
Gutenberg · ebook 42609
Pikku mies
by Alphonse Daudet · Finnish · public domain in the US
PIKKU MIES
Kirj.
A. Daudet
Suomentanut ["Le petit chose"] Hanna Asp
K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1917.
SISÄLLYS:
I osa:
I. Tehdas.
II. Torakat.
III. Hän on kuollut! Rukoilkaa hänen puolestansa!
IV. Punainen vihko.
V. Elätä itsesi.
VI. Pikku pojat.
VII. Läksyjen pänttääjä.
VIII. Mustat silmät.
IX. Boucoyran'in juttu.
X. Pahat päivät.
XI. Ystäväni miekkailumestari.
XII. Rautarengas.
XIII. Viot'in avaimet.
XIV. Baptiste eno.
II osa:
I. Minun kalossini.
II. Saint-Nizier'in papin lähettämä.
III. Jacques äitini.
IV. Meidän menoarviomme.
V. Valkea Käki ja ensimmäisen kerroksen nainen.
VI. Pierrotte'in elämäntarina.
VII. Punainen ruusu ja mustat silmät.
VIII. Eräs ilta Saumon'in kauppakujassa.
IX. Sinusta tulee porsliinikauppias.
X. Irma Borel.
XI. Sokurisydän.
XII. Tolokototinjan.
XIII. Pako.
XIV. Uni.
XV. Poismeno.
XVI. Unen loppu.
ENSIMMÄINEN OSA
I.
TEHDAS.
Olen syntynyt toukokuun 13 päivänä 18--, eräässä Languedoc'in kaupungissa, jossa niinkuin kaikissa etelän kaupungeissa, on runsaasti auringonpaistetta, jokseenkin paljon tomua, karmelilaisluostari ja pari, kolme muistomerkkiä roomalaisajoilta.
Isälläni, herra Eyssette'illa, joka tähän aikaan harjoitti silkkihuivien kauppaa, oli suuri tehdas kaupungin ulkopuolella. Tämän alueesta oli hän lohkaissut itselleen mukavan, plataanien varjoaman asunnon, jonka tilava puutarha eroitti tehtaasta. Täällä tulin maailmaan ja vietin ensimmäiset ja ainoat onnen vuoteni. Siksipä ovatkin puutarha, tehdas ja plataanit ikipäiviksi painuneet muistooni, ja kun vanhempieni häviö pakoitti minut niistä eroamaan, kaipasin niitä kuin rakkaita henkilöitä.
Minun on pakko heti aluksi sanoa, ettei syntymäni tuottanut onnea Eyssetten perheelle. Keittäjättäremme, vanha Annou, on monasti kertonut minulle, kuinka isäni, joka silloin oli matkoilla, yhtaikaa sai tiedon minun maailmaantulostani ja erään marseillelaisen liiketoverinsa karkaamisesta, ja kun viimemainittu seikka aiheutti hänelle yli neljänkymmenen tuhannen markan tappion, niin ei isä ilon ja surun vaiheilla tietänyt, pitikö hänen itkeä liikekumppaninsa katoamista vai iloita pikku Danielin onnellisesta maailmaantulosta... Itkeä sinun olisi pitänyt, isä rukka, itkeä kahdesta syystä!...
Minusta tuli todellakin vanhempieni onnettomuuden tähti. Minun syntymästäni lähtein kohtasivat heitä mitä uskomattomimmat vahingot joka puolelta. Ensinnäkin tuo marseillelaisen karkaaminen, sitte kaksi eri kertaa tulipalo samana vuonna, sitte kankaanluojien lakko, sitte riitaantumisemme Baptiste sedän kanssa, sitte kallis oikeudenkäynti värikauppiaitten kanssa, ja vihdoin vuoden 18-- vallankumous, joka antoi meille kuoliniskun!...
Siitä lähtein oli tehdas kuin siipirikko lintu; työhuoneet tyhjenivät vähitellen: joka viikko taukosi joku työhaara, joka kuukausi väheni yksi painopöytä. Oli surkeata nähdä elämän lähtevän talostamme hitaasti, vähissä erin, aivan kuin sairaasta ruumiista. Eräänä päivänä ei enää menty toisen kerroksen saleihin. Toisella kertaa jätettiin peräpiha kylmille. Tätä kesti kaksi vuotta; kaksi vuotta tehdas teki loppuaan.
Vihdoin eräänä päivänä eivät työmiehet enää tulleet työhön, työkello ei enää soinut, rataskaivo lakkasi vitisemästä, suurten ammeitten vesi, jossa kankaat huuhdottiin, lepäsi liikkumatonna ja pian ei koko tehtaaseen jäänyt muita kuin vanhempani, vanha Annou, Jacques veljeni ja minä sekä pihan perälle tehdasta vartioimaan portinvahti Colombe ja hänen poikansa, pikku Rouget.
Loppu oli tullut, me olimme joutuneet perikatoon.
Olin silloin kuuden, seitsemän vuoden vanha. Koska olin hyvin hento ja kivulloinen lapsi, eivät vanhempani panneet minua kouluun. Äidiltäni olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sekä muutaman sanan espanjan kieltä ja pari kolme laulua kitaralla säestämään, josta syystä minua perheen kesken pidettiin ihmelapsena. Seurauksena tästä kasvatusjärjestelmästä oli, etten liikahtanut koskaan kotoa, ja olin siis näkemässä kaikki erikoiskohdat kauppahuone Eyssetten kuolinkamppailussa. Tämä murhenäytelmä ei koskenut minuun, sen myönnän; päinvastoin huomasin häviöstämme sen sangen hauskan puolen, että voin mielin määrin samoilla tehtaassa, jota ei ennen sallittu muulloin kuin sunnuntaisin.
Sanoin juhlallisesti pikku Rouget'ille: »Nyt on tehdas minun; se on annettu minun leikkiäkseni.» Ja pikku Rouget uskoi sen. Tuo hupsu uskoi kaikki, mitä sanoin.
Mutta muut kotona eivät tietystikään mukautuneet yhtä iloisesti kohtalon iskuun. Isä kävi yhtäkkiä aivan hirvittäväksi; hän oli kiivas ja liioitteleva luonteeltaan ja rakasti huutoa ja pauhua. Ellei hän olisi ollut niin kärkäs lyömään eikä tuntenut alituista tarvetta pitää ympäristöänsä vapistuksessa, olisi hän ollut maailman paras mies.
Onnettomuus ei masentanut häntä, vaan saattoi hänet vihan vimmaan.
Aamusta ehtooseen raivosi hänen kiukkunsa, ja paremman puutteessa joutui sen esineeksi kaikki maan ja taivaan välillä, Jacques, vanha Annou, vallankumous. Niin, etenkin vallankumous!... Isän puhetta kuullessa olisi voinut vannoa, että vuoden 18-- vallankumous, joka oli meidät saattanut puille paljaille, oli suunnattu juuri meitä vastaan. Voitte uskoa, etteivät vallankumoukselliset Eyssettelässä olleet juuri hyvässä maineessa. Jumala tietäköön, mitä kaikkia me noista herroista siihen aikaan mahdoimmekaan sanoa...
Vielä tänä päivänä, kun vanha isä Eyssette (Jumala suokoon hänelle pitkän iän) tuntee luuvalon kouristuksia ja oikaisee itsensä vaivoin sohvalleen -- kuulemme me hänen mutisevan: »Voi noita kirottuja vallankumouksellisia!...»
Siihen aikaan, josta teille puhun, ei isällä ollut luuvaloa, mutta suru oli tehnyt hänestä kamalan miehen, jota ei kenenkään tehnyt mieli lähestyä. Kaksi kertaa viikossa täytyi iskeä hänen suontansa. Ei kukaan uskaltanut hänen aikanansa avata suutaan; kaikki pelkäsivät. Pöydässä me pyysimme kuiskuttaen leipää. Ei uskallettu itkeäkään hänen nähtensä.
Mutta, kun hän oli jättänyt talon, kuului vain yleinen itku koko talossa; äiti, vanha Annou, veljeni Jacques, vieläpä iso veljeni abbé'kin, kun hän tuli meitä katsomaan, kaikki ryhtyivät tähän toimeen.
Äiti itki luonnollisesti nähdessään isän onnettomana; abbé ja vanha Annou itkivät nähdessään äidin itkevän; Jacques taasen, ollen liian pieni ymmärtääkseen onnettomuuksiamme -- hän oli tuskin kaksi vuotta minua vanhempi -- itki sulasta tarpeesta, huviksensa.
Veljeni Jacques oli omituinen lapsi; hänelläkös vasta kyyneleitä riitti!
Niin pitkälti kuin muistan taaksepäin, näen hänet silmät punaisina ja posket kyynelvirtojen vallassa. Aamuin, illoin, öin ja päivin, koulussa ja kotona tai kävelyllä, aina hän itki herkeämättä. Kun hänelle sanoi: »Mikä sinun on?» vastasi hän nyyhkyttäen: »Ei minun mikään ole.» Ja kummista kummin, ei häntä mikään vaivannut. Itku oli hänelle yhtä tarpeen kuin muille nenän niistäminen, hänen tarvitsi vaan tehdä sitä useammin, siinä kaikki.
Toisinaan isä epätoivoisena sanoi äidille: »Tuo poika on naurettava, katsoppas nyt häntä! ... mikä vedenpaisumus.» Johon äiti vastasi lempeällä äänellään: »Minkä sille voi, rakas ystävä. Kyllä se häviää, kun hän tulee suuremmaksi; minä olin aivan samanlainen hänen ijällään.» Tässä odotuksessa tuli Jacques suuremmaksi, tulipa vielä hyvinkin suureksi, mutta itku ei hävinnyt. Päinvastoin, tuon merkillisen pojan kummallinen taipumus vuodattaa ilman syytä kokonaisia kyyneltulvia kasvoi vain päivä päivältä.
Vanhempiemme suru oli hänelle suuri onni onnettomuudessa. Nyt hän sai antautua vetistelemään päiväkausiksi, ilman että kukaan tuli häneltä kysymään: »Mikä sinun on?»
Siis oli Jacques'illa niinkuin minullakin jotain iloakin häviöstämme.
Minä puolestani olin hyvin onnellinen. Kukaan ei pitänyt minusta enää vaaria. Käytin sitä hyväkseni leikkimällä Rouget'in kanssa autioissa työhuoneissa, joissa meidän astuntamme kajahteli kuin kirkossa, ja suurilla tyhjillä pihoilla, jotka yhä enemmän joutuivat ruohon valtaan.
Portinvartija Colombe'in poika Rouget oli noin kaksitoistavuotias, suurikasvuinen nulikka, väkevä kuin härkä, uskollinen kuin koira, tyhmä kuin hanhi ja varsinkin kuuluisa paksusta, punaisesta tukastaan, josta hän oli saanut nimensä Rouget. Mutta huomatkaa: Rouget minun silmissäni ei ollut mikään Rouget. Hän oli minun uskollinen Perjantaini, tai intiaaneilta anastamani sotasaalis tai kapinoiva laivaväki, kuinka kulloinkin sopi.
Minun oma nimeni ei myöskään tähän aikaan ollut Daniel Eyssette: minä olin tuo merkillinen, pedonnahkoihin puettu mies, jonka kummalliset retket vasta olin lukenut, itse Robinson Crusoe. Mikä hurmaava valhe-elämä! Iltasin, ehtoollisen jäljestä luin uudestaan Robinsonini, opettelin sen ulkoa; päivällä leikin sitä, leikin sydämeni pohjasta, ja punoin kaikki, mikä minua ympäröi, näytelmääni. Tehdas ei ollut enää mikään tehdas; se oli minun autio saareni, kuinka autio todellakin! Vesiammeet olivat suuri valtameri. Puutarha oli aarniometsä.
Plataaneissa asustava suuri heinäsirkkaparvi kuului näytelmääni tietämättä itse siitä mitään.
Eipä itse Rouget'kaan aavistanut, mikä tärkeä osa hänellä oli. Jos häneltä olisi kysytty, mikä Robinson oli, olisi hän joutunut kovin hämilleen; kuitenkin on minun sanominen, että hän koko sydämensä pohjasta antautui tehtäväänsä, ja ettei intiaanien sotakarjunnan matkinnassa ollut hänen vertaistaan. Mistäkö hän oli sen oppinut? En tiedä. Totta vain on, että intiaanien hirveä karjunta, jonka hän lasketti kurkkunsa pohjasta, samalla pudistaen tuuheata, punaista harjaansa, olisi saattanut urhoollisimmatkin vapisemaan. Itse minä, Robinsonkin, toisinaan säikähdin ja olin pakoitettu sanomaan hänelle hiljaa: »Ei niin kovaa Rouget, minua pelottaa».
Pahaksi onneksi osasi Rouget, joka niin hyvin matki villi-ihmisten karjuntaa, vielä paremmin katupoikien rumia sanoja ja Jumalan nimeä turhaan lausua. Leikkiessämme opin tekemään samoin, ja eräänä päivänä, kun parastaikaa istuttiin pöydässä, pääsi minulta aika kirous, en tiedä itsekään kuinka. Yleinen hämmästys! »Kuka sinulle sen on opettanut?
Missä sinä sen olet kuullut?» Siitäkös vasta elämä syntyi! Isä aikoi heti paikalla lähettää minut pahantapaisten lasten laitokseen; iso veljeni abbé sanoi, että minut ennen kaikkea oli lähetettävä ripitettäväksi, koska minulla jo oli kyllin järkeä. Minut lähetettiin ripitettäväksi. Hirveä juttu! Täytyi koota kaikista omantuntonsa loukoista koko joukko vanhoja syntejä, joita oli sinne seitsemän vuoden kuluessa kerääntynyt. En nukkunut kahteen yöhön; noita syntimokomia oli koko kuorma; olin pannut kaikkein pienimmät päällimmäisiksi, mutta mitä se auttoi, muut tulivat myös näkösälle.
Ja kun minun polvillani pienessä tammikaapissa täytyi näyttää ne kaikki fransiskaanipapille, luulin kuolevani pelosta ja häpeästä...
Kaikki oli lopussa. En tahtonut enää leikkiä Rouget'in kanssa; tiesin nyt. pyhä Paavali on sen sanonut ja fransiskaanipappi sanoi sen uudelleen, että pahahenki kuljeksii yhtämittaa meidän ympärillämme niinkuin jalopeura, quaerens quem devoret. Voi, tuo quaerens quem devoret, kuinka syvän vaikutuksen se teki minuun! Tiesin myös. että tuo juoni-niekka Lucifer valitsee hahmon minkä tahansa, johdattaakseen meidät kiusaukseen; ja päästäni ei olisi saatu pois ajatusta, että hän oli kätkeytynyt Rouget'in hahmoon opettaakseen minut kiroamaan.
Ensimmäinen toimeni tehtaaseen palatessani olikin ilmoittaa Perjantaille, että hän tästälähin sai pysyä kotonaan. Perjantai raukka!
Tämä ukaasi särki hänen sydämensä, mutta hän mukaantui siihen vähääkään valittamatta. Joskus näin hänen seisovan portinvartijan ovella tehtaan puolella: hän seisoi siellä niin surullisen näköisenä; ja kun tuo onneton huomasi, että minä katselin häntä, päästi hän sydäntäni hellyttääkseen kauhean karjunnan pudistaen tulenkarvaista harjaansa: mutta mitä enemmän hän karjui, sitä loitommalla pysyttelin minä. Minun mielestäni hän oli aivan tuon kuuluisan querensleijonan näköinen. Minä huusin hänelle: »Mene pois! Minä pelkään sinua.»
Rouget pitkitti itsepäisesti karjuntaansa muutamia päiviä, kunnes hänen isänsä kyllästyi sitä kotonaan kuulemaan ja toimitti hänet johonkin, oppiin karjuntaansa jatkamaan, enkä minä häntä sen koommin nähnyt.
Mutta Robinson innostukseni ei sillä hetkeksikään jäähtynyt. Juuri näihin aikoihin Baptiste setä äkkiä sai kyllänsä papukaijastaan ja antoi sen minulle. Tämä papukaija korvasi Perjantain. Panin sen kauniiseen häkkiin talviasuntoni takimmaiseen loukkoon ja olin enemmän Robinson kuin milloinkaan ennen, kun sain päivät pääksytysten olla kahdenkesken merkillisen lintuni kanssa ja opettaa sitä sanomaan: »Robinson. Robinson raukka!» Mutta ajatelkaa, tämä papukaija, jonka Baptiste setä oli antanut minulle päästäkseen sen ikuisesta lörpötyksestä, oli itsepäisesti vaiti siitä lähtein, kun se joutui minun omakseni... Ei se sanonut »Robinson raukka» eikä muutakaan; en saanut siitä koskaan sanaakaan.
Siitä huolimatta olin siihen kovin kiintynyt ja pidin siitä hellää huolta.
Näin elelimme me, papukaijani ja minä, suurimmassa yksinäisyydessä, kunnes eräänä aamuna minulle tapahtui jotain aivan tavatonta. Sinä päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla kiireestä kantapäähän asestettuna majastani tehdäkseni tiedusteluretken saarelleni... Yhtäkkiä näin asuntoni puolelta tulevan kolme tai neljä miestä, jotka puhuivat hyvin lujaa ja viittoivat käsillään. Vanhurskas Jumala! Ihmisiä saarellani!
Ennätin töin tuskin heittäytyä erään oleanteripensaan taakse, vatsalleni tietenkin. Miehet menivät ohitseni minua huomaamatta... Olin kuulevinani portinvartija Colombe'in äänen, ja se rauhoitti minua hieman; mutta yhdentekevä, heti kun he olivat poistuneet kauemmaksi, tulin ulos piilopaikastani ja seurasin heitä jonkun matkan päässä nähdäkseni, mitä tästä kaikesta tulisi...
Muukalaiset viipyivät kauvan saarellani... He tutkivat sen päästä toiseen, joka loukon erikseen. Näin heidän tunkeutuvan luoliini ja mittaavan kepeillänsä valtamerieni syvyyttä. Aina vähän ajan perästä he pysähtyivät ja pudistivat päätänsä. Pelkäsin ainoastaan, että he sattuisivat keksimään päämajani... Suuri Jumala, mitä silloin olisi tapahtunut! Onneksi oli pelkoni turha, ja puolen tunnin perästä vetääntyivät miehet pois vähääkään aavistamatta, että saari oli asuttu.
Heti heidän mentyään kiiruhdin sulkeutumaan yhteen majoistani ja vietin siellä lopun päivää tuumiskellen keitä nuo miehet olivat ja missä asioissa he kulkivat.
Sain sen pian tietää. Illallispöydässä ilmoitti isä meille juhlallisesti, että tehdas oli myyty, ja että me kuukauden kuluttua lähtisimme Lyon'iin, jossa tästälähin tulisimme asumaan.
Se oli kauhea isku. Luulin maan aukeavan jalkaini alla. Tehdas myyty!...
Entä minun saareni, minun luolani ja minun majani?
Voi surkeutta! Isä oli myynyt kaikki, saaret luolat ja majat. Olin itkusta pakahtua!...
Kokonaisen kuukauden, sillaikaa kun kotona ladottiin laseja ja ruoka-astioita matka-arkkuihin, kävelin surullisena ja yksin rakkaassa tehtaassani. Ei minulla enää ollut halua leikkiä, sen arvaatte ... ei suinkaan... Istuskelin joka nurkassa, ja katsellessani esineitä ympärilläni puhelin niille kuin ihmisille; sanoin plataaneille: »Hyvästi, rakkaat ystävät!» ja vesiammeille: »Meidän täytyy erota, me emme näe toisiamme enää koskaan!» Puutarhan perällä oli granaattipuu, jonka kauniit, punaiset kukkaset parastaikaa puhkesivat auringonpaisteessa. Sanoin sille nyyhkien: »Anna minulle yksi kukkasistasi.» Hän antoi sen minulle. Panin sen poveeni muistoksi. Olin hyvin onneton.
Mutta tämän suuren surun keskellä oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka tekivät minut iloiseksi: ensinnäkin tiesin pääseväni matkustamaan laivalla ja sitte sain luvan ottaa papukaijani mukaani. Sanoin itselleni, että Robinson oli jättänyt saarensa jokseenkin samalla tavalla, ja se rohkaisi mieltäni.
Joutui vihdoin lähtöhetki. Isä oli ollut jo viikon päivät Lyon'issa. Hän oli mennyt edeltäpäin suurempia huonekaluja viemään. Lähdin siis matkaan Jacques'in, äidin ja vanhan Annou'n seurassa. Iso veljeni abbé ei muuttanut meidän mukanamme, mutta hän saattoi meitä Beaucairen postivaunuihin asti; myöskin portinvartija Colombe seurasi meitä. Hän asteli edellä työntäen suuria käsikärryjä täynnä matka-arkkuja. Perässä tuli veljeni abbé taluttaen äitiä.
Abbé raukka, jota en enää koskaan saanut nähdä!
Sitte seurasi vanha Annou, toisessa kädessä mahdottoman suuri sininen sateenvarjo ja toisella taluttaen Jacques'ia, joka oli hyvin iloinen päästessään Lyon'iin, mutta yhtä kaikki itki... Viimeisenä rivin päässä kantoi Daniel Eyssette totisena papukaijahäkkiään ja kääntyi joka askeleella katsomaan rakasta tehdastaan.
Sitä mukaan kuin karavaani siirtyi loitommaksi, kuroittui granaattipuu niin paljon kuin voi, puutarhan muurin yli nähdäkseen meidät vielä kerran... Plataanit heiluttivat oksiaan hyvästiksi... Daniel Eyssette, sydämensä pohjasta liikutettuna, heitteli heille kaikille salavihkaa lentosuukkosia.
Jätin saareni syyskuun 30 päivänä 18--
II.
TORAKAT
Oi, te lapsuuden muistot, te ette milloinkaan mielestäni murene!
Päivänselvänä on yhä sielussani Rhonen matkamme. Näen vielä laivan, sen matkustajat ja laivamiehet; kuulen siipien viuhinan ja koneen sihinän.
Kapteenin nimi oli Géniès, mestarikokin Montélimart. Sellaiset seikat eivät hevin unohdu.
Laivamatka kesti kolme päivää. Vietin nämä päivät kannella, salongissa kävin vain syömässä ja nukkumassa. Kaiken muun ajan istuin laivan äärimmäisessä keulassa, ankkurin luona. Siellä oli suuri kello, jota soitettiin kaupunkeihin saavuttaissa. Istuin tämän kellon viereen, köysikasojen joukkoon; asetin papukaijahäkin jalkojeni väliin ja katselin ympärilleni. Rhone oli niin leveä, että tuskin sen rantoja eroitti. Mutta minä olisin suonut, että se olisi ollut vielä leveämpi ja että sen nimi olisi ollut: meri! Taivas oli säteilevän kirkas, vesi vihreä. Suuria aluksia purjehti myötävirtaan. Aivan lähellä meitä kahlasi merimiehiä laulaen aasin selässä joen yli.
Toisinaan sivuutti laiva jonkun lehtevän pajua ja saraheinää kasvavan saaren. »Autio saari!» sanoin hiljaa itsekseni, niellen sitä silmilläni...
Kolmannen päivän lopulla luulin tulevan myrskyn. Taivas oli yhtäkkiä mennyt pilveen: paksu sumu leijaili joen päällä, laivan keulaan sytytettiin suuri lyhty, ja minä aloin kaikki nämä enteet nähdessäni, tuntea itseni levottomaksi... Silloin sanoi joku lähelläni: »Tuolla on Lyon!» Samassa alkoi suuri kellokin soida. Oltiin Lyon'issa.
Näin hämärästi sumun läpi valoja tuikahtelevan vuoroin kummallakin rannalla; me kuljimme jonkun sillan alitse; sitte vielä toisenkin.
Kummallakin kertaa taittui koneen tavattoman suuri savutorvi kahtia ja sylki kidastaan mustia savuvirtoja, jotka saattoivat minut yskimään.
Laivalla oli kauhea hälinä. Matkustajat etsivät tavaroitaan, laivamiehet kiroilivat kierittäessään tynnyreitä pimeässä. Satoi...
Kiiruhdin äidin. Jacques'in ja vanhan Announ luo, jotka olivat toisessa päässä laivaa, ja siinä me seistä kyyrötimme kaikki neljä, toisiimme kiinnipainuneina. Annou'n suuren sateenvarjon alla, silläaikaa kun laiva asettui jokiäyrään varteen ja maallenousu alkoi.
Luulenpa, ettemme olisi sieltä koskaan selvinneet, ellei isä olisi tullut meitä noutamaan. Hän tuli meitä kohden epäröiden huutaen: »Halloo, halloo!» Tähän tuttuun »hallooseen» vastasimme kaikki neljä yhteen ääneen: »halloo!» ylen onnellisina ja sanomattomalla helpoituksen tunteella. Isä suuteli meitä kiireisesti, otti toisella kädellään minua, toisella veljeäni kädestä ja sanoi naisille: »Seuratkaa minua!» Ja niin sitä mentiin... Siinä vasta miesten mies!
Me pääsimme vain vaivoin eteenpäin; oli pimeä, ja laivankansi oli liukas. Kompastuimme joka askeleella tavaralaatikkoihin... Yhtäkkiä sattui korvaamme laivan toisesta päästä valittava, itkunsekainen ääni: »Robinson, Robinson!»
Voi, hyvä Jumala! huudahdin minä ja koetin irroittaa kättäni isän kädestä; hän luuli, että jalkani oli luiskahtanut ja tarttui vielä lujemmin minua kädestä.
Ääni jatkoi edelleen vieläkin valittavampana, vieläkin itkevämpänä: »Robinson! Robinson raukka!» Minä tein uuden ponnistuksen saadakseni käteni irti. »Papukaijani», huusin minä, »minun papukaijani!»
- Se siis puhuu nyt? sanoi Jacques.
Josko se puhui; kuulinhan sen peninkulman päähän... Olin hämmennyksissäni unohtanut sen sinne laivan toiseen päähän ankkurin luo ja sieltä se kutsui minua, kirkuen kaikin voimin: »Robinson! Robinson!
Robinson raukka!»
Onnettomuudeksi olimme kaukana ja kapteeni huusi: »Joutukaa!»
»Me tulemme sen huomenna hakemaan», sanoi isä; »laivalta ei mitään katoa.» Ja samalla hän vei minut mukaansa kyynelistäni välittämättä. Voi surkeutta! kun papukaijaa seuraavana päivänä lähetettiin hakemaan, ei sitä löytynyt... Ajatelkaa minun epätoivoani: ilman Perjantaita! Ilman papukaijaa! Robinsonista ei enää voinut tulla mitään. Kuinka olisi muuten paraimmallakaan tahdolla voinut loihtia itselleen aution saaren neljännessä kerroksessa, likaisessa, kosteassa talossa Lanterne kadulla.
Voi tuota kauheaa taloa! Se on ijäksi painunut mieleeni: raput olivat perin likaiset: piha muistutti kaivoa: portinvahdilla, joka samalla oli suutari, oli kojunsa vesipumpun vieressä... Kaikki oli hirveätä.
Tulopäivämme iltana päästi vanha Annou kyökkiin asettuessaan hätähuudon:
- Torakoita! Torakoita!
Me juoksimme sinne. Mikä näky!... Kyökki oli noita ilettäviä eläviä täynnä; niitä juoksenteli ruokakaapissa, seinillä, laatikoissa, uunin päällä, astiakaapissa, kaikkialla. Tahtomattaankin niitä sotki kuoliaaksi. Huh! Annou oli niitä jo paljon tappanut; mutta mitä enemmän hän niitä surmasi, sitä enemmän niitä tuli. Niitä tuli vesikourun lävestä; vesikourun läpi tukittiin; mutta seuraavan päivän iltana tuli niitä toista tietä, ties mistä. Täytyi varta vasten hankkia kissa niitä tappamaan, ja joka yö oli kyökissä kauhistava teurastus.
Torakat saattoivat minut vihaamaan Lyon'ia heti ensi illasta lähtein.
Seuraavana päivänä tuntui vielä paljo ikävämmältä. Talon tavat täytyi muuttaa; ruoka-ajatkin olivat toiset!... Leivilläkään ei ollut sama muoto kuin ennen meillä. Niitä kutsuttiin »kruunuleiviksi». Onpas sekin nimi!
