← catalogue

Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

by Jack London · Finnish · Gutenberg #43161 · 397,839 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

Author: Jack London


        
Release date: July 8, 2013 [eBook #43161]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/43161

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JERI: ERÄÄN KOIRAN SEIKKAILUJA ETELÄMERELLÄ ***

JERI

Erään koiran seikkailuja Etelämerellä


Kirj.

JACK LONDON


Suomennos.



Otava, Helsinki, 1922.






ESIPUHE


Monen romaaninkirjoittajan onnettomuudeksi runous ja epätosi yleisesti
merkitsevät ihmisille samaa. Useita vuosia sitten julkaisin erään
kertomuksen Etelämereltä. Salomonin saaret olivat tapahtumapaikkana.
Arvostelijat ja kirjallisuuskatsausten kirjoittajat kiittivät
kertomusta sangen kunnioitettavaksi mielikuvituksen tuotteeksi. Mutta
todellisuutta, he sanoivat, siinä ei ollut siteiksikään. Tiesihän
jokainen toki, ettei kähärätukkaisia ihmissyöjiä enää ollut olemassa
maan päällä, vielä vähemmän ne vaeltelivat alastomina ja hakkasivat
poikki toistensa ja tilaisuuden sattuessa myöskin valkoihoisten päitä.

Kuulkaahan nyt. Kirjoitan näitä rivejä Honolulussa, Hawaijilla. Eilen
jouduin Waikikin rannalla puheisiin erään muukalaisen kanssa. Hän
kertoi yhteisestä ystävästämme kapteeni Kellarista. Kun olin
värväyslaiva Minotalla ja jouduin haaksirikkoon Salomonin saaristossa,
pelasti minut samainen kapteeni Kellar, värväyslaiva Eugenien
päällikkö. Mustaihoiset olivat katkaisseet kapteeni Kellarin kaulan,
kertoi eräs muukalainen minulle. Hän tiesi sen, sillä hän oli edustanut
kapteeni Kellarin äitiä pesänselvityksessä.

Kuulkaapa lisäksi. Toissapäivänä sain kirjeen herra C.M. Woodfordilta,
brittiläiseltä hallituksen asiamieheltä Salomonin saarilta. Hän oli
jälleen ryhtynyt hoitamaan virkaansa oltuaan pitkäaikaisella lomalla
Englannissa, missä hän oli saman tien vienyt poikansa Oxfordiin. Jos
tutkii minkä yleisen kirjaston hyllyjä tahansa, niin löytää melkein
varmasti kirjan, jonka nimi on »Luonnontutkija pääkallonmetsästäjäin
parissa». Herra C.M. Woodford on tuo luonnontutkija. Hän on
kirjoittanut kirjan.

Palatkaamme kirjeeseen. Kertoessaan itsestään hän sivumennen mainitsi
eräästä erikoistehtävästä, jonka hän juuri oli saanut suoritetuksi ja
jota hänen Englannissa olonsa oli viivästyttänyt. Hänen oli näet ollut
määrä tehdä rankaisuretki eräälle naapurisaarelle ja samalla koettaa
löytää muutamien yhteisten ystäviemme, erään valkoisen kauppiaan, hänen
vaimonsa ja lastensa sekä valkoisen apulaisensa päät. Retki oli
onnistunut hyvin, ja herra Woodford lopetti selontekonsa tapahtumasta
seuraavasti: »Minua erikoisesti hämmästytti heidän kasvojensa tuskaton
ja kauhuton ilme, joka näytti päinvastoin kuvastavan rauhaa ja
levollisuutta.» On huomattava, että hän sanoi tämän oman rotunsa
miehistä ja naisista, jotka hän hyvin tunsi ja jotka olivat olleet
päivällisillä hänen kodissaan.

Monet muut ystävät, joiden kanssa olen syönyt päivällistä monina
ihanina, iloisina päivinä Salomonin saarilla, ovat sen jälkeen
kadonneet samalla tavalla. Ajatelkaahan. Purjehdin teakpuisella
Minota-laivalla värväämään villejä Malaitalta ja otin vaimoni mukaan.
Pienoisen hyttimme ovessa oli vielä verekset kirveenjäljet
muistuttamassa muutama kuukausi sitten sattuneesta tapauksesta, jolloin
vietiin Minota-laivan silloisen päällikön, kapteeni Mackenzien pää. Kun
purjehdimme Langa-Langaan, höyrysi sieltä ulapalle englantilainen
risteilijä Cambrian, joka oli ollut pommittamassa erästä kylää.

Ei ole tarpeen puuttua tässä kertomukseni johdannossa enempiin
yksityisseikkoihin, joita tiedän totisesti paljon. Toivon saaneeni
teidät vakuuttuneiksi siitä, että koira-sankarini seikkailut tässä
romaanissa ovat tosia seikkailuja aivan oikeassa ihmissyöjien maassa.
Sillä ajatelkaahan, tuolla Minotan retkellä vaimoni ja minä tapasimme
laivassa ihastuttavan villienvartijan, irlantilaisen terrierinpennun,
joka oli sileäkarvainen niin kuin Jeri ja jonka nimi oli Piku. Ilman
Pikua tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Koira oli Minotan kelpo
kapteenin omaisuutta. Niin voimakkaasti vaimoni ja minä kiinnyimme
siihen, että vaimoni Minotan haaksirikon jälkeen häikäilemättä varasti
sen Minotan kapteenilta. Lisään vielä, että minä häikäilemättä
hyväksyin vaimoni rikoksen. Niin paljon me rakastimme Pikua, tuota
pikku koiraa, jonka hauta nyt on meressä kaukana Australian
itärannikolla.

Minun on lisättävä, että Piku niin kuin Jerikin oli syntynyt Meringen
plantaasilla Ysabelilla, joka on ensimmäinen saari pohjoiseen
Floridasta, missä hallitusvirasto sijaitsee ja missä hallituksen
asiamies herra C.M. Woodford asuu. Vielä lisäksi ja lopuksi: minä
tunsin hyvin Pikun isän ja äidin, ja usein on lämmin aalto läikähtänyt
sydämessäni, kun olen nähnyt tuon uskollisen parin juoksevan vierekkäin
pitkin rantaa. Isän oikea nimi oli Panu, äidin Timi.

                                                            JACK LONDON

Waikiki Beach, Honolulu, Oahu, T.H.

5 p:nä kesäk. 1915




ENSIMMÄINEN LUKU


Siihen hetkeen asti, jolloin mister Haggin äkkiä pisti Jerin
kainaloonsa ja astui odottavan valaanpyyntiveneen perään, ei Jeri ollut
uneksinutkaan, että sille saattaisi tapahtua mitään ikävää. Mister
Haggin oli ollut Jerin rakas isäntä sen kuusi kuukautta kestäneen
elämän ajan. Jeri ei tiennyt mister Hagginia isännäkseen, sillä
isäntä-sanaa ei ollut sen sanavarastossa. Jeri oli näet sileäkarvainen,
kullanruskea irlannin terrieri.

Mutta Jerin sanastossa mister Haggin merkitsi kaikkea sitä, mitä sana
isäntä tarkoitti ihmisten ja koirien välisistä suhteista puhuttaessa.
Mister Haggin oli sana, jonka Jeri aina oli kuullut kirjanpitäjä Bobin
ja plantaasin työnjohtajan Derbyn sanovan, kun he puhuttelivat hänen
isäntäänsä. Jeri oli myös kuullut niiden muutamien kaksijalkaisten
vieraitten, joita silloin tällöin saapui Arangilla, puhuttelevan aina
sen isäntää mister Hagginiksi.

Mutta koirat ovat koiria, ja ne ajattelevat ja rakastavat isäntiään
enemmän kuin siihen oikeastaan on aihetta, koska ne arvostelevat omalla
himmeällä jumaloivalla tavallaan ihmisiä väärin. »Isäntä» merkitsee
heille, kuten »mister Haggin» merkitsi Jerille, sangen paljon enemmän,
jopa hyvinkin paljon enemmän kuin mitä se merkitsee ihmisille. Ihminen
pitää itseään koiransa »isäntänä», mutta koira pitää isäntäänsä
jumalana.

Sanaa »jumala» ei kuitenkaan ollut Jerin sanavarastossa, mutta »mister
Haggin» merkitsi sille samaa kuin sana »jumala» ihmisille. Lyhyesti:
mister Haggin oli Jerin jumala.

Kun mister Haggin eli jumala, sieppasi Jerin äkkiä maasta, pisti sen
kainaloonsa ja astui valaanpyyntiveneeseen, jonka mustaihoinen miehistö
heti kumartui airoihin, Jeri siis ymmärsi silmänräpäyksessä, että
jotakin tavatonta oli alkanut tapahtua ja tunsi levottomuutta. Koskaan
ennen se ei ollut käynyt Arangilla, jonka se saattoi nähdä kasvavan ja
lähestyvän mustaihoisten jokaisella aironvedolla.

Vain tunti sitten Jeri oli tullut plantaasilta rantaan katsomaan
Arangin lähtöä. Kaksi kertaa puolivuotisen elämänsä aikana se oli ennen
saanut nauttia siitä ihastuttavasta elämyksestä. Oli totisesti
riemullista juoksennella edestakaisin valkoisella hietikoksi
murenneella korallirannalla Panun ja Timin huolehtivan valvonnan
alaisena ja ottaa osaa rannan hyörinään, vieläpä itse vilkastuttaa
sitä.

Ennen kaikkea siellä sai hätyytellä mustaihoisia. Jeri oli kasvatettu
vihaamaan näitä. Sen ensimmäiset havainnot maailmassa, jotka se oli
tehnyt pienenä vikisevänä penikkana, olivat opettaneet sille, että
Timi, sen äiti, ja sen isä Panu vihasivat mustaihoisia. Mustaihoinen
oli jokin, jolle täytyi murista. Mustaihoinen, ellei se ollut talon
väkeä, oli jokin, johon täytyi tarrata hampain ja jota piti purra ja
raastaa, jos se uskalsi tulla asuinrakennusten piiriin. Timi teki niin.
Panu teki samoin. Ja siten ne palvelivat jumalaansa mister Hagginia.
Mustat olivat kaksijalkaisia alamaisolentoja, jotka ahersivat ja
raatoivat kaksijalkaisten valkoisten herrojensa hyväksi, asuivat
syrjässä työläisparakeissa ja olivat niin alhaisia, etteivät saaneet
yrittääkään herrojensa asunnon lähelle.

Mustien metsästäminen oli seikkailua. Sen Jeri oli päässyt käsittämään
kohta kun oli oppinut pysyttelemään jaloillaan. Jokainen koetteli
onneaan. Niin kauan kuin mister Haggin tai Derby tai Bob oli lähellä,
pysyttelivät mustat pakosalla. Mutta oli aikoja, jolloin valkoiset
herrat eivät olleet lähettyvillä. Silloin oli parasta varoa mustia.
Metsästää uskalsi vain erikoisen varovaisesti. Sillä valkoisten
herrojen silmän välttäessä mustat eivät ainoastaan luoneet tuimia
katseita ja murisseet, vaan jopa ahdistivat nelijalkaisia koiria
kivillä ja puukalikoilla. Sillä tavoin Jeri oli nähnyt äitiään
pahoinpideltävän, ja ennen kuin se oli oppinut varomaan, myöskin sitä
oli korkeassa ruohikossa, kun kukaan ei nähnyt, mukiloinut musta
Godarmy, jonka rinnalla riippui kookoskuitunauhalla kaulaan sidottu
pyöreä posliininen pallo. Enemmänkin. Jeri muisti toisenkin
ruohikkoseikkailun, jolloin se ja sen veli Miksi olivat tapelleet
Owomin, erään toisen mustan miehen kanssa, jonka tunsi rinnalla
riippuvasta herätyskellon hammaslaitaisesta rattaasta. Miksi oli saanut
niin ankaran iskun päähänsä, että sen vasen korvalehti oli näivettynyt
ja kuihtunut ylöspäin kääntyneeksi tötteröksi.

Vieläkin enemmän. Sillä oli ollut Tupu-niminen veli ja Kati-niminen
sisar, jotka olivat kadonneet kaksi kuukautta sitten ja lakanneet
olemasta. Suuri jumala mister Haggin oli kääntänyt plantaasin
ylösalaisin. Viidakko oli tutkittu. Puolta kymmentä mustaihoista oli
ruoskittu. Ja kuitenkaan mister Hagginin ei ollut onnistunut selvittää
Tupun ja Katin katoamisen salaisuutta. Mutta Panu ja Timi tiesivät sen,
ja Miksi ja Jeri myöskin. Neljän kuukauden ikäisinä Tupu ja Kati olivat
joutuneet parakin keittopataan, ja niiden nuoruuttaan pehmeän nahkan
oli tuli tuhonnut. Jeri tiesi tämän ja samoin sen isä, äiti ja veli,
sillä ne olivat tunteneet epäilyttävää palaneen katkua, ja siitä
raivostunut Panu oli hyökännyt Magonin, asiapojan, kimppuun, niin että
mister Haggin oli sitä nuhdellut ja kurittanut, sillä mister Haggin ei
ollut hajua tuntenut eikä ymmärtänyt, ja hänenhän täytyi aina pitää
kuria talonsa asukkaitten keskuudessa.

Mutta mustaihoisten vainoaminen rannalla ei ollut vaarallista silloin,
kun mustaihoiset, joiden palveluaika oli päättynyt, tulivat sinne
tavaralaatikot pään päällä mennäkseen Arangille. Vanhat velat voitiin
silloin maksaa, ja se olikin viimeinen tilaisuus, sillä Arangilla
lähteneet mustaihoiset eivät milloinkaan palanneet. Vähän aikaisemmin
tänä samana aamuna Timi oli kostanut erään Lerumielta saamansa salaisen
selkäsaunan: Se oli iskenyt hampaansa tämän paljaaseen pohkeeseen ja
laahannut hänet potkuista huolimatta tavaralaatikkoineen päivineen
veteen ja nauranut sitten hänelle varmana mister Hagginin
suojeluksesta, sillä mister Haggin vain irvisteli välikohtaukselle.

Arangilla oli myöskin tavallisesti vähintään yksi viidakkokoira, jolle
Jeri ja Miksi saattoivat rannalta käsin haukkua kurkkunsa käheiksi.
Panu, joka oli melkein airedalenterrierin kokoinen ja aivan yhtä rohkea
-- Tom Haggin nimittikin sitä Panu Väkeväksi -- oli kerran ottanut
kiinni sellaisen luvattomasti rannalle tunkeutuneen viidakkokoiran ja
antanut sille verrattoman löylytyksen, johon Jeri ja Miksi sekä Tupu ja
Kati, jotka silloin vielä elivät, olivat ottaneet osaa kimakasti
haukkuen ja kipeästi pureskellen. Jeri muisti aina koiran karvojen
huumaavan hajun, joka oli täyttänyt sen suun, kun se kerran oli saanut
oikein kunnolla puraistuksi. Viidakkokoirat olivat koiria -- Jeri tunsi
ne sukulaisikseen -- mutta ne eivät olleet sen omaa ylhäistä rotua vaan
huonompia ja halvempia, aivan niin kuin mustaihoiset olivat mister
Hagginiin, Derbyyn ja Bobiin verrattuina.

Jeri ei enää katsellut lähestyvää Arangia. Timi, joka ennenkin oli
menettänyt lapsiaan, istui rantahietikolla etukäpälät vedessä ja ulvoi
surusta. Jeri tiesi, että se suri häntä; siksi emon suru koski kipeästi
vaikka epämääräisesti sen tunteelliseen, intohimoiseen sydämeen. Mitä
kaikki tämä ennusti, siitä se ei tietänyt muuta, kuin että sitä oli
kohdannut onnettomuus, suuri onnettomuus. Kun se katsoi karkeakarvaista
ja surunmurtamaa äitiään takanaan, se saattoi nähdä Panun liehuvan
huolestuneena tämän ympärillä. Sekin oli karkeakarvainen, niin kuin
Miksi ja niin kuin Tupu ja Kati olivat olleet; Jeri oli ainoa
sileäkarvainen koko perheestä.

Tom Haggin tiesi, vaikkei Jeri sitä tiennyt, että Panu oli
kuninkaallinen rakastaja ja verrattoman hyvä aviomies. Jeri saattoi
ensimmäisinä elämyksinään muistaa, kuinka Panu ja Timi juoksivat
vieretysten mailimääriä pitkin rantoja tai kookospalmukujanteita,
molemmat naurussa suin ja pelkkänä riemuna. Kun ne olivat ainoat koirat
sen veljien ja sisaren sekä muutamien vieraitten viidakkokoirien
ohella, jotka se tunsi, ei sen mieleen juolahtanutkaan muuta
mahdollisuutta, kuin että sellainen oli yleensä koira-aviopuolisojen
tapa. Mutta Tom Haggin tiesi, ettei sellainen ollut tavallista. »Jalon
rodun tuntomerkki», hän selitteli selittämistään innostuneena ja silmät
ihailusta kosteina. »Tuo Panu on ritari, se on nelijalkainen ritari,
ihminen eikä koira, niin neljä jalkaa kuin sillä onkin. Ja siinä on
voimaa! Sen suku ei sammu tuhannessa polvessa -- siitä menen vaikka
valalle... Entä sen selvää järkeä ja ystävällistä, rohkeaa sydäntä!»

Panu ei ilmaissut ääneen suruaan, mikäli se sellaista tunsi, mutta sen
liehuminen Timin ympärillä osoitti, miten se otti osaa tämän tuskaan.
Miksiin taas äidin suru oli tarttunut, ja se istui äitinsä vieressä
haukkuen vihaisesti kasvavan välimatkan yli, ikään kuin se olisi
haukkunut jotain viidakossa hiipivää vaaraa. Sekin sattui Jerin
sydämeen vahvistaen sen aavistusta, että tuntematon kolkko kohtalo
odotti sitä. Kuuden kuukauden ikäiseksi Jeri tiesi sangen paljon ja
sentään hyvin vähän. Se käsitti, miksi Timi, joka oli viisas ja
urhoollinen koira, ei noudattanutkaan sydämensä kehoitusta, juossut
veteen ja uinut sen luokse. Timi oli suojellut Jeriä niin kuin
naarasleijona silloin, kun iso _puarka_, mikä Jerin sanastossa
edusti vinkumisen ja röhkinän ohella sanaa sika, oli koettanut syödä
sen korkeapaaluisen asuinrakennuksen nurkan alta, missä se oli
kyyröttänyt. Naarasleijonan tavoin Timi oli hyökännyt kokkipojan
kimppuun, joka oli lyönyt Jeriä kepillä karkottaakseen sen keittiöstä.
Se oli värähtämättä ja valittamatta ottanut vastaan napakan kepiniskun
ja sitten löylyttänyt mustaihoisen pahanpäiväisesti keittiön patojen ja
pannujen keskellä, kunnes mister Haggin laahasi sen pois moitittuaan
sitä ennen kokkipoikaa siitä, että tämä oli uskaltanut nostaa kätensä
jumalan omaa nelijalkaista koiraa vastaan.

Varmuus siitä, ettei ollut ainoastaan sopimatonta vaan myöskin
vaarallista mennä veteen, missä liukui ja meloi äänettömästi milloin
vedenpinnalla, milloin sukeltaen esiin syvyyksistä suunnattomia,
suomuisia hirviöitä, isokitaisia ja hirmuhampaisia, jotka olisivat
nielaisseet koiran silmänräpäyksessä ja yhtä helposti kuin mister
Hagginin kanat nielivät jyviä.

Jeri oli usein kuullut isänsä ja äitinsä haukkuvan turvallisella
hietikolla raivoaan noita hirmuisia veden eläviä kohtaan, kun ne
huomasivat lähellä rantaa vedenpinnalla ajelehtivan puunrungon näköisen
esineen. Krokotiili-sanaa ei ollut Jerin sanastossa. Se oli kuva, kuva
ajelehtivasta puunrungosta, joka oli erilainen kuin muut puunrungot
sikäli, että se oli elävä.

Jeri tiesi todellisuudessa enemmän krokotiileista kuin ihmiset yleensä.
Se saattoi vainuta krokotiilin kauempaa ja tarkemmin kuin yksikään
ihminen, tarkemmin kuin suolaisen veden äärellä tai viidakossa asuva
villi. Se tiesi, milloin laguunista noussut krokotiili makasi hiljaa ja
liikkumatta, kenties uneen vaipuneena sadan jalan päässä viidakon
pehmeässä ruohikossa.

Ja kuitenkin oli niin paljon sellaista, mitä Jeri ei tietänyt. Se ei
tietänyt, kuinka suuri maailma oli. Se ei tietänyt, että Meringen
laguuni, jonka takana oli korkeita, metsäisiä vuoria ja jota edestä
suojasivat korallisaaret, ei ollut koko maailma. Se ei tietänyt, että
Meringe oli vain pieni murto-osa isoa Ysabelin saarta, ja tämä taas
vain eräs tuhansista muista Salomonin saarten saarista, joista monet
olivat sitä isompia ja jotka ihmiset merkitsivät kartoillaan vain
joukoksi pilkkuja äärettömän Tyynen valtameren läntisellä ulapalla.

Tosin oli olemassa jokin toinenkin paikka jossakin muualla, tuolla
kaukana, jota Jeri himmeästi aavisteli. Sieltä tuli olentoja, joita
ennen ei ollut olemassa. Oli tavallista, että Meringen plantaasille
äkkiä ilmestyi kananpoikia, sikoja ja kissoja, joita se ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Kerran oli sinne ilmestynyt myös outoja,
nelijalkaisia, sarvekkaita ja pitkävillaisia eläimiä, joita ihmiset
nimittivät vuohiksi.

Samoin ilmestyivät mustaihoisetkin jostakin tuntemattomasta paikasta --
Jerin oli mahdoton tietää mistä -- täysikasvuisina aivan yhtäkkiä
Meringen plantaasille, jossa ne kuljeskelivat lannevaatteet
vyötäisillään ja luuneula pistettynä nenän läpi, ja mister Haggin ja
Derby ja Bob panivat ne töihin. Äkkiä ne taas katosivat. Jeri ymmärsi
että niiden tulo ja katoaminen liittyivät jotenkin Arangin tuloon ja
lähtöön.

Ja Arangille meni Jeri tänä hehkuvan kuumana tropiikin aamuna
valaanpyyntiveneellä mister Hagginin kainalossa sillä välin kuin
rannalla Timi valitti tuskaansa ja lapsellisen tietämätön Miksi haukkui
nuoruuden ikuista taisteluvaatimusta Tuntemattomalle.




TOINEN LUKU


Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä
porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten
kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom
Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan
jokapäiväinen näky.

Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli
alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat
messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja
se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty
Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä
ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».

Arangi oli värväyslaiva, joka kuljetti mustaihoisia ihmissyöjiä
kaukaisilta saarilta työhön uusille plantaaseille, missä valkoiset
miehet muuttivat kosteaa ja ruttoista suota ja viidakkoa
hedelmällisiksi ja uljaiksi kookospalmupuistikoiksi. Molemmat Arangin
mastot olivat Oregonin seetriä, kuumalla parafiinillä kiilloitetut ja
niin sileiksi hangatut, että ne auringon hehkussa loistivat
kellanruskeitten opaalien tavoin. Tavattoman isojen purjeittensa avulla
se kykeni purjehtimaan kuin aavelaiva ja antoi tilaisuuden tullen
kapteeni Van Hornille, tämän valkoiselle perämiehelle ja viidelletoista
mustaihoiselle laivamiehelle yllin kyllin tehtävää. Sen pituus oli
kuusikymmentä jalkaa, eikä sen yläkannen poikittaisia alushirsiä oltu
heikonnettu kansihyteillä. Ainoina aukkoina -- yhtään hirttä ei
kuitenkaan oltu katkaistu niitä varten -- olivat ison kajuutan
kansi-ikkuna ja porrasaukko, skanssiluukku keulassa ja pieni
varastohuoneen luukku peräkannella.

Ja tällä pienellä kannella oli paitsi laivan miehistöä kolmelta
kaukaiselta plantaasilta palaavat mustaihoiset. »Palaavilla»
tarkoitettiin niitä, joiden kolmivuotinen työsopimus oli päättynyt ja
jotka nyt, sopimuksen mukaan, olivat matkalla kotikyliinsä Malaitan
villille saarelle. Kaksikymmentä heistä -- kaikki Jerin tuttuja -- oli
Meringestä, kolmekymmentä tuli Tuhannen laivan lahdesta, Russellin
saarilta, ja loput kaksitoista olivat Pennduffrystä Guadalcanarin
itärannikolta. Paitsi kaikkia näitä -- he olivat kaikki kannella ja
jaarittelivat omituisella, lintujen piipitystä muistuttavalla
falsettiäänellä -- oli siellä kaksi valkoista miestä, kapteeni Van Horn
ja hänen tanskalainen perämiehensä Borckman. Kaikkiaan väkeä oli
seitsemänkymmentäyhdeksän henkeä.

»Luulin jo, että sydämenne petti viime hetkessä», tervehti kapteeni Van
Horn, ja mielihyvän välke loisti hänen silmissään, kun hän katseli
Jeriä.

»Vähällä oli niin käydäkin», vastasi Tom Haggin. »Joka tapauksessa olen
sen tehnyt vain teidän tähtenne. Jeri on pentueen paras, tietysti
lukuunottamatta Miksiä. Ne kaksihan ovatkin vain jäljellä, ja ne ovat
aivan yhtä hyviä kuin kadonneet. Sillä Kati oli suloinen koira, josta
olisi tullut toinen Timi, jos se olisi saanut elää. -- Kas tässä,
ottakaa.»

Väkinäisellä liikkeellä hän laski Jerin Van Hornin käsivarrelle ja
kääntyi poispäin kulkeakseen kannen poikki.

»Jos sille tapahtuu jotakin, en anna sitä koskaan teille anteeksi,
kapteeni», urahti hän yrmeästi olkansa yli.

»Ensin niiden on otettava minun pääni», nauroi kapteeni.

»Se tapahtuu hyvin todennäköisesti, ukkoseni», murahti Haggin. »Meringe
on Somolle velkaa neljä päätä, kolme kuoli punatautiin, neljännen
murskasi kaatuva puu kaksi viikkoa sitten. Hän oli vielä päällikön
poika.»

