← catalogue

Ansa

by Émile Zola · Finnish · Gutenberg #43547 · 1,035,913 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Ansa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ansa

Author: Émile Zola

Translator: Paavo Warén


        
Release date: August 24, 2013 [eBook #43547]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43547

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANSA ***

ANSA

Yhteiskunnallinen kuvaus Pariisin työväen elämästä
Toisen Keisarikunnan aikana


Kirj.

ÉMILE ZOLA


Suom. [»L'Assommoir»] Paavo Warén


Kuuluva romaanisarjaan Rougon-Macquartin suku.



Helsingissä,
Päivälehden kirjapainossa,
1903.




Esipuhe.


Rougon-Macquart'in suku tulee käsittämään parikymmentä romaania.
Vuodesta 1869 on yleinen suunnitelma ollut määrätty, ja minä noudatan
sitä järkähtämättömän ankarasti. 'Ansa' on tullut aikanaan, minä olen
sen kirjottanut, samoin kuin kirjotan toisetkin, väistymättä
hiventäkään suoralta uraltani. Siinä on minun voimani. Minulla on
päämäärä, jota kohden minä käyn.

Kun 'Ansa' ilmestyi eräässä sanomalehdessä, niin sen kimppuun
hyökättiin ennen kuulumattomalla rajuudella, sitä syytettiin kaiken
maailman rikoksista. Onkohan tarpeen selittää tässä muutamalla rivillä
tarkotuksiani kirjailijana? Olen tahtonut maalata työmiesperheen
kohtalonmääräämän rappeutumisen meidän esikaupunkiemme saastutetussa
ympäristössä. Juoppoutta ja toimetonna vetelehtimistä seuraa
perhesiteiden höltyminen, saastaiset sekaantumiset, kunniantunnon
asteittain tapahtuva unohtaminen ja loppusuorituksena häpeä ja kuolema.
Se on yksinkertaisesti siveysoppia käytännössä.

'Ansa' on varmaan siveellisin minun kirjoistani. Usein minun on
täytynyt koskea paljoa kauheampiin haavoihin. Muoto yksin on
hämmästyttänyt. On suututtu sanoihin. Minun rikokseni on se, että olen
kirjailijan uteliaisuudella koonnut ja huolellisesti muovailtuun
kaavaan valanut rahvaan kieltä. Niin! muoto on minun suuri rikokseni.
Tämän kielen sanakirjoja on kumminkin olemassa, kirjallisuuden
harrastajat sitä tutkivat ja nauttivat sen tuoreudesta, sen
odottamattomien kuvien voimasta. Kieliopin nuuskijat siitä hekumoivat.
Oli miten oli, mutta kukaan ei ole älynnyt, että minun tahtoni oli
suorittaa puhtaasti filolooginen työ, jonka luulen ansaitsevan suurta
huomiota sekä historian että yhteiskuntaopin kannalta.

Muuten minä en puolustaudu. Minun teokseni kyllä puolustaa minua. Se on
totuuden teos, ensimäinen rahvaasta kirjotettu romaani, joka ei
valehtele, jossa on rahvaan tuoksua. Siitä ei pidä tehdä johtopäätöstä,
että rahvas kokonaisuudessaan on huonoa, sillä minun henkilöni eivät
ole huonoja, he eivät ole kuin tietämättömiä ja ankaran työn ja
kurjuuden painaman ympäristönsä turmelemia, missä he elävät. Mutta
pitäisi lukea minun romaanejani, ymmärtää niitä, nähdä selvään niiden
yhteys, ennenkuin julistetaan lopulliset, mielettömät ja kiukkuiset
tuomiot, jotka kiertelevät minusta ja minun teoksistani! Voi! jos
tiedettäisiin, kuinka minun ystäväni nauravat sille typerälle jutulle,
jota ihmisille syötetään! Jospa tiedettäisiin, kuinka tuo verenimijä,
tuo hirmuinen romaaninkirjottaja on arvokas porvari, tutkimuksen ja
taiteen mies, joka elää vaatimattomasti kolkassaan, ja jonka ainoa
kunnianhimo on jättää jälkeensä niin laaja ja niin elävä teos kuin hän
voi! Minä en väitä valheeksi mitään minusta sepitettyä juttua, vaan
minä teen työtäni ja jätän sen ajan ja rehellisen julkisen arvostelun
tuomittavaksi, kohotakseni vihdoin päälleni kasattujen parjausten alta.

Pariisissa, 1 p. tammikuuta 1877.

Emile Zola.




I.


Gervaise oli odottanut Lantier'ta kahteen asti aamulla. Sitten hän oli
vilusta väristen seistuaan vaan yöpuvussa avonaisen ikkunan ääressä
heittäynyt poikkiteloin vuoteelleen ja nukahtanut kuumeisena ja kasvot
kyynelistä märkänä. Jo viikon päivät oli Lantier aina heidän
lähtiessään »Kaksipäisestä vasikasta», jossa he kävivät syömässä,
lähettänyt hänet nukkumaan lasten kanssa eikä itse ilmestynyt kotiin
ennenkuin myöhään yöllä selittäen olleensa työn haussa. Tänä iltana
pitäessään silmällä, milloin hän palaisi, Gervaise luuli nähneensä
hänen menevän »Grand Balcon'in» tanssihuoneeseen, jonka kymmenestä
häikäisevän kirkkaasti valaistusta ikkunasta tulvasi ikäänkuin
tulipalon loimu synkälle ulkobulevardille. Ja hänen takanaan hän oli
nähnyt pienen Adèlen, kiillottajan, joka söi päivällisensä samassa
ravintolassa kuin hekin, kulkevan muutamia askelia jälempänä
heilutellen käsiään, ikäänkuin hän juuri olisi heittänyt irti Lantier'n
käsivarresta, jotta he eivät yhdessä kulkisi ovella olevien
kirkasvaloisten lyhtyjen alitse.

Kun Gervaise heräsi viiden tienoossa, olivat hänen jäsenensä
jäykistyneet ja hänen selkäpiitänsä pakotti; hän purskahti itkuun.
Lantier ei ollut palannut. Ensi kerran hän oli poissa yötä, Gervaise
jäi istumaan vuoteen reunalle repaleisen, virttyneen karttuuniverhon
alle, joka riippui langan varassa kattoon kiinnitetystä koukusta. Ja
hitaasti loi hän kyynelten himmentämän katseensa ympäri viheliäistä
huonetta. Sen kalustona oli pähkinäpuinen piironki, josta yksi laatikko
puuttui, kolme olkituolia ja pieni rasvainen pöytä, jonka päällä oli
halennut pesukannu. Sen lisäksi oli lapsia varten rautasänky, joka oli
piirongin tiellä ja täytti kaksi kolmatta osaa huoneesta. Nurkassa oli
seposen selällään Gervaisen ja Lantier'n kapsäkki, jossa ei ollut muuta
kuin pohjalla vanha miehen hattu likaisten paitojen ja sukkien alla.
Seinän vieressä tuolien selkämyksillä riippui repaleinen saali ja lian
syömät housut, viimeiset vaatekappaleet, joita vanhojen vaatteiden
kauppiaat eivät olleet huolineet. Uunin reunalla, kahden kynttiläjalan
välillä, jotka olivat eri paria, oli kasa vaaleanpunaisia
panttilaitoksen kuittia. Tämä oli talon kaunein huone ensimäisessä
asuinkerroksessa bulevardin puolella.

Lapset nukkuivat vierekkäin pää samalla korvatyynyllä. Claude,
kahdeksan vuotias, makasi pienet kädet peitteen päällä, hengittäen
hitaasti, jota vastoin Etienne, joka vasta oli neljän vanha, hymyili
toinen käsi veljensä kaulalla. Kun äidin kostea katse kohtasi heidät,
sai hän uuden itkukohtauksen, hän painoi nenäliinan suulleen estääkseen
kuulumasta huutoja, jotka pyrkivät väkisinkin ilmoille. Ja paljain
jaloin, huolimatta panna jalkaansa kenkärajojaan, jotka niistä olivat
pudonneet, hän palasi ikkunan ääreen kyynäskolkkasilleen ja alotti
uudestaan yöllisen odotuksensa tähystellen kauvas katukäytäviä pitkin.

Talo oli Chapellen bulevardin varrella, Poissonnièren tulliportista
vasemmalla. Se oli kaksikerroksinen, tummanpunaiseksi maalattu
rappeutunut kivitalo, jonka akkunan suojustimet olivat sateista
lahonneet. Lyhdyn yläpuolella, jossa oli rikkonaiset lasit, seisoi
kahden ikkunan välillä sanat »Hôtel Boncoeur, hoitaja Marsouiller»
isoilla keltaisilla kirjaimilla, joista rappauksen mukana oli karissut
pois palasia. Gervaise, jonka tiellä lyhty oli, nousi varpailleen
pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Hän katsoi oikealle Rochechouart'in
bulevardin puolelle, jossa teurastuslaitosten edessä seisoi ryhmissä
teurastajia veriset esiliinat edessä; raitis tuuli toi sieltä tuon
tuostakin mukanaan raakaa teurastettujen eläinten hajua. Hän katsoi
vasemmalle pitkää puistokatua pitkin, ja hänen katseensa pysähtyi
melkein vastapäätä suureen valkoiseen Lariboisièren sairashuoneeseen,
jota paraikaa rakennettiin. Hitaasti se siitä siirtyi näköpiirin
toisesta päästä toiseen, pitkin kaupungin tullimuuria, jonka takaa hän
joskus yöllä oli kuullut hätähuutoja, kun siellä ihmisiä murhattiin.
Hän tähysteli kaukaisimpiakin kolkkia, synkimpiäkin sokkeloita, jotka
olivat mustia kosteudesta ja liasta, peläten siellä näkevänsä Lantier'n
ruumiin puukon iskujen lävistämänä. Kun hän kohotti silmänsä tästä
harmaasta, loppumattomasta muurista, joka ympäröi kaupunkia, hän
huomasi kirkasta, autereista hohdetta, jonka läpi jo kuului Pariisin
aamuinen kohina. Mutta yhä uudelleen peilasivat hänen katseensa
Poissonnièren tulliportille. Haihduttaakseen tuskaansa hän kaula ojona
katsoi keskeytymätöntä ihmisten, eläinten ja kärrien tulvaa, joka
molempien tukevatekoisten tullihuoneiden välitse laskeutui Montmartren
ja La Chapellen kukkuloilta. Oli siinä karjan kavioiden ja ihmisten
jalkojen töminää ja kapsetta. Tuon tuostakin syntyi viertotiellä
sellainen tungos, että tulvan täytyi äkkiä pysähtyä, mutta loppumaton
oli työmiesten jono, jotka työkalut selässä ja leipä kainalossa menivät
työhönsä; ja yhtä mittaa nieli Pariisi tuota sekavaa joukkoa. Kun
Gervaise väen tungoksessa oli näkevinään Lantier'n, hän kurottautui
vielä ulommaksi, niin että oli vähällä pudota: ja hän painoi yhä
kovemmin nenäliinaa suulleen ikäänkuin tukkiakseen tien tuskaltaan.

Nuorekas ja ilonen ääni sai hänet lähtemään ikkunan luota.

-- Teidän miehenne ei taida olla kotona, rouva Lantier?

-- Ei, herra Coupeau, vastasi hän koettaen hymyillä.

Se oli muudan levysepän työmies, jolla oli saman talon ylimmässä
kerroksessa huone, josta hän maksoi kymmenen francia[1] kuulta. Hänellä
oli työkalulaukku olalla. Kun hän oli nähnyt avaimen ovella, oli hän
pistäytynyt sisälle vanhana ystävänä.

-- Nykyään, nähkääs, jatkoi hän, olen työssä tuolla sairashuoneella...
Kylläpä nyt on kaunis toukokuu! Ilma tuntuu vain vähän kylmähköltä tänä
aamuna.

Ja hän katseli Gervaisen kasvoja, jotka olivat itkusta punaiset. Kun
hän näki, että vuode oli koskematon, hän pudisti hiukan päätään; sitten
hän tuli lasten vuoteelle saakka, jotka yhä vielä nukkuivat
punaposkisina kuin pikku enkelit; ja hiljemmällä äänellä hän jatkoi:

-- Noo, teidän miehenne taitaa viettää vähän säännötöntä elämää, vai
mitä? Älkää siitä olko huolissanne, rouva Lantier. Hänellä on paljon
puuhaa politiikasta; hiljattain, kun oli äänestetty Eugène Sue'tä, joka
kuuluu olevan kunnon mies, hän oli ihan vimmoissaan. Ehkäpä hän on
viettänyt yönsä ystävien seurassa panettelemalla tuota Bonaparte
lurjusta.

-- Ei, ei, ponnisteli Gervaise sopertamaan. Ei se ole niin kuin te
luulette... Kyllä minä tiedän, missä Lantier on... Meillä on, Jumala
paratkoon huolemme, niinkuin kaikilla muillakin.

Coupeau iski silmää, näyttääkseen ettei hän ollut niin yksinkertainen,
että hän olisi uskonut sellaista valetta. Ja hän lähti pois
tarjouduttuaan noutamaan hänelle maitoa, jos hän ei itse aikonut mennä
ulos. Gervaise oli kaunis ja toimellinen nainen, sanoi hän, ja lupasi
hänelle apuaan siltä varalta, että hänelle milloin sattuisi ikävyyksiä.
Heti kuin hän oli mennyt pois, asettui Gervaise takaisin ikkunaan.

Tulliportista tulvehti vielä yhä uusia jalkamiehiä kylmässä
aamuilmassa. Sepät tunsi hän heidän sinisistä puseroistaan, muurarit
heidän valkoisista mekoistaan, maalarit heidän päällystakeistaan,
joiden alta näkyi pitkien puseroiden liepeet. Kaukaa katsoen tuo joukko
oli haalistunut, epämääräinen väriltään, jossa virttynyt sininen ja
likaisen harmaa olivat vallalla. Välistä joku työmies pysähtyi
sytyttämään piippuaan, mutta toiset hänen ympärillään astuivat edelleen
nauramatta tai puhumatta sanaakaan toverilleen, silmät liassa,
kasvot Pariisia kohden, jonne he hävisivät yksitellen ammottavan
Faubourg-Poissonnièrekadun kautta. Poissonnièrekadun molemmissa
kulmauksissa, kummankin viinikaupan oven kohdalla, joiden luukut juuri
avattiin, miehet kumminkin hiljentivät käyntiään; ennenkuin astuivat
sisälle, seisoskelivat he katukäytävän reunalla, katsoen epäröiden
Pariisiin päin, käsivarret hervottomina; heidän veltosta ryhdistään
näki jo, että työpäivä oli mennyttä kalua. Tiskien ääressä miehet
tarjosivat jokainen vuorostaan toisilleen ryyppyjä, unohtuivat sinne
seisomaan, syljeksivät, rykivät ja selvittivät kurkkuaan kulauttamalla
siihen ryypyn toisensa perästä. Pian niissä oli väkeä tuvan täydeltä.

Gervaise tähysteli kadun vasemmalla puolen ukko Colomben kapakkaa,
jossa hän luuli nähneensä Lantier'n kun eräs lihava eukko, paljain
päin, esiliina edessä puhutteli häntä keskeltä katua.

-- Huomenta, rouva Lantier, kylläpä te olette aikaiseen jalkeilla!

Gervaise kumartui alaspäin,

-- Kas! tekö se olette, rouva Boche!... Niin, minulla on paljon
hommattavaa tänään!

-- Niinpä niin, eipähän ne työt itsestään tule valmiiksi.

Ja he alkoivat puhella, toinen ikkunassa, toinen kadulla. Rouva Boche
oli ovenvartijana siinä talossa, jonka alikerrassa oli »Kaksipäisen
vasikan» ravintola. Monta kertaa oli Gervaise odottanut Lantier'ta
hänen luonaan, jotta hänen ei tarvitseisi yksin istua pöytään kaikkien
miesten kanssa, jotka söivät samassa huoneessa. Ovenvartija kertoi,
että hän oli menossa parin askelen päähän Charbonnièren kadulle
tapaamaan makuulta erästä konttoristia, jolta hänen miehensä ei ollut
voinut saada maksua takin korjuusta. Sitten hän puhui eräästä
hyyryläisestään, joka oli edellisenä iltana tullut kotiin naisen
kanssa, ja joka oli estänyt ihmisiä nukkumasta kolmeen asti aamulla.
Mutta jutellessaan hän tarkasti nuorta vaimoa hyvin uteliaan näköisenä;
eikä hän näyttänyt tulleenkaan muuta varten kuin saadakseen tietää
jotakin.

-- Herra Lantier on kai vielä makuulla? kysyi hän äkisti.

-- On. hän nukkuu, vastasi Gervaise, joka ei osannut olla punastumatta.

Rouva Boche näki kyynelten herahtavan hänen silmiinsä; ja nähtävästi
tyytyväisenä hän alkoi mennä pois haukkuen miehiä saakelin
vetelyksiksi, mutta hän kääntyi vielä takaisin ja huusi:

-- Tänäänhän te menette pesulaitokselle?... Minullakin on vähän
pestävää, minä pidän teille paikan vieressäni, niin saamme hiukan
jutella.