Kun vanha Annou teurastajalta kysyi »paahtopaistia» niin renki nauroi häntä päin silmiä: hän ei tietänyt mitä paahtopaisti on, senkin tomppeli!... Voi, kuinka kaikki oli ikävää.
Hankkiaksemme itsellemme jotain huvia sunnuntaisin, menimme koko perhe Rhonen rannalle kävelemään sateenvarjot kädessä. Vaistomaisesti suuntasimme aina kulkumme etelää kohden, Perrache'iin päin. »Minusta tuntuu kuin tulisimme lähemmäksi kotiseutuamme», sanoi äiti, jolla oli vielä ikävämpi kuin minulla... Nämä perhekävelyt olivat painostavia. Isä torui, Jacques itki koko ajan, minä pysyttelin aina perässäpäin, en tiedä, miksi häpesin näyttäytyä kadulla, luultavasti sentähden, että olimme köyhiä.
Kuukauden kuluttua sairastui vanha Annou. Sumu teki hänet sairaaksi, hänet täytyi lähettää takaisin etelään. Tyttö rukka, joka oli intohimoisesti kiintynyt äitiini, ei voinut suostua meitä jättämään. Hän rukoili, että hänet pidettäisiin, luvaten ettei kuole. Täytyi väkisin viedä hänet laivaan. Etelään saavuttuaan meni hän epätoivoissaan naimisiin.
Annou'n lähdettyä ei enää otettu uutta palvelustyttöä, joka minusta oli kurjuuden huippu... Portinvartijan vaimo kävi tekemässä karkeammat askareet; äitini ihanat, valkeat kädet, joita minä niin mielelläni suutelin, tulivat punaisiksi kuuman lieden ääressä. Jacques taasen kävi ostoksilla. Hänelle pistettiin suuri kori kainaloon ja sanottiin: »Osta sitä ja sitä»; ja hän osti sitä ja sitä erinomaisesti, aina vetistellen tietenkin.
Jacques rukka! ei ollut onnellinen hänkään. Tuo aina vetistelevä poika kävi isälle vähitellen vastenmieliseksi, ja hän antoi korvapuustien paukkua... Päivät pitkät kaikui herkeämättä: »Jacques, kuinka tyhmä sinä olet! Sinä olet aika aasi!» Totta onkin, että Jacques rukka isän läsnäollessa joutui kokonaan päästään pyörälle. Ponnistellessaan kyyneleitä vastaan näytti hän kovin rumalta. Isä katkeroitti hänen elämänsä. Kuulkaa esimerkiksi ruukkujuttu:
Eräänä iltana juuri pöytään istuttaessa ei ole tippaakaan vettä talossa.
- Kyllä minä menen hakemaan, sanoo kiltti Jacques rukka.
Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.
Isä kohauttaa olkapäitänsä:
- Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule
ehjänä takaisin, se on varma.
- Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, -- älä nyt
vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.
Isä jatkaa:
- Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.
Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:
- Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?
- Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet
sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa:
- Vai särjen minä tämän? No, saadaanpas nähdä!
Menee viisi minuuttia, menee kymmenen: Jacques'ia ei kuulu. Äiti alkaa olla huolissaan:
- Kunhan ei hänelle ole mitään tapahtunut?
- Joutavia, mitä hänelle olisi tapahtunut? sanoo isä vihaisella
äänellä. Hän on särkenyt ruukun eikä uskalla tulla sisään.
Mutta yhtä kaikki tätä sanoessaan vihaisen näköisenä, -- vaikkei parempaa ihmistä ollut auringon alla -- nousee hän ylös ja menee raottamaan ovea, hiukan katsoakseen, minne Jacques on joutunut. Ei hänen tarvinnutkaan kauvas mennä; Jacques seisoo rappusissa oven edessä tyhjin käsin, äänettömänä kivipatjana. Nähdessään isän, tulee hän kalpeaksi ja sanoo sydäntä särkevällä, heikolla, voi, niin heikolla äänellä: »Minä olen särkenyt sen...» Hän oli särkenyt sen!...
Eyssette perheen aikakirjoissa kutsutaan tätä tapausta »ruukkujutuksi».
Pari kuukautta Lyon'iin tulomme jälkeen vanhempamme alkoivat ajatella meidän koulunkäyntiämme. Isä olisi mielellään pannut meidät lukioon, mutta se tuli liian kalliiksi. »Entä jos panisimme heidät kirkkokouluun», sanoi äiti; »lapsilla kuuluu siellä olevan hyvä olla.» Tämä tuuma oli isällekin mieleinen, ja kun Saint-Nizier oli meitä lähin kirkko, niin lähetettiin meidät Saint Nizier'n kirkkokouluun. Siellä oli kovin hauskaa.
Ei siellä päntätty kreikkaa päähän eikä latinaa, niinkuin muissa kouluissa, vaan meiltä opetettiin avustamaan juhla- ja arkimessussa, saimme myös opetella vuorolauluja ja polville lankeamista ja meitä harjoitettiin kauniisti suitsuttamaan, joka ei ole niinkään helppoa. Siellä oli hauskuutta kaikenmoista, joku tunti päivässä vain sanain taivutusta ja latinalaisen raamatun lukua, mutta se oli vain sivuseikka. Me olimme siellä ennen kaikkea jumalanpalvelusta varten.
Vähintäin kerran viikossa sanoi abbé Micon juhlallisen näköisenä pannessaan nuuskaa nenäänsä: »Huomenna. pojat, ei ole aamutunteja. Me menemme hautajaisiin.»
Me menimme hautajaisiin. Kuinka hauskaa! Vielä oli ristiäisiä ja häitä, tai piispantarkastuksia, tai vietiin kuolevaisille herranehtoollinen.
Herranehtoollinen kuolevaiselle! Kuinka me olimme ylpeitä, kun saimme olla sitä saattamassa. Pappi kulki pienen punaisen samettikatoksen alla kantaen herranehtoollisleipää ja pyhää öljyä. Kaksi kuoripoikaa kannatti samettikatosta, kaksi muuta kulki sen perässä suuret kullatut lyhdyt kädessä. Viides kävi edellä ja rämisti pientä väkkärää. Tavallisesti oli se minun tehtäväni... Herranehtoollisen kulkiessa ohitse ottivat miehet hatun päästään, ja naiset tekivät ristinmerkin. Kun kuljettiin jonkun sotilasvartion ohitse, huusi vahti: »Aseisiin!» Sotamiehet juoksivat kokoon ja asettuivat riviin. -- Kunniaa! sanoi upseeri... Pyssyt kalisivat ja rumpu pärisi.
Minä rämistin kolme kertaa väkkärääni ja me kuljimme ohi.
Jokaisella meistä oli pienessä kaapissa täydellinen papillinen asu: pitkäliepeinen musta kauhtana, messupaita, jossa oli suuret, kankeat tärkkihihat, mustat silkkisukat, kaksi patalakkia, toinen verasta, toinen sametista, pienillä valkeilla helmillä koristettuja kauluksia, -- kaikki mitä tarvittiin.
Tuon puvun huomattiin sopivan erittäin hyvin minulle.
- Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.
Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon.
Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin hento!... Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!... Näitä pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin hauskaa!»
Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä, yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa, niin oli hänellä se tarjota.
- Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.
- Entä Jacques? sanoi äiti.
- Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi.
Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme hänestä kauppamiehen.
En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty... Mutta häneltä ei kysytty, eikä minultakaan.
Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero, ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin katupojan näköinen... Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!» Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä.
Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa, että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te... Lopuksi ristivät toverit minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi...
Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla, mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta.
Hän teki minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan ja kävi ostoksilla, -- oli siis kauppa-alalla.
Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku Mies luki kaikin voimin.
Uljas Pikku Mies! Näen hänet talvella lämmittämättömässä huoneessa, työpöytänsä ääressä, jalat sängynpeitteeseen käärittyinä. Ulkona pieksi lumiräntä akkunanruutuja. Konttorissa kuului isä sanelevan: Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä tätä kuuta...
Ja Jacques'in itkun tukahduttama ääni toistavan:
- Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä...
Vähän väliä aukeni kamarin ovi hiljaa: äiti tuli sisään. Hän lähestyi varpaillaan Pikku Miestä. Sh!...
- Luetko sinä? sanoi hän hyvin hiljaa.
- Luen, äiti.
- Eihän sinun ole kylmä?
- Ei toki!
Pikku Mies valehteli, hänen oli päinvastoin hyvin kylmä.
Silloin äiti istui hänen viereensä ja viipyi siinä pitkän aikaa, laskien hiljaa kutimensa silmiä, vähän väliä raskaasti huoaten.
Äiti rukka! Hän ajatteli silloin aina rakasta kotikaupunkiansa, jota hän ei luullut enää milloinkaan näkevänsä... Oi, voi, suureksi surukseen, meidän kaikkien suruksi, sai hän sen piankin nähdä.
III.
HÄN ON KUOLLUT! RUKOILKAA HÄNEN PUOLESTANSA!
Oli maanantaipäivä heinäkuussa. Olin antanut viekoitella itseni koulusta päästyä pallosille, ja kun vihdoin tein kotiinlähtöä, oli paljo myöhäisempää, kuin olisin suonut. Juoksin pysähtymättä Terreau'n torilta Lanterne kadulle asti, kirjat vyöhön pistettyinä ja lakki hampaitten välissä. Mutta kun pelkäsin kauheasti isää, pysähdyin rappusiin minuutiksi henkäisemään, juuri niin pitkäksi aikaa, että keksin sopivan selvityksen viipymiseeni. Ja sitte soitin rohkeasti.
Isä tulikin itse minulle aukaisemaan. »Kuinka kauvan sinä olet viipynyt!» sanoi hän. Minä aloin vapisten ladella hätävalhettani, mutta hän ei kuunnellut loppuun, vaan veti minut luokseen ja syleili minua kauvan sanaakaan sanomatta. Koska olin odottanut vähintäin aika nuhteita, kummastutti tämä vastaanotto minua suuresti. Ensimmäiseksi juolahti päähäni, että Saint-Nizier'in pastori oli meillä päivällisellä; tiesin kokemuksesta, ettei meitä koskaan sellaisena päivänä toruttu.
Mutta mennessäni ruokasaliin näin heti paikalla, että olin erehtynyt.
Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, isälle ja minulle.
Entä äiti? Ja Jacques? kysyin kummastuneena.
Isä vastasi tavattoman lempeällä äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:
- Äitisi ja Jacques ovat matkustaneet pois, Daniel; abbé veljesi on
kovin sairaana.
Nähdessään minun käyvän kalman kalpeaksi, lisäsi hän minua rauhoittaakseen melkeinpä iloisesti:
- Kun sanon »hyvin sairaana» niin tarkoitan vain, että meille on
kirjoitettu veljesi olevan sängyn omana; tiedäthän, millainen äiti on, hän tahtoi kaikin mokomin lähteä ja minä annoin hänelle Jacques'in seuraksi... Ei se mitään vaarallista liene... Ja nyt, istu pöytään, niin rupeamme syömään: olen nälkään kuolemaisillani.
Istuin sanaakaan sanomatta pöytään, mutta sydäntäni ahdisti ja vain vaivoin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, että abbé veljeni oli kovin sairaana. Alakuloisina ja äänettöminä istuimme siinä toisiamme vastapäätä. Isä söi nopeasti ja joi suuria kulauksia, sitte äkkiä pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa... Minä taasen liikkumattomana pöydän toisessa päässä ja aivan kuin puoleksi tajuttomana, muistelin niitä kauniita kertomuksia, joita abbé oli minulle kertonut tehtaalla käydessään. Näin hänen kokoovan kauhtanansa liepeet harpatakseen ammeitten yli.
Muistin myös päivän, jolloin hän ensi kerran messusi koko perheen ollessa kirkossa. Kuinka kaunis hän oli, kun hän kääntyi meihin päin kädet koholla sanoen Dominus vobiscum niin lempeällä äänellä, että äiti itki ilosta!... Nyt kuvittelin hänet tuolla kaukana, vuoteen omana sairaana (voi, kovin sairaana: jokin aavistus sanoi sen minulle) ja tuskani häntä tässä tilassa ajatellessa kävi kaksinkertaiseksi siksi, että kuulin äänen, joka sydämeni syvyydestä huusi: »Jumala rankaisee sinua, se on sinun syysi! Sinun olisi pitänyt tulla suoraa päätä kotiin!
Sinä et olisi saanut valehdella!» Ja tuon kauhean ajatuksen valtaamana, että Jumala häntä rangaistakseen antoi hänen veljensä kuolla, sanoi Pikku Mies epätoivoisena itseksensä: »En koskaan, koskaan enää ole koulusta tullessani pallosilla.»
Kun ateria oli lopussa, sytytimme lampun ja ryhdyimme iltatöihimme. Isä levitti paksut kauppakirjansa pöytäliinalle jälkiruuan jäännösten keskelle ja laski ääneen laskujansa. Finet, torakkakissa, kuljeskeli pöydän ympärillä surkeasti naukuen. Minä avasin akkunan ja olin nojallani sen ääressä.
Oli pimeä, ilma tuntui tukahduttavalta... Alhaalta porttien edustoilta kuului naurua ja puhelua, kaukaa Loyassen linnasta rummun pärinää...
Olin siinä jonkun aikaa surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottanut pimeyteen, kun kova kellonsoitto tempasi minut äkkiä akkunasta. Katsoin kauhistuneena isään ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman kauhun ja pelon värähdyksen, joka oli minut vallannut. Tuo kellonsoitto vaikutti häneenkin kammottavasti.
- Soitetaan, sanoi hän minulle melkein hiljaa.
- Älä mene, isä; kyllä minä menen avaamaan. Ja minä syöksyin ovea
kohden.
Kynnyksellä seisoi mies. Näin hänet epäselvästi pimeässä, kun hän ojensi minulle jotakin, jota epäröin ottaa vastaan.
- Sähkösanoma, sanoi hän.
- Sähkösanoma, hyvä Jumala! Mitä se merkitsee?
Minä otin sen väristen käteeni ja aijoin panna oven kiinni; mutta mies pisti jalkansa oven väliin ja sanoi kylmästi:
- Se täytyy kuitata.
Se täytyi kuitata. En tietänyt sitä, sillä se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka otin vastaan.
- Kuka siellä on, Daniel? huusi isä minulle; hänen äänensä vapisi.
Minä vastasin:
Vain kerjäläinen... Ja antaen miehelle merkin odottaa minua juoksin huoneeseeni, kastin hapuilemalla kynän mustetolppoon, ja palasin samassa.
Mies sanoi:
- Kuitatkaa tuohon.
Pikku Mies kuittasi vapisevalla kädellä, porraslamppujen valossa; sitte hän sulki oven ja tuli jälleen sisään sähkösanoma poveen piiloitettuna.
Niin, minä pidin sinua piilossa povessani, onnettomuuden sanoma! Minä en tahtonut, että isä sinut näkisi, sillä minä tiesin edeltäpäin, että sinä tulit ilmoittamaan meille jotakin kauheata, ja kun minä sinut avasin, niin et kertonut minulle mitään uutta, kuuletko, sähkösanoma! Sinä et minulle mitään kertonut, mitä ei sydämeni jo ollut arvannut.
- Siellä oli vain kerjäläinen? sanoi isäni katsoen minuun.
Vastasin punastumatta: »Niin oli», ja asetuin entiselle paikalleni akkunan luo haihduttaakseni hänen epäluulonsa.
Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.
Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat, että hän on parantunut...»
Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on parantunut.
Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen kostutin, kun sen olin avannut... Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua!
Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:
Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!
Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä.
Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.
Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, -- saihan hän sen kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.
Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen, hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti, kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä naura.»
Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän kyyneltemme syyllä.
Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanat hän on kuollut ja että täytyy rukoilla hänen puolestansa.
IV. PUNAINEN VIHKO.
Vanhoissa messukirjoissa näkee kömpelöitä värikuvia, joissa Jumalan äiti on kuvattu syvä vako kumpaisessakin poskessa; tuon jumalallisen juovan on taiteilija pannut niihin sanoakseen meille: »Katsokaa, kuinka hän on itkenyt!...» Tämän vaon, -- kyynelvaon -- vannon nähneeni äitini laihtuneissa kasvoissa, kun hän palasi Lyon'iin poikaansa hautaamasta.
Äiti raukka, siitä päivin ei hän enää hymyillyt. Hänen pukunsa oli aina musta, hänen kasvonsa aina surulliset. Hän kantoi syvää surua sekä vaatteissaan että sydämessään eikä siitä koskaan luopunut... Muuten oli Eyssette'n talossa kaikki entisellään: hiukan vain ilottomampaa, siinä kaikki. Pyhän Nizier'in pastori piti muutamia messuja veljeni sielun rauhaksi. Lapsille leikattiin surupuvut isän vanhasta takista, ja elämä, tuo surullinen elämä, jatkui edelleen.
Rakkaan abbé'mme kuolemasta oli jo kulunut jokunen aika, kun eräänä iltana, maatapannessamme, näin Jacques'in suureksi ihmeekseni kiertävän huoneemme oven lujasti lukkoon, tukkivan huolellisesti ovenraot ja sen tehtyään tulevan minua kohden hyvin juhlallisen ja salaperäisen näköisenä.
Minun on sanominen, että sitte etelästä paluunsa oli Jacques veikon tavoissa tapahtunut kummallinen muutos. Ensinnäkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, Jacques ei enää itkenyt, tai ei melkein ollenkaan; samoin oli hänen hurja liimaamisintonsa milteipä mennyttä. Pienet liimakupit ilmestyivät toisinaan vieläkin tulelle, mutta entinen viehätys oli poissa; nyt, jos oli kirjalaukkua tarvis, niin täytyi sitä polvillaan rukoilla... Kuka uskoisi! hatturasia, jonka äiti oli tilannut, oli viikonpäivät ollut tekeillä.
Kotona ei mitään huomattu, mutta minä näin selvästi, että Jacques'ia jokin vaivasi. Usein olin yllättänyt hänet konttorissa, kun hän puhui itsekseen ja viittoi käsillään. Öisin hän ei nukkunut, kuulin hänen mutisevan itsekseen, sitte yhtäkkiä hyppäävän vuoteeltaan ja kävelevän pitkin askelin huoneessa ... kaikki tämä ei ollut luonnollista ja peloitti minua, kun sitä ajattelin. Luulin, että Jacques oli tulossa hulluksi.
Nähdessäni hänen tuona iltana sulkevan huoneemme oven kahteen lukkoon, johtui hulluuden pelko taas mieleeni ja minua rupesi kammottamaan; kunnon Jacques rukka ei sitä huomannut, vaan otti vakavasti minun käteni omiinsa ja sanoi:
- Daniel, minä uskon sinulle jotakin, mutta sinun täytyy vannoa, ettet
siitä koskaan hiisku sanaakaan.
Ymmärsin heti paikalla, ettei Jacques ollut hullu. Vastasin empimättä:
- Sen vannon, Jacques!
- No niin! etkö voi arvata ... sh!... Minä sepitän runoelmaa, suurta
runoelmaa.
- Runoelmaa, sinä Jacques, sinä sepität runoelmaa!
Vastaukseksi veti Jacques liiviensä alta mahdottoman suuren punaisen, vihon, jonka hän itse oli sitonut, ja jonka ensilehdelle hän oli kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan:
USKONTO! USKONTO!
Runoelma kahdessatoista laulussa.
Kirjoittanut Eyssette (Jacques).
Vihko oli niin suuri, että minua miltei huimasi. Voitteko käsittää?...
Jacques, minun veljeni Jacques, kolmentoistavuotias poika, itku- ja liimakuppi-Jacques sepitti runoa: Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista laulussa.
Eikä kellään ollut siitä vähintäkään aavistusta! Hänet lähetettiin yhä edelleen vihanneskauppiaalle kori kainalossa ja isä huusi hänelle useammin kuin koskaan: »Jacques, sinä olet pässinpää!...»
Voi, rakas Eyssette (Jacques!) rukka, kuinka mielelläni olisin langennut kaulaasi, jos olisin uskaltanut. Mutta minä en uskaltanut...
Ajatelkaahan toki!... Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista laulussa! Minun on kuitenkin totuuden nimessä sanominen, ettei tämä runoelma kahdessatoista laulussa ollut läheskään valmis. Luulenpa melkein, ettei siitä vielä ollut sepitettynä muuta kuin ensimmäisen laulun neljä ensimmäistä säettä; mutta tiedättehän, että tämän kaltaisissa töissä alullepano aina on vaikein asia, ja niinkuin Eyssette (Jacques) hyvällä syyllä sanoi: »Nyt kun minulla on neljä ensimmäistä säettäni, ei jatko merkitse mitään; se on vain ajankysymys.»
Tämän jatkon päähän, joka oli vain ajankysymys, ei Eyssette (Jacques) milloinkaan tullut... Niinkuin tiedätte, hyvät ihmiset, on runoelmilla oma kohtalonsa; pian näkyi, ettei Uskonto! Uskonto! runoelman kohtalo ollut lainkaan tulla kaksitoistalauluiseksi. Turhaan hikoili runoilija, hän ei päässyt milloinkaan neljää ensimmäistä säettä pitemmälle. Surkea juttu. Lopuksi heitti poika poloinen hiiteen koko runoelmansa ja sanoi hyvästit Runottarelle (siihen aikaan puhuttiin vielä Runottaresta.)
Vielä samana päivänä sai hän takaisin itkukohtauksensa ja pienet liimakupit ilmaantuivat jälleen tulelle... Entä punainen vihko?... Niin, sillä oli myöskin oma kohtalonsa.
Jacques sanoi minulle: »Minä annan sen sinulle, täytä se millä hyvänsä.» Tiedättekö, millä sen täytin?... Runoillani, tiedän mä, Pikku Miehen runoilla. Jacques oli tartuttanut tautinsa minuun.
Tässä ovat nuo neljä säettä sellaisina kuin näin ne sinä iltana kauniilla pyöreällä käsialalla piirrettyinä punaisen vihon ensi sivulle:
Uskonto! Uskonto!
Ylhäinen, pyhä,
Rinnassa ääni!
Lohtujen lohtu!
Ja nyt, silläaikaa kun Pikku Mies on loppusointujen etsintätouhuissa, hyppäämme me lukijani suostumuksella yhdellä harppauksella neljä, viisi vuotta eteenpäin hänen elämästänsä. Minulla on kiire joutua kevääseen 18--, joka ei vieläkään ole haihtunut Eyssettien muistosta; kullakin perheellä on näet omat merkkivuotensa.
Muuten ei lukija kadota mitään, vaikka sivuutankin tämän ajanjakson elämästäni vaieten. Se on kaikenaikaa yhtä ja samaa kyynel- ja nälkävirttä! Isän asiat käyvät huonosti, vuokra jää maksamatta, velkamiehet ahdistavat, äidin jalokivet myydään, hopeakalut viedään panttiin, lakanat ovat täynnä reikiä ja housut paikkoja, puute irvistelee joka raosta, nöyryytyksiä päivät pääksytysten ja tuo ikuinen kysymys »mitä huomenna syömme», sitte kaupunginpalvelijan röyhkeät kellonsoitot, portinvartijan ivallinen naama, ja lainat ja maksamattomat vekselit ja ... ties mitä.
On siis vuosi 18--.
Pikku Mies oli silloin ylimmällä luokalla.
Hän oli, muistaakseni, hyvin vaatelias nuorukainen, joka täydellä todella oli mielestään niin filosofi kuin runoilijakin: muuten ei saapasvartta korkeampi eikä parran haiventakaan leuvassa.
Siis eräänä aamuna, kun tämä suuri filosofi Pikku Miehen hahmossa oli menossa kouluun, huusi isä Eyssette hänet konttoriin ja sanoi karskilla tavallansa, heti kun näki hänen astuvan sisään:
- Daniel, heitä kirjasi nurkkaan, tämän koommin et mene kouluun.
Sen sanottuaan alkoi isä Eyssette äänettömänä kävellä pitkin askelin puodissa edestakaisin. Hän näytti hyvin liikutetulta ja liikutettu oli Pikku Mieskin, sen vakuutan... Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi isä Eyssette:
- Poikani, minun on sinulle ilmoittaminen ikävä uutinen, hyvin
ikävä ... me olemme pakoitetut hajaantumaan koko perhe, saat heti kuulla miksi.
Tässä kohden kuului raju, sydäntäsärkevä nyyhkytys raollaan olevan oven takaa.
- Jacques, sinä olet pässinpää! huusi isä Eyssette kääntymättä oveen
päin, sitte hän jatkoi:
- Kun me kuusi vuotta sitte vallankumouksellisten häviöön saattamina
tulimme Lyon'iin, toivoin ahkeralla työllä voivani hankkia takaisin menetetyn omaisuutemme; mutta tässä on ollut piru merrassa! Minun on onnistunut ainoastaan upottaa meidät korvia myöten velkoihin ja kurjuuteen... Nyt on kaikki lopussa, me olemme joutuneet ikäviin selkkauksiin... Niistä selvitäksemme ei meillä ole muuta kuin yksi keino valittavana, nyt kun te jo olette suuria: myydä se vähä, mikä meillä on jäljellä ja hankkia kukin tahollaan elatuksensa.
Uusi nyyhkytys näkymättömän Jacques'in taholta katkaisi isän puheen: mutta hän oli itsekin niin liikutuksen vallassa, ettei suuttunut. Hän antoi vain Danielille merkin sulkea oven ja, kun ovi oli suljettu, jatkoi hän:
- Kuule siis, minkä päätöksen olen tehnyt: siksi kunnes toisin
sovitaan, asettuu äiti asumaan etelään veljensä, Baptistesedän, luo.
Jacques jää Lyon'iin. hän on saanut pienen toimen panttilainauskonttorissa.
Minä otan paikan Viini-osakeyhtiön kauppamatkustajana... Mitä taasen sinuun, lapsi rukka, tulee, niin pitänee sinunkin ruveta itse elättämään itseäsi ... juuri vastikään sain rehtorilta kirjeen, jossa hän ehdoittaa sinulle läksyjen valvojan paikkaa, tuossa, lue!
Pikku Mies otti kirjeen käteensä.
- Minkä minusta näyttää, sanoi hän lukiessaan, ei minulla ole mitään
viivyttelemisen varaa.
- Pitäisi lähteä jo huomenna.
- Hyvä, minä lähden!...
Jonka jälkeen Pikku Mies taittoi kirjeen kokoon ja antoi sen isälleen takaisin kädellä, joka ei vapissut. Suuri filosofi, nähkääs, kun oli.
Tällä hetkellä tuli äiti konttoriin ja Jacques arkana hänen jäljessään... Molemmat lähestyivät Pikku Miestä ja syleilivät häntä äänettöminä; he olivat edellisestä illasta asti tietäneet, mitä tulisi tapahtumaan.
- Laittakaa hänen kirstunsa kuntoon! huusi isä jyrisevällä äänellä, hän
lähtee huomisella laivalla.
Äidiltä pääsi syvä huokaus. Jacques nyyhkytti heikosti, ja niin oli kaikki sanottuna.
Tässä talossa alettiin olla tottuneita onnettomuuden sanomiin.
Tuon muistorikkaan päivän huomenena saattoi koko perhe Pikku Miestä laivalle. Merkillisestä sattumasta oli se sama laiva, joka oli tuonut Eyssettit Lyon'iin kuusi vuotta takaperin. Kapteenina Géniès, mestarikokkina Montélimart! Luonnollisesti muisteltiin Annou'n sateenvarjoa, Robinson'in papukaijaa ja muutamia muita seikkoja, joita sattui maihin noustessa... Nämä muistot tekivät surullisen lähtöni vähän iloisemmaksi, ja vetivät äidin huulet heikkoon hymyyn.
Yhtäkkiä soi kello. Lähdön hetki oli tullut.
Pikku Mies riistäytyi rakkaittensa syleilystä ja harppasi miehekkäästi laskusillan yli...
- Ole nyt järkevä, huusi hänelle isä.
- Älä tule sairaaksi, sanoi äiti.
Jacques aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut; hän itki liiaksi.
Mutta Pikku Mies ei itkenyt. Niinkuin minulla on ollut teille kunnia sanoa, oli hän suuri filosofi, ja filosofien nimenomaan ei sovi olla suruissaan...
