← catalogue

Erämaan nuijamiehet: Historiallinen romaani

by Santeri Ivalo · Finnish · Gutenberg #43890 · 564,385 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Erämaan nuijamiehet: Historiallinen romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Erämaan nuijamiehet: Historiallinen romaani

Author: Santeri Ivalo


        
Release date: October 5, 2013 [eBook #43890]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43890

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN NUIJAMIEHET: HISTORIALLINEN ROMAANI ***

ERÄMAAN NUIJAMIEHET

Historiallinen romaani


Kirj.

SANTERI IVALO



WSOY, Porvoo, 1922.






SISÄLLYS:

     I. Isän kirje pojalleen.
    II. Veljesten kohtaus.
   III. Erämaan miehet.
    IV. Pohjanmaan viestit.
     V. Ison riistan pyyntiin.
    VI. Vanha ylimys.
   VII. Kuolevan rouvan talossa.
  VIII. Ensi taistelu.
    IX. Kun selkäranka katkesi.
     X. Pitkät hiihdot.
    XI. Eristetyssä linnassa.
   XII. Metsäkylässä.
  XIII. Pakosaunaan.
   XIV. Taistelu Leskisen talossa.
    XV. Putkilahden pidot.
   XVI. Keskeytetty saarna.
  XVII. Hullulle retkelle.
 XVIII. Klaus Flemingin sotaleirissä.
   XIX. Sydänmaalle.
    XX. Kaksi hakumiestä.
   XXI. Pojan kirje isälleen.




I.

ISÄN KIRJE POJALLEEN.


Matalassa mutta viihtyisässä tuvassaan Turun Aningaisten
kaupunginosassa istui eräänä syyskuun päivänä 1596 sotavanhus ja
entinen Turunlinnan alivouti Martti Pietarinpoika Silta kirjoitustyöhön
vaipuneena. Hän kirjoitti kirjettä pojalleen, joka palveli
ratsumestarina kaukana Savon uudessa linnassa, minne hän tiesi airuen
Turusta seuraavana aamuna lähtevän. Sellaisen kirjeen tekohan oli
hänelle, vanhalle kirjamiehelle, oikeastaan vain hetken asia, mutta
Martti oli tätä kirjettä kirjoitellut monta tuntia. Hän oli näet sen
varrella sotkeutunut pieneen, visaiseen juttuun, joka pakotti hänet
alituisesti pysähtymään ja kaivelemaan muistinsa vanhoja komeroita. Hän
sysäsi paperille rivin ja kaksi, mutta vaipui taas miettimään, sukien
hanhensulalla hopealta välkähtävää, harvahaivenista tukkaansa.

Tuo poika, Juhana -- kuningasvainajan kaimaksi ristitty, Martin
esikoinen, -- oli näet viime kirjeessään ohimennen kertonut, että
heillä siellä Olavin linnassa oli vankina muuan erämaan talonpoika,
jonka puheista oli käynyt selville, että mies oli peräisin samasta,
Sysikorven Karmalassa kasvaneesta juuresta, josta oli Martin oma
sukukin, ja poika oli isältään kysynyt, mihin suvun haaroista tämä,
Rautalammen erämaille Savosta päin myöhemmin muuttanut perhe mahtoi
kuulua. Saattoikohan tuo vanki, Erkki Pentinpoika nimeltään, olla
heille läheistäkin sukua? Hänen isänisänsä oli muiden savolaisten
mukana aikoinaan siirtynyt -- Erkki ei muistanut tarkemmin mistä --
sinne pohjoisille sydänmaille, jonne nyt oli kasvanut laajahko
erämaanpitäjä, ja tuossa suvussa kuuluu kulkevan tarina, että se
alkujaan oli Karmalasta peräisin. Jos Erkin puheet sukulaisuudestaan
pitävät paikkansa, aikoi Juhana, niin oli hän isälleen kirjoittanut,
koettaa vapauttaa tuon laatuisan miehen linnan pakkotöistä, joihin hän
oli pari, kolme vuotta sitten joutunut osallisuutensa vuoksi johonkin
erämailla sattuneeseen verokahakkaan.

Tähän sukujuttuun oli nyt Martti-vanhus kiintynyt ja hän koetti sitä
selvitellä vanhojen muistojensa ja niiden vähien kirjallisten
sukutietojen avulla, joita hän aikoinaan oli perinyt isältään, Turun
viimeiseltä arkkiteiniltä, ja joita hän myöhemmin itse oli Sysikorvessa
käydessään täydentänyt. Hän oli luullut tuntevansa sukupuunsa, olipa
joskus ylpeillytkin siitä, mutta sangen mutkikkaaksi se nyt kuitenkin
osoittautui. Se runko, joka parisataa vuotta sitten oli Mustanahon
rinteellä lähtenyt vesomaan »Karmalan ukosta», latvahämäläisten
kuulusta noidasta ja eräpäälliköstä, se oli tällävälin jo levinnyt niin
monihaaraiseksi, oli viskellyt vesoja niin monille tahoille, että eri
oksain lukuisia haaraantumisia oli Martin vajavaisilla apuneuvoilla
miltei mahdoton eritellä ja hallita... Tuo Erkki Pentinpoika saattoi
polveutua Karmalan joko vanhemmista tai nuoremmista oksista, saattoi
yhtä hyvin olla perin etäinen heimolainen kuin jonkun oman orpanan
poika tai pojanpoika.

Hänen isänisänsä muutti siis erämaille Savosta, -- sieltähän niitä
erämiehiä vuosisatain varrella on tullut paljo hämäläisten vanhoille
kalavesille ja kaskimaille, -- otapas niistä selko! Mutta katsotaan!
Yksi vanhan Karmalan pojanpojista, Pentti-niminen, joka sotilaana paljo
maailmaa kulki ja oli mukana Viipurin pamauksessakin, hän joutui sitten
puolustamaan Savon uutta linnaa ryssiä vastaan ja jäi sinne, --
akoittui ja asettui Savonmaahan vanhuuttaan elämään, -- tämän muinaisen
Pentin pesäkuntaa saattaa Vanki-Erkki hyvinkin olla. Mutta se on vallan
epävarmaa, hän voi yhtä hyvin olla toista, nuorempaa haaraa. Eräs
Vahvajärven erämaille asettuneen Karmalan oksan pojista, siis myöhempää
polvea, nai Olavin linnan päällikön, Kylliäisen, tyttären, ja otti
tämän kotitalon Suur-Savossa viljelläkseen. Molemmat suvut ovat
nähtävästi olleet liikkuvaa, seikkailevaa väkeä, -- hyvin on niistä
sirpaleita voinut eksyä erämaillekin, missä lopulta ovat tapelleet
verovoutien kanssa, eivätkä ne ole kumpikaan kovin läheisiä sukulaisia.

Martti-vanhus heitti kynän pöydälle, näihin tutkimuksiinsa jo hiukan
tuskastuneena. Olavin linnan vanki tietää sukunsa juontuvan Karmalasta,
-- hän voi siis olla sieltä paljo myöhemmin lähtenyttä haaraa. Olihan
esimerkiksi Martin omalla isoisällä, Juuritaipaleen Manu-isännällä,
kymmenkunta poikaa, joista yksi, Sillan Pietari, Martin isä, joutui
Kurki-piispan ottopoikana Turkuun lukutielle, mutta toisia veljeksiä
lähti maailmalle, tiettävästi joku Savoonkin päin. Ne joutuivat näet
siellä Sysikorven syrjäkulmalla Juhana-herttuan aikoina ruunun
vihoihin, kun olivat erämailla tapelleet, ja saivat paeta mikä
minnekin. Ehkä on joku näitä poikia tai pojanpoikia sitten kulkeutunut
Savon kautta erämaille, jossa he lopultakin ovat ruvenneet hämäläisten
kanssa sovinnossa elämään ja yhdessä vouteja vastustamaan. Maltapas:
nämä pojat olivat siis setiäni ja Vanki-Erkki voisi niin ollen todella
olla oman serkkuni poika. Mutta noiden veljesten nimethän olen itse
aikoinaan kirjoittanut Agrikolan testamentin kanteen...

Työhönsä innostunut kirjoitusmies hypähti istuimeltaan, sukelsi
vieressä olevaan suureen arkkuun ja läimäytti sieltä auki
paksukantisen, vaskisäpeillä vannehditun kirjan. Lehteili sitä
hellävaroen, jatkaen mietelmiään:

-- Kas niin! Aivan oikein! Yksi nuorempia setiäni oli Pentti-niminen,
-- Erkki Pentinpoika, totta tosiaan, niinhän se olikin! Mene tiedä,
vaikka lie serkkuni poika, Juhanan oma pienserkku, se pakkotöissä
ahertava erämaanmies, joka pari vuotta sitten on joutunut Olavin
linnaan, tarmokkaan Götrik Fincken tyrmään.

Kiireesti tempaisi Martti taas kynänsä ja rupesi tätä oletustaan
pojalleen selittämään. Kotvasen tuota juttua kehiteltyään hän kuitenkin
jatkoi:

»Varmaanhan en tiedä, onko Erkkisi näin läheinen sukulainen. Mutta
olipa hän orpanasi taikka kuinka etäinen heimolainen hyvänsä, vapauta
sinä vain mies tyrmästä, jos voit, ja laske hänet kotiinsa raatamaan.
Verovoudit eivät ole enkeleitä, ja johan tuo miesraukka on kolmatta
vuotta pakkotöissä rikostaan sovittanut. Talot tarvitsevat nyt kylläkin
kotiin miehensä, joita liiankin paljo on sotaväkeen viety, -- raskas on
rahvaalle tämä aika...»

Martti jäi taas sulka kädessään kotvaksi istumaan, miettien niitä
seikkoja, joihin hänen viime sanansa viittasivat. Ja nämä vakavat
muistot suuntasivat hänen ajatuksensa vähitellen sukututkimuksista
aivan toisiin asioihin. Ulkoa, talon edustaiselta mäkiaukealta, kuuluva
rähinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pienestä ikkunastaan hän näki
sotamiesparven, jotakin ryysyistä jalkaväkeä, meluten marssivan
soramäen yli pohjoista maantietä kohden. Näkyi olevan ryhmäkunta tuota
villiä, ulkomaalaista palkkaväkeä, jonka kenttäelämä oli raaistanut ja
jolta, jäätyään sovittua palkkaa vaille, kaikki kuri oli höltynyt.
Kaupungissa remutessaan on tuokin parvi tietysti nyt myönyt asepukunsa
ja aseensa -- siitä ryöstösaaliistaan puhumattakaan, jota nuo Viron
sodista palanneet joukot alkujaan toivat mukanaan --, nyt kai se on
matkalla suomalaiselta maalaisrahvaalta ryöstämään niitä
palkkasaataviaan, joita ei ruunu kykene sille säännöllisesti maksamaan.
Eipä epäilystä, tämäkin ryysyjoukko on varmasti matkalla
»linnaleiriin», s.o. talonpoikain luona itsensä elättämään, eikä se
kysy, kuka on velvollinen sille jotakin maksamaan, kuka ei. Se ottaa
sieltä, missä ruokaa tai vaatetta on, kansa saa tyytyä ja -- maksaa!

Meluava ja kiroileva joukko, jota katupojat oppivaisina loitompaa
seurasivat, hupeni Multavierun taa ja Martti painautui taas
papereihinsa. Ja nyt hyppeli hanhensulka keveästi karkeaa paperinpintaa
vastaan, sillä ukko kirjoitti taas innostuneena:

»Vankinne on luultavasti yksi niitä satoja Suomen talonpoikia, jotka
ovat joutuneet epätoivoon ja menettäneet malttinsa sen rajattoman
rasituksen ja raatelun kautta, jota sotaväen pakkoruokinta ja sen
elostelu rahvaan taloissa tälle tuottaa. Se on kaikki vielä tuon
pitkällisen, viheliäisen Viron sodan perintöä, johon kuningas-vainaja
takertui ja jossa mekin, sinä ja minä, vuosikausia olimme mukana.
Siellähän suomalainenkin sotaväki lopulta ja pakosta tottui ryöstämään
elantonsa, -- se tekee nyt samat temput omassakin maassaan, sillä tuo
linnaleirin nimellä kulkeva majoitus-veroitus ei ole muuta kuin
tunnotonta ryöstämistä. Jumala armahtakoon sitä kansaraukkaa ja
niitäkin sotureita, joiden on pakko tuollaiseen elatukseen turvautua.
Muistakaa tekin siellä kansan kärsimyksiä, sen keskuudessa
liikkuessanne, kunnes mahtava marskinne kerrankin laskee tuon kansan
painajaisena olevan sotaväkensä hajalleen...»

Tuosta Suomessa isännyyttä pitävän marski Klaus Flemingin
»mahtavuudesta» oli vanhus vielä lisäämäisillään muutamia kirpeitä
sanoja, mutta hän hillitsi kynänsä ja nielaisi särmikkäät mietteensä.
Niitä on varovaisinta olla paperille panematta, varsinkin hänen...
Klaus Fleming oli näet ollut karsas häntä, Marttia, kohtaan heidän
nuoruudestaan asti, jolloin sattuma oli viskannut köyhän, orvon teinin
ylhäisen, rajun ja raa'an aatelispojan tuttavuuteen, -- Kuitian herra
oli pitkämuistoinen ja pitkävihainen.

Hanhensulkaa heilutteleva vanhus hymähti. Hänelle muistui yht'äkkiä
mieleen, miten nuori, ylpeä ylimys kerran Innamaan pidoissa oli
raivonnut huomatessaan, että häneltä oli hänen iltahempukkansa, kaunis
Kaarina, siepattu pois, -- marski sen kyllä vielä vanhanakin muistaa ja
epäilee, että siinä pelissä olivat hänenkin, Martin, sormet mukana...
Kirjavat ovat olleet senjälkeiset kohtalot niin kauniille Kaarinalle,
joka herttuallisen lempijänsä hylkäämänä jo on toisen aviomiehen leski,
kuin Klaus-herrallekin, josta on paisunut kuninkaan sijainen Suomessa,
-- mutta tuota silloista nöyryytystään ei Kuitian herra unohda...

Tuvassa vallitseva hiljaisuus ja syyspäivän harmaja tuntu vaivutti
Martti-vanhuksen taas näihin uusiin mietteisiin.

Harvoin oli hän noiden nuoruusvuosien jälkeen joutunut marskin
kosketuksiin, joita hän olikin väistänyt. Juhana-herttuan ja sittemmin
kuninkaan hallitusaikana ja hänen jatkuvaa suopeuttaan nauttien oli
Martti elänyt Turun linnassa, jossa hänellä oli ollut erilaisia toimia,
ja hyvin hän olikin siellä menestynyt, ylennyt asteissa, jopa lopulta
linnan alivoudiksi. Sittemmin, kun kaikki Suomen sotaväki tarkoin
tarvittiin Virossa käytyyn pitkään sotaan, oli hänkin taas tarttunut
miekkaan ja turkulaisen neljänneslipullisen päällikkönä, johon hänen
Juhana-poikansakin oli kuulunut, ottanut osaa moniin vaivaloisiin
sotaretkiin. Narvan taistelussa sai hän vihdoin vaikean haavan
lonkkaansa ja palasi silloin raajarikkona, jalkarampana Turkuun,
perheensä luo, astuen taas entiseen alivoudin virkaansa. Mutta kun
Juhana-kuningas kuoli ja Klaus Fleming tuli kaikkivaltiaaksi Suomessa,
silloin oli Martin tähti laskenut -- hän oli menettänyt virkansa. Oli
muka jo liian vanha ja raihnainen... Martti oivalsi hyvin, että
kaikkivaltias marski ei tahtonut pitää nuoruudentuttavaansa
läheisyydessään ja että Klaus Fleming ikämiehenä vielä oli valmis tällä
tavoin maksamaan neljänkymmenen vuoden takaisia kalavelkoja. Mutta
ymmärtäen eropassinsa syyt ei Martti kysellytkään enempää, vaan
muutti Turun linnasta perheineen siihen pieneen taloon Aurajoen
pohjoispuolelle, minkä hänen vastoinkäymisissäkin uljas vaimonsa oli
saanut vanhemmiltaan periä.

-- Paljastaisit kyllä kyntesi pidemmällekin, karhu, jos siihen vain
aihetta saisit, mutisi mietteihinsä vaipunut vanhus itsekseen. Hänen
mielessään asui katkera kauna tuota ylen ylhäistä ja sittenkin
matalamielistä ylimystä kohtaan, mutta hän kätki sen kiukun visusti
sydämensä salaisimpaan soppeen.

Tässä pienessä talopahasessaan, valtavan kaalimaan keskellä, eleli
Martti nyt vieläkin topakan Kerttunsa kanssa, joka yrttitarhaa
viljellen ja taloutta tarkasti hoitaen piti pienen perheen pystyssä.
Lapsia heillä ei enää ollutkaan kotosalla. Heidän molemmat poikansa
olivat jo kasvaneet miehiksi ja niistä oli vanhempi, joka noina
sotaisina vuosina jo varhain tempautui sotilasalalle, ylennyt
ratsumestariksi. Hän oli saanut tulikasteensa isänsä mukana Viron
sodassa, jäänyt sinne vielä isänsä jälkeenkin palvelemaan Antti Boijen
lipullisessa, seurannut sitten esimiestään Ruotsiin, kuningas
Sigismundin kruunajaisiin, jonne Klaus Fleming kuljetti mukanaan
melkoisen suomalaisen joukon ikäänkuin takuumiehikseen, ja nyt oli hän
vihdoin joutunut sen ratsuväkiosaston päälliköksi, joka Antti Boijen ja
Aksel Kurjen osastoista oli lähetetty itärajalle äsken solmitun
Täyssinän rauhan loukkaamattomuutta valvomaan, kunnes raja lopullisesti
käytäisiin.

-- Se poika ihailee Klaus-herraa kuin mitäkin sankaria ... niin,
Fleminghän on kieltämättä voimakas ja miehevä, tehoo sotaisaan
nuorisoon, puheli vanhus itsekseen. -- Ravakka sotaherra, mutta en ole
koskaan hennonut Juhanalle oikein perusteellisesti enkä omasta
kokemuksestani selittää, mitä se mies muuten on ... itsekäs, kavala ja
vallanhimoinen. Pysyköön poika uskossaan, niin lie parempi hänen
itsensä vuoksi...!

Juuri tälle vanhimmalle pojalleen Martti Pietarinpoika nyt kirjettä
kirjoitti. Se ei ollut vielä aivan valmis, mutta hän aikoikin sen
lopettaa vasta sitten, kun hänen nuorempi poikansa Mikael --
piispavainajan, Agrikolan, kaima -- oli tapansa mukaan illan suussa
käynyt vanhempainsa kodissa ja kertonut hänelle päivän uusimmat
kuulumiset, joita Martti vielä tahtoi tuoreiltaan kirjeeseen lisätä. Se
oli pappi, tämä nuorempi poika, isoisänsä ammatin jatkaja ja niinkuin
tämä aikoinaan tuomiokirkon pappeja, piispa Sorolaisen oppilas ja
apulainen. Hän asuikin siellä piispan pappilassa, mutta kävi sentään
joka päivä Aningaisissa vanhuksiaan tapaamassa.

Tuokion kuluttua rupesi jo pihalta kuulumaankin tuttuja, iloisia ääniä.
Siellä kuului Kerttu-äiti, palaten markkinoilta, kaaliksiaan myömästä,
rattoisasti rupattelevan Mikko-pojan kanssa, joka siis jo oli saapunut
iltapäiväkäynnilleen. Ja olihan siellä vielä kolmaskin tarinoimassa,
Mikon pappistoveri ja hyvä ystävä Eero Markonpoika, joka häntä usein,
kirkon asioista innokkaasti keskustellen, saatteli Aningaisiin asti.

Jo kuuluivat rupattajat astuvan tupaan ja nuori, sileäksi ajettu,
vilkaseleinen pappi tuli vanhusta ikkunapöydän ääreen tervehtimään.

-- Terveisiä markkinoilta, isä, sieltä me jo äidinkin kotiin toimme,
virkkoi hintelämpi tupaan tulleista nuorukaisista. -- Kaalit on menneet
hyvin kaupaksi!

-- Hyvä on, poikani, mutta kerroppas nyt päivän kuulumiset, että saan
tähän pistää Olavinlinnaa varten tuoreita uutisia.

-- Vai Juhanalle kirjettä kirjoitat. Niin, nämä Maarian markkinat ovat
tänä vuonna tavallista suuremmat, maalaisia on paljo kaupungissa.
Kerrotaanpa itsensä marskinkin saapuvan nyt Turkuun tiloiltaan
Uudeltamaalta, missä hän kiireellä on rakennuttanut itselleen yhä uusia
sotalaivoja. Monet markkinamiehet kuuluvat aikovan taas pyrkiä hänen
puheilleen, -- valituksille, tietysti.

-- Vai sotalaivoja, matki ukko, Mikon toveriakin, reipasta, tanakkaa
miestä, tervehdittyään. -- Mutta lieneehän toki vielä rauha maassa?

-- Rauha on vielä, mutta kuinka kauan, sitä et osaa sinä, isä,
kirjeessäsi Juhanalle taata. -- Nuoret papit olivat istahtaneet ukon
ääreen arkun kannelle ja eräänlainen alakuloisuuden ilme näytti, ehkäpä
jälkimuistona heidän äskeisestä keskustelustaan, varjostavan molempain
nuorekkaita kasvoja. -- Kuohuntaa kuuluu joka taholta, paukahtaakin voi
minä hetkenä tahansa.

-- Mitä kuohuntaa se nyt taas on? kysyi Martti, jonka vanhat sotaveret
vilkastuivat.

-- Sitä vanhaa vain. Puolasta tulee kuningas Sigismundilta ehtimiseen
tänne määräyksiä, ja toisia, vastakkaisia, tulee Ruotsista,
Kaarlo-herttualta. Joka asiassa yhä isketään ristiin. Kaarlo-herttuan
lähetystölle, jonka oli tarkoitus saada täällä kiinteämpi järjestys
toimeen, antaa marski palttua. Hän julistaa noudatettaviksi Puolan
käskyt, jotka hän on sieltä itse hankkinut, ja hallitsee täällä siten
kuin itsevaltias. Sotaväkeä, jota pitäisi kansan kurjuuden vuoksi
vähentää, hän yhä lisää, hän varustautuu kuin sotaan, vaikka ryssän
kanssa juuri on rauha tehty, rakentaa laivoja ja korjaa linnoja, -- ja
Ruotsissa tekee herttua samoin. Tietysti siitä kerran paukahtaa!

-- Omain miesten kesken, huoahti Marttikin nyt hiukan raskaasti.

Silloin yhtyi Eero-pappikin puheeseen.

-- Ja kansa on tyytymätön. Markkinoille saapuneet talonpojat valittavat
yhteen ääneen hätäänsä, sanovat nääntyvänsä sotilasrasituksen alle,
mutta heidän valituksistaan ei täällä välitetä eikä heitä lasketa
Ruotsistakaan apua hakemaan. Taaskin ovat marskin huovit vanginneet
talonpoikia, jotka ovat yrittäneet purjehtia herttuan puheille.
Pohjanmaalla ovat muutamat jo ajaneet mäkeen lisäveroja vaativat
ryttärit, heillä kun siellä on herttuan vapauskirja. Mutta huovit
repivät, palaten suuremmalla joukolla, ne talonpoikain turvakirjat
kappaleiksi, ja kiskovat moninkertaisen veron. Näkeehän sen, mitä siitä
kehittyy!

-- Niinpä niin, huonot ovat ne oireet, myönsi ukko. -- Olipa tavallaan
onni, että Juhana joutui sinne kauas itärajalle näiltä juonien ja
myllerrysten mailta.

Tuokion istuivat miehet ääneti, katsellen kuinka Kerttu-emäntä
eteisessä juotti ympärilleen tungeksivia vuohia. Mutta Eero-pappi
virkkoi sitten taas äskeistä vakavampana ja miltei kumealla äänellä:

-- Eikä tuokaan vielä pahinta ole. Eihän anneta uskonnonkaan, Lutherin
puhdistetun opin, rauhassa kansaan vaikuttaa. Juonia punotaan,
paavillisten oppien ja menojen palauttamiseksi tehdään täällä työtä
salaa ja julkisesti, lakkaamatta...

-- Joutaako Klaus-herra siihenkin puuttumaan? ihmetteli isä.

-- Vähemmin kai itse, selitti Mikko, -- mutta hänen luvallaan ja
toimestaan täällä taas puuhataan kirkkoihin helyjä ja koristeita
takaisin ja jumalanpalvelukseen roomalaisia menoja, -- hän tahtoo
tietysti siinäkin olla katooliselle kuninkaalle mieliksi. Kansaa
vedetään harhaan...

-- Järjestelmällisesti, piispasta ja konsistoriosta välittämättä,
kuohahti Eero, pystyyn kimmahtaen. Hän näkyi vielä tulisemmin kuin
Mikko kiivailevan puhdistetun opin puolesta ja inhoavan vehkeitä sitä
vastaan. -- Ruotsissa on nyt, senjälkeen kuin Sigismund sieltä lähti,
paavin kätyrit pantu lujille, mutta täällä Suomessa ne saavat marskin
turvin sitä vapaammin temmeltää. Tuokin saksalainen tohtori Samuel,
joka tänne kesällä tuli, pitää joka päivä kokouksia tuvissa ja kujilla,
saarnaten paavillista hapatustaan, aivan piispan kielloista vähintäkään
välittämättä. Ja kun oppimaton kansa vielä vanhoilta muistoiltaan on
mieltynyt noihin koristeellisiin menoihin, jotka puhdistettu oppi
tuomitsee perkeleen keksinnöiksi, niin ei Samuelilta eikä hänen
apureiltaan sen pahempi puutu kuulijoita eikä kannattajia... Tästäkin
on tuleva ankara taistelu!

Nuori mies puhui lämpimissään, hän oli käynyt kasvoiltaan aivan
punaiseksi hiusmartoa myöten. Tämä uskonnollinen kysymys aiheutti näet
Turussa näihin aikoihin ehkä vielä enemmän mielten kiihkoa kuin ajan
valtiolliset ristiriidat. Pari vuotta sitten, pidetty Upsalan kokous,
johon Suomenkin papit olivat miehissä yhtyneet, oli jyrkästi ja
intomielisesti julistanut Lutherin opin ainoaksi maassa sallittavaksi,
ainoaksi autuaaksitekeväksi, ja kansa olisi nyt hyvällä tai pahalla
ollut saatava siihen suostumaan. Osa papistosta, varsinkin nuoremmasta,
olikin aivan tulistunutta tähän tehtävään ja siksi sitä niin
äärimmilleen ärsytti kaikki se vehkeily paavillisen opin puolesta, jota
Klaus Fleming suosi ja kannusti. Tämä uskonnollinen kiivailu ja mielten
kuumennus kärjisti osaltaan myös niitä ajan valtiollisiakin
vastakohtia, jotka ilmankin jo olivat tarpeeksi kärjekkäät.

