa, meidän täytyy kiiruhtaa.

Ja hän veti kolme paperiin käärittyä sipulia esiin poveltaan, jonne oli
ne piilottanut, kun ei enää tarvinnut pelätä ruumiintarkastusta.

-- Armas ystäväni, lausui hän, -- olen pitänyt hyvin paljon kukkasista.
Silloin en tietänyt että on olemassa muutakin, jota voi rakastaa. Oi,
elkää punehtuko, elkää kääntäkö kasvojanne minusta pois, Rosa, joskin
rohkenen puhua teille rakkaudesta. Tämä puheeni on vaaratonta; tuolla
alhaalla Buitenhofin torilla on olemassa säilä, joka on rankaiseva
rohkeuteni. Siis -- minä rakastin kukkia, ja luulen löytäneeni keinon
kasvattaa tuon suuren mustan tulpaanin, jota on luultu mahdottomaksi
kehittää ja josta Haarlemin puutarhayhdistys, kuten tiedätte, -- tai
kenties ette sitä tiedäkään --, on luvannut sadantuhannen floriinin
palkinnon. Nuo satatuhatta floriinia -- joita en suinkaan sure, sen
tietää Jumala, -- nuo satatuhatta floriinia minulla on tässä paperissa.
Ne ovat voitettavissa niillä kolmella sipulilla, jotka se sisältää, ja
jotka te voitte ottaa vastaan, sillä lahjoitan ne teille.

-- Herra Kornelius!

-- Voitte ottaa ne varsin hyvin, Rosa, ette tee vääryyttä kenellekään,
lapseni. Olen aivan yksin maailmassa, isäni ja äitini eivät enää elä,
ja minulla ei ole koskaan ollut veljiä eikä sisaria. En ole koskaan
rakastanut, ja jos joku on rakastanut minua, niin en ole siitä tiennyt.
Näettehän kyllä, kuinka yksinäinen ihminen olen, jo siitäkin, ettei
tänä hetkenä ole luonani minua auttamassa ja lohduttamassa ketään muita
kuin te.

-- Mutta herra, satatuhatta floriinia...

-- Puhukaamme vakavasti asiasta, rakas lapseni, sanoi Kornelius. --
Tuollainen kaunis tyttö ja satatuhatta floriinia myötäjäisiä, -- sillä
te saatte kyllä nuo satatuhatta floriinia, olen varma, sipuleistani.
Saatte siis nuo rahat, rakas Rosa, ja kiitokseksi pyydän vain että
lupaatte valita mieheksenne nuoren kelpo miehen, jota te rakastatte ja
joka rakastaa teitä yhtä hartaasti kuin minä rakastin kukkiani. Elkää
keskeyttäkö minua, Rosa, sillä minulla on enää vain muutama minuutti
jäljellä.

Tyttö parka oli tukehtua nyyhkytyksiinsä.

Kornelius otti häntä kädestä.

-- Kuunnelkaa minua, jatkoi hän. -- Näin teidän on menetteleminen: Te
otatte multaa Dordrechtissa olevan taloni puutarhasta. Pyytäkää
puutarhuriltani Butruysheimiltä multaa sarasta n:o 6. Te istutatte
sitten nuo kolme sipulia syvään laatikkoon ja ne kukkivat ensi
toukokuussa. Kun näette kukkimisajan lähestyvän, vartioikaa niitä
öisin, ettei tuuli saa niitä vahingoittaa, suojatkaa niitä päivisin
auringon paahteelta. Niiden kukka on oleva musta, olen varma
siitä. Silloin ilmoitatte asiasta Haarlemin puutarhayhdistyksen
puheenjohtajalle. Hän antaa palkintolautakunnalle toimeksi tutkia kukan
väriä, ja teille maksetaan satatuhatta floriinia.

Rosa huokasi tuskallisesti.

-- Nyt, jatkoi Kornelius pyyhkäisten silmäripseistään kyyneleen, joka
oli pikemmin omistettu tuolle ihmekukalle, jota hän ei saanut nähdä,
kuin elämälle, josta hänen oli luopuminen, -- nyt ei minulla enää ole
muuta toivomusta kuin se, että annatte tuolle tulpaanille nimen _Rosa
Barlaensis_, niin että se muistuttaa samalla teidän ja minun
nimeäni. Mutta kun te tietysti ette osaa latinaa, niin voisitte
helposti unohtaa tuon sanan. Koettakaa siis toimittaa minulle paperia
ja kynä, että voin kirjoittaa sen teille.

Itkuun tyrskähtäen ojensi Rosa hänelle nahkakantisen kirjan, jossa oli
nimimerkkinä kirjaimet C.W.

-- Mikä kirja tämä on? kysyi vanki.