Ja yhtäkaikki, Jumala tietää, kuinka hän heitä rakasti, noita rakkaitansa, jotka jäivät hänestä sumuun: Jumala tietää, että hän olisi heidän puolestaan antanut henkensä ja verensä... Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Lähtöilo, laivan kohina, matkakuume, ylpeys tuntiessaan itsensä mieheksi, vapaaksi, itsenäiseksi mieheksi, joka matkusti ominpäin ja elätti itsensä, -- kaikki tämä huumaannutti Pikku Miehen ja esti hänen ajattelemasta, niinkuin olisi pitänyt, niitä kolmea rakasta olentoa, jotka nyyhkivät alhaalla Rhonen laiturilla...
Ne kolme eivät olleet filosofeja! Levottomalla, hellällä silmällä seurasivat he laivan sätkyttävää kulkua, ja kun sen savusuoja tuskin enää oli pääskysen suuruinen taivaanrannalla, huusivat he vielä: »Hyvästi, hyvästi!» huiskuttaen nenäliinojaan.
Silläaikaa kulki herra filosofi edestakaisin laivan kannella, kädet taskussa ja pää pystyssä. Hän vihelteli, sylki pitkiä sylkyjä, katseli rohkeasti naisia silmiin, tarkasti laivan peränpidon, kohautteli harteitansa, niinkuin suurikasvuiset miehet, ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ennenkuin oltiin vielä Vienne'ssäkään, oli hän jo kertonut mestari Montélimart'ille ja hänen kahdelle kokkipojallensa, että hän oli Yliopistossa ja että hänellä oli erinomaiset tulot... Hänen herrat kuulijansa onnittelivat häntä, ja hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.
Kerran, laivan toisesta päästä toiseen kulkiessaan, sattui hänen jalkansa keulassa suuren kellon luona touvikasaan, jonka päällä Robinson Crusoe kuusi vuotta takaperin oli tuntikausia istunut papukaijajalkain välissä. Tämä touvikasa saattoi hänet ääneen nauramaan ja hiukan punastumaan.
- Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää raahatessani kaikkialla
mukanani tuota suurta, siniseksi maalattua häkkiä ja tuota eriskummallista papukaijaa...
Filosofi raukka, ei hän aavistanut, että hän oli koko ijäkseen tuomittu raahaamaan tuolla naurettavalla tavalla mukanaan sinistä utukuvien välillä maalattua häkkiään ja toivon vihreäsukaista papukaijaa...
Oi voi, vielä tällä hetkellä, jolloin näitä rivejä kirjoitan, kantaa poika poloinen suurta siniseksi maalattua häkkiänsä. Sillä eroituksella vain, että pienojen taivaansini päivä päivältä yhä enemmän rapisee pois ja viheriä papukaija on menettänyt kolme neljännestä sulistaan.
Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan riensi Pikku Mies ensi toimekseen Yliopistolle, jossa rehtori asui.
Tämä rehtori, isä Eyssette'in ystävä, oli kookas, kaunis vanhus, jossa ei ollut tippaakaan turhantarkkuutta eikä muutakaan sentapaista. Hän otti Eyssette nuoremman erittäin hyväntahtoisesti vastaan. Tuo kunnon ukko ei kuitenkaan voinut pidättää kummastuksen ilmettä, kun Pikku Mies tuotiin hänen työhuoneeseensa.
- Voi. hyvä Jumala, kuinka hän on pieni!
Pikku Mies olikin naurettavan pieni; ja niin nuoren ja hintelän näköinen.
Rehtorin huudahdus oli hänelle kauhea isku. »He oivat huoli minusta», ajatteli hän. Ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
Onneksi jatkoi rehtori, aivan kuin olisi arvannut, mitä noissa pienissä aivo raukoissa tapahtui:
- Tule lähemmäksi, poikaseni... Me teemme sinusta siis lukujen
valvojan. Sinun ikäisellesi, kun on tuollainen kooltaan ja näöltään, on se toimi raskaampi kuin monelle muulle... Mutta kun nyt kerran on pakko, kun sinun täytyy elättää itsesi, rakas lapsi, niin koetamme tehdä elämäsi niin siedettäväksi kuin suinkin. Emme pane sinua aluksi mihinkään suureen myllyyn... Lähetän sinut Sarlande'in kaupunkilukioon muutaman penikulman päähän täältä, korkealle vuoristoon. Siellä sinä suoritat oppivuotesi tullaksesi mieheksi, karaistut ammatissasi, kasvat ja saat parran; ja sitte, kun parta on valmis, saamme nähdä!
Näin puhellessaan kirjoitti rehtori Sarlande'in lukion johtajalle kirjeen esitelläkseen hänelle turvattinsa. Kun kirje oli valmis, ojensi hän sen Pikku Miehelle ja kehoitti hänen vielä samana päivänä lähtemään; sitte antoi hän hänelle muutamia viisaita neuvoja ja taputti häntä hyvästiksi ystävällisesti poskelle luvaten pitää hänet muistossaan.
Nytkös Pikku Mies oli iloinen. Hän ottaa neljä askelta kerrallaan harpatessaan Yliopiston satavuotisia rappuja alas ja rientää samassa hengenvedossa tilaamaan itselleen paikan Sarlande'iin menevissä postivaunuissa.
Mutta postivaunut lähtevät vasta iltapäivällä: vielä neljä tuntia odotusaikaa!
Pikku Mies käyttää tämän ajan kävelemällä päivänpaisteisella esplanaatilla ja näyttelemällä itseään maanmiehilleen. Tämän ensimmäisen velvollisuutensa täytettyään ajattelee hän syömistä ja rupee tähyilemään kukkaronsa mukaista ravintolaa. Aivan kasarmeja vastapäätä huomaakin hän jo kaukaa soman, kauvaksi loistavan ravintolan, jonka ovella on kaunis, ihkaisen uusi nimikilpi SÄLLILÄ.
- Siinäpä mitä etsin, sanoo hän itseksensä. Ja jonkun minuutin
epäröityään Pikku Mies menee ensi kertaa ravintolaan, -- aukaisee hän päättävästi sen oven.
Ravintola on tällä hetkellä typö tyhjä. Seinät valkeaksi kalkitut ... muutamia tammipöytiä... Yhdessä nurkassa kisällien pitkiä kuparikärkisiä, monivärisillä nauhoilla koristeltuja keppejä...
Rahalaatikon ääressä kuorsaa tanakka mies, nenä sanomalehdessä.
Hoi, onko täällä ketään! sanoo Pikku Mies koputtaen nyrkillään pöytään aivan kuin vanhakin kapakkavieras.
Tanakka mies rahalaatikon luona ei herääkään niin vähistä; mutta huoneen perältä rientää ravintolan emäntä palvelemaan... Nähdessään uuden vieraan, jonka sattumuksen enkeli johtaa hänen luokseen, kirkaisee hän:
- Taivasten tekijät! Daniel herra!
- Annou! Meidän vanha Annou! vastaa Pikku Mies. Ja he lepäävät
toistensa sylissä.
No, hyvä Jumala, se on todellakin Annou, vanha Annou, Eyssette'in entinen palvelustyttö, nyt ravintolanemäntä, naimisissa Jean Peyrol'in, tuon tanakan miehen kanssa, joka kuorsaa rahalaatikon ääressä... Voi. jos te tietäisitte, kuinka hän on onnellinen, tuo kiltti Annou nähdessään jälleen Daniel herran! Kuinka hän häntä suutelee! Kuinka hän häntä likistää, niin että Pikku Mies on tukehtua!
Tämän hellyyden korkeimmillaan ollessa herää mies rahalaatikon ääressä.
Hän ihmettelee ensin hieman sitä lämmintä vastaanottoa, minkä tuo nuori tuntematon saa hänen vaimoltaan, mutta kun hän kuulee, että tuo nuori tuntematon on itse herra Daniel Eyssette, Jean Peyrol käy punaiseksi ihastuksesta ja alkaa hyöriä kuuluisan vieraansa ympärillä.
- Oletteko syönyt suurusta, Daniel herra?
- Enpä todellakaan, hyvä Peyrol ... juuri se pani minut tulemaan tänne.
Herra varjelkoon! Daniel herra ei ole syönyt suurusta! Vanha Annou juoksee kyökkiinsä: Jean Peyrol kiiruhtaa kellariin, -- muhkeaan kellariinsa, kisällien puheista päättäen.
Yhdessä käden käänteessä on pöytä koreaksi katettu, Pikku Miehen ei ole muuta tarvis kuin istua pöytään ja käydä käsiksi... Vasemmalla puolella leikkaa Annou hänelle leivänviipaleita vasta munittujen lumivalkeiden munien särpimeksi. Oikealla puolella kaataa Jean Peyrol hänelle vanhaa Château-Neuf des-Papes viiniä, joka punaisina rubiineina helmeilee lasin pohjassa... Pikku Mies on hyvin onnellinen, hän juo kuin Temppeliherra, syö kuin Johanniitta ja ehtii kuitenkin kahden suupalan välillä kertoa, että hän on ilmoittautunut yliopistoon, niin että hän on nyt tilaisuudessa kunniallisesti elättämään itsensä.
Olisittepa nähneet, millä tavalla hän sanoi tuon: kunniallisesti elättämään itsensä! Vanha Annou on ihailusta pyörällä.
Jean Peyrol ei ole yhtä innoissaan. Hänestä on aivan luonnollista, että Daniel herra elättää itsensä, kun hänellä kerran on tilaisuus siihen.
Daniel herran ijässä oli Jean Peyrol ollut jo neljä, viisi vuotta maailmalla eikä saanut enää kotoansa penniäkään, päinvastoin...
Luonnollisesti pitää arvon ravintoloitsija nämä mietteet omina hyvinään.
Meneppäs nyt vertaamaankaan Jean Peyrol'ia ja Daniel Eyssette'iin...!
Annou ei sitä mitenkään kärsisi.
Sillä välin innostuu Pikku Mies yhä enemmän. Hän puhuu, hän syö ja juo, hän joutuu aivan haltioihinsa; hänen silmänsä loistavat ja poskensa hehkuvat. Hei, isäntä, enemmän laseja! Pikku Mies tahtoo kilistää...
Jean Peyrol tuo laseja, ja nyt juodaan maljoja ... ensin rouva Eyssette'in malja, sitten herran, sitte Jacques'in ja Daniel'in, ja vanhan Annou'n, ja Annou'n miehen, Yliopiston ... ja ties kenen...
Näin menee kaksi tuntia lasien kilistelyyn ja jutteluun. Puhutaan murheen mustasta menneisyydestä ja ruusunvärisestä tulevaisuudesta.
Muistellaan tehdasta, Lyon'in Lanterne katua, abbé raukkaa, josta kaikki niin paljon pitivät...
Yhtäkkiä Pikku Mies nousee tehden lähtöä.
- Nytkö jo, sanoo vanha Annou suruissaan.
Pikku Mies pyytää anteeksi: hänen täytyy vielä ennen lähtöänsä nähdä joku, hänen täytyy välttämättömästi käydä eräässä paikassa... Kuinka ikävää! Juuri kun oli niin hauskaa! Oli vielä niin paljon kerrottavaa...
Mutta koska täytyi, koska Daniel herran täytyi vielä tavata joku, niin eivät hänen ystävänsä tahdo häntä kauvempaa pidättää... »Onnea matkalle, Daniel herra! Jumalan haltuun, meidän rakas herramme!» Ja aina puoliväliin katua saattoi Jean Peyrol vaimoineen häntä suulauksillansa.
Tiedättekö, kuka se joku on, jonka Pikku Mies tahtoi nähdä ennen lähtöänsä?
Se on tehdas, tuo tehdas, jota hän niin suuresti rakasti ja jota hän niin kovin oli itkenyt... Tehdas ja puutarha ja työhuoneet ja suuret plataanit, kaikki hänen lapsuutensa ystävät, kaikki hänen ensi ikänsä ilot... Ihmissydämellä on nyt kerran omat heikkoutensa; se voi rakastaa mitä tahansa, puita ja kiviä, vieläpä tehdastakin. Muuten kerron tämän siitä syystä, että vanha Robinson Englantiin palattuaan lähti uudelleen merelle, ja purjehti, jumala ties, kuinka monta penikulmaa, nähdäkseen vielä kerran aution saarensa.
Ei siis ihme, jos Pikku Mies oman saarensa nähdäkseen, astui jonkun askeleen.
Jo ovat suuret plataanit, joiden tupsulatvat katselevat talojen yli, tunteneet vanhan ystävänsä, joka tulee heitä kohden, minkä ehtii. Jo kaukaa viittovat he hänelle ja kumartuvat toistensa puoleen, ikäänkuin sanoakseen: Tuolla tulee Daniel Eyssette! Daniel Eyssette tulee takaisin!
Ja hän kiiruhtaa, kiiruhtaa; mutta tehtaan eteen saavuttuaan hän seisahtuu hämmästyneenä.
Jylhät, harmaat muurit ilman laakerin hiventäkään, ei jälkeäkään seinää pitkin kohoavasta kranaatista... Akkunoiden sijalla pieniä luukkuja, työhuoneiden sijalla kappeli. Portin päällä suuri punaisesta savesta tehty risti ja vähän latinaa ympärillä... Voi hirveätä! Tehdas ei olekaan enää tehdas; se on karmelilaisluostari, johon ei yksikään mies saa jalallaan astua...
V.
ELÄTÄ ITSESI.
Sarlande'in pieni kaupunki Cévenneillä, on kapean laakson pohjassa, jonka ympäri vuoret jylhänä muurina kiertyvät. Kun aurinko sinne sattuu, on se kuuma kuin sulatusuuni, kun pohjatuuli puhaltaa, kylmä kuin pohjoisnapa...
Tulopäiväni iltana oli pohjatuuli raivonnut aamusta alkain, ja vaikka oli kevät, tunsi Pikku Mies, kyyröttäessään postivaunujen katolla kaupunkiin saavuttaissa, kylmän hiipivän aina sydämeensä saakka.
Kadut olivat synkät ja autiot... Torilla oli muutamia ihmisiä, jotka odottivat postivaunujen tuloa kävellen edestakaisin huonosti valaistun postikonttorin edustalla.
Tuskin olin laskeutunut alas vaunujen katolta, kun annoin viedä itseni lukioon, jotten kadottaisi minuuttiakaan. Minulla oli kiire toimeeni.
Lukio ei ollutkaan kaukana torilta; kun mies, joka kantoi kirstuani, oli minut vienyt parin kolmen hiljaisen kadun poikki, seisahtui hän suuren rakennuksen eteen, jossa kaikki elämä näytti ammoin sitten sammuneen.
- Se on tässä, sanoi hän, nostaen mahdottoman suurta
portinkolkutinta...
Kolkutin kumahti niin raskaasti pudotessaan alas... Portti aukeni itsestään... Me astuimme sisään.
Odotin hetkisen porttikäytävän pimennossa. Mies laski kirstun maahan, minä maksoin hänet, ja hän lähti aika kyytiä menemään... Suunnaton portti painui hänen takanaan kiinni niin raskaasti, niin raskaasti.
Kohta sen jälkeen lähestyi minua unisen näköinen portinvartija, suuri lyhty kädessä.
- Te olette varmaankin uusia? sanoi hän minulle uneliaasti.
Hän luuli minua oppilaaksi...
- Minä en ole mikään oppilas, minä tulen tänne läksyjen valvojaksi,
viekää minut johtajan luo...
Portinvartija näytti hämmästyneeltä; hän nosti hiukan lakkiaan ja pyysi minun astumaan hetkiseksi huoneesensa. Herra johtaja oli parastaikaa kirkossa lasten kanssa. Minut vietäisiin hänen luokseen heti, kun iltarukous oli päättynyt.
Portinvartijan tuvassa oli juuri päästy illalliselta. Komea, vaaleaviiksinen nuori mies maisteli viinalasistaan pienen laihan, kivulloiselta näyttävän naisen vieressä, joka oli keltainen kuin pergamentti ja nenännipukkaan asti haalistuneeseen villahuiviin kääritty.
- Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.
- Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua... Herra
opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.
- Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua
lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä herra... Vanhempi Veillon esimerkiksi.
- Ja Souheyrol, sanoi nainen.
Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa, jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat litaniaansa kappelissa.
Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain töminää.
- Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme
johtajan luo.
Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.
Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta... Loppumattomia käytäviä, suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua rautaa ... kaikki vanhaa mustaa, savustunutta... Portinvartija kertoi minulle, että ennen vuotta --89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten lapsia.
Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle, saavuimme johtajan virkahuoneen eteen... Cassagne aukaisi hiljaa pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.
Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.
Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.
- Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä,
tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.
- Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi
ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani sormieni välissä.
Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita, kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja painoi silmälasit nenälleen.
- Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan.
Mitä teemme lapsella?
Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla avutonna, neuvotonna... Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja antaa johtajalle suosituskirjeensä.
Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon, aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini...
Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä jokaista suudella.
Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta, ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.
Pää kallellaan niinkuin Ecce homolla katseli hän minua mitä lempein hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! -- niin että minua pelotti.
- Herra Viot, sanoi johtaja, tässä saapuu meille herra Serrières'n
seuraaja.
Herra Viot kumarsi ja hymyili minulle maailman herttaisimmalla tavalla.
Hänen avaimensa sitävastoin tärisivät pilkallisesti ja häijysti, ikäänkuin sanoen: »Tuo pikku mieskö Serrières'n seuraajaksi! Jopa nyt vallan! jopa nyt vallan!»
Johtaja ymmärsi yhtä hyvin kuin minäkin, mitä avaimet sanoivat, ja hän lisäsi huoaten: »Tiedän, että me Serrières'n kadottaessamme kärsimme miltei korvaamattoman vahingon, (tässä kohden avaimet melkeinpä nyyhkivät...); mutta olen varma siitä, että jos herra Viot suostuu ottamaan uuden opettajan erityisen huolenpitonsa alaiseksi ja terottaa hänen mieleensä omat erinomaiset mielipiteensä opetuksesta, niin koukin järjestys ja kuri eivät tule liiaksi kärsimään herra Serrières'n poismenosta.»
Yhä edelleen hymyillen ja lempeänä vastasi herra Viot, että hänen hyväntahtoisuutensa oli ottanut minut siipiensä suojaan ja että hän mielellään auttoi minua neuvoillaan; mutta avaimet eivät olleet lainkaan hyväntahtoiset. Olisitte kuulleet, kuinka ne sähisivät ja kirskuivat vimmoissaan: »Koitappas vaan mutista vastaan, pikku hupsu, niin kyllä näet.»
- Herra Eyssette, lopetti johtaja puheensa, te voitte mennä. Teidän on
vielä tämä yö makaaminen ravintolassa... Olkaa täällä huomenna kello kahdeksan... Saatte mennä...
Ja hän lähetti minut pois arvokkaalla kädenliikkeellä.
Herra Viot, hymyilevämpänä ja lempeämpänä kuin milloinkaan saattoi minua ovelle; mutta ennenkuin hän jätti minut, pisti hän käteeni pienen vihon.
- Koulun ohjesäännöt, sanoi hän. Lukekaa ne ja miettikää niitä...
Sitten hän avasi oven ja sulki sen jälkeeni, kilistäen avaimiaan peloittavalla tavalla ... kili! kili! kil!
Nuo hyvät herrat unohtivat näyttää minut ulos... Harhailin hetkisen suurissa, pilkkopimeissä käytävissä, haparoiden pitkin seiniä pyrkiessäni ulos. Silloin tällöin pilkisti kuutamo jostain korkeasta ristikkoakkunasta sisään ja auttoi minua tien haussa. Yhtäkkiä tuikahti tässä käytävien yössä esiin kirkas valopiste, liikkuen minua kohden...
Otin vielä joitakuita askeleita; valo suureni, läheni minua, kulki sivutseni, eteni uudelleen ja katosi. Se oli aivan kuin näky; mutta niin nopea kuin se olikin, ennätin huomata sen pienimmätkin yksityiskohdat.
Kuvitelkaa mielessänne kaksi naista, ei, vaan kaksi haamua... Toinen, vanha, ryppyinen, kuihtunut, köyryselkäinen, puolet naamasta mahdottoman suurten lasisilmien peitossa; toinen nuori, notkea, hiukan hoikka, niinkuin kaikki haamut, mutta jonka päässä oli -- mitä haamuilla ei tavallisesti ole -- suuri musta silmäpari, niin, niin musta...
Vanhuksella oli kädessä pieni kuparilamppu; mustilla silmillä ei ollut mitään kädessä... Nuo kaksi haamua kulki aivan läheltä ohitseni, nopeasti, äänettöminä, huomaamatta minua, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun he olivat kadonneet, seisoin vielä samalla paikalla puoleksi lumottuna, puoleksi kauhun vallassa.
Jatkoin haparoiden matkaani, mutta sydämeni sykki rajusti ja olin yhä vielä näkevinäni pimeässä kauhean lasisilmänoidan kulkevan mustien silmien rinnalla...
Mutta nyt oli keksittävä jossakin yösija: eikä se ollutkaan helppo tehtävä. Onneksi tuli viiksiniekka jonka tapasin piippuaan polttamassa portinvartijan huoneen edessä, heti avukseni ja tarjoutui viemään minut pieneen, mainioon ravintolaan, joka oli jokseenkin halpa, ja jossa minua palveltaisiin kuin prinssiä. Voitte arvata, että olin heti valmis lähtemään.
Viiksiniekka oli kiltin lapsen näköinen; tiellä sain kuulla, että hänen nimensä oli Roger, että hän oli tanssin, ratsastuksen, miekkailun ja voimistelun opettaja Sarlande'in lukiossa, ja että hän oli kauvan palvellut Afrikan jääkärirykmentissä. Tämä seikka oli omiansa lisäämään mieltymystäni häneen. Lapset ovat aina taipuvaisia rakastamaan sotilaita. Me erosimme toisistamme ravintolan ovella; puristaen moneen kertaan toistemme kättä päätimme tulla hyviksi ystäviksi.
Ja nyt, hyvä lukija, on minun tunnustaminen sinulle jotakin.
Kun Pikku Mies jäi yksin kylmään huoneeseen ja seisoi vieraan, viheliäisen kestikievarin sängyn edessä, kaukana niistä, joita rakasti, oli hänen sydämensä särkyä, ja tämä suuri filosofi itki kuin lapsi.
Elämä kauhisti häntä nyt; hän tunsi itsensä heikoksi ja aseettomaksi sen edessä, ja hän itki niin, että sydän oli haljeta... Yhtäkkiä kyynelten läpi väikkyi hänen silmiensä ohi hänen omaistensa kuva; hän näki kodin hävitettynä, perheen hajallaan, isän siellä, äidin täällä... Koditonna, suojatonna, -- ja silloin unohtaen oman hätänsä yhteistä kurjuutta ajatellessaan, teki Pienokainen suuren, ylevän päätöksen: hän lupasi kohottaa Eyssetten perheen jälleen arvoon ja kunniaan ja luoda yksin uuden kodin.
Keksittyään elämälleen tämän jalon päämäärän, pyyhki hän ylpeänä silmistään kyyneleet, jotka ovat arvottomat miehelle ja kodin uudestaluojalle ja hukkaamatta minuuttiakaan kävi hän käsiksi Viot'n ohjesääntöihin, päästäksensä uutten velvollisuuksiensa perille.
Nämä ohjesäännöt, jotka niiden tekijä, herra Viot, hartaimman omakätisesti oli jäljentänyt, olivat kokonainen tutkielma, joka jakautui kolmeen osaan:
- Läksyjen valvojan velvollisuudet ylempäänsä kohtaan.
- Läksyjen valvojan velvollisuudet opettajatovereitansa kohtaan.
- Läksyjen valvojan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Kaikki mahdollisuudet oli siinä edeltäpäin arvattu, aina särjetystä akkunanruudusta kahteen yhtaikaa viittaavaan oppilaaseen asti; kaikki erikoiskohdat opettajan elämässä olivat siinä muistetut, aina palkasta viinipuolikkaaseen asti, johon hänellä oli joka aterialla oikeus.
Ohjesääntöjen lopussa oli ihana, kaunopuheinen pätkä, joka ylisti järjestyksen hyödyllisyyttä; mutta niin suuresti kuin Pikku Mies herra Viot'n teosta kunnioittikin, ei hän voinut päästä sen päähän, -- juuri kauneimmassa paikassa hän -- nukkui...
Sinä yönä nukuin huonosti. Tuhannet eriskummalliset unet häiritsivät lepoani... Väliin olin kuulevinani herra Viot'n hirveiden avainten kilinän, kili! kili! kil! tai tuli lasisilmänoita istumaan päänalukseni viereen ja sai minun sävähtäen heräämään, tai olin näkevinäni mustien silmien -- oi, kuinka ne olivatkin mustat! -- asettuvan vuoteeni jalkopäähän, ja katselevan minua kummallisen itsepintaisesti...
Seuraavana aamuna kello kahdeksan saavuin koululle. Herra Viot, avainkimppu kädessä, seisoi ovella ulko-oppilaiden sisääntuloa valvomassa. Hän otti minut suloisimmalla hymyllään vastaan.
- Odottakaa porraskäytävässä, sanoi hän minulle, kun oppilaat ovat
tulleet sisään, esitän teidät opettajatovereillenne.
Kävelin odotellessani porraskäytävässä edestakaisin ja tervehdin syvään kumartaen opettajia, jotka saapuivat hengästyneinä kouluun. Yksi ainoa opettajista vastasi tervehdykseeni; hän oli pappi, filosofian opettaja, »suuri originaali», sanoi herra Viot... Rupesin heti pitämään tuosta originaalista.
Kello soi. Luokat täyttyivät... Neljä, viisi kookasta, jokapäiväisen näköistä, huonosti puettua nuorta miestä noin kahdenkymmenen viiden, kolmenkymmenen vuoden ijässä saapui nyt meluten paikalle, mutta he pysähtyivät ällistyneinä nähdessään herra Viot'n.
- Hyvät herrat, sanoi heille ylitarkastaja, osoittaen minua, tässä on
herra Daniel Eyssette, teidän uusi opettajatoverinne.
Tämän sanottuaan kumarsi hän syvään ja vetäytyi pois aina samalla tavalla hymyillen, samalla tavalla pää kallellaan ja kilistellen kauheita avaimiaan.
Opettajatoverini ja minä katselimme hetkisen äänettöminä toisiamme.
Pisin ja paksuin joukosta aukaisi ensiksi suunsa; se oli Serrières, tuo kuuluisa Serrières, jonka sijaan minä tulin.
- Toden totta! huudahti hän iloisella äänellä, niinkuin sananlasku
sanoo: »Ei kaksi suurta yhteen säkkiin mahdu!»
Tällä hän tarkoitti sitä tavatonta eroa, mikä meillä oli kokoomme nähden. Se synnytti aika naurun, ja enin kaikista hohotin minä; mutta vakuutan, että Pikku Mies tällä hetkellä olisi kernaasti myynyt sielunsa paholaiselle, jos olisi saanut jonkunkaan tuuman lisää pituuteensa.
- Vähät siitä, lisäsi suuri Serrières ojentaen minulle kätensä:
vaikkemme olekkaan luodut saman mitan mukaan, niin voinemme siltä tyhjentää jonkun pullon yhdessä. Lähtekää kanssamme, toveri ... minä tarjoan lähtöpunssit Barbetten kahvilassa. Teidän pitää tulla mukaan ... maljojen ääressä sopii tehdä tuttavuutta.
Antamatta minulle puheenvuoroa, pisti hän kätensä kainalooni ja vei minut mukaansa.
Barbetten kahvila, johon uudet toverini minut veivät, oli torin varrella. Paikallisen sotaväen aliupseerit kävivät siellä ahkerasti, niin että sisään astuissa ensimmäisenä pisti silmään nauloissa riippuvien sotilaslakkien ja kannikehihnojen paljous.
Sinä päivänä oli Serrières'n poislähtö ja jäähyväispunssi viekotelleet tänne niin ravintolankävijäin vakinaisen kuin nostoväenkin...
