← catalogue

Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut

by Jack London · Finnish · Gutenberg #43258 · 551,054 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jerin veli: Erään koiran elämä ja seikkailut

Author: Jack London

Translator: Aune Tolvanen


        
Release date: July 20, 2013 [eBook #43258]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43258

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JERIN VELI: ERÄÄN KOIRAN ELÄMÄ JA SEIKKAILUT ***

JERIN VELI

Erään koiran elämä ja seikkailut


Kirj.

JACK LONDON


Suomentanut Aune Tolvanen



Otava, Helsinki, 1922.






ALKULAUSE


Jo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta
vastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton
uteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua
halutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten
sellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan
reippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista.
Tapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole
ketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää
koskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.

En ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut
pitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja
julmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni -- olkoon
kullakin siitä oma mielipiteensä -- tahdon vain huomauttaa, että olen
käynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta
kuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista
ja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja
kenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän
kuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei
ollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten
miesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan
parantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen
nähnyt vanhojen ja nuorten -- vieläpä pienten lastenkin -- kuolevan
nälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla
ja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen
kiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä
silpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten
julmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin
nähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön
nauravan ja taputtavan käsiään.

Lujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja
tahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai
tyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen,
täysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin
yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä
perustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi
kehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen
eläinten maailmassa.

Vaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin,
julmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että
vaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja
lähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon
"vaistomaisesti". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut
ajatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa
kuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni
tuskallisesta näystä.

Mutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että
ymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia
esityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne
mahdollisiksi.

Olen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:

Ensiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia
eläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään
temppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki
miehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet "jalon"
eläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään
paikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.

Kolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten
sadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden
työaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän
poistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn
toimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se
on, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.

Kaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta,
kun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen
eläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti
mihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan
ja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs
ihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme
lämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen
painolain.

Mutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän
tuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti
ilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä
harjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain
meitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän
ei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän
ei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun
teatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa
sen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme
nousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan
raittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut,
katsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys
pois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden
johtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä
päivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia
huvituksia.

Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.

_Jack London_.




1.


Mutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista
_Eugénie_-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva
_Makambo_ poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta
ja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli
satamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin.
Sellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar
palasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen
bungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli
turhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.

Tuntia aikaisemmin, juuri kun _Makambon_ ankkuria nostettiin ja
kapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin,
Miksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui
siitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä
laivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä _Ariel_-laivalla,
ja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.

Dag Daughtry oli hovimestarina _Makambossa_, ja hänen olisi
pitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin
ja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi
johtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko
luonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä
kerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt
laimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon
olutannostaan, ei edes -- kuten hän itse kehuskeli -- Bismarckin
saarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania
kiniiniä malarian varalta.

_Makambon_ kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille
hovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien
joukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei
olisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle,
mistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa
paisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: "Katsokaa häntä!
Se on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa
kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta
jokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että
se on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon.
Ihailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä
saisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin
tyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää.
Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!"

Dag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta
kunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä
päivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä
kestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen,
mutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn
mielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.

Hän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen
maineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan
kaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen
taitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa
päivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät
jo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se "joku" oli juuri Dag Daughtry
itse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon
kautta.

Miksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla _Eugénien_
valaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen,
harmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä
Miksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli
paljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä,
että se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut
olivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut
kapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä _Eugénie_-laivassa ja
vihdoin Harley Kennaniin ja _Arielin_ päällystöön. Se oli
huomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä
kuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja
kohtelemaan äreästi.

Ja Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset,
sitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: "Hei, sinä
valkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?" Miksin
vastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat
korvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag
Daughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta -- hän oli koiraintuntija --
hänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat
pitelivät lastauspaikalla.

Hovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen,
sävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari
vilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli
läsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä
aironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan
lastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat
hallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö
kiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.

Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä.
Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen
valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.

"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen.
"Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan
päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa
ajokoiraa vinttikoirasta -- niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn
kapakassa tahansa."

Ja hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli
mahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.

Hietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat
hänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti
mieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.

Dag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta
kokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen,
puoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan
pelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja
itsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei
loukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman
luonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli
sitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: "Se
on oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä
odottaa."

Miksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti
ensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta
ehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän
ei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään
tyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen
lähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo
päästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.

Hän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja,
ikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat
aivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään
piippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden
harmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli
tarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.

Miksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti
sen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä
leikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas
kauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein
kosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua
häntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies
pysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.

Tuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä
kuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä
Miksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi
kuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:

"Tule tänne, koira, tule tänne."

Dag Daughtry myhäili hyvillään, kun Miksi tuli hänen luokseen ja nuuski
innokkaasti hänen housunlahkeitaan. Ja mies käytti tilaisuutta
tarkastellakseen koiraa. Hän tuprutteli sauhuja piipustaan ja antoi
katseensa liukua pitkin koiran hyvinmuodostunutta vartaloa.

"Komea koira, kerrassaan hieno koira", hän sanoi hyväksyvästi
ääneensä. "Kuule, saisit palkinnon missä koiranäyttelyssä tahansa
satamakaupungeissa ja nauharuusukkeita rintasi täyteen. Ainoa vika
sinussa on tuo ryppyinen korva, mutta sen minä melkein voisin itsekin
oikaista. Eläinlääkäri tekee sen milloin tahansa."

Huolettomin elein hän tarttui Miksin korvaan ja alkoi sormenpäillään
hyväillen hieroa sitä aivan juuresta, ihan siitä, mistä korva ulkoni
kiinteästä päänahasta. Ja Miksi oli mielissään. Ei milloinkaan vielä
ihmiskäsi ollut sillä tavoin muokannut sen korvaa kuitenkaan kipeää
tekemättä. Sormet aiheuttivat vain niin voimakasta ruumiillista
nautintoa, että Miksi kiemurteli hyväntunteesta.

Sitten mies veti korvaa, niin että se liukui hitaasti hänen sormiensa
lomitse, ja korvanjuurta kutitti niin ihanasti. Mies otti vuoroin
toisen, vuoroin toisen korvan ja puheli hiljaa koko ajan. Sanoja Miksi
ei ymmärtänyt, mutta siltä tuntui, että mies puhui sille.

"Pää on hyvänmuotoinen", mutisi Dag Daughtry sivellen ensin koiran
päätä ja sytyttäen sitten tulitikun. "Eikä yhtään ryppyä, komeat,
voimakkaat leuat ja aivan tarpeeksi pyöreät posket."

Hän pisti sormensa Miksin suuhun ja koetti lujia, tasaisia hampaita,
mittasi vatsan ja rinnan leveyden ja kohotti yhtä jalkaa. Uuden
tulitikun valossa hän tutki sitten kaikki neljä jalkaa.

"Musta, pikimusta -- jokikinen kynsi", sanoi Daughtry, "parempia
jalkoja ei koiralla voi olla, tarpeeksi kaarevat ja lyhyet, mutta ei
liian lyhyet varpaat. Sinun isäsi ja äitisi ovat varmaankin saaneet
monta nauharuusuketta aikoinaan."

Miksi alkoi käydä levottomaksi, kun tarkastuksesta ei tuntunut tulevan
loppua, mutta silloin Daughtrykin äkkiä keskeytti ja otti Miksin hännän
noidansormiensa väliin, tutki hännän juuressa olevia lihaksia, paineli
ja puristeli viimeistä selkänikamaa ja pyöritteli häntää aivan
häpeämättömän tuttavallisesti. Mutta Miksi oli haltioissaan ja painoi
takapuoltaan hyväileviä sormia vastaan. Sitten mies painoi äkkiä
kätensä sen kylkiin puolittain mahan alle ja nosti sen kohoksi maasta.
Mutta ennenkuin Miksi ennätti edes hämmästyä, se oli jälleen
jaloillaan.

"Kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän ... varmasti painat yli
kaksikymmentäviisi naulaa nyt, siitä lyön vaikka vetoa, ja painat
kolmekymmentä täysikasvuisena", puheli Dag Daughtry. "No niin, monet
koirankasvattajat ovat sitä mieltä, että kolmekymmentä on maksimipaino,
ja aina siinä voi harjoittelulla laihtua muutaman naulan. Sinulla on
erinomainen ruumis, kyllin notkea kilpajuoksuun ja kyllin raskas
tappeluun, ja sinun jalkasi ovat aivan virheettömät."

"Niin, herra Hau-hau, painosi on edullinen ja taitava koiralääkäri voi
kyllä siistiä tuon korvan. Uskon Sydneyssä olevan ainakin kaksisataa
henkilöä, jotka tuossa paikassa hellittäisivät kaksikymmentä puntaa
saadakseen sinut."

Mutta jottei Miksi nyt vain olisi niin typerä, että alkaisi pitää
itseään kovin tärkeänä, Daughtry suoristautui, sytytti piippunsa ja
näytti aivan unohtavan koiran. Sen sijaan, että olisi kerjännyt itse
ystävyyttä, hän tahtoi saada Miksin tekemään aloitteen.

Ja Miksi tekikin sen. Se painoi kylkensä Daughtryn polveen, raapi
käpälällään Daughtryn kättä ja pyysi lisää korvanhierontaa ja
hännänpyöritystä. Mutta Daughtry tarttuikin sen leukaan ja käänteli sen
päätä hitaasti edestakaisin.

"Kenen koira sinä olet? Ehkä jonkin mustaihoisen, eikä se ole oikein.
Ehkä on mustaihoinen sinut varastanut; se olisi kamalaa. Ajattelehan,
mihin kauheihin kohtaloihin koirat voivat joutua. Se on synti ja häpeä.
Ei kukaan valkoinen mies voi sallia, että mustaihoinen omistaa
sinunlaisesi koiran, ja tässä on valkoinen mies, joka ainakaan ei sitä
salli. Jopa nyt jotakin! Mustaihoinen omistaisi sinut, mustaihoinen,
joka ei tiedä, miten sinua on kasvatettava! Tietenkin on mustaihoinen
varastanut sinut. Jos saisin hänet nyt käsiini, niin kyllä hänet
pehmittäisin, sen totisesti tekisin. Ajatella, että mustaihoinen
komentaisi sinua hyppäämään ja kantamaan tavaroitaan! Ei, herra
Hau-hau, sitä et saa enää koskaan tehdä. Sinä tulet minun kanssani,
eikä minun tarvinne sitä kahdesti pyytää."

Dag Daughtry nousi ja läksi kävelemään pitkin rantaa. Miksi katsoi
hänen jälkeensä, mutta ei seurannut. Se olisi kovin mielellään mennyt
mukaan, mutta mies ei ollut sitä kutsunut. Vihdoin Daughtry maiskautti
huuliaan hyvin hiljaa. Ääni oli niin heikko, että hän itse sitä tuskin
kuuli. Eikä ainoakaan ihminen olisi kuullut sitä sinne, missä Miksi
oli, mutta Miksi kuuli sen ja syöksyi ihastuneena hänen jälkeensä.




2.


Dag Daughtry kuljeskeli edelleen pitkin rantaa, ja Miksi seurasi aivan
hänen kintereillään tai hyppi riemuiten hänen ympärillään joka kerta,
kun hän uudisti tuon maiskuttavan äänen. Hän pysähtyi ulkopuolelle
lyhtyjen valopiiriä, missä mustat haamut purkivat tavaroita veneistä ja
hallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö yhä
riitelivät rahtikirjasta. Kun Miksi tahtoi mennä kauemmas, pysäytti
mies sen tuolla omituisella, melkein kuulumattomalla äänellä.

Sillä Daughtry ei suinkaan halunnut, että hänet nähtäisiin
koiranvarastamishommissa, ja mietti, miten voisi kenenkään huomaamatta
päästä laivalle. Hän pysytteli loitolla lyhdyistä ja kulki edelleen
rantaa pitkin kylälle päin. Kuten hän oli otaksunut, kaikki
työkelpoiset miehet olivat satamassa lastaustöissä. Ruohomajat
näyttivät olevan kaikki autioina, mutta vihdoin kuului yhdestä kimeä
vanhuksen ääni huutavan:

"Mitä nimi?"

"Laivalta ollaan", hän vastasi. "Anna poikasi viedä minut sinne
kanootilla, niin saat kaksi tupakkalehteä."

"Sinu anta viisi ja viisi lehti minu itse tulla souta", tuli
vastaukseksi.

"Annan viisi lehteä", tinki kuuden pullon hovimestari. "Jos sinulle ei
kelpaa viisi lehteä, niin saat mennä helvettiin."

Hiljaisuus.

"Kelpaako sinulle viisi lehteä?" Daughtry jatkoi kurkistaen pimeään
majaan.

"Kelpaa minu", kuului pimeästä, ja ruumis, joka tuota ääntä hallitsi,
lähestyi niin kummallisella kolinalla, että Daughtry sytytti tulitikun
nähdäkseen tulijan.

Hänen edessään seisoi tihrusilmäinen vanhus kainalosauvan varassa.
Tämän silmät olivat puoliksi kaihinpeittämät, ja se, mitä niistä vielä
näkyi, kiilui iljettävän punaisena. Hänen likainen tukkansa törrötti
tuuheina harmaina tupsuina. Hänen ihonsa oli arpinen, ryppyinen ja
hilseen peittämä, se oli sinipunaista, pinnalla ohut harmaja peite,
joka näytti maalilta, mutta oli kuitenkin ukon omaa nahkaa.

Spitaalinsyömä vanhus, Daughtry ajatteli vilkaisten nopeasti ukon
käsiin ja jalkoihin nähdäkseen, montako varvas- ja sorminiveltä häneltä
puuttui. Mutta ne olivat kaikki paikoillaan; sensijaan toinen jalka oli
puolisäärestä poikki.

"Missä on jalkasi?" Daughtry sanoi viitaten katkenneeseen jalkaan.

"Suuri hai, se jalka sen sisässä", irvisteli ukko avaten inhottavan
hampaattoman kitansa.

"Minu olla hyvin vanha", vaikeroi yksijalkainen Metusalemi. "Hyvin
pitkä aika minu ei saanu tupakka. Suuri valkea herra anta minu lehti
heti, minu pian, pian souta laivalle."

"Mutta ellen annakaan lehteä heti?" kysyi hovimestari kärsimättömästi.

Vanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä
varassa hyppiä majaan.

"Hyvä on", Daughtry huudahti. "Saat heti lehden."

Hän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten
vaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus
loisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan.
Hän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä
voivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti
korvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli
vapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan
piipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan
kainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti
aivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista,
joka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä,
terästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa
tulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen
paremmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.

Ensimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti
rauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki,
kuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta,
sylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien
katse rauhoittui.

Mitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä
Daughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen
näky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä
ukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi
suu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä
-- voi kauhua -- kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.

Miksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja,
joista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan
vanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin,
kuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli
noidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja
selkärangan välityksellä.

Kun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen
kainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti
rannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta
veteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin
sen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn
täytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen
polvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin
nopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan
kaatumaisillaan.

Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry
maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi
otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan
kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle.
Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja
laski päänsä hovimestarin polvelle.

"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä
seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan.
"Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena
melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta
kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti
_Makambon_ olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja
puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti
kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.

Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:

"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. -- Te anta minu
kymmenen lehti tupakka", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä
hänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.

"Annan sinulle melalla kalloon", vastasi Daughtry nauraen.

"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri
_Makambossa_. Vien koiran hänen luokseen _Makamboon_."

Ukko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei
hän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin.
Nähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä,
kun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään,
yksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen
riitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät,
retkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?

Tässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta
melanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja
käsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen
maailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla
tasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista
ja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin
varjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.

Koska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan
puolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.

"Kwaque!" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.

Toisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi
kimeällä äänellä:

"Minu otta vastaan, herra."

"Ota koira vastaan", hovimestari kuiskasi. "Sulje se hyttiin ja odota
minua. Pidä varasi! Nyt!"

Hovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin,
jotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten
avonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi
kimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan
ajattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.

Vanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan
kanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan
keskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut
hänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän
oli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen.
Niitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä,
ja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta
kuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla
_seitsemäksitoista_.

Se oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei
hämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos
siinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi
sitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat
hämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi
ehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.

Meloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman,
tajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen,
joka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja
kanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän
voimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi
hitaasti rantaan.




3.


Lyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne
nostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä
se katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä
Villa Kennanin vuoteen vieressä _Arielin_ keinuvalla kannella.
Takanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä
hieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja
laidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. --
Jerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi
näki nyt edessään Kwaquen.

Kwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden
ihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut
omituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli
seitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa
laihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja
syvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan
vain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään,
kannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat
tanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta
sivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla
pojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret
olivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika
ensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.

Kwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon,
jotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi
vasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies
olisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen.
Vaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä
olisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja
kuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa
ilmeni niin kamalan taudin oireita.

Daughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet.
Kuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque
oli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun
hovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa
lähellä rantaa -- hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen
jotakin saalista -- hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä
hetkellä pojan käsiinsä.

Kahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun
nuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin
jaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut
häneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria.
Daughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla,
sillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset
nuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen
keihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen.
Hetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen,
pyörtyneenä.

Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen
yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen
jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia.
Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien
kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan,
jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen
kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka
korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi
Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset
nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä
tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä
tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta
Port Moresbyssa. -- Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo
säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo
nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä
kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä,
että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti
sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan.
Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen
katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne
tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.

Laivassa -- se sattui olemaan _Cockspur_ -- Daughtry houkutteli
kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen
shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.

Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat
veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi
Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan
nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan,
ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä
sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän
rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.

Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin
jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava
sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle
hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja
ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka
taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni,
pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.

Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin
hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä
ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.

Vakoilijat -- kertoi Kwaque -- ilmoittivat surevien sianomistajien
olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi
puihin -- kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.

"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".

"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä
näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi.
Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."

Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla
ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen
mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan
kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia
kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi
virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.

Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet
orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen
jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque
saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut
siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin
jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä
etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei
ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai
polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan
punnan käteistä takuuta.

Eikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun _Makambo_ poikkesi johonkin
saareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat
astuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita
saaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi,
että kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.

Mitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli _Makambon_ tapana
poiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten _Cockspur_ sitä ennen,
ja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli
maihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä
surivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen
_Makambon_ joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä
kamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan
yli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa
säikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan
pääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.

Kwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina
sävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä
vastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut
jalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi
joutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä,
ettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara
uhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei
kukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista,
joita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi
pienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka
koskaan on meriä purjehtinut.

Kwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi
odottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. --
Tarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen
alustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi
alkoi tutkia Kwaquea.

Kwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan
äänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle
mustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen -- Miksi oli oppinut,
että sellainen oli loukkaus -- ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka
seurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.

Kwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea
ollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti
jalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa
takaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se
tiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia
oli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque
koetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi
juonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.

Silloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa
hän ymmärsi heti tilanteen.

"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta", hän käski koettaakseen, oliko
arvannut oikein.

Kauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin
vakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään.
Kwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin
tuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin
olisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa
puolikierrosta pojan edessä.

"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan", Daughtry virnisteli.
"Onpa se koira villienvartija."

"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista", hän huusi sitten
käskevästi.

Kwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan.
Kun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.

"Tuhat tulimmaista", karjui hovimestari, "ellet heti hae olutta, lyön
sinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas
Wilhelmin maassa."

"Ei minu voi", Kwaque mutisi arkana, "koiran silmä liika paljo katso
minu päälle. Minu ei tahto se koira _kai-kai_ minu."

"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?"

"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira."

Dag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa
eikä tahtonut enää jännittää tilannetta.

"Hei, ressu", hän sanoi Miksille. "Se on kiltti mies. Ymmärräthän?
Hyvin kiltti."

Miksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että
koetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi
nuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan
naulittuina.

"Mene", käski Daughtry. "Mene hitaasti", hän varoitti, mutta neuvo oli
tarpeeton.

Miksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen
varovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn
ollakseen varma asiasta.

"Hyvä on", oli rauhoittava vastaus. "Se on minun mieheni. Se on kiltti
mies."

Miksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi,
teeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta,
tarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli
kilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.

"Ja nyt", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä
taaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla
avasi hänen kenkiään, "ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä
nimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun
keksimiskyvylleni".




4.


Täysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen
rohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja
hillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa
äänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne
koskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein
tekevät.

Miksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja
kiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha
pari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi
ja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan
vähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa,
kuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen,
Miksi oli iloinen sielu.

Käytän vartavasten sanaa "sielu". Mitä ihmissielu lopultakin lienee --
havaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta -- tätä
kaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain
kehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun
ominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen,
itsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme
pääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja
ymmärrystä oli Miksissäkin.

Kuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa
ulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten
ihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin
ihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää,
ja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä -- ei tietenkään niin
laajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka
tapauksessa.

Hiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle "nöyryyttävää" yhtäläisyyttä
elämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin
tajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa
neulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös,
että ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi,
muodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi
milloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut
todistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen
yhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli
enemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi
vastustajajoukko kuin kaksi koiraa.

Mutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi,
rajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin
ihminen. Se rakasti niin -- ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan
siksi, että se oli koira.

Miksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja
kun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli
auttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se
alkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka
niin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa.
Kwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä
vain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn
kotieläin.

Mutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti
häntä "massaksi", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin
nimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet
kapteeni Kellaria "massaksi". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä
"hovimestariksi". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja
matkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi
oli "hovimestari"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.

Sitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon
jälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui
hänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja
loistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja
häntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.

"Niin ovat nyt asiat, poikaseni", sanoi hovimestari. "Sinun isäsi ja
äitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus..."

Iloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena
koko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei
tietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan
jotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen,
mikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.

"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme
rakastaa irlantilaisia. -- Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta
jääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet
irlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan
pyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat
tapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on
aivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut
myydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun.
Olisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli
ennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti
kahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio
mieltyä sinuun, tiedä se.

"Mitä minun pitikään äsken sanoa, kun sinä mielistelylläsi keskeytit
minut..."