-- Oi herra, vastasi Rosa, -- se on kummi parkanne raamattu. Se soi
hänelle voimaa kestää kidutuksen ja kuulla kalpenematta tuomionsa.
Löysin sen tästä huoneesta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen, ja olen
säilyttänyt sitä pyhänä muistona. Otin sen nyt mukaani tänne, sillä
minusta tuo kirja tuntui omistavan taivaallista voimaa. Teille on
Jumala välittömästi suonut tuota samaa voimaa. Kiitos olkoon hänelle!
Kirjoittakaa tähän kirjaan se, mitä haluatte kirjoittaa, herra
Kornelius, ja vaikka kovaksi onneksi en osaa lukea, on tahtonne tuleva
täytetyksi.

Kornelius otti raamatun ja suuteli sitä kunnioittavasti.

-- Mutta millä minä kirjoitan? kysyi hän.

-- Raamatussa on kynä, sanoi Rosa. -- Se oli siinä, ja olen sen
säilyttänyt.

Tuon kynän oli Jan de Witt ojentanut veljelleen, Ja se oli jäänyt
kirjan sisään.

Kornelius otti kynän ja kirjoitti sen toiselle lehelle -- sillä, kuten
muistettaneen, oli ensi lehti reväisty pois, -- kuoleman läheisyydestä
huolimatta yhtä vakavalla kädellä kuin hänen kumminsakin oli
kirjoittanut, seuraavat sanat:

    »23 p. elokuuta 1672, viatonna tuomittuna kuolemaan mestauslavalla
    ja ollen valmis jättämään sieluni Jumalan haltuun, luovutan Rosa
    Gryphukselle ainoan omaisuuden, mikä minulle on jäänyt muun
    varallisuuteni jouduttua valtion omaksi. Luovutan Rosa Gryphukselle
    kolme sipulia, joista varman vakuutukseni mukaan ensi toukokuussa
    on kehkeytyvä suuri musta tulpaani, jommoisesta Haarlemin
    puutarhayhdistys on luvannut sadantuhannen floriinin palkinnon.
    Luovutan hänelle ainoana perillisenäni nuo satatuhatta floriinia,
    asettaen ehdoksi ainoastaan sen, että hänen on valittava
    puolisokseen noin minun ikäiseni mies, joka häntä rakastaa ja
    jota hänkin rakastaa, ja että hän antaa uudelle suurelle mustalle
    tulpaanilajille nimen _Rosa Barlaensis_, siis nimen, joka
    on muovaeltu hänen ja minun nimestäni yhteisesti. Suokoon Jumala
    minulle armonsa ja hänelle terveyttä!

                                          Kornelius van Baerle.»

Ojentaen raamatun Rosalle lausui Kornelius:

-- Lukekaa, mitä olen kirjoittanut!

-- Oi herra, vastasi tyttö, -- johan sanoin etten osaa lukea.

Silloin luki Kornelius ääneen tekemänsä testamentin.

Lapsi raukan nyyhkytykset kävivät yhä kiihkeämmiksi.

-- Suostutteko ehtoihini? kysyi vanki surumielisesti hymyillen ja
suudellen kauniin friisittären vapisevia sormia.

-- Oi, en tiedä, herra, sopersi tyttö.

-- Ette tiedä, -- miksikä niin?

-- Siinä on ehto, jota en voi täyttää.

-- Mikä sitten? Luulin laatineeni ehdot välipuheemme mukaisiksi.

-- Te annatte minulle nuo satatuhatta floriinia myötäjäisiksi?

-- Niin kyllä.

-- Ja minun pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastan?

-- Tietysti.

-- Sitten en voi ottaa vastaan noita rahoja. En ole koskaan rakastava
ketään, enkä mene koskaan naimisiin.

Saatuaan nuo sanat vaivoin lausutuksi Rosa vaipui polvilleen, tuskasta
puoleksi tajutonna.

Kauhistuneena nähdessään hänet niin kalpeana ja elotonna yritti
Kornelius ottaa hänet syliinsä, mutta silloin kuului porraskäytävästä
raskaita askeleita ja muita kammottavia ääniä, joihin yhtyi koiran
haukunta.

-- Teitä tullaan noutamaan! huudahti Rosa käsiään väännellen. --
Jumalani! Jumalani! Eikö teillä ole enää mitään minulle sanottavaa?

Ja hän vaipui polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä, tukehtumaisillaan
kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

-- Pyydän teitä rakkaudesta minuun huolellisesti säilyttämään noita
kolmea sipulia ja hoitamaan niitä antamieni määräysten mukaisesti.
Jääkää hyvästi, Rosa!

-- Kyllä ... voi herra! sopersi tyttönen päätään kohottamatta. -- Teen
kaikki mitä olette käskenyt. Mutta naimisiin en voi mennä, sillä se ...
se on aivan mahdotonta, vannon sen!

Ja hän kätki vavahtelevalle povellensa Korneliuksen antaman kalliin
aarteen.

Melu, jonka Kornelius ja Rosa olivat kuulleet, johtui siitä, että
virkakirjuri saapui noutamaan tuomittua, seurassaan teloittaja ja
sotamiehiä, joiden piti muodostaa vartiojoukko mestauslavan ympärille,
sekä linnan palvelusväkeen kuuluvia uteliaita katselijoita.

