
Gutenberg · ebook 43978
Uudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
by friherrinna Alexandra Gripenberg · Finnish · public domain in the US
Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
Kirj.
ALEXANDRA GRIPENBERG
Suomentanut Hilda Asp
G. W. Edlund, Helsinki, 1891.
SISÄLLYS:
New-Yorkissa.
Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.
Orjuuden ajoilta.
Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.
Niagara.
Ole Bullin ja Longfellowin kodit.
Mark Twainin seurassa.
Harriet Beecher-Stowe.
Indianapolissa.
Vaalikokous Chicagossa. "Kristillinen tiede."
Kalliovuorten poikki.
Opettajakokous San Fransiskossa.
Tyynen meren rannalla.
Ameriikan Kiina.
Sierra Nevadan runoilija.
San Fransiskon suomalaisten luona.
Yosemite.
Mormoonien luona.
Kansalaisemme Ashtabulassa.
Kodit ja tavat Uudessa mailmassa.
NEW-YORKISSA.
- Ei tämä ole Ameriikka. Suomi tämä on! -- tulimme ehdottomasti
ajatelleeksi eräänä koleana Maaliskuun aamuna ensi kerran katsellessamme Ameriikan rannikkoa.
Rannat korkeat, vakavat, lumipeitteiset, taivaalla pohjoisen talvipäivän vaalakat värit ja eilen vielä päivänpaisteessa sinipintana välkkyvä Atlantti jääkentäksi jähmettyneenä. Jos emme olisi katselleet tuota maisemaa valtamerta kyntävän höyrylaivan kannelta, samalla kun eri kielien sekotus surisi ympärillämme, olisimme voineet luulla olevamme Kallaveden selällä tai Leppävirroilla.
Mutta Suomea ei ollut se vilkas liike, jonka kohtasimme, heti kun pääsimme niin likelle New-Yorkia, että maailmankaupungin kuohusta meihinkin hyrskettä ulottui. Pienet näppärät jäänmurtajat ruhjoivat tieltämme ohutta jääpeitettä ja niiden kölivesissä puhkui meidän suuri laivamme sataman suuta kohti. Vedellä kelluvan kaupungin näköisenä kaarteli New-Yorkin maankuulu satama tuhansine aluksineen edessämme.
Ylemmäksi kaikkea muuta ympärillään kohosi jättiläismajakka "The statue of Liberty"[1] käsivarsi vakavasti taivasta kohti ojennettuna. Hänen takaansa näkyi suuren kaupungin perspektiivi kirjavine liikekuvine yksitoikkoisine katto- ja savupiippu-jonoineen.
Päästyämme tullihuoneen kiirastulesta keinuimme mylvähtelevällä höyrylautalla Hudsonjoen yli New-Yorkiin. Viikko oli vierryt siitä kamalasta lumimyrskystä, joka 1888 talvella riehui Pohjois-Ameriikassa.
Kadut olivat täynnä likaisenharmaata lumisohjoa; päivänpuolella huuhteli vesi seinuskäytäviä, jäätävä tuuli tunkeusi päällysvaatteiden läpi ja ilma tuoksui lumelta. Kirjavina keväänmerkkinä keskellä talvikuvia olivat hedelmien myyjät kadunkulmissa; orvokkeja ja ruusuja he ohikulkeville tarjoelivat, Floridanruusuja jos jonkin värisiä, vienoimmasta punavivahduksesta tummimpiin kirsikanpunaisiin.
Meidän päämaalinamme oli Millerin hotelli, johon Washingtonin kansainväliseen naiskongressiin aikovat Euroopan edustajat olivat kutsutut asumaan. Kun meitä ei vielä ollut kahta enempää saapunut ja kun eivät juhlallisuudet, joilla New-Yorkin nais-yhdistykset aikoivat kunnioittaa kokousta ja meitä, vielä olleet alkaneet, oli meillä aikaa kaupungin katselemiseen.
New-Yorkista saisi varmaankin mahtavamman suurkaupungin vaikutuksen, jos sitä ei näkisi juuri valtamerimatkaa päättäessään. Merellä on silmä tottunut rajattomaan näköpiiriin ja muu kaikki tuntuu vesi-erämaahan verrattuna ahtaalta, New-Yorkilta puuttuu Ameriikan kaupungeista enin erityistä luonnetta. Et siellä huomaa samaa hämmästyttävää omituisuutta kuin Philadelphiassa, kveekkarien kaupungissa, jossa jokainen punaisista tiileistä rakennettu talo viheriäisine akkunaluukkuineen ja valkeine portaineen on ihan toisensa näköinen.
Ei se ole, niinkuin Boston, Englannin kaupunkien jäljennös, etkä siellä tapaa mitään Itaalian kaupungeista muistuttavaa, niinkuin Washingtonissa. Ei ole sillä Chicagon perin ameriikkalaista tai San Fransiskon hurmaavan omituista leimaa. Niinä kolmena eri kertana, jolloin siellä oleskelimme, näimme sen talviasussa, kevätvihantana ja syyskesän rehevässä loistossa. Joka kerta koetimme turhaan saada siitä muista isoista kaupungeista eroavaa kokonaisvaikutusta. New-York on mielestämme vaan tavallinen suurkaupunki.
Euroopan kaupungeista sen erottaa ainoastaan katuvilinässä huomattavat erilaiset ihmiskasvot. Kaikista Euroopan kansoista täällä näet edustajia ja sitten vielä sinimekkoisia kiinalaisia liikkumattomine kasvoineen ja paksuine, valkeapohjaisine jalkineineen; jaapanilaisen tunnet vilkuvista, älykkäistä silmistään, villatukkaisen, paksuhuulisen neekerin rinnalla kulkee pähkinänruskeita mulatteja, hiukan vaaleampia kvadrooneja ja oktrooneja, joiden ihon väri vaan rahtusen vivahtaa keltaselle. Noiden eri ihmisrotujen tekemää vilkasta, etelämaista vaikutusta lisäävät vielä hedelmäröykkiöt, joita tähänkin vuoden-aikaan summittain oli hedelmien myyjillä katujen kulmissa.
Keltaisia banaanikimppuja, sinervänviheriöitä rypäleitä, tuoksuvia oranssikasoja, jäykkiä ananashedelmiä. Entä kukkaset sitten! -- ruusuja, heliotrooppeja, orvokkeja uhkumalla.
Hedelmien ja kukkien keskellä seisovat pähkinäinmyyjät vasuineen.
Ameriikka on pähkinöiden luvattu maa. Siellä on kokkos- ja öljypähkinöitä, herne-, voi-, pehko- ja hikkorypähkinöitä. Erittäin suosituita ovat hernepähkinät ja katupojat osaavat niitä syödessään sujauttaa kuoret suustaan yhtä taitavasti kuin venäläiset hellittelevät pureksimalla verhot aurinkokukan siemeniltä. New-Yorkin kaduilla ratisee joka nurkassa pieniä hiilipannuja, joissa hernepähkinöitä paahdetaan.
Yhtä mieluisana herkkuna pidetään "popcornia", paahdettua maissia.
Lännessä näkee usein puistojen ja yleisten kävelypaikkojen porteilla seuraavan varotuksen: -- Pusseja ei saa ottaa mukaan. Syökää hernepähkinänne ja paahdetut maissinne ulkopuolella! -- Kärsivällisesti suvaitsee vieras ameriikkalaisen tielleen kylvämät pähkinänkuoret.
Vaikeampi on katsella miesten yleistä tupakanpureksimista ja suvaita naisten ja lasten kumikaramellien imeksimistä. Onneksi ovat raittiusseurat viime aikoina alkaneet pontevasti vastustaa edellistä epäkohtaa ja koulut koettavat yhtä innokkaasti raivata pois oppilaistaan imemistapaa.
Vilkas katuelämä saa kulkijan lempeämielisemmäksi itse kaduillekkin, joiden järjestys ei suinkaan ole parasta laatua. Sanottiin niitä vaan kerran viikossa lakaistavan -- ja siltä ne näyttivätkin. Tunkiokasoja, posliiniastiain palasia, oljilla täytettyjä puulaatikoita ja poisviskatuita talouskaluja vetelehti katukäytävillä. Pienemmät talot olivat jokapäiväisesti yksitoikkoisia keltaisine tai viheriöine akkunaluukkuineen. "City "-osassa[2] on sanomalehti-yhtiöiden omia yhdeksän-, yksitoista- ja kolmetoista-kertaisia kivijättejä.
Niitä lukuun ottamatta eivät rakennukset kuitenkaan ole yhtä suuria, eivätkä yhtä komeita kuin Chicagon Cityssä. New-Yorkin Wallstreetilla, keskellä sen melua ja vilinää alat aavistaa, millaisia ameriikkalaisten uhkarohkeat, mielettömän nopeat kauppatemput ovat. Noissa savuttaneissa, rumissa asumuksissa, joilta puuttuu sekä historiaa että runollisuutta voi yhdessä päivässä tulla miljoonamieheksi, tai keppikerjäläiseksi.
Täällä et saa jokapäiväisyyden tunnolle siitäkään lievitystä, että
- niinkuin Lontoon Cityssä -- luulet kuulevasi historian
hieroglyyfivaipassaan seuraavan askeleitasi. Täällä on kaikki uutta, kuohuvaa, kiirehtivää nykyisyyttä. Kattojen yläpuolella vetää höyryhepo liikemiehiä, työväkeä, koulunuorisoa, väkeä jos jonkinlaista eri puuhiin. Jyrkkää porrasta myöten nouset tornimaiseen asemahuoneeseen, saat lippusi luukulta, astut asemasillalle -- ja kiidät seuraavalla silmänräpäyksellä pois. Yli kattojen ja savupiippujen vie tiesi, tehden tuon tuostakin äkkijyrkän, kaarimaisen käänteen.
- Vaan yksi ihmishenki viikossa -- vastattiin kysymykseemme, tapahtuuko
usein onnettomuuksia.
Kattojen tasalla kulkeva rautatie turmelee New-Yorkin kaduilla etäisemmän näkyalan, se pimittää ja rumentaa ne. Ainoastaan Broadwaylla, Fifth Avenuella ja Madison Squaren varrella on näköala avonainen.
Broadway on puotikatu ja jälkimäisten varsilla asuu ylimystö.
Rakennukset ovat näiden katujen varsilla kauniita, suklaatinruskeasta, vaalean vihertävästä tai harmaasta kivestä. Kun puut Madison Squarella ja Central Parkissa ovat täydessä lehdessä, on näillä kaduilla useine kauniine kirkontornineen monta viehättävää kohtaa. Central Park (Keskus puisto) New-Yorkin ylpeyden esine, ansaitseekin sille tuhlatut ylistykset. Lontoon Hyde Park on suurenmoisempi ja tarjoo kauniimpia näköaloja, mutta Central Parkissa on luonto hymyilevämpi ja vapaampi.
Varhain keväällä, kun puisto on vihantana, tuntuu aikainen aamuajelu siellä oikein hurmaavalta. Täällä seisoo se kuulu obeliskikin, jonka Egyptin khediivi New-Yorkille lahjoitti. Se on 69 jalkaa korkea ja muuttokustannukset nousivat noin 600,000 dollarin paikoille.
New-York on saarelle rakennettu ja sen tulevaisuus herättää senvuoksi levottomuutta. Se kasvaa kasvamistaan joka vuosi sekä siirtolaistulvan, takia että luonnollisella lisääntymisellä, eikä sillä kuitenkaan ole kasvamisvaraa. Kaupungissa on nyt jo noin 1,300,000 asukasta ja elantotarpeet ovat hyvin kalliit.
Mutta tämä saari-asema luo kaupungille mainioita näköaloja Hudsonjoelle ja merelle päin. Kauneimpia niistä on näköala Brooklyn sillalta. Tämä insinöritieteen jättiläisteko kantaa niskallaan kaksia rautatiekiskoja, kahta ajo- ja kahta jalkatietä. Jo vuonna 1855 eversti Adams sen rakentamista tuumi, mutta vasta 1866 työhön ryhdyttiin ja silta avattiin liikkeelle 1883. Se on 85 jalkaa leveä ja pisimmällä kohdallaan se on 5,460 jalkaa pitkä.
Ihanana, auringonpaisteisena päivänä me ensikerran seisoimme sillalla katsellen Hudsonjokea, joka vyöryttelee vesiään sen mahtavien kaarien alatse. Etäältä näkyi vapaudenjumalatar, takanansa siintävä meri. Tämän jykevän kuvapatsaan ihanuutta kirkastaa klassillinen tyyneys.
Bartholdin, patsaan luojan, sanotaan saaneen aiheensa siihen eräästä muinais-aikaisesta veistokuvasta, jonka suuruus oli vaan kolmannes luonnollisesta koosta. Nykyinen isonnettu jäljennös on jaloista soihdun ylimpään huippuun 137 jalkaa korkea, ja patsaan jalustin on 83 jalkaa korkea. On laskettu, että täysikasvuiset ihmiset voisivat puikahdella jättiläis-immen sierainten kautta ulos ja sisään, sekä että neitosen alahuulella seisova kuuden jalan mies ulottuisi täsmälleen sen silmäkulmille.
New-Yorkissa, samoin kuin kaikissa Ameriikan kaupungeissa on kauniita kauppapuoteja. Tuntee melkein taidenautintoa kulkiessaan jonkun etevämmän kauppahuoneen varastoja katselemassa. Tapaat niissä samaa hienoa vaistia, kun ranskalaisilla on värivivahdusten sovittelemiseen.
John Wanamakerin, erään Philadelphian suurkauppiaan jokainen puodin-akkuna, jokainen eri varastosali on palanen nykyaikaista muoto-oppia. Ameriikkalaiset tunnustavat kuitenkin itse, että kauneuden-aisti vasta viime aikoina, piirustus-, taide- ja teollisuuskoulujen tultua yleisemmiksi, on alkanut kehittyä heillä.
Philadelphian näyttely v. 1877 antoi heille paljo opittavaa sillä alalla. -- Ennen -- sanovat he -- me enin suosimme koreudellaan häikäiseviä väri-sovituksia. -- --
Mutta olipa sillävälin tullut eloa ja liikettä Millerin hotelliin. Joka suunnalta tulvi edustajia, eurooppalaisia ja ameriikkalaisia. Yhdessä huoneessa sorahutteli Ranska kieltään: toisessa Skotlanti nukkui akkuna avoimena, vaikka ulkona laskettiin kylmä-asteita; kolmannessa luetteli Irlanti isänmaansa kärsimyksiä; neljännessä Englanti selitti Englannin politiikin kristillistä suuntaa. Nais-asian ystävät New-Yorkista ja sen ympäristöltä kulkivat huoneesta huoneeseen ja heidän mukanaan puikki sanomalehtien tiedustajoita ja piirtäjiä. Washingtonista saapui tulevan kokouksen sihteeri, miss Rachel Foster, ollakseen kokoustoimikunnan puolesta läsnä New-Yorkin juhlallisuuksissa.
Neljä vuorokautta oli aikaa ennenkun kokous Washingtonissa alkoi ja sillä ajalla piti suoritettaman kolme kokousta, yhdet päivälliset, yhdet juhlat, vastaan-otot ja lukemattomia yksityisiä vierasteluja. Ei missään osata ahtaa ohjelmaa niin täyteen kuin maissa, joissa aika on rahaa.
Koko tätä puuhaavaa pikkumaailmaa johti mrs[3] Devereux Blake, New-Yorkin valtion äänestysoikeus-yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on ruhtinaallisen komea nainen, hiukan kylmämäinen olennoltaan, mutta kasvot ovat älykkäät. Ollen etelävaltioista kasvatusmaiden-omistajan tytär, kuuluu hän niin sanoakseni Ameriikan ylimystöön. Sen huomaa hänen liikkeittensä hienosta, luontevasta suloudesta, josta Ameriikan hienon maailman naiset tuntee. Usein se sulous tosin on tyhjän pintapuolisuuden kuorena, mutta mrs Devereux Blake on maailman nainen jalostettuna. Hän on saanut ajatuksia.
Juhla Euroopan edustajille pidettiin Stuartin hotellissa. Mrs Rogers, Albanyn edustaja, johti vieraat sinne ja juhlasalissa oli vastaan-ottajana mrs Blake. Hotellin komeissa huoneissa tungeskeli useampia satoja ihmisiä, sekä naisasian ystäviä että uteliaita muassamenijöitä; enimmästi kaupungin virkamies-, koulu-, kirjailija- ja taiteilijapiireistä. Kunnian-arvoisia tuomareita, kalpeita taiteilijoita, arvostelevan näköisiä professoreja, kevytjalkaisia, liukaskielisiä sanomalehtimiehiä; äidillisesti hymyileviä harmaahapsisia rouvia ja oikea ruusutarha nuoria tyttöjä, hienoine, kapeine kasvoineen, mustatukkaisia, mustasilmäisiä loistoruusuja.
Vieraita oli seitsemän. Skotlanti, mrs Scatcherd, oli kelpo rouva vankinta anglosaksilaisrotua, köyhien naisten hyväksi hyörivä väsymätöin työntekijä. Hänen vieressään seisoi Englanti, mrs Ashton Dilke paksussa tummanvihreässä silkkipuvussa ja kotimaansa naisten lempipäähine, niskahattu päässä. Hän oli Pohjois-Englannin vapaamielisten valtiollisten nais-yhdistysten lähettämä. Mrs Moore, täysverinen irlannitar, oli armaassa isänmaassaan vähää ennen lähtöään istunut keveässä vankeudessa siitä syystä, että oli ottanut osaa valtiolliseen mielen-osotukseen, eikä sentään pitänyt asiasta suurempaa melua kuin moinen tapahtuma kannatti.
Hänen vasemmalla olallaan heloitti irlantilaisten valkea- ja viheriä nauharuusu.
Norja, rouva Magelssen-Groth, oli oikea norjalaisnainen, punaposkinen, kaunis ja reipas. Hänen rinnallaan hohti jotain kummallista herneviheriätä ja tiilinpunasta, joka sittemmin huomattiin mrs Zabel Barnes Gustafssoniksi, Lontoon naisten ehdottoman raittiusseuran edustajaksi. Suuren, sateenvarjonkokoisen hatunreunan alta pilkisteli kuitenkin niin herttaiset ja hymykuoppaiset kasvot, että kamala pukukin unohtui. -- Madame Bogelot Pariisista, Ranskan naisvankien innokas ja toimekas ystävä, ei kelpaisi pariisittaren kaavaksi. Hänen musta villapukunsa ei loistellut silmää ärsyttävällä sukevuudella eikä hänen hyväntahtoisissa, älykkäissä kasvoissaan näkynyt veikistelemisen merkkiäkään.
Kuusi nuorta valkopukuista tyttöä, Ameriikan naisyhdistysten keltainen nauha nappilävessä, oli emäntinä ja he kuljettivat vieraiden luo vähitellen kaikki esiteltävät henkilöt. Syvä kumarrus kummaltakin puolelta, lausutaan: "very happy to see you" sekä "how do you like America?"[4] kumarrellaan taas ja sama juttu uusitaan yhä uudestaan.
Läsnäolevien joukossa oli mrs Frank Lesliekin, useampien itseansaittujen miljoonien omistaja. Hänen miehensä perusti "Frank Leslies Paper" nimisen aikakauskirjan, mutta sairastui parantumattomaan tautiin. Vaimo ryhtyi rappiolle joutuneeseen liikkeeseen, laajensi sen ja sai sen odottamattoman kukoistavalle kannalle. Nyt hänellä on palveluksessaan satamäärin uutistenkokoojia, taiteilijoita ja kirjailijoita ja itse hän johtaa suurta kustannus-yhdistystä.
Kun esittelemiset, joita kesti melkein kaksi tuntia, olivat päättyneet, alkoivat puheet. Mrs Blake kuvasi nerokkaasti nais-asian kehitystä Ameriikassa vuoden 1848 jälkeen, jolloin ensimmäinen pieni kokous pidettiin Seneca Fallsissa. Vaikka miehet, sellaiset kuin Garrison, Frederick Douglas ja Robert Purvis kannattivat naisten asiaa, pilkattiin heitä kuitenkin. Kun Elizabeth Cady Stanton uskalsi vaatia äänestys-oikeutta naiselle, pudisteli nais-asian harras ystävä, kveekkarinainen Lucretia Mottkin päätänsä sanoen: -- Elizabeth ystävä, liikoja jo vaadit! -- Mutta orjien vapautuksen hyväksi työskennellessään edistivät naiset omaa kehitystään ja aika alkoi käsittää heidän vaatimuksiansa.
Nyt he seisovat vaalipöydän luona vaatien oikeutenaan, että he, yhteiskunnan äidit, pääsevät mukaan laatimaan niitä lakia, joita he itse tottelevat ja joita heidän tulee opettaa lapsensa tottelemaan.
Lopuksi lausui puhuja lämpimiä tervehdyssanoja vieraille, jotka vuoronsa jälkeen niihin vastasivat, ja sitten juhla vähitellen päättyi.
Seuraavana päivänä oli kolme kokousta, yksi aamulla, yksi puolenpäivän-aikaan ja yksi illalla. Oikeimmin vietti New-Yorkin valtion äänestysoikeus-yhdistys nyt vuosijuhlaansa ja useasta kaupungista oli saapunut edustajia. Yleisöä oli noin 600 henkeä tai enemmän. Kukkaisilla koristetun puhujalavan alapuolella istui rivissä sanomalehtien tiedustelijoita ja piirtäjiä, joiden kynät koko ajan herkeämättä rapsuttivat. Mrs Blake, tummansininen silkkipuku yllään, istui korkeaselkäisessä nojatuolissa puheenjohtajan paikalla.
Vuosikertomus luetteli yhdistyksen toimet kuluneen vuoden ajalla.
Tärkeinnä päämaalina oli pidetty kunnallisen äänestys-oikeuden ulottamista naisille, samaa oikeutta äidille kuin isällekkin lapseensa, sekä että saataisiin poliisimatroonia, jotka ottaisivat hoitoonsa poliisien käsiin joutuneet naiset. Luettiin myös New-Yorkin valtion eri kaupunkien nais-yhdistysten vuosikertomukset.[5] Kun eri valtioilla on erilaisia lakeja, on nais-yhdistysten toiminta eri valtioissa hyvinkin eroavainen. Useammat työskentelevät kunnallisen äänestys-oikeuden saavuttamiseksi. Sitä oikeutta ei, näet, ole naisilla muualla kuin yhdessä valtiossa ja kahdessa territooriossa: Kansassissa, Wyomingissa[6] ja Washingtonissa.
Niillä seuduilla, joilla naisilla on jo sekä yllämainittu oikeus että kouluneuvostoihin pääsy, koetetaan kaikin tavoin kehittää naisia kansalaisvelvollisuuksien suorittamiseen.
Samalla puuhataan väsymättömästi ja hyvin järjestetysti valtiollisen äänestys-oikeuden laajentamista naisille. Luonnollista onkin, että nais-asia kohdistaa tärkeimmäksi päämaalikseen tämän asian, maassa, jossa tietämättömimmällä työmiehellä on oikeus viedä äänensä vaalipöydälle. Sen lisäksi on siirtolaisten ja tietämättömien mustien lukuisuus alkanut synnyttää levottomuutta Yhdysvalloissa ja on ruvettu miettimään, eikö olisi syytä ehkäistä näiden vaikutusta antamalla naisille äänestys-oikeus.
Vuonna 1880 oli Yhdysvalloissa noin 21,5 miljoonaa maassa syntynyttä naista ja siirtolaisia 6,5 miljoonaa. Kun viimeksimainitut enimmäkseen ovat miehiä, sattuu, niinkuin Minnesotassa, että heidän ääniensä määrä mainittuna vuonna 40,000 äänellä voitti synnynnäisten ameriikkalaisten äänet. Samoin kuin tämä epäkohta uhkaa pohjoisvaltioita, uhkaa etelävaltioita neekerien ylivalta. Georgiassa y.m. valtioissa on mustilla usein yhtä paljo tai enemmän ääniä kuin valkeilla, joilta orjien vapautussodan aikana sortui miehiä tuhatmäärin.
Ulkomaalaiset edustajatkin kertoelivat, miten nais-asiaa kunkin maassa oli edistetty.
Viimeisenä päivänä piti yhdistyksen puheenjohtaja vastaanotto-pidot eurooppalaisille edustajille. Myös "Sorosis", eräs hienonhieno naisklubbi, kutsui heidät vuosikokoukseensa. Sitä pidettiin Delmonicossa, New-Yorkin maankuulussa ravintolassa ja päättyi päivällisillä samassa paikassa.
Ihailtavat New-Yorkilais-emäntämme eivät heittäneet huoliansa meistä vielä toisena aamunakaan, kun kaupungista lähdimme. He seurasivat meitä Washingtoniin asti ja tiellä he keksivät lukemattomia vieraanvaraisuuden näytteitä. Monta ameriikkalaista edustajaa yhtyi meihin tiellä ja vihdoin meitä oli koko vaununlasti "keltanauhan naisia", joiksi nais-yhdistysten jäseniä nimitetään Ameriikassa.
Hyvin hauskaa oli nähdä Ameriikan naista puhujalavalla. Onhan Euroopassa totuttu pitämään häntä äärimmäisen miesmäisyyden irvikuvana bloomerpuvussa,[7] mieli täynnä tuimaa sappea vahvempaa sukupuolta vastaan. Luullaksemme Ameriikan nainen kuitenkin todellisuudessa tekee eurooppalaiseen kaikista vähin sellaisen vaikutuksen, näki hänet sitten julkisuudessa esiintyvänä tai kodin piirissä. Puhuessaan hän tosin mielellään, kansalaistensa tavalla, käyttää sattuvia sukkeluuksia ja toisinaan hän sirottelee sanoihinsa pieniä viattomia sutkauksia miesten hirmuvallalle. Mutta se tapahtuu mitä hauskimmalla, herttaisimmalla tavalla ja kuulijat käsittävät täydellisesti puhujan tarkotuksen.
Todellinen, hurmaava kaunopuheliaisuus on hänen kansassaan yhtä harvinaista kuin muuallakin, eikä hän luullaksemme siinä kohden ole muiden maiden esim. Englannin tai Ranskan naisia etevämpi. Mutta julkiseen esiintymiseen tottuminen on sen sijaan hyvin yleistä.
Ameriikatar ei kuole pelkoonsa yleisön kuullen puhuessaan. Hän käyttäytyy sellaisissa tilaisuuksissa tyynen luontevasti, usein viehättävällä sulolla. Huomattava erotus on kuitenkin vanhemmilla ja nuoremmilla naisilla. Vanhemmilla on enemmän käsiliikkeitä, heidän käytöksensä ja lausumistapansa on levottomampaa laatua, nuoremmat seisovat tyyneinä käyttäen vaan silloin tällöin jotain sopivaa, varmaa liikettä, lausuttava on tarkemmin punnitussa muodossa ja tähtää tarkemmin asian ydintä. Vielä on tosin Ameriikan naisilla perinpohjaisuuden ja aineen tarkan käsittelyn alalla paljo opittavaa maansa miehiltä.
Luullaksemme heidän heikommuutensa tässä suhteessa on täällä kuitenkin vähemmän huomattava kuin muualla, syystä että kansalle luonteen-omainen vilkkaus saa miehetkin sekottamaan kaskuja, sukkeluuksia ja vertauksia esitelmäänsä, joka siten usein tuntuu pintapuoliselta ja keveästi harkitulta.
Enimmästi ovat nais-asiata esittelevät puhujat tummissa tai mustissa pukimissa, useimmin silkissä, päässä tavallisesti niskahattu (bonnet), sillä enimmät heistä ovat kolmekymmentä täyttäneitä naisia. Täällä niinkuin muuallakin ottaa harva ylhäisimpien piirien nainen osaa nais-asian työhön; enimmät sen ajajat ovat nuorenpuoleisia, perinpohjaisen kasvatuksen nauttineita naisia tai vanhoja, ennen hyväntekeväisyys- ja raittiusseuroissa, uskonnollisissa tai orjuutta vastustavissa yhdistyksissä työskennelleitä naisia. Joka paikassa viljalta tavattavissa erilaisissa naisklubbeissa taas usein on jäseninä hienon maailman naisia; siksi monessa klubbissa vallitseekin loistoisa komeus.
Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.
Se seikka jo sinänsä on onni, että saa elää aikana, jolloin suuri aate välinpitämättömyyden, nurjuuden ja ennakkoluulojen peitosta tunkeutuu ilmoille.
Se ajatus varmaan oli valtavimpana meissä naisissa, jotka 24 päivä Maaliskuuta 1888 kl. 3 jälkeen puolenpäivän kokoonnuimme komean Riggs Housen ravintolan "punaisessa salissa" Washingtonissa. Ensimmäinen kansainvälinen naiskokous oli tuonut yhteen noin 60 hiljaista, melkein juhlallisena odottavaa naista, Ameriikan naismaailman parasta. Euroopan lisä oli niin pieni, että se hukkui joukkoon. Sekä matkanmaksut että myrskyinen Maaliskuu olivat vaikuttaneet, että ainoastaan 7 naista sieltä oli saapunut.
Suurta kummastusta herätti se seikka, että syrjäiset Pohjoismaat olivat lähettäneet kolme edustajaa, ja kun Norja ja Suomi nimiä huudettaessa nousivat seisomaan, kulki aaltomainen uteliaisuuden ja kummastelemisen liike läsnäolevan naisjoukon läpi.
Jokainen siellä olevista naisista oli ihmiskunnan palveluksessa tehnyt suuremman tai pienemmän työn.
Ensimmäisenä istui mrs Elizabeth Cady Stanton, "Naisten kansallisen äänestysoikeus-yhdistyksen" presidentti. Mainittu yhdistys oli kokouksen toimeenpanija. Mrs Stanton on 74 vuoden vanha rouva; lumivalkeat kiharat lepäelevät näppärästi järjestettyinä molemmin puolin hänen huomattavia kasvojaan, joita katsellessasi muistat menneen vuosisadan muotokuvia.
Saman yhdistyksen varapresidentti, miss Susan B. Anthony johti kokousta.
Nämät kumpikin ovat vanhoja ystäviä orjuudenvastustus-ajoilta, jolloin he työskentelivät yhdessä. Mrs Stanton on pelkkää filosofiaa, miss Anthony pelkkää järjestämiskykyä. Siksi he yhdessä ovat tehneet jättiläistöitä. Jos kysyt mrs Stantonilta jotain nais-yhdistysten työtä koskevaa, taputtaa hän olallesi lausuen: -- kysytään Susanilta! -- Jos perus-aatteellisessa pulmassa käännyt miss Anthonyltä neuvoa kysymään, vastaa hän heti: -- ystäväni, mrs Stanton sen paraiten tietää. -- Kumpikin he ovat vanhaa kveekkarisukua. Miss Anthony on enemmän suosiossa ja erittäinkin nuorten lemmikki; ne häntä sanovat "Aunt Susan'iksi" (Susan-tädiksi).
Hänen vieressään istui sihteeri, miss Rachel Foster.[8] He kaksi ovat eroamattomat ja kaunista on katsella miss Anthonyn hopeanharmaata päätä sihteerin kukoistavien kasvojen rinnalla.
Siellä istui mrs Lucy Stone, joka jo kuudettakolmatta vuotta toimittaa "The Woman's Journalia"[9] ja on yksi nais-asian etuvartioista. Pyöreine kasvoineen ja yksinkertaisine hameineen hän on suomalaisen maapapin rouvan näköinen. Siellä oli miss Frances Willard, raittius-apostoli, joka edustaa miljoonien tahtoa. Hän johtaa suurta "The Woman's Christian Temperance Unionia"[10] sekä Kansainvälistä naisten raittius-yhdistystä.