Tuota uskonkiihkoa ei Martti kuitenkaan puolestaan oikein ymmärtänyt,
hänestä oli melkein yhdentekevää, oliko kirkoissa kuvia tai messuja
enemmän vai vähemmän, eikä hän oikein hyväksynytkään nuorukaisten uhmaa
tässä asiassa. Siksi hän virkkoi:

-- Ehkä sentään vähän liioittelette, pojat, eiköhän vanha ystäväni
Ericus-piispa rauhallisuudellaan ja maltillaan ohjanne näitä asioita
oikealle tolalle.

-- Piispa ei ole tarpeeksi kova, rupesi tuliverinen Eero edelleen
kiivailemaan. Mutta Mikko, joka tiesi, miten suuresti hänen isänsä
ihaili tuota paljo kokenutta kirkonpäämiestä, käänsi puheen toisaalle,
virkkaen:

-- Suokoon Jumala, että olisit oikeassa, isä. Mutta meidän on taas pian
lähdettävä. -- Ja pyörähtäen Kerttu-äidin puoleen, joka nyt lieden
ääressä hääräsi patojen kimpussa, puhui hän: -- Saammeko, äiti, pian
lupaamasi hunajaleivoksen?

-- Olen sen juuri lämmittänyt, maistakaa, jutteli äiti töittensä
keskeltä. -- Mutta mihin teillä on kiire, pojat, lämmittäisin teille
vähän oluttakin.

-- Piispalaan on meidän jouduttava takaisin, luulen, että vanha Ericus
vielä tänään tahtoo jotakin toimia...

Nuoret papit rupesivat hyvästelemään. Mutta Martti kapusi samassa
pöytään nojaten pystyyn kirjoitustensa äärestä, otti kainalosauvansa,
jotka olivat siinä vieressä nojallaan, ja virkkoi:

-- Odottakaa, pojat, tulen mukaanne tavalliselle iltapäiväkävelylleni,
lopetan kirjeeni sitten palattuani.

Hänellä oli toinen jalka aivan kankea ja kuivettunut tuon Narvan
puolustuksessa saamansa vamman johdosta, eikä hän ilman sauvoja päässyt
liikkumaan. Mutta niillä hän liikkuikin liukkaasti ja oli muutenkin
vielä ketterä, virkeä äijä, -- kyllä hän olisi mainiosti vielä linnan
toimissakin kelvannut, ellei häneen olisi osunut mahtajan epäsuosio.

Oli lämmin, kuulakka syyskuun päivä. Joen puoleisella rinteellä,
entisillä »piispan pelloilla», korjasivat turkulaiset vielä
kaalisatojaan ja alempaa rannalta, missä verkkoja oli kuivamassa,
tuoksahti kalantotkujen tunkeaa lemua. Mutta joen etelärinteeltä,
venhevalkamista ja aittalaitureilta, kuului markkinain melua. Sinne
olivat saaristolaiset tuoneet silakoitaan, vakkasuomalaiset
puuastioitaan ja Pohjanmaan rantalaiset lohta ja riistaa, ja Turun
porvarit, miehet ja naiset, hieroivat siellä näiden kanssa yhä
illansuussa kauppoja. Taaempana törrötti synkännäköisiä raunioita ja
alastomia savupiippuja. Täällä Turun hienoimmassa ja vauraimmassa
kaupunginosassa oli näet äsken riehunut tulipalo, eikä palaneiden
talojen tilalle oltu vielä ehditty rakentaa uusia. Mutta alempana,
vanhaa kivisiltaa vastapäätä, oli tori kivipuoteineen ja
raatihuoneineen vielä melkein entisessä, keskiaikaisessa asussaan, ja
siellä oli nytkin markkinain keskus. Väkeä tulvi kirjavanaan
rihkamamyymäläin edustalla, maalaiset tarjoilivat siellä
nahkakiihtelyksiään ja villakankaitaan ja kaikenmoiset kirjavahelyiset
tempuntekijät huutelivat väkijoukossa kääntääkseen yleisön huomion
puoleensa. Siellä torinlaidassa helisteli mustalaisjoukkokin
vaskitiukujaan ja sen vieressä kuului joku saarnamies kiihtyneellä
äänellä julistavan kovakorvaisille markkinamiehille maailman turmelusta
ja iankaikkista kadotusta.

Tätä kirjavaa vilinää katselivat Martti ja molemmat nuoret papit
hetkisen sillalta, jonne olivat tungoksen takia pysähtyneet. Mutta
samassa tempautui heidän huomionsa toisaalle, joensuuhun päin.
Linnantieltä rupesi näet kuulumaan rummutusta ja lähenevän ratsujoukon
kaviontöminää, ja tuokion kuluttua he näkivätkin isonlaisen
ratsuväkiosaston hölkkäävän rantatietä linnasta kaupunkiin päin.

-- Sieltähän taitaa itse mahtava marski ajaa, virkahti Eero Markonpoika
terävästi.

-- Niin näkyy, hän on siis todella saapunut Siuntiosta, vastasi Mikko.
-- Tuollahan hänen laivastonsa tottatosiaan kelluukin linnan selällä.

-- Ilmankos mestari Samuel päivällä olikin niin erityisessä touhussa,
jotakin kai hän valmisteli suojeluspyhimystään varten, puheli Eero
katkeralla äänellä.

Martti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun
puuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa
ja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla
hän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin
valmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä
katkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa
tähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.

-- Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä
ajatuksiaan jatkaen.

-- Suuret, säesti Eero vilkkaasti. -- Se mies tietää mitä tahtoo, ja se
tahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa
tarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin
kokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse
haluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan
uskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka
sietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä.
Jos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle
Kaarlo-herralle, -- marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja
ne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät
polvilleen...

-- Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. -- Hän kai
tietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.

-- Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, -- mutta hän on siellä
kuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan
kiepautti asiat ... julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan
kuninkaan edustajain kanssa...

Muistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun
nykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli
joku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä
Turkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän
oli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin
oli Klaus herra -- tosissaan tai tekeytyneenä -- hirmustunut, syyttänyt
Hornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois.
Ja kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli
hänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta,
-- likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten
rehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen
Fleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt,
että kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra
tietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.

Sillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle
tehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat
keskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon
keskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle,
tervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti
katseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella
uteliaisuudella, -- hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin
lähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä
kuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin
patvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä
tukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea,
pörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen,
luiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin
olisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita
nyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta
valppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä
ratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli
ohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.

-- Juureva mies, mies kypärästä kannuksiin asti, kuuli Martti jonkun
vieressään seisovan lausuvan, ja hänen täytyi myöntää se arvostelu
oikeaksi. -- Mutta armoton ja kylmä, lisäsi hän omissa mietteissään --
jaloutta ei ole siinä miehuudessa!

Marski ratsasti raatihuoneelle -- oli kai pormestarille ja raadille
jotakin muistutettavaa tai tiedoitettavaa. Hetken kuluttua sieltä
ilmestyivätkin raadin rummuttajat torille ja kaduille, pärryyttäen
rumpujaan ja julistaen markkinarahvaalle, että marski Klaus Fleming
kutsui ihmisiä koolle tuomiokapitulin saliin, missä ylhäinen herra
halusi rahvasta puhutella.

-- Mikä kansankokous se sellainen on kapitulin salissa, murahti Eero
Markonpoika heti julistajain kutsun kuultuaan. -- Nyt on taas joku
paavillinen juoni vireillä...

-- Tosiaankin, miksi kutsuu hän tuota oppimatonta rahvasta kapituliin,
jossa vain hengellisiä asioita käsitellään, säesti Mikkokin.

-- Tohtori Samuelin sormet ovat siinä pelissä mukana, ole varma siitä;
jotakin jalkakoukkua heitetään taas puhdistettua oppia ja papistoa
vastaan.

-- Siihen kokoukseen täytyy meidänkin mennä, Eero ... kaiketi piispakin
on siellä.

He olivat pysähtyneet kuhisevalle torille, mistä nuorukaiset, uuden
levottomuuden lietsomina, heti rupesivat raivaamaan itselleen tietä
tuomiokirkolle päin. Isä koetti heitä hiukan pidätellä ja kiellellä:

-- Menettekö sinne marskin kokoukseen ... sekaannutte vain noihin
viritettyihin juoniin. Tiedättehän, minkälaista on mennä herrain kanssa
marjaan...

-- Mutta onhan velvollisuutemme valvoa kirkon parasta ja sen opin
puhtautta, vastasi Mikko, sukeltautuen jo väkijoukkoon. -- Hyvästi,
isä, tulen illalla vielä sinulle kokouksen menosta kertomaan.

Martti jäi yksin sauvainsa varassa seisomaan ja lähti tuokion
kuluttua verkalleen ja varovasti painautumaan markkinaväen lomitse
päinvastaiseen suuntaan. Hän köpitti torilta kappaleen matkaa
Luostarinmäkeä kohden, siellä olevaan Kiltankellariin, jossa hänen pari
kertaa viikossa oli tapana tavata eräitä vanhoja aseveikkojaan,
sotavanhuksia, jotka sinne saapuivat oluthaarikan ääressä tarinoimaan.
Nämä kiltanretket olivat nykyjään vanhuksen ainoita huvin ja
virkistyksen keitaita, sen enempää hän ei juuri enää ulkosalla
liikkunut eikä elämältä vaihtelua vaatinut.

Siellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki
mikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka
olivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä
sodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä
äijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän
eläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.

Näitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä,
niiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä
tietysti oli entistä huonompaa.

-- Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa
nähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva
harmaaviiksi kannua kalistellen. -- Tästä taas toiminta alkaa!

-- Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan
talonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen.
-- Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat
totisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli
nykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea
saada vaivaisia eläkekappojaan.

-- Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää,
riiteli Klaus-herran ihailija. -- Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa
verensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa
raataa, antaa sille kyllin syötävää ja -- juotavaakin.

-- Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. -- Sehän tässä onkin
solmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen
Puolassa, ja ne hankaavat vastakkain.

-- Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan
istahtanut.

-- Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa
silmässä paloi ihasteleva tuli. -- Meillähän on _täällä_ vain yksi
esivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä
ennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, -- jos hän käskee,
tartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään,
tartun vaikkapa itse paholaista vastaan!

-- Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi,
-- mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain
kaikille!

-- Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, -- luukasa,
puhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää
mitä tahtoo!

-- Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. -- Mutta mikä tästä
tulee...?

Näin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät,
usein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset,
useimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia,
ja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään,
toiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi
nykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja
saattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas
parhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja
jatkaakseen samoja kiistojaan.

Martti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut
osaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut,
eivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä
asioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta
kerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta
mitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee
mahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja
tarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän
hautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.

Hilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti
nytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi
Kertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle
Savonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle
lähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti
kuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan.
Rahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:

-- Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin
oikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa
paljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!

-- Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta
hän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia
oli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. -- Paavillisuuden
palauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne
markkinarahvasta oli kutsuttu koolle?

-- Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi
nuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. -- Sen älysin
heti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista
markkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on
riistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne
pitäisi palauttaa takaisin ... se on kuninkaankin tahto. Ovelaa
puhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta
paljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat
rupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, --
Klaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä
»kansan oikeuksien polkemisesta». Se oli kaikki niin nurinkurista,
lopen viheliäistä...

-- Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. -- Klaus-herra on toisinaan
suuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen
kiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on
vain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu
pyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan
suosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin
toisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä
tehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta
talonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen
komentoaan.

-- Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin
rauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta...

-- Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.

-- Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää...

-- Vai muiden ... kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?

Mikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.

-- Puhuinhan siellä vähän minäkin...

-- Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. -- Sinun ei olisi
ollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on
pitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit
siellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?

Ukko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra
kyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi.
Mutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:

-- Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä
papeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta
komentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran
olivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin
alas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi
viskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan
suhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä
on! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa,
sekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan,
osoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin
pilkkaamista...

Isä puisteli päätään:

-- Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt
hampaankoloonsa!

-- Mitä, enkö puhunut oikein, isä...?

-- Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan
Klaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä
väärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin...

-- Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni
vaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset...
Muuten olen piispan enkä marskin alainen.

-- Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista,
joita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. -- Hän pistää jos
tahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et
vaikuta mitään...

-- Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin
pappeja. Täällä on vielä taisteltava...!

Näin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä
taistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi
mielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä
mietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä
lähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa
piispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen
tuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka
varomattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan
esiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki...

Piispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies,
istui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin
kirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni
pääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa
kirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, -- sitä
vartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen
ovelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä
avaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä
kainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille,
rehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin
heitukka, vanha teinituttava vain...

Mutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän
istahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi
harventunutta tukkaansa, -- arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut.
Ja Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli
sangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin
ylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut
sovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä
omistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain
uusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän
liian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä
virassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut
mukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen
omatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut
luottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle
hyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, --
nöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua
taas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa
oli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat,
protestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut
katoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, -- viimemainittu
oli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli
Fleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet
raa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon
takaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin
lyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt
väliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan
mielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan.
Mutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se
vaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut
häntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen
entisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi
arkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla
jonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari
Melartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin
päätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti,
mutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen
karsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin,
että Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli
riistetty pyhät kuvat ja sakramentit...

Nämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin
mieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan
huokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja
koetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta
potkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei
ole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema...

Tällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli
tullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton
nuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa
kapitulikokouksessa, -- se hillitön mieli on heissä Pietari
Melartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, -- eikä hän
tosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa
hänelle ikävyyksiä.

-- Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun
linnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan,
vaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt
suvaitse mitään tekojensa arvostelemista...

-- Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas
muisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.

-- Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. -- Haluttomasti luopuisin
luotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit
ovat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin
kätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella,
mutta tiedäthän asemani ... on varmaankin parempi ajoissa väistää
pahinta...

-- Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, -- minnekähän sen pojan nyt
toimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi
kernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen
silmäteränsä. -- Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?

-- Ehkei sentään, lohdutti piispa. -- Antakaamme pojille virkamääräys
joihinkin etäisempiin maalaispitäjiin ... kappalaisiksi tai apulaisiksi
sinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin
hyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa,
siellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas
rauhoittuvat.

Tuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo
nuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, --
kovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne
sopisi Mikon nyt lähteä.

-- Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen
erämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan
kappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin
tarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne ... ne on kyllä
kaukaisia paikkoja...

-- Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin...

-- Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä,
laitan heti määräyksen kuntoon, -- Eero Markonpoika saa matkustaa
Laukaalle.

-- Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?

-- Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut,
-- saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat...

Näin kävi, että nuoret piispanapulaiset yhtäkkiä joutuivat Turusta,
Suomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin
pitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi,
hämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin
väittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka
selkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja
olivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin
tapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta
he alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat
häntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää
olivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon
ulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä
päin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan,
jonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja
tosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon
pääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa
inhottivat. -- Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee
vastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä
ryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.

Mutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja
myöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän
nyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä
tiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen,
kulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen
siellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista
asettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä
tavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.

Nyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle
joudutettavaksi.




II.

VELJESTEN KOHTAUS.


Karmalan vanha, laajamainen talo, joka oli Päijänteen itärannan
ensimmäisiä viljelyspaikkoja, oli joku miespolvi sitten jakautunut
kahtia. Lahdenpohjassa, Mustanahon alla, oli vanha, matala,
ruskeakylkinen tupa vielä jokseenkin niillä paikoilla, mihin suvun
kantaisä kerran ensimmäisen kalasaunansa rakensi, ja siellä isännöi
tuosta alkuperäisestä korvenraatajasta suoraan polveutuva, juureva,
harvasanainen mies, Tuomas, joka väsymättömänä puski maata ja piti
kovan työkurin perheessään, muusta maailmanmenosta välittämättä. Mutta
synkkämetsäisen Mustanahon taakse, sen toiselle, alavammalle,
paisteiselle rinteelle, oli syntynyt uusi, korkeampi ja komeampi
pirtti, jonka muuan Karmalan nuorempi, yritteliäs perillinen oli
rakentanut siihen Leinosen salmen rannalle. Siitä oli varsinkin sen
nykyisen isännän, Matin, aikana paisunut vauraampi, elävämpi talo kuin
vanha kantatalo olikaan, -- se oli nyt koko pitäjän pulskimpia.

Matti Leinonen, roteva, voimakas, korkeaotsainen uros, oli paljo
maailmalla liikkunut, olipa käynyt seurakuntansa puolesta
valitusmatkoilla Ruotsissa asti, ja hän oli näillä matkoillaan kuullut
ja oppinut enemmän kuin useimmat pitäjäläisensä. Nyt oli hän Sysmän
nimismiehenä sekä johto- ja luottamusmiehenä kotikulmansa kaikissa
asioissa, -- hänen neuvojaan kysymään he tulivat kaikissa
pulmapaikoissaan.

Tämän heimolaisensa tilavaan tupaan oli nuori turkulainen pappi Mikael
Martinpoika nyt poikennut, ollessaan syyskuun lopulla matkalla uuteen
kappalaisenpaikkaansa Rautalammen erämaille. Isänsä neuvosta oli hän
kyllä ensiksi ajanut vanhaan Karmalaan, mutta tästä matalasta tuvasta,
jonka isäntä oli ylen harvasanainen ja yksivakainen turpeenpuskija, oli
hänet kohta opastettu nimismiehen luo ja tämän vierasvaraisessa talossa
hän viihtyi viipymään useampiakin päiviä. Siellä odotteli hän veljeään,
jota isä oli kehoittanut nyt Sysmässä käymään, siellä piti talon
pyylevä emäntä häntä ruokien puolesta hyvänä ja siellä toimekas
Matti-isäntä pidätteli häntä mieluisana vieraanaan ja tarinatoverinaan.
Matti halusi tarkoin kuulla kaikki Turun kuulumiset ja kertomukset
Klaus Flemingin ja Ruotsissa valtaapitävän Kaarlo-ruhtinaan välisistä
riitaisuuksista ja sotavalmistuksista. Pitkään he juttelivatkin pimeinä
syysiltoina takkatulen ääressä ja heidän ajatuksensa maailman menosta
kävivät pääasiassa samaan suuntaan. Ei olleet nyt asiat Suomessa
oikealla tolallaan...

Matti-isännälläkin oli näet vihiä tai aivoitusta siitä, että jotakin
myryä on ennen pitkää tämän kaiken johdosta tuleva, -- ennen kaikkea
siitä, että Klaus-herran komento käy maassa sietämättömäksi. Hän oli jo
viime talvena, valitusmatkallaan ollessaan, tavannut miehiä maan eri
osista, varsinkin Pohjanmaalta, ja kaikki he olivat olleet lopen
tuskastuneet maakuntiin sijoitetun sotaväen majoittamisesta. Asema oli
sen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä kärjistynyt hänen omallakin
paikkakunnallaan, missä Flemingin raaistuneet sotilasparvet yhä
tiheämpään kulkivat vaatimassa ja viemässä talonpojilta aina vain uusia
veroja. Hän itse oli nimismiehenä alituisesti joutunut niiden kanssa
rettelöihin. Talonpojat nääntyivät tuon rasituksen alle ja napisivat,
sotaväki uhkasi tutkaimella, jos ei sille heti muonaa annettu, -- sitä
ei voinut iankaiken jatkua!

-- Onko siis tännekin ryttäreitä majoitettu, kyseli Mikko heidän näistä
asioista tarinoidessaan.

-- On niitä majoitettukin, mutta rasitus ei ole vielä raskain niistä,
jotka taloihin vakituisesti majoitetaan ja jotka sentään aina voisi
mitenkuten saada ruokituksi. Mutta enimmät huovit ja nihdit, jotka
väittävät tämän pitäjän olevan heille linnaleiriksi jaetun, eivät
täällä asusta, -- he elelevät lipullisissaan Hämeen tai Savon linnoissa
taikka aateliskartanoissa ja tulevat monasti vuodessa joukolla täältä
mukamas saataviaan perimään, tulevat yhä useammin, eikä meillä ole
selkoa siitä, kuka heistä on oikeutettu täältä kappojaan kantamaan ja
kuinka paljon. Mutta he vievät mitä tahtovat, -- tapparaa kun
heristävät, niin anna vain pois...! Pahin kiusa on sittenkin näistä
oman pitäjän vapaamiehistä ja knaapeista. Maansa on heillä verottomana,
itse eivät he ruunulle mitään maksa, mutta meiltä, naapureiltaan, he
ryttäreineen ja renkeineen alituisesti vaativat viljaa ja särvintä, --
näitä syöpäläisiä on mahdoton täyttää!

-- Mitä miehiä ne ovat, ihmetteli Mikko, joka ei ollut kuullut
sellaisista mainittavan -- aatelisia, vai...?

-- Aatelisiako lienevät vai mitä, kiivaili Matti, -- sodan siittämiä
syöpäläisiä he joka tapauksessa ovat. Ovat entisiä voudinrenkejä,
värvääjiä ja muita seikkailijoita, jotka ovat hankkineet itselleen
hevosen ja sillä sitten lähteneet sotaan; siellä ovat he ävertyneet
ryöstöllä, ostaneet talonpojilta maita ja saaneet niihin
knaappivaltakirjan, -- kaikki pitää heille nyt olla vapaata! Nyt he
kiskovat toisia talonpoikia, kunnes saavat heidät mailtaan, jotka he
sitten anastavat ja taas muuttavat verottomiksi. Juovat ja reuhaavat ja
ryöstävät yhtenään...

-- Mutta onhan maassa laki, tuumi Mikko.

-- Ei ole nyt lakia heille. Täälläkin on naapurissani, Koskipäässä,
sellainen mahtimies, joka meidät saattaa epätoivoon -- roisto!

-- Vai oikein roisto?

-- Päätä itse, kyllä kai hänestä pian taas kuullaan!

Parin päivän perästä saikin Mikko nähdä tuon pitäjän pahimman
kiusanhengen ja tutustua häneen. Leinosesta oli väet nuotalla, Mikko
odotteli heitä rannassa juuri kotiin palaaviksi. Silloin ratsasti kolme
asestettua ryttäriä pihaan, yksi heistä oikein sulkahatussa ja
vallasviitassa, -- Mikko arvasi, että tuossa se vihattu naapuri nyt
tuli. Se oli herrasteleva, mutta karkeanaamainen ja raakaliikkeinen
mies. Helposti siinä tunsi entisen voutirengin, joka oli keinotellut
itsensä knaapiksi ja nyt vain tavoitteli oikeata aatelisvaakunaa. Hän
astui, veräjällä hevosenselästä noustuaan, komeilevin elein pihalle ja
vaati kovalla äänellä isäntää puheilleen. Ja kun Matti-isäntä ei ollut
pihassa, astui hän kutsumattomana tupaan, jossa vain pari naista oli
kotosalla. Ennen pitkää rupesi sieltä kuulumaan ensin naureskelevaa ja
sitten kovenevaa puhetta ja tuokion kuluttua juoksi talon nuori tytär,
Elisa-neiti, pelokkaana kuin ahdistettu tevana ulos ja riensi
hätäyksissään ikäänkuin Mikon suojaan turvautumaan. Mikko katseli sitä
menoa kummissaan, heti älyämättä, mistä oikein oli kysymys. Hän ei tätä
talon nuorta neitosta, jonka hän oli lukenut pirtin muihin lapsiin
kuuluvaksi, ollut näihin asti paljo huomannutkaan, -- nyt hän yhtäkkiä
näki, että sehän oli kukoistukseensa puhkeamassa oleva immyt, suloinen
ja viehkeä, -- häntä se siis oli Koskipään herra tuvassa kiusannut!

-- Pakoonko juoksit, Elisa, kysyi Mikko melkein kiihtyneenä neitoselta.

-- Niin, kun rupesi ryttäri minua siellä syliinsä istuttamaan...

-- Tuoko höyhenhattu! Kosiiko hän sinua morsiamekseen?

-- Julmuri, pelkään häntä...

Sillävälin oli jo ratsuherrakin saapunut ulos tuvasta ja käveli nyt
alas rantatielle, suoraan neitosta kohti taaskin, puhutellen häntä nyt
imelällä äänellä ja tyttöä peipposekseen mairitellen. Mikko oli hiukan
neuvoton, kun Elisa taas puoli-itkuisena hänen taakseen hiipi,
ikäänkuin suojaa hakien, jotavastoin ahdistaja ei vieraasta vähintäkään
välittänyt.

Mutta samassa kuului ääniä nuottarannasta ja ensimmäisenä astui sieltä
Tahvo, Elisan nuorempi veli, Matin silmäterä-poika törmälle. Hän
kapsahti, niin hentonen kuin vielä olikin, teerevänä pöyhkeilevän
ratsumiehen eteen ja kivahti:

-- Sisartani herkeä ahdistelemasta, herra!

-- Mikäs sinä olet, nassakan tappi, tiehesi siitä! ärähti ratsumies yhä
lähennellen uhkaavasti.

Mutta poika seisoi topakasti paikoillaan, ikäänkuin valmiina
vastarintaa käymään, ja vastasi rauhallisesti:

-- Olen Matti Leinosen poika, ja tässä pysyn.

Ratsumies oli tällä välin jo hiukan talttunut ja hölmistynyt ja virkkoi
nyt vain käskevästä:

-- Kutsu siis isäsi puheilleni, hänelle minulla on asiaa.

-- Tuolta isä tulee.

Matti Leinonen astui silloin juuri esiin rantalepikosta ja Mikko näki
vihan tumman varjon laskeutuvan hänen kasvoilleen, kun hän vieraansa
näki ja ymmärsi hänen yrityksensä. Terävällä äänellä, mutta liiaksi
kiivastumatta, hän, Koskipään Sipiä kohden kävellen, lausui:

-- Elä kiusaa tytärtäni, ei hän sinuun kumminkaan suostu.

Ratsumies rämäytti raa'an naurun:

-- Eikö suostu, sepähän nähtäneen, jahka tässä asiaa vähän
kypsytellään! -- Ja kun Elisa arkaillen vetäytyi pois huoneiden taa,
lisäsi hän voitonvarmana:

-- Tyttö vain vähän kainostelee, mutta sellaisista ne juuri hempeimmät
morsiamet saadaankin!

Matti ei ruvennut enempää väittelemään. Hän kääntyi taas kutsumattoman
vieraansa puoleen ja puhui kylmällä äänellä:

-- Oliko sinulla asiaa minulle?

Koskipää lienee tuntenut jäisen kylmyyden henkäisevän vastaansa tuosta
Matin kysymyksestä, sillä hänen äänensä muuttui heti viralliseksi ja
käskeväksi, kun hän vastasi:

-- Oli, juuri sinulle oli asiaa. -- Hänen karkeat kasvonsa kävivät
samalla ivallisen näköisiksi. -- Kymmenen ratsumiestä, jotka ensi
viikolla tulevat Viipurista, on nyt majoitettava näihin Karmalan kylän
taloihin. Kun sinä olet nimismies, niin on selvintä, että lähetän ne
suoraan tänne.