»Ja niiden lisäksi Arangi on kaksi päätä Somolle velkaa», lisäsi Van
Horn. »Muistattehan, kuinka viime vuonna eräs Hawkis-niminen
kaupustelija tuhoutui etelässä kulkiessaan valaanpyyntiveneellään Arlin
salmen läpi?» -- Haggin tuli takaisin kannen poikki ja nyökkäsi. --
»Kaksi hänen laivamiehistään oli Somon poikia. Olin värvännyt ne Ugin
plantaasille. Kun otetaan lukuun teidän poikanne, on Arangi sinne
velkaa kuusi päätä. Mutta mitäs tuo nyt! Tuolla tuulenpuolella on
merenrantakylä, johon Arangi on velkaa kahdeksantoista päätä. Minä
värväsin ne Aoloa varten, ja kun ne olivat merenrannan miehiä, pantiin
ne miehistöksi Sandflylle, joka joutui haaksirikkoon matkalla Santa
Cruziin. Olen määrättömästi velkaa sinne tuulenpuoleiselle rannalle,
niin että tuhat tulimmaista veijarista, joka saisi siepatuksi pääni,
tulisi toinen Carnegie! Kylä on koonnut sataviisikymmentä sikaa ja
helmiäisrahaa kokonaisia vuoria miehelle, joka saa minut kiinni ja
luovuttaa heille.»

»Leikki ei ole vielä loppunut», myhäili Haggin.

»Turha surra puolestani», kuului iloinen vastaus.

»Te puhutte kuin Arbuckle aikoinaan», moitti Haggin. »En kuullut vain
yhden kerran hänen tuolla tavoin ylvästelevän. Vanha Arbuckle-poloinen.
Pystyvin ja varovaisin veitikka, joka milloinkaan on ollut ihmissyöjien
kanssa tekemisissä. Hän ei koskaan mennyt nukkumaan levittämättä sitä
ennen lattialle laatikollista nauloja tai niiden puutteessa
rutistettuja sanomalehtiä. Muistan aivan hyvin niiltä ajoilta, kun
asuin hänen kanssaan saman katon alla Floridassa, kuinka kerran iso
kissa ajoi russakan papereihin. Mutta heti kuuluikin poks, puks, poks,
ensin kuusi ja heti perään kaksi hänen suuren ratsupistoolinsa
laukausta, ja talo tuli reikiä täyteen kuin seula. Sitä paitsi siellä
oli kuollut kissa. Hän osasi ampua pimeässä ollenkaan tähtäämättä,
painoi vain liipasinta keskisormellaan ja varmisti piipun suunnan
ojennetulla etusormellaan.

»Tosiaan, veikkoseni. Hän oli aika kerskailija. Sitä villiä ei muka
ollut syntynyt, joka olisi päässyt käsiksi hänen päähänsä. Mutta
kuitenkin ne saivat hänet. Todellakin ne saivat hänet. Tosin hän kesti
neljätoista vuotta. Sen teki hänen kokkipoikansa. Napsautti häntä
kirveellä ennen aamiaista. Muistan hyvin retkemme, jonka teimme
viidakkoon tutkiaksemme, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle.»

»Näin hänen päänsä sen jälkeen kun olitte lähettäneet sen hallituksen
asiamiehelle Tulagiin», pisti Van Horn väliin.

»Ja hänen rauhalliset, tyynet kasvonsa, jotka olivat kuin mitään ei
olisi tapahtunut, ja niillä melkein sama vanha hymy, jonka olin nähnyt
tuhansia kertoja. Se oli jäykistynyt kasvoille, kun suun kohtaa oli
savustettu. Ne saivat hänet, joskin siihen meni neljätoista vuotta.
Moni on käynyt Malaitalla menettämättä päätään, mutta ennemmin tai
myöhemmin heidän käy kuin saviruukun, joka kerran kaivotiellä särkyy.»

»Mutta minulla on taikasana», vakuutti kapteeni. »Kun paha paikka
tulee, menen päätäpahkaa niiden keskelle ja lausun sen. Ne eivät
ymmärrä siitä tuon taivaallista, mutta se tepsii.»

Tom Haggin ojensi nopeasti kätensä hyvästiksi, pitäen päättävästi
katseensa poissa toisen käsivarrella olevasta Jeristä.

»Pitäkää silmällä palaavia poikiani», varoitti hän laskeutuessaan
laivasta, »kunnes olette saattanut maihin viimeisenkin veijarin. Niillä
ei ole mitään syytä rakastaa Jeriä tai sen sukua, ja pelkään, että sen
käy hullusti villien käsissä. Yön pimeydessä se saattaa helposti tehdä
retken yli laidan. Älkää päästäkö sitä näkyvistänne, ennen kuin olette
päässeet viimeisestäkin.»

Nähdessään mister Haggininsa hylkäävän hänet ja poistuvan
valaanpyyntiveneessä Jeri alkoi kiemurrella ja ilmaisi tuskaansa
hiljaisella, vaikeroivalla nyyhkytyksellä. Kapteeni Van Horn puristi
sen lujemmin käsivarrelleen ja hyväili sitä vapaalla kädellään. »Älkää
unohtako sopimusta», huusi Tom Haggin etenevästä venheestä. »Jos teille
jotakin tapahtuu, on Jerin päästävä takaisin luokseni.»

»Kirjoitan siitä paperin, jonka panen laivan asiakirjojen joukkoon»,
kuului Van Hornin vastaus.

Niiden sanojen joukossa, jotka Jeri tajusi, oli sen oma nimi, ja
molempain miesten puheesta se oli sen ehtimiseen erottanut. Se tajusi
hämärästi, että puhe koski sitä selittämätöntä, salaperäistä, hirveää
seikkaa, joka oli tapahtunut sille. Se kiemurteli voimakkaammin, ja Van
Horn laski sen kannelle. Se hypähti reunaa vasten vikkelämmin kuin
olisi voinut odottaa kuuden kuukauden vanhalta, kömpelöltä pennulta,
eikä Van Hornin nopea estämisyritys olisi onnistunut. Mutta aava
Arangin kylkeä vasten loiskiva vesi sai sen ponnahtamaan takaisin. Tabu
vaikutti siihen. Sen aivoissa oleva selvä kuva ajelehtivasta
puunrungosta, joka ei ollut puunrunko, vaan joka eli, pysäytti sen. Se
ei ollut järkeä, vaan varjelevaa vaistoa.

Se putosi jälleen istualleen, kohotti kultaisen kuononsa kohti taivasta
ja päästi pitkän, kauhua ja surua ilmaisevan valituksen. »Kaikki on
hyvin, Jeri-poikaseni, rohkaise mielesi ja ole mies», rauhoitteli Van
Horn sitä.

Mutta Jeriä ei voitu lohduttaa. Puhuja oli epäilemättömästi valkoinen
jumala, mutta ei sen jumala. Mister Haggin oli Jerin jumala ja
korkeampi jumala kuin tämä. Se tunsi sen, ajattelematta sitä. Mister
Hagginilla oli housut ja kengät. Tämä laivan kannella oleva jumala
muistutti mustaihoista. Hänhän oli paljasjalkainen ja paljassäärinen
sekä housuton, vyötäröllään aivan samoin kuin jokaisella mustaihoisella
kirjava lannevaate, joka ulottui melkein hänen auringonpaahtamiin
polviinsa.

Kapteeni Van Horn oli kaunis mies, vaikkei Jeri sitä tiennyt. Kun
Rembrandt on maalauksissaan kuvannut hollantilaista, on hänellä ollut
mallina kapteeni Van Horn huolimatta siitä, että tämä oli syntynyt New
Yorkissa, samoin kuin hänen New Yorkissa syntyneet hollantilaiset
esi-isänsä ennen häntä aina siitä ajasta asti, jolloin New Yorkin nimi
vielä oli New-Amsterdam. Hänen pukuaan täydensivät selvästi
rembrandtilainen huopahattu, jonka reunat oli käännetty alaspäin,
painettuna viistoon toiselle korvalliselle, huokea pumpulinen,
valkea paita, joka peitti hänen yläruumiinsa, vyöstä riippuva
tupakkapussi, tuppipuukko, patruunavyö ja nahkakotelossa oleva iso
automaattipistooli.

Rannalle jäänyt Timi oli vaientanut surunsa, mutta päästi sen jälleen
ilmoille kuullessaan Jerin valituksen. Ja Jeri, joka taukosi hetkeksi
kuuntelemaan, kuuli Miksin äitinsä vieressä haukkuvan uhmaansa ja oli
näkevinään Miksin kuivettuneen korvan itsepintaisine, ylöspäin
kääntyneine käppyröineen. Kun sitten kapteeni Van Horn ja hänen
perämiehensä Borckman antoivat määräyksiä, ja kun Arangin isopurje ja
mesaanipurje alkoivat kohota mastoihin, kadotti Jeri kaiken rohkeutensa
ja aloitti jälleen valituksensa, joka -- niin kertoi Bob rannalla
Derbylle -- oli »suurin äänellinen saavutus», minkä hän koskaan oli
kuullut koiralta: »Se veti hyvin vertoja Caruson äänelle, vaikka olikin
hiukan heikompi.» Mutta se laulu oli liikaa Hagginille, joka heti
maihin saavuttuaan vihelsi Timin luokseen ja harppoi kiireesti pois
rannalta.

Nähdessään äitinsä katoavan Jeri ansioitui vielä suuremmilla
laulusaavutuksilla, jotka tuottivat ääretöntä iloa eräälle sen vieressä
seisovalle Pennduffryltä palaavalle villille. Tämä nauroi ja pilkkasi
Jeriä kimeillä kikatuksilla, jotka eivät muistuttaneet ihmisen ääntä,
vielä vähemmän jumalan, vaan viidakon puissa elävien eläinten ääniä,
puolittain linnun, puolittain ihmisen. Se oli oivallinen sodan aihe.
Suuttumus siitä, että mustaihoinen nauroi sille, valtasi Jerin, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä sen pennunhampaat, jotka olivat
teräväkärkiset kuin neulat, olivat viiltäneet hämmästyneen mustaihoisen
paljaaseen pohkeeseen pitkiä yhdensuuntaisia naarmuja, joista
jokaisesta heti pursui verta. Mustaihoinen hypähti kauhistuneena
syrjään, mutta Jerissä oli Panu Väkevän verta, ja isänsä tavoin se
seurasi perässä ja viilti mustaihoisen toiseenkin pohkeeseen punertavan
kuvion.

Nyt ankkurin noustua ja isonpurjeen kohotessa mastoon kapteeni Van
Horn, jonka tarkka katse ei ollut kadottanut ainoaakaan yksityisseikkaa
tästä tapahtumasta, antoi määräykset mustalle ruorimiehelle ja kääntyi
sitten osoittamaan Jerille hyväksymistään.

»Käy päälle, Jeri!» rohkaisi hän. »Anna sille! Iske! Pure! Näytä sille!
näytä sille!»

Puolustautuessaan mustaihoinen suuntasi potkun Jeriin, joka sen sijaan
että olisi pötkinyt pakoon -- toinen Panulta peritty ominaisuus --
väisti paljaan jalan ja painoi uuden sarjan punaisia, yhdensuuntaisia
viiruja tummaan sääreen. Tämä oli liikaa, ja mustaihoinen, joka pelkäsi
enemmän Van Hornia kuin Jeriä, kääntyi pakoon keulan puolelle
juosten turvaan kajuutan kattoikkunalle, jossa oli kahdeksan
lee-enfield-kivääriä laivamiehen vartioimina. Jeri hyökkäsi kajuutan
ikkunan luo, hypähteli sitä kohti ja kierähteli kannella, kunnes
kapteeni Van Horn kutsui sen luokseen.

»Kyllä tämä pitää villit kurissa, tämä mies!» vakuutti Van Horn
Borckmanille kumartuessaan taputtamaan Jeriä antaakseen sille siten
hyvin ansaitun palkkion.

Ja Jeri unohti joksikin aikaa kolkon kohtalonsa, kun jumala, jolla
tosin ei ollut housuja, kosketti sitä hyväilevästi kädellään.

»Se on leijona koiraksi -- paremminkin airedale kuin irlantilainen
terrieri», jatkoi Van Horn perämiehelleen yhä Jeriä hyväillen.
»Katsohan, kuinka iso se jo on. Katso sen luita. Tuollainen rinta. Se
kestää. Siitä tulee mainio koira, kunhan sille kasvaa noita jalkoja
vastaava ruumis.»

Jeri oli juuri muistanut surunsa ja oli hyökkäämäisillään kannen poikki
laidalle katsomaan, kuinka Meringe joka hetki pieneni etäisyydessä, kun
kaakkoinen tuulenpuuska sattui purjeisiin ja kallisti Arangia. Jeri
liukui pitkin kantta, joka sillä hetkellä oli neljäkymmentäviisi
astetta kallellaan, turhaan raapien kynsillään sileätä pintaa
saadakseen siitä kiinni. Se tarrautui mesaanimaston juureen, sillä
aikaa kun kapteeni Van Horn, merimiehenkatseensa tähdättynä keulan
edessä olevaan koralliriuttaan, antoi määräyksen: »Tarkasti alahangan
puolelle.» Borckman ja mustaihoinen ruorimies toistivat hänen sanansa,
ja kun ruoriratas pyörähti alaspäin, kääntyi Arangi nopeasti kuin
noiduttu tuuleen ja saavutti hetkiseksi pystysuoran kölin, jolloin
isopurje lepatti ja jalusnuoria löysättiin.

Jeri, jonka huomio yhä oli kiintyneenä Meringeen, käytti hyväkseen
kannen vaakasuoraa asentoa päästäkseen jaloilleen ja ryömiäkseen reunaa
kohti. Mutta sen käännytti takaisin jalusnuorain väkipyörien räiske
mastorenkaassa, ja isopurje, tyhjänä, mutta tuntien tuulta toisella
puolellaan, heilahti veltosti kannen poikki sen ylitse. Nopealla
hyppäyksellä se selviytyi jalusnuorien taholta uhkaavasta vaarasta --
Van Hornin hyppäys sitä pelastamaan oli yhtä nopea -- ja tapasi itsensä
isonpuomin alta, jossa suunnaton purje häämötti sen yllä ja näytti
olevan putoamaisillaan ja musertamaisillaan sen.

Se oli Jerin ensimmäinen kokemus purjeista. Se ei tuntenut petoja,
vielä vähemmän niiden tapoja, mutta sen aivoissa oli niiltä ajoilta,
jolloin se oli ottanut ensimmäisiä askeleitaan, eloisa muistikuva
haukasta, joka keskellä pihamaata oli taivaalta iskenyt sen kimppuun.
Se kyyristyi kantta vasten. Sen yläpuolella viuhui siivekäs haukka,
joka tuossa tuokiossa ampuisi sen kimppuun kuin salama pilvistä; tämä
haukka vain oli tavattoman paljon isompi kuin se, jonka se ennen oli
tavannut. Mutta se ei etsinyt pelokkaasti suojaa kyyristyessään. Se
päinvastoin vetäytyi kokoon jännittääkseen kaikki ruumiinsa osat ja
hypätäkseen uhkaavaa hirviötä vastaan.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli isopurje heilahtanut ohi
räiskyvin väkipyörin ja pullistunut tuulessa, ja Jeri kadotti
hypätessään näkyvistään sen varjonkin.

Van Hornilta ei ollut jäänyt huomaamatta pieninkään yksityisseikka.
Monesti ennen hän oli nähnyt nuorten koirien pelästyksestä saavan
suorastaan kouristuskohtauksia ensimmäisen kerran nähdessään
taivaantäyttävät, pilviäpimittävät purjeet, jotka uhkasivat suistua
päälle. Tämä oli ensimmäinen koira, jonka hän oli nähnyt kauhistumatta
ja paljastetuin hampain hyökkäävän suuren tuntemattoman kimppuun.

Ihastuksissaan Van Horn sieppasi Jerin kannelta syliinsä.




KOLMAS LUKU


Jeri unohti nyt hetkeksi kokonaan Meringin. Se muisti hyvin, että
haukalla oli ollut terävät kynnet ja yhtä terävä nokka. Tuota
ilmaapieksävää, ukkosen lailla jyrisevää hirviötä täytyi pitää
silmällä. Ja Jeri kyyristyi hyppyä varten ja ponnisteli pysyäkseen
pystyssä liukkaalla, kaltevalla kannella, katsoi jäykästi
isoonpurjeeseen ja murisi matalalla äänellä sen vähänkin liikahtaessa.

Arangi luovaili kapean salmen koralliriuttojen välitse virkeää
pasaatituulta vastaan. Vähän päästä oli tehtävä käännöksiä, niin että
isopurje syöksähteli alituisesti Jerin yli kannen toiselta puolelta
toiselle äännellen siipien havinaa muistuttavasti, samalla kuin
reiviköydet kitisivät ja jalusnuorien väkipyörät räiskivät
korviahuumaavasti. Puolikymmentä kertaa Jeri hyppäsi sitä kohti, kun se
syöksähti yli kannen, suu avoinna tarttumaan kiinni, ikenet irvissä ja
hohtavat pennunhampaat loistaen auringonpaisteessa kuin
norsunluuhelmet.

Epäonnistuttuaan jokaisella hyppäyksellä Jeri teki erään
johtopäätöksen. Ohimennen on sanottava, että se pääsi siihen vain
todellisilla päättelyillä. Jeri oli huomannut isonpurjeen uudistuneista
hyökkäyksistä, että vaikka vaara oli sitä monesti uhannut, ei »haukka»
sentään ollut voinut vahingoittaa sitä, eipä edes hipaista. Sen tähden,
Jeri ajatteli taas tietämättään, se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin
miltä aluksi oli tuntunut. Silti oli varminta varoa sitä, vaikka se
olikin jo lajiteltu niiden ilmiöiden joukkoon, jotka näyttivät
hirmuisilta, mutta eivät sellaisia olleet. Jeri oli oppinut olemaan
pelkäämättä tuulen huminaa palmupuissa maatessaan mukavasti
plantaasirakennuksen kuistikolla ja hyökkäileviä aaltoja, jotka
kohisten muuttuivat viattomaksi vaahdoksi rannalla sen jalkojen
juuressa.

Monta kertaa päivän pitkään Jeri ylvään huolettomasti, miltei
pilkallisesti nosti päänsä isoapurjetta kohti, kun se teki äkillisiä
syöksyjään vinkuvien jalusnuoriensa höltyessä tai kiristyessä. Mutta se
ei enää kyyristynyt hypätäkseen sen kimppuun. Se oli heti ottanut oppia
uudesta kokemuksestaan.

Selviydyttyään isostapurjeesta Jeri palasi ajatuksineen Meringeen.
Mutta enää ei näkynyt Meringeä, ei Timiä, Panua eikä Miksiä; ei mister
Hagginia, Derbyä eikä Bobia; ei rantaa eikä maata palmupuineen ja
vihreitä rinteitään ikuisesti kohti taivasta kohottavine kaukaisine
vuorineen. Katsoipa se laivan oikealta tai vasemmalta puolelta,
keulasta tai perältä se aina, kun se hypähti laitaa vasten seisomaan,
näki vain kuohuvan ja kohisevan valtameren, joka vyörytti
valkoharjaisia laineitaan tuulen suuntaan.

Jos Jerillä olisi ollut silmät kuten ihmisellä lähes pari yardia kantta
korkeammalla, ja jos ne lisäksi olisivat olleet merimiehen
harjaantuneet silmät, se olisi nähnyt pohjoisessa Ysabelin kapeana
juovana ja etelässä sangen selvästi Floridan joka kerta, kun Arangi
kaakkoissuunnassa kallistui tuulen alle. Ja jos se olisi voinut käyttää
apuna kaukoputkea, jolla kapteeni Van Horn pidensi silmiensä
kantomatkaa, se olisi nähnyt idässä Malaitan kaukaiset huiput, joista
tuprahteli vaaleanpunaisia pilviä yli taivaanrannan.

Mutta nykyhetkestä Jeri oli aivan selvillä. Se oli varhain oppinut
hetken rautaisen lain ja ottamaan mieluummin vastaan sen, mikä silloin
oli kuin tavoittelemaan aivan muita, kaukaisia päämääriä. Meri oli.
Maata ei enää ollut. Arangi oli ja se elämä, mikä myllersi sen
kannella. Ja Jeri ryhtyi ottamaan selkoa siitä, mikä oli, toisin
sanoen: tutkimaan uutta ympäristöään sopeutuakseen siihen.

Sen ensimmäinen löytö oli ihastuttava -- ysabelilainen viidakkokoiran
pentu, jonka eräs Meringeltä palaava villi oli ottanut mukaansa
Malaitalle. Ne olivat samanikäisiä, mutta ne olivat saaneet erilaisen
kasvatuksen. Villikoira oli se, mikä oli: villi koira. Sillä oli aina
korvat luimussa ja häntä koipien välissä, se pelkäsi alituisesti
onnettomuuksia ja pahoinpitelyä, oli aina arka ja ärtyinen, irvisti
iskun uhatessa, niin että nuoret kulmahampaat välkkyivät, mutta mateli
lyönnin sattuessa, ulvoi pelkoaan ja tuskaansa ja oli aina valmis
petolliseen hyökkäykseen, kun vain saattoi toivoa menestyvänsä ja
säästävänsä nahkansa.

Villikoira oli varttuneempi kuin Jeri, kookkaampi ja ilkeydessään
ovelampi, mutta Jeri oli aatelismies, jalorotuinen ja urhoollinen.
Villikoira oli yhtä ankaran valinnan tulos, mutta valinta ei ollut
samanlainen. Viidakkoesi-isät, joista se polveutui, olivat jääneet
elämään arkuutensa ansiosta. Ne eivät olleet koskaan ehdoin tahdoin
tapelleet ylivoimaa vastaan. Avoimesti ne eivät olleet koskaan
hyökänneet, ellei saalis ollut heikko ja avuton. Sen sijaan, että
olisivat osoittaneet rohkeutta, ne olivat aina pelänneet, pakoilleet ja
varoneet vaaraa. Luonto oli valinnut ne sokeasti julmassa ja kurjassa
ympäristössä, missä elämän voittopalkinto oli saavutettavissa
pääasiassa viekkaalla varovaisuudella ja äärimmäisen vaaran sattuessa
epätoivoisella puolustautumisella.

Mutta Jeri oli rakkauden ja rohkeuden valitsema. Ihmiset, jotka kerran
hämärässä muinaisuudessa olivat ottaneet villin koiran ja tehneet sen
sellaiseksi, että se vastasi heidän tarkoituksiaan, ihannettaan ja
toiveitaan, olivat harkitusti ja tietoisesti valinneet senkin
esivanhemmat. Valittu koira ei saanut koskaan taistella niin kuin rotta
nurkassa, sillä se ei saanut milloinkaan rotan tavoin piiloutua
nurkkaan. Pakenemista ei saanut ajatella. Ihmiset olivat muinaisuudessa
hylänneet sellaiset koirat, jotka olivat paenneet. Ne eivät olleet
päässeet Jerin esivanhemmiksi. Koirat, jotka oli valittu Jerin
esivanhemmiksi, olivat olleet luonteeltaan urhoollisia, pystypäisiä ja
hyökkääviä. Ne syöksyivät epäröimättä kohti vaaraa, taistelivat ja
kuolivat, mutta eivät koskaan väistyneet. Ja lajin jatkuvuuden kautta
Jeri oli sellainen kuin Panu oli ollut ennen häntä ja Panun esi-isät
olivat olleet ammoisista ajoista alkaen.

Niinpä Jeri kohdattuaan villikoiran, joka oli arasti ahtautunut
isonmaston ja kajuutan kattoikkunan muodostamaan tuulensuojaiseen
sopukkaan, ei huolinut harkita, oliko toinen isompi ja voimakkaampi
kuin se itse. Se tiesi ainoastaan, että se oli vanha vihollinen,
villikoira, joka ei ollut päässyt ihmisen lieden ääreen. Päästäen rajun
ilonulvahduksen, mikä herätti kapteeni Van Hornin kaikkikuulevain
korvain ja kaikkinäkeväin silmäin huomion, Jeri teki hyökkäyksen. Villi
penikka ponnahti jaloilleen ja yritti pakoon hämmästyttävän nopeasti,
mutta Jeri oli ennättänyt tavoittaa sen, ja ne kieriskelivät yhdessä
kaltevalla kannella. Ja vaikka villipenikka kieriskellessään tunsi
terävien hampaiden pistoksia, se vastaan panematta vain murisi vuoroin
ja vuoroin nyyhkytti ja vikisi pelosta, tuskasta ja alistuvasta
nöyryydestä.

Ja Jeri oli ritari, mikä tahtoo sanoa, että se oli hieno koira. Se oli
niin valittu. Koska toinen ei vastustellut, oli surkea, vaikeroi ja
heittäytyi avuttomaksi sen edessä, se luopui hyökkäyksestä ja kömpi
pois suojapuolen valureiästä, johon oli vihollisineen vierinyt
kaikenlaisen kaman sekamelskaan. Se ei tehnyt sitä ajatellen. Se
menetteli niin, koska oli sellainen kuin oli. Se kapusi ylös keinuvaa
kantta ja oli erinomaisen tyytyväinen tuntiessaan villikoiran turkin
hajun suussaan ja kuullessaan kapteeni Van Hornin ylistyshuudot, joiden
tarkoituksen se tajusi: »Hyvin tehty, Jeri! Sinä olet aarre, Jeri!
Siinä vasta koira!» Kun Jeri hitaasti jatkoi matkaansa, täytyi myöntää,
että se näytti tuntevan oman arvonsa. Sen käynti oli hiukan jäykkää, ja
sen yliolkaiset silmäykset vikisevään villikoiraan puhuivat selvästi:
»Hyvä, olenpa antanut sinulle kylliksi tällä kertaa. Osaat varmaankin
pysyä poissa tieltäni tämän jälkeen.»

Jeri jatkoi tutkimuksiaan uudessa pienessä maailmassaan, joka ei ollut
milloinkaan levossa, vaan aina kohoili, kallisteli ja keikkui meren
aaltoilevalla pinnalla. Siellä olivat Meringeltä palaavat mustaihoiset.
Se tunnusteli niitä kaikkia ja sai osakseen vihaisia silmäyksiä ja
mutinaa, mihin se vastasi uhkaavalla murinalla. Se oli tottunut
kulkemaan neljällä jalallaan ylpeästi niiden ohitse, vaikka ne olivat
kaksijalkaisia, sillä se oli elänyt ja liikkunut aina suuren
kaksijalkaisen, kaksilahkeisen jumalan, mister Hagginin suojeluksessa.