Edellisen yhdistyksen sanomalehdellä "The Union Signal'illa" oli vuonna 1888 lähes 40,000 tilaajaa.
Siellä nähtiin vanha, ylhäisen näköinen mrs Julia Ward Howe, eräs Ameriikan vanhimmista ja arvokkaimmista naiskirjailijoista. Hänen rinnallaan istui mrs Mary Livermore, joka orjainvapautussodan aikana oli väsymätön sairaanhoitaja ja sairaalanjohtaja. Hänen kirjansa "Minun historiani sodasta" kuvaa liikuttavalla tavalla sodankauhuja ja naisten sankaritöitä sotalasareeteissa ja haavoitettujen keskellä taistelukentällä. Hän on samalla etevä puhuja, erittäin uskonnollisella alalla. Nuoremmista oli etevinnä mrs May Wright Sewall Indianapolista, erään klassillisen tyttökoulun johtaja, Hän on selväjärkinen, nopeatuumainen ja ponteva nainen; järjestämiskykyä hänellä on uskomaton määrä.
Hän ja miss Foster asettuvat arvattavasti nais-asian johtajiksi, kun kerta vanhat muuttavat manalaan.
"The Woman's Tribunin"[11] toimittajan, rouva Clara Colbyn siellä näki.
Kun kokous päätettiin pidettäväksi, lausuttiin se toivomus, että joku Yhdysvaltojen monista naislehdistä ottaisi toimittaakseen jokapäiväiset keskustelukertomukset. Mrs Colby muutti suuria siekkailematta lehtensä toimiston Beatricen kaupungista Nebraskasta Washingtoniin -- noin 3 vuorokauden rautatiematkan päähän. Täten toivottiin saatavan luotettavat ja kelvolliset keskustelukertomukset kokouksesta. Ja rouva Colbyn 12-16 sivuinen, vilkas lehti täyttikin kaikki oikeutetut vaatimukset.
Lukuun ottamatta pikakirjoituksella hankittuja kokouskertomuksia oli siinä oman maan ja ulkomaalaisten edustajien sekä muiden etevien naisten ja miesten elämäkertoja, kirjeitä, sähkösanomia ja runoja sellaisilta nais-asian ystäviltä, jotka itse eivät olleet päässeet kokoukseen.
Miss Anthony lausui vieraille tulotervehdyksen. Erittäin hän puhui "meren takaisille vieraille", joiksi hän muiden maiden edustajia nimitti. Nämät olivat: Englannin edustajat mrs Laura Ormiston Chant, jota sanotaan maansa kaunopuheisimmaksi naiseksi, mrs Butlerin jälkeen hän nykyään on maansa etevin työntekijä siveellisyys-asian alalla; mrs Ashton Dilke ja mrs Zadel Gustafson. Skotlannin: mrs Alice Scatcherd.
Ranskan: madame Isabelle Bogelot, Norjan: rouva Sophie Magelssen-Groth.
Saksan: mrs Clara Neymann. Irlannin: mrs Margaret Moore. Kanadan: mrs Bessie Keefer. Intian: Pundita Ramabai.
Tämä omituinen nuori leski herätti suurinta huomiota ja myötätuntoisuutta. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, iho ruskeahko, poskiluut korkeat, silmät lempeät ja -- niinkuin sanotaan -- puhuvat. Hänen naurunsa on lapsellisen heleä ja paljastaa aina loistavan valkean hammasrivin, hänen murteellinen Englannin kielensä on sominta, mitä kuulla saa. Kotimaansa tavan mukaan on hänellä julkisesti esiintyessään valkea leskenpukunsa yllään. -- Ramabai oli tullut Englantiin ja Ameriikkaan kootakseen rahoja kodin hankkimiseksi n.s. lapsileskille, joita Intiassa on niin viljalta. Jokapaikassa hän tapasi runsaasti myötätuntoisuutta ja perusti Intiaan palattuaan aikomansa laitoksen.
Hänellä on laajat ja perusteelliset tiedot ja kotimaassaan hänellä on oppineen, "Sarasvatin" arvo. Englannissa hän opetti sanskritin kieltä eräässä kollegessa.
Tässä ensimmäisessä kokouksessa "punaisessa salissa" keskusteltiin, olisiko pysyvä kansainvälinen naiskongressi suotava. Puheenjohtaja teki tehtävänsä hyvin ja lausunnot olivat vilkkaat ja sujuvat, kenties kuitenkin vähemmän asiaan supistuvat kuin meille pohjoismaalaisille on tavallista. Kello 7 olivat valtakirjat jätetyt kokoukselle, keskustelut päättyneet ja valmistava valiokunta määrätty.
Seuraavana päivänä saarnasi viidessä kirkossa naispapit ja illalla avattiin yleinen kokous jumalanpalveluksella. Kokoushuone, Albaughn suuri opera, oli kukilla kaunistettu, lippuja liehui katosta ja rivilöiltä. Toista tuhatta ihmistä oli koolla ja harras hiljaisuus vallitsi pastori Annie Shawin esitelmän aikana samoin kuin jokaisen viiden naispapin vuoroonsa rukoillessa. Maan tapojen mukaan alotettiin sekä itse kokous että jokainen aamu- ja iltapäivä-istunto rukouksella ja virrenveisuulla.
Osanottoa ja innostusta, joka vallitsi maanantaina 26 p. keskusteluja aljettaessa, ei käy sanoin kertominen. Kun mrs Stanton, 74 vuotiaan arvokkaisuudella, mustassa silkkipuvussa, valkea harsohuivi kaulassa, nousi alottajaispuhetta pitämään, tervehdittiin häntä kaikuvilla käsientaputuksilla. Miehet ja naiset nousivat seisomaan, heiluttivat nenäliinojaan ja itkivät. Mrs Stantonin puhe ei ollut loistavaa kaunopuheliaisuutta, mutta sen ytimenä oli järkähtämätön vakuutus ja neron tuli sitä elähytti. Hänen muistelmansa niistä 40 vuodesta, jotka olivat kuluneet ensimmäisestä naiskokouksesta Seneca Fallsissa 1848, olivat liikuttavat.
Erittäin hän kuvasi surullisen leikkisästi sitä halveksimista ja niitä solvauksia, joita nais-asian ystävät muinoin saivat pitää hyvänään.
- Lucy Stone, -- sanoi hän tyynellä alttoäänellään, -- miss Anthony ja
minä me muistamme vielä ne ajat, jolloin yleisö tervehti meitä mädänneillä munilla, eikä kukilla ja käsientaputuksilla niinkuin tänään.
Lavalla hänen ympärillään istui tusinamäärä hänen aikalaisiansa, jotka yhdessä olivat työskennelleet nais-asian ja orjuuden poistamisen hyväksi. Mrs Stantonin lopetettua puheensa, esiteltiin ulkomaalaiset edustajat yleisölle, joka ystävällisesti tervehti kutakin. Sen jälkeen alkoi se vaatia useoita lemmikkiään esille. Toinen toisensa perästä talutettiin heistä näkyville hurrahuutojen ja suosion-osotusten kaikuessa. Frederick Douglas, entinen orja, sittemmin kongressinjäsen ja yksi nais-asian vanhimmista ystävistä astui esille. Samoin Robert Purvis, aivan kuin Sauli muinoin, päätään pitempi muita ympärillään.
Mary Grew sitten nähtiin, harmaassa kveekkaripuvussaan, lempeine lapsensilmineen ja valkeine kutrineen. 85 vuotias Amy Post astui tutisten, mutta suoraselkäisenä ja punaposkisena yleisön nähtäväksi.
Hänen kotinsa oli muinoin ollut lukemattomien karkulais-orjien pakopaikka. Siellä näit puhujan ja kirjailijan Henry Blackwellin; hän on muuten ainoa mies Ameriikassa, joka on sallinut vaimonsa Lucy Stonen avioliitossakin pitää oman nimensä muuttamattomana. Puolisot toimittavat yhdessä tyttärensä kanssa "Naisten lehteä". Henry Blackwellin käly, pastori Antoinette Blackwell, Yhdysvaltojen ensimmäinen naispappi, siellä myös nähtiin.
Kaikki nämä vanhukset olivat yhdessä työskennelleet orjien vapautuksen hyväksi, -- työskennelleet sen aatteen palveluksessa, joka Ameriikassa raivasi alaa ja valmisti mieliä toiselle, vieläkin suuremmalle aatteelle. Tämä uusi aate ei enää koskenut yksityistä luokkaa tai rotua,
- ei, se koski koko ihmiskuntaa. Liikutus valtasi mielen, kun katseli
noita uskollisia työntekijöitä, jalojen aatteiden uhraavia palvelijoita, heidän noustessaan puhumaan siitä, mikä oli ollut heidän elonsa elämänä.
Me nuoremmat itkimme peittelemättä, mutta me itkimme ylpeyden, toivon ja kiitollisuuden kyyneliä, tuntien sydämmessämme uutta intoa kaikkeen, mikä elämässä on ylevää ja suurta.[12]
Maanantain kokoukset alkoivat ja päättyivät rankan sateen huuhtoessa katuja. Illan ohjelmassa oli tärkeä aine: kasvatus. Mrs May Wright Sewall esitti arvokkaan ja laajoihin tutkimuksiin perustuvan kertomuksen korkeamman naissivistyksen nykyisestä kannasta Yhdysvalloissa. Mrs Sewall on itse saanut perinpohjaisen kasvatuksen ja hänen esitelmänsä oli perusteellisuuden ja aineen tarkan tuntemisen kannalta tuomiten ehdottomasti siinä kokouksessa paras.
Pundita Ramabai kertoi hindunaisen asemasta ja naissivistyksen suuresta edistyksestä viime vuosina Intiassa. Professori Rena Michaelisin esitelmä yhteiskasvatuksesta oli innokas ja sujuva. Se vaikutti kahdenkertaisella voimalla, sillä puhujan suloinen ja samalla reipas esiintymistapa oli ilmi-elävä puolustus hänen aatteelleen. Hän on saanut tietonsa yhteiskoulussa ja on itse nykyään opettaja kollegessa, jossa kumpaakin sukupuolta kasvatetaan yhdessä.
Tiistain aineena oli hyväntekeväisyys. Keskusteluja johti mrs Harriet Shattuck, pieni Massachusettsilais-rouva, niin pyöreä, soma ja näppärä, ettei olisi uskonut hänen koskaan saastuttaneen naisellisuuttaan julkisten kokousten johtamisella. Kun hyväntekeväisyyttä jo ammoisista ajoista on pidetty naisen ominaisena alana, voi sitkeinkin vanhoillaolija hyvällä omallatunnolla kuunnella puhujien kertovan, mitä kaikkia oli toimitettu yhteiskunnan kurjien, sen lapsipuolten, hylkyrien hyväksi.
Samaa voi sanoa iltakokouksesta, jossa raittiustyöstä keskusteltiin. Sen päiväisistä puhujista mainittakoon Clara Barton, Ameriikan Punaisen Ristin-yhdistyksen perustaja. Hänen rinnallaan kimalteli Euroopan hallitsijoiden ja Punaisen Ristin-yhdistysten lahjoittamia ritari- ja kunniamerkkejä. Mrs Quintonin esitelmää naisten työstä indiaanien hyväksi kuunneltiin hartaudella. Mutta ei mitään voi verrata siihen kiihkeään innostukseen, jonka Frances Willard herätti.
Lieneekö toista naista, niin rakastettua, jumaloittua kuin hän on. Mutta harva on tehnytkään niin paljo kuin hän ja hänen sielunjaloutta todistavat kasvonsa vaikuttavat nekin jo saarnan tavalla. Hänen sihteerinsä ja oikea kätensä miss Anna Gordon, selitti lämpimästi ja hyvästi "kuinka me voitamme lapset", kuinka raittius-aate on saatava lapsissa eläväksi, heidän lapsellista katsantotapaansa vahingoittamatta.
Mrs Barney, Maailman-Nais-raittiusyhdistyksen vankienhoito-osaston-jäsen puhui liikuttavan kaunopuheisesti poliisimatroonien välttämättömyydestä.
Keskiviikkona tarkastettiin naisten toimia eri ammattien ja teollisuuden alalla. Mrs Laura Johns Kansasista oli puheenjohtajana.
Eurooppalaisesta tuntui tämän päivän keskustelut kenties kaikista huomattavimmilta. Ihmeteltävältä kuului, mitä nämä naiset olivat tehneet maanviljelyksen, karjanhoidon, tehdasteollisuuden ja viininviljelyksen aloilla, samoin lääkäreinä, sanomalehtien toimittajina, lakimiehinä, pappeina ja opettajina jos minkälaisina.
Kun vertasi kuulemaansa siihen mitä silmin näki näistä hauskoista, herttaisista ja ystävällisistä naisista, niin tuli entistä varmemmin huomaamaan, että käytännöllisyys on Ameriikan naisen pääominaisuus. "Emansipatsioonistaan" huolimatta on hänessä kiireestä kantapäähän asti joka verenpisara käytännöllinen ja tuskin hän mitään niin syvästi halveksii kuin epäkäytännöllisyyttä.
Keskiviikon suosituin puhuja oli mrs Leonora Barry, työväenluokasta lähtenyt nainen, joka itse on hankkinut itselleen sivistyksensä ja aseman ja nykyään on yksi suuren "Työn ritarit" nimisen työväen-yhdistyksen toimekkaimmista jäsenistä. Hänen vilkas, omituinen puhetapansa muistutti mieleen metsän huminaa, puron sointuista lorinaa, tai mitä vaan on raitista ja alkuperäistä olemassa. Eräs vanha rouva, mrs Esther Warnerkin herätti lämmintä myötätuntoisuutta kertoessaan yksinkertaisesti ja herttaisesti farmernaisten töistä.
Valpas ja huomaava kokoustoimikunta oli luultavasti peljännyt, että nämä kaksi kokouspäivää tuntuisivat yksitoikkoisilta. Ohjelmaan oli senvuoksi soviteltu viulunsoittoa ja soololaulua. Taiteilijat olivat nuoria naisia. Ei mahtanut kuitenkaan kukaan pitkästymistä valittaa kokousviikon aikana. Uudet puhujat ja uudet keskustelu-aineet ja yhä kasvava ja vaihtuva innostus estivät yleisön ikävystymästä.
Kokous-ohjelmien pääkohdiksi oli aina soviteltu 20-25 minuutin pituisia esitelmiä. Muut lausunnot eivät saaneet osalleen enempää kuin 10 minuuttia kukin.
Torstai oli päivänpaisteinen ja kirkas, oikea kevätpäivä lempeine tuulineen ja äskenpuhjenneine lehtineen. Nytkin, auringon loistaessa, istui yleisö kuumassa, täyteen sullotussa kokoussalissa yhtä innokkaana kuin sadepäivinäkin. Päivän aineina olivat työn järjestäminen ja naisen laillinen asema. Frances Willard puhui taas mainiosti. Hänen yhtymiskehotuksensa naisille vaikutti mahtavasti, sillä jokainen tiesi kuinka suurenmoisen elävän koneiston kehottaja itse järjestämiskyvyllään on luonut.
Mrs Louise Thomas, jo ennen mainitsemamme newyorkilaisen naisklubbin presidentti, kertoi klubbinsa toimista hyväntekeväisyyden, taiteen ja kirjallisuuden y.m.s. alalla. Enin huomattava oli kuitenkin mrs Devereux Blaken kuvaus niistä laillisista epäkohdista, jotka sitovat Ameriikan naista.
Erittäin hän kosketteli sitä luonnotonta kohtaa, että naidulla äidillä ei lain edessä ole mitään merkitystä lapsiansa koskevissa asioissa, mutta naimattomalla äidillä on täysi valta lapsiinsa. -- Kahdessa eri esitelmässä intiaani- ja mormooninaisten asemasta saatiin kuulla monta uutta ja huvittavaa seikkaa. Perjantai aamuna ryhdyttiin siveellisyyskysymykseen, ja vakavia, liikuttavia sanoja lausui moni nainen, joka oli tutkinut asiaa usealta eri katsantokannalta.
Tohtori Caroline Winslow, eräs Yhdysvaltojen vanhimmista naislääkäreistä, puhui naisen hienolla arvokkaisuudella ja vakavasti jalomman, puhtaamman avioliittokäsitteen välttämättömyydestä. Kristityn velvollisuus on elää siveellisesti sekä avioliiton ulkopuolella että avioliitossa. Frances Willard, mrs Saxon, Ameriikan paras ja mrs Ormiston Chant, Englannin paras naispuhuja tämän aran kysymyksen alalla, liikuttivat kukin syvästi yleisöä. Kokousta johti arvokkaasti mrs Elizabeth Boynton Harbert Chicagosta.[13]
Perjantai ilta kävi vilkkaaksi, sillä keskustelu-aineena oli nainen valtiollisella alalla ja onhan valtiollisilla asioilla se ominaisuus, että tekevät lämpimästä kuumaa ja kuumasta kiehuvaa. Puhe sujui kuin voideltu. Mrs Isabella Beecher Hooker, Harriet Beecher Stowen sisar, lausui voimakkaasti ja asiallisesti, millä perustuksella Ameriikan naiset vaativat Yhdysvaltojen perustuslakien nojalla itsellensä äänestysoikeutta.
Lauvantain kokous oli viikon loistokohta. Se oli "tienraivaajien" päivä, Lava oli kukkatarhana ja siellä istui noin 40 vanhaa naista ja herraa, 40 kaikkein armainta hopeatukkaista, reipasta vanhusta. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies, nenäliinoja liehutettiin ja hurraahuudot kajahtelivat, kun kuushenkinen nuorten naisten lähetystö pastori Annie Shawin johdolla heille kantoi kauniita kukkakoreja. Mrs Sewallin puhe vanhuksille oli mestarillinen. Se oli kunnioittavainen, hellä, hupainen ja uhkui nuoren sukupolven vapaaehtoista, sydämmellistä kiitollisuutta poistuvalle polvelle.
Vanhusten vastaukset olivat tietysti liikuttavan juhlalliset, sillä 40 vuoden työ, kokemus, ilot ja surut lisäsivät eri painon joka sanalle.
Illalla jatkettiin keskustelua naisen valtiollisista oikeuksista. Miss Helen Gardenerin, tiedemiesten tutkimisille nojautuva esitelmä "Sukupuoleisuus aivoissa" oli illan paras. Oppineen taidolla ja samalla ominaisesti hän todisti, että väitös naisten aivojen huonommuudesta oli olettamista, sillä uusimmat tutkimiset sitä eivät suinkaan ole todistaneet. Esitelmän mukana seurasi koko joukko hyväksymislauseita, joita tunnetut ameriikkalaiset tiedemiehet käsikirjoituksen luettuansa olivat siihen liittäneet.
Sunnuntain kokouksessa me eurooppalaiset saimme hämmästyä, kuullessamme miten laajasti, perinpohjaisesti ja tunnokkaasti Ameriikan naiset ovat tutkineet uskonnollisia asioita. Ohjelmassa oli virrenveisuuta, rukous, keskusteluja ja kolme esitelmää: "Uskonnosta ja tieteestä", esittäjä pastori Antoinette Blackwell, "Äidinrakkaus jumaluuskäsitteessä", esittäjä mrs Mathilda Gage sekä "Nainen ensimmäisen kristillisen kirkon aikana", esittäjä mrs Beecher Hooker.
Illalla, kokousten lopettajaisissa, piti mrs Zerelda Wallace, erään Yhdysvaltojen lempikirjailijan Lew Wallacen äiti, ytimekkään esitelmän "Vaalilipun siveellisestä merkityksestä". Hänen näyttäytyessään puhelavalla, alkaa yleisö heti huutaa: -- the mother of Ben Hur! The mother of Ben Hur! (Ben Hurin äiti! Ben Hurin äiti! -- Ben Hur on Wallacen suosituin teos).
Rouva Wallace oli kauvan ollut epäselvillä siitä, pitikö äänestys-oikeutta ulotettaman naisillekkin vai ei, mutta sai ratkaisevan mielipiteen seuraavalla tavalla: Indianan naiset lähettivät senaatille raittiutta koskevan pyyntökirjoituksen, joka alkoi sanoilla: "Me allekirjoittaneet emme vaadi äänestys-oikeutta" -- -- -- Mrs Wallace oli itse pyynnön perilleviejänä, mutta senaati kohteli sekä pyyntöesitystä että sen tuojaa niin halveksivalla tavalla, että hän huudahti: no niin, jos miehet pitävät näin vakavaa asiaa jonninjoutavana, täytyy naisen päästä lainlaadintaan! -- Sen jälkeen hän on ollut "keltaisen nauhan armeijassa" innokkaana työntekijänä.
Mrs Stanton lopetti kokouksen pitkällä, juhlallisella hyvästijättöpuheella ja siten oli tämä muistorikas, unohtumaton viikko, ensimmäinen laatuansa, muuttunut menneheksi.
Kokonaisuudessaan oli tämä kansainvälinen naiskokous onnistunut erittäin hyvin. Tosin ei Eurooppa ollut lähettänyt ainoatakaan etevimmistä naisistaan, mutta ne kertomukset eri maiden naisvapautuksen työstä, jotka kokouksessa luettiin, olivat luullaksemme huolellisesti tehdyt.
Ameriikan naisilla oli loistavat edustajat, eikä ainoakaan maan etevimmistä naiskansalaisista ollut jäänyt pois. N.s. naisten itsensäjumaloimista huomasi vaan poikkeustiloissa, eikä sillä ollut tilaisuutta ilmaantuakkaan, kun usiammat puhuivat toimista kokonaisen suunnan tai yhdistyksen hyväksi, eivätkä omia yksityisiä töitään. Eikä pikku töitä ylistetty yli arvonsa, sillä monen kokouksessa olleen naisen teot olisivat miestenkin keskuudessa täys-arvoisia.
Tosin tuntui moni lause suomalaisen korvissa tyhjältä korupuheelta, mutta tuo ylistely lähti kansan tavasta, eikä ollut naisten vika. "We like to say nice things to each other",[14] lausuvat ameriikkalaiset, sekä miehet että naiset. Eikä meidän tarvitse mennä pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle, jos tahdomme tavata kansoja, joista korulauseet ja kiitokset maistuvat yhtä hyviltä. -- Kaikki tapahtui tyynesti, ankarassa järjestyksessä, eikä liioittelemista huomannut nimeksikään.
"Siellä näet", sanoi eräs Washingtonin lehti, "satamäärän vanhahkoja, ja nuorenpuoleisia naisia, kaikki ovat sievästi puetut, mutta veikistelemishalua et huomaa, arvokkaisuutta ja tyyneyttä vaan tapaat, kasvoista loistaa äly, perinpohjainen sivistys ja lähimmäisen tuskille lämmin osanotto".
Järjestys-ohjelma oli oivallinen, sitte kun oli päästy ensipäivästä monine eri suunnalta tulleine edustajineen. Koko vuoden olivat varapresidentti, miss Anthony, sihteeri, miss Foster ja toimeenpanevan valiokunnan puheenjohtaja mrs Sewall, jo tehneet valmistustöitä. Oli lähetetty 10,000 kutsumuskirjettä, 10,000 kehotusta, 10,000 ilmotuslistaa, 4,000 kirjettä, painettu 17,000 ohjelmaa, hankittu 100 muotokuvaa, suunniteltu yhtä monta elämäkerta-kirjoitusta.
Menoja oli karttunut 10,000 dollaria ja ne suoritettiin vapaaehtoisilla rahalahjoilla ja sisäänpääsömaksuilla. Yhdeksän eri toimikunnan huostassa oli soitannon, koristusten ja rautatiepiljettien hankkiminen, vierasten vastaan-otto ja hoito, ravintolat y.m. Naispuolinen pikakirjuri apulaisineen piti huolen keskustelukertomuksista ja mrs Clara Colby johti, valkea esivaate edessä, pientä tiedustelija-armeijaansa "Kiggs Houseen" tilapäisesti sijoitetussa toimituspaikassa.
Edellisellä viikolla oli tärkeimpien puheiden pääseikat lähetetty maan etevimmille lehdille, niin että ne voivat heti seuraavana aamuna sen jälkeen, kun puhe oli pidetty Washingtonissa, painattaa sen lukijoilleen.
Yksimielisyys, hyväntahtoisuus ja innostus vallitsivat. Jokaiseksi lomahetkeksi kokoontuivat edustajat hotellinsa saliin. Siellä haettiin tuttavia, solmittiin ystävyysliittoja. Siellä yhtyi kelpo nainen yhdeltä ilmansuunnalta vertaiseensa, joka tuli toisaalta. Sitten käytiin toistensa huoneissa vieraisilla. Naiduilla naisilla oli melkein jokaisella miehensä ja lastensa valokuvat mukanaan ja niitä piti toisten välttämättä katsella. Usein sait kuulla seuraavantapaisen keskustelun:
- Minä olen mrs N. Y:stä.
- Minä olen mrs Y. N:stä.
- Eihän nyt, oletteko te naimisissa? Minä luulin teitä naimattomaksi!
- Minuako? Jolla on miesten paras miehenä (the nicest husband in the
world)! -- Ja sitten täytyi ystävysten tietysti katsella toistensa perhevalokuvia ja yhdessä vuodattaa pieni kyynel "vauvan" viimeistä pikkusukkeluutta muistellessaan. Naisten sananparreksi tullutta kateutta näkyi perin vähän. Ansainneet saivat kyllä sydämmellistä ihailua ja teeskentelemätöntä kiitollisuutta osalleen. Miss Anthony kuitenkin enin, sillä hänen vaatimatoin, väsymätöin työnsä luo rakkautta yhtä luonnollisesti kuin päivänpaiste loihtii kukkia ilmoille. Jokaista varten hänellä oli lempeä sananen.
Sattui kuitenkin usein, että hän kesken vilkkainta puhettaan laski kätensä puhuteltavan olalle, tuttavallisesti kysästen: -- my dear, mikä teidän nimenne onkaan? -- Kymmenittäin, usein sadottain esiteltiin hänelle päivässä naisia; jokaisen muistaminen erikseen ei ollut mikään helppo asia.
Läsnäolevista olivat muutamat perin kummallisia. Muuan tohtori W., keski-ikäinen nainen, kävi miehenpuvussa ja mrs L. oli tunnettu siitä, että oli pyrkinyt Yhdysvaltojen presidentin-ehdokkaaksi. Nuo liiallisuuksien tavottelijat eivät kuitenkaan häirinneet juhlamieltä.
Kaikenlaiset nais-yhdistykset olivat lähettäneet edustajia. Kokouksella oli niin laaja perustus, että jokainen valtiollinen ja uskonnollinen suunta voi lemmekkäästi yhtyä samalla lavalla. Sen lisäksi saapui pitkin kokous-aikaa likeltä ja etäältä tulvimalla vieraita, enimmäkseen naisia, jotka itse toimivat joko naisasian, raittiuden, kasvatuksen, lähetystoimen, sairastenhoidon tai hyväntekeväisyyden alalla.
Ensi kokouksessa valittu valiokunta oli ollut ahkerassa puuhassa koko viikon. Oli ehdotettu kansainvälistä naisyhdistystä, joka liittäisi yhteen ja järjestäisi kokonaisuudeksi kaikki ja kaikenlaiset nais-yhdistykset. Valiokunta oli suunnitellut sen säännöt ja ohjelman ja ehdottanut sen presidentiksi mrs Millicent Garrett Fawcettia Lontoosta. "Sellainen yhtyminen", sanoi valiokunta lausunnossaan, "auttaisi naisia välttämään oman työnsä ihailemisen vaaraa, sillä he saisivat täten vertaamistilaisuuksia, he näkisivät, mitä naiset muissa maissa ovat tehneet ja huomaisivat aina jonkun oppimista tarjoovan alan."
Sanomalehdet olivat ylipäänsä ystävällisellä tuulella. Toisinaan tarttui sanomalehtiherroihin kuitenkin polttava ivakuume. Niin kuvasi esim. muuan lehti surkeilla valitusvirsillä sitä hamevaltaa, joka Riggs Housessa vallitsi. Kaikki miehet muka hiipivät nurkkia pitkin.
Saappaidenkiillottaja oli lähtenyt tiehensä, viinikauppias mennyt hirteen ja ravintolan nostolaitosta hoitava poika mietti keinoa, miten helpoimmalla ja hauskimmalla tavalla pääsisi pois täältä murheen laaksosta, -- "sillä" -- niin kuului tuo marttyyri sanoneen -- "olkoot nämä naiset, jos ovatkin, maailman viisainta vaimoväkeä, ei niissä siltä ole yhden yhtäkään, joka olisi mies löytämään tien omaan huoneeseensa."
"Valkea talo", presidentin asunto, avasi salinsa edustajille; ajanmerkki sekin, niin vähä kuin Grover Clevelandin ja nais-asian välillä muuten lieneekin yhtymiskohtia. Kaksi upporikasta senaattoria, Palmer ja Stanford, piti kumpikin iltaman edustajille. Senaatin äänestysoikeus-valiokuntakin vastaanotti heidät sekä muutamia etevimpiä muista kokouksen naisista. Mainioita puheita pitivät siinä tilaisuudessa rouvat Stanton, Scatcherd, Blake ja Ormiston Chant; viimeksimainittu sai vakavat senaattorit kyyneleitä vuodattamaan. Hänen loistava puhekykynsä hurmasi nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat.
"Riggs Housen" omistajat mr ja mrs Spofford olivat kokouksen toimeenpanijoille erittäin ystävälliset: koko laitoksensa he antoivat naiskokouksen käytettäväksi, samalla myöntäen tuntuvan hinnan-alennuksen. Kaksi viikkoa oli ruokasali koristettu kaikkien maiden lipuilla. Juhlamieli vallitsi joka sopessa. Ei kukaan mahtanut katua tuloansa, oli matka ollut kuinka pitkä tahansa. Itse kokous jo sinänsä oli mukanaolijalle vahvistusjuoma, se lisäsi hänessä uskoa kalliin nais-asian järkähtämättömään oikeuteen ja totuuteen.
Kaivaten erosivat Euroopan edustajat uusista ystävistään, juhla-ilosta ja nyt jo kevätkoreudessaan loistelevasta Washingtonista, jatkaakseen kukin kulmallaan huomioitaan Uudessa Maailmassa.
Orjuuden ajoilta.
Ameriikan pohjois- ja etelävaltioiden välisen sodan loputtua lakkasi myös "abolitsionistien"[15] puolue olemasta. Mutta vielä nykyäänkin on vanhempien ihmisten joukossa miehiä ja naisia, jotka ihastuksella muistelevat niitä aikoja, jolloin karanneita orjia ruokittiin ja vaatetettiin heidän kodissaan ja heidän nimeensä liitettiin ivaten lisänimi "abolitsionisti."
Niinkuin elämässä totutaan moneen muuhunkin asiaan, niin oli Ameriikassa totuttu orjuuteen ja tottumus esti huomaamasta sen julmuutta ja luonnottomuutta. Moni, jonka vääryys ja sorto muualla olisi saanut vimmastumaan, katseli orjuutta omassa maassaan välinpitämättömänä tai suvaitsi sitä auttamattomana asiana. Jumaliset vetosivat raamattuun. "Salliihan raamattu orjuuden". Käytännölliset selittivät, että teollisuus ja maanviljelys etelävaltioissa kerrassaan menettäisivät merkityksensä, jos kiellettäisiin orjia pitämästä.