-- Tänne, meille! huudahti Matti ihmeissään, ja kävi yhä punakammaksi
niskakarvojaan myöten. -- Meidän kylästähän on linnaleiri juuri
maksettu...

-- Ryttärit ovat majoitettavat ... ja'a ne muualle tai pidä ne itse! --
Sipin ääni oli ilkkuva. Hän tiesi hyvin, että kylän toiset, köyhemmät
talot eivät jaksa uusia sotamiehiä semminkään elättää, jotavastoin
Leinosen talossa kyllä vielä varoja on -- ryöstäkööt nyt sen!

-- Mutta tämä pitäjähän on jaettu Hämeen huoveille, Ivar Tavastin
lipulliselle, yritti Matti vielä inttämään. Mutta Koskipää nauraa
röhötti kiukkuäänellä vastatessaan:

-- Vaikka liekin, -- nämä Viipurista tulevat Laukon lipullisen miehet
tarvitsevat ensi viikosta alkaen täällä majoituksen, niidenkin täytyy
elää.

Matti-isännän rinta aaltoili valtoinaan. Hän tiesi, että kymmenen
huovia söisi ja hävittäisi lyhyessä ajassa kaiken sen, mitä hän
edellisistä verotuksista oli saanut perheelleen talven varaksi
säästetyksi. Tuo knaappiraakimus oli nyt kostoksi ja kiristykseksi
keksinyt tämän uuden näännytyskeinon, mutta siihenpä hän ei aikonut
alistua.

-- Siitä majoituksesta ei tule mitään, vastasi hän tuokion kuluttua
päättävästi ilkkuvalle ryttärille.

-- Kun Laukon miehet saapuvat tänne, niin katsonevat he itse, tuleeko
heille täällä murkinaa vai eikö. -- Mahtailevana kohotteli Koskipää
olkapäitään ikäänkuin merkiksi, että asia on nyt selvä ja että hän
aikoo lähteä.

Jopa hän astuikin hevostaan kohti. Mutta tuokion kuluttua kääntyi hän
taas tuttavana naapurimiehenä Matin puoleen, rupesi lipevämmällä
äänellä kyselemään muikunsaantia ja oravain runsautta sekä virkkoi
sitten melkein kuin nuhteleva ystävä:

-- Tiedäthän sinä, Matti, että tuo majoitusasiakin voidaan järjestää,
jos tässä ruvetaan järkevästi puhumaan. Voidaanhan ne Kurjen huovit
tästä saattaa edelleenkin Päijänteen taa, jos niin sovitaan.

-- No niin, sinnehän ne kai ovatkin matkalla kotiinsa, Satakuntaan ...
vastasi Matti hiukan epävarmasti. Mutta ratsumies jatkoi vielä
mairittelevampana:

-- Kunhan asiat puhutaan ja sovitaan. Tiedäthän sen, että Koskipää ei
ole mikään köyhä talo emäntääkään pitämään...

Mikko-pappi, joka oli pysähtynyt vähän alemmas vesakon laitaan,
katsahti silloin Matti-isäntää, jonka kaulajäntereiden hän näki
pingoittuvan ja joka nähtävästi salaa hammastaan puraisi, vielä mitään
vastaamatta. Nyt vasta oli Mikolle oikein selvinnyt, minkälaisesta
kiristyksestä siinä oli kysymys, miten tuo hento tyttö oli siihen
juoneen punottu. Mutta Koskipään isäntä jatkoi vain imelästi, ikäänkuin
tuon hetkisen äänettömyyden rohkaisemana:

-- Tyttö vain kainostelee ... nuori tuo onkin vielä, mutta se vika
lähtee. Ehkä hän arkailee siirtymistään vallassukuun ... siihenkin
tottuu!

Matti tuijotti maahan, näytti taistelevan, mutta hillitsi väkipakolla
luontonsa ja vastasi rauhallisesti:

-- Elisa on lapsi, hän saa vielä täällä kotonaan kasvaa. Turhaan häntä
yhä uudelleen ryöstötaloosi emännäksi tavoittelet. Näet itse, hän sinua
väistää ja pelkää...

-- Se tauti on ohimenevää, urahti Sipi taas rajummin. -- Eikä tässä
muuten pitkiä puheita tarvita, nostan hänet satulaan ja lähden ajamaan.

Jo liikahtivat silloin uhkaavasti sekä isä että poika eikä Mikkokaan
enää voinut pidättäytyä virkkamasta:

-- Naisrauha on valtakunnassa lakina, joka on pyhänä pidettävä...

Ensi kerran kääntyi silloin Sipi talon pappisvieraan puoleen, jota hän
ei ollut näihin asti ollut näkevinäänkään, ja kivahti kärttyisästi:

-- Mikä se on täällä tämä papinsälli, joka sekaantuu toisten
asioihin...?

-- Hän on talon vieras, vastasi Matti kipakasti, -- ja sellaisena on
häntä kohdeltava.

Mutta ratsumies oli jo, älyten epäonnistumisensa, käynyt
kärsimättömäksi; hän helisti miekkahelyjään, pyörähti Mattiin päin ja
tiukkasi vihaisesti:

-- Olkoonpa mikä tahansa. Sinulta nyt kysyn viimeisen kerran: Annatko
minulle mielisuosiolla tyttäresi vaimoksi vai etkö?

-- En, vastasi Matti nyt samaan äänilajiin, -- en koskaan! Olenhan sen
jo ennen sanonut.

Koskipää remahti taas ilkeään nauruunsa:

-- Ka, olkoon asia sitten niin, -- toistaiseksi, pian kyllä älysi
kasvaa! Kuten sanottu, ensi viikolla ovat Kurki-herran ryttärit täällä.

Näin uhkailevana ja enempiä hyvästejä sanomatta käveli ratsumies
ylvästelevin askelin veräjälle, jossa hänen heitukkansa hevosia
pitelivät. Mutta vielä satulasta hän Leinoselle ilkkuen huusi:

-- Jos niitä ratsumiehiä sattuu tulemaan parikin kymmentä, niin on
sinun ne majoitettava ja ruokittava, muista se!

Raa'an naapurin lähdettyä ei hänen käynnistään kotvaan aikaan puhuttu
mitään. Kukin meni ääneti töihinsä ja nuori turkulainen jäi itsekseen
tuota näkemäänsä kohtausta mielessään harkitsemaan. Se hänelle vasta
oikein havainnollisesti osoitti, minkälaisen, kuinka moninkertaisen
kirouksen Klaus Flemingin linnaleiri kansalle oli tuottanut. Kansan
valituksia oli kaupunkilaisväki joskus pitänyt talonpoikain
tavallisena, liioiteltuna ruikutuksena, nyt hän näki, kuinka törkeästi
heitä todella kohdeltiin ja sydämettömästi kiristettiin...

Mutta Mikon mietteet lähtevät tuosta pihakohtauksesta kulkemaan
toisillekin poluille. Talon nuori tyttö, joka niin säikähtyneenä äsken
oli hänen turviinsa paennut Koskipään raakaa kosintaa, se oli
tosiaankin hempeä, herttainen tyttö ... pian naiseksi kehittynyt
neitonen, -- omituista, ettei Mikko sitä ennen ollut huomannut!
Nyt olivat häneltä silmät ikäänkuin yhtäkkiä revenneet auki!
Sulavamuotoinen, älykkäät kasvot, hiukan veitikkaa silmäkulmassa ...
hänpä olisi hauska emäntä jossakin toisessakin kuin Koskipään talossa.
Maalaistyttö, mutta esiintymiseltään noin viehkeä ja hieno...

Istuessaan siinä syyspäivän paisteessa tuvan rappusilla, josta naisväki
alituiseen touhuissaan juoksi ohitse, tuli Mikko samalla ajatelleeksi
omaa kohtaloaan siellä, jonne hän oli lähdössä, -- kovin yksinäiseksi
oli elämä hänelle epäilemättä käyvä. Emäntä on siellä ajan oloon
välttämätön. Kuinka ei Mikko ollut tuota jo Turusta lähtiessään tullut
ajatelleeksi? Hän oli siellä kotona, alituisissa pappistoimissa ja
kirkonkiistoissa hääriessään, verrattain vähän joutunut naisten
seuraan, eikä hän vielä kertaakaan ollut polttanut siipiään. Nyt tuntui
melkein ... no, no, eihän ollut toki vielä mitään tapahtunut. Mutta
hänestä tuntui nyt yhä selvemmin, että jos hän pariksi, kolmeksikaan
vuodeksi joutuu jäämään erämaille, niin kieltämättä hän siellä emännän
tarvitsee!

Yhtäkkiä hän sitten ikäänkuin havahtui ja miltei häveten totesi, että
nehän ovat kovin lennokkaita tuumia, joihin hän siinä hetken
mielijohteen vaikutuksesta antautuu ... mistä ne oudot ajatukset nyt
yhtäkkiä tulivat ja kenen luvalla...! Raaka ratsujunkkari ahdistelee
talon nuorta tyttöä ja peloittelee tuota herttaista lasta... Elisa
pakenee luottavaisena hänen, Mikon turviin, -- eikö siihen
pikiintymiseen muuta tarvitakaan...!

Tällaiset uudet pikamietteet ne rupesivat tuon pihakohtauksen jälkeen
yhä useammin palaamaan ativotalossa viipyvän nuoren papin mieleen, ja
näistäpuolin tapasi Mikko itsensä tuon tuostaankin talon nuoren
neitosen seurasta, milloin tämä kaivolla pesi maitoastioita tai
kesannolla viritti lehmisavua, ja heillä oli silloin omituisen paljon
keskenään juteltavaa. Eikä hän kiirehtinyt lähtöään Leinosen salmelta,
vaikka näyttikin siltä, ettei Juhana-veli nyt sinne saavukaan, ei
hätäillyt saattomiehen hankkimista erämaille, -- hän viihtyi talossa
yhä paremmin ja antoi päivän mennä toisensa perästä. --

Mutta vastoin odotusta saapui kuitenkin eräänä iltana taloon vieras
Savosta, ratsastaen pihaan saattohuovin seuraamana. Ratsumestari Juhana
Martinpoika oli todella isänsä neuvosta lähtenyt Savonlinnasta
tarkastamaan Savilahteen sijoitettua lipullisensa osastoa ja sieltä nyt
poikennut metsätaipaleen poikki Sysikorpeen, sukulaisiinsa. Tämä uusi
vieras jatkoi yhä Mikon viipymistä Leinosen talossa, sillä veljekset
eivät olleet vuosikausiin toisiaan tavanneet. Juhanan saattomies, joka
oli hiljainen ja harvapuheinen, heittäytyi tuvassa nukkumaan ja näytti
siellä viettävän enimmät aikansa, mutta veljekset istuivat pitkään
törmällä tai tuvassa pärevalkean ääressä, keskustellen kotioloistaan ja
yksin jääneistä vanhemmistaan.

Juhana Martinpoika oli harteikas, vaaleaverinen, mutta ruskeaksi
ahavoittunut, rotevaliikkeinen soturi, jonka kasvoja kellertävä parta
reunusti. Kasvot olivat avonaiset ja iloiset; otsassa oli isonlainen
arpi, Viron sodassa saatu, mutta ei sekään noita nuorteita kasvoja
rumentanut. Hänen rinnallaan oli Mikko hintelä ja heikonnäköinen,
kalvahko ja sileänaamainen mies, jonka olemuksessa oli hänen
ikäisekseen liiaksi vakavuutta. Veljeksiksi heitä tuskin olisi tuntenut
muusta, kuin ruskeain silmäin vilkkaasta välkkeestä. Talonväki piti
Mikkoa, hiljaista rauhanmiestä, paremmin omaan joukkoonsa kuuluvana
kuin ratsumestaria, jota se aluksi pelon sekaisella kylmyydellä
kohteli. Näet miekkamiestä, huovipäällikköä, vihatun sotaväen
edustajaa, -- sellaistahan talonpoikaistuvissa kartettiin, vaikkei
Juhana esiintynytkään millään sotilaallisella ylimielisyydellä.
Matti-isäntäkin tervehti häntä ensi näkemällä, töistä palatessaan,
jurosti ja epäillen ... eikö lie niitä yksiä linnaleirin vaatijoita...!

-- Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. -- Ethän
vain tästä pitäjästä!

-- En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies
röyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. --
Se meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia...

-- Tiespä hänet, murisi Matti, -- mistäpä se hänkään muonansa muualta
saanee kuin rahvaalta...

Linnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla
talonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti
mielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun
edustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja,
kyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa,
osoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta
palattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät
lasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista
tilannetta ei kestäne kauan ... ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän
kanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.

Mutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.
-- Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan:

-- Älä koeta meitä pimittää, -- liian paksua pajunköyttä on itsellesi
syötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten,
sotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa
isännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa
tukena, -- hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa
valtaansa.

Juhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus
Fleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä
vain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin
määrätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:

-- Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on
Ruotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava
marskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä
kuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja
ryttäreillään säälittä rasittaa.

-- Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, -- mutta taitava ja
tarmokas herra hän on.

Näin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä,
jonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta
jota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin
karsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto
tuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa
Klaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja
hänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus
maassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan.
Varsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset
nykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin
paikoin olevan aivan täyttymäisillään.

Näistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli
Savonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä
kerrankin puhkesi lausumaan:

-- Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti
taittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun
tuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen
muistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua,
yhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin
itse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin
Pohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan ... ja herttua
meitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa...

-- Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että
talonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä
vastaan.

-- Sitä en vielä tiedä, tuleeko siitä rytinää ja millaista. Mutta kun
palaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä
talonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi
talvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään... Kapula voi
jonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä
mikään pidätä...!

Surulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia,
katkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa
myöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen
kehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski
oli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo
vihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, -- kukaan ei häntä
rakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja
Kaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.

Mutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset
noina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin
Leinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka
heidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin
erityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että
hänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia
sukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi
samalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.

Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken
tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri
hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä... Mutta
niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, -- se
havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen
huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi
veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja
käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä ... mitäpä hän,
maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän
ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.

Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän
itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.

Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija,
hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa
tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa
oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön
kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko
oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen
kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan
jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä.
Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän
tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei
vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka
epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä
joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan
olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja
karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa
veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä
näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi
Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi
suojelijakseen...

Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä
soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken
epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi
viimemainitulle:

-- Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin
itselleni morsiamen?

-- Mitäpä ... olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka
pappilan emännäksi.

-- Etkä sitä sinä moiti ... en asetu sinun tiellesi...?

-- Minunko! -- Juhana nauroi oikein raikkaasti. -- Mitäpä minä
morsiamella ... kulkija-soturi, ruunun poika, -- minä nauratan tyttöjä
joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!

Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja
pingoitettua, -- sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut.
Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen
kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei
kaihoisiksi... Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut
uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko
mielessään sittenkin omia aikeitaan...

Mutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu
saattaja Leinosen rantaan, -- tänään oli nuoren papin määrä lähteä
jatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki
kauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli
kumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle
syysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui
Savonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli
enimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia,
isäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja
astui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:

-- Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat
matkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.

-- Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.

-- Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta
kotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.

-- Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.

-- Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. -- Eikä hän
varsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on
vapaa...

Ja Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan
vangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut,
tarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, -- kyllä hän
Fincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan,
harvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon
johdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti
sanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen
hänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:

-- Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle
kuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka
on hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja
sinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään
löydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin...

-- Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui
nuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:

-- Mikset tuota ennen sanonut?

-- Enpä halunnut... Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän
lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele...

Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa
ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen
pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili
Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi
tälle:

-- Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki
Savoon asti?

-- Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa
kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen
minäkin pian satulaan.

Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä
näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä
syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin
omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana
veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:

-- Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään,
niinhän!

-- Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä
toiveissa...!

-- Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö
tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!

-- Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle
työalalleni erämaille.

-- Älä hautaudu sinne -- pääset sieltä talvikelilläkin tänne!

-- Kiitos neuvosta...!

Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti
täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.

Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää
hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen
nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:

-- Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa
ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä,
miten se sitten tapahtuneekin! -- Ja hän huusi ääneensä, venheen jo
irtauduttua rantahiekalta: -- Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka
teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot
voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! -- Terve
lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä
siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!

Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli
huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt... Mutta hän painoi sen
huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.




III.

ERÄMAAN MIEHET.


Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista
puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä
koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella
tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat
puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja
pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan.
Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt
he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he
jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita
työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille
ravinto raadettava.

Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka
näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat
leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä
kantaa...?

Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos
vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy ... se näkyy olevan
Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas ... sen kanssa he
mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen
marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut
heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun
hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia
laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille
täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä
kaupalla ... siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.

Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, -- se on harmista revetä --,
ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten
samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja
kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare.
Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen
kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama
sijaitsee. Mitä se katselee ... eihän siellä synkällä selällä mitään
näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku...

Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja
taistelee karetta vastaan, -- venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa
aallokossa kiertämään niemenkärjen ... airot välähtelevät kuohujen
keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa
kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella
vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan ...
sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä
laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä
tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen
isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy
siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:

-- Mikä soutaja tuolla pinnistelee ... ei siinä ole leikin paikka!

Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään
silmiään ja katsoo kotvasen selälle.

-- Saa siinä kiskoa...

-- Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?

-- Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan
rehkiä ... kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet
saaliista heti kitaansa ahtavat...

-- Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena.
-- Mutta ketä sieltä sitten puskee ... eihän lie taas uusia
veronottajia...?

-- Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä
se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.

-- Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.

Verkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten
ja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa
suojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin
laskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas
ehtivät.

-- Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, -- vierasta
väkeä ... on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.

-- Pappi se on...

Siinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael
Martinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin
neljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat
soutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, -- toinen
heistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä
kotoisin ... Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli
sotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu
suoraan Apajan kylän rantaan.

Ja outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla,
nuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä
tähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa
nuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin
heti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja
verkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita
raajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.

-- Isä! -- pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha
liuhupartakin huudahti samassa:

-- Erkki ... sinäkö, hengissä ja terveenä!

Äijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein
rientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä
rantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä,
korutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä,
karvaita muistoja, -- vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen
silmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi
kättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin
silmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen
ällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon
lumouksen.

-- Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa
tulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.

-- Luulimme sinut menneeksi mieheksi ... äiti suri itsensä sokeaksi ...
montahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!

Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti
hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi
vielä ääneti istui -- hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään
olivat vallan unhottaneet -- virkkaen:

-- Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme ... pitäjän
kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään,
tässä on sukulaistalo.

Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla
jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen,
moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän
hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.

Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen
miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat
nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä
vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä
erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja
joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen
elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden
maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään
komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet
olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja
perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista.
He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan
viljelyksiä -- ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän
vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen
majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät
ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he
kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto.
Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat
aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he
ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja
pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle...

Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko,
jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin
huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat
esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt.
Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui
ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen
erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja
pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen
malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka
olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti
erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet
laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen
kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita
väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka
edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen
vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä,
ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan
rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.

Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle,
saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli
umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin
vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä
kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita
senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä
korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita
joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja
rajaton.

Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta
palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein
samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat
sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty,
ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille
pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän
kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä
kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota
millään.

-- Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, -- vähän
viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin
navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.

-- Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo
hänenkin ohimoillaan.

-- Niin vievät.

-- Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?

-- Silloin kuollaan nälkään ... taikka ... otetaan mistä saadaan...

Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa
vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin
kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja
rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli
toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten
voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika,
kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla
mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo
ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka
asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.

Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli
näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut
olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne
aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat
sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta
nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet
näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät
ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet
siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta
savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti
monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet
ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä
karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana
eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa
elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti
vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva
polvi enää hautonut vanhoja vihoja.

Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina
oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin
harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää
muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen
aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä,
jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan
enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet
toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin
huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita
kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta
saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa
vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan
rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna
päätään.

-- Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, --
muuten emme pääse tämän talven ohi.

-- Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. --
Sellaista on jo kuulunutkin...

-- Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen
Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.

-- Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia
kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu ... kertoneet, että
Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan
kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan...

Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo
levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten
samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen
maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden
sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään
virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies,
joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi
nyt harvakseen puhumaan:

-- Saattaahan olla taas monenlaisia tuumia käärmettyneiden talonpoikain
mielissä, mutta täällähän niitä jo yritettiin toteuttaa... Eikö lie
parasta nyt malttaa ja kärsiä ... hullusti kävi silloin viime
kerralla...

-- Hullusti kävi silloin, myönsivät isännät huoahtaen. Mutta heidän oli
ylen raskasta ajatella, että tätä kiusan menoa aina vain jatkuisi,
ilman että mitään helpotusta suunniteltaisiinkaan. He ikäänkuin
hapuilivat, janosivat edes jotakin toivoa, vähäistäkään valkenemista.
Ja yksi heistä virkkoi taas tuokion äänettömyyden jälkeen:

-- Olisiko vielä kerran valittaa ... selittää ruunun herroille, ettei
tätä majoitusta täällä salolla enää kestetä?

-- Valittaa, kenelle? kivahti siihen Apaja melkein suuttuneena. --
Sillekö marskille, joka meitä juuri kiduttaa...?

-- Taikka Ruotsin ruhtinaalle.

Siihen tarttui taas Mikkokin:

-- Taikka molemmille...

-- Onhan sitä valitettu jo molemmillekin, ei auta!

-- Mutta vielä kerran, puhui Mikko miltei hätäisenä, pyrkien, joskin
heikkoutensa tuntien, näin rauhoittavasti vaikuttamaan uusiin
seurakuntalaisiinsa, etteivät he maltittomuuksiin eksyisi. -- Sitten
vasta, jos hätä ei lopultakaan hellitä, mietittäköön muita,
toisenlaisia keinoja...

-- Vielä kerran, matki Kelala katkerasti. -- Pehmeneehän se kivikin
tippuvan räystään alla, mutta pehmenisikö herrain sydän?

-- Tuskin pehmennee, epäili Apaja. -- Mutta koetetaan vielä
valituspaperilla, en pane vastaan, tässähän meillä nyt on kirjamieskin
ääressä!

Alakuloisina ja heikoin toivein ryhtyivät erämaan miehet harkitsemaan
vieläkin uuden valituksen tekoa, ja ennen kaikkea päätettiin koettaa
yhä vakuuttaa Klaus Flemingille, että erämaa nääntyy linnaleirin alle.
Mikko muisti Turussa kuulleensa, että marskin puoliso, Ebba-rouva, joka
oli armelias ja hyvänsuopa ihminen, oli joissakin tapauksissa
puolustanut hätääntyneitä talonpoikia, ja päätti senvuoksi vedota
häneenkin.

Miehet valittiin siis lähtemään pitkälle matkalle vielä kerran yhteistä
asiaa ajamaan, ja Mikko, jolla oli kirjoitusvehkeet mukanaan, kävi jo
sinä yön seutuna päresoihdun liehuvassa valossa laatimaan mielestään
vakuuttavaa ja voimakasta valituskirjaa uusien seurakuntalaistensa
puolesta.

Kyti siis taas pieni toivon kipinä metsäkyläläisten mielissä, kun uusi
kappalainen seuraavana aamuna nousi venheeseen, jatkaakseen
tyyntyneempää selkää pitkin matkaansa Rautalammen kirkolle, ja
talonpoikain lähettiläät samaan aikaan soutivat etelään päin uutta
valituskirjaansa perille viemään. Hauras oli se toivo ja heltymätön
vihan sappi sydämessään silmäilivät isännät taas niitä hyvin syötettyjä
ryttäreitä, jotka, joutilaina vetelehtien, ylempää ahteelta ihmetellen
katselivat nuottarannalta eri tahoille hankkiutuvia matkueita.

Papin venheestä jäi nyt toinen soutaja rannalle, -- Erkki Pentinpoika
sai taas pitkien vaiheiden jälkeen jäädä rakkaaseen Kelalaansa
raatamaan kotoisilla halmeilla. Mutta hänen ja nuoren papin välillä oli
kuljetun taipaleen varrella punoutunut luja ystävyyden liitto, Erkki
oli hintelää kaupunkilaispoikaa koko matkan kuin holhottiaan hoivannut
ja virkkoi tälle vielä vesirajassa erottaessa:

-- Jos sinulle milloin taas matka tulee ja saattomiestä tarvitset,
tässä on silloin lähtijä.

-- Kiitos, Erkki, virkkoi nuori pappi puristaen uuden ystävänsä
kättä. -- Lupaukseesi luotan. Ja jos täällä käy ahdistus teille
ylivoimaiseksi, jos mielistä katkee maltti, niin hiihdä kirkolle, kerro
minulle, neuvotellaan yhdessä...

-- Tuohon käteen, -- tervennä mene!




IV.

POHJANMAAN VIESTIT.


Joulukuun alussa 1596 oli jo Suomessa täysi talvi. Suksikeli oli jo
metsissäkin menettelevä ja selillä se oli mainio, kun partiokunta
Kivijärven miehiä Pohjanmaan itäkulmalta hiihti suuren salon halki
Rautalammen uudispitäjään tuomaan tuoreita uutisia. He hiihtivät
hissuksiin pitkin laajan järven rantoja kylästä kylään, pistäytyivät
pirttien pimennoissa supattamassa isäntämiesten kanssa, kertoivat
kuulumisensa, vannottivat vaikenemaan ja ehättivät edelleen. Ja
rantakyläin isännät valjastivat hevosensa, ajoivat naapuriin
neuvottelemaan, että mitäs te tuumaatte ... ja luimistelivat kulmainsa
alta kyläahteella kyttääviä ryttäreitä. Kuumentava, humaiseva huhu
kulki kulona laajan, talvisen erämaapitäjän laidasta toiseen.

Keskellä viikkoa liikkui Rautalammen kirkollakin siten tavallista
enemmän väkeä ja pappilan tuvassa pistäytyi monenlaista matkamiestä. He
tarinoivat salavihkaa siitä, mitä Kivijärven miehet olivat kertoneet,
ja nuori kappalainenkin kuuli, ulkosalla liikkuessaan, katkelmia niistä
levottomista kuiskeista ja näki miesten silmissä intohimon verestävän,
mutta hän ei päässyt heti perille siitä, mikä heitä nyt niin
erikoisesti kuumensi ja hiihdätti. Vanha kirkkoherra, äreä äijä,
sitävastoin ei huomannut mitään. Hän vain murisi ja torui niitä, jotka
näin joutilaina keskellä viikkoa kyliä kulkivat ja pirtissä suutaan
pieksivät, eikä hän tahtonut heidän hulluista tuumistaan mitään
tietääkään. Mutta eräänä päivänä astuivat apulaispapin kylkeistupaan,
johon Mikko Martinpoika oli Rautalammen pappilassa sijoitettu, Apajan
isäntä ja Kelalan Erkki, vakava, miltei juhlallinen ilme kasvoillaan,
ja he pyörittelivät tärkeän näköisinä tuuheita karvalakkejaan
kämmentensä välissä.