Sitten hän ikäänkuin säälin valtaamana lisäsi.

-- Pikku raukka! Olisi paljon viisaampaa, että ette jäisi siihen, te
vielä vilustutte... Tehän olette vallan sininen.

Gervaise ei vielä kahteen tuntiin malttanut lähteä ikkunan luota. Kello
oli jo kahdeksan. Puodit oli avattu. Kukkuloilta laskeutuvain
puseropukuisten työmiesten tulva oli lakannut; ainoastaan joitakuita
myöhästyneitä tuli tulliportista harpaten pitkin askelin.
Viinikauppiasten luona samat miehet vielä seisoivat juomassa, rykimässä
ja syljeksimässä. Työmiesten perästä olivat tulleet työnaiset,
kiillottajat, kukantekijät, ompelijattaret, jotka ohkaisissa puvuissaan
astua sipsuttivat pitkin ulkobulevardeja. Heitä kulki kolme neljä
yhdessä ryhmässä puhellen vilkkaasti, nauraa kikattaen ja vilkuen
ympärilleen. Väliin tuli aivan yksin joku laiha, kalpea ja totisen
näköinen nainen pitkin tullimuurin sivua kiertäen likarapakoita. Sitten
tulivat kauppapalvelijat puhallellen kouriinsa ja syöden leipää
käydessään; hintelöitä nuorukaisia, joiden vaatteet olivat käyneet
liian lyhyiksi, väsyneet silmät vielä unisina; pieniä kalpeakasvoisia,
pitkän konttorityön kuluttamia vanhuksia, jotka mennä kuntustivat
katsoen kelloaan joutuakseen täsmällisesti työhönsä. Nyt vallitsi
bulevardeilla jo tavallinen aamurauha; sillä puolen asuvat
koroillaaneläjät kävelivät päivää paistattamassa: äidit paljain päin,
likaisissa hameissa, hyssyttelivät sylissään kapalolapsia, joille he
penkeillä muuttivat kuivia riepuja; kokonainen lauma puoleksi alastomia
räkänokkia survi toisiaan, pyöri maassa kirkuen, nauraen ja itkien.
Silloin Gervaise tunsi tukehtuvansa, tuskan huumaus valtasi hänet,
toivo oli lopussa, hänestä tuntui, että kaikki oli mennyttä, että aika
oli pysähtynyt, että Lantier ei enää koskaan tulisi takaisin. Hänen
katseensa siirtyivät vanhoista, mustista, rappeutuneista,
pahanhajuisista teurastuslaitoksista uuteen, vaaleaan sairashuoneeseen,
jossa ei vielä ollut ikkunoita, vaan josta ammottavien ikkuna-aukkojen
läpi näkyi tyhjiä saleja, missä kuoleman viikatetta odotti runsas sato.
Vastapäätä tullimuurin yli kohosi taivas pilvetönnä ja kirkkaana ja
nouseva aurinko loi häikäisevät säteensä yli heräävän Pariisin.

Nuori vaimo istui tuolilla, kädet hervottomina, ja oli lakannut
itkemästä, kun Lantier tyynesti astui sisälle.

-- Sinäkö se olet, sinäkö se olet! huudahti Gervaise tahtoen heittäytyä
hänen kaulaansa.

-- Niin, minä se olen, entä sitten? vastasi hän. Ethän vaan taas alkane
tyhmyyksiä jaaritella.

Hän työnsi hänet luotaan. Sitten hän vihaisen näköisenä heitti mustan
huopahattunsa piirongin päälle. Hän oli kuudenkolmatta vanha mies,
pienikasvuinen, hyvin tummaverinen ja kaunismuotoinen. Pieniä viiksiään
hän alituiseen kierteli sormillaan. Hänellä oli päällään työmiehen
pusero ja vanha tahrainen päällystakki, joka oli kiinteä vyötäisiltä.
Hänen puheessaan kuului ihan selvään Provençen murre.

Gervaise, joka oli pudonnut takaisin tuolille istumaan, valitti hiljaa,
katkonaisesti.

-- En ole saanut silmän täyttäkään unta... Minä luulin, että sinulle
oli tapahtunut jokin onnettomuus... Missä sinä olet ollut? missä sinä
olet viettänyt yösi? Herra Jumala! älä vaan jää toista kertaa pois,
minä tulisin hulluksi... Sano, Auguste, missä sinä olet ollut?

-- Siellä tietysti, missä minulla on asiaa, sanoi hän kohauttaen
olkapäitään. Minä olin kahdeksan aikaan Glacièrella ystäväni luona,
joka aikoo perustaa hattutehtaan. Siellä tulin vähän viivähtäneeksi,
niin katsoin parhaaksi jäädä yöksi. Sitä paitsi sinä tiedät, että minä
en pidä siitä, että minua vakoillaan. Jätä minut rauhaan!

Nuori vaimo alkoi taas nyyhkyttää. Lantier piti niin kovaa ääntä ja
teki niin rajuja liikkeitä, että hän kaatoi tuolit ja herätti lapset.
He nousivat istumaan paitasillaan ja silittivät hiuksiaan pienillä
käsillään; ja kun he näkivät äitinsä itkevän, niin hekin rupesivat
huutamaan täyttä kurkkua.

-- Vai jo se veisu taas alkaa! huusi Lantier raivostuneena. Jos te ette
pidä suutanne kiinni, niin minä lähden taas pois, sen minä sanon. Ja
tällä kertaa minä menen ijäksi. Hyvästi! minä menen takaisin sinne,
mistä tulinkin.

Hän oli jo ottanut hattunsa piirongin päältä, mutta Gervaise syöksähti
eteen sopertaen:

-- Ei, ei, et saa mennä!

Hyväilemällä sai hän lapset lakkaamaan itkemästä, Hän suuteli heidän
hiuksiaan ja painoi heidät takaisin makaamaan puhuen heille helliä
sanoja. Pienokaiset rauhottuivat siinä paikassa, alkoivat nauraa ja
nipistellä toisiaan. Sillä välin oli isä riisumatta edes saappaitaan
heittäytynyt vuoteelle väsyneen näköisenä, kasvot kalpeina yön
valvonnasta. Hän ei nukkunut, vaan makasi silmät selällään katsellen
ympäri huonetta.

-- Kylläpä täällä on siivoa! murisi hän.

Sitten hän tarkasti vähän aikaa Gervaisea ja lisäsi häjysti:

-- Sinä et taida nykyään enään peseytyäkään?

Gervaise oli vasta kahdenkolmatta vanha. Hän oli pitkä,
hoikanpuoleinen, ja hänellä oli hienot piirteet, mutta niissä näkyi jo
jälkiä elämän kovuudesta. Kampaamatonna, kenkärähjät jalassa, väristen
valkoisessa yönutussaan, johon huonekaluista oli tarttunut pölyä ja
rasvaa, hän näytti vanhentuneen kymmenen vuotta niinä tuskallisina
tuntina, jotka hän oli itkien viettänyt. Lantier'n sanat saivat hänen
luontonsa nousemaan, arkuus ja alistuminen oli poissa.

-- Sinä tuomitset väärin, sanoi hän vilkkaasti. Sinä tiedät kyllä, että
minä teen kaikki, mitä minä suinkin voin. Se ei ole minun syyni, että
me olemme joutuneet näin rappiolle... Tahtoisinpa nähdä, mitä sinä
tekisit kahden lapsen kanssa huoneessa, jossa ei ole edes uunia, missä
keittää vettä... Meidän olisi heti Pariisiin tultuamme pitänyt perustaa
oma liike, niinkuin sinä lupasit, eikä lopettaa sinun rahojasi
syömällä.

-- Ikäänkuin et sinä muka olisi ollut osallisena siinä; ei sinun sovi
nyt perästä päin sylkeä syömiisi herkkupaloihin!

Mutta Gervaise ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi.

-- Jos me vain rohkeasti käymme työhön käsiksi, niin vielä tästä
selvitään... Minä olin eilen rouva Fauconnier'n luona, jolla on
pesulaitos Rue-Neuven varrella; siellä minä saan työtä maanantaista
lähtien. Jos sinä vielä pääset työhön Glacièren luona asuvan ystäväsi
tehtaaseen, niin ennenkuin puoltakaan vuotta on kulunut, pääsemme me
taas elämisen alkuun. Mutta sitä ennen meidän pitää hankkia itsellemme
vähän rihkamia ja vuokrata jostakin jokin lokero, missä saamme edes
olla kotona ... ja sitä varten pitää tehdä työtä, kovasti työtä!

Lantier kääntyi seinään päin ikävystyneen näköisenä. Silloin Gervaise
suuttui.

-- Niin, kyllä se tiedetään, että et sinä työllä luitasi katkaise. Sinä
et tahdo mahtua nahkaasi pelkästä ylpeydestä, sinä tahtoisit käydä
puettuna kuin herra ja kuljetella silkkihameisia katukaisoja
kainalossasi. Enkö minä muka ole oikeassa? Minä en ole sinusta enää
tarpeeksi hieno, sen jälkeen kun sinä olet pakottanut minut viemään
kaikki hameeni panttilaitokseen... Niin! Auguste, minä en ensiksi
aikonut sitä sinulle sanoa, tahdoin vielä odottaa, mutta olkoon
menneeksi: minä tiedän missä sinä olit yötä; minä näin sinun menevän
Grand-Balcon'iin tuon Adèlen retkaleen kanssa. No, osaat sinä ne
valitakin! On se sekin siisti kapine! Ilmankos hän käy niin nokka
pystyssä kuin mikäkin prinsessa, hän kun on maannut kaikkien ravintolan
vierasten kanssa.

Yhdellä ponnahduksella hyppäsi Lantier vuoteelta lattialle. Hänen
mustat silmänsä iskivät tulta ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Tuon
pienen miehen viha oli puhjeta myrskyksi.

-- Niin, niin, koko ravintolaväen kanssa, toisti Gervaise. Rouva Boche
ajaa heidät pois sekä hänet että hänen sisarensa, sen pitkän roikaleen,
koska siellä on portaat täynnä miehiä odottamassa vuoroaan.

Lantier kohotti molemmat nyrkkinsä, mutta hilliten haluaan lyödä hän
tarttui hänen käsivarsiinsa, ravisti häntä rajusti ja lennätti hänet
menemään sänkyyn lasten päälle, jotka uudestaan alkoivat parkua. Ja hän
heittäytyi takasin vuoteelle. Hänen julmistuneista kasvoistaan näki,
että hän oli tehnyt päätöksen, jota hän siihen asti oli epäröinyt.

-- Sinä et tiedä, mitä sinä nyt teet, Gervaise, sanoi hän änkyttäen.
Sitä sinä vielä kadut, saatpa nähdä.

Vähän aikaa lapset nyyhkyttivät. Kumartuneena sängyn reunan yli äiti
puristi heitä kumpaakin syliinsä: ja parikymmentä kertaa hän
yksitoikkoisella äänellä toisti samaa lausetta:

-- Voi, jos teitä ei olisi, minun pikku raukkani!... Jos teitä ei
olisi!... Jos teitä ei olisi!...

Tyynesti loikoen, katsoen päänsä päällä riippuvaa repaleista
sänkyverhoa, Lantier ei enää kuunnellutkaan häntä, vaan hautoi
mielessään aiettaan. Siten hän oli lähes tunnin antamatta unelle
valtaa, vaikka väsymys painoi hänen luomiaan. Kun hän siitä kääntyi
kyynäskolkkasilleen, kasvot jäykkänä ja päättäväisen näköisenä,
lopetteli Gervaise huoneen siistimistä. Hän oli pukenut lasten päälle
vaatteet ja laittoi nyt kuntoon heidän vuodettaan. Lantier katseli, kun
hän lakasi lattiaa ja pyyhki tomua huonekaluista; mutta huone pysyi
mustana ja kurjan näkösenä, katto oli nokinen, seinäpaperit kosteudesta
irtautuneet, kolmesta ontuvasta tuolista ja piirongin rämästä ei tahmea
rasva lähtenyt tomurievullakaan. Kun Gervaise oli peseytynyt ja kääri
ylös hiuksiaan pienen pyöreän peilin edessä, joka riippui ikkunan
ha'asta ja jota Lantier käytti partaa ajaessaan, näytti tämä
tarkastavan hänen paljaita käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa,
ikäänkuin hän olisi mielessään verrannut niitä johonkin. Ja hän
nyrpisti huuliaan. Gervaise ontui oikealla jalallaan; mutta sitä tuskin
huomasi muulloin kuin hänen ollessaan väsyksissä. Tänä aamuna hän yön
valvomisesta rasittuneena veti jalkaansa ja varasi astuessaan seiniin.

Molemmat olivat vaiti, he eivät enää vaihtaneet sanaakaan.
Lantier näytti odottavan. Niellen suruaan ja koettaen näyttää
välinpitämättömältä Gervaise puuhasi kiireisesti. Kun hän pani kääröön
kapsäkin taakse nurkkaan heitettyjä likaisia liinavaatteita, avasi
Lantier vihdoin suunsa kysyäkseen:

-- Mitä sinä teet?... Minne sinä menet?

Hän ei ensin vastannut, mutta kun Lantier kiivaasti uudisti
kysymyksensä, hän vastasi.

-- Niinkuin et muka itse näkisi... Minä menen näitä pesemään... Lapset
eivät voi elää liassa.

Lantier antoi hänen ottaa ylös pari kolme nenäliinaa. Ja oltuaan taas
vähän aikaa vaiti hän kysyi:

-- Onko sinulla rahaa?

Gervaise kavahti ylös, katsoi häntä suoraan kasvoihin, heittämättä
kädestään poikien likaisia paitoja.

-- Rahaa! mistä minä sitä olisin varastanut?... Tiedäthän sinä, että
minä sain toissapäivänä kolme francia mustasta hameestani. Niillä
olemme eläneet kaksi päivää, ja rahat hupenevat nopeasti valmista
ruokaa ostamalla... Ei, minulla ei totisesti ole rahaa. Neljä souta[2]
minulla on, mutta ne minä tarvitsen pesulaitokseen... Minä en ansaitse
rahaa niinkuin muutamat naiset.

Lantier ei välittänyt tästä viittauksesta. Hän oli noussut vuoteelta ja
tarkasteli niitä vähiä ryysyjä, joita riippui siellä täällä huoneessa.
Vihdoin hän otti housut ja saalin, avasi piirongin laatikon, otti
sieltä vaimonsa yönutun ja kaksi paitaa ja sanoi heittäen koko käärön
Gervaisen syliin:

-- Vie nuo panttilaitokseen.

-- Ethän vain tahtone, että minä veisin lapsetkin? kysyi hän. Jos vaan
antaisivat rahaa lapsista, niin pääsisi siitäkin vastuksesta!

Yhtä kaikki hän meni panttilaitokseen. Kun hän puolen tunnin perästä
palasi, pani hän viiden francin rahan uunin reunalle ja asetti kuitin
toisten päälle kynttiläjalkojen väliin.

-- Tuon verran ne minulle antoivat, sanoi hän. Minä pyysin kuutta
francia, mutta eivät antaneet. Kyllä ne osaavat pitää puolensa... Ja
aina siellä on väkeä tuvan täydeltä!

Lantier ei ottanut heti viiden francin rahaa. Hän olisi tahtonut, että
Gervaise olisi sen särkenyt, jotta hän olisi voinut jättää vähän pientä
rahaa hänellekin. Mutta kun hän näki piirongin päällä hiukan kinkun
tähdettä paperiin käärittynä ja leivän kannan, antoi hän rahan luistaa
liivinsä taskuun.

-- Minä en uskaltanut käydä maitokaupassa, sillä koko viikon maidot
ovat sinne vielä maksamatta, selitti Gervaise. Mutta minä tulen pian
takaisin, käy sinä minun poissa ollessani hakemassa leipää ja
paistetuita vasikan kyljyksiä, niin syömme aamiaista... Tuo myös litra
viiniä.

Lantier ei sanonut vastaan. Rauha näytti palaavan. Nuori vaimo kääri
kokoon loppuja liinavaatteita. Mutta kun hän tahtoi ottaa Lantier'n
likaisia paitoja ja sukkia kapsäkin pohjalta, kielsi hän niihin
kajoamasta.

-- Älä koske minun vaatteisiini, kuuletko! Minä en tahdo!

-- Mitä sinä et tahdo? kysyi Gervaise nousten seisoalleen. Et suinkaan
aio panna päällesi näitä likaisina? Pitää kai ne pestä.

Ja hän katsoi häneen tutkivasti, levottomana, ja huomasi taas hänen
kauniissa kasvoissaan saman kovan ilmeen, niinkuin ei mikään enää saisi
häntä lauhtumaan. Lantier suuttui, tempasi hänen käsistään
liinavaatteet ja heitti ne takaisin kapsäkkiin.

-- Tuli ja leimaus! tottele toki kerrankin! Kun minä sanon sinulle,
että minä en tahdo!