Osottamatta heikkoutta tai kerskailevaa rohkeutta otti Kornelius heidät
vastaan pikemmin ystävinä kuin vihollisina ja tyytyi ilman muuta
noudattamaan toimituksen täytäntöönpanoa varten annettuja määräyksiä.

Luodessaan silmäyksen pienestä ristikkoakkunasta torille hän näki
mestauslavan ja parinkymmenen askeleen päässä siitä hirsipuun, josta de
Witt veljesten häväistyt maalliset jäännökset oli poistettu maaherran
käskystä.

Lähtiessään huoneesta seuratakseen sotamiehiä Kornelius halusi vielä
kerran katsoa Rosan enkelinsilmiin, mutta hän näki sotamiesten
miekkojen ja keihäiden välitse vain puupenkin vieressä maassa makaavan
ruumiin ja värittömät kasvot, puolittain pitkien kiharoiden peitossa.

Mutta mennessään tiedottomaksi oli Rosa totellakseen ystäväänsä
laskenut kätensä samettiliivilleen, ja tajutonnakin suojeli hän yhä
vielä vaistomaisesti Korneliuksen hänelle uskomaa aarretta.

Ja lähtiessään vankikammiosta näki Kornelius Rosan koukistuneiden
sormien lomitse tuon keltaisen raamatunlehden, johon Kornelius de Witt
oli niin suurella vaivalla ja tuskalla piirtänyt muutamia rivejä, jotka
ehdottomasti olisivat pelastaneet niin ihmisen kuin tulpaaninkin, jos
Kornelius vain olisi lukenut ne.




XII.

MESTAUS.


Korneliuksen tarvitsi kulkea tuskin kolmeasataa askeltakaan tullakseen
vankilasta mestauslavalle.

Portaitten juurella odottava koira silmäili häntä levollisesti hänen
kulkiessaan ohitse, ja hän oli näkevinään sen silmissä lempeän ilmeen,
joka melkein vivahti säälille.

Kenties tunsi koira tuomitut ja puri ainoastaan niitä, jotka pääsivät
vapaiksi.

Voi ymmärtää, että mitä lyhyempi matka vankilan ovelta mestauslavalle
oli, sitä tiheämpänä joukkona reunustivat sitä uteliaat katselijat.

Ne olivat katselijoita, joiden kostonhimoa kolme päivää aikaisemmin
vuodatettu veri ei ollut tyydyttänyt, vaan jotka nyt himoitsivat uutta
uhria.

Tuskin oli Kornelius tullut näkyviin, kun ilmoille kohosi kaamea
ulvonta, joka levisi yli torin ja siihen päättyviä, ihmistulvan
täyttämiä katuja pitkin.

Mestauslava oli kuin neljän tai viiden virran huuhtelema saari.

Huutojen, ulvonnan ja uhkausten keskellä käyskenteli Kornelius
tykkänään omaan itseensä vaipuneena.

Mitä ajatteli tuo oikeamielinen mies, mennessään nyt kuolemaan?

Hän ei ajatellut vihollisiaan, ei tuomareitaan, ei teloittajiaan.

Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa
ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta,
istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja
silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de
Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja
jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän
oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.

-- Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, -- ja kaunis unelma on
alkava.

Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de
Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen
henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.

Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita
ylös.

Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de
Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin
roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut
ja paistanut heidät kolme päivää sitten.

Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että
jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä
viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.

Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike.
Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin
tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka
oli tekevä lopun hänen elämästään.

Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut
miekkansa.

Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana
saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa
vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.

Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta
värisevällä kaulallaan.

Mutta -- oi ihmettä!

Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.

Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.

Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja
pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman
horjuvana.

Hän avasi silmänsä.

Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä
varustetulta pergamenttilevyltä.

Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen
auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili
häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin
ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.

Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi
hän käsitti kaikki.

Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi
että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin
oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden
vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen
viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet
kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon
uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan
hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta
ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat
vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä
miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen
tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä
taivaanlaelta.

Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman
tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian
liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia,
jota me nimitämme kaulaksi.

Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että
hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.

Mutta Kornelius erehtyi, -- käyttääksemme rouva de Sévignén
sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän
tärkeimmän kohdan.

Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsi
Kornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.

Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi
syyllinen elääkseen vapaana.

Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se
ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:

-- No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on
sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan
tulpaanin kolme sipulia.

Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän
vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa
muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.

Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää
van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen
Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta
valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.

Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin
muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.

Van Baerle tunsi kyllin tarkoin maansa historian tietääkseen että
kuuluisa Grotius oli Barneveldin kuoltua ollut vankina tuossa linnassa,
ja että säädyt olivat olleet kyllin jalomielisiä myöntääkseen tämän
kuuluisan kirjailijan ja runoilijan, lakimiehen, historioitsijan ja
jumaluusoppineen ravintoa varten kaksikymmentäneljä äyriä päivää
kohden.

-- Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle,
mietiskeli van Baerle, -- annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja
niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, -- mutta pysynhän sentään
hengissä.

Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.

-- Oi, huudahti hän, -- tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja
maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!

-- Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä
vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta
vielä alemmaksi.




XIII.

MITKÄ TUNTEET SILLAIKAA TÄYTTIVÄT ERÄÄN KATSOJAN MIELEN.


Korneliuksen seistessä ajatuksiinsa vaipuneena, vaunut lähestyivät
mestauslavaa.

Ne olivat aiotut vangille. Häntä kehotettiin niihin nousemaan, ja hän
totteli.

Hänen viimeinen katseensa suuntautui kohden Buitenhofin vankilaa. Hän
toivoi näkevänsä akkunassa Rosan rauhoittuneet kasvot, mutta vaunujen
eteen oli valjastettu oivat hevoset, ja nämä kuljettivat van Baerlen
nopeasti pois keskeltä tuota kansanjoukkoa, joka ylistyshuudoin
kunnioitti ylevää maaherraa, omistaen vielä muutaman häväistyssanan de
Witt veljeksille ja kuolemasta pelastuneelle kummipojalle.

-- Olipa oivallista, tuumiskelivat katselijat, -- että kiiruhdimme
rankaisemaan tuota Jan petturia ja Kornelius konnaa. Muutoin olisi
hänen ylhäisyytensä säälistä riistänyt heidätkin meidän käsistämme,
kuten tämän!

Katselijoiden joukossa, jotka van Baerlen mestaus ali houkutellut
Buitenhofin torille ja jotka hiukan pahoittelivat asiain odottamatonta
käännettä, oli varmaankin kaikkein pahastunein muuan siistipukuinen
porvari, joka oli aamulla käyttänyt jalkojaan ja käsiään niin
taitavasti, että hänet erotti mestauslavasta ainoastaan sitä ympäröivä
vartiojoukko.

Moni oli osottanut kiihkeätä halua nähdä rikollisen Korneliuksen
kavalan veren vuotavan; mutta ei kukaan ollut ilmaissut tuota koleata
mielihaluansa sellaisella hillittömällä katkeruudella kuin mainittu
porvari.

Kaikkein kiihtyneimmät olivat saapuneet päivänkoitteessa Buitenhofin
torille, hankkiakseen itselleen mahdollisimman hyvän paikan. Mutta
vieden voiton näistäkin oli tuo porvari viettänyt yönsä vankilan
edustalla, ja sieltä käsin oli hänen onnistunut hyvin sanoin ja iskuin
raivata itselleen tietä, niin että oli päässyt ensi riviin.

Ja kun teloittaja toi vangin mestauslavalle, oli tuo porvari, seisten
paremmin nähdäkseen ja näkyäkseen kaivon vieressä olevalla
rajapyykillä, tehnyt teloittajaa kohden liikkeen, joka merkitsi:

-- Te pysytte sanassanne, eikö niin?

Ja tähän liikkeeseen oli teloittaja vastannut toisella, joka merkitsi:

-- Voitte olla aivan levollinen.

Ken oli sitten tuo porvari, joka näytti olevan niin tuttava teloittajan
kanssa, ja mikä oli noiden liikkeiden tarkoitus?

Asia on varsin helppo ymmärtää. Tuo porvari oli tietysti herra Isak
Boxtel, joka Korneliuksen vangitsemisen jälkeen oli tullut Haagiin,
pyrkiäkseen saamaan haltuunsa nuo kolme mustan tulpaanin sipulia.

Boxtel oli ensiksi tehnyt yrityksiä toteuttaakseen tuumansa Gryphuksen
avulla, mutta tämä oli uskollinen, epäluuloinen ja pureva kuin
verikoira. Hän käsitti Boxtelin vihan takaperoisesti, luullen häntä
vangin hartaaksi ystäväksi, joka turhanpäiväisillä verukkeilla pyrki
hankkimaan vangille tilaisuuden paeta vankilasta.

Kun siis Boxtel ensi kerran ehdotti Gryphukselle, että tämä toimittaisi
hänelle sipulit, jotka vangin täytyi säilyttää joko povellaan tai
jossakin kammionsa sopukassa, vastasi Gryphus ajamalla hänet ulos ja
usuttamalla vahtikoiran hänen kimppuunsa.

Koiran hampaisiin jäänyt housunpala ei ollut lannistanut Boxtelin
rohkeutta. Hän palasi jälleen, mutta tällä kertaa oli Gryphus vuoteen
omana, kuumeessa ja käsivarsi taittuneena. Hän ei siis ollut edes
ottanut vastaan asiamiestä, mutta tämä oli nyt kääntynyt Rosan puoleen,
tarjoten hänelle korvaukseksi noista kolmesta sipulista päähineen
puhtaasta kullasta. Vastaukseksi jalo tyttönen, vaikkei tiennytkään
kuinka arvokkaita nuo esineet olivat, joiden varastamisesta hänelle
tarjottiin niin hyvä hinta, kehotti kiusaajaa kääntymään teloittajan
puoleen, tämä kun oli tuomittujen viimeinen perillinen.