Ilman-ala oli, muka, liian rasittava valkoisille, ja jos mustille, jotka osittain kuumuuden takia, osittain piintyneestä laiskuudesta tekivät työtä hitaasti, jos heille maksettaisiin palkat samojen perus-aatteiden mukaan kuin valkoisille työntekijöille, joutuisivat maan-omistajat häviöön.
Neekerejä tuskin pidettiin ihmisinä. Heitä varten oli kirkossa eri penkit ja herran-ehtoollista heille annettiin eri alttarilta tai eri päivinä kuin muille. Rautateillä heidän täytyi ajaa eläinvaunuissa.
Vielä vuonna 1844 sai Pohjois-Karoliinan valtiossa se, joka antoi orjalle kirjan tai sitomuksen tai opetti häntä kirjoittamaan lain mukaan rangaistukseksi 39 paria vitsoja, jos hän oli vapaa neekeri, jos rikoksellinen oli valkea, pääsi hän 200 dollarin sakolla. "Sillä", sanotaan mainitussa laissa, "se, joka opettaa orjia lukemaan tai kirjoittamaan, tekee heidät tyytymättömiksi heidän kohtaloonsa ja yllyttää heitä kapinaan".
Arvossa pidetyt papit ja piispat julkasivat saarnoja "sellaisia koteja varten, joissa pidettiin orjia" ja saarnoissaan he, raamattuun vedoten, kehottivat orjia alammaisuuteen ja nöyrään kärsivällisyyteen. "Ei kukaan kristitty", sanotaan yhdessä sellaisessa saarnassa, "uskaltane väittää, että orjuus ei ole Jumalalle otollinen laitos". Eräässä toisessa sanotaan orjalle: "joko sinä kärsit syyllisenä tai syyttömästi rangaistustasi. Jos olet syyllinen, niin on ankarinkin rangaistus oikea.
Jos olet syytön, niin olet joko tehnyt jonkun muun synnin, josta Jumala nyt sinua rankaisee, tai pitää Herra kärsimyksesi täällä maan päällä sinulle tarpeellisina. Etkö olisi Hänelle kiitollinen, Hän kun antaa sinun kärsiä rangaistuksesi täällä alhaalla, jotta sitte kuoleman jälkeen voisit astua Hänen valtakuntaansa."[16]
Paenneitten orjien lymyttäminen ja auttaminen oli niin suuren sakon uhalla kielletty, että muutamilta toisinaan meni koko omaisuus sen suorittamiseen. Moni varakas perhe joutui mierontielle, kun sääli ei sallinut pakenevan orjaparan ilmaisemista. Georg Washingtonkin oli niin aikansa katsantotavan vallassa, että hän säälimättömän ankarasti ajoi takaa Virginiasta Kanadaan asti erästä karannutta naisorjaansa ja sen lasta.
Sanalla sanoen: orjuuden välttämättömänä-pitäminen oli kansanmieleistä, orjuuden vastustaminen taas oli kansalle hyvin vastenmielistä.
Abolitsionisteja alussa pilkattiin, myöhemmin vainottiin. Heidän harrastustaan pidettiin mielettömyytenä, epäkäytännöllisenä innostelemisena, hulluutena ja -- kenties etupäässä -- sivistyneelle ihmiselle sopimattomana. Neekerit olivat niin halveksittuja ja kuuluivat muka rotuun, joka oli niin paljo valkoista rotua alempana, että heidän puolustajansa sai pitää hyvänään osan mustaparoille tulevasta ylenkatseestakin. Jos joku etevä mies liittyi orjuuden vastustajiin, huudahtivat ihmiset päätään pudistaen: sääli, sääli, että niin lahjakas mies taas on joutunut abolitsionistien hullutettavaksi! -- Nykyään tuollaiset lausunnot kieltämättä tuntuvat perin omituisilta.
Mutta kukin meistä on aikansa lapsi. Luultavasti on monikin hyvä ja aikanaan valistuneena pidetty ihminen tyynesti katsellut noita- ja inkvisitsioonioikeuksien tuomiopäätöksien toimeenpanoja.
Tähän yleis-inhimilliseen asiaan liittyi Ameriikassa vielä se omituinen valtiollinen pulma, johon kysymys orjien lakkauttamisesta ehdottomasti oli kietova pohjois- ja etelävallat. Kysymys koski eri valtojen oikeuksia Unioonin rinnalla. Kuinka pitkälle ulottui valtioiden oma päätösvalta? Kuinka paljon sai Uniooni sekaantua eri valtioiden asioihin? Sattuu vielä nytkin että etelävaltalaisten kanssa keskustellessa kuulee lauseita sellaisia kuin tämä: "orjuus oli kirouksena, mutta mitä se pohjoisvaltioita koski", -- ja tietämättänsä puristaa lausuja kättään nyrkiksi, samalla kun silmistä hehkuu tulisin viha.
Yhdysvaltojen perustuslain n.s. "14 lisäpykälä" suojeli pohjoisvaltojen mielestä kaikkien, myöskin neekerien vapautta.
Etelävallat olivat toista mieltä, -- ja sota oli välttämätöin. Vielä nytkin on nykyisten puolueiden, demokraattien ja republikaanien erimielisyyden ytimenä sama mielipiteitten eroavaisuus, vaikka nykyiset republikaanit ovatkin melkoisesti muuttuneet Abraham Lincolnin, -- ja vielä enemmän George Washingtonin ajoilta.
Tätä nykyä ovat vanhat abolitsionistit ainoastaan menneisyyden jäännöksiä. He ovat loppuun käytetyitä työaseita, mutta nimitys, jonka ennen saivat pilkkanimenä, on muuttunut heille kunnianimeksi. "Hän kuuluu erääseen meidän vanhimmista abolitsionistiperheistämme", kuullaan usein kunnioituksella sanottavan sekä miehistä että naisista. Tosin vallitsee vielä monta ennakkoluuloa mustia vastaan, etenkin entisissä orjavalloissa.
On esim. niinkin käynyt, että eräässä suuressa kokouksessa kaksi vuotta takaperin, sanomalehtienkirjurit käskivät ilmottaa puheenjohtajalle, ett'ei yksi ainoakaan heistä tule saapuville, joll'ei käsketä pois neekerityttöä, joka tungoksen takia oli sijoitettu heidän pöytänsä ääreen. Aivan äskettäin tapahtui, että muutamalla yhdistyksellä oli valittavana mustan jäsenen vastaan-ottaminen tai puheenjohtajan -- vanhan abolitsionistin -- eroaminen. Yhdistys luopui kernaammin puheenjohtajastaan.
Mutta vaikka monella valkealla vielä onkin ennakkoluulonsa mustia vastaan, niin on orjalaitos semmoisenaan jo aikoja sitten tullut kansalle vastenmieliseksi. Eräs äiti, jonka lapsuus oli kulunut abolitsionismin ensi aikoina, antoi 12 vuotiaalle pojalleen "Setä Tuomon tuvan" luettavaksi. Poika sanoi: -- "äiti, kirja on hyvin hauska, mutta eihän se voi mitenkään olla tosi. Kuinka meidän vapaassa Ameriikassamme olisi voitu sellaisia julmuuksia tehdä? Sittehän me olisimme tulleet todellisesti vapaiksi vasta orjuuden lakkauttamisen jälkeen." --
Muutamia on Ameriikassa, jotka olkapäitään kohauttaen arvelevat, että abolitsionistit kiihotuksillaan herättivät -- tosin oikeutetun -- mutta tuiki tarpeettoman sodan. Ennen pitkää olisi muka orjienpito käytännöllisistä syistä tullut mahdottomaksi. Orjien omistajat olisivat, näet, itse ruvenneet huomaamaan, että orjien työ ei taloudellisesti kannattanut.
Se vaan näytti edulliselta, aivan niin kuin vanhan-aikuiset maanviljelyskalut näyttävät uusia halvemmilta, mutta ajan pitkään tulevatkin kalliimmiksi, sillä niitä käytettäessä ei säästy niin paljo aikaa kuin uusilla koneilla. Sitä paitsi -- sanovat nämä jälkiviisaat -- on paljoa parempi kärsivällisesti odottaa yleisen mielipiteen vaatimusta, kuin mahtisanoilla yllyttää muutoksiin. Ennemmin tai myöhemmin olisi orjuus siveellisestikkin muka muuttunut mahdottomaksi, niin valtavasti olisi yleisen mielipiteen pakko vaikuttanut orjien omistajiin.
Kuuluvathan tuollaiset lauseet erinomaisen järkeviltä ja maltillisilta, mutta olisikohan tuollaista tyyntä viisautta lausuttu, jos asia olisi koskenut puhujien omia äitejä, vaimoja ja sisaria? -- --
Philadelphiassa meitä kutsuttiin tapaamaan muutamia vanhoja abolitsionisteja mr Robert Purvisin luona, joka aikoinaan on ollut orjuuden vastustajien etevimpiä johtajia, mutta nyt kunnioitettavana harmaapää vanhuksena elää rauhassa muistoineen.
Monta henkeä ei sinä iltana kokoontunut hänen kauniiseen, mukavaan kotiinsa: meitä oli vaan muutamia seurusteluystäviä, unitaaripappi, jonka seurakuntaan isäntä kuului ja kaksi vanhaa naista Robert Purvisin aikalaisista ja työkumppaneista, miss Mary Grew ja miss Adeline Thompson. Edellisellä oli lempeät, siniset lapsen silmät ja lumivalkeat, sileästi korvien taakse kammatut hiukset. Vanhanaikaisessa kveekkaripuvussaan hän enemmän näytti rauhalliselta isoäidiltä kuin entiseltä puhujalta ja esitelmienpitäjältä.
Hänen ystävänsä, miss Thompson, sitä vastoin oli suoraselkäinen kuin sotamies, hänen liikkeensä olivat uhkavarmoja ja päätään hän tuon tuostakin heitti reippaasti taaksepäin. Hänessä oli viehättävä jälkiheijastus viisikymmentä vuotta sitte kuluneista ajoista. Suuri kimppu tummia kiharia aaltoili kahden puolen ryppyisiä, mutta vieläkin miellyttäviä kasvoja ja hänen musta, kukilla koristettu silkkihameensa oli mitä kummallisinta kuosia leveine kauluksineen ja puhkahihoineen.
Muuten hän oli sekä omituinen että herttainen vanha neiti ja kertoili viehättävällä tavalla entisistä ajoista.
Illan sankari oli kuitenkin isäntä itse. Vaikka olikin sekaverinen, oli Robert Purvis nuoruudessaan ollut miehellisen kauneuden ja ritarillisuuden ihannekuva. Huolimatta 74 vuodestaan on hän vieläkin henkilö, joka ehdottomasti vetää kaikkien silmät puoleensa. Etelämaista tulta on hänen silmissään, etelämaista tulisuutta hänen mielevässä puhelussaan. Katsellessaan hänen suurta kaarevaa nenäänsä, puhtaita, jaloja kasvonpiirteitään, lumivalkeata, kiharaa tukkaa ja oliivinväristä ihoaan, ei tulisi epäilleeksikään, että hän sukuutuu halveksitusta mustasta rodusta. Nuoruudessaan hän oleskeli paljon Englannissa ja liikkui silloin ylhäisimmissä piireissä.
Sieltä hän on perinyt hienon-arvokkaan käytöksensä, johon Ameriikasta on yhtynyt miellyttävä leikillisyys.
- Sanokaa minulle, -- pyysi eräs läsnäolevista nuorista naisista --
kuinka vanha te oikeastaan olette, mr Purvis?
- Teidän kanssanne puhuessani olen 25 vuotias, -- vastasi hän hiukan
veitikkamaisesti kumartaen.
Hänen vaimonsa ja tyttärensä suorittivat emännän tehtävät arvokkaalla ja herttaisella tavalla. Tytär on ainoa lapsi vanhuksen edellisestä avioliitosta mulattinaisen kanssa ja hänellä on isän omituinen ihonväri.
Hän nauttii sekä isänsä takia että itse tähtensä suurta luottamusta ja hänelle on uskottu monta luottamustointa niissä lukuisissa naisyhdistyksissä, joita Philadelphiassa, samoin kuin useimmissa muissa Ameriikan kaupungeissa, on niin viljalta. Robert Purvisin perhe-elämää on aina kehuttu esikuvaksi kelpaavana.
Heti naimisensa jälkeen vihastui hän siitä, että hänen vaimonsa ei sallittu hänen kerallaan mennä äänestämään, niin kovasti, että ei siitä päivin ole käyttänyt omaakaan äänestys-oikeuttaan, -- yhtä epäkäytännöllinen kuin ritarillinen tapa käsitellä asiaa. -- "Joko on meillä molemmilla äänestys-oikeus, tahi ei kummallakaan", sanoo hän vielä nytkin ja silmästä leimahtaa äkkiä salama, "enkä tahdo minä ennen laskea vaalilippuani uurnaan, kuin vaimoni ja tyttäreni voivat seurassani astua sen ääreen."
Keskustelu kääntyi pian muinaisiin aikoihin ja isäntää pyydettiin kertomaan jotain. Robert Purvis hymyili, mutta esteli alussa. Hän ei muka ollut mikään puhuja, parempi olisi, että hänen vanhat ystävänsä miss Grew ja miss Thompson ottaisivat kertoakseen. Mutta kun estelyt eivät auttaneet, suoristausi hän arvokkaannäköisesti ja alkoi:
- Ne olivat ne ajat, jolloin maan-alainen rautatie pantiin käytäntöön
pohjoisvaltioissa. Sillä me abolitsionistit tarkotimme salaista järjestelmää kuljettaa pakenevia orjia toisesta valtiosta toiseen.
Meillä oli etelässä uskotut lähettiläämme, joiden puoleen onnettomat henkipatot ensin kääntyivät. Nämä lähettivät heidät sitten pohjoiseen päin, ensiksi Philadelphiaan, jossa Mary Grew, Adeline Thompson, Lucretia Mott, hänen miehensä James Mott sekä muita jaloja naisia ja miehiä oli valmiina vastaan-ottamaan, lymyttämään ja lähettämään heidät edemmäksi. Rochesterissa oli meillä tuo nyt 80 vuotias Amy Post, jonka talossa varmaan aina tiesi voivansa löytää yhden tai useampia pakolaisia kellariin tai ylisille kätkettyinä.
Sieltä oli vielä hyvä joukko matkaa Kanadaan, mutta välitienoillakin oli avuliaita ystäviä, valmiita rikkomaan tapoja ja lakia totellakseen korkeampaa lakia, joka heidän sydämmissään hallitsi.
Siihen aikaan karkasi muudan nuori, älykäs mulatti Virgiiniasta.
Kätkettyään ja autettuaan häntä Philadelphiassa, lähettivät James ja Lucretia Mott hänet "Rautatietä" pohjoiseen päin. Alussa kävi kaikki hyvin ja Amy Post otti hänet vastaan avoimin sylin. Pahaksi onneksi oli orja taitava työn tekijä ja hänen isäntänsä oli ansainnut suuria summia käyttämällä häntä maksusta muilla työssä. Etsiskelemiset olivat sen vuoksi tavattoman pontevat ja viimeinen "asioitsija", jonka piti lähettää mies rautatiellä Kanadaan, ei hädissään tiennyt muuta keinoa vaan lähetti hänet hienoreikäisessä tynnyrissä edemmäksi.
Tynnyri tai astia lähetettiin parin tusinan muun, nauloilla täytetyn tynnyrin mukana Kanadaan. Mutta takaa-ajajat olivat jo tulleet niin lähelle pakolaista, että saapuivat viimeiseen piilopaikkaan vähäistä myöhemmin kuin tynnyrit olivat matkalle lähetetyt. "Asioitsijaa" hätyytettiin, eräs rautatienmies ilmaisi salaisuuden ja samassa tuokiossa lähetettiin sähkötietä käsky, että naulatynnyrit pysäytettäisiin matkalla ja tutkittaisiin, ennenkuin ehtivät Kanadan rajalle. Niin tapahtuikin.
Mutta kaikeksi onneksi olikin selittämättömästä erehdyksestä se tynnyri, johon mulatti oli kätketty, jäänyt pysäyttämättä ja lähetetty Kanadaan. Kun ei tynnyrissä ollut mitään osotetta, asetettiin se tavaramakasiiniin. Päivä kului toisensa perästä, eikä kukaan tullut sitä noutamaan, sillä "asioitsija" oli kiireesti ilmottanut ystävilleen Kanadassa, että yritys oli rauvennut tyhjiin sekä että hänellä ja heillä ei enää ollut muuta tehtävää kuin varoa omaa nahkaansa. Vihdoin kolmen päivän kuluttua saivat ystävät tietää takaa-ajajien pettymyksen.
He alkoivat aavistaa asian todellista laitaa, kiirehtivät rautatien-asemalle kyselemään ja löysivät vihdoin miesraukan puoleksi tukehtuneena, näljästä ja janosta nääntyneenä, mutta vielä elossa ahtaassa vankikopissaan. Hänen pienet eväsvaransa olivat loppuneet jo toisen päivän aamuna, töintuskin hän voi liikahtaa istuvasta asemastaan, häntä vaivasi kamala epävarmuus kohtalostaan, mutta siitä kaikesta huolimatta ei hänen edes johtunut mieleensäkkään ilmottaa olinpaikkaansa. Niin valtavasti vihasivat nämä pakolaiset orjuutta ja herrojaan, että mieluummin kärsivät kuoleman, kuin palasivat takaisin.
- No niin, mitenkäs mulatin sitten kävi?
- Ooh, hän virkosi vähitellen Kanadan-ystävien hoidosta ja tuotti
meille paljo kunniaa. Kertomus hänen matkastansa naulatynnyrissä kulki ympäri maata ja tuli meille hyödylliseksi orjien-omistajia vastaan.
Arveltiin, että orjia varmaankin kohdeltiin julmemmin kuin osattiin aavistaakkaan, koska karanneet ennemmin olivat valmiit kuolemaan tuskallisen kuoleman kuin palasivat herrojensa luo.
- Kertokaa nuoresta P:stä -- pyysi miss Grew. Robert Purvis näytti
olevan hämillään. Hän yskäsi ja alkoi uudelleen: -- eräs mies Georgiassa oli kuuluisa kovuudestaan orjilleen. Yksi niistä päätti vihdoin paeta ja tuli meidän luoksemme Philadelphiaan. En tiedä, olimmeko me sillä kertaa tavallista hitaammat toimissamme, tai olivatko lain palvelijat tavallista nopeammat. Pääasia oli, että he saivat orjaraukan kynsiinsä ja veivät hänet pois. Minä olin siihen aikaan -- mr Purvis hymyili -- nuori ja kuumaverinen. Vannoin pelastavani sen miehen, tapahtukoon se sitte vaikka lainvalvojain nenän edessä. Miehen karkaamiseen liittyi raskauttavia seikkoja, joten asiasta ruvettiin käymään oikeutta.
Tietysti olin minäkin haastettu, pahasti kun olin asiaan sekaantunut.
Kävin toisesta asian-ajajasta toiseen saadakseni apua. He kohauttivat olkapäitään. Asiani, eli oikeimmin neekerin asia oli toivoton, eikä heillä ollut halua siihen ryhtyä. Huomattuani, ett'ei laista ollut, avun toivoa, päätin, nuori ja rohkea kun olin, ottaa lain omaan käteeni.
Mustalle ajurilleni, James Mottille ja parille muulle ystävälle uskoin salaisen tuumani ja ryhdyin valmistuksiin. Oikeudenkäyntipäivänä kohtasimme toisemme, pakolainen ja minä, silmänräpäyksen ajan lakituvan eteisessä, kun häntä vartioittuna vietiin oikeuden eteen.
- Oletko valmis valitsemaan elämän tai kuoleman? -- sain tilaisuuden
hänelle kuiskata.
- Olen, massa, -- vastasi mies, hampaitaan kiristäen.
Lakituvassa kohtasi minua liikuttava näky, sillä pakolaisen nuori kaunis vaimo, mukanaan heidän ainoa lapsensa, vuoden vanha poika, oli seurannut miestään ja oli tuotu lapsineen arestista yhdessä hänen kanssaan.
Tuomari, kunnioitettava kelpo vanhus, oli heltymäisillään joka kerta kun sattui silmäilemään itkeentynyttä, epätoivoista äitiä, mutta monivuotinen palvelus oikeushuoneissa oli karaissut hänen sydämmensä, eikä tuomiota lievennetty. Istunto loppui, kun vielä oli lausuttu muutamia nuhteita ja varotuksia tuomitulle, että hän nöyrästi kärsisi ansaitun rangaistuksen.
- Hän ei koskaan tule sitä kärsimään! -- huudahtin minä. Yht'äkkiä olin
syöksynyt tuomitun luo, ystäväni hänen vaimonsa luo. Silmänräpäyksessä tempasimme heidät hämmästyneen ja valmistaumattoman vartijaston käsistä ja suorastaan viskasimme heidät vaunuihin, jotka minun salaisesta käskystäni seisoivat oven ulkopuolella, kaksi nopeinta hevostani eteenvaljastettuina. Ja seuraavan silmänräpäyksen kuluttua laukkasivat hevoset nuolen nopeudella pohjoiseen päin. Luonnollisesti meitä ajettiin takaa, mutta onni oli meille myötäinen, ystävät auttoivat meitä pitkin matkaa ja perhe pelastettiin.
Pappi pudisti päätään, kun Robert Purvis, melkein hengästyneenä, säihkyvin silmin, kädet elehtelevinä oli kertomuksensa lopettanut. -- Niin, niin, -- jatkoi hän tyynemmin, huomatessaan papin paheksivan katseen -- se oli tavaton teko, muuksi en sitä sano. Mutta te, ladyt ja gentlemanit, ette käsitä, mihin vääryys ja julmat lait voivat meidät pakottaa.
- Mitenkä pakolaisten kävi?
- Miehestä tuli taitava ja suosittu koneseppä. Myöhemmin, orjien
vapautuksen jälkeen hyötyi hän ja tuli rikkaaksi. Useita vuosia myöhemmin tuli luokseni nuori mies, mulatti, hienosti puettu ja kauttaaltaan gentlemanni.
- Te ette tunne minua, -- sanoi hän hämillään, -- mutta uskalsin tulla
luoksenne, koska...
- Terve tultuanne -- sanoin minä -- kasvonne näyttävät minusta
tutuilta, mutta luulempa ett'emme ole ennen tavanneet toisiamme.
- Olemme kyllä -- vastasi hän -- Philadelphian lakituvassa 25 vuotta
sitten. Minä olen P:n, sen orjan poika, joka karkasi Georgiasta ja jota te autoitte oman henkenne uhalla.
- Teidän pitäisi puhua näille nuorille naisille Grimkén sisaruksista,
- huomautti vanha miss Thompson.
Robert Purvisin korkea otsa synkistyi. Hän alkoi taas: -- useita vuosia takaperin asui New-Orleansin läheisyydessä rikas kasvatusmaan-omistaja Grimké molempine tyttärineen. Vaikka olivat kasvatetut etelässä, jossa orjuus joka puolella heitä ympäröitsi, tuli sisarista, Sarah ja Angelina Grimké, hartaita orjuuden vastustajia. Isänsä kuoleman jälkeen vapauttivat he kaikki orjansa, myivät tilansa ja alkoivat matkustaa ympäri maata pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan. He olivat vielä nuoret, jokseenkin kauniit ja aikaansa nähden erittäin sivistyneitä.
Suurella kaunopuheliaisuudella ja tulisella innolla puolustivat he vapautta ja joka paikassa tungeskeltiin heitä kuulemaan. Vihdoin he tulivat Philadelphiaan. Huhu oli kulkenut heidän edellään ja mielet kaupungissa olivat kuohuksissa heidän saapuessaan. Toiset heitä puolustivat, toiset vastustivat. Molempien sisarten puhetaito oli hankkinut heille monta kannattajaa ja orjien omistajat ystävinensä olivat vimmoissaan sisarten menestyksestä.
Ennenkun sisaret olivat ehtineet pitää kokoustansa, kutsuivat orjuuden puolustajat kokoon suuren rahvaan kokouksen, jossa he kaikilla mahdollisilla keinoilla yllyttivät kansaa -- tai oikeimmin kaupungin roskaväkeä -- näitä kahta naista vastaan. Syntyi siitä meteliä. Useimmat työn-antajat olivat helposti ärsytetyt, sillä heille oli orjuuden pysyttäminen edullista, koska he sen kautta luulivat voivansa pitää työpalkat alhaisina. Mutta kiihottajien onnistui saada puolellensa itse mustatkin sekä tietämättömät köyhät valkoiset.
Mustille he uskottelivat, että suuri joukko vapautetuista neekereistä kuolisi nälkään ja kurjuuteen, koska vaan harva heistä oli kasvatettu itse itseänsä jollakin toimella elättämään. Valkoisille työmiehille taas valitettiin, että työpalkat alentuisivat uskomattomiin, jos työ-aloille päästettäisiin vapautettuja orjia, jotka mitättömästä maksusta suostuisivat tekemään kaikista raskaimpiakin töitä. Me abolitsionistit saimme tietää tästä kokouksesta ja kokoonnuimme James Mottin luo neuvottelemaan siitä, mitä olisi tehtävä.
Useat ehdottivat, että esitelmää ei pidettäisikään, mutta sitä ehdotusta sisarukset itse vastustivat. He harrastivat palavalla innolla asiaansa ja luottivat siihen että he nyt niinkuin ennenkin voittaisivat kuulijat puolelleen juuri sillä, että oikeata asiaa puolustivat.
Raskaalla mielellä me myönnyimme ja kokous päätettiin pidettäväksi seuraavana päivänä. Suuria kansanjoukkoja tungeskeli käytävissä ja sali oli täynnä paljoa ennen esitelmän alkua. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sisaret eivät olleet vielä ehtineet pitkälle esitelmässään, kun ulvova, meluava ja kiviä nakkaava väkijoukko piiritti talon. Turhaan puolusti sisällä oleva yleisö sisaria. Melu kasvoi, akkunoita särjettiin.
Yht'äkkiä kajahti ulkoa riemu-ulvonta, tuikea palonhaju levisi saliin, tulta ja savua alkoi tunkeutua suljettujen ovien läpi sisään. Villitty roistoväki oli sytyttänyt talon palamaan. Hädin tuskin pelastuivat Grimkén sisarukset ja heidän ystävänsä. Moni puristui pahasti tungoksessa, joka syntyi, kun tuli huomattiin.
Robert Purvis istui äänettömänä, huulet yhteen puserrettuina.
- Sisarukset -- jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen -- jatkoivat
matkaansa yöllä ja ryhtyivät jo seuraavassa valtiossa taas lähetystyöhönsä. He elivät ja vaikuttivat vielä monta vuotta. Toinen heistä kuoli nuorena. Toinen joutui naimisiin ja sai nähdä nuoruuden-unelmansa orjuuden lakkauttamisesta toteutuvan. Philadelphian käytös näitä jaloja, uhraavaisia intoilijoita kohtaan, jotka olivat niin paljon edellä aikaansa, niin itseään muistamattomat, niin pelottomat, niin uskolliset ihanteilleen, on ollut häpeäpilkku kristilliselle sivistykselle.
Grimkén sisarukset olivat kuitenkin niin paljon raakuutta korkeammalla, että se ei voinut heitä vahingoittaa. Heissä oli sitä ainesta, josta muinoin marttyyrejä luotiin. Eivätkä he siihen aikaan olleet ainoat, jotka uhrasivat kaikki edistääkseen asiaa, jota pitivät oikeana. Vuonna 1837 paistettiin muuan orja lähellä St. Louisin kaupunkia pienellä tulella kuoliaaksi. Pappi Elijah Lovejoy, tunnettu orjuuden vastustaja, toimitti samaan aikaan sanomalehteä Altonissa. Hän luki St.
Louisin lehdissä lyhyen kertomuksen tapauksesta, matkusti itse paikalle, hankki tiedon kaikista tapahtuman seikoista ja julkasi lehdessään lavean, totuuden mukaisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovaisen, sillä he olivat köyhät ja Lovejoyn oli täytynyt neljännen kerran ostaa uudet painotarpeet; edelliset oli rahvasjoukko hävittänyt, raivoissaan lehden orjille ystävällisestä suunnasta. Pian hän sai tuntea, että viha ei tällä kertaa tyytynyt edes siihen uhriin.
Hänen henkensä oli vaarassa, hän pysytteli kotonaan ja pyysi kaupungin hallitukselta apua. Yhtä hyvin olisi hän voinut turvautua orjan polttajiin. Järjestyksen valvojat tekeytyivät sokeiksi ja kuuroiksi, kun orjuuden vastustajat tarvitsivat apua. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: -- ei, elämäni ratkaiseva hetki on tullut ja sitä en voi paeta. Minä pelkään Jumalaa, sen vuoksi en pelkää tekoni seurauksia.
Eräänä päivänä hän työskenteli painossaan muutamien hyvien ystävien kanssa, sillä latojat olivat hänet jättäneet. Silloin piiritti roistojoukko painon ja sytytti sen tuleen. Lovejoyn astuessa ulos palavasta talostaan karkasi lauma hänen kimppuunsa. Viisi kuulaa sattui onnettomaan ja hän sortui kuolleena maahan ainoastaan 32 vuoden vanhana.
Kun hänen äitinsä sai kuulla poikansa kuolleen, sanoi hän: -- hyvä on.
Parempi kuolla aatteilleen, kuin pettää ne... --[17]
Siten kertoeli Robert Purvis, loihtien meille toisen kuvan toisensa perästä vanhojen abolitsionistien elämästä. Kaikki hänen harrastuksensa, hänen paraat muistonsa olivat muinaisuudessa. Hänen asunnostaankin sen huomasi. Huoneessa riippui Wendell Phillipsin, William Lloyd Garrisonin, Frederick Douglasin ja Toussaint L'Ouverturen y.m. kuuluisien abolitsionismin puhujain ja johtajien kuvia. Etenkin kubalaista orjaa, sotapäällikköä, puhujaa, kapinoitsijaa L'Ouverturea hän innokkaasti puolusti.
Frederick Douglasista kertoi hän seuraavan hauskan jutun: -- Douglas oli mulatti ja oli paennut herransa luota. Herra oli samalla hänen isänsä. Siihen aikaan oli Douglas kaunis, uljas mies ja kävi mielellään komeasti puettuna. Eräänä päivänä hän käveli Bostonin parhaimmalla kadulla puettuna oivallisiin majavannahka-kauluksisiin turkkeihin.
Tämä suututti kovin erästä hienon maailman naista. -- Mikä hävyttömyys! -- sanoi hän. -- Moni valkoinen miesraukka istuu vankihuoneessa siitä, että on varastanut esim. halvan meloonin ja tuo rehentelee ihmisten silmissä majavannahka-kauluksessa, vaikka on varastanut paljoa enemmän kuin melooneja. Onhan hän varastanut itsensä! --
Robert Purvis ja Douglas ovat ainoat eloon jääneet lukuisasta, voimakkaasta ystäväpiiristä, joka aikanaan oli abolitsionistien ytimenä.
Nyt on heidän aikansa mennyt, heitä ei enää tarvita. Mutta heidän muistojensa läpi väreilee voiton-ilo. He ovat päässeet pyrintöjensä päämaaliin ja ovat samalla työtänsä tehdessään kylväneet jaloja siemeniä, joista uusia, orjien vapautustyön vertaisia, vapautta ja oikeutta puoltavia aatteita taas on kasvava. Ihmis-elämälle siinä on kylliksi.
Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.