-- Mutta minkä tähden? kysyi Gervaise kalveten, sillä kamala aavistus
välähti hänen mielessään. Ethän sinä nyt tarvitse paitojasi, eihän
sinulla ole minnekään mentävää... Mitä haittaa siitä voi sinulle olla,
että minä vien ne pestäväksi?

Lantier viivytteli vähän vastaustaan, sillä häntä vaivasi Gervaisen
läpitunkevan terävä katse.

-- Minkä tähden? minkä tähden? matki hän... Piru vie! Sen tähden, että
sinä sanot kaikille ihmisille, että sinä muka elätät minua, että sinä
peset ja paikkaat minun vaatteeni. Ja se minua harmittaa! Hoida sinä
omia asioitasi, kyllä minä pidän itsestäni huolen.

Gervaise pyysi ja rukoili ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut
valittanut, mutta Lantier paiskasi kapsäkin kiinni, istuutui sen
päälle, ja huusi hänelle vasten kasvoja: Ei! Hän sai muka tehdä omilla
tavaroillaan, mitä hän tahtoi! Sitten hän, välttääkseen vaimonsa
tutkivia katseita taas heittäytyi vuoteelle selälleen sanoen, että
häntä nukutti, ja että hän tahtoi olla rauhassa. Tällä kertaa hän
todellakin näytti nukkuvan.

Gervaise oli vähän aikaa kahden vaiheella, mitä tehdä. Häntä halutti
potkaista syrjään pyykkikäärö ja istuutua ompelemaan. Mutta Lantier'n
tasainen hengitys sai hänet lopulta rauhottumaan. Hän otti sinikuulan
ja saippuapalasen, joka oli jäänyt edellisestä pesusta; ja hän lähestyi
pienokaisia, jotka rauhallisesti leikkivät vanhoilla korkilla ikkunan
luona, suuteli heitä ja sanoi hiljaa:

-- Olkaa oikein kilttiä, älkää telmikö. Isä nukkuu.

Kun hän meni alas portaita, kuului ainoastaan Clauden ja Etiennen
hillitty nauru; muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko synkässä
yläkerrassa.

Bulevardille tultuaan Gervaise kääntyi vasemmalle kulkemaan Rue-Neuve
de la Goutte-d'Or'ia pitkin. Mennessään rouva Fauconnier'n
silityslaitoksen ohitse hän tervehti nyökäyttäen päätään. Pesulaitos
oli melkein puolivälissä katua, siinä kohden missä mäki alkoi. Matalan
rakennuksen päällä näkyi kolme suunnattoman suurta ympyriäistä
vesisäiliötä ja niiden takaa kohosi hyvin korkea kuivauslaitos, johon
tuuli pääsi joka puolelta puhaltamaan säleseinien läpi: raoista näkyi
liinavaatteita kuivamassa messinkilangoilla. Vesisäiliöiden oikealla
puolen höyrykoneen ohut torvi puhalteli ilmaan valkoista höyryä, ähkyen
raskaasti ja säännöllisesti. Tottuneena vesilätäköihin astui Gervaise
helmojaan nostamatta porttikäytävään, jossa oli vierivierekkäin
pilkkuvedellä täytettyjä ruukkuja. Hän tunsi jo entisestään
pesulaitoksen emännän, pienen, hintelän, kipeäsilmäisen naisen, joka
istui lasiseinäisessä aitiossa kirjanpitokirjat edessään. Hänen
ympärillään oli hyllyillä saippuatankoja, sinikuulia lasimaljoissa ja
pesusoodaa naulan paketeissa. Ja ohi kulkiessaan Gervaise pyysi häneltä
karttunsa ja harjansa, jotka hän viime pesun jälkeen oli jättänyt
hänelle talletettaviksi. Sitten hän otettuaan numeronsa astui
pesutupaan.

Se oli tavattoman suuri isoikkunainen suoja, jonka matalaa paksuorsista
kattoa kannattivat rautapilarit. Vaikka päivä paistoi täydeltä
terältään, näytti sen valo kelmeältä kuuman höyryn muodostaman
maidonkarvaisen usvan läpi. Sieltä täältä kohosi savupilviä leviten
laipion alle sinerväksi harsoksi. Raskas kosteus tippui katosta ja
orsista. Ilma oli täynnä äitelää, kosteaa saippuan hajua, johon
toisinaan sekaantui vielä väkevämpi pilkkuveden löyhkä. Pyykkirahien
ääressä kahden puolen keskikäytävää oli rivittäin naisia, käsivarret
paljaina olkapäitä myöten, kaula paljaana, hameet käännettyinä kaksin
kerroin, niin että alta näkyi kirjavat sukat ja kömpelötekoiset
nauhakengät. He paukuttivat hurjasti karttujaan, kääntyivät huutamaan
olkansa yli toisilleen jonkun sanan melun läpi ja kumartuivat
pesupunkkansa pohjalle likaisina, raakoina, velttoina, likomärkinä, iho
punaisena ja höyryävänä. Heidän ympärillään ja allaan juoksi vesi
virtanaan, siinä kulki kädestä käteen ja kaataa hulautettiin maahan
ämpärillisiä kuumaa vettä, avonaisista raanoista juoksi yhtä mittaa
kylmää vettä, karttujen iskuista vesi räiskyi ylt'ympäri ja valustumaan
väännetyistä vaatteista sitä tippui muodostaen lätäköitä, jotka viimein
pieninä puroina juoksivat pitkin kaltevaa kivilattiaa. Ja yli huutojen,
karttujen paukkeen ja veden lorinan, yli tämän äänten sekasorron, joka
tukehtui märkää laipiota vasten, kuului oikealta höyrykoneen
lakkaamaton ähkynä ja puhkuna, ja sen vivun tanssivassa tahdissa näytti
käyvän koko tämä suunnaton pauhu ja pauke.

Gervaise astui lyhyin askelin käytävää pitkin vilkuen oikealle ja
vasemmalle. Hän kantoi vaatekääröään käsivarrellaan lonkkansa varassa,
ontuen tavallista enemmän kulkiessaan pesijätärten lomitse, jotka
mennessään häntä survivat.

-- Hei! tänne, pikku ystäväni! kuului rouva Bochen karkea ääni
huutavan.

Kun Gervaise oli tullut hänen kohdalleen, ihan vasemmanpuolisen rivin
päähän, alkoi ovenvartija, joka kaikin voimin hieroi sukkaa, puhua
hänelle, työstään herkeämättä.

-- Asettukaapa tuohon, minä olen pitänyt teidän paikkanne... Kohta minä
säänkin nämä lopetetuksi. Boche ei likaa vaatteitaan paljon
ollenkaan... Entä te? ette tekään noissa kauvan viivy, mitä? Pienihän
teidän käärönne onkin. Ennen puolta päivää me olemme näistä selvillä ja
pääsemme aamiaista syömään... Ennen minä pesetin eräällä pesijättärellä
Poulet-kadun varrella; mutta hän turmeli minulta kaikki vaatteet
kloorillaan ja harjoillaan. Sentähden minä nyt pesen itse. Siitä on
vaan puhdasta voittoa. Muu ei maksa mitään paitsi saippua... Mutta nuo
paidat teidän olisi pitänyt panna likoon lipeään. Niillä vietävän
kakaroilla, sen minä sanon, niillä on aina paidan helma ruosteessa.

Gervaise aukasi käärönsä ja levitteli lasten paitoja. Kun rouva Boche
neuvoi häntä ottamaan ämpärin lipeävettä, vastasi hän:

-- Eikö mitä, kuuma vesi riittää... Kyllä minä tämän työn tunnen.

Hän oli erotellut vaatteet ja pannut värilliset erikseen. Ja
kaadettuaan korvoonsa neljä ämpäriä kylmää vettä, jota hän otti
takanansa olevasta raanasta, hän painoi siihen koko kasansa valkeita
vaatteita; ja kooten hameenhelmat sääriensä väliin, hän painautui
pesupunkan yli, jonka reuna ulottui hänen vatsaansa.

-- Sen kyllä näkee, että te ette ole ensikertalainen, myönsi rouva
Boche. Te kai olitte pesijättärenä jo kotiseudullanne?

Hihat käärittyinä, niin että hänen kauniit valkoiset, vielä nuorekkaat
käsivartensa näkyivät, jotka vain kyynäspäistä hiukan punottivat, alkoi
Gervaise hieroa vaatteita. Sitten hän levitti yhden paidan kapealle
pyykkirahille, jonka vesi oli kuluttanut valkeaksi; hän hieroi sitä
saippualla, käänsi sen ja hieroi toiseltakin puolelta. Ennenkuin hän
vastasi, otti hän kouraansa kartun ja alkoi sillä paukuttaa, huutaen
sanansa voimakasten iskujen tasaisessa tahdissa.

-- Aivan niin, pesijättärenä... Kymmenen vanhana alotin... Siitä on
kaksitoista vuotta... Me menimme joelle... Siellä oli parempi haju kuin
täällä... Kaunis paikka, rantapuiden suojassa... Vesi oli kirkasta,
juoksevaa... Tiedättehän Plassansïn... Vai ette te tunne
Plassansia?... lähellä Marseillea?

-- Sepä vasta on pauketta! huudahti rouva Boche aivan ihmeissään hänen
karttunsa iskujen kovuudesta. Onpa siinä topakka eukko, hänhän ruhjoisi
vaikka rautaa noilla mamselin käsillään!

Keskustelu jatkui hyvin kovaäänisesti. Toisinaan täytyi ovenvartijan
kumartua lähemmäksi, kun hän ei muuten kuullut. Kaikki valkoiset
vaatteet oli nyt kartuttu, ja hyväksi! Gervaise pani ne takaisin
korvoon ja otti ne siitä taas yksitellen hieroakseen niitä saippualla
vielä toisen kerran ja harjatakseen. Toisella kädellä hän piti
vaatekappaletta rahilla, toisella, jossa oli lyhyt harja, hän puserti
siitä likaista vaahtoa, joka tippui pitkissä lötkyissä. Silloin he
harjojen rapistessa lähenivät toisiaan ja alkoivat jutella
tuttavallisemmin.

-- Ei, me emme ole naimisissa, sanoi Gervaise. Mitäpä minä sitä
salaisin. Lantier ei ole niin hyvä, että tekisi mieli olla hänen
vaimonsa. Jos ei meillä olisi lapsia niin!... Minä olin neljäntoista ja
hän kahdeksantoista vanha, kun me saimme ensimäisen lapsemme. Toinen
tuli neljä vuotta myöhemmin...

Se kävi, niinkuin se aina käy, kyllähän te tiedätte. Minulla oli
onnettomat kotiolot; isäni, ukko Macquart potki ja rääkkäsi minua,
teinpä minä mitä hyvänsä. Koettaahan sitä silloin hakea huvitusta
muualta. Oli tarkotus, että me menisimme naimisiin, mutta mikä siinä
lie ollut, meidän vanhempamme sitä vastustivat.

Hän pudisti käsiään, jotka kävivät punaisiksi valkean vaahdon alla.

-- Vesi on sangen kovaa Pariisissa, sanoi hän.

Rouva Boche ei pessyt enää kuin verkalleen. Hän viivytteli tahallaan
pesuaan saadakseen jäädä kuulemaan tätä juttua, joka jo kaksi viikkoa
oli kiusannut hänen uteliaisuuttaan. Hänen suunsa oli puoleksi auki ja
hänen ulkonevat silmänsä kiiluivat. Tyytyväisenä siitä, että hän oli
arvannut oikein, hän ajatteli:

-- Se on selvä, hän on liian puhelias. He ovat riidelleet.

Sitten hän sanoi ääneen:

-- Hän ei siis ole hyvä teille?

-- Älkää edes puhuko siitä! vastasi Gervaise, siellä maalla hän oli
hyvin hyvä minulle, mutta siitä asti, kun me olemme olleet Pariisissa,
en ole enää voinut saada hänestä tolkkua... Hänen äitinsä, nähkääs,
kuoli viime vuonna, ja hänelle jäi vähän perintöä, siinä tuhannen
seitsemänsadan francin paikoille. Hän tahtoi silloin heti lähteä
Pariisiin. Ja kun isäukko Macquart yhä antoi minulle korvatillikoita
edes edeltäpäin varottamatta, niin minä suostuin lähtemään hänen
kanssaan: me matkustimme molempain lasten kanssa. Hänen piti hankkia
minulle oma pesulaitos ja itse jatkaa hatuntekijän ammattiaan. Me
olisimme eläneet onnen poikina... Mutta nähkääs, Lantier on
kunnianhimoinen, tuhlaavainen mies, joka ei ajattele muuta kuin omaa
huviaan. Sellaisesta miehestä minä en tosiaankaan paljoa välitä... Me
siis asetuimme asumaan Montmartren hotelliin Montmartren kadun
varrelle. Ja sitten me söimme juhlapäivällisiä, ajelimme vaunuilla,
kävimme teaattereissa; itselleen hän osti kellon ja minulle
silkkihameen; sillä hän ei ole pahasisuinen, kun hänellä on rahaa. Te
ymmärrätte koko asiain menon. Kahden kuukauden kuluttua me olimme
puilla paljailla. Silloin me tulimme asumaan Boncoeur'in hotelliin, ja
siitä hetkestä se alkoi tämä siunattu elämä.

Hän keskeytti puheensa, itku kurkussa, kyyneleitään pidättäen. Hän oli
lopettanut vaatteiden harjaamisen.

-- Minun pitää mennä hakemaan kuumaa vettä, sopersi hän.

Mutta tämä keskeytys ei ollut rouva Bochesta mieleen ja hän huusi
pesulaitoksen rengille, joka juuri meni ohi.

-- Charles, olkaapa niin hyvä ja menkää hakemaan ämpäri kuumaa vettä
tälle rouvalle, hänellä on kiire.

Renki otti ämpärin ja toi sen takaisin täynnä. Gervaise maksoi; se teki
yhden soun ämpäriltä. Hän kaatoi kuuman veden korvoon ja saippuoitti
vaatteet vielä viimeisen kerran käsissään, kumartuneena pesurahin yli
höyrypilven keskellä, josta hänen vaaleisiin hiuksiinsa tarttui harmaa,
utuinen harso.

-- Pankaahan toki vähäisen soodaa sekaan, minulla on sitä tässä, sanoi
ovenvartija hyväntahtoisesti ja tyhjensi Gervaisen korvoon loput
soodapussistaan, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän tarjosi hänelle
myös pilkkuvettä, mutta Gervaise ei huolinut, sanoen, että sitä
tarvittiin vain, kun oli puhdistettava rasva- ja viinipilkkuja.

-- Minä luulen, että hän on hiukan huikentelevainen, alkoi rouva Boche
taas puhua Lantier'sta, mainitsematta hänen nimeään.

Gervaise, joka kumartuneena hieroi vaatteita kuumassa vedessä, ei
virkkanut mitään, vaan pudisti vain päätänsä.

-- Niin, niin, jatkoi toinen, minä olen huomannut useita pikku
asioita...

Mutta häneltä pääsi huudahdus, kun Gervaise äkisti kavahti pystyyn
aivan kalpeana, katsoen häntä suoraan silmiin.

-- E-ei, en minä tiedä mitään!... Hän kai tahtoo pitää hauskaa, luulen
ma, siinä kaikki, kaikki!... Niinpä nekin kaksi tyttöä, jotka asuvat
meillä, Adèle ja Virginie, tunnettehan te heidät, no niin! Hän laskee
leikkiä heidän kanssaan, eikä se mene sen pitemmälle, siitä olen varma.

Seisten suorana hänen edessään kasvot hikisinä ja käsivarret märkänä,
nuori vaimo katsoa tuijotti häneen yhä terävästi. Silloin ovenvartija
suuttui, löi nyrkillään rintaansa ja vakuutti kunniasanallaan:

-- Minä en tiedä mitään, johan minä sen sanoin!

Sitten hän tyyntyi ja lisäsi lellittelevällä äänellä, niinkuin puhutaan
sellaiselle ihmiselle, jolle ei maksa vaivaa sanoa totuutta:

-- Minusta hänellä on avomieliset silmät... Vielä hän nai teidät,
uskokaa pois!

Gervaise pyyhki otsaansa märällä kädellään.