Tuo kehotus sai erään tuuman hereille Boxtelin mielessä.

Sillä välin oli tuomio langennut, -- nopea, ratkaiseva tuomio. Isak ei
ehtinyt lahjoa ketään. Hän päätti noudattaa Rosan neuvoa ja meni
teloittajan puheille.

Isak oli varma, että Kornelius kuolisi tulpaanit sydämellään.

Boxtel ei tiennyt ottaa lukuun kahta seikkaa, nimittäin:

Rosaa eli rakkautta;

Vilhelmiä eli armahtavaisuutta.

Ellei Rosaa eikä Vilhelmiä olisi ollut olemassa, olisivat Boxtelin
laskut olleet oikeat.

Ilman Vilhelmiä olisi Kornelius kuollut.

Ilman Rosaa olisi Kornelius kuollut tulpaanit sydämellään.

Herra Boxtel meni siis teloittajan puheille, esiintyi tuomitun hyvänä
ystävänä ja tarjosi tulevan vainajan omaisuudesta, kulta- ja
hopeakoruja lukuunottamatta, jotka jätti teloittajalle, hieman tuhlaten
kokonaista sata floriinia.

Mutta mitä merkitsi sata floriinia sille, joka oli melkein varma
voivansa tällä hinnalla ostaa Haarlemin puutarhayhdistyksen palkinnon?

Se oli laina, joka tuotti korkoa tuhannen yhdeltä, ja sellaista rahain
sijoittamista ei käy moittiminen.

Teloittajan puolestaan ei tarvinnut tehdä juuri mitään voittaakseen nuo
sata floriinia. Hänen piti vain toimituksen päätyttyä päästää Boxtel
palvelijoineen mestauslavalle, ottamaan huostaansa ystävänsä maalliset
jäännökset.

Oli muuten varsin tavallista, että jonkun johtomiehen kärsittyä
kuolemanrangaistuksen Buitenhofin torilla, hänen opetuslapsensa
menettelivät tähän tapaan.

Tuollaisella intoilijalla kuin Kornelius voi varsin hyvin olla ystävänä
toinen intoilija, joka maksoi sata floriinia hänen ruumiistaan.

Niinpä suostuikin teloittaja hänen pyyntöönsä ja asetti vain sen ehdon,
että saisi maksun etukäteen.

Boxtelin voi käydä kuten niiden, jotka menevät markkinanäytelmää
katsomaan. Hän voi katua kauppojaan ja jälkeenpäin kieltäytyä
maksamasta.

Boxtel maksoi etukäteen ja jäi odottamaan tapahtumain kehitystä.

Sanomattakin ymmärtää, että Boxtel oli kiihtynyt, että hän piti
silmällä vahteja, kirjureita, teloittajia, van Baerlen jokaista
liikettä. Kuinkahan tämä asettaisi kaulansa mestauspölkylle, millä
tavoin suistuisi hän maahan, ja eikö hän suistuessaan murskaisi allensa
noita kallisarvoisia sipuleita? Oliko hän edes pannut ne kultarasiaan,
kulta kun olisi kovinta kaikista metalleista?

Emme edes pyrikään kuvaamaan vaikutusta, jonka tähän ylevään sieluun
teki mestaustoimituksen keskeytys. Miksi tuhlasi mestaaja tuolla tavoin
aikaansa, välkyttelemällä miekkaansa Korneliuksen pään päällä, sen
sijaan että olisi sillä katkaissut hänen kaulansa? Mutta kun hän sitten
näki kirjurin tarttuvan tuomitun käteen ja kohottavan hänet pystyyn
sekä vetävän taskustaan esiin pergamenttilevyn, -- kuuli maaherran
armahduskirjeen luettavan julki, -- silloin ei Boxtel enää ollut
ihminen. Hänen silmissään, huudossaan, liikkeissään kuvastui tiikerin,
hyeenan tai käärmeen raivo. Jos hän olisi voinut saavuttaa van Baerlen,
olisi hän käynyt hänen kimppuunsa ja surmannut hänet.

Nyt jäisi siis Kornelius henkiin ja menisi Loewesteiniin. Hän veisi
sipulinsa vankilaansa, ja kenties hän löytäisi siellä puutarhan, jossa
saisi mustan tulpaanin kukkaan.

On mielen järkytyksiä, joita kirjailija paran kynä ei pysty
kuvaamaan, vaan joihin nähden hänen täytyy turvautua lukijan omaan
mielikuvitukseen, tyytyen esittämään vain niihin liittyvät ulkonaiset
tapahtumat.

Boxtel vaipui tiedotonna rajapyykiltään muutamien oranialaisten syliin,
jotka olivat tyytymättömiä kuten hänkin tapahtumain kulkuun. Mutta
luullen herra Isakin huutojen aiheutuvan ilosta, he antoivat hänen
maistaa nyrkiniskuja sellaisia, ettei Kanaalin toisella puolellakaan
olisi ollut parempia saatavissa.