Kuten kaikki anglosaksit harrastavat ameriikkalaisetkin innokkaasti uskonnollisia kysymyksiä. Tämä seikka yhteydessä sen vapauden kanssa, jonka maan lait suovat eri uskontunnustuksille, on saanut aikaan vierasta hämmästyttävän joukon eri uskonlahkoja. Spiritismikin[18] on täällä löytänyt suotuisaa maata. Päinvastoin kuin Saksassa, jossa spiritismiä useimmiten käsitellään n.s. tieteelliseltä kannalta, lienee sillä Ameriikassa suurin ja melkein ainoakin merkityksensä uskontona.
Lähinnä Bostonia pidetään Chicagoa ja Philadelphiaa spiritismin pesäpaikkoina. Olimmekin sen tähden erittäin hyvillämme saadessamme kutsut rikkaan ja Philadelphian spiritistisissä piireissä hyvin tunnetun mrs J:n luo.
Hänen asuntonsa oli kaupungin pohjois-osassa Diamond-kadun varrella, uusi vaaleanvihreä kivirakennus ihastuttavalla paikalla. Sisällä vallitsi ylellinen komeus: taideaarteita, kallista kiinalaista ja japanilaista posliinia sekä huonekaluja, joista jokainen jo sinänsä oli taideteos.
Synnynnäisen philadelphialaisen silmissä oli tällä kalliilla ja hienolla talolla kuitenkin hyvin vähän arvoa, sillä se ei ollut kaupungin ylimyksellisessä osassa -- eteläisessä, -- jossa kaikki ylhäinen veri asui ja vallitsi. Erehtyypä, jos luulee vapaassa Yhdysvaltojen tasavallassa ylenkatsottavan arvonimiä, sukua ja verta. Ja kiihkeimmillään on näiden hullutuksien jumaloiminen Philadelphiassa, rehellisen kveekkariveljen, William Pennin, perustamassa kveekkarikaupungissa. Voi niitä, jotka osotteensa jälkeen eivät saa kirjoittaa tuota tärkeätä lisäystä "Etelässä".
Seurassa oli mr ja mrs B., molemmat innokkaita spiritistejä, mrs M., kuuluisa meediumi (välittäjä), sekä muutamia nuoria naisia ja herroja.
Mrs J. itse oli noin 40 vuotias rouva, käytökseltään vakava ja arvokas, joskus tylyyteen saakka kankea; valkeat, kiharat hiukset, tavattoman vaalea iho ja vaaleansiniset, läpinäkyvät silmät; katse lakkaamatta tuijottava ja kuitenkin hajamielinen, niinkuin piintyneitten spiritistien katse aina on.
Meille sanottiin heti tultuamme, että sekä mrs M:n, välittäjän, että mrs J:n luona oli tänään käynyt niin paljon vieraita (henkiä), ett'ei voitu enää saada toimeen mitään istuntoa. Tarjoutuivat kuitenkin hyväntahtoisesti kertomaan omista kokemuksistaan saadakseen meille asian selväksi.
Keskustelu siirtyi pian henkien näkemiseen ja joku kysyi, miltä mrs J:stä tuntui näkyjä nähdessään.
- Aivan samalta, kuin elävien ihmisten kanssa puhuessani. Minä näen
jotakin nyt.
- Koska?
- Nyt, tällä hetkellä. Teidän tuolinne takana.
Mrs J. kuljetti mietiskellen etusormeansa ylös ja alas pitkin käsivarrellaan olevaa timanttista rannerengasta. Hänen silmänsä näyttivät tuijottavan tuoliin, mutta mahdotonta oli selittää tuota avaruudessa leijailevaa katsetta.
- Vieressänne seisoo gentlemanni, -- sanoi hän hitaasti ja
yksitoikkoisella äänellä, -- nuori, mustanhiveinen, kaunis, korkea, kirkas otsainen. Hyvin pitkä; kaunis, voimakas vartalo. Hän seisoo nojaten kädellään teidän oikeaan olkapäähänne... Hän katselee teitä...
Nyt pudottaa hän kukkakimpun teidän helmaanne. Kauniita, ihmeellisiä kukkia ... en ole milloinkaan nähnyt samanlaisia, enkä tiedä niiden nimestä. Hän katselee teitä hellästi ja iloisena. Nyt hän puhuu. Hän sanoo: -- nuoren rakkautemme muistoksi.
Spiritistit kuuntelivat hartaina. Mrs M. hymyili surumielisesti hyväksymisensä merkiksi. Vilkas mrs B. löi käsiään yhteen ja katseli ihmetellen mrs J:tä.
- Niin, -- hymyili tämä -- moni ei usko ennenkun joku elinkysymys tulee
ratkaistavaksi. Muistan kerran Washingtonissa... Muuan vanhanpuoleinen korkea-arvoinen mies tuli luokseni varustettuna erään ystäväni antamalla suosituskirjeellä. -- Hän on suuresti teidän neuvojenne tarpeessa -- oli kirjeessä. -- Tehkää mitä voitte hänen hyväksensä. -- Katsoin kirjeen tuojaan. Mies oli hieno, iäkkäänpuoleinen, hovimiehen tapainen herra. -- Tahdotteko auttaa minua mrs J.? -- kysyi hän innokkaasti. -- Tarvitsen suuresti teitä. -- En, -- sanoin minä. -- Mutta ystävänne sanoi... -- Ystäväni ei voinut tietää, mitä minä tiedän. Teidän kätenne ovat veren tahraamat. -- Hän säpsähti ja vaaleni, mutta hymyili vapisevin huulin:
- Minun käteni veren tahraamat? Mrs J., tiedättekö, kenen kanssa
puhutte? -- Puhun murhaajan kanssa, -- sanoin minä. -- Takananne seisoo indiaani. Hän sanoo teidän murhanneen hänet ja vietelleen hänen vaimonsa. Mutta hän sanoo myöskin, että vaimo ei ole unohtanut häväistystään, vaan miettii kostoa, ja silloin, kun te vähin sitä pelkäätte, ottaa hän teiltä hengen. -- Hän horjui ja ohkui, aivan kuin olisin pistänyt veitsen häneen. -- Jumalan tähden, älkää hiiskahtako siitä mitään Washingtonissa, -- änkytti hän, -- jos sen teette, olen hukassa.
- Mitä te teitte? Puhuitteko siitä?
- En! Minä en sano koskaan, mitä näen sellaisina hetkinä. Mainitulla
miehellä on vielä korkea virkansa, eikä kukaan aavista, mitä minä tiedän hänestä. Toisen kerran -- siitä on jo kauvan -- seisoin eräänä iltana peilin edessä panemassa talteen 200 dollarin suuruista rahasummaa, jonka mieheni oli antanut minulle erästä matkaa varten. Silloin seisoi äkkiä vieressäni nuori, noin 18 vuotias tyttö, joka sanoi: -- lähettäkää nämä rahat mr X:lle (hän mainitsi erään rikkaan philadelphialaisen nimen).
Teette siten hyvän työn. -- En totellut häntä, sillä minusta tuntui mielettömältä lähettää 200 dollaria miehelle, jolla oli miljooneja.
Mutta ilta illalta uudistui näkyni, ja lopulta en enää voinut vastustella. Kirjoitin kirjeen mr X:lle, kerroin, mitä olin nähnyt ja pyysin häneltä anteeksi tungeskelevaisuuttani. Hän vastasi, ett'ei mikään rahasumma koskaan ollut tullut sopivammin. Seikat, joita hänen täytyi pitää salassa, olivat saattaneet hänet rahapulaan, niin suureen. ett'ei kukaan olisi uskonut häntä, miljoonan omistajaa, jos hän olisi puhunut siitä. Summa, jonka olin lähettänyt, oli juuri niin suuri, kuin hän tarvitsi, tullakseen autetuksi satunnaisesta ahdingostaan. Tyttö oli hänen tyttärensä, joka oli kuollut kuuden vuoden ijässä ja joka nyt, jos hän olisi ollut elossa, olisi ollut 18 vuotinen.
- Minkä näköisiä ne ovat, nuo henget?
- Minä muistan -- puuttui mrs B. puheeseen -- kun mr B:n ja minun piti
mennä naimisiin. Mr B. tahtoi saada onnentoivotuksia ensimmäiseltä vaimoltaan, joka oli kuollut kaksi vuotta ennen ja minä tahdoin nähdä isäni ja sisarukseni. Me menimme Bostoniin erään kuuluisan välittäjän, mrs K:n luo. Hän kulki koko ajan ympäri ja puuhasi suuressa vastaanotto-salissa, jossa me ja muutamia muita istuimme. Hän ei ollut hetkeäkään hiljaa, vaan kulki levottomana edes takaisin herkeämättä.
Hänen poikansa istui pienessä pimeässä kamarissa salin vieressä.
- Minkätähden ei hän istunut siellä, missä oli valoista?
- En tiedä. Lopuksi sanoi mrs K.: tuolla minun poikani luona kamarissa
on joku teitä varten, miss. -- Menin sinne, ja tuskin olin avannut oven, kun useita vuosia sitten kuollut pieni veljeni suoraa päätä putosi alas tai oikeammin nousi ylös lattiasta ilmielävänä silmieni eteen. Minä huudahdin: -- Willie, Willie, Willie! Oletko se sinä? Kuinka se on mahdollista? -- Hän nauroi, taputti minua molemmin käsin, tarttui kaulaani ja kuiskasi: -- sisar, sisar! Olen niin iloinen. Tahdoin tulla tervehtimään sinua. -- Samassa hetkessä oli hän kadonnut ja pitkä, vanhanpuoleinen herrasmies, jota minä en tuntenut, seisoi hänen sijassansa. Hän oli jotakuta muuta vierasta varten. Kuinka välittäjä olisi voinut loihtia esiin veljeni, jos Willie itse ei olisi tahtonut tulla?
Kuinka hän olisi voinut tietää, miten vanha veljeni oli, millaiselta hän näytti, millaisia vaatteita hänen oli tapana käyttää
- -- --? Se oli merkillinen aamupäivä. Ystäviä tuli tavattoman
runsaasti. Toisinaan oli koko huone täynnä niitä. Niitä oli nurkissa, pöydillä ja tuoleilla, katossa, joka paikassa.
- Sama nainen, mrs K., joksi hän itseänsä nimittää, -- sanoi eräs nuori
tyttö puoliääneen -- on petturi. Äitinikin uskoi häntä. Hän ja hänen poikansa tulivat Philadelphiaan ja äitini pyysi heitä asumaan meillä.
Ensi iltana sanoi mrs K. tuttavallisesti äidilleni: -- hyvä mrs P., olettehan te jo kauvan sitten huomannut, että meidän toimemme on elinkeino, niinkuin kaikki muutkin toimialat. Mekin noudatamme tilaamisen ja valmistamisen yleistä lakia ja minä toivon, ett'ette hyödyttömillä ilmaisemisilla turmele meidän mainettamme.
- He ovat petturia -- sanoi mrs J. yksitoikkoisesti, -- ja minä tiedän
mitä keinoja he käyttävät henkien manaamiseen. Mutta en tahdo pilata heidän mainettansa. He ansaitsevat hyvästi ja moni uskoo heitä.
Joku kysyi, mitä hyötyä spiritisteillä on näyistänsä.
- Oh, meillä on ihmeellinen hyöty kaikissa asioissa, sekä suurissa että
pienissä, -- vakuutti mrs B. -- Kerran kadotin kultavitjat, muiston äidiltäni, enkä löytänyt niitä, vaikka etsin joka paikasta. Silloin menin erään välittäjän luo, jossa, kun hän on näkemisissään, on erään indiaaninaisen, squawin, henki.
- Kuinka sen tiedätte?
- Hänen puheestaan -- vastasi mrs B. avomielisesti.
- Toisinaan käyttää hän sangen kummallisia lauseparsia, kun hänen
pitäisi mainita asioita ja esineitä, joita hän, indiaaninainen kun on, ei ole koskaan nähnyt. No niin, menin hänen luoksensa ja vaikka en maininnut mitään vitjoistani, sanoi hän heti: -- te olette kadottanut jotakin hyvin rakasta, mutta te ette ole etsinyt sitä oikeasta paikasta.
Teidän teltassanne riippuu yksi teidän kiiltävistä nahoistanne (hän tarkotti silkkiläninkejäni). Tunnustelkaa tarkasti, näin -- (hän kuljetti kättään pitkin hameensa lievettä). Mutta -- lisäsi hän -- te ette tiedä, että varas murtautuu siihen taloon, jossa te asutte. Pankaa lukon taakse tavaranne ja varokaa mustanhiveistä miestä. -- No niin, menin kotia, tutkin kaikki silkkiläninkini ja kas, yhden liepeessä vuorin ja päällisen välissä oli vitjat. Ne olivat pudonneet sinne ratkenneen sauman läpi. Olin silloin naimaton ja asuin pensioonissa. 8 viikkoa keskusteluni jälkeen indiaanihengen kanssa tuli sinne muuan mustanverinen, hieno herrasmies ja pyysi päästä asumaan pensiooniin.
Sekä emäntä että me muut ihastuimme niin häneen, että hän samana päivänä otettiin vastaan ilman puoltolauseita. Mutta seuraavana aamuna oli hän ainaiseksi lähtenyt ja hänen kanssansa menivät kaikki mrs S:n hopeat, enin osa naisten jalokivistä ja silkkiläningeistä ja 200 dollaria...
Eikö se ollut ihmeellistä, että se nainen voi edeltäpäin sanoa sen?
Mr B. ja muuan nuori nainen kiistelivät Shakespearesta.
- Luuletteko, nuori ystäväni, -- huudahti mr B., -- että Shakespeare
olisi tullut siksi, mikä hän oli, jos hänessä ei olisi ollut joku henki?
Se viisaus, joka on hänen teoksissansa, on nähtävästi suurempi, kuin mitä yksi ihminen olisi voinut tuottaa. Hänen viisautensa on enemmän kuin 600 vuotta vanha.
- Minusta tuo tuntuu alhaiselta ja luonnottomalta, -- vastasi hänen
vastustajansa, -- että noin koetetaan tehdä mitättömäksi kaikki korkea ja suuri, mitä ihmisnero on luonut. Jos me näkymättöminä voimme tehdä nerontöitä, miksi emme voi tehdä niitä näkyväisinäkin? Te saarnaatte aina, mr B., että ystävämme toisella puolella ovat täydellisesti samanlaisia, että heissä ei tapahdu mitään muutosta, että heillä on samat virheet ja hyveet, sama kyky pahaan ja hyvään. Teidän väitöksissänne on ristiriitaisuutta.
- Ristiriitaisuutta tietämättömyydelle, -- alkoi mr B. innokkaasti,
mutta hänen vaimonsa laski hiljaa kätensä hänen polvellensa ja kutsui meitä ystävällisesti luoksensa seuraavana iltana.
Mrs J. ei luvannut tulla. Hänen miehensä oli Englannissa, hän oli useina öinä perätysten saanut sanomia häneltä ja oli valmis matkustamaan meren yli, kenties hyvinkin pian.
- Onko eversti J. lähettänyt sähkösanoman? Onko hän sairas?
Halveksivia sivukatseita spiritistein puolelta.
- Mrs J. on nähnyt, -- selitti mrs B. ystävällisesti, -- ja ääni on
sanonut hänelle: valmistaudu pian matkustamaan.
Seuraavana iltana istuimme B:n perheen hauskan huvilan vierashuoneessa.
Useimmat edellisenä iltana mukana olleista olivat nyt poissa. Meitä oli vaan kuusi. Maanviljelijä C. oli vanhanpuoleinen hyvänluontoinen mies, jolle vaatteet, kädet ja jalat näyttivät tuottavan suurta puuhaa ja vaivaa. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi, ettei miestä liian suuri järki vaivannut. Hänen 9 vuotias tyttärensä, välittäjä, oli kalpea, mustanhiveinen, hoikka tyttö. Hänen suurissa mustissa silmissään oli kova pelon-ilmaus; hän oli sairaan eläimen näköinen, joka haluaa juosta pakoon ja kätkeytyä yksinäiseen paikkaan. Hänen pukunsa oli korea ja huoleton.
Mustat kiharat valuivat järjestämättöminä tulipunaiselle röijylle, joka oli reunustettu vaaleilla turkiksilla ja hänen musta samettihameensa vivahti likaisen ruskealle. Hän istui hiljaa tuijottaen nurkassa ja vastasi yksitoikkoisesti kaikkiin kysymyksiin.
Paitsi mr ja mrs B:tä oli läsnä mr B:n poika hänen ensimmäisestä avioliitostaan, pitkä, kaunis nuorukainen sinisine silmineen, joista veitikkamaisuus pilkisteli.
Asetuimme pienen pyöreän pöydän ympäri, jonka läpimitta oli noin kaksi jalkaa, ja mrs B. ryhtyi muutamiin valmistuksiin.
- Minkätähden laskette alas ikkunanverhot ja sammutatte lampun?
- Henget eivät tule koskaan, kun on valoista.
- Miksei?
- Well,[19] olisi liian pitkä sitä selittää. Lyhyesti sanoen: samasta
syystä kuin muutamia nesteitäkin voidaan säilyttää ainoastaan pimeässä huoneessa, mutta haihtuvat auringonpaisteessa.
Oli tukahuttavan lämmin ilta. Ikkunat olivat auki, mutta tuskin tuulenhenkäystäkään tuli huoneeseen. Keltaväristen, silkkisten oviverhojen lävitse virtasi viereisestä huoneesta valoa, mutta vaan niin vähän, että töintuskin ihmiset erotti.
- Tytöt ovat menneet maata, meitä tulee siis olemaan kuusi, -- sanoi mr
B. ja nykäytteli ruumistaan hermostuneena. Hän oli kalpea ja jännityksissään. -- Kolme herraa ja kolme naista. Se on hyvä. Vuorottain nainen ja herra.
- Minkätähden niin?
- Well, sen selittäminen veisi liian paljon aikaa. Lyhyesti, siten
syntyy enemmän sähköä.
Sanottiin, että ystävät rakastivat soitantoa ja pelilaatikko kierrettiin soimaan. Sieltä tulla helisti "Koti kallis", "Jumala suojaa kuningatarta", "Terve Columbia" y.m., mutta jos henget olivat musiikinsuosijoita, mahtoi tuo soitanto enemmän ajaa heitä pakosalle, kuin houkutella luokseen.
- Etkö näe mitään, -- kysyi mr B. välittäjältä.
- En, sir.
- Onko hän hiljan nähnyt jotain?
- Yes, ma'am.[20] Meillä oli eilen illalla siunattu istunto, loppui
kello 2 yöllä. Kaupungista tuli meille muutamia gentlemania; tahtoivat tietää liikettään koskevia asioita. Tyttäreni näki ihmeellisiä asioita ja herrat palasivat hyvin lohdutettuina kaupunkiin. Meillä oli naputuksia ja useampia henkiä tuli puheillemme. Tyttärelläni on istuntoja toisinaan joka päivä. Hän ei sentään nykyään näe yhtä paljo kuin ennen; hän on vähä raihnainen tähän aikaan. Otin hänet pois koulusta ja hän lepää melkein koko päivän. Hän syökin hyvin vähän.
- Etkö näe mitään? -- kysyi mr B. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas
pöydällä kuin rumpukapulat.
- Minä olen aina tällainen, -- selitti hän -- kun meillä on istuntoja,
mutta en ole vielä saanut selville, mikä henki minun luokseni tulee tällä tapaa. Ystäväni (tytölle), näetkö mitä?
- En, sir.
- Oh, kyllä sinä näet, -- kehotteli isä. -- Puhu pois vaan. Mitä näet?
- En mitään, sir.
- Kun vähän odotamme, niin sinä kyllä näet jotain, -- lohdutti isä.
- Naputus! -- huudahti mrs B.
- Toinen! -- huudahti hänen miehensä.
- Tiesinhän minä sen, -- sanoi maanviljelijä tyynesti riemuiten. -- Kun
tämä lapsi on mukana, lähestyvät ystävät aina. --
- Ystävät! -- sanoi mrs B. hellästi, kumartuen pöydän yli. -- Me olemme
niin iloiset siitä, että olette tulleet. Me toivomme niin hartaasti, että Suomesta tullut rakas ystävämme saa nähdä jotain.
- Oletteko tyytyväiset tässä huoneessa? -- kysyi mrs B.
- Yksi naputus, se merkitsee: emme, -- sanoi mr B.
- Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?
- Ei se ollut muuta kuin minun käteni, jota liikutin pöydällä, --
huomautin minä. -- Meidän kätemme ovat kosteat kuumuudesta ja me olemme kaikki hermostuneet pitkästä istumisesta.
Syntyi tyytymättömyyden suhina.
- Odottakaa, kysytään vielä kerran, -- sanoi mrs B. -- Ystävät, antakaa
anteeksi että kysyn vielä kerran. Ystävämme ei tiedä teistä mitään ja teidän täytyy sen vuoksi antaa anteeksi, että hän ei usko meitä.
Vastaatteko, jos kysyn missä tahdotte istua? Täälläkö?
Ei vastausta.
- Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?
Hiljaisuus.
- Ystävät, ettekö tahdo vastata? Meidän takiamme, niin että saamme
ystävämme vakuutetuksi teidän olostanne.
Ei vastausta. Pöytä oli närkästynyt. Mrs B. puhui nöyrästi anteeksi anoen, mutta henget olivat kuin hemmotellut lapset. He eivät vastanneet.
- Niitä ei saa kohdella epäluuloilla, -- sanoi mr B. kiivaasti. --
Sitten ne eivät tule. Ne vaativat luottamusta.
- Ei ole hätää, -- sanoi mrs B. sovittaen. -- Tulkaa, mennään
itämaiseen huoneeseen. Minä luulen ihan varmaan ystäviemme tarkottavan, että menisimme sinne.
Me menimme erääseen huoneeseen talon itäisellä puolella. Siellä oli vielä pimeämpi, vielä kuumempi, sillä vanhoja kastanjapuita seisoi akkunoiden edessä yötuulta estämässä.
Tuskin olimme sinne istahtaneet, kun pöytä jo keikahti.
- He tulevat! He tulevat! -- huudahti mrs B. -- Ystävät, minä olen niin
iloinen tulostanne, iloinen siitä, että olette antaneet meille anteeksi!
Pöytä keikahti taas.
- Ketkä täällä ovat? -- kysyi talon isäntä. -- Onko Annie täällä?
Pöytä kolkutti kolme kertaa lattiaan.
- On. Oh, minä olen niin iloinen!
- Kuka Annie on?
- Minun vaimoni, -- vastasi mr B.
- Pappa, nähkääs, on mormooni -- selitti nuori Yrjö-herra,
- Hm ... en suinkaan ... no ... niin, tavallansa, -- naurahti isä.
Sitten hän kumartui pöydän yli ja kysyi lempeästi:
- Annie, onko sinulla lapset mukanasi?
Pöytä kolkutti kolme kertaa.
- Tyttäreni, jotka kuolivat pieninä, -- ilmotti mr B.
- Ovatko isäni ja Willie täällä? -- kysyi mrs B.
Pöytä kolkutti: ovat.
- Onko täällä ketään meidän ystäväämme varten?
Pöytä mietti. Sitten tuli vitkastellen: on.
- Suostutteko kirjoittamaan jonkun hänen ystävänsä nimen, jos mr B.
luettelee kirjaimet?
Taas miettimistä. Sitten hidasteleva suostumus.
Mr B. alkoi luetella kirjaimia. Pöytä seisahutti, kun tultiin G:hen.
Seuraava kirjain oli R. Sitten tuli I. Sitten V.
- Sinä lausut ne liian nopeasti, my dear, -- moitti mrs B. Hänen
miehensä alkoi alusta; nyt saatiin G.R.I.V.X.
- Se on erehdys, -- lausui mrs B. hämillään. -- Sinä luettelet
kirjaimet hirveän nopeasti, ystäväni.
Alettiin taas alusta. Nyt oli pöytä ihan pyörällä. Se tavasi G.R.E.W.V.X.Y.Z.
Kenties henki olisi pystynyt paremmin tavaamaan, jos se ei olisi niin nuorena lähtenyt koulusta.
- Jätetään tämä ja kysytään jotain muuta, -- ehdotti mrs B. -- Ystävät
tahdotteko sanoa vieraamme tervetulleeksi?
Pöytä sanoi tahtovansa.
- Näyttäkää se painautumalla häntä päin.
Pöytä syöksyi minua päin ja painausi lujasti vasenta säärtäni vastaan.
Se oli edellisenä päivänä rokotettu, sillä rokko liikkui Philadelphiassa ja vaivoin sain tuskanparahdusta hillityksi. Henget olisivat voineet olla jollain muulla tavalla kohteliaat.
- Nähkääs! -- riemuitsi mrs B. -- Ystävät suostutteko vastaamaan, jos
vieraamme kysyy teiltä jotain? Onko täällä ketään hänen ystäväänsä, joka suostuu vastaamaan?
- On, -- vastasi pöytä.
- Kysykää, kysykää siis! -- kehotti mrs B. innokkaasti.
Mutta minä en tahtonut kysyä ja lyhyt, kenties närkästyksen hiljaisuus syntyi.
- Onko teillä meille mitään ilmotettavaa tän'iltana? -- kysyi mr B.
nöyrästi pöydältä.
- On, -- kolisti pöytä.
- Mrs B:llekkö?
- Ei.
- Yrjöllekkö?
- Ei.
- Ystävällemmekö?
- Ei.
- Kysykää, pitääkö minun mennä tieheni! -- pyysin minä.
Pöytä kohteliaasti kielsi menemästä.
- Minullekko? -- kysyi mr B.
Pöytä kolkutti: ei.
- Saattepa nähdä, että Patterson on taas vehkeilemässä, -- huomautti
maanviljelijä.
Samassa keikahti pöytä ilmassa ja kolhi meidän varpaitamme.
- Kuka on Patterson?
- Eräs nuori, mr C:n renki, joka toissa vuonna kuoli lavantautiin.
- Patterson, -- kysyi entinen isäntä, kumartuen pöydän yli, -- oletteko
täällä?
- Olen, -- kolkutti pöytä.
- Arvasin minä sen, -- mutisi maanviljelijä. -- Sanokaapas Patterson,
onko täällä muita ystäviä tänä iltana?
- Me tahtoisimme niitä puhutella. Suostuvatko ne vastaamaan, jos mr B.
kysyy?
- Eivät.
Pöytä keikkui ja pyöri, nousi lattiasta ja tanssi hauskasti ympäri.
- Sellainen se on, se Patterson, -- sanoi maanviljelijä, puoliksi
harmistuneena, puoliksi tyytyväisenä. -- Hän on ihan samanlainen kuin eläissäänkin. Kiivas, vallanhimoinen, oikullinen, pitää aina oman päänsä. Saatte nähdä, että hän ei anna muiden vastata. Hän tulee usein meidän istuntoihimme, eikä muut saa silloin suunvuoroakaan.
- Patterson, -- sanoi mrs B. lempeästi, aivan kuin olisi koettanut
rauhoittaa kiivasta lasta, -- rakas Patterson, ajatelkaa ystäväämme, joka on tullut aina Suomesta asti. Me tahtoisimme, että hän saisi nähdä jonkun todistuksen, voidakseen kertoa siitä kotimaassaan. Ettekö tahdo, Patterson, antaa muiden vastata?
- En -- vastasi pöytä jäykästi.
- Suostutteko itse vastaamaan?
- En.
- Sellainen hän on, -- nyökkäili maanviljelijä.
- Sellainen hän on, -- myönsi mr B. -- Aivan yhtäläinen kuin täällä
ollessaan.
Pöytä pyörähteli kannoillaan ja sätkytteli kuin nuori hevonen. Minä laskin salaa käteni mr Yrjön käsille, nähdäkseni olivatko ne molemmat pöydällä. Hän ymmärsi tarkotukseni, kumartui minua päin, pudisti moittien päätään.
- Ystäväni Patterson, -- sanoi mr B., -- suostutko nostamaan pöydän
maasta, jos olet täällä?
Pöytä kohosi jalan verran lattiasta.
Mr B. huudahti riemusta. Pöytä kohosi taas.
- Nyt minä koetan painaa sitä alas, -- sanoi mr B. Samassa hiipi mrs B.
ovelle ja työnsi syrjään oviverhot. Sisään virtaava hämärä valo valaisi välittäjän, joka oli seisaallaan, niin kuin me muutkin -- me olimme kaikki nousseet, kun pöytä alkoi kohota, -- ja tuijotti ilmaan sieluttomilla, pelkoa ilmaisevilla silmillä, huulet tiviisti yhteenpuristettuina.
Mr B. oli kalpea, katse harhaili hurjasti; koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hammasta purren hän heittäysi pöydän kimppuun. He painivat ja pöytä painui lopuksi maahan, mutta mr B. sanoi, että se tapahtui vasta sitten, kun hän oli lakannut ponnistelemasta. Vähän ajan perästä hän tahtoi uudestaan yrittää samaa, mutta mrs B. esteli.
- Rakas Patterson, -- jatkoi emäntämme pyytäen ja pöytään päin
kääntyen. -- Ettekö anna jonkun ystävistäni vastata minulle?
- En, -- vastasi pöytä jyrkästi.
- Ovatko ne täällä?
- Eivät.
- Mutta ne olivat hetki sitten. Ovatko ne menneet pois.
- Ovat.
- Nyt minä olen suuttunut, -- sanoi mrs B. -- Te olette ilkeä
Patterson, kun käyttäydytte noin. Hyvästi, nyt en huoli teistä enää.
Hyvästi, Patterson.
- Katkastaan ketju, -- ehdotti mr B.
Me istuimme hetkisen käsi kädessä. Muutamia lauluja laulettiin ja pelitoosa sai helistää säveliään, mutta kun taas laskimme kätemme pöydälle oli renki heti kiusanamme. Taas kyseltiin, puhuttiin ystävällisesti ja moitittiin hellästi. Turhaan. Renki tahtoi vaan hyppiä ja keikkua. Me otimme monta kertaa kätemme pois, lauloimme ja istuimme pimeässä mutta apua ei lähtenyt. Patterson pujahti heti esiin, kun uudestaan alotimme ja mrs B. vakuutti huoaten, että renki kyllä aikoi jatkaa juoniansa kaiken iltaa.
Me teimme huoneen vielä pimeämmäksi, ja mr B. kysyi tuon tuostakin tytöltä: -- etkö näe mitään? -- Mutta tyttö ei nähnyt mitään, vaikka isä mutisi, että hän kyllä näki, vaikka ei tahtonut sanoa sitä.
Puoliyö oli tulossa. Maanviljelijä sanoi huoaten, että hän oli hyvin pahoillaan, mutta että heidän täytyi jo lähteä.
- Hyvästi, miss, -- sanoi hän hyvästijättäessään. -- Minua pahoittaa,
ett'ette saanut nähdä mitään, mutta tappiokin on väliin voitoksi. Jos olisimme tahtoneet pettää teitä, olisimme kyllä voineet sen tehdä.
- Kas tässä, -- sanoi mrs B. ystävällisesti tyttärelle -- ota pelitoosa
mukaasi. Se on sinun.
Kuusisävelinen pelitoosa yhdeksänvuotiaalle tytölle. Tuon pienen ja kiusatun lapsen-irvikuvan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään ilon merkkiä, hän ei edes katsahtanut kalliiseen lahjaan. Hänen tuijottava katseensa tähyeli yhtämittaa akkunasta yön pimeään.
