Anna Fleming: Historiallinen romaani
by Santeri Ivalo · Finnish · Gutenberg #42697 · 697,083 chars · public domain (US)
The Project Gutenberg eBook of Anna Fleming: Historiallinen romaani
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Anna Fleming: Historiallinen romaani
Author: Santeri Ivalo
Release date: May 12, 2013 [eBook #42697]
Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/42697
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA FLEMING: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
ANNA FLEMING
Historiallinen romaani
Kirj.
SANTERI INGMAN [IVALO]
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
SISÄLLYS:
I. Keväinen veneretki.
II. Häät Vääksyssä.
III. Kaksi viestintuojaa.
IV. Helsingissä vuonna 1593.
V. »Tyttö on minun.»
VI. Kruunausjuhla Upsalassa.
VII. Meren hengessä.
VIII. Talvitunteita Kuitiassa.
IX. Talvisia retkiä.
X. Keskeytetty ulkomaanmatka.
XI. Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
XII. Klaus Fleming mahtavuudessaan.
XIII. Myrsky vinkumassa.
XIV. Pakolaiset.
XV. Tammi kaatuu, oksat varisevat.
I.
Keväinen veneretki.
Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se
salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi
pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja,
ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.
Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli
vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä
karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin
vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan
ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru
autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren
kiiltävän kalvon.
Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, joka
kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan
vielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellut
ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut
syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten
muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat;
ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi
se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.
Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään,
ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin
eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat,
verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea,
hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.
-- Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään
hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään
vaihtelevat?
-- Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla
istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan
tummahtavia silmiään. -- Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella
nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.
-- Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka
täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. -- Valkotukkainen tyttö
viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko
muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja
virkkoi:
-- Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa
onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita
Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä
avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se
joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti...
-- Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset
ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö
siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden
rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii
korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.
Keulateljolla istuva tyttö käännähti silloin päin toveriinsa, hänen
silmänsä säkenehtivät ja hänen lujapiirteisillä kasvoillaan kuvastui
intohimoa. Vilkkaasti hän virkkoi:
-- Niin se uneksiikin, korkeutta, voimaa, mainetta, tulkoonpa se sitten
sulhasen muodossa taikka muuten. Joutukaa te keveät ratsastajat, ajakaa
välemmin minun apujoukokseni! Minä tahtosin päästä tilaisuuteen
tekemään jotakin suurta ja tavatonta, jotakin, josta kaikki ihmetellen
kertoisivat ja jota jälkimaailmakin vielä ihaileisi.
Vaan peränpitäjä puisteli päätään.
-- Suuruutta, mainetta, ihailua, niitä sinä Elina haaveksit, -- mitäpä
voittaisit, jos niitä saavuttaisitkin. Olisit kunnianhimoinen ja ylpeä,
janoisit lisää, aina lisää, etkä saisi kumminkaan koskaan kyllältäsi;
et olisi koskaan onnellinen.
-- Onnellinen! -- mitä sellaisesta pikkuonnesta, olisinpa toki tehnyt
jotakin. -- Elina viskausi selälleen keulateljolle ja katseli ylös
taivasta kohden, jonka sineä ei hattarakaan häirinnyt. -- Minä voisin
tehdä vaikka mitä, vaikka kuinka hurjaa ja vaarallistakin, kunhan se
vain olisi suurta ja mainehikasta.
Hänen toverinsa ei vastannut siihen mitään ja hetkisen vallitsi
äänettömyys ominvalloin kelluvassa venheessä. Vaan tuo hoikkasempi,
tummahtava tyttö oikasi hentoset käsivartensa kuin rukoukseen taivasta
kohden ja jatkoi:
-- Luin eilen Ebba-tädin kirjastosta tuon ranskalaisen kirjan, sinä
tiedät, kertomuksen Orleansin neitsyestä ja hänen matkastaan
vapauttamaan kuningastaan ja maataan. Ah, se olisi jotakin minun
unelmaini tapaista, -- vaan meikäläisillehän ei ilmesty enkeleitä
unissakaan. Mutta olisipa mullakin unelmissani valtakuntia, joita
tahtosin vapauttaa, kruunuja, joita tahtoisin kukistaa ja pystyttää,
kuninkaita, joita tahtosin suistaa ja asettaa, -- oi, Anna, jospa
olisin minäkin sellainen suuri, historian järjestäjä Johanna!
Anna hymähti, merelle viitaten:
-- Siispä kuuluvat sinun unelmiisi nuo ratsut, jotka korskuvat ja
höyhentöyhdöt, jotka liehuvat. Ja pidä ne, Elina, en niitä sulta
kadehdi, kokonaan toista olisi se, jota minä tahtosin unelmoida, mutta
kumminkin paljo ihanampaa ja jalompaa.
Keulateljolla lepäävä tyttö hyppäsi pystyyn, siirtyi venheen perään
ystävättärensä viereen, kierasi kätensä hänen vyötäreilleen ja kysäsi
veitikkamaisesti:
-- Ja minkälainen olisi se unelma, jonka Anna Fleming toivoisi
toteutuvan?
Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli
kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina
oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi
mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset
tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja
hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni
surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja
silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. --
Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen
sormellaan:
-- Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?
Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin
itselleen:
-- Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin
vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja
puhdasta.
-- Ja mitä se olisi?
Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:
-- Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, -- muuta en mitään vaatisi
elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja
saan ehkä kaihoilla aina.
Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi
melkein ilkkuen:
-- Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! -- »Kipene rakkautta», -- niin
mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen
toki saapi tyydytetyksi.
-- Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota »mitätöntä» olen
lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos
kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en
häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun
hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni
unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan
janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen
onneni!
-- Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten
pystöön venheessä. -- Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi
perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi
liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen
hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut,
jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä
harjoja ja torneja.
-- Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja
rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä
eteenpäin. -- Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan.
Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan
viedä kukkaseni äitini haudalle.
Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät
kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä
laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen
tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili.
Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko
ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja
rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko
näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa.
Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä
kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa
ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle
yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde
vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän
tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja
voimaa uhkuva kevät.
Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla
rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka
pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa.
Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko
oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki
kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät
alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha
saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen,
vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja
katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu
riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat
kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä
riippuvia messupukuja, -- niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille
lahjoittaneet.
Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan
raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten
kirkossa, katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä,
sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä
kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi
polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän
tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.
-- Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun
Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.
-- Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin
kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen
jäliltä rappeutuneena.
Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten
niiden latinaisia hautakirjoituksia.
Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima
Heikinpoika Flemingin, joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan
Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina
15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat
poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan
isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana
tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen
hautakummussaan luettiin sanat: »Flos et columna Finlandiae», Suomen
kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu
oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka
ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut
kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik ja Hebla
Flemingin kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa; toinen,
Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti
Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli
ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä
haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä,
Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa
lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä
kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken
siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä
tämä, jolloin hän aina souti Paraisten vanhaan kirkkoon Kuitiasta,
jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli
hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä
Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta
oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa
mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin,
perheessä.
Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului
yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni:
-- Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!
Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran,
Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan
ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet
hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis
hänestä suuressa määrin riippuvainen.
-- Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala
siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä
tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen
luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä
Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa,
joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen
puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan
käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai
porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että
hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta
tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon
äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan
tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä
kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin
päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä,
pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.
Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina
viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle,
venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi
vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:
-- Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?
-- Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen
hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, -- kauan lapseni, yli
neljäkymmentä vuotta, yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun
koulussa ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi,
varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö,
5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa
odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja
lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.
-- Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?
-- Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin
venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan
kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin
hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita
kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja
siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, -- hänellä
oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.
-- Oliko äitini silloin jo ... oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi
Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta
huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.
-- Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa
kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien
nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan
kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia
lauluja.
-- Vaan mitenkä joutui äitini sitten ylimyspiireihin, niin, Maunu-isä,
tiedänhän minä sen, mutta kuinka saattoi suomalainen porvaristyttö
joutua kuninkaan hoviin?
Tästä juuri oli Anna niin kauan halunnut lähempiä tietoja ja odotti nyt
jännityksellä vastausta. Vanha pappi viivähti hetkisen.
-- Niin, mitenkä, puhui hän sitten verkalleen, -- äitisi oli nuori ja
perintöprinssi Eerik Kustaanpoika oli pulska ritari; hänen uinailevat
silmänsä lumosivat useamman kuin yhden nuoren neitosen, sekä ylhäisen
että alhaisen. Prinssi oli pohjoisportilla usein nähnyt kauniin tytön
ja iskenyt silmänsä häneen; ja prinssistä tuli kuningas ja kuninkaan
mieltyminen kävi nuorelle tytölle vaaralliseksi. Agda joutui hoviin.
Eerik kuninkaan hovissa oli paljo naisia, eri säätyä ja syntyperää, eri
asemassa ja arvossa, vaan korkeinna kuninkaan suosiossa oli niistä
Agda, »Caritas», lempeys, joksi kuningas häntä lempinimellä kutsui.
Kerrottiin Eerik kuninkaalla olleen aikomuksen tehdä suomalaisesta
porvaristyttärestä Ruotsin kuningattaren, vaan se kunniapaikka jäi
kuitenkin ruotsalaiselle soturintyttärelle... Hän oli sillävälin
Tukholman torilla nähnyt Kaarina Maununtyttären, joka uuteen liekkiin
sytytti hänen levottoman lempensä ja intohimonsa.
-- Hän hylkäsi äitini? kysyi Anna kuiskaten.
-- Niin. Vaan hänen suosionsa tätä entistä »lempeyttään» kohtaan säilyi
sittenkin. Agda Pietarintytär ei jäänyt elämään siihen hyljättyjen
hovinaisten joukkoon, joka yhä edelleen Tukholman linnassa kuninkaan
ympärillä liehui, piti juominkeja ja vietti iloista elämää. Isäsi oli
myöskin siihen aikaan Tukholman hovissa, kuninkaan hovijunkkarina, ja
hän oli jo aikusin oppinut pitämään arvossa Agdan kainoa mieltä.
Kuninkaan suostumuksella ja välityksellä he menivät naimisiin ja
Agdasta tuli siten Fleming-suvun vanhimman haaran emäntä.
-- Ja silloinko isäni muutti takasin Suomeen?
-- Ei heti. Ne olivat levottomia aikoja, Eerik kuningas kävi synkäksi
ja hurjaksi, useimmat hänen kannattajansa luopuivat hänestä ja menivät
hänen veljiensä puolelle. Vaan Jaakkima Fleming pysyi uskollisesti
kuninkaan luona, -- kunnes tämä kukistui. Juhanan tullessa hallitukseen
laskeusi Eerikin viimeisiltä ystäviltä suosion päivä, isäsi muutti
tänne Kuitiaan äitisi kanssa ja tänne hän pian kuolikin, samoihin
aikoihin kuin sinä synnyit.
Elina oli tämän keskustelun ajalla tullut kirkosta, vaan pysähtynyt,
huomatessaan mistä toiset puhuivat, syrjemmäs, vuokkosia poimimaan.
Nyt, kun keskustelijat näkyivät istuvan äänettöminä, tuli hän kumminkin
lähemmäs ja ehdotti Annalle, että he lähtisivät paluumatkalle. Oli
alkanut puhaltaa selällä ja Elina oli levoton saadakseen nostaa purjeen
ja ohjata tuulessa köykästä alusta.
Anna nousikin lähteäkseen, vaan vielä hän kumminkin kirkkoherralle
jäähyväisiä heittäessään pysähtyi ja kysyi:
-- Tapasitteko usein äitiäni täällä Suomessa?
-- Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien
alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen
kaikille, niin armelias... Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja,
eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin
aatelistoa yleensä, -- hän oli saanut sen puolelta kokea paljo
nöyryytystä ja pilkkaa; -- ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan
meidän alhaisten ihmisten kanssa... Valitettavasti saimme pitää häntä
täällä niin lyhyen ajan, -- seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin
tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.
-- Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.
-- Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut
täältä kotiinsa Siuntioon.
-- Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika -- ja sitä se on sittenkin
ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä
muistelette, -- niin ei tehdä Kuitiassa.
Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna
siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti
soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen,
niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen
mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen
joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan
kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla,
mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin
elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman
ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman
rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli
hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä
kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin
perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta
ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa,
josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän
itse kärsi.
Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle
väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä
selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki
aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään,
viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:
-- Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu
olleen niin lempeä ja hyvä.
-- Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla
aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin
meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen
tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi -- ikäänkuin viran puolesta.
Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti
kaihotakin elämältä lämpöä.
Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit
ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että
nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:
-- Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä
siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming -- kylläpä tulet huomaamaan,
että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.
-- Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka
talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi
toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.
-- Vielä se selvenee, maitahan vain!
-- Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon
pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan
majaan.
Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli
verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille
päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa
laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä
venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti
katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä
olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää
taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa
liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi
sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään
lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin
ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.
Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe
kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että
Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan
toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä
hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti,
päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi.
Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko
miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun
nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina,
peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni
vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt
näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi
laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta.
Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen
samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli
hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti
esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle,
väljälle kaulustalle.
Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki,
pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat,
hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti
häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen
katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot
ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina
ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.
Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo
kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse.
Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun
päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti
kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin
tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja
heilutti sitä vastaukseksi.
Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo
häviämässä näkyvistä pois.
-- Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan
kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa
purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että
ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. -- Tuolle
laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?
-- Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi
Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja
keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.
-- Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?
-- En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.
-- Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, -- joku
salaperäinen »laivuri» sulla siellä oli.
Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin
soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin
riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen,
onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä
sen lähdettä.
Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka
rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen
rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean,
harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä
torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden
vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti
asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä
ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen
aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen
hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä
kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä,
kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse
laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas
rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:
-- Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka
tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.
-- Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. -- Mutta sinnehän ei oltu
aijottu lähteäkään.
-- Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo
kohta.
-- Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?
-- On. Ja hänelle on tullut vieraita.
Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä
linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan
kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin
kalastajasaappaisiin, -- hän oli nähtävästi vasta palannut
pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta
kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä
pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta.
Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja
silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja
luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra,
valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika
Fleming.
Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:
-- Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?
-- Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä
matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte
Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen
ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin
lankomiehen seurassa matkalle.
Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että
jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin
häihin tämän seurassa -- äsken juuri olivat langosten välit olleet
hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin,
täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia
rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle
retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta
tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon.
Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka
tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien
kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä;
näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli
sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.
Se oli toukokuussa vuonna 1593.
II.
Häät Vääksyssä.
Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin
vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien
varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla.
Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran
pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden
rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa
tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä
ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.
Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän
syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, -- tuo vanhempi,
lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla
jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa,
jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, --
katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa,
jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä
pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut
kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi.
Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus
Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi
lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli
viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten
tästä nyt olisi matkaa jatkettava.
-- Minä varotin jo lähdettäessä, -- niin puolusteli vanha
huovipäällikkö itseään --, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla
teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin
sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon
kärki etuakselin poikki.
-- Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me
tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli
Ebba-rouva. -- Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne
vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka
miten.
Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka
vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä.
Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli
hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan
palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän
tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko
oli nyt kerran tapahtunut...
-- Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä
yksi vanha, puinen naissatula, -- se oli Eenokin ainoa neuvo.
-- Yksi vanha puinen! -- ja miten Anna sitten kulkee, miehen
satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain
laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien
hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison
saapua veljensä häihin.
Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella
sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana
vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla
tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä
viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin
myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä,
Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt,
miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan
tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus
Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten
hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin
että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin
oivalsi.
-- Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi
kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut
ojan reunalle odottamaan. -- Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa,
sinä, joka heidän kieltään puhut? -- Anna näet osasi paremmin suomea
kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.
-- Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan
sitten on taas maamatkaa.
-- Venheellä ja maitse, -- siitä ei tule mitään.
-- Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.
-- Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän
turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat
vihamielisiä meille. -- Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi
hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis
syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen
kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi
jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi
taas Eenokkia torumaan.
Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas
kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja
heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen.
Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten
vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla.
Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät
talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen
matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn
menijöitä, vaan ketä?
Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo
olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa
oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven
vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun
kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli
ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison
sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. --
Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias
nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja
kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja
pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka
Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen
vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.
Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat
kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen
vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti
vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja
pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut
tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti
innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava.
Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta
eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo
puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin
toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt
mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin
ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että
Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin,
jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat
ratsastamalla.
-- Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti,
kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.
-- Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin
jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi
Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.
-- Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?
-- Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.
Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet
hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta
alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen
etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat
siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet
ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei
ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon
omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik
Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin
harrastuksiin kuin urheiluihin, -- hänen kotiin jääneen nuoremman
veljensä Evertin laita oli aivan toinen, -- katseli ihaillen neidon
notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse
neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle
hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen
tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja
sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta
ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren
aatelisherran pikkuisen pihteihin.
-- Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he
tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen
lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä
neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.
Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä
pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten
hän tuskin mitään näkikään, -- täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle
tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata
lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää
yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja
singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti
yhtäkkiä pysähtyy.
Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan
häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:
-- Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan
harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on
nuorempi veljeni.
-- Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.
-- Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä
olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.
-- Hm ... ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja
vaikea matka?
-- Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä
purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?
-- Ehkä, se on linnoitettu.
-- No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan
soturin.
-- Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.
-- Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.
-- Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen
hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa
jatkettiin entiseen tapaan.
Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä
voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu
tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin
Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan
hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat
tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos
varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin
sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka
vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut,
osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja
olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt
aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä
laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.
Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä
ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:
-- Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan
mitähän Klaus herra sanoo?
-- Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.
-- Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli
Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä
paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä
ymmärrä.
Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen
rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua
oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston
keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä
vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja
niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.
Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla
ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat
kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen
yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne
Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa,
mitähän tämä tietää...? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden
vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan.
Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä
hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat
ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat
vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä
tervehtimään, kysyi hän hiljaa:
-- Mitä tämä on, Ebba?
-- Niin, katsos, minäkin olen ruvennut toimimaan valtiollisella alalla,
kuiskasi Ebba-rouva leikillisesti, yhä vieläkin äskeisen hilpeän
mielialansa vallassa.
-- Ne eivät ole naisten toimia ne, -- kunhan sinä et tee erehdyksiä,
vastasi marski nyt leppeämmin.
-- En minä, -- jos eivät muut, lisäsi rouva vilkasten syrjäsilmällä
ratsuiltaan nousseiden nuorten puoleen, jotka lämpimissään ja
vallattomina siinä vielä hevosiaan taputtelivat. Klaus Fleming siirsi
myös katseensa sinne päin ja se viivähti siellä kotvasen aikaa,
sillävälin kuin Ebba-rouva kertoi hänelle Pyhäjärvellä sattuneesta
vaunutapaturmasta. Mutta sanaakaan virkkamatta marski sitten kääntyi
pois ja astui takasin rakennuksen väljälle kuistille, jossa joukko
muita suomalaisia aatelisherroja istui.
Vaan Vääksyn toimekas emäntä oli jo myöskin taloustoimistaan ehättänyt
vieraita vastaan ja saatteli Ebba-rouvan lepäämään talon väljään
vierastupaan. Huoneet kuhisivat siellä täynnänsä väkeä, palvelijoita
juoksi edestakasin ja tottuneen emännän silmällä katseli Ebba-rouva
mielihyvällä, kuinka ketterästi ja tarkasti Vääksyn emäntä, Kaarina
Hannuntytär, itse valvoi ja järjesti kaikkia moninaisia häävarustuksia.
Hän oli jo yli 50-vuotias nainen, vaan vielä komea ja ryhdikäs, ja
aivan ihmetellen näkivät vieraat, etteivät ne monet, kirjavat
elämänvaiheet, joiden läpi tämä nainen oli kulkenut, olleet riistäneet
hänen kasvoiltaankaan niiden entistä, nuorteaa suloa.
Kaarina Hannuntytär, Vääksyn toimekas emäntä, oli aatelitonta
alkujuurta, papin tytär Tukholmasta, joskin äitinsä puolesta mahtavaa
ja sitten onnetonta Sturen sukua. Hän oli aikoinaan elänyt
hovipiireissä hänkin ja jo aivan nuorena synnyttänyt kolme lasta,
joiden isä oli Kustaa Vaasan toinen poika, Suomen herttua Juhana.
Rikkaana ylhäisen rakastajansa suosiosta oli hän Juhanan loistoaikoina
Turussa mennyt naimisiin Juhanan hovipalvelijan Klaus Vestgöthen
kanssa, joka oli suomalaista aatelia, ja elänyt hänen puolisonaan pari
onnellista vuotta Suomen herttuan iloisessa hovissa Turussa. Vaan Eerik
kuninkaan kukistettua veljensä loppui se onnellinen elämä; Turun
valloituksen jälkeen v. 1563 mestattiin Klaus Vestgöthe Juhanan
kannattajana ja Kaarina rouvan koko omaisuus, kalleudet, vaatteet,
kaikki, ryöstettiin niin puhtaiksi, ettei hänelle jäänyt riepua, mihin
kääriä silloin vastasyntyneen tyttärensä Birgitta Vestgöthen, vaan
täytyi hänen esiliinaan kapaloituna kantaa pois pienokaisen isävainajan
kodista. Köyhyydessä ja puutteissa eli Suomen vangitun herttuan entinen
lemmikki senjälkeen seitsemän pitkää vuotta työllään elättäen lapsiaan,
kunnes hän, Juhanan noustua valtaistuimelle, sai tältä eläkkeekseen
Vääksyn kartanon Kangasalla. Täällä oli hän mennyt toisiin naimisiin
kuninkaan voudin ja läänitysmiehen Lauri Hordellin kanssa, joka nyt
kumminkin muutamia vuosia sitten hänkin oli kuollut. Tämä näin monien
vaiheiden läpikäynyt Vääksyn rouva naitti nyt pois tuon äskenmainitun,
avioliitostaan Vestgöthen kanssa syntyneen tyttärensä Birgitan, jonka
oli puolisokseen pyytänyt nuorin mahtavaa Stenbock sukua, Kustaa,
leskikuningatar Katarinan ja Ebba Flemingin veli. Se oli ylhäinen
liitto ja siksi olivat häät Vääksyssä päätetyt vietettäviksi kaikella
ajanmukaisella komeudella ja siksi oli sinne Suomen aatelisto niin
lukuisasti kutsuttu ja saapunut.