Hän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka
Kwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja
jatkoi:

"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha
apina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä
itse olen oluen orja ... pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian
hukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin
tyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut.
Minä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa,
saa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka,
vapaampi kuin minä."

Hän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan
toisen.

"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen
sen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain
päätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan
voitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian
tyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin.
Aprikoidaanpa!"

Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi
ja mietti, ja joi taasen.

"Nyt olen sen keksinyt", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. "Kill on
kaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän
ylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai ... tai
rikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin
rikastuttanut."

Hän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui
eteenpäin ja "hieroi nokkaa" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä
päästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu,
yksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo
täynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka
puhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän
suloisesti vetosi sen sydämeen.

"Hei, Kwaque!"

Kwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti
hetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa
valmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.

"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi.
Sinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat,
halkaisen kallosi. Kill --, kuuletko? Kill, Kill."

Sillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä
riisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.

"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni", hän sanoi nousten ja kömpien
makuulavitsansa luo. "Olen keksinyt nimen sinulle -- ja saanut selville
sinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle
erinomaisesti..."

"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen
auttaessa häntä vuoteeseen.

Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat
kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän
kääntyi vihdoin hovimestariin päin:

"Massa, mikä nimi se koira?"

"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä.
"Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."

"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta
herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."

Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.

Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan -- sormet spitaalin
jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus -- saman taudin
oire -- ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill ... Kill ...
Kill..."




5.


Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja
Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei
tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin
selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi
voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen
maihin _Makambon_ tultua Sydneyhin.

Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli.
Kerran syöttäessään Miksiä -- toimitus tapahtui aina mitä suurinta
varovaisuutta noudattaen -- hovimestari sattui antamaan sille
kananluun. Kaksi oppituntia vain -- mikäli niitä voinee niin nimittää,
sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta
minuuttia kumpikin --, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa
oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen
aina käskemättä ovinurkkaan.

Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä
käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä,
niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala,
joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja
"nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä,
ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää
kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja
jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka
iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana
seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.

Kaikki vapaahetkensä -- milloin ei nukkunut -- Dag Daughtry vietti
vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja
haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry
huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä",
"Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille:
"Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda
kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan
iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan",
istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen,
jopa kävelemään niillä.

Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja
houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin
nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei
koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et
saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa
puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän
löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta
makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija.
Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut
huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä
herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän
sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.

Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin
mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä
ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti
oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina
valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina
epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti
vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista
herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli
lähistöllä.

Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne.,
aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään
hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää
ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa,
antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen
isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut
kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä -- olihan
isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas
Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa -- että
hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi
Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä -- jokseenkin
samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa,
kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai
kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa
varten.

Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi
oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta
mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta
Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita
turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut
Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä
luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet
huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen.
Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta
ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa
taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana
alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä
kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä
älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä
silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina
viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai
esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena
kuin hovimestari sen lausui.

Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja
paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski
Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen
käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun
Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi
ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin
ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti
neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.

Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän
pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista
tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä,
jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin
villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja
matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag
Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi
_Makamboa_. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni
Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja
purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti
kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä
voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta _Makambo_
oli.

Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli
huuliharppu, ja kun hän väsyi _Makambon_ elämään ja orjan
asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon
yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä
esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan
yläpuolelle, Miksi lauloi -- tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen
ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut
ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon
ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat
toisiinsa kemiallisessa kokeessa.

Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei
saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön
kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä -- johtuiko se sitten
vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan
ennenkuin maailma luotiin -- Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti
ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja
Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.




6.


Seikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui,
kun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi
läsnäolonsa _Makambossa_. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen
huolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti
ovea. _Makambon_ keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti
väliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti,
että olisi mennyt lukkoon.

Miksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella
vain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun
kaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata
heti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi
sydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se
ymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että
hovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.

Se istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta
oli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se
oli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan
eläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että
jos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät
liikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille.
-- Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli
pitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.

Näin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei
vain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut
aueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli
lähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään
empimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta,
missä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien
muiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että
he olivat kulkeneet siitä.

Se juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia.
Koska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä
vastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan
juoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili
kansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se
osui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui
suuren aurinkoteltan alla paljon jumalia -- enemmän kuin se oli koko
elämässään yhteensä nähnyt.

Yläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi
ravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä
kapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso
persialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli
valinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla
siellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi
ruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään
pentuja.

Mutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa
huomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan.
Se näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin
avoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi
äkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi
hyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan
aiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi,
että se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä
paksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja
rätisevänä raivona.

Tämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta
irlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun
kissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan
kynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun
se vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi
potkien kannella selkäranka taittuneena.

Mutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten
kimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä
kohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista
foxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat,
ohimennen sanoen, tulleet kauan sitten _Makambolle_ pieninä
pentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. -- Daughtry oli tapansa mukaan
"omistanut" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille
guineasta kappaleen.

Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen
päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan
tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan,
ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun
Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat
kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja
pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja
viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein
suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan,
jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan,
niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan
foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi
riekaleiksi.

Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri
ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä
odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka
aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa
sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja
se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat
foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen
suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten
kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri
ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista
etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.

Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä
sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään.
Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin
äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli
kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin
hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.

Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli
valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista
hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea
ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille
sitäpaitsi aivan vieras -- Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen
nähnyt.

Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli
vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti
jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa
taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun
sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen
taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa
Meringessä ja _Eugéniessä_, ja se oli milloin onnistunut milloin
epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen.
Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua
suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui
Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui
kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.

On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa
haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan
suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen
olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin
noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen
potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri
ja putosi selälleen kannelle.

Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän
aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi
uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan
kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan
mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.

Ei yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan
herkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän
sen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei
murinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja
tähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä
silloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa.
Samaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama
rotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne
arkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina -- sellainen oli niiden luonne
-- ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden
tapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden
vallitessa.

Niin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa
potkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle
osunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen
onnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi
iski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan
se ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi
kappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.

Merimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen
hyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan
kovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa
kuin taistelun kuvaaminen -- persialaisen kissan onnettomuudesta siihen
asti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan -- onkin
vienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat,
jotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle,
tulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren
taitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua
pohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui
kiukusta ja hämmästyksestä.

Hyvintähdätty potku lennätti Miksin pois ja antoi merimiehelle
tilaisuuden vielä kerran sekaantua leikkiin harjoineen. Ja nyt ilmestyi
myös Dag Daughtry näyttämölle ja näki kapteeninsa vaatteet revittyinä,
verisenä ja hengästyneenä, Miksin, joka pelottavan äänettömänä
puolustautui harjaa vastaan, ja ison persialaiskissan, joka vääntelehti
selkä poikki purtuna.

"Kill!" huusi hovimestari käskevästi.

Niin raivoissaan kuin olikin, Miksi tunsi heti herransa äänen, ja se
rauhoittui melkein silmänräpäyksessä; korvat luimistuivat, pörhistyneet
niskakarvat silisivät, ja irvissä olevat ikenet verhoutuivat huuliin,
kun se käänsi päätään osoittaakseen, että oli kuullut käskyn.

"Tule tänne, Kill."

Miksi totteli -- ei ryöminyt nöyränä, vaan juoksi iloisena hovimestarin
luo.

"Pane maata, Kill."

Miksi pyörähti puoleksi ympäri heittäytyessään kannelle ja suuteli
nopeasti hovimestarin jalkaa punaisella kielellään.

"Onko se teidän koiranne, hovimestari?" kysyi kapteeni saaden tuskin
vihalta ja hengästykseltä ääntään kuuluviin.

"Kyllä, kapteeni. Se on minun koirani. Mitä on tapahtunut?"

Miksi oli ennättänyt tehdä niin monta rikosta, että kapteeni oli
menehtymäisillään. Hän saattoi vain viitata kuolevaan kissaan,
revittyihin vaatteisiinsa, vertavuotaviin haavoihinsa ja
foxterriereihin, jotka puremiaan nuoleskellen ja uikuttaen makasivat
hänen jaloissaan.

"Olipa se ikävää...", alkoi Daughtry.

"Ikävää, niin, helvetti, sen uskon", karjui kapteeni. "Venemies! Heitä
koira mereen!"

"Mereen -- siis mereen ... kapteeni", toisti mies, mutta epäröi.

Dag Daughtryn kasvoilla kuvastui hänen itsensä tietämättään uhka ja
osoitti hänen olevan omalla rauhallisella tavallaan valmis vaikka
mihin, kunhan vain saisi tahtonsa läpi. Mutta hän vastasi kuitenkin
kunnioittavasti, ja suurella ponnistuksella hän sai kasvoilleen
tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä.

"Se on siivo koira, kapteeni, eikä se ole vihainen. En voi mitenkään
ymmärtää, kuinka se on voinut näin raivota. Sillä on täytynyt olla
jotakin syytä..."

"Kyllä sillä olikin", puuttui puheeseen eräs matkustajista,
mikronesialainen kookosviljelyksen omistaja.

Hovimestari heitti häneen kiitollisen katseen ja jatkoi:

"Se on siivo koira, kapteeni, tavattoman tottelevainen koira --
ajatelkaahan, kuinka se heti totteli minua kesken taistelun ja tuli
luokseni. Se on viisas kuin ihminen, tekee kaiken, mitä minä sanon. Nyt
opetan sen olemaan hyvä ystävä toisten koirien kanssa. Saattepa
nähdä..."

Daughtry meni kiihtyneiden foxterrierien luo ja huusi Miksin luokseen.

"Tämä on kiltti koira, ymmärrätkö, Kill, se on kiltti", hän puheli
laskien toisen kätensä toisen foxterrierin, toisen Miksin päälaelle.

Foxterrieri vinkui ja painautui lujasti kapteeni Duncanin jalkaa
vasten, mutta Miksi meni hitaasti sen luo häntäänsä heiluttaen ja
korvat lerpallaan, katsoi hovimestariin ollakseen varma asiasta, nuuski
sitten vihollistaan, jopa nuolaisi sen korvaa.

"Katsokaas, kapteeni, se ei ole pitkävihainen", Daughtry sanoi. "Se on
ritarillinen, kelpo koira. -- Tänne, Kill! Toinen koira. Tämä on myös
kiltti. Olkaa sovussa nyt. Kas niin."

Toinen foxterrieri, se jonka etujalka oli loukkaantunut, vastasi vain
äreästi muristen Miksin nuuskimiseen, ja se, että Miksi yritti
nuolaista sitä, oli jo liikaa haavoittuneen foxterrierin mielestä. Se
tavoitti kiukuissaan Miksin kuonoa, mutta ei osunut.

"Se on kiltti koira, Kill, hyvin kiltti", ehätti hovimestari sanomaan.

Heiluttaen häntäänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja ilman
vähintäkään kaunaa Miksi nosti käpälänsä ja löi foxterrieriä leikillään
kaulalle, niin että se kaatui suulleen vihaisesti muristen. Mutta Miksi
kääntyi aivan rauhallisena poispäin ja katsoi hovimestariin nähdäkseen,
hyväksyikö tämä, mitä se oli tehnyt.

Matkustajat purskahtivat äänekkääseen nauruun nähdessään foxterrierin
kuperkeikan ja Miksin arvokkaan hyväntuulisuuden. Mutta he eivät
nauraneet yksistään koirille, sillä juuri kun foxterrieri lensi
nenälleen, pääsi kapteenin ärtynyt hermostuneisuus valloilleen, hän
säpsähti ja vapisi koko ruumiiltaan.

"Niin, kapteeni", jatkoi hovimestari rohkeampana, "lyön vetoa, että
teistäkin ja koirasta on tullut hyvät ystävät jo huomenna näihin
aikoihin..."

"Viiden minuutin päästä se näihin aikoihin on meressä", vastasi
kapteeni. "Venemies! Koira mereen!"

Venemies astui kokeeksi askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi
matkustajien joukosta kuulua paheksuvaa mutinaa.

"Katsokaa minun kissaani ja katsokaa minua itseäni", puolusteli
kapteeni Duncan määräystään.

Venemies otti toisen askeleen, ja Dag Daughtry katsoi uhkaavasti
häneen.

"Kiiruhda", kapteeni kehotti.

"Seis!" huudahti mikronesialainen plantaasinomistaja. "Teidän tulee
olla oikeudenmukainen koiraa kohtaan. Se ei aloittanut meteliä. Kissa
hyökkäsi ensin sen kimppuun. Se sai hyökätä kahdesti, ennenkuin koira
alkoi puolustautua. Se olisi voinut repiä siltä silmät päästä. Sitten
kävivät molemmat koirat sen kimppuun. Se ei ollut tehnyt niille mitään.
Sitten puutuitte te asiaan. Teillekään se ei ollut tehnyt mitään. Ja
sitten tuli merimies harjoineen. Ja nyt te tahdotte, että merimies
heittää sen mereen. Te teette väärin koiralle. Sehän on vain
puolustautunut. Mitä muuta koiran pitäisi tehdä, jos se kerran on
koira? Pannako maata ja antaa jokaisen koiran ja kissan raastaa sitä?
Olkaa nyt järkevä, hyvä kapteeni. Te annoitte sille muutamia aimo
potkuja. Ja se vain puolustautui."

"Kyllä se totisesti puolustautui", sanoi kapteeni Duncan, ja äänessä
soinnahti jo hiukan tavallista hyväntuulisuutta, samalla kun hän
varovasti paineli kädellään vertavuotavaa olkapäätään ja katsoi
haikeasti revittyjä housujaan.

"Olkoon menneeksi, hovimestari. Jos saatte sen viidessä minuutissa
leppymään minulle, niin se saa jäädä laivaan. Mutta silloin teidän
täytyy myös antaa minulle uudet housut."

"Sen teen mielihyvällä, kapteeni", Daughtry huudahti. "Ja minä hankin
teille myös uuden kissan. Tule tänne, Kill. Tämä herra on hyvin kiltti,
usko pois."

Ja Miksi kuunteli. Se ei kuunnellut sellaisella hehkuvalla, kuohuvalla,
hermostuneella kiihkolla, minkä vallassa foxterrierit vielä olivat,
eikä vapisevin jäsenin ja kiihtynein hermoin, vaan kylmäverisesti ja
rauhallisesti, aivan kuin taistelua ei olisi ollutkaan eikä sen
ruumiissa olisi tuntunut raatelevien hampaiden ja voimakkaiden potkujen
jälkiä.

Mutta se ei voinut kuitenkaan aluksi olla pörhistämättä niskakarvojaan
nuuskiessaan housunlahjetta, jota sen hampaat olivat niin pahoin
repineet.

"Pankaa kätenne sen päälaelle, kapteeni", pyysi Daughtry.

Ja kapteeni Duncan, joka jälleen oli sama sävyisä ihminen kuin
tavallisesti, kumartui ja laski varmasti ja empimättä kätensä Miksin
päälaelle. Niin, hyväilipä hän vielä sen korviakin ja raapi sitä
korvanjuuresta. Ja ilomielinen Miksi, joka taisteli kuin leijona ja
unohti ja antoi anteeksi kuin ihminen, laski alas niskakarvansa,
heilutti häntätöpykkäänsä, hymyili silmillään, korvillaan ja suullaan
ja suuteli kielellään kättä, jonka kanssa se hetkistä varhemmin oli
ollut sodassa.




7.


Loppumatkalla Miksi sai vapaasti juoksennella laivalla. Se oli
ystävällinen kaikille, säästi rakkautensa yksin hovimestarille ja
antautui usein villiin ilonpitoon foxterrierien kanssa.

"Se on leikkisin koira, minkä koskaan olen nähnyt, eikä se
kuitenkaan ole tyhmä", selitteli Dag Daughtry mikronesialaiselle
plantaasinomistajalle, jolle juuri oli myynyt kilpikonnanluisen kamman.
"Nähkääs, jotkut koirat pysyvät aina leikkisinä eivätkä koskaan kelpaa
mihinkään muuhun. Mutta sellainen ei ole Kill. Hetkessä se on jälleen
vakava. Saattepas nähdä ... näytän teille, että se osaa laskea viiteen
ja ymmärtää langatonta sähköttämistä. Katsokaas nyt!"

Samassa hovimestari maiskutti huulillaan -- niin hiljaa, että hän sitä
itse tuskin huomasi ja plantaasinomistaja vielä vähemmän. Miksi makasi
noin kahdentoista jalan päässä selällään sääret ilmassa molempien
foxterrierien mekastaessa sen ympärillä muka vihaisesti muristen.
Ojentaen nopeasti kaikki neljä jalkaansa Miksi kierähti kyljelleen,
katseli ympärilleen ja kuunteli silmät kysyvinä, korvat höröllään.
Daughtry maiskautti uudelleen. Taaskaan mikronesialainen ei huomannut
mitään, mutta Miksi ponnahti jaloilleen ja riensi herransa luo.

"On siinä koira", kehaisi hovimestari.

"Mutta kuinka se tiesi teidän tahtovan sitä luoksenne",
plantaasinomistaja kysyi. "Tehän ette kutsunut sitä."

"Sielujen telepatiaa, sukulaissieluja, jotka ovat samassa vireessä ...
vai kuinka sitä sanottaneen", hovimestari selitti salaperäisenä.
"Nähkääs, Kill ja minä olemme luodut samanlaisesta savesta, vaikka eri
muotoihin. Se voisi olla minun veljeni, tai minä sen veli, ellei olisi
sattunut jotakin erehdystä meitä luotaessa. Mutta näytän teille, että
se osaa hiukan laskentoakin."

Dag Daughtry otti taskustaan paperipalloja näyttäen matkustajien
hämmästykseksi ja ihastukseksi, että Miksi osasi laskea viiteen.

"Niin", sanoi Daughtry lopuksi, "jos jossakin kahvilassa tilaisin neljä
lasia olutta enkä hajamielisyydessä huomaisi, että tarjoilija tuokin
vain kolme, niin Kill alkaisi heti elämöidä."

Kwaquen ei tarvinnut enää soittaa huuliharppua keittiön kuumuudessa,
nyt kun Miksin laivallaolo oli paljastunut, ja hytissä hän teki salaa
omia kokeitaan Miksillä. Kun huuliharpun raakalaissävelet alkoivat
soida, oli Miksi mennyttä kalua. Sen täytyi pakostakin avata suunsa ja
ulvoa. Mutta samoin kuin Jerillä se ei ollut pelkkää ulvontaa. Se oli
paremminkin vienoa laulua, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Kwaque sai
sen äänen taipumaan ylös ja alas määrätyn asteikon rajoissa, melkein
virheettömässä tahdissa ja puhtaasti.

Miksi ei pitänyt ollenkaan näistä harjoituksista, sillä se halveksi
Kwaquea ja siitä oli inhottavaa antaa tuon mustaihoisen millään tavoin
vaikuttaa siihen. Mutta tämä kaikki muuttui pian, kun Dag Daughtry
sattui yllättämään heidät tällaisella laulutunnilla. Hän otti esille
hanurinsa, jolla hänen oli tapana ravintolassa istuessaan huvitella
olutannoksien välillä. Helpointa oli saada Miksi laulamaan mollissa,
sen hän huomasi kohta, ja kun koira oli kerran päässyt alkuun, se
jatkoi laulamistaan niin kauan kuin soittoa kesti. Soittokoneen
puutteessa Miksi lauloi hovimestarin rallatuksen säestämänä. Daughtry
veti aluksi "Hoo, hoo, hoo" pitkään ja haikeasti ja siirtyi sitten
johonkin vanhaan lauluun tai balladiin. Miksiä oli inhottanut Kwaquen
kanssa laulaminen, mutta hovimestarin kanssa se oli hauskaa, silloinkin
kun tämä vei sen kannelle esiintymään matkustajille, jotka olivat
pakahtua naurusta. Kun matka alkoi loppua, oli hovimestarilla kaksi
vakavaa keskustelua, toinen kapteeni Duncanin, toinen Miksin kanssa.

"Niin on nyt asianlaita, Kill", aloitti Daughtry kerran illalla, kun
Miksi oli pannut päänsä hänen polvelleen ja katsoi ihaillen herraansa
kasvoihin. Se ei ymmärtänyt hituistakaan siitä, mitä puhuttiin, mutta
nautti äänen ystävällisestä soinnusta. "Varastin sinut saadakseni rahaa
olueen, ja kun näin sinut rannalla silloin yöllä, tiesin, että sinä
tuottaisit minulle kymmenen puntaa jollakin tavoin. Kymmenen puntaa on
hirmuinen rahajoukko. Viisikymmentä dollaria jenkkien laskutavan mukaan
ja sata meksiä kiinalaisten laskuissa.

"Viidelläkymmenellä dollarilla saa kamalan paljon olutta -- niin
paljon, että hukkuisin siihen, jos pistäisin pääni siihen. Mutta tahdon
kysyä sinulta jotakin. Luuletko, että voin vaihtaa sinut kymmeneen
puntaan? No, laula mietteesi julki. Voitko ajatella sitä?"

Miksi rummutti häntätöpykällään lattiaa ja päästi kimeän haukunnan
osoittaakseen täysin hyväksyvänsä, mitä oli puhuttu.

"Tai sanokaammepa kaksikymmentä puntaa. Se on hyvä tarjous.
Suostuisinko siihen? Sano, suostuisinko? Ei tule kysymykseenkään.
Mitä sanoisit viidestäkymmenestä punnasta. Se olisi jo houkuttelevaa,
mutta sata puntaa olisi vieläkin houkuttelevampaa. Sadalla punnalla
olutta ... hm -- silloin minun vanha ruhoni saisi tosiaankin uida
oluessa vuosikaudet. Mutta kuka hullu antaisi minulle sata puntaa?
Tahtoisin nähdä hänet -- edes yhden kerran. Tahdotko tietää minkä
tähden? No, vain siksi, että käskisin hänen mennä helvettiin. Niinpä
niin, Kill-poikaseni, aivan niin, mutta hyvin kohteliaasti tietenkin,
ainoastaan vain osoittaakseni hänelle kaikessa ystävyydessä paikan,
missä ei milloinkaan paleltaisi hänen jalkojaan."

