← catalogue

Lukemisia lapsille 5

by Zacharias Topelius · Finnish · Gutenberg #43679 · 341,637 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Lukemisia lapsille 5
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lukemisia lapsille 5

Author: Zacharias Topelius


        
Release date: September 9, 2013 [eBook #43679]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43679

Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 5 ***

LUKEMISIA LAPSILLE 5

Kirj.

Z. TOPELIUS.


Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg





Werner Söderström, Porvoo, 1893.






SISÄLLYS:

 Suojelusenkelin ääni.
 Höyhensaaret.
 Rakennusmestari Talvi.
 Refanut.
 Alauda cantat.
 Ilo-Matin lapset.
 Koulupoikain voittolaulu.
 Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä.
 Vaivaisukko.
 Prinsessa Kultakutri.
 Iltakävely.
 Mistä saamme joulukuusen?
 Kuu kirkas.
 Kevätpäivä Suomenlahdella.
 Tuulentupa.
 Pikku haltia.
 Höyryveneen lämmittäjä.
 Mustanmeren merimies.
 Yrjön valtakunnat.
 Pikku Lassi.
 Rautatien konduktööri.
 Niityn sunnuntai-aamu.
 Vanha herra.
 Tulitikku.
 Telegrafisti.
 Johanna d'Arc.
 Petter Matin kivi.
 Muurahainen etsimässä lääkärin apua.
 Pohjaismyrskyn kehtolaulu.
 Postiluukulla.
 Kekola ja Sammalparta
 Virkeitä poikia
 Uusi vuosi 1868
 Huhtikuun viimeinen päivä
 Berndt Michaelin uni
 Sikku




SUOJELUSENKELIN ÄÄNI.


    Muistatko, kuinka kehtosi
    Ääressä seisoi enkeli?
    Sua seuraa vielä tänään tuo,
    Varoittaa, varjelusta suo.

    Kuuletko kehoitusta sen:
    Ain' ollos puhdas, totinen,
    Rakasta Luojaa, luotuja;
    Äl' olla häpee lapsena.

    Sun laises lapsi ollut on
    Uroskin vahvin, verraton;
    On viisain ollut pienenä:
    Voit samoin sinä elpyä.

    Vaan suurin ei, ei viisainkaan,
    Ylistetyinkään päällä maan
    Jumalan valtakuntaan käy,
    Jos lapsen mielt' ei hällä näy.

    Valossa asut ylhäällä
    Elämän riemun lähteillä,
    Lähteillä urhotöidenkin:
    Ne sieltä virtaa laaksoihin.

    Vaan ijäkkäämpäin alhaalla
    Laaksossa täytyy taistella,
    Jalassa pistin, pyrkien
    Toiselle korkeudellen.

    Säilytä lapsen-uskos vaan
    Jesuksen kautta Jumalaan;
    Ei muutoin ole milloinkaan
    Valoa, rauhaa ollenkaan.

    Kun sanotaan: ei suurena
    Sit' uskota kuin lapsena,
    Niin muista: taivaankin ja maan
    Hukkuissa Sana säilyy vaan.

    Vaikk' aivan rikas olisit,
    Niin nöyrry vain kuin enkelit:
    He itseään ei ylistä,
    Vaan Herraa, hoitain ihmistä.

    Laps olet köyhä, vähäinen,
    Viallinen ja puutteinen;
    On oppimatta sinulla
    Elämän läksy lavea.

    Sä heikko, Herran voimakkaan
    Apua ano ainiaan,
    Valoa, pyhitystä ja
    Hyvyyden tielle neuvoa.

    Tee työtä mielin uljahin
    Iloisin, pelkäämättömin,
    Valona kodin laulellen
    Kuin vapaa, nuori lintunen.

    Ole uskollinen ilossa
    Ja suruss'; auta vaivaista
    Rakastavasti, säälien;
    Näe vikas, älä veljien.

    Kotoas, maatas rakasta;
    Voimassa, viisaudessa,
    Hyveissä kasva; iloiten
    Ann' henkes eestä totuuden!

    Laps! Enkelis tää ääni on.
    Sen koko maamme kuulkohon,
    Niin kukkii se; sä olet sen
    Keväinen nuori, kaunoinen.

    Koivuniemellä elokuussa 1879.

                      Z. Topelius.




HÖYHENSAARET.


Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä
on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan _Höyhensaariksi_. Siellä
on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa
laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin,
eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä
saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa.
Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin
yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu
siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat
hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii
tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta
illan viileydessä.

Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan
taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin
kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni
niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä
he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja
mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne
heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen.

Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei
ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän
olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi
Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko
paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko
voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta
työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu
hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella,
niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin
ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea
tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä _Työn kanava, Terveyden
raitis ulappa_ ja _Hyvän omantunnon tyyni satama_.

Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan
viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja
murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat
kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään
äitinsä syliin.

Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet,
ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä
varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee
paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä
lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen
näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset,
kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu
silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren
syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat
tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa
kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne
uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren
pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät
ole saaneet sitä muusta syystä.

Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista
tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan
ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät
sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia
koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa
kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja
säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on
lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit
riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät
näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha
laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta
väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan
päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla
ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se,
jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen
tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä,
mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri
Höyhensaarien.

Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki
ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole
päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai
kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan
häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja
hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki
esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan
häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa
kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki
rakkaat ja hyvät vanhat ystävät.

Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin
olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle
sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana,
aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä
olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa,
niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat
vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin
iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä
koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet
heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan
entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean
pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta
kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin
kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin
sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka
kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa;
kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun
olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka
juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun
se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina,
kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole
ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa
puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on
vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä,
eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin
mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se
on, ja se on hauskaa!

Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa
leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla,
ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään
tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla.
Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi
on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse
paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit
vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana
silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä
olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset
yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi
silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan
kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään
samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun
keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin
sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni,
ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri
ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä
voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin,
että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi
piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin.
Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän
peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha.

On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla.
Mutta vähän matkan päässä ovat _Ohdakesaaret_. Sinne joutuu moni,
joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka
on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin
luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri
sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan.
Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa
vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin
verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia,
purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen
liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni,
josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei
millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii
siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli
tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja
riitaisten vaeltelijain pahoja töitä.

Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä _Painajaisen_ luo, joka
siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä
ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän
on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun
alle, seisoi vanha _Nukku Matti_ jo silloin hänen vieressänsä ja
levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu
kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö.
Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset
kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän
ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja
kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin
suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen
äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa
laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen
silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja
painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa.

Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja
laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa
enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia,
lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön
ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua,
lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja
unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi
veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden
syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja
antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat
lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin
pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet,
ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset
kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät
lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne
myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse.
Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin
Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu,
että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille.

Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille
pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa
ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa
poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota
soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten
herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien
puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne
herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat
usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon
tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa.
Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain
koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan
vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten
tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa
niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka
kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään
saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen
kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän
päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän
ympärilleen.

Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se
sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia
ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas
iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien
lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta;
sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi
hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin
haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen
kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja
tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea,
mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen:
mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain
näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat
sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin,
ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin
tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä
moittia. Unet ovat vain unia.

Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden
käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa,
vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä,
jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä
vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä
ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua.
Älä mene Ohdakesaarille!

Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken
vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista
saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen,
sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään
tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois
laistuina.

Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin
luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia
pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa
iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja
nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän
yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin
häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia,
ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti
nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta
tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja
kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin
kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on
paljo muitakin.