Sitten hän nosti vedestä toisen vaatekappaleen ja pudisti uudestaan
päätänsä. Vähän aikaa molemmat olivat vaiti. Heidän ympärillään oli
melu hiljennyt. Kello löi yksitoista. Toiset puolet pesijättäristä
istuivat korvonsa reunalla, avattu viinipullo edessään maassa ja söivät
makkaraa ja leipää. Ainoastaan perheenemännät, jotka olivat tulleet
pesemään pikku pyykkiään, pitivät kiirettä, vilkaisten tuon tuostakin
tiskin yläpuolella riippuvaan seinäkelloon. Joku kartun isku läiskähti
vielä siellä täällä keskellä naurun kikatusta ja puheen purpatusta, kun
pesijättäret suu täynnä keskustelivat; höyrykone vain, joka käydä
hyristi tasaisesti, taukoamatta, tuntui korottaneen ääntänsä täyttäen
suunnattoman suuren salin surisevalla jytinällään. Mutta yksikään
naisista ei sitä kuullut; se oli kuin itse pesulaitoksen hengitys,
hehkuva huohotus, josta alati puhkuva höyry kerääntyi katto-orsien
alla häilyväksi utupilveksi. Kuumuus tuli sietämättömäksi;
vasemmanpuoleisista korkeista ikkunoista tunkeutuvat auringon säteet
loivat savunsekaiseen höyryyn vaaleanpunaiseen ja -siniseen vivahtavia
harmaanhimmeitä valoraitoja. Ja kun alkoi kuulua valituksia, niin renki
Charles veti ikkunoiden eteen karkeasta palttinasta tehdyt verhot ja
avasi vastakkaisella, varjon puolella seinäluukut. Kaikki naiset
huusivat hänelle riemuissaan ja paukuttivat käsiään. Vähitellen
vaikenivat viimeisetkin kartut. Pesijättäretkään, suu täynnä ruokaa,
eivät enää virkkaneet mitään, vaan viittilöivät ainoastaan avatuilla
linkkuveitsillään, joita he pitivät kourassaan. Syntyi sellainen
hiljaisuus, että kuului ihan selvään, miten lämmittäjä toisessa päässä
pesutupaa rämisevällä lapiollaan heitti kivihiiliä höyrykoneen uuniin.

Sillä välin Gervaise pesi värillisiä vaatteitaan kuumassa
saippuavedessä, jota hän oli säästänyt. Kun hän oli lopettanut, nosti
hän korvon viereen puupukin ja heitti sen päälle poikittain kaikki
vaatekappaleet, joista valui maahan sinertävä lätäkkö. Sitten hän alkoi
huuhtoa. Hänen takanaan olevasta raanasta juoksi kylmä vesi suureen
altaaseen, jossa oli poikittain kaksi puutankoa vaatteita
kannattamassa. Niiden yläpuolella oli kaksi toista tankoa, joiden
päällä vaatteet saivat valustua.

-- No nyt se alkaa olla lopussa, ja hyväpä se onkin, sanoi rouva Boche,
minä jään auttamaan teitä vaatteiden vääntämisessä.

-- Voi, enhän minä tarvitse apua, kiitoksia vain paljon, vastasi nuori
vaimo, joka puserteli kourissaan ja huljutteli kirkkaassa vedessä
värillisiä vaatteita. Jos minulla olisi lakanoita, niin se olisi
toista.

Mutta hänen täytyi kuitenkin ottaa vastaan ovenvartijan tarjooma apu.
He väänsivät yhdessä, toinen toisesta, toinen toisesta päästä pientä,
huonosti värjättyä, ruskeata alushametta, josta lähti kellertävää
vettä, kun rouva Boche huudahti:

-- Kas! pitkä Virginie... Mitähän hänkin tulee tänne pesemään,
mokomakin, jonka kaikki ryysyt mahtuvat nenäliinaan.

Gervaise oli nopeasti kohottanut päänsä. Virginie oli hänen ikäisensä
tyttö, mutta pitempi kuin hän, tummaverinen ja sievä huolimatta
pitkähköistä kasvoistaan. Hänellä oli päällään vanha musta
leveäliepeinen hame ja punainen nauha kaulassa; hänen hiuksensa olivat
huolellisesti kammatut, palmikkolenkin ympärillä oli sinisestä
silkkilangasta tehty verkko. Tuokioksi hän pysähtyi keskelle
keskikäytävää ja siristi silmiään näyttäen etsivän jotakin; sitten hän
huomattuaan Gervaisen astui hänen ohitsensa suorana ja uhmailevana
heilutellen lanteitaan ja asettui samaan riviin viidennen korvon
kohdalle.

-- Mitähän hänellä on mielessä! jatkoi rouva Boche hiljempää. Hän ei
ole ikinä pessyt niin kalvosinpariakaan. Hän on vihon viimeinen
laiskuri, sen minä takaan! Ompelijatar, joka ei viitsi paikata edes
omia ryysyjään! Hän on samanlainen kuin hänen sisarensakin, se Adèle
lutka, joka ei ole työssä kuin joka kolmas päivä. Heidän isästään ja
äidistään ei ole kenelläkään tietoa eikä siitä, millä he elävät, ja jos
tahtoisi kertoa... Mitähän hän mahtaa hangata siellä? Aha! se on
alushame. Kylläpä se on saastainen. On se hame tainnut nähdä toisenkin
höyräkän!

Rouva Boche tahtoi nähtävästi puhua Gervaiselle mieliksi. Kumminkin hän
usein joi kahvia Adèlen ja Virginien seurassa, kun tytöillä oli rahaa.
Gervaise ei vastannut mitään, vaan koki joutua lähtemään ahertaen
hermostuneesti. Hän oli valmistanut sinivettä pieneen kolmijalkaiseen
pesupunkkaan. Siinä hän vähän aikaa heilutteli valkeita vaatteita,
väänsi niistä liian veden pois ja asetti ne sitten ylempänä oleville
tangoille valustumaan. Koko sen homman aikana hän tahallaan oli selin
Virginiehen. Mutta hän kuuli hänen pilkallisen naurunsa ja tunsi, että
hän katsoi häneen. Virginie näytti tulleen sinne vartta vasten vain
ärsyttääkseen häntä. Gervaise käännähti ympäri ja kotvan aikaa he
molemmat katsoivat toisiinsa tuikeasti.

-- Antakaa hänen olla, supatti rouva Boche. Ette kai aikone käydä
toistenne tukkaan. Johan minä sanoin, että siinä ei ole mitään! Eikä se
ole tämä, jota asia koskee!

Juuri silloin, nuoren vaimon ripustaessa viimeistä vaatekappaletta,
kuului naurua pesulaitoksen ovelta.

-- Täällä on kaksi poikasta, jotka hakevat äitiään.

Kaikki naiset kurottautuivat katsomaan. Gervaise tunsi Clauden ja
Etiennen. Heti kun he huomasivat hänet, juoksivat he hänen luokseen
halki lätäköiden, niin että nauhoista auenneiden kenkien kannat pitivät
kovaa kapsetta kivilattiaa vasten. Claude, vanhempi pojista, talutti
kädestä pientä veljeään. Nähdessään heidät hiukan pelokkaina, mutta
kumminkin hymyilevinä, huusivat pesijättäret heille hyväilysanoja
heidän ohi juostessaan. Ja he pysähtyivät äitinsä eteen hellittämättä
toistensa kädestä ja kohottivat häntä kohden valkotukkaiset päänsä.

-- Isäkö teidät on lähettänyt? kysyi Gervaise.

Mutta kun hän kumartui sitomaan Etiennen kengännauhoja, huomasi hän
Clauden heiluttavan sormessaan kamarin avainta vaskilevyineen, jossa
oli sen numero.

-- Ka! sinä tuot minulle avaimen! sanoi hän hyvin hämmästyneenä. Mutta
mitä varten?

Huomatessaan avaimen, jonka hän oli unohtanut sormeensa, näytti lapsi
muistavan asiansa ja huusi kirkkaalla äänellään:

-- Isä lähti pois.

-- Hän kai meni ostamaan aamiaista ja käski teidän tulla minua hakemaan
täältä?

Claude katsoi veljeensä epätietoisena eikä tiennyt, mitä sanoa. Sitten
hän alkoi alusta ja jatkoi yhteen henkäykseen:

-- Isä lähti pois... Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat
kapsäkkiin, vei sen alas ajurin vaunuihin... Hän lähti pois.

Gervaise nousi hitaasti seisoalleen kasvot kalpeina ja painoi kätensä
poskilleen ja ohimoilleen, ikäänkuin hän olisi luullut päänsä
halkeavan. Eikä hän osannut muuta kuin hokea yksitoikkoisella äänellä
samaa sanaa ainakin parikymmentä kertaa:

-- Herra Jumala!... Herra Jumala!... Herra Jumala!...

Sillä välin rouva Boche alkoi vuorostaan kysellä lapselta, innoissaan
siitä, että hänkin pääsi osalliseksi tähän juttuun.

-- No, kerroppa nyt, pienokaiseni, koko juttu! Isäkö se pani oven
kiinni ja käski teidän tuoda avaimen äidille, niinkö?

Ja hän kuiskasi Clauden korvaan:

-- Oliko joku nainen ajurin vaunuissa?

Lapsi tuli taas hämilleen. Sitten hän iloisen näköisenä alkoi uudestaan
äskeisen kertomuksensa:

-- Hän hyppäsi sängystä, pani kaikki tavarat kapsäkkiin, hän lähti
pois.

Kun rouva Boche päästi hänet menemään, veti hän veljensä vesiraanan
luo. He pitivät yhdessä hauskaa loiskuttaen vettä maahan.

Gervaise ei voinut itkeä. Hän oli tukehtua, Seisten selkä korvon
nojassa, hän yhä piteli käsiä kasvoillaan. Väristyksen puuskat
vavahuttelivat hänen ruumistaan. Tuon tuostakin hän huokasi pitkään.
Yhä lujemmin hän painoi nyrkkinsä silmilleen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut murskata itsensä synkässä epätoivossaan. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi pudonnut pimeän kuilun pohjaan.

-- No, pikku ystäväni, mitä hittoa! sanoi rouva Boche.

-- Jos te tietäisitte! jos te tietäisitte! sanoi Gervaise vihdoin hyvin
hiljaa. Hän lähetti minut tänä aamuna viemään saalini ja kaksi paitaani
panttilaitokseen maksaakseen tuon ajurin...

Ja häneltä pääsi itku. Muisto hänen aamullisesta käynnistään
panttilaitoksessa sai hänen kyyneleensä valloilleen ja se helpotti
hänen kurkkunsa ahdistusta. Tähän käyntiin keskittyi hänen epätoivonsa
suurin kauhu ja tuska. Kyyneleet valuivat hänen leuvalleen, joka jo oli
kastunut hänen käsistään, eikä hänen edes johtunut mieleenkään ottaa
esille nenäliinaansa.

-- Malttakaa toki mielenne ja olkaa hiljaa, kaikki katsovat teihin,
sanoi taas rouva Boche kokien rauhottaa häntä. Jopa nyt jotakin, kun
viitsitte pitää tuommoista elämää yhden miehen tähden!... Te siis
vieläkin rakastatte häntä, mitä? pikku raukka! Äsken ikään te olitte
hänelle kovasti äkeissänne. Ja nyt te itkette hänen lähtöään, niin että
sydämenne on haljeta... Kyllä me naiset olemme sentään aika hupakkoja!

Sitten hän tekeytyen äidilliseksi jatkoi:

-- Sellainen kaunis pikku nainen kuin te! Totta totisesti...! Voihan
teille nyt kertoa kaikki, vai mitä? No niin! muistattehan te, kun minä
kuljin teidän ikkunanne alatse, niin minä jo epäilin... Nähkääs, viime
yönä, kun Adèle tuli kotiin, kuulin minä miehen askeleita hänen
rinnallaan. Saadakseni tietää, kuka se oli, minä kurkistin
rappukäytävään. Mies oli jo ennättänyt toiseen kerrokseen, mutta minä
tunsin kyllä herra Lantier'n päällystakin. Tänä aamuna Boche piti
silmällä ja näki hänen tyynesti astuvan alas portaita... Hän oli Adèlen
luona, ymmärrättehän. Virginiellä on nykyään eräs herra, jonka luona
hän käy kahdesti viikossa. Mutta on se siltä koko siivoa, sillä heillä
ei ole kuin yksi huone ja alkoovi, enkä minä käsitä missä Virginie on
voinut maata.

Hän keskeytti vähän puhettaan, vilkasi taakseen ja alkoi taas
hiljentäen karkeata ääntään:

-- Hän nauraa nähdessään teidän itkevän, tuo sydämetön heittiö. Minä
panen vaikka pääni panttiin, että hänen pyykinpesunsa on vain
tekosyy... Hän on lähettänyt nuo toiset matkaan ja on tullut tänne
voidakseen kertoa heille, miltä te näytitte sen kuultuanne.

Gervaise otti kädet silmiltään ja katsoi ympärilleen. Kun hän huomasi
edessään Virginien, kolmen, neljän naisen välissä, joille hän puhui
hiljaa katsoen suoraan häneen, valtasi hänet hurja viha. Kaikki hänen
jäsenensä vapisivat, kädet ojona hän astui muutaman askelen ja hakien
maasta jotakin hän pyörähti ympäri, hänen käteensä sattui täysi
vesiämpäri ja tarttuen siihen molemmin käsin hän lennätti sen
sisällyksen Virginietä kohden.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie.

Hän oli hypännyt taakse päin ja ainoastaan hänen kenkänsä olivat
kastuneet. Pesijättäret, joiden mieliä nuoren vaimon kyyneleet jo
jonkun aikaa olivat jännittäneet, alkoivat silloin survia toisiaan
nähdäkseen tappelun. Toiset, jotka vielä lopettelivat syöntiään,
nousivat pesurahinsa päälle, toiset juoksivat lähemmäksi. Muodostui
piiri heidän ympärilleen.

-- Kameeli! huusi pitkä Virginie uudestaan. Mikä häntä riivaa!

Gervaise seisoi liikkumatta, leuka ojona ja kasvot vääntyneinä, eikä
vastannut mitään, sillä hän ei ollut vielä oppinut soittamaan suutaan,
niinkuin pariisittaret. Toinen jatkoi:

-- Kyllä hänet tunnetaan! Hän on kyllästynyt mieroa kiertämään. Hän ei
ollut vielä kahdentoista vanha, kun häntä jo sotamiehet käyttivät
alusinaan. Toinen sääri häneltä on jäänyt kotipuoleen. Mädännyksestä
oli se irtautunut.

Ympäriltä kuului naurun hohotus. Nähdessään menestyksensä Virginie
astui pari askelta lähemmä ja ojentain pitkän vartalonsa hän huusi
vielä kovemmin:

-- Hei, tuleppas vähän lähemmäksi, niin minä näytän sinulle! Tiedä,
että ei ole hyvä tulla tänne meitä suututtamaan. Enkö minä muka tunne
tuota luuskaa! Jos hän olisi osunut minuun, niin minä olisin koreasti
nostanut ylös hänen hameensa: olisittepa saaneet nähdä. Mutta mitäs
minä olen hänelle tehnyt... Sano, senkin ryökäle, mitä minä olen
sinulle tehnyt?

-- Älkää pitäkö niin suurta suuta, änkytti Gervaise. Te tiedätte
kyllä... Minun mieheni on nähty eilen illalla... Ja olkaa vaiti, muuten
minä teidät kuristan, ihan varmaan.

-- Hänen miehensä! Tuopa vasta on hyvä!... Armollisen rouvan mies!
ikäänkuin muka tuollaisellakin löntyksellä olisi mies!... Se ei ole
minun syyni, jos hän on sinut jättänyt. En kai minä ole häntä sinulta
varastanut, Saatte tunnustella minua... Sanonko ma, miten sen
asianlaita on? Sinä myrkytit hänen elämänsä! Hän oli liian hyvä
sinulle... Oliko hänellä edes kaulahihna kaulassa? Kuka on löytänyt
armollisen rouvan miehen? Löytäjä saa hyvän palkinnon...

Naurun hohotus alkoi uudestaan. Gervaise tyytyi vieläkin vain sanomaan
melkein kuiskaten:

-- Kyllä te tiedätte, kyllä te tiedätte... Se on teidän sisarenne, minä
kuristan hänet...

-- Vai niin, vai tahdot sinä hangotella riitaa minun sisareni kanssa,
sanoi Virginie pilkallisesti. Vai on se minun sisareni! Se on paljon
mahdollista. Minun sisareni onkin ihan toista maata kuin sinä... Mutta
mitä se minuun kuuluu! Eikö täällä muka enää saa pestä vaatteitaan
häiritsemättä! Jätä minut rauhaan, kuuletko sinä, sillä tämä jo
riittää.

Mutta itse hän yltyen omista haukkumasanoistaan ja herjauksistaan alkoi
aina uudestaan. Paukutettuaan muutamia kertoja kartullaan ja oltuaan
välillä vaiti hän kolme kertaa alotti uudestaan:

-- Aivan niin, se on minun sisareni. No oletko tyytyväinen?... He
jumaloivat toisiaan. Näkisitpä vaan heidän suutelevan toisiaan!... Hän
on hyljännyt sinut äpäröinesi! Tosiaankin kauniita kakaroita, joilla on
koko naama ruvessa! Yhdellä heistä on isänä santarmi, eikös niin? ja
kolme muuta sinä olet tappanut nälkään, päästäksesi maksamasta
ylipainoa rautatiellä tänne tullessasi... Ja sen on sinun Lantier'si
meille kertonut. Hänellä on tosiaankin kauniita juttuja kerrottavana.
Hän oli jo saanut tarpeensa tuommoisesta rutjakkeesta.

-- Haaska! haaska! haaska! ulvoi Gervaise aivan suunniltaan ja täristen
raivosta.

Hän kääntyi ympäri ja etsi taas jotakin maasta; ja kun hän ei löytänyt
muuta kuin pienen pesupunkan, otti hän sitä jaloista ja heitti
siniveden Virginien silmille.

