← catalogue

Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa

by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen · Finnish · Gutenberg #42570 · 613,013 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa

Author: Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen


        
Release date: April 21, 2013 [eBook #42570]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/42570

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOHTAVAT AATTEET IHMISKUNNAN HISTORIASSA ***

JOHTAVAT AATTEET IHMISKUNNAN HISTORIASSA

Esittänyt

YRJÖ KOSKINEN


SKS, Helsinki, 1879.



LUENTOJEN SISÄLTÖ:

     1. Johdanto
    II. Alkuperäiset yhteiskunnat
   III. Suuret itämaiset monarkiiat
    IV. Kreikkalaiset
     V. Makedonialaisuus
    VI. Romalaisuus
   VII. Roman tasavallan häviö
  VIII. Romalais-vallan merkitys
    IX. Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa
     X. Roman-vallan kukistuminen
    XI. Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet
   XII. Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan
  XIII. Barbarien perustama yhteiskunta.
   XIV. Romalais-keisarikunnan uudistus
    XV. Läänitys-laitoksen synty
   XVI. Kirkollinen parannus-puuha
  XVII. Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan
 XVIII. Ristiretkistä
   XIX. Keski-aian Katholiskunta
    XX. Läänitys-laitos
   XXI. Kansalliset historiat: Italia, Ranska
  XXII. Kansalliset historiat: Englanti
 XXIII. Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat
  XXIV. Siirto Uuteen aikaan
   XXV. Uskonpuhdistus
  XXVI. Protestanttinen taistelu
 XXVII. Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys
XXVIII. Vallankumous ja kansalliset liikkeet
  XXIX. Historiallisen kehityksen yleinen luonto
   XXX. Nyky-aian taistelu-seikoista
        Viiteselitykset.




_Nämä luennot saivat ensimäisen muotonsa siinä Naisakatemiassa, jonka
muutamat opettajat Helsingissä panivat toimeen syksyllä 1873.
Ensimäisenä vuotena esitin lyhyen katsauksen Suomen kansan historiaan,
seuraavana vuonna 1874-75 oli ihmiskunnan historia luento-aineena.
Tunti viikkoonsa kolmen-kymmenen viikon mittaan oli minulla ulkonaisena
rajoituksena; sen mukaan oli opetus sovitettava, ja näin syntyi
pääasiallisesti filosofiallinen katsaus maailman tapauksiin.
V. 1876-77, jolloin Naisakatemia jo oli hajalle mennyt, keräytyi
minulle samaa luentojaksoa varten erinäinen kuulijakunta naisia; olin
silloin tilaisuudessa monessa kohden täydentämään ja parantamaan
esitystäni. Heidänpä kehoituksesta ryhdyin myöskin tämän luentojakson
julkaisemiseen. Työ on ollut vaivaloisempi kuin ensimmältä luulinkaan
ja on tullut muiden tehtävien kautta viivytetyksi. Yhä uudestaan olen
koettanut huolellisesti punnita sekä sen kannan tukevuutta, jolla
seison, että teko-asiain todellista perää. Saatan sen vuoksi hyvällä
omalla-tunnolla vakuuttaa, että se järjestelmä, jonka olen luullut
löytäneen historian "johtavissa aatteissa", ei ole oikullisen
mielikuvituksen synnyttämä. Oikeastaan tämä järjestelmä on hedelmänä
koko minun opettaja-toimestani Yleisen historian edusmiehenä
Yliopistossa. Ainoastaan muoto on nimen-omaan Nais-akatemian_.

_Pitäisi kenties jotain lisätä katsanto-kannastani, miksen ole esm.
voinut hyväksyä sitä anthropologiallista tutkimustapaa, jonka
Buckle et consortes ovat koettaneet panna historian-filosofian
perusteeksi. Voisin siinä kohden luullakseni helposti osoittaa, että
ihmiskunnan historia todellakin on jotain muuta kuin ihmis-eläimen
luonnon-historiaa. Mutta tämä todistus onkin esitettynä itse
luentojaksossani, jonka siis kokonaisenaan nyt heitän yleisön
arvosteltavaksi_.

_Helsingissä Lokakuun lopulla_ 1879.

                                         _Kirjan tekijä_.




Ensimäinen Luento.

Johdanto.


Kunn. kuulijat!

Ryhtyessäni esittämään ihmiskunnan yleistä historiaa, saamatta siihen
käyttää enempää aikaa kuin kolmekymmentä luento-tuntia, en voi
itseltäni salata, että tämä tehtävä on mitä vaikeimpia. Minun täytyy
muutamilla ainoilla silmäyksillä käsittää koko inhimillisen edistyksen
äärettömän laveata piiriä, tarkastella koko maailman näkö-alaa ja
kuitenkin supistaa se yhtenäiseen pienennys-kuvaan, missä ainoastaan
pääpiirteet tulevat näkyviin, mutta ne, jos mahdollista, selvinä ja
kokonaisina. Tämä historiallisen tieteen ydin, jota esitykseni niin
muodoin tarkoittaa, ei ole itsessään helppo varmuudella keksiä; sillä
enemmin kuin missään muussa tieteessä eri käsitys-kanta tässä voipi
vaikuttaa erilaisuutta yleisten ilmiöjen ymmärtämisessä. Samoin kuin
uskonnon asioissa, on historiankin suhteen aina muistaminen, että
"ymmärrämme puolittain". Joku epä-täydellisyyden tunto siis väkisinkin
valloittaa mieltä, kun tahtoo yhtenäiseen aatteelliseen jaksoon
järjestää ihmiskunnan kirjavat elämän-vaiheet.

Mutta lisäksi tulee vielä vaikeus tehdä maailman historia tässä
supistetussa muodossa edes joinkin määrin mielyttäväksi. Minun täytyy
lujasti luottaa Teidän tieteelliseen harrastukseenne, ennenkuin
uskallan Teitä houkutella seuraamaan minua tälle vakaiselle retkelle,
missä kaikki hupaiset sivuseikat jäävät syrjälle. Maailman historia,
sen hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättäviä kohtauksia, täynnänsä
korkeita dramallisia aineita, yksityisten henkilöin taisteluita tuossa
suuressa aatevirrassa; -- eikä sovi kieltää, että tämäkin osa historian
sisällyksestä melkoisesti vaikuttaa yleiseen sivistykseen. Mutta tämä
puoli historiasta täytyy meidän tällä kertaa jättää siksensä. Tässä ei
ole kysymyksenä yksityisten ihmisten kohtalot, ei edes yksityisten
kansain sinänsä, vaan koko ihmiskunnan, jota meidän tulee käsittää
kokonais-henkilönä, draman etevimpänä esineenä. Tämä kokonais-drama
tosin ei ole vähemmin suuremmoinen ja viehättävä, kuin ne yksityiset
dramalliset aineet, mitkä historia tarjoo. Mutta epäilemättä se vaatii
kypsyneempää ajatus-voimaa kuin yksityisten risti-kohtausten
tarkastaminen, ja edellä kaiken se vaatii mielen-vakuutta, joka ei
tieteestä etsi paljasta huvitusta eikä historiasta paljasta jutelmaa.
Että historiallinen tiede todellakin on vakaata laatua, tahdon tässä
ensimäisessä luennossa vähäistä laveammin selitellä.

Mitä siis yleinen maailman historia oikeastaan on?

Tavallisimman käsityksen mukaan historia pääasiallisesti on
juttu-kirja: totinen kertomus siitä mitä on tapahtunut. Tässä
käsityksessä on sen verta perää, että tapausten kertomus todellakin
kuuluu historian aineesen. Vaan siinä kohden on kuitenkin kaksi
rajoitusta huomaaminen:

1:ksi. Ei kaikki tapaukset maailmassa kuulu historiaan. Kun esm. joukko
Pohjalaisia työmiehiä pitää vallatonta meteliä Sundsvall'issa ja
raakuudellansa hämmästyttää hyviä naapureitamme lännessä, tosin tapaus
semmoinen voipi häväistä Suomalaista nimeä, mutta ei kuulu Suomen eikä
Ruotsin historiaan, saati yleiseen. Miksi? -- Siitä syystä, että
semmoinen tapaus on aivan satunnainen; sillä ei ole syvempiä syitä
yleisissä oloissa, eikä mitään vaikutusta yleisiin oloihin. Ottakaamme
toinen esimerkki. Afrikan sydänmaissa voipi sattua suuri vallankumous,
joka melkoisesti saattaa vaikuttaa niiden seutujen oloihin. Semmoinen
tapaus tietysti kuuluu Sisä-Afrikan historiaan; mutta maailman historia
ei pidä siitä mitään lukua. Miksi? -- Siksi että kaikki nämä seudut yhä
vielä seisovat ulkopuolella ihmiskunnan yleistä menoa eivätkä, ainakaan
tätä nykyä, maailman yleisiin oloihin mitään vaikuta. Nämä kaksi
esimerkkiä osoittavat, että ainoastaan ne tapaukset, jotka jollakin
tavoin liittyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, voivat kuulua
historian alaan, ovat historiallisia tapauksia. Vaan semmoisetkin
tapaukset, tapahtumina, eivät ole itsestään niin tärkeitä historialle,
kuin tavallisesti luullaan. Niiden tärkeys, niinkuin nä'imme, riippuu
siitä yhteydestä, jossa ovat maailman yleisen kehityksen kanssa.