RAKENNUSMESTARI TALVI


    Nyt kunkin kuullaan kertovan
    Jo rautasilloista, sokkeloista,
    Vaan talven työ sepä vast' on toista.
    Hän miesten mies ihan varmahan.
    Niin ei muut mestarit tehdä saata,
    Kuin kaikkialle hän pitkin maata
    Järville siltoja sitelee
    Ja lumitorneja laittelee.
    Ja katusulkuja, muurit lisää,
    On kelkkamäkien kanta-isä.
    Kaljuiksi hän kadut silottaa,
    Hän silkkihattuhun metsän saa
    Ja kaikki hienoksi kiillottaa.
    Myös tietää kyllä sen kukin meistä,
    Ett' oivan huolen hän pitää teistä.
    Rämettä Suomessa ei, ei suota
    Niin pohjatonta ja pehmeää,
    Ett'ei hän saa lasisiltaan tuota
    Ja tietä sen yli sileää.
    Niin on se kuin teräs-rautatie,
    Sen kiskot kestävät, pitkä rata,
    Kaks kertaakin peninkulmaa sata,
    Se kauas sun napamaille vie.
    Maan päällä moitita ei rantarataa,
    On sillä kulkea iloisata:
    Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa!
    Kas, höyryhepo -- se reki on --
    Höyryttä kulkevi kuutamon
    Valossa tuulena vettä, saarta!
    Se hanskaa Pohjolan eloa:
    Ei rettelöidä, ei jankata,
    Kun rautatien, jota Talvi laittaa,
    Saa valtiopäivittä, valtiaitta,
    Ei miljooneja sen teko maksa,
    Köyhinkin kulkea sillä jaksaa,
    Sen konduktööri on poikanen,
    Hän junaa johtavi riemuiten.

    Rakennusmestari Talvi, mitä
    Sä joskus juonia viitsit pitää.
    Kun lammikkoon sinä loiskahdat,
    Ties lumiloskalla tahrajat?
    Miks toisinaan sinä juonittelet,
    Kun lumivyöryjä vierittelet
    Ja raesatehin sokaiset
    Sun siltas oivat ja kaunoiset?
    Työs paremmin koe, Talvi, johtaa!
    Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan,
    Suo tietäs turvassa matkata,
    Ett'emme uimahan uppoa!
    Suo lunta hienoa, puhdasta,
    Sä reen ja kelkkamme luistaa anna,
    Suo teräsluistimet jalkaan panna,
    Yön tähtikynttiläin loistaa suo,
    Suo, että kuutamo kultaa luo,
    Hopeajärvellä jään suo hohtaa,
    Suo lasten mäessä kelkkaa johtaa
    Ja, kädet kontassa, leipoa
    Sokerikakkunen Suomesta!




REFANUT.


Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut
luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta
aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi,
pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään
koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli
sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja
hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja
rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea
ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut
kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa
airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus;
hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa
lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen
mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se
vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan
muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa.

Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi:
"hoi, pojat, siellä köysissä!"

"Hoi!" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi.

"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten
tulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!" neuvoi Nuora-Matti.

"Ihan niin!" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä
ulommaksi pramraa'alle.

Nuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla
kissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi
koko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi
vähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella.
Pianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki
hikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka
raa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö.

"No niin", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, "onhan tuo vähän
likempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet
Refanutin!"

"Mikä se on, se Refanut?" kysyivät pojat, "Kerros meille, Matti!"

"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt
puuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön."

Mutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista
kaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin
kertoa.

Nuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa,
katsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi:

"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?"

"Ei", vastasivat pojat.

"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa
päin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen
aurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria
lohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana
on korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen
peninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello
12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen."

"Vai niin", sanoivat pojat.

"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter.
Hän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli
kaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan
keskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen
kammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen.

"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra
Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen
pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt
vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin
merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on
herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja
kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa,
kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa
kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein:

"'Rakennuta Refanut!'

"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi
teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas.

"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole
koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun
laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän
kultaa kuin Lapissa on kiviä.'

"Ohoh!" sanoivat pojat.

"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä
ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen
laivan tekoon?"

"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan
kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti
Päivänpaisteen vaimokseni.'

"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha
eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun
hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän
suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä
vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan.

"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa
on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista.
Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään;
karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet
meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin
vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin
vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine
nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket.

"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan
etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä
käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli,
mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului
koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne
mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni
märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas.
Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies
söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä
voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa
siinä tarvittiin vuoden varaksi."

Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan.

"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone.
Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin
kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä..."

"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat.

"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin
kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen
ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa,
sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan
läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'"

"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi
muuan poika.

"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta
eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle;
kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman
päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei
puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen
ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin
hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät
kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin
kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa
vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi
korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä
korttelia, en muista niin tarkkaan..."

"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat.

"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää,
vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon
rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin,
ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe
oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja
tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne
jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta
onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin
verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja
39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin
mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu
huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin
15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku
mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi
Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan
padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä
120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät
katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen
Lapissa?'"

"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja
hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan
oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan.
Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta
ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia
maustimia.

"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden
lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä,
meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan
asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat
meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen
käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa
kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste
itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden.
Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi
voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan
palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon
vaimoksi.

"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli
olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut
mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen,
maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan
purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei
koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole
tyhmää olla sellainen maamoukka?"

"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat.

"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi
joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki
koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat
ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä
sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias
velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä
olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi
ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin,
sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen
ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään
järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi."

"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli
uutta mälliä.

"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli;
peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa,
ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä,
Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen
laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri
laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että
siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan
Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?"

"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!"

"Samapa se."

"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta
maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin
päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri
Mikonsaarilla."

"Ohoh!" sanoivat pojat.

"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää
vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä.
Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun
suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista
prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas',
tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat
rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne
turmelemaan meidän puuroamme!'

"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman
ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa,
huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin
sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo
valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia
suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin
hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu
mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä
Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana
Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi
koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva
kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu.
Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin
Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni
Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä
kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti."

"Olipas se!" sanoivat pojat.

"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni
ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto
äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti.
Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi
paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät
turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan
heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja
200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan
ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa
koko laivaan.

"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että
tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin
oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan
torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin
he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla
pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat
valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän
pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä
sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä
odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja
Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää
ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme
odottaa suurta ja hirmuista sotaa.'

"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä
hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä;
velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne
voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia
tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren.
Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois,
syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat,
kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.'

"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies,
ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen
nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista
nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi
yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa,
mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.'

"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa
ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea
kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!'

"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja
sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja
pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks',
kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut.

"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa
komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks',
kaks', kolme!'

"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän.

"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks',
kaks', kolme!'

"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten
upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki
yhdestä suusta.

"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä,
että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko
vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!'

"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota
koettaa.'

"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi
mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin,
että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän,
ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs
päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja
luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin
seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren
halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja
hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan
palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..."

"No?" kysyivät pojat.

"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä
ruutivuorta."

"Todellako?"

"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro
se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta
vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän
oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka
vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän
heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle,
kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi
palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus
ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi
levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan.
Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan
kokoista muruakaan.

"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..."

"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat.

"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä
merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta.
Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon
osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja
vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi.
Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton
sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä
sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.'

"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli
sotaministeri.

"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali.

"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan
Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari.

"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä',
virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat
selviävät.'

"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin
merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota
ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren
Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä
puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas
ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä
jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin
kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti
kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen.
Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen
nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki
valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja
kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa.

"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes
pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että
oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta,
että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti
heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin
eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin
kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari;
nyt pidetään ylpeät häät.'

"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin
velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun
antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti
Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava
auringonlasku.

"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki
kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että
hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta
Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena
niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa
repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan
laivan kohtaloa.

"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin
arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät
pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui
kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter
köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta
Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon
säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän
joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat
herra Petterin ruodulta luokseen.

"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan
vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta
kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa
ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin
omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa
suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet
taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat
hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä
ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs
keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!'
Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa,
mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä.
Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna
jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa,
sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma
aivan edessänne."

"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti.

"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on
yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo
kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat
kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron."




ALAUDA CANTAT.


    Niin, herra maisteri, naurullista:
    Kun istuin -- onko se mahdollista?
    Keväällä, kartiini suojanain,
    Ja päivä paistoi latinahain,
    Niin -- mitä luulla? --
    Sain lintuin kuulla
    Tuhansin laulavan sulosuulla,
    Ja parvi tää
    Näin visertää:
    Alauda cantat! Alauda cantat!

    Mua päästäkää ulos! Puiston puolla
    Alauda cantat on irti tuolla,
    Kirjaimet sääskinä kirmajaa,
    Nyt osaa luontokin latinaa.
    Voi, leivot ratki,
    Nuo mokomatki,
    Hävyttä läksyni kaiken matkii!
    Alati vain
    Soi korvissain:
    Alauda cantat! Alauda cantat!