-- Se ruoja on turmellut minun hameeni, huusi tämä. Häneltä oli toinen
olkapää kastunut ja vasen käsi siniseksi värjääntynyt, Odotappas,
ryökäle!

Hänkin vuorostaan sieppasi ämpärin ja tyhjensi sen Gervaisen päälle.
Silloin syntyi hirveä tappelu. He juoksivat molemmat pitkin korvoriviä,
tempasivat täysiä ämpäriä ja hulauttivat ne toistensa päälle joka kerta
syytäen toisilleen haukkumasanoja silmät korvat täyteen. Gervaisekin
antoi nyt jo sanan sanasta.

-- Saas tästä, sika! Se vilvoittaa takapuoltasi.

-- Liotappas tällä likojasi, senkin märännys ettäs kerrankin elämässäsi
saat ne lähtemään.

-- Kyllä minä sinusta liat lohkasen, pitkä roikale!

-- Vielä yksi!... Huuhdoppas tällä hampaitasi.

Lopulta he täyttivät ämpärinsä raanoista. Ja odottaessaan niiden
täyttymistä he jatkoivat sanasotaansa. Ensimäiset ämpärit olivat
huonosti tähdätyt eikä niistä sattunut maaliin kuin muutama pisara.
Mutta pian heidän kätensä tottui tarkemmaksi. Virginie sai ensiksi
ämpärillisen suoraan vasten naamaa. Vesi juoksi pitkin hänen kaulaansa
ja selkäänsä ja tippui hameen alatse. Hän oli vielä siitä vallan
huumauksissa, kun toinen ämpärillinen syrjästä päin loiskahti hänen
vasenta korvaansa vasten, kasteli tykkänään hänen palmikkonsa, joka
oikesi suoraksi kuin piiska pitkin selkää. Gervaise sai ensin
kintuilleen; yksi ämpärillinen täytti hänen kenkänsä ja räiskähti ylös
pitkin sääriä; pari seuraavaa valahti hänen lanteilleen. Pian oli
muuten mahdoton enää nähdä, mihin kohden milloinkin sattui. He olivat
molemmat likomärkiä kiireestä kantapäähän: vaatteet ihossa kiinni,
hameet sääriä myöten he värjöttivät laihtuneen ja ujutetun näköisinä.
Vesi valui heistä joka puolelta kuin sateenvarjosta rankkasateella.

-- Tämäpä vasta on hauskaa, huusi eräs pesijätär käheällä äänellä.

Kaikilla oli hirveän hauska. Katsojat olivat väistyneet loitommaksi,
jotta vesi ei räiskyisi heidän päälleen. Pilapuheita ja suosionhuutoja
kuului veden loiskeen kanssa sekaisin. Koko lattia lainehti vedestä,
jossa molemmat naiset kahlasivat nilkkaa myöten. Mutta yht'äkkiä
tempasi Virginie salakavalasti eräältä lähellä olevalta pesijättäreltä
ämpärin kuumaa lipeää ja lennätti sen Gervaisea kohti. Kuului parkaisu.
Luultiin hänen korventuneen. Mutta häneltä ei ollut kuin vasen jalka
hiukan palanut. Ja tuskan raivolla hän kaikin voimin heitti tyhjän
ämpärin Virginien jaloille, niin että tämä kaatui.

Kaikki pesijättäret puhuivat yht'aikaa.

-- Hän on katkaissut häneltä jalan!

-- Mutta toinenhan tahtoi keittää hänet elävältä.

-- Vaaleatukkainen on sittenkin oikeassa, jos häneltä on viety mies.

Rouva Boche nosteli käsiään taivasta kohti päivitellen. Hän oli
varovaisesti vetäytynyt suojaan kahden korvon väliin. Lapset, Claude ja
Etienne olivat peloissaan ja itkusta tikahtamaisillaan tarttuneet hänen
hameeseensa ja huusivat yhtä mittaa: Äiti! Äiti! Kun ovenvartija näki
Virginien viruvan maassa, juoksi hän Gervaisen luo ja veti häntä
hameesta hokien:

-- Voi, tulkaa toki pois! Hillitkää luontonne!... Minun ihan mieltäni
kääntää. Eihän tämmöistä rytäkkää ole vielä ennen nähty.

Mutta hänen täytyi peräytyä ja vetäytyä takaisin korvojen väliin lasten
luo. Virginie oli hypännyt ylös ja hyökännyt Gervaisen kurkkuun
käsiksi. Hän puristi häntä kaulasta tahtoen kuristaa hänet. Silloin
tämä kiivaalla nykäyksellä tempasi itsensä irti ja tarttui Virginien
palmikkoon ikäänkuin hän olisi tahtonut kiskoa irti hänen päänsä.
Tappelu alkoi uudestaan ilman huutoja ja haukkumasanoja. He eivät vielä
ryhtyneet sylipainiin vaan raapivat ja repivät toistensa kasvoja ja
käsiä ja mitä vaan eteen sattui. Virginie menetti punaisen nauhansa ja
sinisen hiusverkkonsa; hänen liivinsä kaulus repesi niin että iho tuli
paljaaksi olkapäätä myöten. Gervaiselta taas oli hiha lähtenyt irti
hänen valkeasta nutustaan hänen tietämättä, miten se oli tapahtunut, ja
pitkä repeämä hänen paidassaan paljasti hänen vartalonsa vyötäisiin
asti. Vaatepalaset lentelivät. Gervaisestä näkyi ensin veri vuotavan;
hän oli saanut kolme pitkää naarmua, jotka ulottuivat suusta leuvan
alle; joka kerran kun toinen iski, hän pani silmänsä kiinni, peläten
että tämä repisi ne hänen päästään. Virginiestä ei vielä lähtenyt
verta. Gervaise tavotteli hänen korviaan ja raivostui, kun hän ei
niihin ylettänyt. Vihdoin kun hän sai kiinni hänen toisesta
korvarenkaastaan, josta riippui keltainen lasipäärynä, kiskasi hän
siitä niin, että korvanlehti halkesi; verta alkoi vuotaa.

-- He tappavat toisensa! erottakaa nuo syöjättäret! huusi useita ääniä.

Pesijättäret olivat tulleet lähemmäksi. Syntyi kaksi puoluetta. Toiset
yllyttivät molempia niinkuin tappelevia koiria, toiset, hermostuneemmat
aivan vapisivat ja hirviämättä enää katsoa käänsivät päänsä pois
sanoen, että he ihan varmaan tulevat siitä kipeiksi. Tappelu oli
vähällä käydä yleiseksi. Haukuttiin toisiaan sydämettömiksi
heittiöiksi; paljaita käsivarsia ojennettiin; kolme korvapuustia
läiskähti.

Rouva Boche lähti kumminkin etsimään pesulaitoksen renkiä.

-- Charles! Charles!... Missähän hän on?

Hän löysi hänet ensi rivissä katsomassa käsivarret ristissä. Hän oli
paksukaulainen pitkä velikulta. Hän nauroi ja nautti nähdessään
vilahduksia naisten paljaasta ihosta. Pienempi, vaalea oli lihava ja
pullea kuin peltopyy. Sepä olisi lystiä, jos hänen paitansa kokonaan
halkeisi.

-- Kas! sanoi hän siristäen toista silmäänsä, hänellä on luomi
kainalossa.

-- Kuinka! siinäkö te seisotte! huusi rouva Boche huomatessaan hänet.
Mutta auttakaahan toki meitä erottamaan heitä!... Tottahan te saanette
heidät erilleen.

-- Oho! ei, kiitoksia! Tapelkoot vain minusta nähden! sanoi hän
rauhallisesti. Repisivät vielä silmät päästäni, niinkuin tässä
tuonoin... Ei se ole minun asiani, minä saisin liian paljon hommaa...
Olkaa huoleti. Pieni suonenisku tekee heille hyvää. Se lauhduttaa
heitä.

Ovenvartija puhui silloin, että olisi mentävä sanomaan poliisille.
Mutta pesulaitoksen emäntä, se nuori, hintelä, kipeäsilmäinen nainen
teki kerrassa tenän. Hän toisti moneen kertaan:

-- Ei, ei, en minä anna, sehän vahingoittaisi koko laitoksen mainetta.

Lattialla ottelu jatkui. Yht'äkkiä Virginie ponnistihe polvilleen. Hän
sai käteensä kartun ja sitä heristäen hän korisevalla äänellä huusi:

-- Odotappas! Tuoppas tänne likaiset vaatteesi, niin minä ne peittoan!

Gervaise ojensi nopeasti kätensä, otti samoin kartun ja piti sitä
koholla kuin nuijaa. Ja hänelläkin oli ääni käheänä.

-- Vai haluat sinä suurta pyykkiä... Annappas nahkasi tänne, että minä
teen siitä tomuriepuja.

Tuokion ajan he olivat siinä polvillaan uhkaamassa toisiaan. Hiukset
silmillä, rinta huohottaen, likaisina ja turvonneina he väijyivät
toisiaan ja odottivat vetäen syvään henkeä. Gervaise löi ensiksi; hänen
karttunsa luiskahti yli Virginien olkapään, samalla kun hän itse
väistyi sivulle välttääkseen tämän karttua, joka hipasi hänen
lonkkaansa. Kerran alkuun päästyään he sitten peittosivat toisiaan kuin
pyykkivaatteita, kovasti ja tahdikkaasti. Kun he saivat toisiinsa
käymään, kuului pehmeä mäiskäys, ihan kuin olisi lyönyt vesikorvoon.

Heidän ympärillään pesijättäret eivät enää nauraneet; monet olivat jo
menneet pois sanoen, että se koski heidän sydänalaansa! toisista, jotka
olivat jääneet kaula pitkällä ja silmät verenhimosta kiiluen katsomaan,
olivat tappelijat vain huimapäisiä hurjistelijoita. Rouva Boche oli
vienyt pois Clauden ja Etiennen; ja heidän parkumisensa, joka kuului
toisesta päästä, sekaantui kartun läiskeeseen.

Mutta Gervaise kirkasi äkkiä. Virginie oli iskenyt häntä olkansa takaa
paljaaseen käsivarteen kyynäspään yläpuolelle; siihen ilmestyi punainen
lämy, liha turposi heti. Silloin hän hillitsemättömällä voimalla
syöksyi vastustajansa päälle. Luultiin, että hän tahtoi tappaa hänet.

-- Riittää! riittää! huudettiin.

Mutta hänen kasvonsa olivat niin hirvittävän näköiset, että kukaan ei
uskaltanut lähestyä. Kymmenkertaisella voimalla hän tarttui Virginien
vyötäisiin, rutisti hänet kaksinkerroin, painoi hänen kasvonsa
kivilattiaa vasten, niin että takapuoli jäi koholle, ja huolimatta
hänen rimpuilemisestaan hän levähytti hänen hameensa ylös. Alla oli
housut, mutta hän pisti kätensä niiden halkoon ja repäsi ne alas, niin
että kaikki näkyi, paljaat reidet ja pakarat. Sitten hän karttu koholla
alkoi paukuttaa, niinkuin hän ennen oli paukuttanut Plassansissa
Viornen rannalla, kun hänen emännällään oli sotamiesten pyykki
pestävänä. Ja joka kerran kun märkä karttu läiskähti pehmeää lihaa
vastaan, syntyi valkeaan ihoon punainen raita.

-- Hihih! hihkui renki Charles, ihastuksissaan, silmät selällään.

Naurun hohotuksia kuului taas. Mutta pian alettiin uudestaan huutaa:
Riittää, riittää! Gervaise ei kuullut mitään eikä hellittänyt. Hän
katseli työtään kumartuneena, pitäen tarkasti silmällä, ettei yksikään
kohta jäisi kuivaksi. Hän tahtoi lyödä koko tämän nahkan häpeän leimoja
täyteen. Ja julman ilon valtaamana hän alkoi puhella, muistellen erään
pesijätärten laulun sanoja:

Pang! pang! Margot nyt karttuineen... Pang! pang! käy
pyykkirannalleen... Pang! pang! sydäntään huuhtomaan... Pang! pang!
mustasta murheestaan...

Ja hän alkoi uudestaan:

-- Tää on sinulle, tää sisarellesi, tämän saa Lantier... Heidät
nähdessäsi, tämä heille vie... Maltahan! nyt minä alan taas: Tämän saa
Lantier, tämän siskosi, täm'on sinulle...

Täytyi väkisin riistää Virginie hänen käsistään. Kasvot kyynelten
vallassa ja tulipunaisina häpeästä tämä otti vaatemyttynsä ja luikki
tiehensä; hän oli voitettu. Sillä välin Gervaise veti paikoilleen
nuttunsa hihan ja oikoi hameitaan. Hänen käsivarttaan pakotti, ja hän
pyysi rouva Bochea nostamaan vaatteita olalleen. Ovenvartija kertoi,
miltä tappelu oli näyttänyt ja miltä hänestä oli tuntunut, ja pyysi
saada tarkastaa hänen ruumistaan.

-- Jos teiltä hyvinkin on jokin luu katkennut... Minä kuulin semmoisen
rusahduksen...

Mutta Gervaise tahtoi lähteä pois. Hän ei vastannut ympärillään
purpattavien pesijätärten säälittelyihin eikä suosionosotuksiin.
Saatuaan vaatenyyttinsä olalleen hän meni ovelle, jossa hänen lapsensa
häntä odottivat.

-- Kahdelta tunnilta se tekee kaksi souta, sanoi hänet pysäyttäen
pesulaitoksen emäntä, joka jo oli asettunut takaisin paikoilleen
lasiseinäiseen aitioonsa.

Mistä hyvästä kaksi souta? Hän ei heti tajunnut, että häneltä
vaadittiin hänen paikkansa hintaa. Mutta päästyään siitä selville hän
maksoi sen. Ja ontuen kovasti märkien vaatteiden painon alla, itsekin
likomärkänä, kyynäspäässä mustelma ja poski veressä, hän lähti astumaan
pois taluttaen paljain käsivarsin Etienneä ja Claudea, jotka juosta
kipittivät hänen rinnallaan vieläkin nyyhkyttäen ja posket kosteina
äskeisestä itkusta.

Hänen lähdettyään alkoi pesulaitoksessa taas entinen pauke ja melu.
Pesijättäret olivat syöneet leipänsä, ja juoneet viininsä ja kahta
kovemmin he nyt paukuttivat innostuneina Gervaisen ja Virginien
toisilleen antamista iskuista. Pitkin korvoriviä olivat taas käsivarret
ahkerassa liikkeessä. Oli siinä joukossa jos jonkinnäköistä,
kulmikkaita kasvoja, köyristyneitä selkiä, vinoon vääntyneitä
hartioita, ja kaikki tekivät niin rajuja liikkeitä kuin nukketeaatterin
sarananuket. Keskustelut jatkuivat taas käytävän kahden puolen päästä
päähän. Naurun rähäkkä ja karkeat pilapuheet kuuluivat yhtenä hälinänä
veden alituisen pauhinan kanssa, kun sitä raanoista lorotti ja
ämpäreistä läiskähteli. Rahien alla sitä virtasi tulvanaan. Sinä
iltapäivänä vaatteet tiesivät saavansa kyytiä karttujen niitä
pehmittäessä. Suunnattoman suuressa salissa höyrypilvet punertivat, kun
aurinko loi niihin ikkunaverhojen repeämien läpi kullanhohtoisia
täpliä. Lämmin saippuan hajun täyttämä ilma oli läkähdyttävä. Yht'äkkiä
koko huone tulvahti täyteen valkoista höyryä. Ison pyykkikattilan jykeä
kansi nousi kuin itsestään sen keskeltä kohoavaa hampailla varustettua
tankoa myöten; tiilistä muuratulla alustalla seisovan kattilan
ammottavasta vaskikidasta tuprusi höyrypilviä, joista tuntui imelähkö
potaskan haju. Sen vieressä kuivauskoneet olivat täydessä
käynnissä. Läähättävän, puhkuvan höyrykoneen pyörä puserti veden
rautasylintereihin heitetyistä vaatekasoista, ja koko pesulaitos tärisi
sen teräksisten käsivarsien huimasti pyöriessä.

Kun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku
hänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin
seinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan,
johti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli
viettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa.
Tämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi,
miten hyljätyksi hän oli tullut.

Ylhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä
kirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine
tomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit
vieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen
kaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky
oli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki
jätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt
kaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä.
Pesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään.
Eikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti
ollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään
ei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs
aavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli
vienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä
eriparisten kynttiläjalkain välissä.

Hän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan,
kääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että
itkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka
hän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja
Clauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen,
painoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan
samaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan,
Pariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä
yli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan
katukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin
helteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän
katseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi
tuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun
valtaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi
määrätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.




II.


Kolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina,
auringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä,
yhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli
ollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi
Gervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli
kulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli
maassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän
takana.

Ukko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin
kulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana:
»Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi
pölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli
vasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja,
lasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia
oli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja
tynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden
yläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja,
hedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden
helakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä
seinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon
merkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella
pihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine,
maan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta
helvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet
mainiosti.

Tähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä.
Ukko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki
päällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin
kymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä
ryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti
lattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä,
tynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry,
josta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.

Coupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin
näköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän
nauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka,
hiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme
oli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara
tukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän
olikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise,
ohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi
luumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua
ensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja
tarjoilupöydän välillä.

Kun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää
vastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan
nuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä
valkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän
viitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut
puhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:

-- Siis ei? te sanotte ei?

-- Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen.
Ette suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän
lupasitte minulle olla järkevä... Jos minä sen olisin tiennyt, niin en
olisi ollenkaan tullut tänne.

Coupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä
aivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin
hänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia,
joiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili.
Gervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä.
Oltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:

-- Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka;
minulla on iso, kahdeksanvuotias poika... Mitäs me tekisimme yhdessä?

-- Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!

Mutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.

-- Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä,
että te ette ole ollut naimisissa... Ei, herra Coupeau, minun täytyy
ajatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa
pois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas
te luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan
aikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni
on ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä
miehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.

Hän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi,
ikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa,
syitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän
oli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.

Coupeau hoki hellästi:

-- Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä...

-- Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä
pahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau... Ei teidän pidä siitä
loukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen
mieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo
mieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja
sitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi
kuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua... Mutta
mitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua?
Minä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat
käyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen... No niin? Parasta
on näin ollen pysyä ennallaan.

Hän kumartui ottamaan koriaan.

-- Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne;
pesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua... Kyllä te vielä
löydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla
ei ole kahta penskaa perässään laahattavana.

Coupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:

-- Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista...
Minulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa... Ettehän pelänne,
että minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme... Te
siis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi
aikaa puhelemaan minun kanssani?

Gervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle
mielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise
oli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas
sinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan.
Vastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse,
joissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle,
jossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla
katukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien
toisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään
työpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä
ja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan
naulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan
»Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa.
Leipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä
paistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton
jono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita
paperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän
näköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan
kumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia
pitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita
vasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta
vähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä
työmiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat
rauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä
oli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.

Eräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.

-- No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko
sakille.

Viisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.

-- Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla
sitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan
rehellisistä laseista!

Ukko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli
kolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko
katukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta
kumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden
oleanderien välitse.

-- Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi
Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin... Mutta kun hän niin
katalasti minut hylkäsi...

He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin;
luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon
ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei
lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli
sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän
oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli
käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan
kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla
tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta
mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata
itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea
itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen,
jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut
haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen
ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä,
mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin
valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.

-- Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän
kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset
hyvänpäiväisiksi.

Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta,
olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän
olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä
enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli
kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen
kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat
kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän
tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla.
Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt
Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä
välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet
neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli
sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen
emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli
helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka
hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä
rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada
aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun
Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän
varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti
hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi
kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat
siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan,
kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he
ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut
aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa
asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in
työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli
ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit
paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän
helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli
hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli
pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli
tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin
kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli
jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.

-- Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau
Gervaiseä miellyttääkseen.

Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen
vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen
sanoi hiljaa:

-- Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.

Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa
vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin
sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta
Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään,
vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän
kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt
kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka
paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista
viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen
epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista
ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat
survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua
katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset
tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen
silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa
katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi
avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä
oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki,
joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa
kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet
kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat
toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin
päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen.
Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi
lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he
suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.

-- Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan
kiirettä luotukaan!

-- Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan
Saappaaksi.

Ansa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin
kuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät
tarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä
tai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle
sulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi
odottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä
ukko Colombelta.

-- Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari,
läimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja
jolla on valkonen liinapaita!... Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan
hentulleen ja syötetään hänelle makeisia!

-- Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.

Mutta toinen jatkoi ivaten:

-- Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!...
Moukka on moukka ja moukkana pysyy.

Sitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen
silmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan
savu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen
ilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.

-- Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.

Ja hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä
kanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää
henkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei
hän enää sietänyt niitä nähdäkään.

-- Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun,
mutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.

Coupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia
paloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta
mitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin
hyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin
paljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät
menivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä
niinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen
pudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä
muisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki
Coquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin
juonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn
viinikaupassa.

-- Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän
kertomuksensa.

Gervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös,
vaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren
työmiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden
ajatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:

-- Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi
paljoa... Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä
rauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin
siisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia,
ei enempää... Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon
ihmisiä, jos se olisi mahdollista... Vielä minulla olisi yksi toivomus,
se olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin
kenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi... Ja siinä
onkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli
halujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä
houkutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:

 -- Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa
sängyssään... Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin
mielelläni omalla tilallani kotonani.

Ja hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen
toivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti
kelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias
näkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä
tammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä
seurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen
sormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi
juosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen
monimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli
synkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä
kuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin
jylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä
päivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan
odottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli
kuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin
katseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta
vaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa
kosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi
juotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea
alkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta,
yhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan
hievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko
Colomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo
peijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi
yhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi
valui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä,
joka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa
tulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän
peräytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:

-- Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee ... vai
juoma...

Palaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:

-- Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi
tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja
kuolla omassa sängyssään...

-- Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en
minä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise...
Teidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä
liiaksi... Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme
varpaita.

Hän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä
kori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise
pudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi
katsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta,
että Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän
vastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan
erillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos.
Heidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui
sieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului
siellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli
täyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä
mikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla
toista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä.
Ja hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan»,
Saint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä
sekottamatonna.

-- Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun
he olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra
Coupeau... Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

Hän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä
kiinni eikä päästänyt menemään.

-- Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se
teille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo,
ennenkuin palaan työmaalle... Menemme yhtä matkaa,

Gervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta
Poissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä,
Coupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen
ollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden
ihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi
vuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen
sisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski,
oli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n
kaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään
ketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa.
Hän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka
asui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin
keittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi
poiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle,
koska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.

Gervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa
kysyäkseen häneltä nauraen;

-- Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?

-- Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet,
vastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin
saavat minut mukaansa kapakkaan... Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä
nimi kuin Saapas, vai mitä?

-- Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.

Sitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä
uudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut
puutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin
sinne toinenkin metri räystäsränniä!

-- Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen
siellä katolla... Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin
käsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.

Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in
katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:

-- Tässä se talo nyt on... Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa... On
tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se
on iso kuin kasarmi!

Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli
siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden
mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti,
että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna
katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno
ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa.
Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden
puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se
näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade
oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon
suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli
läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat
liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta
Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua
porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän
perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä
kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista
vettä.

-- Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.

Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla
astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli
oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan
puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi
neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet.
Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat
aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä
oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli
valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden
ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja
niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen
oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja,
naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa
kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta
kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin
sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella
pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen
eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat.
Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten
neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle.
Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat
pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä
kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin
versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän
läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja
murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää.
Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti
toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä
vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata
ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi
hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti
talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä,
kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan,
ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.

-- Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa
ovelle.

Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi
takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä
katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista
riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija
ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä,
parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita
valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla
kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen
lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä
taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka
työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli
taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä,
olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä
hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku
yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin
tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut
siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon
puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen
nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen
lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli
toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta
kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa,
vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi
Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten
kiinnitettyjen lankojen ympäri.

-- Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun
sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö
päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut
vasikanpaistin.

Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi
katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.

-- Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä
on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja,
niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni... Täällä olisi
hauska asua, vai mitä?

-- Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme
ollut niin paljon asukkaita... Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo
ikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?

Silloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi
häneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he
hyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon
portille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai
hänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei
aikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä
huolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n
pesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa
kättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä.
Coupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa
työssä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin
ommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi
hän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta
Gervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian
vakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui
vaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä
ymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen
neljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt
anislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä
kaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin
vastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan
pahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten
seurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku,
joka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan
otsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan
heitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä
ylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt,
huonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut
hänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä
mietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä
kyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau
huusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei
ollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan,
eikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä,
mutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun
pantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin
olisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista
juopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän
puhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin;
hänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja
sunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja
häpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen
työmiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen
nuorekkaasta suustaan.

Molemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia
pikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa
maitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen
pyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä,
hän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas
palkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen
makuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia
hänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui
hyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau
oli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin
esikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia
hänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä
kiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi
käydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta
hänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut
hänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka
kerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se
tapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se
tapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau
teki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin
muuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän
pitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa
lasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan
suuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä
tukasta.

Kesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla
tuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja
telkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta
tiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle
yhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni
oli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi
pois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui
huoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa
näyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja
änkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt
kaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut
tyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut
saanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.

-- Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään
pidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?... Me menemme toistemme
kanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt
päätökseni.

Gervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.

-- Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole
koskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte... Se ei minulle
sovi, ja sillä hyvä... Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää
tarkoin, minä pyydän.

Mutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen
päätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa.
Hän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää
rauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin
yliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä,
hän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua
rauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta
ehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.

-- Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise.
Minä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka
olen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden... Ette te saa olla niin
itsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä
on minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä
lyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin
naimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat
toisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä
kiusa... Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.

Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan
kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat
naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia,
Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla
tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä
Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään
tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta.
Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen
rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä
ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta
kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi
kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei
pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata!
Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä
pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä
heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin
tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän
koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa.
Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja,
ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma
rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän
tahtoi saada hänet omakseen.

-- Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään
polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät... Siihen teillä
ei ole mitään inttämistä, luulen ma?

Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi
tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja
vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti
pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun
lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat
kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla,
ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen,
lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta
kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin
myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin
harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat
vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen,
tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt
sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu,
liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa
kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän
tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa,
omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se
helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.

-- Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.

-- Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no
minä suostun... Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin
hullusti.

Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella
moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se
osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä
ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan
hän kuiskasi hiljaa:

-- Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia... Hyvästi!

Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes
tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta
riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt
hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän
perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla
ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.

Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan
jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta
vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan
kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista
pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen
sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä
suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa
poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan
ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän
sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä
naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.

-- Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme,
selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä
iltana... Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu
varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole
juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä
menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö
hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos...
Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.

Tällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana
hän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli
yhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame,
villamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja
valkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona,
jotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja
puoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn;
hame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.

-- He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua
pitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen
naimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella... Ja jos te ette ole
koskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa.
Heillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.

-- Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.

-- Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.

Sillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan
yli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau
huusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini
kaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise
katsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean
tornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa
kerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla
tuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä
omituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien
kiertoportaiden seiniä.

-- Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen
kohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat
varmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.

Tosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan
porraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa,
ja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti
pitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet
lukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta
likavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä
sekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta
kuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden
kilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja
kaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli
erääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana _Piirustaja_.
Oven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla
päällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi
miestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat
rauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista
kätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni
josta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin
vesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia
nimiä kuin _Rouva Gaudron, karttaaja_ ja vähän etempänä _Herra
Madinier, kotelotehdas_. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi
semmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat,
kuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä
asuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta
riittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen
kerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut
tottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja
ihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä
pyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi
lautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun
äiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen
nukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille.
Kun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan
taakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti,
mistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä
portaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä
muudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun
nukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin
vesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies
paitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin
oli kirjotettu: _Neiti Clémence, silittäjä_. Kun nyt Gervaise
viimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen
jalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen
päähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki
tähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta;
ja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä
ainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti
kumartua kuilun reunan yli.

-- Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä
matka!

Hän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän
kääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran
oikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä
rappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa
pieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan
tai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi
yhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet
punahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka
oli pilkkosen pimeä.

-- Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni;
tässä on kolme porrasta.

Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti
ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt
oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat
sisälle.

Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa.
Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös,
jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli
työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä
kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli
täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin.
Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla
seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan
raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä
näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun
lian vallassa.

-- Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.

Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin
tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli
tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana
sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi.
Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa
loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän
kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon
naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla
pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua
mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli
lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän
pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se
aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti
päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät,
kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.

-- Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire,
niinkuin tiedätte... Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä.
Pysykää siellä kamarissa.

Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä
heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi
hänen työhönsä kirkas valokehä.

-- Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on
se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!

Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän
kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan,
ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.

Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon
viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen
viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan
aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n
puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän
karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain
surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin
vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti
kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä,
ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän
siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan
läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme.
Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät,
ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin
joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma.
Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen
vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni
hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.

-- Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.

Hänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän
rojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.

Mutta Coupeau alkoi nauraa.

-- Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja
tuossa ihan teidän jaloissanne.

Hän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista
tavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä
ruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta
kivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen
hiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei
suinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa
kuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää
hänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää:
työnantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen
ensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi
hienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi
kertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja
tottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska
hän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli
nähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.

Silloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään
jakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään,
vieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut
asian yksinomaan itselleen:

-- Minä teen patsasketjua.

Coupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla
lähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen
merkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle
teräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin
että langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten
juotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti
niitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta
rikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun
päällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta
valmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän
kiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin
säännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan
silmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.

-- Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä
helmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta
tämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.

Tämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita
tuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:

-- Kuulehan, Marjamehu!... Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt
ketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä
aamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!

Hän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.

-- Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]... Hm! kaksi
liueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan
naisten kaulaan... Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen
vielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.

Gervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin
rumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli
kiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään,
asiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan
oli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin
uteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän
vastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se
liikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi
veljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen
asukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä;
mies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän
huusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta
piirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten
velkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa
kanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle;
edellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista;
olisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi
kaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna.
Rouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri
ollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös
viidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme
hyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta
pitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n
lapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti
Remanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä
nukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen
silittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon
toisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti
paljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui
tekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan
vielä syöksevä hänet kurjuuteen.

-- Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle
ketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen
silitellä.

Ja tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta
hän lisäsi:

-- Neljä ja puoli jalkaa lisää... Näin minä pääsen Versailles'ia
lähemmäksi.

Rouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä
reikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen
kuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja
puhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas
Gervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli
puhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi
työnantajalle.

-- Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä.
Kiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.

Mutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli
menehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi
pidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän.
Kun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise
tahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä
ymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja
harmittaa tämä tahallinen vaitiolo.

-- No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan
työtänne.

Hän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he
sanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti
itse käydä asiaan käsiksi.

-- Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun
vaimoni todistajaksi.

Ketjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla
pilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja
asettui seisomaan keskelle lattiaa.

-- Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan
Marjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän
tosissaan.

-- Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen
vaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole
antaa teille neuvoja... On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään
naimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei
onnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein
onnistu, ei usein, ei usein.

Viimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen
katseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen
ihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli
odottanutkaan.

-- Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän
terävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä
toivoneet... Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät
toisinaan niin kummallisesti... Minä puolestani en tahdo riitaa
rakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä
olisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan... Täällä meillä
hänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä
näkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli
keitto kuumana ihan minuutilleen... Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva
sinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä
vastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?

-- Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.

-- Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut
veljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi
lasta... Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen
puoltaan: se on aivan luonnollista... Sitä paitsi te ette näytä
vahvalta... Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?

-- Ei, ei, hän ei ole vahva.

He eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi
heidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä
tarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän
edessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään
hänen kärsivän Coupeau viimein huusi:

-- Siitä ei nyt ole kysymys... Se, mistä te puhutte, ei merkitse
mitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä
heinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.

-- Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa.
Mitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa... En suinkaan minä aio estää
Lorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.

Allapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä
kärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän
peläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti,
kumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun
lähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.

-- Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän
pohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.

Siitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan
joutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki
kultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten
piti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti
viikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja
poltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja
kolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.

Rouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.

-- Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta
katsokaapas kenkänne pohjia.

Gervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei
ollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä
äänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin
hänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän
toivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä.
Mutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen
perällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili
kuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä,
niin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta
lankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret
vääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua;
kumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita
toisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä
hikeä otsaltaan.

Päästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut
olla kyyneleet silmissä sanomatta:

-- Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.

Coupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun
tästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka
että kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää
saituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän
iäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta
lihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä
heinäkuuta.

Mutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä
raskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet
levottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan
portaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen
kaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun
pohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi
syvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat
vaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären
huoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva
tuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien
sipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita
kolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku
lapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä
väkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.

Sillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä
pyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen
kerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta
taivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin
puhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan;
ne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka
päivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat
nukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat
näyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän
kohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi
valastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta,
toisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan
pihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja
tämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki
hiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon
huonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin
talo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas
tuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi
perästä päin.

-- Varokaa! huusi Coupeau.

Ja Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli
juossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin
kesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui
tähtiä.




III.


Gervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä
paitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa
mennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän
nyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän
ruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain
jotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin
mennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle
sattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia
naisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan
laseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.

Leikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun
hän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää
laseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän
sitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin
varrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa,
jossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen
akaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen
päivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta
Goutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou
ja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään
siihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan.
Tosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin
tavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta
saatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas
pisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise
puolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja
rouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis
viisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin
siitä syntyy aina lopuksi riitaa.

Mutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän
kumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi
viisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti
vihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux
hankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän
takin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta
räätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia
käsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä
mennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä
menivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti
päästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi
francia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt
papeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille
kirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä,
Mutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut
oikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän
otteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja
joka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää
korvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan
löytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka
vielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka
murisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen
liittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä
francilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis
kaksikymmentä souta.

Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin
naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä
tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä
francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää
silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla
Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään
rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti
kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan
purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla
seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja
kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat
vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja
tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.

Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja
Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka.
Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa,
viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä,
että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään
olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä
kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti
väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua
seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt
oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja
Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken
mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen
suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin
olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut
välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut,
että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin
nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi
oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus
tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu.
Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta
viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista
mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta
iloa ei saanut puuttua.

Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi
katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä,
että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja
kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan
niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta
ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen
luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi
Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan
häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat
kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka
hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira,
mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau
kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».

Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli
yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja
kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat
jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota.
Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier
talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella
katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli
päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla
ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni
kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn
kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki;
ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa
lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta,
punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja
iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti
hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n
pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon
säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa
Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen
Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa
tuntuivat oudoilta.

Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia
liian aikaiseen tuomarin virastoon.

Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista
tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata
kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään.
Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka
kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen
haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla
henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut
virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti
seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat
nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia
morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia
jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan
oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä
ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet
ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä
virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä
siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän
nokkansa alle! -- Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten
teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he
jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin
puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa
Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia
kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon
isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt
ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille.
Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise
häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.

Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella
joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja
heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa
jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää
kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti,
että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs
pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen
edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän
joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi
ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen
karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian
olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti
polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä
apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan.
Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä
messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä
välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko
täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat
asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon
jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan
mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion
lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat
kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti
yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden
vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä
vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen
päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän
säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.

-- Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.

Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa.
Kumminkin hän lisäsi:

-- Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei
kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.

-- Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan
viidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan... Marjamehu parka!

Ja kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe
mielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina,
suuteli muori Coupeauta.

-- Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin,
minä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun
syyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää
onnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on
nyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.

Sitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa
vaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan
toiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä
vastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon
soitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi
Coupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen,
lasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja
pöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi,
että Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski
tuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä,
hän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon
nääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä
seassa.

-- Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa
hän maksoi neljä francia viisi souta.

Mutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva
Fauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä
oli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli
kukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou,
ijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan
edes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava
köllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä.
Hänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja
hänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen
vatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta.
Hänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.

-- Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa
aika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!

Ja hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä,
jotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun
vanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä.
Hänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät
hänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli
päivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:

-- Te ette usko, millainen ilma siellä on... Kadulla tuulee niin, että
tuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.

Kaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet,
että ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra
Madinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi,
että hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti
aamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan
lopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.

-- Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella
tarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki
koolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä,
kunhan hän tulee.

Rouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri
poikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli
ollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään
syntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:

-- Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän huonolla
tuulella!... Saatpa itse nähdä!

Ja hääseurueen täytyi kärsivällisesti odottaa vielä neljännes tuntia
seisoskellen viinikauppiaan puodissa miesjoukon keskellä, jotka
survivat ja puukkivat heitä tullessaan ottamaan naukun tiskin ääressä,
Tuon tuostakin Boche tai rouva Fauconnier tai Paistikas erosi joukosta,
meni aina katukäytävän reunalle töllistelemään taivasta kohti. Ukkonen
ei painunut ensinkään syrjään; ilma alkoi pimetä, tuulenpuuskat
pyyhkivät pitkin maata nostaen valkoisia tomupyörteitä. Kun ukkonen
ensi kerran jyrähti, teki neiti Remanjou ristinmerkin. Kaikkien silmät
kääntyivät levottomasti peilin yläpuolella olevaan seinäkelloon: se oli
jo kahtakymmentä vailla kaksi.

-- No nyt se alkoi, huusi Coupeau. Nyt enkelit itkevät.

Rankkasade lakaisi katua, jossa naiset pakenivat pitäen kahden käden
hameitaan. Tämän ensimäisen sadekuuron aikana rouva Lorilleux vihdoin
saapui hengästyneenä, raivoissaan, taistellen kynnyksellä
sateenvarjonsa kanssa, joka ei tahtonut mennä kiinni.

-- Onko mokomata ennen nähty! soperti hän. Se tapasi minut parhaiksi
ovella. Minun teki jo mieleni kääntyä takaisin ja riisua juhlavaatteet
päältäni. Siinä olisinkin tehnyt viisaimmin... Onpa nämä kauniit häät!
Minä jo sanoin, että olisi pitänyt lykätä kaikki ensi lauvantaihin. Ja
nyt sataa, kun ei minua toteltu! Sen parempi! sen parempi, vaikka koko
taivas revetköön!

Coupeau koetti häntä tyynnyttää, mutta hän käski häntä menemään
tiehensä. Ei suinkaan Coupeaussa ollut hänen hameensa maksajaa, jos se
oli mennyt pilalle. Hänellä oli musta silkkihame, joka oli tukahduttaa
hänet; liian ahdas röijy pingotti napinreikiä ja puristi häntä
olkapäistä, ja tupen muotoon leikattu hame oli niin kireällä lanteista,
ettei hän päässyt astumaan kuin aivan lyhyin askelin. Kumminkin
katselivat häntä seurassa olevat naiset suu nyrpällään, kadehtien hänen
pukunsa komeutta. Hän ei näyttänyt huomaavankaan edes Gervaiseä, joka
istui muori Coupeaun vieressä. Hän kutsui luokseen Lorilleux'n, pyysi
häneltä nenäliinan ja alkoi puodin nurkassa huolellisesti pyyhkiä
yksitellen silkille vierähtäneitä vesipisaroita.

Sillä välin oli sadekuuro äkkiä lakannut. Päivä yhä pimeni, tuli
melkein yö, lyijynkarvainen yö, jota leveät salamat valaisivat.
Paistikas sanoi nauraen, että varmaan kohta alkaa sataa vanhoja
pappeja. Silloin rajuilma puhkesi tavattomalla vimmalla. Puolisen
tuntia satoi vettä kuin korvosta kaataen, ukkonen jyrisi lakkaamatta.
Miehet seisoivat ovella katsellen sadetta, joka oli kuin harmaa seinä,
tulvehtivia katuojia ja veden räiskinää lätäköistä. Naiset olivat
peloissaan kyyristyneet istumaan kädet silmillä. Puhekaan ei enää
luistanut, kurkkua tuntui hiukan ahdistavan. Boche yritti laskea
leikkiä ukkosesta, sanoen, että pyhä Pietari aivasteli siellä ylhäällä,
mutta ei saanut ketään nauramaan. Mutta kun ukkonen alkoi jyrähdellä
harvemmin ja painui loitommaksi, niin rupesi seurue taas käymään
kärsimättömäksi, suuttumaan ukkoselle, kiroilemaan ja puimaan nyrkkiä
pilville. Taivas oli nyt käynyt tuhkanharmaaksi, ja sieltä valui hienoa
sadetta, loppumattomasti.

-- Kello on jo yli kahden, huusi rouva Lorilleux. Emmehän me kumminkaan
voi jäädä tänne yöksi.

Neiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei
päästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko
hääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän
nyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt
loppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään
seurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa,
murahti:

-- Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei
hän ainakaan saa auringonpistoa.

Sille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta
sietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus
jäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin
aikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki.
Paistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka,
sanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva
Gaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée
Clignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu
kaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi
vain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta
kiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää,
eiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin
sanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet
mentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen
hautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin
hautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut
hillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin
lähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan.
Hän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka
viinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista
häistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n
täytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:

-- Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.

Kun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi
Coupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa
ja rouva Fauconnier'n kanssa.

-- Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä
sinutella Gervaiseä.

-- Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane
vastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle
yhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.

Ja tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin
vieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella
ja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta
riitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut
salamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia
asioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Herra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi
tiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan
arvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.

-- Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa
silitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.

-- Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se
on hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä
kannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.

Kaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt
sitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli
kyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut
oikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka
herra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä
ehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja
oltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin
opikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui
vähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä,
vihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja
niin lähdettiin museoon.

Hääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin
kautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa,
jättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään
rouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan
huonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat,
Boche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi
Gaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi
jo aika pitkä jono katukäytävälle.

-- Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti
rouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee
hänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta
mitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?... Minun mieheni täytyi ostaa
hänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata
heille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan... On
sekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo
itsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei
hän sitten ole kutsunut häntä?

Hän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla
katukäytävällä ontui pahasti.

-- Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!... Mokomakin nilkuttaja!

Ja tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.

Lorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli
annettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin
pilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän
teki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä
salaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että
monet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin
selittää.

Päästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki.
Sen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain
jonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan
vetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata
sateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen
alla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan.
Heidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta
katukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin
karnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja
puotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan.
Meluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa
vasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen
helakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset
housut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta
lisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n
leveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva
Lorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun
repaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru
ylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka
pimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja
menettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen
toistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli
ylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai
liian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen
lopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron,
karttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto
ei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että
sitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.

-- Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva
Gaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.

Koko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että
se oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä
ylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin;
useampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen
kieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.

Oli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen
torilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha
auennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n
kuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan
laskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin.
Vihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän,
saavuttiin Louvreen.

Herra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.

Se oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi
hän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein
erään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri
kotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.

Kun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen
museoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä!
tästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä
kulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse,
jotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi
kissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin
kuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia.
Nykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella.
Muudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät
ymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut
lukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n
kanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen,
huusi heille niin että holvit kajahtivat.

-- Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa.
Parhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.

Porraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea
vahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen
takki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä
heidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin
hiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.

Silmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi
koko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian
paljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä
tunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä
tauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin
pitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät
äkisti »_Medusan pelastuslautan_» eteen ja selitti heille, mitä se
kuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun
taas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman
sanoen, että se ei ollut hullummin osattu.

Apollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas
kuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani
silmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden
päällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain
lipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja
kultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he
erottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen
saliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:

-- Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.

Sillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän
käski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin
pelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa.
Tehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »_Kaanaan
häät_» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin
taulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »_Joconden_» eteen, joka hänestä
muistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat
ja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet
varsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin
pariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät
heltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.

Kun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se
maksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen
silkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi
jotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva
Lorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen
tukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra
Madinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n
rakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.

Sitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja
flamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä
ja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia,
elukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja
esineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän
päätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka
seurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä.
Vuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä
ohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto,
hollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä
huvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa
maalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät
muudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään
maalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle.
Vähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea
katselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa;
toiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen
mukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan
pidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat
tottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset
kantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin
olisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin
saleihin.

Herra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät
suoraa päätä Rubensin »_Kermesse'n_» luo. Hän ei vieläkään
virkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien.
Kun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin
tulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen
siivottomia yksityiskohtia.

-- Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan
oksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas
tuota!... Siinä on siistiä väkeä.

-- Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään.
Tällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.

Hääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin
ja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat,
etteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta
kotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia
koristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän
olisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei
hääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin
läpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä
särkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti
ja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he
joutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin:
sali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin
seinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä.
Herra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut
tunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen
kerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle
laivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja
ja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan
hyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja
kun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia.
Nyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista
toiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän
oli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti
muuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat
heitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät
uudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja
vaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät
luulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät
he pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi
jälelle toisten rientäessä edeltä.

-- Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.

Hääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan
täytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet
Louvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he
huoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut
väärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että
koristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan
tyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.

Kello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä.
Päätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin
väsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei
tarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle,
kuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin
rankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta.
Rouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta,
joka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon
Pont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät
muut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen
hyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät
nenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin;
molemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja
katselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet
maalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen
kaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat
vuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku
heille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä
käheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä.
Sade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei
poislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa
uiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja
kaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti
yhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä
näytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien
pyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin
ajopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan.
Neiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä
olisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä
hän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän
vieläkin itki.

Herra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston
poikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään
parien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat
katselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille
kohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia
katsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne
oli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se
voisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan
kiivenneet maaperää korkeammalle.

-- Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva
Lorilleux.

-- Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain
miehiä tulla minun jäljestäni.

Ja nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista
kiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja
pitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen
pimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet
kutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat,
kun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret
heitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia;
miehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden
rajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti.
Huudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja
häneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista.
Ajatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan
mihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi
päässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella
remakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein
rovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus;
siitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän
koetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau
ei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä
vyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä
tultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.

-- Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko
millännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.

Paistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:

-- Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan
luetuksi.

Mutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia
rakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään
ehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli
kivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät
pilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki
kierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää
vasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei
olisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä
kuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi
luullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti,
se ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan
silmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä
huimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia,
Panthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren
kukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen
bulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään
päivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa
kiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa.
Pariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen
sinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät
yhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren,
repaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta
reunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet
akkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia
erottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.

-- Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät
toistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita
alas.

Ääneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta
kuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra
Madinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti
painamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta
hengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran
aikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien
ja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki
kuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen
viinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.

Päivällinen oli tilattu kello kuudeksi. Hopeamyllyssä oli kaksikymmentä
minuuttia odotettu hääsaattoa. Rouva Boche, joka oli uskonut
ovenvartijoimisen eräälle samassa talossa asuvalle rouvalle, jutteli
muori Coupeaun kanssa toisen kerroksen salissa vastapäätä katettua
pöytää; molemmat pojat, Claude ja Etienne, jotka hän oli tuonut
mukanaan, leikkivät juosten pöydän alla ja työnnellen tuolit sikin
sokin. Kun Gervaise sisälle tullessaan huomasi pojat, joita hän ei
ollut nähnyt koko päivänä, otti hän heidät syliinsä ja hyväili ja
suuteli heitä.

-- Ovatko he olleet kilttinä? kysyi hän rouva Bochelta. Eiväthän he
vain liene tuottaneet teille kovin paljoa harmia?

Ja kun tämä kertoi pienokaisten iltapäivän kuluessa tekemistä
kepposista, joille hän oli nauranut kuollakseen, otti äiti heidät
uudestaan syliinsä ja puristi heitä rintaansa vasten hellyyden puuskan
vallassa.

-- Mahtaa tuo sentään tuntua omituiselta Coupeausta, sanoi rouva
Lorilleux salin perällä toisille naisille.

Gervaise oli yhtä hymyilevän rauhallinen kuin aamullakin. Kävelyretken
jälkeen hän kumminkin oli välistä käynyt ihan surulliseksi ja katsoi
miettiväisen näköisenä miestään ja Lorilleux'n pariskuntaa. Hänestä
Coupeau käyttäytyi raukkamaisesti sisarensa edessä. Vielä edellisenä
iltana hän oli pitänyt kovaa ääntä ja vannonut hillitsevänsä heidän
myrkylliset kielensä, jos he unohtivat, mikä heidän rauhaansa sopi.
Mutta edessä päin hän oli heille nöyrä kuin pieksetty koira, odotti
levottomana heidän jokaista sanaansa ja painautui aivan kokoon, kun
luuli heidän olevan vihoissaan. Ja tämä saattoi nuoren vaimon
levottomaksi tulevaisuuteen nähden.

Ei odotettu enää muita kuin Saapasta, joka ei ollut vielä ilmestynyt.

-- Mitä joutavia, huusi Coupeau, käydään vain syömään. Kyllä hän tulee
pian, saattepa nähdä; hänellä on tarkka vainu, hän tuntee ruuan käryn
jo kaukaa... Hänellä mahtaa olla hauska, jos hän on vielä Saint-Denis'n
tiellä meitä odottamassa.

Silloin häävieraat istuutuivat pöytään kolistellen kovasti tuoleja.
Gervaise oli Lorilleux'n ja herra Madinier'n välissä. Muut vieraat
istuivat, missä kukin halusi, sillä siitä syntyi aina kateutta ja
riitaa, kun määrättiin paikat. Boche pujahti rouva Lerat'n viereen.
Paistikas sai naapureikseen neiti Remanjoun ja rouva Gaudronin. Rouva
Boche ja muori Coupeau pitivät pöydän päässä huolta lapsista, ottivat
leikatakseen heille lihaa ja pitääkseen silmällä, etteivät he saaneet
liian paljon viiniä juoda.

-- Eikös kukaan lue ruokalukua? kysyi Boche, naisten järjestäessä
hameitaan pöytäliinan alla, jotta niihin ei tulisi pilkkuja.