Miksin rakkaus hovimestaria kohtaan oli kasvanut niin voimakkaaksi,
että se oli melkein mieletön. Millaisiksi hovimestarin tunteet Miksiä
kohtaan olivat kehittymässä, käy parhaiten ilmi hänen keskustelustaan
kapteeni Duncanin kanssa.

"Se on varmaankin seurannut jäljissäni laivaan", Daughtry lopetti
valheellisen kertomuksensa. "En huomannut sitä ollenkaan. Viimeksi näin
sen rannalla. Kun sen sitten taas näin, se nukkui hytissäni. Kuinka se
oli päässyt sinne, kapteeni? Kuinka se osui juuri minun hyttiini? Sen
saatte itse selittää. Minä väitän, että se on ihme, selvästi ihme."

"Laivamiehen seistessä vahdissa sillalla!" ivaili kapteeni Duncan.
"Niinkuin en tuntisi teidän temppujanne, hovimestari. Se ei ole mikään
ihme. Selvä varkaus se on. Sekö muka seurannut teitä laivaan? Se koira
ei ole tullut laidan yli. Se tuli lastausaukosta, eikä se sitä tehnyt
omasta halustaan. Lyön vetoa, että joku mustaihoinen saattoi teitä.
Mutta älkäämme koettako kauemmin pettää toisiamme. Antakaa koira
minulle, niin en hiisku sanaakaan asiasta."

"Jos puhutte tosissanne, voisitte joutua varastetun tavaran
salaajaksi", Daughtry vastasi ja rypisti kulmiaan itsepintaisen
näköisenä kuten aina, kun oli saanut jotakin päähänsä. "Minä olen vain
hovimestari, eikä olisi suurikaan kolaus minulle, jos minut
vangittaisiin varkaudesta, mutta te olette hienon laivan kapteeni,
miltä se nyt näyttäisi? Ei, kyllä on viisaampaa, että minä pidän
koiran, joka on seurannut minua laivaan."

"Annan teille kymmenen puntaa", ehdotti kapteeni.

"Ei, ei käy, ja tehän olette kapteeni", toisti hovimestari pudistaen
synkän näköisenä päätään. "Muutoin tunnen erään, jolla on ihana
angorakissa Sydneyssä. Omistaja on muuttanut maalle eikä tarvitse sitä
enää. Olisi armeliaisuuden työ kissaa kohtaan, jos sille hankittaisiin
hyvä ja kunnollinen koti täällä _Makambossa_."




8.


Toinen temppu, mikä Dag Daughtryn onnistui opettaa Miksille, kohotti
sen arvoa niin paljon kapteeni Duncanin silmissä, että hän tarjosi
siitä viisikymmentä puntaa ja lupasi "kokonaan unohtaa kissan".
Daughtry harjoitti temppua ensin salaa ensimmäisen koneenkäyttäjän ja
plantaasinomistajan kanssa. Vasta sitten kun hän oli täysin tyytyväinen
tulokseen, hän näytti sen julkisesti.

"Olettakaa nyt, että olette poliisi tai etsivä", Daughtry sanoi
ensimmäiselle ja kolmannelle perämiehelle. "Ja olettakaa, että minä
olen tehnyt jonkun kauhean rikoksen. Olettakaa vielä, että Kill on
ainoa johtolanka ja että se on teidän hallussanne. Kun se osoittaa
tuntevansa isäntänsä, -- minut tietenkin -- olette saaneet minut
kiinni. Kävelkää nyt kannella sen kanssa, taluttakaa sitä nuorassa.
Sitten tulette tätä tietä takaisin sen kanssa ja oletatte, että tämä on
katu, ja kun se tuntee minut, saatte vangita minut. Mutta ellei se
minua tunne, ette voi vangita minua. Ymmärrättekö?"

Perämiehet veivät Miksin pois ja tulivat hetkisen kuluttua takaisin sen
kanssa. Miksi riuhtoi köydessä ja ponnisteli päästäkseen etsimään
hovimestaria.

"Mitä koira maksaa?" Daughtry kysyi, kun he lähenivät -- se oli
tunnussana, joka oli Miksille opetettu.

Vetäen nuoran tiukalle Miksi kulki ohi katsomattakaan hovimestariin ja
heiluttamatta häntäänsä. Perämiehet seisahtuivat Daughtryn eteen ja
vetivät Miksin luokseen.

"Se on eksynyt koira", sanoi ensimmäinen perämies. "Etsimme omistajaa",
täydensi kolmas perämies.

"Komea koira -- mitä se maksaa?" osteli Daughtry tarkastellen
arvostelevasti koiraa. "Millainen se on luonteeltaan?"

"Koettakaa", vastattiin.

Hovimestari ojensi kätensä silittääkseen sen päätä, mutta veti sen
samassa takaisin, kun Miksi pörhisti karvansa, murisi ja näytti
vihaisena hampaitaan.

"Silittäkää vain, ei se tee teille pahaa", huusivat ihastuneet
matkustajat.

Nyt Miksi oli vähällä purra hovimestaria käteen ja seurasi häntä
vihaisena nuoran yltämän.

"Menkää matkoihinne sen kanssa!" kiljui Daughtry. "Senkin kavala peto!
En ottaisi sitä lahjaksikaan."

Ja kun he läksivät sitä viemään, Miksi riuhtoi takaisin hurjassa
raivossa ja teki lyhyitä tarmokkaita hyökkäyksiä hovimestaria kohti
niin kauas kuin nuora ylti ja murisi aivan kuin mieletön.

"Hei! Luulisiko sen eläessään nähneen minua?" Daughtry kysyi
riemastuneena. "Se on temppu, jota en ole itse koskaan nähnyt, mutta
olen kuullut siitä puhuttavan. Englannin salametsästäjät opettivat sen
ennen vanhaan koirilleen. Jos saatiin kiinni salametsästäjän koira, ei
metsästysmaan omistaja tai poliisi voinut sen avulla päästä selville
sen isännästä -- ei, totta vie, voinutkaan.

"Tiedättekö vielä mitä, Kill osaa yhtä ja toista, se poika. Se osaa
englantia. Minun hyttini ovi on nyt auki, olen asettanut useita
esineitä niin, että se voi saada ne, kengät, tohvelit, myssyn,
pyyheliinan, hiusharjan ja tupakkakukkaron. Minkä esineen valitsette.
Sanokaa, ja koira hakee sen."

Matkustajat vastasivat eri tavoin ja kaikki yhtä aikaa, joten kaikki
esineet tuli mainituksi.

"Antakaa yhden käskeä", hovimestari neuvoi. "Valitkaa hänet
äänestyksellä."

Kapteeni Duncan valittiin yleisellä äänestyksellä. "Tohvelit", hän
komensi.

"Yksi vaiko molemmat?" Daughtry kysyi.

"Molemmat."

"Tänne, Kill", aloitti Daughtry kumartuen koiran yli, mutta hän
peräytyi hyvin nopeasti, ja koiran hampaat loksahtivat yhteen aivan
hänen nenänsä edessä.

"Se oli minun syyni", hän sanoi. "En sanonut sille, että toinen leikki
oli lopussa. Kuunnelkaa nyt tarkoin, annanko sille jonkun salaisen
merkin."

Kukaan ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta Miksi ryntäsi hovimestarin
luo päästäen hurjan ilohaukunnan, sen suu nauroi ja ruumis kiemurteli,
kun se nuoli hovimestarin käsiä ja nautti sanomattomasti noiden
tuttujen käsien hyväilystä, joihin äsken olisi ollut valmis iskemään
hampaansa. Sitten se yritti hyppäämällä päästä nuolemaan herransa
kasvoja. Sillä äskeinen leikki oli ollut Miksille raskas ja kiusallinen
ponnistus.

"Se ei aivan pian unohda tätä", selitti Daughtry koettaessaan
rauhoittaa Miksiä.

"Kas niin, Kill. Mene hakemaan tohvelit. Odotas. Mene hakemaan tohveli.
Mene hakemaan kaksi tohvelia."

Miksi katsoi ylös korviaan heristäen, kaikki äly keskitettynä kysyviin
silmiin.

"Kaksi tohvelia! Mene heti hakemaan ne."

Miksi lensi nuolena tiehensä, jolloin sen takajalat lipesivät
liukkailla kansilaudoilla kajuutan kulmauksessa.

Hetken kuluttua se palasi molemmat tohvelit suussaan ja laski ne
hovimestarin eteen.

"Mitä enemmän opin koiria tuntemaan, sitä enemmän niitä ihmettelen",
jutteli Dag Daughtry plantaasinomistajalle samana iltana ennen
maatapanoa neljännen olutpullonsa tyhjennettyään. "Kill esimerkiksi. Se
ei suorita pieniä temppujaan minulle koneellisesti vain siksi, että se
on oppinut ne tekemään. Siinä on muutakin. Se tekee ne siksi, että
pitää minusta. En voi sitä oikein selittää, mutta tunnen sen, tiedän
sen.

"Ehkä se on näin. Kill ei voi puhua, niinkuin me puhumme, -- tarkoitan,
eikä siis voi sanoa minulle, kuinka se minua rakastaa, mutta se on
pelkkää rakkautta joka ainoaa karvaansa myöten. Ja koska teot puhuvat
selvemmin kuin sanat, se vakuuttaa rakkauttaan minulle suorittamalla
noita tehtäviä. Temppuja? Niin kyllä. Mutta ne ovat tuhat kertaa
kaunopuheisempia kuin kaikki ihmisten korulauseet. Totisesti se on
kaunopuheista. Koiran mykkää kieltä. Niin totta kuin elän ja olen köyhä
syntinen ihminen, tiedän varmasti, että se on onnellinen, kun saa tehdä
palveluksia minulle ... aivan kuten mies on iloinen voidessaan auttaa
pulaan joutunutta ystäväänsä tai kuten rakastaja on iloinen saadessaan
kietoa takkinsa rakastettunsa ympärille ja lämmittää häntä. Niin sanon
teille, että..."

Tässä Dag Daughtry keskeytti voimatta ilmaista ajatuksia, joita
risteili hänen oluen sumentamissa aivoissaan. Änkytettyään pari kertaa
hän aloitti uudelleen:

"Tiedättehän, miten tärkeätä puhe on, eikä Kill voi puhua. Varmasti
sillä on ajatuksia päässään -- näettehän niiden välkkyvän sen kauniissa
ruskeissa silmissä -- mutta se ei voi ilmaista niitä minulle. Väliin
näen sen niin ponnistelevan niiden kanssa, että se on vähällä räjähtää
kappaleiksi. Sen ja minun välillä on syvä juopa, jonka yli ainoastaan
puhuttu kieli voisi muodostaa sillan. Mutta sitä siltaa se ei voi
kulkea kuilun yli, vaikkakin sillä on monenlaisia ajatuksia ja tunteita
aivan kuin minulla.

"Mutta kaikkein lähimmäksi toisiamme me pääsemme silloin, kun minä
soitan hanuria ja se ulvoo. Soitto on melkein kuin silta, sekin. Se on
sanatonta laulua. Ja -- en voi selittää, miten se tapahtuu -- mutta kun
olemme laulumme lopettaneet, tunnen, että olemme ilmaisseet toisillemme
jotakin, mikä ei enää sanoja kaipaa.

"Niin, tiedättekö, kun näin soitan ja Kill laulaa, se on oikeata
kaksinlaulua ja ylistysvirsi Jumalan kunniaksi, kuten hurskastelijat
sanovat. Totisesti saan silloin uskontoa sieluuni ja pääsen oikein
lähelle Herraamme. Ja tiedättekö, se on suurenmoista. Suurenmoista kuin
maa ja meri ja taivas ja kaikki tähdet. Silloin luulen ymmärtäväni,
että lopultakin olemme kaikki samaa ainetta -- te, minä ja Kill,
vuoret, hieta, suolainen vesi, madot ja linnut, auringot ja
tähdenlennot ja loistavat komeetat..."

Dag Daughtry keskeytti korkealentoisen puheensa; sanat loppuivat
kesken. Hämilläoloaan peittääkseen hän alkoi uudelleen kehua Miksiä.

"Totta totisesti, sellaista koiraa ette vain joka perjantai tapaakaan.
Minä olen sen varastanut. Se miellytti minua. Ja sen jälkeen kun olen
oppinut sen tuntemaan, tekisin tuon tekosen uudelleen, vaikka siinä
jalkani menettäisin. Sellainen koira se on."




9.


Samana aamuna, jona _Makambo_ laski Sydneyn satamaan, kapteeni
Duncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene
pysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi
Daughtrylle, joka käveli kannella.

"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa."

"Ei kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry. "En voi erota siitä."

"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan
sitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa."

"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille
sellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään."

"Mutta minä tahdon Killin", penäsi kapteeni.

"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen
löytänyt."

"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa ... koirasta",
kapteeni Duncan houkutteli.

"Ja Kill on suurenmoinen koira ... moisella hinnalla myytäväksi",
hovimestari vastasi. "Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan
huomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään
se, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan
viideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja
kaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni,
niitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun.
Olen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle
tullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen,
möisin samalla kappaleen itseäni."

"Kolmekymmentä puntaa", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.

"Ei, paljon kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry.

Ja kapteeni Duncanin täytyi nyt kääntyä tervehtimään satamalääkäriä,
joka juuri nousi laivaan.

_Makambo_ oli tuskin läpäissyt tarkastuksen ja ohjannut satamaan
laskeakseen laituriin, kun siro sotalaivan vene laski sen viereen ja
siro luutnantti nousi _Makambon_ köysitikkaita. Hänen tehtävänsä
oli pian suoritettu. _Albatross_, englantilainen toisen luokan
risteilijä, jolla hän oli neljäntenä luutnanttina, oli käynyt Tulagissa
viemässä virkakirjeitä Englannin hallituksen Etelämeren saarten
edustajalta. Koska oli kulunut vain kaksitoista tuntia sen tulon ja
_Makambon_ lähdön välillä, olivat Salomonin saarten hallituksen
asiamies ja kapteeni Kellar arvelleet, että kadonnut koira oli viety
pois _Makambo_-laivalla. -- Oliko koira, irlantilainen terrieri,
nimeltä Miksi, laivassa?

Kapteeni Duncan myönsi, että oli, mutta asettui vasten parempaa
tietoaan puolustamaan Daughtryä toistamalla tämän keksimän jutun koiran
tulosta laivalle. -- Kuinka koira voitaisiin jättää takaisin kapteeni
Kellarille? -- oli seuraava kysymys, sillä _Albatross_ oli
matkalla Uuteen Seelantiin. Kapteeni Duncan ratkaisi pulman.

"_Makambo_ palaa Tulagiin kahden kuukauden kuluttua", hän sanoi
luutnantille, "ja minä otan jättääkseni koiran takaisin sen
omistajalle. Siihen mennessä hoidamme sitä hyvin. Meidän hovimestarimme
on sen melkein omistanut itselleen, joten se on hyvissä käsissä."

"Ei kumpikaan meistä näy saavan koiraa", virkkoi Daughtry alistuvasti,
kun kapteeni oli selittänyt hänelle tilanteen.

Mutta kun Daughtry kääntyi ja läksi kulkemaan poispäin pitkin kantta,
olivat hänen kulmansa itsepäisesti rypyssä, ja plantaasinomistaja, joka
sen huomasi, ihmetteli itsekseen, mitkähän torat hän oli kapteenilta
saanut.

Huolimatta jokapäiväisestä olutannoksesta ja silloin tällöin sattuvista
häikäilemättömistä tekosista Dag Daughtryssa oli rehellisyyttä. Hän voi
kyllä varastaa koiran tai kissan tuntematta siitä omantunnonvaivoja,
mutta hän ei voinut olla tekemättä työtä ruokansa edestä. Hän ei voinut
ottaa vastaan hovimestarin palkkaa uskollisesti suorittamatta
hovimestarin tehtäviä. Niinä päivinä, jolloin _Makambo_ oli
Sydneyssä Burns Philp -laiturissa, hän otti tunnontarkasti osaa
puhdistustöihin poistuneen matkustajajoukon jälkeen ja oli mukana
kaikissa valmistuksissa uutta matkustajalaumaa varten, joka oli ostanut
matkalippunsa aina korallimerille ja ihmissyöjien saarille saakka.

Kesken ahkeran aherruksensa Daughtry pyysi lomaa yhdeksi yöksi ja
kahdeksi iltapäiväksi. Yön hän vietti merimiesten yömajassa, missä saa
kuulla viimeiset laivoja ja merimiesmaailmaa koskevat uutiset.
Tyhjentäessään siellä olutpullon toisensa jälkeen hän sai sellaisia
tietoja, että hän vapaan iltapäivän saatuaan vuokrasi kymmenellä
shillingillä veneen ja souti peremmäksi satamaan, Jackson-lahteen,
missä siro, korkea kuunarilaiva _Mary Turner_ oli ankkuroituna.

Kun Daughtry tuli laivaan ja esitti asiansa, ohjattiin hänet alas
kajuuttaan, missä syntyi molemminpuolinen haastattelu hänen ja neljän
miehen kesken, joita hän mielessään nimitti "kummaksi joukoksi".

Daughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja
saattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan
"Vanha Merikarhu", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät
olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta.
Pitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin
mikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja
iho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä
tavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin
noista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.

"Oikea vanha merikarhu", Daughtry ajatteli. "Hän voi olla
seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin
sadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden."

Lähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään,
vajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi
kaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa
korvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden
luurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta -- ei miesten eikä
naisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat
maksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut
yhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä
oli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen
olisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta
leukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista
kaulaa.

Vanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn
katseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä
niin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin
luonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan
kuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty
pahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä,
kunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään
häneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat
unien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui
kiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.

"Paljonko vaaditte?" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni
hyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu
näppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut
puotipalvelija.

"Hän ei saa osuutta", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä,
keski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä
arvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari
oli puhunut.

"Siitä riittää kaikille", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä
kimeällä äänellään. "Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat,
tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa."

"Mitä sitten?" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys,
sillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin
hän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta
varman palkan asemasta. "Tai, eipä sillä väliä", ehätti hän lisäämään.
"Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta
kokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa,
koska teitä on vain neljä."

"Ja perämies", lisäsi kapteeni.

"Ja perämies", toisti Daughtry. "Siis kuusikymmentä dollaria kullassa
eikä mitään osinkoa."

"Entä mikä te sitten olette miehiänne?" puuttui puheeseen neljäs,
jättiläinen, näköjään kuin rasvainen lihavuori -- Armenian juutalainen
ja panttilainaaja, josta entinen hovimestari oli Daughtryä varoittanut.
-- "Onko teillä papereita -- suosituksia, todistuksia?"

"Voisinpa kysyä, hyvät herrat, teidän omia papereitanne", mörähti
Daughtry vastaan. "Eihän tämä ole mikään oikea lasti- tai
matkustajalaiva, yhtä vähän kuin te hyvät herrat, olette oikeita
laivanvarustajia, jotka tavalliseen tapaan toimistossaan hoitavat
asioitaan. Kuinka minä voin tietää, onko teillä edes purjehdusoikeutta,
tai eikö teidän rahtisopimuksenne ole vanhentunut jo aikoja sitten, tai
eikö teitä vastaan nyt juuri panna maissa vireille oikeusjuttua, tai
että te ette jossakin jätä minua maihin minun saamatta penniäkään
sovitusta palkasta. Muutoin" -- hän lopetti nolattuaan näin
juutalaisen, ennenkuin tämä ehti nolata hänet -- "minun paperini ovat
tässä".

Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja heitti kajuutan pöydälle paksuna
pinkkana ne leimoilla ja sineteillä varustetut paperit, jotka hän
neljänkymmenenviiden vuoden aikana oli merillä kerännyt ja joista
viimeinen oli päivätty viisi vuotta sitten.

"En kysy teidän papereitanne", Daughtry jatkoi. "Pyydän vain täyden
käteisen maksun joka kuun ensimmäisenä päivänä, kuusikymmentä dollaria
kullassa..."

"Kasoittain sitä on, kultaa, kultaa ja vielä parempaa kuin kulta,
tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa", vakuutti Vanha
Merikarhu hänelle hyväntahtoisesti hohottaen. "Kuninkaita, ruhtinaita,
suurvaltoja ... sitä olemme kaikki tyynni, pienimmästä suurimpaan. Ja
paljon enemmän vielä, herrani, paljon enemmän. Minä tunnen leveysasteen
ja pituusasteen ja meidän salamerkkimme alhaalta matalikolta aina
Leijonanpäähän saakka -- minä yksin ne tunnen. Minä ainoa, joka vielä
olen elossa siitä komeasta, hurjasta ryövärijoukosta..."

"Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen näillä ehdoilla?" kysyi
juutalainen keskeyttäen ukon loruilun.

"Mistä satamasta aloitatte matkan?" kysyi Daughtry.

"San Franciscosta."

"Silloin allekirjoitan San Franciscossa."

Juutalainen, kapteeni ja farmari nyökkäsivät.

"Mutta meidän täytyy ensin sopia vielä muutamista seikoista", Daughtry
jatkoi. "Ensiksikin täytyy minun saada kuusi pulloani päivittäin. Olen
tottunut siihen ja olen jo liian vanha muuttaakseni tapojani."

"Paloviinaa varmaankin", ivaili juutalainen.

"Ei, vaan olutta, hyvää englantilaista olutta. Meidän täytyy etukäteen
sopia siitä, että riittävä varasto otetaan mukaan, miten pitkiä matkoja
tehnemmekin."

"Eikö mitään muuta?" kysyi kapteeni.

"Kyllä, herra kapteeni", vastasi Daughtry, "minulla on koira, jonka
täytyy päästä mukaan".

"Eikö muuta? -- Ehkä vaimo ja lapsetkin?" tiedusteli farmari.

"Ei vaimoa eikä lapsia, herra. Mutta minulla on mustaihoinen palvelija,
erinomainen poika, ja hänet minun täytyy saada ottaa mukaani. Hän saa
ottaa pestin kymmenellä dollarilla kuussa, jos hän kaiken aikansa tekee
työtä teille. Mutta jos hän tekee työtä minullekin, annan hänen ottaa
pestin kahdella ja puolella dollarilla."