Aliupseerit, joille Serrières minut ensimmäiseksi esitti, ottivat minut hyvin sydämellisesti vastaan. Totta puhuen ei Pikku Miehen tulo herättänyt suurtakaan huomiota, ja hän joutui hyvin pian unohduksiin nurkassaan, jonne oli arkana vetäytynyt... Siksi aikaa kun lasit täytettiin, tuli suuri Serrières viereeni istumaan; hän oli heittänyt takin päältään ja imeskeli pitkää savipiippua, jonka varressa oli hänen nimensä porsliinikirjaimilla. Kaikilla läksyjen valvojilla oli samanlaiset piiput Barbetten kahvilassa.
- Niinkuin näette, virkaveli, sanoi minulle paksu Serrières, on
ammatissamme hauskojakin hetkiä... Ette tehnyt niinkään hulluja kauppoja tullessanne tänne Sarlande'iin aloittamaan. Ensinnäkin on Barbetten kahvilan absintti erinomaista, ja on tuolla »pytyssäkin» jokseenkin siedettävää.
»Pytty» oli lukio.
- Te saatte pikku poikien luettamisen osallenne, heidän kanssaan on
parasta antaa kepin paukkua. Saattepa nähdä, mitä minä olen heistä tehnyt! Johtaja ei ole paha, toverit ovat kunnon poikia, eukko ja isä Viot ovat ainoat...
- Mikä eukko? kysyin säpsähtäen.
- Hänet te kyllä pian opitte tuntemaan. Hänet kohtaa joka aika
vuorokaudesta kuljeksimassa ympäri lukiota tavattoman suuret silmälasit päässä... Hän on johtajan täti ja lukion taloudenhoitaja. Senkin naasikka! Ellemme kuole nälkään, niin ei se suinkaan ole hänen vikansa.
Niistä tuntomerkeistä, jotka Serrières mainitsi, olin tullut lasisilmänoidan perille ja tunsin tahtomattani punastuvani. Senkin seitsemän kertaa olin keskeyttämäisilläni toverini kysyäkseni: »Entä mustat silmät?» Mutta en uskaltanut. Minäkö olisin puhunut mustista silmistä Barbetten kahvilassa...!
Sillävälin kiersi punssi miehestä mieheen, tyhjät lasit täyttyivät, ja täydet tyhjenivät; juotiin maljoja, huudettiin ja remuttiin!
Biljaardikepit häilyivät ilmassa, tyrkittiin ja naurettiin, laskettiin sukkeluuksia ja kuiskuteltiin...
Vähitellen kävi Pikku Mieskin rohkeammaksi. Hän oli jättänyt nurkkansa ja kulki nyt kahvilassa, lasi kädessä, ja puhui kovalla äänellä.
Hänestä ja aliupseereista oli tullut hyvät ystävät; hän kertoi ylvästellen eräälle heistä, että hän oli rikkaan perheen poika, joka oli ajettu pois kotoa nuoruuden hullutuksien tähden. Hän oli ruvennut läksyjen valvojaksi elättääksensä henkensä, mutta ei aikonut kauvojakaan täällä pysyä... Eipä tietenkään, kun oli niin rikkaasta perheestä!...
Voi, jos lyonilaiset olisivat olleet tätä kuulemassa!
Mutta kuinka naurettavia ovatkaan ihmiset!
Kun Barbetten kahvilassa saatiin tietää, että olin omaisteni kanssa riitaantunut perhepoika, aika veitikka ja hulivili, enkä mikään köyhä rotta, jonka pakosta oli rupeaminen läksyjen valvojaksi, niinkuin olisi voinut luulla, niin ruvettiin minua katsomaan suopeammin silmin.
Vanhimmatkin aliupseerit suvaitsivat lausua minulle jonkun sanan; mentiinpä vieläkin pitemmälle, Roger, eilinen ystäväni, miekkailunopettaja, nousi ylös ja esitti maljan Daniel Eyssettelle.
Nytkös Pikku Mies oli ylpeä.
Daniel Eyssetten malja oli lähtömerkki. Kello oli neljännestä vailla kymmenen, jolloin oli aika palata lukioon.
Avainniekka odotti meitä ovella.
- Herra Serrières, sanoi hän paksulle edeltäjälleni, jonka lähtöpunssi
pani hiukan hoipertelemaan; te saatatte viimmeistä kertaa oppilaanne lukuhuoneeseen; kun he ovat kokoontuneet, tulemme -- herra johtaja ja minä -- asettamaan uuden opettajan virkaansa.
Ja niinpä astuivatkin muutaman minuutin perästä johtaja, herra Viot, ja uusi opettaja juhlallisesti lukuhuoneeseen.
Johtaja esitti minut oppilaille hiukan pitkähkössä, mutta hyvin arvokkaassa puheessa; sitten hän vetäytyi pois paksun Serrières'n seuraamana, jota lähtöpunssi yhä enemmän vaivasi. Herra Viot jäi viimmeisenä huoneeseen. Hän ei pitänyt puhetta, mutta hänen avaimensa -- kili-kili-kil! -- puhuivat hänen puolestaan niin pelottavasti kili-kili-kil! ja niin uhkaavasti, että kaikki päät puikahtivat piiloon pulpetin taakse, eikä uusi opettajakaan tuntenut itseään täysin varmaksi.
Heti kun peloittavat avaimet olivat oven ulkopuolella, ilmestyi kokonainen armeija kujeellisia naamoja pulpettien takaa. Kaikki sulkakynät kohosivat suuhun, ja kaikki nuo loistavat, pilkalliset tai peljästyneet pikku silmät keihästivät minua, samalla kuin pöydästä pöytään kävi kova suhina.
Nousin hitaasti ja hiukan hämilläni kateederiin; koitin luoda julmistuneen katseen ympärilleni ja huusin sitten jylisevällä äänellä iskien nyrkkini pari kertaa lujasti pöytään:
- Lukekaa, pojat, lukekaa.
Täten aloitti Pikku Mies ensimmäisen tuntinsa.
VI.
PIKKU POJAT.
He eivät olleet häijyjä, vaan ne toiset. He eivät milloinkaan pahoittaneet mieltäni, ja minä pidin heistä suuresti, siksi ettei lukio vielä ollut painanut heihin leimaansa ja siksi että koko heidän sielunsa kuvastui heidän silmissään.
En rangaissut heitä milloinkaan. Miksi olisin heitä rangaissut?
Rangaistaanko pikkulintuja?... Kun he piipittivät liian kovaa, niin ei minun tarvinnut muuta kuin huutaa: »Hiljaa!» Ja heti minun lintuhäkkini hiljeni, -- ainakin viideksi minuutiksi.
Vanhin joukosta oli yhdentoistavuotias. Ajatelkaa, yhdentoistavuotias!
Ja tuo paksu Serrières kehui keppikasvatustaan!
Minun ei tarvinnut milloinkaan tarttua keppiin. Koitin olla aina hyvä, siinä kaikki.
Joskus, kun he olivat olleet oikein kilttejä, kerroin heille sadun...
Opettaja kertoo sadun... Kuinka hauskaa! Pian, pian, vihot kokoon ja kirjat kiinni: mustepullot, viivottimet ja kynät viskattiin sikin sokin pulpetin pohjalle, ja sitten käsivarret ristiin pulpetille ja silmät pyöreinä kuuntelemaan. Olin sepittänyt heitä varten viisi, kuusi jännittävää pikku satua: Heinäsirkan lapsuus, Pupu Jussin surullinen tarina j.n.e. Silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, oli kunnon ukko La Fontaine lempipyhimykseni kirjallisessa almanakassa; kertomukseni olivat ainoastaan lisiä hänen satuihinsa; sekoitin niihin vaan vähän omaa elämäntarinaani.
Aina niissä oli sirkka rukka, jonka oli pakko itse elättää henkensä, niinkuin Pikku Miehenkin, tai kovakuoriaisia, jotka sitoivat itkien kirjoja, niinkuin Eyssette (Jacques). Ne huvittivat äärettömästi pikku poikiani ja minua itseänikin. Pahaksi onneksi ei herra Viot käsittänyt niiden antamaa huvia.
Kolme, neljä kertaa viikossa teki tuo peloittava avainherra tarkastusretken lukiossa nähdäkseen, kävikö kaikki ohjesääntöjen mukaan... Siis, eräänä sellaisena päivänä, saapui hän meidän saliimme juuri Pupu Jussin jännittävimmässä kohdassa. Nähdessään herra Viot'n tulevan sisään koko sali hätkähti. Pienokaiset katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Kertomus loppui kuin naulaan. Pupu Jussi jäi ällistyneenä seisomaan käpälä koholla ja suuret korvat kauhistuksesta hörhöllään.
Seisten istuimeni edessä antoi hymyilevä herra Viot kummastuneen katseensa liukua pitkin tyhjiä pulpettirivejä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen avaimensa kalisivat raivoissaan: »Kili! kili! kil! mokomat veitikat, täällä ei siis luetakaan!»
Yritin vapisten rauhoittaa noita pelottavia avaimia. -- Pojat ovat näinä viimmeisinä päivinä olleet niin ahkeria, sopersin... Palkinnoksi olen kertonut heille pienen sadun.
Herra Viot ei vastannut mitään. Hän kumarsi hymyillen, antaen avaimiensa vielä kerran torua ja meni.
Iltapäivällä, välitunnilla oltaessa, tuli hän luokseni ja antoi minulle, yhtä hymyilevänä, yhtä sanattomana ohjesäännöt, avattuina sivulta 12: Opettajan velvollisuudet oppilaita kohtaan.
Ymmärsin, että satujen kertominen vastaisuudessa oli kielletty, enkä kertonutkaan enää koskaan.
Jonkun päivän olivat pikkuseni hyvin suruissaan. He kaipasivat Pupu Jussia, ja sydäntäni särki, kun en voinut antaa heille sitä takaisin.
Kuinka minä rakastin noita pikku veitikoita! Me olimme eroamattomat...
Lukio oli jaettu kolmeen eri osastoon: suuriin poikiin, keskenkasvuisiin ja pieniin; kullakin oli oma pihansa, oma makuusalinsa ja lukuhuoneensa.
Minun pikku poikani olivat siis kokonaan minun. Minun kolmekymmentä viisi lastani.
Heitä lukuunottamatta ei minulla ollut ainoatakaan ystävää, Turhaan hymyili herra Viot tai pisti kätensä kainalooni välitunnilla antaen minulle neuvojaan ohjesääntöihin nähden, minä en pitänyt hänestä, minä en voinut pitää hänestä; hänen avaimensa peloittivat minua liiaksi.
Johtajaa en milloinkaan nähnyt. Opettajat halveksivat Pikku Miestä ja katsoivat häneen pilvien korkeudesta. Mitä läksyjen valvojiin tulee, niin oli se suosio, jota avainniekka näytti osoittavan minulle, vieroittanut heidät minusta; muuten en ollut siitä lähtein, kun minut esitettiin aliupseereille, käynyt Barbetten kahvilassa, ja nuo kunnon veikot eivät voineet antaa sitä anteeksi.
Aina portinvartijaan ja miekkailunopettajaan asti olivat kaikki minulle kylmäkiskoisia. Varsinkin näytti miekkailunopettaja olevan minulle kauheasti vihoissaan. Kun menin hänen sivutsensa, väänteli hän peloittavan näköisenä viiksiään ja muljautti suuria silmiään, niinkuin olisi ollut aikeissa hakata sapelillaan sata araapialaista mäsäksi.
Kerran hän sanoi minuun katsoen hyvin lujaa Cassagnelle, ettei hän pitänyt urkkijoista. Cassagne ei vastannut mitään; mutta näin selvästi hänen naamastaan, ettei hänkään niitä rakastanut... Mitä urkkijoita he mahtoivat tarkoittaa? Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta.
Tässä yleisessä vastenmielisyyden myrskyssä mukaannuin miehekkäästi kohtalooni. Keskiluokkien opettajalla oli minun kanssani yhteinen pieni huone kolmannessa kerroksessa vinnillä; sinne otin pakoni tuntien aikana. Kun asuintoverini vietti kaiken aikansa Barbetten kahvilassa, oli huone kokonaan minun hallussani; se oli minun huoneeni, minun kotini.
Tuskin olin sisällä, kun kiersin avaimen kahteen lukkoon, vedin matkakirstuni -- huoneessa ei ollut tuolia -- vanhan kirjoituspöydän eteen, joka oli täynnä mustetahroja ja veitsellä vuoltuja nimikirjoituksia, levitin sille kirjani, ja sitte työhön!...
Silloin oli kevät... Kun nostin päätäni näin tummansinisen taivaan ja pihan suuret puut, jotka olivat jo lehdessä. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Joskus vain yksitoikkoinen koulupoikaääni lateli läksyjään, tai karjasi opettaja vihaisesti, tai riitelivät varpuset puiden lehvikössä... Sitten taasen kaikki hiljeni, lukio näytti vaipuneen uneen.
Mutta Pikku Mies ei nukkunut. Eipä edes uneksinutkaan, joka on suloinen tapa nukkua. Hän teki työtä herkeämättä, päntäten päähänsä kreikkaa ja latinaa, niin että aivot höyrysivät.
Joskus, kun tuo kuiva työ alkoi käydä tympäiseväksi, kuului ovelta salaperäinen naputus.
- Kuka siellä?
- Minä, Runotar, entinen ystäväsi, punaisen vihon haltijatar, aukase
pian, Pikku Mies.
Mutta Pikku Mies varoi aukaisemasta. Kuinka hän Runottarelle olisi avannut!
Hiiteen koko punainen vihko! Nyt oli kirjoitettava kreikkaa, suoritettava tutkinnot, saatava yliopettajan arvo ja perustettava niin pian kuin suinkin Eyssetten perheelle uusi, kaunis koti.
Se ajatus, että tein työtä perheen hyväksi, antoi minulle rohkeutta ja teki elämäni suloisemmaksi. Huoneenikin näytti sentähden kauniimmalta...
Oi, vinnikamarini, rakas vinnikamarini, mitä ihania hetkiä olen viettänyt seiniesi sisässä! Kuinka minä siellä tein työtä! Kuinka minä siellä tunsin itseni voimakkaaksi!...
Jos minulla oli joitakuita onnen hetkiä, niin oli ikäviäkin. Kaksi kertaa viikossa, sunnuntaina ja torstaina, oli vietävä lapset kävelyretkelle. Tämä kävelyretki oli minun piinani.
Tavallisesti menimme kentälle, avaralle niitylle, joka aivan kuin suunnaton matto peittää vuorten juuren, noin puolen penikulman päästä kaupungista. Suuret kastanjapuut, kolme neljä kultaiseksi maalattua ravintolaa ja ruohikossa lirisevä lähde, tekivät seudun viehättävän ja hauskan näköiseksi. Kaikki kolme luku-osastoa lähti sinne erikseen, mutta perille tultua jätettiin niiden kaikkien valvonta yhdelle ainoalle opettajalle, ja se olin aina minä. Molemmat opettajatoverini menivät suurten poikien kestitettäviksi läheisiin ravintoloihin, ja kun ei minua milloinkaan kutsuttu mukaan, jäin vartioimaan oppilaita... Ankara työ tässä ihanassa luonnossa!
Kuinka suloista olisi ollut heittäytyä viheriään ruohikkoon kastanjien varjoon ja huumaantua mintun tuoksusta pikku lähteen hiljaa liristessä!... Sen sijaan täytyi tähyillä ympärilleen, huutaa ja rangaista... Minun huomassani oli koko lukio. Se oli kauheata!
Mutta oppilaitten valvominen kentällä ei sittenkään ollut kauheinta, kauheinta oli kulkea kaupungin läpi osastoni kanssa, pikku poikain osaston kanssa. Toiset osastot kulkivat suljetussa rivissä ja iskivät kantansa maahan kuin vanhat sotaurhot. Siinä oli kuria ja tahtia! Minun pikku pojillani ei ollut pienintäkään aavistusta näistä asioista. He eivät pysyneet rivissä, pitivät toisiaan kädestä kiinni ja räkättivät kaiken matkaa. Turhaan sain huutaa: »Suora rivi!» eivät he sitä ymmärtäneet, marssivat vain kuinka sattui.
Olin jotenkin tyytyväinen rivini alkupäähän. Panin siihen suurimmat ja vakavimmat, ne, joilla oli takki, mutta loppupäässä, mikä sekasorto ja epäjärjestys! Vallaton kakarajoukko, tukka pörrössä, kädet likaisina ja housut repaleissa! En uskaltanut katsoa heihin.
Desinet in piscem, sanoi minulle tämän johdosta hymyilevä herra Viot, jolla toisinaan oli neron leimauksensa. Totta vain on, että minun rivini loppupää oli surkeannäköinen.
Voitteko käsittää epätoivoani, kun minun oli näyttäytyminen tämän matkueen kanssa Sarlande'in kaduilla, etenkin sunnuntaina... Kellot kumisivat ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tiellä tavattiin tyttökoululaisia, jotka menivät ehtookirkkoon, ompelijattaria, joilla oli vaaleanpunaiset hatut ja nuoria keikareita vaaleanharmaissa housuissa. Näiden kaikkien ohi oli minun kulkeminen kuluneissa vaatteissa naurettavan poikalauman kanssa. Voi häpeätä!
Näiden pörröisten resupekkojen joukossa, joita minä kahdesti viikossa kävellytin kaupungilla, oli etenkin muuan puolihoidokas, jonka rumuus ja kamala ulkoasu saattoi minut epätoivoon.
Kuvitelkaa pieni epäsikiö, aivan naurettavan pieni, sitäpaitsi epämiellyttävä, huonosti kammattu ja puettu, likainen katuojissa kieriskelijä ja kaiken tämän lisäksi vääräsäärinen.
Ei ikimaailmassa sellaisen oppilaan nimi, jos hänenlaistaan edes oppilaaksi voi kutsua, joudu Yliopiston nimikirjan lehdille. Sellainen oppilas on häpeäksi mille lukiolle tahansa.
Minusta hän oli perin vastenmielinen. Kun näin hänen kävelypäivänä hanhenpojan tavalla käydä kaakertavan rivin loppupäässä, tunsin vastustamatonta halua potkaista hänet pois rivistä pelastaakseni osastoni kunnian.
Nilkku -- olimme ristinneet hänet Nilkuksi hänen kauhean epätasaisen käyntinsä vuoksi -- ei ollut likimainkaan ylhäisestä perheestä. Sen saattoi helposti huomata hänen tavoistaan, hänen puheestaan ja ennen kaikkea niistä tuttavuuksista, joita hänellä oli. Kaikki Sarlande'in katupojat olivat hänen ystäviään. Häntä meidän oli kiittäminen siitä, että meillä lähteissä aina oli kintereillä koko rykmentti katupoikia, jotka irvistelivät selkämme takana, huusivat Nilkkua nimeltä, osoittivat häntä sormellaan, heittelivät häntä kastanjankuorilla ja tekivät senkin seitsemän koirankujetta.
Minun pikku poikiani se äärettömästi huvitti mutta minua ei naurattanut, minä lähetin joka viikko johtajalle erityisen valituksen Nilkusta ja niistä monista kurinhäiriöistä, jotka hänen läsnäolonsa aiheutti.
Valituksiini ei pahaksi onneksi tullut mitään vastausta, ja minä olin edelleen pakoitettu esiintymään kadulla Nilkun seurassa, joka kävi yhä likaisemmaksi ja ontui kahta kauheammin.
Eräänä sunnuntaina muun muassa, eräänä kauniina, auringonpaisteisena juhlapäivänä, saapui hän kävelylle sellaisessa asussa, että me kaikki kauhistuimme. Ette voi uneksia mitään sinnepäinkään. Kädet mustina, kengät ilman nauhoja, liassa melkein silmiin asti ja housuista vain vähän merkkejä jälellä ... sanalla sanoen hirviö.
Naurettavinta oli, että hänet nähtävästi juuri sinä aamuna tätä kävelyretkeä varten oli erikoisesti siistitty. Hänen päänsä, joka oli paremmin kuin tavallisesti kammattu, oli vielä jäykkänä tukkarasvasta ja hänen kaulahuivinsa solmussa oli jotain, josta näkyi äidin käden jälki.
Mutta hänen tielleen oli sattunut niin monta katuojaa!...
Nilkku oli kieritellyt niissä kaikissa.
Kun minä näin hänen asettuvan riviin toisten joukkoon, levollisena ja naama loistavana, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, valtasi minut äkkiä inho ja suuttumus.
Minä karjasin hänelle: »Mene matkaasi!»
Nilkku luuli minun laskevan leikkiä ja hymyili edelleen. Hän luuli itsensä hyvinkin kauniiksi sinä päivänä.
Karjasin hänelle uudestaan: »Mene matkaasi! mene matkaasi!»
Hän katsoi minuun surullisesti ja nöyrästi, silmät rukoilevina; mutta minä olin järkähtämätön ja rivi lähti liikkeelle jättäen hänet yksin liikkumattomana seisomaan keskelle katua.
Luulin päässeeni hänestä koko päiväksi, kun kaupungista lähdettäissä naurun tirskunta ja kuiskutteleminen jälkijoukossa, saattoi minut katsomaan taakseni.
Neljä, viisi askelta meidän jäljessämme asteli totisena Nilkku.
- Jouduttakaa askeleitanne, sanoin ensimmäisille.
Oppilaat ymmärsivät, että oli kyseessä tehdä pieni kuje Nilkulle, ja alkoivat livistää aika vauhtia.
Vähän väliin käännyttiin katsomaan, pysyisikö Nilkku jäljissä, ja meitä nauratti, kun huomasimme hänen hyvin kaukana mustana pisteenä painavan eteenpäin maantien tomussa leivos- ja limonaatikauppiaitten joukossa.
Tuo jukopää saapui kentälle melkein samaan aikaan kuin mekin. Mutta hän oli kalpea väsymyksestä ja raahasi surkeasti jalkojansa.
Se koski minuun ja hiukan häveten julmuuttani käskin hänet hiljaa luokseni.
Hänellä oli pieni, haalistunut pusero. Pikku Miehen punaruutuinen pusero Lyon'in lukion ajoilta.
Tunsin paikalla tuon puseron ja sanoin itselleni: »Kurja raukka, etkö häpeä? Sinähän se olet itse, Pikku Mies, jota huviksesi noin kidutat!» Ja täynnä sisäisiä kyyneleitä, aloin sydämeni pohjasta rakastaa tuota hylkylasta.
Nilkku oli istunut maahan, sillä hänen jalkoihinsa koski. Minä istuin hänen viereensä. Puhuttelin häntä... Ostin hänelle appelsiinin. Olisin tahtonut pestä hänen jalkansa.
Tästä päivästä lähtein tuli Nilkusta ja minusta ystävät. Sain tietää surullisia asioita hänen elämästään...
Hänen isänsä, seppä, oli kuullut kaikkialla kiitettävän hyvän kasvatuksen etuja, ja teki nyt työtä otsansa hiessä, mies rukka, voidakseen pitää poikansa puolihoidokkaana lukiossa. Mutta, ikävä juttu.
Nilkku ei ollut luotu lukiolaiseksi, eikä hyötynyt koulunkäynnistään juuri lainkaan.
Kouluun tulonsa päivänä oli hänelle annettu kirjainkaava ja sanottu: »Kirjoita viivoja!» Ja Nilkku oli jo koko vuoden tehnyt viivoja. Ja millaisia viivoja, armias taivas! vinoja, likaisia, ontuvia, samanlaisia kuin hän itsekin...
Kukaan ei hänestä välittänyt. Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan erikseen; hän meni tavallisesti siihen, jonka ovi oli auki. Eräänä päivänä tavattiin hänet viivojensa teossa ylimmässä luokassa...
Nilkku oli hauska oppilas!
Katselin häntä joskus lukuhuoneessa, kun hän kahdessa mutkassa paperinsa päällä, hikeä valuen ja läähättäen, kieli suusta ulkona, piti kaksin käsin kynästään kiinni ja painoi niin kovasti, että olisi luullut hänen aikovan lävistää pöydän... Joka viivan jäljestä kastoi hän kynäänsä ja joka rivin lopussa veti hän kielensä takaisin suuhunsa ja lepäsi käsiään hieroen.
Nilkku teki työtä suuremmalla halulla nyt, kun meistä oli tullut ystävät...
Kun hän oli päässyt sivun loppuun, kiipesi hän nelin ryömin istuimelleni ja pani sanaakaan sanomatta mestarinäytteensä eteeni.
Taputin häntä lempeästi, sanoen: »Oikein hyvin!» Hänen viivansa olivat kauheita, mutta en tahtonut masentaa hänen mieltänsä.
Täytyy kuitenkin myöntää, että viivat vähitellen alkoivat käydä suoraselkäisemmiksi, kynä ei enää rätissyt niin kauheasti ja vihossa ei ollut niin paljon mustepilkkuja... Luulenpa, että lopuksi olisin saanut jotain hänen päähänsä; onnettomuudeksi kohtalo meidät eroitti.
Keskiluokkain opettaja lähti pois. Kun vuoden loppu oli lähellä, ei johtaja tahtonut ottaa uutta opettajaa. Parrakas yläluokkalainen istutettiin pikku poikain kateederiin, ja minä sain keskiluokkain lukuhuoneen valvoakseni.
Pidin sitä suurena onnettomuutena.
Ensinnäkin hirvittivät minua keskiluokkain pojat. Olin nähnyt heidän elämöimisensä kentällä, ja se ajatus, että minun yötä päivää piti olla heidän parissaan, kouristi sydäntäni.
Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani, joihin olin niin kiintynyt... Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen olemaan heille?... Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.
Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun kello soi... He tahtoivat kaikki suudella minua... Olipa muutamilla jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.
Entä Nilkku?
Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon, jonka hän oli minun mielikseni laittanut viivoja täyteen.
Nilkku raukka!
VII.
LÄKSYJEN PÄNTTÄÄJÄ.
Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.
Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia, rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.
Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen, ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa joka ainoa hetki.
Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!...
Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat niin kaukana!... Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.
He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen näyttääkseen arvokkaammalta...
Entiset oppilaani ovat nyt miehiä, vakavia miehiä. Souheyrol lienee asianajajana jossakin Cévenneillä; Veillon (nuorempi) oikeuskirjuri:
Loupi apteekkari ja Bouzanqueta eläinlääkäri. Heillä on asemansa ja kaksi leukaansa, kaikki mitä tarvitaan.
Joskus kuitenkin, kun he tapaavat toisensa joko seurassa tai kirkkomäellä, muistelevat he noita hauskoja lukioaikoja, ja silloin he ehkä tulevat puhuneeksi minusta.
- Kuuleppas Veillon, muistatko pikku Eyssetteä, läksyjen pänttääjää
Sarlande'in ajoilta, jolla oli pitkä tukka ja piimänaama? Mitä kauheita kepposia me teimme hänelle!
Totta, hyvät herrat, te teitte hänelle kauheita kepposia, ja teidän entinen läksyjen pänttääjänne ei ole niitä vieläkään unohtanut...
Voi, poloinen pänttääjä rukka! kuinka hän teitä nauratti!... Niin, ja kuinka te itketitte häntä!... Te saitte hänet itkemään, ja se juuri teki kepposenne vielä hauskemmiksi...
Kuinka monta kertaa tuo pikku raukka, kidutuspäivän päätyttyä, vuoteeseensa kyyristyneenä puri peitettään, ettette olisi kuulleet hänen nyyhkytystään!...
Kauheata on elää pahansuopuuden ilmapiirissä, aina olla paha, aina aseissa, on niin kauheata rangaista, -- tulee väkisinkin tehneeksi väärin, -- kauheata on elämä, kun aina epäilee, kun kaikkialla pelkää ansoja, kun ei milloinkaan syö rauhassa eikä nuku rauhassa, kun aselevonkin vallitessa sanoo itsekseen: »Voi, hyvä Jumala!... Mitähän niillä taasen on mielessä?»
Ei, vaikka Daniel Eyssette eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän milloinkaan unohda, mitä hän sai kärsiä. Sarlande'in lukiossa siitä päivästä lähtien, kun hän astui keskiluokkain lukusaliin.
Ja kuitenkin, -- olin voittanut jotain lukusalia vaihtaissani: näin nyt mustat silmät.