Väsymättömänä hyöri nyt toimekas emäntä viimeisissä varustuksissa
käyttäen häävieraiksi saapuneita naisia apunaan.
-- Elina, lapseni, vartioi sinä tätä hillokeittoa, sillaikaa kuin minä
pidän seuraa viimeksi tulleille vieraille, kuiskasi hän Elina
Finckelle, joka jo edellisenä päivänä oli saapunut häätaloon,
tavattuaan vanhempansa Hämeenlinnassa.
-- Oi, Elina tarvittaisiin täällä, hän on niin taitava seppeleen
punoja. Ehkä voi Sigrid paremmin hoitaa hillokeittoa.
Se, joka näin puuttui puheesen, oli arvokkaan näköinen, keski-ikäinen
rouva, joka naisten huoneessa johti nuorten neitosten iloista parvea,
kun se siellä viimeisteli morsiamen hääkoristeita.
-- Kiitos, kaimaseni, kiitos, vastasi Vääksyn emäntä sydämmellisesti.
-- Käytä sinä vain nuoria apulaisiamme mihin he parhaiten sopivat. Ah,
kuinka sinä Kaarina meitä paljo autat!
-- Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana
Liuksialassa paljo enemmän.
Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri,
Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina
Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen
kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin
linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan
kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan
vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan
vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, -- hän kulki
aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä
sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen.
Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä
aatelisrouvain parissa.
Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet
molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan
ollut kylmä ja kireä -- kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin
vastakkaisille tahoille, -- vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen
kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat
Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli
jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet,
herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.
-- Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä
vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään
Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt
naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen
herran, Henrik Tottin kanssa.
-- Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta
päästä. -- Mihin me nyt ryhdymme?
-- Seppeleitä sulhaspojille, -- se kai lie teille mieluinen tehtävä.
-- Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, -- peitot silmillenne
tytöt!
Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä
naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne
olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka
niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan
viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin
neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt
täällä vasta ensi kerran toisensa, -- siksi hajaallaan asui aatelisto
ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat
vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä
suurempi. -- Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä
odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan
sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset
juosten ovea sulkemaan, -- ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä
neitseellistä työtä.
Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään
työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava
lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin
kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi
Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin
nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois
silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen
tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke
oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka
vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja
tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa
oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi
ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, --
Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta
ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren
silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.
-- Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset
tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.
-- Oi, se on vain karkulainen, siitä elä välitä lapseni. Muistot
viettelevät toisinaan mielen pois keskellä ilojakin.
Vaan Elina ei tyytynyt tuohon ylimalkaiseen selitykseen, hän tarttui
Kaarina-rouvan käteen, katsoi hänen silmäänsä ja kuiskasi:
-- Te muistelitte poikaanne, täti, eikö totta?
-- Luethan ajatuksiani, lapseni, vastasi Kaarina ihmetellen. -- Niin,
häntä muistelen; kun näen neitosten sitovan kukkia sulhaspojilleen, kun
näen ympärilläni nuoruutta ja iloa, en voi olla muistelematta häntä,
joka ei koskaan ole saanut nauttia nuorison iloista eikä tuntea
perhejuhlain hauskuutta, -- ja hänkin on vasta 24-vuotias! -- Rouva
huoahti, vaan jatkoi sitten: -- Mutta kuinka tulit sinä häntä
ajatelleeksi, Elina?
-- Ajattelen häntä usein, tahtosin hänet kerran nähdä. Milloin olette
te hänet viimeksi nähnyt?
-- Hän oli kuusivuotias silloin, kun hän eräänä yönä vietiin luotani
Turusta. Niin, niin, minä olen paljo kokenut, vaan kaikki tahtosin
kokea, jos saisin lapseni luokseni. Vaan minä en saa: hän on
kuninkaanpoika, hän ei saa tuntea iloa eikä onnea ... eikä edes
äitiäänkään. -- Kaarina-rouva kätki hetkeksi kasvonsa käteensä, vaan
oikasihe sitten taas suoraksi ja virkkoi reippaasti, varoen ettei hänen
mielialansa tarttuisi neitosiinkin: -- Vaan minun muistoni eivät saa
ilojanne häiritä. Kuinka joutuu morsiuskruunu?
-- Se on kohta valmis, kas siinä, kuului iloisia ääniä vastaan.
Eikä Elinakaan nyt rohennut Kaarinalta enempää kysellä tuosta
maanpakolaisena kiertelevästä Kustaa Eerikinpojasta, joka kerran oli
ristitty Ruotsin kruunua varten ja Ruotsin toivoksi ja jonka kohtalo
niin usein oli pyörinyt hänen mielessään. Vaan hän päätti käyttää ensi
tilaisuuden puhuakseen äidin kanssa enemmän tuosta kovaonnisesta
nuorukaisesta. Nyt hän yhtyi neitosten joukkoon, joka työnsä
lopetettuaan oventäydeltä syöksähti pihalle ja törmille jatkamaan
keskeytettyjä karkeloita siellä odottavain kanssa. Vaan Anna Fleming,
joka hänkin vielä matkalta perityllä rattoisuudellaan oli yhtynyt
toisiin aatelisneitosiin, tarttui käsipuolesta serkkuunsa, joka siinä
ääneti ja ajatuksissaan kulki, ja virkkoi:
-- Sinä olet niin miettiväinen tänään, Elina. Ethän vain ole keksinyt
unelmiesi ruhtinasta?
-- Eipä tiedä. Vaan sinä ... taisit tuoda hänet mukanasi. Katsoppas
tuossa!
Siinä kulki nuori Henrikki Horn hakevin katsein, eikä ollut vaikea
arvata, ketä hän tyttölaumasta haki. Vaan Anna teivasi serkkuaan
vyötäreiltä ja juoksutti hänet jo edeltä törmälle, kuiskaten:
-- Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni
kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.
* * * * *
Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan
touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet
suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden
niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien
mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai
kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt,
minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi
tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin
kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan
Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään
sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta,
varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla
päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin
herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa
räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan
katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen
vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä
kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä
suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama
itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen
aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema
entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken
ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi
myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan
juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.
Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla;
Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken
tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä.
Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus,
Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock...
Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.
-- Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin
Stenbockin häihin? -- se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja
kaikki puistelivat päätään.
-- Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin
taipua...?
Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut
herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen
viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston
päälliköksi. Ja nyt...! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä
Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella
sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi
parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.
-- Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne
sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. -- Minulle
annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen
laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle
kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä,
-- minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä
hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.
Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä
riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi
Anolan herra vielä:
-- Entä herttua?
-- Hän kyllä käsittää aseman, -- tulkoonpa itse ottamaan ne virat!
Suomen herrat eivät voineet olla ääneen hymähtämättä tälle selitykselle
ja Klaus Fleming, joka oli syrjästä kuunnellut keskustelua, päästi
rämäkän naurun ja astui lankonsa luo taputtaen häntä olalle:
-- Siinä teet viisaimmin, lankomies, vietät hääsi ja palaat kauniin
Birgittasi kanssa kuhertamaan Ruotsiin. Koetammehan me täällä sinun
avuttasikin hoitaa Suomen asiat, sano niin herttualle, -- vai miten
Suomen herrat?
Mutta Suomen herrat eivät vastanneet mitään, eivät nauraneetkaan enää
tuolle leikinlaskulle, joka heistä tuntui vaaralliseltakin. Stenbock
itse käveli jo poispäin herrain seurasta naisten joukkoon, jossa hän
näki morsiamensa. Vaan Klaus herrakin vilkasi nurkkasilmällä vanhan
Hornin puoleen, joka siinä rappusilla ääneti istui, ja jatkoi nyt
vakavalla äänellä:
-- Niin, leikittä puhuen, meidän tulee täällä pysyttää olot aivan
ennallaan ja odottaa kuninkaan kotiintuloa, siitä en minä peräydy. Hän
on täällä parin kuukauden perästä ja hänen, eikä kenenkään muun, on
määrättävä valtakuntansa viroista. Sillä hänelle olemme me kaikki
valamme vannoneet.
Marski vaikeni, eikä kokoontuneilla herroillakaan ollut siihen mitään
sanomista. Vaan portailla istunut Horn-vanhus nousi ja lähti sauvansa
nojassa hiljaa köpittämään pihamaan poikki törmälle, josta kajahti
nuorison iloinen ääni. Jonkinlainen painostava mieliala vallitsi
portailla eikä Fleming voinut olla huomaamatta, kuinka Suomen herroja
epäilytti hänen niskottelunsa herttuaa vastaan. Tuokion vaijettuaan hän
senvuoksi vielä jatkoi:
-- Pienimmätkin mullistukset olisivat juuri tähän aikaan sitä
vaarallisemmat, kuin kaikenlaisia huhuja ja vehkeitä maassa on pantu
vireille. Hämeenlinnassa kerrottiin, että muka Kustaa Eerikinpoika
olisi täällä Suomessa.
-- Hän Suomessa? Ja missä tarkotuksessa?
Kaikki katsoivat kysyvin silmin nuorta Henrik Tottia, joka äänettömänä
istui seurassa. Hänhän oli naimisissa maanpakolaisen prinssin sisaren
kanssa, -- oliko hänellä tietoa tällaisista uhkarohkeista tuumista?
Tott kalpeni ja näytti peljästyvän, mutta vakuutti, että Kirkniemessä
ei ainakaan tietty siitä mitään eikä hän sitä uskonut.
-- Hm! -- Marski käännähti vähän epäilevänä. -- Tuollaiset pelkät
huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia
käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne
saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.
Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja
kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo
kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke,
Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui
ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:
-- Kunpa kuningas tulisi pian! -- Hän siemasi haarikasta kulauksen
olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. -- Mutta tuskalliselta
sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.
Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, -- häntä kiusasi aina,
kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.
-- Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat
meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen
kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.
Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo
muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa
varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta
Danzigista.
-- Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan
ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast,
Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka
marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten
Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului
siten hiukan Flemingin heimoonkin.
-- Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi
kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole
elatusta.
-- Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten
olen käskenyt?
-- Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia
ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä
jaksa elättää.
Marskin silmä salamahti taas ja hänen kasvonsa värähtivät, -- hänen
nuori ystävänsä oli juuri arimpaan kohtaan koskenut.
-- Mutta heidän täytyy, huudahti hän ankaralla äänellä, -- sotaväen
täytyy saada elatuksensa!
-- Tiukalle ottaa, väitti vanha Knuutti Kurki, Laukon herra, Akselin
veli, puheeseen puuttuen. -- Talonpojat ajavat korennoilla huoveja
pellolle.
-- Ole huoletta, kyllä huovit aina talonpojista suoriutuvat. -- Ja mitä
on meidän tekeminen? Linnaleiriä täytyy kestää, se on kuninkaan käsky.
Marski tahtoi päättää tämän keskustelun siihen, sitä oli hyödytön
jatkaa, se kiihotti vain mieliä. Hän tiesi, kuinka Suomen aatelisetkin
yleensä säälivät noita sotilasmajoituksen tuottamia suuria rasituksia,
jotka tekivät rahvaan tilan aivan sietämättömäksi, mutta helpottaahan
sitä ei voinut, hänen täytyi pitää sotaväen koolla Suomessa, maksoi
mitä maksoi. Sen Suomen herratkin oivalsivat, eivätkä tahtoneet äkästä
marskia enää ärsyttää. Aksel Kurki, Anolan herra, vain virkkoi
huoahtaen:
-- Se on kuninkaan käsky, vaan Jumala auttakoon Suomea sitä kestämään.
Se voi nääntyä tämäkin kansa.
-- Se ei näänny, on se kummempiakin kokenut, vakuutti marski. -- Ja
sitäpaitse: meillä ei ole valitsemisen varaa!
-- Niin, niin, sepä ehkä juuri onkin pahinta. -- Ja Anolan herrakin
laskeusi portaita alas, kävellen törmälle keräytyneiden rouvien luo,
jonne toisetkin vanhemmat herrat äänettöminä vetäysivät. Vaan Klaus
Fleming jäi kuistille seisomaan synkästi silmäillen eteensä. Hän tunsi,
että tuossa talonpoikain rasituksessa se oli hänen valtansa heikoin
kohta, se se siirsi Suomessa suosion Horneille ja herttualle ja
kaiversi ontoksi hänen asemansa. Mutta ei auta, kansan täytyy kärsiä.
Rautaa, enemmän rautaa, hänen täytyy olla kovan, kovan kuin isänsä,
kovan kuin oman maineensa!
Vaan muutamat nuoremmat, kuistille jääneet aatelismiehet olivat
sillävälin keskenään tarttuneet vilkkaaseen keskusteluun ja ennen
pitkää kääntyi marskinkin huomio heidän tuumiaan kuulemaan. Siinä oli
Ivar Tavast, Maunu Iivarinpoika Särkilahti (Stiernkors) ja muutamia
muita, kaikki marskin innokkaita kannattajia. Se oli Särkilahti, pitkä,
vankka, tulinen nuorukainen, joka enin oli äänessä ja marski kuuli,
kuinka hän tovereilleen soimasi Kurkien ja noiden muiden epäilyksiä ja
huokauksia raukkamaisuudeksi ja pelkuruudeksi.
-- Mitäs jesuiitat ja talonpoikain ruikutukset tällaisen kysymyksen
rinnalla merkitsevät. Tässähän on kysymys siitä, pitääkö meidän
suomalaisten ijänkaiken tahdottomina kulkea Ruotsin herrain
talutusnuorassa, vai uskallammeko joskus astua omaa tietämme. Hitto
soi, emmekö me ole yhtä hyviä aatelismiehiä kuin nuo Ruotsissa,
pitääkö meidän aina virua heidän vanavedessään, vaikkapa itse
kuningastakin vastaan! Ei, nyt se on valittava.
Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että
olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa
nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli
tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän
yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:
-- Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se
veisi?
Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin
kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten
vastasi:
-- Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä
kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen
hallitus, on Puolassa, -- sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida
suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon
samanarvoinen myöskin Suomessa -- kuningas yhteinen.
-- Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?
-- Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin
täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, -- yhteinen mieli vain ja
voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia
suomalaisia!
Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet
vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.
-- Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, -- te käytätte uusia,
koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on
suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä
haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan
toimia. Mutta toimia miehinä.
-- Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.
-- Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?
-- Mutta mitä me sitten olisimme?
Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin
kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen
nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä
pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut
noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo
ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille,
huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina
aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen
isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan
epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin
kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän
ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa,
hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan
tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma
hallitusaikansa Suomessa... »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli
nuori innottelija sanonut... Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei
saa haaveksia, ainoastaan toimia...
Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn
lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen
ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo
hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen,
että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas,
roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka
poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs
ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen
mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja
virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:
-- Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?
-- Mutta mitä me sitten olisimme, isä?
-- Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten
suomalaisia!
Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset
vieraat jo häntä odottivat, -- sillä niin epäilevällä kannalla kuin
Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se
kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle,
pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo
Henrik Horn, Kankaisten herra -- Horneilla oli aina yhä sijansa
Flemingein rinnalla.
III.
Kaksi viestintuojaa.
Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää.
Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti
saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi
puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja
saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä
häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken
olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa
tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat
morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja
häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin
rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä
yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan
kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä
latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja,
joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista
vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja
soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja
sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja
huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen
tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.
Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin
jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna
piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä.
Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta
käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso
karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat
vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan
raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä
katsellessaan.
Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin
laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun
päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään
nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja
pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon
ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin
aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen
kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä
nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan.
Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.
-- Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille,
joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä
naurattamassa.
-- Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on
tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.
-- Sitkeys on naisissa harvinainen avu, ei se Annassakaan kauan kestä.
-- Vaan kun naisella on oikkunsa, ei hän siitä vähällä luovu. Toivon
toki pojanpoikani voittavan, hänellä näkyy olevan halu harras.
-- Ja vastarinta näennäinen. Noin ... no nyt...
-- Eipä sittenkään, siinä lentää tyttö vapaana.
-- Ihme kyllä. Mutta saatte pian nähdä.
Vaikka palavissaan ja väsyneenä oli Anna vielä kerran luiskahtanut
pyytäjänsä käsistä. Nuorukainen ponnisteli hänen kintereillään.
Ratkaiseva hetki oli lähellä, Anna oli juuri pääsemäisillään sovittuun
suojapaikkaan, jännityksellä kaikki tulosta odottivat. Silloin pysähtyi
neitonen yhtäkkiä, veräjän ohi juuri juostessaan, kuin kivettyneenä ja
jäi seisomaan paikalleen tuijottaen kujatielle, väistämättä enää
ensinkään tavottelevaa nuorukaista.
-- Mitä minä sanoin, -- hän antautui, kehui Ebba-rouva hymyillen
Horn-ukolle.
-- Nyt on minun vuoroni ihmetellä. Mutta sanokaapa, miksi hän yhtäkkiä
pysähtyi?
-- Siksi, että hän on nainen. Ettekö ole tyytyväinen tulokseen? -- Sitä
sanoessaan vilkasi Ebba-rouva hiukan arasti miehensä puoleen, joka
istui hänen takanaan.
-- Olen kyllä, jos sitä oikein uskoisin, vastasi Horn päätään
puistellen.
Mutta kaikkien katseet kääntyivät nyt tähystämään sinne veräjälle päin,
jonne Anna yhä liikahtamatta seisoen katseli. Sieltä maantieltä oli hän
nähnyt jotakin, joka hänet oli pysäyttänyt ja ennen pitkää sen näkivät
muutkin. Taloa kohden ajoi sieltä pölynen, hiestynyt ratsastaja, vaan
jo kujalta oli Annan katse tarttunut noihin kasvoihin, jotka hän
joskus, mutta melkein kuin unessa, muisti nähneensä. Vaan tuo silmien
hilpeä hymy oli niin painunut hänen mieleensä, että kun hän sen taas
yhtäkkiä näki ilmielävänä edessään, hän aivan säpsähti ja pysähtyi,
koettaen mielessään selittää, miksi nuo kasvot häneen niin vaikuttivat.
Vaan ratsastaja saapui pihalle, viskausi veräjällä hevosensa seljästä,
sitasi sen suitsista patsaaseen kiinni ja käveli nopeasti kokoontunutta
häärahvasta kohden. Leikki oli pysähtynyt, kaikkien huomio kiintyi
airueeseen, joka virallisena virkkoi:
-- Haen marski Klaus Flemingiä, Viikin vapaaherraa, jolle mulla on
kirjeitä.
Äänettömyys vallitsi koko hääjoukossa, josta marski rivakasti astui
esiin.
-- Minulleko kirjeitä. Mistä?
-- Ruotsista, hänen ruhtinaalliselta armoltaan Södermanlannin
herttualta.
-- Seuratkaa minua.
Nopein askelin astui marski päärakennukseen ja salpausi sinne
huoneeseensa sanantuojan kanssa. Pihalle jääneet seisoivat supatellen
pienissä parvissa ja uteliaina he tarkastelivat sanantuojaa, kun tämä
kotvasen kuluttua astui ulos marskin luota, ja talonväki kiirehti
toimittamaan hänelle ja hänen hevoselleen ruokaa ja hoitoa. Vaan marski
itse viipyi vielä huoneessa, ikkunasta vain nähtiin hänen kävelevän
ankarannäköisenä edestakasin lattiata pitkin, niin että siltapalkit
soivat hänen askeleinsa alla. Mitähän on tapahtunut, minkälaisia
viestejä on marski herttualta saanut? Kyselevinä katselivat Suomen
herrat toisiaan ja eräs joukosta virkkoi hiukan ivallisesti:
-- Eikö tee kenenkään mieli lähteä kyselemään marskilta Ruotsin
kuulumisia?
Toiset hymähtivät. Suomen karhu näytti olevan vihassa, ei ollut sinne
nyt lysti mennä.
-- Näyttää siltä, kuin herttua ei olisi aivan leppoisia terveisiä
Suomeen laittanut, jatkoi tuo sama veistelijä. Mutta yleensä eivät
mielet olleet leikinlaskuunkaan taipuvaisia, epävarma jännitys rasitti
kaikkia, tuntui kuin ukkosta olisi ollut ilmassa.
Mutta hetken kuluttua näkyi toinen pölypilvi tuprahtavan maantieltä ja
häärahvas kiirehti veräjälle kummeksuen katsomaan, kun jo toinen
ratsastaja täyttä neliä lasketti pihalle, ja kysyi, ennenkuin
satulastakaan nousi, oliko marski vielä Vääksyssä.
-- Tulen Puolasta, tuon kirjeitä kuninkaalta.
Suoraa päätä vietiin tämäkin airut marskin luo ja hän viipyikin siellä
pitemmän hetken. Äänettöminä katselivat nyt toisiaan pihalla olijat
Suomen herrat, nyt ei enää supateltukaan, kukaan ei osannut arveluita
laskea. Saattoihan otaksua mitä tahansa: viestit herttualta, viestit
kuninkaalta samalla tunnilla -- mitähän myrskyä tämä taas tiesikään?
Mutta marski viipyi yhä huoneessaan eikä Suomen herrain uteliaisuus
tuntikausiin tullut tyydytetyksi.
Vaan kun myöhemmin tullut sanantuoja saapui ulos ja vietiin aterialle
samaan huoneeseen, jossa edellinen sitä jo lopetteli, jäivät nämä
tuokioksi sanattomina toisiaan katsomaan ja purskahtivat sitten
nauramaan.
-- Mitä hittoja, sinäkö täällä, lankomies? Mistä sinä tulet ja kenen
asioilla?
-- Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä
sinä tänne lennät?
-- Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi
olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi -- ja nyt ratsastelet
täällä herttuan käskyläisenä.
-- Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen
sinä ratsastusmatkojesi välillä?
-- Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten
näet.
-- Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.
-- Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, -- ai, ai,
lankomies: vaarallisella tiellä!
Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten
sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä
toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He
olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja
nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen
nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen
juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten
sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista -- nimeltään
hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa
oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar
Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen
vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli
yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli
sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon
sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin
lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän
kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän
opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa,
vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi
kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt
latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun
lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään
kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä
välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä
asioissa marskin airueenakin.
-- Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai
miten?
-- Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon
sellaisia terveisiä. -- Entä Puolassa -- siellä kai torkutaan?
-- Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia
tarkastelemaan. -- Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu
häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.
Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä
kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä
molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming
viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän
kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä
näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään,
oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän
arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti
miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan.
Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:
-- Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No,
kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin
hauskoja. -- Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä
kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi
paperikääröä. -- Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse,
hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme
tahdo salata mitään.
Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti
selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen
kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.
Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja,
eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei
ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan
lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat
kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati --
arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan,
-- luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti
paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».
Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät
loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä
»rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava
muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund
kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään
kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet
Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi
tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui
Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä
erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin
hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä
koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.
Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet
käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli
vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.
-- No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen
Kurki-veljesten puoleen. -- Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te
näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.
Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanha
Laukon herra:
-- Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua
syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.
Marski käännähti kärsimätönnä:
-- Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.
Kumpaako?
-- Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka
nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. --
Kuninkaan tahtohan on selvä.
-- Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.
-- Ja selvä on herttuankin kirje.
-- Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra -- Mutta me olemme
liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.
Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka
tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit
tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on
seurattava -- ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat
miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta
olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.
-- Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista
käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti
nuoremmille tovereilleen. -- He vastatkoot teoistaan, me olemme
valinneet, me olemme heistä irti!
Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra
kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen
aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen
sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät
mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui,
hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun
merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. -- Mutta tämä käänne voi olla
hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla
Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, --
vielä ei ole Klaus-herran asema varma... Olipa koko joukko uhkaa ukon
varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli
kuistilta pois.
Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin
kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan
kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma.
Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa ... ellei sitä ehkä voisi voittaa
hyvällä...
Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka
nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja
rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli
ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin,
että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän
kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava
ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä
lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta
olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen
aikaan laski vetensä Roineeseen -- vasta ykstoista vuotta myöhemmin
»ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».
Nuorten mieliä vain näytti jonkinlainen kaipuu painavan lähellä olevan
eron johdosta; nämä iloiset yhdessäolon päivät olivat liian nopeasti
kuluneet, ne tuttavuuden liitot, joita oli solmittu, katkaistiin nyt
taas tiesi kuinka pitkiksi ajoiksi. Sarsakosken rannalla levättäessä
haki siis kukin toverikseen sen, johon hänen mielensä näinä lyhyvinä
juhlapäivinä syvimmin oli kiintynyt, ja niinpä istuttiin enimmäkseen
parittaisin siellä kosken kuohuja ihailemassa. Nuori Hornkin lenteli
yhä vain perhosena Anna Flemingin ympärillä, kakskymmenvuotiaan
avomielisyydellä salaamatta mieltymystään ja lämmenneitä tunteitaan.
Vaan senkäänvertaista myötätuntoisuutta, jota hän edellisinä päivinä
oli luullut tytön puolelta tapaavansa, ei hän enää löytänyt. Annasta
oli taas hilpeys ja vallattomuus poissa, hän oli jälleen suljettu ja
kylmä, ja vastaili seuralaiselleen hajamielisesti, ikäänkuin omain
mietteidensä keskeltä. Nuori Henrikki ei voinut käsittää, mikä hänet
nyt äkkiä oli muuttanut, vaan, ryhtymättä sitä aprikoimaankaan,
rakenteli hän itse yhä vain suunnitelmia, miten hän kotiin tultuaan
asettaisi asiat niin, että Kankaisten ja Kuitian väet vielä tapaisivat
toisensa.
-- Monenko viikon perästä olette te Kuitiassa? kysyi hän
harvasanaiselta neitoselta, jota hän ei oikein saanut mukaan tuumiinsa.
-- Tuskinpa tänä kesänä ollenkaan. Me matkustamme sedän mukana syksyllä
Ruotsiin, kuninkaan kruunajaisiin.
-- Oh, sepä vahinko, olin jo pian aikonut purjehtia veljieni kanssa
Paraisiin. Vaan sama se, me tavataan Ruotsissa, minä tulen myös
syksyllä sinne, isäni luo.
-- Tavataanko? Missä?
-- Missä tahansa. Ei Tukholma niin suuri ole, ettei siellä toisiaan
löytäisi, jos tahtoo.
-- Niin, olette oikeassa, tässä maailmassa kyllä löytää sen, jonka
tahtoo.
Anna lausui sen entistä vilkkaammin, mutta nuoresta Hornista tuntui
sittenkin, ettei se ollut hänelle oikein rohkaisuksi sanottu. Näytti
siltä, kuin Annan silmät olisivat jotakin hakeneet, ja ensimmäisten
parvessa lähtikin hän jo paluumatkalle Sarsakoskelta, yhtyen Elina
Fincken seuraan.
Vaan Ebba-rouva, joka miehensä rinnalla siinä takana asteli, virkkoi
veitikkamaisesti tälle:
-- No, mitä arvelet noista valtiollisista vehkeistä?
-- Hm, lasten ilveitä. Eikä Anna näytä liioin rohkaisevan
liehakoitsijaansa.
-- Kas, sinä et tunne kaikkia naisten metkuja.
Kävelyretkeltä palattua lausuttiin jo yleiset jäähyväiset; marskin
perheineen piti näet jo aamun koitteessa lähteä matkalle laivastonsa
luo, jonka kuntoonpanoa nyt täytyi kiirehtiä, ja toisten etelään päin,
Hämeenlinnaan ja Helsinkiin matkustajain, kuten Finckein ja Tottien,
tuli seurata heitä. Turkuun päin kulkijat aikoivat äskenvihityn
pariskunnan seurassa lähteä päivemmällä. Aikusin hankkiusi siis tänä
iltana koko Vääksyn hääseura levolle, kukin hänelle määrättyyn
suojaansa.
Anna ja Elina sanoivat myös jäähyväiset häävieraille ja astelivat
yhdessä pihan poikki siihen suureen vaateaittaan, jossa yhteinen
sisarvuode oli laitettu kaikille morsiustytöille. Vaan tällä lyhyellä
taipaleella heille molemmille vielä ehti jotakin merkillistä tapahtua.
Pihalla tulivat näet ensiksi vastaan molemmat päivällä saapuneet
airueet ja näistä toinen tervehti heitä kohteliaasti, toivottaen hyvää
yötä armollisille neitosille. Eihän siinä mitään outoa ollut, vaan
Annan poskille se tervehdys kumminkin nosti helakan punan eikä hän sitä
kätkiessään voinut vastata mitään. Vaan Elina vastasi ystävällisesti:
-- Hyvää yötä teillekin. Joko huomenna matkustatte takasin Ruotsiin?
-- En. Marski on käskenyt minun seurata mukanaan, saadakseni
vastauksen.
-- Tervetullut siis matkatoveriksi.
-- Niin, tervetullut matkatoveriksi! sai nyt Annakin sanotuksi,
silmäillen vielä taakseen, kun Elina jo oli kääntynyt poispäin. Vaan
hänen äänessään oli tavallista hellempi kaiku, joten Elinakin kääntyi
ympäri katsomaan, ja näki nyt veren liekkivän serkkunsa poskilla ja
veitikan näki hymyilevän tervehtivän nuorukaisen silmästä.
-- Mitä, tunsitko sinä entuudestaan tuon airueen? Mikä on hänen
nimensä?
-- En tiedä, en tosiaankaan...
-- Vaan sinä tunsit hänet kumminkin, tunnusta pois.
-- Tunsin ja en. Kerran olen hänet nähnyt, silloinkin kaukaa. Ensi
kerran hän nyt minua puhutteli.
-- Ja kumminkin...! Osaako vakava Anna Flemingkin seikkailla? Vai mitä?
-- Elä kysy, Elina, en tiedä mitään, en ainakaan vielä. Tule!
Hän juoksi edeltä aittaan, -- eikä Elina tullutkaan jälestä. Anna näki
Liuksialan rouvan tarttuvan toverinsa käteen ja taluttavan hänet
keskustellen rannalle päin. Ja kauan viipyi Elina poissa yhteiseltä
sisarvuoteelta. Siellä nuoret tytöt vallattomina vielä hetken
pelihtivät ja kertoivat toisilleen naureskellen pikkusalaisuuksiaan,
kunnes yksi toisensa perästä vaikeni ja hymy huulillaan vielä nauruunsa
nukahti. Vaan Anna makasi valveilla odotellen serkkuaan rinnalleen ja
mielessään uudistellen sitä sanatonta, salaista tarinaa, joka
hänelläkin oli muistonaan vietävänä näistä upeista Vääksyn häistä.
Vihdoin saapui Elinakin sisarvuoteelle, hiipi hiljaa Annan viereen.
Vaan nyt paloivat hänelläkin posket kuten äsken Annalla ja hänen
äänensä värähti kuiskatessaan serkkunsa korvaan:
-- Anna, nyt olen keksinyt unelmaini ruhtinaan. Nyt on minulla
tilaisuus tehdä jotakin suurta ja sankarillista...!
-- Ja mitä sitten?
-- Se on salaisuus, suuri salaisuus, suurin maailmassa. Mutta tehkäämme
eräs luja liitto, Anna, ... sinulla on myös salaisuutesi ... onhan?
-- Salaisuusko -- en tiedä. Vaan tehdään liitto.
-- Liitto, että säilytämme toistemme salaisuudet kuin omamme --
tehdäänkö?
-- Ja autamme toisiamme, -- tehdään, Elina.
Peiton alla puristivat serkukset toistensa kättä. Vaan vielä kauan
makasi Elina valveilla, ajatellen suurta salaisuuttaan, ja hänen
rinnallaan lepäsi Anna omaan pikku salaisuuteensa vaipuneena, -- muut
aatelisneitoset uinuivat jo aikoja sitten sisarvuoteella vaateaitassa
nuoruuden tervettä unta, hääilojen muistoja uneksuen.
Yön hiljaisuus vallitsi pian suuressa häätalossa. Vielä kuului
kumminkin askeleita päärakennuksen suurimmasta vierashuoneesta, johon
Klaus Fleming puolisoineen oli sijoitettu. Ebba-rouva oli jo käynyt
vuoteelle, vaan marski mitteli vielä pitkin askelin lattiata, pysähtyi
väliin, virkkoi jonkun sanan itsekseen ja käveli taas. Kulunut päivä
oli ollut hänelle tärkeä päivä, hänen asiansa oli harpannut reippaammin
eteenpäin, kuin hän koskaan oli voinut aavistaakaan. Herttuan ja
kuninkaan kirjeiden saapuminen yhteen aikaan oli ollut onnen oikku,
mutta hänelle erittäin edullinen, varsinkin siksi, että hän
kokoontuneelle aatelistolle oli saattanut näyttää nuo molemmat kirjeet.
Asema oli selvennyt, ohjakset kokoontuivat yhä kiinteämmin hänen
käsiinsä, eikä Suomen aatelisto pian voinut muuta, kuin seurata häntä.
Muutamat tosin vielä epäilivät ... yksi on paha solmu -- Hornin suku.
Sillä on vielä paljo vaikutusta aatelistoon, sillä on kansan suosio ja
se käyttää vaikutuksensa aina Flemingejä vastaan... Marski pysähtyi
tuokioksi, nosti käden otsalleen, -- mutta riuhtasi seuraavassa
tuokiossa taas käsivartensa suoraksi... Se on ruhjottava tuo suku, sen
täytyy taipua, lisää rautaa vain...!
Vaan sittenkin -- marski seisattui taas, -- voisiko sen sovinnolla
suosittaa? Viha on vanha, katkera ja syvä. Vaan jos se suku tahtoo
pysyä suomalaisena, on sen käytävä toisten kanssa sovintoon... Marski
sukasi pari kertaa levottomasti sormillaan sankkaa, harmahtavaa
tukkaansa ja seisattui sitten yhtäkkiä rouvansa eteen vuoteen reunalle:
-- Arveletko todellakin, Ebba, että naimisliittoa voisi syntyä Annan ja
Kankaisten pojan välillä?
-- Kas noin, johan olet sinäkin kääntänyt huomiosi tuohon minun
valtioviisauteeni. Päivällä vielä puistelit päätäsi.
-- Niin, katsos, sillä voisi olla merkityksensä. Tuo suku tulisi sen
kautta meitä lähemmäs, ikäänkuin sidotuksi ... ainakin näennäisesti ...
olisi häitä ja sukulaispitoja ... muuta ei paljoa tarvittaisikaan.
-- Ja Anna on järkevä tyttö, -- kunhan vain suostunee, lisäsi
Ebba-rouva, nyt hän vuorostaan vähän epäillen.
-- Jos minä tahdon, täytyy hänen suostua. Minä tarvitsen Hornit, niiden
täytyy joko olla puolellani taikka kukistua.
-- Tahdotko siis, että puhun asiasta Annalle?
-- Ei sanaakaan, ei kellekään, muista se, Ebba, huudahti marski melkein
kiivastuen. -- Antaa asian kehittyä, -- enkä ole vielä varma, olisiko
se edes viisasta. Ja nyt on meillä ensiksi suuremmat tuumat
kysymyksessä; ensiksi on kiirehdittävä laivaston luo Uudellemaalle,
sieltä kuningasta vastaanottamaan ja sitten Ruotsiin... Niin,
Ruotsissa, siellä tulee vielä kuumasti oteltavaksi, oteltavaksi
tuimasti ... mutta malttia vain, me ollaan sitkeitä suomalaisia.
Näin monenlaiset mietteet ja suunnitelmat päässään laskeutui marskikin
vihdoin vuoteelleen.
Vaan sittenkin vielä kuului Vääksyssä ääniä, kuului ullakkokamarista
juuri marskin huoneen yläpuolelta. Airueille oli sinne laitettu yösijat
ja nämä, jotka jo iltapäivällä olivat ensi väsymykseensä ottaneet
pienet unet, keskustelivat siellä nyt vuoteillaan yhteisistä
muistoistaan.
-- Etkö käynyt tullessasi meillä Paraisissa sisartasi tapaamassa? kysyi
Gröning.
-- Sekös hitto olisi joutanut, vastasi Birckholtz. -- Tyyneet ilmat
pidättivät laivaamme monta päivää siellä saaristossa ja kun vihdoin
Turkuun päästiin, kuulin, että marski jo oli matkoilla. Mutta sitä ei
kukaan uskonut, että hän täällä olisi, Stenbockin häissä. Vihdoin sain
siitä toki varmuuden ja silloin ei muu auttanut, kuin nouse hevosen
selkään ja aja synkimpään Hämeeseen. Vaan niitä matkavaivojani en enää
kadu, kuuletko lankomies, en kadu...
-- Kunhan ei vielä sittenkin tule katuminen, -- ajelet herttuan
asioilla Suomessa! Etkö sinä huomaa, että herttua turhaan niskottelee
laillista kuningasta vastaan; me pidämme kuninkaan puolta ja meidänhän
siis täytyy voittaa. Tule pois Suomeen, taikka matkusta kotiisi
Saksaan!
-- En tee kumpastakaan, olen päässyt onneni kynnykselle ja nyt multa
kaikki luistaa kuin lipeässä. -- Ja »tekö» muka voitatte ... teillä ne
juuri ovat yritykset vaaralliset. Olette nyt kuninkaan puolella, vaan
luulenpa, että »te» puuhailette päästäksenne irti ensiksi yhdestä ja
sitten toisesta, -- tiedättehän »tekin», että laillinen kuningas voi
pian olla perintömaastaan varsin löyhässä... No niin, mutta samahan se
meille on, ollaan ystävykset siltä ja langokset. Minä tulen usein
Suomeen, siihen päätökseen olen nyt tullut, olen keksinyt täällä
mainion aarteen ja se on oleva minun, minun, minun...
-- Minkä aarteen? Elä sinä vain vehkeile täällä meidän selän takana,
vähemmästä tässä maassa on aatelismiehiäkin hirtetty.
-- Ei meitä niinkään hirtetä, meillä on täällä hyviä puolustajia ... on
meillä...
Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän
nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei
ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän
puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.
-- Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat
kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet
vedä päällesi marskin vihoja.
-- Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä
vielä muutakin, -- ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen
aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.
-- Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko
puhut?
-- Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet
ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta -- nyt nukutaan.
-- Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.
Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.
IV.
Helsingissä vuonna 1593.
Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä
kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa
kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa
kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset
savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla,
siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän
kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä
kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan
ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään
tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia.
Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja
niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen
keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli
kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se
kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.
Kustaa Vaasa se oli aikoinaan tämän kaupungin sinne perustanut ja
koettanut väkisinkin luoda siitä vahvaa kauppapaikkaa, vaan Helsingillä
ei ollut Vantaan suussa minkäänlaisia edellytyksiä paisuakseen
merkittäväksi kauppakaupungiksi. Joen matala, soinen ranta ei
houkutellut asukkaita luokseen, satama joen suussa oli matala, suojaton
ja huono, etäisemmät kauppalaivat sinne harvoin uskalsivat eikä
kaupungin harvalukuisella porvaristolla ollut laajaa maakuntaakaan
kauppa-alanaan, niinkuin maan muilla kaupungeilla. Toiselta puolelta
näet Porvoo, vanha, suosittu kauppapaikka, ja toiselta Tammisaari
tunkivat sen ahtaalle alalle. Kustaa Vaasa oli tosin, tavallisen
käskijäluonteensa mukaisesti, Helsinkiä perustaessaan antanut
määräyksen, että Porvoon ja Tammisaaren asukkaiden pitäisi muuttaa
tähän uuteen kaupunkiin, jolle aijottiin suoda laajempia etuoikeuksia,
ja jotkut tammisaarelaiset olivat sen tuhmuuden tehneetkin, muuttaneet
Helsinkiin. Vaan nuo molemmat vanhemmat kaupungit pysyivät kumminkin,
kuninkaallisesta kuolinkäskystä huolimatta, pystössä ja Helsinki
riutui. Ruunun viranomaisetkin olivat jo ruvenneet huomaamaan, että
koko kaupunki oli sopimattomalla paikalla ja että se olisi siirrettävä
kauemmas merelle päin, -- olipa ehdotettu m.m. Sandön saarta nykyisen
Helsingin edustalla uudeksi kaupunkipaikaksi --, vaan vielä ei niistä
tuumista mitään tullut ja Helsingin siirtäminen lykkäytyi vielä
puolensataa vuotta tuonnemmaksi kreivi Pietari Brahen aikoihin.
Ensimmäinen Helsinki siis elää kitkutti edelleen siellä Vantaa-joen
varrella, joka nykysille pääkaupunkilaisille on tunnettu
Vanhankaupungin nimellä, mutta jossa tuskin muuta kuin muutamia
muinaisen kirkon perustusraunioita enää on vanhaa kaupunkia
muistuttamassa.
Kosken yläpuolella, kaupungin ainoan kadun varrella, kohosi tähän
aikaan komeimpana talona kaupungin yhdistetty raatihuone ja kievari, ja
tämän talon pihalla nähtiin eräänä kesäpäivänä 1593 Ebba Flemingin
raskaat, viime tapaturman jälkeen jo korjatut vaunut. Marski Klaus
Fleming oli näet perheineen, huoveineen, pari päivää sitten saapunut
tänne Vääksyn häistä, jatkaakseen Helsingistä vesitse matkaansa
Pikkalan satamaan, joka oli hänen oman vapaaherrakuntansa aluetta ja
jossa hänellä oli valtakunnan laivasto koolla. Marskin perhe ja huovit
olivatkin vielä Helsingissä, itse oli hänen täytynyt kiirehtiä edeltä
laivastoonsa.
Kohta hänen Helsinkiin tullessaan oli marskilla näet ollut pahoja
viestejä vastassaan. Hänen poikansa Olavi, Olavi Klaunpoika, ennen
hänen Ebba Stenbockin kanssa solmittua avioliittoaan aviottomasti
syntynyt, mutta hänen kodissaan siltä kasvatettu nuorukainen, oli näet
Pikkalasta rientänyt isäänsä vastaan kertomaan, että laivastossa
liikkui Kaarlo-herttuan Ruotsista laittamia lähettiläitä, jotka
koettivat houkutella laivojen päälliköitä luopumaan Flemingistä,
lähtemään Suomen rannikolta ja purjehtimaan Tukholmaan. Eikä ollut
päällikköihin paljokaan luottamista, kapina saattoi puheta minä hetkenä
tahansa.
-- Vai sellaiset vehkeet! huudahti marski synkästi kirasten tuon
viestin kuultuaan. -- Ja eikö sulla ollut laivastossa riittävästi
köyttä hirttääksesi niitä roistoja?
-- Sitä vaadin, isä, vaan mieliala on laivastossa semmoinen, etten
voinut mitään tehdä. Lähettiläillä oli turvakirjeet herttualta ja
sitäpaitse käskykirjeet tuoda laivasto Tukholmaan, josta sen muka
pitäisi lähteä kuningasta vastaanottamaan.
-- Mutta olenhan siitä minä antanut laivastolle selvät määräykset.
-- Vielä on toinenkin seikka. Laivaväki ei ole saanut palkkaansa...
-- Kyllin, minä riennän sinne itse. Vai veisit multa laivani, herttua,
parhaan tukeni, oho! On kai laivasto nyt vielä Pikkalassa?
-- Toivottavasti, jos sinne pian ehdimme.