"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä", alkoi Vanha Merikarhu hoilata
Daughtryn hämmästykseksi. "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä,
kahdeksantoista päivää helvetin pätsissä."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Daughtry. "Tuo vanha herra voi säikyttää
ihmisen puolikuoliaaksi. Siinä tarvitaan paljon olutta."

"Kylläpä hovimestareilla on nykyään suuret vaatimukset", virkkoi
vehnäfarmari ollenkaan välittämättä vanhuksesta, joka yhä puhui ison
veneen kuumuudesta.

"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on
sellaiset vaatimukset?" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa
sisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.

"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin
olette menettäneet, hyvät herrat", vastasi Daughtry huolettomasti.

"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin
hovimestaria", pisti kapteeni väliin. "Ja muistan hyvin vielä ajan,
jolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa
meressä."

"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut
meitä käynnillänne", alkoi juutalainen ivailla. "Valitamme, ettemme voi
täyttää toivomuksianne."

"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan
tuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut
kasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti."

"Pitäkää suunne kiinni", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena -- ei
vanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. "Kuka vastaa tästä
retkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan
kysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta
tuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan,
ja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei
myöskään ole, kaukana siitä."

"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw", vastasi juutalainen
lepytellen. "Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin
olisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin
teitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette
ole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä."

"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja
minun suurta meritottumustani", kapteeni kysyi harmistuneena.
"Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten
tuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä
saakka ollut."

"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta." Vehnäfarmari
kumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät
sormet ulottuivat puolisääreen -- siltä Daughtrysta ainakin näytti.
-- "Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään
kiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja
tuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään
lisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten
ennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta
merimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä
ja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja.
No niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme
hänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai
minä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä
höyrylaivassa San Franciscoon."

Hän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti
vaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.

"Olen kyllästynyt teihin, jokikiseen, totisesti olenkin", jatkoi
vehnäfarmari. "Tarttukaa kiinni nyt! Niin, tarttukaamme kiinni nyt!
Minun rahani ovat tulossa. Ne ovat täällä jo huomenna. Laittautukaamme
lopultakin lähtökuntoon pestaamalla hovimestari, joka on todella
hovimestari. Minusta on samantekevää, vaikka hänellä olisi kaksikin
perhettä mukanaan."

"Olette ehkä oikeassa, Grimshaw", sanoi Simon Nishikanta tyynnytellen.
"Tämä yritys saa pian meidät kaikki hermostumaan. Saatte antaa
anteeksi, että pillastuin. Tietysti otamme tämän hovimestarin, jos te
tahdotte. Luulin vain, että hän oli teistä liian koppava."

Hän kääntyi Daughtryyn.

"Tietysti on sitä parempi, kuta vähemmän meistä maissa puhutaan."

"Hyvä on, herrat. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta voin myös sanoa
teille, että teistä on jo liikkeellä perin kummallisia juttuja."

"Meidän retkemme tarkoituksestako?" kysäisi juutalainen.

Daughtry nyökkäsi.

"Ja senkö tähden te haluatte olla mukana?" oli seuraava yhtä nopea
kysymys.

Daughtry pudisti päätään.

"Niin kauan kuin annatte minulle päivittäisen olutannokseni, en välitä
teidän aarteenetsimestänne. Sitäpaitsi se ei ole uutta minulle.
Etelämerellä aivan vilisee aarteen etsijöitä." Daughtry olisi melkein
voinut vannoa, että Vanhan Merikarhun silmät välähtivät levottomasti
univerhonsa takana. "Ja minun täytyy myöntää, hyvät herrat", hän jatkoi
huolettomasti, sanoen nyt sellaista, mitä ei olisi suinkaan sanonut,
ellei olisi ollut melkein varma siitä, että Vanha Merikarhu oli
levoton, "että Etelämeri on täpö täynnä tuntemattomia aarteita. Siellä
on kookospalmuja, miljoonien puntien arvoisia, vain odottamassa sitä
onnenpoikaa, joka sattuu ne löytämään."

Nyt Daughtry olisi voinut vannoa nähneensä helpotuksen ilmeen
vilahtavan Vanhan Merikarhun silmissä, jotka jälleen kävivät unista
sameiksi.

"Mutta minua eivät aarteet ollenkaan huvita", Daughtry jatkoi. "Minua
huvittaa vain olut. Minun puolestani saatte rauhassa metsästää
aarteitanne vaikka tuomiopäivään asti, kunhan minä vain saan kuusi
pulloani joka päivä. Mutta sen sanon teille etukäteen: jos olut rupeaa
ehtymään, alkavat teidän yrityksenne minua huvittaa. Selvä peli, se on
tunnussanani!"

"Onko tarkoituksenne, että annamme teille oluen kaupanpäällisiksi?"
kysyi Simon Nishikanta.

Daughtry tuskin uskoi korviaan. Juuri nyt, kun juutalainen hieroi
sovintoa vehnäfarmarin kanssa, jolta odotettiin rahoja, oli tilaisuutta
käytettävä.

"Kyllä, hyvä herra, se kuuluu ehtoihini. Mihin aikaan voitte huomenna
tulla laatimaan sopimusta merimiestaloon?"

"Tynnyreitä ja arkkuja, tynnyreitä ja arkkuja, hirmuiset joukot, sylen
syvällä hiekassa", hoilasi Vanha Merikarhu.

"Te olette vähän löylynlyömiä kaikki", sanoi Daughtry irvistäen. "Mutta
se ei liikuta minua, niin kauan kuin annatte minulle olueni, maksatte
säännöllisesti joka kuukauden ensimmäisenä ja teette lopputilin San
Franciscossa. Kunhan te vain täytätte sopimuksenne, matkustan teidän
kanssanne vaikka helvettiin ja sieltä takaisin ja katselen kaikessa
rauhassa, kuinka te hikoilette saadaksenne tynnyrit ja arkut ylös
hiekasta. Lähden halusta teidän matkaanne, jos vain järjestätte asiat
niin, että voin olla tyytyväinen."

Simon Nishikanta katsoi ympärilleen. Grimshaw ja kapteeni Doane
nyökkäsivät.

"Kello kolme huomenna iltapäivällä merimiestalossa", sanoi juutalainen.
"Milloin ryhdytte toimeenne?"

"Milloin lähdette, sir?" vastasi Daughtry kysymyksellä.

"Olemme valmiit varhain ylihuomisaamuna."

"Silloin tulen laivalle ja ryhdyn toimeeni jo huomisiltana."

Ja noustessaan kajuutan portaita Daughtry kuuli Vanhan Merikarhun
hoilottavan: "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista
päivää tulisessa helvetin pätsissä..."




10.


Miksi lähti _Makambosta_ samaa tietä kuin oli sinne tullutkin:
ikkuna-aukon kautta. Sekin tapahtui öiseen aikaan, ja Kwaquen kädet
olivat jälleen sitä vastaanottamassa. Välikannelta Daughtry oli
laskenut spitaalisen palvelijansa odottavaan veneeseen.

Laskeutuessaan alas kannelta Daughtry kohtasi kapteeni Duncanin, joka
katsoi parhaaksi varoittaa häntä:

"Ei mitään kieroilua Killiin nähden, hovimestari. Sen täytyy seurata
meitä takaisin Tulagiin."

"Aivan niin, herra kapteeni", hovimestari vastasi, "minä olen sulkenut
sen hyttiini ollakseni siitä varma. Tahtooko kapteeni nähdä sen?"

Kehoitus oli niin tahallisen suora ja avomielinen, että se herätti
epäluuloja kapteenissa. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vanha
koiravaras oli jo ehkä piilottanut Killin jonnekin maihin.

"Kyllä, käväisen sitä mielelläni katsomassa", kapteeni Duncan vastasi.

Hän hämmästyi kovin, kun hovimestarin hyttiin astuessaan näki Miksin
nousevan lattialta, missä se oli nukkunut keräksi kiertyneenä. Mutta
vielä enemmän hän olisi hämmästynyt, jos hän hytistä lähdettyään olisi
voinut suljetun oven läpi nähdä, mitä siellä sisällä kohta tapahtui.
Avoimesta ikkuna-aukosta Daughtry antoi keskeytymättömänä virtana valua
alas kaiken, mitä huoneessa oli. Sinne katosivat kaikki hänen
tavaransa, yksinpä kilpikonnankuoret ja valokuvat seiniltä. Miksi,
jonka oli käsketty olla hiljaa, meni viimeisenä. Sitten oli jäljellä
vain merimiehen arkku ja kaksi matkakoria, jotka eivät mahtuneet
aukosta, mutta ne olivat tyhjiä.

Kun Daughtry hetkisen kuluttua kulki välikantta ja pysähtyi laskusillan
luona juttelemaan tullivahtimestarin ja aliperämiehen kanssa, ei
kapteeni Duncan voinut aavistaakaan näkevänsä hovimestariaan viimeistä
kertaa. Kapteeni näki hänen menevän tyhjin käsin laivasta ja kävelevän
pitkin rantasiltaa sähkölamppujen valossa, eikä hänellä ollut koiraa
kintereillään.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun kapteeni Duncan oli viimeisen kerran
nähnyt hovimestarinsa leveän selän, Daughtry istui soutuveneessä
kaikkine tavaroineen matkalla Jackson-lahteen. Hän istui kumartuneena
Miksin puoleen ja hyväili sitä, sillä välin kun Kwaque, joka hyrisi
ilosta saadessaan näin seurata niitä, jotka olivat hänelle rakkaimmat
maailmassa, pisti vielä kerran kätensä ohuen takkinsa sivutaskuun
todetakseen, ettei ollut unohtanut rakasta huuliharppuaan.

Dag Daughtry sai maksaa kelpo hinnan Miksistä. Hän muun muassa
ei ollut tahtonut herättää epäluuloja pyytämällä palkkaansa Burns
Philp -yhtiöltä. Hän uhrasi ne kaksikymmentä puntaa, jotka hän oli
saava, ja se oli juuri se summa, minkä hän Tulagista lähtöiltana oli
arvioinut saavansa myydessään Miksin. Hän oli varastanut koiran
myydäkseen sen. Nyt hän maksoi siitä juuri sen summan, mikä häntä oli
viekoitellut.

Sillä totta on, että, kuten joku on sanonut, hevonen raa'istaa raa'an
ja jalostaa jalon ihmisen. Samoin koira. Miksi oli saattanut Dag
Daughtryn varastamaan pelkästä rahanhimosta. Miksin jalostava vaikutus
oli saanut aikaan, että hän nyt luopui rahanhimosta kiintymyksensä
tähden, jolle minkäänlainen hinta ei olisi ollut liian suuri. Ja veneen
liukuessa tyynessä satamassa tähtien valossa Dag Daughtry olisi pannut
vaikka henkensä alttiiksi saadakseen edelleen pitää koiran, jonka
aluksi oli aikonut vaihtaa muutamaan olutpullotusinaan.

Pienen höyrylaivan kuljettamana _Mary Turner_ lähti merelle kohta
päivän noustua, ja Daughtry, Kwaque ja Miksi sanoivat ainiaaksi hyvästi
Sydneyn satamalle.

"Vielä kerran vanhat silmäni ovat saaneet nähdä tämän kauniin sataman",
soperteli Vanha Merikarhu seisten ja katsellen heidän vieressään, eikä
Daughtrylta jäänyt huomaamatta, että vehnäfarmari ja panttilainaaja
heristivät korviaan ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. "Oli vuosi
'52, juuri tällainen päivä kuin nyt, ja kaikki joivat ja lauloivat
kannella, kun lähdimme Sydneystä _Wide Awakella_. Kaunis laiva,
erittäin hieno ja kaunis laiva. Komea miehistö, kaikki nuoria,
jokikinen meistä, keulassa ja perässä, ei kukaan ollut yli
neljänkymmenen. Iloinen, hurja miehistö. Kapteeni oli vanhanpuoleinen
herrasmies -- kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, kolmas perämies oli
kahdeksantoista, poskillaan sametinpehmoista untuvaa, johon partaveitsi
ei vielä ollut koskenut. Hänkin kuoli isossa veneessä. Ja kapteeni veti
viimeisen henkäyksensä palmujen alla nimettömällä saarella ruskeiden
tyttöjen itkiessä ympärillä ja leyhytellessä ilmaa hänen sairaisiin
keuhkoihinsa."

Dag Daughtry ei kuullut enempää, sillä hän meni alas ryhtyäkseen
hoitamaan uusia tehtäviään. Mutta pannessaan puhtaita lakanoita
vuoteisiin ja valvoessaan Kwaquea, joka ponnisteli lattioiden kauan
laiminlyödyssä puhdistustyössä, hän pudisti päätään ja mutisi
itsekseen: "Ukko on ovela lurjus. Ovela lurjus. Eivät kaikki ole
hulluja, jotka siltä näyttävät."

_Mary Turner_ oli siromuotoinen siksi, että se oli rakennettu
hylkeenpyyntilaivaksi, ja samasta syystä se oli tilava. Perässä, missä
oli tilaa kahdelletoista, nukkui vain kahdeksan skandinavialaista
merimiestä. Viidessä kajuuttahytissä asuivat nuo kolme aarteenetsijää,
Vanha Merikarhu ja perämies -- viimeksimainittu oli kookas,
hyväntahtoinen suomalainen, ja häntä puhuteltiin herra Jacksoniksi,
koska toverit eivät osanneet ääntää nimeä, minkä hän oli kirjoittanut
laivakirjaan.

Sitten oli vielä välikannen kanssi, aivan kajuutan edessä, vahvalla
laipiolla siitä erotettuna. Sinne johtivat portaat välikannelta. Tällä
kannella, puolikannen ja kanssinportaiden välillä, oli laivakeittiö.
Välikannen kanssissa, joka oli paljon tilavampi kuin kajuutta, oli
kuusi isoa makuusijaa, joista jokainen oli kaksi kertaa niin leveä kuin
perässä olevat makuusijat, aivan kanssin korkuinen ja esiripulla
varustettu.

"Komea sänkykamari vai mitä, Kwaque?" Daughtry puheli
seitsentoistavuotiaalle ruskeaihoiselle papualaiselleen, jonka kasvot
olivat kuin satavuotiaan ukon, jalat kuin elävän luurangon ja vatsa
kuin vanhan japanilaisen nyrkkeilijän. "No, Kwaque! Mitäs pidät tästä!"

Kwaque oli liian häikäistynyt voidakseen puhua ja mulkoili vain
silmillään.

"Pitääkö te tästä kojusta?" kysyi kokki, pieni, vanha kiinalainen,
hovimestarilta nöyrän innokkaasti tarjoten kädenelein omaa
makuusijaansa valkoisen miehen käytettäväksi.

Daughtry pudisti päätään. Hän oli aikoja sitten oppinut, että oli
edullista olla hyvissä väleissä laivakokkien kanssa, koska oli
tunnettua, että nämä voivat äkkiä tulla hulluiksi ja vähimmästäkin
syystä raadella ja lyödä teurastusveitsellä ja lihakirveellä.
Sitäpaitsi kanssin toisella puolella oli yhtä hyvä makuusija.
Vasemmalla laidalla olevan makuusijan, mikä oli kiinalaisen makuusijan
vieressä, siitä perään päin, Daughtry antoi Kwaquelle.

Kaikki kolme oikealla puolella olevaa makuusijaa otti hän itseään ja
Miksiä varten. Sen, mikä oli perän puolella lähinnä hänen omaansa, hän
nimitti "Killin paikaksi" ja kehotti Kwaquea ja kokkia muistamaan sen.
Daughtrysta tuntui, että kokki, jonka nimen hän kiireessä oli kuullut
Ah Moyksi, ei ollut oikein tyytyväinen järjestelyyn, mutta se saattoi
Daughtryn vain ohimennen ihmettelemään kiinalaista, joka voi pahastua
siitä, että koiran annettiin nukkua samassa huoneessa kuin hän.

Kun Daughtry puolentoista tunnin kuluttua palasi saatuaan kajuutan
kuntoon ja antoi Kwaquen avata olutpullon, hän huomasi, että Ah Moy oli
muuttanut tavaransa ylähangan puolen kolmannelle makuusijalle. Näin hän
tuli Daughtryn ja Miksin naapuriksi, Kwaquen saadessa yksin pitää
puolen kanssia, Daughtryn uteliaisuus kasvoi.

"Mikä sillä kiinalaisella on?" hän kysyi Kwaquelta. "Kiinalainen ei näy
pitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi?
Tosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti."

"Se kiinalainen luulla minu _kai-kai_ hän", laski Kwaque leikkiä,
mikä oli hänelle hyvin harvinaista.

"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan
kiinalaisen sijalle."

Kun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa
alahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle
hoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn
muuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle
makuusijalle. "Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun", hovimestari
hymyili itsekseen.

Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut
majailla samalla puolella kuin Kwaque.

"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä.
Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän
mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"

Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot
silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli
Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen
silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa
ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet
niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan
näköiseksi -- "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.

Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry
leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti
silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei
milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli
nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque
oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen
purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa
pitää ilmavan makuupaikkansa.

Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun
omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut
milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä
ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin
siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja
kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla
vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja
makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran
viikossa."

Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen
kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin
suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen.
Sitten oli vielä saatava selko _Mary Turnerin_ suunnasta. Ei ole
ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan
hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.

"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry
päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa
kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän
saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa
ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa
lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat
pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi.
Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa
huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla
kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut
olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw
riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät
kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.

"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian,
mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan
hänen pillinsä mukaan.

Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai
häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti
lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä
hiekassa.

"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä",
ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen
katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä
enemmän sitä ihailen."

Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä
katseella, joka ei mitään nähnyt.

"_Wide Awakessa_ kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan
poikasia", hän mutisi.

"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta,
mitä sanotte, _Wide Awake_ oli kaikkine poikineen erinomainen
alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta
epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin
täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen
näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan
_Wide Awaken_ hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin
minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia
siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä
ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."

"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi
luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka
aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi _Mary Turnerin_ retken
oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö
viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne,
ennenkuin menen syömään päivällistä."

Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa
Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli
yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli
vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa
oli aarteita haudattuna.

Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli
vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta
arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä
ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.

"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului
portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me,
päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua.
Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi.
Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista,
tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen
alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin
tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen
perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme
kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika,
kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta
ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun
he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen
pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.

"Mutta miehistö -- siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja
eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta
sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun
alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla,
joka oli _minun_ paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä
perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä
ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä
otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.

"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa
ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin
olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.

"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni -- kerätäkseni
siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän
tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun
kallisarvoisia kastepisaroitani -- löin. Jalkatuki sattui häntä
keskelle nenää -- se oli puosmanni -- ja niin alkoi kapina. Puosun
puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies,
tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että
yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli
laidan."

Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen
kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä
messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä
tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."

"Ei", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi
johonkin kysymykseen. "En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki
rasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli
niin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää
oli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies
ompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt
norsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu
rikkinäisestä tervakankaasta."

"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa
sormuksia", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.

"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja
lahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso
timantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle
englantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen,
ja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi.
Santelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun
henkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja
matkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin."

"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan", kuuli Daughtry Simon
Nishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan
kannella. "Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella
vanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan
niitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain
ylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset
nykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon
rahaa."

"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo
toivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan
sijasta", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan
mennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti
kuudennen olutpullonsa juonnin. "Usko pois, Kill, että tuo vanha herra
tietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän
vuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki -- eikä kuljeta
sormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan
kielelle."




11.


Ennenkuin _Mary Turnerin_ matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui
kerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja
pilaillen "Hullujen laivaksi". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen
tulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei
edes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.

Daughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan
hän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus
oli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat
rahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien
hankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja
antelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa
Merikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli
nytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.

"Te saatte osanne, hovimestari, vaikka se pitäisi ottaa minun
osuudestani", hän vakuutti usein Daughtrylle, kun tämä oli ollut
erikoisen ystävällinen. "Siellä on suunnattomat rikkaudet, ja kun
minulla ei ole sukulaisia enkä enää kauan eläkään, en tarvitse niitä
niin paljoa."

Niin purjehti "Hullujen laiva" edelleen, ja peräpuolessa käyttäytyi
toinen toistaan hullummin, alkaen hyväntahtoisesta suomalaisesta
perämiehestä, jolla oli niin viattomat silmät ja joka aarteenhajua
vainuten tunkeutui väärällä avaimella kapteeni Doanen suljettuun
laatikkoon ottaen selville laivan päivittäisen suunnan, aina Ah Moyhin,
kokkiin, joka pysytteli itse erillään Kwaquesta, mutta ei sanallakaan
varoittanut toisia siitä vaarasta, mihin nämä joutuivat ollessaan
alituisesti kosketuksissa hirveää tautia sairastavan pojan kanssa.

Kwaque itse ei ollenkaan ajatellut sairauttaan eikä pelännyt sitä. Hän
tiesi vain, että sellaista väliin sattui ihmisille. Se ei tuottanut
hänelle juuri ollenkaan tuskia, eikä pörröpään mieleen pälkähtänyt,
ettei hänen herransa siitä tiennyt. Samasta syystä hän ei koskaan
arvannut, minkä tähden Ah Moy pysytteli niin erillään hänestä.
Kwaquella ei ollut muitakaan huolia. Hän palvoi jumalaansa enemmän kuin
kaikkia meren ja viidakon jumalia yhteensä, ja kun hän aina sai olla
jumalansa läheisyydessä, hänellä oli paratiisi kaikkialla, missä hän
oli jumalansa, hovimestarin, kanssa.

Entä Miksi? Suunnilleen samaan tapaan kuin Kwaque rakasti ja palvoi
jumalaansa, sekin rakasti ja palvoi kuuden pullon miestä. Miksille
jokapäiväinen ja jokahetkinen yhdessäolo Dag Daughtryn kanssa oli
ainaista oleskelua Abrahamin helmassa. Herrojen Doanen, Nishikantan ja
Grimshaw'n jumala oli metallista tehty jumala, nimeltään Kulta. Kwaquen
ja Miksin jumala oli elävä jumala, jonka äänen voi aina kuulla, jonka
syli oli aina lämmin ja jonka sydän aina sykki, jonka mieli ilmeni
tuhansissa eleissä ja liikkeissä.