Ollessamme kahdesti päivässä välitunnilla, näin ne kaukaa eräässä akkunassa, joka oli keskiluokkain pihalle päin... Ne olivat siellä, mustempina ja suurempina kuin koskaan, aamusta iltaan kumartuneina neuloksen yli, joka ei milloinkaan tullut valmiiksi; sillä mustat silmät neuloivat, neuloivat herkeämättä. Vaan neulomaan, ainoastaan neulomaan oli lasisilmänoita ne löytölasten kodista ottanut, mustat silmät eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiänsä -- neuloivat vaan koko vuoden päästä päähän ilman lepoa, vieressä kehräävän lasisilmänoidan leppymättömän katseen alaisina.
Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla, jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.
- Te olette hyvin onneton herra Eyssette?
- Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.
- Meillä ei ole isää eikä äitiä.
- Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.
- Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.
- Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.
- Rohkeutta, herra Eyssette.
- Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.
Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n ilmestymistä avaimineen, -- kili, kili, kil! -- ja tuolla ylhäällä akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa.
Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen katseen säikähdyttäminä.
Pidin myöskin suuresti abbé Germane'ista...
Abbé Germane oli filosofian opettaja. Häntä pidettiin originaalina ja koko lukio aina johtajaan ja herra Viot'hon saakka pelkäsi häntä. Hän puhui vähän, lyhyeen ja tuimasti, kutsui kaikkia sinuksi, kulki pitkin askelin, pää pystyssä, kauhtana levällään ja paukutteli kuin ratsumies solkikenkäinsä korkoja. Hän o1i kookas ja väkevä. Olin kauvan luullut häntä hyvin kauniiksi: mutta eräänä päivänä häntä katsellessani lähempää, huomasin että nuo jalot leijonakasvot olivat hirvittävästi rokon rumentamat. Pieninkin kohta kasvoista oli kuin rikkihakattu, survottu, ruhjottu. Mirabeau papinkauhtanassa.
Abbé vietti yksinäistä, kolkkoa elämää pienessä kamarissaan, joka oli talon äärimmäisessä päässä, niin sanotussa Vanhassa lukiossa. Ei kukaan käynyt hänen luonaan, paitsi hänen molemmat pahanilkiset veljensä, jotka kuuluivat minun lukusaliini, ja joiden kasvatuksen hän kustansi.
... Iltasin, pihan poikki makuusaliin mennessä huomasi ylhäällä Vanhan lukion mustuneissa, rappiolle joutuneissa rakennuksissa pienen, himmeän valon tuikuttavan; se oli abbé Germane'in lamppu. Monta kertaa myöskin aamulla kello kuusi lukusaliin mennessäni näin sumun läpi lampun vielä palavan; abbé Germane ei ollut lainkaan pannut maata... Hänen sanottiin kirjoittavan suurta, filosofista teosta.
Minä puolestani tunsin suurta myötätuntoa tuota kummallista abbéta kohtaan, jo ennenkuin olimme tutustuneetkaan. Hänen hirvittävän kauniit kasvonsa, jotka säteilivät neroa, vetivät minua puoleensa. Mutta minut oli niin peloitettu kaikenmoisilla kertomuksilla hänen kummallisuuksistaan ja töykeydestään, etten uskaltanut lähestyä häntä.
Tein sen kuitenkin suureksi onnekseni.
Se tapahtui seuraavasti...
Minun on kertominen, että olin tähän aikaan vajonnut korvia myöten filosofian historian tutkimiseen... Ankara työ Pikku Miehelle.
Silloin sain eräänä päivänä halun lukea Condillac'ia. Meidän kesken sanoen ei mies ole lukemisen arvoinen ja filosofina naurettava ja koko hänen filosofinen romunsa mahtuisi pikkusormen alle; mutta, niinkuin tiedätte, on nuorena aivan nurinkuriset käsitykset asioista ja ihmisistä.
Tahdoin siis lukea Condillac'ia. Minun täytyi saada Condillac, maksoi mitä maksoi. Pahaksi onneksi ei lukion kirjastossa ollut siitä nidostakaan, ja kirjakauppiaat eivät pitäneet sitä kaupan. Päätin kääntyä abbé Germane'in puoleen. Hänen veljensä olivat kertoneet minulle, että hänen huoneessaan oli yli kahdentuhannen kirjan, ja olin varma, että hänellä oli tuo unelmaini kirjakin. Mutta tuo mies hirviö peloitti minua ja vaivoin sai Condillac'kaan minut kiipeämään hänen luolaansa.
Kun saavuin hänen ovensa edustalle, vapisivat polveni... Naputin kaksi kertaa hyvin hiljaa...
- Sisään, kuului jyrisevä ääni. Peloittava abbé Germane istui
hajareisin matalalla tuolilla, sääret pitkällään, kauhtanan liepeet ylösvedettyinä niin että voi nähdä hänen voimakkaat, jännitetyt lihaksensa mustien silkkisukkien läpi. Nojaten kyynärpäitään tuolin selkämykseen luki hän paksua punasyrjäistä nidosta ja poltti, niin että tohisi lyhyttä, ruskeata piippua, jota sanotaan »nenänkärventäjäksi».
- Sinäkö se olet! sanoi hän tuskin kohottaen silmiään nidoksestaan.
Päivää! Kuinka voit? Mitä tahdot?...
Hänen jyrkkä äänensä, tuo kirjoilla sisustettu, jylhä huone, hänen ratsainistumisensa ja lyhyet piippunsa, jota hän piteli hampaissaan, tekivät minut kovin araksi.
Minun onnistui kuitenkin jotenkuten selittää käyntini tarkoitus ja pyytää tuota kuuluisaa Condillac'ia.
- Condillac! aijotko sinä lukea Condillac'ia! vastasi abbé Germane
hymyillen. Mitä hullutuksia!... Etkö ennemmin tahtoisi polttaa piippua tupakkaa kanssani! Ota tuo komea rauhanpiippu, joka riippuu alhaalla seinää vasten, ja sytytä se ... saatpa nähdä, se maistuu paremmalta kuin kaikki maailman Condillac'it.
Minä kieltäysin kumartaen ja punastuen.
- Etkö huoli?... No, niinkuin tahdot, poikaseni. Condillac'isi on
tuolla ylhäällä kolmannella rivillä vasemmalta ... voit ottaa sen mukaasi; minä lainaan sen sinulle. Mutta älä pitele sitä pahasti, taikka minä nyljen sinut.
Löysin Condillac'in kolmannelta riviltä vasemmalla ja aijoin poistua, mutta abbé pidätti minut.
- Sinä siis harrastat filosofiaa? ... sanoi hän katsoen minua silmiin.
Ehkäpä vielä uskotkin siihen?... Loruja, joutavia loruja, poikaseni! Ja minusta piti kaikin mokomin tehtämän filosofian opettaja! Se se vasta on jotain!... Mistä on luennoitava? Nollasta, tyhjästä... Yhtä hyvin olisivat he voineet, kun kerran hommassa olivat, nimittää minut tähtien ylitarkastajaksi taikka piipunsavun katsastajaksi... Voi, minua poloista! Saa sitä toisinaan olla jos jonakin henkensä elättämiseksi...
Sinäkin siitä jo hiukan tiedät, vai kuinka?... No, ei sinun ole tarvis punastua. Tiedän, ettet ole onnellinen, pikku urkkija rukka, ja että pojat tekevät elämäsi sietämättömäksi.
Tässä abbé hetkeksi vaikeni. Hän näytti hyvin suuttuneelta ja tärryytti vimmatusti piippunsa vartta sormellaan. Minä jouduin liikutuksen valtaan kuullessani tuon arvossapidetyn miehen surkuttelevan kohtaloani ja painoin Condillac'in silmilleni salatakseni kyyneleeni, jotka valahtivat esiin. Melkein heti abbé jatkoi:
- Niin. unohdin kysyä sinulta ... rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy
rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään... Elämän suurissa kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se... Filosofeista ei ole minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.
- Niin uskonkin, herra abbé.
- Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua... Kun haluat kirjoja, niin
ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta... Älä puhu minulle enää... Hyvästi!
Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes katsahtamatta minuun.
Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni, minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani.
Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä.
Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.
Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:
- Hyvää päivää, herra abbé!
Useimmiten ei hän vastannut... Minä otin filosofini kolmannelta riviltä vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme ystäviä...
Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin, viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa: »Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten; piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin ... lopussa oli työnteko ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat viimmeiseen asti.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää kauvempaa.
Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla... Näen sen vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia nauhoja ja töyhtöjä... Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille, jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen naamansa.
Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.
Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.
Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla...
Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä...
Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta, joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo... Mustat silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille vapautta.
Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan; oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat tuolien välissä... Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten kulunutta hännystakkiaan.
Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.
- Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja
leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi: kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku ystävät.»
Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat yhdellä harppauksella portaat alas.
Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin, joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja tehdäksensä sijaa. Läiskis...! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin juodaan jäistä sitruunavettä.
Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat.
Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!
Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan... Voi, jospa minäkin olisin voinut lähteä pois...
VIII.
MUSTAT SILMÄT.
Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa... Kokonaiset armeijat isoja rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä rähinä.
Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas... Pikku Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.
Tee työtä, Daniel Eyssette!... Sinunhan on luotava uusi koti... Mutta turhaan, hän ei voi... Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta, ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen voittamana.
Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.
Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovelle koputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel, Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin: »Jacques, sinä olet pässinpää!»
Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi, avaa pian!»
Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa...
Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä... Valo on niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten... Pikku Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä uneksivansa.
- Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?
- Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.
- Missä olen siis?
- Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan ... nyt olet
parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas...
- Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki
vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.
Isä Eyssette suutelee häntä.
- Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi... Lääkäri on
kieltänyt sinun puhumasta.
Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.
- Voitko ajatella, että viiniviljelysyhtiö lähetti minut viikko sitte
kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin nähdä Danielin! Saavun lukiolle... Sinua huudetaan ja haetaan... Ei missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli sisäpuolella... Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa... Voi, lapsi raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En ole sinua minuutiksikaan jättänyt... Houraillessa puhuit koko ajan kodin perustamisesta. Minkä kodin? sano!... Taikka huusit: »Pois avaimet, ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää...
Tiedätkö, että herra Viot, -- onhan hänen nimensä Viot? -- ei tahtonut antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin... Niin, ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.
Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?» levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.
- Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä
Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!... Äitisi voi hyvin, hän on Baptiste sedän luona.
- Entä Jacques?
- Jacques?... Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita,
niinkuin hyvin ymmärrät... Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika...
Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!... Hänellä on erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet kirjurikseen... Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun mukaan... Hyvin edullinen paikka.
- Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun
mukaan!...
Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen takia, joka aina liukui pois...
Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku vuoteensa sinisten uutimien välissä!... Isä Eyssette on aina hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette lainkaan lähtisi pois... Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen kiertomatkaansa Cévenneillä...
Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen.
Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa.
Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen.
Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!» aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta, hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte tänään, Daniel herra?»
Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee... Mustat silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä edessään!... Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan.
Hän siunaa omaa tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien silmien kanssa kahdenkesken.
Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla... Pikku Mies uneksi kaiket yöt mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille niin paljon uskottavaa!... Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano niille mitään.
Mustat silmät näyttävät olevan hyvin ihmeissään tästä äänettömyydestä.
Ne tulevat ja menevät ja keksivät senkin seitsemän tekosyytä viipyäkseen sairaan luona, toivoen yhäti, että tämä alkaisi puhua; mutta tuo merkillinen Pikku Mies ei saa sanaa suustansa.
Toisinaan hän kuitenkin kokoo kaiken rohkeutensa ja alkaa rohkeasti näin: »Hyvä neiti!...»
Heti syttyvät mustat silmät ja katsovat hymyillen häneen. Mutta kun onneton näkee niiden noin hymyilevän, menee hänen päänsä kokonaan pyörälle, ja hän lisää vapisevalla äänellä: »Kiitän teitä hyvyydestänne minua kohtaan.» Tai myös: »Lihaliemi on tänään mainiota.»
Silloin ovat mustat silmät hyvin nyrpeän näköiset, joka merkitsee: »Eikö se ollutkaan muuta!» Ja ne lähtevät huoaten pois.
Kun ne ovat menneet, on Pikku Mies epätoivoissaan:
- Voi, huomenna, huomenna minä ihan varmaan puhun niille.
Ja huomenna alkaa taas sama juttu.
Vihdoin, väsyneenä yrityksiinsä ja tuntien, ettei milloinkaan rohkenisi sanoa mustille silmille, mitä ajattelee, Pikku Mies päättää kirjoittaa niille... Eräänä iltana hän pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen kirjeen, hyvin tärkeän kirjeen... Mustat silmät ovat varmaankin arvanneet, mistä kirjeestä on kysymys; -- ne ovat niin veitikkamaisen näköiset!... Pian, pian juoksevat ne sairaan eteen ja kiiruhtavat pois nauraen itsekseen.
Pikku Mies alkaa kirjoittaa; hän kirjoittaa koko yön; aamun tullessa huomaa hän, ettei tämä lopettamaton kirje sisällä muuta kuin kaksi sanaa, -- kyllä ymmärrätte; mutta nämä kaksi sanaa ovat kaikkein kaunopuheisimmat maailmassa, ja hän on vakuutettu, että ne tekevät valtavan vaikutuksen.
Hiljaa nyt!... Mustat silmät ovat tulossa... Pikku Mies on liikutuksen vallassa: hänellä on kirje valmiina ja hän vannoo antavansa sen heti. kun mustat silmät tulevat... Se tulee tapahtumaan näin. Mustat silmät tulevat sisään ja panevat lihaliemen ja kananpojan pöydälle. »Hyvää päivää, Daniel herra!» Silloin hän sanoo heti paikalla hyvin rohkeasti: »Herttaiset mustat silmät, tässä on teille kirje.»
Mutta hiljaa!... Käytävästä kuuluu linnun tipsutus... Mustat silmät lähestyvät... Pikku Mies pitää kädessään kirjettä. Hänen sydämensä jyskyttää; hän luulee kuolevansa... Ovi avautuu... Kauheata!... Mustien silmien asemesta ilmaantuu vanha noita, kauhistava lasisilmänoita.
Pikku Mies ei uskalla pyytää selvitystä, mutta hän on pois suunniltaan hämmästyksestä. Miksi ne eivät tulleet?... Hän odottaa kärsimättömänä iltaa... Hirveätä! mustat silmät eivät ilmaannu illallakaan, eivätkä seuraavana päivänä, eivätkä sitä seuraavana, eivät koskaan.
Mustat silmät on ajettu pois. Ne on lähetetty takaisin löytölasten kotiin, jossa ne pidetään neljä vuotta suljettuina siksi, kun tulevat täysi-ikäisiksi... Mustat silmät varastivat sokeria!...
Hyvästi, sairashuoneen ihanat päivät! Mustat silmät ovat poissa ja onnettomuuden huipuksi palaavat oppilaat kouluun takaisin... Mitä, joko ne palaavat... Voi, kuinka tämä lupa-aika on ollut lyhyt!
Ensi kerran kuuden viikon perästä tulee Pikku Mies ala pihamaalle, kalpeana ja laihana ja pienempänä kuin koskaan... Koko lukio herää. Sitä pestään ylhäältä alas. Käytävät valuvat virtoinaan vettä. Herra Viot'in avaimet puuhaavat raivoissaan, niinkuin ainakin. Peloittava herra Viot on käyttänyt lupa-aikansa lisätäkseen muutamia pykäliä ohjesääntöihinsä ja muutamia avaimia avainkimppuunsa. Pitäköön Pikku Mies nyt vain itsensä aisoissa.
Joka päivä saapuu joitakuita oppilaita... Läiskis! Portilla näkyy taasen palkintojenjakajaisista tutut metsästysvaunut.
... Nimien huudossa puuttuu muutamia entisiä oppilaita, mutta niiden sijaan on tullut uusia. Osastot muodostetaan uudelleen. Tänä vuonna, niinkuin viime vuonnakin, saa Pikku Mies keskiluokat osakseen. Urkkija rukka vapisee jo edeltäpäin. Mutta kuka tietää? ehk'eivät lapset olekaan tänä vuonna yhtä häijyjä.
Koulun avajaispäivän aamuna on suurenmoista laulua kappelissa. Pyhän hengen messu... Veni, creator Spiritus!... Tuolla on johtaja hienossa mustassa hännystakissa, pieni hopeinen palmunlehvä napinlävessä. Hänen takanaan seisoo opettajakunta juhlapuvuissaan: luonnontieteet keltaisessa, humaaniaineet valkeassa kärpännahkaviitassa. Narrimainen aliopettaja esiintyy vaaleissa hansikkaissa ja silmään pistävässä hatussa; herra Viot on tyytymättömän näköinen. Veni creator Spiritus!... Kirkon perältä oppilaitten seasta katselee Pikku Mies kateellisin silmin majesteetillisia viittoja ja hopeaisia palmunlehviä... Milloinkahan hän itse lienee yliopettaja?...
Milloinkahan hän voinee perustaa uuden kodin? Hyvä Jumala, kuinka paljon aikaa ja vaivoja vaaditaankaan, ennenkuin hän on niin pitkällä! Veni creator Spiritus!... Pikku Miehen mieli käy apeaksi; urkujen soitto nostaa kyyneleet hänen silmiinsä... Yhtäkkiä huomaa hän kuorin nurkassa kauniit, rokonruntelemat kasvot, jotka hymyilevät hänelle... Tämä hymy tekee niin hyvää Pikku Miehen sydämelle ja hän tuntee itsensä abbé Germane'in nähdessään jälleen rohkeaksi ja iloiseksi. Veni creator Spiritus!...
Kaksi päivää Pyhän Hengen messun jälkeen on uusi juhla. Silloin on johtajan syntymäpäivät... Sinä päivänä viettää koko lukio -- niin on ollut tapana ammoisista ajoista -- pyhän Teophilan juhlaa luonnon helmassa, kylmää paistia ja Limoux-viiniä eväinään. Niinkuin aina ennenkin, teki johtaja tälläkin kertaa kaiken voitavansa jotta tämä pieni perhejuhla, joka tuotti tyydytystä hänen sydämensä vaistoille, olematta ristiriidassa koulun harrastusten kanssa, tulisi niin loistavaksi kuin suinkin.
Päivän koittaessa sullotaan suuret, kaupungin lipuilla koristetut huonekaluvaunut täyteen oppilaita ja opettajia, ja matkue lähtee nelistäen liikkeelle hinaten jäljessään kaksilla, mahdottoman suurilla rattailla kuohuviini- ja ruokatavarakoreja...
Etupäässä, ensimmäisillä rattailla ovat opettajat ja soittokunta.
Torvensoittajat saavat käskyn soittaa oikein kovaa. Piiskat läjähtelevät, kulkuset helisevät, lautaskasat kolahtelevat tinavateja vasten.
Koko Sarlande ilmestyy yömyssyissä akkunoihin näkemään johtajan syntymäpäiväkulkuetta.
Itse juhla vietetään kentällä. Heti perille saavuttua levitetään pöytäliinat nurmikolle ja pojat ovat pakahtua naurusta nähdessään opettajain istuvan niityllä orvokkien keskellä, niinkuin mitkäkin koulupojat... Piirakkaviipaleet pannaan kiertämään. Korkit pamahtelevat.
Silmät säihkyvät. Kaikki puhuvat yhtaikaa... Pikku Mies yksin on tässä yleisessä humussa mietiskelevän näköinen. Yhtäkkiä hän punastuu...
Johtaja on noussut ylös jokin paperi kädessä: Hyvät vieraat, juuri nyt olen saanut runon, jonka joku tuntematon runoilija on omistanut minulle.
Meidän tavallinen Pindaruksemme, Herra Viot, näyttää tänä vuonna saaneen kilpailijan. Vaikkakin nämä säkeet ovat minulle liian imartelevia, niin pyydän kuitenkin saada lukea ne teille.
- Oi lukekaa! ... lukekaa!...
Ja johtaja alkaa lukea samalla kauniilla äänellä kuin palkintojen jakajaisissa.
Runo on sievästi sepitetty onnentoivotus, jossa on somia säkeitä johtajalle ja kullekin opettajista. Kukkanen kullekin. Eipä ole unohdettu lasisilmänoitaakaan. Runoilija kutsuu häntä viehättävästi kyllä »ruokasalin enkeliksi.»
Innokkaita kättentaputuksia. Kuuluu ääniä, jotka huutavat tekijää esille. Pikku Mies nousee ylös, punaisena kuin mansikka ja kumartaa kainosti. Häntä tervehditään yleisillä ihastuksen huudoilla. Pikku Miehestä tulee juhlan sankari. Johtaja haluaa syleillä häntä. Vanhat opettajat puristavat myötätuntoisesti hänen kättään. Toisen luokan yliopettaja pyytää häneltä runoa pannakseen sen sanomalehteen.
Pienokainen on ylen onnellinen; tämä suitsutus nousee viinihöyryjen ohella hänen päähänsä; hänen innostustaan jäähdyttää kuitenkin hiukan se, että hän on kuulevinaan abbé Germane'in mutisevan: »Aasi» ja kilpailijansa avaimien kalisevan raivoissaan.
Kun ensimmäinen innostus hiukan on asettunut, taputtaa johtaja käsiään saadakseen puheenvuoron.
- Nyt Viot, on teidän vuoronne! Leikkisän Runottaren jälkeen vakava.
Herra Viot vetää arvokkaana taskustaan paljon lupaavan nidotun vihon ja alkaa lukea, luoden Pikku Mieheen syrjäkatseen.
Herra Viot'n teos on idylli, kokonaan Virgiliuksen henkeen kirjoitettu idylli, jossa ylistetään ohjesääntöjä. Se on säkeiksi sovitettu vuorokeskustelu oppilas Menalkoksen ja oppilas Dorilaksen välillä...
Oppilas Menalkos on sellaisessa lukiossa, jossa järjestys pidetään kunniassa: oppilas Dorilas taas sellaisessa, josta järjestys puuttuu...
Menalkos ylistää ankaran kurin ilotonta tyydytystä. Dorilas järjettömän vapauden hedelmättömiä iloja.
Lopuksi joutuu Dorilas aivan alakynteen. Hän myöntää voittajalle kilpapalkinnon ja molemmat virittävät yhteisäänin reippaan laulun järjestyksen ylistykseksi.
Runo on lopussa... Kuoleman hiljaisuus!... Luvun aikana ovat lapset siirtyneet lautasineen kentän toiseen päähän ja syövät rauhallisina piirakoitaan kaukana, hyvin kaukana Menalkoksesta ja Dorilaasta. Herra Viot katselee heitä paikaltaan katkera hymy huulilla... Opettajien kasvojen ilme on moitteeton, mutta ei ainoakaan uskalla taputtaa...
Onneton herra Viot! Hän on kärsinyt täydellisen tappion... Johtaja koittaa lohduttaa häntä: »Aihe oli laihanlainen, hyvät herrat, mutta runoilija suoriutui siitä oivallisesti.»
- Minusta runo oli hyvin kaunis, sanoo Pikku Mies julkeasti, jota oma
menestyksensä alkaa pelottaa. Turhaa matelemista! Herra Viot ei välitä lohdutuksista. Hän kumartaa sanattomana, eikä jätä katkeraa hymyään...
Hän ei jätä sitä koko päivänä: ja illalla kotiin palatessa kuulee Pikku Mies kilpailijansa avainten ilkeästi rähisevän, oppilaiden laulun, soittokunnan soraäänten ja huonekaluvaunujen kolinan läpi niiden vieriessä nukkuvan kaupungin katuja: »Kili! kili! kil! herra runoilija, tämän me vielä maksamme sinulle!»
IX.
BOUCOYRAN'IN JUTTU.
Pyhän Theophilan juhlan mukana oli lupa-aika mennyt.
Sitä seuraavat päivät olivat synkkiä; oikeita karnevaalin jälkipäiviä.
Ei kukaan päässyt oikein alkuun, ei opettajat eivätkä oppilaat.
Koiteltiin perehtyä... Kahden pitkän lepokuukauden jälkeen oli lukion vaikea päästä takaisin entiseen latuunsa. Rattaat pyörivät huonosti, aivan kuin vanhassa seinäkellossa, jota ei pitkään aikaan ole muistettu korjata. Vähitellen järjestyi kuitenkin kaikki herra Viot'in ponnistusten avulla entiselleen. Joka päivä, samalla tunnilla, samalla kellon lyönnillä aukenevat pienet ovet pihalle päin ja pojat, jäykkinä kuin tinasotamiehet, marssivat kaksi rinnan puiden alle; sitte soi kello taasen: pom, pom, -- ja samat pojat poistuvat samoista ovista! Pom! pom!
Nouskaa ylös! Pom! pom! Menkää maata! Pom! pom! Lukekaa! Pom! pom!
Leikkikää! Ja niin edespäin vuoden loppuun asti.
Oi, järjestyssääntöjen voittoriemua! Kuinka onnellinen oppilas Menalkos olisikaan ollut, jos olisi saanut elää herra Viot'in pampun alaisena Sarlande'in mallilukiossa!
Minä ainoastaan himmensin tämän ihanan taulun loistoa. Minun luokkani ei näyttänyt minkäänlaisia edistysaskeleita. Nuo kauhistavat keskiluokkalaiset olivat palanneet vuoristostaan rumempina, itsepäisempinä ja hirveämpinä kuin koskaan. Minä puolestani olin käynyt äkäisemmäksi, sairaus oli tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyiseksi; en voinut enää sietää mitään.
... Edellisenä vuonna olin ollut liian lempeä, tänä vuonna olin liian ankara... Toivoin tällä tavalla masentavani nuo pahanilkiset veitikat ja singauttelin vähimmistäkin kujeista ympärilleni rangaistusläksyjä ja jälki-istuntoja...
Tämä järjestelmä ei luonnistanut. Tuhlaavaisesti jakamani rangaistukset kadottivat arvonsa ja olivat pian yhtä huonossa kurssissa kuin paperiraha vuodelta IV... Pian huomasin itseni aseettomaksi. Lukusalini oli ilmi kapinassa, eikä minulla ollut enää mitään keinoja sen kukistamiseksi. Näen itseni vieläkin kateederissa hosuen kuin onneton kirkunan, kyynelten, napinan ja vihellysten keskellä: »Ulos ovesta!...
Kukko kiikuu! ... hys! ... hys!... Alas tyrannit!... Tämä on vääryyttä!...» Satoi mustepulloja, ja paperikuulat tuuskahtelivat pöydälleni, ja kaikki nuo pikku hirviöt kiikkuivat -- muka vastalauseita pannakseen -- joukottain kiinni pulpetissani ja ulvoivat kuin apinat.
Joskus kutsuin epätoivoissani herra Viot'in avuksi. Ajatelkaa, mikä nöyryys! Aina Pyhän Theophilan päivästä asti oli avainniekka kantanut minuun vihankaunaa, ja minä tunsin, kuinka hän iloitsi vastuksistani...
Olipa kuin kivi olisi heitetty sammakkolampeen, kun hän äkkiä astui luokkaan avaimet kädessään; silmänräpäyksessä olivat kaikki paikoillaan, nenä kirjassa. Olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän. Herra Viot käveli hetkisen edestakaisin kilistäen rautakimppuansa kuoleman hiljaisuuden vallitessa; sitte katsoi hän ivallisesti minuun ja vetäytyi pois sanaakaan sanomatta.
Olin hyvin onneton. Opettajatoverini tekivät minusta pilaa. Johtaja oli minulle kylmäkiskoinen tavatessamme; se oli aivan varmaan herra Viot'in työtä. Onnettomuuden huipuksi sattui vielä Boucoyran'in juttu.
Tuo onneton Boucoyran'in juttu! Olen aivan varma, että se on säilynyt lukion aikakirjoissa ja että sarlandilaiset puhuvat siitä vielä tänä päivänäkin... Minäkin tahdon puhua tuosta kauheasta jutusta. On aika, että maailma saa tietää totuuden...
Markiisi de Boucoyran, keskiluokkain pihan kauhu, ainoa aatelisvesa Sarlande'in lukiossa, oli viisitoistavuotias, suurisilmäinen, suurijalkainen ja -käsinen, matalaotsainen, talonpoikaisrenkiä muistuttava nulikka. Johtaja piti erikoisessa arvossa tätä oppilasta sen ylimyshohteen takia, jonka hänen läsnäolonsa antoi opistolle. Lukiossa kutsuttiin häntä vaan »markiisiksi». Kaikki pelkäsivät häntä; tuo yhteistunne vaikutti minuunkin, niin että puhuttelin häntä aina varovasti. Jonkun aikaa olimme jokseenkin hyvissä väleissä.