Lisäksi siellä oli outoja mustaihoisia, jotka palasivat Pennduffrylta
ja »Tuhannen laivan lahdelta». Se koetti oppia tuntemaan ne kaikki.
Sille saattoi joskus tulevaisuudessa olla tarpeellista tuntea ne. Tosin
se ei ajatellut sitä. Se vain keräsi tietoja ympäristöstään eikä
ollenkaan huolehtinut huomisesta.

Keräten omalla tavallaan tietoa se nopeasti käsitti, että aivan samoin
kuin plantaasin päärakennuksessa palvelevat mustaihoiset olivat
erilaisia kuin peltotöissä olevat, oli Arangillakin ryhmä mustaihoisia,
jotka olivat erilaisia kuin paluumatkalla olevat. Se oli laivan
miehistö. Ne viisitoista mustaihoista, jotka kuuluivat siihen,
liittyivät lähemmin kapteeni Van Horniin kuin toiset. Ne tuntuivat
välittömämmin kuuluvan hänelle ja Arangiin. Ne työskentelivät hänen
käskyjensä alaisina, ohjasivat laivaa, vetivät ja hinasivat köysiä,
nostivat ylähangan puolelta vettä kannelle ja hankasivat sitä luudilla.

Aivan samoin kuin Jeri oli oppinut mister Hagginilta, että sen täytyi
olla suvaitsevaisempi talossa asuvia mustaihoisia kuin niitä
peltotöissä olevia kohtaan, jotka tunkeutuivat piha-aitaukseen
sisäpuolelle, se oppi kapteeni Van Hornilta, että sen täytyi olla
suvaitsevaisempi laivan miehistöä kuin palaavia mustaihoisia kohtaan.
Näitä se saattoi kohdella kovemmin kuin ensinmainituita. Niin kauan
kuin kapteeni Van Horn ei tahtonut laivansa miehistöä hätyytettävän,
oli Jerin velvollisuus jättää se tekemättä. Toiselta puolen se ei
hetkeksikään unohtanut olevansa valkoisen jumalan koira. Vaikka se ei
saanut hätyyttää erikoisasemassa olevia mustaihoisia, se kieltäytyi
kuitenkin ystävystymästä niiden kanssa. Se piti niitä silmällä. Yhtä
etuoikeutettuja mustaihoisia kuin nämä se oli nähnyt mister Hagginin
asettavan riviin ja ruoskivan. Niillä oli oma tärkeä tehtävänsä, ja oli
pidettävä huolta siitä, että ne tekivät kunnolla työnsä. Se myönsi
niille olemisen oikeuden, mutta ei tunnustanut niitä vertaisikseen. Se
saattoi korkeintaan osoittaa niille alentuvaa kohteliaisuutta.

Jeri tutki läpikotaisin laivan keittiön, mikä olikin yksinkertainen
tehtävä, sillä se käsitti vain avoimella kannella olevan pienen
liesipahasen, joka oli alttiina tuulelle, sateelle ja myrskylle ja
jonka ääressä keskellä sakeaa savua kaksi mustaihoista kalisteli
kattiloita ja valmisti ruokaa laivan kahdeksallekymmenelle hengelle.

Sitten sen huomio kiintyi laivamiehistön omituiseen puuhaan.
Arangin laitaan ruuvattiin pystysuoria tankoja ja niihin
kiinnitettiin piikkilankoja ympäri laivan. Vain viidentoista tuuman
levyinen kulkuaukko jätettiin erääseen kohtaan. Jeri käsitti
kiinnittämättä siihen ohimenevääkään ajatusta, että ne olivat
varovaisuustoimenpiteitä. Niin kauan kuin se muisti, se oli aina elänyt
mustaihoisten puolelta vaanivan vaaran varjossa. Meringen plantaasilla
vähälukuiset valkoiset miehet olivat katsoneet karsaasti monilukuisiin
mustaihoisiin, jotka ahersivat heidän hyväkseen ja olivat heidän
omaisuuttaan. Arkihuoneessa, missä oli ruokapöytä, biljardipöytä ja
fonografi, seisoi pyssyteline, ja jokaisessa makuuhuoneessa, jokaisen
vuoteen vieressä oli helposti saatavissa revolvereja ja pyssyjä. Niin
ikään mister Hagginilla, Derbyllä ja Bobilla oli aina ollut revolveri
vyössä, kun he lähtivät talosta mustaihoisten joukkoon.

Jeri tiesi, että ne kovaääniset esineet olivat hävityksen ja kuoleman
välikappaleita. Se oli nähnyt niillä surmattavan eläviä olentoja, kuten
villisikoja, vuohia, lintuja ja krokotiileja. Sellaisten esineiden
avulla valkoiset jumalat surmasivat eläviä olentoja paikallaan seisten
niin kaukaa kuin halusivat. Jos se tahtoi surmata jonkun, sen itsensä
täytyi kulkea välimatka päästäkseen uhrinsa luo. Se oli erilainen. Se
oli rajoitettu. Rajoittamattomille, kaksijalkaisille, valkoisille
jumalille kaikki mahdottomatkin asiat olivat mahdollisia. Kaukaa
surmatessaan he osasivat jollakin tavoin pidentää kynsiään ja
hampaitaan. Jeri hyväksyi sen miettimättä ja olematta tietoinen
hyväksymisestään, aivan samoin kuin se hyväksyi kaiken muun
salaperäisen sitä ympäröivässä maailmassa.

Jeri oli kerran nähnyt mister Hagginin kylvävän kuolemaa kaukaa
toisellakin kovaäänisellä tavalla. Jeri oli nähnyt hänen kuistilta
heittävän räjähtäviä dynamiittiputkia mustaihoisten kirkuvaan
parveen. Nämä olivat tulleet jostakin muualta pitkillä, mustilla
sotakanooteilla, joiden terävät keulat olivat koristellut leikkauksilla
ja simpukankuorilla, ja vetäneet veneensä rantaan aivan plantaasin
päärakennuksen alle.

Jeri oli nähnyt valkoisten jumalien käyttävän niin monia varokeinoja,
että siitä asiaa ajattelematta oli luonnollista, että tämän uivan
maailman piikkilanka-aita oli merkkinä aina uhkaavasta vaarasta.
Onnettomuus ja kuolema häilyi alituisesti pään päällä ja vaani
tilaisuutta hyökätäkseen elämän kimppuun ja tuhotakseen sen. Elämän
piti olla hyvin varuillaan säilyäkseen -- sen lain Jeri oli oppinut
siitä vähäisestä, minkä se elämästä tiesi.

Tarkastellessaan piikkilangan kiinnittämistä Jerille sattui uusi
seikkailu: se tapasi Lerumien, Meringeltä palaavan mustaihoisen, jonka
Timi oli tänä aamuna kaatanut kantamuksineen veteen venheen vierelle.
Tapaaminen sattui kattoikkunan oikealla puolella, jonka sivulla Lerumie
seisoi, katseli halpahintaiseen taskupeiliin ja kampasi kähäräistä
tukkaansa omatekoisella puukammalla.

Jeri tuskin vilkaisikaan Lerumieen juosta paapertaessaan perämies
Borckmanin luo, joka laivan perällä valvoi piikkilangan kiinnittämistä
tukitankoihin. Mutta Lerumie otettuaan syrjäsilmäyksellä selville,
ettei hänen jalkansa tekoa huomata, potkaisi nelijalkaisen vihollisensa
poikaa. Hänen paljas jalkansa osui Jerin vastaleikatun hännän arkaan
päähän, ja tuskallinen häväistys sai Jerin silmänräpäyksessä pois
suunniltaan.

Peräkannen vasemmalla puolella seisova kapteeni Van Horn, joka tarkkasi
tuulen voimaa purjeissa ja mustan ruorimiehen taitamatonta ohjaamista,
ei ollut nähnyt Jeriä välissä olevan kattoikkunan tähden. Mutta hänen
katseensa havaitsi Lerumien olkapään liikkeen, joka osoitti villin
pysyttelevän yhdellä jalalla, sillä aikaa kuin toinen jalka potkaisi.
Ja siitä, mitä sitten tapahtui, hän sai tukea johtopäätökselleen.

Jerin kiljunta sen sätkytellessä selällään, hyökätessä ja iskiessä
hampaillaan sokeasti ympärilleen ilmaisi todellista kiukustuneen
koiranpennun raivoa. Se naarmutti mustaihoisen jalkaa ja nilkkaa, mutta
sai kesken hyppyään toisen potkun ja luisui kallistunutta kantta myöten
valureikiä kohti jätettyään mustaihoisen nahkaan neulanterävien
penikanhampaittensa piirtämän koristeen. Yhä parkuen raivosta se
kiipesi takaisin jyrkkää puista mäkeä.

Lerumie havaitsi jälleen syrjään vilkaistuaan, että hänet oli huomattu
ja ettei hänen ollut hyvä mennä äärimmäisyyksiin. Hän pakeni pitkin
ikkunan sivua pujahtaakseen alas kajuutan ovesta, mutta Jerin terävät
hampaat tarttuivat hänen pohkeeseensa. Jeri piti otteestaan kiinni kuin
sokea, mustaihoinen kompasteli ja kaatui, ja kun tuulenpuuska samassa
purjeita pingoittaen kallisti laivaa, paiskautui Lerumie, joka turhaan
koetti päästä jaloilleen, piikkilanka-aitaa vasten alahangan puolelle.
Kannella kihisevä villijoukko kirkui ilosta, mutta Jeri, jonka raivo ei
ollut talttunut, vaikka varsinainen vastustaja oli lyöty, luuli
olevansa mustaihoisten naurun esineenä, hyökkäsi näiden kimppuun ja
iski hampaineen minkä ennätti pakenevien jalkojen vilinään.
Mustaihoiset syöksyivät päistikkaa alas kajuutan ja skanssin portaita,
juoksivat kokkapuulle tai kiipesivät köysiin, minne jäivät kyyhöttämään
kuin jättiläislinnut. Lopuksi kannella ei ollut muita kuin Jeri ja
laivamiehistö, sillä siihen kuuluvat se oli jo oppinut tuntemaan.
Kapteeni Van Horn osoitti haltioituneena suosiotaan, kutsui Jerin
luokseen ja taputteli sitä ihastellen. Sitten kapteeni kääntyi
matkustajiensa puoleen:

»Hei lurjukset! Teroittakaa nyt korvianne! Tämä koira on minun. Eräs
teistä, mustat roistot, pahoinpiteli tätä kelpo koiraa, mutta tuhat
tulimmaista se mies joutuu tekemisiin minun kanssani. Pitäkää huoli
jaloistanne ja varokaa koskemasta minun koiraani! Ymmärrättekö?»

Ja matkustajat, jotka yhä kiikkuivat orsillaan ja köysissä mustia
silmiään pyöritellen ja tirskuttaen toisilleen, hyväksyivät valkoisen
miehen lain. Ei Lerumiekaan, jota piikkilanka oli pahanlaisesti
raadellut, uhkaillut edes silmillään, saati sanoillaan. Sen sijaan hän
hieroi toveriensa täyttä kurkkua nauraessa ja kapteenin silmien
ilveilevästi välkkyessä hellävaroen sormillaan naarmujaan ja mutisi:
»Sepä olla piru koira!»

Jeri ei ollut lainkaan ilkeä. Timin ja Panun tapaan se oli kiukkuinen
ja peloton, ne olivat sen perinnöllisiä ominaisuuksia. Ja kuten Timistä
ja Panusta, oli mustaihoisten metsästäminen siitä ihastuttavaa, mikä
taas johtui kasvatuksesta. Varhaisimmasta lapsuudestaan asti se oli
siihen totutettu. Mustaihoiset olivat mustaihoisia, mutta valkoiset
miehet olivat jumalia, ja juuri valkoiset jumalat olivat opettaneet sen
hätyyttämään mustaihoisia ja pitämään näitä alhaisina. Koko maailmaa
ohjasi valkoisen miehen käsi. Mustaihoiset -- eikö se aina ollut nähnyt
niiden olevan pakotettuja pysymään alhaisessa asemassaan? Sehän oli
nähnyt valkoisten jumalien useita kertoja köyttävän niitä palmupuihin
Meringen pihamaalla ja suomivan niiden selät verisiksi. Ei ollut siis
ihme, että jalorotuinen irlantilainen terrieri, joka itse eli valkoisen
jumalan hellässä hoivassa, katseli alkuasukkaita valkoisen jumalan
silmillä ja käyttäytyi näitä kohtaan tavalla, mikä ansaitsi valkoisen
jumalan kiitoksen.

Sinä päivänä ei Jeri levännyt. Kaikki Arangilla oli uutta ja outoa, ja
se oli niin täpö täynnä, että siinä lakkaamatta sattui kiihoittavia
tapauksia. Jerillä oli toinenkin kahakka villikoiran kanssa, joka
väijyksistä hyökkäsi petollisesti sivusta sen kimppuun. Mustaihoisten
tavaralaatikot oli pinottu niin säännöttömästi, että kahden alimpana
olevan laatikon väliin oli jäänyt pieni rako. Kun Jeri kapteenin
kutsumana kulki siitä ohi, hyppäsi villikoira raosta, raapaisi
terävillä pennunhampaillaan Jerin keltaista, samettista nahkaa ja
loikkasi takaisin koloonsa.

Jerin kiukku kuohahti uudelleen. Se hyväksyi kyllä sivustahyökkäyksen.
Miksi ja se olivat usein leikkineet sitä, tosin vain leikkineet. Mutta
taistelusta peräytyminen soti Jerin tapoja ja luonnetta vastaan. Pyhän
vihan vallassa se hyökkäsi koloon vihollisen perässä. Mutta villikoira
olikin tällä kertaa nurkassa, missä sillä oli kaikki edut puolellaan.
Koloon tunkeutuessaan Jeri löi päänsä yläpuolella olevaan laatikkoon ja
tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kuonossaan ärisevän villikoiran
hampaat.

Siellä ei saattanut päästä kiinni villikoiraan, ei ollut tilaisuutta
syöksyä koko sydämellään ja koko painollaan sen kimppuun. Jeri saattoi
vain ryömiä ja kiemurrella eteenpäin, ja terävät hampaat tekivät joka
hetki tenää. Se olisi sittenkin lopulta löylyttänyt vihollisensa, ellei
Borckman ohikulkiessaan olisi vetänyt sitä takajalasta pois. Taas
kuului kapteeni Van Hornin kutsu, ja Jeri juosta hölkytteli
tottelevaisesti peräkannelle.

Ateria oli juuri katettu kannelle mesaanipurjeen suojaan, ja Jeri, joka
istui molempien valkoisten miesten välissä, sai sekin osuutensa. Se oli
jo pannut merkille, että näistä kahdesta kapteeni oli korkeampi jumala
ja antoi määräyksiä, joita toinen totteli. Perämies taas antoi
määräyksiä mustaihoisille, mutta ei koskaan kapteenille. Kun Jerissä
sen lisäksi oli kehittymässä mieltymys kapteenia kohtaan, niin se
kyyristyi lähelle tätä. Kun se pisti kuononsa kapteenin lautaselle,
nuhdeltiin sitä lempeästi. Mutta kerran, kun se vain nuuski perämiehen
höyryävää teekuppia, se sai tämän likaisesta etusormesta näpsäyksen
kuonoonsa. Perämies ei myöskään antanut sille ruokaa.

Kapteeni Van Horn antoi sille ensin kulhollisen säilykekermaan
keitettyä kauraryynivelliä, johon oli sirotellut kukkurapäälusikallisen
sokeria. Sen jälkeen hän tuon tuostakin antoi voileivänpalasia ja
paistettua kalaa, jonka hän ensin huolellisesti puhdisti ruodoista.

Jerin rakastama mister Haggin ei ollut milloinkaan syöttänyt sitä
pöydästä ruoka-aikoina, ja Jeri oli suunniltaan ilosta tämän
ihastuttavan elämyksen johdosta. Ja nuori kun oli, se salli kiihkon
saada itsessään vallan, niin että se pian aivan ahdisti kapteenia
saadakseen lisää kala- ja voileipämurusia. Kerran se haukahtikin
vaatimuksensa. Tämä antoi kapteenille aatteen ryhtyä heti opettamaan
sille »puhetaitoa».

Viidessä minuutissa se oli oppinut puhumaan hillitysti ja äännähtämään
vain kerran -- hiljaisen, pehmeän, kulkusen kilahdusta muistuttavan
yksitavuisen haukahduksen. Näinä viitenä ensimmäisenä kouluminuuttina
se oppi selvästi erottamaan käskyn »istu» käskystä »pane maata», ja
senkin se oppi, että sen täytyi aina istua puhuessaan, puhua
hypähtämättä tai liikahtamatta istuvasta asennostaan ja sitten odottaa,
kunnes ruokapala sille annettiin.

Edelleen: sen sanasto oli kasvanut kolmella sanalla. Aina tästä alkaen
»puhua» merkitsi sille puhumista ja »istu» merkitsi »istu» eikä »pane
maata». Kolmas lisä sen sanastoon oli »kapteeni». Tällä nimellä se oli
kuullut perämiehen aina puhuttelevan kapteeni Van Hornia. Ja samoin
kuin Jeri tietää, että nimi »Miksi» tarkoitti Miksiä eikä Timiä, Panua
tai sitä itseään, se tiesi myös, että kapteeni oli tämän uivan, uuden
maailman kaksijalkaisen, valkoisen isännän nimi.

»Se ei ole pelkkä koira», sanoi Van Horn perämiehelle. »Noiden
ruskeiden silmien takana on aivan varmasti ihmisen aivot. Se on kuusi
kuukautta vanha. Jos kuuden vuoden ikäinen poika oppisi viidessä
minuutissa kaiken sen, minkä Jeri äsken, hän olisi ihmelapsi. Mutta
mitäpä eroa, Herra paratkoon, lieneekään ihmisen ja koiran aivojen
välillä. Jos koira menettelee ihmisen tavoin, täytyy sen ajatellakin
ihmisen lailla.»




NELJÄS LUKU


Isoon kajuuttaan vei jyrkät portaat, ja niitä myöten kapteeni kantoi
aterian jälkeen Jerin kannen alle. Kajuutta oli pitkä huone, joka
täytti Arangin koko leveyden perällä olevasta sairashuoneesta pieneen
keulahyttiin asti. Hytin etupuolella, siitä vankalla väliseinällä
erotettuna, oli skanssi, missä miehistö asui. Pienen keulahytin
jakoivat keskenään Van Horn ja Borckman, ja palaavat villit, joita oli
seitsemättäkymmentä, asustivat isossa kajuutassa. Ne istuivat kyyryssä,
tai makasivat lattialla ja pitkillä, matalilla penkeillä, jotka
kiersivät kajuutan molempia seinämiä.

Nurkkaan pienen hytin lattialle kapteeni heitti huovan, ja oli helppo
saada Jeri ymmärtämään, että se oli sen vuode. Ja helppo oli Jerin
kylläisenä ja monien mielenliikutusten uuvuttamana vaipua kohta uneen.

Tuntia myöhemmin se heräsi siihen, että Borckman astui sisään. Kun se
heilutti häntätöpykkäänsä ja hymyili ystävällisesti silmillään, rypisti
perämies sille silmäkulmiaan ja murisi jotakin vihaisesti. Jeri ei
silloin jatkanut ystävyydenhierontaa, vaan makasi hiljaa vahtien.
Perämies oli tullut ottamaan ryyppyä. Hän aikoi varastaa ryypyn Van
Hornin varastosta. Sitä ei Jeri tietänyt. Hän oli plantaasilla nähnyt
valkoisten miesten useinkin ottavan ryyppyjä. Mutta siinä tavassa,
millä Borckman otti ryypyn, oli sittenkin jotakin outoa. Jeri huomasi,
että siinä oli jotakin salakähmäistä. Se ei tosin tietänyt, mikä siinä
oli kieroa, mutta se vaistosi vääryyden ja vartioi epäluuloisesti.

Perämiehen mentyä Jeri olisi nukkunut uudelleen, ellei huolimattomasti
kiinnisysätty ovi olisi paukahtaen lentänyt auki. Se avasi silmänsä
valmistuneena tuntemattomasta tulevaa hyökkäystä vastaan ja alkoi
tarkata isoa russakkaa, joka ryömi seinää alaspäin. Kun Jeri nousi
jaloilleen ja hiipi varovaisesti russakkaa kohti, kiisi tämä pakoon ja
katosi hiljaa rasahtaen seinän rakoon. Jeri oli tuntenut russakat koko
elämänsä ajan, mutta se sai vielä oppia niistä uusia asioita sen
erikoislajin perusteella, joka asui Arangilla.

Nopeasti tutkittuaan hytin se meni kajuuttaan. Mustaihoiset olivat
levittäytyneet kaikkialle, mutta käsittäen sen velvollisuudekseen
kapteeniaan kohtaan se tunnusteli jokaista tunteakseen ne. Ne
mulkoilivat sille vihaisesti ja mutisivat uhkauksiaan, kun se nuuski
niitä. Yksi uskalsi kohottaa kätensäkin lyödäkseen sitä, mutta Jeri,
sen sijaan että olisi pujahtanut pakoon, näytti hampaitaan ja
valmistautui hyökkäykseen. Villi laski nopeasti pahennusta herättäneen
kätensä koiran kupeelle ja äänteli lepyttäen ja katuvasti toisten
nauraa kihittäessä. Ja Jeri jatkoi matkaansa. Se ei ollut mitään uutta.
Saattoi aina odottaa mustaihoiselta iskua, kun valkoisia jumalia ei
ollut lähettyvillä. Sekä kapteeni että perämies olivat kannella, ja
Jeri, vaikkei pelännytkään, jatkoi tutkistelujaan varovaisemmin.

Mutta perällä olevan sairashuoneen ovettoman sisäänkäytävän luona se
viis veisasi varovaisuudesta ja riensi sisään uuden sieraimiinsa
tunkeutuvan hajun houkuttelemana. Matalassa, pimeässä huoneessa oli
tuntematon olento, jota se ei ollut milloinkaan nuuskinut. Vain paitaan
puettuna makasi siellä nuori mustaihoinen tyttö karkealla ruohomatolla,
joka oli levitetty tupakkalaatikoista ja viidenkymmenen naulan
peltisistä jauhorasioista muodostetulle pinolle.

Jeri oli heti havaitsevinaan, että tytössä oli jotakin petollista ja
väijyvää, ja se tiesi vanhastaan, että asiat eivät olleet oikealla
tolalla silloin, kun joku mustaihoinen väijyi ja piileskeli. Tyttö
kirkaisi pelosta, kun Jeri haukahti hälyytyksen ja iski häneen kiinni.
Vaikkakin Jerin hampaat raapivat tytön paljasta käsivartta, ei tämä
lyönyt. Eikä se enää huutanutkaan. Se kyyristyi vavisten kokoon
panematta lainkaan vastaan. Pitäen hampaillaan kiinni tytön ohkaisesta
paidasta Jeri pudisteli tyttöä, murisi tälle koko ajan ja haukahteli
täyttä kurkkua saadakseen kapteenin tai perämiehen paikalle.

Mellakan kestäessä olivat laatikot siirtyneet paikoiltaan, ja koko pino
luhistui vihdoin. Siitä Jeri yltyi haukkumaan entistä vimmatumman
hälyytyksen, samalla kuin kajuutasta katselevat mustaihoiset miehet
nauroivat tytölle vahingoniloisesti.

Kapteenin saavuttua Jeri heilutti häntätöpykkäänsä ja kiskoi korvat
luimussa entistä rajummin tytön ohkaisesta pumpulipaidasta. Se odotti
kiitosta teostaan, mutta kun kapteeni vain käski sen päästää irti
tytön, se totteli samalla todeten, että tämä väijyvä arka olento oli
jollakin tavoin erilainen kuin muut, joten sitä oli kohdeltavakin
toisin kuin muita.

Harvat ihmiset saattavat olla henkeään menettämättä siihen määrin
säikähtäneitä kuin tyttö. Van Horn nimitti tyttöä kiusallisimmaksi
rahtitavarakseen, josta hän olisi mielellään vapautunut tahtomatta
kuitenkaan sen tuhoa. Sillä hän oli pelastanut tytön tuhosta lihavan
sian hinnalla.

Tyttö oli arvottomana ja sairaana kotikylänsä nuorten miesten
halveksima, ja sen takia hänen tyytymättömät vanhempansa olivat
määränneet hänet tuskin kaksitoistavuotiaana keittopataan. Kun kapteeni
Van Horn tapasi tytön ensimmäisen kerran Balebuli-joen rannalla, oli
tämä kammottavan kulkueen keskipisteenä.

Kaikkea muuta kuin kaunotar, oli ollut kapteenin arvostelu, kun hän
pysäytti kulkueen. Sairauden laihduttama tyttö, jonka syyhyinen iho
hilseili, riippui käsistään ja jaloistaan vankkaan seipääseen sidottuna
niin kuin sika, ja villit, jotka kantoivat seivästä olkapäillään,
aikoivat syödä hänet. Osaamatta odottaa armoa tyttö ei pyytänytkään
apua, mutta hänet vallannut kauhea pelko loisti avunpyyntönä hänen
villisti tuijottavista silmistään. Etelämeren englanninkielellä
kapteeni Van Hornille oli selitetty, että tytön seuralaiset eivät
pitäneet häntä hyvänmakuisena ja että he sen tähden olivat matkalla
Balebuli-joelle, jonka virtaavaan veteen he aikoivat hänet seipäällä
kaulaa myöten kiinnittää. Mutta ennen sitä he suunnittelivat hänen
niveltensä sijoiltaan kiskomista ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä
luiden murtamista. Se ei ollut mikään uskonnollinen juhlameno julmien
viidakkojumalien lepyttämiseksi. Sillä oli pelkkä herkuttelun
tarkoitus. Elävä liha tehtiin siten mureaksi ja maukkaaksi, ja oli
välttämätöntä käsitellä tyttöä niin, huomauttivat hänen saattajansa.
Kahden päivän vedessä-olo tekisi tehtävänsä, he selittivät kapteenille.
Sitten he surmaisivat tytön, laatisivat nuotion ja kutsuisivat
joitakuita ystäviä pitoihin.

Hierottuaan puoli tuntia kauppaa todistellen tavaran arvottomuutta
kapteeni Van Horn oli ostanut viidellä dollarilla lihavan sian ja
vaihtanut sen tyttöön. Koska hän maksoi siasta kauppatavaraa ja otti
sadan prosentin voiton, oli tyttö hänelle todellisuudessa maksanut
kaksi dollaria viisikymmentä senttiä.