    Katolta varpunen visertääpi:
    Nyt kevään leivoset herättääpi!
    Alauda cantat, ne sanat soi,
    Taivaalta, maasta ne kuulla voi.
    Kun aamu loistaa,
    Yön varjot poistaa
    Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista
    Taas ennättää
    Korviini tää:
    Alauda cantat! Alauda cantat!

    Nyt herää unesta metsät tuoreet,
    Nyt valon virrassa kylpee vuoret,
    Soi järvi, tanssivi puronen,
    Säteilee saarikin lemuten,
    Ja pisarina
    Kuin kukkasina
    Tippuilee lauluja suloisina,
    Ja rintanen
    On riemuinen!
    Alauda cantat! Alauda cantat!




ILO-MATIN LAPSET.


Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja
koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä
Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa
häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat,
ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu,
omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen
mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu,
mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä
oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli
korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului
vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan
paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan,
että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin
polkemisessa.

Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He
elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta,
kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin
soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat
nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa
aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja
harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta
oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla,
ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa
morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen
toimi.

"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi
Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa
lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.

"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet
kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"

Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä
soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin,
tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin
kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti
ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta,
ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän
itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei
ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja
alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun
saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin
ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin
jälkeen iloista polskaa.

Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin.
Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin
kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini
vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut
kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona
kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet
vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin
makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu
kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin
vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve,
Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin
että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.

"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton.
"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin
viime sunnuntaina."

Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan
nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä
olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi.
Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin,
vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan
kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia,
ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on
jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti
kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti
vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin
toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin
ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen;
hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan
lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.

Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla
vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden
vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan
erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen
vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat
silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä
hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla
sisarellaan.

Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein
oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan
kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella
hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista
hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen
välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli
surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon
hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja
lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin
näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin.
Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma
hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat
kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden
puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja
pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta
saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät
jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain
haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.

Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten
leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika:
Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän
nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja
_Mors_."

"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia
nimiä."

"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo
hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät
elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."

Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta
jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo
Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän
aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään.
Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana
lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin
aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut,
mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka
nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi
Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin
makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.

Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän
heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja
kysyivät, mitä hän itki.

"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua
kurkkuun.

Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat
hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin
itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita
haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen
merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he.

"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin
oman hautani."

"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä.

"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi
isä huoaten.

Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät,
mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin
sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että
se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat
ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta
olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä
ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa
se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset.

Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai
uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut
hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti
soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat
kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli
jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt,
kun saatte uuden äitin!"

Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja.
He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän
sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle.
Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet
oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen
haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän
kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät
pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista.
Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten
silmät kyynelöityivät.

"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin
syvällä maassa; miten pääsemme sinne?"

"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti.

Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja
kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule
mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille."

Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran
ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille:
"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?"

Riitta sanoi: "Äiti on kuollut."

Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan,
hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän
elää!"

"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika.

"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin.

"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon
teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet."

"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika.

"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö.

"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein
etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka
paikassa."

Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan
Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti
olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla
istumaan eräälle hautakivelle.

Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli
Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi
selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja
tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään.

Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin."

"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi
minulle: minä olen aina teidän luonanne."

Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan
valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina
teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa."

Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui
heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän
äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan
hänen jäljestänsä.

"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi
opettaja.

"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika.

"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö.

"Teidän äitinne makaa myöskin."

Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä
oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä
jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle
unissa.

"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja.

"Hän on Jumalan valtakunnassa."

"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan
sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin
sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan."

Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat
ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä
ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että
heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan
valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä.

Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat
häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin
lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa?




KOULUPOIKAIN VOITTOLAULU.


    Kevään kuningas nyt sotaan saa
    Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,
    Idän myrskyjä hän puhaltaa,
    Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa,
    Pakoon, pakoon synkän talvipilven lyö,
    Maailma on uusi, kuollut on nyt yö.
    Kevään kuningas nyt sotaan saa
    Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta,
    Idän myrskyjä hän puhaltaa,
    Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa.

    Ken nyt vannoo uskollisuuden?
    Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?
    Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?
    Henkensä ken valon tiellä antaa?
    Arat raukat värisevät nurkassaan,
    Uljaat pojat iloiten käy sotimaan.
    Ken nyt vannoo uskollisuuden?
    Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa?
    Maailmaa nyt vastaan ryntää ken?
    Henkensä ken valon tiellä antaa?




SANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ.


    Mä olen vuohien paimen; niitä
    Mä satatuhatta riviin liitän,
    Lihavat vien sekä laihat, huonot
    Otukset, mustat ja lyijykuonot
                Niitylle, mi
                On paperi.
    Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään,
    Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään,
    Ne kumoon maailman syöksevät
    Ja moneen kuhmuja iskevät.

    Mä kyllä suljen ne karsinahan
    -- Muut kahleihin panis karja-pahan --
    Mun vuohillani on jalat oivat,
    Yli aitain, portin ne kiitää voivat;
                Ei veräjää,
                Mi pidättää;
    Huonoimman mökin ja linnan luokse
    Ne riemuin rientäen syömään juoksee;
    On tietää melkein mahdoton,
    Ken niiden sarvilta säästynyt on.

    Tuli säihkyy vuohteni sarviloista:
    Ne itse kuin tulitorni loistaa,
    Jäljistä niiden käy loiste moinen,
    Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen,
                Sen mukaan vaan,
                Kuin ruokitaan.
    Neron mietteitä niiden on syödä tapa,
    Mut usein kyllä ne saa vain rapaa:
    Ne riistaa lypsävät toisinaan,
    Mut joskus rainta on tyhjä vaan.

    Etäällä uhkuvi kanervista
    Hopealähde maan uumenista;
    Totuuden tytön on siellä valta.
    Jos vuohiani hän juottaa malttaa,
                Ne voimaa saa
                Vuort' murentaa.
    Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa
    Lähteesen, vuohia sillä juottaa;
    Ne sitten kuin rakit puree vaan,
    Ja susi syöpi ne herkkunaan.

    Nyt poika, niinkuin peikko musta,
    Tuo toimittajalta kirjoitusta.
    Huis, karsinastani vuohet ulos!
    Kai uutisista on oiva tulos.
                Sanomihin
                Sitä mahtuukin...
    Pyh, ilmoituksia turhia! noita
    Vain on nyt leivän hakijoita...
    Yks neiti kenkänsä kadotti,
    Yks metsänhaaskaajan konkurssi.

    Tää takaperin nyt käy kuin rapu;
    Vaan ensi numero, siit' on apu;
    Mun vuohilaumani silloin lennä!
    Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä.
                Siis ulos vaan,
                Pois maailmaan!
    Sanoma tietävi kaikki ratki,
    Se tietää tapahtumattomatki...
    Ei i:n sijahan, ä ystäväin,
    Ett'ei _niin_ paikkahan joutuis _näin_!




VAIVAISUKKO.


Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo
paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta
sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja
keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle;
ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä
matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä
hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan
tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä,
joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun
se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen
vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä
vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin
on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka
olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No,
luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos,
kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa;
mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen
yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen
puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale
pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon.
Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa
noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen
hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä.
Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran
kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet
aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta
kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun
koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään?
Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi
nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja
kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja
jalassa keltaiset housut.

Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei
tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen
Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska
hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään
vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille
sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta
sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut
muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin
ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa
riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä
ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt,
koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka
ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät.

Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi
vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä
ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista
plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut.
Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi
siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään
miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden
hän keksi seuraavan petoksen.

Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä
anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte
pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja
lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä,
teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti
kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin
paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa,
hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut,
ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin
viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan
kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita
vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä
varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja
köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre
kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta
niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä.

Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä,
mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi
tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä
minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta
täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta
hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset
pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain
ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette,
sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä.
Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat
eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita."

Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui
hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta
käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta,
koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt
muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti,
tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko
ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin
elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti
maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.

Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa
ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää
kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa
nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä
nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti
kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen;
hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne
viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että
minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin
mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se
metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat
kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun
murhanneen vaivaisukon?

Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa.
Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja
sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja
ja rautoja.

Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että
nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain
alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui
astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun
aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt
näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin
kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.

Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä
tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään
helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty
kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa
työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä.
Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun
raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa
tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja
viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen
sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota
sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.

Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta
odottamaton tapaus pelasti sen.

Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta
panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen
lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan.
Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle
taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän
ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin
tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti
huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne?
Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut
paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa
rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo
maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan.
Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse
rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä
maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä
siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja
keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin
valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt
pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät
mennä ohitse.

Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin
suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain
kättensä tekoa.

Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista,
Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin
myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja
vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään,
tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö
mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se
vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi
rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi,
niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa
on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme
kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."

Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat
karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari
kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan
ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että
nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta
peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät
tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin
suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan
eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään
ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä
vaivaisukon rahat.

"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa
vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen
vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään
tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.

"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen.
"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"

"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat
ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki
itsellensä.)

"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan
ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa
hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)

"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut
karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa
vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin
häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin
ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei
Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä
huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli.
Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat
uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja
huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko
oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä
ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan
minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko
joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki
kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen
toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään
otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat
joutuneensa hirveän velhon kynsiin.

Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.

Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies
oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä
kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan,
oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä,
oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa.
Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa
oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon,
joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti
rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että
karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta
hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi
vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat
rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan.
Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei
minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä.
Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain
joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa
tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä,
että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko
parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi
ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki
kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt
vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa
vaivaisille korvaukseksi.

Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko
kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan
ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan
päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä
asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte
on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin
voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet
seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti
se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha
nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty
Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin
savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään
ole mahdotonta.




PRINSESSA KULTAKUTRI.


Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan,
ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat
korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät
sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin
sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä
järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla,
ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja
rakkaudesta yht'aikaa.

Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli
äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat
ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä
kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian
maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi
pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto,
sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon
paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä
kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat
kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin
viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa.

Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai
valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa;
moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja
monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin,
kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas.
Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli
pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä
keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan
auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta,
istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja
kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos
tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja.

Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta
vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle
iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän
mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen
henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki
pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän
vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli
kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko
valtakuntaansa.

Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa,
sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet
oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä
Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli
nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein
oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle,
joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään
muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa,
nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti,
että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se
loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä.

Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän
maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri.
Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta
ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi
ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin
ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko
Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei
olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja
hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian.

Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä
pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa.
Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen
öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän
kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman
vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun
Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita
tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille
ja heidän perillisilleen.

Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja
synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle.
Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle
rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli
väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli
vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän
kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi
häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se
syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin
rangaistustuomion.

Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin
prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen
suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon
lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin
kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain
läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun
tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta
ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja
leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän
neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen
laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi
kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla.

Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä;
mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista
Pohjolassa.

Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi
pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja
oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut.
Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta
perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet,
ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä
usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä
hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei
tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan
päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia
ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen
se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on,
ennenkuin osasi oikein nauttia iloa.

Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään
kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa
suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä
suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen
jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan
suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan
kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei
voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä
tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen
ollut hänelle mieluinen.

Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä
pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän
ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan;
mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut
häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten
kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on
Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän
oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon
_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas
entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri
eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja
sanoi: "koira, tahdotko elää?"

Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö.
Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää."

Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu
Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän
vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä
minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo."

"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho.

Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta
kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä
Ispahaniin.

Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat
valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin,
jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa
suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten
tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle
tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta
heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva,
rautainen ristikkoaita.

Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri
riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään,
hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi
leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin
välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta,
ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä.

Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla
koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan
vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli
kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan
mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin
ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista
ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein
kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta
taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa,
niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan
kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa
pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen
neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille.
Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin
yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista
ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir
voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua
kuningasta seurassansa.

Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä
nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille
purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen
kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu.

Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa
höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli
hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista.

Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja
toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se
päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa,
kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa
kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin
se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin
suurtakin voittajaa.

Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä
vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille
krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen,
jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa
kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa
vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti
pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki
seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti
kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle,
eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein
hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja
pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi
pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan
ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan
saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan
eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin.
Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja
ahmasi porsaan.

Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen
Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin
susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi
shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta
aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä
tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja
ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja
urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti
lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai
uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen
hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi.

Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja
sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen
heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen
hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli
vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin.

Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa
istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri
ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan
sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa
ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät
säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa
eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman
viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti
vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan
ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan
musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua
nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan.
Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta
turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui
hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi
vihollisen vertä.

Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri
leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden
eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa
prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen.
Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin
pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti
siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut
elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin
liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi
Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko
kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi
heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät
yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa
päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan
oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri
kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten
vietiin Ormus pois kentältä.

Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin
joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko
paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat
ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle
katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat.
Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin
tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut
aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja
laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana
astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla
koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia
jalkojansa.

Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot
vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman,
makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen
kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti
pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa.

Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti
prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois.

Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta
ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan
urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja
yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa
ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki
oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään
tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi
näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan.

Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa
sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä
tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat
joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri
oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän
keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli
Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin,
tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt.

Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä
synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä
oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan
surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa
moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin
hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen
tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian
kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa
palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen.

Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja
ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta
kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat
ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi
Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa
viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää
hänet tai kuolla.

Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin,
niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri
ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta
prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa
eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli
vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä
eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa
Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan
juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja
piti itse prinsessan.

Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui
ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui
puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi
oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska.
Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa
hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin
vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi
lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?"

"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi
Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään.

"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa
syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka.

"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka
varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme."

"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa.
Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen
ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin."

Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri
kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen
oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa
sinulla on? Minä olen juossut aika matkan."

Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut
vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja
lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan,
missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli
tuonut.

"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain
kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon
maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti
Persiasta ja tuo meille onnea."

Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan;
hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän
makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka
oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli
valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle
tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa
Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty
pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli
miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet
ja sanoi prinsessa Kultakutrille:

"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma
tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen
ritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman
kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja
palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen
tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan."

"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka
omalla kielellään velho Hirmulle.

Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi
meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus
Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla
takaisin Persiaan."

Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi,
kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään
hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän
kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä
mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta
hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa
niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan
salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät.

"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää."

Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi
leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli
poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä
ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja
revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.

Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä
hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä
salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin.
Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden
ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu
ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten
seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena
yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin
nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka
hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin
huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui.
Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen
ukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset
_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en
tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien
kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle.
Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi
taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana
kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa
silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin
omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten
neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin
paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja
kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän
Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä
enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä
pelastajasi tulee!

Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään
tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka
kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut.
Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian
laiska.

Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset
tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja
hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin
Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa
sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu,
niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.

Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta
Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut
vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut
mitään.

Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä
syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta
kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin
et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi,
seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä
marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn,
mitä olet päättänyt."

Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli
Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja
kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät
kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin.
Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi
yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän
sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa
veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan
vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin
ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli
itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen
kaiun tunturin seinistä.

Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja
viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi
hän, "mitäs nyt olet päättänyt?"

Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan
sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja."

Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin
pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia;
kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta
huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan.

Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt
mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät
oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään
pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä
hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti
kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu
hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten
kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis
saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta.
Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata
kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa
rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin
kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja.

Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui
lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen
kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on
sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin
minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa
pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella
itseään itikoilta."

"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole
nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän
pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on
lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa,
mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi
ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa
vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon
verileipääkään."

"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti
molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä
ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään
pistelleet.

"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi
lappalaisakka.

"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi.

"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri.

Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan
varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa,
sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen
yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan
mitään, suuttui hän hirmuisesti.

"Tule ulos!" tiuskasi hän.

Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona
ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa
syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen
säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin
sinivuorilla.

Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle
Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta
kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt,
mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan
kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt
aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän
kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat
kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran
kysyn."

Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta,
mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho
kiukusta vapisevalla äänellä:

_"Adama donai marrabataësan!"_ Se merkitsee ihmisten kielellä:
ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä
syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin
tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan
tuuleen.

Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki
kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän
itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää
mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista
vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin
saloilla.

"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu
ja palasi lappalaiskotaan.

Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli
riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan
etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon,
kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän
saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita
tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin
rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään
ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan,
ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran
saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo.
Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut
henkiin, niin minä sanon jotakin!"

"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi
kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?"

"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.

Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa
mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin:
"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy
kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa
on muurattu uuni!"

Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa,
ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat
eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja.
Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät
kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi,
ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.

Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan
ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen
kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään
samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin
hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän
kirjoituksen: _Kultakutri_. Hirmu oli näet hakannut sen sanan
tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että
löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin.

Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi
tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen
aikeessa kanervakankaalle päin.

"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut
Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi.

Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut
pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs
näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä
tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän
kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka
seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau,
huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe
kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli
vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi
sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä
oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui
koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu.

Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt
varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli
Kultakutri?

Prinssi astui telttaan.

Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi
makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä
päivällistä odottaessaan.

"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa
minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!"

"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan
tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi
hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä
kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan
sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla,
silloin on hänellä kuolema edessä."

"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä
yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!"
vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka
ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat
vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa
näköinen.

"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat,
joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä
hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin
hänen sanovan:

"'_Adama donai marrabataësan_!'"

"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä
purkaa lumousta."

Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi
teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan
raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä
aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta."

"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin.

Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja
huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti:
_Marrabataësan donai Adama!_

Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui
nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni.

Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta
luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina
eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan
kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan
kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään,
yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon.

"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi
oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta."

Ja auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas
taivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea
iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain
yli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet
kukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa.

Prinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi
kuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut:

_"Marraba donai Adama taësan!"_

Mutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se
kasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin
keijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo
ylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi
hengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan
Kultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi
viileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan.
Prinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja
vähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli
onnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä,
joka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki
jotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä
ihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat
rukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: "Miltä
tuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?"

"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon
eikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan
rakkaudessa", vastasi Kultakutri.

"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?"

"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta."

"Huomenna me palaamme Persiaan!"

"Palatkaamme vain!" vastasi Kultakutri. "Mutta tämä hyvä mummo ja
hänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me
viemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin
palatsissa."

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Pimpedora, "minusta on parempi täällä
Lapissa omassa porontalja-teltassani."

"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?" kysyi Pimpepanturi.

"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on
meillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja", sanoi prinsessa.

"Ei, kiitos kaunis", arveli Pimpepanturi, "sinä saat mennä ja ottaa
mieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata
kuin Lappi."

Ei siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa
läksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen
pojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden
sijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet.

Lappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja
iloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton
jauhoja.

Shah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa
kultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä.
Hänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan
ja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan
häntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren
villimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat
eläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain
juureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä
luoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta
lapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui
polvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle
kaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä
vehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin
kauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. "Allah,
Allah!" huudahti hän, "nyt minä voin kuolla."

"Ei, herra kuningas", sanoi prinssi Abderrahman, "nyt sinun pitää
elää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi."

Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin
uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan
perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa
Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen
tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan
kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin
vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan
kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin.
Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät
hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan
ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä
elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi
kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle
Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he
onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana
kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät
lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina
Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin
ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja
Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von
Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He
luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä
kuin Lappi.




ILTAKÄVELY.


    On ilta, tähdet kirkkahat,
    Käyn luota Lauri setäni.
    Ne kestit kyllä kelpasi,
    Ne hienot kestit olivat.

    Söin siellä lohipiirasta
    Ja Mainkin kanssa tauhusin,
    Kissaa ja rottaa leikitsin.
    Herttainen hän ja hupaisa.

    Mä iso mies jo olenkin:
    Olenhan yhdentoista ja
    Jo kolmannella luokalla;
    Yks, kaks saan lyyryn lakkihin.

    Ja silloin... Mitä? Tähtönen
    Kauniisti lensi taivaalla.
    Oi, suur' on Luojan maailma,
    Ja minä, oi, kuin pienonen!

    Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne!
    Kun seison, nekin seisoo, oi!...
    Ivallako se Maikki soi
    Jo "herra"-nimen minulle?

    Jäljellä tortun puolikas...
    Kuin kummallista kuitenkin,
    Mä olen, jos kuin kulkisin,
    Keskellä, Luoja, maailmas.

    Uh, olis tyhjää, kylmää vaan
    Maailman keskess' seisoa,
    Jos ei myös olis Jumala,
    Mi kaikki ohjaa kulussaan!

    Jos vaikka minne menenkään,
    Jumala ain' on luona vaan,
    Isäni Hän on ainiaan,
    Mä olen Hänen kädessään.

    Kuin näihin tuumiin tulinkin
    Käydessä luota setäni,
    Min kestit kyllä kelpasi,
    Ja suuhun paljo suotihin?

    Jumalan silmät kirkkahat
    On tähdet laella taivahan,
    Sen uskon aivan varmahan,
    Ja poveemme ne katsovat.

    Kuin kirkkaasti ne tuikkivat,
    Kummasti mua katsovat!
    Kun kuljen, nekin kulkevat,
    Kun seisahdun, ne seisovat.

    Käyn kotiin -- myös käy tähdet nuo.
    Mun retkeni ne tietää tään,
    Mä niiden tiet' en tiedäkkään,
    Ennenkuin pääsen niiden luo.

    Kotini täss' on. Hyväst' vain,
    Jumalan kauniit lyhdyt te!
    Kun yöllä mua katsotte,
    Niin silmäilkää myös Maikkiain!




MISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN?

(Joulu-leikki.)


Matti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset
ovat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi,
neljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on
kuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen
taa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa
lunta.

_Matti_. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa.
Olemmeko nyt jo metsässä?

_Mikki_. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta
puuta?

_Matti_. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset
dromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi.

_Mikki_. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo
enimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään
tullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä!

_Matti_. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme
kunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita
joulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun?

_Mikki_. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo
joulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä
et saa räiskyä, puuroon.

_Koivu_ (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.)

    Oi, kevääsen mun paikallain
    Suo jäädä seisomahan.
    Kun rastas istuu latvahain
    Ja käki kukkumahan!
    Niin lehdin päivän paisteessa,
    Viserrän joka oksalta
    Keväiseen maisemahan.

_Mikki_. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on,
että laulat meille, kuin että räiskyisit. -- Mutta tässähän on vanha,
huononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi?
Äiti keittää sinulla lipeäkalaa.

_Tuomi_ (laulaa).

    Oi, säästä minut suvehen.
    Kun päivä mulle paistaa!
    Niin saan mä sulot nuoruuden,
    Mont' kukkaa ihanaista;
    Ne kenttään, laaksoon lemuaa,
    Ja niillä huoneen kaunistaa
    Niin monta lapsukaista.

_Matti_. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto!
No, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi,
pihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita
keijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa.

_Pihlaja_ (laulaa).

    Mun ensi syksyyn jäädä suo!
    Niin ystäväni saapi
    Mun kypsäin terttujeni luo
    Ja mua lohduttaapi.
    Se onpi tilhi pienonen;
    Mä olen silloin punainen,
    Myös metsä punoittaapi.

_Mikki_. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun
marjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat
jäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja
parrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle
jättiläisistä ja noidista.

_Mänty_. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi.

_Matti_. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet
liian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä
ryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän
osaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja
kylvetään jouluaamuna porstuaan?

_Kataja_. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin!
Minusta tulee jousenkaari.

_Mikki_. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset.
No, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti!

_Kuusi_ (juoksee pois). Jokos sait!

_Matti_. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin
minä olen nähnyt juoksevan metsässä.

_Mikki_. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden
juoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä
täällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni!

(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen
naapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä).

_Matti_ (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa
metsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun
kolahteli puihin.

_Mikki_ (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja
kuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin.

_Matti_. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän
tielle ruumissaaton jalkoihin.

_Mikki_. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen
kunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai
mikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme
sinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia
ja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain
siivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan
tule täällä pimeässä metsässä.

_Kuusi_. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin
miellyttää kasvaa ylös taivaasen asti.

_Matti_. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä?

_Mikki_. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo,
että saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna?

_Kuusi_. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä
ulkonakin.

_Matti_. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle.

_Mikki_. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt,
Kuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia?

_Kuusi_. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi?

_Mikki_. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi,
niin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin
ympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä.

_Kuusi_. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa
minut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain.