Markiisi kyllä silloin tällöin katsoi minuun tai vastasi minulle sellaisella hävyttömällä tavalla, joka liiaksi muistutti »vanhaa hallitusta», mutta minä en ollut sitä huomaavinani, aavistaen, että tässä oli kova kovaa vastassa.
Mutta eräänä päivänä suvaitsi markiisi heittiö vastata minulle keskellä tuntia sellaisella hävyttömyydellä, että tykkänään kadotin kärsivällisyyteni.
- Boucoyran, sanoin minä hänelle koittaen säilyttää kylmäverisyyteni,
ottakaa kirjanne ja menkää heti paikalla ulos.
Tämäpä oli ennenkuulumaton mahtisana tuolle lurjukselle. Hän hölmistyi kokonaan ja katsoi minuun silmät seljällään paikaltaan liikahtamatta.
Huomasin, että tästä oli syntymässä ikävä juttu, mutta olin mennyt niin pitkälle, etten voinut enää peräytyä.
- Menkää ulos, Boucoyran! käskin uudestaan.
Oppilaat odottivat henkeään vetämättä... Ensi kerran vallitsi luokassani hiljaisuus.
Minun toiseen käskyyni vastasi markiisi, joka oli tointunut hämmästyksestään, röyhkeällä ilmeellä: En mene!
Luokan läpi kävi ihastuksen humaus. Minä nousin kateederissani suuttuneena.
- Vai ette mene? Sepä saadaan nähdä!
Ja minä tulin alas kateederista.
Jumala on todistajani, että väkivallan ajatuskin oli minusta sillä hetkellä hyvin kaukana: tahdoin vaan peloittaa markiisia varmalla esiintymiselläni; mutta nähdessään minun tulevan alas kateederista alkoi hän nauraa virnistellä niin halveksivasti, että tein liikkeen, ikäänkuin ottaakseni häntä kauluksesta tempaistakseni hänet penkistä.
Tuolla hävyttömällä oli takin alla kätkettynä tavattoman suuri, rautainen viivotin. Tuskin olin nostanut käteni, kun hän sivalsi minua kaikin voimin käsivarteen. Minulta pääsi tuskanhuuto.
Koko luokka taputti käsiään.
- Hyvä, markiisi!
Nyt minä jouduin raivoihini. Yhdellä hyppäyksellä olin pöydällä ja toisella markiisin kimpussa; ja pitäen häntä kurkusta kiinni onnistui minun jalat, nyrkit ja hampaat toimessa raastaa hänet paikaltaan, niin että hän vieri ulos lukusalista aina keskelle pihaa... Se oli silmänräpäyksen työ: en olisi uskonut, että minulla oli niin paljon voimaa.
Oppilaat olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei suinkaan huudettu enää: Hyvä. markiisi! Peljätty Boucoyran, väkevistä väkevin, oli saanut kurituksen tuolta päähänpänttääjä rääsyltä! Sepä merkillistä!... Minun arvoni kohosi samassa määrässä kuin kunnioitus markiisiin laski.
Kun jälleen nousin kateederiin vielä kalpeana ja liikutuksesta vapisten painuivat kaikki kasvot kiireesti pulpettiin. Luokka oli kukistettu.
Mutta johtaja ja herra Viot, mitähän mieltä he olivat tästä asiasta?
Mitenkä minä olin uskaltanut koskea kädelläni johonkin oppilaaseen, vieläpä markiisi de Boucoyran'iin, lukion ylimykseen! Tahdoin siis kaikin mokomin tulla pois ajetuksi!
Nämä mietteet, jotka tulivat vähän liian myöhään, häiritsivät voitonriemuani. Minua alkoi vuorostani peloittaa. Sanoin itsekseni: »Markiisi on ihan varmaan mennyt kantelemaan». Ja minä odotin joka hetki näkeväni johtajan astuvan sisään. Vapisin tunnin loppuun asti; mutta ei ketään tullut.
Välitunnilla näin hämmästyksekseni Boucoyran'in nauravan ja leikkivän toisten kanssa. Se saattoi minut hiukan levollisemmaksi; ja kun koko päivä meni ilman häiriöitä, kuvittelin että tuo lurjus pitäisi suunsa kiinni, ja että pääsisin asiasta pelkällä säikähdyksellä.
Onnettomuudeksi oli seuraava torstai lupapäivä. Illalla ei markiisi palannutkaan makuusaliin. Minulla oli pahoja aavistuksia enkä nukkunut koko yönä.
Seuraavan päivän ensimmäisellä lukutunnilla supattelivat oppilaat, keskenään katsellen Boucoyran'in paikkaa, joka oli tyhjä. Minä olin kuolla levottomuudesta, vaikka koitin sitä salata.
Kello seitsemän aikaan ovi avaantui äkkiä. Kaikki pojat nousivat ylös.
Minun turmioni oli tullut...
Johtaja astui ensimmäisenä sisään, sitte Herra Viot hänen perässään, ja viimeksi kookas vanhus, jolla oli pitkä, leukaan asti napitettu takki yllään ja korttelin korkuinen, jäykkä kaulus kaulassa. Tätä herraa en tuntenut, mutta ymmärsin heti, että hän oli isä Boucoyran. Hän punoi pitkiä viiksiään ja mutisi hampaittensa välistä.
Minulla ei ollut edes rohkeutta tulla alas kateederista noita herroja vastaanottamaan; eivätkä hekään puolestaan tervehtineet minua sisäänastuissaan. He asettuivat kaikki kolme seisomaan keskelle luokkaa eivätkä koko aikana kertaakaan edes katsahtaneet minuun päin.
Johtaja aloitti tulen.
- Pojat, sanoi hän kohdistaen puheensa oppilaisiin, me tulemme tänne
suorittamaan hyvin piinallista tehtävää. Muuan teidän opettajistanne on tehnyt itsensä syypääksi niin raskaaseen rikokseen, että meidän velvollisuutemme on antaa hänelle julkinen nuhde.
Tämän jälkeen ryhtyi hän antamaan minulle nuhdettansa, joka kesti vähintäin runsaan neljännestunnin. Kaikki asiat nurinkurin selitettyinä: markiisi oli lukion paras oppilas; minä olin ilman aihetta rääkännyt häntä; se oli anteeksiantamatonta. Olin sitäpaitsi laiminlyönyt kaikki velvollisuuteni.
Mitä voin vastata näihin syytöksiin?
Vähän väliä koitin puolustaa itseäni. »Anteeksi, herra johtaja!...» Mutta johtaja ei kuunnellut minua, vaan antoi minulle nuhteensa viimeiseen pisaraan asti.
Hänen jälkeensä alkoi Boucoyran'in isä puhua puolestaan... Hänen puheensa oli täydellinen oikeuskanne. Onneton isä parka! Hänen lapsensa oli melkein murhattu. Tuon pienen, avuttoman olennon kimppuun oli hyökätty ... kuinka ma sanoisin? ... puhvelihärjän tavoin, villin puhvelihärjän tavoin. Lapsi oli kaksi päivää ollut vuoteenomana. Kaksi päivää oli hänen äitinsä kyyneliin menehtyneenä valvonut hänen vuoteensa ääressä...
Oh, jos tässä olisi kysymyksessä mies, niin hän itse, herra de Boucoyran. kyllä tietäisi kostaa lapsensa puolesta! Mutta Hänhän oli vaan käskyläispoika, jota tuli sääli. Mutta olkoon se Hänelle sanottu: jos Hän vielä koskee pojan hiuskarvaankaan, niin pääsee Hän paikalla molemmista korvistaan...
Tämän kauniin puheen aikana tirskuivat oppilaat salaa ja herra Viot'in avaimet tärisivät nautinnosta. Kateederissaan seisten, raivosta kalpeana, kuunteli poloinen Hän kaikkia noita solvauksia, nieli kaikki nöyryytykset ja varoi mitään vastaamasta. Jos Hän olisi vastannut, olisi hänet ajettu pois lukiosta; ja minne Hän sitten olisi joutunut?
Vihdoin kun noiden kolmen herran kaunopuheisuus noin tunnin kuluttua oli ehtynyt, vetääntyivät he pois. Heidän mentyään syntyi salissa sanomaton meteli. Koitin, vaikka turhaan, saada hetkeksi hiljaisuutta; lapset nauroivat minulle vasten naamaa. Boucoyran'in juttu teki viimeisenkin lopun vallastani. Oh, se oli hirveä juttu!
Koko kaupunki oli kuohuksissaan... Pikku klubissa, suuressa klubissa, kahviloissa ja konserteissa puhuttiin vaan siitä. Ihmiset, jotka tunsivat asian perin pohjin kertoivat selkäpiitäkarmivia yksityiskohtia.
Kaikesta päättäen oli tuo opettaja hirviö, todellinen peto. Hän oli kiduttanut lasta mitä pirullisimmalla julmuudella. Häntä ei enää kutsuttu puheessa muuksi kuin »julmuriksi».
Kun nuorempi Boucoyran oli ikävystynyt vuoteessa virumiseen, asettivat hänen vanhempansa hänet sohvalle salinsa kauneimpaan nurkkaan, ja viikon päivät kulki nyt salin läpi loppumaton ihmisjono. Säälittävä uhri oli kaikkien huomion esine.
Parikymmentä kertaa peräkkäin sai hän kertoa kohtalonsa ja joka kerta keksi tuo lurjus jonkun uuden yksityisseikan lisää. Äidit vapisivat, vanhat piijat kutsuivat häntä »pikku enkeliksi» ja kantoivat hänelle makeisia. Vastapuolueen sanomalehti käytti hyväkseen tätä juttua, kirjoittaen lukiota vastaan jyrisevän pääkirjoituksen samalla suositellen paikkakunnan luostarikoulua...
Johtaja oli raivoissaan; minun on kiittäminen ainoastaan rehtorin suositusta, ettei hän lähettänyt minua matkoihini... Voi, voi, parempi olisi ollut, jos minut heti olisi ajettu pois. Elämäni lukiossa oli käynyt sietämättömäksi. Lapset eivät minua enää totelleet; vähimmästäkin syystä uhkasivat he Boucoyran'in tavalla mennä kantelemaan isälleen.
Lopuksi annoin heidän olla, miten mielivät.
Kaiken tämän kestäessä oli minulla yksi itsepintainen ajatus: kostaa Boucoyran'ille. Näin aina edessäni vanhan markiisin hävyttömän naaman ja korviani kuumotti vielä se uhkaus, jonka hän niistä oli lausunut. Ja jos olisin tahtonutkin unohtaa nuo hävyttömät, niin en olisi voinut.
Kahdesti viikossa, kävelypäivinä, kun luokkani kulki Piispan kahvilan sivu, tiesin varmaan näkeväni isä Boucoyran'in seisomassa ravintolan ovella seudun suuren upseerijoukon keskellä, kaikki paljain päin ja biljaardikepit kädessä. He katselivat jo kaukaa ilkeästi nauraen meidän tuloamme: kun olimme äänen kantaman päässä, huusi markiisi hyvin kovaa, mitaten ärsyttävästi minua katseillaan: »Hyvää päivää, Boucoyran!»
- Hyvää päivää, isä! vikisi hävytön poika vastaukseksi keskeltä riviä.
Ja upseerit ja oppilaat ja kahvilan vahtimestarit räjähtivät nauramaan...
Tuo »hyvää päivää, Boucoyran» oli tullut minun kauhukseni, eikä ollut mitään keinoa siitä päästä. Kentälle oli välttämättä kuljettava Piispan kahvilan sivu, eikä vainoojani laiminlyönyt kertaakaan siellä tapaamistamme.
Joskus syntyi minussa hurja halu mennä hänen luokseen ja vaatia hänet kaksintaisteluun; mutta kaksi syytä esti minut siitä: ensinnäkin pelko menettää paikkani ja toiseksi markiisin seipään kokoinen sapeli, jolla hän oli niin monta lävistänyt kaartissa ollessaan.
Mutta eräänä päivänä oli kärsivällisyyteni mitta täysi, ja minä menin tapaamaan Rogeria miekkailun opettajaa, ja ilmoitin hänelle ilman pitempiä mutkia aikomukseni taistella markiisin kanssa. Roger, jota en pitkään aikaan ollut puhutellut, kuunteli minua ensin hiukan kylmästi; mutta kun olin lopettanut, kävi hän kovin sydämelliseksi ja puristi lämpimästi käsiäni.
- Hyvä, herra Daniel! Tiesin kyllä, ettei teidän näköisenne mies voi
olla mikään raukka. Miksi te, piru vieköön, aina olittekin tuon mokoman Viot'in matkassa. No, nyt on asiat ennallaan: kaikki olkoon unohdettu.
Tuossa käteni! Te olette todellinen gentlemanni ... ja nyt teidän asiaanne! Teitä on solvaistu. Hyvä. Te tahdotte saada hyvitystä.
Mainiota! Mutta ette tunne aakkosiakaan aseiden käytännöstä? Hyvä, hyvä, mainiota, erinomaista! Ja te tahdotte minun apuani, jottei tuo vanha kalkkuna lävistä teitä? Erinomaista! Tulkaa miekkailusaliin ja kuuden kuukauden perästä pistätte te hänet vartaaseen.
Kuullessani tuon erinomaisen Rogerin sellaisella innolla ottavan minun asiani puoltaakseen tunsin sydämmeni lämpenevän. Me sovimme tunneista: kolme tuntia viikossa, sovimme myöskin maksusta, jonka piti olla aivan poikkeusmaksun (poikkeusmaksupa todellakin!). Sain jälestäpäin kuulla, että sain maksaa kaksin verroin sen, minkä muut. Kun kaikki sopimukset oli tehty, pisti Roger tuttavallisesti kätensä kainalooni.
- Herra Daniel, sanoi hän, tänään on liian myöhä ottaa ensimmäistä
tuntiamme; mutta voimmehan mennä kauppamme päättäjäisiksi Barbetten kahvilaan... No, älkää nyt olko lapsekas! ettehän vaan mahtane peljätä Barbetten kahvilaa... Tulkaa toki hitossa! Jättäkää nyt hetkeksi tämä kirjatoukkain pesä. Siellä tulette tapaamaan ystäviä, kunnon poikia, todellisia gentlemanneja, heidän seurassaan te pian pääsette ämmämäisistä tavoista, jotka eivät sovi teille.
Minä annoin viekoitella itseni. Me menimme Barbetten kahvilaan. Se oli samanlainen kuin ennenkin, täynnä melua, savua ja punahousuja, samat lakit, samat kantohihnat riippuivat samoissa nauloissa.
Rogerin ystävät ottivat minut avosylin vastaan. Roger oli oikeassa, he olivat todellisia gentlemanneja... Kun he saivat kuulla minun ja markiisin jutun ja päätöksen, jonka olin tehnyt, tulivat he kaikki järjestään puristamaan kättäni: »Hyvin tehty, nuori ystävä. Oikein hyvin.»
Minä olin myös todellinen gentlemanni. Tilasin pullon punssia, juotiin minun lopulliseksi voitokseni, ja todellisten gentlemannien kesken, päätettiin, että minä surmaisin markiisi Boucoyran'in kouluvuoden päätyttyä.
X.
PAHAT PÄIVÄT.
Oli tullut talvi, ankara, pimeä, kauhistuttava talvi, jommoisia on vaan vuoristoissa. Lukion pihat näyttivät surkeilta, suuret puut törröttivät lehdettöminä, ja maa oli kivikovassa jäässä. Oli noustava ylös hämärissä; hampaat kalisivat kylmästä; pesuvesi oli jäässä... Oppilaat eivät tahtoneet tulla valmiiksi; kellon täytyi heitä useampaan kertaan kutsua. »Joutukaa pojat!» huusivat opettajat kävellen edestakaisin pitääkseen itseään lämpiminä... Rivit järjestyivät häthätää yleisen hiljaisuuden vallitessa, ja sitte laskeuduttiin suuria, niukasti valaistuja päärappuja alas ja kuljettiin pitkiä käytäviä, joissa huokuivat talven jäätävät viimat.
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi!
En tehnyt enää työtä. Lukusalissa raukasi minua kamiinin epäterveellinen kuumuus. Koska vinnikamarini taasen oli liian kylmä, kiiruhdin tuntien alettua Barbetten kahvilaan ja lähdin sieltä vasta viimmeisessä silmänräpäyksessä. Roger olikin muuttanut tuntinsa tänne. Kylmyys oli karkoittanut meidät miekkailusalista ja me miekkailimme keskellä kahvilaa biljaardikepeillä, välillä maistellen punssia. Aliupseerit antoivat arvostelunsa iskuista: minä olin lopullisesti päässyt kaikkien näiden gentlemannien ystävyyteen, ja he opettivat minulle joka päivä jonkun uuden kuolettavan piston markiisi Boucoyran paran surmaamiseksi.
He opettivat minulle myös, miten absinttiryyppy saadaan makeammaksi, ja kun nuo herrat pelasivat biljaardia, merkitsin minä pisteet...
Se oli Pikku Miehen hirvein talvi! Kun eräänä tämän synkän talven aamuna astuin Barbetten kahvilaan -- olen vieläkin kuulevinani biljaardipallojen kolinan ja suuren fajanssikamiinin huminan -- tuli Roger kiireesti minua vastaan: »Pari sanaa, Daniel herra!» ja hän vei minut viereiseen huoneeseen hyvin salaperäisen näköisenä. Hän uskoi minulle rakkausseikkailunsa... Sanomattakin arvaa, kuinka ylpeäksi tunsin itseni, kun tuollainen jättiläinen otti minut uskotukseen. Se teki minutkin hiukan pitemmäksi.
Juttu oli seuraava: Tuo veikeä miekkailumestari oli tavannut kaupungilla eräässä paikassa, jota hän ei voinut mainita, erään henkilön, johon hän oli silmittömästi rakastunut. Tällä henkilöllä oli Sarlande'issa niin erikoinen asema, ettei miekkailumestari voinut käsittää, kuinka hän oli rohjennut kohottaa silmänsä niin korkealle. Ja kuitenkin, huolimatta tuon henkilön asemasta, -- joka oli niin ylhäinen j.n.e., hän ei epäillyt voivansa häntä valloittaa, luulipa lisäksi jo tulleen sen otollisen hetkenkin, jolloin olisi aloitettava kirjeellinen piiritys.
Mutta miekkailumestarit eivät, paha kyllä, ole mitään taitavia kynäniekkoja. Ei olisi mitään hätää, jos olisi ollut vain tyttöletukka kysymyksessä; mutta kun oli kysymyksessä henkilö, joka oli niin ylhäisessä asemassa, j.n.e., niin ei kelvannutkaan mikään arkkiveisutyyli, oikea runoilijakaan ei tässä olisi ollut liikaa.
- Arvaan, mitä tarkoitatte, sanoi Pikku Mies ymmärtäväisen näköisenä;
pari valmiiksi leivottua rakkaudenkirjettä olisi nyt teille hyvään tarpeeseen, ja olette tullut ajatelleeksi, että minä voisin teitä auttaa.
- Juuri niin, vastasi miekkailumestari.
- No hyvä, olen teidän käytettävänänne, ja me alamme heti kun
tahdotte; mutta etteivät kirjeenne näyttäisi kirjekaaviosta jäljennetyiltä, täytyy minun saada jonkinmoisia tietoja tuosta henkilöstä...
Miekkailumestari loi epäluuloisen katseen ympärilleen ja sanoi sitte hyvin hiljaa tunkien viiksensä korvaani:
- Hän on vaaleanverinen pariisitar. Hän tuoksuu suloiselta kuin kukka,
ja hänen nimensä on Cecilia.
Muuta hän ei voinut minulle uskoa, tuon henkilön aseman takia, joka oli niin ylhäinen j.n.e. ... mutta nämä tiedot olivat aivan riittävät ja vielä samana iltana, -- sillä aikaa kun pojat lukivat, -- kirjoitin ensimmäisen kirjeeni vaalealle Cecilialle.
Tämä omituinen kirjevaihto Pikku Miehen ja tuon salaperäisen henkilön välillä kesti melkein kokonaisen kuukauden. Kuukauden ajan kirjoitin keskimäärin kaksi intohimoa huokuvaa kirjettä päivässä. Kirjeistä olivat toiset helliä ja utuisia, toiset taasen tulisia ja rajuja. Joku voi alkaa sanoilla: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallion jyrkänteellä...» ja päättyä sanoihin: »Sanotaan, että rakkaus surmaa ... koitammeko?» Aika ajoin tuli hiukan Musset'iakin joukkoon.
Nyt puhun asiasta nauraen; mutta tuohon aikaan ei Pikku Mies nauranut, sen voin vakuuttaa, vaan kävi kaikki hyvin vakavasti. Kun olin lopettanut kirjeeni, annoin sen Roger'ille, jotta hän jäljentäisi sen kauniilla aliupseerikäsialallaan; hän puolestaan saadessaan vastauksen (sillä tuo onneton vastasi) toi sen kiireesti minulle ja minä rupesin sen perustuksella uusiin puuhiin.
Tämä peli tuotti minulle yhtä kaikki suurta huvia; mahdollisesti vähän liiankin suurta. Tuo näkymätön, vaalea tyttö, joka tuoksui kuin valkea lilja, ei lähtenyt enää mielestäni. Toisinaan kuvittelin kirjoittavani omasta puolestani; täytin kirjeeni aivan personallisilla tunnustuksilla, kiroilin kohtaloa ja noita kurjia, häijyjä ihmisiä, joiden keskellä olin pakoitettu elämään: »Oi, Cecilia, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen sinun rakkauttasi!»
Joskus myöskin, kun pitkä Roger tuli viiksiään väännellen minulle sanomaan: »Se tepsii! se tepsii! ... jatkakaa vaan!» tunsin salaista harmia ja ajattelin itsekseni: »Kuinka voi hän uskoa, että se on tuo leveänaamainen sapelinrämistäjä, joka sepittää noita intohimon ja surumielisyyden mestarituotteita?»
Mutta tyttö uskoi niin, uskoi siihen määrin, että miekkailumestari eräänä päivänä toi riemuiten minulle tämän vastauksen, jonka hän juuri oli saanut: »Kello yhdeksän tänä iltana aliprefektin talon takana!»
Saiko Roger menestyksestään kiittää minun kirjeitteni kaunopuheisuutta vai viiksiensä pituutta? Jätän sen lukijattarieni ratkaistavaksi. Varmaa on vain, että Pikku Mies sinä yönä nukkui hyvin rauhattomasti synkässä makuusalissaan. Hän näki unta, että hänellä oli viikset ja että pariisittaret, -- jotka olivat aivan erikoisessa asemassa -- halusivat häntä tavata aliprefektin talon takana...
Naurettavinta on kuitenkin, että minun seuraavana päivänä täytyi kirjoittaa kiitoskirje Cecilialle kaikesta onnesta, minkä hän minulle oli suonut: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan päällä...»
Tämän kirjeen Pikku Mies kirjoitti sydän täynnä raivoa, tunnustan sen.
Onneksi pysähtyi kirjevaihto tähän enkä minä jonkun ajan kuluessa kuullut enää mitään puhuttavan Ceciliasta enkä hänen ylhäisestä asemastaan.
XI.
YSTÄVÄNI MIEKKAILUMESTARI.
Tuona päivänä, 18 päivänä helmikuuta, eivät lapset voineet leikkiä ulkona pihalla, koska yöllä oli satanut vahvasti lunta. Heti kun aamuluvut oli lopetettu, saivat he tulla sikin sokin saliin viettääkseen siellä pahalta ilmalta suojassa joutohetkensä, siksi kunnes luokkatunnit alkaisivat.
Minä olin heitä valvomassa. Niin kutsuttu sali oli meriväenkoulun entinen voimistelusali. Kuvitelkaa mielessänne neljä alastonta seinää ja niissä pieniä ristikkoakkunoita; siellä täällä puoliksi irtikiskottuja nauloja, merkkinä paikoista, missä tikapuut olivat olleet ja katon kurkihirrestä pitkän köyden päässä heilumassa mahdottoman suuri rautarengas.
Lapsilla näytti olevan siellä hyvin hauska. He juoksivat elämöiden yltympäri salia nostaen pölyn ilmaan. Jotkut koittivat tavoittaa rengasta; toiset, jotka riippuivat siinä, kiljuivat; viisi, kuusi hiljaisempaa söi leipäänsä akkunan edessä katsellen lunta, joka peitti kadut, ja miehiä jotka loivat sitä lapioilla.
Mutta minä en kuullut kaikesta tuosta melusta mitään.
Seisoin yksin kaukaisessa nurkassa ja luin kyynelsilmin erästä kirjettä, ja lapset olisivat voineet kukistaa koko voimistelusalin perustuksiaan myöten, ilman että olisin sitä huomannut. Kirje oli Jacques'ilta, ja olin sen juuri saanut; se oli leimattu Pariisissa, -- hyvä Jumala, se oli Pariisista, -- ja sen sisältö oli seuraava:
»Rakas Daniel!
Kirjeeni tulee sinua aika tavalla hämmästyttämään. Et kai voinut
aavistaakaan, että olen kolmatta viikkoa Pariisissa. Lähdin
Lyon'ista hiiskumatta kellekään mitään, aivan päähänpistosta...
Herra Jumala, minun oli niin kauhean ikävä tuossa hirveässä
kaupungissa, varsinkin sinun lähdettyäsi.
Saavuin tänne kolmekymmentä franc'ia ja viisi, kuusi Saint
Nizier'in kirkkoherran antamaa suosituskirjettä taskussa. Onneksi
suosi sallimus minua paikalla, johtamalla tielleni vanhan
markiisin, jonka palvelukseen olen päässyt kirjuriksi. Me
järjestelemme hänen muistiinpanojaan, eikä minun tarvitse muuta
kuin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja sillä minä ansaitsen
sata franc'ia kuussa. Eihän se loistavaa ole, mutta toivon
kuitenkin omien menojeni ohella silloin tällöin voivani lähettää
hiukan kotiinkin.
Voi, rakas Daniel, mikä ihana kaupunki tämä Pariisi on! Täällä ei
sitten ole koskaan sumua; tosin sataa joskus, mutta vaan pienen,
hauskan ripsauksen ja senkin kesken auringonpaistetta, semmoista
en ole missään muualla nähnyt. Minä olenkin aivan tykkänään
muuttunut, tiedätkö! En itke enää lainkaan, se on melkein
uskomatonta.»
Olin saapunut tähän paikkaan kirjeessä, kun yht'äkkiä akkunain alta kuului lumessa vyöryvien vaunujen kumeata kolinaa. Vaunut pysähtyivät lukion portille ja kuulin lapsien huutavan täyttä kurkkua: »Aliprefekti tulee! Aliprefekti tulee!»
Aliprefektin tulo tiesi varmaan jotakin erinomaisempaa. Hän kävi tuskin kerran tai pari vuodessa Sarlande'in lyseossa ja hänen tuloaan pidettiin suurena tapahtumana. Mutta vähä minua liikutti tällä hetkellä koko Sarlande ja sen prefektit, mielessäni paloi ainoastaan Jacques veljeni kirje. Niinpä palasinkin takaisin nurkkaan ja rupesin uudelleen lukemaan silläaikaa kun pojat vallattomina tunkeilivat akkunoihin nähdäkseen prefektin astuvan alas vaunuistaan.
»Tietänet kai, rakas Daniel, että isä on Bretagnessa tekemässä
yhtiön puolesta omenaviinikauppoja. Kuultuaan että minä olen
markiisin kirjurina, tahtoi hän minun kauttani saada tämän
ostamaan pari tynnyriä omenaviiniä. Pahaksi onneksi ei markiisi
juo muuta kuin viiniä, eikä muuta kuin Espanjan viiniä! Kirjoitin
sen isälle; tiedätkö mitä hän vastasi: -- Jacques, sinä olet aasi!
-- niinkuin ennen vanhaan. Ei se merkitse mitään, rakas Daniel,
luulen että hän pohjalta pitää minusta hyvinkin paljon.