Mikko ymmärsi heti asian vakavaksi ja rupesi, saatuaan tuttavansa
istumaan, kyselemään naapurikylän kuulumisia ja joko olivat sinne
asiamiehet marskin luota palanneet.

-- Jo palasivat, vastasivat miehet yksikantaan.

-- No, luvattiinko helpotusta linnaleiriin?

-- Ei luvattu...

-- Eivät tainneet miehet tavata siellä Ebba-rouvaa?

-- Olivat tavanneet senkin ... rouva oli kyllä ollut armollinen, kertoi
Apaja. -- Mutta kun he olivat marskille itselleen valituskirjansa
antaneet, niin suuttunut oli herra, haukkunut... Likeltä oli pitänyt,
ettei pistänyt miehiämme köysiin, kun oli kuullut, mistä he olivat.

-- Hän muisti viime käyntinsä täällä, lisäsi Erkki selittäen.

-- Niin kai. Ja se on muutenkin tyly ja kova ylimys, se Klaus-herra,
huoahti Mikko, muistellen omia Turun-aikojaan ja pettyneenä hauraissa
toiveissaan.

-- Ja kiukkuinen, kivahti Apaja tulistuneena. -- Oli kironnut, että
hänen ryttärinsä ovat vain täällä hyvin ja runsaasti ruokittavat, --
mitkä herkut heille sitten pitäneekään paistaa! Jos yhtä pitäjää
helpotetaan, silloin käy rasitus toisille sitä raskaammaksi, niin oli
herra tiukannut.

-- Ja sitähän se kyllä onkin, myönsi Erkki hiljaisella, harkitsevalla
äänellä. -- Mutta marski ei suostu väkeään vähentämään?

-- Ei, totesi Mikko, hän kun varustaupi sotaan! Se on auttamaton
umpikuja joka taholla!

-- Mutta se umpi on puhkaistava!

Apajan isännän rauhallisiin silmiin oli syttynyt outo kiilto. Hänen
luisevat, leveät kasvonsa karahtivat tumman punaisiksi eikä hän
malttanut enää istuallaan pysyä, kun hän jatkoi:

-- Ja se puhkaistaan! Nyt se puhkaistaan!

Mikko katsoi kummissaan hiljaisen salolaisen kiihtymystä, aavisti sen
takaa sammumatonta, pohjatonta lieskaa, jotakin pelottavaa ja
ratkaisevaa, ja kysyi melkein säikähtyneenä:

-- Mikä puhkaistaan? Onko jotakin uutta tulossa?

-- Tulossa on, selvänteko on käsissä!

-- Sitäkö ne ovat kuiskineet, nuo täällä kirkollakin liikkuvat miehet,
kyseli Mikko, ruveten jo ymmärtämään. -- Onko teille tullut sanantuojia
ja mistä?

-- Pohjanmaalta, selitti Erkki nyt tyyneemmin. -- Täällä on hiihtänyt
Kivijärven miehiä.

-- Eikä ne ole olleet leikin asioilla, säesti Apaja innostuneena.

Ja siinä innossaan kävivät vieraat nyt ääneti kuuntelevalle nuorelle
papille torvenaan kertomaan laajan korven takaa hiihtäneiden miesten
terveisistä ja kehoituksista. Apajan ääni vavahteli, hänen näytti
olevan vaikea hillitä kuumaa malttamattomuuttaan, Erkki sentään säesti
ja oikoi häntä rauhallisemmin ja asiallisemmin. Siellä suurten salojen
takana, Pohjanmaan Kyrössä, oli pidetty suuria kansankäräjiä ja tehty
suuria päätöksiä. Sinne oli tullut tieto, että Ruotsin ravakka
Kaarlo-ruhtinas on luvannut talonpojille apua, jos he ajavat hiiteen
marskin huovit maakunnastaan -- ja hiiteen ne oli jo ajettu. Siellä
ovat miehet nyt isäntiä maakunnassaan ja heillä on luja tuuma, että he
vapauttavat samasta ikeestä vielä muutkin maakunnat. Mutta niissä
kaikissa on talonpoikain nyt samalla noustava huovejaan häätämään,
muuten tulevat kyröläiset epäröiväin talonpoikainkin niskaan...

-- Sitäkö hiihtivät Kivijärven miehet teille kertomassa? uteli Mikko
henkeään pidellen.

-- Sitä. Jouluneellusviikolla he lähtevät Kyröstä liikkeelle ja
kulkevat aina Turkuun asti, vapauttaen kaikkialla talonpojat marskin
ryttärien painajaisesta.

-- Ja silloinko se alkaa rytinä täälläkin?

-- Silloin on meidänkin oltava valmiina, kirveet ja keihäät ja eväät
mukana. Ja ensi töiksi on tämän oman pitäjän huoveista tehtävä selvä!

-- Vai sellainen on nyt käsky, hoki Mikko hiljaa, henkeään pidellen,
mutta oivaltaen jo, mihin asiat ovat väkipakolla menossa.

-- Sellainen ... eikä se kuulemma enää järkähdä, vakuutti Apaja aivan
jyrähtäen. Mutta hän jatkoi kuitenkin tuokion kuluttua epävarmempana:
-- Mitä sanotte siitä te pastori, on kai meidänkin käytävä mukaan
siihen rytäkkään?

Se oli nyt erämaamiesten suuri ja vakava kysymys. Kansa nousee koko
maassa, pitäisikö heidän, enin kärsineiden, jäädä syrjään? Heitä
peloitti kolmen vuoden takainen kokemuksensa -- ankara oli heille ollut
rangaistus. Mutta silloin he olivat yksin nousseet esivaltaa vastaan,
yksin karanneet omien ryttäriensä kimppuun ja yksin saaneet kestää
vastuun. Nyt on liike yhteinen koko maassa ja sitä tukee Ruotsin
ruhtinas, joka on kuningasvainajan veli ja kansan ystävä...

Tuon kaiken oivalsi Mikko Martinpoika, mutta hän tunsi itsensä liian
nuoreksi ja kokemattomaksi ja epäileväksi mitään varmoja neuvoja
antaakseen. Hän oli läheltä nähnyt marski Flemingin mahtavuuden ja
voiman, tiesi hänet kuninkaan lailliseksi edustajaksi Suomessa ...
häntä peloitti kyröläisten kapinahanke eikä hän tätä pelkoaan
vierailtaan salannut.

-- Joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan hukkuu, virkkoi hän ensin
ikäänkuin välittävästi, mutta jatkoi samassa: -- Oletteko itse sitä
vakavaa asiaa kotikylässänne kypsäksi pohtineet?

-- Onhan pohdittu jos punnittukin. Myrtynyt on siellä miesten sisu,
eivät aio he jättäytyä tänne huovien jalkoihin silloin, kun muut ne
päältään karistavat, kertoi Apaja. -- Mutta toisia siellä kyllä
epäilyttää, -- tämä Erkkikin se vain varottaa...

-- Niin, hän on vasta ollut sen sotakomennon kourissa, totesi Mikko,
saaden näin vahvistusta omille epäilyksilleen.

Mutta Erkki rykäisi ja virkkoi:

-- Hullusti saattaa talonpojille taas käydä, -- hullusti käy...! Mutta
jos muut suksille nousevat, niin nousen minäkin.

Miehet kertoivat nyt nuorelle papille vielä tarkemmin eri tahoilta
saamistaan viesteistä. Toisissa erämaanpitäjissä kuulutaan jo hiottavan
karhunkeihäitä ... Laukaassa, Lappajärvellä ... ja rintamailla on juttu
sama. Sysmän kulmalla ovat mielet kuumia, niin ovat matkamiehet
kertoneet, sinne on tuotu uutta majoitusväkeä, siellä ikävällä
odotetaan Pohjanmaan nousumerkkiä.

-- Vai jo Sysmässäkin, innostui Mikko. -- Jokohan lie Leinosen Mattikin
menettänyt kärsivällisyytensä!

-- Sehän siellä onkin kiivain kaikista, niin nimismies kuin onkin,
tiesi Apaja. -- Hän kuuluu äsken saaneen kymmenen ryttäriä omaankin
taloonsa...

Kuumentavana rupesi nyt veri Mikonkin suonissa kiertämään. Sellainen
kidutus on sietämätön, kaikkeen ei voi taipua, päätteli hän. Ja jos
Matti ryhtyy ajamaan ryttärinsä pois, silloin tosiaan on arpa heitetty!
Se mies ei suotta leikkiin käy, mutta jos hän siihen käy, hän joko
vapauttaa talonsa ja pitäjänsä taikka menettää kaikki, talonsa,
perheensä... Siinä ratkee nyt Elisankin kohtalo ... se mielle välähti
salamana Mikon tajuntaan ... jos siellä hullusti käy, silloin joutuu
tyttöraukka varmasti raa'an Koskipään armoille!

Veri kohisi Mikon korvissa eikä hänen mielensä enää päässyt
tasapainoon. Hänestä rupesi tuntumaan, että ne kohtalokkaat,
solmuksi sitoutuvat enteet, jotka nyt näyttivät tosiasioiksi,
välttämättömyydeksi kiteytyvän, ne pian tempaavat hänetkin
pyörteisiinsä, tahtoipa hän taikka ei. Jos jotakin siellä maailmalla
tapahtuu, silloin täytyy kyllä hänenkin olla siellä mukana, omaansa
vaalimassa ... tänne syrjään hän ei voi jäädä, täällä hänellä ei olisi
yön lepoa... Mutta samassa hän säikähti niitä uusia ajatuksiaan ja
päätelmiään: noinko hän yksityisluontoisten unelmiensa ja
mielihalujensa vaikutuksesta jo suunnitteli osanottoaan talonpoikain
arveluttavaan kapinanousuun, hän, jonka pitäisi neuvoa heitä asettumaan
ja malttamaan mielensä...!

Mutta talonpoikaiset miehet katselivat häneen kysyvinä, ikäänkuin
lopullista neuvoa ja apua pyytävinä, -- sitä vartenhan he olivat nyt
kirkolle tulleet. Ristiriitaisten mielialojen vielä sydämessään
kamppaillessa, mutta tuntien ikäänkuin joutuneensa jo talonpoikain
kohtaloon kytketyksi, virkkoi hän lämmöllä:

-- Kyllä tunnen tuskanne ja ymmärrän, että se ei lienny, ellei joku
ratkaisu tapahdu. Siksi en voi teitä kieltää hankkeista, jotka ovat
vaaralliset, mutta joihin kärsimyksenne teidät ajaa. Harkitkaa asiaa
vielä keskenänne, harkitkaa se joka kolkalta. Mutta jos päätätte yhtyä
Pohjanmaan miehiin ja jos nämä todeksi tulevat teitä retkelle
vaatimaan, niin mukaanne lähden silloin minäkin, en teitä jätä...
Voinko olla teille joksikin avuksi, sitä en tiedä; ehkä tarvitsette
joskus kirjamiestä, ehkä sielunpaimentakin ... olen valmis sellaisena
kulkemaan matkassanne ja jakamaan kohtalonne. Mutta ominpäin älkää
mihinkään ryhtykö, odottakaa ensin, mitä muualta kuuluu.

-- Se olkoon sovittu, vastasi Apaja innostuneena ja nuoreen pappiinsa
ihastuneena. Mutta Erkki tarttui hänen käteensä hyvästiksi ja virkkoi
lämmöllä:

-- Kun Pohjanmaalta lähtökäsky saapuu, -- ja varmasti se saapuu --,
silloin ajan minä tänne kirkolle sinua hakemaan, Mikko. Silloin on
rauhanpäivä poissa!

Niillä puheilla lähtivät Apajan kylän miehet Rautalammen pappilasta,
jonne nuori kappalainen jäi levotonna punnitsemaan antamaansa lupausta.
Hän ei näissä asioissa voinut saada mitään tukea eikä neuvoa vanhalta
kirkkoherralta, joka oli kokonaan vetäytynyt kuoreensa eikä vieläkään
talonpoikain hankkeista mitään tiennyt taikka -- tahtonut tietää. Yksin
oli Mikon seistävä päätöksensä takana, yksin odotettava, mitä tuleva
oli.

       *       *       *       *       *

Kului viikko, toista, eikä asiasta sen enempää kuulunut. Mikko liikkui
toimissaan kylällä, puhutteli isäntämiehiä, mutta uusia viestejä ei
ollut saapunut Pohjanmaalta eikä suolaostoksiltaan palanneet
markkinamiehet tienneet muuallakaan mitään kansannousua tapahtuneen.
Mutta sen oivalsi nuori pappi, että tämä oli tyyntä myrskyn edellä, ja
hän tiesi, että nyt Rautalammen taloissa hiottiin isien vanhoja
keihäitä ja terästettiin vasamankärkiä ikäänkuin suurpyyntiä varten.
Vielä eli hänessä kuitenkin heikko toivo, että uhkaava palo sentään
sammuisi alkuunsa.

Mutta eräänä tuiskupäivänä nähtiin parvi lyhytturkkisia, kirvesvöisiä
miehiä hiihtävän viistoon kirkon ohi Rautaselän rantaa pitkin etelään
päin. Heitä oli vain puolensataa miestä, mutta poiketessaan rantakyliin
he vakuuttivat, että heitä on jo viikon perästä tuhat, -- nyt on
siekailematta noustava suksille! Pyrynä lennähti tämä heidän vaativa
viestinsä kylästä toiseen: pohjalaiset ovat saapuneet, johtajanaan
Martti Vilpunpoika Lapualta, he käskevät mukaansa, nyt alkaa retki
etelään! Martti Vilpunpojan partioväki on vain pieni osa sitä valtaista
talonpoikaisjoukkoa, jonka sanottiin lähteneen Kyrön, Lapuan ja
Ilmajoen pitäjistä liikkeelle vapauttamaan maan ryttärien ja voutien
painajaisesta ja joka useita teitä pitkin samosi Suomen Turkua kohden.

Lapualainen neuvoi rantakyläin miehille, mitä heidän on tehtävä, minne
ensiksi riennettävä, missä kokouduttava, ja jatkoi itse nopeasti
nostatusmatkaansa. Mutta jäljellejääväin piti heidänkin matkallaan
nostattaa aseisiin koko pohjoisen Hämeen ja koko Savon rahvas ja
lennossa rientää sovittuihin yhtymäpaikkoihin, -- erämaan miesten oli
yhdyttävä Päijänteen rannalla, Sysikorvessa.

Jo syttyi taas palo erämailla. Pappilaan saapui sanoma, että jo on
vouti vangittu, jo hänen verorenkinsä surmattu; toisissa kylissä ovat
talonpojat iskeneet kuitiksi niihin majoitetut huovit, toisista ovat
nämä kiireisesti paenneet tai lymynneet sakeimpiin metsiin.

Erämaa eli. Pappilan portailta näki Mikko Martinpoika pienempäin
partiojoukkojen hiihtävän pyrynä etelään päin ja joka talosta heihin
uusi lähtijä liittyi.

Levottomana hän sitä katseli ja kuunteli, kuin jo kohtalonsa tuntien,
noita lenteleviä viestejä. Vyöry oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei
voinut enää pidättää mikään. Päättynyt oli siis hänenkin rauhantyönsä.
Ja eräänä päivänä ajoi Erkki Pentinpoika Apajan kylästä vihurina
pappilan pihaan, työntyi turkeissa ja kallokkaissa kylkeistupaan ja
huudahti Mikolle:

-- Nyt sitä lähdetään, maisteri! Pitkä retki on edessä.

-- Sinäkin olet jo lähtöinnossa, Erkki, virkkoi Mikko hiukan
epävarmana. -- Epäilit vielä, kun viimeksi täältä lähdit.

-- Nyt ei epäile enää kukaan, kaikki ovat jalkeilla!

-- Ja kaikki varovaisuus on nyt tiessään?

-- Niin on -- tuli mikä tuli! Martti Vilpunpojalla on näet povellaan
sellainen taikakalu, joka innostaa epäilevimmätkin.

-- Mikä se on? kysyi Mikko ihmeissään.

-- Se on Ruotsin ruhtinaan, Kaarlo herttuan kirje kaikille tämänkin
kulmakunnan asukkaille. Siinä hän käskee miehen talosta, kaksi
parhaasta lähteä marskia vastaan ja lupaa lähtijöille viiden vuoden
verovapauden.

-- Vai on jo herttua aivan julkisesti asettunut sotakannalle kuningasta
vastaan, puhui puolittain itsekseen nuori pappi. -- Sota on siis
puhjennut! Silloin kai hän saapuu itse Suomeen meitä auttamaan?

-- Niin saapuukin. Olen itse nähnyt tuon kirjeen, -- sen voimalla nyt
Pohjanmaan miehet kulkevat eteenpäin. Ja kaikkialla syttyy nyt roimuten
koston tuli!

-- Koston tuli, matki Mikko kalpeana ja vakavana, ruveten sullomaan
heiniä kallokkaihinsa. -- Kasvaako kostosta mitään siunausta?

-- Sitä emme tiedä, vastasi Erkki talttuneena, mutta ilman arkailua. --
Retkeä ei vain voi enää peruuttaa kukaan. Lähdetkö matkaan?

-- Olenhan sen luvannut. Kansan mukana tahdon kulkea, vastasi Mikko. --
Minne ajamme siis nyt ensiksi?

-- Sysmään, siellä yhdytään eri tahoilta. Joukko kasvaa joka kylältä,
se kiihtyy kuin nielevä koski. Sellaisen vyöryn voimaa ei voi enää
pidättää, kunpa sen vain voisi järjellä ohjata!

-- Amen, virkkoi Mikko huoahtaen ja kävi sitomaan pitkää villavyötä
hoikan vartalonsa ympäri. -- Siinä meillä olisi tehtävä, suuri ja
tärkeä, jospa vain voimamme siihen riittäisi. Mutta koettakaamme
yhdessä, Erkki!

Mikko tunsi vaistomaista, kasvavaa luottamusta tuota vakavaa, paljo
kokenutta sukulaismiestään kohtaan, joka häneen oli kuin näkymättömillä
siteillä lujasti kiintynyt. Hänen sydämensä vapisi vielä, kun hän
rekeen istui, häntä peloitti tämä alkava, arveluttava retki. Mutta
Erkin rinnalla erämaan taivalta ajaessaan hänen mielensä tyyntyi ja
tasaantui, hän tunsi, että tämän talonpoikaisen ystävän rinnalla on hän
sittenkin kulkemassa oikeaan suuntaan, tehdäkseen parhaansa paljo
kärsineiden seurakuntalaistensa hyväksi.




V.

ISON RIISTAN PYYNTIIN.


Mustanahon rinnettä laskeutui Mikon ja Erkin resla eräänä huurteisena
joulukuun päivänä Sysikorven Leinosen törmälle.

Toisenlainen äänen tohina ja miesten vilinä oli nimismiehen talon
edustalla nyt kuin heidän sieltä syksyllä lähtiessä. Siinä oli rekeä ja
susta, hevosta ja sompaa niin tiheässä pitkin pihoja ja aitovieriä,
että uusi ajaja tuskin enää rakoon mahtui. Jo taipaleella oli tavattu
tätä oudon vilkasta väen liikettä: raidoittain hiihti siellä miehiä
tiepuolen valmiita latuja pitkin, ja rekiin, joissa jo oli
turkkiniekkoja täysi kuorma, otettiin milloin mistäkin veräjän suusta
vielä uusi lähtijä seville tai kannaksille. Kaikki painautuivat etelään
päin, kaikille oli selvillä matkan määrä, kaikkien silmissä kuulsi
varmuus ja uhma. Päitä nyökäytettiin reestä rekeen, harvakseen
puhuttiin. Mutta täällä Leinosen mäellä kävi äänekäs porina. Erämaan
eri kulmilta saapuvain yhtymäpaikka oli näet täällä Päijänteen
itärannalla juuri Leinosen Matin talo. Siellä yhtyivät laajain
korpikulmain kaukaiset eläjät, siellä oli jousimiestä Savon ja Hämeen
rintamaiden välisistä metsäkylistä, sinne samosivat Laukaan
karhuntappajat keihäineen ja Keiteleen nopeat hirvenhiihtäjät, Niinkuin
suurilla markkinoilla tapasi siellä tuttava toisensa kymmenen vuoden
takaa, ja ennen kalahaudoista tai riistamaista riidelleet isännät
löivät täällä kämmentä toisilleen, -- heidät yhdisti nyt yhteinen asia.
Paljo tuli kaikille uusia tuttavia ja kun siinä nyt kerrottiin ja
kehaistiin kunkin kulmakunnan kuulumisia, kävi turina pitkin kujia, ja
pirtistä kuului yhtenään sinne sulloutuneiden retkeläisten äänekäs
porina.

Siinä muurahaiskeossa oli Mikon tovereineen vaikea tavata talon
isäntäväkeä sitä tervehtiäkseen ja lämpimään päästäkseen. He
pujottausivat hiljakseen väkijoukon keskitse muka tupaa kohden, mutta
näkivät samassa pihalle viritetyn nuotion ääressä miesjoukon
lämmittelevän. Tämän keskellä hääri Matti-isäntä itse liukkaana kuin
ainakin, liikkui parvesta toiseen miehiä tarinoittaen, naurattaen ja
avustaen. Hän hymähti iloisesti, kun näki syksyiset vieraansa, ja
hyppäsi muutaman reslan yli heitä kohden.

-- Tulittepahan, -- saatiinhan pappikin matkalle, puhui hän vilkkaasti.
-- Käykäähän tupaan, ehkä siellä joku soppi löydetään levätäksenne.

-- Keritäänhän, vastasi Mikko vitkastellen. Hänen huomionsa oli
kiintynyt väkijoukon suuruuteen ja surinaan. Ja siihen viitaten
Matti-isäntäkin jatkoi:

-- Niin, tämähän siitä nyt tuli, johan sen syksyllä arvasin. Ei
tarvittu kuin pikainen sananviesti, niin miehet olivat koko tästäkin
maakunnasta liikkeellä.

-- Oletko nyt, Matti, tyytyväinen? kysyi Mikko, jonka mielessä tuon
riehahtelevan väkijoukon äänekkyys ja uhma taas herätti vakavia
epäilyksiä.

-- Vähänpä siitä, olenko minä tyytyväinen. Mutta tästä voit nähdä, että
tätä retkeä ei voitu enää välttää. Vuosikausien kärsimysten ja niiden
varrella sydämiin iskostuneen kiukun täytyi päästä purkautumaan, ja nyt
voit itse havaita, kuinka nuo raskasluontoiset ja hitaat sydänmaan
miehet ovat ikäänkuin keventyneet, lauenneet, kuinka ketterinä ja
innostuneina he nyt liikkuvat tässä yhteishankkeessaan, kun kerta perä
tuli puhkaistuksi.

-- Näenpä kyllä, sisäinen into ja pakko heitä ilmeisesti kannustaa,
vastasi Mikko.

-- Usko siihen, että he voivat tämän nousun kautta saada asemansa
paranemaan, puheli Matti edelleen. -- Toisissa se usko on lujempi,
toisissa heikompi, mutta eipä tällä pihalla nyt ketään tarvitse
rohkaista eikä kannustaa, -- pidätellä mieluumminkin pitäisi ja
teroittaa heille yrityksemme vakavuutta. Toiset tahtoisivat jo heti
suinpäin hyökätä edelleen toisia odottamatta. Ja auta armias sitä
sisua, -- siellä palaa kosto!

-- Sen jo näen, huoahti Mikko. -- Sitä mielten kiihtymystä tahtoisin
puolestani liennyttää, sillä pelkäänpä, pelkäänpä...

-- Että se tekee tuhoja, niinkö? naureskeli Matti. -- Sitä ei voida nyt
välttää. Mutta koeta parastasi, pappi, sehän kuuluu virkaasi.

-- Tahtoisin tavata ja puhutella retken johtajia, -- missä he ovat ja
keitä he ovat?

-- Martti Vilpunpoika on kai tuolla tuvassa, vastasi Martti melkein
välinpitämättömästi. -- Mutta johtajat eivät tässä kovinkaan paljo
merkitse. Kansa on noussut omasta sisäisestä pakostaan ja se vyöryy
eteenpäin sen pakon voimalla -- johtajana on yhteinen sisu. -- Mutta
käydään jo tupaan.

Sitä kohden vieraitaan saatellessaan kertoi Matti, -- aina
sekaan heittäen leikkisän tervehdyksen tai kompasanan jollekin
vastaantulevalle tuttavalleen -- nyt tarkemmin, miten kansannousu
siellä Sysikorvessa oli puhjennut. Kohta kun ensi sana Pohjanmaalta
lennähti, oltiin selvillä, että ensiksi on huoli pidettävä näistä oman
kulmakunnan ryttäreistä. Mutta ennenkuin talonpoikaistaloihin
majoitettuihin syöpäläisiin, huoveihin tai nihteihin, käytiin käsiksi,
ajoi mieskunta Koskipäähän, seutukunnan pahimman painajaisen vieraiksi.
Kierrettiin talo, Sipi ei tiennyt mitään varoa, mies heitukkoineen
siepattiin kiinni ja pistettiin lujiin nuoriin.

-- Kai se sentään vastarintaa yritti, tiedusteli Erkki, joka Mikkoa
tupaan seurasi.

-- Ei kerinnyt, yhytimme hänet aamuvuoteeltaan. Mutta kuinka synkästi
se kirosi asian tajutessaan ... en ole sellaista raivoa koskaan nähnyt!

-- Hirteenkö miehen nyt veditte, kyseli Erkki edelleen.

-- Eikö helkkarissa, Ruotsin ruhtinaalle vietäväksi säästämme sellaisen
herkkupalan. Tuollahan se on saunassa salpain takana, -- eikö kuulu
sieltä mökinä nytkin, sen miehen luonto ei vähällä asetu!