Mr Yrjö kertoi palattuaan asemalta, johon hän vei maanviljelijää tyttärineen, että tyttö matkalla oli ollut melkein kuoliaksi säikyttää hänet, yht'äkkiä sanoessaan: tuossa istuu joku meidän välillämme. -- Sitä hän sitten oli kertonut vähä väliä. -- -- --
Päivä paistoi heleästi toisena aamuna, kun ajoimme asemalle. Tien syrjällä rehotteli villejä kirsikkapuita mustine ryhmyisine runkoineen ja valkoisine tai vaaleanpunaisine kukkineen. Pellot ja niityt huokuivat kevätkosteutta; aurinko lämmitteli puiden ruskeita, puhkeavia lehtisilmikoita ja pensas-aidan vaaleanviheriätä verhoa. Tuntui kummalliselta, kun yön salaperäisten keskustelujen ja näkyjen jälkeen, pääsi tämän nuoren, raikkaan, elämän todellisuutta uhkuvan kevään helmaan.
Saattomiehemme oli omituinen kokoonpanoltaan: toinen puoli hänessä oli spiritismiä, toinen puoli maatilojen kauppaa. Edellisenä iltana oli spiritismillä ollut yksinvalta, tänään puhkesi jälkimäinen puoli ilmoille ja hänen sukkela kielensä arvosteli uskomattoman nopeasti jokaisen maatilan, jonka ohi ajoimme.
Yht'äkkiä hän keskeytti kaaren, jota piiska kädessä piirteli ilmassa, seutua minulle selvitellessään, ja sanoi puoliääneen: -- ei mutta, tuollahan kulkee miss G. Hänet teidän täytyy tavata. Hän on sielutieteellinen arvoitus.
Vielä hiljemmällä äänellä:
- Hänen laitansa ei ole aivan oikein. Hän uskoo olevansa Kristuksen
henkinen äiti, niinkuin neitsyt Maaria oli hänen ruumiillinen äitinsä.
Katsokaa häntä, minkä ehditte, minä annan hevosen kulkea hitaammin...
Hyvää huomenta miss G. Työhuoneeseen matkalla, vai kuinka?
Keski-ikäinen nainen, vakavan hienossa puvussa, vastasi nyökkäämällä.
Niinkuin usealla vanhanpuoleisella naisella Ameriikassa, oli hänelläkin lumivalkea tukka; kasvot olivat säännölliset, kulmakarvojen muoto ilmaisi raskasmielisyyttä. Vaikka hän oli pitkä ja laiha olivat hänen liikkeensä miellyttävät ja käytöstavassa vallitsi levollisuus, selvyys ja varmuus. Hän oli heti taipuva kutsumaan meitä käymään hänen työhuoneessaan Philadelphiassa.
- Täydellinen sielutieteellinen arvoitus -- lausui mr B. udelleen
puoliääneen. -- Uskoo olevansa Kristuksen äiti. Hänellä on ollut hyvin kummallisia ilmestyksiä ja nyt hän sanoo olevansa Jumalan todistaja maan päällä.
Työhuone oli erään suuren kivitalon 4:ssä kerrassa. Akkunoiden edessä riippui paksut persialaiset verhot.
Miss G. työnsi yhdet verhot syrjään ja alkoi näytellä maalauksiaan. Ne olivat keskinkertaisia jäljennöksiä eurooppalaisten mestarien tauluista ja täyttivät huoneessa kaksi suurta seinää. Kolmaskin seinä oli täynnä tauluja, mutta niitä peitti suuret verhot, eikä "taiteilijalla" näkynyt olevan halua niitä näyttelemään. Hän puhui sujuvasti, seurakeskusteluun tottuneen tavalla kolmivuotisesta olostaan Euroopassa. Suurempaa tai vähempää syvämielisyyttä tai omituisuutta, kuin matkakertomuksissa yleensä, ei hänenkään matkahavainnoissaan huomannut.
Haaveksijaa ei näkynyt missään, tosin hän toisinaan sanoi sanottavansa hiukan konemaisesti ja hajamielisesti, ikään kuin olisi puhe ja ajatus liikkuneet eri aloilla, mutta kiihkoa tai levottomuutta ei voinut havaita. Hän oli nähtävästi seuraelämään tottunut, maailmaa matkustanut hieno nainen, tyyni ja arvokas samalla.
Vähitellen alkoivat hänen katseensa yhtenään harhailla peräseinän verhoihin. Vähän vielä epäröittyään näytti hän tehneen varman päätöksen ja lupasi nyt näyttää meille omintakeisia maalauksiaan.
Samassa hän veti verhot syrjään. Noin 2 neliökyynärän suuruisella taululla näkyi tummalla pohjalla 10 ympyränmuotoista esinettä, joista muutamat olivat valkeita, muutamat veripunaisia, muutamissa oli molempia väriä. Miss G. alkoi selittää tauluansa, tyynesti ja soveliaasti niin kuin ennenkin.
- Minä olen kauvan miettinyt synnin ja perkeleen valtaa ihmiseen. Vasta
nyt on kysymys selvinnyt minulle. Näettekö tuota lumivalkeata palloa? Se on vastasyntyneen lapsen sielu. Perkeleessä ei ole mitään valtaa siihen, se on täydellisesti viaton. Katsokaa tätä toista palloa ja sen kapeata punaista juovaa. Se on muutaman vuoden vanha lapsi, johon perkele jo on tarttunut. Tämä, josta kolmas osa on punainen, on kääntymätön mutta luonnosta jalo sielu. Ymmärrättehän tarkotukseni? Punainen on synti, valkea on vanhurskaus. Katsokaa kuinka synti vähitellen hiipii sieluun!
Enkös ole saanut sitä silminnähtäväksi! Ja tässä ovat vastakohdat korkeimmillaan: kas tätä punaista palloa ja sen tuskin huomattavaa valkeata reunaa. Se on synnin tahraama ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu sielu, jota Jumalan armon toivo ympäröi. Ja tässä on sen vastakohta, lumivalkea pallo: lunastettu sielu, uskon kautta puhtaaksi pesty synnistä. Kauvan aikaa minulta meni ennenkun sain tämän lunastusjärjestelmän havainnollisesti nähtäväksi. Ei minun tarvinne sanoakkaan, että sillä tulee olemaan valtaava vaikutus. Se on oleva tulikekäle jumaluusoppineille, mutta papit ovat jo vanhastaan vihamiehiäni, erittäin senjälkeen kun julkaisin viimeisen kirjoitukseni.
Teidän täytyy lukea se. Minä sain sen aineen, niinkuin kaikki muutkin tällaiset tietoni ilmestyksessä.
Tämän hän lausui yhtä tyynellä äänellä kuin edellisetkin puheensa.
- Onko teillä usein ilmestyksiä?
- On kyllä, vaikka riippuu se ajastakin. Minä olen viime aikoina ollut
sangen siunattu siinä suhteessa ja olen saanut olla sangen ahkera. Tässä esim. on hyvän ja pahan tiedon puu -- hän veti esille taulun, jossa näkyi kummallinen puu, jonkunlainen jalavan ja kastanjan välimuoto -- tässä on kukka ja tässä on hedelmä. Te näytätte hämmästyneeltä. Kenties luulitte tekin niinkuin minä, että hedelmä oli enemmän omenan näköinen; minäkin niin hämmästyin kun ilmestyksessä näin, että se oli persikan näköinen. Olen saanut tehdä parastani, sillä näyt tulevat uudestaan, kunnes olen ne maalannut. Rasittavin tauluni oli perkeleen kuva. Tässä se on.
Hän paljasti taulun, josta hirvittävät, tulipunaiset ihmiskasvot luonnollisen suurina irvistelivät. Kähärä tukka oli tulipunainen, ohauksissa törröttivät pienet punaiset sarvet, korvista, sieramista, leuvasta, kaulasta ja niskasta kasvoi pitkiä tulipunaisia käärmeitä, joitten päät inhottavasti olivat yhdennäköiset kuin perkeleen punaiset kasvot. Kaikkein kamalimmat olivat silmät. Ne olivat kierot, punaisen ruskeat, silmäterät suuret ja mustat, ja niistä loisti niin pirullinen häijyys, että ainoastaan hullun mielikuvitus oli ne voinut luoda.
Miss G. esitteli pahanhengen hämmäilemättä ja tuttavallisesti, niinkuin yleensä tunnettua henkilöä esitellään.
- Niin, tällaiselta hän näyttää. Se on kummallista -- eikös ole? --
että hän voi hengittää käärmeiden päiden kautta? Minäkin sitä kummastelin, sillä en minä häntä ihan tällaiseksi luullut. Se oli vaikea aika, jolloin minä häntä maalasin; minusta tuntui kuin olisi Jumala minut hyljännyt ja jättänyt minut sielunvihollisen haltuun. Sen sijaan on minulla ollut muita suloisempiakin näkyjä. Omituista on minun tavallani elää täällä maan päällä Jumalan valittuna todistajana.
Kenties on teille jo kerrottu, että minun nimeni on kirjoitettuna n.s. kuningattaren huoneessa, Keopsin pyramiidissa, siis olen minä se todistaja, josta profeetta Esaias puhuu. Jumala ilmotti sen minulle Joulukuun 15 p. vuonna 1872 ja on sen jälkeen monta kertaa ja monella tavalla todistanut sen todeksi. Hän on käskenyt minun ilmottamaan hänen varotuksensa ihmisille. Ihmiset ovat halveksineet niitä ja siten tehneet elämän minulle katkeruudeksi. Mutta minä en sure sitä enää.
Väsyneenä minä vaan ihmettelen, että ihmissuku ennemmin valitsee kärsimyksensä, kuin vastaanottaa sen ilosanoman, jota minä sille tuon.
Yksitoikkoisella, puolisurullisella äänellä hän yhä jatkoi kertomusta tehtävästään maan päällä. Seitsemänätoista vuotena oli Jumala hänelle ilmottanut tahtonsa. Nöyränä ja ihmetellen oli hän vastaan ottanut tiedon, että oli Kristuksen henkinen äiti, yhden arvoinen ja ikuinen kuin Pyhä Henki, joka hänen oli siittänyt. Ihmiset sanoivat sitä hulluudeksi, mutta Jumalan viisaus on lihalliselle mielelle hulluus.
Vaikka hän oli ylennetty kaikkia muita, Neitsyt Maariaakin ylemmäksi, niin ei hän ollut ylpeä, sillä olihan hän aivan ilman omaa ansiotansa ylennetty Jumalassa.
- Mutta ymmärrättehän, -- jatkoi hän vakavasti hymyillen, -- että
korkea arvoni vaatii minulta monta uhria. Minun täytyy melkein kokonaan pysyä erilläni ihmisten seurasta. Ylpeydestä minä en sitä tee, vaan kunnioituksesta siihen Herraan, jonka lähettiläs minä olen.
Ymmärrättehän minua?
Erottaessa antoi miss G. meille kirjoituksensa: "Varotus papistolle", ja erään toisen kirjasen, jolle hän oli pannut nimeksi "Jumalan salaisuus ilmotettuna, varotus maailmalle; kirjoittanut Elisabeth Margaret G., Jumalan, Isän kaikkivaltiaan todistaja."
Koko ajan hän käyttäysi yhtä ystävällisesti, yhtä tasaisesti, kiitti kohteliaasti käynnistä ja pyysi tulemaan toistekkin. Hänen siellä työhuoneensa ovella seisoessaan tyynen ja hienon näköisenä, ei olisi tullut uskonkiihkoilijaa ajatelleeksikaan, jos ei hänen kamala taulunsa perkeleenpäineen olisi ilkkunut huoneen perältä.
Kummallista kyllä, spiritistit sanoivat häntä heikkomieliseksi, mutta kunnioittivat suuresti erästä naista, joka uskoi sielujenvaelluksen ja piti itseään Aspasiana. Saman naisen mies uskoi olevansa Caton uusi olemismuoto. Mitä törkeimpien petosten paljastukset eivät järkyttäneet spiritistien uskoa. Philadelphiassa istui korkeavirkainen mies vankina siitä syystä, että oli erään välittäjän, jo mainitun mrs K:n käskystä kuluttanut valtion varoja. New-Yorkissa kesti parast'aikaa oikeudenkäyntiä, jonka päähenkilöinä olivat eräs miljoonamies ja muuan välittäjä. Nämä väittivät olevansa avioliitossa, vaikka kummallakin oli elossa laillinen aviopuoliso.
Monessa kaupungissa oli spiritistilääkäreitä ja niillä oli tulvimalla sairaita; parantaminen tapahtui kätten päällepanemisella ja henkien apuun vetoamalla.
Bostonissa ja Chicagossa oli monta spiritistiseurakuntaa, joilla oli omat komeat kirkot, saarnaajat ja koulut. Niissä tiesi varmaan tapaavansa todellista lähimmäisenrakkautta, köyhien ja kärsivien auttajia. Spiritistit seuraavat tavallisesti innolla ajan kysymysten kehittymistä. Ja vaikka heidän salaperäiset menonsa syrjäisestä tuntuvat vastenmielisiltä, voittavat he luonteittensa ja elämänsä nuhteettomuudella tavallisesti lämmintä myötätuntoisuutta.
Niagara.
Jos lähdet New-Yorkista sitä rautatietä myöten, joka Hudsonjokea seuraten vie länteenpäin, näet ensin ympärilläsi iloisia, hedelmällisiä seutuja. Rata kulkee ihan joen äyrästä pitkin. Jyrkkien rantojensa välissä vyöryttelee leveä virta vesiään, vuoron päivänpaisteessa hupaisesti polvitellen, vuoron taas suorana teräsharmaana viivana venytellen viljavien ketojen poikki. Pieniä, somia joki-näköaloja, jotka ovat aivan kuin pienennyskuvat naisten viuhkoissa, vilahtelee toisen vuoron ohi, ja toisen vuoron taas katselemme kauniita, vakavia vuorimaisemia.
Syys-aikaan vallitsee metsissä hurmaava väriloisto. Ameriikan syksyt ovat siitä kuulut, erittäinkin Hudsonjoen tienoilla ja Uudessa Englannissa. Välkkyvän mustan vedenpinnan yli riippuvat haavan loistavankeltaiset ja villin kirsikkapuun tummanpunaiset lehvät, niiden lomista pilkkivät kiemurtelevan viiniköynnöksen ruskeankirjavat lehdet sekä rhododendronpensasten tulipunaiset ja vaaleat värit. Noiden hehkuvien värien takana seisovat harmaat vuoret ja havumetsät. Syys ei näytä valtansa aikana muuta tekevänkään kuin maalailevan päivät pääksytysten. Joka eri väri luontoa kaunistaa hänen isännöidessään.
Hän vihaa talven yksitoikkoista pukua ja kiiruhtaa voimakkailla siveltimenvedoilla armastansa kirjailemaan, vaikka hän toisinaan ei ehdi muuta kuin ohimennen ripsutella punaista ja keltaista puille ja pensaille.
Alkukeväästäkin nämä seudut ovat kauniita. Joki on silloin uhkuvan rikas vesivaroista, joita sulava lumi ja lukemattomat vuoripurot sille lähettävät. Voimakkaasti kehittävässä kevät-ilmassa seisovat kevätsateen äsken huuhtomat puut vaalean viheriään sumuun kiedottuina; maissi nostaa korviaan mullasta; joka paikka vihertää; asemilla vilisee väkeä, eloa ja liikettä on kaikkialla.
Niin tullaan länteenpäin.
Vaikka asemien nimet Ithaka, Rooma, Syrakuusa ja Utika panevat etelämaiden ihanuutta odottamaan, muuttuu seutu yhä yksitoikkoisemmaksi.
Metsät, joet ja järvet katoavat ja silmä näkee vaan aroa. Laajaa aroa, joka tähän vuoden-aikaan on musta tai harmaanruskea, siellä täällä vaan huomaat kevättä ennustavan viheriän heijastuksen. Pimeänä, viileätuulisena toukokuun yönä rientää juna arojen halki. Seutu muuttuu yhä autiommaksi ja yksinäisemmäksi. Buffalon kaupungin luona temmataan vaunun-ovi auki ja kumiseva ääni huutaa jyräyttää: -- Niagaran matkustajat muuttavat junaa! -- ja unisina, pitkästä yömatkasta rähjääntyneinä seuraavat matkustajat konduktööriä, jonka lyhty heitä johtaa asemasillalla vallitsevan vilinän läpi. Yhä aukeampia aroja.
Aamua ennustavassa hämärässä seutu näyttää ohi vilahdellessaan ruskealta, aallottomalta mereltä. Aurinko nousee. Pitkinä valojuovina virtailee aamuruskon hehku arolle. Ihana, uhkuva loisto kultaa ja punaa autioita kenttiä, kevyt ruusuinen auer niitä kiertelee. Mutta päivän päästyä taivaan kannelle sammuu hehku ja aro uinuu yhtä autiona ja alastomana kuin ennenkin.
Luonto ei yritä mitään, se unohtaa joet, puut, vihannuuden. Sillä ei ole voimaa, ei väriä, ei vaihdosta tuhlattavana. Huolettomalla kädellä se kyhää satoja penikulmia aroa, saadakseen sitten olla rauhassa. Se odottaa, lepää, kokoo voimia, vetää henkeään...
Juna seisahtuu pienen kyläpahan luona. Huomaat muutamia taloja, hiekkaisia katuja, huutavia ajureja -- -- -- missä on putous? Kohinaa ei kuulu. Mutta kaupungin alapuolella näkyy valkeata usvaa -- -- --
Mahtava, hurja, valtava Niagara -- -- -- -- -- --
Maailman vedet ovat kokoontuneet kuningatartaan palvelemaan. Täällä on kokonainen maailman-osa virtoja, koskia, putouksia, veden uurtamia saaria, särkkiä ja ruhjotulta paasia.
Tummien, tuulen reuhtomien kuusten välistä näkyy suoraan alaspäin syöksyvä kupera, vihertävä veden pinta, kolmeneljännestä englannin penikulmaa pitkä ja 175 jalkaa korkea. Siellä syöksyy minuutissa 1,500,000,000 kuutiojalkaa vettä alas 20-27 englannin penikulman vauhdilla tunnissa. Kirkkaan viheriätä vettä, jota alhaalla ympäröi korkealle karkaava vaahtoava, kiehuva, kihisevä hyrskypenger. Aurinko paistaa valkealle ja viheriälle. Siellä kimaltelee ja säteilee kuin näkisi jalokiviä kristallilla.
Toisinaan verhoo kimellystä satumainen utuvaippa; toisinaan vilahtelee vesiseinällä leveitä tummansinisiä sivellyksiä; toisinaan on koko putous vaalean sinivihreä kuin kaurapelto; toisinaan tumman synkkä kuin myrskyävä meri; toisinaan sitä peittää paksu valkea sumu ja ukkosentapainen pauhu silloin kuuluu.
Keskellä seisoo Vuohisaari, harmaantuneine hurjasti yhteen sullottuine honkineen ja ilmoille revittyine puunjuurineen, väristen vedenkuningattaren raivotessa. Niagara ei anna anteeksi Vuohisaarelle sitä, että se on asettunut hänen tielleen, siksi hän päästää kaikki petonsa jyrsimään sen juuria. Vuosi vuodelta vähenee kerran korkea, metsäinen kalliosaari, joka saa kalliisti maksaa kuulun asemansa -- elämällään, sillä sen vaativat vedenhenget. Saaren toisella puolen on Ameriikan puoleinen, toisella Kanaadan puoleinen eli Hevosenkenkäputous ja molempien vesisuihkut yhtyvät saaren alapuolella.
Vuohisaaren yläpuolella koski säälimättä uurtelee maata etenemisraivossaan. "Kolmen sisarussaaren" korkeiden kuusien välissä syöksyy valkeavaahtoinen vesiputous kallioita alas. Se on yhtä suuri kuin Ämmänkoski Suomessa, mutta sitä tuskin huomataan täällä. Se kiehuu, kuohuu, pyörtelee joka askelellaan. Vettä vaan näkee, niin pitkältä kuin silmä kantaa. Täällä se syöksee eteenpäin tyynenä, kiiltävänä, äänettömänä aivan kuin mustat, litteät käärmeet. Tuolla se kuohuu lumivalkeana, utupilveksi hajoten.
Tuolla notkuu syviä aaltoja, jotka seuraavana hetkenä kieppuvat ylös ja ympäri, yhä ympäri hurjina, nopeina pyörteinä pieni reikä keskellä, rynnätäkseen lopuksi raivolla mustankiiltäviä paasia vastaan.
Ympärillä on luonto surullisen ihanaa, karua ja vakavan kaunista.
Havupuita, tummaa vihannuutta, jyrkkiä, vaaleanruskeita kallioäyräitä.
Vesi täällä hallitsee. Ilma tuoksuu vedeltä, vettä vaan kuulee, vettä näkee. Ei mitään muuta kuin vettä.
Itse tuo jättiläismäinen vesipatsaskin syöksyy syvyyteen valtavan tyynenä, ilman oikkuja ja pyörteitä. Niagara ei huoli ulvomalla ilmottaa etäisille seuduille olinpaikkaansa, mutta jos häntä sadan askeleen päähän lähestyt, kuulet hänen raskaan voihkauksensa, Se kumajaa kuin mahtavat kanonanlaukaukset. Tai niinkuin raskaita paasia vyöryisi vedessä ja rysähtäisi jyminällä yhteen; tai niinkuin salama iskisi alas räiskyvällä pauhulla, tai niinkuin metsän ja arojen tuhannet pedot olisivat nääntymäisillään ja ulvoisivat kuolontuskassa jalopeuran ärjynnällä, jättikäärmeen kähinällä, puhvelihärjän mylvähdyksillä, suden ulvonnalla...
Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Putouksen yli kohosi keveitä harmaita usvia, jotka leijailivat veden kalvossa kiertyen lukemattomiin satumaisiin muotoihin. Välin ne jättiläissuurina keijukaisina ojentelivat käsiään, välin ne peikkoina uhkailivat, välin velloivat velhoina suuret muodottomat päät hartioilla. Kanuunanjyrinä tuntui kumajavan kahta mahtavammin. Yhtä hurjasti jatkoivat näkymättömät henget ärjyntäänsä. -- --
Mahtava Niagara, vetten ruhtinatar, miltä sinusta tuntuu, kun talvi sinut kovalla kouralla punoo siteisiin ja telkee aaltosi jääholviin? Tai silloin kun kuunsäteet äänetönnä kesäyönä usvakoristeellasi tanssivat?
Tai kun ilta-aurinko vienosti suutelee valkeata jalkaasi -- tai aamurusko sinut sulkee ruusuiseen helmaansa? -- -- --
Kahlehdittu ruhtinatar, mitkä ovat hurjan sävelesi sanat? Mitä merkitsee synkkä tuskasi -- juhlallinen surusi? Suretko sitä, ettet siteittä saa levittää valtaasi aution maan yli? Etkö ylpeile vallastasi? Eikö maailman ihailu sinua tyydytä? -- --
Tai oletko vaan kahlehditun maan tuskanvoihkaus? Luonnon hurja, kumiseva, sanaton valitus? -- -- --
Ole Bullin ja Longfellowin kodit.
On ihana kevätpäivä. Surinaa ja liverrystä kaikuu joka oksalta. Mrs Ole Bullin varjokkaassa puutarhassa porisi iloinen seura; Cambridgen[21] raittius-yhdistys oli sinne kokoontunut kevätjuhlaa viettämään.
Kun me astuimme puutarhanportista sisään, oli teenjuonti ja pakiseminen hetkeksi herennyt. Vanha arvoisa Frederick Douglas seisoi kummulla pähkinäpuun alla puhetta pitämässä. Hän on hyvin suosittu ja nyt, niinkuin muulloinkin, kuunneltiin häntä tarkasti. Hänen jälkeensä puhui muuan nuori mulattijuristi, kaunis, vilkassilmäinen mies, jonka ääni oli erittäin pehmeä ja sointuva. Sitten kehotettiin "sydänyön-auringon maasta" tulleita vieraita lausumaan muutamia sanoja, jonka jälkeen juhlan virallinen puoli oli päättynyt ja teevesi leivoksineen ja pakinoineen pääsi taas valtaan.
Nuoria tyttöjä tepsutteli toimivina edestakaisin, tarjoten ruohokentällä ja sireenien alla virvoituksia. Apuna heillä oli muutamia nuoria herroja, jotka pitelivät teekuppeja ja leivoslautasia reippaasti ja käytännöllisesti, niinkuin ainakin nuoret ameriikkalaiset naisten toimi-alalla liikkuessaan. Siinä suhteessa he jyrkästi eroovat Skandinaavian ja Suomen nuorista herroista, joilla tavallisesti on häpeänsekainen kauhu moisiin asioihin.
Olimme saaneet hyvät paikat, virvoituksia tarpeeksemme ja yleisöä ympärillemme. Ulkomailla on suomalainen yhtä ihmeellinen otus kuin tanssiva karhu, erittäin jos seura, johon joutuu, on, niinkuin täällä oli, enimmäkseen n.s. alhaisempien yhteiskunnan-luokkien jäseniä. Itse olimme enin uteliaat näkemään kuuluisaa emäntäämme ja tähystelimme innokkaasti häntä etsien ympärillemme.
Tuolla hän seisoi käsi kädessä kahden muun naisen kanssa. Jokainen niistä kolmesta oli tavallansa kuuluisa. Nuorin, paksuilla hopea-rannerenkailla koristettu, ruskeatukkainen nainen oli nuori mrs Thorpe, Longfellowin tytär ja rouva Ole Bullin käly. Toinen, välinpitämättömän näköinen, oli Frederick Douglasin toinen vaimo.
Douglasin vastustajat sanovat, että hän meni toisen kerran naimisiin turhamaisuudesta, sillä hänen neekeriluontonsa tahtoi muka pöyhkeillä valkealla vaimolla. Kolmas oli rouva Sara C. Bull, mainehikkaan taiteilijan leski. Tämä avioliitto herätti aikoinaan suurta melua. Ole Bull oli oleskellut talven 1868 Wisconsinissa ja tutustui siellä Madisonin kaupungissa miss Thorpen kanssa, josta sitten 1870 tuli hänen toinen vaimonsa. Aviopuolisojen suuri ijän-erotus -- Ole Bull oli silloin 60 vuotias ja hänen morsiamensa 35 vuotta nuorempi -- pani kummankin ystävät levottomiksi.
Yritys näytti kuitenkin päättyneen erittäin onnellisesti, eikä sitä tullut kummastelleeksikaan, kun katseli mrs Bullin tyyniä, hyvänsuopia kasvoja ja sitä itsensä-unohtavaa tarkkuutta, jolla hän piti huolta vieraistaan.
Iltapäivä kului hupaisesti rouva Bullin viileässä, varjokkaassa puutarhassa ja sisällä hänen huoneissaan. Talo oli jo kuuluisa, ennenkun hän siihen muutti, se oli näet ennen ollut runoilija Lowellin oma ja mrs Bull otti sen entisen omistajan jättämässä kunnossa vastaan. Käytävissä ja eteisissä riippui Lowellin perheen esi-isien muotokuvia ja kirjastossa olivat runoilijan kirjakokoelmat vielä omistajansa asettamassa järjestyksessä.
Pian kaikui soitantoa sisältä huoneista. Muuan lihava ja pyylevä saksatar oli istunut pianon ääreen ja kilisti näppäräsormisesti ja poljinta painamalla palasen Schubertia. Oikein tuntui nautinnolta, kun mrs Bull, hänen lakattuaan, hienosti ja mielevästi soitti muutamia miehensä sävellyksiä.
Kun seura teki lähtöä, kutsui herttainen emäntämme meitä seuraavana päivänä luokseen.
- Minulla on siihen kaksi syytä --, selitti hän hymyillen. -- Teidän
täytyy nähdä Longfellowin talo, joka on tässä aivan lähellä, ja kuulla Sæterjæntens Söndag'in.[22] Minä soitan sen teille... Olemmehan melkein kuin saman maan lapsia.
Ystävinä erosimme raittiusseuralaisista. He lähettivät mukanamme terveisiä sydänyön-auringolle, kiinnittivät päällemme valkean nauhan (Ameriikan raittius-yhdistysten merkin), syleilivät, sepäilivät meitä.
Mitä likempänä yhteiskunnallisen asteportaan alapäätä ollaan, sitä helpommin seuraelämässä päästään irti ulkonaisista kaavoista. Ja Ameriikassa on raittiusväki, niin kuin meilläkin, enimmiten n.s. alhaisempaa kansaa. Onko se sivistyneille häpeäksi tai kunniaksi, sen jätän sanomatta.
Tulisesti paahtoi sydänpäivän-aurinko, kun seuraavana päivänä istuimme ratavaunussa, joka hitaasti kyhnysteli eteenpäin pitkin vanhan, hiljaisen yliopistokaupungin katuja. Mrs Ole Bull kohtasi meitä määrätyllä paikalla. Mustassa, kveekkarimaisessa olkihatussaan ja tummanharmaassa puvussaan oli hän aivan kuin maalaisrouva Suomesta.
Mutta ei puku ollut ainoa, joka hänessä tuntui suomalaiselta. Hänen puhelu- ja katsantotapansa, hänen harrastuksensa ja mielipiteensä, (sillä hänellä oli mielipiteitä) olivat -- parhaimmassa merkityksessä -- hämmästyttävästi samanlaiset kuin pohjoismaiden naistenkin.
Pian istuimme kukilla kaunistetussa päivällispöydässä. Muita vieraita ei ollut kuin mrs Bullin äiti ja eräs naisystävä. Talon ainoa tytär, kuudentoistavuotias Olea, oli kasvatuslaitoksessa. Hänen marmorinen rintakuvansa oli kodin hämärässä, viileässä salissa ihan isän flyygelin ja viulujen vieressä. Ihana tytönpää, isän taiteilijakasvot nuorennettuina, raittiina, henkevämpinä.
Pöydässä keskusteltiin enin Skandinaavian uusimmasta kirjallisuudesta, jonka mrs Bull tunsi kummastuttavan tarkasti. Ibsenin, Björnsonin, Kristoffer Jansonin, rouva Edgrenin teokset olivat hänen kirjastossansa ja hän oli sekä lukenut ne, että punninnut niiden sisällystä. Oikein virkistyi kuunnellessaan hänen asiallisia huomautuksiaan. Jokapaikassa muualla sekä Englannissa että Ameriikassa oli vaan tottunut tapaamaan täysveristä anglosaksilaista tietämättömyyttä skandinaavilaisissa asioissa. Mrs Bull lukee, kirjoittaa ja puhuu esteettömästi Norjan kieltä, vaikka hän nauraen kieltäysi puhumasta sitä, sillä -- sanoi hän
- hänen norjansa oli aina kevätpuoleen huonompaa ja parani vasta
syksymmällä, kun hän tyttären kotona ollessa, tai Norjassa käydessään oli saanut sitä taas puhua.
Iltapäivällä mrs Bull soitti meille "Paimentytön sunnuntain", Ole Bullin itse suunnittelemalla flyygelillä. Vuosina 1867-69 koetti taiteilija toteuttaa keksintöä, jonka tarkotuksena oli parantaa pianojen sointua.
Hän uhrasi aikaa, rahoja ja tuumia aatteelleen, mutta ei onnistunut, ennenkun hänen ystävänsä, John Ericsson, sai kuulla siitä, Pyysi saada kuulla suunnitelman ja toteutti sen niin, että Ole Bull oli täydellisesti tyytyväinen. Ainoastaan kaksi soittokonetta ehdittiin valmistaa uuden keksinnön mukaan. Taiteilijan harras toivo oli ollut saada se yleiseksi, mutta kuolo teki turhaksi aikeet.