Sitte kai tiedät, että äiti nyt on yksin. Sinun pitäisi kirjoittaa
hänelle, hän on pahoillaan, kun et mitään hiisku.
Olin unohtamaisillani kertoa sinulle jotain, joka varmaankin on
sinusta hyvin hauskaa. Minun huoneeni on Quartier Latin'issa...
Quartier Latin'issà ... voitko ajatella! ... aivan kuin
romaaneissa, oikea runoilijan kolkka pikku akkunoineen, ja sen
edessä kattoja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sänky ei ole
leveä, mutta kyllä me siihen tarpeen tullen molemmatkin mahdumme;
ja sitte on yhdessä nurkassa kirjoituspöytä, jonka ääressä
runoileminen varmaankin luistaisi hyvin.
Luulen aivan varmaan, että hyvin pian tulisit minua katsomaan, kun
näkisit kaiken tämän; minustakin olisi niin hauskaa, jos olisit
täällä, enkä takaa lainkaan, etten sinulle jonain päivänä anna
lähtömerkkiä.
Älä sillävälin unohda minua, äläkä tee niin paljo työtä
lukiossasi, että tulet kipeäksi.
Syleilen sinua. Veljesi
Jacques».
Tuo kunnon Jacques. Kuinka suloisen kipeästi hänen kirjeensä koski sydämeeni! Itkin ja nauroin yhtaikaa. Koko elämäni näinä viimmeisinä kuukausina, punssi, biljaardi, Barbetten kahvila olivat kuin pahaa unta, ja minä ajattelin: Nyt se on lopussa! Nyt rupean työhön, tahdon olla yhtä miehuullinen kuin Jacqueskin.
Tällöin soi kello. Oppilaani asettuivat riviin, heillä oli paljon puhumista aliprefektistä, ja he näyttelivät ohimennessään hänen oven edessä seisovia vaunujaan. Johdin heidät tunneilleen ja vihdoin heistä päästyäni kiiruhdin juoksujalkaa portaita ylös. Minulla oli niin kiire päästä yksin huoneeseeni veljeni kirjeen kanssa.
- Daniel herra, teitä pyydetään tulemaan johtajan luo.
Johtajan luo?... Mitähän asiaa johtajalla mahtoi olla minulle?...
Ovenvartija katsoi minuun niin merkillisesti. Yhtäkkiä johtui aliprefekti mieleeni.
- Onko aliprefekti tuolla ylhäällä? kysyin.
Ja toivosta sykkivin sydämin aloin harpata portaita ylös, ottaen neljä astinta kerrallaan.
On päiviä, jolloin voi olla aivan mieletön. Tiedättekö, mitä kuvittelin, kun kuulin aliprefektin odottavan minua. Kuvittelin, että ulkomuotoni oli häntä tutkintopäivänä miellyttänyt, ja että hän tuli vartavasten lukioon tarjoamaan minulle kirjurin paikkaa luonaan. Se oli minusta luonnollisin asia maailmassa. Jacques'in kirje markiisijuttuineen oli aivan varmaan pannut pääni pyörälle.
Oli kuinka hyvänsä, mutta mitä korkeammalle nousin, sitä varmemmaksi kävin asiastani: aliprefektin kirjuri, olin tulla hulluksi ilosta...
Käytävän käännöksessä tapasin Roger'in. Hän oli hyvin kalpea, hän katsoi minuun ikäänkuin olisi aikonut jotain sanoa; mutta minä en seisahtunut: aliprefektillä ei ollut aikaa odottaa.
Kuinka sydämeni sykki, kun saavuin johtajan huoneen ovelle. Aliprefektin kirjuri! Minun täytyi pysähtyä vähäksi aikaa hengähtämään: korjasin kaulaliinaani, ja pyyhkäsin kädelläni hiukan tukkaani ja sitten avasin hiljaa oven.
Jospa olisin aavistanut, mikä minua odotti.
Kuvernööri seisoi huolettomasti nojallaan marmoriuunia vasten ja hymyili itsekseen.
Johtaja arkipuvussaan pysytteli nöyränä hänen edessään samettilakki kädessä, ja Viot, joka kiiruimman kaupassa oli käsketty paikalle, seisoi viattoman näköisenä nurkassa.
Kun olin tullut sisään, alkoi kuvernööri puhua.
- Se on siis tämä herra, sanoi hän näyttäen minua, joka huvikseen
viettelee meidän kamarineitsyitämme.
Hän sanoi tämän selvällä, ivallisella äänellä ja yhä edelleen hymyillen.
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, enkä vastannut mitään; mutta kuvernööri ei laskenut leikkiä; hetken vaitiolon perästä toisti hän uudestaan yhtä hymyilevänä:
- Minulla on kai kunnia puhutella herra Daniel Eyssette'ia, joka on
vietellyt vaimoni kamarineitsyen.
En tietänyt, mistä oli kysymys; mutta kuullessani sanan kamarineitsyt jo toista kertaa viskattavan vasten naamaani, tunsin punastuvani häpeästä ja minä huudahdin syvästi suuttuneena:
- Kamarineitsyen, minäkö!... Minä en ole milloinkaan vietellyt mitään
kamarineitsyttä.
Johtajan silmälasien takaa leimahti halveksiva välkähdys ja kuulin, kuinka avaimet mutisivat nurkastaan: »Kuinka hävytöntä!»
Mutta kuvernööri ei lakannut hymyilemästä; hän otti uunin reunalta pienen paperipinkan, jota en ollut ensin huomannutkaan, ja sanoi sitte minuun kääntyen ja huolettomasti noita papereita heiluttaen:
- Hyvä herra, tässä on hyvin ankaria todistuksia teitä vastaan. Nämä
kirjeet on tavattu puheenaolevalta neidiltä. Tosin niistä puuttuu allekirjoitus, eikä kamarineitsytkään ole tahtonut mainita mitään nimeä.
Mutta näissä kirjeissä puhutaan usein lukiosta, ja pahaksi onneksi teille, on herra Viot tuntenut teidän käsialanne ja kirjoitustapanne.
Tässä kohden irvistelivät avaimet pahanilkisesti ja kuvernööri lisäsi yhä edelleen hymyillen:
- Eiväthän kaikki Sarlande'in lukiossa ole runoilijoita.
Nämä sanat kuullessani välähti salamannopea ajatus päähäni: tahdoin nähdä lähempää nuo paperit. Minä syöksähdin kuvernööriä kohden; johtaja, peläten jotain sopimatonta tapahtuvan, aikoi pidättää minua. Mutta kuvernööri ojensi minulle levollisena kirjeet.
- Katsokaa vain! sanoi hän.
Voi hirveätä, minun kirjeeni Cecilialle!
Siinä ne olivat kaikki, jok'ikinen! Ensimmäisenä se, joka alkoi: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallionjyrkänteellä», päättyen kiitoshymniin: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan päällä...» Ja kaikki nämä rakkauden kaunopuheisuuden ihanat kukkaset olin siroittanut kamarineitsyen jalkoihin!... Tämä nainen, joka oli niin ylhäisessä asemassa, joka oli niin j.n.e., harjasi joka aamu kuvernöörin rouvan tohvelit...
Voitte kuvitella minun raivoni, minun hämmästykseni.
- No, mitä sanotte niistä, herra Don Juan? virnisteli kuvernööri.
Ovatko kirjeet teiltä, vai ei?
Vastauksen sijaan painoin pääni alas. Yksi ainoa sana olisi riittänyt puhdistamaan minut: mutta sitä sanaa en sanonut. Olin valmis ennen kärsimään mitä tahansa kuin ilmaisemaan Roger'in... Sillä huomatkaa, Pikku Mies ei hetkeäkään koko tämän kohtauksen aikana tullut epäilleeksi ystävänsä vilpittömyyttä. Tuntiessaan kirjeensä ajatteli hän heti: »Roger on ollut liian laiska niitä puhtaaksi kirjoittamaan; hän on ennemmin pelannut yhden pelin biljaardia lisää ja lähettänyt minun kirjeeni». Pikku Mies rukka, kylläpä olet yksinkertainen!
Kun kuvernööri näki, etten mielinyt vastata, pani hän kirjeet takaisin taskuunsa ja sanoi kääntyen johtajaan ja hänen apuriinsa:
- Nyt, hyvät herrat, tiedätte, mitä teidän on tehtävä.
Nyt tärisivät Viot'in avaimet turmiota ennustaen, ja johtaja vastasi syvään kumartaen, että herra Eyssette olisi ansainnut tulla heti poisajetuksi, mutta että hän kaiken huomion välttämiseksi sai viipyä lukiossa vielä viikon. Juuri niin pitkän ajan, että ehdittiin hankkia uusi opettaja.
Tuo kauhea sana »poisajettu» teki lopun minusta. Kumarsin sanaakaan sanomatta ja riensin ulos. Tuskin olin ovesta ulkona, kun purskahdin itkuun... Juoksin suoraapäätä huoneeseeni tukahduttaen kyyneleitäni nenäliinaan...
Roger oli odottamassa minua; hän näytti kovin levottomalta ja käveli pitkin askelin edestakaisin.
Nähdessään minun astuvan sisään, tuli hän minua vastaan.
- No, herra Daniel! sanoi hän katsoen tutkivasti minuun. Minä vaivuin
sanattomana tuolille.
- Kyyneleitä! Joutavaa lapsellisuutta! jatkoi miekkailumestari raa'alla
äänellä. Se vaan pahentaa asian. No ... joutuun: mitä on tapahtunut?
Silloin minä kerroin hänelle koko tuon kauhean kohtauksen johtajan huoneessa kaikkine yksityiskohtineen.
Sitä myöten kuin puhuin, näin Roger'in muodon yhä enemmän kirkastuvan, hän ei enää katsonut minuun samalla röyhkeällä ilmeellä, ja kuultuaan lopuksi, kuinka olin antanut ajaa itseni pois lukiosta, jotten pettäisi häntä, avasi hän minulle sylinsä ja sanoi ainoastaan:
- Daniel, te olette todellinen gentlemanni!
Tällä hetkellä kuului kadulta vaunujen jyrinää; kuvernööri lähti pois.
- Te olette todellinen gentlemanni, toisti ystäväni miekkailumestari
puristaen ranteitani, niin että olin huutaa. Te olette jalo ihminen, en sano muuta... Mutta ymmärtänette kai, etten voi sallia kenenkään uhrautua puolestani.
Näin sanoen lähestyi hän ovea.
- Elkää itkekö, Daniel herra, minä menen tapaamaan johtajaa, ja minä
vannon ettei ainakaan teitä täältä ajeta.
Hän astui vielä jonkun askeleen; sitte hän tuli takaisin, aivan kuin olisi unohtanut jotakin.
- Mutta, sanoi hän minulle hiljaisella äänellä, kuulkaa, ennenkuin
menen, mitä sanon... Pitkä Roger ei ole yksin maailmassa: hänellä on jossakin maailman kolkassa kivulloinen äiti... Äiti ... hurskas äiti raukka!... Luvatkaa, että kirjoitatte hänelle, kun kaikki on ohi.
Tämä sanottiin juhlallisesti, levollisella äänellä, joka kauhistutti minua.
- Mitä siis aijotte tehdä? huudahdin.
Roger ei vastannut: mutta hän aukaisi takkinsa, niin että saatoin nähdä hänen taskussaan kiiltävän pistoolin pään.
Minä syöksyin kauhistuneena häntä kohden.
- Tappaa itsenne, onneton? Te aijotte tappaa itsenne?
Hän vastasi hyvin kylmästi:
- Kun olin sotapalveluksessa, tein sen lupauksen, että jos minut joskus
hurjapäisyyteni takia alennettaisiin arvossa, niin en eläisi päivääkään häväistykseni jälkeen. Nyt on se hetki tullut, jolloin on pysyttävä sanassa... Viiden minuutin perästä ajetaan minut pois lukiosta, se on: olen häväisty; tunti sen jälestä, hyvää yötä! Minun päiväni ovat päättyneet.
Kuullessani tämän asetuin päättäväisenä oven eteen.
- Ei Roger, te ette lähde täältä! Ennemmin menetän paikkani kuin olen
syynä teidän kuolemaanne.
- Antakaa minun tehdä velvollisuuteni, sanoi hän kammoittavalla
äänellä, ja ponnistuksistani huolimatta onnistui hänen saada ovi puoliksi auki. Silloin juolahti mieleeni puhua hänelle hänen äidistään, tuosta äiti raukasta, joka hänellä oli jossakin maailman kolkassa.
Todistin hänelle, että hänen täytyi elää äitinsä tähden, että minun oli hyvinkin helppo saada toinen paikka, että meillä joka tapauksessa oli viikko aikaa ja että meidän ainakin täytyi odottaa viime hetkeen asti, ennenkuin ryhdyttäisiin moiseen epätoivon työhön... Tämä viimeinen tuuma näytti liikuttavan häntä. Hän myöntyi jättämään käyntinsä johtajan luona ja sen mikä sitä seuraisi joitakuita tunteja myöhemmäksi.
Sillävälin soi kello; me syleilimme toisiamme ja minä menin kouluun.
Millaisia me ihmiset olemme! Olin astunut huoneeseeni epätoivoisena, lähdin sieltä melkeinpä iloisena... Pikku Mies oli niin ylpeä tietäessään pelastaneensa ystävänsä miekkailumestarin hengen.
Mutta minun täytyy tunnustaa, että minä istuissani kateederissa ensimmäisen innostuksen ohimentyä, aloin tuumailla. Roger suostui jäämään henkiin, hyvä; mutta mitä minusta itsestäni tulisi sitte, kun minut jalomielisyyteni palkaksi oli ajettu pois lukiosta?
Sitä ei ollut hauska ajatella; näin jo kodin häväistynä, äidin kyynelten vallassa ja isän hirveästi vihoissaan. Onneksi juolahti mieleeni Jacques; kuinka mainiota, että hänen kirjeensä ymmärsi tulla juuri tänä aamuna! Mikä tässä enää oli hätänä, kirjoittihan hän, että hänen vuoteessaan oli sijaa kahdellekin. Ja Pariisissa itsensä kyllä aina jollakin tavalla elättää.
Tässä ajatukseni kauhusta jähmettyivät: jos mieli täältä lähteä, täytyi olla rahaa; ensiksikin matkarahat, sitte viisikymmentä kahdeksan francia, jotka olin portinvartijalle velkaa, paitsi niitä kymmentä francia, jotka eräs yläluokkalainen oli minulle lainannut, ja sitte äärettömiä summia, joita oli kirjoitettu minun nimeeni Barbetten kahvilan saatavakirjaan. Millä keinoin hankkisin kaikki nämä rahat?
- Pyh, sanoin itsekseni sitä ajatellessani, -- kylläpä minä olen tyhmä
vaivatessani itseäni näin joutavalla; onhan minulla Roger. Hän on hyvissä varoissa, antaahan hän kaupungilla tunteja, ja hän tulee ylen onnelliseksi, kun saa lainata minulle joitakuita satoja francia, minulle, joka olen pelastanut hänen henkensä.
Kun olin asiani näin järjestänyt, unohdin kaikki päivän hirmut ja ajattelin vain suurenmoista Pariisin matkaani. Olin niin iloinen, että tuskin saatoin paikallani pysyä, ja Viot, joka vartavasten tuli lukusaliin, nauttiakseen epätoivostani, oli äärettömän nolon näköinen nähdessään minun ilosta hohtavan naamani. Söin nopeasti vahvan päivällisen, pihalla annoin oppilaille kaikki jälki-istunnot anteeksi.
Vihdoin alkoi tunti.
Tärkeintä oli nyt tavata Roger niin pian kuin suinkin; yhdellä loikkauksella olin hänen huoneessaan; siellä ei ollut ketään. »Hyvä, ajattelin itsekseni, hän on varmaankin pistäytynyt Barbetten kahvilaan», eikä se minua näin jännittävissä olosuhteissa lainkaan kummastuttanut.
Ei Barbetten kahvilassakaan ketään. »Roger», sanottiin siellä, »on mennyt aliupseerien kanssa kentälle.» Mitä pirua heillä mahtoi olla siellä tähän aikaan tekemistä? Aloin käydä hyvin levottomaksi ja suostumatta pelaamaan ainoatakaan peliä biljaardia, johon minua vaadittiin, käärin housuni lahkeet ylös ja lähdin kiivaasti lumessa kulkemaan kenttää kohden saadakseni käsiini ystäväni miekkailumestarin.
XII.
RAUTARENGAS.
Sarlande'ista kentälle on runsas puoli peninkulmaa: mutta sitä kyytiä kuin kuljin, tein sen matkan varmaan vajaassa neljännestunnissa. Vapisin Roger'in puolesta. Pelkäsin, että tuo poika raukka oli lupauksestaan huolimatta kertonut kaikki johtajalle, silläaikaa, kun minä olin lukusalissa: olin yhä vielä näkevinäni hänen pistoolinsa perän välkähtävän. Tuo hirveä ajatus antoi minulle siivet. Mutta tuon tuostakin näin lumessa useita jälkiä, jotka kaikki veivät kenttää kohden, ja minua tyynnytti hiukan ajatus, ettei miekkailumestari ollut yksin. Silloin minä hiukan hiljentäen vauhtiani, aloin ajatella Pariisia. Jacques'ia ja lähtöäni...
Mutta hetken perästä olin taas kauhean pelon vallassa.
- Roger aikoo aivan varmaan tappaa itsenisä. Mitä muuta hän olisi
tullut tältä autiolta paikalta etsimään, kaukana kaupungista. Ystävänsä Barbetten kahvilasta on hän nähtävästi ottanut mukaansa sanoakseen heille hyvästit, juodakseen heidän kanssaan jäähyväismaljan... Voi noita sotilaita!... Ja minä lähdin taasen henki kurkussa juoksemaan.
Onneksi aloin jo lähestyä kenttää, näin jo sen suuret, humisevat puut. »Ystävä parka, kunhan nyt vain tulisin ajoissa!»
Jäljet johtivat minut suoraan Espéron'in ravintolaan.
Tämä ravintola oli kurja, huonomaineinen paikka, jonne Sarlande'in irstailijat tekivät juomaretkiään. Olin useammankin kerran ollut siellä aliupseerien seurassa, mutta milloinkaan ei se ollut minusta näyttänyt niin vastenmieliseltä kuin nyt. Keltaisen likaisena neitseellisen puhtaan lumiaavikon keskellä näytti se ikäänkuin piilottelevan mataline porttineen, ränstyneine seinineen ja likaisine akkunoineen pienen jalavametsikön takana. Se näytti häpeävän huonoa ammattiaan.
Tullessani lähemmäksi kuulin iloista humua, naurua ja kevytmielisiä lauluja.
Hyvä Jumala, ajattelin vapisten, siellä juodaan jäähyväismaljoja. Ja minä pysähdyin hengästyneenä.
Olin silloin ravintolan takana; työnsin auki pienen portin ja astuin puutarhaan. Mikä hirveä puutarha! Korkea, paljas pensasaita, lehdettömiä syreenipensaita, suuria roskakasoja lumella ja siellä täällä valkeita lehtimajoja, jotka muistuttivat eskimojurttia. Sitä katsellessa kävi mieli apeaksi.
Melu kuului alimmasta kerroksesta, ja mässäys mahtoi olla tällä hetkellä kuumimmillaan, sillä kylmästä huolimatta olivat akkunat selkiseljällään.
Laskin jo jalkani portaitten alimmalle astuimelle, kun kuulin jotain, joka seisautti minut yhdellä iskulla, ja saattoi vereni jähmettymään: nimeni mainittiin naurun remahdusten kaikuessa. Roger puhui minusta ja kummista kummin, joka kerta, kun Daniel Eyssette'n nimi toistettiin, olivat kuulijat katketa naurusta.
Kirvelevän uteliaisuuden ajamana, selvästi tuntien, että saisin kuulla jotain tavatonta, vetäydyin takaisin ja hiivin lumessa, joka maton tavoin hiljensi askeleeni, kenenkään huomaamatta lehtimajaan, joka aivankuin varta vasten sattui olemaan juuri akkunoitten alla.
Tuon lehtimajan tulen koko elämäni ajan näkemään silmissäni; tulen koko elämäni ajan näkemään sen lakastuneet lehtiseinät, sen likaisen maapohjan, sen pienen vihreäksi maalatun pöydän ja sen vettä valuvat puupenkit... Päivä tuskin pääsi pilkoittamaan lumen läpi, jonka peitossa se oli; lumi suli hiljakseen ja tipahteli pääni päälle.
Tuossa lehtimajassa, joka oli pimeä ja kostea kuin hauta, olen oppinut ymmärtämään, kuinka ilkeitä ja halpamaisia ihmiset voivat olla, siellä olen oppinut epäilemään, halveksimaan, vihaamaan... Varjelkoon Jumala teitä, jotka tätä luette, milloinkaan joutumasta tuohon lehtimajaan!...
Henkeäni pitäen, vuoroin punastuen ja vaaleten vihasta ja häpeästä, seisoin kuuntelemassa, mitä ravintolassa sanottiin.
Ystäväni, miekkailumestari puhui koko ajan... Hän kertoi seikkailunsa Cecilian kanssa, lemmenkirjeistä, kuvernöörin käynnistä lukiolla, höystäen kertomustaan kaikenmoisilla lisillä ja liikkeillä, jotka mahtoivat olla hyvin hullunkurisia siitä vaikutuksesta päättäen, minkä ne tekivät kuulijoihin.
- Ymmärrätte kai, rakkaat ystävät, sanoi hän rivolla äänellään, --
etten minä suotta ole tepastellut kolmea vuotta zuaviteatterin näyttämöllä. Niin totta kuin tässä seison, luulin jo yhteen aikaan olevani hukassa ja etten milloinkaan enää joisi kanssanne Espéron'in mainiota viiniä... Tosin ei pikku Eyssette ollut mitään hiiskunut; mutta olihan vielä aikaa puhua; ja näin meidän kesken sanottuna luulen, että hän tahtoikin vaan antaa minulle kunnian itse ilmaista itseni.
Silloinpas minä ajattelin itsekseni: »Nyt näppärästi suuri kohtaus toimeen, Roger!»
Ja sitte minun paras ystäväni miekkailumestari rupesi näyttelemään niin sanomaansa suurta kohtausta, toisin sanoen sitä, mitä aamulla oli tapahtunut kamarissani minun ja hänen välillään. Voi tuota roistoa, hän ei unohtanut mitään... Hän huusi, teatteriäänellä: Äitini, äiti parkani!
Sitte hän matki minun ääntäni: »Ei, Roger, ei, te ette saa mennä!»...
Suuri kohtaus oli todellakin mitä hullunkurisin, ja koko kuulijakunta kieritteli itseään naurusta. Mutta minä tunsin suurten kyynelten vierivän pitkin poskiani, vilunväreet puistattivat ruumistani ja korvani soivat, koko aamuinen inhoittava huvinäytelmä kävi minulle selväksi, kykenin epäselvästi tajuamaan, että Roger tahallaan oli lähettänyt minun kirjeeni turvatakseen itsensä mahdollisten seurausten varalta, että hänen äitinsä, hänen äiti raukkansa oli maannut parikymmentä vuotta haudassa, ja että olin luullut hänen piippukoteloansa pistoolin peräksi.
- Entä kaunis Cecilia? kysyi yksi gentlemanneista.
- Cecilia ei ole maininnut nimeäni, hän on matkustanut pois, siinä
vasta kunnon tyttö.
- Entä pikku Daniel! mikä hänet perii?
- Pyh, vastasi Roger.
Tässä hän teki liikkeen, joka sai kaikki nauramaan.
Tämä naurunremahdus saattoi minut raivoihini. Aijoin tulla lehtimajasta ja äkkiä kuin haamu ilmestyä heidän keskellensä. Mutta hillitsin itseni, olin jo ollut kyllin naurettava.
Nyt tuotiin paisti sisään ja lasit kilahtelivat vastakkain.
- Roger'in malja! Roger'in malja! kuului joka puolelta.
En voinut kestää kauempaa, kärsin liiaksi. Vähääkään välittämättä, näkikö minut kukaan, syöksyin ulos puutarhasta. Yhdellä hyppäyksellä olin portin ulkopuolella ja aloin juosta kuin mieletön suoraan eteenpäin.
Pimeys alkoi hiljaa laskeutua yli seudun ja tuolle äärettömälle lumiaavikolle levisi ikäänkuin sanomaton surumielisyys.
Juoksin jonkun aikaa niinkuin haavoitettu otus; elleivät särkyneet, vertavuotavat sydämet olisi muuta kuin runoilijain korupuheita, niin voisin vannoa, että jätin jälkeeni tuolle valkealle kentälle pitkän verijuovan.
Tunsin olevani hukassa. Mistä saisin rahaa? Kuinka voisin lähteä? Kuinka voisin päästä Jacques veljeni luo? Roger'in ilmiantaminenkaan ei olisi minua auttanut... Nyt hän voi kieltää kaiken, kun Cecilia oli poissa.
Vihdoin menehtyneenä väsymyksestä vaivuin lumeen erään kastanjapuun alle. Olisin ehkä jäänyt siihen seuraavaan aamuun itkemään, kykenemättä mitään ajattelemaan, kun yhtäkkiä jossakin hyvin, hyvin kaukana Sarlande'issa päin kuulin kellon soivan; se oli lukion kello. Olin unohtanut kaiken; tuo kello kutsui minut uudelleen elämään: minun täytyi palata takaisin ja valvoa oppilaita salissa... Salia ajatellessani iski äkkiä uusi ajatus päähäni. Heti lakkasivat kyyneleeni vuotamasta; tunsin itseni väkevämmäksi. Nousin ylös maasta ja lähdin kulkemaan Sarlande'ia kohden varmoin askelin, niinkuin ainakin mies, joka on tehnyt järkähtämättömän päätöksen.
Jos tahdotte tietää, minkä järkähtämättömän päätöksen Pikku Mies oli tehnyt, seuratkaa häntä Sarlande'iin tuon laajan valkean aavikon poikki; seuratkaa häntä kaupungin pimeitä, likaisia katuja pitkin, seuratkaa häntä lukion porttikäytävään; seuratkaa häntä saliin välitunnin ajaksi ja huomatkaa millä kummallisella itsepäisyydellä hän katselee suurta rautarengasta, joka riippuu katosta, seuratkaa häntä vielä välitunnin päätyttyä lukuhuoneeseen, nouskaa hänen mukanaan kateederiin ja lukekaa hänen olkapäänsä ylitse tämä surullinen kirje, jota hän kirjoittaa vallattomien poikien hirveästi melutessa:
»Herra Jacques Eyssette, Bonapartenkatu, Pariisi.
Anna anteeksi, rakkain Jacques, suru, jonka tulen sinulle
tuottamaan. Sinä, joka et enää itkenyt, saat vielä kerran itkeä
minun tähteni; mutta se onkin sitten viimmeinen kerta... Kun saat
tämän kirjeen, on Daniel raukkasi kuollut...»
Tässä kohden yltyy melu lukuhuoneessa kaksinkertaiseksi. Pikku Mies keskeyttää kirjoituksensa ja jakaa muutamia rangaistuksia oikealle ja vasemmalle, mutta arvokkaasti, suuttumatta. Sitte hän jatkaa:
»Katso, Jacques, olin liian onneton. En voinut muuta kuin tappaa
itseni. Tulevaisuuteni on mennyttä: minut on ajettu pois lukiosta
erään naisjutun tähden, joka kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle,
sitten olen tehnyt velkoja, en voi enää tehdä työtä, minä häpeän,
olen väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, elämä hirvittää minua...
Menen ennemmin pois.»
Pikku Miehen on vielä kerran keskeyttäminen kirjoituksensa. »Viisisataa värsyä Souheyrol'ille! Fouque ja Loupi sunnuntaina huonearestiin!» Tämän tehtyään hän päättää kirjeensä.
»Hyvästi, Jacques, minulla olisi vielä paljon kerrottavaa sinulle,
mutta tunnen, että rupeisin itkemään, ja oppilaat katsovat minuun.
Sano äidille, että olen pudonnut kävelyretkellä joltakin korkealta
vuorelta, tai että olen luistellessa hukkunut. Keksi juttu mikä
tahansa, kunhan hän ei vaan milloinkaan saa tietää totuutta!...