Sen jälkeen kapteeni Van Hornin vastukset olivat alkaneet. Hän ei
voinut päästä tytöstä eroon. Hän tunsi liian hyvin Malaitan asukkaat:
oli mahdotonta jättää tyttöä minnekään sille saarelle. Su'un päällikkö
Ishikola oli tarjonnut tytöstä kuuttakymmentä kookospähkinää ja Bau,
eräs viidakkopäällikkö Malun rantamalla, kahta kananpoikaa. Tätä
jälkimmäistä tarjousta oli seurannut irvistely, jolla vanha lurjus
ivasi tytön laihuutta. Kun ei ollut onnistunut kohtaamaan lähetyspriki
Western Crossia, jolla tyttöä ei olisi syöty, kapteeni Van Hornin
oli pakko pitää tyttö Arangin ahtaissa suojissa epämääräiseen
tulevaisuuteen asti, kunnes saisi hänet annetuksi lähetyssaarnaajille.

Mutta tyttö ei osoittanut hänelle minkäänlaista kiitollisuutta, koska
ei tuntenut sellaista. Hänet oli vaihdettu lihavaan sikaan, ja hän
arveli, ettei hänen surkea osansa maailmassa saattaisi muuttua.
Ruokatavaraa hän oli ollut, ruokatavarana hän pysyi. Vain paikka, jossa
hänet syötäisiin, oli muuttunut, ja tämä suuri valkoinen Arangin herra
olisi hänen kohtalonsa, kun hän oli riittävästi lihonnut. Valkoisen
herran suunnitelmat olivat olleet hänelle selvillä alusta alkaen, kun
häntä oli koetettu syöttää. Mutta hän oli puijannut valkoista herraa
syömällä vain senverran, minkä tarvitsi hengenpitimikseen.

Seurauksena oli, että tyttö, joka koko ikänsä oli asunut viidakossa
astumatta jalallaankaan kanoottiin, keinui nyt valtameren ulapalla
ikuisen kauhun vallassa. Etelämeren englanninkielellä, jota tuhannet
saarten villit puhuivat kymmenintuhansin murtein, Arangin muut
mustaihoiset matkustajat vakuuttivat hänelle, että keittopata olisi
hänen päiviensä päättäjä. »Usko minu, tyttö», saattoi joku sanoa sille,
»pieni aika, ja iso valkoinen herra kai-kai sinu». Tai joku toinen:
»Iso valkoinen herra kai-kai sinu aivan varma, sen taki hän niin paljo
katso sinu.»

Kai-kai merkitsee etelämeren englanninkielellä »syödä». Sen tiesi
Jerikin. »Syödä» sanaa ei ollut sen sanastossa, mutta kai-kai oli, ja
se merkitsi kaikkea, mitä »syödä» merkitsee, ja enemmänkin, sillä sitä
käytettiin sekä substantiivina että verbinä.

Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan muiden kiusoitellessa. Hän ei puhunut
milloinkaan, ei edes kapteeni Van Hornille, joka ei tietänyt hänen
nimeäänkään.

Vasta myöhään iltapäivällä, sen jälkeen kun oli löytänyt tytön
sairashuoneesta, Jeri palasi kannelle. Tuskin kapteeni, joka oli
kantanut sen jyrkistä portaista, oli laskenut sen kannelle, kun se
keksi uuden ilmiön -- maan. Se ei nähnyt sitä, mutta se vainusi sen
läheisyyden. Sen kuono kohosi ja nuuski tuulta, joka oli tuonut
sanoman, ja se luki ilmaa nenällään niin kuin ihminen lukee
sanomalehteä silmillään: suolaisia höyryjä merenrannalta ja pakoveden
aikaan paljastuneilta mutaisilta mangrovesoilta, troopillisen
kasvillisuuden sulotuoksuja ja savujen hajua, joka tuli kaukaa, hyvin
kaukaa.

Pasaatituuli, joka oli kuljettanut Arangin erään Malaitan esiinpistävän
niemen suojaan, heikkeni, ja Arangi keinahteli kevyessä aallokossa
jalusnuorat narahdellen ja purjeet lepattaen. Jeri heitti vain
halveksivan, pilkallisen katseen isoonpurjeeseen, joka läiskähteli sen
yläpuolella. Se tiesi jo, että sen uhkaukset olivat tyhjiä, mutta se
osasi varoa jalusnuorain väkipyöriä ja kiersi mastorenkaan.

Sillä aikaa kuin kapteeni Van Horn, joka tahtoi tyynen kestäessä
harjoittaa miehistönsä ampuma-aseitten käyttöä ja hoitoa, otti
lee-enfield-kivääreitä kattoikkunalta, Jeri kyyristyi yhtäkkiä
ja alkoi hiipiä jäykin jaloin. Mutta kolmen askeleen päähän
tavaralaatikoiden alla olevasta piilopaikastaan uskaltautunut
villikoira piti myöskin varansa. Se murisi uhkaavasti. Sen murina ei
ollut kaunista. Se oli yhtä kolkkoa ja pahansuopaa kuin sen koko elämä
oli ollut. Sellainen murina sai useimmat pienet eläimet säikkymään,
mutta se ei tehonnut lainkaan Jeriin. Tämä jatkoi varmana etenemistään
ja syöksähti, kun villikoira loikkasi koloonsa laatikkojen alle, sen
perään jääden vain muutaman tuuman jälkeen.

Kapteeni Van Horn viskeli mereen puupalasia, pulloja ja tyhjiä
säilykerasioita ja komensi kahdeksaa innokasta laivamiestä ampumaan
niitä. Jeriä kiihotti ja ihastutti pyssyjen pauke, ja se lisäsi
melua kimeillä haukahduksillaan. Palaavat neekerit keräilivät kilvan
kannelle putoilevia messinkihylsyjä, jotka heistä olivat suurenmoisia
aarteita, ja pistivät niitä korviensa tyhjiin reikiin. Heidän
korvissaan oli monta sellaista reikää, joista pienimpiin mahtui
patruuna ja suurimmissa oli savipiippuja ja tupakkarullia, vieläpä
tulitikkulaatikoltakin. Muutamilla korvalehden reiät olivat niin
suunnattomat, että ne oli tukittu kolmen tuuman läpimittaisilla
vuolluilla puupalikoilla.

Perämiehellä ja kapteenilla oli aina vyöllä automaattipistooli, ja
niitä he paukuttivat nyt vuorotellen mustaihoisten henkeään pidättäen
ihaillessa niin ihmeellistä pikatulta. Laivamiehet olivat kaikkea muuta
kuin mestariampujia, mutta Van Horn tiesi yhtä hyvin kuin jokainen
kapteeni Salomonin saarilla, että viidakon ja merenrannan alkuasukkaat
ampuivat vielä huonommin ja että hänen laivamiehistönsä ampumataitoon
saattoi luottaa, mikäli vain miehistö ei hädän hetkellä kääntyisi omaa
laivaa vastaan. Borckmanin pistooli joutui epäkuntoon, ja hän sai Van
Hornilta muistutuksen aseen huolimattomasta hoidosta. Borckmanilta
kysyttiin yrmeällä äänellä, montako ryyppyä hän oli ottanut ja siitäkö
johtui, että hän ampui niin huonosti. Borckman selitti, että hänellä
oli vähän kuumetta, eikä Van Horn huolinut ilmaista epäilyksiään, ennen
kuin hetkistä myöhemmin kyyristyi Jeri sylissään mesaanipurjeen suojaan
ja kertoi kaiken uudelle pikkuystävälleen.

»Syynä kaikkeen on hänen ryypiskelynsä, Jeri», selitti hän. »Se
pakottaa minut, Herra paratkoon, hoitamaan paitsi omia vahtivuorojani
puolet hänenkin vuoroistaan. Mutta hän sanoo sitä kuumeeksi. Älä usko
sitä milloinkaan, Jeri. Sen aiheuttavat ryypyt, aivan yksinkertaisesti
r-y-y-p-y-t. Hän on hyvä merimies selvänä ollessaan, Jeri. Mutta
juovuspäissään hän on aivan mieletön. Silloin hänen päänsä on aivan
pyörällä ja hän on ihan järjiltään, ja hän saattaa kuorsata myrskyssä,
mutta kärsiä unettomuutta rasvatyynellä. Jeri, sinä joka parhaillaan
aloittelet ensimmäisiä askeleitasi maailmassa neljällä pienellä,
pehmeällä jalallasi, noudata kokeneen miehen neuvoa ja jätä ryypyt
sikseen. Usko minua, Jeri-poikani, kuuntele isääsi, ryypyistä ei
sinulle koskaan koidu hyvää.»

Sen jälkeen Van Horn jätti Jerin kannelle villikoiraa väijymään, meni
alas hyttiin ja otti pitkän kulauksen samasta pullosta, jota Borckman
oli äskettäin tullannut.

Villikoiran ja Jerin välinen sota tuli huvitukseksi ainakin Jerille,
joka ei käynyt sitä ilkeydestä, vaan sydämensä riemuksi. Se antoi sille
ihanaa voiman tuntoa, sillä villikoira pakeni aina sen edestä. Jeri oli
ainakin heidän koirain kesken Arangin herra. Sen mieleenkään ei
johtunut miettiä, miltä villikoirasta tuntui sen menettely, kun se
pakotti toisen viettämään vihoviimeisen kurjaa elämää. Vain silloin,
kun Jeri oli kannen alla, villikoira uskalsi muutamaa askelta kauemmas
turvapaikastaan, ja silloinkin se kulki peläten ja vavisten pientä,
lihavaa penikannappulaa, joka ei säikkynyt sen murinaa.

Myöhään iltapäivällä Jeri, joka oli jälleen löylyttänyt villikoiraa,
meni laivan perälle ja tapasi kapteenin istumassa kannella matalaan
laitaan nojaten polvet koukussa ja hajamielinen katse suojanpuolelle
suunnattuna. Jeri nuuski hänen paljasta jalkaansa, ei siksi, että sen
olisi tarvinnut tunnustella, vaan koska sen muuten teki mieli niin
tehdä ja ystävällisen tervehdyksen tarkoituksessa. Mutta Van Horn ei
huomannut sitä, vaan tuijotti yhä merelle. Hän ei huomannut edes pennun
läsnäoloa.

Jeri laski kuononsa kapteenin polvelle ja katsoi pitkään ja vakavasti
tämän kasvoihin. Tällä kertaa kapteeni huomasi, ja miellyttävä väristys
kulki hänen lävitseen, mutta hän ei nytkään hievahtanut. Jeri koetti
uutta keinoa. Kapteenin käsi riippui velttona, puoleksi avoimena,
kyynärvarren levätessä polvella. Jeri pisti pehmeän, kultaisen kuononsa
silmiä myöten puoliavoimeen käteen ja pysyi aivan hiljaa. Jos se olisi
voinut nähdä, se olisi havainnut säteilyn kapteenin silmissä, jotka
olivat kääntyneet pois mereltä ja katsoivat siihen. Mutta Jeri ei
voinut nähdä. Se pysyi hiljaa vielä vähän aikaa ja päästi sitten syvän,
nyyhkyttävän huokauksen.

Se oli liikaa kapteenille, joka puhkesi niin sydämelliseen nauruun,
että Jerin silkinhienot korvat painuivat luimuun kuin anteeksipyytäen
sitä, että se rakasti ja kaipasi jumalan hymyn päivänpaistetta.
Kapteenin nauru pani Jerin häntätöpykän rajusti heilumaan. Puoliavoin
käsi sulkeutui lujaan puserrukseen, joka kokosi pehmeän nahkan
poimuihin toiselle puolen Jerin päätä. Sitten käsi alkoi pudistella
Jeriä puoleen ja toiseen niin voimakkaasti, että Jerillä oli työ ja
tuska pysytellessään jaloillaan.

Se oli suloista Jeristä. Enemmänkin: se oli hurmiota sille. Sillä sehän
tiesi, että pudistus ei ollut vihamielinen eikä vaarallinen vaan se oli
samanlaista kuin sen ja Miksin väliset leikit. Toisinaan se oli
leikkinyt sillä tavoin Timin kanssa antaen hellyytensä purkautua
melkein väkivaltaisena. Ja joskus, tosin hyvin harvoin, mister
Hagginkin oli Jeriä rakastavasti riepotellut. Se oli Jerille puhetta,
jonka merkityksestä se ei voinut erehtyä.

Leikin kiihtyessä Jeri päästi raivokkaimman murinansa, joka yltyi sitä
mukaa kuin pudistuksen rajuus. Mutta sekin oli leikkiä, uskottelua sen
uhkaamisesta, jota tahtoi kaikkein vähimmin uhata. Jeri ponnisteli ja
riuhtoili koettaen vääntää poskensa höllän nahkan poimun niin, että
olisi ylettänyt puremaan.

Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi
hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen.
Leikki jatkui, ja Jeri kiihtyi kiihtymistään. Kerran, kun kapteeni ei
kyllin nopeasti ennättänyt väistää, Jeri sieppasi hänen kätensä
hampaittensa väliin, mutta ne eivät purreetkaan. Ne pusersivat
ystävällisesti, jättäen jäljen ihoon, mutta eivät purreet.

Leikki kiihtyi edelleen, ja Jeri menetti siinä malttinsa. Se innostui
niin, että se, mikä oli ollut teeskenneltyä, muuttui todelliseksi. Se
oli taistelua, kamppailua kättä vastaan, joka otti kiinni, pudisteli ja
sysäsi pois. Uskoteltua raivoa ei ollut enää Jerin murinassa, raivo oli
todellista. Kun se sysättiin pois ja hyökkäsi uudelleen, se haukkui
kimakasti pennunraivoa kiehuen. Ja kapteeni Van Horn, joka ymmärsi
tilanteen, ei tarttunut enää kiinni, vaan ojensi kätensä aivan avoimena
rauhan merkiksi, mikä tapa on yhtä vanha kuin ihmiskäsi. Samalla hän
lausui yhden ainoan sanan: »Jeri!» Siihen sisältyi yhtaikaa nuhtelu,
käsky ja rakastava huolenpito.

Jeri ymmärsi ja palasi järkiinsä. Se katui heti, nöyrtyi täydelleen ja
luimisti korviaan anteeksipyytäen ja vakuuttaen sydämensä lämpöistä
rakkautta. Se muuttui hampaat irvissä täydellä todella hyökkäävästä
koirasta silmänräpäyksessä pehmeäksi, silkkiseksi kääröksi, joka
lähestyi avointa kättä ja suuteli sitä kielellään, kielellä, joka
valkoisten, hohtavien hampaiden välissä loisti kuin ruusunpunainen
jalokivi. Ja seuraavassa hetkessä se oli kapteenin sylissä, poski
poskea vasten, ja kieli nuoli nuolemistaan mykän olennon kaikella
hellyydellä. Se oli todellinen rakkauden juhla, yhtä ihana heille
kummallekin.

»Jumalan kiitos!» hymähti kapteeni Van Horn. »Sinä olet pelkkää suurta
tunnetta, jonka keskellä on kultainen sydän ja jonka ympärille on
kääritty kultainen verho. Jumalan kiitos, Jeri, sinä olet kultaa,
puhdasta kultaa, sisältä ja päältä, eikä koko maailmassa ole toista
veroistasi koiraa. Sinä olet jalointa kultaa, sinä kultainen koira. Ole
sinä hyvä minulle ja rakasta minua, niin kuin minä aina olen hyvä
sinulle ja rakastan sinua iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Ja kapteeni Van Horn, Arangin paljassäärinen, lannevaatteeseen ja
halpaan pumpulipaitaan puettu herra, joka päivästä päivään kuljetti
laivallaan mustia ihmissyöjiä, jolla oli automaattipistooli vyössä
valveilla ja nukkuessa, jonka päästä merenranta- ja viidakkokylät
olivat luvanneet palkintoja ja jota kunnioitettiin voimakkaimpana
kapteenina Salomonin saarilla, missä vain voimakkaat miehet saattoivat
säilyttää henkensä: hän räpytti äkkiä kostuneita silmiään eikä
saattanut hetkiseen nähdä pentua, jonka koko ruumis värisi rakkautta
hänen sylissään ja joka suuteli pois hänen silmiensä suolaisen
hempeyden.




VIIDES LUKU


Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä,
vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren,
suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti
epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa
»keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei
näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.

Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja
kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti
Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman
päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni
katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi
ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä!
Pöllytä sitä kuin riepua!»

Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa
haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen
ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka
haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja
muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.

Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka
pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi
sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut,
vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla
kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin
paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki
samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui
seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.

Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin,
Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän
sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen.
Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten
käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei
milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille
siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko
pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.

Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen
lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle.
Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut,
ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät
moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.

Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä
ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja
tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät
ihastuksesta, kun se tunsi äskenpoistuneen kapteenin hajun. Ja se sama
voima, mikä sai sen nuuskimaan ja sen sieraimet värisemään, pani
myöskin sen häntätöpykän heilumaan.

Mutta missä oli kapteeni? Se ajatus oli sen aivoissa yhtä selvänä ja
määrättynä kuin samanlainen ajatus olisi ollut ihmisaivoissa. Ja samoin
sitä seurasi toiminta. Ovi oli pantu haalla raolleen, ja Jeri meni
kajuuttaan, missä puolisensataa mustaihoista voivotteli, huokaili ja
kuorsasi unissaan. Ne täyttivät tiheänä rykelmänä sekä lattian että
pitkät kaarevat penkit, niin että Jerin täytyi ryömiä niiden paljaiden
jalkojen yli. Eikä siellä ollut valkoista, suojelevaa jumalaa. Se tiesi
sen, mutta ei pelännyt.

Varmistuttuaan kumminkin siitä, ettei kapteeni ollut kajuutassa, Jeri
valmistautui juuri vaaralliseen kiipeämiseen ylös jyrkkiä, tikapuiden
kaltaisia portaita, kun se muisti sairashuoneen. Se meni sinne ja
nuuski nukkuvaa pumpulipaitaan puettua tyttöä, joka uskoi Van Hornin
syövän hänet, jos onnistui lihottamisyrityksissään.

Sitten se palasi portaiden juurelle, katseli ylös ja odotti toivoen
kapteenin ilmestyvän ylhäältä sitä noutamaan. Jeri tiesi kahdestakin
seikasta, että kapteeni oli kulkenut tätä tietä. Se oli ainoa tie, jota
hän oli voinut kulkea, ja Jerin nenä kertoi, että hän oli siitä
kulkenut. Jerin ensimmäinen kiipeämisyritys alkoi lupaavasti. Mutta
kolmannelta askelmalta se luiskahti Arangin keikahtaessa aallokossa ja
putosi. Pari kolme villiä heräsi ja alkoi katsella sitä ryhtyen
pureskelemaan kostutetulla kalkilla siveltyihin lehtiin käärittyjä
betelpähkinöitä.

Kaksi kertaa Jeri näin jo aivan alussa luisui portailta, ja useita
villejä nousi tovereittensa herättäminä istumaan ja ilkkumaan sen
ponnistuksille. Neljännellä kerralla sen onnistui nousta puoliväliin
ennen kuin luiskahti ja putosi raskaasti kyljelleen. Tapausta
tervehdittiin hiljaisella naurulla ja kuikuttavilla kirskumisilla,
jotka olisivat hyvin saattaneet lähteä isojen lintujen kurkuista. Se
pääsi jaloilleen, pörhisti niskaansa ja murisi syvää halveksumistaan
ympärillään oleville kaksijalkaisille alhaisille olennoille, jotka
tulivat ja menivät suurten, valkoisten kaksijalkaisten jumalien,
kapteenin ja mister Hagginin tahdon mukaan ja tottelivat heidän
käskyjään.

Lannistumatta putoamisestaan lähti Jeri uudelleen kapuamaan portaita.
Arangin hetkeksi hiljentynyt heiluminen auttoi sitä, niin että sen
etukäpälät olivat portaiden yläreunalla, kun seuraava hyökylaine tuli.
Se piteli kaikin voimin kiinni koukistetuilla etukäpälillään ja
ponnistautui sitten kannelle.

Keskikannella kajuutanikkunan vierellä se näki kyykkysillään useita
laivamiehiä ja Lerumien. Se tunnusteli niitä epäluuloisesti ja pysähtyi
äkkiä jäykin jaloin, kun Lerumie sihahti hiljaisen uhkauksen. Eräs
laivamies oli pitämässä perää, ja perämies seisoi lähellä ruoria
vahdissa. Juuri kun perämies puhutteli ja kumartui silittämään Jeriä,
tämä vainusi kapteenin olevan läheisyydessä. Heilautettuaan
anteeksipyytäen häntätöpykkäänsä Jeri kipaisi vastatuuleen ja löysi
kapteenin makaamasta raskaassa unessa kannella peitteeseen
kääriytyneenä, niin että pää vain oli näkyvissä.

Aivan ensiksi Jerin oli välttämättä iloisesti nuuskittava kapteenia ja
heilutettava häntäänsä. Mutta kapteeni ei herännyt, ja hieno sumun
tapainen sadesuihku sai Jerin kiertymään kokoon ja painautumaan
kapteenin pään ja olan väliin. Silloin kapteeni heräsi ja sanoi:
»Jeri!» matalalla, kuiskaavalla äänellä, ja Jeri vastasi koskettamalla
viileällä, kostealla kuonollaan hänen poskeaan. Sitten kapteeni nukahti
uudelleen. Mutta Jeri ei. Se nosti kuonollaan peitteen reunaa ja ryömi
yli olkapään kokonaan peitteen sisälle. Kapteeni havahtui jälleen ja
auttoi puolivalveilla sitä vierelleen.

Jeri ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes
pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten.
Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.

Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria
tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka
kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi
puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui
entistä lujemmin häneen.

Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa,
eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin
pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai
kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma
pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän
muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan
pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan
toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden
mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen
saada niitä pois mielestään.

Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt
hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa
Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen
onnellinen koti.

Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin
kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti
entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli
työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin
hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään
apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin
raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä
raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan
illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.

»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon
päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään
hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain
pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin
päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin
ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»

»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse
vastannut.

»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.

»Joitakuita ajettu yli -- eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän,
kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.

Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta
edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja -tikkaiden
kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat
kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden
tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan
niihin mennä.

Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä
pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori
konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea
tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen
koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»

Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies.
Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen,
viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä
tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä
saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.

Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta
puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin
hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.

»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.

Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa
tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.

Hän kuuli itsensä vastaavan: »Hetken perästä sanon.»

Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.

»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna
minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen
päähän.»

Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka
tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska
oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja
silmissään. Ja hän tiesi -- kukaan muu ei sitä tietänyt -- sen, minkä
tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin
kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi
skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.

Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen.
Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena
naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.

Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen
päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään
painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister
Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn
havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele
sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!...»

Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki
tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin
valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle
pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän
pentuun koskea!...»

»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet
tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei
ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta
vauhdista.»

»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee»,
virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat
hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.

Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut
kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja
alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella.
Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se
kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin
paljaalle jalalle.

Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian
uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa
peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin
toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli
pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni
kulkisi koko ajan sen lähellä.

Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.

»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui
epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta
laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne
eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»

Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta
tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena
niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin
poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.

Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli
Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys,
joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut
seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi
naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.

»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan
kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van
Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti
jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla
kiinnitysnappulan väännöllä.

Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin
ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen
maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa
vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan
lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli
himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui
ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.

Ja se ui, ei henkeään pelastaakseen eikä kuoleman pelosta. Sen mielessä
oli vain yksi ajatus: Missä oli kapteeni? Ei se ajatellut kapteenin
pelastamista eikä voivansa olla hänelle avuksi. Sitä vain johdatti
rakkaus, joka aina vetää sydäntä rakkaan olennon luo. Samoin kuin äiti
vaaran hetkellä koettaa päästä lapsensa luo, samoin kuin kreikkalainen
kuollessaan muisti suloista Argosta, samoin kuin sotilaat
taistelukentällä vetävät viimeisen henkäyksensä vaimonsa nimi
huulillaan, niin Jeri tässä maailmanlopussa kaipasi kapteenia.

Tuulispää lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Nytkähtäen Arangi
saavutti pystysuoran kölin, ja Jeri jäi räpiköimään ylähangan
valureikään. Se paapersi tasaisen kannen poikki kapteenin luo, joka
seisoi hajasäärin jalusnuoran silmukka yhä kädessään ja lausui:

»Jumalan kiitos! Vihuri meni ohi! Sadetta ei tule!»

Hän tunsi Jerin viileän kuonon paljaalla pohkeellaan, kuuli sen iloisen
niiskauksen ja kumartui sitä hyväilemään. Pimeässä hän ei saattanut
sitä nähdä, mutta hänen sydämensä lämpeni varmuudesta, että Jerin häntä
heilui.

Kannelle oli kokoontunut useita säikähtyneitä palaavia villejä, ja
näiden valittavat, kimeät äänet muistuttivat lintujen unista
piipitystä. Borckman tuli aivan Van Hornin viereen, ja molemmat miehet
koettivat jännityksestä väristen lävistää katseillaan ympäröivän
pimeyden ja kuuntelivat meren ja ilman alkuaineitten ääniä.

»Missä on sade?» virkkoi Borckman äreästi. »Aina ensin on tuuli ja
sitten sade, joka tappaa tuulen. Nyt ei sada!»

Van Horn tähysti ja kuunteli eikä vastannut. Jeri tunsi kumpaisenkin
miehen levottomuuden, ja sekin oli jännittynyt. Se painoi viileällä
kuonollaan kapteenin säärtä, ja lipaistessaan sitä ruusunpunaisella
kielellään se sai suuhunsa meriveden suolaista makua.

Kapteeni kumartui äkkiä, kääräisi Jerin nopeasti peitteeseen ja asetti
sen kahden kannelle mesaanimaston taakse sidotun jamssisäkin väliin.
Varmuuden vuoksi hän vielä kietaisi köyden peitteen ympäri solmuun,
niin että Jeri oli kuin kapalossa.

Tuskin se oli tehty, kun mesaanipurje läiskähti Jerin ylitse, tuuli
täytti jyristen keulapurjeet ja isopurje häilähti Van Hornin
löysentäessä jalusnuoraa kannen poikki sellaisella tempauksella, että
laiva vapisi ja kallistui rajusti tuulen alle. Tämä uusi hyökkäys tuli
vastakkaiselta suunnalta ja oli edellistä voimakkaampi.