Miksin suurin ilo oli istua tuntikaudet hovimestarin vieressä ja laulaa
hänen kanssaan kaikki laulut ja sävelet, jotka hän lauloi tai hyräili.
Koska se oli paljon lahjakkaampi ja erikoisempi kuin Jeri, se oppi
nopeammin, ja koska laulu oli sen kasvatuksen välineenä, se oppi
laulamaan paremmin kuin Villa Kennan oli voinut opettaa Jerin.

Miksi osasi ulvoa, tai paremminkin laulaa (koska sen ulvonta oli niin
pehmeää ja hillittyä) kaikki sävelet, jotka hovimestari lauloi sen
kanssa ja jotka eivät menneet sen äänialan ulkopuolelle. Sitäpaitsi se
osasi yksin aivan selvästi laulaa "Koti, koti armas", "Suojaa Herra
kuningasta", "Suloista sanaa Kohta". Myöskin ollessaan yksin se voi
pitkän matkan päässä seisovan hovimestarin kehotuksesta laulaa
"Shenandoah" ja "Aalto, vie minut Rioon".

Kun hovimestari ei sattunut olemaan saapuvilla, Kwaque kiiruhti
ottamaan esille huuliharppunsa ja houkutteli tälläkin yksinkertaisella
soittokoneella Miksin laulamaan kanssaan Kuningas Wilhelmin maan
villejä, synkkiä säveleitä. Myös eräs kolmas laulunopettaja sai Miksin
valtoihinsa, ja siihen koira oli ihastunut. Sen nimi oli Cocky. Sen se
sanoi Miksille heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan.

"Cocky", se sanoi reippaasti äänen ollenkaan värähtämättä, kun Miksi
sen näki ja ryntäsi sitä kohti purrakseen sen kuoliaaksi. Ja ihmisääni,
jumalanääni, joka tuli tuon pienen linnun kurkusta, sai Miksin
pysähtymään ja silmin ja sieraimin etsimään kanssista ihmistä, joka oli
puhunut. Mutta huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, vaan ainoastaan pieni
papukaija, joka sangen itsetietoisesti pani päänsä kallelleen ja
toisti: "Cocky."

Miksi oli varhain lapsuudessaan Meringessä saanut oppia, että kanoja
suojasi _tabu_. Kanat olivat herra Hagginin ja muiden valkoisten
jumalien mielestä olentoja, joita koirien piti puolustaa ja joiden
kimppuun ne eivät saaneet hyökätä. Mutta tuo elävä, joka selvästi ei
ollut kana, vaan jonkinlainen siivekäs viidakkoeläin, jota mikä koira
tahansa sai hätyyttää, se puhui nyt Miksille jumalan äänellä.

"Nouse ylös", lintu komensi niin itsevaltiaasti, niin ihmisten tapaan,
että Miksi hämmentyi uudelleen ja alkoi katsella ympärilleen etsien
sitä jumalankurkkua, joka oli lausunut sanat.

"Nouse ylös, tai muuten annan sinulle näpsäyksen", kuului pienen
höyhenpukuisen olennon seuraava käsky.

Sitten tuli pitkä loru kiinankielellä, niin Ah Moyn tapaan, että Miksi
taaskin, mutta nyt viimeisen kerran, katseli ympärilleen kanssissa.

Cocky päästi niin hurjan ja omituisen naurun, että Miksi korvat hörössä
ja pää kallellaan kuunnellen tunsi tässä naurussa jälleen kaikki ne
erilaiset ihmisäänet, jotka se äsken oli kuullut.

Ja Cockysta, joka painoi vain muutaman unssin, ei täyttä puolta naulaa,
ja jossa oli vain pieni hento luuranko ja sen päällä kourallinen
höyheniä, mutta sisällä sydän niin urhea kuin kenen muun tahansa _Mary
Turnerilla_, tuli pian Miksin ystävä, toveri ja ojennusnuora.
Aloitekykynsä ja rohkeutensa ansiosta Cocky voitti heti Miksin
kunnioituksen. Ja Miksi, joka yhdellä ainoalla varomattomalla
käpäläniskulla olisi voinut katkaista Cockyn hennon kaulan ja ainiaaksi
sammuttaa sen silmien rohkean tulen, kohteli sitä hellästi ensimmäisestä
hetkestä alkaen. Se soi sille tuhansia vapauksia, joita ei olisi suonut
Kwaquelle.

Perintönä esi-isiltä, aina niiltä ajoin, jolloin ensimmäiset
nelijalkaiset koirat ilmestyivät maan päälle, sillä oli vaisto
_puolustaa ruokaansa_. Sitä ei tarvinnut ajatellakaan. Itsestään
ja tahattomasti kuin sydämen sykintä tai hengitys Miksi puolusti
ruokaansa, niin pian kuin se oli asettanut käpälänsä sen päälle ja
iskenyt siihen hampaansa. Ainoastaan hovimestarin se voi, tahtoaan ja
itsehillintäänsä ylenmäärin ponnistaen, sallia koskea ruokaan, sitten
kun itse oli siihen kerran ryhtynyt. Kwaque, joka tavallisesti ruokki
koiraa herransa määräysten mukaan, tiesi voivansa pelastaa sormensa
vain siten, ettei enää kajonnut ruokaan sen jälkeen kun Miksi oli
ottanut sen haltuunsa. Mutta Cocky, valkea untuvapallo, pieni välähdys
valoa ja elämää, jolla oli jumalan kurkku, loukkasi röyhkeästi ja
häikäilemättä Miksin _tabua_, kieltoa koskea sen ruokaan.

Istuen Miksin peltikupin reunalla tuo vähäpätöinen seikkailija, joka
oli singahtanut pimeydestä elämän auringonpaisteeseen ja oli vain
kipinä, atomi kahden pimeän äärettömyyden välillä, voi ainoastaan
pörhistämällä lohenlihanväristä helttaansa ja avaamalla äkkiä mustat
helmisilmänsä ja päästämällä käheän, käskevän huudon, aivan kuin sillä
olis ollut kaikkien jumalien äänet kurkussaan, saada Miksin
perääntymään ja sallimaan sen valita itselleen parhaat palat ruoasta.

Sillä Cockyllä oli omat keinonsa kohdella Miksiä. Se voi olla kuin
terässäilä, kun sen käskevä tahto purkautui esiin, mutta se voi myös
rähistä ja riidellä kuin pahin merikarhu ja tappelupukari tai
liehakoida yhtä pirullisen vastustamattomasti kuin ensimmäinen nainen
Eedenissä tai kuin hänen viimeisin jälkeläisensä. Kun Cocky hoippuen
yhdellä jalalla, toinen jalka ilmassa ja kynnet iskettyinä lujasti
Miksin niskakarvoihin, kumartui lavertelemaan Miksin korvaan, niin
Miksi ei osannut muuta kuin suoristaa pörhistetyt niskakarvansa ja
silmissään tyhmänautuas ilme alistua kaikkeen, mitä Cockyn tahto tai
oikku määräsi.

Cocky kiintyi kiintymistään Miksiin, koska Ah Moy ei enää ollenkaan
välittänyt linnusta. Ah Moy oli ostanut sen Sydneyssä eräältä
merimieheltä kahdeksallatoista shillingillä ja käyttänyt kokonaisen
tunnin tinkimiseen. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Cockyn istuvan
lavertelemassa Kwaquen vasemman käden koukistuneilla sormilla, lintu
kävi hänelle yhtäkkiä niin vastenmieliseksi, etteivät ne
kahdeksantoista shillinkiäkään enää merkinneet hänelle mitään.

"Te pitää siitä. Te ottaa sen", hän ehdotti.

"Vaihtaa?" kysyi Kwaque, joka piti selvänä, että tässä oli kyseessä
vaihtokauppa, ja arveli pikku kokin rakastuneen hänen kallisarvoiseen
huuliharppuunsa.

"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve", vastasi Ah Moy.

"Mitä on 'olkka hyve'?" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei
ollut tätä sanayhtymää. "Jos minulla ei olla, mistä te pitää?"

"Ei vaihtaa", toisti Ah Moy. "Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se,
olkka hyve."

Ja niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi
omistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt
viidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen
oli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen
kuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle
skotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä
käteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle,
kilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan
valmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä
kuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten
vanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin
arvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle
ryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka
neljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren
vaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle,
valkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli
muita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: "Niin, sir" ja "Ei, sir" ja
"Kiitän, sir".

Toisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut
mukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut
kenenkään oma, ellei kuunari _Mary Turnerin_. Sillä kukaan
laivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa
sitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään
koira, se oli pian kaikkien -- siinä määrin, että herra Jackson uhkasi
halkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi
ruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan
halkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut
Saulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta -- iso liikkuva
lihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä
vesivärikuvia -- oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli,
kömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän
sai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä,
että oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta
päivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.

Vaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen
ja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa.
Niin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että
se leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja
voi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja
huitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen
Miksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä,
että Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja
yhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori
elefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis
uuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen
hyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti
sen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.




12.


"Hullujen laiva" purjehti purjehtimistaan. Miksi kisaili Saulin kanssa,
kunnioitti Cockya, joka sitä komensi ja liehakoi, ja lauloi
jumaloimansa hovimestarin kanssa. Daughtry tyhjensi kuusi olutpulloansa
joka päivä, nosti palkkansa aina kuukauden ensimmäisenä päivänä ja
ihaili Charles Stough Greenleafia laivan hienoimpana miehenä. Kwaque
rakasti ja palveli herraansa, samalla kun edistyvä spitaali kehitti
hänen otsansa poimut yhä paksummiksi ja tummemmiksi. Ah Moy karttoi
mustaa papualaista kuin ruttoa, peseytyi vähän väliä ja keitti
lakanansa kerran viikossa. Kapteeni Doane piti huolta suunnasta ja oli
huolissaan talonkaupoistaan, Grimshaw istui punaiset kädet mahtavilla
polvillaan ja näykki panttilainaajaa, joka ei antanut yhtä paljon
yhteiseen yritykseen kuin hän antoi vehnäfarminsa tuloista. Simon
Nishikanta kuivaili hikistä kaulaansa rasvaisella silkkinenäliinallaan
ja maalasi ainaisia vesivärikuviaan. Perämies varasti väsymättä tietoja
pituus- ja leveysasteista väärällä avaimellaan, ja Vanha Merikarhu joi
virkistyksekseen ja poltti havannasikareja -- kolme dollarilla; ne
laskettiin matkakuluihin -- ja lorusi yhtä mittaa isonveneen helvetistä
ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.

Tuli sitten valtameritaival, joka Daughtrysta oli kaikkien muiden
kaltainen. Maata ei näkynyt. Laiva oli maailman keskus ja taivaanranta
sen muuttumaton, ikuinen ääri. Kompassin magneettineula oli se vipu,
jonka varassa _Mary Turner_ liikkui. Aurinko nousi epäilemättä
idästä ja laski varmasti länteen, tietenkin pienet deklinaatio-,
deviaatio- ja variaatiopoikkeukset huomioon otettuina, ja tähtisarjat
vaelsivat yöllistä kulkuaan taivaalla kuten aina muulloinkin.

Ja tällä valtameritaipaleella tähystäjä komennettiin mastonhuippuun
aina päivän sarastaessa, ja hän sai istua siellä pimeän tuloon asti
_Mary Turnerin_ jatkaessa yhä matkaansa läpi yön samaan suuntaan.
Kun aika kului ja ilma, Vanhan Merikarhun vakuutuksen mukaan, kävi yhä
kuumemmaksi, kaikki kolme aarteenetsijää kapusivat mastoihin
tähystelemään. Grimshaw tyytyi seisomaan isonmaston puomilla. Kapteeni
Doane kiipesi korkeammalle ja istuutui hajareisin etumaston
märssytangolle. Ja Simon Nishikanta jätti iänikuiset vesivärinsä ja
antoi kahden irvistelevän, hoikan merimiehen laahata hänet, niin paksu
ja raskas kuin olikin, ylös mesaaniköysistöön, kunnes he saivat hänet
köytetyksi lujasti kiinni poikkipuihin, ja siellä hän sitten istui ja
tuijotti kullanjanoisin silmin auringonpaahteiselle merelle hienoimman
kiikarin läpi, mikä oli milloinkaan jäänyt lunastamatta hänen
panttilaitokseensa.

"Kummallista", mutisi Vanha Merikarhu, "kovin kummallista. Tämä on se
paikka. Siitä ei ole epäilemistä. Saatoin aivan täydellisesti luottaa
kolmanteen perämieheen. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias, mutta hän
oli taitavampi purjehtija kuin kapteeni. Eikös hän löytänytkin
koralliriuttaa, kun olimme kahdeksantoista päivää olleet isossa
veneessä. Ei ollut standarttikompassia, ja tiedätte hyvin, mitä
sekstantti hyödyttää pienessä veneessä kovassa aallokossa. Hän kuoli,
mutta suunta, jonka hän viimeisellä hetkellään minulle ilmaisi, oli
niin oikea, että saavuimme koralliriutalle jo seuraavana päivänä."

Kapteeni Doane kohautti olkapäitään ja kohtasi uhmaillen Armenian
juutalaisen epäluuloisen katseen. "Eihän se ole voinut mereen vajota",
virkkoi Vanha Merikarhu keskeyttääkseen sopivalla tavalla kiusallisen
äänettömyyden. "Saari ei ollut mikään kari tai riutta. Leijonanpää oli
3855 jalkaa korkea. Näin kapteenin ja kolmannen perämiehen määräävän
sen korkeuden."

"Olen etsinyt ja harannut koko meren, eivätkä minun harani piit ole
niin harvassa, että neljäntuhannen jalan korkuinen vuorenhuippu olisi
huomaamatta livahtanut läpi."

"Kummallista, kummallista", mutisi Vanha Merikarhu puoleksi itselleen,
puoleksi aarteenetsijöille. Sitten hän virkkoi kasvot äkkiä kirkastuen:

"Mutta tietenkin variaatiopoikkeus on muuttunut, kapteeni Doane.
Oletteko ottanut huomioon sen muuttumisen puolen vuosisadan kuluessa?
Siitä tulee jo suuri ero. Minun luullakseni ei variaatio siihen aikaan
ollut niin määrätty ja tarkoin tunnettu kuin nykyään."

"Leveysaste on aina leveysaste ja pituusaste on pituusaste", vastasi
kapteeni. "Variaatio ja deviaatio otetaan huomioon ainoastaan
määrättäessä suuntaa puhtaasti matemaattisin keinoin."

Tämä oli silkkaa hepreaa Simon Nishikantalle, joka kuitenkin asettui
heti Vanhan Merikarhun puolelle.

Mutta Vanha Merikarhu oli tasapuolinen, äsken puolustettuaan
juutalaista hän asettui seuraavalla hetkellä kapteenin puolelle.

"On synti, että teillä on vain yksi kronometri. Vika onkin ehkä juuri
siinä. Miksi otitte vain yhden matkaan?"

"Minä äänestin kahta", puolustautui juutalainen. "Sen muistatte kyllä,
Grimshaw?"

Vehnäfarmari nyökkäsi vastahakoisesti, ja kapteeni ärjäisi:

"Mutta ette äänestänyt kolmea."

"Mutta ellei kaksi ole parempi kuin yksi, kuten itse sanoitte -- ja
Grimshaw voi sen todistaa -- niin ei myöskään kolme ole parempi kuin
kaksi, paitsi hintaan nähden."

"Mutta, jos nyt on vain kaksi kronometriä, niin kuka silloin voi sanoa,
kumpi niistä käy väärin?" kysyi kapteeni Doane.

"Niin, sanokaapas se", matki panttilainaaja olkapäitään kohauttaen.
"Ellei voi sanoa, kumpi kahdesta käy väärin, niin kuinka sitten voisi
tietää, mikä käy väärin kahdesta tusinasta? Jos niitä on vain kaksi,
voi ainakin virheen panna kahtia."

"Mutta ettekö käsitä..."

"Käsitän vallan hyvin, että kaikki tuo loruilu suunnasta on pelkkää
pötyä. Minulla on ollut liikkeessäni nelitoistavuotiaita apulaisia,
jotka ovat ymmärtäneet purjehtimisesta yhtä paljon kuin tekin. Kysykää
niiltä: Ellei kaksi kronometriä ole parempi kuin yksi, niin kuinka voi
silloin kaksituhatta olla parempi kuin yksi? Ja he vastaisivat
empimättä, että ellei kaksi dollaria ole parempi kuin yksi, niin ei
kaksituhattakaan dollaria ole parempi kuin yksi. Sanoohan sen jo terve
järki."

"Juuri niin, ja sittenkin te olette aivan väärässä", pisti Grimshaw
väliin. "Minähän sanoin silloin, että ainoa syy, minkä tähden otimme
kapteeni Doanen osalliseksi yritykseemme, oli se, että me tarvitsimme
purjehdustaitoista henkilöä, koska meistä ei kukaan niitä asioita
ymmärrä. Te sanoitte silloin: Aivan niin, ja kuitenkin uskoitte
tietävänne enemmän kuin hän, koskette suostunut kolmen kronometrin
ottoon. Teitä peloittivat kustannukset. Se onkin ainoa asia, mikä
teidän aivoihinne mahtuu. Te tahdotte kaivaa maasta kymmenen
miljoonaa dollaria lapiolla, jonka olette romukauppiaalta tinkinyt
kuudellakymmenelläkahdeksalla sentillä."

Dag Daughtry ei voinut olla kuulematta näitä keskusteluja, joista
sukeutui pikemmin riitoja kuin neuvotteluja. Simon Nishikantalle ne
aina päättyivät "meri-ikävään", kuten merimiehet sanovat. Tuntikausiin
tuo suuttunut juutalainen ei puhunut sanaakaan eikä ollut kuulevinaan,
kun häntä puhuteltiin. Hän yritti maalata, mutta joutui äkkiä villin
raivon valtaan, repi harjoitelmansa, heitti ne kannelle, otti sitten
isoreikäisen rihlapyssynsä, istuutui perään ja ammuskeli jokaista
pyöriäisvalasta, maneettia ja delfiiniä, joka sukelsi esiin aalloista.
Hänelle näytti tuottavan suurta riemua se, että sai lähettää kuulia
jonkin ohivilahtavan koreanvärisen kalan ruumiiseen, siten ainiaaksi
lopettaa sen salamannopeat liikkeet ja kellauttaa sen kyljelleen, minkä
jälkeen se hitaasti vajosi meren syvyyteen.

Väliin, kun parvi isoja, mustia valaita ui ohitse, Simon Nishikanta
joutui aivan haltioihinsa tuskantuottamisen riemusta. Hänen onnistui
osua ehkä kymmenkuntaan mahtavaan valaaseen. Hänen kuulansa sattuivat
niihin kuin piiskaniskut. Ne hypähtivät ilmaan kuin iskun saaneet
nuoret hevoset tai pyrstöllään iskien sukelsivat veden pinnan alle
uidakseen sitten hurjaa vauhtia kauas merelle, jonne katosivat
kohiseviin kuohuihin.

Vanha Merikarhu pudisti surullisena päätään, ja Daughtry, josta myös
oli tuskallista nähdä viattomia eläimiä kiusattavan, tuli sääli
vanhusta, ja hän kiiruhti pyytämättä noutamaan kalliita sikareja --
kolme dollarilla. -- Grimshaw irvisteli harmissaan ja mutisi itsekseen:
"Sellainen lurjus! Sellainen haiseva elukka! Ei kukaan kunnon mies pura
kiukkuaan viattomiin eläimiin. Mutta hän on sellainen, että ellei hän
jostakin pidä tai jos joku sattuu arvostelemaan hänen ääntämistään tai
laskutaitoaan, niin hän voi kostoksi potkaista sen miehen koiraa ...
tai myrkyttää sen. Vanhaan hyvään aikaan oli meillä Colusassa tapana
hirttää tuollaiset vain puhdistaaksemme ilman, jota hengitimme."

Mutta kapteeni Doane ilmaisi suoraan vastenmielisyytensä:

"Kuulkaahan, Nishikanta", hän sanoi kalpeana, huulet kiukusta väristen,
"tuo on raakaa, ja ainoa, minkä sillä saatte aikaan, on se, että teitä
itseänne kohdellaan raa'asti. Minä tiedän mitä sanon. Teillä ei ole
oikeutta saattaa meitä kaikkia hengenvaaraan turhan tähden.
Eikö luotsilaiva _Annie Minea_ upottanut valas Golden Gate
salmessa? Nuorena ollessani purjehdin toisena perämiehenä
_Berncastle_-prikillä Hakodataan, ja sain silloin pumputa kaksi
vahtivuoroa, kun alus oli uppoamaisillaan vain siksi, että valas oli
sitä pyrstöllään huitaissut. Ja valaanpyytäjäfregatti _Essex_
upposi Etelä-Amerikan länsirannikolla kahdensadan meripenikulman päässä
maasta, minkä matkan pelastusveneet sitten saivat soutaa, ja tämä
sattui vain sen tähden, että iso naarasvalas löi sen säpäleiksi."

Mutta Simon Nishikanta oli niin pahalla päällä, ettei viitsinyt edes
vastata, vaan ammuskeli edelleen jokaista valasta, minkä huomasi.

"Muistan hyvin _Essexin_", virkkoi Vanha Merikarhu Dag
Daughtrylle. "Siitä teki lopun naarasvalas, jolla oli poikanen.
Laiva oli täydessä lastissa ja upposi vajaassa tunnissa. Yksi
pelastusveneistä hävisi tietymättömiin."

"Eikö yksi veneistä tullut Havaijiin?" kysyi Dag Daughtry
kunnioittavasti. "Ainakin minä tapasin kolmekymmentä vuotta sitten
Honolulussa erään vanhan miehen, joka väitti olleensa harppuunamiehenä
valaanpyytäjälaivalla, jonka valas oli upottanut Etelä-Amerikan
rannikolla. En ole sittemmin kuullut siitä puhuttavan, ennenkuin te nyt
mainitsitte sen, sir... Se on varmaan ollut sama laiva, vai mitä
arvelette?"

