← catalogue

Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo · Finnish · Gutenberg #43941 · 800,637 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Erämaan taistelu: Historiallinen romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Erämaan taistelu: Historiallinen romaani

Author: Santeri Ivalo


        
Release date: October 12, 2013 [eBook #43941]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43941

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN TAISTELU: HISTORIALLINEN ROMAANI ***

ERÄMAAN TAISTELU

Kirj.

Santeri Ivalo


WSOY, Porvoo, 1909.




SISÄLLYS:


    I. Mustanahon rinteellä.
   II. Piispa tarkastusmatkalla.
  III. Heimolaiskansan luona.
   IV. Kalajärville.
    V. Erämaan taistelu.
   VI. Maailmalle.
  VII. Kovassa on korven leipä.
 VIII. Kaukaisten kuohujen laine.
   IX. Piispa rauhan tuomarina.
    X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa.
    XI. Viipuriin.
   XII. Krister Niilonpoika Vaasa.
  XIII. Jumalan tuomio.
   XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin.
    XV. Rauhan retkillä.
   XVI. Rajankäynnissä.
  XVII. Tupaantuliaiset.
 XVIII. Terve kuningas!
   XIX. Karmalan lähteellä.




I. MUSTANAHON RINTEELLÄ.


Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään
sekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä
lehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen
uurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi
lehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon
lävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.

Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman
lehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä
tekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä
peltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen
aamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse
kiemurteli sinervälle taivaalle, -- itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt
lahden metsäiseen poukamaan.

Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.

Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa
voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita
reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta.
Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina
suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin
tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle,
joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti.
Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä
vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan
painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon
juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain
hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään
puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään
vetämään.

Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova
raivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan
levähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati
toisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.

Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla
maapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta
kasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva,
ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa
ääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui,
heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli
isältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko
nuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä
kovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja
viljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.

Mutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui
edes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi
poika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka
puolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti.
Mutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä
olivat hennot ja heikot. Heino -- eli Henrikki, joksi hänet oli
kirkonpyhimyksen mukaan kastettu -- loi siitä työstään kaipaavan
katseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju
lähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori
kuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään
koivikon viileään siimekseen.

Heino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan
toista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka
vielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät
alituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon
ikävän työn ääressä.

Taas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle
ja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei
ollut uskoa eikä voimaa.

Yhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella
syrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille.
Hän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä
kalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä
ahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies;
notkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen
astuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen
katseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä
helähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa,
joka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään
oravaa haukkumaan.

Tämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen,
Viljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli
puolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli
silloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä
talossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.

Taas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä
haukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa
ja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä
metsään Penin haukunnan perille.

Nuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan
metsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei
hänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin
olivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta...
Heino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi
vesakkoon.

Hän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin
haukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki
tuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.

Vanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut
kalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet,
joille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt
piiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo
sillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet
muinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan,
pyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti.
Äidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin
kerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset
sijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä
tehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin
kävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä
siihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.

Peni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla
ja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen
sanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten
joi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden
viereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta
varsi...

Halmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä
kuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen
kuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri,
maaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi
hihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle
ja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän
kynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin
pieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa
muheampaa...

Isä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti
kantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei
näkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin
jousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon
havainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin
toisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua,
sitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.

-- Heinokin, se vetelys! -- puhui kumarahartiainen kyntömies
harvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. -- Laurista en
välitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni
pitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!

Hän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme
kasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan,
-- kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi
aidalle, tarttuen taas kirveeseensä.

-- Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella,
ärähti setä hänelle vihaisesti.

-- Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi
nuori liuhuparta leikkisästi.

-- Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas
pyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. -- Ja sinne vielä Heinonkin
houkuttelet!

Vesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen
partaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen
viileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa,
jota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut,
väsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, -- aikomus lie ollut levätä vain
tuokio, mutta uni oli voittanut.

Isä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin
poikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista
kesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen
täytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa,
jonka on pakko korpea avata.

Isä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi
sillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki
läiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn.
Hän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua.
Katsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä
näki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin
ymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi
uudelleen vitsallaan, karjaisten:

-- Ole luimistelematta, suori pellolle!

Mutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta
poikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti
tämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se
ikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän
ei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin
viihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään
kasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti
maasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa
kiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.

Isä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo
rauhallisemmin:

-- Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!

Totellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle
astumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä,
ikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:

-- Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla!
Usko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä,
katsomatta, tapaako väsymys vai helle, -- raada! Siemen on saatava
kylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava.
Kovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei
auta, sitä meidän on toteltava!

Hän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa
ääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä
lehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas,
hiukan ivalliselta kilahtava ääni:

-- Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan
mullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja
ehommin.

Kaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta
juttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että
työnteko, -- nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin
vipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja
talon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä
tunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän
oli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja,
kaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja.
Aikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia
sitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä,
jättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt
kotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea
metsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa
pääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon
rinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin,
eikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä
ollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen
pohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot,
osannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen
enimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka
souteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa
poika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.

Hän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä,
korkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon.
Mutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota
perhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja
pysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui
näkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se
oli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo:
kookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi
kaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä
olleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän
kantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse
harmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun
hän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen
näki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan
katseensa perinyt, -- hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa
eleitäkin.

Iva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti
koivikosta puhettaan jatkoi:

-- Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on
aivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy
yksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä
talven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja
sieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime
talvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän
sillä rupeamansa maksaa.

-- Maksaa minkä maksaa, -- oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on
hyvä, metson ja joskus revon, -- eläpäs siitä ja elätä talo ja
perhekunta!

Näin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään,
sovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti,
mutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet
sakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita
kasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä
ihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään
ymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen
sekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman,
vakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on
totutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta
on elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ
omistettava, -- ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se
oli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin
lujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, --
hänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin
yritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa
pohjaa.

Siksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän
melkoista kipakammin lisäsi:

-- Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo
pystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja
voudin vero ei tule sattumoisin.

Mutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:

-- Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut
tyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi
maistuvat.

Taisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta,
ja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin
silloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä,
tahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon
pellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin
vastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki.
Siksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien
väsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:

-- Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan
laiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää
ja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja
viritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, -- on se helpompaa
vetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi
kivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä
myötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime
vuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat?
Tyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä
tyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu
tänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä
talon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä --
työllä!

Hän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta
vakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas
työhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen
mitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon
perää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan
ensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot
vielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot,
ja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä
kaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei
pyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen
kalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen
Päijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja
metsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja
kauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille
eräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin
saloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä
uusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat
ja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet
kasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle,
piti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden
perästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat
papit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä
ennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja
jakamaan ja saatavia punnitsemaan... Sitä myöten kaikkosi riistakin
näiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja
yhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista
tavatakseen.

Se oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon
myöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se
oli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan
halmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, --
leipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi.
Hidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa
myyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.

Mutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta -- ei! Ei ollut totta, että
elämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan
maan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus,
yrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies
syvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja,
hätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan!
Mutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi.
Ja siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon
viljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat
nuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli
teki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, --
ei kyetty enää erille!

Vakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt
virkahti:

-- Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta
Maarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei
jalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se
kysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin
turpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen
karaistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset
miehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on
omilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin
löydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi
talven eväät, saat tuskailematta ja -- omaa vertasi ruoskimatta! Mutta
siihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on
näillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla
omaansa pitää eikä puolustaa.

Tuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä,
mihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan
ohi kyntäessään:

-- Miehuuttapa todellakin -- tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta
niistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa.
Vieläkö sinne nytkin!

Mutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut
taas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka
olivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet
hämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä
puhuessaan:

-- Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai
pitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista
meillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille,
jättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille
tappelemaan, -- sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa
miehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut
tässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi
poikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava,
että nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas
takamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta
rintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!

Nyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen,
mistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi,
milloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime
vuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen
vesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan
eläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois
taikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli
vaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat
ruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä
nostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla
etäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten
usein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja
pyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan
suivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli
kuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin
lähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle
kuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden
tuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin
erämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat
pojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät
hänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja
Heinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He
olivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä
hekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista
vanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin
innostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin
sovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta
kyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:

-- Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai
silmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa
pystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!

-- Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.

Niin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas
vakavammin lisäsi:

-- Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina
nuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi
kotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä
toiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä
saivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien
kanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi
vailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten
kesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta,
mutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo
kevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi
Karmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, -- se olkoon sillä
sanalla jo selväksi puhuttu.

Tuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät
harmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, -- hän kyllä tunsi
poikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä
isoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut
hillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen
mielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja
virkahti nuortealla innolla:

-- Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua
enää mikään, jos vain erämaille lähdetään.

Mutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo
läikähtämään yli laitojensa:

-- Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo
hyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut,
sielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, --
kuokkikaa, pojat!

Ukko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille
lähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen
alasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin
udellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:

-- Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole
kahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon
tulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.

-- Heinonko -- ei! -- Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. --
Riittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi.
Toiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin
kujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti
pysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin,
niin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän,
pidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.

-- Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. -- Mutta
koeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa
salolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.

Näin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon
kantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko
suhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan
saapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja
niemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa
suuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän
paahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja
helakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven
rauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen
sinne suurille salovesille.

Mutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä
yhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha.
Mitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta...? On kuin
kirkkovenheitä! -- Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. --
Niin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan
Mustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö
Jämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, -- pyhäisin
sieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä
kirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä
on paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet
hatussa, -- herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa
venheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, -- mutta eihän se vouti
sieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko...

Ukon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää
venhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä
kirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria
kirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan
lienee sitä pappisjoukkoa -- niin, eikö olekin siellä risti kohotettu
keskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!

Ukko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän
lehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän
ruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut
paljoa vastusta!

Mutta tuokion kuluttua suli vanhuksen kasvojenilme taas
rauhallisemmaksi. Hän näki venheiden suuntaavan matkansa toisiin
lahtiin, ohi Mustanahon rinteen, nähtävästi kirkolle pyrkivät. Sinnepä
menkööt, siellä komentonsa pitäkööt, kunhan nämä kotoiset lehdot heiltä
rauhaan jäävät. Sinne menee kai Marketta niitä kuulemaan, Tuomas ei
jouda, muita ei haluta, -- sinne painukoot ohi Karmalan vanhojen
karsikkokumpujen!

Venheet katosivat niemen taa ja vanhus pääsi taas jatkamaan matkaansa
kotilahden poukamaan, jossa talo solkikoivujen suojassa piiloili. Eikä
hän koko piispankomentoa sen enempää ajatellutkaan. Hänen mieleensä
palasi taas äsken halmeella sattunut keskustelu ja sen ristiriidat ja
vaikuttimet täyttivät hänen mielensä kokonaan. Päätös, että hän kerran
vielä, vaikkakin vanhana ja ikäloppuna, lähtee Lapinkorpeen, elähdytti
häntä yhtä lämpimästi kuin äsken Lauria, sinne hän ikävöi nuoruutensa
ja miehuutensa mieliretkille ja toimimaille, eräjärville!

Nyt se päätös oli toteutettava!

       *       *       *       *       *

Mutta lehtojen keskelle raivatulla halmeaukealla raatoi edelleen isä
poikineen, päivän yhä korkeamma kohotessa taivaalle, yhä kuumemmin
hartioita paahtaessa. Eri mielikuvat risteilivät siellä raatajain
mielissä. Isän ajatukset kuvastuivat hänen liikkeistään selvästi joka
kerta, kun hän raskaan puuauransa hartiavoimalla kohotti ja sen taas
entistä syvemmä painoi poltetun maan kovaan kamaraan. Ja poika-Tuomaan
kuokka näytti uskollisesti näitä isän mietteitä säestävän. Laurin
kirves taas kalkahti iloisesti ahon rinnassa, kun hän rankaa aidaksiksi
halkoi, ja hilpeästi hivelivät hänen mietteensä sitä tulossa olevaa
pyyntiretkeä, jota ei nyt kestäkään päivän eikä viikon, vaan keväästä
syksyyn yhteen menoon. Koko kesän saa hän miesjoukossa eriä samota,
tarvitsematta pölyssä kuokkia ja kuunnella sedän kuria!

Mutta nuorimman vesan, Heino-laiskurivekaran, mietteet, ne ne olivat
kaikkein levottomimmat hänen siinä nyt vihapäissään kannon juuria
katkoessa. Hänen nuorta sydäntään valvoi isän ankara kuri ja tuo jyrkkä
eräretkikielto; hänen sisässään iti uhman siemen ja hän tunsi, miten se
kasvoi ja koveni, vaikkei se vielä tarkkapiirteistä muotoa tavannut.
Tuontuostakin lennähtivät hänen katseensa tuon säälimättömän kyntäjän
puoleen, joka uhkasi hänet tähän kuokkaan kytkeä, mutta samalla hän
tunsi, että sen uhkauksen hän tyhjäksi tekee. Väliin hän säikähti
itsekin tuota sisuaan, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan, joka
kuokaniskulta se uudisti hänelle kysymyksen:

-- Miten, milloin? Miten, milloin?




II. PIISPA TARKASTUSMATKALLA.


Se piispanmatkue, jonka Erä-ukko oli Mustanahon alaiselta luhtatörmältä
nähnyt Päijänteen selällä liikkuvan ei sittenkään jättänyt käymättä
Karmalankaan lahtea. Pari päivää se viipyi Sysimäen kirkolla, jossa
piispankäräjiä pidettiin ja juhlalliset jumalanpalvelukset
toimitettiin. Mutta toisen päivän iltana palasivat kirkolta kiireellä
kotiin Karmalan Marketta-emäntä ja Enni-neito, ainoat, jotka talosta
olivat kirkolle joutuneet, ja kertoivat miehille, että koko retkikunta
saapuu aamulla Karmalan rantaan.

-- Mitä ne täältä hakevat? kysyi aamiaisen aikaan ukko tyytymättömänä,
viskaten kuirin tyhjään piimähulikkaan ja nousten murkinalta.

-- Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle,
selitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja
ainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta
nuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto,
mutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. -- Tänne on
kuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa
piispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. -- Niin tiesi tyttö
lisätä.

-- On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä,
-- Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista
juhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja
paistetaan?

Sen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle
emännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään
valkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko
kysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä,
Karmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut,
harvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo,
umpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen
umpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin
vähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän
rippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina
kaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä
huolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon
harjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin
loveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan
maahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun
ristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.

Aina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti
senkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se
oli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli.
Viljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan
taikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut.
Siihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla
mieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, -- senvuoksi myöskin kälysten
välit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko
vielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui
kalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos
tapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja
umpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi
poikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän,
-- hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon
karsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se
totta... Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin
särkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja
yksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla.
Siitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan
päässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja
näivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi
jonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä
rakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun,
milloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti
ylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät
huulet lausumaan lohdutusta.

Nyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa
ja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että
piispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko
sille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä
hänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen
juhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä
hiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti
noudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan
kaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä,
perjantai, ja virkkoi:

-- Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen
kotiin koko kantamuksen teirejä, -- kyllä niiden maun ymmärtää
hengellistenkin herrain suu.