Jeri kuuli kapteenin huutavan -- ensin perämiehelle: »Pidä huolta
isonpurjeen jalusnuorista! Sotkut selviksi! Minä hoidan taljat!» -- ja
sitten laivamiehille: »Batto! Höllennä mesaanitaljaa! -- Ranga! Laske
mesaanijalusta! Joutuin, joutuin!»

Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia
villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi
ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli
joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä
veden alle.

Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se
huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli
hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi
raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli
tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä
se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.

Se lakkasi haukkumasta kuunnellakseen uutta ääntä, ukkosentapaista
purjeenläjähtelyä, jota huudot ja kirkuminen säestivät. Se ymmärsi,
mutta ymmärsi väärin sen ennustavan pahaa, sillä se ei tietänyt, että
se oli laskeutuva isopurje, jonka puomiköyden kapteeni oli katkaissut
puukollaan.

Helvetillisen metelin yltyessä Jeri lisäsi sitä haukunnallaan, kunnes
tunsi käden hapuilevan peitettä. Se rauhoittui ja nuuski. Mutta käsi ei
ollutkaan kapteenin. Se nuuski uudelleen ja tunsi henkilön. Se oli
Lerumie, mustaihoinen, jota se vasta eilisaamuna oli nähnyt Timin
kierittelevän rannalla, joka oli potkaissut sitä hännännipukkaan ja
jonka se viikko sitten oli nähnyt heittävän Panua kivellä.

Köydenpätkä oli poissa, ja Lerumien sormet etsivät Jeriä
peitteen sisästä. Jeri päästi kiukkuisimman murinansa. Tämä oli
pyhyydenloukkaus. Se oli valkoisen jumalan koira ja sentähden tabu
jokaiselle mustaihoiselle. Se oli varhain oppinut lain, ettei
mustaihoinen saanut koskea valkoisen jumalan koiraan. Kuitenkin
Lerumie, joka oli itse pahuus, julkeni koskea siihen, vieläpä maailman
tehdessä loppuaan.

Ja kun sormet koskettivat sitä, se tarrautui hampain niihin. Mutta
sitten mustaihoisen toinen käsi löi sitä niin kovasti, että sen hampaat
heltisivät sormista.

Raivoten kuin pikku piru Jeri tunsi, kuinka sitä napattiin niskasta,
niin että se oli tukehtua, ja kuinka se lingottiin läpi ilman. Ja
lentäessään se jatkoi raivonsa purkamista. Se putosi mereen ja vajosi
suolaiseen veteen, jota tunkeutui suuntäysi sen keuhkoihin, kohosi
pinnalle, oli läkähtyä, mutta ui. Uiminen oli itsestään selvää, sitä
sen ei tarvinnut ajatella. Se ei ollut milloinkaan opetellut uimaan sen
enempää kuin hengittämäänkään. Sen oli ollut pakko opetella kävelemään,
mutta se ui luonnostaan.

Tuuli ulvoi sen ympärillä. Ryöppyävä vaahto, jota tuuli kuohutti,
täytti sen suun ja sieraimet ja löi sitä silmiin pistävänä ja
sokaisevana. Ponnistellessaan ilmaa saadakseen se tuntematta veden
ominaisuuksia kurkotti kuonoaan mahdollisimman korkealle päästäkseen
tukahduttavasta vedestä. Seurauksena oli, että se, kadotettuaan
vaakasuoran asentonsa ja räpisteleväin jalkojen lakattua kannattamasta,
vajosi kohtisuorasti veden alle. Mutta se kohosi pinnalle
läkähtymäisillään henkitorveensa tunkeutuneesta vedestä. Tällä kertaa
se vaistomaisesti pyrki sinne päin, minne oli helpointa päästä,
ojentautui vaakasuoraksi ja jatkoi uimistaan. Tuulenpuuskan vaimetessa
se kuuli pimeyden läpi puoleksilasketun isonpurjeen läjähtelyn,
laivamiesten kimeät huudot, Borckmanin kiroukset ja kapteenin
voimakkaan äänen, joka huusi:

»Tarttukaa helmanuoraan, pojat! Lappakaa ravakasti! Kiskokaa, kiskokaa!
Jalustakaa, kaksi väkipyörää! Pitäkää kiirettä, kirotut!»




KUUDES LUKU


Kun Jeri kuuli kapteenin äänen räpiköidessään karehtivissa
pikkulaineissa, joiksi kuohuva aallokko tuulenpuuskan vaimennuttua
vaihtui, päästi se kiihkeän, kaipaavan ulvonnan ja valoi kaiken uutta
isäntäänsä kohtaan tuntemansa rakkauden kurkkunsa ääniin. Mutta kaikki
äänet häipyivät pian, kun Arangi loittoni. Ja sitten yön
yksinäisyydessä, meren kuohuvalla pinnalla, jonka se tunsi uudeksi
ikuiseksi vihollisekseen, se alkoi uikuttaa ja huutaa valittaen kuin
eksynyt lapsi.

Sen himmeä, heikko vaisto sanoi sille, että oli liian heikko uhmaamaan
armotonta merta, jolla ei ollut lämmintä sydäntä ja joka uhkasi
jollakin salaperäisellä, hirveällä: kuolemalla. Se ei ymmärtänyt
kuolemaa. Yhtä vähän kuin sillä oli aavistusta ajasta, jolloin se ei
ollut vielä elossa, se saattoi kuvitella aikaa, jolloin se lakkaisi
olemasta elossa.

Kuitenkin sen jokaisessa solussa, hermovärähdyksessä ja aistimuksessa
eli tunne elämän äärimmäisestä lopusta, josta se ei tietänyt mitään,
mutta jonka se siitä huolimatta tunsi olevan suurin ratkaiseva
onnettomuus. Vaikkei se sitä käsittänyt, se pelkäsi sitä yhtä
voimakkaasti kuin ihmiset, jotka tietävät enemmän ja osaavat ajatella
syvällisemmin kuin nelijalkaiset koirat.

Niin kuin ihminen taistelee unissaan painajaista vastaan, niin Jeri
kamppaili julmaa, tukehduttavaa suolaista merta vastaan. Ja se valitti
ja nyyhkytti ... eksynyt koiranpentu, joka oli elänyt vain puoli vuotta
maailman ihmeiden, sen ilojen ja surujen keskellä. Ja se kaipasi
kapteenin luo. Sillä kapteeni oli jumala.

Isonpurjeen laskeminen oli helpottanut Arangin tilaa, ja tuulen raivo
talttui trooppisen sadekuuron alkaessa valua pilvistä. Van Horn ja
Borckman seisoivat vieretysten pimeässä laivan kannella.

»Kaksoisvihuri», sanoi Van Horn. »Löi meitä oikealle ja vasemmalle.»

»Se oli varmasti revennyt kahtia juuri ennen kuin tapasi meidät», yhtyi
perämies.

»Ja piti kaiken sateen toisella puoliskolla...»

Van Horn keskeytti lauseensa.

»Paholainenko sinua riivaa, poika?» hän huusi ruorissa seisovalle
mustaihoiselle.

Sillä alus oli juuri kireäksi vedetyn mesaanipurjeen avulla päässyt
tuuleen, joka täytti keulapurjeet, samalla kuin peräpurje tyhjentyi, ja
Arangi oli pyörähtänyt melkein äskeisille jäljilleen. Tämä merkitsi,
että se oli palaamassa meressä räpiköivää Jeriä kohti. Siten elämän
vaakakuppi kallistui Jerin eduksi mustan peränpitäjän erehdyksen takia.

Van Horn antoi Arangin purjehtia uuteen suuntaan ja pani Borckmanin
selvittelemään kannella olevia sotkeutuneita köysiä. Itse hän kyyristyi
sateessa punomaan yhteen katkaisemaansa taljaköyttä. Sateen heiketessä,
jolloin sen lotina kannella hiljeni, hänen huomionsa kiintyi mereltä
kuuluvaan ääneen. Hän jätti työn käsistään kuunnellakseen, ja kun hän
erotti Jerin vaikerruksen, hän hyppäsi pystyyn kiihkosta suunniltaan.

»Pentu on meressä!» huusi hän Borckmanille. »Viistopurjeen avulla
vastatuuleen!»

Hän juoksi perälle hajoittaen tiellään olevan ryhmän palaavia villejä.

»Hei te siellä! Mesaanipurjetta jalustamaan! Kiristäkää, kiristäkää!»

Hän heitti silmäyksen kompassiin ja määräsi nopeasti suunnan, josta
Jerin ääni kuului.

»Vilauksessa ruori tuulen alle!» komensi hän ruorimiestä, hyppäsi
sitten ruorin luo ja käänsi sen itse hokien herkeämättä ääneensä:
»Neljännes itäkoilliseen, neljännes itäkoilliseen!»

Van Horn kiiruhti kompassia katsomaan ja kuunteli turhaan Jerin toista
valitusta voidakseen varmistaa ensimmäisen kiireessä määrätyn suunnan.
Mutta kauan hän ei odottanut. Vaikka hän oli pannut Arangin
vastatuuleen, hän tiesi, että tuuli ja merenkäynti kuljettaisi sen pian
pois uivan pennun luota. Hän huusi Borckmanin perälle hinaamaan
valaanpyyntivenettä, samalla kun hän itse kiiruhti alas noutamaan
sähkölyhtyään ja venekompassiaan.

Alus oli niin pieni, että sen täytyi hinata ainoaa
valaanpyyntivenettään pitkillä kaksinkertaisilla kiinnitysköysillä.
Tuskin perämies oli ennättänyt saada veneen laivan perään, kun Van Horn
jo palasi. Hän ei säikkynyt piikkilanka-aitausta, vaan nosti
laivamiehen toisensa jälkeen sen yli ja pudotti veneeseen, minkä
jälkeen hän itse ponnahti sinne huutaen viimeiset määräyksensä, kun
kiinnitysköydet irrotettiin.

»Lyhty kannelle, Borckman! Pidä laiva vastatuuleen! Älä nosta
isoapurjetta! Anna puhdistaa kansi ja selvitellä köydet.»

Hän tarttui peräsintankoon ja komensi soutajia: »Washee -- washee --
washee -- washee!» -- mikä etelämeren englanninkielellä merkitsee:
»Soutakaa, soutakaa.»

Ohjatessaan hän valaisi kompassia sähkölampullaan, niin että hän
saattoi pitää suunnan neljänneksen itäkoilliseen. Sitten hän muisti,
että venekompassi poikkesi kaksi kokonaista astetta Arangin
kompassista, ja hän muutti sen mukaan suuntaa.

Välillä hän käski miesten lakata soutamasta, kuunteli ja huuteli Jeriä.
Hän soudatti kierroksia, soudatti edestakaisin, vastatuuleen ja
myötätuuleen sillä merenpinnan alalla, jolla arvioi pennun olevan.

»Höristä korviasi nyt, poika», sanoi hän lähinnäolevalle. »Sille, joka
kuulee pikkukoiran äänen, annan viisi syltä karttuunia ja kaksikymmentä
tupakkatankoa.»

Puolen tunnin kuluttua palkinto oli kaksikymmentä syltä karttuunia ja
sata tupakkatankoa pojalle, joka ensimmäiseksi kuulee pikkukoiran
äänen.

Jeri oli kurjassa tilassa. Tottumattomana uimarina, tukehtumaisillaan
suolaiseen veteen, joka huuhteli sen avointa kurkkua, se oli jo
kangistumaisillaan, kun ensimmäisen kerran sattui huomaamaan kapteenin
lampun tuikkeen. Sitä se ei kuitenkaan yhdistänyt kapteeniin eikä niin
ollen pitänyt siitä sen suurempaa lukua kuin tähdistä, joita alkoi
syttyä taivaalle. Sen mieleenkään ei juolahtanut, että se oli tähti tai
että se ei ollut tähti. Se vain jatkoi uikutustaan ja suolaisen veden
syljeskelyään. Mutta kun se vihdoin kuuli kapteenin äänen, se virkistyi
silmänräpäyksessä. Se koetti nousta pystyyn ja haparoi etukäpälillään
kapteenin ääntä kohti, samoin kuin olisi haparoinut kapteenin jalkaa,
jos se olisi ollut lähellä. Tulos oli tuhoisa. Jouduttuaan pois
vaakasuorasta asennostaan se painui veden alle ja sai päästessään
pinnalle uuden suonenvetomaisen tukehtumiskohtauksen.

Tämän kestäessä se ei kyennyt vastaamaan kapteenin huuteluun, jonka se
edelleen kuuli. Mutta kun se sai jälleen vedetyksi henkeä, se puhkesi
iloiseen haukuntaan. Kapteeni oli tulossa nostamaan sitä pistävästä,
purevasta merestä, joka sokaisi sen silmät ja esti sen hengittämästä!
Kapteeni oli varmasti jumala, sen jumala, jolla oli jumalallinen
pelastusvoima.

Pian se kuuli airojen tahdikkaan natinan hankaimissa, ja sen haukunnan
riemun kohotti kaksinkertaiseksi riemu, joka soi kapteenin äänestä, kun
hän herkeämättä rohkaisi Jeriä ja antoi määräyksiä soutajille.

»Ei mitään hätää, Jeri-poikaseni. Ei mitään hätää, Jeri. Ei mitään
hätää. -- Washee -- washee, pojat! -- Minä tulen, Jeri, minä tulen. Älä
hellitä, poikaseni. Kestä vielä hetkinen. -- Washee -- washee, sen
vietävät! -- Kas tässä me nyt olemme, Jeri. Kestä vielä hetkinen. Älä
hellitä, poikaseni, apu on lähellä. -- Varovasti, varovasti, washee --
washee.»

Sitten Jeri näki valaanpyyntiveneen epäselvän hahmon yhtäkkiä
sukeltavan esiin pimeydestä, se huikaistui silmiinsä sattuvan
valokimpun pistoksesta, ja kesken ilonhaukuntaansa se tunsi kapteenin
käden tarttuvan sen niskanahkaan ja kohoavansa ilmaan.

Se painautui likomärkänä kapteenin sateesta kastunutta rintaa vasten,
sen häntätöpykkä räpsi vimmatusti kapteenin käsivartta, joka piteli
sitä, sen ruumis kiemurteli ja sen kieli nuoli nuolemistaan kapteenin
leukaa ja suuta, poskia ja nenää. Eikä kapteeni tietänyt, että hän itse
oli likomärkä ja että hänellä oli ensimmäinen aste ajoittaista
malariaa, joka oli äkkiä puhjennut kosteuden ja jännityksen
vaikutuksesta. Hän tunsi vain, että hänen vasta eilisaamuna saamansa
koiranpentu oli jälleen turvassa hänen sylissään.

Miesten soutaessa hän ohjasi venettä peräsintanko kainalossa voidakseen
pidellä Jeriä toisella kädellään.

»Voi sinua pikku riepua», leperteli hän itsekseen. »Voi sinua pikku
riepua.»

Ja Jeri vastasi kielensä lipaisuilla, nyyhkyttäen ja itkien, niin kuin
eksyneet lapset tekevät, kun heidät on löydetty. Se vapisi ja värisi,
mutta ei kylmästä, vaan äärimmäisestä kiihoituksesta.

Laivalle palattuaan Van Horn lausui perämiehelle arvelunsa
tapahtumasta.

»Pentu ei ole itsestään pudonnut laivasta, eivätkä laineetkaan ole
huuhtoneet sitä laidan yli. Sidoin sen peitteeseen köydellä.»

Hän meni kannen poikki mesaanimaston luona koolla olevien laivamiesten
ja kuudenkymmenen palaavan villin joukkoon ja valaisi lyhdyllään
peitettä, joka yhä oli jamssisäkkien päällä.

»Tuo sen todistaa. Köysi on katkaistu. Solmu on siinä vielä. Kuka
heittiö on syyllinen?»

Hän tutki mustien kasvojen muodostamaa kehää suunnaten siihen lyhtynsä
valosuihkun, ja sellainen syyttävä suuttumus leimusi hänen katseestaan,
että kaikkien silmät painuivat alas tai kääntyivät poispäin.

»Kunpa pentu osaisi puhua», pahoitteli hän. »Se sanoisi, kuka teki
ilkityön.»

Kapteeni kumartui äkkiä Jerin puoleen, joka seisoi aivan hänen
jalkojensa juuressa, niin lähellä, että sen märät etukäpälät olivat
hänen paljaalla jalallaan.

»Tunnethan sinä sen, Jeri, tunnethan sinä sen vintiön», puheli hän
usuttaen, ja hänen kätensä osoitti merkitsevästi mustaihoisten piiriä.

Jeri vilkastui silmänräpäyksessä, hyppeli sinne tänne ja päästeli
lyhyitä, innostuneita haukahduksia.

»Luulen, että koira voi osoittaa minulle syyllisen», arveli Van Horn
perämiehelle. »Tule, Jeri, etsi se, pure sitä, kaada kannelle. Kuka se
on, Jeri? Etsi se. Etsi se.»

Jeri ymmärsi vain sen, että kapteeni tahtoi jotakin. Sen täytyi löytää
jotakin, jota kapteeni kaipasi, ja se paloi palvelushalusta. Se hyppeli
kotvan puoleen ja toiseen tietämättä minne lähteä, ja kapteenin
usuttavat huudahdukset lisäsivät sen kiihkoa. Sitten sen mieleen johtui
eräs ajatus. Sitä kapteeni tietysti tarkoitti! Mustaihoisten kehä
murtui päästääkseen sen läpi, kun se pinkaisi pitkin laivan oikeata
sivua tiheään sullotun tavaralaatikkopinon luo. Se työnsi kuononsa
aukkoon, missä villikoira piileskeli, ja nuuski. Niin, villikoira oli
siellä sisällä. Jeri ei ainoastaan tuntenut sen hajua, vaan kuuli myös
sen uhkaavan murinan.

Jeri katsoi kysyvästi kapteeniin. Halusiko kapteeni, että se meni
villikoiraa löylyttämään? Mutta kapteeni nauroi ja pudisti kättään
osoittaakseen, että hän tahtoi Jerin etsivän muualta ja jotakin muuta.

Jeri jatkoi touhuamistaan ja nuuski sellaisia paikkoja, joissa
kokemuksestaan tiesi olevan russakoita ja rottia. Kuitenkin sille pian
selveni, ettei kapteeni halunnut niitä. Sen sydän oli pakahtua
palvelusinnosta, ja sen tähden se ilman selvää tarkoitusta alkoi
nuuskia mustaihoisten jalkoja.

Tämä yllytti kapteenia usuttamaan ja kehoittamaan, ja Jeri joutui
miltei suunniltaan. Tätä se oli. Sen oli tunnettava laivan miehistö ja
palaavat mustaihoiset heidän jaloistaan. Se piti kiirettä siirtyen
nopeasti villistä toiseen, kunnes tuli Lerumien kohdalle.

Silloin se unohti, että kapteeni oli antanut sille jonkin tehtävän.
Se muisti vain, että Lerumie oli loukannut sen pyhää persoonaa
koskettamalla sitä käsillään ja että juuri Lerumie oli heittänyt sen
yli laidan.

Raivosta ulvahtaen, hampaat irvissä ja lyhyet niskakarvat pörrössä se
hyökkäsi mustaihoisen kimppuun. Lerumie pakeni pitkin kantta Jeri
kintereillä, ja muut mustaihoiset olivat pakahtua nauruun. Heidän
kierrellessään kannella Jerin onnistui useita kertoja raapia
hampaillaan pakenevia pohkeita. Sitten Lerumie kiipesi isonmaston
puomille, ja Jeri jäi voimattomana raivoamaan kannelle.

Mustaihoiset ryhmittyivät puoliympyrään kunnioittavan välimatkan päähän
Van Hornista, joka seisoi Jerin vieressä. Van Horn suuntasi
sähkölyhtynsä valon puomilla istuvaan mustaihoiseen ja näki pitkiä,
yhdensuuntaisia naarmuja Jerin peitteen avanneissa sormissa. Hän
osoitti niitä merkitsevästi Borckmanille, joka seisoi piirin
ulkopuolella, jottei ainoatakaan mustaihoista olisi hänen selkänsä
takana. Kapteeni nosti Jerin syliinsä ja lauhdutti sen vihaa puhellen:

»Sinä olet kelpo poika, Jeri. Sinä merkitsit ja leimasit hänet.
Sellainen koira! Sinä olet iso mies!»

Hän kääntyi jälleen valaisemaan puomilla ratsastavaa Lerumieta, ja
hänen äänensä oli ankara ja tyly, kun hän puhutteli mustaihoista.

»Mikä sinun nimesi on, lurjus?» hän kysyi.

»Minu olla Lerumie», kuului kirskuva, vapiseva vastaus.

»Sinä tulet Penduffryltä?»

»Minu Meringeltä.»

Kapteeni Van Horn mietti hetkisen ja hyväili käsivarrellaan olevaa
pentua. Se oli ollut sittenkin palaava villi. Päivän tai korkeintaan
kahden päästä hän laskisi miehen maihin ja pääsisi siitä eroon.

»Tuhat tulimmaista», jyrisi hän, »olen sinulle vihainen. Olen sinulle
hyvin vihainen. Minkä tähden sinä viskasit minun pikkukoirani mereen?»

Lerumie ei kyennyt vastaamaan. Hän pyöritteli avuttomana silmiään,
valmistuen hirmuiseen selkäsaunaan, jollaisia hän katkerasta
kokemuksesta tiesi valkoisten herrojen tavallisesti antavan.

Kapteeni Van Horn toisti kysymyksen, ja mustaihoinen pyöritteli jälleen
avuttomana silmiään.

»Tupakan sijasta saat rangaistuksen», ärjyi kapteeni. »Saat ankaran
rangaistuksen. Jos katsahdatkaan vielä minun pieneen koiraani, saat
selkäsaunan ja seisoa vahdissa koko yön ylähangan puolella. Kuuletko?»

»Minu kuulla», vastasi Lerumie surkealla äänellä, ja välikohtaus
päättyi siihen.

Palaavat villit menivät kajuuttaan nukkumaan. Borckman ja laivamiehistö
nostivat isonpurjeen ja ohjasivat Arangin oikeaan suuntaan. Ja kapteeni
nouti hytistä kuivan peitteen ja paneutui nukkumaan puristaen
kainaloonsa Jeriä, joka nojasi päätään hänen olkaansa.




SEITSEMÄS LUKU


Seitsemän aikaan aamulla, kun kapteeni päästi Jerin peitteestä ja nousi
makuulta, Jeri aloitti uuden päivän ajamalla villikoiran koloonsa ja
houkuttelemalla kannella olevat mustaihoiset nauraa hihittämään, kun se
muristen ja hampaitaan näyttäen pakotti Lerumien väistymään kauas sen
tieltä kannella.

Se sai osansa kapteenin aamiaisesta, mutta kapteeni ei syönytkään, vaan
ainoastaan huuhtoi kahvikupillisella kurkkuunsa viisikymmentä
paperossipaperiin käärittyä kiniinijyvää ja valitti perämiehelle, että
hänen oli kietouduttava peitteeseen ja hikoiltava pois kuume, joka oli
tarttumassa häneen. Välittämättä väristyksestä, välittämättä siitäkään,
että hänen hampaansa jo alkoivat kalista, vaikka polttava aurinko
haihdutti kosteuden luikertelevina usvakiemuroina kansilaudoista, Van
Horn hyväili Jeriä sylissään ja nimitti sitä pikku prinssiksi,
kuninkaaksi ja kuninkaiden pojaksi.

Sillä Van Horn oli usein kuunnellut Tom Hagginin kertomuksia Jerin
sukuluettelosta whisky-lasin ääressä, kun tukahduttava kuumuus oli
estänyt heitä nukkumasta. Ja sukuluettelo oli niin kuninkaallinen kuin
mahdollista irlantilaiselle terrierille, jonka rodun ihminen oli
muinaisesta irlantilaisesta susikoirasta muovaillut ja kehittänyt
vajaan kahden miespolven aikana.

Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli,
Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan
kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu
kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää,
polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan
seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan
merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo
johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun
kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti?
Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös
välttämättä mainittava Doolenin Moi.

Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen
hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja
»kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä
kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa.
Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä
ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut
rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka
mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia
tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain
rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen
sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä
salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.

Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan
hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut
Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen
luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka
himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä
heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi,
että kapteenin laita oli hullusti.

Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin
houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja
Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti
ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni
päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta
kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän
hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi
kaatunut.

Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen
ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä,
tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus
siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut
sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta
se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman
alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.

Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja
neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun
kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni
päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta
se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää
ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa
tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin
sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka
lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla,
saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.

Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa
kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se
sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa.
Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän
tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun
hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei
voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle
kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin
samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi
hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika.
Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet
ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka
ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia
koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä
määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.

Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi,
että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja
pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee
nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.

Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen,
valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä
portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi
onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta,
jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa,
että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön
kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä
kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka
oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.

Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti
rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun
Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun
päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin
esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt
niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka
siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan,
liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle
painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin
silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.

Mutta Borckman näki edessään ainoastaan nelijalkaisen eläimen,
järjettömän maailman edustajan, jota hän häikäilemättömässä
raakuudessaan piti itseään eläimellisempänä. Hän ei kyennyt iloitsemaan
kauniista näystä: sievästä koiranpennusta, joka palaa halusta saada
huomiota ja on pakahtua hartaihin pyyntöihinsä. Hän näki ainoastaan
nelijalkaisen eläimen, joka oli potkaistava syrjään, jotta hän itse
saattoi jatkaa ylhäistä, kaksijalkaista kulkuaan kohti pulloa, joka
täytti hänen aivonsa ihmeellisillä mielikuvilla ja sai hänet
uneksimaan, että hän oli prinssi eikä talonpoika, aineen herra eikä sen
orja.

Ja Jeri potkaistiin syrjään paljaalla jalalla yhtä tylysti ja
tunteettomasti kuin eloton tyrsky lyö tunteettomaan rantakallioon. Jeri
kompasteli liukkaalla kannella, pääsi taas tasapainoon ja jäi hiljaa
seisomaan katsellen valkoista jumalaa, joka oli kohdellut sitä niin
häikäilemättömästi. Mutta tämä halpamielinen vääryys ei saanut Jeriä
murisemaan uhkaavaa kostoa, niin kuin se olisi tehnyt Lerumielle tai
jollekin toiselle mustaihoiselle. Sen aivoissa ei ollut edes koston
ajatustakaan. Tämä ei ollut Lerumie. Tämä oli mahtava jumala,
kaksijalkainen ja valkoihoinen niin kuin kapteeni ja mister Haggin ja
ne molemmat muut mahtavat jumalat, jotka se oli tuntenut. Mutta se
tunsi katkeruutta kuin lapsi, jota kovasydäminen äiti aiheetta
kurittaa.