"Elleivät valaat ole upottaneet kahtakin laivaa Amerikan
länsirannikolla", vastasi Vanha Merikarhu. "Ei ole epäilystä siitä,
että ainakin _Essexin_ niin kävi. Onhan mahdollista, että mies,
josta puhuitte, oli ollut _Essexissä_."




13.


Kapteeni Doane ahersi uupumatta. Hän seurasi auringon päivittäistä
kulkua taivaalla, laski deklinaatioerotuksen, joka johtui maan
kääntymisestä akselinsa ympäri, ja laati lukemattomia olettamuksia ja
laski, kunnes hänen päänsä oli aivan pyörällä.

Simon Nishikanta teki kaikkien kuullen pilaa kapteenin puutteellisista
meritiedoista, kuten hän sanoi, ja maalaili vesivärikuvia hyvällä
tuulella ollessaan ja ammuskeli haikaloja, merilintuja ja kaikkia
mahdollisia merieläimiä, kun alakuloisuus ja meri-ikävä alkoi vaivata
eikä vieläkään näkynyt Leijonanpäätä, vanhan Merikarhun aarresaaren
korkeinta huippua.

"Näytän teille, etten ole kitupiikki", lausui Nishikanta kerran oltuaan
kovassa auringonpaahteessa viisi tuntia maston huipussa merelle
tähyämässä. "Kapteeni Doane, millä hinnalla luulisitte San Franciscosta
saavan ostaa kronometrejä -- käytettyjä, mutta hyviä, tarkoitan?"

"Sanokaamme sadalla dollarilla", kapteeni vastasi.

"Hyvä. Tämä ei ole kitupiikin ehdotus. Kustannukset sellaisen
kronometrin hankkimisesta olisi jaettu meidän kolmen kesken. Minä otan
nyt yksin maksaakseni koko hinnan. Sanokaa miehistölle, että minä,
Simon Nishikanta, maksan sata dollaria sille, joka ensiksi huomaa maan
herra Greenleafin ilmoittamalla leveys- ja pituusasteella."

Mutta merimiehet, joita kohta oli parvittain mastojen huipuissa,
pettyivät pahasti, sillä he saivat vain kaksi päivää jatkaa
tähystelyään. Tämä ei ollut yksistään Dag Daughtryn syytä, vaikka kyllä
sekin kepponen, mihin hän ryhtyi, olisi jo riittänyt tekemään lopun
heidän tähystelystään.

Dag Daughtry oli varastohuoneessa kajuutan lattian alla katsastamassa
olutlaatikoita, jotka oli otettu matkaan erikoisesti häntä varten. Hän
laski laatikot, epäili tulosta, jonka sai, sytytti tulitikun toisensa
jälkeen, laski uudelleen ja etsi sitten kaikkialta varastohuoneesta
toivoen löytävänsä jostakin lisää laatikoita.

Hän istuutui kajuutan lattiassa olevan luukun alle ja mietti pitkän
aikaa. -- Tässä on taas juutalainen pelissä -- hän ajatteli -- tuo sama
juutalainen, joka oli suostunut ottamaan _Mary Turnerille_ kaksi
kronometriä, mutta ei millään ehdolla kolmea. Sama juutalainen oli
sitoutunut hankkimaan riittävän olutvaraston, jotta Daughtry saisi
kuusi pulloansa joka päivä. -- Hovimestari laski varmuuden vuoksi
laatikot vielä kerran. Niitä oli kolme. Ja koska joka laatikossa oli
kaksi tusinaa pulloja ja hänen päivittäinen annoksensa oli puoli
tusinaa, niin oli selvää, että varasto, joka hänellä oli edessään,
kestäisi ainoastaan kaksitoista päivää. Eikä kahdessatoista päivässä
mitenkään ennättäisi purjehtia lähimpään satamaan, mistä saisi ostaa
olutta.

Kun hovimestari oli päässyt selville asiasta, hän ei hukannut
hetkeäkään. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän kapusi
ylös varastohuoneesta, painoi luukun kiinni ja kiiruhti kattamaan
pöytää. Hän palveli kohteliaana seuruetta päivällisen aikana, vaikka
hän vaivoin voi hillitä itsensä kaatamasta suurta liemimaljaa
hernekeittoineen Simon Nishikantan päähän. Itse asiassa häntä pidätti
vain ajatus siitä teosta, minkä hän äsken varastohuoneessa istuessaan
oli päättänyt suorittaa vielä saman päivän iltapuolella lastiruumassa,
missä vesitynnyreitä säilytettiin.

Kello kolme, kun Vanha Merikarhu luultavastikin torkkui hytissään
ja kapteeni Doane, Grimshaw sekä puolet laivan miehistöstä
riippui mastojen huipuissa koettaen manata Leijonanpäätä esiin
kirkkaansinisestä merestä, Dag Daughtry laskeutui alas portaita, jotka
avonaiselta aukolta johtivat lastiruumaan. Täällä olivat vesitynnyrit
monessa pitkässä rivissä, kapeat käytävät välillä.

Hovimestari veti povestaan poranvarren ja asetti siihen puolen tuuman
pituisen terän, minkä kaivoi esille housuntaskustaan. Hän laskeutui
polvilleen ja porasi ensimmäisen tynnyrin alareunaa, kunnes vesi pursui
esiin ja virtasi solisten ruumaan. Hän työskenteli nopeasti, poraten
tynnyrin toisensa jälkeen ja eteni yhä kauemmas lastiruuman pimeimpään
perukkaan. Kun hän tuli ensimmäisen rivin päähän, hän pysähtyi
kuuntelemaan monien puolentuuman levyisten purojen solinaa. Ja hänen
tarkka korvansa oli kuulevinaan samanlaista solinaa oikealta, siltä
taholta, missä seuraava tynnyrien välinen käytävä oli. Tarkkaavasti
kuunneltuaan hän erotti aivan selvästi kovaan puuhun uppoavan poran
kitinän.

Hetkistä myöhemmin Daughtry oli huolellisesti piilottanut poran varren
ja terän ja laski kätensä miehen olkapäälle, miehen, jota hän ei
hämärässä tuntenut, mutta joka oli polvillaan tynnyrin vieressä ja
porasi huohottaen reikää sen kylkeen. Rikollinen ei yrittänytkään
paeta, ja kun Daughtry sytytti tulitikun, hän näki edessään Vanhan
Merikarhun säikähtyneet kasvot.

"No, kaikkea sitä sattuu...!" mutisi hovimestari hämmästyneenä. "Miksi
helvetissä laskette veden pois?"

Hän tunsi vanhuksen ruumiin vapisevan pelosta, ja hänen mielensä
heltyi.

"Samapa se", hän kuiskasi. "Älkää pelätkö minua. Kuinka monta tynnyriä
olette jo porannut."

"Kaikki tässä rivissä", kuiskasi vanhus vastaan. "Ettehän mene
kertomaan ... noille toisille?"

"Kertomaan toisille?" Daughtry naurahti. "Voinpa sanoa teille, että
olen täällä samalla asialla, vaikka en voi käsittää, miksi te sitä
teette. Olen juuri saanut poratuksi kaikki tynnyrit ylähangan puolella.
Mutta sen sanon teille, herra Greenleaf, menkää täältä heti kaikessa
hiljaisuudessa, kun se vielä käy päinsä. Kaikki ovat ylhäällä
tähystämässä, eikä kukaan huomaa teitä. Minä suoritan loppuun tämän
tekosen ... ja jätän ainoastaan sen verran vettä, että se riittää ...
sanokaamme, kahdeksitoista päiväksi."

"Tahtoisin puhella kanssanne ... selittää asian", kuiskasi Vanha
Merikarhu.

"Aivan niin, herra Greenleaf, en kiellä olevani hiton utelias kuulemaan
sitä selitystä. Tulen luoksenne kajuuttaan kymmenen minuutin kuluttua,
niin että saamme jutella rauhassa. Mutta mitä tarkoituksia teillä
sitten lieneekin, olen teidän puolellanne. Minullekin sattuu sopimaan
parhaiten, että pääsemme pian satamaan, ja sitäpaitsi tunnen teitä
kohtaan suurta kiintymystä ja kunnioitusta, herra Greenleaf. Menkää
nyt. Tulen kymmenen minuutin kuluttua."

"Pidän teistä paljon, hovimestari", kuiskasi vanhus vapisevalla
äänellä.

"Ja minä pidän teistä, herra Greenleaf -- niin hiton paljon enemmän
kuin noista kullankalastajista. Mutta puhukaamme tästä toiste.
Menkäähän nyt. Minä lasken maahan loput vedestä."

Neljännestunnin kuluttua, kun kolme kullankalastajaa kieppui vielä
mastonhuipuissa, Charles Stough Greenleaf istui kajuutassa totilasin
ääressä, ja Dag Daughtry seisoi pöydän toisella puolen ja joi suoraan
olutpullosta.

"Ette ehkä ole osannut sitä arvata", aloitti Vanha Merikarhu
kertomuksensa, "mutta tämä on jo minun neljäs aarteenetsintäretkeni".

"Te tarkoitatte...?" sanoi Daughtry.

"Niin, aivan niin. Aarretta ei ole olemassakaan. Eikä ole koskaan
ollutkaan sen enempää kuin on ollut Leijonanpäätä, isoa venettä ja
salaisia merkkejä."

Daughtry repi hämmästyneenä tuuheata harmaata tukkaansa ja sanoi:

"Olette pettänyt minut täydelleen, herra Greenleaf. Olette saanut minut
uskomaan tuohon aarteeseen."

"Tunnustan, että tuo on erittäin hauska kuulla. Se osoittaa, etten ole
kovinkaan tyhmä, kun voin petkuttaa teidänkaltaistanne miestä. On
helppo pettää ihmisiä, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin rahaa.
Mutta te olette toisenlainen. Ette elä yksistään rahan tähden. Olen
tarkannut, miten suhtaudutte koiraanne, mustaan poikaanne, olueen. Ja
juuri siksi, ettei teidän sydämenne riipu kiinni suuressa kätketyssä
aarteessa, on teitä vaikeampi pettää. Niitä, jotka intohimoisesti
haluavat jotakin, on hämmästyttävän helppo pettää. He ovat alhaisia
mieleltään. Jos heitä houkuttelee sadan dollarin voitolla, niin he
iskevät kuin kalat onkeen. Jos heille tarjoaa tuhat dollaria tai
kymmenentuhatta, niin he kadottavat viimeisenkin järkensä. Olen vanha
mies, hyvin vanha. Tahdon mielelläni elää, kunnes kuolen -- tarkoitan
elää kunniallisesti, mukavasti."

"Ja te pidätte pitkistä merimatkoista. Alan ymmärtää. Juuri kun he ovat
lähellä sitä paikkaa, missä -- aarretta ei ole, pakottaa jokin pieni
onnettomuus, kuten vesivaraston loppuminen, heidät palaamaan satamaan,
ja sitten he lähtevät uudelleen etsimään."

Vanha Merikarhu nyökkäsi, ja hänen auringon vaalentamat silmänsä
loistivat.

"_Emma Louisa_ esimerkiksi! Pidin sitä matkoilla yli puolitoista
vuotta vedenpuutteella ja muilla pienillä onnettomuuksilla. Sitäpaitsi
he maksoivat minun edestäni yhteen New Orleansin hienoimmista
hotelleista yli neljän kuukauden ajan ennen matkan alkua ja antoivat
minulle runsaat etumaksut, niin, oikein runsaat."

"Mutta kertokaa enemmän, herra Greenleaf, olen kovin utelias", Dag
Daughtry sanoi ja ryyppäsi viimeisen oluen pullostaan. "Se on
kerrassaan mainio kepponen. Tahtoisin oppia sen vanhojen päivien
varalle, mutta lupaan kunniasanallani, herra Greenleaf, etten rupea
kilpailemaan kanssanne. Aloitan sitten vasta, kun te olette poissa."

"Ensiksikin täytyy valita ihmisiä, joilla on rahaa -- paljon rahaa,
niin ettei tee mitään, jos he hiukan menettävätkin yrityksessä. Ja
sellaiset on myös helpompi saada innostumaan asiaan."

"Koska he ovat ahneempia", pisti hovimestari väliin. "Mitä enemmän
rahaa heillä on, sitä enemmän he tahtovat."

"Aivan niin. Ja saavathan he korvauksen rahoistaan. Sellaiset
merimatkat ovat heille erittäin terveellisiä. Lopultakaan en tee heille
mitään vahinkoa, vaan pelkästään hyvää."

"Mutta entä nuo arvet sitten -- haava teidän kasvoissanne ja puuttuvat
sormet? Te ette saanutkaan niitä isossa veneessä, kun merimies iski
puukkonsa teihin. Miten hitossa te olette ne saanut? -- Odottakaa
hetkinen, herra Greenleaf. Antakaa minun ensin täyttää lasinne."

Ja täytetyn lasin ääressä Charles Stough Greenleaf kertoi arpiensa
tarinan.

"Ensiksikin teidän tulee tietää, hovimestari, että minä olen ... no
niin, herrasmies. Minun nimeni esiintyy Yhdysvaltojen historiassa jo
aikoja ennen kuin ne olivat muodostuneet Yhdysvalloiksi. Olin toisena
luokallani korkeakoulussa, jonka nimeä en halua mainita. Muutoin ei se
nimi, jota käytän, ole omani. Olen itse tekaissut sen. Minulla on ollut
huono onni elämässä. Laivan kantta aloin polkea jo nuorena miehenä,
mutta _Wide Awaken_ kannella en ole milloinkaan ollut. Se laiva on
vain satua ja minun elinkeinoni nyt vanhoilla päivillä.

"Te kysyitte, kuinka sain tämän arven ja kadotin sormeni. Näin se kävi.
Oli aamu, juuri ylösnousun aika makuuvaunussa, kun se tapahtui. Koska
vaunu oli aivan täynnä, olin saanut tyytyä ylävuoteeseen. Siitä ei ole
vielä kovin kauan, muutamia vuosia vain. Olin silloin jo vanha mies.
Olimme matkalla Floridasta. Sattui junien yhteentörmäys korkealla
sillalla. Vaunut syöksyivät päällekkäin yhteen kasaan ja jotkut
putosivat yhdeksänkymmenen jalan korkeudelta kuivuneen joen uomaan. Se
oli kuiva, pohjalla oli vain vesirapakko, joka oli kymmenen jalkaa
läpimitaten ja kahdeksantoista tuumaa syvä. Sen ympärillä oli
kiviröykkiöitä. Minä osuin putoamaan rapakkoon.

"Se tapahtui näin. Olin juuri saanut kengät jalkaani, paidan ja housut
päälleni ja olin aikeissa laskeutua alas makuupaikaltani. Siinä istuin
juuri penkin reunalla jalat riipuksissa, kun veturit törmäsivät yhteen.
Vastaisen puolen vuoteet junailija oli jo korjannut.

"Siinä istuin siis jalat riipuksissa, enkä ollenkaan tiennyt, missä
olimme, rautatiesillallako vai tasaisella maalla, kun onnettomuus
sattui. Minä viskauduin tietenkin paikaltani, lensin lintuna yli
käytävän, sukelsin pää edellä vastakkaisen ikkunan läpi, heitin ilmassa
useampia kuperkeikkoja kuin haluan ajatellakaan ja olin, kumma kyllä,
melkein vaakasuorassa asennossa pudotessani tuohon vesilätäkköön. Se
oli ainoastaan kahdeksantoista tuuman syvyinen. Ajoin siitä pudotessani
kaiken veden pois ja sain sen sitten peitteeksi ylleni. Olin vaunussani
ainoa, joka pelastui. Vaunu sortui neljänkymmenen jalan päähän minusta,
ja siitä poimittiin ainoastaan ruumiita. En ollut edes pyörtynyt, kun
minut nostettiin lätäköstä. Ja kun lääkärit olivat minua kylliksi
puoskaroineet, olivat sormeni poissa ja minulla oli tuo arpi kasvoissa
ja -- sitä te ette voi nähdä -- olin kadottanut kolme kylkiluuta.

"Oh, minulla ei ollut valittamisen syytä. Ajatelkaa toisia, jotka
olivat olleet samassa vaunuosastossa -- kaikki olivat kuolleet. Pahaksi
onneksi satuin matkustamaan jäniksenpassilla enkä voinut vaatia
korvausta rautatieyhtiöltä. Mutta tässä olen nyt, varmaankin ainoa
ihminen, joka on tehnyt yhdeksänkymmenen jalan ilmamatkan, pudonnut
kahdeksantoista tuumaa syvään vesilätäkköön ja jäänyt sittenkin
henkiin. -- Hovimestari, olkaa hyvä ja täyttäkää lasini..."

Dag Daughtry täytti pyynnön ja avasi kuulemastaan innostuneena uuden
olutpullon itselleen.

"Jatkakaa, herra Greenleaf, jatkakaa", hän kuiskasi pyyhkien huuliaan.
"Entä aarteenetsijäjuttu. Aivan kuolen uteliaisuudesta. Terveydeksenne,
herra Greenleaf."

"Voinpa sanoa", jatkoi Vanha Merikarhu, "että synnyin hopealusikka
kädessäni, mutta se suli ja minusta tuli tuhlaajapoika. Vielä sain
syntyessäni ylpeyden, joka ei koskaan ole sulanut pois. Perheeni
hylkäsi minut -- ei tuon surkean rautatieonnettomuuden vuoksi, vaan
monien muiden seikkojen tähden, joita oli sattunut sekä ennen että
jälkeen. Ja minä -- minä annoin heidän elää rauhassa. Välitin viisi
heistä. Ei ollut muuten perheeni syy, että se minut hylkäsi. En koskaan
pyytänyt omaisteni apua. En antanut heille tietoja itsestäni. Annoin
hopealusikkani viimeisenkin tähteen sulaa -- se oli Etelän pumpulia --
ymmärrättekö -- Tengon kaakaota, Yacatanin kumia ja mahonkia! Ja
lopulta sain nukkua köyhien yömajoissa ja syödä hylkiöitten
viheliäisissä ruokapaikoissa. Monen monta kertaa seisoin puoliyön
aikana leipäjonossa ja aprikoin, kestäisinkö pyörtymättä, kunnes saisin
jotakin suuhuni."

"Ettekö koskaan valittanut perheellenne?" virkkoi Dag Daughtry
ihmetellen, kun vanhus vaikeni.

Vanha Merikarhu suoristautui, heitti päänsä taaksepäin ja painoi sen
jälleen alas sekä toisti sitten: "En, en valittanut milloinkaan.
Jouduin köyhäinhuoneelle eli kunnantaloon, kuten sitä nimitetään. Elin
surkeaa elämää. Elin kuin eläin. Kuusi kuukautta olin siellä kuin
eläin, mutta sitten keksin keinon. Aloin rakentaa tulevaisuutta
itselleni.

"Rakensin _Wide Awaken_. Panin sen kokoon lankku lankulta,
laudoitin sen, valitsin mastopuut, jopa jokaisen rakennusparrunkin
yksitellen ja pestasin itse koko miehistön, sekä merimiehet että
päällystön, annoin juutalaisen maksaa kulut ja purjehdin sitten
Etelämerellä, missä oli aarre haudattuna sylen syvyyteen saaren
hiekkaan.

"Katsokaas", hän selitti, "kaiken tämän tein mielikuvituksessani sinä
aikana, jolloin olin hoidokkina, haaksirikkoutuneiden miesten
köyhäintalossa."

Vanhan Merikarhun kasvot synkkenivät, ja hän tarttui oikealla kädellään
Daughtryn ranteeseen sulkien sen laihojen rautasormiensa väliin.

"Vasta pitkäaikaisella vaivalloisella työllä pääsin köyhäintalosta ja
sain toteutetuksi pienen, surullisen seikkailuni _Wide Awakella_.
Kuulkaahan, tein kaksi vuotta työtä köyhäinhuoneen pesulaitoksessa
puolentoista dollarin viikkopalkalla. Ainoalla terveellä kädelläni,
toinen hiukkasen apuna, lajittelin likaisia vaatteita ja laskin
lakanoita ja tyynynpäällisiä, kunnes vanha selkäni tuntui olevan
katkeamaisillaan ja rintaa pakotti, juuri siltä kohdalta missä
poisotettujen kylkiluiden olisi pitänyt olla. -- Te olette vielä nuori
mies..."

Daughtry irvisti tahtoen väittää vastaan ja pudisteli sakeata harmaata
tukkaansa.

"Te olette vielä nuori mies, hovimestari", penäsi vanhus hiukan
ärtyisästi. "Ette ole vielä koskaan ollut elämän ulkopuolelle
suljettuna. Köyhäinhuoneessa ihminen on elämän ulkopuolella.
Köyhäinhuoneessa ei ole mitään kunnioitusta vanhuutta tai edes ihmisen
elämää kohtaan. Kuinka sen sanoisinkaan? Siellä ei ole kuollut. Mutta
ei eläkään. Siellä on jotakin, joka kerran on elänyt ja nyt tekee
kuolemaa. Spitaalisia kohdellaan sillä tavoin. Samoin hulluja. Tiedän
sen. Kun olin nuori mies ja purjehdin merillä, tuli eräs toverini
hulluksi. Väliin hän raivosi, ja silloin me painiskelimme hänen
kanssaan, me väänsimme hänen kätensä melkein sijoiltaan, pieksimme
häntä, sidoimme hänet niin, ettei hän voinut liikahtaakaan, istuimme
hänen päälleen, ettei hän voisi vahingoittaa itseään tai laivaa. Ja
vaikka hän vielä eli, hän oli meille kuollut. Ymmärrättekö? Hän ei
ollut enää yksi meistä, meidän kaltaisemme. Hän oli jotakin muuta.
Siinä se on -- _jotakin muuta_. Samoin oli köyhäinhuoneessa. Me
hoidokit, me olimme _jotakin muuta_. Olettehan kuullut minun
juttelevan isonveneen helvetistä. Se on vain hauska seikkailu
verrattuna köyhäinhuoneeseen. Sen ruoka, lika, solvaukset, raaka
kohtelu -- sen kaikki eläimellisyys!