Tosiaankin, saunasta kuului melua, mutta niin äänekästä, että Mattikin
pysähtyi sitä kuuntelemaan ja lähti harppaamaan rannalle päin. Niin,
olihan hän asian arvannut, se ei ollut yksinomaa Koskipään Sipin ääntä.
Muutamat retkeläiset olivat edellisenä yönä käyneet ryöstämässä erään
kaukaisemman knaapinkartanon ja tuoneet sieltä tullessaan tynnyrin
olutta, jonka olivat asettaneet saman saunan porstuaan. Ja siellä kävi
alituiseen miehiä tappia vääntämässä ja suuren innostuksensa
aiheuttamaa janoaan sammuttamassa -- siitä ne kävivät isoäänisiksi.
Tästä menosta ei Matti pitänyt -- rohkeutta ja uhmaa oli miehillä
muutenkin tarpeeksi --, ja sillä kiirehti hän nyt juopottelevia ja
rähiseviä miehiä hillitsemään. Nämä kuuluivat siellä pönkätyn oven
takaa tekevän pilkkaa Koskipään vihatusta knaapista, joka nuoritettuna
makasi lauteilla ja jota tuo miesten karkea iva yhä ärsytti. Leinosen
Matti, joka oli ankara järjestyksen mies, ajoi rähjääjät pois saunasta
ja varoitti heitä sinne palaamasta. Mutta kun Koskipää tunsi Matin
äänen eteisestä, niin hänen raivonsa yltyi uuteen vimmaan ja hän karjui
sieltä äänellä, joka kaikui laajasti yli pihan:

-- Tämän olet nyt aikaansaanut, sinä Matti Leinonen, kavala naapuri,
mutta tästä kaikesta saat kerran karvaasti vastata. Niin, minä olen
nuorissa nyt, henkenikin voit nitistää, mutta esivalta, jota palvelen,
se elää. Sinä olet nostanut kansan kuningasta ja marskia vastaan, ja se
tekosi ei jää rankaisematta. Et tahtonut toimia yhdessä esivallan
edustajan kanssa, mutta muista, sen tyttäresi, jota et mulle antanut,
sen löydän kerran, kun sinä itse hirressä roikut...

-- Suus kiinni, taikka ... karjasi Leinonen, mutta naurahti samassa
suuttumukselleen, kääntyen seuralaistensa puoleen: -- Tuollaista se on
kansansortajain kiukku, kun kerrankin tilille joutuvat.

-- Luuletteko, tomppelit, Klaus Flemingin jättävän tämän kolttosenne
kostamatta, torisi ääni edelleen saunasta melkein ilkkuen. -- Laulunne
on oleva lyhyt, hän hirttää teidät omiin suoliinne!

-- Eiköhän siltä pitäisi tukkia ääni tarkempaan, virkahti silloin Erkki
varoittaen, tuota ryöppyä kuunnellessaan. Ja eräs oluenjuojista
tarjoutui heti kirveenkamaralla iskemään pahasuisen vangin varsin
vaiteliaaksi. Mutta Matti ei noista vangin uhkauksista välittänyt, hän
vain komensi kaikki saunan eteisestä pois, sulkien vahvalla pönkällä
senkin oven. -- Karjukoon siellä iltikseen, kyllä tälle törmälle ääntä
mahtuu!

Mutta Mikon sydäntä olivat vangitun, kiukusta puolihullun
huovipäällikön huudot ja uhkaukset pahasti karmaisseet ja ilkeästi soi
tuo rämisevä ääni vielä hänen korvissaan, kun he taas saunatörmältä
astuivat tupaan päin. Sekoittihan knaapiraakimus Elisankin
sydäntyneisiin sadatuksiinsa, talon herttainen tytär on siis yhä vielä
tuon hurjan miehen likaisessa mielessä ja synkissä uhkauksissa! Jos hän
kerran vapaaksi pääsee, jos talonpojat joutuvat tappiolle, kamala on
silloin tosiaan sen tyttöraukan kohtalo, jota Mikko ei nyt vielä ollut
nähnytkään, mutta jonka kuva taas ilmielävänä ja kirkkaana välkkyi
hänen mielessään.

-- Kapinoitte esivaltaa vastaan! -- ne vangin syyttävät kiljahdukset
kajahtivat yhä saunasta, eikähän Mikko voinut kieltää, että se syytös
oli tosi. Oliko siitä siis tällekin talolle tosiaan koituva kauhea
kosto...?

Etsien pälyivät Mikon levottomat silmät, kun hän astui puolipimeään,
väentäyteiseen pirttiin, mistä tunkea ilma lemahti häntä vastaan.
Siellä oli märkiä turkkeja ripustettu orsille kuivamaan, miehiä makoili
pitkin permantoa, toisia turisi äänekkäästi seinäraheilla. Uunin luona
hääri naisia keittohommissa, Matin pyylevä emäntä tuntui siellä
apulaisiaan komentavan, mutta niidenkään joukosta ei hänen katseensa
löytänyt sitä, jota se haki. Oli joku tuttavakin miesjoukossa. Uunin
kupeella aukoi eväitään Apajan ankara äijä ja kurkistihan ovelta
Karmalan vanhantalon isäntäkin, -- ovatpa totta tosiaan miehet tarkoin
mukaan saatu, jos yksin tuo yksivakainen Tuomaskin, joka muuten ei
konnultaan liikahtanut, harvoinpa kirkkoonkaan, oli pistänyt kirveen
vyönsä alle ja lähtenyt miesjoukon meininkejä katsomaan! Ja innostuksen
tulta paloi nyt hänenkin harmaissa silmissään ... toimeliaana oli
hänkin ollut mukana, kun ajettiin huovit Karmalan kylästä pois, niin
kehaisi hän kiilto silmissään Mikolle, joka häntä siinä ohimennen
tervehti ja puhutteli. Sitä hän vain ei oikein ymmärtänyt, miksi
heidän, häädettyään jo häristäjänsä pois omasta pitäjästään, piti
lähteä vielä muihin pitäjiin tappelemaan, hän puolestaan halusi jäädä
tänne kotikontuaan varjelemaan.

-- Jää pois, virkahti Matti naureskellen. -- Hyvä on, kun joku mies
kylään jääpikin naisväen turvaksi, monta niitä ei jää!

Matti vei nuoren pappisorpanansa pirtin perälle, suuren perhepöydän
ääreen, ja raivasi hänelle sen vieressä istumasijan. Siellä oli
arvohenkilöitä muitakin ... ensimmäisenä osuivat Mikon silmät
hämmästyneinä Turun aikaiseen parhaaseen työtoveriinsa ja
kohtalotoveriinsa, Eero Markonpoikaan, joka siinä istui matkamiehen
puvussa turkit levällään, kallokkaat jalassa. Nuoret papit, jotka
kolmikuukautisen eron jälkeen nyt yhtäkkiä tapasivat toisensa heille
näin oudossa seurassa ja vielä oudommalla retkellä, hyökkäsivät syliksi
toisilleen ja kävivät kokemuksiaan kertomaan. Eero oli joutunut näihin
omituisiin olosuhteisiin aivan samoista syistä ja vaikuttimista kuin
Mikko: halunsa päästä lähelle kansaa, pysyä sen täydessä luottamuksessa
ja vaikuttaa siihen oli hänet saattanut yhtymään Laukaan partiomiehiin
ja lähtemään tälle aseretkelle, vaikka se tietysti häntäkin monessa
suhteessa epäilytti. Olipa hän sentään innostuneempikin kuin Mikko
talonpoikain asiasta, ja tämä nyt Mikkoa kummastutti, sillä ennen Turun
aikoina oli Eero Markonpoika ollut verrattain välinpitämätön rahvaan
tarpeista ja mielialoista. Mutta samalla tämä vanhan toverin ja
virkaveljen kohtaaminen näillä retkillä Mikkoa tietysti varmistikin ja
rohkaisi.

Aivan pitkään eivät toverukset kumminkaan nyt voineet keskenään
tarinoida, sillä saman perhepöydän ääressä istui miehiä muitakin, jotka
pian puuttuivat pappien keskusteluun ja joihin Mikonkin oli huomionsa
kiinnitettävä. Toverukset tulivat kosketelleiksi kuningas Sigismundon
ja Södermanlannin herttuan välistä, taas yhä pingoittunutta
ristiriitaa, joka saattoi sangen ratkaisevasti vaikuttaa alkaneen
kansannousun kohtaloon, ja siihen iski heti kiinni pöydän toisella
puolella istuva vilkaseleinen, liukaspuheinen mies, jonka Mikko pian
oivalsi retkeläisten johtomieheksi. Tämä lyhytläntä pukinparta, jonka
tummat, etsivät silmät alituiseen pälyivät ympärilleen ja joka
puhuessaan usein ponnahti pystyyn, oli nyt juuri Martti Vilpunpoika
Lapualta, Savon ja Pohjois-Hämeen nostattaja, ja hän väitti kohta,
että kansannousu on järjestetty ja ajankohdaltaan sovitettu juuri
Kaarlo-herttuan ohjeiden mukaan. Jahka talonpojat ovat tehneet selvän
painajaisistaan, kiskovista huoveista ja nihdeistä, tulee ruhtinas
Ruotsista ja tekee lopputilin rautamarskin kanssa ja järjestää maassa
asiat.

-- Niin, mehän ollaan matkassa juuri Kaarlo-ruhtinaan ja Ruotsin
hallituksen nimessä ja kehoituksesta, virkkoi Eero Markonpoika,
selittäen asiaa tietämättömälle toverilleen.

-- Onko siitä takeita, varmuutta? kyseli Mikko hiukan epäillen.

-- No totta jumaliste, sävähti pöydän takana istuva mustasilmä silloin,
painautuen taas pöydän yli toveruksia kohti. -- Ettekö ole kuulleet
ruhtinaan kirjeestä?

-- Kuullut siitä olen, vaan en ole sitä nähnyt enkä lukenut, vastasi
Mikko. -- Onko se mukananne?

-- Tietenkin, povellani sitä vaalin kuin aarrettani, vakuutti
lapualainen, ja kävi kohta mekkonsa salapoimuista kaivamaan esille
mustunutta, paljo sormittua ja laskoksistaan jo kulunutta
pergamenttipalasta. -- Olen tämän lukenut jo ainakin sata kertaa, mutta
kerta vielä, oli menneeksi...!

Uteliaana keräytyi pirtintäyteinen rahvas siihen pöydän ympärille
kuulemaan tuota paljo puhuttua Ruotsista saapunutta kirjettä, johon
heidän retkensä suurelta osalta perustui. Useimmat olivat sen tosin jo
kuulleet, vaan sen uudelleen kuuleminen heitä aina innoitti, sillä se
heille vakuutti, että he eivät toimineet ominpäinsä esivaltaa vastaan.
Kirje oli näet todella kirjoitettu kuin Kaarlo herttuan, kuninkaan
sedän, nimessä ja puolesta. Kansaa siinä tosiaankin kehoitettiin
nousemaan aseisiin ahdistajiaan vastaan ja usean vuoden verovapaus
luvattiin jokaiselle retkelle lähtevälle. Sellaiseen Ruotsin
hallituksen neuvoon ja kehoitukseen kannatti kylläkin vedota, myönsi
Mikko, joka silmät selällään Martti Vilpunpojan suomalaista
kirjeentulkintaa kuunteli ja itsekin sivulta seurasi pergamentille
piirrettyjä, ruotsinkielisiä rivejä. Mikko pyysi kirjeen ihan omaan
kouraansa: oikein oli sen Vilpunpoika esittänyt, mutta Mikkoa
oudostutti, ettei siinä alla kuitenkaan ollut ruhtinaan
nimikirjoitusta, vaan toinen, erään Mustasaaren kauppiaan nimi.

-- Sen miehen minä tunnen, selitti siihen Leinosen Matti, joka hänkin
taas oli juoksuistaan ehtinyt pöydän ääreen tuon kalliin kirjeen
lukemista kuuntelemaan. -- Tapasin hänet Tukholmassa, kun olin
tämänpuoleisten edustajana valitusmatkalla, ja hän se juuri siellä
meidän asiaamme valtioneuvosten luona ajoi. Rehti mies, hän on vain
jäljentänyt ruhtinaan kirjeen ja pannut varmuudeksi oman nimensä alle.

-- Mutta miksi ei siinä ole ruhtinaan nimeä? tiedusteli Mikko vielä
oudoksuen asiaa.

-- Mitenpä hän ruhtinaan nimen siihen kirjoittaisi, selitti nyt Eero
Markunpoikakin, joka kirjeen oikeaperäisyydestä tuntui olevan täysin
vakuutettu. -- Onhan se herttuan nimissä kirjoitettu...

-- Totta jumaliste, juttuhan on selvä, kiivaili Martti Vilpunpoika,
heittäen utelevaan pappiin miltei nuhtelevan silmäyksen. -- Verovapaus
jokaiselle, joka mukaan lähtee, saat näistä puolin huoveista ja
voudeista vapaana itse viljellä maasi ja itse väkinesi syödä, minkä
kaskesta ja järvestä irti saat... Sellainen on tämä paperi, -- kunhan
me ryttäreistä ensin selvä tehdään!

Martti Vilpunpojan äänessä ja eleissä oli paljo kansaan välittömästi
pystyvää, sen mieltä kiehtovaa ja kiihoittavaa hehkua, ja sillä
henkilökohtaisella vetovoimallaan hän olikin helposti saanut kansan
liikkeelle kaikkialla, missä hän vain kulki. Sokeasti kansa uskoi
häneen, joka lupasi vapauttaa talonpojat heidän rasituksistaan ja viedä
heidät Suomen Turkuun tekemään tiliä kansaa sortaneiden ylimysten
koitoksista. Mikko älysi pian, ettei hänen olisi ollut viisasta
pitemmältä esittää epäilyksiään tuosta ruhtinaan kirjeestäkään,
sydäntyneet miehet eivät sellaista saivartelua ymmärtäneet eikä
suvainneet. Siksi hän vaikeni, uskoen kernaasti, että kirje todella
sittenkin oli Kaarlo-herttuan valtuudella kirjoitettu. Mutta kun
nuoret papit vähän myöhemmin lähtivät kuumasta tuvasta pihalle
vilvoittelemaan, virkkoi Mikko ikäänkuin omain mietteittensä vieläkin
vaivaamana:

-- Emme me virallisessa toimessamme saisi tuollaista kirjettä pitää
täysarvoisena.

-- Mitäs siitä tutkiskelee, vastasi Eero. -- Miehet vain ärtyvät...

-- Mutta entäpä, jos tässä olisi kansaa rumasti huiputettu, yritti
Mikko vielä alakuloisena, -- jos meidän, rehellisiä ollen, täytyisi
käsittää, että se rakentaa toiveensa petokseen...?

-- Ollapa vaikka niinkin, intti Eero, epäsuorasti myöntäen, että häntä
vainosivat samat epäilykset, -- mitenkäpä me voisimme enää muuttaa
asiain menoa, miten pysähdyttää vyöryä, joka on lähtenyt liikkeelle
luonnon pakosta?

-- Ei, Eero, sitä emme voi, tunnusti silloin Mikko. -- Kunpa voisimme
taltuttaa sen vihan voiman, ohjata sen siivolla suvantoon!

-- Koettakaamme sitä, mutta siihen tarvitsemme kansan täyden
luottamuksen. --

Ei ollut Mikko alakuloinen ainoastaan tuon uuden epäilyksensä johdosta.
Häntä kiusasi yhä enemmän se, ettei hän ollut vielä saanut tavata talon
nuorta tytärtä, jonka vuoksi, -- se hänen täytyi itselleen myöntää --,
hän ennenkaikkia oli Rautalammelta lähtenyt erämaan partiomiesten
mukaan. Melua ja nurinaa oli majatalossa joka taholla, hänen
ajatuksensa olivat revityt moniin säikeisiin ja ristiriitaisina ne
edelleen hänessä kamppailivat. Oliko hänkin, kansan paimen, mukana
ohjaamassa sitä petokseen ja onnettomuuteen? Ja miksi? Saattoiko hän
edes toteuttaa sen tehtävänsä, joka hänet pohjimmaltaan oli liikkeelle
ajanut, pelastaa neiden, johon hän oli mieltynyt ja joka kerran oli
häneen turvautunut, raakalaisen kynsistä...?

Joku retkikunta talonpoikia palasi taas hoilaten keskustaloon joltakin
partiomatkalta ja pihantäyteinen samoinkuin pirtintäyteinen väki
ryntäsi sen viestejä kuulemaan. Tuo partiojoukko se oli ollut
pyydystämässä kihlakunnan vihatuinta miestä, sen voutia Matti
Tordinpoikaa, hänen upeasta asunnostaan Jyrängön seuduilta ja samalla
nostattamassa sen puolen rahvasta aseisiin. Viimemainittu tehtävä oli
sille hyvin onnistunut, mutta vouti, yhtä ovela kuin ilkeä mies, joka
liikaveroilla oli kansaa vuosikausia rasittanut ja siltä laittomia
kyytejä vaatinut, hän oli ehtinyt livistää pesästään, -- oli kai
haistanut käryä. Mutta voudin talon olivat partiomiehet ryöstäneet --
saalista oli heillä nyt paljo mukanaan -- ja lopuksi polttaneet.

Kun väkijoukko oli rynnännyt pihanuotion ääreen näitä uutisia
kuulemaan, palasi Mikko, jonka silmä yhä etsien pälyili, takaisin
pirttiin ja siellä hän nyt karsinassa tyttönsä tapasi. Elisa hääri nyt
muiden naisten kanssa siellä talouspuuhissa, täytti juuri aitasta
hakemiaan eväitä matkalle lähteväin talonmiesten kontteihin. Kun tyttö
nyt yhtäkkiä näki edessään nuoren papin, jonka kanssa hän syksyllä oli
monet leikit laskenut, niin hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ...
näytti ensi hetkessä säpsähtävän, mutta tuli sitten ujona ja arkana
tuttua sukulaismiestä tervehtimään, ja hetkisen he saivat nyt, sivussa
surisevasta väkijoukosta, siinä keskustella ja uudistaa syksyistä
tuttavuuttaan.

Yksinäisyydessään oli Mikko paljo hautonut mielessään syksyllä
virinneitä utuisia unelmiaan ja ne olivat hänen mielikuvituksessaan
pukeutuneet häilyviin, monenkirjaviin muotoihin. Nyt, kun hänellä taas
oli unelmainsa esine elävänä, kainona ja kukkeana siinä edessään, kävi
hänelle ikäänkuin yhtäkkiä ja väläyttämällä selväksi, että noilla
häilyvillä unelmilla on vain yksi toteutumismuoto, että juuri tässä nyt
hänen onnensa on, tässä hänen on viipymättä lyötävä lukkoon ne
kodinonnen kuvitelmansa, joita hän syyskauden oli mielikuvituksessaan
soinnuttanut. Tätä hetkeä vartenhan hän oli matkalle lähtenytkin. Mutta
matkaa jatkuisi nyt tästä edelleen miesjoukon mukana tiesi kuinka
pitkälle tuntemattomia kohtaloita kohden ... epävarmuuteen ei ole enää
varaa... Ja vain hetkisen Elinan kanssa juteltuaan kävi hän suoraan ja
arkailematta puhumaan tytölle:

-- Kun me tältä retkeltä palaamme, saanko silloin, Elisa, viedä sinut
täältä mukaani?

Tyttö ei hämmentynyt sitä äkkikysymystä niinkään pahasti, kuin Mikko
oli olettanut, tuo kysymys ei näyttänyt olevan hänelle aivan
odottamaton. Hän loi vain katseensa alas ja virkkoi:

-- Minutko, minne?

-- Emännäkseni Rautalammelle. Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin.
Turvausit minun puoleeni kerran, Elisa, kun sinua ahdisti Koskipään
raaka ryttäri, tahtoisin suojella sinua edelleenkin häntä ja kaikkia
muita vastaan. Odotatko minua?

Kauan ei tyttö kainostellut. Hän kohotti suuret, luottavat, viattomat
lapsensilmänsä nuorta pappia kohden ja vastasi rohkeasti:

-- Odotan kernaasti, odotan ikävällä. Mutta tarvitseeko sinunkin lähteä
miesten matkaan?

Tosiaankin, miksi hän, rauhan mies, oikeastaan lähtikään tuolle
arveluttavalle retkelle, -- tämä houkutteleva kysymys iski nyt voimalla
nuoren papin ajatuksiin. Miksei hän palaisi täältä onnellisena
aviomiehenä kotiinsa, olihan hän matkansa varsinaisen tarkoituksen jo
saavuttanut... Mutta se hävetti häntä samassa tuo uusi ajatus, se
tuntui raukkamaiselta, -- aivanko itsekkäistä syistä hän oli erämaan
miesten matkaan lähtenytkin, vaikka oli itselleen ja heille kuvitellut
ja luvannut, että hän tahtoi heille olla apuna ja tukena retken
varrella, heidän taistellessaan henkensä puolesta? Ei toki...!
Verkalleen hän vastasi:

-- Olen luvannut seurata pitäjäläisiäni, ehkä voin heille olla joksikin
hyödyksi, ehkä estää heitä liiaksi riehahtamasta. Mutta kun retki on
onnella tehty, silloin palaan sinua hakemaan...

-- Jos silloin vielä olen täällä, vastasi tyttö alakuloisesti.

-- Missä olisit? Vai tahtoisitko, että en lähtisikään miesten matkaan?

-- Mentävä kai sinun on, muuten ei isäkään sinuun suostuisi...

-- Niin, Elisa. Kaipauksella nyt lähden, vaan samalla ilolla. Ja täältä
sinut tietysti löydän.

-- Meitä jää tänne vain vähäväkisiä naisia ja lapsia koko kylään ...
virkahti tyttö vieläkin kuin varoittaen.

-- Ja sinä pelkäät...? -- Mikon ääni vavahti, kun hän nyt yhtäkkiä
mielessään kuvitteli, mitä tuolla nuorella tytöllä samoinkuin miesten
jättämäin kyläin muilla turvattomilla naisilla todella saattoi olla
levottomiksi käyneinä aikoina syytä peljätä. -- Pelkäät, että miesten
poissaollessa huoveja voi tulla taloon?

-- Onhan toki Koskipää nyt nuorissa, virkahti tyttö siihen vähän
reippaammin, kun näki, miten raskaasti hänen epäilyksensä oli
vaikuttanut hentomieliseen pappissulhaseen. Mutta tämä jatkoi, yhä
värähtävällä äänellä:

-- Taikka sitäkö, että retki päättyy hullusti ja kosto saapuu
kylään...?

Silloin tyttö jo uljaasti vastasi:

-- Se ei saa päättyä hullusti, eikä pääty, onhan siellä isäkin
johdossa! Tervetuloa vaan takaisin...!

Väkeä oli taas palannut tupaan pihalta, jossa oli kuunneltu
partiolaisten kertomuksia, ja tyttö rupesi vetäytymään uunin luo, jossa
toisia naisia kiireisinä keittiöpuuhissa juoksenteli. Mikko ennätti
vielä ainoastaan pikaisesti kysäistä:

-- Ja silloin siis...?

-- Silloin...!

Elisa hupeni liukkaana naisten joukkoon ja Mikko jäi yksin seisomaan
tupaan taas ahtautuneiden, porisevain matkamiesten keskelle. Hänen
suonissaan veri kuumana kohisi -- olihan hän tuossa jo kosinut ja
saanut myöntävän vastauksen! -- Onnen aallot ne hänen mielessään nyt
ailahtelivat. Hänkö oli muka epäillyt tuon tytön mieluummin valitsevan
sulhasekseen Juhanan, huovipäällikön, -- turhia, turhia olivat ne hänen
syksyiset epäilyksensä... Mutta äskeisetkin epäilykset ja kaikki hänen
sydäntään velloneet ristiriidat olivat nyt tiessään, elämänusko,
mielenrohkeus ja luottamus edessäolevan retkenkin onnistumiseen oli
kuin taikavoimalla hänessä yhtäkkiä varmistunut, vasta nyt kuljettava
taival oli hänelle ikäänkuin kirkkaaksi selvinnyt. Käyköön nyt miten
tahansa, noiden säteileväin silmien vuoksi, jotka olivat häneen
luottamuksella katsoneet, oli hän nyt valmis kansan puolesta
retkeilemään ja omalla tavallaan taistelemaan...

Pohjolan varhainen talvi-ilta oli sillävälin jo käynyt pimeäksi,
tuvassa kävi vaikeaksi tuttujaankaan enää erottaa. Mikko pälyili
turhaan ympärilleen talon isäntää tavatakseen. Vihdoin kuului hänen
tuttu äänensä ovelta. Matti Leinonen astui sieltä tupaan ja Mikko
yritti silloin mielensä kuumassa innossa heti päästä hänen luokseen ja
hänelle, tytön isälle, puhua aikeestaan ja tulevasta lankoudestaan.
Mutta Matti, joka juuri palasi sijoittamasta toisia matkamiehiä
naapuritaloihin, ei häntä nyt nähnyt taikka joutanut kuuntelemaan. Hän
komensi vain tupaan kovalla äänellä:

-- Miehet nukkumaan nyt kaikki, niin pitkälle kuin permantoa
riittää ... aamulla aikaiseen on oltava matkalla! Silloin se alkaa ison
riistan pyynti, eikä näille kotoisille maille palata, ennenkuin huovit
on ajettu hiiteen talonpoikain mailta ja koko marskin sortovalta on
murrettu! Nyt lepoon!

Sitä käskyä toteltiin heti. Mikko makasi virkaveljensä Eero Markonpojan
kanssa, -- heille oli talon puolesta vielä illallinen tarjottu --,
pirtin peräpenkillä, mutta uni vältti kauan hänen silmäänsä. Raskas
kohina kävi tuvassa, jossa kyljikkäin lattialla nukkuva miesjoukko
kuorsasi, ilma oli siellä sakea ja kuumuus sietämätön. Mutta se ei
olisi estänyt väsyneen miehen unta. Hänen mielessään kierteli nyt vain
liian paljo kirjavia kuvia, mieluisia jos outojakin, ja ne kuvat
vaihtelivat siinä nopeasti. Olihan outoa salliman leikkiä jo se, että
hän, rauhallinen pappismies Turusta, äskeinen kapitulin apulainen,
jonka kaikki ajatukset olivat kohdistuneet kirkon ja uskonnon
kysymyksiin, nyt retkeili tällaisella »maallisella», sotaisella
matkalla kapinaväen mukana. Ei hän sitä itse ollut tahtonut eikä
tarkoittanut, tapausten meno oli vain viskellyt häntä mukanaan ja hän
oli antautunut rentonaan niiden viskeltäväksi. Miksi? Mikä oli hänet
tähän arveluttavaan seikkailuun vetänyt? Sairas aikako, jonka rajuimpia
syöksähdyksiä hän muka kuvitteli voivansa lievittää, vaiko säälinsä
kärsivää kansaa kohtaan, vaiko papillinen velvollisuutensa? Ei, ei
mikään niistä, -- nuoren tytön, melkein lapsen, kirkkaat, viattomat
silmät, ne ne olivat häntä vetäneet näihin pyörteisiin... Nyt oli hän
siis onnellinen sulhanen, onnellisin mies epäilemättä koko tuossa
sotaisesta yrityksestään hurmaantuneessa miesjoukossa, mutta oli nyt
sittenkin jo heti jättämässä aarteensa, kulkeakseen esivaltaa vastaan,
rikosten tielle! Voiko siitä hänellekään onnea kasvaa?