Ja tähän tunteeseen sekoittui vastenmielisyyttä. Se vaistosi, että oli
olemassa kahdenlaista rajuutta. Oli rakkauden ystävällistä rajuutta,
sellaista kuin kapteenin, kun tämä puristi sitä kuonosta ja pudisti
niin, että sen hampaat ratisivat, ja tuuppasi sen pois samalla,
selvästi kutsuen uudelleen pudisteltavaksi. Sellainen rajuus oli
Jeristä ihanaa. Se oli rakastetun jumalan puolelta ystävän kosketus,
jolla jumala tahtoi ilmaista keskinäistä rakkautta.

Mutta Borckmanin rajuus oli toisenlaista. Se oli rajuutta, jossa ei
ollut lämmintä kiintymystä eikä rakkauden tunnetta. Jeri ei oikein
ymmärtänyt, mutta se tunsi näiden rajuuden osoitusten eron ja paheksui
jälkimmäisen väärämielisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ilmaisematta
sitä sentään teossa. Niin se seisoi paikoillaan päästyään taas
tasapainoon koettaen turhaan ymmärtää ja katseli vakavasti perämiestä,
jonka huulilla oli pullon suu, niin että sen pohja tähtäsi taivasta, ja
jonka kurkku kävi ja kulisi. Ja vakavasti se yhä katseli perämiestä,
kun tämä meni perälle vannoen laulattavansa »Korkean veisun» ja koko
Vanhan Testamentin mustaihoisella ruorimiehellä, jonka hampaiden hymy
oli yhtä nöyrän altis ja lepyttelevä kuin Jerin hetkeä aikaisemmin.

Jättäen tämän jumalan, jota ei saattanut rakastaa eikä ymmärtää, Jeri
meni surullisena takaisin kajuutankäytävän suulle ja kurkotti siihen
suuntaan, mihin oli nähnyt kapteenin katoavan. Se kaipasi kapteenin
luo, joka ei ollut entisellään ja varmasti oli hädässä. Se tahtoi
kapteenin luo. Se halusi olla tämän luona ensiksi -- ja selvästi sen
tuntien -- siksi, että rakasti tätä, toiseksi -- hämärästi tuntien --
siksi, että luuli voivansa auttaa tätä. Ja kaivatessaan kapteenia se
avuttomana ja maailman menoon tottumattomana nyyhkytti ja itki
sydämensä haikeutta käytävän suulla, ja sen suru oli liian lapsellinen
ja todellinen, jotta se olisi voinut sen kestäessä osoittaa
suuttumustaan kannella ja kajuutassa oleville mustaihoisille, jotka
nauraa kikattivat ja pilkkasivat sitä.

Käytävän kynnykseltä kajuutan lattialle oli seitsemän jalkaa. Jeri oli
vasta muutama tunti sitten kiivennyt ylös samoja jyrkkiä portaita,
mutta se tiesi, että oli mahdotonta laskeutua niitä alas. Ja kuitenkin
se lopulta uskalsi yrittää. Sen sydämen halu päästä kapteenin luo millä
hinnalla hyvänsä oli niin voimakas. Mutta niin selvästi se käsitti
mahdottomaksi pää alaspäin kiipeämisen ja kiinnipitelemisen säärillään,
käpälillään ja lihaksillaan samalla tavalla kuin ylösnoustessa, ettei
se koettanutkaan niin tehdä. Se hyppäsi alas suurenmoisesti ja
sankarillisesti. Se tiesi siten loukkaavansa elämän tabua, aivan
samalla tavalla kuin se olisi loukannut tabua, jos se olisi hypännyt
Meringen laguuniin, missä ui hirvittäviä krokotiileja. Suuri rakkaus
kykenee aina uhraukseen. Ja vain rakkaudesta, ei mistään vähemmästä
syystä, Jeri uskalsi hypätä.

Se paiskautui kyljelleen ja päälleen. Ensimmäinen sysäys salpasi siltä
hengityksen, toinen huumasi sen. Tajuttomana kyljellään maatessaan ja
valittaessaan se teki nopeita, suonenvedontapaisia liikkeitä
jaloillaan, ikään kuin olisi juossut kapteenin luo. Mustaihoiset
katselivat ja nauroivat, ja vielä sittenkin, kun se ei enää sätkinyt
jaloillaan eikä valittanut, ne nauroivat. Kun ne olivat syntyneet
villiin ja raakaan elämään eivätkä olleet oppineet mitään muuta, oli
niiden huumorintajukin sen mukainen. Niistä tajuttoman, mahdollisesti
kuolleen koiranpennun näkeminen oli pakahduttavan hupainen tapaus.

Vasta kolmen minuutin kuluttua Jeri palasi tajuihinsa, niin että se
kykeni nousemaan hajasäärin jaloilleen ja huimauksesta huolimatta
mukautumaan Arangin kiikuntaan. Jo ensimmäisten pilkahdusten aikana
siinä eli voimakkaana ajatus, että sen täytyi päästä kapteenin luo.
Entä mustaihoiset? Sen tuskan, huolen ja rakkauden rinnalla ne eivät
merkinneet sille mitään. Se ei ollut tietävinäänkään kikattavista ja
irvistelevistä villeistä, jotka tunkeilivat sen ympärillä ja jotka,
ellei se olisi ollut pelottavan valkoisen herran mahtavassa
suojeluksessa, olisivat riemumielin tappaneet ja syöneet pennun.
Kääntämättä päätään ja vilkaisemattakaan mustaihoisiin ja siten
itsetietoisesti osoittaen, että nämä olivat sille pelkkää ilmaa, se
riensi kajuutan permannon poikki hyttiin, missä kapteeni lepäsi
houraillen vuoteessaan.

Jeri, joka ei koskaan ollut sairastanut malariaa, ei sitä ymmärtänyt.
Mutta sydämessään se tunsi suurta ahdistusta sen tähden, että kapteenin
laita oli huonosti. Kapteeni ei tuntenut sitä, vaikka se hyppäsi
vuoteeseen, kulki yli hänen huohottavan rintansa ja nuoli kuumeen
kitkerää hikeä hänen kasvoiltaan. Päinvastoin kapteenin rajusti
liikahtelevat käsivarret huitaisivat sen pois ja paiskasivat ankarasti
vuoteen reunaa vasten.

Tämä rajuus ei ollut rakkauden aiheuttamaa. Ei se myöskään ollut
samanlaista kuin Borckmanin potkaiseminen. Se oli osa kapteenin tilaa.
Jeri ei tehnyt tätä johtopäätelmää. Mutta se toimi aivan kuin olisi
tehnyt sen. Kielen ilmaisukeinojen puutteellisuuden takia voi vain
sanoa, että Jeri vaistosi tämän rajuudenilmauksen erikoisuuden.

Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan
käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla
jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta -- sen Jeri tiesi
-- rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki
kapteenin vaivat.

»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä,
emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia... Ota kolmen numeron
väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat:
»Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun
kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut
sen näinä seitsemänä vuotena -- paremmin kuin äitisi, lemmikkini,
paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin
suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. -- Nyt joudutaan pois
suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja
keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!... Nähkääs nyt,
miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! -- Nostan heti paikalla ...
se on varma -- rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin
minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»

Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla
herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä
huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri
ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä
kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä
vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun
pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien,
keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.

»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän
sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli,
mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia
hiuspalmikoitaan!»

Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän
pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin
kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman
lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan
ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä
suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin
sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran
pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä
vilkaiseekaan tähän pentuun!...»




KAHDEKSAS LUKU


Kun Van Horn puolen tunnin kuluttua alkoi tavattoman ankarasti
hikoilla, oli se merkkinä malariakuumeen pikaisesta hellittämisestä.
Hän tunsi suurta ruumiillista helpotusta, ja viimeisetkin kuumehoureet
haihtuivat hänen aivoistaan. Mutta hän oli yhä väsynyt ja heikko, ja
viskattuaan peitteet päältään ja tunnettuaan jälleen Jerin hän vaipui
virkistävään, luonnolliseen uneen.

Hän heräsi vasta kahden tunnin kuluttua ja nousi ylös mennäkseen
kannelle. Portaitten puolitiestä hän nosti Jerin kannelle ja palasi
hyttiin noutamaan unohtamaansa kiniinipulloa. Mutta hän ei heti
palannut Jerin luo. Borckmanin makuulavitsan alla oleva pitkä laatikko
antoi hänelle tehtävää. Sitä kiinnipitävä puulinkku oli irroittunut, ja
laatikko oli luisunut pitkälti esille riippuen yhden nurkkansa varassa,
joka kannatti sitä ja esti putoamasta lattialle. Asia oli vakava.
Hän oli varma siitä, että jos laatikko olisi viimeöisen tuulen
aikana pudonnut lattialle, olisi Arangi ja jok'ainoa laivan
kahdeksastakymmenestä hengestä mennyt mereen. Sillä laatikko oli täpö
täynnä dynamiittiputkia, nallikoteloita, sytytyslankakeriä,
lyijypainoja, rautaisia työkaluja ja kiväärin- ja pistoolinpatruunoita.
Hän lajitteli ja järjesteli eri tavarat ja kiinnitti linkun jälleen
paikoilleen taltalla ja pitkällä ruuvilla.

Sillä aikaa Jeri oli joutunut uuteen, epämiellyttävään seikkailuun.
Odottaessaan kapteenia Jeri sattui näkemään villikoiran häpeämättömästi
makaavan kannella kahdentoista jalan päässä laatikoiden välisestä
piilopaikastaan. Tuokiossa Jeri kyyristyi ja alkoi hiipiä sitä kohti.
Onnistumista saattoi pitää varmana, sillä villikoira makasi silmät
ummessa ja näytti nukkuvan.

Juuri samalla hetkellä perämies ponnisteli ylämäkeen keulasta kannen
poikki jamssisäkkien välissä olevaa pullon säilytyspaikkaa kohti ja
huusi Jeriä käheällä äänellä. Jeri luimisti kolmikulmaisia korviaan ja
heilutti häntätöpykkäänsä osoittaakseen kuulleensa, mutta antoi
ymmärtää aikovansa jatkaa vihollisensa jahtaamista. Mutta perämiehen
äänen kuullessaan villakoira avasi silmänsä, havaitsi Jerin ja
syöksähti koloonsa, mistä se pisti päänsä näkyviin hampaat irvissä ja
murisi voitonvarmana ja uhmaavasti.

Kun perämiehen ajattelemattomuus oli tehnyt tyhjäksi Jerin
saaliintoiveet, palasi Jeri käytävän suulle odottamaan kapteenia. Mutta
Borckman, jonka päässä lukuisat naukut kihisivät, tarrasi juopuneen
miehen tavoin kiinni tarkoituksettomaan ajatukseen. Hän kutsui Jeriä
vielä kaksi kertaa luokseen, ja kaksi kertaa Jeri ilmaisi
haluttomuutensa korvat sävyisästi luimussa ja häntäänsä heiluttaen.
Sitten se kurkottautui porrasaukkoon nähdäkseen, eikö kapteeni jo tule.

Borckman muisti ensimmäisen ajatuksensa ja jatkoi kulkuaan pullon luo,
ja kumosi sen uljaasti taivasta kohti. Mutta toinenkin ajatus, niin
tarkoitukseton kuin se olikin, palasi itsepintaisesti, ja jonkun aikaa
kallisteltuaan pulloa ja supistuaan itsekseen muka tutkien virkeää,
raitista tuulta, joka täytti Arangin purjeet ja kallisti sen kantta, ja
typerästi kehuttuaan ruorimiehelle humalan sumentamien silmiensä
näkevän kotkaa tarkemmin hän hoiperteli pitkin keskilaivaa Jeriä kohti.

Ensimmäisenä merkkinä Borckmanin saapumisesta Jeri tunsi kyljissään ja
nivuksissaan raa'an ja tuskallisen puristuksen, mikä pakotti sen
ulvomaan tuskasta ja kiemurtelemaan. Sitten, niin kuin perämies oli
nähnyt kapteenin tekevän leikillä, siepattiin Jerin posket hampaita
natisuttavaan puserrukseen, joka kumminkin oli aivan erilainen kuin
kapteenin raju rakkaudenosoitus. Sen päätä ja ruumista pudisteltiin,
niin että sen hampaihin koski, ja miehen täydellä voimalla se
lingottiin pitkin liukasta, viettävää kantta.

Mutta Jeri oli ritari. Sekä vertaisilleen että ylemmilleen se oli
ritarillinen koko sielultaan. Eikä se alempiaankaan, kuten villikoiraa,
vartavasten tahtonut voittaa ylivallallaan, ja milloinkaan se ei mennyt
äärimmäisyyksiin. Ahdistaessaan villikoiraa se halusi pikemminkin
toimia ja »elää» kuin sortaa. Mutta korkeamman olennon, Borckmanin
tapaisen kaksijalkaisen valkoisen jumalan edessä oli hillittävä
intohimojensa purkauksia. Se ei halunnut leikkiä perämiehen kanssa
samaa leikkiä, jota se kapteenin kanssa oli riemuissaan leikkinyt,
sillä se ei tuntenut samanlaista mieltymystä perämiestä kohtaan, niin
kaksijalkainen, valkoinen jumala kuin tämä olikin.

Ja silti Jeri oli täynnä kohteliaisuutta. Se tuli takaisin laimeasti
jäljitellen sitä innostunutta hyökkäystä, jonka se aina teki kapteenia
vastaan. Se todellakin näytteli, koetti tehdä sellaista, mihin se ei
tuntenut vähintäkään halua. Se oli leikkivinään ja päästi
teeskenneltyjä murahduksia, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet
todellisilta.

Se heilutti häntäänsä hyväntahtoisen ystävällisesti ja murisi
leikillisen raivoisasti, mutta perämies ei ollut niin juovuksissa,
ettei kyennyt käsittämään eroa, ja tunsi hämärästi olevansa
teeskentelyn ja petoksen kohteena. Jeri petti häntä, säälistä. Borckman
suhtautui petokseen juopuneen tavoin, osaamatta laskea sitä hyvän
sydämen ansioksi. Yhtäkkiä hän raivostui Jeriin. Unohtaen olevansa itse
melkein elukka hän otaksui, ettei toinen ollut mitään muuta kuin eläin,
jonka kanssa hänellä oli yhtä hyvä oikeus leikkiä kuin kapteenilla.

Sota oli välttämätön -- ei Jerille, vaan Borckmanille. Borckmanissa
heräsi eläimen alhainen vietti näyttää olevansa tuon nelijalkaisen
eläimen herra. Jeri tunsi poskiansa ja kuonoansa puristettavan entistä
raaemmin ja kovemmin, ja entistä väkivaltaisemmin se lingottiin pitkin
kantta, joka tuulen kiihtyessä oli muuttunut jyrkäksi ja liukkaaksi
mäeksi.

Se palasi ponnistellen ankarasti ylös kaltevaa kantta, jolla sen oli
vaikea saada käpälänsijaa. Se tuli takaisin, mutta ei enää
taitamattomasti raivoa jäljitellen, vaan todellisen, puhkeamassa olevan
raivon ajamana. Se ei tietänyt sitä. Jos se ollenkaan ajatteli, niin
sillä oli tunne, että se leikki samaan tapaan kuin kapteenin kanssa oli
leikkinyt. Se alkoi innostua leikkiin, vaikkakin innostus oli perin
pohjin erilaista kuin se, mitä se oli tuntenut kapteenin kanssa
leikkiessään.

Tällä kertaa sen hampaat välähtivät sen kuonoon tarraavaa kättä kohti
nopeammin ja tahallisemmin kuin edellisillä kerroilla, ja kun se
epäonnistui, se heitettiin pitkin liukasta kantta voimakkaammin ja
raaemmin ja kauemmas kuin ennen. Takaisin noustessaan se alkoi suuttua,
vaikkei tiedostanut sitä. Mutta ihmisenä, joka on ihminen
juopuneenakin, perämies tunsi eron Jerin hyökkäämistavassa, ennen kuin
Jeri itse aavistikaan, että se oli muuttunut. Eikä Borckman ainoastaan
tuntenut sitä, vaan se kiihotti häntä yhä alkeellisempaan
eläimellisyyteen, kiihotti häntä taistelulla alistamaan pennun, samoin
kuin alkuaikojen mies olisi samantapaisista vaikuttimista taistellut
ensimmäisen louhikkoluolasta ryöstämänsä sudenpennun kanssa.

Jerikin saattoi palata yhtä kaukaiseen muinaisuuteen. Sen vanhimmat
esi-isät olivat olleet irlantilaisia susikoiria, ja kauan sitä ennen
olivat susikoirien esi-isät olleet susia. Jerin murinan sävy muuttui.
Sen hampaat välähtelivät ilmaisten raivoisaa halua painua niin syvälle
miehen käteen kuin suinkin. Sillä tällä hetkellä Jeri oli pelkkää
intohimoa. Melkein yhtä nopeasti kuin Borckman se oli siirtynyt
takaisin muinaisen maailman synkkään, villiin raakuuteen. Ja tällä
kertaa sen hampaat jättivät jälkiä repien sekä ihoa että lihaa
Borckmanin oikeasta kämmenestä. Jerin hampaat olivat neulanterävät, ja
päästyään irti Jerin leukojen puserruksesta Borckman nakkasi sen
menemään sellaisella vimmalla, että se muksahti Arangin matalaan
laitaan, ennen kuin sen vastaanharaavat käpälät pysähdyttivät sen.

Lopetettuaan perämiehen vuoteen alla olevan räjähdysainelaatikon
järjestämisen ja korjaamisen Van Horn kiipesi portaita, näki taistelun
ja jäi rauhallisena katselemaan. Jerin ja perämiehen välinen taistelu
oli susikoiran ja villi-ihmisen taistelua. Ei kumpikaan nähnyt Van
Hornia, joka seisoi portailla, silmät käytävän kynnyksen tasalla.

Jerille Borckman oli nyt yhtä vähän jumala kuin se itselleen oli
sileäkarvainen irlantilainen terrieri. Molemmat olivat unohtaneet sen
miljoonan vuoden jakson, joka oli jättänyt heille kestämättömämmän ja
pinnallisemman perinnön kuin niiden edellinen aika. Jeri ei tuntenut
juopumusta, mutta se tunsi vääryyden, ja se yllytti sen raivoon.
Borckman vastasi epävarmasti Jerin uuteen hyökkäykseen, epäonnistui, ja
hänen molemmat kätensä olivat verillä, ennen kuin hänen onnistui
lingota pentu pitkin kantta.

Ja Jeri palasi jälleen. Kuin karjuva viidakon peto se ulvoi raivoaan.
Mutta se ei vaikeroinut. Ei se myöskään pakoillut eikä väistänyt
iskuja. Se kävi suoraan vihollisensa kimppuun koettaen ottaa lyönnin
hampaillaan vastaan. Niin väkivaltaisesti paiskattiin sitä viimeisen
kerran menemään, että sen kylki kimmahti kovasti laitaa vasten, ja Van
Horn huudahti:

»Lopeta jo tuo, Borckman! Jätä pentu rauhaan!»

Perämies käännähti hämmästyneenä siitä, että joku näki kamppailun.
Borckmanin vihan vääristämille kasvoille levisi kömpelö anteeksipyynnön
virnistys, ja hän mutisi: »Mehän vain leikimme», kun Jeri palasi,
hypähti ja upotti hampaansa vihollisensa käteen.

Silmänräpäyksessä, kaiken unohtaen Borckman palasi miljoonien vuosien
takaiseen aikaan. Yrittäessään potkaista hän sai nilkkansa täyteen
verisiä merkkejä. Hän karjahti, kumartui ja antoi Jerille hirvittävän
iskun päähän ja niskaan. Jeri oli juuri hypännyt iskun saadessaan ja
pyöri ilmassa sen vaikutuksesta ja paiskautui sitten selälleen
kannelle. Niin nopeasti kuin saattoi, se kömpi jaloilleen ja lähti
liikkeelle uudelleen hyökätäkseen, mutta kapteenin sanat pysähdyttivät
sen:

»Jeri! Lopeta! Tule tänne!»

Se totteli, mutta totteleminen kysyi tavattomia ponnistuksia, ja
niskaansa pörhistellen ja ikeniään irvistellen se sivuutti perämiehen.
Sen kurkusta pääsi nyt ensimmäinen nyyhkytys, mutta se ei johtunut
pelosta eikä kivusta, vaan vihasta ja taistelun jatkamisen halusta,
mikä sen täytyi hillitä kapteenin käskystä.

Kapteeni nousi kannelle, sieppasi Jerin syliinsä ja taputteli ja
hyväili sitä, samalla kun ilmaisi ajatuksensa perämiehelle:

»Borckman, sinun sietää hävetä. Pitäisi ampua sinut tai katkaista
kaulasi. Tällainen pentu, pieni pentu, joka on tuskin vieraantunut
äidistään. Sormiani syyhyy tehdä sinulle mitä tahansa. Ajattelehan
toki! Pieni pentu, äsken vieroitettu pieni pentu! Ole iloinen, että
kätesi ovat verillä. Ansaitsit sen. Toivon, että saat niihin
verenmyrkytyksen. Kaiken kukkuraksi olet juovuksissa. Mene alas ja
paneudu maata ja varo nousemasta kannelle, ennen kuin olet selvä.
Kuuletko?»

Ja Jeri, joka juuri oli tehnyt mittaamattoman matkan läpi elämän, läpi
koko maailman elämän, Jeri ponnisteli pois esihistoriallisen ajan
kuiluista rakkauden avulla, joka oli vähitellen kehittynyt ja tullut
sen perusolemukseksi pitkien ajanjaksojen kuluessa, vaikka sen
alkuluonteen raivo humisi vielä häipyvän ukkosen tavoin heikosti sen
kurkussa. Jeri tajusi suurella, hehkuvalla tunteellaan kapteenin
ylevyyden ja oikeamielisyyden. Kapteeni oli todellakin jumala: hän ei
tehnyt vääryyttä, hän oli vilpitön, hän suojeli, ja hän komensi
mahtisanallaan tuota toista alhaisempaa jumalaa, joka luikki hänen
vihaansa pakoon.




YHDEKSÄS LUKU


Jeri ja kapteeni olivat yhdessä koko pitkän iltapäivävahdin ajan, ja
kapteeni puhkesi tuon tuostakin naurun hohotukseen ja huudahteli:
»Tuhannen tulimmaista, Jeri, usko minua, sinä olet suuri sankari ja
koirien koira!» Tai: »Sinä olet miesten mies, Jeri, oikea leijona. Lyön
vetoa, ettei ole leijonaa, joka pystyisi pehmittämään sinut.»

Ja siitä huolimatta, ettei Jeri omaa nimeään lukuunottamatta ymmärtänyt
ainoatakaan sanaa, Jeri tunsi, että kapteenin lausumat äänet uhkuivat
ylistystä ja lämmintä rakkautta. Ja kun kapteeni kumartui ja raapi sen
korvallista, otti vastaan ruusuisen suudelman ojennettuihin sormiinsa
tai nosti sen syliinsä, oli Jerin sydän pakahtua. Sillä saattaako
kenenkään osaksi tulla suurempaa onnea kuin se, että hän on jumalan
rakastama? Juuri sellainen onni tuli Jerin osaksi. Kapteenihan oli
jumala, joka eli ja oli lihaa ja verta, todellinen, kolmiulotteinen
jumala, joka kulki minne tahtoi ja hallitsi maailmaansa lannevaatteessa
ja paljasjalkaisena ja helli Jeriä puheillaan ja kahdella hyväilevällä
käsivarrellaan.

Neljän aikaan Van Horn katsahti iltapäiväaurinkoon, mittasi Arangin
vauhdin, koska lähestyttiin Su'ua, ja meni kajuuttaan herättämään
perämiestä. Jeri oli yksin kannella siihen asti, kunnes molemmat
tulivat takaisin. Elleivät valkoiset jumalat olisi olleet siellä
alhaalla ja ellei heidän varmasti tiedetty palaavan hetken perästä, ei
Jeri olisi montakaan minuuttia ollut kannen herrana, sillä jokainen
kuljettu maili palaavien villien ja Malaitan välillä nostatti näiden
mieliä, ja muistellen entistä vapauttaan Lerumie, kuten muutkin,
katseli Jeriä suurella ruokahalulla ja vesi suussa haluten syödä sen ja
kostaa sille, mitkä seikat merkitsivät samaa.

Navakassa tuulessa Arangi läheni nopeasti maata. Ilmaa nuuskien Jeri
tirkisteli piikkilankojen lomitse, samalla kuin kapteeni sen vierellä
seisten antoi määräyksiä perämiehelle ja ruorissa olevalle
mustaihoiselle. Tavaralaatikkopino oli nyt purettu ja villit alkoivat
availla ja sulkea laatikoitaan. Erikoista riemua herätti niissä tiuku,
jollainen oli jokaisessa laatikossa ja joka soi kantta liikutettaessa.
Ne iloitsivat leikkikalustaan kuin lapset, ja jokainen palasi uudelleen
ja uudelleen avaamaan laatikkoaan saadakseen tiu'un soimaan.

Viisitoista villiä oli jätettävä Su'uun, ja rajuin elein ja huudoin
nämä alkoivat osoitella aivan vähäpätöisiä yksityiskohtia siitä
ainoasta paikasta, jonka he olivat tunteneet, ennen kuin eräänä päivänä
kolme vuotta sitten heidän isänsä, setänsä ja päällikkönsä olivat
myyneet heidät orjuuteen.

Kapean tuskin sadan yardin levyisen salmen kautta päästiin pitkään
ja kapeaan lahteen. Rantaa saartoi mangrove-puitten ja tiheän
troopillisen kasvullisuuden muodostama muuri. Ei merkkiäkään näkynyt
ihmisasutuksesta, vaikka Van Horn tiheää viidakkoa katsellessaan tiesi
aivan varmasti, että kymmenet, kenties sadat silmäparit tähtäsivät
häneen.

»Vainua niitä, Jeri, vainua niitä», usutti hän.

Ja Jeri pörhisti korvansa ja haukkui mangrovemuuria, sillä sen tarkka
vainu sanoi todellakin sille, että siellä piileskeli villejä.

»Kunpa minullakin olisi noin hieno vainu», sanoi kapteeni perämiehelle,
»niin pääni ei olisi milloinkaan vaarassa.»