Hätimittäin ehti marski rannalta lähettää Ebba-rouvalle terveiset, että
perhe odottaisi häntä Helsingissä, kunnes hän laivoilla tulisi heitä
noutamaan, sekä käskyn huoveille ehtimiseen ratsastella ympäristössä ja
vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, -- marski näet tiesi, että paitsi
näitä laivaston viettelijöitä herttuan lähettiläitä oli muutenkin
maassa liikkeellä kiihottamassa kansaa häntä vastaan. Samassa hän jo
istui venheessä, soutajat kiskoivat kolmessa hangassa ja venhe kiiti
hyvää vauhtia länttä kohden.
Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli
sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei
tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka
vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin,
käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa
mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita
pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä
sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä
kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä
Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman
nuoruutensa ajoilta.
Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä
hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren
Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka
Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin
omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan
sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin
Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies,
oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman
koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan
ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies,
lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen
huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan
Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään
yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella
laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin
vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut
aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla
lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin
suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen
hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi
ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja
leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion.
Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja,
huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani
hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen
seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka
väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:
-- Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa
ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin
on.
-- Viatonta -- panna hulluja tuumia neitosten päähän.
-- Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!
-- Sinun aikeesi...!
Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia;
nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet
valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän
tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata
ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja
Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa.
Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa
Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja
keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan
käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon
ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti
matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia
henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein
kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun
runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.
-- Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä,
kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen
kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka
viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet
helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.
-- En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaa
ja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan.
Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuin
Saksassa, -- niin, ehkä paljo onnellisempanakin.
-- Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?
-- Ei ole kylmä -- nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä
kävelyllä oli hiestynyt -- enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti
täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan
joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut
parhaita ystäviäni; -- eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä
mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita
kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi
onnenmaani Suomi...
-- Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.
-- Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita
ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus
Flemingiä. Ja sitäpaitse...
Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän
sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei
näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän
siis jatkoi rohkeasti:
-- Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin,
kruunausjuhliin, eikö niin?
-- Niin on aikomus.
-- Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan... Ei, elkää suuttuko
suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että
saan nähdä teidät sielläkin.
Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.
-- Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.
-- Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?
-- Niin...
Poski hehkui jo nuoren neitosen ja povi kohoili, vaan hän ei
tahtonutkaan sitä salata eikä peitellä, avonaisesti hän katsoi
nuorukaista silmiin ja nautti siitä, että sai antaa tunteensa rentonaan
valloilleen. Hän ei ajatellut, miten muut aatelisneitoset hänen
sijassaan olisivat tehneet, miten he olisivat nousseet loukkautuneina
pystöön ja sanaa puhumatta jättäneet tuon röyhkeän muukalaisen. Ei, hän
ei liikahtanut paikoiltaan, ei sysännyt syrjään tarjottua kättä. Miksi
olisi hän omaa onnen tunnettaan kahlehtinut? Olihan hän aina saanut
kätkeä kaihonsa ja tunteensa, saanut kokea kylmyyttä ja tylyyttä ja
löytänyt myötätuntoisuutta ainoastaan kuin armosta... Ei, hän ei
tahtonut karkottaa lämpöä, kun se kerran vilpittömänä ja suorana, kuten
hän luuli, lehahti häntä vastaan, hän tahtoi siitä nauttia, vaikkapa se
tulisikin halpasyntyisen pikaratsastajan taholta.
Keskustelu taukosi hetkeksi. Maantieltä kuului kavion kopsetta ja he
irroittivat kätensä, jotka tuokion olivat toisiaan puristaneet. Samassa
he näkivät Elinan täyttä laukkaa karauttavan vaahtoavan ratsun selässä
kaupungista päin. Elina huomasi heidät myöskin, pysäytti vauhdin ja
ajoi huolestuneena kohti.
-- Oletteko nähnyt Eenokkia, oi, teidän täytyy tulla auttamaan minua,
muuten tapahtuu suuri onnettomuus.
Anna ja hänen toverinsa kiirehtivät hätääntyneinä Elinan luo.
-- Mitä on tapahtunut, mikä hätänä?
-- Niin, kun huovit ovat vanginneet erään miehen, luullen häntä
ruotsalaiseksi kiihottajaksi. Vaan hän on viaton, minä tunnen hänet,
hän on viaton, hän on ulkomaalainen.
-- Mitä ihmeitä tarinoit, Elina? kysyi Anna, voimatta ymmärtää
serkkunsa hätääntyneitä selityksiä. -- Ovatko huovit vanginneet jonkun
sinun tuttaviasi? Ja mistä tiedät, että hän on viaton?
-- Minä tiedän... Oi, elä kysele, minä kerron sitten myöhemmin. Hän on
vapautettava, vaan huovit eivät laske häntä minun pyynnöstäni vapaaksi.
Anna, tule sinä puhuttelemaan Eenokkia.
Anna arvaili nyt ystävättärensä salaperäisyyden olevan yhteydessä juuri
tuon Elinan Vääksyssä mainitseman »suuren salaisuuden» kanssa, eikä sen
vuoksi kysellyt enempää. He lähtivät hakemaan Eenokkia ja löysivätkin
hänet nukkumasta muutaman pensaan juurelta joen rannalla, -- ukko oli
väsähtänyt ja antoi nuorempain huovien ratsastella maanteitä myöten
itse nauttien pitkiä ettoneita.
Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan
uninen.
-- Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli
päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin
huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului
Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt
Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin
hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli
aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut
tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä,
lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut
ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä
raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja
arveluttava.
-- Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, -- vangittu
mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään
vehkeilijä.
Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan
pistelijäästi:
-- So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja
ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, -- mikähän otus se oikeastaan
onkaan?
Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi
vain yhä hartaammin:
-- Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa ... muuten siitä
selkkauksia sukeutuu.
-- Vai juuri ennen -- sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan,
tutkitaan!
He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa
miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon
tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli
lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa,
mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja
tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli
rukoillut häntä vapaaksi.
-- Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki,
ottaen huoveilta aitan avaimet.
Siellä istui kumotun nelikon päällä pitkä, kalvakka, synkkäkatseinen
mies. Hänen kasvonsa, vaikka väriltään kellertävät, olivat piirteiltään
kauniit, mutta niistä kuvastui kärsimystä ja veltostumista, ja hänen
katseensa, kun hän ne maasta verkalleen kohotti oven avaajiin, olivat
väsyneet ja välinpitämättömät. Samaa raukeata väsymystä kertoi koko
hänen kokoonpainunut vartalonsakin: kädet lepäsivät hervottomina
polvilla, kylki nojasi hinkalon laitaan ja pää retkotti veltosti
sisäänvaipunutta rintaa vastaan.
-- Vai tämä tässä, virkkoi Eenokki hiukan halveksuen neitosille,
astuessaan aittaan tutkimaan vankia. Hän kyseli suomeksi, kyseli
ruotsiksi, vaan ei saanut vangilta ymmärrettävää vastausta; mies puhui
hänelle outoja kieliä, eikä näyttänyt hänen puheestaan tajuavan muuta
kuin muutamia ruotsalaisia sanoja.
-- Mikä perhana olet sinä miehiäsi, oletko ruotsalainen
kansanyllyttäjä, hä?
Vanki puisti päätään ja viittasi kädellään meren puolelle.
-- Vai Vironmaalta. Mitä sinä täällä sitten kuljeskelet? Tunnetko tätä
neitosta?
Eenokki viittasi Elinaa. Vanki puisteli päätään.
-- Hä, etkö tunne? Mutta hän tuntee sinut. Vai... Ukko katseli hyvin
epäilevästi Elinaa, -- vai mitä hittoja tämä on? Teettekö te tässä
minusta ilmeistä pilkkaa?
-- Ei, hyvä Eenokki! Tämä mies on virolainen aatelismies, joka on
käynyt isäni kodissa Peipotissa, muttei muista enää minua. Saanko
kysellä häneltä saksaksi?
Fincken perheessä, kuten muutamissa muissa suomalaisissakin
aatelisperheissä, annettiin jo tähän aikaan tyttärillekin jonkunlainen
kasvatus. Elinan vanhempi sisar Katarina, joka nyt oli naimisissa Ivar
Tavastin kanssa, oli varsin oppinut nainen ja Elinakin oli etenkin
kieliä saanut oppia.
-- Hitto ties, te ehkä vehkeleitte tässä, tuumi Eenokki, voimatta
käsittää, mitä varten neitoset niin harrastivat juuri tämän vangin
vapauttamista. -- Vai häh...? Olisiko sattunut siipeen ... pulska,
nuori mies ... hm ... vaikka vähän laiha ja laiska. Puhutelkaa häntä
vain, ei tuo mikään kansanvillitsijä voi olla, siksi hän on liian
tyhmä, eikähän tuo osaa meidän kieliäkään.
Elina ilmoitti silloin vangille niin tyynellä äänellä kuin saattoi
tuntevansa hänet ja tahtovansa pelastaa hänet, vaan kehotti nuorukaista
heti sen jälkeen palaamaan takasin meren yli, koska hänen nykyhetkenä
on vaarallista oleskella Suomessa.
-- Mutta kuinka te...?
-- Elkää kyselkö, sittemmin ilmotan. Sanokaa vain olevanne virolainen
kuljeskelija.
Vanki nyökäytti ihmettelevän näköisenä päätään; hänen vetelään
vartaloonsa tuli toki pikkusen pirteyttä ja sameaan silmään hiukkasen
kiiltoa, kun hän puhutteli outoa, ystävällistä neitosta.
-- Niin, häntä odottaa venhe Porvoossa, hän tahtoo heti purjehtia
takasin kotiinsa, -- siten oli Elina tulkitsevinaan keskustelun
Eenokille. -- Laskettehan hänet, Eenokki?
-- Hm, mikä lie veitikka. Vaarallinen tuo ei näy olevan -- virkkoi
vanha palvelija aitasta ulos astuessaan kovemmalla äänellä huovienkin
kuullen --, vaan olkoon siellä tallessa, kunnes marski palaa.
Ja hän väänsi oven lukkoon. Vaan Elina hätäysi ja kävi toivottomaksi.
-- Ettekö siis tosiaankaan laske häntä?
-- En minä, jos eivät muut... Sen hän oli sanovinaan hyvinkin
päättäväisesti, vaan vilkasi samalla veitikkamaisesti ylöspäin ja
köpitti sitten avaimineen tiehensä. Anna tunsi vanhuksen elkeet,
seurasi hänen katsettaan ja -- ymmärsi. Heti kahden jäätyään kertoi hän
kovin levottomalle serkulleen havaintonsa, palauttaen Elinassa taas
uuden toivon. Annakaan ei tosin ymmärtänyt, mistä syystä Elina niin oli
kiintynyt tuon oudon ulkomaisen kohtaloon, vaan hänestä oli aivan
luonnollista, että hänen piti auttaa ystävätärtään. Mutta kiitollisena
kuiskasi Elina Annan korvaan: »Sittemmin kerron sulle kaikki, -- se on
nyt se suuri salaisuus!» Ja hän oli melkein ylpeän näköinen sitä
sanoessaan.
Ilta oli käsissä. Päivän ratsastuksesta väsyneet huovit laskeusivat
ennen pitkää huolettomina levolle, välittämättä vangistaan, joka ei
kuulunut olevan vaarallinenkaan, ja itse Eenokki jatkoi pian äskeistä
kuorsaamistaan. Tytöt olivat myös käyneet makuuhuoneeseensa,
kievariraatihuone lepäsi ennen puoltayötä sikeimmässä unessaan, kuten
koko silloinen piiskuinen Helsinkikin; ainoastaan Vantaan putouksen
hiljainen lorina ja kesannolla märehtiväin kaupungin lehmäin kellojen
kalke katkoili kesäyön täydellistä hiljaisuutta.
Mutta juuri yön pimeimmillään ollessa hiipi Elina majatalosta ulos ja
Anna seurasi häntä jälempänä pihalle asti, vähän huolestuneena
serkkunsa rohkeista tuumista. Ketteränä kiipesi Elina ulkoapäin
noustavia pystyportaita myöten aitan parvelle, josta ullakon ovi oli
salvalla avattavissa, katosi hetkeksi sinne sisälle, vaan tuli jo
tuokion kuluttua sieltä ulos taluttaen käsipuolesta alas tuon
salaperäisen vangin. Se oli kaikki hiukan hullunkurisenkin näköistä
eikä Anna voinut pidättää pientä hymyilyä, kun näki nuoren, hentosen
Elinan taluttavan katveita myöten kadulle tuon pitkän miehenroikaleen,
joka seurasi mukana kiltisti kuin lapsi. Mutta Elinalla oli siinä
työssään täysi tosi ja hän huoahti helpommin, kun he olivat ehtineet
rakennusten edustaiselle törmälle.
-- Mitä syytä teillä, neitonen, on näin armahtaen kohdella minua,
ventovierasta? kysyi siellä kuiskaten lukon takaa päässyt mies.
-- Minä tunnen teidät, minulla on kuvanne.
-- Minun kuvani?
-- Niin, olen saanut sen äidiltänne. Hän tiesi teidän piiloilevan isäni
tilan läheisyydessä täällä Lahen ja Löfkosken kartanoissa, oli saanut
viestinne ja uskoi mulle koko salaisuuden. Nyt ette voi tavata täällä
äitiänne, se maksaisi vapautenne, ehkä henkenne, eikä siskonnekaan
Kirkniemellä uskalla ottaa teitä suojelukseensa. Koko maa vilisee
täynnä Flemingin huoveja ja hänellä on vihiä teidän olostanne Suomessa.
Palatkaa Saksaan ja odottakaa otollisempaa hetkeä, -- ehkä äitinne voi
kuninkaalta hankkia teille luvan tulla Suomeen.
Aivan hengästyneenä kertoi tyttö näitä nuorukaiselle heidän nopeasti
kävellessä sillalle päin, -- häntä pelotti, hän tahtoi kiirehtiä vankia
pois. Mutta tämä seisattui ja kyseli:
-- Te olette tavannut äitini?
-- Muutamia päiviä sitten ... tuossa teille häneltä kirje... Hän itkee
kohtaloanne, vaan luottakaa te itse siihen, silloin se paranee, olkaa
rohkea!
-- Minun kohtaloni on tähdissä kirjoitettu.
-- Ei, te erehdytte, lukekaa ne uudelleen. Vaan rientäkää, koettakaa jo
tänä yönä päästä Suomenlahden toiselle puolelle.
-- Siis äitiäni tapaamatta... Ja te neiti, kuka olette te...?
-- Sitä ei teidän ole tarvis tietää. Rientäkää ja luottakaa onneenne,
se on välttämätöntä, sillä teillä on vielä maailmassa paljo tekemistä.
Ja teillä on ystäviä, muistakaa se.
Nuorukainen olisi vielä tahtonut kysellä ja tiedustella, vaan Elina
melkein työnsi hänet sille kapealle hirsisillalle, joka siihen aikaan
vei Vantaajoen poikki. Siinä kiitollinen nuorukainen tarttui Elinan
käteen, vaan tämä riuhtasi sen melkein säikähtyneenä pois, kuiskaten:
-- Ei, ei, rientäkää, pelastukaa! -- Ja hän lähti juoksemaan takasin,
mutta pysähtyi vielä kerran, katsellen kuinka kalpea varjo joen
toisella puolella vähitellen häipyi öiseen kuusikkoon. Hänen rintansa
aaltoili mielenliikutuksesta ja hänen suonensa tykytti melkein
kuultavasti. Olihan hän astunut ensimmäisen askeleensa suuren
elämänkutsumuksensa alalla; varmaan oli sallima hankkiva hänelle
vastakin tilaisuutta vielä vaikuttavammin puuttumaan tuon heikon
nuorukaisen kohtaloon ja auttamaan häntä sorrosta ja alennuksesta
kunniaan. Hän luotti onneensa -- kunpa tuo toinenkin tekisi samoin!
Päättäväisenä ja voitonvarmana astui hän portilla odottavan Annan luo,
tempasi hänet vyötäreiltä ja vei niin sanaa puhumatta makuuhuoneeseen.
Vaan tyttöjen mentyä hiipi vieläkin eräs varjo esiin vaunujen takaa
kievarin pimeältä pihamaalta, pysähtyi siihen tuokioksi miettimään,
naurahti ja virkkoi itsekseen:
-- Rohkeita neitosia, toinen vehkeilee päivillä, toinen öillä. No, se
on kaikki hyvä tietää, jos tässä maassa joskus kiikkiin jouduttaisiin.
Mutta kukas hitto oli tuo mies, oliko se todellakin ... ja noinko
mitätön...?
Tuo tuumija oli Hieronymus Birckholtz, joka oli neitosten kujeita
huomatessaan hiipinyt ulos niitä tarkastamaan, vaan vielä ei ollut
niistä selvillä, ei ainakaan kuin puoleksi.
Hiljaa vihellellen meni hänkin makuutilalleen. --
Seuraavana aamuna saapui Helsingin satamaan marski Klaus Fleming
takasin Pikkalasta kolmella pulskimmalla laivallaan noutamaan
perhettään vapaaherrakuntaansa. Hän oli ajoissa ehtinyt laivastonsa
luo, herttuan ruotsalaiset viekottelijat olivat heti marskin
soutuveneen ilmestyttyä selälle hävinneet kuin tuhka tuuleen ja
laivastossa vallitsi kohta taas vanha järjestys, kuuliaisuus ja kova
komento. Fleming piti tarkastuksen laivastossa, nuhteli epäileviä
päällikköjä ja rankaisi syyllisimpiä. Mutta muuten oli hän laivastoonsa
tyytyväinen. Siinä oli nyt kohta valmiina 30 laivaa, kokonainen
suomalainen armada, jolla hän aikoi parin viikon perästä lähteä
kuningasta Puolasta noutamaan, -- laivaväkeä oli nyt vain saatava
riittävästi kokoon niihin kaikkiin. Ja tyytyväisenä hän palasi
perhettään Helsingistä noutamaan.
Helsingin satamassa siirrätti marski kohta perheensä laivoihin, vaan
muutamain kirjeiden kirjoittaminen ja asiamiesten kulku viivytti häntä
itseään vielä koko aamupäivän majatalossa. Hän käveli siellä
edestakasin huoneessaan ja saneli kirjeitä, -- paitsi Gröningiä oli
hänellä nyt, kuten usein ennenkin, apunaan kirjurina myöskin Anna, joka
marskia itseään varten teki muistiinpanoja sitä myöten kuin tämä
määräsi. Kirjeiden saneleminen näytti olevan marskille varsin
vaivaloista työtä, usein hän peruutti jo kirjotetut sanat ja käänsi
lauseen toiselle uralle. Lauseista tuli siten usein mutkikkaita ja
hajanaisia, ne olivat tarpeettoman laajoja ja sanarikkaita ja monasti
sekaantui hän joutaviin sivuasioihin kuin umpimutkaan. Mutta sisältö
noissa kirjeissä oli siltä aina hyvin mietittyä, varovaista ja
viisasta, samalla kuin se oli ytimekästä ja varmaa. Ulkopinta rosonen,
vaan ydin terästä, niinkuin marskissa itsessäänkin. Suutuksissaan
marski aina oli, kun häntä näissä kirjotustöissään häirittiin, vaan nyt
varsinkin juoksi hänen luonaan asiamiehiä ehtimiseen, kun oli tieto
levinnyt, että maaherra oleskeli paikkakunnalla, mutta aikomuksessa
lähteä pitemmäksi ajaksi koko maasta pois.
-- Kuka siellä nyt taas on? huusi Klaus-herra keskellä sanelemisiaan,
kun Eenokin harmahtava pää pilkisti sisään oven raosta.
-- Täällä on miehiä Savon puolelta, jotka ovat tulleet valittamaan.
-- Valittamaan ja valittamaan! Vieköön hitto heidät valituksineen.
Tekisivät työtä kotonaan, se olisi heille paljo hyödyllisempää, kuin
tärvellä aikaansa näillä turhilla valitusretkillä. No, käske heidät
sisälle pian.
Huoneeseen astui vitkastellen mutta päättäväisesti neljä talonpoikaa;
he tekivät kömpelön kumarruksen ja pysähtyivät lakit kourassa
ovensuuhun. Vähän arkoja ja epävarmoja he näyttivät olevan, miten
esittäisivät asiansa, vaan heidän innokkaat katseensa ja värähtelevät
kasvonpiirteensä osottivat, että heillä oli tuo ajettavansa asia
raskaana sydämmellään.
-- No, miehet, mitäpä kuuluu itämaille? Kaunis kesä. Ruis heilimöipi
parhaallaan, vai miten?
-- Heilimöipihän sillä ruis, ken viime syyssä, sodan jaloissa, sai sen
pannuksi ja keneltä se sotaväen marssiessa jäi polkematta. Mutta siitä
on pelko, ettei jää syksyyn asti eläjiä, jotka sen korjaavat, sillä
meillä ei ole mistä elää, sotaväki ryöstää kaiken, minkä päiväksemme
jaksamme ruoaksi saada.
Miehet rupesivat sitten tarkemmin kuvaamaan kansan avutonta tilaa.
Linnaleiriin majoitetut ratsumiehet eivät välitä mistään heille
säädetyistä mitoista eikä määristä, vaan ottavat väkisin kaikki, mitä
taloista irti saavat. Ja lisää ratsuväkeä tulvii myötään. Kun kansalla
ei ole itsellään mistä elää, on se aivan epätoivon partaalla.
-- Ja mitä te sitten tahdotte? kysyi vihdoin marski noita kaikkia
valituksia ääneti ja miettiväisnä kuunneltuaan.
-- Että linnaleiriä helpotettaisiin, että vieras sotaväki
siirrettäisiin pois.
Klaus Fleming, jonka kasvot olivat talonpoikain puhuessa sulaneet vähän
lempeämmiksi, kävi taas ankaraksi ja kovaksi.