Suutele tuhat kertaa rakasta äitiä puolestani; suutele myös
isäämme ja koeta pian luoda heille kaunis koti. Hyvästi, rakas
veli! Muista Danieliasi.»
Saatuaan tämän kirjeen valmiiksi, aloittaa Pikku Mies heti toisen, joka kuuluu näin:
»Herra abbé, pyydän teitä toimittamaan veljelleni Jacques'ille
kirjeen, jonka jätän hänelle. Leikatkaa samalla hiuksistani
suortuva äidilleni.
Minä pyydän Teiltä anteeksi ikävyyttä, jonka Teille tuotan. Olen
tappanut itseni siksi, että olin täällä liian onneton. Te yksin,
herra abbé, olette aina ollut hyvä minua kohtaan... Kiitän Teitä
siitä.
Daniel Eyssette.»
Sitte Pikku Mies panee tämän ja Jacques'in kirjeen samaan suureen kuoreen ja kirjoittaa päällekirjoitukseksi: »Sitä henkilöä, joka ensimmäiseksi löytää ruumiini, pyydetään viemään tämä kirje abbé Germane'in käsiin.» Sitte näin kaikki asiansa järjestettyään odottaa hän lukujen päättymistä.
Luvut ovat päättyneet. Syödään illallinen, pidetään rukoukset, mennään makuusaliin.
Oppilaat menevät levolle; Pikku Mies kävelee edestakaisin, odottaen että he nukkuisivat. Viot tulee tarkastusretkellensä; kuuluu ainoastaan hänen avaintensa salaperäinen kilinä ja hänen tohveliensa hiljainen hipsutus lattialla. --
»Hyvää yötä, herra Viot», kuiskaa Pikku Mies. »Hyvää yötä, herra Eyssette», vastaa tarkastaja hiljaa; sitten hänen askeleensa häipyvät käytävään.
Pikku Mies on yksin. Hän avaa hiljaa oven ja pysähtyy hetkeksi etehiseen kuuntelemaan, heräävätkö oppilaat; mutta kaikki on hiljaista makuusalissa.
Silloin hän laskeutuu rappusia myöten alas ja hiipii varpaillaan varjossa olevaa seinän viertä pitkin. Pohjatuuli vinkuu ovien raoissa.
Rappukäytävän läpi kulkeissaan, sattuu hänen silmäänsä valkea, lumen peittämä piha, jota pimeät muurit ympäröivät.
Tuolla ylhäällä katonrajassa tuikkaa yksinäinen tuli: abbé Germane kirjoittaa siellä suurta teostansa. Pikku Mies lähettää sydämensä syvyydestä tuolle hyvälle ihmiselle viimmeiset hartaat hyvästinsä; sitte hän astuu saliin...
Merisotakoulun vanha voimistelusali on verhoutunut kylmään, kolkkoon hämärään. Kuu pilkistää pienen ristikkoakkunan läpi, paistaen suoraan rautarenkaaseen, joka on tuntikausia ollut Pikku Miehen ainoa ajatus, -- se loistaa hopeoissa... Salin nurkassa viruu vanha jakkara. Pikku Mies menee ottamaan sen, kantaa sen rautarenkaan alle ja nousee sille; hän ei ole erehtynyt, se on juuri niin korkea kuin on tarvis. Sitte ottaa hän kaulastaan pitkän, sinipunervan silkkisen kaulahuivinsa, jota hän pitää kuin nauhaa monin kerroin kaulansa ympäri käärittynä. Hän sitoo huivin renkaaseen ja tekee juoksevan solmun... Kello lyö yksi. Kuolinhetki on tullut...
Vapisevin käsin levittää Pikku Mies juoksevan solmun. Hän on kuin kuumeessa. Hyvästi, Jacques! Hyvästi, äiti...!
Silloin iskee rautakoura häneen kiinni. Hän tuntee jonkun tarttuvan vyötäisiinsä ja laskevan hänet jakkaralta lattialle seisomaan. Samalla sanoo tuima, pilkallinen ääni, jonka hän hyvin tuntee: »Onpas tämäkin aika kieppua renkaissa!»
Pikku Mies kääntyy hämmästyksestä jähmettyneenä. Hän näkee edessään abbé Germane'in ilman viittaa, lyhköisissä housuissa, papinkaulus liivien päällä. Hänen ihanan rumat kasvonsa hymyilevät surullisesti kalpeassa kuutamossa... Hän on käyttänyt vaan toista kättään nostaessaan itsemurhaajan maahan; toisessa pitää hän vielä vesipulloa, jonka hän oli käynyt pihakaivolla täyttämässä.
Nähdessään Pikku Miehen tuskasta vääristyneet kasvot ja kyyneleiset silmät, lakkaa abbé Germane hymyilemästä ja hän toistaa, mutta tällä kertaa lempeällä, melkeinpä hellällä äänellä:
- Kuinka hassua, rakas Daniel, kieppua renkaissa tähän päivän aikaan.
Pikku Mies on hyvin punainen ja hyvin hämillään.
- En minä kiepu renkaissa, herra abbé, minä tahdon kuolla.
- Mitä! ... kuolla?... Sinulla on siis paljon suruja?
- Voi! ... vastaa Pikku Mies, samalla kun palavat kyyneleet vuotavat
pitkin hänen poskiaan.
- Daniel, sinä tulet minun mukaani, sanoo abbé.
Pikku Mies tekee kieltävän merkin ja näyttää rautarengasta, josta riippuu kaulahuivi... Abbé Germane ottaa häntä kädestä.
- Kuuleppas, tule minun huoneeseeni, jos tahdot tappaa itsesi, niin
voithan tehdä sen siellä. Siellä on tuli, siellä on hauskempaa.
Mutta Pikku Mies vastustelee: »Antakaa minun kuolla, herra abbé. Teillä ei ole oikeutta estää minua kuolemasta.»
Papin silmissä leimahtaa vihan välähdys: »Vai niin, niinkö se onkin!» sanoo hän. Ja tarttuen äkkiä Pikku Miestä vyötäisiltä vie hän hänet mukaansa kainalossaan, aivan kuin tavarakääryn, välittämättä vähääkään hänen vastusteluistaan ja rukouksistaan...
... Pian ollaan abbé Germane'in luona: uunissa loimottaa aika valkea; tulen ääressä on pöytä, jolla on palava lamppu, piippuja ja paperikasa täynnä harakan varpaita.
Pikku Mies istuu uunin nurkassa. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän puhuu paljon, hän kertoo elämäkertansa, onnettomuutensa ja miksi hän on tahtonut lopettaa itsensä. Abbé kuuntelee häntä hymyillen; sitte kun lapsi on puhunut tarpeekseen, itkenyt tarpeekseen ja keventänyt tarpeekseen ahdistetun, sairaan sydämensä, ottaa tuo kunnon mies häntä käsistä kiinni ja sanoo hänelle hyvin rauhallisesti:
- Eihän tuo ole yhtään mitään, poikaseni, sinä olisit tehnyt varsin
tyhmästi, jos olisit tappanut itsesi noin vähästä. Sinun juttusi on hyvin yksinkertainen; sinut on ajettu pois lukiosta, -- joka sivumennen sanottuna on sinulle suuri onni ... -- no, sinun täytyy lähteä pois, lähteä heti pois, ennenkuin tuo viikkosikaan on lopussa... Ethän sinä, piru vieköön, ole mikään kyökkipiika!... Ole surematta rahojasi ja velkojasi, kyllä minä niistä huolen pidän... Rahat, jotka aijoit lainata tuolta konnalta, saat minulta lainaksi. Me järjestämme kaiken tämän huomenna... Ja nyt ei sanaakaan, minun täytyy tehdä työtä ja sinun täytyy nukkua...
Mutta sinä et saa palata kamalaan makuusaliisi: siellä sinun olisi kylmä ja siellä sinua pelottaisi; sinä menet maata minun sänkyyni, johon pantiin tänä aamuna puhtaat lakanat... Minä kirjoitan koko yön; ja jos minua rupeaa nukuttamaan, heitän pitkäkseni sohvalle...
Hyvää yötä, älä sano enää mitään.
Pikku Mies panee maata, hän ei vastustele... Kaikki, mitä hänelle tapahtuu, tuntuu unelta. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut yhtenä päivänä!
Kuoleman kynnykseltä on hän joutunut tähän suloiseen vuoteeseen, tähän lämpöiseen, rauhalliseen huoneeseen... Kuinka Pikku Miehen on hyvä olla!... Silloin tällöin avatessaan silmänsä näkee hän lampun varjostimen lempeässä valossa hyvän abbé Germane'in, joka koko ajan piippuaan imien lennättää rapisevaa kynäänsä valkeita paperiarkkeja pitkin.
... Heräsin seuraavana aamuna siihen, että abbé taputti minua olkapäälle. Olin nukkuessani unohtanut kaikki... Se saattoi pelastajani makeasti nauramaan.
- No, poikaseni, sanoi hän, kello soi, ala joutua; ei kukaan ole vielä
huomannut mitään, mene ottamaan oppilaasi vastaan niinkuin tavallisesti; aamiaistunnilla odotan sinua täällä puhuakseni kanssasi.
Yhtäkkiä muistoni palasi takaisin. Tahdoin kiittää häntä; mutta hän suorastaan ajoi minut ulos ovesta.
Kuinka pitkältä lukutunti minusta tuntui, on minun tarpeeton kertoa...
Pojat olivat tuskin pihalla, kun jo koputin abbé Germane'in ovea. Hän seisoi kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat pitkälti ulosvedettyinä ja latoi huolellisesti kultarahoja pieniin kasoihin.
Kolina, joka syntyi sisääntulostani, saattoi hänen kääntämään päänsä, sitten hän jatkoi työtänsä sanaakaan sanomatta; kun hän oli lopettanut, sulki hän laatikkonsa ja viittasi minua kädellään, hyväntahtoisesti hymyillen:
- Kaikki tämä on sinun, sanoi hän. Minä olen päättänyt tilisi. Tässä on
matkarahat, tässä portinvartijalle, tässä Barbetten kahvilaan, tässä oppilaalle, joka on sinulle lainannut kymmenen francia... Olin säästänyt nämä rahat palkatakseni veljenpojalleni sijaisen sotapalvelukseen; mutta hän joutuu arvannostoon vasta kuuden vuoden perästä, ja siksi me kyllä tapaamme.
Minä aijoin sanoa jotakin, mutta tuo mies mokoma ei antanut siihen aikaa: »Ja nyt poikaseni, sano hyvästi minulle ... kello soi, ja kun palaan tunniltani, en suo näkeväni sinua enää täällä. Tämän Bastiljin ilma ei ole sinulle terveellinen... Laita itsesi pian Pariisiin, ole ahkera, rukoile Jumalaa, polta piippua ja koita olla mies. -- Sillä näetkös, pikku Daniel, sinä olet yhä vielä lapsi, ja minä pahoin pelkään, että pysyt lapsena koko elämäsi ajan.»
Ja sitten hän avasi minulle jumalallisella hymyllä sylinsä, mutta minä heittäydyin nyyhkien hänen jalkoihinsa. Hän nosti minut ylös ja suuteli minua kumpaisellekin poskelle.
Kello soi viimmeistä kertaa.
- Ahaa, nytpäs minä tulen myöhään, sanoi hän kooten kiireesti kirjansa
ja vihkonsa. Juuri lähtemäisillään kääntyi hän vielä kerran puoleeni.
- Onhan minullakin veli Pariisissa, kunnon pappismies, jota voisit
mennä tapaamaan... Mutta mitä joutavia, tuollaisena puolihulluna unohdat tietysti heti hänen osoitteensa... Ja sanomatta sen enempää, hän alkoi taas harpata portaita alas. Hänen viittansa liepeet liehuivat takana; oikealla kädellä piteli hän patalakkiaan ja vasemmassa kainalossaan kantoi hän suurta paperi- ja kirjakasaa... Rakas abbé Germane.
Ennenkuin lähdin, loin vielä viimmeisen silmäyksen hänen huoneeseensa, katselin viimmeisen kerran suurta kirjastoa, pientä pöytää, puoleksisammunutta tulta, nojatuolia, jossa olin itkenyt, vuodetta, jossa olin niin suloisesti maannut; ja ajatellessani huoneen salaperäistä asukasta, jonka elämässä aavistin niin paljon salattua hyvyyttä, rakkautta ja kohtaloon alistumista, en voinut olla häpeämättä omaa raukkamaisuuttani ja minä vannoin, etten milloinkaan unohtaisi abbé Germanea.
Sillävälin kului aika... Minun oli laitettava matka-arkkuni kuntoon, maksettava velkani ja tilattava itselleni paikka postivaunuissa...
Lähtiessäni huomasin uunin nurkalla useita vanhoja, mustuneita piippuja.
Otin niistä kaikkein vanhimman, kaikkein mustimman ja lyhimmän ja panin sen taskuuni aivan kuin pyhän esineen; sitte menin alas.
Alhaalla oli vanhan voimistelusalin ovi vielä auki. En voinut sivukulkeissani olla vilkaisematta sisälle, ja se minkä näin, saattoi minut värisemään. Näin tuon suuren, kolkon salin katosta riippuvan kiiltävän rautarenkaan, ja punasinervän kaulahuivini juoksevine solmuineen heiluvan renkaassa kaatuneen jakkaran yläpuolella.
XIII.
VIOT'IN AVAIMET.
Kun minä juoksujalkaa lähdin lukiosta, vielä aivan täristyksissäni siitä näystä, jonka juuri olin jättänyt, aukesi portinvahdin asunnon ovi kiireesti ja minä kuulin huudettavan:
- Herra Eyssette, herra Eyssette!
Näin Barbetten kahvilan isännän ja hänen kunnianarvoisan ystävänsä Cassagne'n peloittavan, miltei röyhkeän näköisinä.
Kahvilan omistaja avasi ensin suunsa.
- Te kuulutte matkustavan pois, herra Eyssette?
- Niin, minä matkustan, herra Barbette, vastasin levollisesti, lähden
vielä tänään.
Herra Barbette kimposi koholle, herra Cassagne samoin; mutta herra Barbetten kimmahdus oli paljon korkeampi kuin herra Cassagne'n, sillä minä olin hänelle paljon enemmän velkaa.
- Mitä, vielä tänään!
- Vielä tänään, olen juuri menossa tilaamaan itselleni paikkaa
postivaunuissa.
Luulin, että he karkaisivat kurkkuuni.
- Entä minun rahani? sanoi herra Barbette.
- Ja minun? ulvoi herra Cassagne.
Sanaakaan sanomatta astuin portinvartijan huoneeseen ja kaivettuani juhlallisesti kaksin käsin taskuistani abbé Germane'in kiiltävät kultakolikot, aloin latoa pöydän nurkalle, mitä kummallekin olin velkaa.
Se oli mainio teatteritemppu! Kuin taikaiskusta kirkastuivat molempien ynseät naamat. Kun he olivat korjanneet rahat taskuunsa hiukan häpeissään siitä, että olivat osoittaneet minulle epäluottamusta, mutta hyvin iloissaan saadessaan omansa takaisin, sulivat he valitteluihin ja ystävyyden osoituksiin:
- Jätättekö todellakin meidät, herra Eyssette...? Kuinka ikävää! Mikä
suuri vahinko koululle!
Ja sitte ai'ta ja voi'ta ja huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä.
Päivää aikaisemmin olisi minut vielä petetty moisilla ystävyyden osoituksilla, mutta nyt tekivät minut kaikki tunteenpurkaukset jääkylmiksi.
Tuo neljännestunti lehtimajassa oli minut opettanut tuntemaan ihmiset,
- niin ainakin luulin, -- ja mitä ystävällisempiä nuo inhottavat
kapakoitsijat olivat olevinaan, sitä enemmän kasvoi vastenmielisyyteni.
Niinpä karkasin hyvin lyhyeen heidän naurettavat tunteenpurkauksensa ja lähdin lukiosta kiiruhtaen tilaamaan itselleni paikkaa ihanissa postivaunuissa, jotka veisivät minut kauvas kaikista näistä sydämettömistä ihmisistä.
Postikonttorista palatessani kuljin Barbetten kahvilan ohi, mutta en poikennut sisään; paikka kauhisti minua. Mutta selittämättömän karvaan uteliaisuuden ajamana tirkistin akkunan takaa saliin... Kahvila oli täynnä väkeä; sattui olemaan se päivä, jolloin pelattiin rahasta.
Sotilaslakkien töyhdöt hehkuivat tupakansavun läpi ja miekankannikkeet kimmelsivät seinällä. Gentlemannit olivat täyslukuisina koolla, puuttui ainoastaan miekkailumestari.
Katselin hetkisen noita karkeita, punaisia naamoja, jotka monistuivat peileissä, -- laseissa väräjävää absinttia ja kolhosyrjäisiä viinakarahviinejä. Ajatellessani, että olin elänyt mukana tuossa likaviemärissä, tunsin punastuvani... Näin Pikku Miehen hääräävän biljaardipöydän ympärillä, merkitsevän pisteitä, maksavan punssin, nöyränä, halveksittuna vaipuvan päivä päivältä yhä syvemmälle piippunysä tai kasarmirengutus alituiseen hampaissa.
Tämä näky sai minut vielä enemmän kauhistumaan, kuin tuo pieni tuulessaliehuva kaulahuivini; jonka olin nähnyt voimistelusalissa.
Riensin pois...
Mutta kun olin menossa lukioon päin, seurassani mies, joka tuli kantamaan matka-arkkuani postivaunuihin, näin miekkailumestarin tulevan vastaani hilpeänä, keppi kädessä, huopahattu korvallisella, peilaillen kauniita viiksiään hienoissa kiiltonahkasaappaissaan ... kaukaa katselin häntä ihastuksella sanoen itsekseni: »Mikä vahinko, että noin komealla miehellä on niin ruma sielu!...» Hän puolestaan oli huomannut minut ja tuli minua kohden avoimin sylin, vilpitön hymy huulilla... Voi sinua, lehtimaja!
- Minä etsin teitä, sanoi hän... Mitä kuulen? Te...
Hänen puheensa katkesi tähän. Katseeni sulki valheet hänen suuhunsa. Ja tämä katse, joka kohtasi häntä suoraan silmästä silmään, mahtoi sanoa kaikenmoista tuolle heittiölle, sillä näin hänen äkkiä kalpenevan, sopertavan jotakin, joutuvan hämilleen, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: heti paikalla oli hänellä taas entinen julkea ilmeensä, hän iski minuun kylmät silmänsä terävinä kuin miekan terä, pisti kätensä päättäväisesti taskuunsa ja jatkoi matkaansa mutisten itsekseen, ettei niiden, jotka olivat tyytymättömiä, tarvinnut muuta kuin tulla se hänelle sanomaan...
Mene, heittiö!
Kun palasin lukioon, olivat pojat tunnilla. Me menimme minun vinnikamariini. Mies nosti matka-arkun olalleen ja alkoi astua alas.
Minä viivyin hetkisen tuossa jääkylmässä huoneessa katsellen sen kolkkoja, likaisia seiniä, sen mustaa, loville vuoltua pulpettia ja pienen akkunan läpi pihan plataaneja, joiden latvat olivat lumen peitossa... Sanoin itsekseni hyvästit koko tälle maailmalle.
Silloin kuulin ukkosen kaltaisen äänen, joka torui luokalla: se oli abbé Germane'in ääni. Se sai sydämeni jälleen lämpiämään ja ripsistäni vierähtämään hereitä kyyneleitä.
Sitte laskeuduin hitaasti portaita alas katsellen tarkkaavaisena ympärilleni, ikäänkuin viedäkseni mukaani silmissäni kokonaiskuvan noista paikoista, joita en tulisi enää milloinkaan näkemään. Näin kuljin jylhiä käytäviä pitkin, joissa ensi kerran olin tavannut mustat silmät.
Suojelkoon Jumala teitä, mustat silmät... Kuljin myös johtajan huoneen salaperäisen kaksinkertaisen oven ohi, sitte pari askelta tuonnempana Viot'in huoneen ohi... Siellä seisahduin äkkiä... Oi riemua, oi nautintoa! Avaimet, nuo hirvittävät avaimet riippuivat avaimen reijässä, ja tuuli pani ne hiljaa kilisemään. Katselin niitä jonkinlaisella pyhällä kauhulla, sitte yhtäkkiä lensi päähäni kostontuuma. Kavalasti, pyhyyden häpäisijän kädellä vedin avainkimpun lukosta, pistin sen päällystakkini alle ja harppasin portaita alas neljä astinta kerrallaan.
Pihan toisessa päässä oli tavattoman syvä kaivo. Juoksin sinne samassa hengenvedossa... Tähän aikaan oli piha tyhjä; lasisilmänoita ei ollut vielä nostanut akkunaverhoaan. Kaikki suosi rikostani. Silloin vetäsin avaimet takkini alta, nuo kurjat avaimet, jotka olivat minua niin hirveästi kiduttaneet, ja heitin ne kaikin voimin kaivoon...
Kili-kili-kil! Kuulin niiden helähtävän alas, kilahtelevan kaivon seinämiä vasten ja raskaasti putoavan veteen, joka sulkeutui niiden yli: tämän ilkityön tehtyäni lähdin hymyillen pois.
Viimmeinen ihminen, jonka tapasin porttikäytävässä lukiosta lähteissäni oli Viot, mutta avaimeton Viot, vauhkona, kauhuissaan juoksemassa sinne tänne. Kun hän tuli kohdalleni, katsoi hän minuun hetkisen tuskallisesti. Tuo onneton tunsi halua kysyä minulta, olinko minä niitä nähnyt. Mutta hän ei uskaltanut. Juuri tällöin portinvartija kumartui porraskaiteen yli ja huusi portaitten yläpäästä: »Herra Viot, en minä löydä niitä!» Kuulin avainniekan sanovan hiljaa: »Voi, hyvä Jumala!» Ja hän lensi taas kuin mieletön etsimään.
Olisin kernaasti tahtonut nauttia kauvemmin tästä näytelmästä, mutta postivaunujen torvi raikui torilla, ja ilman minua ne eivät saaneet lähteä.
Ja nyt ainiaaksi hyvästi suuri, mustunut, vanhasta raudasta ja jylhistä kivistä tehty lukio, hyvästi häijyt lapset! hyvästi kamalat ohjesäännöt!
Pikku Mies lentää pois eikä palaa enää takaisin. Ja te, markiisi de Boucoyran, olkaa mielissänne! Hän lähtee antamatta teille tuota miekanpistosta, jota on niin kauvan haudottu gentlemannien kesken Barbetten kahvilassa. Piiskaa hevosiasi, kuski! Raiju, postitorvi! Ja te, vanhat kunnon postivaunut, iskekää tulta joka pyörällänne, viekää täyttä neliä Pikku Mies pois... Viekää hänet pian hänen syntymäkaupunkiinsa, jotta hän saa syleillä äitiään Baptiste enon luona ja sitte saa suunnata matkansa Pariisiin kohdatakseen siellä niin pian kuin suinkin Eyssetten (Jacques'in) tämän huoneessa Quartier Latin'issa...
XIV.
BAPTISTE ENO.
Baptiste eno, äitini veli, oli mitä kummallisin ihminen, ei hyvä eikä paha. Hän oli varhain nainut jättiläisnaisen, joka oli laiha ja itara, ja jota hän pelkäsi. Tuon vanhan lapsen ainoa intohimo oli kuvien värittäminen. Jo lähemmäs neljäkymmentä vuotta oli hän elellyt värikuppien, siveltimien ja värien keskellä viettäen aikansa värittämällä kuvalehtien kuvia. Talo oli täynnä vanhoja kuva- ja pilalehtiä ja maantieteellisiä karttoja, kaikki vahvasti koristettuina.
Kaikkein kireimpinä aikoina, kun ei täti antanut hänelle rahaa kuvalehtien ostoon, saattoi eno värittää kirjojakin. Totinen totuus on, että olen pitänyt kädessäni espanjan kielioppia, jonka eno oli värittänyt kannesta kanteen, adjektiivit sinisellä, substantiivit vaaleanpunaisella j.n.e.
Tämän vanhan hupsun ja hänen sydämettömän puolisonsa seurassa oli äitini täytynyt elää jo puoli vuotta. Äiti raukka vietti kaiket päivät veljensä huoneessa, istuen hänen vieressään ja koittaen olla joksikin hyödyksi.
Hän pyyhki siveltimiä, pani vettä värikuppeihin... Ikävintä oli, että meidän häviöstämme alkaen Baptiste eno sydämensä pohjasta halveksi isääni ja että äiti aamusta iltaan oli tuomittu kuulemaan hänen sanovan: »Eyssetteltä puuttuu vakavuutta! Eyssetteltä puuttuu vakavuutta!» Sinä vanha hölmö! Olisittepa nähneet, kuinka mahtipontisesti ja millä vakuutuksella hän sen sanoi värittäessään espanjan kielioppia! Sittemmin olen tavannut elämässä montakin noita itseään hyvin vakavina pitäviä ihmisiä, jotka panevat aikansa espanjan kieliopin värittämiseen ja pitävät muita huikentelevaisina.
Kaikki nämä eno Baptisten erikoisuudet ja se surkea elämä, jota äiti vietti hänen luonaan, kävi minulle vasta myöhemmin selväksi; mutta heti taloon tullessani tajusin, että sanottiinpa mitä tahansa, niin ei äitini saattanut olla onnellinen... Sisään astuissani oltiin juuri menossa päivällispöytään. Äiti joutui haltioihinsa minut nähdessään ja syleili Pikku Miestä, niinkuin arvata saattoi, kaikin voimin. Mutta äiti rukka oli hämillään ja puhui vähän lempeällä, vapisevalla äänellä, silmät lautaseensa luotuina. Hän oli niin säälittävän näköinen vanhassa, mustassa puvussaan.
Eno ja täti ottivat minut hyvin kylmästi vastaan. Täti kysyi pelästyneen näköisenä, olinko syönyt päivällistä. Kiiruhdin vakuuttamaan, että olin syönyt... Tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, hän oli hetken ollut vavistuksessa päivällisensä takia. Mokomakin päivällinen, virneherneitä ja turskaa!
Baptiste eno kysyi minulta, oliko meillä lupa-aika. Minä vastasin, että jätin koulun ja olin menossa Jacques'in luo Pariisiin, jonka oli onnistunut hankkia minulle hyvä paikka. Keksin tämän valeen, jottei äiti olisi huolissaan tulevaisuudestani, mutta myöskin, jotta näyttäisin vakavalta enon silmissä.
Kuullessaan että Pikku Miehellä oli hyvä paikka, täti hämmästyi melkoisesti.
- Daniel, sanoi hän, äitisi pitäisi päästä Pariisiin. Äiti raukallasi
on ikävä näin kaukana lapsistaan; ja sitten, ymmärräthän, hän on meillekin taakaksi, eihän enosi ijankaiken voi olla perheen lypsylehmänä.
- Lypsylehmä, sanoi Baptiste suu täynnä ruokaa; se on mainiosti
sanottu...
Tuo lypsylehmä nimi saattoi hänet ihastuksiinsa, ja hän toisti sen useampaan kertaan samalla vakavuudella.
Päivällinen kesti kauvan, niinkuin ainakin vanhoilla ihmisillä. Äiti söi vähän ja sanoi minulle jonkun sanan ja katseli minua salavihkaa; täti piti häntä silmällä.
- Katsoppas sisartasi, sanoi hän miehelleen, ilo poikansa tapaamisesta
on vienyt häneltä ruokahalun. Eilen hän otti kaksi kertaa leipää, tänään vaan yhden.
Oi, rakas äiti! Kuinka mielelläni olisin tahtonut viedä sinut sieltä vielä samana iltana pois, kuinka olisin tahtonut sinut riistää tuolta säälimättömältä lypsylehmältä ja hänen vaimoltaan; mutta voi, kuljin itsekin onnen kauppaa, juuri niin paljon taskussa kuin matkaani tarvittiin ja arvasin, ettei Jacques'in huone ollut kyllin suuri meille ka
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Pikku mies
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Pikku mies
Author: Alphonse Daudet
Translator: Hanna Asp
Release date: April 28, 2013 [eBook #42609]
Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/42609
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #42609. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.