Mutta Borckman ei vastannut mitään, vaan meni äreänä työhönsä. Lahdessa
tuuli heikosti, ja Arangi liukui hiljaa eteenpäin ja laski ankkurin
kolmenkymmenen sylen syvyyteen. Sataman pohja vietti rannasta niin
jyrkästi, että Arangin perä keinui näin tavattoman syvyyden yllä vain
sadan jalan päässä mangrove-puista.

Van Horn heitti yhä huolestuneita silmäyksiä metsäiselle rannalle.
Sillä Su'un oli huonossa maineessa. Sen jälkeen kun alkuasukkaat
viisitoista vuotta sitten olivat vallanneet kuunari Fair Hathawayn,
joka värväsi työmiehiä Queenslandin plantaaseille, ja tappaneet sen
koko miehistön, ei yksikään laiva lukuunottamatta Arangia ollut
uskaltanut käydä Su'ussa. Ja useimmat valkoiset miehet moittivat Van
Hornia tyhmän rohkeudesta, kun hän sen teki.

Etäisillä vuorilla, joiden huiput kohosivat tuhansia jalkoja korkeina
pasaatituulipilviin, suitsusi merkkisavuja, jotka levittivät uutisia
laivan tulosta. Lähellä ja kaukana tiedettiin Arangin läsnäolo, mutta
läheisestä viidakosta kuului vain papukaijojen huutoja ja kakadujen
jaarittelua.

Valaanpyyntivene, jota souti kuusi laivamiestä, tuli Arangin
sivulle, ja viisitoista Su'un villiä lastattiin tavaralaatikkoineen
siihen. Soututeljoilla purjekangaskaistaleiden alla oli viisi
lee-enfield-kivääriä soutajien käden ulottuvilla. Kannella eräs
laivamies vartioi pyssy kädessä jäljelle jääneitä aseita. Borckman oli
noutanut hytistä oman pyssynsä kaiken varalta. Van Horn seisoi
veneen perässä, ja hänen pyssynsä oli perätuhdolla. Lähellä häntä
Tambi-niminen laivamies ohjasi venettä pitkällä melalla. Jeri päästi
haikean ulvonnan ja kurkotti laidan yli kapteenia kohti, joka myöntyi
ja otti sen mukaan.

Vaaran paikka oli veneessä, sillä oli hyvin vähän todennäköistä, että
Arangilla olevat palaavat villit olisivat nyt nousseet kapinaan. Kun he
olivat kotoisin Somosta, No-olasta, Langa-Langasta ja kaukaisesta
Malusta, oli heillä täysi syy pelätä, että su'ulaiset söisivät heidät,
jos he menettäisivät valkoisten herrojensa suojeluksen, aivan samoin
kuin su'ulaiset olisivat pelänneet somolaisten, langa-langalaisten ja
no-olalaisten tekevän, jos oli oltu näiden rannikolla.

Veneen vaarallisuutta lisäsi sekin, ettei ollut toista venettä
suojaamassa sitä. Suurten värväysalusten tapa oli lähettää aina kaksi
venettä maihin. Sillä aikaa kun toinen oli maissa, oli toinen vähän
matkan päässä turvaamassa rantaretkikunnan paluun, jos jotain sattuisi.
Kun Arangi oli niin pieni, ettei kannelle voitu sijoittaa yhtään
venettä eikä perässäkään voitu hinata kahta, ei Van Hornilla, joka oli
Salomonin saarten rohkein värvääjä, ollut tätä tärkeää varokeinoa.

Tambi ohjasi venettä pitkin rantaa Van Hornin matalalla äänellä
antamien määräysten mukaan. Mangrovemetsän laidassa oli korkea rinne,
jota myöten tallattu polku laskeutui vesirajaan asti. Van Horn viittasi
siinä soutajia lakkaamaan. Korkeat palmut ja mahtavat, rehevät puut
kohosivat sillä kohtaa muun viidakon yläpuolelle, ja polku oli kuin
kaivosaukko, joka johti trooppisen kasvillisuuden vihreään vuoreen.

Van Horn tutki rantaa nähdäkseen jonkin elonmerkin, sytytti sikarin ja
pisti toisen kätensä lannevaatteeseensa varmistuakseen siitä, että
kankaan ja ihon väliin pistetty dynamiittiputki oli todella tallella.
Hän sytytti sikarin voidakseen sillä tarpeen sattuessa panna tulen
dynamiittiputkeen. Ja putki, jonka pää oli halkaistu, jotta tulitikun
kärki siihen helposti sopisi, oli niin lyhyt, että palavalla sikarilla
koskettamisesta räjähdykseen kuluisi ainoastaan kolme sekuntia. Van
Hornin oli siis toimittava nopeasti ja kylmäverisesti hädän hetkellä.
Kolmessa sekunnissa hänen oli sytytettävä putki ja heitettävä sähisevä
»pommi» maaliin. Hän arveli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä
käyttää, ja piti sitä valmiina ainoastaan varovaisuussyistä.

Viisi minuuttia oli jo kulunut, ja edelleen oli rannalla
kuolemanhiljaista. Jeri nuuski kapteenin paljasta jalkaa ikään kuin
vakuuttaakseen isännälleen, että hän, Jeri, oli hänen vierellään,
uhkasipa maan vihamielisestä hiljaisuudesta mikä tahansa. Sitten se
nousi etukäpälin veneen reunaa vasten ja nuuski ilmaa innokkaasti ja
kuuluvasti, pörhisteli niskakarvojaan ja murahti matalalla äänellä.

»Olet oikeassa, siellä ne ovat», vakuutti kapteeni ja Jeri
katsahdettuaan rakkautta loistavin silmin kapteeniin, heilautettuaan
häntäänsä ja luimistettuaan korviaan käänsi kuononsa jälleen rantaa
kohti ja alkoi uudelleen lukea viidakon uutisia, joita tukahduttava,
melkein seisova ilma kertoi sille.

»Hei!» huudahti Van Horn äkkiä. »Hei, pistähän vain pääsi päivänvaloon,
poikaseni!»

Aivan kuin näyttämönmuutoksessa heräsi näennäisesti kuollut viidakko
eloon. Silmänräpäyksessä ilmestyi satakunta voimakasta villiä
näkösälle. Niitä tunkeutui esiin kaikkialta kasvillisuusmuurista. Joka
ainoa oli aseistettu, muutamat snider-kivääreillä ja vanhoilla
ratsupistooleilla, muut jousilla ja nuolilla, pitkillä heittokeihäillä,
sotanuijilla ja pitkävartisilla kirveillä. Yhtäkkiä hypähti eräs
auringonpaisteeseen aukiolle, polun ja veden rajaan. Koristeitta mies
olisi ollut yhtä alaston kuin Aatami ennen syntiinlankeemusta. Yksi
ainoa valkoinen höyhen törrötti hänen kiharaisesta kiiltävän mustasta
tukastaan. Valkeasta simpukankuorikivettymästä hiottu teräväpäinen
piikki, joka oli pistetty miehen sieraimien väliseinämään, ulottui
viiden tuuman päähän hänen poskistaan. Hänen kaulassaan riippui
kookospähkinänkuiduista punotussa nauhassa ketju norsunluunvalkeita
villisianhampaita. Valkoisista simpukankuorista koottu »sukkanauha»
ympäröi toista säärtä aivan polven alapuolella. Liekehtivän
tulipunainen kukka oli keimailevasti pistetty toisen korvan taakse, ja
toisen korvan reikään oli pujotettu vielä vertavuotava sianhäntä.

Auringonpaisteeseen loikatessaan tämä melaneesialainen keikari asetti
snider-kiväärinsä lonkkaansa vasten ja ojensi sen avaran suun suoraan
Van Hornia kohti. Mutta Van Horn ei ollut hitaampi. Yhtä nopeasti hän
oli siepannut pyssynsä ja suunnannut sen keikaria kohti. Niin he
seisoivat ja katsoivat toisiaan kuolema sormenpäissään, neljäkymmentä
askelta välillään. Raakalaisuus ja sivistys, joita miljoonan vuoden
välimatka erotti toisistaan, uhkasivat toinen toistaan tämän kapean,
nelikymmenaskelisen syvänteen poikki. Vaikeinta nykyaikaiselle,
kehittyneelle ihmiselle on unohtaa alkukantainen olemuksensa. On hyvin
helppoa unohtaa nykyisyys ja luisua kautta aikojen takaisin villiin
ikäkauteen. Huulten valhe, isku kasvoihin, mustasukkaisuuden
pisto sydämeen saattaa silmänräpäyksen murto-osassa muuttaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan filosofin apinankaltaiseksi puun
asukkaaksi, joka raastaa rintaansa, kiristelee hampaitaan ja huohottaa
punaisena.

Niin Van Hornkin. Mutta oli pieni ero. Hän oli vain toisella jalallaan
astunut raakalaisuuden aikakauteen. Samalla kertaa hän oli sekä täysin
nykyaikainen että aivan raakalaisasteella oleva ihminen, joka oli
valmis taistelemaan verisin kynsin ja hampain, mutta halusi pysyä
nykyaikaisena niin kauan kun saattoi tahdollaan hallita vastassaan
seisovaa ebenpuunmustan ihon ja häikäisevän valkoisten koristusten
yhdistelmää.

Hiljaisuutta kesti kymmenen pitkää sekuntia. Tietämättä miksi Jerikin
vaiensi kurkkunsa murinan. Sata pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjää
viidakon liepeellä, viisitoista palaavaa villiä veneessä, seitsemän
mustaa venemiestä ja yksinäinen valkoinen mies sikari suussaan, kivääri
lanteillaan ja karvojaan pörhistelevä irlantilainen terrieri vierellään
-- kaikki he olivat kuin sopimuksesta vaiti kymmenen juhlallista
sekuntia, eikä ainoakaan aavistanut, mitä seuraava hetki toisi
tullessaan.

Eräs palaava villi, joka seisoi valaanpyyntiveneen keulassa, teki
rauhanmerkin kohottamalla aseetonta kättään ja alkoi kirskuttaa oudolla
Su'un murteella. Van Horn piti kivääriään yhä ojennettuna ja odotti.
Keikari laski alas sniderinsä, ja kaikki kuvaan kuuluvat hengähtivät
helpotuksesta.

»Minu olla hyvä mies», piipitti keikari puolittain linnun, puolittain
kääpiön äänellä.

»Sinä olet maailman suurin hupsu», vastasi Van Horn tuikeasti, asetti
pyssyn perätuhdolle samalla viitaten soutajia ja peränpitäjiä
kääntämään veneen ja puhalteli savuja sikaristaan niin huolettoman
levollisena, kuin ei hetki sitten olisikaan ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta.

»Tuhat tulimmaista», jatkoi hän vihaisesti ja mahtavasti. »Minkä vuoksi
sinä ojennat pyssyn minua kohti? Minä en kai-kai sinua. Jos minä
kai-kain sinut, saan vatsanväänteitä. Jos sinä kai-kait minut, kuolet
sinä vatsanväänteisiin. Etkä sinä tahdo kai-kaida Su'un poikia! Su'un
pojathan ovat veljiäsi. Kauan aikaa, kolme monsuunituulta sitten,
puhuin sinulle totta. Sanoin, että kolmen monsuunituulen puhallettua
pojat tulevat takaisin. Tuhat tulimmaista, kolme monsuunituulta on nyt
puhaltanut, ja pojat palaavat.»

Tällävälin veneen perä oli pyörtänyt maata kohden, ja Van Horn teki
täyskäännöksen nähdäkseen sniderillä varustetun keikarin silmästä
silmään. Saatuaan toisen merkin Van Hornilta soutajat huopasivat veneen
perä edellä polun kohdalle rantaan. Ja jokainen soutaja pitäen airoaan
pystyssä hyökkäyksen varalta tunnusteli salaa kangaskaistaletta
varmistuakseen lee-enfieldinsä paikasta. »Lasketaanko teidän poikanne
maihin?» kysyi Van Horn keikarilta, joka ilmaisi myöntymyksensä
Salomonsaarilla vallitsevan tavan mukaan sulkemalla puoliksi
silmänsä ja nakkaamalla niskojaan, tietenkin keikarin tavoin. »Onko
kai-kai-Su'u-miehiä joukossanne?»

»Pelko tyhjä», vastasi keikari. »Kaikki Su'u-mies hyvä mies. Ei yksi
Su'u-mies nosta meteli. Ishikola, tämän paikan suuri musta päällikkö,
sanoa minulle minu puhua teidän kanssa. Hän sanoa, että suuri valkea
herra ei nousta maihin. Hän sanoa, että oikein hyvä, suuri valkea herra
jääpi laivalle.»

Van Horn nyökkäsi huolettomasti, ikään kuin tiedonanto olisi ollut
tuiki mitätön, vaikka hän siitä tiesi, ettei hän tällä kertaa saisi
Su'usta uusia nostokkaita. Hän komensi villeistä yhden kerrallaan
perään ja rannalle, samalla muiden oli pysyttävä paikoillaan. Sellainen
tapa oli välttämätöntä Salomonin saarilla. Ryhmittyminen oli
vaarallista. Villejä ei koskaan saanut päästää ryhmittymään joukoiksi.
Ja Van Horn, joka poltteli sikariaan ylhäisen huolettomasti, piti
näennäisen välinpitämättömästi, mutta valppaasti silmällä jokaista
villiä, joka kömpi laatikko olallaan veneen perään ja astui maihin.
Yksitellen ne katosivat polkutunneliin, ja kun viimeinen oli maissa,
hän käski soutaa takaisin laivalle.

»Tällä matkalla emme kostu täältä mitään», kertoi hän perämiehelle.
»Aamulla nostamme ankkurin ja lähdemme.»

Tropiikin lyhyt hämärä sulatti nopeasti päivänvalon ja pimeyden
toisiinsa. Ylhäällä loistivat kirkkaat tähdet. Ei tuulenhenkäyskään
värähdyttänyt vedenpintaa, ja kostea kuumuus sai kummankin valkoisen
miehen kasvot ja ruumiin tulvimaan hikeä. He söivät kannelle katetun
illallisensa hitaasti ja pyyhkivät vähän väliä kirvelevää hikeä
silmistään.

»Minkä vuoksi ihmisen on tultava Salomonin saarille, helvettiin!»
vaikeroi perämies.

»Ja jäätävä sinne», lisäsi kapteeni.

»Minä olen läpikotaisin kuumeen myrkyttämä», murahteli perämies. »Minä
kuolisin, jos lähtisin täältä pois. Muistattehan, että yritin sitä
kaksi vuotta sitten. Kylmä ilma saa kuumeen puhkeamaan esiin. Saavuin
Sydneyhin vuoteen omana. Minut täytyi viedä sairasvaunuilla sairaalaan.
Huononin huononemistani. Lääkärit selittivät minulle, että ainoa
pelastuskeino oli lähteä takaisin sinne, mistä olin kuumeen saanut.
Niin tekemällä saattaisin elää vielä kauan. Jos jäisin Sydneyhin,
tulisi loppu hyvin pian. Minut lähetettiin sairasvaunuilla takaisin
laivalle. Ja siinä on kaikki, mitä näin Australiasta lomallani. En
tahdo jäädä Salomonin saarille. Ne ovat oikea helvetti. Mutta minun
täytyy täällä pysyä tai räjähtää.»

Hän kääri kolmisenkymmentä kiniinijyvää paperossipaperiin, katseli
lääkettä äreänä hetken aikaa ja ahmaisi sen sitten yhdellä nielaisulla.
Silloin Van Hornkin muisti kurkottaa käteensä kiniinipullon ja ottaa
samanlaisen annoksen.

»On parasta asettaa suojaverho», huomautti hän.

Borckman määräsi joukon laivamiehiä ripustamaan ohutta öljykangasta
varjostimeksi Arangin rannanpuoleiselle sivulle. Tämä oli
varovaisuustoimenpide vain sadan jalan päässä olevan mangrovemetsän
tiheiköstä mahdollisesti tulevien kuulien tähden.

Van Horn lähetti Tambin noutamaan kannen alta pientä fonografia ja
antoi soittaa kaikki kymmenkunta raapiintunutta ja kirkuvaa levyä,
jotka olivat olleet neulan alla jo tuhansia kertoja. Fonografin
soidessa Van Horn muisti tytön ja haetti tämän pimeästä sairashuoneesta
kuuntelemaan musiikkia. Tyttö tuli peloissaan, varmana, että hänen
hetkensä oli nyt lyönyt. Hän tuijotti kauhun levittämillä silmillään
suureen valkoiseen herraan, ja hän vapisi vielä kauan aikaa senkin
jälkeen kun hänet oli pantu kannelle makuulle. Fonografista hän ei
välittänyt vähääkään. Hän tunsi vain pelkoa, pelkoa tuota hirmuista
valkoista herraa kohtaan, joka varmasti söisi hänet.

Jeri jätti hetkeksi kapteenin hyväilevän käden mennäkseen nuuskimaan
tyttöä. Se oli sen velvollisuus. Se tunsi tytön. Tapahtuipa mitä
tahansa, kuluipa kuukausia tai vuosia, se tunsi tytön aina. Jeri palasi
kapteenin vapaan käden hyväiltäväksi. Toinen käsi piteli sikaria, jota
Van Horn poltteli.

Kostea, tukahduttava kuumuus kävi yhä rasittavammaksi. Ilman teki
ellottavaksi mangrove-suosta kohoava mädänlemuinen höyry. Kirkuva
musiikki kiihotti Borckmania muistelemaan vanhan maailman satamia ja
muita paikkoja, ja hän makasi kasvoillaan kuumalla laudoituksella,
rummutti tahtia paljailla varpaillaan ja mutisi loppumatonta
kirousyksinpuheluaan. Mutta Van Horn jatkoi läähättävää Jeriä
silitellen polttamistaan filosofin tyyneydellä ja sytytti uuden
sikarin, kohta kun edellinen loppui.

Hän säpsähti äkkiä hiljaista melanloisketta, jonka hän ensimmäisenä
laivalla kuuli. Jerin matala murina ja niskakarvojen pörhistys oli
herättänyt hänen huomionsa. Vetäen dynamiittiputken lannevaatteensa
poimuista ja vilkaisten sikariinsa varmistuakseen sen palamisesta hän
nousi pystyyn nopeasti, mutta levollisesti ja meni laidalle.

»Kuka siellä?» huusi hän pimeyteen.

»Minu Ishikola», tuli vastaukseksi visertävällä ukonfalsetilla.

Ennen kuin puhui enempää Van Horn irroitti automaattipistoolinsa
puoleksi kotelosta ja kiersi kotelon kupeeltaan eteensä, niin että
pistooli oli helposti saatavissa.

»Montako miestä sinulla on mukanasi?» kysyi hän.

»Kaiken kaikki kymmenen poikaa», vastasi ukonääni, »ja yksi vielä».

»Laskekaa sitten laivan kupeelle.» Kääntämättä päätään, oikea käsi
vaistomaisesti pistoolin perällä, Van Horn komensi: »Tambi! Hae lyhty.
Mutta älä tuo sitä tänne. Laske se perälle mesaanimaston kohdalle ja
pidä silmäsi auki.»

Tambi totteli ja asetti lyhdyn kahdenkymmenen jalan päähän kapteenista.
Tämän toimenpiteen kautta Van Horn oli edullisemmassa asemassa kuin
lähestyvät kanoottimiehet, sillä piikkilanka-aidan alapuolella riippuen
lyhty valaisi selvästi kanootissa olijat, samalla kun hän jäi
puolipimeään varjoon.

»Washee -- washee!» kiiruhti hän käskevästi, kun näkymättömässä
kanootissa olijat yhä viivyttelivät.

Kuului melan loisketta, ja sitten lyhdyn valokehään sukelsi
sotakanootin korkea, musta kokka, joka oli kaareva kuin gondolin kaula
ja hopeanhohtavilla raakunkuorilla koristettu, pitkä kapea kanootti,
jossa ei ollut hankaimia. Venheen pohjalla meloi polvillaan rotevia,
kiilusilmäisiä, kiiltävänmustia villejä. Ishikola, vanha päällikkö,
kyyrötti keskellä venhettä ilman melaa, sytyttämätön tyhjäkoppainen,
lyhytvarsinen savipiippu ylösalaisin hampaattomissa ikenissä, ja
perämiehenä keikari, yhdistelmä mustaa alastomuutta ja valkeita koruja,
lukuunottamatta sianhäntää toisessa ja tulipunaista, yhä helottavaa
kukkaa toisessa korvassa.

Oli sattunut tapauksia, jolloin vähemmän kuin kymmenen mustaihoista on
vallannut värväyslaivaan, jossa oli kaksi valkoihoista, ja Van Hornin
käsi piteli automaattipistoolin perää, mutta hän ei vetänyt sitä
kokonaan ulos kotelosta, vaan vei vasemmalla kädellä sikarin suuhunsa
ja imaisi siihen voimakkaan tulen.

»Halloo, Ishikola, iänikuinen kirottu pahanilmanlintu», tervehti Van
Horn vanhaa päällikköä, kun keikari painamalla melan syvään veteen
käänsi kanootin Arangin viereen, niin että laiva ja kanootti olivat
kyljitysten.

Ishikola tähysi hymyillen ylös lyhdyn valossa. Hän hymyili oikealla
silmällään, sillä vasemman oli nuoli sokaissut jossakin
nuoruudenaikaisessa viidakkokahakassa.

»Tuhat tulimaine!» vastasi hän tervehdykseen. »Siitä iso aika, kun me
näki.»

Van Horn laski helppotajuista leikkiä hänen viimeksi hankkimistaan
vaimoista ja hinnasta, minkä hän oli niistä sioista maksanut.

»Tuhat tulimmaista», lopetti hän, »sinä olet aivan liian rikas.»

»Minu tahtoa tulla laivalle -- kuulla sinun pilapuhe», sutkaisi
Ishikola.

»Nyt on yö», epäsi kapteeni, mutta myöntyi sitten vastoin tunnettua
sääntöä, ettei vieraiden sallita nousta laivaan yön tultua: »Sinä
nouset laivaan, mutta pojat jäävät venheeseen.»

Van Horn auttoi kohteliaasti vanhaa miestä kiipeämään laidalle ja
nousemaan piikkilanka-aidan yli kannelle. Ishikola oli likainen vanha
villi. Eräs hänen tamboistaan (tambo merkitsee melaneesian ja
etelämeren englanninkielellä tabu) oli, ettei vesi saanut milloinkaan
koskettaa hänen ihoaan. Hän, joka eli meren rannalla trooppisten
sadekuurojen maassa, pelkäsi hurskaalla kauhulla veden kosketusta. Hän
ei milloinkaan uinut eikä kahlannut vedessä ja pakeni aina suojaan
sadekuuroa. Muut heimon jäsenet eivät tehneet niin. Poppamiehet olivat
määränneet hänelle tämän erikoisen tambon. Kullekin heimon miehelle
poppamiehet määräsivät oman tabun: kenen oli syötävä haikalanlihaa,
kenen pidettävä merikilpikonnia, kenen kosketettava krokotiileja tai
niiden kivettyneitä jäännöksiä, kenen vältettävä naisen saastaista
kosketusta tai naisen varjoakin.

Niinpä Ishikola, jonka tambo oli vesi, oli vuosia vanhan likakerroksen
peitossa. Hän oli hilseinen kuin spitaalitautinen, laihakasvoinen, iän
kutistama ja ontui kauheasti vanhan reiteen saamansa keihäänhaavan
takia, joka pakotti hänet kulkemaan kovasti etukumarassa. Mutta hänen
ainoa silmänsä vilkkui kirkkaasti ja ilkeästi, ja Van Horn tiesi, että
se huomasi yhtä paljon kuin hänen kaksi silmäänsä.

Van Horn pudisti ukon kättä -- kunnianosoitus, minkä hän soi vain
päälliköille -- ja viittasi häntä kyykistymään kannelle lähelle
pelästynyttä tyttöä, joka alkoi uudelleen vapista muistaessaan
Ishikolan kerran tarjonneen sata mehukasta kookospähkinää saadakseen
syödä hänet päivällisekseen.

Jerin täytyi välttämättä nuuskia vastaista tunnistamista varten
epämiellyttävää ontuvaa, alastonta, yksisilmäistä vanhaa miestä. Ja kun
Jeri oli nuuskinut ja painanut mieleensä miehen erikoisen hajun, täytyi
sen murista pelottavasti, jolloin se sai kapteenilta nopean hyväksyvän
silmäyksen.

»Tuhat tulimaine, hyvä koira kai-kai», sanoi Ishikola. »Minu antaa
siitä koirasta puoli syltä helmiäisrahaa.»

Tämä oli runsas tarjous pelkästä koiranpennusta, sillä puoli syltä
kookoskuitunauhaan pujotettua helmiäisrahaa vastasi puolta Englannin
puntaa, kahta ja puolta Amerikan dollaria tai melkoisen ison lihavan
sian puoliskoa.

»Koko syli helmiäisrahaa tästä koirasta», oikaisi Van Horn, vaikka
ajatteli, ettei hän möisi Jeriä sadastakaan sylestä eikä mistään
hinnasta mustaihoiselle, mutta hän määräsi varta vasten niin pienen
summan, etteivät mustaihoiset aavistaisi, kuinka kalliiksi hän
todellisuudessa arvioi Timin ja Panun kultakarvaisen pojan.

Sitten Ishikola vakuutti, että tyttö oli paljon laihtunut ja että hän,
liha-asioiden erikoistuntijana, ei tällä hetkellä saattanut tarjota
tytöstä enempää kuin kuusikymmentä mehukasta kookospähkinää.

Tämän herttaisen ajatustenvaihdon jälkeen valkoinen herra ja
mustaihoinen keskustelivat monista asioista, edellinen loistaen
valkoisen miehen järjen ja tietojen etevämmyydellä, jälkimmäinen, niin
alkeellinen valtiomies kuin olikin, koetellen tunnustella ja arvailla,
monetko viholliset olivat iskeneet silmänsä hänen kymmenen neliömailin
laajuiseen Su'un alueeseensa, jonka rajoina olivat meri ja maanpuolella
alituiset, Su'un vanhimpia muinaistarujakin vanhemmat heimosodat.
Kautta aikojen oli päitä lyöty poikki ja ruumiita syöty, lyöjät ja
syöjät vain vaihtelivat sen mukaan, mitkä heimot kulloinkin olivat
voitolla. Rajat olivat pysyneet samoina. Ishikola koetti etelämeren
englantia mongertaen saada selon Salomonin saarten yleisestä suhteesta
Su'uun, eikä Van Horn mielestään voinut olla pelaamatta epärehellistä
diplomaattipeliä, jota niin kunniattomasti pelataan maailmanvaltojen
kaikissa virastoissa.