-- Se pyyntönne on mahdoton, ainakin tällä kertaa, kuningas on itse
käskenyt kotiintuloonsa asti pitää sotaväen Suomessa. Mutta hän palaa
nyt aivan kohta kotimaahansa, olen juuri lähdössä häntä noutamaan. Ja
silloin hän määrää kaikki, säätää, miten sotaväkikin on sijoitettava.
-- Vaan mepä tarvitseisimme helpotusta heti, me emme kestä enää. Siihen
kurki kuolee, kuin suo sulaa.
Tuosta rohkeudesta marski jo närkästyi:
-- Puhukaa oudommille, kuolematta te olette kummempiakin kestäneet. --
Vaan vielä heltyi hänen äänensä vähän lempeämmäksi, jatkaessaan: --
Tiedänhän minä, että tämä rasitus teitä kovasti painaa, vaan minkä minä
sille teen. Mihin panen tuon sotaväen, jota taas tarvitaan, kun
välirauha Venäjän kanssa loppuu. Teidän täytyy kärsiä vielä vähän
aikaa, muutamia kuukausia, muuta neuvoa en voi teille antaa. Menkää,
lohduttakaa naapureitanne sillä tiedolla, että kuningas kohta palaa
maahansa.
Masentuneina ja toivottomina lähtivät talonpojat, eikä marskikaan
voinut sitä surkeilematta katsella: tuo lohdutus, jonka hän oli heille
antanut, oli sekin niin tuiki ontto. Hän käveli rauhatonna hetkisen
huoneessaan itsekseen puhisten ja kiukutellen.
-- Sotaväkeä ei voi hajoittaa, me tarvitsemme sen täällä, sillä se on
meidän voimamme. Kansan täytyy kärsiä. -- Vai pitäisi meidän lähettää
Ruotsiin sotaväkemme, kylläpä silloin olisi herttualla valta komennella
sekä meitä että kuningasta! Ehei, kansan täytyy kärsiä, sitä on
pakotettava siihen.
Tuokion niin itsekseen tarinoituaan ryhtyi marski taas jatkamaan
kirjeensä sanelua. Vaan kauan ei hän ollut saanut tätä työtä tehdä, kun
Eenokki taas pisti pörröisen päänsä sisään ovesta.
-- Joko taas, sinä vanha konna! huudahti Klaus kiivastuneena. -- Kuka
lurjus siellä uskaltaa häiritä meitä?
-- Se on eräs pappi.
-- Pappi! Lähetä pappi alimmaisen hel--tiin, meillä ei ole hänen
kanssaan aikaa tarinoida.
Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään
herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta
luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä
ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan
rakoon:
-- Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me
papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen
piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan
poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt
liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat
tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin
kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse
suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille
lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää
meidän tekemän?
Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti
ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys
jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.
-- Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan
villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te
saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse
selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja
joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia
tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka
toista saarnaavat, sen minä vaadin.
-- Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.
-- Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää
omattunnot rauhaan! Menkää!
Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi
taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:
-- Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän
taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään,
heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä
minä niille liturgiiat laitan... Niin, mihin me jäimmekään tässä
kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?
Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen
kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään
uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven
auki ja huusi:
-- Ketä siellä taas on?
-- Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset,
selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi
ääneensä:
-- Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan
majotusväkeä Pohjanmaalle.
Marski oli nyt kiukusta kiivaana:
-- Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina
on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden
rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan
valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa
ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te
olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian
jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!
Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas
sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje
Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen.
Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen
ja sinetillään varustaakseen kirjeen.
-- Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!
Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo
tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta
lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja
epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset
pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä
kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli
täältä yön aikana kerrottu karanneen, -- kunhan ei tällä veitikalla
olisi osaa noissa elkeissä.
-- Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan?
kysyi hän kylmästi Hieronymolta.
-- Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.
-- Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme
olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla
meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan
lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?
Veitikka kimalsi nuoren lähettilään silmässä; hän tiesi tosin
»sattumalta» vähän tuosta karanneesta vangista ja arvasi loput ja hänen
kieltään kutkutti tehdäkseen jurosta marskista vähän pilkkaa. Vaan hän
katsahti samassa Annaan ja vaikeni, puistellen vain päätään. Marskista
tuossa kumminkin oli jotakin epäilyttävää ja hän lausui ankarasti:
-- Te herttuan kätyrit vehkeilette ja kiihotatte täällä ymmärtämätöntä
kansaa laillista esivaltaa vastaan, -- kuka siitä sitten vastaa, jos
onnettomuus tapahtuu. -- Tuossa, vie tämä vastaus herrallesi. Mutta jos
sinut tavataan tällä puolen meren kansaa tai sotaväkeä yllyttämässä,
niin muista, että nikamat ovat niskassasi löyhät.
Nuorukainen kumarsi ääneti ja kääntyi poispäin, mutta nurkkasilmällä
hän heitti vielä pöydän ääressä punehtivalle tytölle hymyilevät
hyvästit.
Samassa teki marskikin lähtöä laivoihinsa. Kansaa oli runsaasti
keräytynyt Vantaan varrelle katsomaan, kun tämä mahtava ja peljätty
mies käveli rantaan; siellä olivat nuo kansan lähettämät
valittajamiehetkin, eivätkä he leppein silmin Suomen karhua katselleet.
Vaan otsa pystössä, vartalo suorana, päätään pitempänä kaikkea muuta
kansaa käveli marski väkijoukon lävitse venheelleen, joka odotti
putouksen alla, viedäkseen matkustajat ulompana satamassa oleviin
laivoihin, jotka jo levottomina pullistivat purjeitaan. Ennen pitkään
niistä ankkurit nostettiin ja laivat lähtivät soljumaan aavalle
merelle.
Johtajalaivan kannella seisoi Anna Fleming kauan katsellen rannalle,
josta väkijoukko jo oli harvennut ja huvennut. Vaan vielä viipyi siellä
törmällä eräs nuorukainen, joka aina toisinaan heilautti
sulkaniekkahattua. Ja tyttö laivan kannelta vastasi varkain viuhkaansa
heilauttamalla. Elina Fincke, joka seisoi taaempana maston luona,
huomasi sen kyllä, vaan ei siitä huolinut, hänellä oli omia mietteitään
kyllältä. Vasta kun manner katosi saarien suojaan ja Helsingin pienen
kirkon tornikin häipyi näkymättömiin, astui hän orpanansa luo ja
virkkoi:
-- Sinnekö jäi Flemingin Annan ihanne? Vai liekin se vain hetken
unelma: aateliton, aseeton, outo muukalainen!
-- Ei ole hetken unelma, vastasi Anna melkein loukkautuneena. -- Mitä
minä aatelisista ja aseista, niitä olen tavannut usein ja kyllältä;
minä janoon tunnetta ja lämpöä ja onnea, ja sen olen tavannut vasta
nyt.
Tuota Elina tuskin kuunteli, hänen ajatuksensa kulkivat omaa uraansa ja
hän virkkoi:
-- Niin, Anna, olet oikeassa, -- raivatkaamme onni itsellemme kukin
omalla tahollamme. Katsos tuota venhettä tuossa, taikka tuota
etäisempää purjetta, joka pyrkii Viron rannalle. Kenties
jommassakummassa niistä matkustaa minun »suuri salaisuuteni»
tuntematonna, piilotettuna, syrjäytettynä ja halveksittuna. Vaan minä
paljastan kerran maailmalle sen salaisuuden, minä nostan sen kunniaan
ja korkeuteen ja voitan päämääräni. Sillä minäkin luotan onneeni.
-- Ja tuon »suuren salaisuutesi», joko nyt sen mulle uskallat ilmaista?
-- Sulle uskallan, muille en. -- Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi
juhlallisesti: -- Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.
-- Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?
-- Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen
kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.
-- Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?
-- Tuosta.
Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka
silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva,
muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna
oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan
silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen
samaksi.
-- Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?
-- Ruotsin entiseltä kuningattarelta.
Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla,
kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin,
orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli
niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut
hänen elämänsä päämääräksi.
Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan
hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina
Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin
pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja
sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin
oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka
kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas
oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä
uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan
tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä
Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä
yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten,
uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin
tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus
Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja,
epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja
ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri
samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, -- häntä
piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa,
kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, -- Kustaa Eerikinpoika
oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut
kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka
isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin
luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen
prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.
-- Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut?
kysyi Anna.
-- Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan
minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän
rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä
riistäneet.
Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä
onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään
kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty
katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi
Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja
omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun.
Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika
sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä
ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo
myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen
tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli
tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi
menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään
alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi.
Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta
häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli
ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä
varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa
Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin
hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon
vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta
karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen
puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan
Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti
vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa
Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin
ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli
Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös
oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton
halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä
tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin -- turhaan.
Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi
oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran,
vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:
-- Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet
piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!
Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren
loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:
-- Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri
tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en
koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.
-- Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme
liitto on luja.
-- Luja, luja.
Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät
kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä
näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen
laivaston purjeita.
V.
»Tyttö on minun.»
Suurin osa Suomen aatelistoa vietti syksyn ja talven 1593-94 Ruotsissa,
jonne kuningas Sigismund, Flemingin laivastollaan saattamana,
vihdoinkin syyskuussa oli saapunut vastaanottamaan perintövaltakuntansa
kruunua. Olipa Klaus Fleming erityisesti kehottanutkin Suomen aatelisia
perheineen saapumaan »juhlapukimissa ja muuten juhlavarusteissa» näihin
moninkertaisiin juhlallisuuksiin, -- samoihin aikoihin olivat näet
Upsalassa, vanhassa kuningaskaupungissa, vietettävät Juhana-vainajan
viralliset hautajaiset ja Sigismundon kruunajaiset. Ja omastakin
halustaan pyrkivät toki monet tähän aikaan olemaan läsnä niissä
tapauksissa, joiden kautta niin tärkeitä maata, sen hallintoa ja
uskontoa koskevia asioita oli ratkaistava; olihan sitäpaitse hyvä pysyä
nuoren hallitsijan muistossa, aina joku virka, läänitys tai muu lahja
saattoi juhlan yhteydessä tipahtaa hallitsijan armosta saapuvilla
olevalle.
Moni oli ehkä odottanut myöskin iloista hovielämää ja rattoisaa
seurustelua nuoren hallitsijaparin ympärillä, vaan siinä oli kumminkin
kerrassaan petytty. Raskas mieliala oli koko syksyn vallinnut
Tukholmassa, epäluuloja, epävarmuutta ja levottomuutta oli kestänyt
lakkaamatta ja valtiolliset ja uskonnolliset puolueet olivat käyneet
arveluttavan kireiksi ja vihasiksi. Valtiolliset ja uskonnolliset
puoluekysymykset, kuninkaan ja herttuan puolueet, katooliset ja
protestanttiset puolueet, riehuivat aateliston keskuudessa ja olivat jo
kiihottavina tunkeutuneet porvaristoon, sotaväkeen ja talonpoikiinkin
ja kun näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä eri tahoilta koetettiin
imarrella ja houkutella, törmäsivät erisuuntaiset joukot usein
vastakkain; tapahtui tappeluita, katukahakoita ja öisiä
rauhattomuuksia. Olipa vaarallista johtavain miesten ja heidän
perheiden liikkua Tukholman kaduillakin, sillä kansan suosio ja
epäsuosio vaihteli tiheämmin kuin tuuli suuntaansa.
Tämä yleinen epävarmuus virisi ylhäältä päin ja kehittyi alaspäin.
Hallitsija oli päätöksissään häilyvä ja muutteleva eikä voitu luottaa
mihinkään hänen lupauksiinsa. Samoin eivät alamaiset luottaneet
toisiinsakaan, kukaan ei uskonut toistaan, tuskin parasta ystäväänsä;
ei milloinkaan tietty missä oltiin ja minnepäin olot olivat
kehittymässä, -- mieliala oli sietämättömän painostava. Muutamat Suomen
herrat olivat siitä syystä jo syksyllä avoveden aikaan lähteneet pois
koko juhlapaikoilta taikka lähettäneet ainakin perheensä kaukaisten
kotien turvaan.
Yleinen kiukku oli kääntynyt kuninkaan lähimpiä neuvonantajia kohtaan,
joita syytettiin näistä alituisista vehkeilyistä ja juonista, ja Klaus
Fleming, joka tiettävästi oli vaikuttavin mies kuninkaan yksityisissä
neuvotteluissa, oli vihamiestensä värittelyjen avulla varsinkin
joutunut yleisen mielipiteen vesikiveksi. Hänen sanottiin kannattavan,
jopa kiihottavan, kuninkaan paavilaisia pyrintöjä ja yleensä, maan
eduista välittämättä, tahtovan ajaa yksityisiä harrastuksiaan ja
etujaan; ja varsinkin sen jälkeen kuin Kaarlo-herttua, johon kansa
luotti, oli joulun alla vehkeisiin kyllästyneenä vetäytynyt
pääkaupungista herttuakuntaansa, oli mieliala Klaus-herraa vastaan
vihanen. Kun marski sotavoimalla esiintyi hillitsemässä katukahakoita,
kun hän toimitteli kuninkaallisia julistuksia kansalle taikka muissa
virkatoimissa liikkui, huudettiin hänelle haukkumasanoja vasten silmiä.
Hän oli tosiaankin näihin aikoihin vihatuin mies valtakunnassa ja hän
tiesi sen itse.
Mutta tuo tieto ei olisi paljokaan lamauttanut rautasen marskin mieltä,
ellei olisi ollut olemassa vielä toinen seikka, mikä teki hänen
asemansa hänelle itselleen sietämättömäksi. Se hänet pani raivostumaan
ja synkeästi itsekseen kiroilemaan eräänäkin pakkaspäivänä
uudellavuodella 1594, astuessaan alas Tukholman linnasta ja ajaessaan
huovijoukon saattamana asuntoonsa saarikaupungin etelärannalle.
-- Niin, tietääpä sen mitä siitä voisi syntyä, jutteli hän puoliääneen,
-- kun mies on akka ja nahjus akaksikin. Ei jaksa pitää yhtä päätöstä
kahta päivää, vaan peruuttaa ja peruuttaa ja taas peruuttaa. Ja tästä
kaikesta huutaa kansa minua valtakunnan petturiksi. Sama se! Vaan kun
minut vielä pakotetaan liehakoimaan ja pyytämään anteeksi, niin -- hyi
hitto!
Marski siirrähteli suuttuneena reessään.
-- Mutta mitäs tuo taas on, huusi hän äkkiä kovemmalla äänellä
ajajalleen, kun reki ehti torin laitaan ja siellä väkitungos näytti
sulkevan tien. Sieltä kuului huutoja ja tappelua, kadun viereiset
portit ja myymälät suljettiin kiireesti, akkoja juoksi hiukset
hajallaan marskin rekeä vastaan huutaen »verta» ja »murhaa»! Klaus
pysäytti hevosensa.
-- Mikä perhana siellä on?
-- Se kuuluu olevan jatkoa tuosta toisöisestä metelistä, ilmoitti eräs
marskia seuraavista huoveista, joka muutamalla portilla oli puhutellut
porvareita. -- Paavilaiset tahtoivat juhlasaatossa viedä silloin
tapetun papin vihitylle hautausmaalle, vaan kansa on noussut sitä
estämään.
-- Kyllä minä näytän niille molemmille vihityt paikat! Ajetaan
ratsuväen luo.
Koko viikon oli Tukholmassa taas ollut melskeitä ja levottomuutta ja
riita eri uskontojen välillä, joka näihin aikoihin niin tulisesti
mieliä kiihotti, oli siihen taas syynä. Sigismundon mukanaan tuomat
johtavat katooliset, kuten paavin lähettiläs Malaspina, eivät
Tukholmassa uskaltaneet saarnata katoolista oppia muualla kuin
linnankirkossa ja Katariina Jagellottaren kappelissa, vaan silloin
tällöin esiintyi kuitenkin joitakin nuorempia, intoilevia katoolisia
pappeja, jotka ikäänkuin uhalla käyttivät kuninkaan Tukholmassa-oloa
hyväkseen taas levittääkseen Ruotsissa paavilaista oppia, vaikka sillä
vain ärsyttivät kansaa. Niin oli äskenkin eräs Justus-niminen pappi
Ritariholman kirkossa todistellut Luteruksen oppia harhaopiksi.
Tukholman luterilainen pappi, intohimoinen Eerik Schepperus, piti sen
johdosta sarjan vastasaarnoja. Tässä riidassa ei suinkaan mahtisanoja
säästetty vastapuolueen maalaamiseksi ja kansan kiihkon yllyttimeksi.
Katooliset, joita Tukholmassa oli, paitsi kuninkaan ulkomaista
seuruetta, vielä paljo ruotsalaisiakin, suuttuivat niin pappi
Schepperuksen haukkumisista, että kerran kirkossa tekivät väkirynnäkön
ja kiskoivat hänet saarnastuolista alas. Tämä oli luterilaisista
tietysti ääretön häväistys, rikos, kansa nousi ilmi kapinaan, eikä
katoolisten ollut enää ollenkaan liikkumista kaduilla. Heidän papit ja
jesuiitat varsinkaan eivät uskaltaneet näyttäytyä kansalle, joka olisi
repinyt heidät palasiksi. Yleistä kurittomuutta käytti roistoväki
hyväkseen panemalla toimeen aiheettomiakin katukahakoita, sekasorron
aikana ryöstääkseen porvarien myymälöitä. Ja tämän kaiken kestäessä
kuningas, uskaltamatta antaa ankaraa järjestyskäskyä, lymyili
linnassaan puolalaisen vartioväkensä turvissa ja harjoitti siellä
kaikenmoisia katoolisia temppuja, pesi m.m. eräänä päivänä 12:den
palvelijansa jalat, -- hyi hitto, kuinka Fleming sydämmessään halveksi
tuollaista kyvyttömyyttä!
Kuninkaan omia pappejakin kiihtynyt kansa niin ahdisteli, että näiden
täytyi valepuvussa kulkea linnaankin. Niin oli sinne pari päivää sitten
eräs pappi koettanut puikahtaa hovisoittokunnan joukossa soittajan
pukuun puettuna. Vaan hänet tunnettiin, hurjistunut kansa paljasti
valepukuisen papin ja siitä syntyneessä metelissä sai tuo pappi
surmansa. Nyt vaativat katooliset toki jotakin toimenpidettä kuninkaan
puolelta, vaan ei mitään kuulunut. Mielenosoitukseksi panivat silloin
kaikki kaupungissa olleet paavilaiset toimeen saattokulkueen kaupungin
kaduilla viedessään murhattua pappia hautaan. Protestanttinen väestö
piti tätä tietysti ärsytyksenä ja taas syntyi uusi kahakka, jonka alkua
Tukholman torilla Fleming nyt reestään oli nähnyt. Saattokulkueessa
olevat aseelliset vetivät miekkansa ja porvarit juoksivat kotiinsa
hakemaan aseita. Ilmi tappelu oli kohta valmis.
-- Vaan vielä sinne kerkeän minäkin, tuumi marski ajaessaan
ratsuväkensä luo, jota hänellä oli kaupungin laidassa varalla
kaikenmoisia odottamattomia tapauksia varten. Heti olivatkin huovit
satulassa ja niiden etupäässä karautti nyt Fleming itse puhdistamaan
katuja. Niin protestantit kuin katooliset saivat rinnan kiltisti
väistyä ja hajaantua ja kun torilla ei sittenkään tahtonut tulla
puhdasta, komensi Fleming väkensä hyökkäykseen. Ei armoa suotu
kummallekaan puolelle, porvareilta riistettiin aseet, katooliset
ruumissaattajat saivat laputtaa jalkoihinsa ja ennen pitkää oli rauha
palautettu. Ruumisreki lähetettiin muutamain huovien seuraamana
kaikessa siivoudessa hautuumaalle. Vaan kansan viha kääntyi taas
Flemingiä kohtaan, portinraoista ja ikkunoista huudettiin hänelle
haukkumasanoja ja soimattiin häntä paavin kätyriksi ja isänmaan
petturiksi.
-- Siitä viisi, tuumi Fleming, ajaessaan asuntoonsa. -- Mutta
tämmöisinään eivät olot voi kauan jatkua, tästä ei tule koskaan mitään
selvyyttä. Kun ei kuninkaaseen voi luottaa, täytynee tässä hieroa sopua
herttuan ja Hornin kanssa, vaikka se selitettäisiinkin peräytymiseksi.
Muuten on kapina maassa yleinen.
Asuntoonsa tultuaan käski marski heti panna matkareen kuntoon sekä
kutsui Gröningin puheilleen. Hänen perheensä ei ollut kotosalla, se
oleskeli Ebba-rouvan sisaren, leskikuningatar Katariinan luona
Strömsholman linnassa, jossa tämä Kustaa Vaasan kolmas puoliso piti
leskihovia ja jonne marski itsekin nyt muutamiksi päiviksi lähti, --
hän ei ollut joulupyhiksikään joutanut sinne kuninkaan luota.
-- Sinun täytyy Gröning seurata minua Strömsholmaan, jonne nyt lähden
häärääpijäisiin, virkkoi marski kirjurilleen. -- Meidän täytyy siellä
panna kokoon eräs sangen vaikea kirje, arvaappas kenelle?
-- Luultavasti Södermanlannin herttualle.
-- Niinkö luulet? Niin arvelin itsekin ensin, vaan annan kumminkin
kuninkaan itsensä kirjoittaa hänelle. Mutta meidän täytyy kirjoittaa
ystävällinen ja kohtelias kirje Kaarlo Hornille, -- rakentaa ystävyyttä
senkin kautta.
-- Syntyyköhän siitä pysyvää sopua?
-- Niin, epäilyttää minuakin. Vaan tässä ei nyt muu auta; ellei
herttuaa saada lepytetyksi, ei tule mitään hautajaisista eikä
kruunajaisista eikä valtakunnan hallinnosta, ei tule tästä muuta kuin
yleinen kapina. Kuninkaalla ei ole tarmoa käskeä, hän epäilee ja
peräytyy ehtimiseen. Herttua täytyy siis saada suositetuksi ja
saapumaan Upsalaan ja siihen häntä tuskin kukaan paremmin voi taivuttaa
kuin Horn.