Mutta mitä merkitsivät nyrkiniskut sen tuskan rinnalla, mikä raateli
Boxtelin sydäntä!

Hän yritti lähteä juoksemaan vaunujen jälkeen, jotka veivät pois
Korneliuksen sipuleineen. Mutta innoissaan ei hän huomannut muuatta
katukiveä, vaan kompastui, kadotti tasapainonsa ja pyöri kymmenen
askelta eteenpäin. Kun hänen vihdoin onnistui nousta pystyyn
rusikoituna ja tukehtumaisillaan, oli Haagin lokainen roskaväki
kulkenut tietänsä hänen selkänsä ylitse.

Vaatteet rikkinäisinä, selkä kirvelevänä ja kädet naarmuilla sai Boxtel
nyt mietiskellä kovaa kohtaloansa.

Luulisi hänen jo saaneen kyllänsä ja väsyneen taistelemasta sitä
vastaan.

Mutta niin ei kumminkaan ollut.

Jaloilleen päästyään Boxtel raastoi tukkaansa parhaansa mukaan ja
heitti töyhdöt uhriksi tuolle hurjalle ja säälimättömälle
jumalattarelle, jolla on nimenä Kateus.

Epäilemättä iloitsi jumalatar tuosta antimesta, sillä mytologia kertoo
hänellä muutoin olevan päänkoristeena ainoastaan käärmeitä.




XIV.

DORDRECHTIN KYYHKYSET.


Kornelius van Baerlelle oli tietysti suuri kunnia jo sekin, että hänet
määrättiin samaan vankilaan, missä oppinut Grotius oli asustanut.

Mutta vankilaan tultuaan odotti häntä siellä vieläkin suurempi kunnia.
Huone, mihin Barneveldin kuuluisa ystävä oli ollut suljettuna, oli
vapaana tulpaaninviljelijä van Baerlen saapuessa Oranian prinssin
armahtamana Loewesteinin linnaan.

Tuo huone oli ollut linnanväen kesken huonossa maineessa siitä saakka
kuin Grotiuksen oli onnistunut kekseliään vaimonsa avulla paeta sieltä
kirja-arkussa, jota ei ollut muistettu tutkia.

Van Baerlestä tuntui hyvältä enteeltä tuo, että hän sai juuri tämän
huoneen; hänen mielestään ei olisi pitänyt panna uutta kyyhkystä
häkkiin, josta edellinen oli niin helposti lentänyt tiehensä.

Tuo vankikammio on historiallinen huone. Emme siis hukkaa aikaamme
kuvaamalla sen yksityiskohtia. Lukuunottamatta sitä, että siihen
liittyi rouva Grotiukselle laadittu sivukammio, se oli samanlainen
vankihuone kuin toisetkin, kenties hiukan korkeampi vain. Sitä paitsi
oli ristikkoakkunasta mitä ihanin näköala.

Muutoin ei kertomuksemme tarkoituksena olekaan kuvata niin ja niin
monta huonetta sisustuksineen. Van Baerlelle merkitsi elämä muutakin
kuin hengittämistä. Vanki parka rakasti paljoa enemmän kuin
hengitysneuvojaan kahta esinettä, jotka ainoastaan ajatus, tuo nopea
matkailija, tästä lähtien voi toimittaa hänen ihailtaviksensa.

Kukka ja nainen, -- niin toinen kuin toinenkin oli häneltä ainaiseksi
hukassa!

Onneksi erehtyi kunnon van Baerle näin ajatellessaan! Jumala, joka
hänen vaeltaessaan mestauslavalle oli silmäillyt häntä isän hymyilevin
katsein, Jumala oli varannut hänelle vankilassa, herra Grotiuksen
huoneessa, ihmeellisempiä elämänvaiheita kuin mikään tulpaaninviljelijä
konsanaan on kokenut.

Kun hän eräänä aamuna seisoi akkunansa ääressä nauttien Waalista
kohoavasta raittiista ilmasta sekä ihaillen synnyinkaupunkinsa
Dordrechtin tuulimyllyjä, jotka näkyivät kaukaa savupiippumetsän takaa,
havaitsi hän kuinka samasta suunnasta lähestyi parvi kyyhkysiä, jotka
vilusta väristen laskeutuivat päivänpaisteeseen Loewesteinin suipoille
harjoille.

-- Nämä kyyhkyset, mietiskeli van Baerle, -- tulevat Dordrechtista, ja
siis voivat ne myöskin palata sinne. Jos joku kiinnittäisi sanasen
niiden siipeen, niin hänen voisi onnistua lähettää itsestään tietoja
Dordrechtiin, missä häntä surraan.

Vaivuttuaan sitten hetkeksi haaveisiin van Baerle lisäsi:

-- Tämä »joku» olen minä!