Niin-muodoin on 2:ksi huomaaminen, että tapausten syyt ja seuraukset
tässä kehitys-jaksossa ovat tärkeämmät, kuin tapahtumain yksityiset
asianhaarat. Niinpä esm. kysymys, onko totta vai ei, että Ludovik XVI:n
rippi-isä hänelle lausui mestaus-lavalla nuo juhlalliset sanat: "ascend
au ciel, fils de Saint Louis!" (nouse taivaasen, Pyhän Ludovikin
poika!) -- on historialle aivan vähäpätöinen asia; sillä tiedämme
ilmankin, että royalistat Ranskassa aina ovat pitäneet tätä mestattua
kuningasta marttiirana. Mutta ne syyt, jotka vaikuttivat hänen
kuolemansa, ja ne seuraukset, jotka siitä lähtivät, ovat Ranskan
vallankumouksen historialle tärkeitä, ja Ranskan vallankumous
kokonaisuudessaan on tärkeä yleiselle ihmiskunnan historialle.

Näillä esimerkeillä olen ainoastaan tahtonut huomauttaa, että historia
ei ole mikään juttu-kirja, vaan varsinaista tiedettä. Se on
_inhimillisen kehityksen tiede_. Koska inhimillinen kehitys on
moni-haarainen, on historiankin ala melkein ääretön, ja se voipi siis
sen mukaan jakaantua moninaisiin eri kehitys-sarjoihin. Jokainen
kansa, joka on osallisena ihmiskunnan yleisestä kehitys-työstä, elää
myöskin omaa elämäänsä itsekseen ja sillä on niin-muodoin oma
erikois-historiansa. Samoin inhimillisen edistyksen erinäiset
muodot, niinkuin yhteiskunnalliset laitokset, tavat, keksinnöt,
taiteet ja tieteet sekä uskonto-käsitteet, voidaan myöskin erinänsä
tarkastaa kehityksensä suhteen, ja silloin syntyy niille kullekkin
erikois-historiansa. Yleinen maailman-historia sulkee ne kaikki
yhteiseen piiriin, mutta on kuitenkin jotain aivan toista kuin kaikki
erikois-historiat yhteisesti. Sen tutkinto-aineena, näet, on
inhimillinen kehitys varsinaisessa merkityksessä eli ihmisyys-aatteen
kehitys.

Mutta mitä on sitten ihmisyys? Tähän kysymykseen ei ole aivan helppo
lyhyesti vastata; sillä ihmisarvo käsitetään niin monella eri tavalla,
ja samoin myöskin kansain ja ihmiskunnan edistystä katsellaan monelta
eri kannalta. Olemme esm. tottuneet käyttämään nimet "sivistys" ja
"kultuuri" merkitsemään semmoista tilaa, jossa tiede, taide, hienot
tavat ja hyvin järjestetty yhteiskunta vallitsevat, ja me sen ohessa
tavallisesti päätämme, että kultuurin edistys on se inhimillinen
edistys, jota historia tutkii. Vaan aikoja on ollut, jolloin kultuuri
on mennyt taaksepäin ja melkein hukkunut, vaikka ihmiskunta on muuten
mennyt eteenpäin. Semmoinen aika oli, kuten vasta saamme nähdä, vanhan
maailman kukistumisen ja barbari-kansojen valtaanpääsö -- Keski-aian
alulla. Näin emme voi sanoa, että kultuuri yksistään on historiallisen
edistyksen pää-määränä. Ja tätä kultuuria -- kuinka eri tavalla sitäkin
voidaan ymmärtää! Mennyt vuosisata, joka nousi taisteluun perittyä
uskoa vastaan, katsoi varmaksi, että vapaus kaikista ennakko-luuloista
oli todellinen valistus, ja että valistus oli ihmiskunnan päämäärä.
Semmoinen oli niinkutsutun "Valistus-aikakauden" ajatus. Meidän
vuosisatamme suuruus on noissa ihmeteltävissä keksinnöissä
luonnon-tieteiden ja käytännöllisyyden alalla, ja sillä on sen vuoksi
taipumuksena rohkeasti päättämään, että sen oma työ on korkeinta
ihmisyyttä. Niin ajattelee se aikakausi, jolle kenties on annettava
nimi "Aineellisuuden aikakausi". Nämä käsitys-kannat eivät tosin ole
kokonaan vääriä; sillä aineellinen edistys ja henkinen valistus
kuuluvat epäilemättä kultuuriin, ja kultuurin edistys kuuluu säännön
mukaan inhimilliseen kehitykseen. Mutta kuitenkin se käsitys-tapa, joka
arvelee kultuurin olevan pää-tarkoituksena historiassa, on ykspuolinen
eikä tajua ihmisyyden oikeata aatetta.

Jos nyt jälleen kysymme: mikä on siis ihmisyyden aate, jonka kehitystä
historia-tiede esittää, niin on ainoana selvänä vastauksena, minkä voin
antaa, juuri tämä luento-jakso, johon olemme ryhtyneet. Jahka pääsemme
kappaleen matkaa eteenpäin ihmiskunnan vaiheiden tarkastamisessa,
toivon asian ikäänkuin itsestänsä selviävän selviämistään. Asian laita
onkin, että ihmiskunta itse ehtimiseen historian kuluessa tekee työtä
tämän kysymyksen selvittämisessä. Ihmiskunnan historiallisena toimena
on juuri selvittää itsellensä oma tarkoituksensa, ja tämä työ ja toimi
on inhimillinen kehitys. Tästä on tosin seurauksena, ettei kysymys
vielä oikeastaan ole täydelleen selvinnyt; ihmisyyden aate on tuo suuri
arvoitus, jota jokainen aika ja sukupolvi koettaa paraalla voimallansa
ymmärtää, eikä mikään aika uskalla sanoa täydelleen ymmärtäneensä.
Mutta historia-tieteen tehtävänä on saada menneiden aikojen vaiheista
edes jotenkin selville, mihin suuntaan ihmiskunnan matka käy, ja senpä
tähden saatoin sanoa, että vastaus mainittuun kysymykseen: "mikä on
ihmisyyden aate", itsestään selviää tämän luento-jakson kautta.

Kuitenkin katson velvollisuudekseni antaa jo edeltäkäsin jonkun
niin-sanoakseni kansantajuisen selityksen tämän aatteen luonnosta ja
inhimillisen edistyksen yleisestä suunnasta. Pyydän kuulijoitani sitä
varten vielä hetkisen aikaa suomaan minulle tarkastustaan.

Olen jo useat kerrat käyttänyt sanat "inhimillinen kehitys",
"inhimillinen edistys". Onko siis varma, että ihmiskunta todellakin
edistyy? Tästä asiasta löytyy varsin eriäväisiä mielipiteitä. Jo
muinais-aian ajattelijat tekivät itsellensä kysymyksen, tokko
tapahtumissa ylipäänsä joku sallimus ja luja laki valinnee, vai
ainoastaan sula sattumus.[1] Tavallisesti kuitenkin on etsitty
jonkinlaista lakia ihmiskunnan kohtaloissa, mutta tätä lakia käsitetään
tosin monella eri tavalla. Se ajatus esm. ei ole aivan harvinainen,
että ihmiskunta, samalla aikaa kuin se ulkonaisessa taidossa ja
viljelyksessä edistyy, kuitenkin henkisessä olennossaan kenties
huononee. "Omnia in pejus ruunt" (kaikki syöksyy pahempaan päin), on
latinainen lause, jolla tätä kantaa osoitetaan. Vielä yleisempi on se
ajatus, että historiassa, niinkuin luonnossakin vallitsee yhtämittainen
vaihetus edistyksen ja taantumisen välillä. Niinkuin yö ja päivä
vaihtelevat, niinkuin vuoden-aiat seuraavat toisiansa lakkaamattomassa
kiertokulussa, ja niinkuin ihmisen luonnollisessa elämässä syntymisen
perästä seuraa nuoruuden ikä, sitten miehuuden toimi ja vihdoin vanhuus
ja kuolema, niin arvellaan kansojenkin elävän, niin ihmiskunnankin
olojen vaihtelevan ilman varsinaisetta loppu-tarkoituksetta
historiassa. Vastakohtana näille sumeille ajatuksille seisoo vihdoin
kolmas käsitys, joka arvelee, että jokainen uusi vaihe ihmiskunnan
elämässä on sulaa edistystä. Koska niin paljon olen puhunut
inhimillisestä kehityksestä, on tietysti helppo huomata, että minä
puolestani oikeastaan kallistuu viimeksi-mainittuun käsitykseen. Tämä
onkin ainoa käsitys-kanta, jolle voipi jotakin historiallista tiedettä
rakentaa; sillä jos historialta puuttuisi järjellistä kehitystä, se
silloin tuskin muuta olisi kuin joku hurja sattumusten leikki, jossa
ihmiskunta ajelisi sokeiden luonnon-valtain viskattavana. Mutta emme
kuitenkaan saa käsittää asiaa niin, että edistys historiassa on
jonakuna kaikissa kohdissa määräävänä täytymyksen lakina, johon ei
ihmiskunnan puolelta tarvita muuta, kuin että antaa asiain mennä
menoansa. Se edistys, joka historiassa ilmaantuu, on historian suurissa
piirteissä havaittavana, mutta ei ilmaannu välttämättömästi jokaisessa
historian eri vaiheessa ja tapahtumassa. Niinkuin purjehtija
tuntemattomalla merellä, saattaahan ihmiskuntakin monialle parhailla
oikealta uraltansa ja kuitenkin matkansa yleisen suunnan puolesta
pyrkiä oikeille perille. Inhimillinen edistys onkin siinä, että
historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden, -- että siis
löytyy joku _maailman-tarkoitus_, joku Jumalan asettama suuri
tehtävä, joihin nuo erinäiset kultuuri-aseet (yhteiskunta, tiede,
taide, j.n.e.) välikappaleina vaikuttavat. Tämä maailman tarkoitus
näkyy olevan ihmiskuntaan istutettu vaiston-kaltaisena liike-voimana,
ja ihmiskunnan historiallinen työ on saattaa itsellensä tämä vaisto yhä
selvemmäksi tiedoksi. Samassa määrässä kuin ihmiskunta saapi itsellensä
tämän tiedon selviämään, samassa määrässä se edistyy, s.o. toteuttaa
oikean ihmisyytensä.