_Mikki_. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin
kauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän
syrjemmälle.

_Koivu_. Saammeko mekin konvehteja?

_Tuomi_. Saammeko kultatähtiä?

_Pihlaja_. Ja rusinoita?

_Mänty_. Niin, ja lippuja?

_Kataja_. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin
joulupukilta?

_Matti_. Minä teille selkään annan!

_Mikki_. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki
jakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden
auringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus
saa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä
rypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa
laivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä.
Minä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja
sitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. -- No, mitäs
nyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin?

_Kaikki puut_. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät
etemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.)

(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat):

    Piiri pyörii kanervilla, lumella,
    Nyt me seppelöimme nuorta neitoa.
    Joulukuusi, metsän talvimorsian,
    Koreasti vaatetetaan kukkahan,
    Avulla niin monen kauniin kaason.
    Morsiolle tähdet päärmää linnikon,
    Enkelit jo alkaa sulon soittelon.
    Raottaapi kohta portin joulu jo,
    Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio!
    Joulukuusi morsian on kaunokkain
    Puku vehreä on hällä yksin vain;
    Joulu-iltana nyt häät jo taas on.




KUU KIRKAS.

(Talvi-leikki.)


Henkilöt:

 Jeronimus, rikas talonpoika.
 Ukko Maunu.
 Akka Maunu.
 Matti  |
 Maija  | kaksi köyhää lasta.
 Kuu.

Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee
läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa
metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole
pimeä, vaan pimenee kohta.

Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.

_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja
mitä katsot?

_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa.
Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja
hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän
ansiomme, ukko.

_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä
on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.

_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin,
miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme
jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta
hopearahaakin. Ohhoh!

_Ukko_. Ohhoh!

_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain
aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes
puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa
oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se
jotakin, se, ukko hyvä.

_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.

_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan.
Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan
kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.

_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.

_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa
pikku jaon hänen kanssansa.

_Ukko_. Perunoistammeko?

_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt
tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta
kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte
me...

_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?

_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin
vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi
olla muuta kuin laillista ja oikeata.

_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta...

_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös,
on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa
rikkaudestaan köyhille.

_Ukko_. Niin, mutta...

Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.

_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa
rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle).
Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä
kotia. Saammeko olla teillä yötä?

_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin
meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko,
meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)

_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin
tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita
omenia! (Hän laulaa:)

    Kaksi kultaomenaa.
    Oi, jos olis mulla,
    Saisin hevon ratsastaa.
    Voisin rikkaaks tulla.
    Vaan nyt tässä tallustaa
    Rakkaan siskon kanssa saa,
    Linnun lailla karkoittaa
    Huolet laulelulla.

_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi
pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?

_Matti_.

    Heittääkseni koppia
    Jos mull' olisi niitä,
    Heittäisin kaikk' sulle ma:
    Hauskaa tulis siitä.
    Vaan nyt musakiven sain...

_Maija_.

    Männyn käpy mull' on vain...

_Molemmat_.

    Olkoot sijass' omenain,
    Kun ei rahaa riitä.

_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.

_Matti_. Ota itse, jos saat!

(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)

_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!

_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä.

_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)

_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)

_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä
kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen
olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi
kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä
teette?

_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.

_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?

_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa
omenasatoamme.

_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun
aitani yli?

_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan
varsilla on vielä enempi.

_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten
tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)

_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee
varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta
meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)

_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?

_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.

_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes
kuu olisi paistamassa!

(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on
palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa
edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).

_Kuu_ (laulaen kuin palovartia).

    Kello on kahdeksan lyönyt:
    Kotihin kulkee karja jo syönyt,
    Loppunut päivän on puuha ja työ;
    Sisään, lapset! jo joutuu yö!

_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah,
miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin
laulanut jotakin?

_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa!
Palovartia se lauloi tuolla kylässä.

_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina
lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:

    Ilman kannella istuu kuu
    Ja lasista kurkistaapi.
    Mun mieleni...

_Matti_.

               ... tuosta riemastuu
    Ja soittoon sormeni saapi.

_Molemmat_.

    Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,
    Kun yllä maan on olla sun virkas!
    Saat nähdä jo...

_Kuu_.

                 ... Ohoh, ohoh!

_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!

_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.

_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh,
ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin
taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan
päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä
ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia
harppauksia.

_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin
yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat
eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä,
näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä
poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!

_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:

    Näet hullutuksia paljon, näin
    Kulkeissasi iltasilla...

_Matti_.

    Näet tuskiin sortuvan lempiväin.
    Näet riemua rakastavilla.

_Molemmat_.

    Näet kyyneleitäkin monta, mutta
    Ne luoksesi kohden korkeutta
    Ei nousta voi...

_Kuu_.

                ... Ei nousta voi.

_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä
meille tietä hyvään latoon!

_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!

(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)

    Näet kyyneleitäkin monta, mutta
    Ne luoksesi kohden korkeutta
    Ei nous...

_Kuu_ (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian
korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte
niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla
sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea
yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää
koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä.
Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän
kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain
puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua
minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin,
niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin
pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää
kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven
näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn
piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä
yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat
paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite
putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään
yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin
lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan
heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen
kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin
minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)

Sävel: Onpa vielä Suomessa...

    Olin pieni lapsi maan,
    Eksyin kerran maailmaan,
    Etsin vielä emoain
    Seuraan häntä vuosittain.
            Yhä vaan
            Ympär' maan
    Pyörin, paljon nähdä saan;
    Illat pimeet valistaa
    Saatan, milloin nukkuu maa.

Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena
päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen
minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan
sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi
palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta...

    Vaan kun vuotta tuhannen
    Sua vielä seurailen,
    Surus tuudin nukuksiin,
    Lastes majaa vahdin, -- niin
            Taivaalta
            Laajalta
    Syliis suo mun pudota,
    Rauhaan siihen nukkuen
    Kuin laps' äitin rinnoillen.

Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini.
Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe
sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee
pimeä.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)

_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan
melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.

_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset
oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän.
Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me
säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat
pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen
säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen
pimeä.

_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja
olen syytön...

_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)

_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois
peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)

_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.

_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli!

_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen
yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)

_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton
kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?

_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?

_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja
harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää
rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me
opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.

_Ukko_. Niin, mutta ... mutta...

_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista
tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)

_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset!
Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että
oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa,
vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!

_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun
puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani
himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on
asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon.
Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä
onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma
tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain
näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä
näytän. (Laulaa:)

Sävel: Mä olen Papageno...

    Mä olen tuima tyranni;
    Piiskaani pelkää orhini.
    Lyön härkää, lehmää, lammasta,
    En pelkää pässin puskuja.
    Ja koira, kissa, renki saa
    Myös lyöntejäni koettaa.
    Jos varas vain käy tänne, niin
    Hän heti joutuu arestiin.

Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon
tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he
saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon
säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he
tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin
kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)

_Kuu_. Tyhmeliini!

_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta
tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista
harjaa.)

_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset,
että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen
tervapyttyä.

_Ukko_. Liian on korkealla.

_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti
nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä)
mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti?
Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka,
oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme.
Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän
sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen
aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!

_Kuu_. Ha ha ha!

_Ukko_. Säkki nauroi.

_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!

_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin,
akka, että se on liian korkealla.

_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun
tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.

_Kuu_. Ha ha ha!

_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!

_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs
sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas
niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me
tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!

_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni,
auttakaa! auttakaa!

(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa
rakeita. Ukko ja akka häviävät).

(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)

_Matti_. Maija! Missä olet, Maija?

_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.

_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää
siellä olevan talo.

_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin
eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.

_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla
ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä?

_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme
tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!

_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?

(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen
kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja
tervapyttyineen).

[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka
mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]

_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas
tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin
kauniita omenia.

_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla
kuussa riippuu?

_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja...

_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken
täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?

_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa;
sentähden minä otin heidät.

_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä,
saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.

_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun
kuulet kuun puhuvan.

_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden
ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla
liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)

_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai
niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet
lähtenyt kävelylle?

_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!

_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas
säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti?
Myllynränniinkö?

_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä
olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut
irti!

_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus!

_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet
viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä
annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?

_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen
kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!

_Maija_. Päästä hänet irti, Matti!

_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin
sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!