Ajasta ei ole puutetta, kun on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha
ja on tuomittu elinkautiseen vankeuteen eli siis viettämään
kaksikymmentäkaksi tai kaksikymmentäkolme tuhatta päivää vankilassa.

Ajatellen kolmea sipuliaan -- sillä tuo ajatus sykähteli aina syvinnä
hänen mielessään, kuten sydän syvinnä povessa, -- van Baerle valmisteli
kyyhkysille ansan. Hän houkutteli noita siivekkäitä olentoja kaikilla
herkkupaloilla, joita hänen keittiönsä tarjosi, -- kahdeksastatoista
äyristä päivää kohden, -- ja ponnisteltuaan turhaan kuukauden ajan, hän
lopuksi sai ansaan naaraskyyhkysen.

Hän käytti nyt kaksi kuukautta pyydystääkseen uroskyyhkysen. Sitten hän
sulki ne yhteen, ja alussa vuotta 1673 hän munia saatuaan päästi
naaraan vapaaksi, ja tämä läksi, uskoen munat uroskyyhkysen
haudottaviksi, ilomielin lentämään kohden Dordrechtia, kirjelippu
siiven alla.

Illalla se palasi.

Kirje oli yhä paikoillaan.

Tämä uudistui joka päivä kahden viikon aikana, tuottaen ensiksi van
Baerlelle pettymystä ja saattaen hänet lopuksi epätoivon valtaan.

Kuudentenatoista päivänä kyyhkynen vihdoinkin palasi ilman kirjettä.

Van Baerle oli osottanut kirjeen hoitajattarelleen, vanhalle
friisittärelle, rukoillen sitä armeliasta ihmistä, joka sen löytäisi,
toimittamaan sen hänelle mahdollisimman varmasti ja nopeasti.

Tässä hoitajattarelle osotetussa kirjeessä oli ollut pieni lippu
Rosalle.

Jumala, joka henkäyksellään kuljettaa orvokin siemenen ylös
kivimuureille ja suo sadetta, joka sen kasvattaa, Jumala huolehti
siitä, että van Baerlen hoitajatar sai tämän kirjeen.

Se tapahtui tällä tavoin:

Lähtiessään Dordrechtista Haagiin ja Haagista Gorkumiin, herra Isak
Boxtel oli jättänyt oman onnensa nojaan sekä talonsa että palvelijansa,
sekä näkötorninsa kaukoputkineen että myöskin kyyhkysensä.

Palkatta jäänyt palvelija käytti ensin vähäiset säästövaransa ja ryhtyi
sitten syömään kyyhkysiä.

Tämän johdosta kyyhkyset muuttivat Isak Boxtelin katolta Kornelius van
Baerlen katolle.

Van Baerlen hoitajatar oli hyväsydäminen olento, jonka täytyi saada
rakastaa jotakin. Hän otti suojaansa kyyhkyset, jotka olivat
turvautuneet hänen vieraanvaraisuuteensa, ja kun Isakin palvelija tuli
noutamaan niistä viimeiset kaksitoista tai viisitoista, syödäkseen ne,
kuten oli syönyt edelliset kaksitoista tai viisitoista, tarjoutui hän
ostamaan ne kuudesta äyristä kappaleen.

Hinta oli puolta suurempi tavallista, ja palvelija suostui ilolla
ehdotukseen.

Hoitajatar oli siis kyyhkysten laillinen omistaja.

Nuo kyyhkyset olivat toisten seurassa tehneet retkeilyjä Haagiin,
Loewesteiniin, Rotterdamiin, epäilemättä haluten toisenlaisia jyviä,
toisenmakuisia hampunsiemeniä.

Sattuma tai pikemmin Jumala, Jumala, jonka johdatuksen me puolestamme
haluamme nähdä joka asiassa, Jumala oli sallinut van Baerlen saada
juuri yhden näistä kyyhkysistä ansaansa.

Jos ei siis kateellinen Boxtel olisi lähtenyt vihollisensa jälkeen
Dordrechtista Haagiin ja sieltä Gorkumiin -- tai Loewesteiniin, jos
niin halutaan, sillä noita paikkakuntia erottaa ainoastaan Waalin ja
Maasin yhtyneet vedet, -- olisi van Baerlen kirje joutunut hänen
käsiinsä, eikä hoitajattaren, ja vanki parka olisi hukannut turhaan
aikansa ja vaivansa, ja niiden moninaisten vaihtelevien tapahtumain
sijaan, joita kynämme tulee esittämään, olisi meidän kuvaaminen vain
sarjaa synkkiä päiviä, elottomia ja värittömiä kuin musta yö.

Kirje joutui siis van Baerlen hoitajattaren käsiin.

Ja eräänä iltana helmikuun lähestyessä, kun tähdet alkoivat syttyä
taivaalla, Kornelius kuuli torninsa porraskäytävästä äänen, joka
saattoi hänet vavahtamaan.

Hän laski käden sydämelleen ja jäi kuuntelemaan.