Iltapäivällä kävelimme lämpimässä päivänpaisteessa ylt'ympäri puutarhassa, puistossa ja tallissa, jossa kolme hauskaa vaaleanruskeata norjalaista hevosta meitä hirnumalla tervehti. Ole Bull oli tuonut niiden vanhemmat Norjasta, viimeisen kerran siellä käydessään ja mrs Bull kertoi liikutettuna, samalla taputellen hevosia, kuinka hänen taiteilijamiehensä oli niistä iloinnut, kuinka hän oli kesyttänyt ne ja kuinka ne olivat rakastaneet kesyttäjäänsä. Kaikkialla talossa vallitsi järjestys ja hiljaisuus.
Heisi- ja sireenipensaita, sumah- ja atsalearyhmiä seisoi siellä täällä ruohokentällä aivan kuin suuria ja pieniä päivänvarjoja. Vanhat, noin satavuotiset puut varjostivat akkunoita. Talo, jossa oli yltäkyllin leveitä akkunoita, käytäviä, hiljaisille ruohokentille aukenevia lasiovia, viljalta kirjoja, tauluja ja harvinaisia esineitä, oli vanha maatalo ja taiteilija-atelieeri yhdistettyinä. Laakeriseppeleet, valokuvat, maljat, kruunut, kultaiset ja hopeiset juomasarvet puhuivat aikoja sitten menneistä riemuhetkistä.
Mutta ne eivät olleet kerskumista eikä näyttelemistä varten esillä.
Tuntui siltä, että ne olivat jätetyt entisille paikoilleen, kun rakastavat sydämmet eivät hennonneet luopua niiden katselemisen-ilosta.
Mrs Bull ei karttanut keskustelua miesvainajastaan, mutta hän ei itse vetänyt häntä puheaineeksi. Yleensä hänessä ei tuntunut olevan rahtuistakaan sitä itsetyytyväisyyttä, jolla suurten miesten omaiset, erittäinkin naispuoliset, tavallisesti katselevat puolison tai isän mainehikkaita tekoja.
Kello 4 seisoivat keltaiset hevoset keveiden vaunujen eteen valjastettuina ja me ajoimme muutamia puiden varjostamia katuja pitkin Longfellowin talolle. Runoilijan kuoltua siellä asuu hänen naimaton tyttärensä, joka hyväntahtoisesti päästää yleisön kotiansa katsomaan.
Talo oli suuri, vaaleankeltainen, kaksikertainen rakennus; ulkonäkö hyvin vanhan-aikainen. Portailla meitä oli vastaan-ottamassa miss Longfellow ja hänen sisarensa mrs Thorpe, joka oli saanut tiedon meidän tulostamme. Ei se ollut mikään komea tai kallis asunto, johon nyt astuimme, mutta siellä vallitsi mukavuus, värien ja muotojen sopusointu, niinkuin kaikissa sivistyneissä englantilaisissa ja ameriikkalaisissa kodeissa. Saman rauhallisen, muistoista rikkaan hengen, jonka Ole Bullin kodissa tapasi, tapasi täälläkin.
Samat uskolliset, varjostavat vanhat puut. Samat viheriät maaseutu-näköalat akkunoista. Etäällä kimalteli hopeavyönä Charlesjoki, joka on antanut Longfellowille aiheen niin moneen runoon. Pajukossa sen rannalla sanotaan Emersonin kirjoittaneen soman ja kuitenkin niin syvämielisen runonsa "Rhodora". Runoilijan kirjastohuone oli samassa järjestyksessä, johon hän sen jätti vähää ennen kuolemaansa.
Puolivalmiiksi kirjoitettu käsikirjoitussivu, kynä, kirjoituskapineet ja kynänpyyhin, kaikki olivat paikoillaan, samoin kylän lasten lahjoittama suuri, pyökkipuun juurista tehty tuoli.
Vierashuoneessa tapasimme vanhan tuttavan: runoilijan mainiosti tehdyn marmorisen rintakuvan, jonka ensi kerran olimme nähneet Lontoossa, Westminster Abbeyn juhlallisessa hämärässä. Ystävällisesti meille näyteltiin kaikki tämän suuren talon alakerrassa olevat huoneet. Äänetön hiljaisuus vallitsi joka paikassa. Akkunaverhot olivat kuumuuden takia alaslasketut. Askeliemme ääni, joka lopetti hiljaisuuden, tuntui pyhyyden loukkaamiselta. Suuri henki oli näissä huoneissa jättänyt maallisen verhonsa... --
Ole Bull ja Longfellow olivat usein yhdessä edellisen, viimeistä vuotta oleskellessa Ameriikassa. Kaksi iloista juhlaa viettivät molemmat perheet yhdessä: Ole Bullin 70:nen ja Longfellowin 73:nen syntymäpäivän, jotka olivat aivan likellä toisiaan. Silloin koristeltiin runoilijakodit Norjan ja Ameriikan lipuilla, ystäviä tulvi läheltä ja kaukaa ja Ole Bullin tutiseva käsi houkutteli rakkaasta viulusta suloisia säveliä. --
Pienet norjalaiset hevoset juoksivat reippaasti asemahuoneelle, josta junan piti viedä meidät takaisin Bostoniin. Erotessamme antoi mrs Bull meille puolisonsa, jo monta vuotta sitten taidematkalla Kaliforniassa otetun valokuvan, sekä kertomuksen hänen elämästään, jonka hän itse on kirjoittanut.
Kun silmäilee tätä kirjaa, josta eräs arvostelija on sanonut "the most admirable memoir written in english",[23] ja nauttii siitä puhtaasta lempeästä hengestä, joka kirjassa vallitsee, vaikka ei kirjoittajaa missään näy, silloin ei kummastele sitä, että Ole Bull uudestaan avioliittoon aikoessaan ilmotti sen eräälle ystävälleen seuraavilla sanoilla: -- -- "korkeammat vallat ovat päättäneet kohtaloni. Minä tahdoin sulkea tien päivänpaisteelta, mutta päivää itseä en voinut paeta."
Mark Twainin seurassa.
Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner, Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin nimellä.
Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.
Eräänä kauniina kesäkuun iltana kävelimme katua alaspäin paljainpäin ja ilman päivänvarjoja, nauttien maaelämän oikeuksia. Tullessamme erään ison komean talon luo, jonka verannalla neekeripalvelija puuhaeli, sanoi ameriikkalainen seurakumppanimme: -- kas, nyt muistuu jotain mieleeni!
Mark Twain on lähettänyt sanan, että hänen tyttärensä on sairas, niin että hän ei voi kutsua vieraita luokseen, mutta hän ja hänen vaimonsa tulevat huomenna W:lle teitä tapaamaan.
Tietysti me pysähdyimme taloa katselemaan, saatuamme tietää, että se oli Mark Twainin asunto. Se oli avara, harmaa kivitalo. Sen rakennustapa nurkkauksineen, hevosenkengän-muotoisine akkunoineen ja leveine verantoineen on Ameriikassa nykyään yleinen ja hyvin suosittu. Korkeita tammia, kastanja- ja pähkinäpuita varjosti siistiä, ruohoista pihakenttää. Keltaisten silkkiverhojen läpi virtasi valoa makuuhuoneiden akkunoista ja omistajan kirjastosta.
Toiselta puolen verantaa kaikui iloista puhetta, ja toverimme, joka oli hyvä tuttu talossa, meni sille puolelle. Kaksi vaaleapukuista tyttöä siellä katseli somaa, kukilla ja lahjoilla katettua syntymäpäiväpöytää.
- Kas tässä on miss Clemens, -- sanoi ystävämme taputtaen toista
tyttösistä olalle. Hän oli noin 16 vuotias, tavattoman soma tummasilmäinen tyttö, kasvot hienot, ylhäisen näköiset, liikkeet melkein liika arvokkaat, -- kuka olisi uskonut häntä Mark Twainin tyttäreksi!
Hän vastasi kuitenkin hyvin ystävällisesti kysymyksiimme sisarensa terveydestä ja vakuutti, että isänsä oli määrännyt huomisen illan meitä varten. Pikku sisar oli jo niin paljo terveempi, että oli tänään ollut istumassa ja itse avannut syntymäpäivämyttynsä.
Kl. 8 seuraavana iltana menimme mr ja mrs W:n luo.
Mark Twain oli jo saapunut.
Miltä hän näytti?
Ahavoittunut ja päivänpaahtama ihan uskomattomasti ja ympärillä aina ilmakerros pintynyttä tupakinsavua. Kasvot hienot, terävät, oikeat kullankaivajan kasvot ja täynnä lukemattomia, pieniä ja suuria ryppyjä ja uurteita; neronvakoakaan ei puuttunut otsasta. Hiukset tuuheat, kiharat, harmahtavat; tutkivat silmät syvällä päässä, liikkeet jyrkät mutta samalla hitaat. Vaatteet sopivat niin näin, aivan niinkuin olisivat tienneet, että omistajasta oli yhdentekevä miltä puku näytti, ja kaulassa leputteli kummallisella tavalla tulipunainen silkkiliina.
Hän pudisti kättämme avosydämmisesti, mutta vähä kömpelömäisesti ja vastasi lyhyesti niihin tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle, kuten ainakin kuuluisalle henkilölle, esiteltäessä lausuttiin.
Käännyimme mrs Clemensiin, -- häntä tulee ehdottomasti aina sanoneeksi mrs Clemensiksi, samoin kuin ehdottomasti unohtaa mr Clemensin Mark Twainia puhutellessaan. Sillä ketä naista tahansa maailmassa voisi ennemmin luulla Mark Twainin vaimoksi kuin mrs Clemensiä, jos nimittäin ei muista, että äärimmäisyydet yhtyvät.
Äidiltä siis oli tytär saanut ylpeäntapaisen käytöksensä, hienot, kauniit, tummat kasvonsa ja pienen ylhäisyysvivahduksen. Mrs Clemens on hyvin hyvänluontoinen, hienosti käyttäytyvä nainen ja kenties älykäskin, mutta hänet nähdessään ja nähdessään, että hän on sellainen kuin on, tulee hämmästyksissään arvostelleeksi häntä kukaties väärin. Hän ja hänen miehensä kohtelivat toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavaisesti; rouva näytti tyytyväisenä kuuntelevan pienintäkin miehen maineen-alttarille laskettua ylistys-uhria.
Heidän kotielämäänsä kehutaan mallikelpoiseksi, sanotaan myös, että vaimon kylmempi katsantotapa tasaannuttelee niitä, toisinaan vähä varomattomia hyviätöitä, joihin miehen lämmin sydän aina on valmis.
Meidän huomiomme kiintyi, ymmärrettävästi kyllä, yksinomaan kirjailijaan.
Hän oli onneksi hyvällä ja vieraskernolla tuulella ja seura näytti elähyttävän häntä. Yhtä vierasta lukuun ottamatta olivatkin kaikki läsnäolevat hänen läheisiä ystäviään. Hän istui suuressa nojatuolissa kummallisessa lyykistyneessä, kierossa asemassa ja polttaa tuprutti herkeämättä. Tupakanpolttoa ei Ameriikassa suvaita, jos naisia on huoneessa, mutta Mark Twainilla on tietysti oikeus olla poikkeuksena.
Ensin hän istui vaieten, kunnes keskustelu oli käynyt vilkkaammaksi, tarttui sitten puheeseen, ensin hitaasti, hampaiden välistä mutisten, mutta innostui innostumistaan, kunnes piippu lopuksi eksyi viittovaan käteen. --
Otettiin puheeksi neekerit ja Setä Tuomon tupa ja mainittiin samalla, että Frederick Douglasin vielä 12-15 vuotta takaperin täytyi ihonvärinsä takia matkustaa eläinvaunussa rautatiellä.
- Niin, -- sanoi mrs Stowen sisar, joka oli seurassa, -- Harriet oli
niin vihattu kirjansa takia, että moni pappi varotti seurakuntaansa karttamaan hänen turmiollista vaikutustaan; hän tahtoi muka kukistaa Jumalan maailmanjärjestystä.
- Haha, -- sujautti Mark Twain väliin, -- ovat ne kai jo näihin
aikoihin ehtineet huomata, kuinka paljo hän muutti Herramme maailmanjärjestystä. No niin, Kopernikus ja Galilei... Sama juttuhan se on taas. Mutta jos hänen kylvönsä nousi vihana oraille, on sen sato ollut rakkautta. Seisoin eräänä päivänä kadunkulmassa, mrs Stowen noustessa raitiovaunuihin. Vieressäni seisoi nuori, resupukuinen mies -- näytti maankiertäjältä, jätkältä. Huvittipa minua sanoa hänelle: -- tiedättekö kuka tuo nainen oli?
- En, -- hän vastasi kummastuneena.
- No, se oli Setä Tuomon tupa.
- Tarkotatteko, että se oli mrs Stowe?
- Sama juuri, hän itse.
Mies vilkasi minuun vähä epäillen, juoksi sitten raitiovaunun perässä ja huusi ajuria pysäyttämään. Näin hänen nousevan vaunuihin ja lähdin hymyillen tieheni. Muutaman päivän perästä tapasin sattumalta saman miehen. Hän tunsi minut heti, nosti hattuaan ja sanoi loistavin silmin:
- tehän minulle näytitte mrs Stowen, sir? Kiitän teitä, sir. Sain istua
hänen vieressään ja auttaa häntä ulos vaunuista.
Mark Twainin kertomistapa oli hidasta kaunopuheliaisuutta; samaa lajia kuin Suomen talonpojan. Hänen kasvonsa olivat jutun alussa umpimielisen näköiset, mutta loppupuolella loisti joka rypystä lystillisyys ja sydämmen hyvyys.
Neekereistä johtui puhe neekerilauluihin ja kaskuihin. Verrattoman lystikkäästi kertoi Mark Twain seuraavan jutun parhaalla Virgiinian murteella: -- erään mustan kokin piti lähettää paisti sisään päivällispöytään, juuri kun hänen armaansa tuli häntä tervehtimään.
Paisti oli oivallinen, mehevä hanhi ja hempukka heitteli siihen nälkäisiä silmäyksiä. Kiusaus voitti kokkiparan. Hän sivalsi pois hanhen toisen jalan ja työnsi sen kultansa kouraan.
Kun isäntä pöydässä ryhtyi paistia leikkaamaan, huomasi hän heti petoksen. Isäntä synkistyi, mutta ei puhunut mitään. Päivällisen jälkeen hän meni keittiöön ja kysyi kokkia. Kokki tuli vavisten.
- Kuinka sinä uskallat, Sam, varastaa jalat minun hanhiltani, ennenkun
lähetät ne pöytään.
- Minä en ymmärrä, massa[24] -- --
- Kyllä minä sinun opetan ymmärtämään. Kuinka sinä uskalsit leikata
pois jalan hanhelta, joka meillä tänään oli puoliseksi?
- En minä leikannut, massa -- --
- Vai niin? Vai et sinä leikannut! Mitenkäs sillä hanhella oli vaan
yksi jalka?
- Mitenkäkö -- -- -- niin -- -- -- arvatenkin se oli luotu sellaiseksi.
- Sellaiseksi? -- sinä luulet siis, että on yksijalkaisia hanhia?
- Niin luulen, massa.
- No hyvä, tule mukanani.
Isäntä ja kokki astuivat yhdessä kanatarhaan, jossa hanhet, kalkkunat ja kanat kilvan kaakottivat. Eräässä päivänpaisteisessa nurkassa seisoi muutamia puoli unisia hanhia toisella jalallaan ja kokki kiiruhti heti näyttämään niitä herralleen.
- Vai niin, -- sanoi isäntä -- sinä luulet, että ne ovat luodut
yksijalkaisiksi. No, saadaanpas nähdä.
Hän taputti käsiään ja huusi: hy-ys!
Hupsis, jalat tulivat alas ja hanhet haasottivat kaakottaen tiehensä kahdella jalalla.
- Nooh? -- sanoi isäntä riemuiten.
- Niin, mutta -- -- -- massa ei tainnut huutaa paistille: hys...
Tähän asti kerrottuaan, Mark Twain taukosi, tirkisteli meihin veitikkamaisesti ja vaikeni. Koko kasvot hymyilivät, joka pieninkin ryppy niissä hymyili.
Nyt kuiskuttivat naiset jotain mrs Clemensille, joka sanoi:
- My dear, etkö laulaisi meille muutamia neekerilauluja tän'iltana?
Mark Twain mutisi jotain käheydestä ja ilkeästä nuhasta, mutta istahti kuitenkin pianon ääreen. Ensin hän piippu suussa haaveillen soitteli katkonaisia säveliä, sitten alkoi hyräillä ja lopuksi, laskien piippunsa syrjään, hän lauloi kuluneella, mutta kuitenkin vielä selvällä tenoriäänellä useita neekerilauluja.
Useimmat niistä olivat tavallansa hengellisiä ja kertoivat Mooseksesta ja Faraosta, Saulista ja Taavetista, Taavetista ja Goliatista y.m. Eräs Joosepista Faraon unien selittäjänä oli puoliksi leikkisä. Seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä siinä paljon puhuttiin.
Muuten niissä, vaikka olivat yksitoikkoisia ja surullisia, oli liikuttavaa hurjaa runollisuutta, jonka Mark Twain sai mainiosti kuuluville.
- Mooses! Mooses! Laulakaa Mooseksesta! -- pyysi usea ääni.
Mark Twain näppäytti muutamia iloisia säveliä ja alkoi hupaista laulua Mooses-nimisestä neekeristä, "joka halusi kultatohvelia, eikä voinut niitä saada". Se oli kertosävelenä ja laulettiin oikealla ameriikkalaisella Mark-Twainin-lystillisyydellä. Satuttiin sitten puhumaan Suomesta ja joku tahtoi tietää, oliko Mark Twain suosittu kirjailija meillä. Todistukseksi kerroin, että eräs nuori mies Helsingissä oli niin ihastunut "Juttuun vanhasta jäärästä", että hänen vaimonsa toivoi voivansa teurastaa sen, päästäkseen sitä kuulemasta.
Se huvitti kirjailijaa niin tavattomasti, että hän, niinkuin itse sanoi, "nieli savun väärään kurkkuun" ja sai lähteä toiseen huoneeseen yskimään.
Palattuaan hän taas lyykistyi matalaan nojatuoliinsa ja tarttui keskusteluun. Myöhään iltaan asti hän puheli, hauskasti, vaatimattomasti, herttaisesti ja nerokkaasti. Luuli koko ajan sanojen alla kuulevansa hänen suuren, lämpimän sydämmensä sykkivän, samoin kuin hänen suuri lämmin kätensä tuntui aina olevan valmis salaa pistämään rahaa koko maailman kouraan.
Oli myöhä kun erosimme, hämäränä kesäyönä astellaksemme kukin kotiimme lemuavia, puiden varjostamia katuja pitkin.
Mark Twain asui vaan pari taloa meitä alempana.
Vielä samana iltana tuli hänen palvelijansa luoksemme tuoden pienen ohuen myttysen isännältään. Siinä oli Mark Twainin valokuva, jolle hän omalla, omituisella käsialallaan oli kirjoittanut: "vanhan jäärän muistoksi. Ystävänne Mark Twain s.o. S.L. Clemens."
Harriet Beecher Stowe.
Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin varrella.
Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.
Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone.
Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]
Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot, sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.
Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset, toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva, elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva.
Hienot, terävät, melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja, pyyleviä kätösiä.
Useassa paikassa riippui samat naisenkasvot, valokuvana, öljy- ja liitumaalauksena. Se oli lady Byron, jonka takia mrs Stowe hankki itselleen niin monta vihamiestä Euroopassa. Monen muun korkeasukuisen ladyn kuva siellä riippui, olipa vielä pari kuninkaallistakin sukua laskevaa joukossa. Kaikki olivat niiltä ajoilta, jolloin kirjailija oli maineensa kukkulalla, siis abolitsionistiliikkeen ajoilta. Seinillä oli vielä sen lisäksi vähemmän- ja suuremman-arvoisia öljymaalauksia, taiteilijoiden itse lahjoittamia. Pöydillä lojui maailman eri suunnilta tuotuja elehvantinluusta, posliinista, kilpikonnansarvesta ja päärlemosta valmistettuja pikku kapineita, kulta- ja hopeaheluja.
Abolitsionistiyhdistysten lähettämiä tervehdyskirjoituksia, kirjeitä ja johtajien valokuvia; kirjailijoiden lahjoittamia teoksia korukansissa; muna-, kivennäis- ja näkinkenkäkokoelmia; Euroopasta ja Ameriikasta koottuja matkamuistoja -- sellaista tavaraa oli tukuttain kahdessa, kolmessa huoneessa. Monta täysinäistä kirjakaappia lisäsi tavaran lukua.
Kaikki oli vanhaa, entisiltä ajoilta ja Euroopasta oli verrattain enemmän kokoontunut kuin Ameriikasta.
Harriet Beecher Stowe alotti kirjailijaratansa Setä Tuomon tuvalla.
Siihen asti hän oli hyvin vähä tunnettu Ameriikassakin. Kustantaja, jolle hän vei teoksensa, kohautti olkapäitään ja selaili välinpitämättömästi käsikirjoitusta. Neekereitä? Se oli karu ja kansalle vastenmielinen aine. Ja käsikirjoituspakka oli paksu. Kirja tulisi olemaan kallis. Mutta olihan tekijä kuuluisan Henry Ward Beecherin sisar. Olihan se edes jotain. Mutta yritys oli sittenkin uhkapeliä. Hän päätti lähettää käsikirjoituksen takaisin, mutta sattui puhumaan asiasta vaimolleen, joka pyysi romaania nähdäkseen.
Luettuansa sen, sanoi hän miehelleen: -- tiedätkö mitä, tässä kirjassa on rahaa. -- Mies mietti asiaa, totteli vaimonsa neuvoa ja "Uncle Toms' Cabin" painettiin hänen viikkolehtensä kaunokirjalliseen osastoon. Pian se ilmestyi kirjanakin ja herätti niin myrskyistä huomiota, että Thackerayn "Vanity Fair", joka tuli painosta samaan aikaan, melkein jäi takapajulle. Sen kuuluisa englantilainen tekijä vastasikin, kun muuan hänen ystävänsä pahotteli asiaa: -- no niin, minä teinkin tyhmyyden, kun unohdin pistää kirjaani neekerin.
Mrs Stowe liitti siis kirjallisen toimensa heti alusta yleisölle niin vastenmieliseen liikkeeseen kuin abolitsionismi oli. Moni pappi saarnasi häntä ja orjienvapautusta vastaan, se kun muka "pyrki kumoamaan Jumalan maailmanjärjestystä". Sanomalehdet ja arvostelijat sanoivat hänen kirjaansa hävyttömäksi valheeksi ja sen luonteita tekijän vesipehmeän mielikuvituksen tuotteiksi.
Viha, kiukku ja parjaukset kävivät viimein niin valtaviksi, että hänen ystävänsä neuvoivat häntä kirjoittamaan "Setä Tuomon tuvan avaimen", jossa hän julkasi kaikki ne todelliset tapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoista ja tunnetuiden henkilöiden näkemät orjienrääkkäykset, jotka olivat olleet pohjana "Setä Tuomon tuvalle."
Tietysti ei se riittänyt mieliä rauhoittamaan. Liian palavaksi oli jo kohonnut se kiihotus, joka päättyi pohjois- ja etelävaltojen välisellä sodalla; naisen ääni ei enää sitä hillinnyt. Mutta kirja ja sen tekijä pysyivät liikkeen keskustana. Mrs Stowe ansaitsi rikkauksia, hänen kustantajansa vielä enemmän. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla, vaikka sitä ei aina lausuttu myötätuntoisesti. Siihen aikaan ei Uuden Englannin vaimoilla ollut oikeutta itse hallita ansiotansa. Mrs Stowen suuret teospalkat kuluivat suuren, nopeasti lisääntyvän perheen talousmenoihin.
Mies oli, niin kuin ameriikkalaiset sanovat "very clever",[26] mutta arvokkaampia ominaisuuksia häneltä puuttui. Kun vaimo tahtoi tehdä testamentin lastensa hyväksi, kielsi hän sen. Kun tämä kielto tuli tunnetuksi, herätti se Massachusettsin valtiossa, jossa puolisot silloin asuivat, yleistä suuttumusta. Pian sen jälkeen myönsi valtion lakialaativa kokous naidulle naiselle oikeuden ansaittuun omaisuuteensa ja tapausta Stowen perheessä pidetään tämän lakipäätöksen tärkeänä vaikuttimena.
Jokainen, joka yksityisesti tunsi Harriet Beecher Stowen ja näki hänet kodin piirissä, mieltyi häneen. Hän oli lempeä, iloinen, kärsivällinen puolisolleen ja lapsilleen, reipas ja toimiva taloudessaan. Julkisena salaisuutena tunnettiin Ameriikassa, että hänen miehensä oli tavattoman itsevaltainen ja pikkulainen luonteeltaan ja vallitsi perhettään rautakouralla. Hänen vaimonsa oli siitä huolimatta kuitenkin niin rakastava puoliso, että sanoi loppu-iäkseen saaneensa kyllin onnea, kun mies kuolinvuoteellaan tunnusti tehneensä väärin hänelle ja sanoi tautinsa ajalla ruvenneensa hellästi rakastamaan vaimoansa.
Vielä sittenkin, kun mrs Stowe kirjailijana oli liittynyt muillekkin aloille kuin orjuudenvastustajiin, pysyi hän verrattain vähä suosittuna.
Vierasta kummastuttaa se seikka, että Ameriikan kirjailijoista juuri niitä kahta, Bret Hartea ja Harriet Beecher Stowea, jotka kenties enin ovat tehneet maansa Euroopassa tunnetuksi, omassa maassa niin vähä käsitetään. Ameriikka on vielä liian nuori, siitä tuntuu vastenmieliseltä tavatessaan itsensä erämaaksi ja kullankaivajain pesäksi kuvattuna. Mutta niin todellisesti, ja uskollisesti tosiasioihin nojaten, vaikka samalla runollisesti, on Bret Harte kuvannut Kalifornian, että joka askeleella siellä luulee tapaavansa tutun paikan.
Samoin huomaa vieras tuntevansa jo entuudelta Uuden Englannin[27] mrs Stowen kertomusten kautta. Vanhan, puritaanisen elämän jälkiheijastukset, Uuden Englannin säännöllinen, kirkkoakäypä, kotikutonen, käytännöllinen, toimekas, vakava elämä on mrs Stowessa saanut nerokkaan ja uskollisen kuvaajansa.
Oleskele siellä vaan vähän aikaa, niin tapaat elämässä siellä kaikki mitä hänen kirjoissaan olet lukenut: varhaisen aamiaisen vastaleivottuine maissileipineen ja lämpöisine ruokineen, kellorattaan tavalla kulkevan arkielämän, käytännölliset miehet ja naiset, jotka kykenevät yhtä hyvin "naulaamaan maton lattiaan rautakauhalla" (Harriet B.
Stowe), kuin anomusehdotuksia kongressille kyhäämään; siellä tapaat nurkkapolitiikin intoilijat, lahkolaisuuden harrastajat, tulojensa lisäämis-kuumeen ... kaikki ne tapaat täällä todellisuudessa, luettuasi ne ensin "Pikkukaupungin elämässä" tai "Sam Lawsonin pikkukaupungin-jutuissa". Mutta Uusi Englanti itse ei niitä näe, nuo kuvaukset koskevat sitä vielä liian läheltä.
Kenties se kerran, jahka "Pappismiehen kosinta" ja moni muu mrs Stowen teoksista on muuttunut kallisarvoiseksi kehityskertomukseksi, kenties se silloin oppii huomaamaan lämminsydämmisen tyttärensä arvon.
Kerrottiin että mainittua teosta nytkin jo aletaan arvostella oikein.
Gladstone, runoilija Lowell, Tennyson ynnä muut kuuluvat olevan sen innokkaita ihailijoita. Sanotaan Lowellin sanoneen vaimollensa: -- my dear, missähän kummassa meidän ameriikkalaisten ajatukset silloin olivat, kun ensi kerran luimme tätä kirjaa? Tämähän on paras sielutieteellinen kuvaus puritanismin taistelusta uudempaa uskonnollista katsantokantaa vastaan, mitä Ameriikassa on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. -- --
Hiljaa kuljimme huoneissa katsellen Harriet Beecher Stowen suuruuden-ajan muistoja, kunnes hänen sisarensa palasi. Hän näytti surulliselta ja kertoi kyynelsilmin, että nyt oli mahdoton tavata hänen sisartaan, jolla yöllä oli ollut vaikea taudin puuska, niin ett'ei nyt tuntenut ketään omaisistaan.
- Mutta, -- lisäsi hän lohduttaen -- huomenna on sunnuntai ja oli hän
kuinka sairas tahansa, ei hän laiminlyö kirkonkäyntiään, kun Charlie saarnaa. Siellä voimme tavata hänet.
Raskaalla mielellä jätimme kirjailijan päivänpaisteisen ja kuitenkin synkän kodin.
Kun toisena aamuna tulimme kirkkoon, oli se jo täpösen täynnä, sillä vaikka "the Reverend[28] Charles Stowe" on nuori, pidetään häntä pappina erinomaisen etevänä. Sen lisäksi oli kongregatsionalisteilla niin sanottu "lastenpäivä", jolloin pienokaiset kastetaan ja kirkko on kaunistettu kukilla.
Me tulimme varhain, mutta edessämme olevassa penkissä istui jo Harriet B. Stowe. Hänellä oli molemmilla puolillaan kaksi tytärtään, muuan häntä vanhempi naimaton sisar ja miniänsä lapsineen. Tyttäret olivat kauniita, ankaran näköisiä naisia; mustat silmät välkkyivät kummankin valkean hatun alta.
Meidän seurassamme oli kirjailijan toinen sisar, joka nyt kumartui eteenpäin ilmottamaan mrs Stowelle ja hänen seuralaisilleen meidän tuloamme. Nämä kääntyivät ja tervehtivät kohteliaasti, mutta mrs Stowe itse ei liikahtanutkaan. Hän istui kuin kivipatsas, kädet ristissä tuijottaen alttarille. Heti kun poika astui sinne, alkoi äiti katsella häntä. Aamuvirttä veisattaessa nousi hän ensimmäisenä seisomaan ja kääntyi samalla meihin päin, niin että selvästi voimme nähdä hänen kasvonsa.
Niin kalpea ja kuihtunut! Iäkkäältä hän ei näyttänyt, tuskin viittäkymmentä vanhemmalta, mutta kasvonpiirteet olivat veltot ja suupielen-juovat ilmaisivat tylsyyttä. Katse oli sieluton ja harhaileva, sen loisteen oli pitkällinen tauti sammuttanut, tauti oli iholta vienyt verevyyden. Vaikka itse oli kivuloinen hoiteli mrs Stowe niin uskollisesti ja innokkaasti puolisoansa, tämän pitkällistä kuolintautiaan sairastaessa, että hän laiminlöi säännölliset ruoka-ajat, unen ja liikkumiset ulko-ilmassa. Tämä säännöttömyys sekä ankara mielenliikutus miehen kuoleman jälkeen, tuottivat hänelle vaarallisen aivotaudin, jonka seurauksena on ajatusvoiman tylsistyminen ja muiston häiriytyminen.