-- Niin, vaan...
-- Vaan mitä?
-- Eiköhän herttua silloin anasta ohjaksia yksinomaa omiin käsiinsä?
Marski istui kotvasen ääneti. Tuo kysymys ei näyttänyt olleen hänelle
vieras, hän oli sitä ajatellut paljokin. Hän tarkasteli kirjuriaan
kauan ja virkkoi sitten verkalleen:
-- Se on luultavaa, se on varmaakin. Hän anastaa vaikutusvallan,
pakottaa veljensäpojan itseään tottelemaan, esiintyy mahtavana
majordomuksena. Me kai tulemme syrjäytetyiksi, ainakin joksikin ajaksi,
eikä herttua tule sitä tilaisuutta laiminlyömään kootakseen
vastaseksikin kaiken vallan Ruotsissa omiin käsiinsä ja masentaakseen
meidät Suomessakin. Niin, niin. Jos kuninkaalla olisi selkärankaa,
antaisimme herttuan paikata mökönturkkia Söderköpingissä, viettäisimme
kruunajaiset ja järjestäisimme hallituksen. Vaan hän ei uskalla ...
päättää ja peräypi!
Marski mietti taas hetkisen ja jatkoi sitten:
-- Ja meidän on suostuttava peräytymiseen, -- herttua saakoon vallan --
ajakseen. Kauaksi ei hän sitä saa, siksi häilyviä ollaan tuolla
kivilinnassa, ettei siellä antauduta täydellisesti peräytymäänkään.
Kuinka tahansa, tällä hetkellä on herttua lepytettävä ja Horn myös.
Klaus-herra rupesi pukeutumaan matkapukuunsa ja Gröning riensi
niinikään matkalle varustautumaan. Silloin tultiin ilmoittamaan, että
eräs nuori herra pyrkii sisälle. Kärsimätönnä käski Fleming päästää
sisään tuon »nulikan» ja jatkoi yhä matkapukuun pukeutumistaan.
Sisäänastuja oli nuori Henrik Horn. Marski katsoi pitkään ja aluksi
epäillen nuorukaista, joka siinä seisoi ujona ja osaamatta heti tehdä
selkoa asiastaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tässä on joku
viekkaus tekeillä, että poika kulkee isänsä ja herttuan asioilla. Mutta
mitä varten herttua lähettäisi hänen luokseen tuollaisen puhumattoman
penikan, jos vakavat asiat olisivat kysymyksessä? Klaus-herra ei tullut
ajatelleeksi Vääksyn tapahtumia, vaan jo nuorukaisen ensimmäisistä,
katkonaisista selityksistä pääsi hän jälille, mistä oli kysymys.
Henrik Horn kertoi juurikään tulleensa jäiden yli Suomesta
kruunausjuhliin, joihin isänsä oli hänet vaatinut. Vaan isä oli tällä
hetkellä Södermanlannissa, herttuan luona, hänellä, Henrikillä, oli
vähän tuttavia Tukholmassa.
-- Ja Vääksyssä ollessamme lupasin käydä Tukholmassa tervehtimässä
armollista rouva Ebbaa ja hänen perhettään, joiden seurassa minulla oli
onni tehdä niin hauska ratsastusmatka.
Ahaa! ei mitään valtiollista, poika kulkee ilmeisesti lemmentuumissa
isänsä tietämättä, päätteli marski, ja se oli hänestä niin
hullunkurista, että häneltä ensiksi pääsi nauru, vetäessään
siinä poronnahkaisia kallokkaita jalkoihinsa. Mutta sitten,
huomatessaan pojan käyvän yhä enemmän hämilleen, herkesi hän melkein
ystävälliseksikin, kyseli miten jäät kestävät Ahvenanmeren yli ja
minkälainen sato Suomessa oli viime syksynä saatu. Jäät olivat tällä
hetkellä hyvät meren poikki, kertoi Horn. Vaan sato Suomessa oli tullut
huono, enimmissä osissa maata täysi kato. Niin, niin, siitä oli marski
kuullut kerrottavan, ajat eivät ole siellä iloiset.
Sillävälin oli marski jo saanut turkitkin päälleen ja seisattui nyt,
vyötä kiinnittäessään, tutkivin katsein nuorukaisen eteen.
-- Minun on nyt lähdettävä Strömsholmaan, jossa rouvani ja perheeni on,
joten en voi pyytää teitä jäämään taloon. Mutta... Hm, te olette tullut
tervehtimään minua ja perhettäni, vaikka tiedätte, että Hornein ja
Flemingein välit eivät ole hyvät.
-- Olen uskaltanut, rouvanne lupaukseen luottaen. Enkä käsitä,
mikseivät välit voisi vielä muuttua...
-- Ja ainakin toisessa polvessa parata, niin, niin, tapahtuuhan
semmoista, varsinkin jos on pieni lemmenjuttu välissä. Vaan te ette ole
puhuneet käynnistänne isällenne mitään, ettehän?
-- En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin.
-- No hyvä. Matkustakaa te isänne luo Södermanlantiin ja kertokaa
hänelle suoraan käyneenne täällä. Ja jos hän teille luvan antaa, niin
en kiellä minä teitä vastakin käymästä veljentytärtäni tervehtimässä.
Hyvästi, nuori mies.
Henrik Horn punastui ja kalpeni, kun marski noin suoraan paljasti hänen
asiansa. Hän näytti vieläkin tahtovan jotakin selittää, vaan silloin
oli marski jo ulkona, istui matkareessään, johon otti Gröningin
viereensä ja ajaa karautti nyt aivan tyheiden katujen lävitse
kaupungista alas Mälarille, jota myöten talvitie vei Strömsholman
linnaan.
Kustaa Vaasa oli lähes 60-vuotiaana vielä mennyt kolmannen kerran
naimisiin, ottanut puolisokseen nuoren neitosen eräästä maansa
vanhimmasta ylimyssuvusta, ja tämä leskikuningatar Katariina Stenbock
eli vielä 62 vuotta puolisonsa vuonna 1560 tapahtuneen kuoleman
jälkeen, nähden monenlaisten vaiheiden ja käänteiden pilkkovan ja taas
vahvistavan puolisonsa perustamaa Vaasan kuningassukua. Hän ei ollut
nyt vielä viidenkymmenen ikäinen, pitäessään talvisin Strömsholmassa --
kesät vietti hän Kastelholmassa, Ahvenanmaalla, joka myös oli hänelle
läänitetty -- muhkeaa hovia, missä ylhäisiä vieraita, puolueisiin ja
suuntiin katsomatta, usein vieraili hänen luonaan. Tänä uudenvuoden
aikana oli Strömsholmassa varsinkin ollut paljo vieraita, -- olihan
siellä kaikilla ajan ja arvon mukaisilla juhlallisuuksilla vietetty
komeita tupaantulijaisia.
Eräs leskikuningattaren suosikki, Saksasta syntyperäisin oleva, vaan
parhaan ikänsä Ruotsissa ja Suomessa elänyt ylhäinen aatelismies,
Kristoffer Schenck, oli näet nyt joulun aikana mennyt naimisiin
valtioneuvoksen Pietari Brahen tyttären Katariinan kanssa ja upeat,
pitkälliset, loistavat häät oli ensiksi vietetty Visingsborgissa,
Brahen sukutilalla, ja sieltä oli koko komea hääseurue siirtynyt
Strömsholman linnaan, jossa Schenck korkean suosijansa luona asui ja
jossa leskikuningatar vietti taloontulijaiset. Vieraiden joukossa oli,
paitsi lukuisasti Ruotsin ja Suomen aatelisia, virallisia edustajia
myöskin itse kuninkaan ja herttua Kaarlon puolesta, jotka eivät itse
olleet voineet häihin saapua. Tämä avioliitto oli näet varsin ylhäinen,
Schenck oli saksalaista suuraatelia, joka kehui sukujuurensa ulottuvan
aina muinoisen Rooman ylimyssukuihin saakka, ja morsian taas Brahen
vanhaa, suurta, kuulua perettä.
Näiden häiden »rääpiäisiin» nyt marski Tukholmasta matkusti, lähinnä
kumminkin tervehtimään Strömsholmassa olevaa perhettään.
Kuten muu hääväki oli näet Ebba-rouva perheineen ollut saapuvilla
myöskin itse häissä Visingsborgissa ja saattanut vastavihityn
pariskunnan sieltä Strömsholmaan. Ja Anna Flemingille oli näillä
hääpyörteillä ollut aivan erityistä, hurmaavaa merkitystä.
Ilosiksi olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, kun hän tätinsä
seurassa Visingsborgiin tullessaan oli aivan oudossa häärahvaassa,
Kaarlo-herttuan edustajain joukossa, tuntenut sen hilpeän nuorukaisen
piirteet, jotka keväästä asti alinomaa olivat olleet hänen mielessään.
Hän arvasi, ettei tuo yhtyminen ollut niin aivan satunnaistakaan ja
käytyään arkailematta Hieronymus Birckholtzia tervehtimään olikin tämä
ihastuneena hänelle kertonut erityisesti herttualta hankkineensa luvan
päästä näihin häihin, joissa hän tiesi tapaavansa marski Flemingin
perheen. Usein he sitten hyöriväin hääpitojen aikana olivat olleet
tilaisuudessa tapaamaan toisensa ja Birckholtz oli, samoin kuin suuri
osa muuta hääjoukkoa, seurannut vastavihittyä pariskuntaa myöskin
Strömsholmaan, jossa jo pari päivää oli iloisia juhlia jatkettu.
Näitä päiviä käytti nuori junkkari monella tavalla hyväkseen. Hän
lujitti yhä niitä siteitä, joilla hän Suomen-retkellään oli saanut Anna
Flemingin niin helposti verkkoihinsa käärityksi, ja hän oli nyt jo
varma, että saalis pysyi. Mutta uutterasti ja toimekkaasti puuhasi hän
myöskin valmistaakseen maaperää hyvällä alulla olevan yrityksensä
perilleviemiseksi. Iloisella luonteellaan ja hauskoilla pakinoillaan
suositti hän häissä olevia aatelisherroja puolelleen ja erityisesti oli
hänen onnistunut hierautua ylhäisen sulhasen, Kristoffer Schenckin,
suosioon. Tämä saksalainen tunsi kai jo maamiehenä myötätuntoisuutta
herttuan iloista palvelijaa kohtaan ja ennen pitkää hän, samoin kuin
monet muut häävieraista, rupesi huomaamaan nuoren seikkailijan
lemmenvehkeitä Anna Flemingin kanssa.
-- Sinä veitikka olet kiertänyt neitosen pään pyörälle, virkkoi hän
Hieronymolle eräänä päivänä naureskellen. -- Aijotko pyytää häntä
avioksi?
-- Jos uskaltaisin. Vaan mulla on vähän suosijoita ja marski on ankara
herra.
-- Tarvitset puhemiestä. No hyvä, minä rupean puhemieheksesi marskin
luona, -- tytön kanssa näyt itse sopivan parhaiten. Koetan taivuttaa
marskia myöntymään, hän kuuluu pian saapuvan tänne.
Huolissaan Hieronymo oli tuon tuuman onnistumisesta, vaan kiitollisena
hän kumminkin vastaanotti ylhäisen herran ystävällisen tarjouksen, --
täytyihän siinä koettaa onneaan! Vaan sillävälin olivat Hieronymon ja
Annan väliset suhteet ruvenneet herättämään yhä enemmän huomiota
häärahvaassa, -- Anna salasi mieltymyksensä huonosti ja liian usein
nähtiin heidän kuhertavan yhdessä, milloin linnan syrjähuoneissa,
milloin kävelyretkillä Mälarin jäällä, milloin nuorten iloisissa
mäenlaskuissa, joita ajanvietteeksi pantiin toimeen. Aatelisherrat,
jotka Hieronymus hilpeillä jutuillaan oli voittanut puolelleen, sille
hymähtelivät, toiset ilkkuen, toiset päätään puistellen, muistaen
kuinka arka Suomen ankara marski on ylhäisestä nimestään. Vaan
aatelisrouvat pyörittelivät silmiään ja supattelivat syrjässä, -- tuo
oli heistä jo liian julkeata ja ajan ahtaita, kaavamaisia muotoja
loukkaavaa. Ennen pitkää saapuivat supatukset Ebba-rouvankin
kuuluville; hän rupesi tarkkaamaan nuoren sukulaisensa käytöstä ja
huolestui kohta huomatessaan, kuinka peittelemättä tämä ilmaisi
mieltymyksensä liehakoivaan junkkariin. Hän päätti viipymättä nuhdella
ja varottaa Annaa, ettei toki mitään puheita enää kuuluisi, kun marski,
kuten oli luvannut, ehkä jo samana iltana saapuisi Strömsholmaan.
Taas oli nuoriso huvittelemassa kelkkamäessä ja ilo raikui sieltä ylös
linnaan asti, jonka ikkunasta Ebba-rouva yhä ärtyvin mielin katseli
nuorten elkeitä. Anna, joka kotonaan tavallisesti oli suljettu ja
hiljainen, liehui siellä iloa hehkuvana ja reippaana toisten joukossa,
ja häikäilemättä hän aina istahti sen kelkan keulalle, jota herttuan
junkkari ohjasi alas, -- he näyttivät aivan kuin yhteen kuuluvilta.
Ebba-rouvan katse synkistyi, hän ei voinut käsittää, kuinka hän ei
ennen ollut huomannut tuota vaarallista peliä. Heti lähetti hän
kutsumaan Annan sisälle puheilleen.
-- Anna, virkkoi hän holhokilleen, kun tämä punakkana ja vielä iloisen
mielialansa vallassa istahti hänen viereensä, -- minä olen sinulle
nuoruudestasi pitäin opettanut, että aatelisneiden ensimmäinen
velvollisuus on olla arka nimestään, kunniastaan ja arvostaan, sillä
hän ei omista sitä yksin, se on hänelle yhteistä sukunsa ja säätynsä
kanssa. Ei leikilläkään hän saa unhottaa aateliuttaan, tieto
syntyperästään pitää hänellä olla veressään -- enkö ole sitä sulle
opettanut?
-- Olette täti, vastasi Anna hiljaa, säikähtäen tätä ripitystä. Hän ei,
antautuneena uuden ihastuksensa valtaan, ollut tullut ajatelleeksikaan,
että häntä jo niin vähästä moitittaisiin.
-- Ja sinun nimesi on Fleming, jatkoi Ebba-rouva, -- kuulut maasi
ensimmäiseen sukuun. Sinä ymmärrät minut. Täällä kuuluu kuiskeita,
että Anna Fleming on nähty sopimattoman tuttavallisesti seurustelevan
jonkun herttuan kamaripalvelijan kanssa, jonka syntyperästä ja
maineesta ei ole tietoa, tuntemattoman ulkomaalaisen onnenonkijan
kanssa. Minä uskon, että se on ollut vallattomuutta ja hetkellistä
ajattelemattomuutta, mutta siltä minua surettaa, että joku perheeni
jäseniä on voinut piloillaankaan unhottaa, mitä Flemingin nimi
merkitsee.
Annalla tuota kuullessaan ikäänkuin silmät aukenivat, hän tuli nyt
vasta ymmärtämään, minkälaiset vaikeudet hänellä tulisi olemaan
saavuttaa sen onnen, jonka hän jo mielessään oli omakseen kuvaillut.
Hän ei ollut näihin asti, antautuen rentonaan hänelle niin uuden
ilon-tunteen valtaan, vielä tarkemmin ajatellut, miten olot lähtisivät
edelleen kehittymään; nuorukaisen kanssa ei siitä ollut vielä koskaan
ollut puhetta, heidän seurustelunsa oli kyllä ollut tuttavallista ja
kuin sovittua, vaan tulevaisuudestaan he eivät olleet puhuneet. Nyt
Anna käsitti, että aika on käsissä juuri sitä ajatella ja että hänen
alun pitäin on paras asettua varmalle ja päättäväiselle kannalle,
tulkoon vastamyrsky kuinka tuimana tahansa. Ja siinä tuokiossa hän
ikäänkuin vakaantui ja kypsyi ja tyynesti hän Ebba-rouvalle vastasi:
-- Ei se ole vallattomuutta, täti, eikä pilaakaan.
-- No mitä se sitten on? kysyi Ebba-rouva ankarammin. -- Sinä päästät
oudon miehen puheillesi ja osotat hänelle huomattavaa suosiota, --
siten tietämättäsikin ehkä kasvatat hänessä mielikuvia, jotka eivät
kumminkaan koskaan voi eikä saa toteutua.
Nyt Annankin varsi oikeni suoremmaksi ja hänen ääneensä tuli terästä,
kun hän vastasi:
-- En ole seurustellut tuon miehen kanssa salaa, vaan kaikkien
nähtävästi. Enkä tiedä, mitä mielikuvia olen hänessä herättänyt, en
ainakaan sopimattomia.
-- Koko seurustelu on ollut sopimaton, enkä voi antaa itselleni
anteeksi, etten jo ennen ole sitä huomannut ja estänyt. Mutta nyt sen
tuttavuuden tuon keinottelijan kanssa pitää ollakin lopussa!
Tyyneesti mutta varmasti Ebba-rouva tämän lausui, vaan Annassa nousi
kuin luonto kapinaan tuota solvausta vastaan ja miltei kiihkosesti hän
vastasi:
-- Hän ei ole keinottelija, vaan rehellinen, kelpo nuorukainen.
-- Mitä? Aivanhan minua säikytät. Käy toisten aatelisneitosten pariin
ja käyttäydy niinkuin he... No, mitä viivyttelet?
-- Täti, minä en voi luvata, etten enää seurustele herra Hieronymon
kanssa.
-- Herra Hieronymon ... mutta minä voin luvata. On parasta että istut
tänne käsitöihisi, minä tahdon katsoa, eikö tuon nuoren herran tehtävä
tässä talossa jo ole päättynyt.
Ebba-rouva meni päättävin askelin ulos ja sulki oven takanaan. Anna
ymmärsi, että hän nyt oli vankina siksi, ettei saisi nuorta junkkaria
tavata, ja että hän itse varomattomuudellaan oli tämän aikaansaanut,
mutta hän ei saanut vieläkään oikein ajatuksiaan tottumaan siihen, että
häneltä todellakin tahdottiin riistää tuo hänen uusi ja kaivattu
onnensa. Niin rutosti oli tullut tuo kolaus sulosen innostuksen
keskeen, ettei Anna ollut sitä arvannut varoakaan.
Vaan Ebba-rouva ei sentään vieläkään pitänyt tätä pientä lemmenjuttua
niin varsin vaarallisena. Ainahan nuorten päähän tuollaisia pieniä
elkeitä ja unelmia pääsee pälkähtelemään, jotka hetken hurmaavat ja
sitten unehtuvat ja haihtuvat. Eikähän niitä sentään niin kovin
ankarastikaan tuomita. Itsehän prinsessa Anna, kuninkaan sisar,
Stegeborgissa panee huvikseen toimeen pikkuromaaneja hoviherrainsa ja
neitostensa kanssa; niille pudistetaan ensiksi arveluttavasti päätä,
mutta sitten niille nauretaan... Vaan Klaus herra ei ymmärrä leikkiä ja
siitä syystä on tämä juttu hänen veljensätyttären ja herttuan
palvelijan välillä tukahdutettava alkuunsa.
Siltä kannalta kuvaili Ebba sisarelleenkin tätä ikävää tapausta,
vaatien, että herttuan puolesta tullut lähetyskunta sopivalla tavalla
laitettaisiin linnasta pois. Vaan leskikuningattaresta asia ei ollut
niinkään yksinkertainen. Eihän herttuan lähettilästä muitta mutkitta
voida karkottaa talosta, väitti hän, hän on täällä kutsutun
aatelisherran arvossa ja sitäpaitse herra Schenckin erityisessä
suosiossa. Ja voikohan tämä asia muuten enää aivan suorituksetta
päättyäkään, nuo nuoret näyttävät jo liiaksi päässeen kiintymään
toisiinsa.
-- Mitä tarkotat? Juuri senvuoksihan he ovat heti toisistaan
erotettavat.
-- Kuinka tahansa, asia on kai ajettava jonkunlaiseen loppuun. Herttuan
lähettiläs aikoo ehkä pyytää Annaa avioksi.
-- Avioksi ... mitä hulluja, siitä ei saa koskaan tulla puhetta,
onneksi Annakaan ei salli asian toki niin pitkälle menevän.
-- Tiedätkö sen? Ja sitäpaitse: olisiko se niin suuri onnettomuus? Mies
on herttuan suosikki, tuntuu toimekkaalta ja kyvykkäältä ja nousee
epäilemättä vielä korkeallekin...
Nyt Ebba-rouva vasta oikein hätäysi. Tuollaista hurjuutta hän ei toki
ollut ajatellutkaan. Sehän olisi häpeä koko suvulle ja sitäpaitse ...
olihan Annalle jo katsottu aviomies, maansa parasta sukua; pitikö tämän
lemmenjuonen nyt tulla sotkemaan sitä liittoa Flemingein ja Hornein
välillä, jonka Klaus-herrakin oli suotavaksi katsonut. Ei koskaan, --
vaan miten on juttu nyt ehkäistävä? -- Ebba-rouva asteli levottomana
huoneesta huoneeseen, hän olisi heti lähtenyt pois koko Strömsholmasta,
matkustanut perheineen Tukholmaan, ellei Klaus-herraa nyt juuri olisi
odotettu linnaan saapuvaksi.