Sen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla
vastasi:

-- Lihallako saastuttaisin paastopäivän!

-- Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. -- Niin sanoi
ainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina
verolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään.
Linnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi
ovat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi,
ja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.

Mutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän
ukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin
avulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti,
ja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas
Leena-muori, heitä askareissa auttamaan.

Mutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut
kertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan
toivat piispan joukkueelle kyytihevosia, -- toisia uteliaita tuli
niiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten
kirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen
Mustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee
toisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt
aamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina
pyhinä kirkolla, -- piispan tuloa siinä odotettiin.

Häiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun
miehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden
isä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään
tarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja
lähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän
kirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä
kirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi
pääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen
pakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan
kuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran
oli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän
Laurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut
maksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä.
Hän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon
mennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän
oikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon
laitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta
Tuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt
senvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä
työjuhdaksi opettamaan.

Mutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä
haastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä
mieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti,
-- Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta
eräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille,
kuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas
mielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle,
kuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä
koskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.

Siitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin
-- liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan,
ihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä
kahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen
itäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen -- Sysimäen ja Savilahden --
kirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli
äsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli
rahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä
piispalla on.

Jämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka
parhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia
ulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella
viskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo
ennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman
maakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, -- hänellä
kerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha
mies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin
yhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä,
senjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin
kulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä
mahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin
miehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja
vaikutusta Suomessa.

-- Vai sellainen mahtava mies on piispa, -- niin joku virkahti. --
Ilmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta
piti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja
kulta.

-- Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen
sovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. -- Näin muisteli naisista
muuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:

-- Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi
papille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois
kymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai
maasta.

-- Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina
vain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, -- niin lisäsi kolmas
odottaja.

Mutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi
paremmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan
herroja. Hän virkkoi:

-- Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta
antoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän
pappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa,
emäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä
kieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä
se ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on
emäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen
pakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!

Nauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa
säälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään.
Tiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa
elämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se
talonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin
muutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen
vetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä,
kymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä
toimittaa.

-- Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin
jo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He
eivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa
ymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille
eilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa
siihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja
kaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja
pappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa...

Ja kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista
juhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun
kirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta
pappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat
äänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille
vierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa
se olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta
ja mahtia, -- mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!

Innostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori,
valkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle
miesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta
nurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle,
jonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä
tuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin
aidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli
vankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan
päätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet
vilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon
keskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa
Turun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa,
jonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa...

Mutta katkesipa kertomus, -- ylempää törmältä kuului huuto:

-- Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.

-- Sieltä piispan matkue tulee!

Miehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi
venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja
kiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat
toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän
silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja
ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti
venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä
kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se
sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, -- sen
kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja
epäluuloisuuttakin.

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria
pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan
alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin
talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue,
joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli
loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja
munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli
asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät
välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä
riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen
hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli
kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,
koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän
nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja
niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat
vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat
hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan
äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, --
tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten
mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

-- Onpa kuin ukko jumala!

-- Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden
iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta
varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui
jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,
kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut
kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala
hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa
elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista
valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan
painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan
pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta
siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin
ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt
vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille,
joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan,
Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain,
asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä
siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut
sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.
Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät
kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia
luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön
mielissä paljon asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä
olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla, ei sakoilla eikä
polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki
sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen
katoolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla
kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän
kehoitti pappejaan samoin tekemään, -- kunpa vain niiden oma valistus
riittäisi nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka
nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä
lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa
ja antaumusta!

Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi
kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanaa
puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä
yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat
ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikkeivät vielä
osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät ja kun
piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen kuin
lähti haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin
kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään
suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan
hurskaimman. Mutta sillaikaa kuin seurue tuvassa aterioitsi, pistäysi
Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle
laskettu, ja hänen keritsimensä välähtelivät nopeasti, kun hän
messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen
karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --
alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä
pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.

Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika
Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan
matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa
ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli
jouduttava, päivän taival oli pitkä.

Paljon olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,
mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta
lähettää asemies hakemaan Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori
sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut.
Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran
edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän
murahteli rinnusta aukoessaan.

-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille
ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista
vievät!

-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,
lohdutteli pystykypäräinen asemies.

-- Tulee jos tulee ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.
-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän
jyrisevällä äänellä luokseen pellolle Heinon, joka siellä ahteella
aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen
komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan lähde sinäkin,
Heino, sälköä kotia saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla
nousemasta, vekara!

Hepo vietiin halmeelta, ja Heinon kuokkaan kävi nyt isä-Tuomas käsiksi.
Mutta Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin
kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa
tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa kuin lähettää hänet piispan
matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään
maailmaa suuren salon takanakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän
kiiruhti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyjään peruuttaa ja että
hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon
jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.

Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi
hajareisin Karmalan juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa
komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei
tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään
pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja
vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa
heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut
ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut,
melkein vahingoniloisena siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän
jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta
ennustaen. Ja ukko mietti ilkkuen itsekseen:

-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,
osaako tuo edes poutaa matkapäivikseen loihtia!




III. HEIMOLAISKANSAN LUONA.


Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue
ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista
itää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa
erämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen
peittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka
ei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas
taaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta
mahdista.

Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon
Vahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin
vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.
Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli
hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,
roihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,
mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle
kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle
rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että
maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen
hiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä
kevätkesän valjuun yöhön.

Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja
vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian
etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui
aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden
Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.
Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän
muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti
selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat
heidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi
nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon
miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan
tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet
muualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat
perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt
olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla
tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien
raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat
toisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi
joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki
tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten
silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.

-- Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta
kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä
taivas kuvastui.

-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,
vastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä
välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä
näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä
taida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon
ajat vielä hyvin muisti.

-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.

-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin
meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne
kulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien
takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä
meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita
miehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin --, nekun illan hämärässä kylän
laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten
maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan ... ja
sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,
paljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.
Niin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä
Hämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen
muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan
uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa
kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden
samain salotaipaleiden taa.

-- Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus
vaikeni. Ja tämä huudahti:

-- Mistä! -- ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä
aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta
pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai
ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan
ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat
silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi
kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä
vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.

-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?

-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat
nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta
joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten
voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään,
hirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin
ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki
elävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan
ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.

Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin
muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä
valju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä
virisi uusi kysymys:

-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?

-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, -- hyvin me heidän kielensä
ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat
heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä
suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen
törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset
ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves
puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan,
monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet
vasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän
maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät
hämäläiset että myöskin savolaiset.

-- Niin, Ruotsin miehet.

-- Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän
voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä
siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka
nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin
niiden vanhojen vihojen peruja.

-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.

-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla
suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut
koskaan.

Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista
taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä
jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin
maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän
ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden
ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat
vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin
miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli
vain hirmujuttuja kuullut.

Mutta hänen toverinsa nousi:

-- Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan.
Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot
taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee
taipaleelle.

Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta
veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria
ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja
katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään
herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta
yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä
aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen
tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,
metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän
ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa
hänkin sukunsa surmat ja surut...

Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset
rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino
nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,
näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,
siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä
pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja
pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.

Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta
nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli
hänen itsekseen virkahtavan:

-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa
valmis valkama!

Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:

-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?

Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:

-- Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina
on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään
meidän erämaille ja vesille.

Piispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen
rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo
arvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla
kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista.
Ja piispa kysäisi äkkiä:

-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?

Veret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se
kysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään
empimättä hän nyt vastasi:

-- Vihaan!

-- Miksi, -- mies sinun iälläsi jo?

-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta
isän tappoivat -- ja äidin.

Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin
sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.

-- Vai tappoivat, milloin ja missä?

-- Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.

Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki
niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.

-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville
sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --
niinkuin isäsi aikoinaan?

Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä
kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, -- niinpä tekisi
hänen sijassaan joka mies.

Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja
kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, -- milloin se
talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta
asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain
naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein
surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän
oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa
hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden
laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten
kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin
alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi
pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli
juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä
tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten
hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli
ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta
tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen
sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se
epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja
tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä
erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän
virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:

-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,
sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa
tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin
kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä
verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen
välille.

Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli.
Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon
kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään
on pitempikin kuin eilen.

-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,
katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä
syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka
silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä poika, käy
herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas ... etkö ole sinäkin
Karmalasta, oletteko veljekset?

-- Emme, vaan veljesten lapset.

-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin
kalajärville kostamaan?

-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että
mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.

-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä
saattoväki aamumessuun!

Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa
havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.

Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä
rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita
halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet
hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt
vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo
hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä
oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä
ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,
muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut.
Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä
loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat
kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona
kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, -- harvoinpa näille
kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui.
Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota
saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen
perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli
vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä
puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi
tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten
ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.

-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!

-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme
kokemaan?

-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!

Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat
näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet
niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt
Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät
mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja
kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa
vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa
matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin
puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle
laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin
pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä
savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten
tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin
asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon
heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta
sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten
pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan
liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja
siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset
käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.
Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri
niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja
jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten
ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli
lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,
lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo
paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta
olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.
Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa
olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle
rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita
pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet
hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden
omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi
vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,
oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin
sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan
kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä
olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen
piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin
vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon
tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin
papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden
pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille
savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille
kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja
veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen
seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden
pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen
asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta
"yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen
kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi
hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut
kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä
ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten
välillä.

-- Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee
siellä miesten käsissä, -- kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä
naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten
nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti
piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.

-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi ja
yhtäkkiä se leimahti...

-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan
kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen
taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta
naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat
hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli
tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä
juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä
viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että
vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,
jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki
oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla
olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä
mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan
suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.
He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja
savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle
päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen
oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,
pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, -- ihan siihen
aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän
vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti
tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta
tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli
kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen
kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:

-- Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän
tiukasti:

-- Sitäkö himoitsisit, -- omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt
muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian
suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka
hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse
ärtyen ja ärsyttäen:

-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä
talossa!

Ja toiset säestivät:

-- Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut
lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä
palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet
savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut
hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain
käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta
saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen
heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin
se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin
silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet
muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon
rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi
uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

-- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena
karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan,
niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia
kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet
että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla
käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,
päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto
kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän
syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, -- siitä ja miehen ryhdistä
saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen
isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä
nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne
lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan
vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen
tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten
virkahti savolaisista yksi:

-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan
kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun
savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä
kiukkuaan, hän huudahti:

-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat
tunnutte tuntevan!

-- Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan
aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että
veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä
kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta
jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui
esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:

-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään
tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon
miehiä siihen, mihin meitä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä
kirveitään, -- kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan
nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin
kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,
verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,
joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu
vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä
messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas
ääneni jyrähti yli metelin:

-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta
paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät
kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa
ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun
piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän
ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin
tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset
vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun
piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen
puhui:

-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin
juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä
teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa
toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin
pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja
kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä
Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä
olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara
ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin;
kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa
alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo
tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja
lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten.
Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä,
sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian
kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen
kylän aina metsään ja järvelle saakka.

Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren
orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet
rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi
turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain
ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.

Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle
ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä
Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän
vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja
silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki,
että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen
hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti
väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli
hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.

Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle
jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri,
jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:

-- Oletko tämän talon väkeä, tyttö?

-- Olenpa kyllä, miksi niin?

-- Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, -- kuin
veljesi äsken.

Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon
vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää
puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö
pysähtyi ja vastasi:

-- Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan
soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka
muutenkin on kärkäs tappeluun.

Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä
hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:

-- En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut
lahjaksi.

-- Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin
aamulla, kun sen rinnassasi näin, -- anna minulle se solki!

Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän
jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa
tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo
kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi
puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.

-- No, annatko? -- Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin
viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle
soikea antaessaan.

Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:

-- Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta
ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät
-- ota!

Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä
vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:

-- Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?
Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!

Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta -- eipä
tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan
juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:

-- Saat toisen soljen sijaan...

Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni
valkoinen solki kädessään.

-- Vaihdatko?

-- Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. -- Minun solkeni on sodasta
tuotu...

-- Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.

-- Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen,
noin!

Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se
pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan
hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua
tuohon pehmeään kämmeneen ... mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo
tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin
vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:

-- Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti
pois voittosolkensa.

Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko
tuolla velholla todellakin petos mielessä... Ei, hän naurahti jo
samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä.
Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei
viekkauden. Ja hän vastasi:

-- Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.
Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.

Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja
uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:

-- Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.

-- Entä pyytämällä, lähteekö?

-- Koeta!

Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa
virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi
asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki
kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys
oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään
siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"

Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot
nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä
istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia
veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta
ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:

-- Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?

-- Niin kuka?

-- Tuo tyttö, joka liinan toi, -- tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan
minä, kun se nauroi.

-- Nauroiko, -- lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo
taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?

-- Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä,
ennenkuin täältä lähdetään.

-- Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää
olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.

He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä
äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet
harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi
vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät
Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla,
ei kujalla, ei ovien takana.

-- Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.

-- Haenko -- en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään
mekin.

Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan
piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella
kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä
kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan
ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli
heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen
järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt
kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä
hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän
kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas
Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili
piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä
kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä
noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --
sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja
Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat
mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun
hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon,
niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille
pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä
asuvat...

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet
sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata
siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet
vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan
ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi
oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan
tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen
pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa
hartaudessa taikurin ympärillä, -- sama väki, joka äsken kirkossa niin
nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä
varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi
poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on
taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään... Se on toivotonta...

Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa,
nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy
kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan
laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa
sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä
saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli
mukaansa ottanut, isä Klemetin, -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään
ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään
sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään
oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi
havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti
kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:

-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko
antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta
sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan
tyydytystä?

-- Mitä käskette, piispa?

-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta
salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan
ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin
käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja
karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, -- tahdotko
jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä
on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen
tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei
sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja
yhden miehen voima on vähäinen...!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo
aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken
kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä
hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki
kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.

-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen
kysymykseen ja virkkoi sitten:

-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme
salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty,
jospa ei tervehdittykään.

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,
aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka
savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat
vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:

-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --
Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä
selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen
saattajanaan oli runnelluksi tullut:

-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä
olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä
olikaan nimesi?

-- Heino.

-- Heino, -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä
olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin
nimeksi, eikö niin?

Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin
arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa
huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:

-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,
kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.

Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin
hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas
heille jäähyväisiksi lausui:

-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!

Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua
kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään
ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin
mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka
äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä,
syvällä asuu heimoviha! --

Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset
saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita
karjapolkuja pitkin.

Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri.
Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän
mietteensä, -- hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä
erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja
tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi
ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen
mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva
keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi.
Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt
mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli
kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan.
Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan
hopeasoljen ja kysäisi:

-- Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?