"Kaksi vuotta tein työtä pesutuvassa puolestatoista dollarista viikon.
Ja ajatelkaa minua, joka olin kasvanut ylellisyydessä, suuressa
ylellisyydessä, kuvitelkaa vanhoja kipeitä jalkojani, minun vanhaa
vatsaani, joka muisti nuoruudenaikaiset herkut, minun vanhaa suutani,
joka vielä tunsi maun eikä ollut kokonaan pilaantunut niistä kadotuksen
keitoksista, joista nuorena olin oppinut pitämään -- niin, kuten
sanottu, hovimestari, ajatelkaahan, että minä, joka aina olin ollut
antelias, tuhlaavainen, nyt säästin kuin saituri noita puoltatoista
dollariani koskemattomina, en milloinkaan pannut senttiäkään tupakkaan
enkä milloinkaan koettanut lepyttää jotakin hyvää ostamalla
vatsaparkaani, joka ei voinut sietää kurjaa, syötäväksi kelpaamatonta
ruokaa. Minä kerjäsin tupakkaa, huonoa, halpaa tupakkaa, viheliäisiltä
ikälopuilta raukoilta, jotka tuskin pysyivät jaloillaan. Ja kun tapasin
Samuel Merrivalin eräänä aamuna kuolleena viereisestä kopista, anastin
ensin hänen taskustaan tupakkatangonpuolikkaan, mikä oli koko hänen
jälkeenjättämänsä omaisuus, ja ilmoitin sitten vasta kuolemantapauksen.

"Oi hovimestari, kuinka huolellisesti säilytinkään puoltatoista
dollariani. Nähkääs, minä olin vanki, joka pienellä käsisahalla avasi
itselleen tien vapauteen. Minä sahasin aukon vankilani seinään!" --
Vanhuksen ääni kohosi kimakaksi riemuitsevaksi vinkunaksi. --
"Hovimestari, minä sahasin aukon seinään!"

Dag Daughtry kohotti olutpulloaan virkkaen vakavana ja liikutettuna.

"Juon terveydeksenne, herra Greenleaf."

"Kiitos, hovimestari ... te ymmärrätte", vastasi Vanha Merikarhu
teeskentelemättömän arvokkaasti ja kilisti lasiaan Daughtryn pulloa
vasten katsoen häntä suoraan silmiin.

"Minulla olisi ollut satakuusikymmentä dollaria jättäessäni
köyhäintalon", vanhus jatkoi. "Mutta kadotin kaksi viikkoa influenssan
ja yhden viikon kirotun keuhkopussin tulehduksen vuoksi, joten
minulla jättäessäni sen elävien vainajien olinpaikan oli vain
sataviisikymmentäyksi dollaria ja viisi senttiä."

"Ymmärrän, herra Greenleaf", keskeytti Daughtry syvää ihailua tuntien.
"Pienestä rahasta oli tullut murtokanki, ja sillä aioitte nyt raivata
itsellenne tien takaisin elämään."

Charles Stough Greenleafin arpiset kasvot ja vetiset silmät säteilivät,
kun hän kohotti lasinsa.

"Maljanne, hovimestari. Te ymmärrätte. Ja te olette ilmaissut sen
hyvin. Lähdin murtautumaan jälleen sisälle elämän taloon. Se oli
murtokanki, tuo mitättömän pieni rahasumma, jonka olin kerännyt kahden
vuoden orjuudella. Muistakaa se! Entiseen aikaan, ennenkuin
hopealusikka oli sulanut, olin heittänyt sellaisen summan huolettomasti
panoksena korttipeliin. Mutta kuten sanoitte, palasin murtovarkaan
tavoin murtautuakseni takaisin elämään ja tulin Bostoniin. Te käytätte
taitavasti vertauksia, ja minä juon teidän maljanne."

Jälleen lasi ja pullo kilahtivat vastakkain, ja molemmat miehet joivat
katsoen toisiaan silmästä silmään, ja molemmat tunsivat, että ne
silmät, joihin he katsoivat, olivat rehelliset ja että ne ymmärsivät.

"Mutta murtokankeni oli kovin heikko, hovimestari. En tohtinut
heittäytyä sen varaan koko painollani, tehdäkseni uhkayrityksen.
Vuokrasin huoneen pienestä, mutta siististä hotellista ... se oli
Bostonissa, kuten varmaan jo sanoinkin. Oi, kuinka säästelin kankeani!
Söin juuri sen verran, että pysyin hengissä. Mutta tarjosin usein muille
-- tarkoin valituille henkilöille -- ryypyt, tarjosin kuin olisin ollut
varakas mies; sehän teki juttuni uskottavaksi. Ja ollen itsekin
juopuvinani latelin satuani _Wide Awakesta_, isostaveneestä, salaisista
luotauksista, ja aarteesta, joka oli hiekassa -- sylen syvällä hiekassa.
Se oli kirjallinen, se oli sielullinen vaikutuskeino. Se viekoitteli
suolaisen veden tuoksulla, rohkeilla retkillä ja rikkaalla aarteella.

"Olette kai huomannut tämän kultakimpaleen minun kellonperissäni.
Siihen aikaan minulla ei vielä ollut varaa sellaiseen, mutta sen sijaan
minä puhuin kullasta, Kalifornian kullasta, lukemattomista
kultakimpaleista. Se oli kirjallista. Se antoi paikallisväriä.
Myöhemmin, tehtyäni ensimmäisen retkeni, kykenin hankkimaan
kultakimpaleen. Se oli syötti, johon ihmiset tarttuivat kuin kalat
onkeen. Nämä sormukset ovat myöskin syöttejä. Nykyään ette näe missään
tällaisia sormuksia. Kun aloin rikastua, ostin ne. Katsokaa tätä
kultakimpaletta. Puhellessani leikin sillä huolettomasti, kertoilen
suuresta kulta-aarteesta, jonka me hautasimme hiekkaan. Kullan säihke
herättää minussa uusia muistoja. Puhun isostaveneestä, nälästämme ja
janostamme ja kolmannesta perämiehestä, vaaleasta nuorukaisesta, jonka
poskea partaveitsi ei vielä ollut koskettanut, ja kerron, kuinka hän
juuri käytti sitä painona onkiessamme kaloja.

"Mutta palatkaamme Bostoniin. Kun muka olin juonut itseni humalaan,
kerroin lukemattomia merimiesjuttuja satunnaisille juomaveikoilleni --
noille yksinkertaisille naudoille, joita halveksin. Mutta huhu levisi,
ja eräänä päivänä tuli nuori sanomalehtimies haastattelemaan minua
aarteen ja _Wide Awaken johdosta_. Minä olin loukkaantuvinani,
suuttuvinani. Tuskastelin, hyvä hovimestari, teeskentelin. Itse asiassa
olin sydämestäni iloinen kieltäessäni haastattelun tuolta
nuorukaiselta, sillä tiesin varmasti hänen saaneen juomaveikoiltani
kuulla jo kyllin paljon yksityiskohtia.

"Aamulehdet sisälsivät kaksi tiheästi painettua palstaa minun
seikkailuistani. Luonani alkoi käydä vieraita. Tutkin heitä tarkoin.
Monellakaan, joka halusi olla mukana seikkailussa, ei ollut itsellään
varoja. Ne minä pilaillen karkotin ja odotin edelleen ja itse söin
entistä vähemmän pienen omaisuuteni hupenemistaan huvetessa.

"Vihdoin tuli hän, iloinen, nuori tohtorini, ja hän oli hyvin rikas.
Sieluni lauloi ilosta, kun näin hänet. Viimeiset kaksikymmentäkahdeksan
dollariani muistuttivat minulle, että pian uhkasi köyhäinhuone tai
kuolema. Olin jo päättänyt valita kuoleman mieluummin kuin palata sen
kurjan vankilan eläväin vainajain pariin. Mutta minun ei tarvinnut
palata sinne eikä minun tarvinnut kuollakaan. Iloisen nuoren tohtorin
veri lämpeni hänen ajatellessaan Etelämerta. Suitsutin hänen
sieraimiinsa kaukaisten maitten kukkalemun kyllästyttämää ilmaa ja
loihdin hänen silmiinsä ihastuttavina näkyinä pasaatipilvet ja
monsuunitaivaan, palmusaaret ja koralliriutat.

"Hän oli iloinen vallaton koiranpentu, suurenmoisen antelias
huolettomuudessaan, peloton kuin leijonanpenikka ja villi, hiukan
hurjistunut ainaisten hullutusten ja päähänpistojen takoessa hänen ylen
kekseliäässä päässään -- korvat auki nyt, hovimestari! Ennenkuin
lähdimme matkalle _Cloucester_-kuunarilla, jonka hän oli ostanut
ja varustanut kuntoon, hän kutsui minut kotiinsa antamaan neuvoja hänen
omissa matkavarusteluissaan. Tarkastelimme juuri erästä vaatekomeroa,
kun hän äkkiä sanoi: 'Tulee mieleeni, että mitähän tyttöseni sanoo
pitkästä poissaolostani. Mitä sanotte? Ottaisinko hänet mukaani?'

"En ollut tiennyt, että hänellä oli vaimo tai 'tyttönen'. Ja ilmaisin
hämmästykseni ja epäilyni.

"'Vain siksi, ettette usko minua, otan hänet mukaani matkalle', hän
virkkoi vallattomasti nauraen hämmästykselleni. 'Tulkaa mukaan, niin
saatte nähdä hänet.'

"Hän vei minut suoraan makuuhuoneeseensa, sänkynsä viereen, kohotti
peitettä ja näytti minulle hentojäsenisen egyptiläistytön muumion, joka
näytti nukkuneen siinä tuhat vuotta.

"Tyttö seurasi meitä tuolle pitkälle, turhalle Etelämerenmatkalle, ja
minäkin aivan rakastuin siihen suloiseen olentoon."

Vanha Merikarhu tuijotti uneksien lasiinsa, ja Dag Daughtry käytti
hyväkseen hänen vaitioloaan kysyäkseen:

"Entä nuori tohtori? Miten hän suhtautui siihen, että ette
löytäneetkään aarretta?"

Vanhan Merikarhun kasvoja kirkasti ilo.

"Hän nimitti minua ihastuttavaksi vanhaksi veijariksi kiertäen kätensä
olkapäitteni ympäri sen sanoessaan. Oi, hovimestari, aloin pitää tuosta
nuoresta miehestä kuin omasta kelpo pojasta. Ja käsi yhä minun
olkapäälläni -- ja minä tiesin, ettei se ollut pelkästään vain
kohteliaisuutta -- hän kertoi, että olimme tuskin päässeet River
Plattelle, kun hän huomasi petokseni. Nauraen ja vähän väliä taputtaen
minua olkapäähän, enemmän hyväillen kuin iloaan osoittaakseen, hän
huomautti, että kertomuksessani oli ristiriitaisuuksia (ne korjasin
sitten hänen avullaan ja hyvin korjasinkin), ja selitti, että matka oli
ollut ihana ja saattanut hänet ainaiseen kiitollisuudenvelkaan minulle.

"Mitä voin tehdä? Kerroin hänelle vaiheeni ja seikkailuni. Hänelle
sanoin myös oikean nimeni ja kerroin, mistä häpeästä olin sen
pelastanut lakkaamalla sitä käyttämästä.

"Niin, hän laski kätensä olkapäälleni..."

Vanha Merikarhu vaikeni, ääni petti, ja pari kyyneltä vieri poskelle.

Dag Daughtry kilisti ääneti hänen kanssaan, ja otettuaan pari kulausta
lasistaan vanhus voitti liikutuksensa.

"Hän pyysi, että muuttaisin hänen luokseen, ja vielä samana päivänä,
kun saavuimme Bostoniin, hän vei minut suureen autioon taloonsa. Hän
aikoi myös puhua lakimiestensä kanssa minun ottamisestani perheeseen --
se houkutteli hänen mielikuvitustaan. 'Otan teidät molemmat
perheeseeni, teidät ja Istharin.' -- Isthar oli pienen muumiotytön
nimi.

"Näin olin jälleen päässyt elämän taloon ja olin tulemaisillani
kunnioitetun perheen lailliseksi jäseneksi. Mutta elämä pettää meitä
yhtenään.

"Kahdeksantoista tuntia myöhemmin, aamulla, löysimme hänet kuolleena
sängystään pienen muumiotytön vierestä. Sydänhalvausko vaiko verenvuoto
aivoissa -- sitä en saanut milloinkaan tietää.

"Pyysin ja rukoilin, että heidät haudattaisiin yhdessä. Mutta hänen
serkkunsa ja tätinsä olivat jäykkää ja kylmää uusenglantilaista väkeä,
ja he lahjoittivat Istharin museoon, ja minua he kehottivat viikon
kuluessa poistumaan talosta. Lähdin tieheni tunnin kuluttua, ja he
tarkastivat vähät tavarani, ennenkuin antoivat minun mennä.

"Lähdin New Yorkiin. Siellä toistui sama juttu, minulla oli nyt vain
enemmän rahaa ja voin hoitaa asiani kunnollisesti. Samoin kävi New
Orleansissa ja Galvestonissa. Tulin Kaliforniaan. Tämä on viides
matkani. Oli kova työ saada nuo kolme innostumaan asiaan, kulutin koko
pienen omaisuuteni, ennenkuin he kirjoittivat sopimuksen alle. He
olivat sanomattoman alhaisia. Antaa minulle rahoja etukäteen! Pelkkä
ajatuskin siitä oli mahdottomuus. Mutta minä odotin aikani, hankin
pitkän hotellilaskun, tilasin lopuksi runsaan varaston sikareja ja
likööriä kuunarin omistajan maksettavaksi. Voi, mikä elämä siitä nousi!
Kaikki kolme raivosivat ja repivät tukkaansa ... minunkin tukkaani. He
sanoivat, ettei se käynyt päinsä. Silloin minä heti sairastuin. Sanoin,
että he kiusasivat minun hermojani ja tekivät minut sairaaksi. Kuta
enemmän he raivosivat, sitä sairaammaksi tulin. Silloin he myöntyivät.
-- Ja tässä me nyt olemme ilman vettä ja ohjaamme todennäköisesti pian
kulkumme Marquesas-saaria kohti täyttääksemme vesisäiliömme. Sitten he
palaavat tänne ja yrittävät uudelleen."

"Luuletteko?"

"Kyllä heidät tunnen." Vanha Merikarhu hymyili. "He palaavat varmasti.
He ovat pikkumaisia, ahnaita hulluja, jotka eivät koskaan saa
kyllikseen kultaa."

"Hulluja! Hulluja kaikki tyynni! Hullujen laiva!" huudahti Dag Daughtry
riemuissaan toistaen mitä äsken oli lastiruumassa sanonut, kun hän oli
porannut viimeisen tynnyrin ja kuuli juomaveden solisten virtaavan pois
sekä huomasi, että Vanha Merikarhu ja hän olivat samassa työssä.




14.


Varhain seuraavana aamuna aamuvahti, jonka tehtävänä oli tuoda päivän
vesivarasto keittiöön ja kajuuttaan, huomasi, että tynnyrit olivat
tyhjiä. Herra Jackson kävi tästä niin levottomaksi, että hän heti
hälyytti kapteeni Doanen, eikä ollut kulunut montakaan minuuttia,
ennenkuin tämä oli herättänyt Grimshaw'n ja Nishikantan kertoakseen
heille onnettomuudesta.

Aamiainen oli kovin jännittävä Vanhalle Merikarhulle ja Daughtrylle,
sillä kolmikko raivosi ja vaikeroi. Etenkin kapteeni Doane oli
suunniltaan harmista. Simon Nishikanta puhkesi synkkiin kirouksiin sitä
konnaa kohtaan, joka oli tehnyt ilkityön, ja kuvaili, mitkä kamalat
rangaistukset häntä odottaisivat. Grimshaw puristeli yhtä mittaa
mahtavia lihanpunaisia nyrkkejään, aivan kuin hän olisi kiristänyt
jotakin kurkusta.

"Muistanpa, kuinka vuonna '47 -- ei '48, niin '48", lörpötteli Vanha
Merikarhu. "Silloin olin samanlaisessa ellen vieläkin pahemmassa
pulassa. Meitä oli kuusitoista isossaveneessä. Ajauduimme Glisterin
matalikolle. Sen nimen matalikko sai sen jälkeen kun meidän pieni,
sievä laivamme löysi sen eräänä pimeänä yönä ja sai jättää sinne
runkonsa. Matalikko on merkitty amiraliteetin karttoihin, kapteeni
Doane voi sen todistaa..."

Ei kukaan muu kuunnellut kuin Dag Daughtry, joka tarjoili paahdettua
leipää ja ihmetteli Vanhan Merikarhun mielenmalttia. Mutta Simon
Nishikanta, joka sattui huomaamaan, että vanhus laverteli taas jotakin,
ärjäisi vihaisesti:

"Vaiti. Suu kiinni. En jaksa kuulla teidän ainaista 'muistanpa'."

Vanha Merikarhu oli hämmästyvinään, aivan kuin olisi erehtynyt
kertomuksessaan.

"Ei, vakuutan teille", hän jatkoi, "vanha kieleni lienee erehtynyt. Ei
se ollut _Wide Awake_, se oli vain priki _Glister_. Sanoinko
_Wide Awake? Glister_ se oli, pieni sievä priki, leikkilaiva
melkein. Keula oli kuparia. Rakenteeltaan se oli siro kuin delfiini.
Oikea aaltojenhalkoja ja myrskylintu se oli. Nopea liikkeissään. Kyllä
oli vahdeilla työtä, kun se pääsi vauhtiin. Minä olin superkargöörinä.
Lähdimme New Yorkista, ilmeisesti lounaisrannikkoa kohti, mutta
suljetuin määräyksin..."

"Jumalan nimessä, vaietkaa, vaietkaa! Teette minut hulluksi
loruillanne!" huusi Nishikanta todella suunniltaan. "Armahtakaa
toki! Mitä minä välitän teidän _Glisteristänne_ ja salaisista
määräyksistänne."

"Salaiset määräykset", jatkoi Vanha Merikarhu kasvot ilosta loistaen.
"Niissä sanoissa on taikavoimaa." Lausuessaan hän ikäänkuin hyväili
sanoja. "Niinä aikoina, hyvät herrat, laivat vielä purjehtivat
toisinaan salaisin määräyksin. Ja superkargöörinä -- pieni pääomani
sijoitettuna yritykseen, ja oikeutettuna voitto-osuuteen -- olin
tärkeämpi henkilö kuin itse kapteeni. Salaiset määräykset eivät olleet
hänellä, vaan minulla. Vakuutan, etten itsekään tiennyt, mitä ne
sisälsivät. Vasta kun olimme sivuuttaneet Kap Hornin ja purjehtineet
kappaleen matkaa Tyynellemerelle, mursin sinetin ja sain tietää, että
meidät oli määrätty Van Diemenin maahan. Siihen aikaan sitä sanottiin
Van Diemenin maaksi..."

Se oli oikea yllätysten päivä. Kapteeni Doane yllätti perämiehen
varastamasta tietoja laivan asemasta väärällä avaimellaan hänen
kirjoituspöytänsä laatikosta. Siitä tuli kohtaus, mutta ei mitään
muuta, sillä suomalainen oli aivan liian kookas ja voimakas
tappelutoveriksi, ja kapteeni Doane tyytyi ainoastaan haukuskelemaan
hänen menettelyään lakkaamatta toistaen: "Niin, sir", "ei, sir" ja
"Valitan kovin, sir".

Tärkein yllätys sattui varmaankin Dag Daughtrylle, vaikkei hän itse
sitä silloin vielä ymmärtänyt. Kun laivan suunta oli muutettu ja kaikki
purjeet nostettu ja Vanha Merikarhu oli ilmoittanut hänelle, että
Taiohae Marquesas-saarilla oli nyt heidän päämääränsä, ryhtyi Dag
Daughtry iloisena ajamaan partaansa. Yksi huoli hänellä vielä kuitenkin
oli. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko niin kaukaisessa maailman
kolkassa kuin Taiohaessa saatavana hyvää olutta.

Kun hän, suurin osa kasvoja saippuavaahdon peitossa, valmistautui
ensimmäisen kerran vetäisemään partaveitsellä, hän huomasi tumman
kohdan ihossaan, kulmakarvojen välillä, hiukan niiden yläpuolella.
Saatuaan partansa ajetuksi hän kosketti tummaa pilkkua ja ihmetteli,
kuinka juuri se kohta oli voinut ahavoitua. Mutta koskettaessaan sitä
hän ei tuntenut mitään. Tumma kohta oli kuoleentunut.

"Kummallista", hän ajatteli, mutta sitten hän kuivasi kasvonsa ja
unohti koko asian.

Yhtä vähän kuin hän tiesi, mitä kauhuja se tumma pilkku toi mukanaan,
hän aavisti, että Ah Moyn vinot silmät olivat jo aikoja sitten sen
keksineet ja tarkkasivat sitä päivä päivältä kasvavalla pelolla.

Luovien kaakkoispasaatia vastaan _Mary Turner_ aloitti pitkän
matkansa Marquesas-saarille. Miehistö oli iloissaan. He olivat vain
yksinkertaisia merimiehiä, mutta kumminkin he ottivat riemuiten vastaan
uutisen, että purjehdittiin troopilliselle saarelle täyttämään
vesisäiliöitä. Kolme toverusta kajuutassa oli huonolla tuulella, ja
Nishikanta puhui suorastaan solvaten kapteeni Doanesta ja epäili,
löytäisikö hän Marquesas-saaria. Välikannen kanssissa kaikki olivat
iloisia -- Dag Daughtry siitä syystä, että tiesi pian saavansa
palkkansa ja oli varma, että hankittaisiin uusi olutvarasto; Kwaque
iloitsi, koska hänen herransakin oli iloinen, ja Ah Moy siksi, että
toivoi pian voivansa paeta laivasta ja jättää molemmat spitaaliset,
joiden kanssa oli joutunut asumaan.

Miksi otti osaa yleiseen iloon kanssissa ja teki ahkerasti työtä
herransa kanssa oppiakseen ulkoa viidennen laulunsa. Se oli "Näytä
tietä, kirkas pilvi". Laulussaan, joka lopuksikin oli vain koulittua
ulvontaa, Miksi etsi jotain, tietämättä itsekään mitä. Itse
asiassa se etsi _kadonneita tovereitaan_, esihistoriallisen ajan
koiralaumoja, jolloin koirat eivät vielä olleet joutuneet elämään
ihmisten tulilla, jolloin ihmiset eivät vielä osanneet tehdä tulta
eivätkä vielä olleet ihmisiä.