Vaan nuori Hieronymus Birckholtz seurasi katseillaan Ebba-rouvan retkiä
ja hänen levottomuuttaan melkein yhtä suurella levottomuudella. Kohta
kun Anna oli kutsuttu kelkkamäestä pois, oli hän aavistanut, että nyt
ollaan merrassa, nyt on juttu julkinen. Ja huomatessaan tyttönsä
katoavan sisähuoneisiin ja rouvain supattavan sivummassa, tunsi hän
ukkosta ilmassa. Hän oli kyllä itse sitä valmistellut, vaan ilma oli
lämmennyt pikemmin kuin hän luuli, ratkaisu läheni liian rutosti. Hän
ei ollut vielä valmis sitä kestämään ... eräs seikka hänet varsinkin
teki huolestuneeksi: hän ei ollut vielä neidolle mitään lopullista
puhunut, ei ollut kosinut Anna Flemingiä.
Tosin oli hän jo kauan ollut varma neiden suostumuksesta, mutta hän oli
itse tahallaan esiintynyt näin hienotunteisesti ja varovasti. Hän
tiesi, että hänellä tytön omaisten taholta tulisi olemaan suuriakin
vaikeuksia, siksi täytyi alunpitäin notkeasti luovia. Ja vielä oli
siihen toinenkin syy, joka Hieronymoa sekä suututti että nauratti,
mutta jolle hän ei voinut mitään, ja se juuri sekotti hänen selvän
ohjelmansa ja lamautti hänen toimintakykynsä.
Nuori saksalainen oli aluksi pitänyt koko tätä lemmenjuttua leikkinä,
huvituksena, vaihteluna, -- kuten monta muutakin. Mutta pian siihen oli
punoutunut mietteitä ja laskuja; miehelle hänen asemassaan olisi
avioliitto maan miltei ylhäisimmän aatelisperheen kanssa mahtava porras
ylöspäin ja eteenpäin, temppu, jota ei voinut jättää koettamatta,
vaikka se uskalias olisikin; -- mitäpä hän menetti, tyhjänä
ylioppilaana oli hän lähtenyt maailman seikkailuihin, vähät hän tappasi
jos tappasikin, vaan voitti paljo jos voitti! Vaan nämä laskutkin
sotkeutuivat. Seurustellessaan tuon kainon ja luonnonpuhtaan neidon
kanssa, oli hänen oma mielensäkin, niin kevyt kuin se olikin ja
huikenteleva, kietoutunut samoihin pauloihin, joilla hän Annan oli
vanginnut. Neidosta lähtevä lemmen tuoksahdus kasvatti hänessä
itsessään sellaista ujoutta, ettei hän enää itseään ymmärtänyt.
»Minustahan on tulemassa rakastunut narri, joka en uskalla tuumiani
toteuttaa», niin oli hän usein puolipilkalla hokenut itselleen, vaan ei
siitäkään lähtenyt apua.
Ja nyt hän tarkalla vaistollaan huomasi, että ratkaisu läheni, ja nyt
juuri Annaa ei näkynyt missään, nyt, jolloin kallista hetkeä olisi
ollut käytettävä.
Näissä mietteissä asteli nuori junkkari linnan huoneissa tavatakseen
Anna Flemingin, vaan turhaan, -- lopuksi hän arvasi, että Ebba-rouva
oli kai hänet salvannut lukkojen taa. Ja taas hän meni istumaan suureen
arkitupaan muitten junkkarien joukkoon, jutteli ja laski leikkiä ja
vihelteli sekaan iloisia säveleitä. Siellä kerrottiin, että marskia
odotettiin illaksi linnaan. Siitä poika kävi yhä levottomammaksi. Jos
hän saa vihiä asiasta ja puuttuu siihen, silloin... Hehei! Hän
vihelteli taas ja nauratti toisia ja lohdutti sekaan levotonta mieltään
sillä ajatuksella, että eiköhän se onni taas auta suosikkiaan!
Ja päivä kului iltaan saakka.
Pihalta rupesi silloin äkkiä kuulumaan kulkusten kilinää, linnassa
syntyi hälinää, isäntäväki riensi vierasta vastaanottamaan, --
tiettiinhän mahtavan marski Flemingin sieltä tulevan. Silloin rupesivat
Hieronymon silmät taas pälyilemään ja hän teki uuden retken
sisähuoneisiin: olisipa ihme, ellei tämän hälinän aikana saisi
silmänräpäykseltä edes nähdä neitostaan. Ja aivan oikein, eräässä
käytävässä tulee Anna Fleming arkaillen häntä vastaan, hänkin hakevin
katsein ja huolestuneen näköisenä.
-- He tahtovat lähettää teidät täältä pois, kuiskasi Anna
hätääntyneenä.
-- Ei siitä hätää. Mutta totta on, meidät tahdotaan erottaa, ratkaiseva
hetki on käsissä.
Ja nuorukainen, jossa uhkaava vastus ja hetken tärkeys viroitti
valveille kaiken hänen tavallisen toimintatarmonsa, tempasi tytön
käsipuolesta mukaansa yläkertaan vievään porraskäytävään ja virkkoi
siellä pitemmittä valmistuksitta:
-- Hetki on kiireellinen ja teidän tähänastinen ystävyytenne antaa
mulle rohkeutta. Uskallatteko ruveta halvan ulkolaisen puolisoksi?
-- Te kysytte sitä, minkä tiedätte. Tunteeni mulle vakuuttaa, että
olemme määrätyt toisillemme, ja siksi uskallan.
-- Mutta minä olen aateliton, tuntematon ulkomaalainen.
-- Minä tiedän sen.
-- Ja te olette mahtavan marski Flemingin ylpeää, ylhäistä sukua.
-- Mutta minun äitini oli porvaristyttö.
-- Minä olen herttuan väkeä, sukunne vastustajan palveluksessa.
-- Minä en anna puolueiden määrätä onneani.
-- Vaan teitä tahdotaan naittaa toiselle.
-- Minä en suostu, sillä -- sydämmeni on valinnut.
-- Te sanotte sen. Silloin olette minun, vaikka teidät teljettäisiin
vuorien onkaloon!
Kättä kerkesivät nuoret kerran puristaa kiireisen liittonsa
vahvikkeeksi, muuta eivät ehtineet, sillä samassa kuului askeleita
alhaalta ja heidän oli erottava. Mutta ennenkuin he ehtivät alas
eteiseen, seisoi jo turkkipäällinen mies heidän edessään. He
säpsähtivät molemmat, pysähtyivät, luullen hämärissä tapaavansa jo itse
marskin. Vaan nuortealla, veitikkamaisella äänellä virkahti tulija:
-- Joko taas, -- noin teidät viimeksikin näin yhdessä. Ai, ai,
vaarallista leikkiä, marski tulee.
-- Sinäkö Gröning, terve lankomies, huudahti Hieronymus iloisena, Annan
rientäessä takasin naisten huoneisiin. -- Tulkoon nyt vaikka itse
pääpiru, tyttö on minun!
-- So, so, hiljemmin ja varovammin.
-- Ei tarvis. Vaan mistä hitosta sinä taas lennät tänne minun
matkoilleni?
-- Herrani kumppalina tulen, -- hänen miehenään pitäisi minun
oikeastaan ilmiantaa sinut, joka tunkeudut meidän alueelle
vaarallisissa vehkeissä.
-- Ole huoletta, asia kyllä itsensä ilmiantaa. Jo tänä iltana, ellen
erehdy, tulee siitä tulinen tora, kirousta ja kauhistusta, vaan minä
olen valmis kaikkeen, marskisi ei voi mulle mitään.
-- Köykänen olet Klaus-herran käsissä, lankomies. Sitäpaitse, tyttöä
hommataan luullakseni jo kihlata toiselle, siellä kävi meillä jo
kosijoita Tukholmassa.
-- Ketä, -- Horneja?
-- Niin, nuori, ylhäinen aatelismies.
-- Sitä olen varonut, vaan nyt se on myöhää; tulkoon vaikka viisi
sarvipäätä, mulla on vankat varusteet, sillä tyttö on minun, kuuletko,
minun.
-- Kuulen, kuulen, vaan elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Ja näytä mulle
nyt se huone yläkerrassa, johon minut käskettiin asumaan, -- totta lie
marskin kirjurille laitettu parhaita huoneita.
-- Sama kuin muillekin, kuin herttuan edustajalle. Tule, nouse.
He nousivat sinne nuorille miehille varattuun makuuhuoneeseen molemmat
ja jatkoivat tarinoimistaan. Hieronymus oli reippaimmalla ja
vallattomimmalla tuulellaan, mutta aina toisinaan palasi kumminkin
mieleen muisto siitä myrskystä, jonka hän itse oli ennustanut vielä
samana iltana ilmipuhkeavan. Eikä hän ollutkaan ennustanut väärin.
Tuskin tunnin ajan oli hän jutellut lankomiehensä kanssa, kun hänelle
tuotiin sana, että marski Klaus Fleming kutsuu hänet puheilleen.
-- Ka niin, tässä sitä nyt ollaan, virkahti hän langolleen hieman
kalveten. -- Puhemies on esittänyt asian ja nyt on sulhasen itsensä
käytävä tuleen.
-- Poika parka, enpä tahtoisi olla housuissasi, vastasi Gröning melkein
säälien. Mutta sitä ei nuori saksalainen enää kuullut, hän oli nopeasti
sukassut tukkansa ja lähtenyt laskeutumaan alas portaita linnan suureen
juhlatupaan, niin reippaana kuin voi. --
Marski Klaus Fleming oli saapunut linnaan. Hän oli tullessaan ollut
harvinaisen hilpeällä mielellä. Olihan hän nyt muutamiksikaan päiviksi
päässyt irti noista tuskastuttavista valtiollisista vehkeistä ja
loppumattomista neuvotteluista, päässyt pakoon pääkaupungin
katukahakoita, vastustajain pilkkapistoksia ja roistoväen
sadatushuutoja. Hän, tuo ankara, juro, jäykkä mies, joka pelkillä
silmäkulmillaan saattoi pelottaa väriseväksi miehisenkin miehen, hän
oli kotioloissaan, perheensä ja lastensa keskuudessa, usein lempeä ja
leikkisä isä, joka saattoi pitkät puhteet istua kertomassa kaskuja
taikka leikkimässä lastensa kanssa. Häntä sanoivat hänen vihamiehensä
raa'aksi, jopa epäsiistiksi, ja totta olikin, ettei Klaus Fleming,
kuten useat muut aikalaisensa aateliset, ollut nuoruudessaan tullut
omistaneeksi silloisia puolihienostuneita ulkonaisia käytöstapoja eikä
sievisteleviä puheenparsia. Hän oli kasvanut Suomessa maalla, ankaran
isänsä Eerik Jaakkimanpojan sotaisessa komennossa, ja hänen seuranaan
olivat olleet huovit ja suksimiehet ja hylkeenpyytäjät. Siksi hän
kaikenlaisia muotoseikkoja ja temppuja halveksi eikä häikäillyt
jossakin hienossa aatelisseurassa julkisesti loukata niitä. Niin
saattoi hän käyttää saapasvarsiaan nenäliinanaan ja kun hän joltakin
ankaralta ratsastusmatkaltaan tomusena saapui hyvästi katetun
ruokapöydän ääreen, ei hän salannut ruokahaluaan, vaan ahmi
arastelematta vatsansa täyteen. Ebba-rouva torui häntä väliin tuosta
hänen käytöksestään, vaan teki sen enemmän leikillä kuin tosissaan,
sillä hän kyllä tiesi, että Klaus-herra kaiken karkeutensa ja
maalaismaisuutensa ohessa osasi olla lempeäkin ja sävyisä.
Nytkin marski nälkäisenä matkalta saavuttuaan ahmasi linnassa vankan
aterian ja rupesi sen jälkeen tarinoimaan lastensa kanssa, joita hän ei
ollut pitkiin aikoihin nähnyt ja jotka tapansa mukaan keräytyivät hänen
ympärilleen. Siinä oli, paitsi hänen vanhinta poikaansa Eerikkiä, joka
oli kalpea ja sairaloisen näköinen, hänen toinen poikansa Juhana,
14-vuotias, terve, reipas poika, isänsä ylpeys ja toivo, sekä molemmat
tyttäret, Katariina ja Hebla, jotka olivat Juhanaa nuoremmat. Iloisina
tavatessaan isänsä niin pitkästä ajasta kietoutuivat nämä Klaus-herran
ympärille ja tämä kertoi heille tarinoita alkavista komeista
kruunausjuhlista, joita jo valmisteltiin, sekä tapahtumista Suomesta,
josta hän oli saanut terveisiä. Mutta yhtäkkiä kääntyi Klaus
Ebba-rouvan puoleen ja kysäsi:
-- Missä on Anna, häntähän en vielä ole nähnytkään ja hänelle mulla
juuri on tuoreita terveisiä?
Seurassa istujat, joita oli, paitsi leskikuningatar ja herra Schenck
nuorikoineen, vielä muutamia aatelisherroja ja rouvia, kävivät nyt
varsin tarkkaaviksi ja Ebba-rouva säpsähti ilmeisesti. Häneltä oli
tyttö lemmenvehkeineen jo hetkeksi unhottunut ja nyt häntä pelotti,
että marski saisi linnassa liikkuneista puheista tiedon. Hän koetti
kumminkin vastata varsin tyyneesti:
-- Anna lienee jäänyt naisten huoneeseen, hän ei tainnut olla oikein
terve ... tulee kai kohta sinua tervehtimään.
Mutta siksiverran taisi Ebba-rouva kumminkin sekaantua sanoissaan, että
marski jäi häntä epäillen katsomaan ja kysyi:
-- Mitä, eikö terve, ja mulle ei puhuta mitään. Taikka mitä sinä
sotket, Ebba?
Silloin puuttui sulhasmies, herra Schenck, puheeseen, käveli marskin
luo ja virkkoi hänelle puolittain leikillä, puolittain juhlallisesti:
-- Tässä taitaakin nyt olla minun vuoroni selittää, koska olen siihen
toimeen pyydetty ja asia nyt joutuu puheeksi. Eihän se parane
viivyttämällä. Niin, marski Klaus Fleming, sinä olet veljesityttären,
Anna Jaakkimantyttären, holhooja. Häntä pyydetään sulta nyt
avioliittoon ja minä olen saanut toimekseni esittää sinulle tämän
pyynnön, virallisesti ja juhlallisesti. Minä olen puhemies ja kosin
neitosta.
Klaus Fleming hämmästyi ensiksi, vaan vastasi sitten samaan
puolileikilliseen tapaan:
-- Äsken olet oman onnesi löytänyt, Schenck, ja tahdot nyt jo toimittaa
toisille samaa, -- kyllä ymmärrän, että olet valmis puhemieheksi. Ja
Annasta näkyy tulleen hyvin haluttu tavara. Mutta nimitä toki kosija,
vai oletko niin kiihkoinen, että tahtosit minun umpisilmin myövän
holhokkini. Täällä on saapuvilla useita jaloja aatelismiehiä, kenet
heistä on Annamme täällä sinun ilopäivinäsi kietonut lemmen pauloihin?
-- Tuttavuus on jo tätä juhlaamme vanhempi. Nuoren miehen, joka nyt
holhokkiasi vaimokseen pyytää, olet Suomessa nähnyt; hän on lupaava,
kelpo mies, vaikka kuuluukin herttuan väkeen.
Marski katseli epäillen puhemiestä ja rouvaansa. Oliko tässä kysymys
nuoresta Hornista, niin, tottakai hänestä, vaikkei marski oikein
ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.
-- Mitä, Ebba, onko hän ollut jo täälläkin? Hän kävi luonamme
Tukholmassa juuri lähtiessäni, syvästi rakastuneena.
-- Mutta täällähän hän on ollut jo monta päivää ... eli kenestä puhut?
kyseli Schenck vähän ällistyneenä. Vaan Ebba-rouva istui siinä aivan
hätääntyneenä kuin tulisilla hiilillä, hän oivalsi nyt vasta oikein,
kuinka pitkälle asia oli mennyt. Schenckin kosinta tuli kuin iskuna
hänellekin ja hän arvasi, miten marski siitä kiivastuisi. Levottomana
hän vastasi:
-- Täällä näkyy olleen ikäviä salajuonia tekeillä.
Vaan marski, joka ei vielä ollenkaan älynnyt, mistä oli kysymys,
kiivastui ja lennähti pystöön.
-- Mitä hittoja, tehän laskettelette minulle arvoituksia ja ongelmoita.
Niistä en huoli, suorat ja selvät puheet, se on tunnussanani. Schenck,
kuka on aatelismies, jonka puolesta kosit?
-- Hänen sukunsa on kyllä aatelista, joskaan hän ei itse tällä hetkellä
kanna kilpeä ... niin alkoi puhemies.
Vaan Klaus-herra kävi yhä maltittomammaksi ja tarttui Schenckin
käsivarteen:
-- Kuka on mies, vastaa suoraan?
-- Se on herttua Kaarlon kamariherra ja edustaja näissä häissäni,
Hieronymus Birckholtz. Ulkomainen syntyjään, niinkuin olen itsekin,
vaan maahan jo perehtynyt, kyvykäs nuorukainen.
-- Jo riittää, minä ymmärrän, virkkoi marski ja katseli tuokion ajan
puhemiestä tutkivasti, syvän äänettömyyden vallitessa huoneessa. --
Kutsutko sinä Schenck, jota aina Juhana-herttuan ajoilta Suomesta olen
pitänyt ystävänäni, minut häihisi tehdäksesi minusta pilkkaa,
kosiaksesi holhokkiani herttuan halpasyntyiselle palvelijalle?
Unhotatko, että hänenkin nimensä on Fleming?
Schenck herra hölmöstyi tästä hiukan, hän ei ollut ajatellut marskin
käsittävän asiaa toki noin ankaralta kannalta. Ja menettelyään
puolustaakseen rupesi hän selittämään, kuinka Birckholtzin etevä suku
oli Saksassa aateloittu ja kuinka Kaarlo-herttuakin epäilemättä oli
suosikilleen kilven hankkiva. Liitto ei siis ollut hänen mielestään
niinkään päätön, Hieronymon isänkoti ei ole hetikään varaton, hän voi
helposti hankkia 10,000 talaria huomenlahjaksi...
-- Onpa hän sinuun juttuja syöttänyt tuo vehkeilijä; kylläpä
taitaisivat hänen huomenlahjansa supistua kymmeneen talariin ja
aateliskilpi samaan arvoon, vastasi marski vihaisena ja halveksuen. --
Missä on Anna, miten ovat nämä vehkeet päässeet vireille? Kuinka olet
sinäkin, Ebba, voinut päästää tämän häväistysjutun näin pitkälle?
Turhaan koettivat leskikuningatar ja saapuvilla olevat aatelismiehet
lauhduttaa marskia, kuvaten kuinka lemmenliitto oli nuorten kesken
salaa syttynyt ja kehuen kosijan hyviä puolia. Marskista oli leikki ja
hilpeys poissa ja ankarasti käski hän kutsua Annan eteensä.
-- Sinä olet holhokkini, Anna, lausui hän tyynesti, mutta
päättäväisesti, -- ja minulla on oikeus vaatia, että minua isänä
tottelet. Eikä ole vaatimukseni liikanainen kun käsken, että sinä tästä
hetkestä luovut kaikista lemmenvehkeistä tuntemattoman saksalaisen
seikkailijan kanssa. Sinä olet ymmärtänyt minut.
Vapisevana oli Anna leskikuningattaren saattamana astunut sisään, koska
hän arvasi ukonilman puhenneen, ja kainosti ja arasti oli hän luonut
silmänsä alas, kun setänsä häntä terävillä katseillaan tarkasti. Hän
oli odottanut pitempää tutkimista ja tunnustusta. Vaan setänsä lyhyet,
päättäväiset sanat ikäänkuin palauttivat rohkeuden hänen mieleensä ja
varma, peloton oli taas hänen silmänsä, kun hän sen loi auki ja hiljaa
virkkoi:
-- Sitä en voi, setä.
-- Voit, minä tahdon. -- Hetkisen salamahti marskin silmä. -- Vai
aijotko vastustaa minun tahtoani: muista, että minä olen musertanut
voimakkaampiakin tahtoja kuin sinun!
Anna älysi, että tässä oli turha vastustella mahtavan sedän käskyä ja
vetäysi äänetönnä pois naisten huoneisiin. Raskas ja alakuloinen oli
hänen mielensä, vaan hänen silmänsä ei vuotanut kyyneliä eikä hänen
tahtonsa ollut masennettu. Tuo isku oli ollut ankara, vaan hänen
unelmaansa se ei jaksanut musertaa.
Annan mentyä kutsutti marski heti Hieronymus Birckholtzin eteensä.
Huoneessa olijat katsoivat vähän rauhattomina toisiaan, peljäten, että
suuttuneen marskin kiivaus herttuan edustajaa kohtaan menisi
liikanaisuuksiin. Uhkaavan ja synkän näköiset olivatkin hänen kasvonsa,
kun hän näki edessään tuon viekkaannäköisen nuorukaisen, jota hän jo
kerran Suomessa muisti epäilleensä, -- vaikkei hän silloin osannut
epäillä häntä tällaisista vehkeistä. Vaan hän nähtävästi hääseurueen
vuoksi ja arvokkuuttaan ylläpitääkseen koetti hillitä kiihkonsa ja
virkkoi verrattain tyynesti kalvakalle nuorukaiselle:
-- Te ette ole voineet olla oivaltamatta, että avioliitto teidän ja
minun veljenityttären välillä on mahdoton. Kuinka olette niin ollen
uskaltaneet minun poissaollessani panna toimeen sellaisen juonen, josta
minulle täällä tänä iltana on kerrottu?
Hieronymo vastasi avonaisesti ja varmasti:
-- Minun juoneni ei ole tavattomampi kuin kahden nuoren ihmisen
molemminpuolinen mieltymys yleensä. Ja jos nykyinen asemani estäisi
minua saamasta tätä jalosyntyistä neitosta omakseni, tahdon asettaa
niin, että minulla on aateliskilpi ja riittävät huomenlahjat tullessani
häntä pyytämään.
Marski naurahti ivallisesti.