Virrenveisuu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi seisomaan ja polvistui aina sen mukaan kun jumalanpalvelus vaati, haki itse rukoukset ja virret kirjastaan ja näytti hyvin hartaalta. Mutta heti saarnan alettua tuli hän levottomaksi. Hajamielisesti, toisinaan tuskallisen mielipuolisesti katseli hän ympärilleen, hän käänteli ja liikahteli, availi raamattuansa, painoi sen taas kiinni, kuiskutteli tyttärilleen, jotka tuon tuostakin varottavasti silmäilivät häntä, ja alkoi vihdoin leikkiä vanhimman pojanpoikansa, pienen viisvuotiaan mustatukan kanssa.
Hän leikki hiljaa, varkain, mutta ei niinkuin vanhempi ihminen lapsen kanssa, vaan niinkuin samanikäinen toverinsa kanssa. Kesken leikkiänsä hän kerran kääntyi meihin päin, näytti hämmästyneeltä huomatessaan ihan vieraita ihmisiä läheisyydessään ja katseli meitä tutkivasti. Vähitellen tuo tarkastava silmäys muuttui yhä ystävällisemmäksi. Hän ojensi kätensä kirkon penkin yli ja pusersi käsiämme ystävällisesti hymyillen ja täysjärkisen katse silmissä.
Sitte hän taas kääntyi poispäin ja entinen levottomuus alkoi. Useampia kertoja hän karkasi ylös tuskaantuneen, säikähtyneen näköisenä ja tahtoi lähteä kirkosta, mutta omaiset estivät.
Poika ei ollut ollenkaan hänen näköisensä. Hänellä oli yhtäläiset hienot kasvot, tummat hiukset ja silmät, kuin sisarillakin, mutta näytti avomielisemmältä. Hän puhui yksinkertaisesti ja innostuneesti ja suoritti kastetoimituksen viehättävän kauniilla tavalla.
Kongregatsionalistien tavan mukaan otti hän jokaisen pienen valkopukuisen kastettavansa, -- joista muutamat jo kykenivät käymään -- käsivarsilleen ja kastoi hänet sitten maljassa olevalla vedellä. Hänen kasvoistaan loisti isällinen osan-otto antaessaan pienokaisille nimeä, jota kantaen heidän oli taisteltava elämänsä taistelu.
Mrs Stowe katseli hartaasti jokaista poikansa liikettä, mutta heti kastemenojen päätyttyä palasi hänen levottomuutensa. Tuskalliselta tuntui katsella tuota kerran niin selvää, terävää järkeä tylsistyneenä
- katsella tuota otsaa, jonka alla niin moni suuri ja ihmisystävällinen
ajatus on syntynyt, tuskan ja kipujen synkistämänä. Kun väsynyt ristinkantaja jumalanpalveluksen jälkeen nousi vaunuihinsa, tunkeusi meidän rinnastamme surun ja kaipauksen, mutta samalla helpotuksenkin huokaus.
Lopun päivää vietimme papin hauskassa, iloisessa kodissa, jossa nuori vaimo ja miellyttävät lapset lisäsivät kotielämän suloa. Isäntä itse oli hauska ja herttainen, hän tunsi perinpohjin oman maansa ja Euroopan kirjallisuuden ja puhui lämpimästi ja kunnioittaen äidistään, jonka elämästä hän kertoi monta arvokasta erikoiskohtaa. Mutta kaikki tuntui vaan olevan kirjailijan todellisen, lämpimän, uhraavan elämän kalpeita jälkiheijastuksia. Hänen elin-aikansa näytti jo olevan menneisyydessä, ainoastaan sen varjo oli jäljellä.
Indianapolissa.
Uuden Englannin jätettyämme, matkustimme etelään päin Indianan valtioon.
Sen nimi on erehdyttävä. Ehdottomasti luulee nimestä päättäen koko valtiota erämaaksi, jossa asuu vaan indiaaneja ja omituisia sekarotuja.
Yhtä erehdyttävä on vieraalle asukasten nimitys "the Indianians", kunnes hän tottuu huomaamaan, että ameriikkalaiset valtion nimeen lisäämällä päätteen "an" tai "ian", muodostavat siitä valtion asukkaille nimen. (Kansasian, Missourian, Californian j.n.e.)
Indiana, "sukankutojienvaltio",[29] on viljava tasanko ja asukkaita siinä on noin 2 miljoonaa. Sen halki matkustaessaan näkee vaan oivallisia jättiläispeltoja ja niittyjä, toisinaan vilahtelee pienten metsikköjen takaa päilyvä joen tai järven pinta. Orjasodan aikana oli valtio jakaantunut kahteen eri puolueeseen, joista toinen liittyi "pohjaan" toinen "etelään". Siten voi sattua että saman suvun, niin vieläpä toisinaan, että saman perheenkin miehet taistelivat vastakkaisissa armeijoissa. Ihmeellisen nopeasti ovat sodan haavat menneet umpeen, mutta vielä kuulee Indianassa usein pilapuheita sen "pohjoisesta" ja "eteläisestä" puolueesta.
Täällä ollaan niin lähellä entisiä kasvatusmaa- ja orjiaomistavia-valtioita, että mustien halveksiminen vielä on vallalla.
Vaikka eivät lait enää estä neekerejä pääsemästä kouluihin tai valtionvirkoihin, saavat he kuitenkin tuhannella tavalla tuntea rotuvihaa ja halveksimista. Usein kuulimme sanottavan: -- ja noiden elukkojen takia (verrattoman halveksivalla äänellä lausuttu) tuhannet meidän parhaimmista miehistä vuotivat vertaan. -- Kummallista on, että rotuviha ulottuu mulatteihin ja kvadrooneihin, joiden ihonväri ei suinkaan ole tummempi kuin meksikolaisten ja joilla tuntuu olevan neekeristä jäljellä ainoastaan sointuva ääni ja notkeat liikkeet.
Pääkaupungissa Indianapolissa on 75,000 asukasta ja 11 lämpöasteen (Celsius) keskilämpö. Siksi täällä, niinkuin yleensä Lännessä, näkeekin värittömän, karhean ihon ja valkeat hiukset sekä nuorilla, terveillä tytöillä että reippailla työväenluokkaan kuuluvilla vaimoilla.
Me tulimme kaupunkiin lämpöisen vuoden-ajan alkaessa ja tapasimme siellä tuiman ja kestävän kuumuuden, jota riitti 2 viikkoa herkeämättä.
Lämpömittari näytti aina 38 tai 40 pykälän lämmintä. Kuumat makuuhuoneet eivät ehtineet jäähtyä sen lyhyen viileämmän hetken aikana, joka auringonlaskua seurasi, ja nukkumisesta ei tullut mitään. Vaikka jo kl. 6 aikana aamulla otimme kylmän kylvyn, oli kuumuus jo kl. 1/2 8, jolloin aamiaiselle oli mentävä, hervassut kaikki voimat.
Ainoa päivän-aika, jolloin kelpasi elää, oli 1/2 9 ja 11 väli illalla.
Silloin pyrki joka perhe portaalleen; siellä tapasit pienet ja suuret.
Herrat istuivat paitahihasillaan portaiden ylimmällä astimella ja kastelivat ruohokenttää pitkästä vesijohdon-letkusta. Toisinaan lähettivät vallattoman vesitervehdyksen naapurinsa puolelle ja saivat vastaukseksi naurua ja parahduksia naisilta, jotka tähän aikaan päivästä olivat valkeissa muslimi- tai koruompeleisissa pikeekangaspuvuissa.
Välin ohjattiin suihku huuhtomaan niiden lauhkeiden muulien päitä, jotka kadulla vetivät raitiovaunuja. Moni, jolla oli runsaat vesivarat, huuhteli jo 8 aikaan koko pihamaan, verannan, portaat ja talon ulkoseinän, erittäinkin jos se oli kivestä. Se viilensi ilman, niin että heti auringon laskettua voi oleskella ulkona.
Koko päivän kuului joka paikassa katumelun lomasta juoksevan veden hiljaista lorinaa. Se lähti soodavesi-suihkukaivoista, joita oli joka apteekissa. Ilman niitä Indianapolilaiset tuskin voisivat elääkkään.
Vanhoja ja nuoria, likaisia työmiehiä, hienoja naisia, ajuria ja katupoikia puikahteli yhtämittaa sisään, jokainen laski lanttinsa pöydälle ja sai lasinsa täyteen kihisevää vettä, joko hedelmänmehulla tai jäähyytelöllä lisättynä. "Moxie" on myös lempijuomaa; se on hyvin vaahtoavaa ja mallasmakuista, mutta ei juovuta. Harvassa maassa on niin monenlaisia virvoitusjuomia kuin valtameren-takaisessa tasavallassa.
Tulee päästään pyörälle, kun pitäisi valita joku juoma niistä monista, joiden nimet pitkissä listoissa riippuvat myymäpöydän yläpuolella.
Iltasin riennettiin joukoissa vesimyymälöihin. Sitten kuljeksittiin hämärässä pitkin katuja, jotka oikeimmin ovat vaahtera- ja katolpapuu-käytäviä. Jälkimmäisten kukista lähtee huumaava tuoksu. Heti kun hämärä tuli, valaisi kaupunkia vihtamainen mahtava liekki. Se oli n.s. luonnollista kaasua, jota hiljan oli keksitty kaupungin läheisyydessä suunnattomat määrät. Kaupungin valoliekki paloi äskenperustetun Luonnollisen Kaasuyhtiön konttoorin edessä.
Kuumuus ei kuitenkaan ollut huomattavana haittana kaupunkilaisten puuhille. Päivällis- eli lunchtunnin aikana sydänpäivällä olivat kadut tosin uneliaat ja tyhjän näköiset, mutta muina aikoina vallitsi niillä sama hätäinen, toimekas liike kuin muuallakin siinä maassa. Kaupunki on varakas ja ylpeilee jo mahtavilla puotiloilla sekä ylhäisten kaupunginosalla, jossa neekeripalvelijoita, parihevosia ja hopealla silattuja vaunuja pidetään jokapäiväisen leivän laskuun kuuluvina.
Hienoissa huoneissa kestittävät siellä mukavat, komeapukuiset rouvat ystävättäriänsä. Siellä silkki sihisee, jalokivet kimaltelevat ja komeus ja loisto häikäisee silmiä. Yksinkertaisemmissa piireissä, yliopiston ja koulujen opettajien perheissä elellään luontevammin. Naapurit pistäytyvät toistensa luokse milloin tahansa, ajavat yhdessä ulos kaupungista pienissä kaksipyöräisissä, yhden hevosen vetämissä vaunuissa ja käyvät toistensa luona vieraisilla; leivokset ja virvoitusjuomat ovat tällaisissa kesteissä ainoat tarjottavat.
Indianapolilla on komeasti sisustettu kaupungin- ja raatihuone (state house) rakennettu vuonna 1882. Siellä on kauniita pilaria vaaleanpunaisesta graniitista, hienoja kattomaalauksia ja suuri kirjasto. Yhdessä huoneessa riippuvat kaikkien valtion kuvernöörien kuvat komeine kehyksineen. Jokaisella Yhdysvaltain valtiolla on tällainen hallitustalo pääkaupungissaan. Siinä pitää valtion senaatti istuntojansa, siellä yhtyvät Washingtonin yhteiseen kongressiin valitut edusmiehet neuvotteluihin. Tämä talo on tavallisesti valtion ylpeilemisen esine ja sen sisustamiseen tuhlataan suuria summia. Se on tietysti auki jokaiselle ja sen kirjasto on jokaisen käytettävänä.
Sen saliloissa tapaa kansaa jos jonkinlaista: pieniä poikia paukkukaramellit käsissä, miehiä, jotka roiskahuttelevat tupakkisylkiä portaisiin, koulutyttöjä, matkailijoita, ylioppilaita ja silkkiin puettuja naisia.
Me oleskelimme kaupungissa vähää ennen republikaanien vaalikokousta Chicagossa. Kun näiden molempien kaupunkien välillä on hyvin lyhyt matka, ja Harrison, yksi silloisista etevimmistä ehdokkaista, asui Indianapolissa, oli kaupunki kuohuksissaan. Joka ilta pidettiin valtiollisia kokouksia ja mielenosotus-kulkuja, puotiloissa ja liikepaikkojen akkunoissa riippui kehotuksia ja muotokuvia. Yhtenä iltana oli kaupungin poikaklubilla juhlakulku ehdokkaansa hyväksi. Monen naisen rintaneulasta tuijotteli jonkun ehdokkaan kuva.
Eräänä iltana tuli siihen perheeseen, jossa olimme vieraana, erään sanomalehden lähetysmies ja pyysi puhutella talon isäntää. Hänet oli muuan Chicagon lehti pannut hankkimaan meidän isännältä, joka oli kaupungin kirjallisen klubin sihteeri, tämän klubin pöytäkirjoja neljä vuotta takaperin pidetyistä kokouksista. Harrisonin vastustajat olivat kuulleet huhuttavan, että hän niihin aikoihin mainitussa klubissa muka oli pitänyt esitelmän kiinalaiskysymyksestä ja silloin selittänyt vastustavansa kaikkia siirtolaistulvan ehkäisemiseksi ehdotettuja pakkokeinoja.
Tahdottiin saada asiasta varmoja todistuksia, jotta sitten saataisiin Harrison Kaliforniassa ja muissa kiinalaistulvasta kärsivissä valtioissa ehdokkaana kelpaamattomaksi. Chicagon lehden pahaksi onneksi oli isäntämme gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, ja kieltäysi klubin sääntöjä vastaan ilmaisemasta sen pöytäkirjoja.
Kaikki se huomio, jota vaalikiihotus ei ollut ehtinyt niellä, uhrattiin muuten koulujen päättämisjuhlille, jotka olivat juuri näihin aikoihin.
Nämä juhlat ovat kaikkialla oikeita kansanjuhlia. Me kävimme Indianapolissa kahden koulun päättäjäisissä. Koulun suureen juhlasaliin oli kokoontunut useampia satoja ihmisiä. Punaisella vaatteella peitetyllä, kukilla koristetulla lavalla, istuivat "the graduates", eroavat oppilaat. Tytöillä oli valkeat puvut, pojilla mustat vaatteet; toisilla oli frakit. Iältään he olivat kuudentoista ja kahdenkymmenen vaiheilla. Pojistakin oli usealla palmunlehti-viuhka, jolla löyhyttivät itselleen viileyttä, sillä kuumuus salissa oli tukahuttava. Koko toimituksen aikana kuului yleisön viuhkojen heikkoääninen ritinä.
Ensimmäisinä istuivat lavalla kouluneuvoston jäsenet, koulunjohtaja ja valtion koulujen ylitarkastaja. Oikealla puolen näkyi flyygeli ja harmoonio lehtikasvien keskeltä.
Koulun johtaja oli illan puheenjohtaja. Pienen alkajaispuheen pidettyään, kehotti hän sitä oppilasta, jonka nimi oli ensimmäisenä ohjelmassa, astumaan esille. Ohjelmassa oli kahdeksan "esitelmää", eroavien oppilaiden pidettäviä, mutta jokaista varten oli vaan määrätty kymmenen tai viisitoista minuuttia; niiden välillä luvattiin lausuntoa ja pianonsoittoa.
Ohjelman pituudesta ja tukahuttavasta kuumuudesta huolimatta kävi koko komento rivakasti. Puheenjohtajan antaessa merkin astui joku poika tai tyttö lavan keskelle, kumarsi syvään yleisölle ja ryhtyi tehtäväänsä.
Kaikkien äänet olivat hyvin harjoitetut ja kuuluivat selvästi huoneen joka soppeen. Tyttöjen olivat tosin vähän kimeämäiset, niinkuin Ameriikan naisten ylipäänsä, vastakohtana englannittarille, joiden puheääni on pehmeä ja sointuva. Nuorten puhujien ulkonainen esiintyminen oli tietysti hyvin erinlainen; toisilta se onnistui mainiosti, toisilta huonommasti; saman tuomion voi sanoa esitelmien muodosta ja sisällyksestä. Muutamat puhujat olivat tulipunaisia kasvoiltaan, noikkasivat kulmikkaan kumarruksen tai niiata töpsähyttivät ja huutaa huristivat sitten esitelmänsä aika kyytiä. Muutamat käyttäytyivät miellyttävästi ja kainosti, vaikka reippaasti, ja puhuivat luontevasti.
Muutamat pojista matkivat nähtävästi jotain kongressin tai kansankokousten lempipuhujaa. He kumarsivat arvokkaasti, seisoivat käsi liivinpovessa, leikkivät napinlävessä olevalla ruusulla ja puhuivat vapaasti leuka vähän koholla.
Sukupuolten eroavaisuus näkyi aineiden valitsemisessakin. Poikien esitelmillä oli tavallisesti jotenkin näin kuuluvia nimiä: "George Washingtonin uskonnollinen kanta", "Onko Ameriikka vapaa maa?", "Republikaaniko vai demokraatti?", "Tullivapaudesta" j.n.e.
Tyttöjen aineet olivat enemmän kirjalliseen tai siveellis-filosoofiseen suuntaan, niinkuin esimerkiksi "Thackerayn elämä", "Longfellow suorasanaisena kirjailijana", "Mikä on oleva naisen asema yhteiskunnassa?", "Hyvä omatunto", "Rikoksen ja rangaistuksen suhde" j.n.e.
Ylipäänsä oli poikien ja tyttöjen esitelmillä hyvin vähän erotusta.
Kenties olisi ankara arvostelija pitänyt poikien esitelmiä kuivina, mutta perinpohjaisempina, myöntänyt tyttöjen sanoneen paremmin sanottavansa, vaikka esitelmää kenties vaivasikin pintapuolisuus. Mutta ei sekään arvostelu kelpaisi yleiseksi säännöksi.
Soittokappalten suoritus onnistui välttävästi, mutta muutamat puheista olivat erinomaisia niin nuorten ihmisten pitämiksi. Jos sen lisäksi muistamme, että nämä koulut sivistysmäärineen ovat maksutta ylhäisten ja alhaisten käytettävinä, että ne sanan oikeassa merkityksessä ovat kansakouluja, niin voimme kadehtia Ameriikkaa. Kun lapset ovat niin tarkasti tutustuneet äidinkieleensä, maansa kirjallisuuteen, historiaan ja yhteiskunnallisiin oloihin, kuin nämä oppilaat esitelmillänsä todistivat olevansa, ovat he saaneet perustuksen, joista mainituille aineille kehkeää elävä harrastus.
Usiammat eroavista oppilaista olivat saaneet joko koulun, kaupungin, Indianan valtion, tai yksityisten antaman palkinnon. Sellaisen oppilaan nimeen oli ohjelmassa liitetty tähti. Kaikki esiintyvät saivat puolueettomia ja ystävällisiä kättentaputuksia palkaksi; eräs tytöistä sai kuitenkin melkein ansaitsemattansa kukkavasun soitannosta. Juhla alkoi ja päättyi rukouksella.
Me olimme käyneet useassa koulujuhlassa muissa valtioissa ja kaikki olivat samansuuntaisia. Eräs Chicagon alkeiskouluista, jonka oppilaat olivat melkein yksinomaan työväenluokasta, oli pääasiallisesti yhtäläinen kuin muutkin koulut, joissa kävimme, eikä sen oppilaat suinkaan, mitä käytökseen ja olintapaan sekä mitä esitelmien arvoon tulee, olleet varakkaampia oppilaita huonommat. Samassa koulussa jaettiin useampia palkintoja, joista kolme oli rikkaan sanomalehti-yhtiön "The Chicago Daily Newsin" antamaa parhaimmista esitelmistä isänmaanrakkaudesta.
Hämmästyä täytyi kuullessaan kuinka oivalliset nuo 12-14 vuotiasten aineet olivat kokoonpanoltaan ja mitä taitoa ne edellyttivät isänmaan historiassa.
Lähellä Indianapolista on pieni Irvingtonin yliopisto. Se on oikeammin vaan kollege, eikä sillä sinäkään ole suurta arvoa. Se oli oikea Ameriikalle omituinen, maalainen Lännenkollege; muutamia sisäoppilaita siellä oli ja suuri joukko ulko-oppilaita. Rakennus oli uusi, sen ympärillä kasvoi vanhoja, tuuheita puita. Ulkona käveli mies- ja nais-ylioppilaita, muutamat valmistivat puheitaan, muutamat juttelivat viuhkojaan löyhytellen. Eräs lady-professori valkeassa musliinipuvussa sinipunerva vyö koristuksena, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, näytteli kaikki katseltavat paikat ja vei meidät lopuksi juhlasaliin.
Hän oli suorittanut tutkintonsa Euroopassa ja kieltäysi hymyillen vastaanottamasta professorin nimeä, jolla seuraajamme ameriikkalaisen tavan mukaan häntä, niinkuin kollegen muitakin opettajia, puhutteli. -- Meillä amerikkalaisilla on se paha tapa -- tunnusti hän herttaisen avomielisesti -- että me puhuttelemme toisiamme ansaitsemattomilla arvonimillä. Euroopassa minä olisin vaan maisteri tai lehtori.
Koko kollege, opettajat, ylioppilaat, sisustus ja juhlapuuhat, kaikki olivat yksinkertaiset, maalaismaiset samoin kuin läsnäoleva yleisökin.
Korkeammalla lavalla istuivat uhrit, 19 miespuolista ja noin 9 tai 10 nais-ylioppilasta, parhaimpiin vaatteisiinsa pyntättyinä. Tytöillä oli kukkia tukassa, herroilla nappilävessä. Juhlajärjestys oli sama kuin kouluissakin. Ainoa erotus oli se, että esitelmien sisällys oli kehittyneempi. Ylen vanhoja eivät nämäkään nuoret puhujat olleet; päinvastoin huomasi useampien kulmikkaista liikkeistä ja käheistä, epätasaisista äänistä, että harva heistä oli päättänyt toista kymmenystä ikävuosistaan. Ainoastaan yksi nais-ylioppilas esiintyi. Hän puhui Dickensin romaanien sielutieteellisestä merkityksestä ja esitelmä oli hyvänä todistuksena esittäjänsä kirjallisten tutkimusten tarkkuudesta.
Herroista puhui moni ja moni oli valinnut vaikeasti sulavia aineita, joita nuorukaisen tyhjäntarkkuudella selittivät.
Juhla kesti kolme tuntia, kerran vaan oli pieni väliaika esitelmien lomassa. Täällä niinkuin kouluissakin seurattiin tavallista juhlajärjestystä. Puheenjohtaja alkoi ja lopetti juhlallisuuden rukouksella ja puheella, yksi ylioppilaista kiitti puheenjohtajaa. Tätä tapaa seurataan tarkasti Englannissa ja Ameriikassa, pikkulasten raamattukokouksissakin, joissa joku täysikasvuinen kehottaa pienokaisia käsientaputuksella ja "cheeringillä" (vastaa meidän hurraamista) ilmottamaan puheenjohtajalle kiitollisuuttaan. Samoin seurataan pienissä lukuklubeissa, lasten- ja ompeluyhdistyksissäkin ankarinta parlamenttaarista järjestystä.
Vieraasta se välistä tuntuu naurettavalta, mutta tämän varhaiseen järjestykseen tottumisen arvon ymmärtää, kun ajattelee niitä suuria töitä, joita näissä kummassakin maassa järjestetyn yhteistyön avulla on tehty.
Indianapolis on nopeasti kehittyvä kaupunki. Se ylpeilee muun muassa kolmea vuotta vanhalla taideyhdistyksellä, joka jo on ostanut paljon kauniita tauluja, ja on sillä taideteollisuus-yhdistyskin, jossa oli näytteillä kauniita mattoja, verhoja ja varjoja. Kaupunki on varakas ja ihan nykyaikainen, vaikka nimi puhuu indiaaneista.
Vaalikokous Chicagossa.
Pullmanin komeiden makuuvaunujen eteen valjastettu höyryhepo kiiti hirnahdellen halki entisen ruohoaavikon, joka nyt on asuttu ja viljelty.
Kun on jättänyt Indianan ja sen viljavan yksitoikkoisuuden ja päässyt naapurivaltion, Illinoisin, alueelle, odottaa turhaan näköalojen muuttuvan. Sama keltainen aavikkoruoho täälläkin aaltoilee, samanlaiset pienet, harmaat ja valkeat puutalot vihreine akkunaluukkuineen vilahtelevat ohitsesi. Vasta kun tullaan Chicagoa lähemmäksi tulee muutos. Mutta se tuleekin äkkiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avautuu Michiganjärvi hurmaavana mahtavassa aamulevossaan eteesi ja junasi karkaa ihan sen äyrästä pitkin.
Yhtä äkillinen on muutos ruoholakeuksien unnuttavasta kuumuudesta, joka tuntuu viettelevän vetelehtimiseen, siihen tulisen kiihkeään katuelämään ja raitisten järvituulien viilentämään ilmaan, jossa jättiläislapsi Chicago kasvaa ja paisuu.
Chicago on ameriikkalaisen kehityksen kukka. Chicago on levottoman, rivakasti eteenpäin ryntäävän, kohdistetun ja samalla pintapuolisen ameriikkalaisen nykyaikais-elämän perikuva.
Tänään siellä oli entisten lisäksi noin neljäs-osa miljoonaa ihmistä; se oli kiihkeä, ärtynyt, juhlakulut, seppeleet ja liput lisäsivät sen kirjavuutta. Demokraattien puolueella oli muutama viikko sitten ollut valmistava vaalikokous S:t Louisissa, jossa se riemulla oli valinnut Clevelandin presidentin-ehdokkaaksi. Republikaanien puolue piti nyt kokousta Chicagossa, johon kaikista valtioista oli kokoontunut lähetystöjä. Kun ehdokkaita oli kokonainen kymmenluku ja mielipiteet tuntuivat hyvin eroavilta, odotettiin hyvin myrskyistä viikkoa.
Ohimennen mainittakoon tässä, että näillä nimillä,[30] niinkuin tunnettu on, Ameriikassa on ihan toinen, ahtaampi merkitys kuin muuten.
Republikaanit harrastavat Unioonin yhteyttä ja puolustavat eri valtioiden valitseman yhteisen hallituksen ylivaltaa. Demokraatit vaativat eri valtioille suurempaa itsensä-hallitsemisoikeutta; he koettavat siis laajentaa valtioiden oikeuksia valtiollisen yhteyden kustannuksella. Tästä mielipiteiden eroavaisuudesta syntyi esimerkiksi veljessota pohjoisten- ja etelävaltioiden välillä v. 1861. Republikaanit (Pohja) tahtoivat poistaa orjuuden ja väittivät, että Unioonin yhteisellä eduskunnalla oli valta velvottaa yksityiset valtiot sitä lakkauttamaan. Demokraatit (Etelä) kielsivät Unioonilta tämän oikeuden
- ja sota julistettiin. Jo v. 1776, kun tasavalta perustettiin olivat
nämä puolueet olemassa, vaikka niiden eroavaisuus on toisinaan ollut vähemmän tuntuva. Nykyään on oikeimmin tullikysymys erimielisyyden polttopisteenä. Republikaanit ovat suojelustullien ystäviä ja demokraatit vapaakaupan harrastajia. Niin sanotaan julkisessa ohjelmassa
- mutta todellisuudessa ei puolueiden välillä ole niinkään suurta eroa.
Se on usein vaan kaunis nimi vanhalle, Etelän ja Pohjan välillä kytevälle vihalle. Jo ensimmäinen kävely Chicagon pääkaduilla tänä heinäkuun päivänä 1888 teki mahtavan vaikutuksen. Kaikkialla oli seppeleitä, lippuja ja neljän etevimmän kilpailijan: Walter Greshamin, John Shermanin, Benjamin Harrisonin ja William Algerin kuvia. Eräs suuri kauppapuoti, jonka omistaja luultavasti oli Indianasta kotosin, oli täyttänyt akkunansa Indianan ehdokkaiden, Greshamin ja Harrisonin, jättiläismäisillä kuvilla. Niiden alla seisoi luettavana:
"We could be happy with either,
Were the other dear charmer away".[31]
Sherman Housen hotelliin tullessamme oli se täyteen sullottu, siellä oli lähetystöjä ja kokoukseen pyrkijöitä. Joka toisella ovella oli suuria paperilevyjä selityksineen: Marylandin lähetystö, Louisianan lähetystö j.n.e. Jos tirkistit sisään, näit muutamia paria herrain sääriä pöydällä sojottamassa, samalla kun niiden omistajat lepäsivät rentonaan armaassa keinutuolissa, nauttien pientä levonhetkeä paitahihasillaan ja tupakkaa pureskellen.
Ameriikan suuren tasavallan pojat ovat tavallisesti naisten läsnäollessa oikeita siisteyden ihmeitä, mutta annas kun pääsevät yksikseen, niin nähdään makkaralla toinenkin pää. Sitä todistavat esimerkiksi portaisiin joka astimille asetetut sylkilaatikot sekä ne vaaleanruskeat pilkut, jotka Yhdysvalloissa rumentavat julkisten rakennusten komeita marmorilattioita; niin on laita kuvernöörin yksityisessä pyhätössä ja alhaisimman kirjurin ahtaassa työkomerossa.
Sherman Housella oli se vähäpätöinen kunnia, että sinne olivat kaikki pienemmät puolueet asettuneet, nimittäin Etelävaltojen lähetystöt -- (eteläläiset ovat, niinkuin ennen jo on mainittu, enimmäkseen demokraatteja eivätkä republikaaneja) -- prohibitsionistit (raittiuden harrastajat) ja nais-asian ystävät. Pacific Hotellissa vallitsi Greshamin puolue Robert Ingersollin johtamana. Hänellä oli apunaan reipas, iloinen rouvansa ja kaksi viehättävää tytärtä sekä näiden vaarallinen naisellinen s.o. salainen vaikutus.
Muillakin puolueilla oli jokaisella eri majatalonsa. Naisten pääkortteerissa vallitsi hauska kiire. Naisia tuli ja meni, sanomalehtikirjoituksia luettiin ja korjaeltiin, kirjeitä, anomuksia ja kehotuksia toimeenpanevalle toimikunnalle valmisteltiin. Kaikki kävi ystävällisesti, hauskasti ja välinpitämättömyydeltä näyttävällä tyyneydellä, joka on ominainen Ameriikan naisen toiminnalle. Emäntinä olivat miss Susan B.
Anthony, jonka harmaassa päässä asuu Yhdysvaltojen nais-asian johtava aate, sekä mrs Wallace, pieni, kaunis, surumielisesti katseleva, tummasilmäinen rouva, jonka kasvoista päättäen helposti olisi luullut ranskattareksi.
Vihdoin varustausimme lähtemään kokous-pääsylippujen hakuun. Niiden saanti ei ollutkaan helppo. Jokaista kokoussalin sisäänkäytävää vartioitsivat tarkkasilmäiset poliisit, joiden varma kohteliaisuus näytti uhkaavalta. Useimmilla meistä naisista oli ennaltaan ostetut pääsyliput, mutta muutamat olivat vasta äsken saapuneet ja niiden täytyi joko maksaa 12-25 dollariin lippujen hankkijoille tai järkyttää vallanpitäjien sydämmiä imarruksilla ja liukkailla sanoilla. Tietysti koetettiin jälkimmäistä keinoa, sillä niinkauan kuin naisilla ei ole äänestys-oikeutta saavat he olla kavalia. Mutta apua ei siitäkään lähtenyt.
Vihdoin tunkeusi meitä päin paksu, vaaleanverinen herrasmies, jonka vaaleat liivit vaativat mahtavan, pyöreän tilan.
- Ooh, tuolla tulee Bob, -- huokasi miss Anthony. -- Nyt ei ole hätää.
Hän kyllä päästää meidät sisälle.