»Totta totisesti», lopetti Van Horn, »täällä on liian paljon pahoja
miehiä. Te katkotte liian paljon päitä ja kai-kaitte liian paljon
long-pigiä.» -- (Long-pig merkitsee kypsäksi paistettua ihmislihaa.)

»Mitä ihme, Su'u-mies ei olla pitkä aika katkoa päitä ja syödä
long-pig», teeskenteli Ishikola.

»Tuhat tulimmaista», vastasi Van Horn, »liian paljon tällä seudulla.
Suuri sotalaiva risteilee lähellä Su'ua, aivan lähellä, ja se tulee
rankaisemaan Su'ua ankarasti.»

»Mikä olla suuren sotalaivan nimi, joka risteillä lähellä Su'ua?» kysyi
Ishikola.

»Cambrian on laivan nimi», valehteli Van Horn hyvin tietäen, ettei
ainoatakaan brittiläistä risteilijää ollut käynyt Salomonin saarilla
kahteen vuoteen.

Keskustelu oli muuttumassa melkein hassunkuriseksi tutkielmaksi
suhteista, joiden tulisi vallita valtioitten välillä suuruudesta
riippumatta, kun sen katkaisi Tambin huuto, sillä hän oli tehnyt erään
havainnon ojennettuaan toisen lyhdyn yli laidan.

»Kapteeni, pyssy olla kanootissa!» huudahti hän.

Van Horn hypähti laidan ääreen ja tähysteli kanoottiin
piikkilanka-aidan yli. Raajarikkoisesta ruumiistaan huolimatta Ishikola
jäi vain muutaman sekunnin hänen jälkeensä.

»Mitä varten nuo pyssyt ovat veneen pohjalla?» kysyi Van Horn
tuikeasti.

Katsahtaen huolettomasti ylöspäin koetti perässä oleva keikari
jalallaan sysien peittää vihreillä lehdillä kiväärien esiinpistäviä
periä, mutta pahensi vain asiaa paljastamalla niitä entistä enemmän.
Hän kumartui levittelemään lehtiä kädellään, mutta ojentautui nopeasti
pystyyn, kun Van Horn ärjäisi hänelle:

»Pysy pystyssä! Pidä kätesi kaukana pyssyistä!»

Van Horn kääntyi Ishikolan puoleen ja teeskenteli vihaa, jota hän ei
tuntenut vanhasta, aina uudistuvasta kepposesta.

»Mitä varten sinä tulet laivalle, kun sinulla on pyssyjä kanootissa?»
kysyi hän.

Vanha päällikkö pyöritti ainoaa silmäänsä koettaen näyttää tyhmältä ja
viattomalta.

»Tuhat tulimmaista, olen sinulle vihainen», jatkoi Van Horn. »Ishikola,
sinä olet hirveän huono ihminen. Pääset helvettiin yli laidan.»

Vanha veijari linkutti paljon nopeammin kuin laivaan tullessaan,
harppasi ilman apua piikkilanka-aidan yli ja hyppäsi samoin ilman apua
kanoottiin ottaen ruumiinsa painon taitavasti vastaan terveellä
jalallaan. Hän heitti ylös anteeksipyytävän ja viattomuutta vakuuttavan
silmäyksen. Van Horn käänsi päänsä sivulle salatakseen hymyään, mutta
nauroi sitten peittelemättä, kun vanha veijari näyttäen tyhjää
piippuaan pyysi makeilevasti:

»Sinu ehkä anta minu viisi rulla tupakka?»

Sillä aikaa kuin Borckman meni tupakkaa kannen alta noutamaan, puhui
Van Horn Ishikolalle totuudesta ja lupausten velvoituksesta. Sitten hän
kumartui piikkilanka-aidan yli ja ojensi alas viisi tupakkatankoa.

»Tuhat tulimmaista», uhkasi hän. »Jonakin päivänä teen lopun sinusta.
Sinä et ole hyvä ystävä suolaisen veden rannalla. Ja olet suuri hupsu
viidakossa.»

Kun Ishikola koetti tenätä vastaan, keskeytti Van Horn hänet
tiuskaisten: »Tuhat tulimmaista! Olet jo puhunut kylliksi tuhmuuksia!»

Kanootti pysyi paikoillaan. Keikarin varvas tunnusteli salaa sniderien
periä lehtien alta, eikä Ishikola pitänyt kiirettä.

»Washee -- washee!» huudahti Van Horn yhtäkkiä käskevästi.

Melojat tottelivat vaistomaisesti odottamatta päällikkönsä tai keikarin
käskyä, ja kanootti sukelsi syvien, voimakkaitten vetojen viemänä
ympäröivään pimeyteen. Aivan yhtä nopeasti Van Horn siirtyi kannella
kymmenkunta yardia sivulle välttääkseen mahdollista umpimähkäistä
kuulaa. Hän istuutui ja kuunteli melanloiskinan häipymistä etäisyyteen.

»Hyvin tehty, Tambi», sanoi hän rauhallisesti. »Annahan musiikin soida
jälleen.»

Ja sillä aikaa kuin fonografi kirkui »Punaisen siiven» halpahintaista,
sievää säveltä, Van Horn nojasi kyynärpäillään kanteen, poltti
sikariaan ja puristi Jeriä hyväillen puoleensa.

Polttaessaan hän näki tähtien äkkiä sumenevan: sadekuuro kulki
vastatuuleen eli suuntaan, mistä saattoi arvioida tuntumattoman tuulen
tulevan. Päätellessään, kuinka kauan suunnilleen kuluisi, ennen kuin
hänen täytyisi käskeä Tambi viemään fonografi ja levyt kannelta, Van
Horn huomasi viidakkotytön katsovan häneen mykällä kauhulla. Hän
nyökkäsi suostumuksensa silmät puoleksi ummessa, katse ylöspäin
suunnattuna ja vahvisti sen viittaamalla kajuutankäytävää kohti. Tyttö
totteli kuin piesty koira olisi totellut, nousi vaivalloisesti
jaloilleen, alkoi jälleen vapista ja vilkuili joka hetki taakseen
täynnä ainaista pelkoa suurta, valkoista herraa kohtaan, joka hänen
vakaumuksensa mukaan jonakin päivänä söisi hänet. Van Horn suri jälleen
sitä, ettei kyennyt ilmaisemaan tytölle hyvää tahtoaan heitä erottavan
aikakausien kuilun yli. Tyttö hiipi kajuutan aukolle ja ryömi siitä
alas jalat edellä muistuttaen isopäistä jättiläistoukkaa.

Lähetettyään Tambin tytön jälkeen kallisarvoista fonografia viemään Van
Horn jatkoi sikarinpoltteluaan neulanhienon sadesuihkun vilvoittaen
valellessa hänen kuumaa ruumistaan.

Satoi vain viitisen minuuttia. Sitten tähdet taas ilmestyivät näkyviin
taivaalla. Kannelta ja mangrove-suosta nousi ellottavia höyryjä, ja
tukahduttava kuumuus uhosi kaikkialla.

Van Horn ei ollut milloinkaan sairastanut muuta kuin kuumetta, ja hän
luotti luontaiseen terveyteensä. Sen tähden hän ei vaivautunut hakemaan
peitettä suojakseen.

»Ensimmäinen vahtivuoro on sinun», sanoi hän Borckmanille. »Sitten en
herätä sinua ennen kuin aamulla varhain lähtiessämme.»

Hän laski päänsä oikealle käsivarrelleen, puristi vasemmalla Jeriä
rintaansa vasten ja vaipui uneen.

Siten valkoiset miehet ja mustat alkuasukkaat elivät päivästä päivään
Salomonin saarilla kiistellen ja käyden kauppaa, valkoiset koettaen
säilyttää päänsä harteillaan ja mustaihoiset yhtä hartaasti koettaen
pudottaa valkoisten pään heidän harteiltaan, mutta samalla säilyttää
oma henkensä.

Ja Jeri, joka tunsi ainoastaan Meringen laguunimaailman, alkoi
aavistella, että nämä uudet Arangilaivan ja Malakan saaren maailmat
olivat suunnilleen samanlaisia kuin se, ja katseli valkoisten ja
mustaihoisten ikuista taistelua tietyllä ymmärtämyksellä.




KYMMENES LUKU


Päivänsarastus näki Arangin lähdön, sen purjeitten riippuvan raskaina
tyynessä ilmassa ja miehistön ponnistelevan valaanpyyntiveneen airoissa
hinatakseen laivan kapean salmen läpi.

Kun alus kerran harhailevan tuulenpuuskauksen voimasta painui lähelle
rantaa, vetäytyivät kannella olevat mustaihoiset säikähdyksestä liki
toisiaan kuin lampaat tarhassaan, kun ryöstöretkellä oleva julma susi
ulvoo ulkopuolella. Ja Van Hornin huudot valaanpyyntiveneeseen: »Washee
-- washee! Muuten helvetti perii teidät!» oli tarpeeton. Laivamiehet
nousivat koholle teljoilta ja kiskoivat koko painollaan jokaisen
aironvedon. He tiesivät, mikä hirveä kohtalo heillä olisi edessään, jos
Arangin köli tarttuisi koralliseen salakariin. Ja he tunsivat aivan
samaa pelkoa kuin kauhunvaltaama tyttö varastohuoneessa. Monen monet
Langa-Langan ja Somon pojat olivat joutuneet su'ulaisten
juhlapaisteiksi, aivan samoin kuin Su'un pojat olivat höystäneet
lukuisia juhlia Langa-Langassa ja Somossa.

»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun
jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu
isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren
kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he
kaikki.»

Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista
vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen
laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä
kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita
oli saarista villein.

Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden
merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä
aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin
korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla
huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli
Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»

Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla
merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon
tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.

Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka
oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta
tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä
pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa
keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen
kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää
silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä
syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä
vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset
laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden
vihmassa välkkyi sateenkaari.

Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi
oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko,
merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva
oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä
saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja,
paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein
yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri
haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja
osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan
voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se
hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa
jalkaa.

Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti
kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet
vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja
ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen
veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin
korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan
palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla
sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät
huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.

Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään
nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että
ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi
kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti
puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi
Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti,
ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti
silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella
varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan
estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin
kanootteihin.

Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia
kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun,
Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat
suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat
melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.

»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli
antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja
käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.

Koko ikänsä alastomuuteen tottuneena Nau-hau astui kannelle rohkeasti
ja häpeilemättä. Hänen ainoa vaatekappaleensa oli palanen matka-arkun
hihnaa, joka oli soljella kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Tämän hihnan
ja paljaan ihon väliin oli pistetty kymmentuumainen puukko terä
paljaana. Hänen ainoana koristuksenaan oli valkoinen posliinilautanen,
joka riippui kookoskuitunauhasta ja puolittain peitti voimakkaat
rintalihakset. Se oli äärettömän arvokas aarre. Hän ei ollut kuullut
ainoankaan toisen malaitalaisen omistavan ehyttä liemilautasta.

Mutta liemilautanen ei tehnyt häntä vähääkään naurettavaksi, kuten ei
hänen alastomuutensakaan. Hän oli kuninkaallinen. Hänen isänsä oli
ollut kuningas ennen häntä, ja hän oli osoittautunut isäänsä
suuremmaksi. Elämää ja kuolemaa hän kantoi käsissään ja päässään. Hän
oli usein jakanut niitä alamaisilleen kirskuen Langa-Langan kielellä:
»Tapa tämä» ja »Tapa tuo» -- »Sinun on kuoltava» ja »Sinä saat elää».
Hänen isänsä halusi vielä vuoden kuninkuudesta luopumisensa jälkeen
sekaantua poikansa hallitusasioihin. Siksi hän oli kutsunut kaksi
miestään ja käskenyt näiden sitoa kookoskuitunauhan isänsä kaulaan,
eikä vanhus sen jälkeen enää hengittänyt. Kun hänen lempivaimonsa,
hänen esikoisensa äiti, oli rakkaudenpuuskassaan uskaltanut loukata
yhtä hänen kuninkaallista tamboaan, hän oli surmauttanut tämän ja
syönyt sen jälkeen kokonaan antamatta muruakaan edes parhaimmille
ystävilleen.

Kuninkaallinen hän oli sekä syntyperältään että teoiltaan. Ja hän
käyttäytyi tietoisena tästä. Hän näytti kuninkaalliselta samoin kuin
komea ori näyttää kuninkaalliselta ja samoin kuin leijona erämaassa
näyttää kuninkaalliselta. Hän oli uljas peto.

Rohkeudessakin hän oli tällä hetkellä kuninkaallinen, vaikka hän
Arangin kannella tiesi seisovansa dynamiitilla. Hän oli kauan sitten
katkerasti oppinut tietämään, että jokainen valkoinen mies oli
samanlaista dynamiittia kuin se salaperäinen, kuolemaa tuottava
heittoase, jota hän toisinaan käytti. Nuorena poikana hän oli ottanut
osaa kanoottihyökkäykseen santelipuu-kutteria vastaan, joka oli vielä
pienempi kuin Arangi. Hän oli nähnyt kolmesta valkoisesta miehestä
kaksi lyötävän kuoliaaksi ja heidän päänsä vierivän kannelle. Kolmas,
joka taisteli yhä, oli vain hetkistä aikaisemmin vetäytynyt kannen
alle. Sitten oli kutteri kaikkine vannerauta-, tupakka-, puukko- ja
karttuunirikkauksineen lentänyt ilmaan ja putoillut takaisin mereen
pieninä, hajallisina sirpaleina. Se oli ollut dynamiittia. Ja hän,
jonka ihmeellinen onni oli loukkaantumattomana lingonnut läpi ilman,
oli silloin saanut tietää, että valkoiset miehet itsekin olivat
dynamiittia, samasta salaperäisestä aineesta kokoonpantuja, jolla he
ampuivat nopeita sähkökalan piikkejä tai äärimmäisessä hädässä
puhalsivat ilmaan itsensä ja laivansa, joilla matkasivat yli
merenulapoiden jostakin hyvin kaukaa. Ja kuitenkin hän uhmasi sitä
epävakaista ja kuolemaa aiheuttavaa ainetta, jota hän varmasti tiesi
Van Horninkin olevan, koko uljaalla olemuksellaan ja ikäänkuin härnäsi
sitä häikäilemättömyydellään, räjähtämisvaaran uhallakin.

»Tuhat tulimaine», alkoi hän, »mistä syy sinu pitää minun pojat liian
iso aika?» -- Se oli oikeutettu ja aiheellinen syytös, sillä Van Hornin
äsken palauttamat miehet olivat kolmen vuoden asemasta viipyneet kolme
ja puoli vuotta.

»Minä suutun tuollaisesta puheesta», tuimistui Van Horn puolestaan ja
lisäsi sitten diplomaattisesti samalla kun hän työnsi kätensä avattuun,
puolillaan olevaan tupakkalaatikkoon ja tarjosi kourallisen
tankotupakkaa: »On paljon parempi, että polttelet ja puhelet
ystävällisesti.»

Mutta Nau-hau työnsi suurenmoisesti syrjään lahjan, jota hänen teki
kovasti mielensä.

»Minulla olla paljo tupakkaa kotona», valehteli hän. »Mitä merkitä,
että yksi poika mennä, mutta ei tulla takaisin?»

Van Horn veti pitkän, ohuen tilikirjan lannevaatteensa laskoksesta, ja
hänen sitä lehteillessä Nau-hau varmistui uskossaan valkoisen miehen
mahtaviin dynamiittivoimiin, joiden avulla tämä saattoi sijoittaa
muistettavat asiansa kirjan töherreltyihin paperilehtiin sen sijasta,
että olisi painanut ne päähänsä.

»Sati», luki Van Horn ja osoitti sormellaan paikkaa samalla kertaa
katsoen sekä kirjaan että mustaan päällikköön, joka laski, oliko
mahdollista päästä kapteenin taakse ja yhdellä ainoalla puukoniskulla,
joita hän oli mestari antamaan, katkaista häneltä selkäydin niskan
kohdalta.

»Sati», luki Van Horn. »Viimeisen monsuunituulen alkaessa tuli Satin
vatsa hyvin kipeäksi, ja vähitellen Sati loppui kokonaan», selitti hän
etelämerenenglanninkielellä muistiinmerkinnän: »Kuoli punatautiin
neljäntenä heinäkuuta 1901».

»Sati tehdä paljo työ ja pitkä aika», ahdisteli Nau-hau yhä edelleen.
»Kuinka paljon hänestä tulla rahaa?»

Van Horn laski päässään kirjaanpanojen mukaan.

»Hänestä piti tulla kaikkiaan kuusikymmentä puntaa ja kaksi puntaa
kultarahaa», tulkitsi hän kuudenkymmenenkahden punnan palkan. »Maksoin
etukäteen hänen isälleen kymmenen puntaa ja viisi puntaa. Jäljellä on
kaikkiaan neljäkymmentä puntaa ja seitsemän puntaa.»

»Mistä syy ei olla enempi kuin neljäkymmenen puntaa ja seitsemän
puntaa?» kysyi Nau-hau kyeten mahduttamaan niin tavattoman suuren
summan vain kielelleen, mutta ei aivoihinsa.

Van Horn piti kättään koholla.

»Sinä hätiköit liikaa, Nau-hau. Sati osti plantaasilla vaatelaatikon
kahdellakymmenellä punnalla ja yhdellä punnalla. Satille jää kaikkiaan
kaksikymmentä puntaa ja kuusi puntaa.»

»Mistä syy jää kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa?» jatkoi Nau-hau
taipumattomana.

»Koska niin paljon jää», vastasi kapteeni lyhyesti.

»Sinu antaa minulle kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa.»

»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli
näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta
valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen
sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi
tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.

»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn
osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin
isä?»

»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.

Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin
vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa
kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan
kääntyi vanhuksen puoleen.

»Mikä on nimesi?»

»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»

Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen
salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van
Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.

Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat.
Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle
takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt
velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön
alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.

Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin
tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau
oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van
Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli
hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta
laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan
laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.

»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti
saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään
pikkutapahtumasta.

»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.

»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen
painokkaasti.

»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä
härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»

Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan
tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa
pörhistäessään.

»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»

Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen
ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.

»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan,
kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli,
ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan.
Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on
lorusi lopussa.»

Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen
terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta
kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen
dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen
läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä
vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta.
Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan
käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä
se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he
olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi
häntä pelänneet.

Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään
laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta
uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka
hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina
tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä
katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä
purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään
Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet,
sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet
Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin
tutkimattomatkin.

Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai
vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu
henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä
jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia
henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai
päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he
kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan
suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät
kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat,
verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa
ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.

Sellaiset pakolaiset ryöstivät vaimoja mantereelta, lisääntyivät ja
moninkertaistuivat lukumäärältään. Jättiläismäisellä työllä polttavan
auringon paahteessa he lannistivat meren. He vallittivat
koralliriuttojensa ja hiekkasärkkiensä partaat mantereelta pimeinä öinä
salakuljettamillaan korallilohkareilla. He rakensivat ilman savea ja
talttaa lujia muureja meren rynnäkköjä vastaan. Ja samoin kuin rotat
ihmisten nukkuessa näpistelevät ihmisasunnoista, he varastivat
mantereelta kanoottikuormia, miljoonia kanoottikuormia voimakasta,
hedelmällistä multaa.

Sukupolvet ja vuosisadat seurasivat toisiaan, ja vihdoin alastomien,
puoleksi vedenpeittämien hiekkasärkkien sijalla oli vallitettuja
linnoituksia, joissa oli kulkuaukkoja pitkille kanooteille ja joita
manteretta vastaan suojelivat laguunit, heidän pienet sisämerensä.
Kookospähkinäpalmut, banaanipuut ja mahtavat leipäpuut antoivat
ravintoa ja varjoa. Heidän puutarhansa kukoistivat. Heidän pitkät,
kapeat sotakanoottinsa hävittivät rannikkoja ja kostivat esi-isiensä
puolesta niiden jälkeläisille, jotka heitä olivat vainonneet.

Niiden pakolaisten ja luopioiden lailla, jotka asettuivat Adrianmeren
suolavesiperäisille soille ja rakensivat syvään upotetuille paaluille
Venetsian mahtavat palatsit, kartuttivat nämä kurjat, vainotut
mustaihoiset valtaansa siksi, kunnes pääsivät mantereen herroiksi,
jotka vallitsivat liikennettä ja kulkuteitä pakottaen viidakon asukkaat
ainaiseksi jäämään viidakkoon, niin etteivät nämä milloinkaan
uskaltaneet yrittää suolaisen veden rannalle.

Ja täällä rannikkokansan menestyksen ylpeällä näyttämöllä Van Horn
kulki nyt kuolemaa uhmaten ajattelematta vaaraa: hän oli muokkaamassa
maaperää voidakseen vastedes edullisesti pestata työväkeä kaukaisilla
saarilla oleville plantaaseille, toisille seikkaileville valkoisille
miehille, joiden uhkarohkeus ei ollut niin huimapäistä kuin hänen.

Ja tunnin kuluttua asettaessaan Jerin jälleen perätuhdolle ja
noustessaan itse veneeseen Van Horn jätti rannalle hämmästyneen ja
ihmettelevän mustan päällikön, ja tämä kunnioitti enemmän kuin koskaan
ennen dynamiitista luotuja valkoisia miehiä, jotka toivat hänelle
tankotupakkaa, karttuunia, puukkoja ja kirveitä ja aina hyötyivät
kaupoissa.




YHDESTOISTA LUKU


Laivalle palattuaan Van Horn nostatti heti purjeet ja ankkurin ja lähti
purjehtimaan yli laguunin kymmenen mailin päässä tuulenpuolella
sijaitsevaan Somoon. Matkan varrella hän pysähtyi Binussa
tervehtiäkseen päällikkö Johnnyä ja laskeakseen maihin muutamia sinne
palaavia villejä. Sitten purjehdittiin edelleen Somoon, missä Arangin
ja monen siinä olleen retkeily päättyi ainaiseksi.

Somossa Van Horn sai osakseen aivan toisenlaista kohtelua kuin
Langa-Langassa. Kun palaavat miehet oli saatettu rannalle, ja se oli
suoritettu jo puoli neljän aikaan iltapäivällä, kutsui Van Horn
päällikkö Bashtin laivalle. Ja päällikkö Bashti tuli, hyvin reippaana
ja pirteänä iästään huolimatta ja hyvin ystävällisenä, niin
ystävällisenä, että hän pyytämällä pyysi saada tuoda mukanaan laivalle
kolme vanhinta vaimoaan. Tämä oli ennenkuulumatonta. Bashti ei ollut
milloinkaan ennen sallinut ainoankaan vaimonsa näyttäytyä valkoiselle
miehelle, ja Van Horn tunsi osakseen tulleen kunnian niin suureksi,
että hän lahjoitti kullekin vaimolle kirjavan savipiipun ja tusinan
tupakkatankoja.

Vaikka oli myöhäinen iltapäivä, puhalsi pasaatituuli vielä virkeästi,
ja Bashti, joka oli ottanut kohtuuttoman osan kahden kuolleen pojan
isille tulevista palkoista, osteli runsaasti tavaraa Arangin
varastosta. Kun Bashti lupasi paljon uusia työmiehiä, vaati Van Horn
tuntien villien nopeat mielenmuutokset saada merkitä ne heti kirjoihin.
Bashti vastusteli ja ehdotti seuraavaa päivää. Van Horn väitti, ettei
tullut toista niin sopivaa tilaisuutta, ja niin lujana hän pysyi, että
vanha päällikkö lähetti kanootin rannalle keräämään plantaaseille
määrättyjä miehiä.

»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät
olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa
veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»

Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille
naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.

»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon»,
hän sanoi.

»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties
heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on
kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka
milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja
suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana
kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa
tapaa.»

»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti
Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on
ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi
hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa,
että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden
palkat.»

Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin
päätänsä.

»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me
kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se,
ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»

Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään
tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan
hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun
hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä
elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä
olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä,
hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat
jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta
hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää
ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen
järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa
ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen
alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon.
Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan
viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat,
että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja
kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina
saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia
sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.

Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt
suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta
brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja
josta hän tiesi vielä vähemmän.

Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti
rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain
viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten
aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan
kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen
päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut
tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden
monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru
kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet
ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.

Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja
kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä
kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut
viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen.
Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan
sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja
varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui
viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät.
Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa
rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka
kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut
ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli
heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden
paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.

Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua
perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä
vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan
suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta
sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo
vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut
satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista
kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.

Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta
myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut
Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko
oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi
oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan
satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun
Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille
ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet
vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin,
että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä
maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin
niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin,
halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä
myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.

Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki
vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi
Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin.
Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet
kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla
kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi
häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus
tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna
nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta
siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin
saarilla.

Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään,
nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin
tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen
Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.

Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan
kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten
saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin
peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he
menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas
Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän
nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden
työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi
ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen
päämiehelle.

Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä
jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti
nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan
luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen
sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi
lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.

Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski
monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan
ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt
maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli
Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja
niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään
vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen
alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että
kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana
hetkenä.

Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi
tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja
tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja.
Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi,
oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti
täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän
meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti
esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden
vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen,
keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään
hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti
tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä
hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä
aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan
ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.

Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien
taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu
huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä
merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä
kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti
Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen
kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa
puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu
kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi
kuin partaveitsi.

Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen,
se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman
lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana.
Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen
pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka
eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.

Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin
taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät
katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt.
Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut
odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä
kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie
näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.

Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän
kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja
kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä
välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista,
tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on
elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin
on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut
tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin
ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut
eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä
lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä
jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli
ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut
kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta,
vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi
laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen
kanootin.

Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista
kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia
sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten
odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois
mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli
laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri,
joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä
tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen
ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun
raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen
jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin
keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan
piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan,
ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt
laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan
sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin
Borckman.

Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa
onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi
liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti
ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän
trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti -- kaikki tapahtui
samalla kertaa -- nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui
teurastamoksi.

Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä
vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä
niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen
raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi,
ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan
suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa,
mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten
Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin.
Ja nyt se kuuli kiväärien pau

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/43161