-- Niin, sitten kuin aateliskilpi ja huomenlahjat ovat hankitut, olisi
aika ollut pyytää herra Schenckiä puhemieheksi. Mutta siihen taitaa
kyllä kulua aikaa ja silloinkin on herttuan palvelijan kosinta
Flemingin nimelle häpeäksi. Painakaa mieleenne nuori mies: minä en anna
häväistä nimeäni, ja jos vielä teette yrityksenkin siihen, suuntaan, on
se oleva teille kallis.
Marski käveli pari kertaa lattian poikki, aikoi nähtävästi vielä sanoa
jotakin jyrisevää, vaan hillitsi mielensä, leväytti seposeljälleen sen
väljän oven, joka vei suureen arkihuoneeseen, missä palvelijat hyörivät
puuhissaan ja nuoret aatelisherrat nauttivat linnan olutvaroja. Hän
viittasi sinnepäin ja virkkoi:
-- Tätä tietä, kosija! -- Ja kun Hieronymo vielä vitkasteli, teki
marski uhkaavan liikkeen jalallaan, huudahtaen: -- Tätä tietä!
Etuhuoneessa remahti äänekäs nauru, kun Hieronymo sellaisilla eväillä
sieltä laputti ulos. Vaan marski sulki oven paukkeella ja virkkoi
salissa ääneti istuvalle häärahvaalle:
-- No, nyt se juttu on selvä. Nyt on aika mennä levolle, aamulla täytyy
kääntää huomio tärkeämpiin asioihin. -- Ja hiljaisuudessa, ikäänkuin
helpotuksen tunteella, hajausi Strömsholman juhlasalissa istunut
häärahvas makuuhuoneisiin. Vaan nuoren Hieronymon korvissa soi tuo
ilkkuva nauru lakkaamatta hänen kiirehtiessään takasin yläkertaan;
hänen vertansa kuumenti ja hänen jäsenensä värähtelivät. Eikä hän,
astuttuaan Gröningin luo, pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan.
Marski oli palvelusväen edessä häntä pilkannut ja häväissyt, -- sitä
hän ei ollut suotta tehnyt, sen pilkan hän vielä oli itse syövä, oli
tottatotisesti, niin vannoi kiihtynyt nuorukainen. -- Tuo ivallinen
nauru! -- kaikkea muuta hän olisi voinut sietää, sitä ei.
-- No, sinä lensit korkeammas kuin siipesi kantoivat, eikö niin? kysyi
Gröning mielenliikutuksessa olevalta langoltaan. -- Olisit pysynyt
maaperässä.
Hieronymo istui vielä hetken puhumattomana, vaan lennähti sitten
pystöön ja virkkoi:
-- Mutta ne siivet kasvavat, usko pois, lankomies, ne kasvavat vielä.
Ei, sinä kopea marski, ei me vielä viime kertaa toisiamme tavattu, ei
hetikään. Sinä häpäsit minut palvelijaisi edessä, hyvä, katsotaanpa,
kuka tässä vielä viimeksi nauraa. Sillä tyttö on minun -- ymmärrätkö,
mitä se merkitsee?
Gröning katseli hymyillen lankomiehensä kiukkua ja virkkoi:
-- Herkeä pois, enhän sinua enää tunnekaan vanhaksi, iloiseksi
velikullaksi. Kun et saanut tyttöä Flemingin suvusta, niin viisi siitä,
eihän sulla ole tytöistä ennen ollut puutetta.
-- Eipä siltä, vaan juuri se tyttö minun täytyy saada, ja minä otan
hänet, saatpa nähdä. Vaan olet oikeassa, minun täytyy taas ruveta
iloiseksi ja reippaaksi ja nauraa naurulle, muu ei auta. Tule,
lähdetään alas arkitupaan.
Siksi oli kumminkin nuorelta lähettiläältä luonto lamautunut, että hän
käski kohta valjastaa hevosensa, päätti vielä tänä yönä ajaa pois koko
Strömsholman linnasta. Vaan sillävälin oli hän taas iloinen ja vallaton
nuorten aatelisherrain seurassa arkituvassa, jossa nämä vielä
olutmaljojen ääressä viettivät iltayötä, ja vastasi leikillä heidän
pilkkaansa, joten hän kohta taas oli voittanut heidät puolelleen.
-- Ei tainnut olla lysti karhun kynsissä. Kiitä onneasi että sillä
kunnialla pääsit, jos tyttösi menetitkin, veisteli eräs pilkkakirves
joukosta.
-- Mitä menetin, kysyi Hieronymo kummissaan. -- Päinvastoinhan karhu
mulle lupasi holhokkinsa, kunhan tulen aateliskilpi toisessa ja
huomenlahjapussi toisessa kourassa kosimaan. Silloin saa Schenck tehdä
uuden yrityksen.
-- Schenck tuskin siihen kauppaan toista kertaa käypi, hän lie jo
vahingosta viisastunut.
-- No, silloin otetaan joku vielä mahtavampi puhemies, sama se. Marski
ujostelee muka kutsua minua vävykseen, mutta kyllähän minä varsinaiset
syyt tiedän: hänen veljensä, Jaakkimavainajan, omaisuus, jonka perijä
tyttöni on, taitaa olla tilittämättä ja siksi hän tahtoisi jättää tytön
kyöpeliin; mutta olisihan vahinko noin verevää impeä. Ja vielä me ne
tilitkin tehdään, tehdään ne, näettepähän.
-- Elä uhkaile, Fleming on arvostaan ylpeä.
-- Ylpeä, niin, hänen ylhäisyytensä dominus admirabilis, hän on ylpeä.
Hieno aatelisherra, joka ei kuukausiin pese silmiään ja jolle jo
talonpojatkin ovat antaneet nimeksi »nokinokka». Suoraan sanoen, minua
vähän ilettääkin joutua hänen sukuunsa, sillä rakkaalla appiukollani
ovat tavallisesti kasvot ja vaatteet sellaisessa siivossa, että hänen
rouvansakaan ei laske häntä luokseen kuin kerran viikossa,
lauvantaisin, ja silloinkin lähettää hän miehensä ensiksi saunaan.
Mutta tytön vuoksi tuohon sukulaisuuteen vielä täytynee suostua,
uhrautua kaikkeen, sillä tyttö on nyt kerran minun.
Herrat purskahtivat nauramaan näille nuoren veitikan selityksille ja
joivat kaikin »dominus admirabiliksen» maljan. Tämä oli marskilla
tunnettu liikanimi, hänen töykeän ja karkean käytöksen vuoksi olivat
puolalaiset hovimiehet, hänen Puolassa käydessään, antaneet hänelle
tämän nimen (ihmeteltävä herra), kun muuten olisi ollut sanottava
»dominus admiralis», herra amiraali.
-- Ja sinun maljasi myöskin, iloinen veitikka, jonka mieli ei masennu,
ehdotti eräs. -- Olkoon vain tyttö kerran vielä omasi!
-- Mutta hänhän on omani, tyttö on minun.
Kotvanen jatkettiin yöhetkien kuluessa tätä iloista, huoletonta
seurustelua ja Hieronymo piti sukkeluuksillaan koko seuran parhaalla
tuulella. Mutta hänen sisässään kävi aallokko hyrskyten, kiukku ja suru
siellä kamppailivat keskenään ja haikeasti hän ajatteli, että hänen nyt
tällaisissa oloissa oli jätettävä tyttönsä, jätettävä jäähyväisittä, --
milloin tavanneekin hänet taas? Ja kun hetken kuluttua tultiin
ilmoittamaan, että hänen hevosensa oli valjaissa, käveli hän varsin
masentuneena pukeutumaan matkapukuunsa ja hiipi sitten hiljaa portaita
alas pihalle. Vaan ajaessaan erään linnan päätypuolessa olevan tuttavan
ikkunan ohi, josta vielä tuli loisti, reipastui hänen mielensä vielä
kerran ja hän huudahti aivan ääneensä:
-- Tyttö on minun, ijäti minun!
VI.
Kruunausjuhla Upsalassa.
Fyris-joen törmällä, vähän ulkopuolella Upsalan vanhaa
kuningaskaupunkia, keskellä rauhaisaa sisämaan maakuntaa, oli
suurenlainen sotaleiri. Kylän talot olivat kaikki ahdetut täyteen
majoitettua ratsuväkeä ja kun se ei kaikki niihin sittenkään sopinut,
oli hangelle pitkin jokivartta pystytetty telttoja, joiden edustalla
nuotiot paloivat tupruttaen savua talviseen ilmaan. Sinne oli
majoitettu Södermanlannin herttuan Kaarlon yksityinen ratsuväki, jonka
hän oli tuonut mukanaan herttuakunnastaan, saapuessaan veljensäpojan,
kuningas Sigismundon kruunausjuhlaan.
Nähdessään, ettei hän vakuutuksen tietä eikä järkisyillä voinut
taivuttaa kuningasta myöntymään niihin ehtoihin ja sitoumuksiin, joita
Ruotsin kansa hänen kauttaan vaati hallitsijaltaan uskontonsa ja
vapautensa turvaksi, oli herttua päättänyt esiintyä uhkaajana ja
pelottelijana viimeisen kerran esittäessään kuninkaalle ja
valtioneuvostolle vaatimuksensa valtakunnan vastaisesta hoidosta. Ja
Ruotsin säädyt, jotka kruunauksen johdosta olivat kutsutut kokoon,
olivat kieltäytyneet vannomasta uskollisuudenvalaa kuninkaalle, ellei
tämä hyväksyisi herttuan vaatimuksia. Se oli vihdoinkin tepsinyt.
Muutamia päiviä sitten oli ratkaiseva ottelu tapahtunut Upsalan
kuninkaallisessa linnassa. Herttua oli siellä tehnyt julkisen kanteen
kuninkaan neuvonantajaa, Klaus Flemingiä, vastaan, vaatien häntä
säätyjen tuomittavaksi hänen huonoista neuvoistaan. Kuninkaan
puoluelaiset olivat silloin koettaneet Flemingiä puolustaa, vaan
herttua ärjäsi heille, käskien heidän olla vaiti. Mieliala yltyi,
väittely oli kiivasta: eräs kuninkaan puoluelaisista oli väittelyn
kuumuudessa tarttunut vihasta riehuvan herttuan käsivarteen ja siitä
tämä niin tulistui, että uhkasi kutsua henkivartijansa pihalta sisälle.
Olipa ilmi tappelu syntymässä ja silloin oli vihdoinkin kuningas,
tuntien valtaistuimen heiluvan allaan, peräytynyt. Hän oli suostunut
allekirjoittamaan herttuan esittämät ehdot ja Fleming oli saanut
nöyrtyä ja pyytää herttualta vastarintaansa anteeksi, -- hän, marski
Klaus Fleming, oli pyytänyt anteeksi koko neuvoston läsnäollessa, se
oli nöyryytys, jota Kaarlo-herttuakaan tuskin oli voinut toivoa.
Siten oli herttua nyt ehdottomasti voitolla, ja johti näihin
juhla-aikoihin kaikki asiat Upsalassa; kuningas häntä totteli, ei
vakuutuksesta, vaan pakosta. Paavin lähettiläs Malaspina oli karkotettu
juhlain ajaksi Upsalasta, Sigismundon inhoama Ruotsin arkkipiispa oli
määrätty kruunajaisia toimittamaan ja Klaus Flemingiltä, vaikka hän oli
valtakunnan marski, kiellettiin oikeus kantaa valtakunnan miekkaa
Juhana-kuninkaan äsken tapahtuneissa hautajaisissa.
Mutta tuon näennäisen myöntymisen ohessa kiehuivat mielet katoolisten
taholla vihaisina ja siellä haudottiin kostoa. Kohta kuninkaan
peräytymisen jälkeen oli laskiaista vietetty näytelmällä linnassa,
jossa herttuakin oli ollut saapuvilla, ja tämä sai vasta jälestäkäsin
tiedon, että katooliset olivat tässä tilaisuudessa aikoneet raivata
hänet tieltä pois, vaikka salamurhaajat sitten viime hetkessä jostakin
syystä olivat tulleet estetyiksi. Ja vielä samana yönä olivat
katooliset aikoneet ottaa herttuan vangiksi hänen kotonaan, -- hän asui
silloin vielä kaupungissa, linnan vieressä. Siitä vihin saatuaan
herttua yhtäkkiä yöllä nousi satulaan ja ajoi ratsuväkensä luo: siellä
hän nyt asui puolisoineen ja komeine seurueineen kylässä olevassa
kuninkaankartanossa uskollisen väkensä keskuudessa, johtaen sieltä
valtakunnan hallintoa.
Täällä nousi herttua aikusin kuten ainakin eräänä aamuna maaliskuussa
1594 vuoteeltaan ja tapansa mukaan oli hän kutsunut kirjurinsa ja
kamaripalvelijansa Hieronymus Birckholtzin makuuhuoneeseensa. Aamusin,
verkalleen pukeutuessaan, oli näet herttua aina pirteimmällä päällään
ja ne hetket käytti hän suunnitellakseen uusia tuumiaan ja
järjestääkseen vastaisen toimintansa. Hän istuskeli puolipuettuna
lepotuolissaan, mietti ja jutteli itsekseen, aina toisinaan ikäänkuin
piloillaan kysästen kirjurinsa mieltä jostakin tuumastaan. Ja kun
suunnitelma oli valmis, sai kirjuri panna sen paperille. Södermanlannin
herttua Kaarlo oli kookas, romuluinen mies, kaljupää, kalvakkaihonen ja
lihavanläntä; hän ei ollut kasvoiltaan niin kaunis eikä vartaloltaan
niin siro, kuin olivat olleet molemmat hänen vanhemmat veljensä, vaan
koko hänen olentonsa osotti voimaa ja hänen miettivät silmänsä
kuvastivat terävää, kylmästi punnitsevaa järkeä. Tarkasti hän harkitsi
kaikkia asianhaaroja johonkin toimenpiteeseen ryhtyessään ja sitä
tehdessään hän usein varsin avomielisesti keskusteli kirjurinsa kanssa
aikeistaan.
-- Klaus Fleming on nyt nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi... Me olemme
lykänneet vastaseksi aikeemme syyttää häntä säätyjen edessä. Mutta
mitähän, jos lähettäisimme koko otuksen samalla tavalla kuin Malaspinan
pois kaikista näistä juhlista... Tiedätkö, miten me lopullisesti
nöyryytimme tuon kopean marskin?
-- Kansa kertoo Sigismundon säikähtäneen sitä veripeitettä, joka
Juhana-kuninkaan hautajaisten jälkeisenä yönä oli näkynyt hänen
hautapatsaallaan, ja siksi peräytyneen. Ja silloin kai hän luopui
kannattamasta Flemingiäkin.
-- Niin, kuningas säikähti uhkaavaa verta, mutta kyllä hän sen jo
lähempänä näki kuin isänsä hautapatsaalla, -- se kuva ilmestyi hänelle
meidän ratsuväkemme muodossa. Mutta Flemingille annoin viime sysäyksen
itse.
-- Tuolla kanne-uhalla?
-- Jo sitä ennen. Kopeana kuin ruhtinas tuli hän sinäkin aamuna ajaen
linnaan, reessään pyssyjä, joukko suomalaisia huoveja ympärillään.
Samalla hetkellä satuin minä ajamaan puolisoni kanssa linnaan ja tuo
marskin mahtavoitseminen minua jo suututti. Pysäytin hevoseni, komensin
hänet ylös reestä ja uhkasin erottaa hänet sekä henkivartioistaan että
hengestään, koska tuollainen saattoseurue kuuluu ainoastaan
ruhtinaallisille henkilöille. Kansaa keräysi ympärillemme siihen
kadulle ja se olisi ollut valmis pienimmästä viittauksestani repimään
Suomen karhun kappaleiksi. Siinä seisoi kopea marski edessäni kilttinä
ja äänettömänä, uskaltamatta vastata sanaakaan, vaikka kyllä parran
vinkeistä näin, että hänellä mieli teki. Uhkasin valittaa tästäkin
kuninkaalle; ja niin siinä luonto läksi Kuitian Klaulta, että hän, kun
vähää myöhemmin tavattiin kuninkaan luona, jo oli kypsä tunnustamaan
syntinsä, -- sitä oli iloisa nähdä.
-- Pyysi anteeksi koko neuvoston edessä?
-- Niin, se oli pakosta. Mutta hänen nöyrtymiseensä en luota; kun hän
kerran on tämän verran voinut hillitä itseään, osaa hän nähtävästi
viekastella. Olenpa ruvennut ajattelemaan, eikö olisi parasta laittaa
mies ajoissa täältä kotiinsa Suomeen, -- silloin on hän lopussa. Mitä
siitä arvelet?
-- Ei ainakaan minua marskin nöyryyttäminen sureta, me ei olla liian
hyviä ystäviä, vastasi nuori kirjuri, tahallaan vetäen oman asiansa
mukaan keskusteluun.
-- Vai ei sureta sinuakaan...! Herttua katseli kotvasen aikaa
veitikkamaisesti kirjuriaan ja remahti sitten nauramaan. -- Luuletko,
etten ole kuullut tuosta yhtymisestänne Strömsholmassa, -- sehän oli
lysti juttu. Sinä olit liehakoinut itsellesi marskin veljentyttären
suosion ja rakkauden ja aijoit muitta mutkitta siepata hänet
aviosiipaksesi, eikö niin? Eipä huonosti ajateltu. Mutta rukkaset tuli
niin että helähti.
-- Niin, marski kohteli minua siten, ettei mulla ole syytä hänelle
iloja toivotella.
-- Hän ei kärsi sinua siksi, että olet minun palvelijoitani. Häpäsikö
hän sinut?
-- Kuin koiran.
-- Yhyy, marski, niinkö minun edustajaani kohtelet, pannaanpa muistiin
sekin. Vaan elähän hätäile sinä, mulle johtuu jotakin mieleeni. Marski
on kopea nimestään ja sinä olet vailla aateliskilpeä ja minun
palvelijani, -- kyllä ymmärrän... Herttua vaikeni tuokioksi, näytti
miettivän, napsautti sitten sormiaan ja virkkoi: -- Minä hankin
sinulle tuon tytön marskin kiukusta huolimattakin ja juuri häntä
kiukuttaakseni, hankinpa kautta kunniani. Schenck oli huono puhemies,
minä olen oleva kaunopuheliaampi.
Nuori kirjuri nousi syvästi kiitollisena paikaltaan ja näytti olevan
aivan typertynyt siitä suunnattomasta suosiosta. Ja ujostellen hän
sammalsi:
-- Mutta minulla ei ole huomenlahjoja...
-- Niitä sulla ei pidä ollakaan, -- jos tarvitaan, kyllä niitäkin
saadaan. Mutta marskin holhokki minun palvelijani vaimoksi, -- se on
mainio tuuma, siitä näkyy arvon erotus. Onko tyttö sulle ehdottomasti
uskollinen?
-- Siitä olen varma. Häntä tahdotaan kyllä naittaa toiselle, nuorelle
Henrik Kaarlonpojalle Kankaisista...
Tässä herttua yhtäkkiä heristi korviaan ja hypähti pystöön kysymään:
-- Mitä? Kankaisten Horneille, Kaarlo Henrikinpojan pojalle? Avioliitto
Flemingein ja Hornein välillä, onko sellainen tekeillä?
-- Se kuuluu olevan marskin puolison lempiajatus, kenties marskinkin.
Herttua tähysti tiukasti lähettilästään.
-- Vai niin, -- minä rupean ymmärtämään. Hän koettaa liittää kaikki
suomalaiset yhteen vyyhteen, voittaa Hornitkin puolelleen. Ja sitten
hän aikoo hankkia vankat valtakirjat ja hallita Suomessa kuin ruhtinas
uskollisten alamaistensa joukossa, -- rohkeat tuumat tosiaankin. Vaan
niitä tahdomme vähän lähempää tarkastella... Tietääkö Kaarlo Horn
tuosta naimishommasta?
-- Luultavasti, poika kuuluu jo kerran yrittäneen kosioretkellekin.
-- Yhy! -- Herttua vihelteli hetkisen, katsoen ulos talviseen luontoon.
Hän oli käynyt tavallista miettivämmäksi, näytti punnitsevan päässään
jotakin mietettä, jota hän ei tahtonut suosikilleenkaan ilmaista.
Kotvasen kuluttua virkkoi hän sitten tälle äskeiseen, leikilliseen,
välinpitämättömään tapaansa: -- Entä sinä, miten olet sinä aikonut
pitää puolesi tuossa epätasaisessa kilpailussa?
-- Olen aikonut odottaa vastaseksi ja antaa asian kypsyä. Ebba-rouvaa
koetan kerran vielä kauniisti puhutella, ja jos hän on yhtä äkänen kuin
miehensä, -- sitten viimeinen keino.
-- Ja mikä se on?
-- Hm, en tiedä itsekään, mutta tyttö on puolellani.
Herttua nauroi.
-- Sinä vanha veitikka! Vaan koeta sinä keinosi kaikki, kyllä minä
puhemieheksesi rupean ja Flemingin neiden sulle hankin, ole siitä
varma. -- Vaan nytpä on jo aika ryhtyä vakavampiinkin tuumiin. Kutsu
sisään Horn.
Hieronymus lähti ja ilmeinen mielihyvä säteili hänen kasvoiltaan, kun
hän etuhuoneeseen astui. Hän oli toivonut ja valmistellut tällaista
käännettä, herttua hänen täytyi saada avukseen, sen hän oli jo aikoja
päättänyt, mutta nyt tämä itse tuli pyytämättä häntä vastaan, olipa
vielä kiitollinen kun sai auttaa. Ähäs, Fleming, vielä me toisemme
tavataan, vielä tulen sulta tyttöä kysymään ja sappeasi koettamaan...
Hän napsautti ilosta sormiaan, niin että Kaarlo Horn, joka
etuhuoneessa odotti, sitä aivan ihmeissään katseli, käydessään nuoren
kamaripalvelijan ohi herttuan huoneeseen.
Ta
Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/42697