-- Vaihdoin.

-- Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?

-- En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.

Mutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin,
ehkä otinkin jotakin väliä.




IV. KALAJÄRVILLE.


Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen
hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin
kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta
soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan
asti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä
kuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan
heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.

Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse
näihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan
johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut
merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt
vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän
viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä
auttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt
jalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä
louhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen
erämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan,
vieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes
ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli
lepytetty erämaan haltia.

Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti
könttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle
kalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin.
He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.
Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa
sidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,
että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat
heillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti
pohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset
reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.

Tämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla
joukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut
muutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa
ensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli
piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.

Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen
vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset
kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,
nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti
tuossa monipäisessä joukossa.

-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin
virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä
taipaleet kulkenut.

-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten
vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.

Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.
Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.
Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn
taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät
yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin
kesät erissä viipyä.

-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,
iloitsi Leena-muori edelleen.

Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa
palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä
kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen
selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,
missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha,
vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:

-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!

-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?

Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko
eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa
pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, -- niin arveli Karmalan
kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti
linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:

-- Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on
meillä vielä pitkä soutu edessä.

Äänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä
useimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se
ilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat
lähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli
ilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:

-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän
siellä apajat sen antavampia?

Ukko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä
kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta
tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä
kitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:

-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä
kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä
pohjoisemmilla haukivesillä.

Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja
vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:

-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä
lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.

Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo
akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:

-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta
pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi
jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: --
Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset
riistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää
aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään
kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin
tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten
hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä
majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!

Ukon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen
ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja
tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka
väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,
kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti
nyt päättäväisenä:

-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,
vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin.
Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja
suojeltava heidänkin oikeuttaan.

Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka
varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä
kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:

-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että
Maanselkä vastaan töksähtää!

Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta
eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:

-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa
tappelemaan käydä.

Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,
kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen
ikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin
hänen äänestään, -- kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta
tappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet.
Ja ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo
kaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen
mielelleen erikoisesti rakas.

Mutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi
ääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville
seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön
puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:

-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä
me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon
ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste
tule.

-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen
nyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! -- Niin säesti Ilvesmäen
sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --
Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella
saadaan!

Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:

-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän
niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä
Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.

Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.

-- Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana
Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas
nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.

Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko
savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut
mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään
hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:

-- Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai
eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin
siellä olla!

Se oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä.
Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen
tukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä,
joita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet
tuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.

-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!

Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:

-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen
joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä
kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun
saatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me
emme omastamme hellitä...

Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja
kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin
entiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja
kysäisi:

-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne
ovat meidän?

-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,
innostui hän pian kertomaan: -- Meidän miehet siellä ovat monen polven
ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat
Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven
takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta
nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä,
siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki
lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen
latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä
saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain
me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin,
loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä
muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat
hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun
kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten osui tänne meidän
takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, -- mikä heidät
lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne
useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset
ovat arkailleet ja veltostuneet.

-- Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi
kerran takamaillemme tulivat?

-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka
kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten
tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli
majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme
käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!
Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa
lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet
tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt
pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet
ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen
isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä ... niin, silloin
me nähtiin ensi kerran savolaiset.

-- Hyökkäsivätkö yöllä?

-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli
menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat
toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme,
ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei
meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin
saunamme polttivat...

-- Entä te?

-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen
rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä
oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme
seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille -- ja jo loimusivat
tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle
rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä
kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!

Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä
polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä
lisäsi:

-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen
kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä
he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin
varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä
metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään
kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet -- siihen
ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä
tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne
koirillaan, -- raaka, raaka on niillä luonto!

Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet
kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja
vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen
kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita
Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:

-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin
meidän talon väki sinne järville jäi?

Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi
konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan
sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen
kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:

-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan
aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --
taipaleelle!

Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen
levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei
auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain
alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen.
Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa
myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan,
aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet
sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille
heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan
miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle
tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat
yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson,
jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.

Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta
kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän
noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana
nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,
matalalla äänellä:

-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi
ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole
hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä
paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina
lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet
mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet
itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että
tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.

Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi
keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän
tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen
jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä
pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän
toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon
voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa
miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.

Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen
muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään
koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille
kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin
pojanpojalleen puhuvansa.

-- Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue
hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti,
niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet.
Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut
savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli
kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia
takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, --
ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin
heittiöiden ilkeyttä.

Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi,
ennenkuin jatkoi:

-- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten
naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä
tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme
karkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se
korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli
pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he
meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.
Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi
sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen
hylkäsivät...

-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri
jännittyneenä.

-- Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä
olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia
venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä
muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi
ryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin
varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat
ja selkäänsä sälyttivät, -- aikoivat kai niine hyvineen livistää
tiehensä. Mutta eivät ehtineet, -- kunpa olisivat ehtineetkin!

-- Miksi niin?

-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän
ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolikymmentä miestä,
isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhdyttivät oudolla
asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,
eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta
oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat
keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta
tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,
että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän
äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista
lähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden
suulle saapuikin.

Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään
korpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä
suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi
tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.

-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan
riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he
ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia
tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi
kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen
verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten
piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin
kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...

Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen
puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:

-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen
mennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen
murhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille,
kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he
sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin
pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset
huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi
sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi
vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan
piteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi,
mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan
ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut.
Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua.
Mutta hän horjahti...

Ukon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän
hän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa
lihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä
leukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli
kamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta
olipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion
kuluttua kertomustaan jatkoi:

-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä
kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin
harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta
kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään
kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois
savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme,
survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan -- ja kääntyi samalla
pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi
ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun
kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten
toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat
jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään...

Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten
kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka
taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten
takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet
kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen
olivat ehtineet:

-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui
kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme
vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen
se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja
kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset
itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen
puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli
nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin
lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin
kuopattiin.

Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja
vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:

-- Entä äitini ... niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan
hautaan?

-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta
jatkamaan. -- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja
aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti
potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin
syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa.
Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki kolme
sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen
hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,
joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se
ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin
muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa
luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi
haavoitettua rintaa ... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut
ehtiä apuun...

Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin.
Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon
kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin
suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.

Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen
pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt
hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat
myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.

-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --
sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte
takaa?

Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi:

-- Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa
haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti
silloin vastarintaan asettua, mutta...

-- Mutta?

-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen
poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä
koskaan tehnyt.

Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi
tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän
vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:

-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?

Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:

-- Oli.

-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?

-- Sama.

-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?

-- Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen
ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin
sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?

Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:

-- Tallessa on.

-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,
että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen
ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin
sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,
jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on
meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun
tulee siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin
ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy
heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta
kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.

Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin
valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko,
olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia
vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä
suuren tehtävän.

Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin
noita koston mietteitä yhä säestäen:

-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me
silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti
kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.
Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja
silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,
joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin
verta ja miesten surmaa.

Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan
aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa
mielessä jo syttyneen tiesi.

Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen,
viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat
ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat
tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä
vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään
kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan
nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet
vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion
ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet
karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi
ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi
vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka
hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:

-- Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina
saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve
jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän
tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:

-- Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin
tulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!

-- Niin, Tuira, me kostamme.

Herkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin
mielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja
yhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä
lieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin
suuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka
punanauhaa kutriinsa sitoi...

Lauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään
hänen mieheviä mietteitään...? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö,
joka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, -- pois mokoma
muisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja
aseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun
pitkään suruun, -- juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin
koottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle,
-- ei armon ajatusta kenellekään!