Tahdon vielä toisellakin tavalla koettaa tehdä nämä käsitteet
ymmärrettäviksi. Tuo yhä selvenevä maailman-tarkoitus sopii myöskin
lausua sanoilla: _oikeus ja totuus. Totuus_ on, näet, se mihin pyrkii
ihmiskunnan _tieto_, -- tiede korkeimmassa merkityksessä. _Oikeus_ taas
ilmestyy ihmiskunnan _teoissa_, nimittäin yhteiskunnallisissa oloissa
_lakina_ ja kansain-välisissä keskuuksissa historiallisena _toimintana_.
Yleinen maailman-historia on niin-muodoin oikeuden kehittämistä, ja se
on siitä syystä etupäässä valtiollista historiaa. Mutta koska teko
riippui tiedosta, on maailman historia myöskin totuuden kehitystä,
tieteen historiaa. Koska niinmuodoin oikeus ja totuus kehittyvät, on
tietysti huomattavaa, että eri aikojen oikeus ja totuus ovat erilaisia.
Kullakin aialla on oma oikeutensa, oma totuutensa, joista seuraavan aian
oikeus ja totuus kehittyvät. Mutta näitä aiallisia oikeuden ja totuuden
muotoja korkeampana seisoo ylimmäinen, iankaikkinen oikeus ja totuus --
se ihanne-kuva, johon ihmiskunta historiassa pyrkii. Tämä siis on aivan
samaa kuin tuo Jumalan asettama maailman-tarkoitus, josta edellisessä
puhuin.

Näillä lyhyillä selityksillä toivon antaneeni edes jonkinlaista
valmistavaa käsitystä inhimillisen kehityksen yleisestä luonteesta ja
historian merkityksestä. Vielä yksi lisä-muistutus olkoon minulle tässä
sallittu.

Niinkuin inhimillinen kehitys ilmaantuu kahdessa muodossa: toimintana ja
tietona, niin myöskin itse sana "_historia_" käytetään kahdessa
merkityksessä, joita ei aina tarkoin eroiteta, eikä aina sovikkaan
eroittaa. Kun esm. äsken sanoin, että "historia liikkuu jotakin yleistä
tarkoitus-perää kohden", tarkoitetaan "historia" sanalla itse tapahtumat
ihmiskunnan elämässä. Mutta kun puhumme historian opetuksista,
tarkoitamme etupäässä niitä neuvoja ja johtopäätöksiä, jotka _tietomme_
ihmiskunnan elämän vaiheista meille tuottaa. Tämä jälkimäinen merkitys
on alkuperäisempi; sillä kreikkalainen sana "historia" merkitsee
oikeastaan _kertomusta_. Vaan historia-tieteen ja historiallisten
tapahtumain välillä on alituinen vaihe-vaikutus, joka ansaitsee huomioon
ottaa. Ensiksikin on vanhastaan tuttu asia, että tieto ja käsitys
muinaisuuden tapahtumista melkoisesti vaikuttaa kunkin nykyis-aian
tekoihin. Historiaa on sen vuoksi syystä kutsuttu "elämän opettajaksi"
(magistra vitae). Näitä historian opetuksia tosin voidaan paremmin tai
huonommin ymmärtää; mutta kaikki, sekä kansat että yksityiset, kumminkin
koettavat niitä joka hetki hyväksensä käyttää. Toiselta puolen myöskin
jokainen uusi aikakausi, uusien aatteidensa varalla, katselee
muinaisuutta ikäänkuin uusilla silmillä ja keksii siinä uusia puolia.
Jokainen uusi aate, joka herää, on niin-sanoakseni uutena
tarkastus-aseena kaukaisen entisyyden tutkimista varten, se on uusi
katsanto-kanta, joka osoittaa nuo jo ennestäänkin tunnetut menneet
tapahtumat uudessa valossa. Ottaakseni yhden esimerkin, on
kieltämätöntä, että nyky-aian kansallisuus-aate on monessa kohden
muodostellut käsitystämme muinaistenkin aikain oloista. Näin ovat
entisyys ja nykyisyys alinomaa toisiinsa viittaamassa. Entisyys neuvoo
ja ohjaa nykyisyyttä; mutta jokainen uusi aika etsii ja löytää
muinaisuuden aartehistosta toisia neuvoja ja ohjauksia kuin joku
edellinen.

Historian opetusten suhteen on kuitenkin muutama varsin huomattava
kohta. Yksityiset tapahtumat, nuo historialliset esimerkit eli
historiallisten henkilöin ja kansakuntiin teot, eivät ole suoranaisesti
niin opettavaisia, kuin tavallisesti luullaan. Kokemus päin-vastoin
alinomaa osoittaa, että juuri näitä esimerkkejä helposti väärin
ymmärretään ja väärällä tavalla jäljitellään. Voisin mainita monta
semmoista kohtaa historiasta, mutta tahdon ottaa esille ainoastaan
muutamat. Vanhassa historiassa tavataan useita tapauksia, joissa
kansalaisvapaus perustettiin tirannein murhaamisella. Athenalaiset
kunnioittivat vapautensa perustajiksi Harmodiota ja Aristogeitonia,
Hipparkhon murhaajia, ja historia ei paljon epäile tunnustaaksensa
heidän tekonsa oikeaksi. Enemmän epäilemistä historian puolelta jo
herättää Caesar'in murha. Bruto ja Cassio olivat epäilemättä jaloja
miehiä; mutta isänmaansa ja aikansa tarvetta olivat aivan väärin
käsittäneet, ja historian täytyy mielestäni tuomita heidän tekonsa
vääräksi. Kuitenkin heitä on kiitetty "viimeisiksi Romalaisiksi", ja
heidän tekonsa on sittemmin ollut esikuvana useille muillekkin
salamurhille, joilta kuitenkin kaikki siveellinen pohja on puuttunut.
Näin historialliset esimerkit saattavat viedä harhateille, ellei niitä
punnita yleisen siveellisyyden ja oman aian paraimman tiedon vaa'alla.
Yleisin hairaus historiallisten esimerkkien jäljittelemisessä
tapahtuukin sillä tavoin, että jätetään lukuun ottamatta ne aian-seikat
ja asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tapahtumat ovat tapahtuneet;
ihanne-kuva siis otetaan sinänsä mukailtavaksi, mutta syntyy irvi-kuva.
Kun Kaarlo XII otti Alarikin retket ihaillaksensa, kun Kustaa IV
Aadolfi luuli voivansa Kaarlo XII:tta mukailla, he kumpikin olivat
erehtyneet oman aikansa olojen suhteen. Se on tämmöinen erehdys, jonka
Cervantes niin mestarillisesti on kuvannut Don Quixotte'ssaan, tuossa
muinaisen ritarisuuden vilpittömässä apinoitsijassa. Jospa siis
historian opettaja-virka onkin tunnustettava, täytyyhän kumminkin
muistaa, että historialliset esimerkit ovat suurella varovaisuudella
käytettävät. Historian opettavaisuus ei ole niin paljon yksityisissä
tapahtumissa, joita helposti ymmärretään väärin; enemmän opettavaista
Ja ylentäväistä on siinä, että käsitetään tapahtumain yleinen
tarkoituksen-mukaisuus, -- että ymmärretään löytyvän aatteellista
tarkoitus-perää, jota kohden ihmiskunta kulkee, -- jotakin "Jumalan
sormea" historiassa. Näin käsitettynä historia on uskonnon lähin
liittolainen. Se oikeastaan etsii ja tutkii "Jumalaa historiassa".




Toinen Luento.

Alkuperäiset yhteiskunnat.


Olen sanonut, että yleinen maailman historia etupäässä on
yhteiskunnallista ja valtiollista historiaa. Historian alku on siis
yhteiskunnan synty.

Mutta kuinka yhteiskunta on syntynyt?

Muutama Kreikkalainen filosofi antoi aikoinaan sen määritelmän, että
ihminen on yhteiskunnallinen eläin. Tämä on sen puolesta totta, että
ihmisessä on silminnähtävä taipumus yhteis-elämään muiden ihmisten
kanssa. Vaan tämä taipumus ei kuitenkaan ole aivan samanlainen
luonnon-vaisto, kuin se, joka esm. pakoittaa majavat rakentamaan
pesiänsä samalle virran-poukamalle tai muurahaiset ja mehiläiset
perustamaan yhteis-pesänsä. Nämä eläimet asettavat yhteiskuntansa aina
aivan samanlaiseksi; heidän yhteis-elämänsä on maailman alusta ollut
siihen malliin muodostuneena ja pysyy maailman loppuun saakka
yhtäläisenä. Siinä ei siis ole mitään edistystä eikä mitään historiaa.
Inhimillinen yhteiskunta sitä vastoin ilmaantuu erinomaisen
vaihtelevissa muodoissa, ja näissä muodoissa havaitaan selvä edistys,
joka juuri onkin historian esineenä.