Bob oli itse Robert Ingersoll. Hän talutti käsivarressaan suloista nuorta tyttöä ja nyökkäsi, viittoeli ja huusi jo kaukaa tungoksesta meille:
- Hauska nähdä teitä, miss Anthony. Mitenkäs tuumanne onnistuvat?
Niin-niin, minä teen mitä voin asianne hyväksi. Vai ei teillä ole pääsylippuja? No, saadaan nähdä, saadaan nähdä.
Päästyään meidän luoksemme esitteli hän tyttärensä.
- Hyvää päivää, Bob. Miten voitte? -- sanoi miss Anthony. -- Hauskaa on
nähdä teidän tyttäriänne.
Tytöt kumarsivat hymyillen.
- Lapset -- sanoi isä, -- tiedättekö, että nyt puhuttelette Susan B:tä?
- Ooh, "Susantäti" -- huudahtivat tytöt, sillä miss Anthony on nuorten
suuri lemmikki, vaikka eivät olisi häntä koskaan nähneetkään. Ameriikan suuri vapaa-ajattelija, kaunopuhuja, kirjailija oli kovin palavissaan ja pyyhkieli tuon tuostakin rumia mutta rohkeita ja varmapiirteisiä kasvojaan.
- Kuinka suloista ja viileätä teillä mahtaa olla Suomessa! -- sanoi
hän. -- Minun täytyy muuttaa sinne. Täällä on niin kurjaa, kaikki tyyni.
Koko ihmiskunta on erehdys. Paras alkaa alusta. Palata häntään ja kokkospähkinöihin.
Hän vilkutti hassun-aikaisesti silmiään, suuteli jäähyväisiksi rouvaansa, joka sillä aikaa oli tullut paikalle, tyttäriänsä ja paria kolmea tytärtensä nais-ystävää -- sitä tapaansa hän ei milloinkaan laiminlyö -- ja vakuutti: -- miss Anthony, te pääsette sisään, sen minä takaan. Tiedättehän että olen nais-asian ystävä, miss Anthony.
Sanoitteko, että teillä pitäisi olla sananvalta kokouksessa? Niin-niin, tietysti teillä pitäisi olla. Se on häpeä, että teillä ei ole. Mutta, niinkuin sanoin, koko ihmiskunnan olo on erehdys, tyhmä, kurja erehdys.
Hän vilkui meihin nauraen ja poistui. Heti senjälkeen tuli luoksemme punaisella järjestysmiehen merkillä koristettu herra ja saattoi meidät sisään.
Ensi silmäyksellä huomasi vaan aaltoelevan meren ihmispäitä, viuhkoja ja nenäliinoja. 8,000 ihmistä istui sullottuna tähän jättiläismäiseen huoneeseen, joka oikeimmin oli vastainen teaatterisali, vaikka nyt vaan väliaikaisesti valmistettu. Keskellä oli kukkasilla kaunistettu puhujalava ja sillä seisoi jo kokouksen puheenjohtaja, mr Estee Kaliforniasta. Hänen ympärillänsä oli rivittäin sanomalehtimiesten pöytiä ja niiden välissä puikahteli sähkösanomain-kantajia ja painopoikia. Sali oli koristettu eri valtioiden lipuilla ja vaakunoilla; melkein kaikilla kuulijoilla oli sen lisäksi pieniä "uniooni-lippuja", joita pienimmästäkin syystä heiluteltiin.
Kokous alkoi, niinkuin kaikki kokoukset Ameriikassa, rukouksella. Kun veisattiin "Oi, Herra, sua lähemmäks'", lausui naapurini sääliväisestä, näyttäen valtiollisen kiihkon tulistuttamia kasvoja ympärillämme: -- raukat, he tarvitsevat todellakin tätä virttä. Kun he tulisivatkin Häntä lähemmäksi.
Valmistavat puheet eri ehdokkaiden hyväksi oli pidetty kolmena edellisenä päivänä. Nyt piti huudon tapahtua: valtioiden vaalitulokset oli ilmotettavat. Sihteeri, jyrisevällä äänellä varustettu mies, huusi jokaisen valtion nimen ja äänien määrän. Valtion lähetystön puheenjohtaja karjasi takaisin, kuinka monta niistä oli tullut kunkin ehdokkaan osalle. Mutta tätä 8,000 ihmishengen suuruista joukkoa ei ollut helppo johtaa.
Se kihisi ja kuohui puoluekiihkosta. Heti, kun jonkun ehdokkaan nimi mainittiin, remahti hurrahuuto. Puheenjohtajan nuija kolahti tuon tuostakin pöytään. Tuon tuostakin hän yrmeästi vaati hiljaisuutta.
Lähetystöjen rivistä alhaalla salissa huudettiin vähän väliä: -- puheenjohtaja tyhjentäkää ylälehterit! Ulos väki sieltä! Me emme kuule mitään tässä melussa. -- Tällaisiin kehotuksiin vastattiin lehteriltä:
- heittäkää se ulos! Eläköön Blaine! -- Blaine oli ensi päivänä
lehterien lemmikki. Kun kuultiin Kalifornian antaneen kaikki 16 ääntään hänelle, syntyi salissa ainakin 6 minuuttia kestävä pauhu. Puheenjohtaja varotti ankarasti yleisöä, uhaten paikalla raivauttaa lehterit tyhjiksi ja vähitellen joukot tyyntyivät. Mutta jos joku lähetystöjen jäsen oli niin varomaton, että huusi jonkun ehdokkaan nimen kovemmalla, huomiota herättävällä äänellä, kuin muiden, hui! sulku oli puhki ja entinen pauhu alkoi uudestaan.
Heeejjj! Hi-i-i-ih! Eläköön Blaine! Eläköön Kalifornia! Huhhu-uuh!
Hi-i-i-i -- vinguttiin ja ulvottiin ympärillämme. Miehillä, naisilla ja lapsillakin oli rinnallaan punaisessa, sinisessä tai sinipunervassa nauhassa eri ehdokasten kuva. Lippuja liehutettiin, nenäliinat ja viuhkat löyhyivät.
- Katsokaa, -- sanoi miss Anthony, -- noin me luomme Yhdysvalloille
presidentin.
Kahteen kertaan luettiin vaalien tulokset. Turhaan. Ei yhdelläkään ehdokkaalla ollut määrättyä enemmistöä, 500 ääntä (noin kahdeksasta sadasta). Hikisenä ja nälkäisenä palasi kukin kotiinsa; lähetystöt pitääkseen sovittelukokouksia ja koettaakseen saada yksimielisyyttä toimeen. Hotellin nostokoneessa kysyi miss Anthony eräältä untuvahuuliselta edustajalta, Etelästä lähetetyltä neekeriltä: kenen luulette tulevanne valitsemaan?
- Blainen me tietysti valitsemme, -- vastasi nuorukainen kopeasti. --
Blaine on kansan mies ja Blainen on kansa valitsevakin.
Tuntui kummalliselta katsella miss Anthonyä, etevää, nerokasta, hienosti sivistynyttä naista tuon taitamattoman ja rehvastelevan neekerin rinnalla. Edellisellä ei ollut äänestys-oikeutta, jälkimmäinen kopeana ylvästeli oikeudellaan. Ameriikassa on tuon tuostakin tilaisuus samanlaisiin vertauksiin. Täällä, jossa vapaus on ilmana, jossa joka mies voi pyrkiä hallituksen ohjaajaksi, täällä tuntuu hullutukselta, että naiset ovat pakotetut mykiksi sekä yhteiskunnallisella että valtiollisella alalla.
Ei illan kokouksessakaan mihinkään päätökseen päästy. Shermanilla oli enin ääniä, Harrisonilla ja Greshamilla sen jälkeen enin. Muilla, Algeria lukuun ottamatta, oli vaan joitakuita ääniä. Sen sijaan olivat kuvernööri Mac Gilney ja Abraham Lincoln nuorempi, presidentin poika, alkaneet kohota. He olivat ehdokkaita, joita joka puolue olisi voinut valita. Usealla kuulijalla oli muistikirja mukanaan, vaalitulosten merkitsemistä varten. Yhtäläistä räyhyä, hurrahuutoja, ahdinkoa, kuumuutta. Kun ei mitään päätöstä kuulunut, alkoi yleisö huutaa lemmikkejään: kuvernööri Forakeria ja "Bob'ia". Tuskaantuneena kysyi puheenjohtaja vihdoin: -- mitä kokous tahtoo?
- Ingersoll! -- ulvoivat joukot.
Ja Ingersoll tuli. Isona ja mahtavana hän seisoi muita ylempänä puhelavalla. Mahtavaa ja tyyntä oli alussa hänen kaunopuheisuutensakkin, joka lieventävän öljyn tavalla hiveli ärtyneitä mieliä tyynemmiksi.
Mutta hän oli itse liian innostunut vaalista, hänelläkin oli oma toiveensa vaalin tuloksista. Hän käyttäytyi varomattomasti. Kuvattuansa, millainen valtiollinen asema parast'aikaa oli, kuvasi hän millaista miestä valtion johdossa tarvittiin. Sitten hän vaikeni, ojensi käsivartensa, katsahti lehtereitä pitkin ja kysyi mahtipontisesti:
- Kuka on sellainen mies?
- Gres-ham! räyhäsivät lehterit. Ja nyt oli järki ja järjestys
tiessään. 11 minuuttia koetti Ingersoll taas saada puheenvuoroa.
Turhaan. Omalla varomattomuudellaan hän sen oli menettänyt, eikä saanut sitä enää takaisin. Vihasta kalpeana, hammasta purren hän istui paikalleen. Tavallisia hiljentämiskeinoja koetettiin, mutta muutamaan minuuttiin niistä ei ollut mitään apua. Kokous hajaantui vähitellen.
Lauvantai, viides kokouspäivä valkeni, mutta turhat olivat kummatkin istunnot. Puolueet puskeskelivat, mutta ei yhdenkään sarvet katkenneet, taistelua siis jatkettiin.
Sunnuntai kului ulkopuolisesti hiljaa, mutta sisällisten intohimojen riehuessa. Johtajat pitivät yksityisiä sovittelukokouksia.
Vihdoin päästiin maanantaihin. Useimmat olivat tuskaantuneet jupakasta, ja halusivat vaan kotiinpääsyä. Ensimmäisessä huudossa saatiin samat tulokset kuin lauvantain istunnossa, Gresham vaan oli Ingersollin puheen takia menettänyt kaikki toiveet ja Alger voittanut monta ääntä. Heti ensimmäisen huudon jälkeen nousi Allison-puolueen johtaja, jonka ehdokas lauvantaina oli voittanut useita ääniä ja ilmotti saaneensa käskyn jättää ehdokkaansa pois kilpailusta. Yleisö ilmaisi ystävällisellä ja kestävällä ulvonnalla olevansa kiitollinen tästä ratkaisuavusta.
Ja nyt kohosi jännitys kestäväksi. Ken tulee presidentiksi? Algerko, jonka kaikki voisivat valita, jos vaan tahtoisivat? Shermanko, joka kieltämättä olisi ollut oikea mies virkaan, mutta jota muutamat valtiot erään veroriidan takia vastustivat? Harrisonko, tuo yleisesti suosittu, hyvänluontoinen presbyterikö, samannimisen presidentin pojanpoika?
Toisessa huudossa Alger nousi, Sherman laski ja Harrison voitti.
Kolmannessa huudossa jäi Alger alemmaksi, Sherman yhä laski ja Harrison pääsi ensimmäiseksi.
Nyt oli yleisö tullut niin ärtyneeksi ja kärsimättömäksi, että siitä kasvoi hirmuhaltias. Yhtenään kaikui huutoja: -- hiljaa siellä! Hattu pois päästä! j.n.e. Ennen neljättä huutoa pyysivät muutamat valtiot miettimis-aikaa. -- Ei! -- kirkuivat lehterit.
114
VAALIKOKOUS CHICAGOSSA.
Viisi minuuttia saivat epäröivät vakaantumis-aikaa ja sitten alkoi neljäs huuto. Heti alussa näkyi, että Harrisonin vaaka oli käynyt raskaammaksi. Kalifornia ja Maine olivat tähän asti uskollisesti kannattaneet Blainea, vaikka hän muista valtioista vaan oli saanut hajaääniä. Nyt ne antoivat kaikki äänensä Harrisonille. Pensylvania 72 ääninensä luopui Shermanista ja liittyi Harrisoniin. Sitten alkoivat pikku valtiot ja alueet 2 tai 4 äänineen tipahdella Harrisonin puolelle, ja yleisö ulvoi kiitollisuudesta jokaiselle lisälle. Vihdoin kl.
2 oli huuto päättynyt ja Harrisonin voitto varma. Yleisö nousi seisomaan kuin yksi mies. Voittajan kuvaa heilutettiin lavalla, liput, viuhkat, nenäliinat ja hatut olivat vimmatussa liikkeessä. Huone myrskysi suosion-osotuksista. Sama yleisö, joka kolmea päivää ennemmin oli ihastuksesta hihkunut, kun vaan Blainen nimikin mainittiin, riehui nyt Harrison-riemussa. Usea puhuja ylisteli hänen avujaan ja kiitteli kansan viisasta vaalia. Sähkösanoma-sade levitti ympäri maata tiedon päätöksestä. Kanoonanlaukaukset kumisivat. Kaduilla kierteli juhlakulkueita.
Yhdysvaltojen republikaaninen presidentin ehdokas oli syntynyt.
"Kristillinen tiede."
(The Christian Science.)
Eräässä edellisessä luvussa on jo mainittu, että ehdoton uskonnonvapaus Ameriikassa on synnyttänyt koko joukon uskonnonmuotoja. Vaikka vieraan täytyy kunnioittaa sitä elävää intoa, jolla ameriikkalaiset ryhtyvät uskonnollisiin kysymyksiin, näkee hän kuitenkin samalla Ameriikan ajatuksenvapauden varjopuolenkin: kansa rakastaa niin kiihkeästi tätä vapauttansa, että se usein on valmis omistamaan uutta ja koettelematonta, sen sijaan että koettaisi säilyttää ja kehittää jo taattua totuutta.
Sama on laita tieteellisten kysymysten, emmekä mahtane liioitella, jos sanomme, että ameriikkalaiset ovat taipuvaisemmat pitämään otaksumaa perustotuutena, kuin ahkerasti tutkimaan tieteen hiljaisissa pajoissa.
Siitä syystä Ameriikassa lentelee tieteellisiä puolitotuuksia kuin kiiltäviä tulikärpäsiä, houkutellen useita mukanaan ja anastaen ansaitsematonta arvoa ja luottamusta. Niillä saattaa olla merkityksensä renkaina ihmiskunnan kehityksessä, mutta sitä korkeata tieteen sijaa, jolle ne ovat kimmonneet, ei niille pitäisi antaa.
Sellainen tieteenpukuun puettu puolitotuus on n.s. "kristillinen tiedekkin" joka vähässä ajassa on voittanut uskomattomasti paljon tunnustajia Ameriikassa. Kun se on omituinen ilmiö alallansa ja sillä jo on mahtava vaikutus, kerromme siitä tässä lyhykäisesti. Teemme sen tällä kohdalla, koska Chicago on yksi "kristillisen tieteen" pääpesistä ja me siellä tutustuimme sen tunnustajiin.
Tapahtui, että eräänä iltana valitimme väsymystä ja pahonvointia.
Kummaksemme huomasimme, että nämä jokapäiväiset sanat herättivät hämmästystä perheessä, jossa oleskelimme; tuntui siltä kuin kaikki olisivat olleet häpeillään siitä, että tunnustimme niin alentavaa asiaa.
Kun myöhemmin asiata tiedustelimme, kerrottiin meille, että perhe kuului "kristillisen tieteen" tunnustajoihin.
- Mitä yhteyttä on sillä ja meidän pahonvoinnillamme?
- Se, että "kristillinen tiede" opettaa, että taudit ovat osa
synnistä, josta syystä meidän tulee niitä vallita.
Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen, sillä se koskee vaan kristillisen tieteen yhtä puolta. Sen mukaan, mitä me olemme kirjoista tai keskusteluissa "Christian scientistien" kanssa saaneet tietää mainitusta "tieteestä" on sen sisällys pääpiirteiltään seuraava:[32]
Kristillisellä tieteellä tarkotetaan Kristuksen tiedettä, eli sitä tietoa, joka Kristuksella oli. Se sisältää ikivanhoja totuuksia, jotka ovat olleet kunkin ihmisen sieluun kätketyt, niin kauvan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Se ei ole nykyaikainen keksintö, vaan se herättää eloon Kristuksen opettamia totuuksia, joita se kehittää ja selittää ihmiskunnan nykyisen kehitys- ja näkökannan mukaisiksi. Se, joka tahtoo tutkia kristillistä tiedettä, saa jättää kaikki entiset perus-aatteensa ja mielipiteensä. Hyljättävät ovat kaikki tieteelliset ja kirkolliset perus-aatteet, Darwin kehitys-oppineen.
Herbert Spencer yhteiskunnallisine viisauksineen, Buddhan opit, valtiokirkot, sosialismit ja humanismit. Täytyy kokonaan antautua kristilliselle tieteelle; vastusteleva henki ei sille kelpaa. Myöhemmin voi palata entisten mielipiteittensä pariin ja tutkia niitä uuden tietonsa valossa.
Kristillinen tiede opettaa jokaiselle perusteensa, jotka ovat niin yksinkertaiset, että kaiken tiedon ydin niissä piilee, mutta oppivan täytyy avoimin korvin ja mielin, ilman vastustelemishalua kuunnella niitä.
Jumala on olemisen täydellisyys. Oppinut sanoo, että Jumala on perustelma, oppimaton sanoo Jumalaa persoonaksi. Molemmat väitteet ovat tosia, sillä Jumala on alkuperustelma, kaiken olemisen alkulähde. Jumala on siis itse oleminen ja jokainen olemisen lukemattomista muodoista on osa kokonaisuudesta. Jumala on. Joko häntä ei ole tai on hän koko luomispiiri, sillä luomispiiri on joko kaikki tai ei mitään. Joko on Jumala kaikki tai ei mitään. Me sanomme mieluummin, että hän on kaikki.
Me emme väitä voivamme sitä todistaa, mutta me uskomme, että hän on kaikki. Hän on alkulähde, josta kaikki syntyy. Hänen täytyy siis olla täydellinen Hyvyys, joka antaa kaikille elämän ja ylläpitää kaikkia. Hän on henki, sillä hän vaikuttaa kaikkiin ja kaikissa näkymättömästi. Siis:
Jumala on Kaikki, Jumala on Hyvä, Jumala on Henki. Kaikki on siis hyvää, kaikki on henkeä. Mikä ei ole henkeä, sitä ei ole olemassa ja sen mukaan sitä pitää kohdellakkin. Mikä ei ole hyvää, sitä ei ole olemassa ja sen mukaan sitä on kohdeltava. Se, mitä me sanomme pahaksi olisi olemassa, jos Jumala ei olisi kaikki, jos Hän ei olisi hyvä. Pahalla ei ole valtaa meihin, sillä sitä ei ole olemassa. Aineella ei ole valtaa meihin, sillä sitä ei ole olemassa. (Muutamat sanovat: sillä pahalla ja aineella ei ole todellisuutta.) Jumala on hyvä ja Jumala on kaikki, Jumala on henki.
Siis on kaikki henkeä ja kaikki on hyvää. Ainetta, pahaa ei ole olemassa. Synti on hairaus, s.o. väärät tiet, joilla me haemme itsellemme tyydytystä. Suru on ihmisten usko, että Jumalan rinnalla on toinenkin voima olemassa. Tauti riippuu ihmisten uskosta, että aine voi tuntea ja henki voi erehtyä ja kärsiä. Kuolema on aineenolemisen uskomista. Jos uskoisimme, että ruumiimme ovat vaan varjoja ja että kaikki on henkeä, emme kärsisi emmekä kuolisi. Muutos tulisi, mutta toisella tavalla. Synti, suru ja kuolema lähtevät aineen uskomisesta ja pahan uskomisesta. On olemassa ainoastaan yksi Yleishenki ja se on hyvä.
Mutta sen jokaisella eri osalla on yksilöllinen elämä. Jokainen sielu on Jumalasta lähtenyt eri ajatus. Kuitenkin on se meidän suurin onnemme, että me niin hyvin kuin mahdollista tunnemme yhteytemme Kaiken, s.o.
Jumalan kanssa, ja meidän suurin onnettomuutemme on tuntea olevamme erotetut Hänestä. Me olemme osa Kaikesta. Kaikki on Hyvä, kaikki on Henki. Siis olemme me henkeä, me olemme hyvää.
Ihmiset tekevät syntiä, ovat surullisia, sairastavat ja kuolevat, koska he uskovat pahan olemiseen ja pelkäävät sitä. Kristillinen tiede opettaa heille, että heidän, jos tahtovat tulla tyytyväisiksi ja onnellisiksi, täytyy taistella tätä pelkoansa vastaan; se opettaa myös millä tavalla heidän tulee taistella. Ihmiset luulevat, että heillä ei ole valtaa pahan ylitse ja se synnyttää heidän pelkonsa. Kristillinen tiede opettaa heille: 1) että heidän pelkonsa esine on hairaus ja 2) että heillä on valta karkottaa se pelko. Mikä on tämä valta?
Hyvä on hiljainen peruste, ja sitä täytyy huutaa avuksi, että se voi vaikuttaa. Sitä avuksihuutaissamme, me loihdimme sen esiin. Me emme luo sitä, me vaan rukoilemme sitä näyttäytymään ja vaikuttamaan. Kaikki ihmiset kaipaavat sisimmässä sielussaan 1) ruumiillista terveyttä, 2) mielenrauhaa, 3) totuuden tuntemista. Ne kaikki me voimme saavuttaa, jos vaan annamme hyvän = Jumalan vaikuttaa meissä. Hyvä voi ainoastaan silloin vaikuttaa, kun me sitä rukoilemme ja annamme sille tilaisuuden osottaa voimaansa.
Sana, ajateltu tai puhuttu, on välikappale, jolla me huudamme hyvän avuksemme. Kristillinen tiede opettaa meille sitä varten kaksi eri lausumismuotoa, eli lauselmaa, joista toinen on kieltävä, toinen vakuuttava. Kieltävä lauselma kuuluu: "Pahaa ei ole. Ainetta ei ole.
Niillä ei ole valtaa minuun". Vakuuttava lauselma kuuluu: "Jumala on kaikki, Jumala on hyvä ja Jumala on henki. Kaikki on hyvää, kaikki on henkeä. Jumala on rakkaus, elämä, oleminen, voima, tieto, ymmärrys, kaikkialla läsnäolevaisuus. Minä olen Jumalasta lähtenyt aate, Kaikki-hyvän erityinen ajatus. Hyvässä minä elän, liikun ja menestyn.
Niinkuin Jumala ja Hyvä, olen minäkin henki, minussa on voima, pyhyys ja viisaus. Minä tottelen Jumalan lakeja, jotka antavat minulle rakkautta ja viisautta, niin että minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja olen onnellinen tietäissäni, että sen teen. Minä en ensinkään pelkää hairausta enkä sen seurauksia, sairautta ja kuolemaa. Minä olen henki.
Henki ei pelkää. Jumala vaikuttaa minun kauttani, niin että minä tahdon hyvää ja tiedän, mitä minun tulee tehdä."
Kristuksen tehtävä oli kansalaistuttaa totuutta, s.o. levittää sitä niin monelle kuin mahdollista on. Hänen oppinsa oli kaikkia, oppineita ja oppimattomia varten. Samoin on kristillinen tiede kaikkia varten. Kukaan ei ole niin oppimaton, ettei voisi sitä käsittää. Sillä jokainen, joka ei ole tylsämielinen, voi omistaa itsellensä nämä siunausta tuottavat totuudet: Jumala on Hyvä, Jumala on Kaikki, Jumala on Henki, kaikki on hyvää, kaikki on henkeä, siis ei ole mitään pahaa, ainetta ei ole.
Sen, joka tahtoo hyväksensä käyttää kristillisen tieteen oppia, täytyy alkaa kasvattaa itseänsä mainitulla kahdella lauselmalla (kieltävällä ja vakuuttavalla).
Kieltävää tulee niiden käyttää, joille elämä hymyilee, joille kaikki menestyy, joita arvostellaan yli arvonsa, sekä kaikkein kovaluontoisten, suvaitsemattomien, ahdas-uskosten, kerskailevien, Jumalankieltäjien.
Vakuuttavaa muotoa käyttäkööt kaikki heikot, kaikki epäilevät, arkatuntoset, vastuunalaisuuden painamat, epävarmoissa oloissa tai alammaisen tilassa elävät, jalomieliset ja huikentelevaiset, kainot ja pelkäävät, onnen hylkimät, lapset ja nuoret. Kun tahtoo käyttää jompaa kumpaa näistä lauselmista, on paras alkaa illalla maata pantuaan, kun kaikki on hiljaista ympärillä. Jos pääsi on täynnä muita ajatuksia, jos olet tavallista kiihkeämpi, väsynyt tai pahoillasi, älä silloin niihin ryhdy. Älä pakota äläkä kiihota itseäsi, ole vaan tyyni ja luonnollinen.
Koeta olla hetkinen mitään ajattelematta, tyhjennä sydäminesi. Lue sitten hitaasti kumpikin lauselma, joko ääneen tai ajatuksissasi. Ei kukaan voi oppia tätä toiselta, jokaisen täytyy itse opetella se.
Vähitellen voit kasvattaa ajatuksesi niin herkäksi, että se keskellä ihmisvilinääkin voi irtautua ympäristöstään ja kertoa lauselmat. Mutta sitä varten ei saa kiusata itseänsä, pitää vaan koettaa pysyä tyynenä.
Jos muutamaan kertaan luet kieltävän lauselman, tulee mielesi rauhallisemmaksi.
Nämä eri lauselmat karkottavat kaikenlaisia hairauksia n.k. sairauden ja surun esim. pitää vaan lisätä niihin, mitä tilaisuus vaatii. Jos sinulla esim. on nuhaa ja yskää, niin tulee sinun sanoa itsellesi:[33] "Minä väitän, että minua ei vaivaa mikään. Minä en pelkää mitään. Tuulessa istuminen ei voi synnyttää nuhaa. Pääni ei ole sairas, silmiäni ei kirvele, nenäni ei ole punainen, minä en ole raihnainen enkä äreä.
Päätäni ei kivistä, kukaan ei ole minua suututtanut, työni eivät ole jääneet takapajulle, minä ennätän aivan hyvin toimittaa käsillä olevat työni. Nuhani ei tartu, minä en pelkää perheeni saavan sitä minulta.
Minä väitän ett'ei se tarttunut muista minuun. Ei millään ole voimaa kylmetyttää minua ja saattaa minulle nuhaa. Nuhaa ei ole olemassa.
Ainetta ei ole. Kaikki on henkeä. Minä olen osa Kaikesta, s.o. hengestä.
Minä olen tyyni ja onnellinen. Minä olen osa Kaikki-hyvästä. Minä lepään Kaikki-hyvässä, s.o. Jumalassa. Kaikki-hyvä tulee minulle Hänestä. Minua ei vaivaa mikään."
Pidä sitten nämä ajatukset mielessäsi, anna niiden usein päivän kuluessa valua sieluusi, mutta älä kiusaa itseäsi pitämään niistä koneentapaisesti kiini.
Jos olet köyhä ja puutteessa, niin lisää seuraavat sanat: "Jumala on elämäni. Muuta elämää ei ole. Jumala ei ole köyhä. Minä en voi tulla köyhäksi. Jumala on ymmärrykseni. Minä voin selvästi käsittää itseäni koskevat asiat. Jumala on viisauteni ja tahtoni: Minä tiedän mitä minun tulee tehdä, minä tahdon sen tehdä, ja minä teen vaan sen. Jumala on rakkaus. Minun tieni on riemullinen. Mikään teko ei ole tuottanut minulle köyhyyttä. Meidän teoillamme ei ole sellaista valtaa. Me olemme kaikki ainoastaan yhden ainoan lain alaiset ja se on Kaikki-hyvän laki.
"Päivän kuluessa täytyy sinun yhtä mittaa ja joka paikassa ajatella:
Jumala on hyvä, Jumala on kaikki, Jumala on henki. Kaikki on hyvää, kaikki on henkeä. Kaikki mikä ei ole henkeä, eikä ole hyvää, ei ole olemassa. Sinä olet osa kaikesta, sinä olet henki. Lukemattomia kertoja päivässä täytyy sinun hiljaa itseksesi lausua: 'ei, se ei ole totta', ja aina siten kieltää synnin ja sairauden oleminen.
"Ajatelkaamme esim., että joku äiti kertoo sinulle pitkän jutun pienokaisensa sairaudesta, joka sai alkunsa siitä, että maidonmyyjä erehdyksestä antoi sinulle toisen lehmän maitoa kuin ennen. (Sinä kiellät hiljaa itseksesi, että pienokaista ei mikään vaivaa sekä että sellainen asia, kun toisen lehmän maito, ei voi tehdä lasta sairaaksi.)
Äiti kertoo vielä, että pienokainen oli kuolemaisillaan (sinä itseksesi kiellät, että kuolemalla ei ole meihin valtaa), mutta että kotilääkärin lääkkeet pelastivat hänen (sinä väität itseksesi että ulkonaiset asiat, sellaiset kuin lääkkeet, eivät voi meihin vaikuttaa)" j.n.e.
Kristillinen tiede on mullistanut monta käsitettä. Sen tunnustajat eivät esim. koskaan saa puhua sairaudesta, kuolemasta, suruista, puutteesta, tulipaloista, onnettomuuksista. Jos he kuulevat muiden niistä puhuvan, täytyy heidän koko ajan hiljaa väittää, että aineella ja pahalla ei ole valtaa. Mitä lastenkasvatukseen tulee, täytyy vanhempien heti ensi hetkestä asti sovittaa siihen kristillistä tiedettä. Jos lapsi on sairas, täytyy äidin koko ajan ajatella jo mainittuja lauselmia. Jos lapsi loukkaa itseänsä, täytyy hänen joko ääneen tai hiljaa lausua: "Lapseni, sinä et ole loukannut itseäsi.
Ei millään ole valtaa sinua vahingoittaa, sillä kaikki on hyvää, ja sinä olet osa Kaikki-hyvästä."
Jo varhain voivat lapset kotona olla sairauden ja onnettomuuksien tullessa apuna, sillä lapsen mieli käsittää hyvin helposti tämän yksinkertaisen opetuksen: -- "pahaa ei ole olemassa, sillä Jumala vallitsee kaikkialla ja Jumala on rakkaus". Kun isän päätä kivistää, anna Juhon, Maijun, Allin ja Pekan kanssasi parantaa sitä. Heille on mitä helpointa ajatella: "Isän päätä kivistää, koska hän on unohtanut, että hänellä ei voi olla päänkivistystä, sillä Jumala on rakkaus".
Heidän tulee istua hiljaa kuin hiiret ympärilläsi ja auttaa sinua hyvää esille manaamaan. Jos lapset ovat tottelemattomia, kiukkuisia, nenäkkäitä, valehtelijoita, niin väitä, että he eivät ole sellaisia, sano, että he eivät voi olla muuta kuin hyviä, kun he ovat osa Kaikki-hyvästä; se auttaa sinua heitä o
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
UUDESTA MAAILMASTA
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Uudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Uudesta Maailmasta: Hajanaisia matkakuvia Amerikasta
Author: friherrinna Alexandra Gripenberg
Translator: Hilda Maria Asp
Release date: October 19, 2013 [eBook #43978]
Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43978
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #43978. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.