Niin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja
ja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen
luomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle
tähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti
vaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan
työntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin
kerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa
ahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista
kielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja
kuiski:

-- Tule, koeta!

Ja siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.

Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt
johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas
Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne
olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin
peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs
korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet
tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset
ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa
keihäitä, tuuria ja tarpoimia.

Venheet olivat lujat ja hankavat, soutajat piipivoja. Soudettiin päivä
ja soudettiin toinen, ohi soudettiin monen tunnetun verkkomatalan ja
nuotta-apajan, ja vaikka Iisveden aavoja viiletettäessä monen soutajan
silmä kaihoillen katseli tuttuja saunarantoja ja vanhoja kaskiaukeita,
niin ohi niidenkin huopasi Erä-ukko, joka etumaisen venheen perässä
istui ja väylät selvitti autioiden saarien lomitse.

Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös
Nilakan päähän ja erään lahden suulla seisautti ukko selällä venheensä
ja viittasi melalla lahdenpohjaan, missä petäjäin siimeksessä helotti
sievoinen nurmikkoranta:

-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina
perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat
saunat vieressä.

Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota
rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja
kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen
olivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.

Mutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:

-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,
nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.

Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle
ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän
etempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän,
ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin
vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan
hän nyt venheet laski.

Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
ukko venheestä astui ja virkkoi:

-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.

-- Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän
pisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista
ryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille
saunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään
ilmipurkamatta.

-- Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. -- Mutta ne saadaan,
saadaan!

Mutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta
sieltä jo huudahti:

-- Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!

-- Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan
talvella kudottuja verkkoja.

Mutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen
innostuksensa, urahtaen:

-- Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä
kajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä
viimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut.
Ensiksi on karkoitettava kateen kirot!

Uteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain
lepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla
ja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei
hätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla,
rupesi hän antamaan määräyksiään.

Kahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen
itään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa.
Vanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan
Kaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.

-- Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti
Erä-ukko, -- sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa
pyytämään ruveta.

Mutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja
koirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti
mukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi,
miten riistan oikullinen haltija on suositeltava.

-- Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja
Pohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla
äänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen...

Mutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa
uudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin
vaati erämiesten peritty tapa.

Kaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin
luupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä
pysähdytti, virkkaen:

-- Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat
edestä kaadumme.

Ja kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja
liuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään
painuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko
vitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle
oikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse
souti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, -- niin hän
Veteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:

    Lähde nyt hiisi hiihtämähän,
    Painainen pakenemahan,
    Veden lempo lentämähän...

Lauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö
todella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja
lentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla
vastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja
kauniisti pyyteli Pilvenperä:

    Ve'en Ahti ruohorinta,
    Satahauan hallitsija,
    Anna meille antimesi,
    Vetisen pihan väkeä...

-- Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta,
jonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. -- Loitsuun täytyy
antautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.

Mutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin
apua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, -- muurahaispesän, ja sen
läpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja
haudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta
kun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan,
silloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä,
silloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin,
eikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen
potketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi
apaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin
koettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden
haltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi,
juhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään
palaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden
läntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat
viserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.

Aimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat
pihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden
ääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla
taioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.

Jo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan
laskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua
kaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut
kaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa.
Viljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli
keksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja
teiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja
savikkorannat, joissa pesi majava.

Keitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille.
Mutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen
pieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja
eräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa,
luki vanhus vielä viimeisen lukunsa:

    Veden kultainen kuningas,
    Veden ukko, vaahtoparta,
    Tule, syö kevätkaloa...

Nyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi
virkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:

-- Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!

Melkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin,
niinkuin kirkossa pyhä leipä, -- tämäpä olikin kalamiesten sakramentti.
Harvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli
rakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin
vielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo
oli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta,
leppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä
eränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla
rannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat.
Jos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille
loihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!

Niin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta
päin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen
ilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas
tyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi
iskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta
eipä se nousekaan sieltä heti ... taisi olla ukkohauki, jonka selkään
se kyntensä upotti. Niinpä oli... Siellä riehui vedessä tuima taistelu,
kokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä
niin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun
sitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne
iskijänsäkin...

Vihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä
vuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen
ja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.




V. ERÄMAAN TAISTELU.


Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka
kuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella
törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet
nahkoja -- kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja --
piiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut,
riistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut
kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä
heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä
hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin
soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän
mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja
noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eipä ollut vainolaista
kuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan
usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen
saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet
ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,
katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka
niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat vasta maihin järven
pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä
pyyntimaita he nousivat tutkimaan, -- Tuiran Vilppu, tuo levoton sielu,
joka aina uutta haikaili, hän se tänne Laurinkin vietteli, vaikka jo
iltapäivä oli käsissä, kun he perille ehtivät.

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se
pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan
noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.
Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki
porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa
hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä
etäältä katsoen siltä, kuin olisi suonlaita heilahdellut, kun siinä
porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,
aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta
arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystyyn heristivät
peurat päänsä ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi
kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkisen vain kuului sieltä
vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen
laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,
lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä
innostanut.

-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.

-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi
Vilppukin. -- Mutta eikö liene lappalaiskota täällä lähellä, sillä
lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin
korvenpoikaa katsomassa?

-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

-- Ei näy, palataan venheelle.

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten
kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä
vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja
vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,
itäisempiä selkiä soudellen.

Liikkumatonna päilyi järvi, tuskin värettä sen pinnalla heilahti.
Ainoastaan lokki, joka vesirajassa liiteli ja aina väliin siipensä
kasteli, särki joskus tuon kirkkaan kalvon, josta heijastava kilo
melkein sokaisi soutajain silmät. Auerta oli etäämpänä taivaanrannalla,
ja sen hämärästä kuumottivat kaukaa itäisen rannan loivat harjut.
Painostavan äänetöntä oli luonnossa kaikki, tuntui melkein
helpotukselta, kun joskus kuului jostakin kaukaa edes kaakkurin
surunvoittoinen valitushuuto.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen kävi
selväpiirteisemmäksi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina
epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta
pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta
eipä ole heitä nyt kuulunut ... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan
noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta
takalistosta.

Mutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen
perässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä
kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi
selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei
puhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt.
Vihdoin hän Vilpulle virkkoi:

-- Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on
kuin siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin
katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,
katsoi, vilkastui:

-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo
sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain
isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli
heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa
ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin
savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään
ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta
sittenkin, -- uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä
nuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi -- se on
tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen
kysymyksen ratkaisivat.

-- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,
soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

-- Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja
taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei
löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa
liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen
päivänpaisteiselle törmälle.

-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

-- Vierasta väkeä on siis täällä, -- nyt kiireesti eräjoukkoa
varoittamaan!

Tämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin
lietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä,
arkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen
kuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.

Se oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja
pian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle
törmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti
mennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava
asutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi
rannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut.
Eipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan
vartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin
arvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko
rannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa
kuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.

Se se oli, -- Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi
Lauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti
ohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne
ilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla
rannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:

-- Älä melo, -- mertaan joudutaan!

-- Maltahan, ei ole vielä vaaraa, -- tunnen tuon tytön, vastasi Lauri
verkalleen.

-- Tunnet! -- velhonnut lienee sinut veden neito!

-- Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.

-- Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!

Tyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea
vartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin
Tuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi
kepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti,
jonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain
katsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan
välillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:

-- Mistä soudatte, Hämeen miehet?

-- Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. -- Mutta mitä
väkeä olet sinä?

Tyttö naurahti, Lauriin katsoi:

-- Etkö tunne enää?

-- Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta...

-- Mutta mitä, -- peloittaako?

-- Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, -- milloin tulitte?

-- Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et
olisi suonut minua näkeväsi!

-- En täällä, -- tulitte hämäläisten vanhoille erävesille, täällä ei
sovinto säily.

-- Miksei säily, onhan täällä vettä useammillekin!

Siihen tytön kysymykseen eivät Hämeen miehet vastaamaan käyneet, ne
asiat eivät naisille kuuluneet. Ja keveämmäksi käänsikin heti
Vilppu-veitikka keskustelun:

-- Tule venheeseen, tyttö, tuttujasi tapaamaan!

Tyttö nauroi.

-- Veisitte ehkä väkisin mukaanne!

-- Tokkopa pahoin vikiseisit?

-- Tulkaapas koettamaan, nouskaa törmälle!

Laurin veret olivat ruvenneet kuumenemaan, hän meloi venheensä kallioon
kiinni ja tarttui sen halkeamassa kasvavaan rantakoivuun, virkkaen:

-- Jospa tulisin, huudonko päästäisit, tyttö, vai pakoonko juoksisit,
-- niin, mikä olikaan nimesi?

-- Anja.

-- Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?

Tyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin.
Hän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi
puuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen,
mutta suli taas leikkisäksi, vastaten:

-- Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille,
eikä ryöstämälläkään!

-- Mutta miten?

-- Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!

Vilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan
kuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli
siinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, -- tässähän voisi
savolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja
jota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, -- tuossa tuokiossa syttyi
hänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi
kiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion
alimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.

-- Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, -- huudahti hän
kiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.

Mutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen
aikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon
puolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin
metsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa,
suuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää
kuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden
partaalta, tuohitorven kimeä ääni, -- tyttö varoitti sieltä omaisiaan.

Turhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten
rannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi.
Tyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen,
jossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan
katseli:

-- Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.

Ei käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti
asettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että
tämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten
lahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia
takaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan
pysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt
venhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken
oli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi
kohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi
Savilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin
miestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain
liikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja
jälkiä kuin tyttö äsken.

Lauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja
hän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat
ja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan
tällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli
juuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen
tavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat
itsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava
sotavesiä... Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin
syistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on
auennut, miehen tehtävät ovat edessä... Mutta täällä on myöskin tyttö
Savilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet
nuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä
tunne oli voimakkain.

Kotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:

-- No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset
tulivat sittenkin tarjolle!

Niin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri,
palautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin
kulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä
vesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen ... eikä hän
toverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi,
ikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:

-- Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos
eivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista
selon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.

Lauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri
äsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa
turvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä
ääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:

-- Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin
sinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun
kuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs
tässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia
kainostelee, -- niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä
emäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin...

Lauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina
vain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan:

-- Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?

Lauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja
vastasi nyt harvakseen:

-- En tiedä mitä olisin tehnyt -- tuskin olisin häntä Saunarantaan
tuonut... Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet
tuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran ... en
tiennyt, mikä hän oli ... ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en
osaisi kainaloisekseni löytää, -- en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia
ne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko
eräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat
vielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita
hautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko
suvulle -- ja sitähän sille lupasit sinäkin...

-- Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.

-- Nyt olkoon! -- Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla
oli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:

-- Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu
isäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen
tarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle...

Lauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen
mielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi
haapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä
voimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi
katkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:

-- Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo
kahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja
kostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran
näen! --

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen
pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden
lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,
sillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään
kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara
todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he
tiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän
viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.
Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,
urahti ukko:

-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan
rannalla.

Lauri ei, kumma kyllä, kertonut sitä sillä kiireellä, jota asian
merkitys edellytti, ja siksi ukko vielä epäilevänä kysyi:

-- Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,
jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta ukko tiukkasi
aivan ankarasti:

-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

-- Järven itärannalla.

-- Kertokaa!

Tuira viskeli ääneti haapiosta saaliitaan rannalle ja kävi sitten siitä
vettä äyskäröimään, -- hän antoi Laurin kertoa juttunsa mitä myöten
halusi. Ja Lauri kertoikin tarkalleen koko heidän retkensä, kertoi,
kuinka he kallioniemen ohi soutaessaan näkivät vastoja taittavan
naisen, -- sen lahden pohjassa oli nähtävästi savolaisten sauna.

-- Jospa lie ollut lappalainen, epäili ukko vieläkin.

-- Savotar oli, puvusta hänet tunsimme ja puheestakin ymmärsimme...

Erä-ukko vilkastui, mutta miehistä toiset säpsähtäen huudahtivat:

-- Puheesta, -- puhuttelitteko vainolaisen akkaa? Olisitte väistäneet
katalaa!

Lauri keskeytti kertomuksensa, kun hän Tuiran hymyilevän näki, ja
lisäsi lyhyesti:

-- Hän keksi venheemme jo kaukaa. Ja pois soutaessamme näimme miehiäkin
samalla törmällä. -- Ja hän lisäsi vielä vakavana ukkonsa puoleen
kääntyen: -- Yksi niistä oli Suursavon Tarvainen!

-- Sen jo arvasin, virkahti Suopelto, joka jo hänkin oli rantaan
ehtinyt uutisia kuulemaan. -- He uhkasivat tulla, syyskalalle
tulivatkin!

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri
pyynniltään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten
saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja
miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan
törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.
Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja
huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja
lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

-- Eihän vielä niin kiirettä ... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen
rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään
ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät
kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen
parroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi
odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli
toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he
kokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet
turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.
Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi
suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois,
Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan
kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja
virkkoi sitten:

-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä
tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja
parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille
oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus
levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me
muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki
nukkumaan, -- sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! --

Mutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja
yöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle.
Sen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina
tiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja
kelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran
takaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka
näyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden
peittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, --
melkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen
ulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat
sumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa,
vasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin
nousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia
tovereitaan.

Nämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten
kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja
mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden
rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi
sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta
miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja
naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa
oli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin
varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa
sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat
vakoojat.

-- He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti
innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on
matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat
erämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut
saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita,
ymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,
mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein
kuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen:

-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän
takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä
jo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla
tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei
takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,
syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli
huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin
kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö
tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --
sydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.

Niin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun
hän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän
älysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön
käymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata.
Sen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:

-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa
liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme
ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon
silloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit
kätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat
valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin
olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto
vielä epäilevänä.

-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat
savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien
mieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja
eväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas
vähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei
ollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli
oksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli
hänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli
joka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle,
eikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin
kyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin
jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä
vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja
painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.
Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi
kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin
rauhoitti ja rohkaisi.

-- Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä
ilolla matkueelleen.

Eikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti
vastasi:

-- Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä
niin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.

Hänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu,
ennenkuin "Leenan päivä" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain
vaistomaisesti sitä tapausta odottavan, -- muutamain toivovan, toisten
varovan.

Ja se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä
saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä
olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli
etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta
ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,
jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään
pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen
huudahdus...

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta
silloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,
ilmoittaen:

-- Siinä on vieras!

Käskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa
etumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä
olevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain
puolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen
nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja
astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai
juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,
ennenkuin uudelle lähtevät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen
kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:

-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

-- Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen
katsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen
silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri
hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.
Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan
keskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:

-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä
pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he
arvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti
vihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena
lausui:

-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet
ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä
rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta
supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja
uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin
vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli
savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko
soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä
eivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys
vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.
Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet
tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää
odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä
sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten
sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa
toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,
-- siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he
kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan
sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat
siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli
herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa
kipuna?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti
hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä,
jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

-- Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö
teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi
levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha
mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen
isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin ukon, mutta kiihkoisampi, oli
Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten
merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle
soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä
vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimmäiset saunat ja
katiskat, nämä maat ovat meidän veromaitamme.

-- Näytäpäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!
Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat
rintamaihin kuuluvat.

-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset
silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä
kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jäljestä kuin varkaat toisen
halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole
täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä
lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja
hiiloksiksi jäävät vastakin, jollette sovinnolla näiltä rannoilta
suoria.

-- Nähtäneen, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi
kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,
kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin
salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan
puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen
iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä
kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo
venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa istuvat hämäläiset odottivat
taas jännittyneinä ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi
keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin
tasoitellakseen äskeistä kiivautta:

-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja
teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille
vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta
sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo
erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että
Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs
leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon
puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,
Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan
riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista
eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enimmin miellytti.

-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi
käytävä takamaitten välille, sittenpä vasta kukin omansa tietäisi ja
saisi rauhassa raataa ja pyytää. Ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat
supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen
kuultiin siellä terävästi väittävän.

-- Joko pehmeni taikoja-rautio. Rajan me panemme siihen mihin soudamme
ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla
olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista
sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.
Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen
koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli
syntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu.
Mutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain
heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän
miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä
vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin
alullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki -- Tähkäveden Naulasaaressa
-- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin
huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo
ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon
tuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:

-- Eihän yrittänyttä laiteta, -- saisihan asiasta miesten kesken puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka
viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.
Hyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään
miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan
erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän
luki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät
olivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella
hänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella
koskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on
kostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja
juuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui,
lausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet
häneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.

-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään
kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja
rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

-- Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista
puhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin
puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, kun he sydän ahdistuksessa
soutoteljoillaan istuivat ja tuskaisina odottivat, mihin tämä väittely
päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä
ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä ja turhaan koetti Laurikin
ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan
tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,
väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen
isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas
ja huusi:

-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa
selvittää. Jos lienee teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin
soutakaa maihin -- puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt
tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja
se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän
antoi merkin soutajilleen ja samassa hänen venheensä aallokosta
laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten
valkamasta. Vielä viipyi salmella ukon venhe, ja sen liikkeitä ne
toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja
lausui elpyen:

-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee
savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin
noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,
jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana
joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta
Suopelto, Pilvenperä ja muutamat muut sovinnon miehet nousivat ylemmäs
törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden
erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin
jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä
huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin
miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan
sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta
vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten
luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan
ja kysyi:

-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren
ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen
heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja
jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri
nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me
tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti
taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto
virkahti melkein moittivasti:

-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.
Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me
tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät
taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!

-- Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat
karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu
sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana
vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.
Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja
siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä
naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan
ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se
kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili
ivailijalle:

-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka
sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä
hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla
kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa
kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat
savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen
noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman
pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:
rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri
keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle
kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.
Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin
miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo
kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo
heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian
määrätön hälinä.

Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.
Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen
irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla
äänellä:

-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!
Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on
pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt
eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!

Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa
rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä
välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa
tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne
kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja
rynnätessään huusivat Hämeen miehet:

-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!

-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!

Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut
rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia
vastaan, karjuen:

-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!

Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet
asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.
Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja
kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti
venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan
ukon riemahteleva yllytysääni:

-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,
mistä raja kulkee...!

Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona
vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,
leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri
oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo
kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka
laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen
mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja
tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja
pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli
Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa
hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin
isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän
nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen
rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.
Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin
nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut
kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa
suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä ... ja
juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.
Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä
lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa
otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi
rantaveden...

Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä
huimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän
kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi
törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa
polven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.
Savolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,
se isku ei tullut...

Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja
pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan
vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä
Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt
vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä
itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle
näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana
riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet
Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi
kehoittaa:

-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!

Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi
ilkkuen:

-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!

Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän
kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen
noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara
ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten
valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat
hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja
yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen
tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi
kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.

Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana
venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,
tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat
siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia
juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten
savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten
rannasta loittonevain venheittensä perään...

Pakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina
juosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään
pakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja
joita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla
vasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet
pakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä
olivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja
aina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.

Tässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan.
Mutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen
keulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei
tuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat
muistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten
tavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen
äänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin
ja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään
silmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se
jäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi
saaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.

Jotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain
toveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui
siellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi
siellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi
siellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään
veti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon
hän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset
näiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset
nurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset
toki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina
rinteellä.

Mutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara
kädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka
kangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja
onnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa
hän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri,
rannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:

-- Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?

-- Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa,
vastasi vanhus halveksuen.

-- Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!

Nyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin
avaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta
ruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus
ei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen
haavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen
sanoja sureville, masentuneille erämiehille:

-- Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu
kyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta
savolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille
vesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos
vain huolellisesti apajoitamme varjelemme...

Mutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina
suorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun
anteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa,
-- kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he
kiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt
Sotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken
olivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas
kellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja
ensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle
rannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.

Etuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin,
voitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja
vaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä
kädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei,
suoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja
suorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan
ehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet
vanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan,
nahkaselle vuoteelleen.

Huolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä
iltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen
lemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? -- niin he
toisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon
luokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja
nopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt
johtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille
puhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.

-- Minun aikani on kypsi, sanoi hän, -- kostettu on sukuni surma,
voitettu vainon mies, joudan pois. -- Hän kääntyi sitten pojanpoikansa
puoleen ja virkkoi lempeästi: -- Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin,
kostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika
edessäsi ... sitä olen yökauden ajatellut ... tuota eilistä
muistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen
tora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota;
minä en voinut sopia, ehkä voitte te...

Hänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän
jatkoi:

-- Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän
kovat kestät, tapellakin osaat... Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa
sisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista
miestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se
heimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita,
jotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!

Niin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa,
joilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen
virkkoi:

-- Kostamatta en kuitenkaan katoa ... kostin jo itse!

Ja se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa,
valittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. --

Muutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä
vesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät
syystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi,
ne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain
venheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet
kourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin
levähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin
lehtipurje avuksi.

Kotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle
olivat hämäläiset -- vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan
-- lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä.
Savolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet
sota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi
Hämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon
verta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui
kotiinpäin soutavain miesten mielissä.

Mutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan
rintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa
tavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä
suksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa
ei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa
kävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen
reidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin
verevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta
pitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta
kauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:

-- Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä
saaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?

Lauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi
salolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että
Lauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon
hänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt
veitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen
partaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville
miehille:

-- Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!

Mutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka
sivulta kuiskasi:

-- Minä jään.

Miehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli
sydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan
kohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti.
Ihmetellen huudahti Lauri:

-- Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?

Punaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä
katsomaan kääntyneet, -- hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin
yhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu,
joka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen
istualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan
tapaansa hän taas iloiten virkkoi:

-- Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi,
-- me kahden vain!

Nyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun
viereen:

-- Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, -- etkö sitä arvannut?

-- Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään
tänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani
paranee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!

Miehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla
jokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:

-- Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku
takamaille, eipä sitä apua arvattukaan!

Mutta Suopelto puhui innostuen:

-- Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne
tänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja
eväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia
aviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko
erämatkue vahvistaa, -- voittehan sitten joskus tulla papinkin luo,
samalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.

Siinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä
lehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, -- siihen eräjoukko kävi
yhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa
päivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen
valossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät
hääjuhlat siinä joukolla vietettiin.

Mutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten
erämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta
ihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien
peninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät
lähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa
syysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa
lämpimään.

Hetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan,
kuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän
märkiä latvoja, ja 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/43941