_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on,
kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän
vierettelekse.)

_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas!

_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta.

_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa
johonkin!

_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta.

_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse
jaloillasi! Se on mukavampaa.

_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin,
tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä
annan teille selkään!

_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!

_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa?
Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi,
taikka...

_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo
kaivoin pois puun alta!

_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte
vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat
sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.

_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai
rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme
vain tehneet sinulle pilaa.

_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita,
varastaaksenne omenia?

_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli
liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä,
miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.

_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan,
näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat.
Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?

_Matti_. Matti ja Maija.

_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut
säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan
ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun
avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni
pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä.
Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin,
että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?

_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!

_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin
köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!

_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.

_Kaikki laulavat_.

    Kuu ilman kannella kuljeksii
    Ja tielle hän tirkistääpi.
    Ja tiellä nyt ukko astuksii,
    Ja akka se häpeääpi.
    Sua, kuu, he tervata halusivat,
    Vaan itse ansahan lankesivat:
    He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.

    Nyt ukko ja akka on siellä vaan
    Ja siellä pysyvät aina.
    Sun kultalevystäs lapset maan
    Alati kultia lainaa.
    Mut' sinä vain kuljet matkojasi
    Ja peilaat vesihin muotoasi
    Niin ylhäältä, niin ylhäältä.




KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA.


    Meremme Suomen Lahti, sa
    Nyt olet kaunis, iloisa
    Tuhansin valkopurjein.
    Vast' olit tyhjä, poloinen.
    Jäät poves peitti, sitoi sen,
         Ja talvea
         Piti aaltos, ja
    Kuolleena oli Ahtola.

    Vaan vapaa, uljas olet nyt,
    Siteittes aik' on päättynyt,
    Sun lainees riemuin laulaa,
    Pyydystää verkkos, kajavas
    Taas huutaa, loistaa majakkas.
         Ja höyrysi
         Taas suitsuvi,
    Kevättä rantas henkivi.

    Suikertaa sitees hopeinen
    Nyt Viron hiekan keltaisen
    Ja Suomen vuorten väliin;
    Kronstadtin rautalaivan ja
    Myös kaislavenon kannat sa,
         Ja riemuiten
         Nyt kylpien
    Sä tanssit mailman portillen.

    Käy, tuuli! Aalto, kohoa!
    Käy ylös rantaan, suurilla
    Mietteillä mielet täytä!
    Pois huuhdo vesin suolaisin
    Laimennut mieli, himotkin.
         Ja virkistä
         Taas ihmistä,
    Luo, voima, valo, elämä!

    Sä meidän uljas meremme!
    Sun Herra antoi Suomelle,
    Lipulle Suomen tieksi,
    Ja kun se liekuu vapaana
    Sinisenä ja valkoisna,
         Niin ennustat
         Ajat tulevat,
    Lippumme värein vipajat.




TUULENTUPA.


Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja
taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon
laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan
rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät
keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa
muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan
kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma;
ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät
kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja
haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa
etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät
ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia
kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka
asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko
heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden
raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset,
niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin
heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista,
he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat
he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä
korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru
sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten
puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta,
kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi,
Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi
kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.

Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi
henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan
sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri;
vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on
vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään
metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja
lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista
muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat
näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä
kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin
me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte,
että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä,
tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki
tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa
purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja
kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa
ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on
valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta;
jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma
kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?

Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi
ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia
sulkiansa niitylle?

Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän
Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään
lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?

Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee
kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka
kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?

Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja
kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?

Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi,
joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene
jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan.
Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele,
sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti
ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele
sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita
punertavissa iltapilvissä.

Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä
sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä
ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista,
mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se
haihtuu ja häviää tyhjäksi.

Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja
katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat
kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä
loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua
oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein
saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi.
Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä
ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen
paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä
kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden
ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne
tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat
jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle,
tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat.
Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua,
joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät
siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät
sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen
ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai
kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja
rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka
hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista
ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat
iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta
ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta
se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava
kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät
ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli
kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä;
he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja
tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat
pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja
henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet
aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa...

Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin
kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa
tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien
taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.

Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja
suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän
oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja.
"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi
usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi
kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian
hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento
kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä
pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät.
Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille
kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta
ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun
sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua
pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen
kuutamoa."

"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari,
joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on
vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia
silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa.
Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."

"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi
lukea lukkarin johdolla.

Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen,
satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan
ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei
koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun
näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä
kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja
prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin
tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista,
jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta
Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit
rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana,
vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.

"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi
eräs pienokainen.

"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!"
virkkoi nikkarin pikku Petter.

Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti
ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän
minä niitä melkein joka päivä."

"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen.
"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän
katajikossa!"

"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen
auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.

"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he
menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas
merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi
Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin
iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."

Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa
iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan
odottaakaan.

Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä
valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista
näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget
astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.

Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku
käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"

Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään,
muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni,
repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi
ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"

"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En
minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee.
Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän
kuin te siitä asiasta."

"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän
sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko
pilvipäivä_."

"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli:
_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_."

"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat
lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon
kauneutta.

"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö
sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten
kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli
koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat
kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä
kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa
kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun
ensi pakkanen tekee sillat järville.

"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä
menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"

"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee
torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"

"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi,
ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä
ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.

"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.

"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen
ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten
kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat
vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät
pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden
punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten
hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"

"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu
hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.

"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii
henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä,
rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja
taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän
on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa,
ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet,
syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin
linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja
vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät
ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin
tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee
ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin
välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä
hopeaharso-leninki."

"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi
Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää
kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."

"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat
muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter
viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre
haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.

Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa
kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas
talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella,
kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon.
Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän
kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista
ihmeistä.

Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla,
katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana
pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter,
joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten
uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa
yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä
harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He
katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin
taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat
toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin
ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina.
Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon
raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me
vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."

"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me
ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän
iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään
puuroa?"

"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja
puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon
kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin
meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän
oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä
aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja
laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on
meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton
niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin
meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan
suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa
joutuu hukkaan maan päällä!"

Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä
ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen
ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen
sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin
illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku
kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten
ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä,
suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja
niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat
liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä
Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa
suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen
rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme
sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan
raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja
unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin
hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta
uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja
kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja
vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme,
vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja
laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."

Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko
taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne
kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja
hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat
mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne
asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja
kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli
merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet
kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla,
maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.




PIKKU HALTIA.


Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan
kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava
arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää
paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä
kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän
ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku
siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle,
sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli,
niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin
silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän
kimpuroimaan.

Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme
lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa
yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen
kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja
näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän
itsekseen.

Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja
pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä,
ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän
rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi
maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt
pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle.
Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta
sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan
valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä
pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä
hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä
ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät,
arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä
vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa
oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes
maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.

Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia;
niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut
millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia,
tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni
noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt
verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista
olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen
kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei
ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa.
Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän
tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa,
millainen sen pieninkin osa oli.

Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki
muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla,
joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja
tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen
lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa
vasten.

"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt
pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien
peitosta.

Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi,
valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten
muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi
että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa
hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä
olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa
kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden,
että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen.

Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja
astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti
hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi
mikroskoopilla tutkia löytöänsä.

"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos.
"Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin
_homunculus minimus_, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka!
Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen
takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin
_homunculus_-suvun!"

Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä
lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa.
Kun hän ei niistä löytänyt _homunculus_-suvun merkkiäkään, riensi
hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta
kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen
jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli
tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos
etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja
huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi
kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään _homunculusta_ löytynyt, ei
ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa.
Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa
ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta
_homunculus-hyönteisestä_, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti
oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa
ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen
ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan
nuttuun pukeuneet miehet löytää.

Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin
tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla _homunculus_ oli neulassaan
seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa
ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se
kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen.

Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa,
tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän.
"Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko
yöksi.

Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe
yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä
lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan.

"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos.
"Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli
pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi
toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki
kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan.

Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi
häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi
hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" -- Hän otti
suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen
ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli
kirjaneuvos.

Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan
pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut
vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä
reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi.

"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä
lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi."
-- Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja
uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli
hän.

Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit.
Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta
tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin.

"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti
hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan
hyminä.

"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta
kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan
olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään
ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein
varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle.

Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon
kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä
entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento,
josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän
tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä.
"Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän.

Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi.
Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät
silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi
ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja
siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä
tänäkin päivänä.

Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan
metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon
kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo,
"miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen
sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti
piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen
esiliinassa kotiinsa.

Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli
uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa
vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä.
Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!"
sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui
hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa.

"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään
sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!"

Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta
sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä
suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty!

Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään
teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja
kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi
kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan
hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui
porsaan seljässä.

"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet
heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta
sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin
ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi
mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!"

Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin
suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään,
kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä
minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen
ämpärin sangalla ratsastamassa.

Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän
sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan
joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?"

"Olento", vastasi hän.

"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?"

"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus.

"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun
nimesi on?"

"Sano minua Pikku Haltiaksi."

"Onko se almanakassa?"

"Etsi!"

Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko
almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän",
sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia.
Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen.
Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo
elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun
papinkirjasi?"

"Papinkirjaniko? Mikäs se on?"

"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo.
Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee,
että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta.
Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan
pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa
koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa
pappilaan.

"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on
ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä.
Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut
viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan,
näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin
näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset
perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään _Pikku
Haltiaksi_. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun
pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen
vai mikä."

Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja
pyysi viimein nähdäksensä moista otusta.

"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku
Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja
sanoi: "tässä mä olen!"

"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja
alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun
seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?"

Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan
provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän.

    "Taattoni on taivon päivä.
    Maammoni on aava ilma,
    Majani on mailma laaja,
    Vakaa kehtoni vapaus,
    Voima vahva elonani,
    Valo runsas ruokanani,
    Jalo lämmin juomanani.
    Unenani valvominen..."

"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään,
"että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun
kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja
sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun
kärpäsläpästäni?"

Piskuinen naurahti:

    "Ei minua sorto sorra,
    Teräs ei minuhun pysty,
    Tuli tuimin ei mua polta
    Eikä musta multa peitä.
    Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.
    Pedon kitaa, ihmiskättä
    En mä pelkää; pääsen niistä
    Surman suuhun sortumatta,
    Hymyillen kuin kevään lehti.
    Mitä mielitkään minusta,
    Herra, herttainen provasti?"

"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui
provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en
sinua tunne."

"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen
veitikkamaisesti etusormeaan.

"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en
muista."

"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa
puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä
sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja
aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja
näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä."

"Joutavia lapsellisuuksia!"

"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun
kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta
jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi
kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin
sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin
halusi siihen aikaan paloi."

"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti.

"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin
olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän
tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos
olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin
enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua
kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi
kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!"

Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui
ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin.

"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää
suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen
loukkautunut provastin puolesta.

"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan.
"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!"

"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois
kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta.

Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta
muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi
kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se
juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään
jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja
katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat
ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan
miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan
hengästyksissään mätästen ja aitain yli.

"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on
kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari
ruispellossa!"

"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se,
jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä.
Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin
kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua
kärpäsläppään."

"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin
täytyisi juosta?" kysyi kanamummo.

"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta
minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen
palveluksen?"

"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!"

"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä
milloin ehkä palaa."




HÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ.


    Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää,
    Ojan aaltohon propelli kun nävertää,
    Telat tuskittelee sekä männät ne käy,
    Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy.
            Minun tointani vaan
            Se ei liikutakaan.
    Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin,
            Tulivin! Tulivin!

    Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee,
    Näen luukusta kuin säen sinkoelee,
    Tuuli jäätävä on, meri möyryelee,
    Joko lunta tai vettä nyt virtaelee
            Minä täss' yhä vaan
            Valon, lämpimän saan,
    Jopa paistun... Jos raitista ois jotakin!
            Vari on. -- Tulivin!

    Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi
    Yhä ahkera on, yhä puuhoavi,
    Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo,
    Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo.
            Uros, vait' ole ain'.
            Tahi kilju, kun vain
    Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää --
            Tulivin -- häviää.

    Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee,
    Hiki nokiset kasvoni kun valelee, --
    Peninkulmia monia alla mä maan
    Sytytän tulivuoren oksentamaan,
            Siten luulen ... mut saan
            Heti keinuilemaan,
    Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min
            Vesi vie. -- Tulivin!

    Avaran meren aalto se voi murentaa
    Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa.
    Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!...
    Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi
            Välill' liekin ja myös
            Veden olla mun työss'.
    Tuli räiskyös! Laulaos propellikin:
            Tulivin! Tulivin!




MUSTAN MEREN MERIMIES.


    Kas meripojat, niitä
    Ei pelko painakkaan!
    Maan ympäri he kiitää
    Ja lappaa touvejaan.
    Kun meri pauhaa, myrskysää
    Touveihin, mastoon yllättää,
    Niin laulaa lauluansa
    Iloisin mielin nää.

    Mies mustan meren laivan
    On Niku nokkela;
    Niin ketterä hän aivan,
    Ett'ei vois uskoa.
    Kas, kuin hän hyppää uimaankin,
    Ja mustana käy takaisin
    Kuin musta meri, mutta
    Sydämmin iloisin.

    Hän laivan valkokantta
    Nyt "hyppii varista"'
    Ja mustat merkit antaa
    Jaloistaan tihkua.
    Niin varpait' tulee variksen.
    Mutt ei ol' orja Nikunen,
    Merensä mustan, rakkaan
    Hän maalaa kaikillen.

    Hän joskus töhrää, milloin
    Pitäisi koristaa;
    Paperipätkin silloin
    Selkäänsä Niku saa.
    Vaan joskus, uljaast' uituaan.
    Kauniisti kantta juostuaan.
    Hän pannaan villapaitaan
    Ja puhtaaks siivotaan.

    Hän teräksisin kengin.
    Puusäärin astelee
    Ja pojan, tyttösenkin
    Keralla leikitsee.
    Kun hän on hauska veikkonen,
    Hän piirtää kirjaan lapsien
    A:n sauvoin kulkevaisen.
    B:n köyryselkäisen.

    Käy, Niku, tähän laivaan
    Nyt lippus nostamaan!
    Laps-pienet päätään vaivaa,
    Ken Niku olleekaan.
    Hän on... No, kappas juonta sen!
    Taas pulskahti hän merehen,
    Kirjoittain noustuansa:
    Huomenta, pienonen!




YRJÖN VALTAKUNNAT.


Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen
ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren
keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja
joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja
kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren
leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun
vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen
näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua,
sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu
Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin
olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja
kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein
onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento
maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan
rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?

Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin
hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin,
hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli,
vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet
aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja
satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun
koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi,
siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille
viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet
eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä
niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka
pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei
hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät
mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille
ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa,
ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä
sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija
hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin
kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää
iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä
niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita
huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.

Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa,
ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä
purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita
maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset
monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa
ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten
oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä
sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta
tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata
purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät
ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää;
Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä
rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli
omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.

Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita
höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi.
Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja
pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö
juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku
salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa
hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan
mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle
päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin
tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli
hauskaa!

Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan
oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien
tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain
merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt
olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut
Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä.
Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet
kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri
seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko
hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?"

"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä
laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti
vuoreen."

"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?"

"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies,
"ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi
merkinnyt tuon niemen."

Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon
eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän
merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi
ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen
vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut
tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan
pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki
liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes
uskaltako turmella saariston maantiedettä.

"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme
sota-rakennusmestarin toimesta."

"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö.

"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele
oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin
kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin
uutta!"

Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin
kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti
sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen
kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä
että saari oli kuningas Yrjön oma."

"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin,
kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren."

"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on
monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni."

"Ota vain!" sanoi eno.

Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä
asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja
pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista
aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan
yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi
Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä
hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin
kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi
erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin
saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen
merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja
pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta.
Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari
oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita:
muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat
valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat
kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa
oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita
kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja
laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja
vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita.

Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas!
Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin
mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen
poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin
missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan
valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat
olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä,
kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat
katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot
lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen
kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita
ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli
käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat
hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas
astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen,
raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki
kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki.

Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman
kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen
hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa,
sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella
pikku kukkia myr

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/43679