Sellaiset ristiinkäyvät mietteet ne Mikkoa valvottivat ummehtuneessa
tuvassa, johon pihalta kuului kumeaa töminää, kun hevoset kylmissään
polkivat lumista tannerta ja helistivät valjaitaan, ja jonka ovi
alituiseen paukahteli, kun vielä uusia retkeläisiä työntyi pakkasesta
sisään. Mutta yli kaiken sen kohinan ja kaikkien epäilysten soi hänen
rinnassaan riemuava sävel: Elisa on hänen omansa...! Ja siihen onneensa
hän lopulta nukahti.

Mutta jo muutamien tuntien perästä hän heräsi uuteen rymyyn ja
ovenpaukkeeseen. Puolipimeässä tuvassa olivat ihmiset jo jalkeilla,
vyöttivät kiireellä turkkejaan ja pörisivät äänekkäästi, tunkien siinä
toistensa ohi ja ylitse ulos, missä suksia jo kalistettiin ja hevosia
juotettiin valjaisiin vietäviksi.

Lieden ääressä seisoi Matti-isäntä jo matkalle vyöttäytyneenä ja hänen
edessään 15-vuotias Tahvo-poikansa, joka hartaasti pyyteli, että hänkin
pääsisi tälle suurelle retkelle mukaan.

-- Nuori olet vielä, Tahvo, kielteli isä, -- jää tänne äitisi ja
siskosi luo, tarvitaanhan se mies meidänkin talossa.

-- Mutta tahtoisin olla asemiesten matkassa, sopersi poika
malttamatonna.

-- Vielä ehdit, nauroi isä, -- liian olet hento niin pitkälle
hiihtämään.

Ja siihen poika alakuloisena alistui, isän rientäessä hommiinsa.

Kiire näytti olevan kaikilla, kiire aamun pimeässä aloittamaan sitä
sotaista taivalta, jota kulkemaan he olivat kokoontuneet. Kiireesti
kapsahtivat nuoret papitkin pystyyn ja riensivät rekeensä.

Pitkä raito rekiä ja suksimiehiä lähtikin jo tuokion kuluttua Leinosen
mäeltä solumaan alas sumuiselle lahdelle, ja se kiemurteli sinne
kapeana, mustana vyönä. Mutta kun jo Matti Leinosen reki, joka
viimeisenä pihasta läksi ja jonka jäljestä papit yhteisessä reessä
ajoivat, oli laskenut törmän alle, silloin pyyhkäisee pari suksimiestä
vielä vinhasti alas ahteelta, huutaen Mattia ja hänelle kauhulla
kertoen:

-- Saunasta on vanki livistänyt!

-- Koskipääkö, -- päästittekö ruojan käsistämme?

-- Menimme häntä sieltä hakemaan, muka mukaamme ottaaksemme, niinkuin
käsketty oli, mutta silloin olikin sauna tyhjä. Siellä kuuluu eteisessä
käyneen miehiä vielä aamutuimaansa tynnyristä olutta siemaisemassa, he
lienevät käyneet itse saunassakin ja jättäneet pönkät hölliksi. Siinä
lähdön hurakassa on vanki karannut.

-- Kirotut juopottelijat, karjaisi Matti synkästi kiroten. -- Sen
miehen me vielä edestämme löydämme -- taikka takaamme! Mutta nyt ei
auta lähteä häntä hakemaan, nyt on painettava eteenpäin!

Mutta tämä viesti kouristi pahasti jälkireessä ajavan nuoren papin
sydäntä. Sinnekö hänen nyt täytyi jättää aarteensa alttiiksi irti
lasketun raakimuksen kostolle!




VI.

VANHA YLIMYS.


Päijänteellä, jossa lunta oli siteeksi kierällä jäällä, oli keli
mainio, ja nopeasti pyyhkäisi erämaan partiokunta sen ylitse
Jämsänpuoleiselle rannalle. Mutta siellä oli retkikuntaa vastassa
sanantuoja, joka sen jakoi kulkemaan kolmelle taholle tehtäväänsä
täyttämään.

Tämä sanantuoja oli Simo Piitulainen, sotilaskarkuri ja seikkailija,
joka oli vuosikausia pakoillut monenlaisia pillojaan Pohjanmaan
korvissa ja siellä nyt parasna miesnä syyskauden valmistellut
kansannousua. Sieltä oli hän ensi kelillä lähtenyt nostattamaan Hämeen
talonpoikia yhteiseen toimintaan ja kehui saaneensakin jo suuria
aikaan. Etelä-Hämeen hidas kansa on jo sekin valmis ajamaan huovit
taloistaan ja hiihtämään vainoojiaan vastaan, ei tarvitse muuta kuin
kipuna tappuroihin, niin ne leimahtavat. Erämaan retkeläisten on nyt
eri teitä samottava sinne heittämään tuo sytyttävä kipuna -- kohta
roihuu palo sielläkin!

Lahden jäällä pitivät retkikunnan johtomiehet, Martti Vilpunpoika,
Matti Leinonen ja eräät muut, nyt neuvottelua Simon kanssa.
Pohjalaisten johtajan, Jaakko Ilkan pääjoukko, kertoi Simo, on
parastaikaa Pohjanmaalta samoamassa Kyrönkankaan yli etelään päin,
Pirkkalaa kohti, josta se aikoo painua Turkuun asti, minne Pentti
Pouttu jo ryntää suoraan Pohjanlahden rantatietä pitkin. Erämaan
miesten on nyt nostatettava ja puhdistettava Häme ja Etelä-Suomi,
vallattava Hämeenlinna, että Ilkan selkäpuoli pysyy vapaana, ja sitten
on senkin riennettävä Turkuun, joka on oleva kaikkien retkikuntain
yhteinen päämäärä. Sitä varten on eri joukoissa nyt heti hiihdettävä
Päijänteen kaikki rantapitäjät; toisten on kuljettava Asikkalan ja
Kalvolan, toisten Kuhmoisten ja Padasjoen kautta. Mutta kolmannen
osaston Sysmästä lähteneitä talonpoikia tuli Martti Vilpunpojan
johdolla oikaista Jämsän jokivartta ylös suoraan länteen päin Yliseen
Satakuntaan ja riennettävä siellä yhtymään Ilkkaisen johtamaan
pääjoukkoon, jonka oli suoritettava ratkaisevin tehtävä. Tähän
viimemainittuun osastoon sijoitettiin Martti Vilpunpojan johtamat
lapualaiset sekä Rautalammen sisukkaat miehet, ja siinä joutui siis
Mikko-pappikin kulkemaan.

Hurinaa ja turinaa oli nyt siinä aukean lahden jäällä, missä eri
pitäjäin miehet ryhmittyivät omiin osastoihinsa eri tahoille
kulkeakseen ja kutakin kyläkuntaa kovalla äänellä huudettiin
keräytymään määräpaikkaansa. Mutta se oli iloista, reipasta hurinata,
rohkeutta ja voiton varmuutta soi noista jään yli kajahtavista
komennoista samoinkuin eroavain miesten jäähyväishuudoista toisilleen.

-- Siis Hämeen kivisessä linnassa nyt ensiksi tavataan, ja siellä
pidetään jymypidot!

-- Linnanmahdit juomanlaskijoina!

-- Ja jos ei yhdytä ennen, niin viimeistään Turussa, jonne nuotan perä
vedetään.

-- Ja jossa marski huoveineen lopullisesti vedetään tilille. Siellä ne
loppukäräjät käydään.

-- Sinne tulee niitä pitämään se Ruotsin ruhtinaskin, joka on meidän
miehiämme!

-- Hei pojat, nyt vain ensiksi selvä knaappien ja ryttärien pesistä.
Terve mieheen!

Näin huihkasivat eroavat miesparvet toisilleen suksille noustessaan.
Taisipa kyllä toisten mielissä pyöriä vakavampiakin mietteitä ja
totisella naamalla eräät isäntämiehet puristivat erojaisiksi uusien ja
vanhain tuttavainsa kämmentä. Missähän tosiaankin tavataan, jos
tavataan, ja minkälaisissa olosuhteissa? Mikä on oleva eri pienten, nyt
erkanevien miesjoukkojen kohtalo, -- tosi on nyt joka tapauksessa
edessä. Sillä piankin voi mikä osasto tahansa tavata huovien tapparat
ja tuliluikut vastassaan.

Erityisen vakavina erosivat toisistaan nuoret papit, vanhat toverukset,
joiden nyt oli seurattava kumpaisenkin joukkoaan ja jotka taipaleen
varrella reslassa olivat paljo keskustelleet siitä hankkeesta, johon he
olivat joutuneet mukaan.

-- Terve, Eero, virkahti Rautalammin pappi, -- koettakaamme parastamme
kansan hyväksi.

-- Hyvästi, Mikko, Jumalan haltuun jättäytykäämme kaikki!

Mutta nämä vakavammat mietteet eivät saaneet yleistä mielialaa
valtoihinsa; se oli edelleen raudanrohkea, miehet olivat hurjan kiihkon
lumoissa ja sitä mielialaa kannusti yhä kasvava koston jano, joka
miehiä sivakoilleen kiirehti.

Pienemmiksi jakaantuneet joukot liikkuivat nyt nopeammin ja
liukkaammin. Mutta sikäli kuin ne etenivät ranta- ja metsäkyläin läpi,
kasvoi niiden lukumäärä taas ehtimiseen. Sillä jokaisessa
syöttöpaikassa, jokaisen tien suussa, jokaisessa kylässä, yhtyi uusia,
ennakolta valmistettuja miehiä etenevän talonpoikaisjoukon riveihin,
kenellä kirves, kenellä karhunheihäs, kenellä nuija aseenaan. Vihurina
oli näet viesti käymässä olevasta kansanliikkeestä kulkenut saapuvain
»nuijajoukkojen» edellä, -- tätä pilkkanimeä olivat edestä pakenevat
huovit ja nihdit jo ruvenneet rahvaanliikettä ivaten käyttämään
talonpoikain huonosti asestetuista parvista, -- ja monen talon
veräjällä seisoivat jo sen miehet valmiina suksilla, odotellen saapuvia
vapauttajiaan ja lyöttäytyäkseen viipymättä heidän matkaansa. Ja jos
jossakin metsäkylässä vähän vielä epäiltiin tai vitkasteltiin, siellä
pakotti talonpoikaisjohtajain uhkaava käsky haluttomatkin heti
liittymään yhteiseen yritykseen.

Jämsän kirkolla se osasto, joka kulki jokivartta ylös länteen päin,
Ilkkaa tukemaan, ensi kerran pitempään lepäsi, sinne yöpyenkin. Siellä
joutui se myös ensi kerran ja odottamattomalla tavalla kosketuksiin
erään esivallan edustajan kanssa.

Oli aamuyö. Suurin osa retkeläisistä nukkui Jämsän nimismiehen tuvassa,
jonka lattialla lepäsi rivittäin miestä kuin rankaa. Silloin lennähti
tuvan ovi yhtäkkiä ryminällä auki ja komentava ääni kuului huutavan
pakkasesta sisään:

-- Hevosia pian valjaisiin, hevosia Porkkalan herralle!

-- Kuka perhana siellä ... kuului murinaa pirtin permannolta.

-- Kuka meitä täällä komentaa?

Miehet heräilivät ja nousivat mikä verkalleen, mikä nuolena pystyyn,
aseisiinsa hyökäten, ja talon isäntä kiirehti puhaltamaan tulta lieden
hiilokseen. Aluksi siinä säikähdettiin ja hölmistyttiin ... peljättiin
jo Porkkalan herran, joka oli vanha sotaherra ja Savonlinnan päällikkö,
huovijoukkoineen piirittäneen talonpojat ja hyökänneen heidän
kimppuunsa. Joku taisi ehtiä siinä pimeän päässä puhua kiireisestä
paostakin ja toinen luikki jo turkki kainalossa ulos suksilleen. Mutta
toisia miehiä riensi kirveet ojossa hevosenvaatijoita vastaan ja he
piankin totesivat, ettei matkustavalla herralla, joka poikineen
kuomussa kulki, ollut kuin pari ratsastavaa saattomiestä mukanaan.
Talonpojat oivalsivat silloin heti yliotteensa sekä kävivät puolestaan
kuomussa torkkuvaa kyydinvaatijaa komentelemaan.

Pienenläntä, susiturkkeihinsa aivan uponnut mies nousi reestä ja astui
ontuen ympärilleen sakovan miesjoukon keskelle. Se oli Savonlinnan
isäntä Götrik Fincke, useille sisämaan talonpojille tuttu herra, joka
oli kotoaan, Lammin Porkkalasta, missä hän oli ollut käymässä, matkalla
takaisin linnaansa ja lääniinsä. Ihmettelevänä ja kysyvän näköisenä
seisoi hän tuokion siinä pimeällä pihalla katsellen ympärillään
häilyviä haamuja, ja virkkoi sitten rauhallisesti, mutta varmasti:

-- Valjastakaa hevoset! Missä on tämän talon isäntä?

Nimismies, joka illalla oli ottanut liittolaismiehenä vastaan
talonpoikaisen kapinajoukon, luvaten itsekin aamulla siihen yhtyä,
astui nyt nöyränä tervehtimään matkustavaa ylimystä, kutsuen hänet
sisään tupaan. Mutta äijä vastasi äskeistä kipakammin:

-- Tuo hevoset, minulla on kiire. Minun on jouduttava jouluksi
lääniini.

Nimismies seisoi neuvotonna. Mutta pihalle kertyneet ja jo entiseen
ytyynsä yltyneet retkeläiset kävivät koppaviksi, huudahtaen vaativalle
herralle:

-- Tässä tarvitaan nyt hevoset toisaalle, tässä ollaankin nyt me
käskijöinä!

Ja muutamat jo taempaa usuttivat:

-- Kyllä me tästä kyytiä annamme niin Porkkalan kuin muillekin
herroille!

-- Niin, antakaa sille päin Porkkalaa...!

Silloin rupesi pieni susiturkkiherra oivaltamaan, että tässä on nyt
jotakin outoa, merkillistä liikettä olemassa. Hän ei tiennyt alkaneesta
talonpoikain noususta vielä mitään. Täyden rauhan vallitessa oli hän
lähtenyt ajamaan Hämeestä etäiseen linnaansa. Kaukaa Pohjanmaalta oli
tosin kuulunut jotakin kumeata huhua rahvaan ärtyneisyydestä huoveja
vastaan, mutta kukaan ei ollut aavistanut, että samaa mielialaa olisi
jo Sisä-Suomessakin. Teerevänä asettui nyt Götrik Fincke, monissa
taisteluissa karaistu, mieleltään uljas joskin ruumiiltaan rampa herra
ärhentävän miesjoukon eteen ja tiukkasi:

-- Mitä tämä on? Mikä hitto teillä on mielessänne?

Götrikin nuori, 16-vuotias poika Knut oli hänkin sillävälin herännyt
kuomusta, kuullut noita uhittelevia ääniä ja astui nyt miekka
kupeellaan kuin taisteluvalmiina isänsä viereen, kutsuen avukseen noita
kahta saattohuovia, jotka olivat jääneet väkijoukon taakse. Mutta isä
rauhoitti häntä parilla sanalla ja virkkoi taas yhä äänekkäämmiksi
käyneille talonpojille, jotka olivat vaatineet häntä pirttiin:

-- Niin, käykäämme tupaan, miehet, siellä kertokaa, minne te olette
matkalla, miksi liikutte täällä tällaisella joukolla?

Ryminällä painui koko miesjoukko pakkasesta pirttiin, jossa sillävälin
oli viritetty roimuava tervastuli, ja siellä kävi retkeläisten keskelle
temmattu ylimys verkalleen riisumaan suuret turkkinsa ja kallokkaansa.
Niiden sisältä ilmestyi hintelä, kuivahko, harmaapartainen äijä, joka
oli perin vaatimattoman ja vaarattoman näköinen ja joka rauhallisesti
nilkutti lieden ääreen ja siellä istahti pölkyn päähän, porisevain
miesten keskelle, joiden silmissä paloi kiihtymyksen tuli.

Tällä välin oli Mikkokin jo noussut nukkumasta, kuullut saapuneesta
vieraasta, ja hän katseli nyt sivulta tuota joukkoa, joka tervastulen
ympärille ryhmittyi. Hänen myötätuntonsa oli heti vanhan, raihnaisen
linnanherran puolella, joka siinä yksin istui hurjistuneiden,
kostonjanoisten miesten ivailtavana, ja häntä rupesi peloittamaan tuon
harmaapäisen ukon kohtalo, joka niin elävästi muistutti hänen omaa,
sodassa rampautunutta ja harmahtunutta isäänsä. Mutta äijä itse ei
näkynyt ollenkaan hätääntyneen tuon monipäisen joukon meluavasta
esiintymisestä. Varsin levollisesti hän siinä sukkasillaan ojenteli ja
lämmitteli reessä kangistuneita raajojaan ja kyseli sitä tehdessään yhä
uudelleen talonpoikain tarkoituksia, kutsuen poikansakin, joka näkyi
tilannetta enemmän oudoksuvan, viereensä istumaan.

Pian oli hän oivaltanut Martti Vilpunpojan talonpoikaisjoukon
johtajaksi, viittasi hänet ystävällisesti luokseen ja virkkoi:

-- Kerropas nyt oikein, minne olette matkalla?

-- Turkuun, vastasi talonpoikain johtaja karkealla, mutta kuitenkin
hiukan talttuneella äänellä.

-- Mitäs sinne näin miesjoukolla?

-- Tekemään marskin kanssa tiliä linnaleiristä ja rahvaan
hävittämisestä. -- Lapualainen oli istahtanut jakkaralle ja heilutti
uhkaavan näköisenä, joskin ilmeisesti epävarmana, tapparaansa
jalkojensa välissä, jatkaen kiihtyvällä äänellä: -- Kansa on noussut
Pohjanmaalla ja koko maassa, se ei siedä enää sortajiaan, se tekee
niistä silppua, -- tekee sitä sinustakin!

Pieni, harmaapartainen äijä silmäili tyyneesti ympärilleen, näki
kiihkoisat katseet, kiiltäviksi tahkotut aseet, kuuli miesten murinan
ja rupesi ymmärtämään. Mutta aivan rauhallisesti, ikäänkuin
hyväntahtoisesti, hän kävi puhumaan:

-- Olette eksyneet hullulle tielle, te erämaan miehet. Raskas on
rasitus ollut kansalle, tiedän sen. Mutta mitäs piruja? Te kuljette
aseissa, ryhmitytte kapinajoukoksi esivaltaa vastaan, syöksette itsenne
onnettomuuteen, -- elkää helkkarissa niin tehkö, tulkaa toki järkiinne!
Ettekö huomaa yritystänne epätoivoiseksi?

Martti Vilpunpoika urahti pari uhkaavaa kirousta, mutta sotkeutui
samalla sanoihinsa, -- hän ei kestänyt hennon, mutta varman herran
tuikeaa, tutkivaa, läpi-iskevää katsetta. Silloin Matti Leinonen
syrjemmältä vakavammin vastasi piiritetylle herralle:

-- Kansa on nääntynyt, sen tiennette, se ei kestä enää linnaleiriä eikä
huovien kiskontaa, se on nyt työntänyt nihdit ja ryttärit niskoiltaan.
Tuli mikä tuli, sorrosta on tehtävä loppu. Ja jos sinä, Savonlinnan
herra, olet kansan mies, niinkuin on sanottu, niin yhdyt meihin ja
Kaarlo herttuaan kukistamaan marskin vallan.

Götrik Fincke vihelsi hiljaa, kuullessaan Kaarlo herttuan nimen
mainittavan. Hän aavisti siitä, että yrityksellä lie sittenkin laajempi
kantavuus kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän jatkoi sävyisästi:

-- Olen aina elänyt hyvissä väleissä kansan kanssa ja koettanut
lääniläisteni puolta pitää, kun heitä on liiaksi rasitettu. Ja juuri
siksi tahtoisin teille nytkin parastani neuvoa: heretkää pois aseista.
Herttua ei Ruotsista voi tulla avuksenne jos tahtoisikin, eikä hänkään,
enempää kuin minä, voi hyväksyä kapinaa.

-- Mutta onpa hän meille avunlupauksensa antanut, väittivät aseistetut
miehet nyt pirtin joka nurkasta. Ja taas vedettiin esiin se
Södermanlannin herttuan nimiin laadittu kirje, joka Finckelle luettiin.
Mutta tämä puisteli vain päätään:

-- Teitä on petetty miehet, kuljette omaa turmiotanne kohti. Säälin
teitä, en tahtoisi tuhoanne, ja siksi varoitan vielä kerran: heretkää
pois!

-- Mutta mehän kysymme vain oikeuttamme, intti Matti itsepäisesti. --
Majoitus on laitonta, kiskonta samoin, nyt on herrain siitä kerrankin
vastattava!

Äänekkäästi pirtintäyteinen väki ilmoitti yhtyvänsä Matin puheisiin ja
piiri puristui yhä uhkaavammin pienen linnanherran ympärille. Mutta
tämä nousi sangen rauhallisesti:

-- Rasituksenne on ollut suuri, sen ymmärrän. Mutta sittenkin: Ystävänä
teitä varoitan nousemasta kuningasta ja esivaltaa vastaan.

-- Emmehän nouse kuningasta vastaan, ja Ruotsin hallituskin on
puolellamme. Kuitian marskin ja hänen heitukkansa me vain
karkoitamme...

-- Ja siten uhmaatte juuri esivaltaa, sillä he ovat ruunun
luottamusmiehiä. Ja se on rikos, jota seuraa rangaistus. -- Pieni herra
astui askeleen oven puoleen, jossa hänen turkkinsa ja kallokkaansa
olivat, virkkaen taas virallisemmin: -- Mutta puhuttu on jo tarpeeksi,
nimismies, toimita hevoset, matkalle on jo lähdettävä.

-- Siitä lähdöstä ei tule mitään, hevoset tarvitsemme me, kivahtivat
siihen kuumimmat miehet, ja asettuivat seinäksi Fincken eteen. Tämän
nuori, kuumaverinen poika rupesi jo sitä röyhkeää väkivaltaa vastaan
reuhtomaan ja tapasi miekkansa kahvaa. Mutta isä asetti hänet taas ja
virkkoi aivan rauhallisesti:

-- Tehkää tilaa miehet, minua ette kuitenkaan säikytä. En pelkää
henkeäni täällä enempää kuin sitä olen pelännyt lukemattomilla
sotatanterilla, missä lopulta olen rammaksi joutunut. Tarkoitan
parastanne, miettikää sanojani!

Ja hän astui taas askeleen eteenpäin. Mies-seinä syrjäytyi, epäilevinä
vetäytyivät uhkaajat taaksepäin ja kiivaimpainkin kinailijain kielet
rupesivat sammaltamaan. Poikansa avulla veti ontuva mies kallokkaat
jalkaansa, vyötti rauhallisesti turkit ylleen ja nilkutti miesjoukon
keskitse ulos. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi tupaan päin ja
lausui vakavasti:

-- Koetan puhua puolestanne ja toimia rasitustenne helpottamiseksi.
Mutta vain sillä ehdolla, että palaatte kauniisti koteihinne. Hyvästi,
miehet!

Hän astui rekeään kohti, jonka eteen nimismies parastaikaa kenenkään
estämättä valjasti hevosta. Miehet jäivät pirtin ovelle keskenään
väittelemään siitä, olisiko Porkkalan herra laskettava ajamaan, vai
olisiko hänet pidätettävä talonpoikain vangiksi. Yksimielisyyteen siitä
ei päästy, mutta kukaan ei kiirehtinyt lähtevää estämäänkään.

Mikko Pietarinpoika, joka henkeään pidätellen oli kuunnellut tuvassa
tapahtunutta keskustelua, sitävastoin oli Fincken perässä astunut ulos
ja seisoi nyt hänen rekensä ääressä, kun matkustajat siihen nousivat.
Götrik-herra huomasi silloin hänen papillisen pukunsa ja virkkoi
ihmeissään:

-- Kuinka sinäkin, nuori pappi, kuljet kapinaväen mukana, -- opastathan
ja johdat laumasi aivan eksyksiin!

-- En heitä johda, en siihen kykene, koetan vain olla heille joksikin
hyödyksi.

-- Jos sitä haluat, niin käännytä heidät takaisin.

-- Luulen, herra, että se on jo liian myöhää...

-- Myöhää -- tuskitteli Götrik -- sehän olisi hirmuinen onnettomuus!
Vai oletko sinäkin saman eksytyksen riivaama kuin he?

-- Olen isoksi osaksi heidän kannallaan. Tunnen heidän kärsimyksensä.
Maltti ei kestänyt enää. Kansa on lopulleen kiusattu, tämä nousu ei ole
yksin heidän syytään.

-- Siinä sinä piru vie olet oikeassa, virkkoi pieni herra nyt
vakavissaan, rekeen istautuen. -- Mutta he sen kaiken kumminkin saavat
maksaa. Hullu juttu! -- Mutta nyt ei auta. Kanutus, poikani, painaudu
viereeni, nyt lähdetään ajamaan!

Pirtissä oli tällävälin taas kiihtynyt, ärtynyt mieliala päässyt
voitolle ja muutamat sydämistyneet, nuoret talonpojat juoksivat hevosen
kuolaimiin, herran lähtöä lopultakin estääkseen, hokien:

-- Ette hitto soi lähdekään. Turkuun teidätkin viemme, siellä ne
käräjät käydään...

Mutta silloin korotti Mikko-pappi hennon äänensä:

-- Tähän rampaan mieheen älkää koskeko, sehän olisi häpeällistä ja
raukkamaista. Hän ei ole teille pahaa tehnyt.

Tuokioksi pihahti kuuma kina pimeällä pihalla.

-- Yhtä luuta vuohensarvi -- herra kuin herra, huudettiin moittivasti
papille. -- Vai laskettaisiin tämä marskin kätyri noin vain menemään,
meitä takaapäin sitten ahdistaakseen.

-- Eikö hemmetissä! Onko hän meidän puolellamme vai meitä vastaan --
vastatkoon?

-- Teidän puoltanne pidän vielä sittenkin, kun te olette lyöneet päänne
kantoon, vastasi vanhus reestään. -- Mutta tätä puuhaanne en voi
hyväksyä.

-- Kuuletteko, kiinni se mies, kiivailivat hurjimmat.

-- Valjaat alas!

Mutta tanakka, roteva mies talonpoikain joukosta asettui nyt Mikon
viereen kuolaimiin, ryntääjiä loitomma häätämään. Se oli Erkki
Pietarinpoika, Savonlinnan entinen vanki, ja hän siitä voimakkaasti
jyrähti:

-- Syrjemmäs, miehet! Minä tunnen Savonlinnan isännän, olen hänen
alaisenaan ollut. Se mies ei ole kansan sortaja, häneen älkää kättänne
satuttako. Vanhus ajakoon rauhassa!

Tämä melkein uskonnolliselta hartaudelta kajahtava varoitus ja vaatimus
vaikutti rytistäjiin taltuttavasti.