Mutta rouva Lorilleux ei pitänyt sellaisista pilapuheista. Ja lihaliemi
vermisellineen, joka oli aivan jäähtynyttä, syötiin hyvin nopeasti,
kuului vain huulten mäiske lusikoita vasten. Ruokia tarjoili kaksi
viinuria, pienet, rasvan tahraamat takit päällä ja epäilyttävän valkeat
esiliinat edessä. Pihan puolella olevasta neljästä avatusta ikkunasta
paistoi päivä täydeltä terältä; ukkosen jälkeen oli ilma puhdistunut,
mutta siltä vielä kuuma. Kostealla pihalla kasvavista puista heijastui
vihertävä kajastus savustuneeseen saliin ja niiden lehtien varjot
tanssivat pöytäliinalla, josta levisi kostea, ummehtunut haju. Salin
molemmissa päissä olevat kärpästen tahraamat peilit pitensivät
loppumattomiin pöytää, paksutekoisine, kellastuneine lautasineen,
joihin rasvainen pesuvesi oli jättänyt mustat jäljet veitsien
piirtämiin naarmuihin. Joka kerran kun viinurit tulivat keittiöstä,
paukahti huoneen perällä oleva ovi ja sieltä tulvahti sisälle väkevä
rasvan käry.

-- Älkäämme puhuko kaikki yhtaikaa, sanoi Boche, kun kukaan ei
virkkanut mitään, vaan jokainen painoi nenänsä lautaseen kiinni.

Oltiin juomassa ensimäistä viinilasia seuraten silmillään kahta
vasikanlihapiirakkaa, joita viinurit tarjosivat, kun Saapas tuli
sisälle.

-- Te sen lurjukset! huusi hän. Kolme tuntia minä tallustelin
edestakaisin maantiellä, niin että viimein muudan santarmi vaati
nähdäkseen minun papereitani... Onko se laitaa, kohdella vanhaa ystävää
niin sikamaisesti! Olisitte edes lähettäneet kaupungin lähetin
sanomaan. Vaan eikös mitä! Siitä oli leikki kaukana, sen minä sanon.
Sitä paitsi satoi niin kovasti, että taskuni tulivat vettä täyteen...
Totisesti sieltä vieläkin saisi ongituksi paistikalat.

Koko seurakunta nauroi katketakseen. Se saakelin Saapas oli jo saanut
sisäänsä ainakin pari litraa viiniä; tietysti vain sentähden, ettei
tuntuisi niin ilkeältä se mokoma sammakon siirappi, jota ukkonen oli
valanut hänen raajoilleen.

-- Vai jo sinä hiljankin tulit, kreivi Leipäsusi! sanoi Coupeau, käy
istumaan tuonne rouva Gaudronin viereen. Näethän sinä, että on sinua
odotettu, verkkosi palaa..

Se ei häntä haitannut, hän oli pian saapa toiset kiinni; ja hän pyysi
kolmasti uudestaan lihalientä ja lautasellisiä vermisellejä, joiden
sekaan hän leikkeli tavattoman suuria leipäkimpaleita. Kun toiset
olivat päässeet piirakkaan käsiksi, tuli hän koko pöytäkunnan syvän
ihailun esineeksi. Hänpä vasta osasi ahmia! Viinurit olivat aivan
hämmästyksissään, eivätkä joutaneet muuta tekemään kuin ojentamaan
hänelle leipää, ohuita viipaleita, jotka hän nielasi yhtenä suupalana.
Lopulta hän suuttui; hän tahtoi kokonaisen leivän viereensä.
Viinikauppias ilmestyi itse hyvin levottomana ovelle katsomaan. Koko
seura, joka juuri odotti häntä tulevaksi, purskahti uudestaan
nauramaan. Se kävi hänelle kalliiksi! Vietävän lysti velikulta yhtä
kaikki tuo saakelin Saapas! Eikös hän näet kerran ollut syönyt
kaksitoista kovaksi keitettyä munaa ja juonut kaksitoista lasia viiniä
kellon lyödessä kahtatoista! Ei niitä monasti tapaa, jotka hänelle
vertoja vetävät. Neiti Remanjou katseli heltyneenä, miten Saapas puri
leipää, ja herra Madinier, joka haki soveliasta sanaa ilmaistakseen
melkein kunnioittavaista hämmästystään, selitti, »että sellainen kyky
oli tavaton».

Syntyi hetken äänettömyys. Toinen viinureista oli juuri asettanut
pöydälle syvän vadillisen kaniinimuhennosta. Coupeau, joka oli hyvin
leikkisä, laski siitä hyvän sukkeluuden.

-- Kuulkaahan, viinuri, tämä kaniinihan onkin ammuttu räystäältä...
Sehän naukuu vielä.

Hiljaista naukumista, mainiosti matkittuna, kuului tosiaankin, ihan
kuin se olisi lähtenyt vadista. Sen sai Coupeau aikaan kurkullaan,
huuliaan liikuttamatta. Sillä taidollaan hän seuroissa saavutti aina
varman menestyksen, ja sentähden hän aina ravintolassa syödessään
tilasi kaniinia. Sitten hän kehräsi. Naiset painoivat serviettinsä
kasvoilleen, sillä heitä nauratti liiaksi.

Rouva Fauconnier tahtoi pään; hän ei huolinut muusta kuin päästä. Neiti
Remanjou oli ihastunut läskipalasiin. Ja kun Boche sanoi pitävänsä
enimmästi pienistä sipulista, kun ne olivat hyvästi laitettuja, niin
rouva Lerat nyrpisti huuliaan mutisten:

-- Sen minä kyllä ymmärrän.

Hän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista,
yksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt
nokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä
kaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia,
hakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia,
mutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet
muut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä
kuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:

-- Ka, pienet sipulit ... tietysti, ymmärtäähän sen.

Mutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan.
Herra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli
todellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain
koteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux
nauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki
kultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja
koko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin,
sanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä
itsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin
mestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten
hedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty
ainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva
Lerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen
veitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt
äänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului
muutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti
työntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka
silittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.

-- Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään,
kulta on kumminkin kultaa.

Keskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta
kuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:

-- Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta... Minä
pistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni... Ja ne ovat
valmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.

Hän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin
myllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä
viinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli
niistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia
kastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi
laihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko
viimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus
sakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama
pöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta
olivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että
se näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu.
Oli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään
paitahihasillaan.

-- Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi
Gervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja
Etienneä.

Hän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten
tuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko
päivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse
kanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että
antaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche
syytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli
rouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset
vehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän
vielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään
hänelle vesipullon vasten kalloa.

Kun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.

-- Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy
asua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista
on pyyhitty vaalilistoista... Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte
oikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on
osottanut.

Hän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä
tähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä.
Paistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli
nähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan
vastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan
hevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella;
kunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä
rauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä
välittämään:

-- Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan
vuoksi käydä toistenne kimppuun!... Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä
se meikäläisiä liikuttaa?... Pankoot minusta nähden minkälaisen
hallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei
estä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta,
vai mitä?... Ei, se on kovin typerää!

Lorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin
Chambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen
yhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen
käsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin
yhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän
toivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva
jotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli
jokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen
tuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».

-- Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.

Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.

-- Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo
päällä... Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on
huonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella... Chambordin kreivi oli
edellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja
sanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois
minun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen
minulle kunniasanallaan.

Ei kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy
jälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä.
Rouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea
vallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä
toinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt
jotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli
tahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta
siinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää
munanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja
kaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä
valkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli
yllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän
oli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot;
ja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi
siihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.

-- Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier,
puhjeten taas ihmettelyynsä.

Silloin miehet nousivat pöydästä ottaakseen piippunsa. He jäivät
vähäksi aikaa Saappaan selän taakse ja taputtaen häntä olalle he
kysyivät; voiko hän nyt paremmin. Paistikas koetti nostaa häntä koholle
tuolineen; mutta tuli ja leimaus! se peijakas oli tullut puolta
raskaammaksi. Coupeau sanoi piloillaan, että nythän se vasta alkoikin
ja että hän sitä tekoaan aikoi syödä leipää yhtä painoa koko yön.
Viinurit pujahtivat tiehensä säikähtyneinä. Boche, joka oli pistäytynyt
alhaalla, palasi kertomaan, miten surkealta kapakan isäntä oli
näyttänyt; aivan kalpeana oli hän ollut tiskinsä takana ja hänen
vaimonsa, joka oli vallan murtuneena, oli juuri lähettänyt katsomaan,
vieläkö leipurinpuodit olivat auki. Talon kissakin oli näyttänyt häviön
partaalle joutuneelta. Tämä oli todellakin kovin hullunkurista, näihin
päivällisiin ei raha mennyt hukkaan; ilman leipäsutta Saapasta ei näin
hauskoja päivällisiä voisi saada aikaankaan. Ja vetäen haikuja
piipunnysistään miehet katsoivat häntä kateisin silmin; sillä niin
paljon syödäkseen, täytyi olla luja ruumiinrakenteeltaan.

-- Minä en vain ottaisi pitääkseni teitä ruuassa, sanoi rouva Gaudron.
En totisesti!

-- Älkää, muorikulta, laskeko leikkiä, vastasi Saapas, katsoen kieroon
naapurinsa vatsaan. Te olette nielaissut isomman palan kuin minä.

Paukutettiin käsiä, huudettiin hyvä: se oli mainiosti osattu. Yö oli
pimennyt, kolme kaasuliekkiä lepatti salissa luoden häilyvää, himmeää
valoa tupakansavun sekaan. Tuotuaan kahvia ja konjakkia olivat viinurit
vieneet pois viimeiset likaiset lautaskasat. Alhaalla, kolmen akaasian
alla alkoi tanssi, yhden huilun ja kahden viulun kovasti soidessa,
naisten naurun säestämänä, joka kuului hiukan käheältä halki helteisen
yön.

-- Tehdäänpäs lökäri! huusi Saapas; kaksi litraa viinaa, paljon
sitruunaa eikä kuin vähäisen sokeria!

Mutta nähdessään edessään Gervaisen levottomat kasvot Coupeau nousi
ylös ja selitti, että nyt ei juoda enempää. Oli tyhjennetty
viisikolmatta litraa, puolitoista litraa kukin, jos lapsetkin
laskettiin yhteen aikaihmisten kanssa; siinä oli jo yllin kyllin. Oli
syöty palanen ruokaa yhdessä hyvinä ystävinä, herrastelematta, koska
toinen kunnioitti toistaan ja koska haluttiin viettää yhteisesti
perhejuhlaa. Kaikki kävi siivosti, oltiin iloisia, ei nyt sopinut juoda
itseään sikahumalaan, jos tahdottiin antaa arvoa naisille. Sanalla
sanoen ja hyväksi lopuksi: oli kokoonnuttu juomaan malja avioparin
menestykseksi eikä rypeäkseen nyrkit savessa. Tämän pienen puheen,
jonka levyseppä piti vakuuttavalla äänellä painaen kätensä rintaansa
vasten joka lauseen lopussa, Lorilleux ja herra Madinier mielihyvällä
hyväksyivät. Mutta toiset, Boche, Gaudron, Paistikas ja varsinkin
Saapas, jotka olivat jo sangen tulistuneita kaikki neljä, nauroivat
pilkallisesti ja selittivät kieli paksuna, että heillä oli niin
helkkarin jano, jota kumminkin piti sammuttaa,

-- Niitä joita janottaa, niitä janottaa, ja joita ei janota, niitä ei
janota, huomautti Saapas. Ja niinpä lökäri tilataan... Ei kenenkään
suuta tukita. Ne jotka pitävät itseään liian hyvänä sitä juomaan,
tilatkoot sokurivettä.

Ja kun levyseppä alkoi uudestaan saarnata, niin toinen, joka oli
noussut seisomaan, löi kämmenellään takapuoleensa huutaen:

-- Haista sinä!... Viinuri, kaksi litraa viinaa!

Silloin Coupeau sanoi, että juokoon, joka haluaa, mutta että sitä ennen
oli ensin tehtävä tili ateriasta. Siten vältettäisiin riidat. Oikeiden
ihmisten ei tarvinnut maksaa juoppojen edestä. Ja siinäpä kävikin ilmi,
että juuri Saapas kopeloituaan kauvan taskujaan ei löytänyt kuin kolme
francia seitsemän souta. Mutta minkästähden hänen oli annettu
värjötellä Saint-Denis'n tiellä? Eihän hän voinut jäädä sinne
hukkumaan. Hän oli särkenyt sadan soun rahansa. Se oli toisten syy, ja
sillä hyvä. Vihdoin hän antoi kolme francia säästäen loput, seitsemän
sonta huomiseksi tupakkarahoikseen. Raivoissaan olisi Coupeau lyönyt
häntä, ellei Gervaise säikähtyneenä ja rukoilevana olisi vetänyt häntä
takista. Hän päätti pyytää lainaksi kaksi francia Lorilleux'ltä, joka
ensin kieltäytyi, mutta sitten kumminkin salaa antoi, sillä hänen
vaimonsa ei tietysti olisi koskaan siihen suostunut.

Sillä välin herra Madinier oli ottanut lautasen. Yksinäiset naiset,
rouva Lerat, rouva Fauconnier ja neiti Remanjou panivat siihen ensiksi
sadan soun rahansa kainosti. Sitten herrat vetäytyivät toiseen päähän
salia tiliä tekemään. Kaikkiaan oli viisitoista henkeä; se teki siis
yhteensä seitsemänkymmentäviisi francia. Kun seitsemänkymmentäviisi
francia oli lautasella, lisäsi kukin herroista viisi souta viinureille.
Neljännestunnin kesti vaivaloista laskemista, ennenkuin tilit oli saatu
selville, niin että kaikki olivat tyytyväisiä.

Mutta kun herra Madinier oli kutsuttanut kapakan isännän suorittaakseen
hänelle laskun, ällistyivät kaikki kuullessaan tämän hymysuin sanovan,
että sillä ei vielä ollut läheskään kaikki hänelle suoritettu. Oli
vielä ylimääräisiä menoja. Ja kun sana »ylimääräinen» otettiin vastaan
raivostuneilla huudahduksilla, alkoi hän luetella: viisikolmatta litraa
kahdenkymmenen asemesta, joka oli edeltäpäin sovittu määrä:
munanvaahtolumi, jonka hän oli lisännyt nähdessään, että jälkiruokaa
oli niukanpuoleisesti; vihdoin pullo rommia, joka oli tuotu kahvin
kanssa siltä varalta, että joku piti rommista. Silloin syntyi hirveä
riita. Coupeau, jonka niskoille kaikki syy lykättiin, piti puoliaan: ei
hän ollut koskaan puhunut kahdestakymmenestä litrasta; mitä
munanvaahtolumeen tuli, niin se kuului jälkiruokaan, kapakoitsija sai
sen pitää omana vahinkonaan, kun hän kerran oli omasta tahdostaan sen
lisännyt; ja rommipullo oli vaan juoni, millä saada lasku suuremmaksi;
pakkokos oli tuoda pöydälle juomia, joita ei arvattu varoa.

-- Se oli kahvitarjottimella, huusi hän; no ka! se on pantava kahvin
kanssa yhteen laskuun... Jättäkää meidät rauhaan. Viekää rahanne
mennessänne, ja piru meidät periköön, jos koskaan enää astumme
jalallamme teidän hökkeliinne.

-- Se tekee kuusi francia lisää, hoki viinikauppias. Antakaa pois minun
kuusi franciani... Eikä siihen ole vielä luettu tuon herran syömää
kolmea leipää.

Koko seura tunkeutui hänen ympärilleen huitoen hurjasti käsillään, ja
kaikki huusivat yht'aikaa vihasta sähisten. Naiset varsinkin menettivät
mielenmalttinsa; he kieltäytyivät maksamasta centimeäkään lisää. Ei,
kiitoksia! He olivat saaneet kyllänsä mokomista häistä. Ainakaan ei
neiti Remanjouta saataisi toista kertaa houkutelluksi tällaisille
päivällisille! Rouva Fauconnier oli saanut hyvin huonoa ruokaa;
kotonaan olisi hän neljälläkymmenellä soulla saanut paljoa paremman
aterian. Rouva Gaudron valitti katkerasti, että hänet oli työnnetty
pöydän alapäähän Saappaan viereen, joka ei välittänyt hänestä
vähääkään. Aina ne sitäpaitsi päättyivät huonosti tällaiset pidot. Kun
kerran ken tahtoo vieraita häihinsä, niin pitäköönkin heitä silloin
kutsuvieraina, hitto vie! Gervaise oli paennut muori Coupeaun luo erään
ikkunan ääreen, eikä virkkanut mitään. Häntä hävetti tuntiessaan, että
kaikki nämä moitteet oikeastaan tarkottivat häntä.

Herra Madinier meni viimein alas viinikauppiaan kanssa. Kuultiin heidän
riitelevän alakerrassa. Vasta puolen tunnin perästä kotelotehtailija
palasi toisten luo. Hän oli suoriutunut isännästä antamalla kolme
francia. Mutta häävierasten kiihko ja vimma ei vain laihtunut, yhä
uudestaan kääntyi puhe ylimääräisiin maksuihin. Ja melu vielä kasvoi
rouva Bochen voimannäytteestä. Hän väijyi lakkaamatta Bochea, ja kun
hän näki hänen eräässä nurkassa nipistävän rouva 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/43547