Se oli tosin elänyt vain kaksi vuotta tässä maailmassa, joten sillä ei
ollut omia kokemuksia kadonneista tovereista. Monen tuhannen sukupolven
ajan sen esi-isät olivat eläneet laumasta erillään, mutta syvällä sen
joka lihakseen ja hermoon juurtuneena eli muisto erämaa-ajoista, jolloin
johtajat olivat juosseet lauman rinnalla kuin varjot, ponnistaen
voimansa äärimmilleen ja saaden toiset ponnistelemaan. Miksin nukkuessa
nämä alkuaikojen muistot väliin kohosivat sen tajuntaan. Nämä unet
olivat todellisia kuin elämä, mutta herättyään Miksi muisti ne vain
hämärästi, mikäli muisti niitä ollenkaan. Mutta kun se nukkui tai lauloi
hovimestarin kanssa, se kaipasi kadonneita tovereitaan ja innostui
etsimään kadonnutta tietä takaisin niiden luo.

Hereillä ollessaan Miksillä oli muita eläviä tovereita: oli hovimestari,
Kwaque, Cocky ja Saul, ja se seurasi niiden kintereillä samoin kuin sen
esi-isät olivat seuranneet heimolaisiaan yhteisillä retkillään. Nyt oli
lauman alueena vain välikannen kanssi, ja sieltä se vaelsi ulos avaraan
maailmaan, jona oli _Mary Turner_, levottomalla merellä keinuileva
laiva.

Mutta kanssin asukkaat olivat Miksille muutakin kuin pelkkä
toverilauma. Kanssi oli taivas, sillä Jumala asui siellä. -- Ihmiset
keksivät varhain Jumalan, usein se oli kiveä tai savea tai tulta, ja
ihmiset panivat sen asumaan puihin, vuorille tai tähtien joukkoon. Näin
teki ihminen siksi, että hän huomasi olevansa katoavainen ja häviävänsä
heimosta tai perheestä -- tai miten hän lie nimittänytkään ryhmäänsä,
joka oli vain ihmislauma. Mielikuvituksessaan hän silloin loi uuden
toverijoukon, johon hän voi kuolemansa jälkeen liittyä. Peläten
pimeyttä, jonne hän näki kaikkien vaipuvan, hän rakensi pimeyden taakse
valoisamman maailman, autuaamman metsästysmaan, kauniimman ja komeamman
juhlasalin ja pitopaikan ja nimitti sen "taivaaksi".

Nykyajan alkeellisimpain alkuihmisten tavoin Miksi ei laatinut
itselleen varjoa omasta varjostaan sitä Jumalana palvellakseen. Se ei
palvellut varjoja. Se palvoi todellista, ilmielävää Jumalaa, ei oman
nelijalkaisen, karvaisen muotonsa mukaista kuvaa, vaan elävää,
kaksijalkaista, karvatonta, pystyssä kulkevaa olentoa hovimestarin
hahmossa.




15.


Jos pasaatituuli ei olisi tyyntynyt jo toisena päivänä sen jälkeen kun
laiva oli kääntynyt Marquesas-saaria kohti; jos kapteeni Doane ei olisi
päivällispöydässä valitellut sitä, että hänellä oli ainoastaan yksi
kronometri; jos Simon Nishikanta ei olisi raivostunut siitä ja mennyt
kannelle rihlapyssyineen surmatakseen jonkun meren asukkaista, ja jos
tämä meren asukas, joka sattui nousemaan pintaan aivan laivan vieressä,
olisi ollut delfiini, pyöriäisvalas, makrilli tai joku muu kuin
kahdeksankymmenen jalan pituinen naarasvalas poikasineen -- jos tästä
tapauksien ketjusta olisi puuttunut jokin rengas, niin _Mary
Turner_ olisi epäilemättä päässyt Marquesas-saarille, täyttänyt
vesiastiansa ja lähtenyt jälleen aarretta etsimään, ja Miksin,
Daughtryn, Kwaquen ja Cockyn kohtalot olisivat muodostuneet aivan
toisenlaisiksi ja ehkä vähemmän kauheiksi.

Mutta nyt oli ketjussa kaikki renkaat. -- Ei tuntunut tuulen
henkäystäkään. Kuunari keinuili mahtavilla, sileillä mainingeilla.
Isossapurjeessa kuului hiljaista suhinaa ja köysistössä kajahteli, kun
Simon Nishikanta ampui kuulan pienen valaanpoikasen ruumiiseen. Kuin
ihmeen kautta kuula surmasi valaanpoikasen. Melkein yhtä helppoa olisi
tappaa elefantti hernepyssyllä. Mutta poikanen ei kuollut heti. Se
herkesi hyppelemästä ja makasi hetkisen väristen meren pinnalla. Emo
oli samalla hetkellä, jona luoti sattui, sen vieressä, ja ne, jotka
katselivat sitä laivankannelta, huomasivat selvästi, että se kävi hyvin
levottomaksi. Se sysäsi poikasta mahtavalla ruumiillaan, kierteli sen
ympärillä, asettui sitten sen viereen ja alkoi jälleen sysiä. Kaikki,
jotka olivat _Mary Turnerissa_, sekä päällystö että miehistö
seisoivat laidan luona ja tarkastelivat levottomina hirviötä, joka oli
laivan pituinen.

"Ajatelkaa, jos meidän laivamme kävisi kuin Essexin", virkkoi Dag
Daughtry Vanhalle Merikarhulle.

"Se olisi aivan oikein meille", tämä vastasi. "Oli tarpeetonta ampua --
ajattelematon ja julma teko."

Miksi, joka huomasi, että alhaalla vedessä tapahtui jotakin, mutta ei
voinut nähdä sinne laidan yli, hyppäsi kajuutan katolle ja alkoi
käheästi haukkua hirviön nähdessään. Kaikkien silmät suuntautuivat
kauhistuneina koiraan ja hovimestari vaiensi sen kuiskauksella.

"Tämä on viimeinen kerta", mutisi Grimshaw kiukusta värisevällä äänellä
Nishikantalle. "Jos vielä kerrankin tällä matkalla ammutte valasta,
väännän niskanne nurin. Niin, katsokaa vain minua. Tarkoitan juuri
sitä, mitä sanon. Puristan silmät päästänne, roisto."

Juutalainen hymyili väsyneesti ja vikisi: "Ei tässä mitään tapahdu. En
usko, että _Essexiäkään_ valas upotti."

Emonsa yllytyksestä kuoleva poikanen ponnisteli epätoivoisesti
päästäkseen uimaan, mutta ei onnistunut, se vain huojui sinne tänne.

Poikasensa ympärillä kiertelevän valasemon kylki osui kerran _Mary
Turnerin_ vasemman puolen alle. Laiva kallistui oikealle kyljelle
perän kohotessa runsaan metrin. Eikä tämä ollut pelkkä sattuma. Valas
vavahti koskettaessaan laivan runkoa ja huitaisi pyrstöllään. Isku
sattui laitaan juuri etumaston etupuolelle, teki siihen reiän aivan
kuin sikarilaatikkoon ja mursi etukannen.

Siinä kaikki. Laivallaolijat tuijottivat kauhistuneina merihirviötä,
joka oli suunniltaan surusta kuolevan poikasensa tähden.

Noin tunnin ajan valaanpoikanen ponnisteli turhaan päästäkseen uimaan.
Sillä välin kuunari ja molemmat valaat ajautuivat yhä kauemmaksi
toisistaan. Sitten valaanpoikanen päästi valittavan äänen ja alkoi
raivoisasti kieriskellä ja pieksää pyrstöllään.

"Se on kuolinkamppailua", virkkoi Vanha Merikarhu heltyneenä.

"Nyt se on kuollut", sanoi kapteeni Doane viiden minuutin kuluttua.
"Kuka olisi uskonut? Kiväärin kuula! Toivon, että saisimme edes puoli
tuntia kestävän tuulenpuuskan päästäksemme hiukan kauemmaksi noista
vaarallisista naapureista."

"Tämä olisi voinut olla meidän tuhomme", sanoi Grimshaw.

Kapteeni Doane pudisti päätään, levottomana silmäillen löysiä purjeita
ja tarkastellen, eikö näkyisi värähdystäkään meren pinnassa. Mutta
kaikkialla oli liikkumattoman tyyntä ja isot mainingit kohoilivat
loivien kukkulain tavoin, harmaina kuin elohopea.

"No, kaikki käy hyvin", Grimshaw virkkoi. "Se on jo menossa, ui suoraan
poispäin meistä."

"Tietysti kaikki käy hyvin, kuka on muuta ajatellutkaan", rähisi
Nishikanta kuivaten hikeä otsaltaan ja kaulaltaan ja toisten tavoin
katsellen pois uivaa valasta. "Kyllä tekin olette hienoa joukkoa, kun
säikähdätte kalaa."

"Näin kyllä, että olitte tavallista keltaisempi naamaltanne", Grimshaw
ivasi. "Teillä oli sydän kurkussa."

Kapteeni Doane veti syvään henkeä. Hän tunsi mielensä niin
keventyneeksi, ettei ollenkaan välittänyt tästä riidasta.

"Keltainen olitte kuin olitte", jatkoi Grimshaw, "enempi ei ollut
mahdollista". Sitten hän nyökkäsi Vanhaan Merikarhuun päin. "Tuossa
näette rehdin miehen. Hän ei ainakaan ollut keltainen. Hän ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, ja hän käsitti kuitenkin vaaran paremmin
kuin me. Jos minun pitäisi valita haaksirikko asumattoman saaren
rannalla joko hänen kanssaan tai teidän kanssanne, valitsisin tuhat
kertaa ennemmin hänet. Jos..."

Mutta merimiesten huuto keskeytti hänet.

"Laupias Jumala", mutisi kapteeni Doane itsekseen.

Iso naarasvalas oli kääntynyt takaisin ja tuli suoraan heitä kohti. Sen
vauhti oli niin kova, että nokan edessä kuohui hyökylaine.

"Pitäkää kiinni, pojat, jokainoa!" huusi kapteeni Doane.

Kaikki etsivät tukea kestääkseen iskun. Henrik Gjertsen, ruorimies,
asettui jalat haralleen, kumartui ja tarttui molemmin käsin tukevasti
ruorirattaaseen. Monet miehistä pakenivat välikannelta peräkannelle ja
toiset kiipesivät köysistöön. Daughtry tarttui toisella kädellään
laitaan ja kietoi vapaan käsivartensa Vanhan Merikarhun ympäri.

Kaikki pysyttelivät kiinni jossakin. Valas iski _Mary Turneriin_
aivan etuvantin taakse. Siitä seurasi parikymmentä tapausta, joita
mikään silmä ei voinut kerralla huomata. Merimies, joka oli kiivennyt
köysistöön, lensi päistikkaa mereen väylinki molemmissa käsissä, mutta
toinen merimies ennätti tarttua hänen nilkkoihinsa ja sai hänet
pelastetuksi. Kuunari natisi ja huojui, alahanka kohosi ilmaan,
ylähanka painui niin, että vesi virtasi sisään laidan yli. Miksi, joka
seisoi kajuutankatolla, luisui alas jyrkkää vierrettä myöten ylähangan
puolelle ja hävisi muristen ja käpälillään räpiköiden kuohuvaan veteen.
Etumaston perävantti irtaantui, ja etumärssytanko kaatui kuin juopunut
ylähangan puolelle.

"Se tuntui", virkkoi Vanha Merikarhu.

"Herra Jackson", huusi kapteeni Doane perämiehelle, "olkaa hyvä ja
tarkastakaa pumput".

Perämies totteli, katseltuaan levottomana valasta, joka oli kääntynyt
ja uida porhalsi nyt itään päin.

"Kas, siinä nyt saitte", ärisi Grimshaw Nishikantalle.

Nishikanta nyökkäsi kuivaten hikeä ja mutisi: "Ja se riittääkin
minulle. En olisi uskonut, että valaalla on sellaiset voimat. En
koskaan enää tee sitä."

"Teillä on siihen tuskin tilaisuuttakaan", vastasi kapteeni. "Emme ole
vielä päässeet valaasta. Se, joka hyökkäsi _Essexin_ kimppuun,
yritti kerran toisensa perästä, ja luulenpa, etteivät valaat ole
nykyvuosina tapojaan muuttaneet."

"Kuiva on kuin ruuti", ilmoitti Jackson tarkastuksensa tuloksen.

"Nyt se kääntyy", huusi Daughtry.

Noin puolen mailin päässä valas teki täyskäännöksen ja lähti uimaan
takaisin.

"Pitäkää varanne siellä keulassa!" huusi kapteeni Doane merimiehelle,
joka ilmestyi kanssista matkalaukku kädessään ja jonka pään päällä
etumärssyn tanko uhkaavasti huojui.

"Hän on jo koonnut tavaransa lähdön varalta", kuiskasi Daughtry
Vanhalle Merikarhulle. "Aivan kuin rotta, joka jättää laivan."

"Rottia me kaikki olemme", vastasi vanhus. "Sen minä opin ollessani
rottana muiden viheliäisten rottien joukossa köyhäinhuoneessa."

Kaikkien pelko oli nyt tarttunut Miksiinkin. Se seisoi kajuutankatolla,
mistä voi nähdä valaan ja haukkua sitä, miehistön etsiessä uudelleen
tukea odotetun iskun varalta.

_Mary Turner_ sai nyt iskun mesaanivantin taakse. Sen painuessa
oikealle kyljelle, minne Miksinkin täytyi surkeasti seurata, kuului
selvästi rikkoontuneen puun ritinää. Henrik Gjertsen tarttui rattaaseen
kaikin voimin, mutta lensi ilmaan rattaan pyöriessä hurjaa vauhtia. Hän
paiskautui kapteeni Doanea vastaan, jonka oli täytynyt hellittää
otteensa laidasta. Molemmat miehet kaatuivat läähättäen kannelle.
Nishikanta nojasi sadatellen kajuutanseinään; hänen molempien käsiensä
kynnet olivat repeytyneet irti, kun hänen täytyi hellittää irti
laidasta.

Daughtryn kiertäessä köyttä Vanhan Merikarhun ja mesaanirikin ympärille
kapteeni Doane kompuroi valittaen laidan luo ja nousi seisomaan sitä
vasten.

"Se oli hirmuisku", hän kuiskasi käheällä äänellä perämiehelle
painellen kädellä pakottavaa kylkeään. "Tarkastakaa pumput uudelleen
aina vähän ajan kuluttua."

Monet merimiehistä pitivät nyt varansa ja syöksyivät keulaan huojuvan
märssytangon alitse, sukeltausivat kanssiin ja säälivät kokoon
tavaransa. Kun Ah Moy tuli kanssista pyöreä merimiehennyytti kädessään,
Dag Daughtry lähetti Kwaquen hakemaan heidän molempien tavarat.

"Kuiva kuin ruuti, herra kapteeni", ilmoitti perämies.

"Tarkastakaa yhä edelleen, herra Jackson", määräsi kapteeni.
Hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän oli hiukan toipunut
yhteentörmäyksestään ruorimiestä vastaan.

Daughtrylla oli Miksi kainalossaan ja toinen käsi valmiina
heilauttamaan hänet köysistöön seuraavan iskun tullessa.

Kun naarasvalas kääntyi jälleen hyökätäkseen, se joutui pois suunnasta,
ja isku osui parin kymmenen jalan päähän _Mary Turnerin_ perästä.
Laivan perä kohosi kuitenkin hiljalleen, ja kuunari teki kohteliaan
kumarruksen merelle.

"Jollei se nyt olisi iskenyt harhaan...", mutisi kapteeni Doane, mutta
vaikeni samassa.

"... niin se olisi merkinnyt 'hyvää yötä'", täydensi Daughtry. "Sehän
olisi iskenyt sisään koko peräpuolen."

Valas kääntyi jälleen takaisin, tällä kertaa ainoastaan kahdensadan
metrin päästä, ja hyökkäsi uudelleen. Mutta nyt se osui kuunarin
kylkeen oikealta puolelta. Sen selkä sattui kokkaan ja tuntui vain
raapaisevan keikuntataakia, mutta _Mary Turner_ vajosi kuitenkin
niin alas, että vesi nousi perässä rintanojan tasalle. Eikä siinä vielä
kaikki. Keikuntataaki ja väliköydet irtaantuivat, samoin kaikki
ylähangan köydetkin aina kokkapuuhun saakka, niin että se kääntyi
vasemmalle suoraankulmaan ja jäi riippumaan jäljelläolevien
märssytangon köysien varassa. Märssytanko lennähti ilmaan ja pudota
romahti kannelle, niin että kokkapuu painui syvälle veteen, irtautui ja
uiskenteli laivan vieressä.

"Tukkikaa suu tuolta koiralta", komensi Nishikanta raivoissaan
Daughtrya. "Muutoin..."

Hovimestarin sylissä oleva Miksi haukkui, ei ainoastaan valasta, vaan
myöskin kaikkia niitä vihamielisiä, uhkaavia voimia, jotka olivat
saaneet tämän uiskentelevan maailman kaksijalkaiset jumalat pelon
valtaan.

"Juuri siksi annankin sen haukkua", riiteli Daughtry vastaan. "Te
olette keittänyt tämän sopan, ja jos nostatte sormennekaan koskeaksenne
minun koiraani, ette näe enää tämän jutun loppua, te viheliäinen
panttilainaaja."

"Aivan oikein, aivan oikein", nyökkäsi Vanha Merikarhu hyväksyen.
"Luuletteko, hovimestari, voivanne hankkia palan purjekangasta tai
lakanan tai jonkin muun pehmeän ja leveän vaatekaistaleen tuon köyden
sijaan. Se painaa niin kovasti kolmen poistetun kylkiluuni kohtaa."

Daughtry laski Miksin vanhuksen syliin.

"Pitäkää sitä, sir", hovimestari sanoi. "Jos tuo panttilainaaja koskee
sormellaankaan Killiin, niin sylkekää häntä silmille, purkaa häntä tai
tehkää mitä tahansa. Palaan hetken kuluttua, ennenkuin hän ennättää
tehdä teille pahaa ja ennenkuin valas antaa meille uuden iskun. Ja
antakaa Killin meluta kuinka paljon tahansa. Yksi ainoa sen karva on
kalliimpi kuin kaikki maailman saastaiset koronkiskurit."

Daughtry hyökkäsi kajuuttaan, palasi takaisin, mukanaan tyyny ja kolme
lakanaa, pani tyynyn alustaksi ja solmi lakanat yhteen vetosolmuilla,
niin että Vanha Merikarhu sai pehmeän ja hyvän olinpaikan. Sitten hän
otti jälleen Miksin syliinsä.

"Vettä tulee sisään, herra kapteeni", huusi perämies. "Kuusi tuumaa --
ei, seitsemän tuumaa."

Merimiehet hyppivät märssytangon pätkien yli syöksyäkseen kanssiin
hakemaan tavaroitaan.

"Päästäkää irti oikeanpuolinen vene, herra Jackson", kapteeni komensi
pitäen tarkasti silmällä valasta, joka syöksyi uuteen hyökkäykseen.
"Mutta älkää laskeko sitä alas. Antakaa sen riippua laidan yläpuolella,
muutoin tuo kadotuksen kala lyö sen säpäleiksi. Irrottakaa se vain
valmiiksi, antakaa miesten ottaa tavaransa ja sullokaa sinne sitten
ruokatavaroita ja vettä."

Vene irrotettiin, miehet hyökkäsivät siihen päästäkseen pakoon,
ennenkuin valas ehtisi iskeä. Isku sattui keskelle _Mary Turnerin_
vasenta kylkeä. Perästä voi nähdä ja kuulla, kuinka pitkäsivu painui
sisään ja ponnahti takaisin kuin keinulauta. Oikeanpuolinen laita
vajosi veden alle kuunarin painuessa kyljelleen. Kun laiva kovasti
nytkähtäen jälleen kohosi, huuhtoi vesi yli kannen, ulottui polviin
saakka merimiehille, jotka seisoivat pelastusveneen ympärillä, ja
virtasi sitten kohisten ulos vasemman puolen valurei'istä.

"Nostakaa!" komensi kapteeni Doane peräkannelta. "Nostakaa ylös!
Hellittäkää! Antakaa riippua! Pankaa kiinni!"

Vene riippui laivan kyljessä, sen parraskansi oli _Mary Turnerin_
laidan tasalla.

"Kymmenen tuumaa, herra kapteeni, ja kohoaa nopeasti", ilmoitti
perämies tarkastettuaan luotausmittapuuta.

"Menen hakemaan tavarani", virkkoi kapteeni Doane ja läksi kajuuttaa
kohti. Puolitiessä hän pysähtyi ja lisäsi kasvoillaan pilkallinen ilme,
joka tarkoitti Nishikantaa: "Ja ainoan kronometrini."

"Puolitoista jalkaa, eikä se siihen pysähdy", huusi perämies hänen
jälkeensä.

"Parasta lienee meidänkin sääliä tavaramme", sanoi Grimshaw
Nishikantalle, "menkää hakemaan minun makuuvaatteeni. Lopusta huolehdin
itse."

"Menkää helvettiin, herra Nishikanta ja te muut myös", Daughtry vastasi
rauhallisesti, mutta samaan hengenvetoon hän virkkoi kohteliaasti ja
rauhoittavasti Vanhalle Merikarhulle: "Pitäkää Killiä. Pidän huolen
teidän tavaroistanne. Onko jotakin erikoista, mitä tahtoisitte
pelastaa?"

Jackson liittyi alhaalla näihin neljään mieheen, ja heidän tulisella
kiireellä kerätessään tavaroita, joilla oli arvoa tai joita voitiin
tarvita, sai _Mary Turner_ uuden iskun. Kannen alla he eivät
olleet voineet etukäteen nähdä, miten asiat olivat, ja paiskautuivat
kaikki vasemmalle puolelle. Simon Nishikantan hytistä kuului valitusta
ja kirouksia hänen satutettuaan rintansa makuusijansa reunaan. Mutta
hänen meluamisensa h

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/43258