-- No, ajakoon. Menköön matkoihinsa, murisivat nyt kiihkeimmätkin.

Siihen keskeytyi väittely pihalla ja kuomureki lähti kahden huovin
saattamana kenenkään estämättä solumaan törmää alas pimeälle joelle.
Miehet kuuntelivat kotvasen aisakellon äänen loittonemista ja rupesivat
sitten valjastamaan omia hevosiaan ja korjaamaan sustensa mäystimiä
Sillä pirtistä oli tullut käsky, että retkikunnan oli senkin lähdettävä
liikkeelle jatkaakseen matkaansa länttä kohden.

Pakkanen oli aamutunneilla yhä kiihtynyt, se paukahteli talon nurkissa,
nirskui anturain alla ja tuntui turkkien läpi pureutuvan luihin asti.
Huuruna nousi henki miesten liikkuessa ja parrat jäätyivät
pörröttäviksi ja kankeiksi. Tässä aamupakkasessa hiihtämään
tuntemattomia kohtaloita kohden nousivat miehet siis nyt suksilleen tai
resloihinsa ja pitkä raito lähti taas verkalleen kiemurtelemaan
talvitietä myöten länteen päin. Ääneti siinä nyt hiihdettiin. Porkkalan
vanhan herran varoitussanat olivat sittenkin vajonneet ja jääneet
pistämään monen miehen mieleen, ja he kävivät nyt taivalta tehdessään
niiden johdosta uudelleen sydämissään niitä samoja hiljaisia käräjiä,
jotka heitä varhemmin olivat vatvoneet, mutta jotka he jo olivat
luulleet päättyneiksi.

Syvimmin ja voimakkaimmin velloivat nuo öisessä kohtauksessa uudelleen
virinneet mietteet nuoren Mikko-papin mieltä, kun hän aamun verkalleen
sarastaessa ajoi raidon loppupäässä huurteisen metsän halki. Hän
saattoi niin hyvin kuvitella, mitä äsken oli liikkunut vanhan, kansalle
ystävällisen ylimyksen mielessä. Tämä ymmärsi epäilemättä täysin kansan
toivottomuuden, hän suri ilmeisesti sydäntään myöten sitä erehdystä,
johon nuo muuten kärsivälliset talonpojat olivat antautuneet, hän olisi
varmasti tahtonut tehdä kaiken voitavansa, vapauttaakseen heidät
toivottomuuteen vieneestä painajaisestaan. Mutta hän ei voinut muuta
kuin varoittaa ... ja hänen täytyi vain varoittaa viimeisiin asti,
vaikka tiesikin varoituksensa turhaksi. Tämän oivalsi Mikko ja ymmärsi
tuon kaiken hyväntahtoista vanhusta vakavasti huolettaneen.

-- Mutta eikö hänkään sitten voi solmun avaamiseksi tehdä jotakin
muuta, eikö löydä hänkään mitään rauhallista ratkaisukeinoa? Ja eikö
löydä sitä kukaan?

Näin kysyi nuori pappi hiljaisissa mietteissään ja vastasi itse:

-- Ei kukaan. Ja silloinhan ovat kaikki varoituksetkin turhat ja
tehottomat. Tapausten meno, hevosen jokainen askel, vie väkisinkin,
armottomasti, väkivaltaista ratkaisua kohden.

-- Ja silloin ei muuta voi tehdä, kuin koettaa taltuttaa intohimojen
raivoa, koettaa lievittää iskujen kireyttä, missä sen vain tehdä voi.

Näin hän ikäänkuin itseään lohdutti ja koetti puolustaa
mukanaoloaan kapinaväessä. Mutta kaukaa aamuseltaan hämärtyvässä,
sinervänhuurteisessa metsässä oli hän näiden mietteittensä keskeltä
usein näkevinään vilahdukselta vanhan isänsä vakavat, surumieliset,
varoittavat kasvot, -- vai olivatko ne Götrik-herran harmaapartaiset,
murheelliset, nuhtelevat kasvot, ne muistuttivat hänestä niin elävästi
toisiaan.




VII.

KUOLEVAN ROUVAN TALOSSA.


Oli jouluaaton aatto v. 1596. Liuksialan kartanosta, joka
vaatimattomana piiloili koivikkomäellä Roineen rannalla Kangasalla,
laskeutui saarnireki alas vesakkoon, kulkusten iloisesti kilistessä
kirkkaassa aamuilmassa. Reen perällä istui turkiksiin peitettynä
hienopiirteinen, jaloryhtinen rouva, joka rinnettä laskeuduttaessa
kohotti vällyjä ylös leukansa alle, arastellen vihaista pohjoisviimaa,
ja hänen rinnallaan naureskeli vilkassilmäinen, iloinen immyt, jonka
poskille pakkanen pian nosti kauniit ruusut. Mutta ajajan penkillä
istui solakka, hentojäseninen nuorukainen, parikymmenvuotias, joka,
puoleksi neitoseen päin kääntyneenä ja hänen kanssaan jutellen, hiukan
huolimattomasti ohjasi hyvin syötettyä ruunaa. He ajoivat vesakon läpi
valtatielle, ja siellä rouva hiukan arkana ajajaa varoitti:

-- Väistä varovasti vastaantulijoita, Henrik, täällä kuuluu nykyisin
olevan liikkeellä kaikenlaista vierasta väkeä.

-- Kaiketi niiden sentään on väistettävä kuningattaren rekeä, vastasi
nuorukainen ylpeästi. Mutta rouva huoahti:

-- Eipä välitä nykypolvi enää kaatuneesta kuningattaresta, hän on sille
kuin jo kuopattu vainaja, jonka ei enää pitäisi liikkua.

-- Kuinka niin, rouva, ovathan naapurit nähdäkseni sentään teille
ystävälliset ja huomaavaiset?

-- Ehkä lähimmät naapurit, jotka meidät silloin tällöin tapaavat. Mutta
muut entiset alamaiseni eivät kyllä enää muista kuningatar Kaarina
Maununtytärtä olleeksikaan. Näinhän sen selvästi viime kesäisellä
matkallani Uudellemaalle, -- siksi en yleensä enää halua Liuksialastani
mihinkään liikkua.

-- Mutta kun liikut, ryhdistäsikin tuntuu silloin kuningatar...

Se ajaja, jonka kanssa Ruotsin entinen kuningatar, Eerikki XIV:nen
leski Kaarina Maununtytär, näin jutteli, koettaen hälventää hänen
alakuloisia mietteitään, oli hänen tyttärensä Sigridin, Sigrid Vaasaksi
sanotun, sulhanen Henrik Tott, ylhäinen aatelismies, lukumies ja
miekkamies, joka kotoaan Lohjalta äsken oli saapunut Liuksialaan
jouluksi morsiantaan tervehtimään ja piakkoin pidettäviä häitään
järjestämään. Ja morsian, Sigrid Vaasa, kauas Suomen sydänmaille
joutunut kuninkaantytär, hän se juuri naureskeli tuossa äitinsä
rinnalla reen perällä, iloisena ja huolettomana siitä, että hänellä ei
enää ollut prinsessan arvoa eikä asemaa. Olihan hänellä hyvä koti,
hyvät naapurit, joiden seurassa hän mainiosti viihtyi, ja hyvä sulho,
jota hän rakasti ja joka siinä nyt jutteli reen sevillä. Mitäpä muuta
hän kaipasi! Mutta äiti pysyi yhä äskeisessä, raskaassa mielialassaan:

-- Ei ole ryhtikään entinen. Mutta johan siitä onkin kolmattakymmentä
vuotta, kuin olen ollut Ruotsin valtaistuimella, jossa sen jälkeen jo
on istunut monta kuningatarta. Olenhan tänne Suomeen karkoitettu ja
haudattu vanha muori, jolla on vain muistonsa jäljellä.

-- Mutta voihan Eerikin suvun tähti vielä nousta, puheli nuorukainen
edelleen rohkaisevasti. -- Vielähän elää poikasi, Ruotsin kruunun ainoa
oikea perijä, ajat voivat vielä muuttua.

-- Ei ne muutu, huokaili rouva. -- Näin poikani Tallinnassa viime
kesänä, -- ei hänestä, Kustaa-raukasta, koskaan tule kuningasta!
Sammunut on Eerikin tähti... Mutta jo kauan sitten olen lakannut sitä
suremasta ja alistunut kohtalooni. Täällä elän ja kuolen, -- suoritan
vain täällä pientä armeliaisuuttani omassa ahtaassa piirissäni.

Armeliaisuustyöhön oli Kaarina Maununtytär nytkin ajamassa; hän oli
matkalla Vääksyyn, Kangasalan Vesijärven rannalle. Siellä oli nykyisin
sairaana talon rouva, tavallaan hänen kohtalotoverinsa, Kaarina
Hannuntytär, ja nuoret kihlatut olivat lähteneet äitinsä mukana
tervehtimään siellä nousevaa nuorisoa. Oli vietävä sairaalle rohtoja ja
Vääksyn rouvan orvoille lapsenlapsille pieniä joululahjoja.

Monet vuodet olivat Kustaa Vaasan vanhimpain poikain, Eerikin ja
Juhanan, aikoinaan kauniit ja kuuluisat, jumaloidut lemmikit viettäneet
vanhuuttaan toistensa naapureina täällä Kangasalla, asuneet siellä
toisiaan tapaamatta, toisistaan mitään tietämättä. He olivat
välttäneetkin toisiaan, vieroneet, ehkä vihanneetkin toisiaan, vaikka
saman kohtalon alaisina elivät. Mutta eroahan olikin heidän välillään.
Olihan Kaarina Maununtytär vihitty ja kruunattu kuningatar, Ruotsin
valtaistuimella istunut kuninkaan puoliso ja laillisten kuninkaanlasten
äiti, vaikka veljesviha ja kateus sitten oli syössyt hänet alas
loistostaan ja arvostaan. Kaarina Hannuntytär, turkulaistyttö,
sitävastoin oli vain kuninkaallisen prinssin jalkavaimo, Suomen nuoren
herttuan Juhanan Turun-aikainen lemmitty, joka kai kerran oli uneksinut
Suomen herttuattaren arvoasemaa, mutta joka sitten oli heitetty kuin
käytetty leikkikalu syrjään, kun Juhana-prinssi oli Puolan
kuningashovista hakenut itselleen ylhäisen puolison. Molemmat Kaarinat
olivat halpasyntyistä sukua, toinen sotilaantytär Tukholmasta, toinen
papintytär Turusta; heidät oli onnen oikku aikoinaan kuin sadussa
kohottanut valtakunnan ja hovielämän ylhäisimmille paikoille, loistoon
ja mahtavuuteen, sitten syöstäkseen heidät siitä korkeudesta alas ja
sijoittaakseen heidät pettyneinä, unhotettuina, hyljättyinä toistensa
naapureiksi kauas Sisä-Suomen syrjäiseen pitäjään. Molemmat olivat kuin
taikavoiman kehittämät metsäkukat kohonneet ympäristöstään äkilliseen,
odottamattomaan, upeaan kukoistukseen, mutta pian olivat he lakastuneet
molemmat ja viettivät nyt iltaansa suuruutensa kuihtuvina muistoina.

Kauan olivat nuo muistot, veljesvihan katkerat perinnöt, pitäneet heitä
vieraina ja karsaina toisilleen täälläkin sydänmaalla. Mutta viime
aikoina oli yhteinen unhotus ja yhteinen suru sittenkin tuonut heidät
lähemmäksi toisiaan. Kaarina Maununtytär oli varsinkin viime kesän
jälkeen, jolloin hän tapasi poikansa, unelmainsa viimeisen toivon,
heikkona, saamattomana, ahdashenkiseksi raukaksi herpautuneena,
vetelänä vesivesana, joka oli vailla kaikkea yritteliäisyyttä ja
tahdonvoimaa noustakseen isänsä istuimelle, varsinkin sen jälkeen oli
Kaarina Maununtytär lopullisesti nöyrtynyt ja oivaltanut kuninkuutensa
lopullisesti kadonneeksi. Jo silloin oli hän ikäänkuin tuntenut
tarvetta lähestyä naapurissa elävää kohtalotoveriaan ja antanut
ylpeytensä mennä. Vähitellen oli jää siten murtunut maailman murjomain
kaimasten välillä.

-- Onko Vääksy kuninkaankartano samalla tavalla kuin Liuksiala? kysyi
nuori kuski matkaa jatkettaessa.

-- Ei, se on vain tavallinen aateliskartano, Kaarina-rouvalle viimeisen
miehensä jälkeen leskitaloksi jäänyt perintö, vastasi reen perällä
istuva entinen kuningatar.

Kaarina Hannuntytär oli sen jälkeen, kuin hänen ruhtinaallinen
ihailijansa oli hänet hyljännyt, ollut kahdestikin naimisissa, ja oli
nyt jo toisen aviopuolisonsa leski. Lapsia hänellä oli eri avioista.
Niistä kolmesta lapsesta, jotka Kaarina Hannuntytär oli synnyttänyt
Juhana herttualle, ei elänyt enää ketään, senjälkeen kuin sekin tytär,
Sofia Gyllenhjelmiksi ristitty, joka oli ollut naimisissa suuren
sotapäällikön, Pontus De la Gardien kanssa, joku aika sitten oli
kuollut. Mutta Pontuksen alaikäiset, isästään ja äidistään orvoiksi
jääneet lapset kasvoivat Vääksyssä äidinäidin hoidossa ja niistä oli
vanhin, Jaakko, jo Henrik Tottille tuttava.

-- Mutta olihan Jaakon äiti kuninkaallisen prinssin tytär, Sigridin
serkku, jatkoi tiedonhaluinen ajaja.

-- Sigridin isä oli Ruotsin kuningas ja hänen äitinsä voideltu
kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär hiukan ylväästi, vanhoilta
muistoiltaan. -- Jaakon äiti oli herttuaallisen lemmikin tytär, jota
hänen korkea isänsä ei saanut lailliseksi perijäkseen tunnustaa.
Vääksyn rouvalla on myöhemmin ollut aviopuolisoita, minulla on ollut
vain yksi puoliso, kuningas Eerik, Sigridin korkea isä.

Nyt oli Vääksyn rouva sairaana. Elämä oli vaatinut häneltä paljon,
kuluttanut hänen kauneuttaan ja elinhermoaan, voimat rupesivat nyt
loppumaan. Monta viikkoa oli hän jo maannut vuoteessa eikä toipumisesta
ollut tietoa. Tämä ennen niin toimekkaan naisen ruumiillinen riutuminen
ja siitä aiheutuvat talonpitohuolet olivat kutsuneet Liuksialan
avuliaan emännän tänä syystalvena jo eri kertoja Vääksyyn, missä hän
hoidollaan ja neuvoillaan lievitti potilaan huolia ja kärsimyksiä.
Tällaiselle armeliaisuuskäynnille oli hän sinne lähtenyt nytkin,
jouluaaton aattona, vaikka aika olikin nyt levoton ja monenlaisia,
epämääräisiä huhuja oli liikkeellä.

Taival taittui nopeasti vankan raudikon hölkätessä, eikä mitään
häiritseviä retkeläisiä näkynyt valtatielläkään. Eräs vastaanajava
naapurinisäntä tiesi kuitenkin kertoa yhtä ja toista levottomuutta
aiheuttavaa juttua. Pohjanmaalta päin oli kulkeutunut tietoja, että
sieltä oli esivallan virkamiehiä vastaan nousseita, hurjistuneita,
asestettuja talonpoikia hiihtämässä joukoittain etelään päin. Olipa jo
lähiseudun aatelisperheitä lähtenyt kodeistaan pakosalle Hämeenlinnaan,
ja toisia valmistautui matkalle lähtemään. Rajuja huhuja oli
Pohjanmaalta lennähtänyt, että sieltä tulevat talonpojat polttavat
kaikki aateliston ja knaappien kartanot ja ryöstävät ne armotta
putipuhtaiksi, juoden ja mekastaen hävittämissään taloissa. Levottomin,
hätääntynein mielin ajoivat senvuoksi Liuksialan väet nyt Vääksyn
pihaan.

Siellä ei tiedetty näistä uhkaavista enteistä mitään, rauhassa siellä
talon väet suorittelivat talvitöitään. Keventynein mielin kiirehti
senvuoksi Liuksialan emäntä sisähuoneisiin sairasta emäntää
tervehtimään, ja nuoret kihlatut joutuivat pian talon nuorten pariin.

Mutta kauan ei oltu näin ativotalossa vierailtu, kun sen pihaan ajoi
Längelmäen puolelta reslallinen hätääntyneitä pakolaisia, jotka
kertoivat pakenevansa idästä päin samoavan talonpoikaisjoukon jaloista
pois. Suksijoukko kuului juuri olevan tulossa Kangasalalle.

-- Mitä joukkoa ne ovat? kysyivät hämmästyneet, pahaa aavistamattomat
talonväet.

-- Julmannäköisiä, kesyttömiä erämaanmiehiä he ovat, ryösteleviä
rosvojoukkoja...

-- Tekevätkö ne ilkitöitä?

-- Vallastalojen rauniot jäävät savuamaan heidän taipaleelleen,
vakuuttivat peljästyneet pakolaiset. -- Ja nuo hurjiintuneet ovat jo
aivan kintereillämme!

Tosiaankin näkyi Sahalahdelta päin nousevan savua hallavaa
talvitaivasta kohden. Ihmiset ällistyivät, eikä nekään, jotka olivat
kuulleet kumeita huhuja Pohjanmaan kansan noususta, ymmärtäneet, mitä
aseellisia talonpoikaisjoukkoja sieltä Päijänteeltä päin nyt oli
tulossa. Mutta pihaan ajaneet pakolaiset hätäysivät yhä itse
näyttämistään savuista, huokasuttivat vain hetkisen hevostaan kaivolla
ja hoputtivat sitä sitten taas juoksemaan, viedäkseen kauhun viestinsä
edelleen kylästä kylään.

Vääksyssä, jonne pakolaisten sanoma oli näin yllättäen saapunut, syntyi
tietysti tavaton hälinä ja hätä. Palkkapiiat juoksivat kuin päättömät
kanat sisään ja ulos, osaamatta ryhtyä mihinkään, pienemmät lapset
parahtivat itkemään ja rengit supattivat salaperäisesti tallissa.
Isännättömässä talossa oli ilmankin usein neuvojen puute, nyt makasi
emäntäkin sairaana eikä voinut antaa mitään ohjeita. Joku käski
valjastaa hevoset, sulloa edes lapset rekiin ja lähteä ajamaan
kirkolle. Toinen kielsi, koska ei sairasta rouvaa kuitenkaan voitu
liikuttaa, ja kun valjastajia sittenkin mentiin hakemaan, olivat he
tipotiessään. Nuori Tott lohdutteli pihalla morsiantaan ja hänen
rinnallaan talon vanhin miespuolinen jäsen, Jaakko de la Gardie, vaikka
vasta alun toisellakymmenellä oleva poika, puuhaili muka vastarintaan
asettumista ja kertoi missä ullakolla oli talon vanhoja aseita, -- hän
oli valmis heti miekkaan tarttumaan.

Lähenevästä vaarasta oli ilmoitus vihdoin viety myöskin sairaan emännän
huoneeseen, jossa Kaarina Hannuntytär makasi suuressa vuoteessa
verettömänä ja voimattomana, mutta kasvoiltaan vieläkin kauniina. Hän
ei jaksanut nostaa päätään patjoilta, ja kun hänelle nyt kerrottiin
hurjan talonpoikaisjoukon tulosta, kävi hän entistäänkin huonommaksi:
hätäysi, yritti nousta, ei jaksanut, ja vaivausi siitä sitäkin enemmän.
Liuksialan emäntä, joka vuoteen ääressä istui, koetti häntä lohduttaa,
mutta potilas vain voihki tuskaisessa hiessä ja hoki:

-- En jaksa, vaivainen, sydämeni halkee, -- kuka pelastaa
lapsiraukat...? Polttavatko ne meidät tähän!

Kuningatar oli levoton itsekin ja kiirehti ulos asioista selkoa
ottamaan. Päästyään selville pakolaisten kertomuksista toimitti hän nyt
tyttärensä sulhoineen heti takaisin Liuksialaan, kehoittaen Henrik
Tottia sieltä viipymättä ajamaan edelleen Hämeeseen päin kutsumaan
aseväkeä avuksi. Itse hän jäi Vääksyyn vaalimaan kartanon alaikäisiä
lapsia ja hoivaamaan heikkoa potilasta, joka puolihoureisena yhä hoki:

-- Lapset raukat, millä he elävät, kun ryöstäjät tulevat ja vievät
kaikki...

-- Ehkeivät sentään tänne tulekaan, lohdutti naapurin rouva, --
eiväthän talonpojat sentään mitään petoja ole. Lepää alallasi vain,
kuomaseni...

Näin koetti hän rauhoittaa yhä heikompana hytkyvää potilasraukkaa,
vaikkei hän suinkaan ollut omassa sydämessään rauhallinen,
muistellessaan omaa, emännättömäksi jäänyttä taloaan, jonne hän nyt ei
voinut palata avuttoman potilaan luota. Mutta turhaan hän sairasta
rauhoitteli; tämä sai kouristuksia kerran toisensa perästä ja vaipui
välillä hervottomana voihkimaan. Viereisestä tuvasta kuului hälinää ja
itkua ... taas oli saapunut taloon kuormallinen jonkun knaappitalon
pakolaisia kertoen, että perästä tulevat erämaan hiihtäjät armotta
hävittävät kaikki aatelisten, voutien ja knaappien kartanot.

-- Katsokaa, musta patsas kohoo tuoltakin kaakon kulmalta, -- niin
viittoilivat pakolaisnaiset ja hätäännyttivät yhä talonväkeä.

-- Ja tuolta, -- paetkaamme kiireesti edelleen, pian ne polttavat
tämänkin talon!

Ja Vääksyn väkeä he mennessään kehoittelivat:

-- Paetkaa tekin jo ajoissa, ne paistavat teidät tupaanne...!

Mutta Vääksystä oli kaikki yritteliäisyys ja toimintakyky kuin
jähmettynyt. Kukaan ei kyennyt pakoa järjestämään, avuttomina ja
neuvottomina jättäysivät heikkovoimaiset naiset ja lapset itkien
paikoilleen. Ja ennen pitkää ajaa hurauttikin jo ensimmäinen
reslallinen aseellisia talonpoikia Vääksyn pihaan, jonne riisuivat
hevosensa. Sitä seurasi toinen reki ja kolmas ja kohta jo
suksimiestenkin pitkä raito.

-- Tässähän on elävännäköinen herrastalo, tässä nyt aattosauna
kylvetään, hihkaisivat hikiset hiihtäjät toisilleen tyhjällä pihalla.

-- Ja eletään reilusti herrain jouluruoilla.

-- Sitten vasta talo tuleen höyräytetään!

Ja ensiksi saapuneen reslan miehet repäisivät jo auki arkituvan oven,
jossa hätääntyneet naiset uikuttivat, karjaisten:

-- Hei akat, nyt on tullut nälkäisiä vieraita. Pankaa kysta pöytään,
hyvää ja paljon!

-- Ja sauna lämmitä, kuin jo olisi!

-- Ja aitat auki, että eväitäkin saadaan. Itse me kyllä nämä
sisähuoneet tutkimme!

Joku palkkapiioista yritti livistää ulos, pakoon juostakseen, mutta
hänen käsipuoleensa tarttui tupaan astuva Martti Vilpunpoika, joka
heilautti tytön miltei kohona takaisin ja ärjäisi:

-- Maltahan, hempukkani, missä täällä on talon isäntä, hä?

-- Ei ole isäntää, inisi säikähtynyt tyttö, -- lesken on talo.

-- No tuo tänne emäntäsi sitten, ja pian!

-- Rouva on sairaana, vuoteessa...

-- Kyllä me täällä rouvat parannamme ja jalkeille nostamme! Tutkitaanpa
paikat.

Hän astui sisähuonetta kohti, jossa kuolemansairas emäntä makasi, ja
tempaisi rajulla otteella oven auki. Siellä näki hän vuoteella kalpean
naisen, joka kuumeisin, kauhua säteilevin silmin tuijotti avatulle
ovelle ja jonka ohkaiset huulet värähtivät, vaikka ääni ei kulkenut.
Vuoteen ympärillä kyyhötti itkeviä lapsia... Raju mies pysähtyi
hetkeksi sen kuvan eteen, peräysi vaistomaisesti askeleen taaksepäin,
mutta ryntäsi taas keskilattialle, ikäänkuin häveten heikkouttaan,
sillä toisiakin miehiä oli jo astunut ovelle. Mutta samassa seisoi
ryhdikäs, kookas, kaunis harmaatukkainen nainen hänen edessään, levitti
kätensä torjuvasti ja kuin vuodetta suojellakseen, sekä virkkoi
käskevästi:

-- Takaisin, miehet, näettehän, täällä makaa talon emäntä hyvin
sairaana.

Miehet peräysivät todellakin ovelle. Mutta Martti Vilpunpoika kysyi
käskijältä:

-- Kuka olet sitten sinä?

-- Minä olen Ruotsin entinen kuningatar, vastasi Kaarina Maununtytär
kopeasti, kohottaen päätään entistä pystymmäksi. -- Minä olen
Liuksialan rouva.

-- Liuksialan ... onko tämä talo Liuksiala?

-- Ei, tämä on Vääksy, lesken talo tämäkin, tuossa lepää sen emäntä.
Säästäkää meitä turvattomia, avuttomia naisia!

Miehet katselivat kysyen toisiaan ja Martti Vilpunpoika peräytyi taas
askeleen, pyöritellen sanoja suussaan. Hän näytti empivältä:

-- Liuksialan kartano, jossa asuu entisen kuningasvainajan leski, on
meidän jätettävä ryöstämättä, niin päätettiin jo Kyrössä. Mutta
Vääksystä siellä ei puhuttu mitään.

-- Säästäkää Vääksykin niinkuin Liuksiala, puhui harmaapäinen rouva
liikutettuna. Talonpojan ilmoitus, että he olivat päättäneet säästää
hänen oman talonsa, oli syössyt oudon, rohkaisevan ilonlaineen hänen
valtavasti tykyttävään sydämeensä ... muistettiinhan siis vielä
kuitenkin Suomessa vanhaa kuningatarta! Heltyneellä ja hellyttävällä
äänellä hän edelleen rukoili: -- Säälikää kärsivää sairasta ja hänen
kotiaan!