Rosan lempeä, miellyttävä ääni se oli.

Tunnustakaamme ettei Kornelius joutunut siinä määrin pois suunniltaan
hämmästyksestä ja ilosta, kuin olisi joutunut ilman tuota
kyyhkysjuttua. Kyyhkynen oli kirjeen asemesta tuonut hänelle toivoa
tyhjän siipensä alla, ja tuntien Rosan sekä toivoen kirjeen hänet
saavuttaneen, hän odotteli joka päivä tietoja lemmitystään ja
sipuleistaan.

Hän nousi paikaltaan, kurotti korvansa, taivutti ruumiinsa kohden ovea.

Kyllä, sama ääni se oli, joka oli niin miellyttävästi vaikuttanut
häneen Haagissa.

Mutta onnistuisiko Rosan, joka oli matkustanut Haagista Loewesteiniin,
Rosan, joka oli päässyt -- Kornelius ei tiennyt miten -- vankilaan,
onnistuisiko tämän Rosan myöskin päästä yhtä onnellisesti vangin tykö?

Korneliuksen mielen täyttyessä yhä uusilla ajatuksilla ja toiveilla,
hänen kammionsa ristikkoluukku aukeni ja siihen ilmaantui Rosa ilosta
loistavana ja hienosti puettuna, entistään kauniimpana surun
kalventamine poskineen. Hän painoi kasvonsa rautaristikkoon lausuen:

-- Oi herra, herra, tässä olen nyt!

Kornelius levitti käsivartensa, katsahti taivaalle ja päästi ilohuudon.

-- Oi Rosa, Rosa! huudahti hän.

-- Hiljaa, puhukaamme hiljaa, isäni seuraa minua, sanoi tyttö.

-- Isänne?

-- Niin, hän on tuolla alhaalla pihaportaitten luona saamassa
määräyksiä linnanpäälliköltä, mutta hän tulee kohta.

-- Määräyksiä linnanpäälliköltä?

-- Koetan selittää teille kaikki mahdollisimman lyhyesti. Maaherralla
on tunnin matkan päässä Leidenistä maakartano, suuri karjatalo. Tätini,
joka on ollut hänen hoitajattarensa, hoitaa siellä koko karjataloutta.
Saatuani kirjeenne, jota valitettavasti en osannut lukea, vaan jonka
hoitajattarenne luki minulle, kiiruhdin tätini luo ja jäin sinne
odottamaan että prinssi tulisi siellä käymään. Kun hän tuli sinne,
pyysin häntä sallimaan isäni vaihtaa Haagin vankilan vanginvartijan
toimen päällysmiehen toimeen Loewesteinissä. Syytä hän ei aavistanut.
Jos hän olisi sen tehnyt, niin ei hän kenties olisi suostunut, mutta
nyt hän suostui.

-- Joten nyt siis olette täällä.

-- Kuten näette.

-- Saan siis nähdä teitä joka päivä?

-- Niin usein kuin suinkin mahdollista.

-- Oi Rosa! Ihana Rosa madonnani! huudahti Kornelius. -- Te rakastatte
siis minua hiukan?

-- Hiukan? lausui tyttö. -- Oi, herra Kornelius, olette liian
vaatimaton!

Kornelius ojensi intohimoisesti kätensä häntä kohden, mutta ainoastaan
heidän sormensa kohtasivat toisensa rautaristikon lomitse.

-- Isäni! äännähti tyttö.

Ja Rosa käännähti nopeasti ja kiiruhti isäänsä vastaan, joka jo oli
ehtinyt portaitten yläpäähän.




XV.

RISTIKKOLUUKKU.


Gryphusta seurasi tuo suunnaton koira, johon tutustuimme Haagissa.

Vanginvartija kuljetti sitä mukanaan, jotta se tarvittaessa tuntisi
vangit.

-- Katsokaa, isä, sanoi Rosa, -- tässä on tuo kuuluisa huone, josta
herra Grotius karkasi.

-- Niin, niin, tuo lurjus Grotius! Hän oli tuon Barneveld konnan
ystäviä, jonka lapsena ollessani näin mestattavan. Vai tästä huoneesta
Grotius karkasi. Hyvä, minä vastaan siitä, ettei kukaan toinen siitä
enää karkaa.

Ja avaten oven hän alkoi pimeässä keskustella vangin kanssa.

Koira ryhtyi muristen nuuskimaan vangin pohkeita, ikäänkuin kysyäksensä
häneltä, kuinka hän rohkeni vielä olla elossa, vaikka oli lähtenyt
vankilasta oikeudenkirjurin ja teloittajan seurassa.

Mutta Rosa kutsui koiraa luoksensa, ja se totteli.

-- Herra, sanoi Gryphus, kohottaen lyhtynsä korkeammalle, pyrkien
heittämään hiukan valoa ympärilleen, -- tässä näette vankilanne uuden
päällysmiehen. Vankihuoneitten ylin valvonta kuuluu minulle. Minä en
ole paha, mutta helt

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/44218