Miehet olivat sillävälin hiljaa vetäytyneet sairashuoneesta suurtupaan,
jossa johtajat nyt neuvottelivat keskenään. Mutta ulkoa astui yhä uusia
tulokkaita pirttiin. He saapuivat remuavina ja äänekkäinä ja vaativat
ankarasti pöydille syötävää ja juotavaa, välittämättä mistään
hentomielisistä jutuista. Tähän taloon he, raskaan hiihdon
suoritettuaan, olivat tulleet juuri remutakseen tänä juhlien aattona,
juodakseen ja herkutellakseen, eivätkä he suinkaan aikoneet antaa
jonkun sairaan akan hämmentää tätä päätöstään. Ääni koveni taas heidän
joukossaan, palkkapiiat saivat sen tuhannen kyytiä, kun eivät ajoissa
tuoneet esille olutta eivätkä heti saaneet tulta saunaan.

-- Avaimet tänne, otamme itse, karjuivat miehet, eikä Liuksialan
rouvakaan enää saanut, vaikka tupaan tuli, siellä ääntään kuuluville.
Ja Martti Vilpunpoika neuvoi ikäänkuin hyväntahtoisesti tuota
hätäilevää naista:

-- Antakaa miehille hyvällä ruokaa ja juomaa, mitä tahtovat, ne ottavat
kuitenkin itse!

Sitä neuvoa oli toteltava ja pian olivat yltäkylläiset, meluavat pidot
käymässä Vääksyn molemmissa tuvissa. Joulutynnyrit avattiin ja olutta
kannettiin pöytiin suurin kipoin, jotka pian tyhjenivät ja taas olivat
täytettävät, ja talon jouluruoat, liikkiöt ja paistokset, menivät samaa
tietä. Palkkapiiat juoksivat kuin väkkärät yhä uusia herkkuja esiin
kantaen. Kiireellä piti vielä tappaa ja paistaa pari hiehoa ja
lammasta, ennenkuin miesten nälkä rupesi asettumaan. Ja sitä
asetellessaan he joivat ja juopuivat ja kävivät yhä remuavammiksi.
Toiset pistäysivät vuoron päältä saunassa, toiset mättivät aitoista
rekiinsä leipäsäkkejä ja voipyttyjä, mutta useimmat istuivat kuitenkin
yhtä painoa kuumassa tuvassa olutkippoja kallistellen ja kehuskellen
toisilleen, että näin sitä nyt me vuorostamme... Talon väet, aikuiset
ja lapset, jotka olivat piiloutuneet uunin pimentoon, katselivat sieltä
pelokkain, ammottavin silmin sitä rajua menoa, uskaltamatta
äännähtääkään.

Tämän ryminän jatkuessa istui Liuksialan valtiatar sairaan rouvan
vuoteen ääressä, koettaen häntä rauhoittaa. Mutta tuvan melu ja huuto
kaikui yhtenään sairashuoneeseen ja sen aiheuttama säikähdys ja kauhu
murteli nopeasti heikon potilaan viimeisiä voimia. Hänen tilansa
huononi huononemistaan ja iltapuoleen, kun juopuneiden mölinä oli
kovimmillaan, valtasi hänet taas kouristuksen tuska. Hän pyysi pappia,
kohdisti nyt siihen pyyntöönsä kaiken voihkinansa ja hätänsä. Mutta se
oli vallan toivotonta.

-- Kukapa pääsisikään täältä nyt kirkolle ajamaan, hätäilivät naiset.
-- Rengit ovat tiessään, talli on täynnä vieraita hevosia.

-- Ja kaiketi se kirkkoherrakin jo on pakosalle lähtenyt, niinkuin
kaikki muut.

-- Pappia, pappia! voihkii kuoleva nainen, mutta mistä sen nyt ottaa!

Näin hälysivät talon naiset, juosten edestakaisin ovissa, väännellen
käsiään ja vaikertaen. Kalpeana seisoi Liuksialan rouva kynnyksellä,
keksimättä, miten lievittää sielun ja ruumiin tuskissa kiemurtelevan
potilasraukan hätää.

Silloin kuului tuvan karsinasta, missä muutamia hiljaisempia
retkeläisiä, toisten rymytessä, lepäili seinäraheilla, ääni:

-- Täällä on pappi...

Hiukan ujona, mutta vakavana ja arvokkaana astui Mikko esiin katveesta,
missä hän, joka toisia myöhemmin oli perille saapunut, oli miesten
poristessa ottanut pienet unet. Nyt hän korjasi pukunsa, asetti
papinkauluksen paikoilleen ja pyysi rauhallisesti miehiä vähän
asettumaan. Sitten astui hän Liuksialan rouvan eteen häntä kunnioittaen
tervehtien.

-- Pappiko teillä mukananne, huudahti rouva ihmeissään, mutta samalla
helpotuksesta huoahtaen. -- Käykää sisään, pastori, käykää tänne
kuolevaa lohduttamaan ja vahvistamaan.

Naurun höhötystä kuului oluenjuojain pöydästä ja oudolta tämä
toimitus nyt näissä oloissa tuntui nuoresta papista, joka ei ollut
tupaan saapuessaan kuullut sairaasta emännästä mitään. Mutta hän
käsitti velvollisuudekseen auttaa hätääntynyttä, haki esille
sakramenttilaatikkonsa ja astui sisähuoneeseen, missä kuihtuneena
rauniona lepäsi Juhana kolmannen lemmitty, jonka kukoistavasta
kauneudesta ja kirjavasta elämänsadusta hän oli monet tarinat Turussa
kuullut. Siinä hän nyt tuskissaan kamppaili ja vaimenneella äänellä
voihki, että hurjat raakalaisjoukot syövät ja ryöstävät hänen talonsa
ja tavaransa... Ja noiden raakalaisten matkassa kulkevan papin täytyi
nyt koettaa lohduttaa ja rauhoittaa ja viime tilille valmistaa tuota
seikkailijanaista, joka tuskaili kaatuneen onnensa maallisten rippeiden
katoamista.

Mutta Vääksyn molemmissa tuvissa kohisi mässääväin miesten porina
entisellä pauhullaan ja viimeistä ehtoollista kuolevalle jaettaessa
kuului pyhäin sanain sekaan äänekästä laulun loilotusta ja sakeita
kirouksia. Kotvasen kuluttua kutsuttiin emännän lapset ja lapsenlapset
taas tautivuoteen ääreen polvistumaan ja Mikko-pappi koetti turhaan
vaimentaa pirtin porinaa. Siellä oli Martti Vilpunpoika äsken
julistanut, että matkaa oli taas yötä vasten lähdettävä jatkamaan,
sellaiset verekset terveiset sanoi hän airuen tuoneen Ilkalta, joka
tuon saapuneen viestin mukaan jo oli ehtinyt Pirkkalan Ylöjärvelle. Nyt
siellä tuvassa äänekkäästi väiteltiin siitä, oliko Vääksyn kartano,
jossa päiväkausi näin oli remuttu, lähdettäessä sekin todella
höyräytettävä tuleen. Siitä toiset, maltillisemmat, kieltelivät,
viitaten talon sairaaseen emäntään ja pieniin lapsiin. Mutta niistä
eivät hurjimmat välittäneet:

-- Menkööt mäkeen taikka paistukoot! Onko meidän lapsia muistettu, kun
talosta viimeinen jauhovakkanen on viety... Totta jumaliste tässä
joulunuotio nyt on roihautettava, jahka viimeinen haarikka on
kallistettu.

Martti Vilpunpoika ei uskaltanut käydä estämään tätä miestensä
tulitusintoa, vaikka ehkä itse olisi tahtonutkin säästää talon. Siksi
hän vain komensi:

-- Tehkää talolle minkä tahdotte. Nyt joka tapauksessa pian suksille
kaikki ja taipaleelle!

-- Tuli siis nurkan alle...!

-- Että tästä lähteä nähdään!

Kaameilta ne huudot kaikuivat potilaan huoneeseen. Mikko-pappi yritti
taas järkipuheilla hillitä oluesta hullaantuneita miehiä, mutta se ei
enää ollenkaan onnistunut. Hänelle ivaten nauraa hohotettiin ja
pilkkasanoja sateli häntä vastaan:

-- Vai jo pappia jänestää ... sitäkö varten se mukaan otettiin!

-- Alkuahan tämä vasta on. Monen talon saat nähdä palavan, jos meidän
matkassa mielinet kulkea...

-- Eikä tässä enää paljoa maksa yhden vanhan akan henki. Nyt ovat todet
käsissä!

Tuskaisella ahdistuksella kuunteli Mikko näitä muuten niin sävyisäin
erämaanmiestensä karkeita uhkauksia. Hän jo syvästi katui, että oli
heidän matkaansa ollenkaan lähtenyt. Eihän hän kuitenkaan voinut heidän
syvälle syöpyneestä katkeruudesta kasvanutta hurjuuttaan taltuttaa, --
kuilu näytti aukenevan hänen ja talonpoikain välille. Hänen sydäntään
särki nähdessään talon naisten jo rupeavan kokoamaan hynttyitään talven
selkään paetakseen, ja kauhulla vetäytyi hän lähtöä tekevistä,
räyhäävistä retkeläisistä loitommas, palaten vielä sairashuoneeseen.

Mutta retkeläisten kesken syntyi vielä, ennenkuin he tuvasta
poistuivat, uutta neuvottelua ja väittelyä. Se airut, joka oli tuonut
sanan Ilkan joukon saapumisesta Ylöjärvelle, oli samalla tuonut Martti
Vilpunpojalle käskyn muuttaa matkansa suuntaa ja lähteä samoamaan
etelään päin, Pälkäneen kautta suoraan Hämeenlinnaa kohden. Oli näet
saatu tietoja, että Hämeestä päin oli Satakuntaan tulossa pakoon
ehtineiden herrojen sotaväkeä, Arvid Tavastin ja Knuutti Kurjen
johtamia huoviosastoja, jotka ilmeisesti pyrkivät Ilkan nuijajoukon
kimppuun takaapäin, samalla kuin marski Klaus Fleming itse Turusta päin
aseväkineen riensi sitä vastaan. Talonpoikain pääjoukko uhkasi siten
joutua pahaan puristukseen. Senvuoksi oli Martti Vilpunpojan nyt
kiireellä riennettävä noita Hämeestä tulevia ryttäreitä vastaan, niitä
pysäyttämään ja siten suojelemaan Ilkan joukon selkäpuolta.

Tämä oli järkeenkäypä määräys, mutta monille erämaan retkeläisille se
kuitenkin tuotti pahan pettymyksen. Heitä, jotka olivat toivoneet pian
jo pääsevänsä pääjoukon mukana kulkemaan suoraan Turkuun, kiukutti nyt,
kun heidän olikin poikettava takaisin metsäisille maille. Toiset,
humalapäiset, niskoittelivat, ja johtomiehillä oli tekemistä
masentaakseen heidän vastarintaansa. Retken suunnan muuttaminen tuotti
niinikään monenlaista järjestelyä. Tämän muutoksen oivalsivat kaikki
vakavaksi asiaksi: olihan lähdettävä päätä pahkaa taistelemaan
rynnistävää, hyvinvarustettua ratsuväkeä vastaan, -- ilmitappelu
saattoi syntyä koska tahansa!

Uudet järjestelyt vaativat aikansa. Piti lähettää etujoukko teitä
tutkimaan ja sananviejiä monelle taholle. Mikkoa tarvittiin taas
kirjoitusmieheksi, sillä Ilkalle oli vastauskirje laadittava ja
joulupyhinä kirkoissa kuuluutettavaksi oli valmistettava julistus,
jossa paikkakunnan väestöä kehoitettiin liittymään talonpoikain
liikkeeseen. Illan suussa olivat ne valmistukset vihdoin suoritetut ja
humalastaan hiukan selvinneet, mutta uuteen kiukkuun yltyneet miehet
nouseskelivat pihalla suksilleen. Mutta matkasuunnan muutoksen
aiheuttama suuttumus oli taas kiihoittanut heidän mielensä, ja pirtistä
lähteväin joukosta nousi äänekäs ja yleinen vaatimus:

-- Nyt piru vie ei jätetä Vääksyä polttamatta!

-- Ei jumaliste Laukon herran, joka Hämeestä tulee, pidä ainakaan
täällä saada yösijaa!

-- Tuli olkiin nyt!

Ja sydäntyneet miehet rupesivat jo uunista vetämään kekäleitä
viskatakseen ne lähtiäisiksi lattialle vuodepahnoihin.

Silloin aukeni selälleen sairashuoneen ovi ja Mikko-pappi, joka äsken
kirjoitustyönsä päätettyään oli rientänyt sinne, astui sen kynnykselle
kalpeana, vakavana, juhlallinen ilme kasvoillaan. Hän katsoi miesten
häärintää ja virkkoi:

-- Miehet, -- tuolla on nyt vainaja. Tekö rupeaisitte
ruumiinpolttajiksi?

Miehet ällistyivät, uunista vedetyt kekäleet jäivät liedelle savuamaan.

-- Rauha kuolintalolle, julisti Mikko, -- poistukaamme täältä siivosti
ja hiljaa!

Nyt hänen vaativaa ääntään taas kuunneltiin ja äsken ärtyisät
miehet vetäytyivät nyt ikäänkuin hervoittuneina ja puolihäpeissään
ulko-ovelle. Heidän päästään tuntuivat viimeiset humalahöyryt äkkiä
hälvenevän, kuoleman henkäys tuntui heidät ikäänkuin herättävän. Ääneti
he hakivat eteisestä konttinsa ja keihäänsä ja ehättivät kuin
erityisellä kiireellä suksilleen, hiihtääkseen jo lähteneiden jäljille.

Viimeisenä läksi Mikko-pappi Vääksyn taas tyhjentyneestä suurtuvasta,
jossa naiset ja lapset kuin typertyneinä, vieläkin kauhun ilme
silmissään, katselivat poistuvia miehiä. Hän kumarsi kunnioittaen
Liuksialan rouvalle, joka jäi sinne ympärilleen kertyneitä orpoja
huoltamaan ja joka, kuin pingoituksesta lauenneena mutta yhäkin
epävarmana, kysyi lähtevältä:

-- Onko siis Vääksy nyt sittenkin pelastunut?

-- On. Sen pelasti sen emäntä-raukka kuolemallaan.




VIII. ENSI TAISTELU.


Surullinen joulu vietettiin Hämeen vanhassa linnassa vuonna 1596.
Tuolla pienellä, vanhanaikaisella sisämaanlinnalla ei ollut enää
pitkiin aikoihin ollut sotilaallista merkitystä, mutta hallinnon
keskuspaikkana ja ruunun varastopaikkana oli se kuitenkin edelleen
Hämeen sotaväenkin keskus. Siellä isännöi näihin aikoihin vanha, vakava
Steen Fincke, Götrikin veli, ja hänen apulaisenaan ylpeä ja ylimielinen
ratsumestari Ivar Arvidinpoika Tavast, nuoresta iästään huolimatta yksi
rahvaan pahimpia painajaisia. Tämä viimemainittu, jolla komennossaan
oli ratsulipullinen Virosta palautettua sotaväkeä, oli sen sijoittanut
naapuripitäjiin talonpoikain elätettäväksi ja remuili itse linnassa,
valmistellen siellä läheisten kartanoiden aatelisjunkkarien kanssa
repäiseviä juhlajuominkeja. Muita harrastuksia tai huolia ei linnassa
yleensä ollutkaan. Siellä elettiin sisämaan eristetyissä oloissa,
joihin eivät Klaus Flemingin ja hänen vastustajainsa valtariidat taikka
Turun kirkkokiistat ulottuneet, ja paikkakunnan hidasluontoinen, kankea
kansa kantoi sekin napisematta niskoilleen sälytettyjä raskaita
linnaleirirasituksia.

Elämä meni linnassa verkkaista, tasaista menoaan. Oli taas valmistuttu
joulua viettämään entiseen tapaan: oluet oli pantu, leivottu oli paljo
makeaa ja rasvaista, pitkät pidot oli edessä.

Silloin juuri rupesi ilmenemään tuota hiljaista rauhaa häiritseviä
enteitä. Jouluneellusviikolla saapui ensiksi merkillisiä sanomia
kaukana Pohjanmaalla tapahtuvasta kuohunnasta, ja päivän parin kuluttua
rupesi tuohon hiljaiseen linnaan ajamaan aatelisrouvia perheineen,
jotka olivat Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä paenneet lähenevää,
uhkaavaa ryminää. He kertoivat Pohjanmaan talonpoikain vanginneen tai
surmanneen voutinsa ja huovinsa ja lähteneen aseissa samoamaan etelään
päin. Näistä ensi viesteistä ei linnassa sentään paljoakaan
hämmästytty. Tottapa siellä pohjoisessa sotaväki pitää talonpojat
kurissa, ja mitäpä se jytinä tänne asti vaikuttanee! Mutta eräänä
päivänä ajoi linnaan Laukon herra, Knut Kurki, perheineen ja
asemiehineen, kuvaten aseman jo sangen arveluttavaksi ja vaatien
linnanherroja ryhtymään kiireellisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin.
Nopeasti nyt tuhoviestit sakoivat: aatelisten kartanot Satakunnassa
palavat, talonpojat ovat suurin joukoin ja eri teitä matkalla Turkuun!
Jopa kertoivat linnaan paenneet ruununmiehet läheisten Hollolan ja
Hauhon talonpoikainkin käyneen levottomiksi, hosuneen elättihuovejaan
korennoilla ja ajaneen heidät ulos pirteistään. Ja vihdoin lennähti
itseltään marski Flemingiltä, joka silloin juuri oli lähdössä
sotaväkineen Turusta Satakuntaan kapinajoukkoja asettamaan, kiireinen
käsky lähettää Hämeenlinnan seudun ratsuväet pohjoista kohti
pysäyttämään sieltä tulevaa vyöryä.

Joulupidot täytyi nyt jättää toistaiseksi ja kiireen vilkkaa oli Ivar
Tavastin kerättävä kokoon huovinsa, lähteäkseen Knut Kurjen kanssa
päätä pahkaa painumaan pohjoiseen päin.

Linnaan jäi täten enimmäkseen vain lapsia ja naisia, pakolaisperheitä,
joita sinne saapui uusia kuormia joka päivä. Niitä oli vaikea
sijoittaa linnan vanhoihin, ahtaisiin suojiin, sen kylmänkolkkoihin,
ränstyneisiin huoneisiin, joita oli mahdoton pitää lämpiminä, ja siellä
ne häärivät ja hätäilivät toistensa jaloissa, vaikerrellen jättämäinsä
kotikartanojen kohtaloa, jotka nyt olivat joutuneet hävittäväin
talonpoikain jalkoihin. Steen Finckellä oli tuska ja vaiva pitää
järjestystä näin äkkiä ylikansoitetussa linnassaan.

Mutta pahinta oli, että samoihin aikoihin saapui vielä toisia viestejä,
jotka ennustivat, ettei itse Birger Jaarlin vanha sisämaanlinnakaan
ollut talonpoikain hyökkäyksiltä turvassa. Hätääntyneenä ja pohteissaan
ajoi näet eräänä iltana linnaan Itä-Hämeen vouti Antti Tordinpoika sekä
Koskipään Sipi-herra Sysmästä, jotka kertoivat, että heidän molempain
talot oli hävitetty ja että he itse vain hädin tuskin olivat
pelastuneet talonpoikain kourista, jotka nyt Päijänteen molempia
rantoja pitkin ovat hyökkäämässä etelään päin. Varsinkin oli Sipi-herra
kuohuksissaan, kertoen kamalasta vankina-olostaan talonpoikain saunassa
ja näiden tavattomasta lukumäärästä sekä leppymättömästä vihasta. Hän
oli omin korvinsa kuullut heidän aikovan rynnätä ensiksi Hämeenlinnaan,
jonka herrat he uhkasivat armotta hirttää ja jonka muurit he aikoivat
hajoittaa maan tasalle. Molemmat miehet latelivat linnalaisille
värikkäitä, kauhunpitoisia kuvia omista kärsimyksistään, miten heidän
kapinaväen ajamina oli täytynyt kahlata kinoksissa ja viettää yönsä
metsissä, kunnes vihdoin pakolaisina tapasivat toisensa; miten kansa
myöskin Etelä-Hämeessä röyhkeästi osoitti heille vihamielisyyttään ja
kielsi heiltä kyytejä, joten heidän oli pakko paeta kuin henkipatot
kylästä kylään.

-- Päijänteen rannat ovat ilmikapinassa, jyrisi Tord-herra ankaralla
äänellä, -- ja rutto on levinnyt jo linnaa ympäröiviin pitäjiin.
Kaikkialla rahvas liikehtii; missä miehet vielä eivät ole aseissa,
sielläkin he vain odottavat pohjoisten nuijajoukkojen tuloa, yhtyäkseen
näihin ja hyökätäkseen tänne linnaan.

-- Ja täällä ei ole aseväkeä muuta kuin muutamia raajarikkoja
sotavanhuksia, säesti Sipi. -- Millä aiotte sen lumivyöryn torjua?

Nämä uudet kuvaukset ja kysymykset panivat vanhan, raihnaisen
Steen-herran aivan ymmälle ja hätääntymään. Ivar Tavast ja Knut Kurki
olivat todellakin vieneet mukanaan kaikki linnan asekuntoiset miehet ja
kaikki hevoset, eikä hän ymmärtänyt, mistä siihen kiireeseen saataisiin
linnaan riittävästi puolustusväkeä.

-- Mistä se liike on levinnyt Päijänteenkin rannoille ja kuka sitä
siellä johtaa, kyseli Steen-herra ihmeissään, sillä näihin asti ei
siellä päin ollut mitään melua kuulunut. Hän epäili säikähtyneiden
pakolaisten vähän liioittelevan kauhunkuvauksiaan.

-- Liike on lähtöisin Rautalammen erämailta, mutta se on jo levinnyt
joka pitäjään, kertoi Sipi, joka Leinosen saunaan oli kuullut yhtä ja
toista talonpoikain puheista.

-- Johtajina on muuan lapualainen ja Sysmän nimismies, mutta on
joukossa sotilaspakolaisiakin, kirjoitusmiehiä, -- on pappejakin.
Kehuivatpa he jonkun Kaarlo-herttuan lähettiläänkin kulkevan
matkassaan.

-- Vai siis sinnekin ulottuisivat näiden valtiollisten riitain langat,
ihmetteli vanhus. -- Ja Turkuunko hekin aikovat?

-- Turkuun, mutta ensiksi tänne Hämeenlinnaan. Sieltäpäin tänne
välittömin vaara nyt uhkaakin. -- Miten se torjutaan?

Kiperä kysymys vei yörauhan Steen-herralta. Mutta linnan turviin
saapuneisiin pakolaisiin tekivät nämä räikeät kuvaukset aivan
järkyttävän vaikutuksen. Oliko jouduttu ojasta allikkoon, tultu tänne
suoraan hiirenloukkuun? Niin kyselivät ylimysrouvat hätääntyneinä
toisiltaan. Heidän ja heidän lastensa henki on nyt kysymyksessä, sillä
jos julmistuneiden nuijalaisten laumat saavat linnan haltuunsa, niin ne
tietysti eivät jätä sinne ketään elämään. Pelästyneet naiset juoksivat
linnan rappusissa ja voihkivat ja säikyttivät yhä toisiaan, niin että
elämä siellä kävi surkeaksi ulinaksi.

Kiireellä ryhtyi vanha linnanherra silloin keräämään läheltä ja kaukaa
mitä sotaväkeä vielä oli kokoonsaatavissa ja voutien ynnä Koskipään
herran avulla saatiinkin vähitellen jotakin varustusväkeä kokoon,
vaikkei suinkaan riittävästi. Odotettiin tietoja Tavastilta ja
Kurjelta, mutta sellaisia ei saapunut -- mikä lie heidänkään
kohtalonsa!

Jo muutamain päiväin perästä Hämeenlinnasta lähdettyään olivat Knut- ja
Ivar-herrain huovijoukot päässeet kosketuksiin Kangasalta eteläänpäin
hiihtävän talonpoikaisjoukon kanssa. Vastaan tulevilta pakolaisilta he
olivat kuulleet, että tämä nuijajoukko oli verrattain pieni, ja he
ratsastivat nyt voitonvarmoina täydellä vauhdilla sitä kohden,
iskeäkseen vihurina aseleikkiin harjaantumattomain talonpoikain
kimppuun ja tehdäkseen heistä ensikesäisille haaskalinnuille ruokaa.
Tämän osaston hajoitettuaan aikoivat he hyökätä Satakuntaan, marskin
armeijaa vastaan kulkeneen Ilkan pääjoukon niskaan.

Roineen ja Mallasveden selkiä pitkin hiihtävät talonpojat eivät
sitävastoin tienneet mistä ja milloin vihollinen saattoi sukeltaa
esiin. Siksi he varoen liikkuivat ja pysyttelivät, edemmäs ehdittyään,
mieluummin metsämaissa kuin aukeilla selillä, missä tuliaseilla
varustettu sotaväki aina oli paremmalla puolen. Kangasalla saatu humala
ja siitä sekä matkasuunnan muutoksesta aiheutunut alakuloisuus olivat
jo sentään karisseet pois, uusia miesparvia oli taas liittynyt heidän
joukkoonsa ja reippain mielin miehet laskettelivat talvitietä
Hämeenlinnaa kohden.

Silloin palasivat eräänä aamuna yhtäkkiä edeltä lähetetyt tiedustajat
kertomaan, että huovijoukko on tulossa Mallasveden jäällä -- pakkaslumi
vain pöläjää sen ympärillä. Oltiin juuri saapumassa sakeasta
rantametsästä laajanlaisen lahden selälle ja pysähdyttiin nyt siihen
metsään neuvottelemaan. Alas järvelle ei talonpoikain ollut lähdettävä,
siitä olivat he kaikki yksimieliset, mutta erimielisyyttä syntyi
siitä, olisiko heidän ryhdyttävä taisteluun tuossakaan ahtaassa
ryteikkömetsässä, jossa he juuri olivat, vai olisiko heidän palattava
taapäin hakemaan joku edullisempi taistelupaikka. Huovien lukumäärästä
heillä ei ollut mitään tietoa ja koko ilmitaisteluun ryhtyminen
arvelutti ankarasti siihen tottumattomia miehiä. Peräti vakavina siinä
päällikötkin neuvoa pitivät.

Mutta sillävälin käänsivät arimmat miehet jo hevosensa taaksepäin ja
monet suksimiehet tekivät saman tempun. Toiset taas rupesivat
rakentamaan murroksia metsätielle vihollista ainakin viivyttääkseen.
Hajaannusta ja sekasortoa ennätti siten jo syntyä talonpoikain
joukossa, ennenkuin johtajat olivat päässeet päätökseen siitä, miten
oli meneteltävä. Kuului komento- ja kehoitus-huutoja edestä ja takaa,
puita kaatui ryskyen tien poikki ja hätäisimmät miehet haukkuivat näitä
tientukkijoita.

Silloin ajaa porauttivat jo ensimmäiset huovit lahden rannasta ylös
metsätielle, jossa olivat kuulleet talonpoikain hoilaavan, karauttivat
peitset ojossa ja väkimiekat iskemässä ete

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/43890