Tästä näkyy, että inhimillinen yhteiskunta ei ollenkaan ole
luonnon-vaiston vaikuttama, vaan että ihmistahdon vapaus on avullisna
sitä luomassa. Mutta toiselta puolen se ajatus, jonka J.J. Rousseau
kuuluisassa teoksessaan "Contrat Social" toi esiin, että muka
yhteiskunta on syntynyt ihmisten vapaasta sopimuksesta, ei myöskään
pidä paikkaansa. Yhteiskunta ei ole syntynyt niinkuin joku osake-yhtiö,
sen perustamisessa ei ole ylipäänsä vallinnut täysi vapaus sen jäsenten
puolelta, vaan alkuperäinen yhteiskunta on päin-vastoin ollut
pakollinen ja epävapaa. Tästä asiasta on viime aikoina paljon uutta
tutkimusta tehty. Alkuperäiset laitokset eri kansoissa ja eri
maailman-osissa ovat asetetut toistensa rinnalle ja tällä tavoin on
havaittu erinomaisen paljon yhtäläisyyttä semmoistenkin kansain
välillä, jotka muutoin historiassa näyttävät olevan suorina
vastakohtina. Tahdon näiden tutkimusten avulla antaa lyhyen kuvan
vanhimmista yhteiskunnallisista oloista.

Yhteiskunnan alku ja ensimäinen perustus on perhe. Perheen-isä eli
patriarkka hallitsee rajattomalla vallalla vaimojensa ja lastensa yli.
Sanon: vaimojensa; sillä monivaimoisuus on jokseenkin yleisenä sääntönä
vanhimmassa yhteiskunnassa. Vaimot ostetaan ja ovat siis omaisuutena ja
orjina; Saara, joka kutsui Abrahamia herraksi, on siinä kohden
esikuvana patriarkallisen aikakauden vaimoista. Tietysti lapset vielä
suuremmalla oikeudella ovat isän vallassa. Vielä Romassakin oli isän
valta melkein rajaton. Vasta-syntyneen lapsen hän saattoi määrätä
ulos-pantavaksi metsän pedoille; täysikasvaneenkin hän sai tappaa tai
myydä. Totta on, että Kreikassa ja Romassa, missä jo valtiota oli
syntynyt, nämä isän oikeudet olivat jollakin tavoin rajoitetut; jos
perheen-isäntä esm. tappoi vaimonsa, poikansa tai tyttärensä, hän sen
oikeastaan teki perhe-elämän korkeimpana ja ainoana tuomarina; mutta
alkuansa hän niiden kanssa menetteli niinkuin muun omaisuuden kanssa.
Mitä vanhimmat la'it sanovat naisen tilasta ja asemasta, valaisee hyvin
alkuperäisen perhevallan luontoa.[2] Sekä Menu'n la'it Intiassa että
Kreikan ja Roman lakilaitokset säätävät: Tytär on isänsä vallassa; isän
kuoltua veljiensä vallassa; naitettuna hän joutuu miehensä haltuun;
leskenä taas omien poikiensa haltuun, jos niitä on, muutoin mies
vainajan lähimpien sukulaisten. -- Tämmöisissä oloissa on tietysti
orjuus aivan luonnollinen asia; se on maailman alkuperäisimpiä
laitoksia. Itse perheessä oikeastaan kaikki muut ovat orjia paitsi
isäntä; mutta lisäksi karttuu orjien määrä oston, sodan ja
vapaaehtoisen alttiiksi-antaumisen kautta.

Perheestä nyt leviää avarampi yhteiskunta: syntyy useampia perheitä,
jotka sukulaisuutensa vuoksi pysyvät ko'ossa: semmoinen on
_heimokunta eli klani_. Ulkonaiset tapaukset saattavat tosin usein
vaikuttaa, ett'ei kaikki heimokunnan eli klanin jäsenet ole yhtä
syntyperää. Mutta siinäkin tapauksessa aina otaksutaan, että ovat yhtä
sukua. Nuo eri perheet siis järjestyvät toistensa suhteen ikäänkuin
suuren perhekunnan muotoon. Se sukuhaara, joka on perinyt alkuperäisen
isäntävallan, tulee hallitsija-suvuksi. Muut sukuhaarat useinkin
perivät erinäistä arvoa tai tointa uudessa yhteiskunnassa. Näissä
kohden jo alkaa ilmaantua paljon erilaisuutta eri paikoissa; mutta
havaitaanpa paljon yhtäläisyyttäkin. Hallitusvirka ei milloinkaan ole
perittävä samalla tavoin kuin meidän-aikaisissa monarkiioissa tarkan
legitimiteti-säännön mukaan. Jos kuollut hallitsija ei jätä
täysikasvuista poikaa, tulee lähin täys-ikäinen sukulainen, eikä
ala-ikäinen poika, hänen sijaansa. Hallitusviran kanssa on tavallisesti
papillinen virka yhdistetty, samoin kuin perheessä isäntä on
kotijumalain hoitaja. Mutta paikoittain papillinen toimi joutuu jonkun
eri suvun hoidettavaksi, niinkuin Levi'n suvulle Israelin kansassa;
toisinaan syntyy erinäinen papillinen sääty niinkuin Druidit
Gallialaisilla.

Suurin eroitus tämän alkuperäisen yhteiskunnan laitoksessa on kenties
seurauksena erilaisesta elämäntavasta. Paimentolais-heimokunnissa,
joiden asunto on vähemmin pysyväinen, ei voi yhdys-side perheiden
välillä olla niin luja, ja hallitus-valta ei siis enää säily yhtä
vahvana, kuin alkuperäinen isännyys. Villi-elämässä on sen vuoksi
enemmän vapautta, mutta se on vapaus semmoinen, joka ei vaikuta mitään
edistystä kultuurissa ja laitoksissa. Nämä kansat ovat pysyneet
alkuperäisessä tilassaan vuosituhansien läpitse ja tarjoovat vielä
nytkin kuvan vanhimmista oloista. Castrén on meille antanut
merkillisen kuvan Obdorsk'in Ostjakeista, jotka vielä nytkin seisovat
heimokuntaisuuden kannalla.[3] Heimokunta jakaantuu useihin sukuihin ja
joka suku useihin perheisin. Yhteen sukuun kuuluu useinkin satoja tai
tuhansia jäseniä, jotka kaikki lukevat itsensä niin likeisiksi,
ett'eivät milloinkaan nai keskenänsä. Jokaisella suvulla on oma
vanhimpansa, joka ratkaisee ja sovittaa keskinäiset riidat, mutta
useilla suvuilla on sen ohessa yhteinen ruhtinas, joka tuomitsee riidat
sukujen välillä laitumista, kalavesistä ja metsästys-aloista. Sekä
ruhtinaan että suku-päällikköjen virat ovat perittäviä, sillä
rajoituksella minkä äsken mainitsin. Itse jumalanpalvelus on
järjestetty melkein samalla tavalla kuin yhteiskuntakin. Kullakin
perheellä on omat koti-jumalansa; mutta sukukunnalla on sen ohessa
yhteiset jumalankuvat.

Maanviljelys-heimokunnat tavallisesti muodostavat yhteiskuntansa
lujemmaksi, vaikka perustus on muutoin yhtäläinen. Semmoinen heimokunta
maahan tullessa heti alusta asettuu kyläkunnittain, -- tapaus, jota
eräs Intian kansanruno kuvailee seuraavalla tavalla: "Niinkuin
sulatettu sokuri-neste kansa valui yli koko maan, ja kun tulva asettui,
syntyi niinkuin sokuri-kiteet eri kyläkunnat".[4] Tämmöinen ensimäinen
tulo on tietysti valloitusta, jos ennestään löytyy asukkaita, jotka
täytyy voittaa. Useimmiten tämä voitettu kansa lasketaan orjuuteen.
Valloittajain oma turvallisuus tietysti vaatii lujaa yhteiskunnallista
kokonaisuutta; heimokunnan ruhtinaalla täytyy olla jotenkin suuri valta
kansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta
kuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa
vakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy
johonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut
eivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan
järjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö
eli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka
seuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri
perheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos
perheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy
kyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien "allmänning"). Semmoinen
kyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu _Sept_, semmoista
järjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä
on, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä,
samasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään
erikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan,
ei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on
heimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille
eli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran
puolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos
niitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla
uutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä
varsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy
yksityis-omaisuus.[5]

Omituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä
yhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman
alusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia;
mutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli
alkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme
mukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut
sääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo
oli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta,
ja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein
olivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat,
että esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat
ulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän
aikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen
ryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli
koko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien
kansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida
omasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka
kaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän
välillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan
yhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa,
ainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa,
kadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]

Lopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa
ulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa
rakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli
aivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.

Toinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat
pakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään
kaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele
ihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri
heimokuntain ja kansakuntain välillä.

Vaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole
suinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä
kultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja
valloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä
voitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet
lujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa
lujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan
lakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon
vapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei
tuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se
kansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista
järjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.

Sanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden
ensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on
jotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin
orjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että
koko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse
Kreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi
olla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä
alkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, --
sillä vapaakin on isännän vallan alainen --, vaan oikeastaan kummankin
eri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole
mitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin
omat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan
leppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.

Vaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen
merkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen
tarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla
elatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi
työnsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu,
pysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi
edistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi.
Orjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on
ko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan
kansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys
päässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys
milloinkaan kukoistanut.

Meitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään
ihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa
ilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään
ihmisyyttä; käsitteet _ihmisyys ja ihmiskunta_ olivat aivan
tuntemattomia. Useissa kielissä sanat _muukalainen ja vihollinen_
ovat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti
kansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei
ihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin
jumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: "ei
sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni"; mutta ulkopuolella
tämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä
ahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se
tapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija
Romassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin,
juhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.

Näin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä
mahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta
kauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset,
vanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon
meri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille
saapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa
tehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi
elinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein
edullisin kauppa.

Tämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen
edistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja
ulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei
tapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä
maissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan
yli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten
valloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin
aloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin
ovat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme
seuraavassa luennossa tarkastella.




Kolmas Luento.

Suuret itämaiset monarkiiat.


Ennen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja,
joista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon
selvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.

Kansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä
Hindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan
kätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa,
jotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin:
_Turanilaiset_, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja
Pohjois-Aasian kansat; -- _Arjalaiset_ eli Indo-Eurooppalaiset
(niiden seassa Persialaisetkin); -- ja _Semiläiset_, niinkuin
Heprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen
leviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta
aika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän
on seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.

Omituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja
näiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän
kehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset
luonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin
tarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä
Niili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät
historian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa
Khaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua,
Turanilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan
vanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat
keksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus,
jossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää
aatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä
syntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan
sanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on
tästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki
kullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset
harjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön
keskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada
Mesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman
kulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä
Turanilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja,
kukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla
aukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä
vuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen
ja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle
ja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa
Semiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan,
Vähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.

Samaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia
alkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja
mahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa
ensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus
Egyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus.
Muutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään
muualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät
suuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin
historian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa.
Mutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan,
Mena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava
kultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden
alku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta
Niili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n
kuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta,
leviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin
heimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle
puolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle
tulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen
Faraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan
v. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos,
Hiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin
lapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille
tunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää
Egyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan,
ja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee
ulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n
kuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena.
Neljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja
Ramses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin
varsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden
kuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa
pysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi
teitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in
tappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa;
sillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi
muistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen
maailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua
ulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen
valloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja
Egyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin
tavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa.
Tuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja
Persian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti
tunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin.
Liike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin
liikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin
vihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja
jokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.

Egyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin
tunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin
kolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta
syntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja
Salomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella
tapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos
Egyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat
vihdoin Palestinaan, "luvattuun maahan", jossa valloittivat itsellensä
sijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet
heimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi
yhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin,
ellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen
sijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät.
Davidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja
keskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa -- niin heitä nyt
ruvetaan nimittämään -- silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä
kansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät
säilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin
syynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä
tavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä
maailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa
kestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa
saava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.

Tuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi
valloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria,
Niniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään
kultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin
kultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä
säälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä
siihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat
meille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar
V, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja
Assur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun
Syria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro:
Memfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri
hävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan
ollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa
(vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon
roineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta
ollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka
historiassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin
Roman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin
eräälle toiselle valtakunnalle -- suurimmalle monarkiialle,
mikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian
suur-kuninkuudelle.

Tähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian
näkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä,
jälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden
vuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta.
Tuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties
alkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui
omituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän
joksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman
aatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden
kultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian
kukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian
pohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on
Babylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa
Jerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian
Persialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa
kauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki
maat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia,
Syria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja
hieta-aavikkojen rajoihin asti, -- kaikki nämä maat ja kansat lasketaan
suur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.

Tämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet,
otti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin
millään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli
satrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana
kuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen
sotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat
tarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan
kaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan,
Susaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia,
mitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten
kautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian
herruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden
hallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen
järkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen
kapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat
tai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä
säästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea
maailman-monarkiia.

Sitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen
ja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima
muodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis
pysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli
muutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi
vuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta
kulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat
saattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on
se kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta
armeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä
Kreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on
kokoon ajanut; -- mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri
monarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty
yhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.

Näiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa
toivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta
kansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin
tutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla:
kansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen
rautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on
ihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan
niillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.




Neljäs Luento.

Kreikkalaiset.


Mainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian
suur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa
vastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka
nyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän
saakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta,
jonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun.
Se on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka
kohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein
kaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne
olivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken
ja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot,
jotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä
vastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei
mitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita
pikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti
muuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi,
demokratiiaksi; -- niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia
laitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta
suuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan
voimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä
yksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain
kirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy
kuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja
johtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka
kaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on
tullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan
luoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän
avulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan
suunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen
puoli.

Siitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen
etupäässä. _Kansalais-vapaus_ on tullut maailman-mahdiksi.

Kuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan
laveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin
tarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita
Homeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä
silloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat
näiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä
jonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken,
pää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa
arvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä;
sillä jälkimäisetkin ovat laillansa "kuninkaita" kukin omassa pienessä
piirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa
Agamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne
ovat nimen-omaan "jumalaisia" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä
kuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon
siteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän
käskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi,
suku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen
yhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot
vallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein
huomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja
ylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan
valtaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai
lakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin
muuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta
varten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen
myöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä.
Sukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo
lukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun
s.o. päällikön omaisuutena, -- nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne
itseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi
suurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin
maa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee
yhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta
ulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian
rinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri
tavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä
muodossaan. Joku satamäärä "tasa-arvoisia" siellä hallitsi Lykurgon
säätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden
herruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista
"huonommista ihmisistä", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä,
aina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta
orjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin
la'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti
alustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi
ja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan
demokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan
kukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa
yhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä
määrässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli
tasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn
käytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan
isänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon
kansalais-oikeus ulottui.

Tämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se
heimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli
liittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja
laitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen
vapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava.
Mutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan
samankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen
Kreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa
varten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran,
yksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan
valtiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei
ollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti
olla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion
palvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja
rasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä
jaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä
velvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko
lukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat
oikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan
14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka
vuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi
kului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli
senaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen
keskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja
vaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa
aamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin
sisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui
valtiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain
suosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista
kunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli
jaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä
nämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä
oli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.

Minun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä
Hellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa.
Tosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin
Itämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet,
paljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut.
Vaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja
sisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua
vapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut
uuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia
kaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen
aikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt
Kreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian
sivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja
Thykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta
mainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle
katoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä
ponnistuksista.

Vaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin
lyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa
viehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri
tuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan,
joka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa
yhteiskunnassa?

Tunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti
astuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys,
demokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden
keskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan
ulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse
Kreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin
nimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän,
ett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo
virkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen,
liikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että
enimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että
vapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia.
Athenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30
tuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka
kaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia,
joilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti
valtiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli
ainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman
valtion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin,
valtiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin.
Jokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri,
isänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat
kansalais-oikeutta.

Tunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa
kehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka
hetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän
tarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien
kansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko
melkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus
olivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne
olivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on,
näet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa.
Orja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta
katoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken
syntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan
yhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa
Kreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan
aikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt
ja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko
ylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä
leppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee
ylös valtaherroja, "tiranneja", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen,
ryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä
säälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät
ainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on
rikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden,
se synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen.
Kreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista
siteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.

Eikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta
pikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi
kansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia
yrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen
kieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen
pidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja
juhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä.
Valtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki
vastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa
Persiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään
kokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut
mahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri
isänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen
valtiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja
kuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.

Mutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen
harrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin
tunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne
ihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat
muka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen
merkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa
sivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian
suur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan
Kreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy
yhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan
Kreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden
kanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista
keskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma.
Täytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.

Olen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin
varjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät
tutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin
kukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli
ihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja
taiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa
ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä
ottaa selittääkseni. --




Viides Luento.

Makedonialaisuus.


Pitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se
oli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja
Hellaan siirtokunnissa, -- sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan
muiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua
historian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua
ulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi
vallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen
hengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se
Gordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.

Se kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias
välittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset
olivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta
puolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli
säilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä
heimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt
vastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja
perehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä
Kreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin
sovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto
Persialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa
ja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen
nimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen
tarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset
tyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa
sen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.

Kuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua
häntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman
suurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen
saakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä
Makedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin
turhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen
vuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella.
Näin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien
valtiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden
valloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa
maailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty
kuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan
pikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät
milloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka
oikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee
Kreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa
Hellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen
toista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää
niitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan
suuruutena olleet.

Kertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu
satujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti
voimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin
historiallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen
valloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan
oikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi
käsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen
tarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa
hävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin.
Sen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee
pää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä
siirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän
edistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä
varten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen
mukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen
maailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen
kultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena
tarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt
yhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä
osasi sen kohtalot järjestää.

Aleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki
hänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää
viisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman
historiassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki
hillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on
niin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta
Makedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen
syntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun
kuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa
legitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä
taistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin
voi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot
kirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot
likeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa;
palkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti
kaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo
edellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa.
Tuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen
kansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000
olivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin
Argyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa
miellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin
puuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se
jalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat,
oikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu
Kreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun
ritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä
katsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon
tässä lyhyesti kertoa.

Hän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri
Suuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä
toimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa
laiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja
Pamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja
Antipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa
loyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian
emämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin
Antigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi
tilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan.
Demetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään
Gaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti
onnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana
vuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on
"Kreikanmaan vapaus", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen
itsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on
paljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät
suo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus
on Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset
päälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan
olletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan
muinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee
Kreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen
sivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa
kunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan
ajoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka
hurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio
kutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän
lyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. "Terve
Antigono kuningas!" -- oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta.
"Demetrio kuninkaalle!" -- kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin
oli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin
kenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon
piiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä
"Poliorketes", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa
oli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen
piiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana
vuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee
onnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen
poikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta
Ipson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen
elämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun
aikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen
tyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan.
Hän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297
kolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa
Makedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja
pääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi
v. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä
murhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy,
nyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan
siellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden
perästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan
pakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla,
51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä
vaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä
hekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman
huomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen
muinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä
luonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee
Makedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan
Filippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella.
Sekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin
onnen-kohtauksiin.

Eikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa
kohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho,
ritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja
valtakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa
viskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset
kondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri
historiallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin
ja seikkailijain välillä.

Puolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi
sekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy
maailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria,
Pergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.

Nyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren
valloituksesta?

Vastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä
historia siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos
kansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman
Helleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan
kansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu
kaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys
niihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan
vallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin
tunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä,
taiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen
yhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee
maailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu
tästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon.
Foinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri
suuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria
kohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja
Afrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus
keskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti
auennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut
Athenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja
Korinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut,
ken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä,
joka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat
puoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa
olivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla,
suurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas
satrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan
klassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus
ulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta
jotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan
sivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.




Kuudes Luento.

Romalaisuus.


Kreikkalais-Makedonialaisen maailman raja-seuduilla lännessä oli
maan-osia, joihin Kreikkalainen sivistys jo aikaisin oli alkanut
tunkeuda, vaikka Filippon ja Aleksanteri Suuren valloitus-toimet eivät
ennättäneet kääntyä sille puolelle. Semmoinen seutu oli Sikelian saari,
jonka rannikot suureksi osaksi olivat Kreikkalaisten siirtokuntain
vallassa; semmoinen seutu oli myöskin koko eteläinen Italia,
jossa Kreikkalainen uutisasutus pääsi semmoiseen valtaan ja
kukoistukseen, että tätä maata yleisesti muinaisuudessa nimitettiin
Suur-Kreikaksi, "Magna Graecia". Seudun raa'at alku-asukkaat
toimittivat Helleniläisille ranta-kaupungeille ne luonnon-tuotteet,
jotka elättivät näiden kauppaa ja enensivät niiden rikkautta. Sybaris
oli tunnettu maailman herkullisimmaksi kaupungiksi. Syrakusassa loisti
tiede ja taide. Neapoli, Kroton, Tarento olivat mainittavia sekä
sivistyksestä että mahtavuudesta. Luonnollista oli siis, että ennen tai
myöhemmin joku Makedonialainen seikkailija koettaisi onneansa tälläkin
haaralla, Kreikkalaisen sivistyksen äärimmäisellä voittomaalla.

Silloin sattui tapaus, joka herätti suurta huomiota sen-aikuisessa
maailmassa. Eräs barbari-kansa, joka kutsuttiin Romalaisiksi, oli
julistanut sotaa Tarentoa vastaan. Tämä kaupunki, joka oli tottunut
rahalla ostamaan palkkasoturi-joukkoja puolustajikseen, kutsui tuon
ennen-mainitun Epeirolais-kuninkaan, Pyrrhon, avuksensa, ja Pyrrho
tulikin vahvalla sotavoimalla, falangeinensa elefantteineen. Mikä
ääretön ala seikkailija-kuninkaan kunnian-himolle! Niinkuin suuri
Aleksanteri oli valloittanut Itämaat Intiaan saakka, miks'ei voisi
ritarillinen Pyrrho jatkaa voittokulkuansa Herkuleen-pylväisin ja
läntiseen valtamereen asti? Ainakin hänen oli hyvä toivo liittää Italia
ja Sikelia Epeirolaiseen valtakuntaansa. Mutta hämmästyksellä hän pian
sai havaita, että Romalaisten sotarinta ei väistynyt mainion
Makedonialaisen falangin alta, että miehet Tiberin rannalta eivät
pelänneet hänen torni-selkäisiä elefanttejansa. Hänen tosin onnistui
lyödä Romalainen armeija Pandosian tykönä v. 280, vielä toinenkin
Askulon tykönä seuraavana vuonna, mutta millä hinnalla! Jälkimäisen
tappelun perästä hänen mainitaan huudahtaneen: "Vielä semmoinen voitto
lisäksi, niin olen hukassa!" Nyt hän etsii itsellensä edullisempaa
toimialaa ja kääntyy Sikeliaan; mutta sielläkin on onni vastainen.
Vihdoin hän palajaa Italiaan, ja silloin Romalaiset Beneventon tykönä
saavat hänestä voiton v. 275. -- Makedonian falangi lyötynä! voitettuna
taistelussa erästä barbari-kansaa vastaan, jonka nimi ainoastaan huhuna
oli tunkeunut sivistyneen maailman korviin! voitettuna, vaikka
aikakauden etevin päällikkö sitä johti! Mikä hämmästyttävä tapaus!
Kreikkalaisen maailman suurvallat, Egypti ensimäisenä, heti riensivät
etsimään tuon tuntemattoman voittajan ystävyyttä. Roma oli yhdellä
iskulla astunut maailman näkymölle, Kreikkalais-Makedonialaisen
politiikin näkö-piiriin.

Ja siitä hetkestä se onkin Roma, seitsemän kunnaan kaupunki Tiberin
rannalla, joka anastaa johtajaviran maailman historiassa.

Mikä olikaan siis tämä Roma? -- Jokainen on kuullut nuo vanhat tarinat
Romulosta ja Remosta, joiden äiti oli Rhaea Sylvia (nähtävästi joku
metsänhaltia), joita naaras-susi Tiberin rannalla imetti ja jotka
paimen-vaimo Akka Laurentia otti kasvattaaksensa. Nämä ja muut jutut
Roman kaupungin perustamisesta ja ensimäisistä vaiheista eivät
ole historiaa; mutta varmuudella kumminkin näemme, että tuossa
riidan-alaisessa välimaassa, missä Latinalaisten, Sabinein ja Etruskein
rajat yhtyivät, syntyi yhteiskunta, joka sai kansan-aineita kaikista
näistä kolmesta kansakunnasta. Olot olivat samankaltaisia kuin
Kreikanmaalla vanhimpaan aikaan. Sukukunta-päälliköt, Patriciot -- sana
jolla on sama johtoperä kuin _isäntä_-sanalla Suomenkielessä --,
olivat vallitsevana ylimys-säätynä ja heidän alustalaisensa, Klientit,
seurasivat heidän johtoansa. Mutta paitsi näitä löytyi Romassa lukuisa
väestö ulkopuolella sukuja ja ulkopuolella varsinaista yhteiskuntaa,
niinkutsutut Plebejit, joiden oikeasta syntyperästä tutkijat eivät ole
saaneet täyttä tolkkua. Kenties olivat, ainakin osaksi, kaikenlaista
irtainta väkeä, jolle Roma oli tarjonnut turvapaikan Kapitolio-kunnaan
juurella. Sekä uskonnolliset että yhteiskunnalliset laitokset olivat
lähi-kansoista lainatut. Ei mitään ollut siinä kohden omaa eikä
itsenäisesti kehitettyä, paitsi tuo luja valtio-side, joka liitti
yhteiskunnan jäsenet kokoon. Roma, joka alusta asti seisoi vihollisena
vihollisten keskellä ja turviinsa oli ottanut muiden kansain
maanpakolaisia ja karkureita, tottui omaksi turvakseen ankaraan kuriin
omissa valtio-keskuuksissansa.

Tämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin
Kreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli
yhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus
tosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa
pedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan
valtion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla
valtio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja
Romalainen emäntä, _matrona_, nautti suurempaa kunnioitusta ja
vapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys
oli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää,
niinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät
perhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että
isä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai
sotakuria vastaan. _Sotakuri_ -- sepä onkin kenties Romalaisen
yhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta
maata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa
valloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä
paremmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista
kansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on
ainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus
ainoastaan välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten.
Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja
muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma
saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla
ehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli
sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan
altis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky
Romalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen
kurin kautta. Yleis-etu, _res publica_, hallitsi Romalaisen
kaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka
Pyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.

Olihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa,
milt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen
valtio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse
perhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus
Spartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on
umpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita
vastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien
kautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä
mitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos,
suuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin
kehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi
tunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä
kohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman
koko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus;
sisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta
taistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle;
ulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia
aineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu
ja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on
tässä paikassa tarpeellinen.

Taistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen,
kuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana
hetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä
ottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja
viimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta
pannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien
yhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan
sekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin
ja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan
lakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä
päivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään
Patricioita olisi, -- mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi
valtiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian
muutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta
hallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta.
Näin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit
saavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin
myöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen
sääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo
ennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä
historiassa on päätynyt.

Tämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut
aivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen
valtiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin
menetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen
heikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä
suuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko
eteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun
Pyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa
kilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan
Sikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman
vallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen:
Hannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan
siirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat
tapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne
syyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään
vaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin
apuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa
höllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan
kauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta,
mutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman
voittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura
kaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin
ko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai
Espanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia
Numideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi
tämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan
voinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka
ainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli
Romalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja
niiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot.
Syynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti
järjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka
jäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli
varttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen
voitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi,
samalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen
kansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset
laitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman
käskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja
municipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste,
jolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen
civitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli
Romalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma
oli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen
voima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja
hyötyä.

Heti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu
Kreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja
valtio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista
yhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja
köyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa
siinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat
voittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin;
mutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä
Patricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman
senaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa;
se on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen
luonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta
Kreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja
Roma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa.
Ylipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat
vajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa
yhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman
politiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus;
siihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla.
Vihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle,
riistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä
vastoin palkitsee -- siihen saakka että nekin ovat ikeen alle
laskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on
muuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan
muinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko
maita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna
oli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi
maailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta
maailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä.
Mutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut
Reiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta
saatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen.
Historiallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.

Ja tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi
kansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia
vastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis
Kreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita,
varsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä
heimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus
tulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset
ennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen
elämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen
kultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen
valloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen
kultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä
laveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta -- muutamia
tuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta -- näyttää nyt olevan
ko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen
Kreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen
kansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on
historian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä.
Tahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen
maailman valtiollista ja kansallista kehitystä.




Seitsemäs Luento.

Roman tasavallan häviö.


Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden
merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja
niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina
Romalaisten valloituksista.

Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit
saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus
heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin
sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin:
Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi
voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia
idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman
yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden
aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan
hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää
yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat
perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein
koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä
Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta
kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi
ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat
tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat
Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään
Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään
diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin
halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja
valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien
avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla
kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta
läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys
pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan.
Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja
prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä
siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja
tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman
suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto
tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku
halvempi mies -- Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen,
"parvenu" -- ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.

Samalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään
kurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet
pois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä.
Jokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole
taipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on
tullut entistä eduttomammaksi.

Seurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat
suuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä
sota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä
kuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa
Roman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä,
jonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä
Sikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat
käytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin
valmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat
pikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan
turhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut
hedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla
karjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään
orjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman
kansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on
kansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi,
siellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista
elinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian
muuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman
roskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin,
"kalastamaan sameassa vedessä" -- kuten on tapa sanoa. Ei ole enää
helppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska
vapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia
kohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset
ovat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen,
että valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?

Vihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat
"liittolaisina". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman
voittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan
voitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa
liktoriensa heitä suomia? -- Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, --
ken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä
joskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!

Näistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin
tietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää
Italiaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena
on luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion
kruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon
vapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö
olisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden
välillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian.
Kansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille
Roman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat
kapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon
Romalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole
sillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat,
jotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä,
ilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain
ympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin
seisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka
alkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät
nauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin
itse ovat kamalimman mielivallan alaisina.

Tuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka
Roma on laskenut valtansa alle?

Varsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain
nojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, --
nimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen
diktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä
saattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä
maailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä
olla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen
päästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan;
ylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena
on koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio
Julio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan
harrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen
seuraajilleen.

Roman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi ("keisari"-sana
tulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden
voitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi
ymmärtää?

Tosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka
jaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden
haaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut
tasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in
murhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään
helppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa
Tiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion
kurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti
taivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan
viisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian
kuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa,
joka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon
muuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli
todellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi
niitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi
velvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa
voitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton
valta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin
päähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai
propraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni,
jotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta
paraimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä
alamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka
vapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa
tahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta
Bruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia;
pakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät
pitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin
että muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli
prokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9]
Kuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset,
niinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse
Romassa tullut sananlaskuksi: "missä Publikani saapunut, siinä oikeus
ja kohtuus mennyt".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat
olivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman
pohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko
Kytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa
maanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin
yksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan
näiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.

Eipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada
yhden valtaherran useiden sijaan, -- saada koko valtakunnalle yhteisen
isännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä
maailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse
Romassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt
Italialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain
kannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen
legioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai
Espanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat
kansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena
ei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan
asukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi.
Moinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta
hekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella,
että senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset
ajattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa
pukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset
pitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli
ikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi
julistaa; "divus Caesar" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä,
eikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]

Tämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa
keisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa
maakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat
tarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä
ohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa:
"hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä". Vaikka tämä
lause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä
jaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio,
Claudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että
he Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat
itseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti
paheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet
uuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle.
Nuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä
merkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän
sijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä
kirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio
Asiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat
Tiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen
jälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin.
Auguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan,
nimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli
karttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan
vapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun
portti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda
sisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin
tuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen
kaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse
teossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet
civitas-oikeuden ulkopuolella.

Tämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan
kenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka
hankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan
ollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että
Romalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus,
ja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen
valloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka
Roman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13]
Eräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän
käsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan
ylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta,
pyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys
herätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat
Gallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä
aikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi
pontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki
Italian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille
oli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä
kaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman
loistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. "Mikä muu olikaan
syynä Spartan ja Athenan perikatoon" -- kuuluu Claudion sanat --
"kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina". Me
sitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet
kansalaisia. "Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi
tulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin
valtio-arvoihin". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei
ainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia
maakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen
sulauneet.[14]

Selvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman
historian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden
aate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan
edistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä
puhetta jatkaa.[15]




Kahdeksas Luento.

Romalais-vallan merkitys.


Olen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman
kansalais-oikeus -- joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta
hallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja
yhteiselämässä -- levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki
valtakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon.
Emme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet
sinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin
ainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet
Romalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio
kerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut
hänelle latinaksi vastata, --: "Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole
oikeuksiltaan Romalainen".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään
tehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut
valtaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin
aloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana
kielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei
mikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla
taas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä,
levisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella.
Paikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa;
niin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen
kansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus
menetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan,
joka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman
kansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi.
Enimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito
meille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon
aikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa
niskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen.
Romalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana
ihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan,
että heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä
vahvistui.[17]

Vaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen
ohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan
kirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa
harjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja
ottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta.
Gallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia)
ei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana
saanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli
synnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion,
Cornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata
mitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat
tuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta
(Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa
suutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä
Espanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta;
mutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti
kirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita
jotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus
(grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa
luonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen
kirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin
molemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis.
Itse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi,
Adrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen
Romalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista
la'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja
taruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat
mainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että
kirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut
näiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja
rikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta
henkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä
Juvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina
vielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut,
lahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin
kuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan
nimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin
Kreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei
puuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano,
Pausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli
latinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet,
Papiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu
siihen aikaan tuli kuuluisaksi.

Näitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta
paraiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen
muodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa
luonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki
erilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei
tarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni
näyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä
yksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin
asiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo
pääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty
luonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä;
se oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein.
Mutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin
sotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin
vielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies;
mutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo
joutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen
järjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella
alalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon
Italialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen
aikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin
Afrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin
Romalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä
samansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino,
Elagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja
Zenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa
historiassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos
olisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat
toivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi
"Romalaisuus" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin
aikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon
muodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein
barbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta
ja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat
Illyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano,
Constantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet.
Galliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro
poikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija
Romalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat
pääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.

Tuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa
oli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä
aatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli
laulanut: "Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä
sinun taitees ja virkas!"[19] -- Mutta jo seuraava miespolvi alkoi
käsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman
kaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien
yhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. "En ole
tälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt", lausuu tuo Espanjalainen
filosofi; "koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani". Hänen
ajatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti
ihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut
perustaa yleistä rauhaa maailmassa: "Pax Romana" oli tarkoitusperänä,
"Imperium Romanum" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen
käsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä
toki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään,
lausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: "Jumalain sallimus on
valinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset
valtakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten
kansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta
kanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen
yhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille".[20] Tämä
ajatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan
päätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli
muuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta;
koko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21]
Luonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset
muistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan
historiassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi
omaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla
pystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. "Romalais-rauhan"
sovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen
muistoihin.

Vaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen
yleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät
näytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja
sitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan
mittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita;
olletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan
ihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan
tasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate
oli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena
hallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi
vaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten
periaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan
tavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari
hallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan
kaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen
persoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut
asuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin
jumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria
kannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä
katsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa
pidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua
aina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat
keisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä
menestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi
tarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa
toista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman
valtiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat,
nostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen
aian perästä jotenkin levoton jakso, "Sotaväki-vallan aikakausi", joka
viimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi
pieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen
sarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja
Britanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan
tullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään
itsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain
Romalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat
Romalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa
uudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen.
Lukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden
päävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri
haaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja
kaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli
liian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien
yhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin
osaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä
(unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei
itse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden
ihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan
valtioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen
saanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen
syntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo
joutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin
tavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut
keisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.

Nämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että "pax Romana"
oli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen
aian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään
lienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan
aikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa
katsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio
Severon, Karakallan ja Elagabalin aikoina. "Päivä päivältä maailma
muuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi", hän lausuu. "Entiset erämaat
ovat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat
kotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan
ruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita
isompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä
karia; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia,
elämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa". Toisessa paikassa hän puhkee
seuraavaan ihastus-lauseesen: "Mikä rikkautten määrä vero-listoissa,
mikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan
viljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja
kaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin
Alkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha".[22] -- Mahdollista on,
että seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja
paikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli
satunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna
muinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo
keisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin
puhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain
päällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu
vallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen.
Mutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden
nautinto. "Pax Romana" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei
poikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.

En voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn
runoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:

"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista
aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden
vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja
haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain
notkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, --
Reinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n
rikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille
yhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle,
joka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa
maailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa
kyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. --
Sen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli
Kristuksen tulla!"[23]

Viimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman
keisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen
seikka on oleva seuraavan luennon esineenä.




Yhdeksäs Luento.

Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa.


Kun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta
ihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa
samanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin
valtiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta
saakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se
tapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien
uskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat
tulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin
kansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä
muinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain
jumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla.
Valtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä
silmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin
suvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto
ollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista
erikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin
ankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa;
mutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi
samasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan
yhteis-temppeleitä "kaikille jumalille", niinkutsutut Pantheonit,
joita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset
erilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot
jonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun
Karakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi,
päätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli "Pax
Romana" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu
sanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo
muistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti
yhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman
valtio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin
monessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat
Romalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin
jumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän
eläessään ja nostettiin heitä "divus".-arvoon kuoleman jälkeen. Se
maailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin
olevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden
nimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta
ihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien
hallituksessa.

Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut
täydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja
mitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja
palvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi.
Seurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä
keisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta,
mutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen
rauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita
Kreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa
turvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä
oli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja
kolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat
päästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa
ja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi
Isiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian "Suuri emä" irstailla
käytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta
valtaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin
Romalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio
ja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan,
mutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja
jumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen
markkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen
Lukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin.
Kerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan,
Zeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri,
nosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli
aikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan
oli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä
lisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa
ymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut,
Medialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis
Egyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar
ja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli
siis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin
päätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin
seitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella
kukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]

Lukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon
suuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa
vaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa
vastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli
ulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen
yleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton
katoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä
sovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että
yksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä.
Ja tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa
läheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset
järjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota
kansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua
eivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin
mainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä,
niin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan
maailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä.
Se ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se
soti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää
voinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella
itseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin
yleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma
etu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata
itseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan
kielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan
vähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin
tulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet
vähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville
saatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.

Eipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin
uskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista
uskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot,
taikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi
hengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli
muodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi
lavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui
taikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua
olivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä,
valkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun
hautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä
verisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi.
Joskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa
yhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus,
eräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia,
jonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen
jo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia
ko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita
muitakin hartauden-kirjoja -- jos niin saan sanoa --, joista aikakausi
etsi vastausta suureen kysymykseensä: -- Orfeylaiset virret,
Khaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki
epäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka
ei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä
sovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja
Psykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden
muodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on
Psykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut
ihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta
hän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa.
Silloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen,
ja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]

Viimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti
järjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti
synnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli
Uus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen
aate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on
kenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki
ensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten
uskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä
uusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja
eteviä opettajia -- Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. --
toimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa
piireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen
aate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset
mietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin
filosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin
aineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli
yksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja
sieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma
niinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on "emanationia", ulos-käymistä
korkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai
kauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja
Daimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä,
ja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo
käytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden
harjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin
näkymättömään, korkeampaan maailmaan. -- Tämä opin-kaava oli sen
puolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava
tuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin
ihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä "maailman
kaikkien uskontojen papistoksi". Keisaritkin ihastuivat, että
vihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan
humaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he
melkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän
avulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin
jumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että
Aleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien
joukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen
yleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli
perustanut.

Mutta Kristin-usko ei taipunut minkään-laiseen sovintoon; senpä
keisarikunta jo alusta asti oli huomannut ja siitä syystä tavallisesti
sulkenutkin tämän opin ulos yleisestä suvaitsevaisuudestaan. -- Minun
ei tarvitse kertoa Kristin-uskon syntyä ja ensimäistä leviämistä, enkä
myöskään aio esittää niitä opinkappaleita, jotka jo 18 vuosisataa ovat
olleet ihmiskunnan lohdutuksena ja autuuden-sanomana. Mutta muutamat
selitykset ovat tässä tarpeelliset, käsittääksemme Kristittyin asemaa
Romalaisen humaniteeti-aatteen rinnalla, käsittääksemme Kristin-uskon
taistelua ja lopullista voittoa.

Ensiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen
apostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä
laveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. "Ei ole
tässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies
taikka vaimo", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); -- Jumala oli
tullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli "ihmisen poika", ja hänen
lunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja
valtiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon
humaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se
myöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen.
Kristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin
Juutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa
maailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat,
Zeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun
nimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis
johonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. "Minun
valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli perustaja lausunut, ja hänen
ainoa valtiollinen neuvonsa oli: "antakaa keisarille mikä keisarin on,
Jumalalle mikä Jumalan on!" -- Koska siis Kristityt kumminkin olivat
"kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset", olisi sopinut
odottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa.
Mutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan
valtiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka
asetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen
ihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin
keisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin
oikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen
Romalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta
tämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten
aineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen
elämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia
valtoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle
maailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen
vastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti
kaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle
yleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei
tapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan
yksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti
vaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli
muka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat
ihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat
miehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet
uhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen
symboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon
tunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi
useinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat.
Kristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos
yleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa
itsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni
sopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.

Niinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista
vainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se
uskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen
opissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin
siveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan
aioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut
mahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan,
niinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja
jalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis
täytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi
Uus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli
ikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen
humaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen
yleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen
vaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen
kohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä,
saattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me
tiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, -- ensin
Konstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon
kiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän
innon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin
valtiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo
täydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen
muuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.

Mikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen
oppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli
syynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai
Apollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi
aivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? -- Voimme
siihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti
sille voiton; -- mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus
tuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan
edistys-jaksossa.

Lyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli
kulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan
korjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli
"virtus"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; -- mutta tämä
ei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää
perustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko,
joka pani "virtus"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken
siveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä,
itsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen
lunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle
ihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen
sopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden
perustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin
historiallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy
vieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa
tietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin
ryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se
kohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun
sanoja, se ensin etsi "Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta", ja
saavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa.
Siitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut
Kristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen
tunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen
itsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä
historiassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden
luentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut
uuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista
luennoista kyllin nähtäväksi.

Vasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko
vielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut
Roman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja
jumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada,
se nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut
merkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan
vanha "humanitas". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt
vasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden
viimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla
kirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille
jumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin
Kristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta
se on Jumalalta; "Romalainen rauha" on ollut tien-valmistusta
Kristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli
historian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin
lausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: "Niin
kauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova".
Voittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut
Roman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä
kukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.




Kymmenes Luento.

Roman-vallan kukistuminen.


Theodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta
vahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan.
Tuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka
näytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman
tunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena
Hunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja
Göthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari
Valens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina
Roman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli
syntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti
poistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne
vallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman
valta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä.
Vihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista
on, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt
vallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia
Areiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä
se koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat
asettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt
Areiolaisuudesta lopun ja pannut "oikea-uskoisen" tunnustuksen yksin
vallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon,
s.o. "katholisen" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion
jakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua
pitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin
kristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin
ylönkatseellinen nimi "pakanat" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska
ainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja
epäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja
vahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman
kestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime
vuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään.
Belgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja
Itä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä
muita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita
ja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä
vahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan.
Roman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien
barbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja
turmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään
tapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa
Roman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä
karttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.

Mutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää
maailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat
kuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi
raakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata,
ansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan
lyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.

Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien
aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta
liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa.
Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa
keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin
hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa
saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden
puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä
Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he
retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin
kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin
siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin
Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia,
jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso
oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin
urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin
Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet
Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle
puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja
barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan
päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja
Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko
barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu
keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa
vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä
hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja
hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus
Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan
puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut
ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa
heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan
vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja
suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat
Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina,
jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten
vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot
kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten
kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista
ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat
kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta
toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden
lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit,
Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun
keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän
väliin: "sinullenhan" -- heidän sanomansa kuului -- "se on sulaksi
voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on
voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät
salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka
Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi
maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä
näyttänyt olevan auttamattomissa.

Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika
vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin
tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä
olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle,
alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat
Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää
barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että
Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla
voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä.
Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi
"Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä
mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei
näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa
Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut
säilyttää keisarikunnan -- kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin
oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan
olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, -- ja Attilan kuoltua
Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi
sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion
taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä
ja tointua.

Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso
vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen
on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset;
sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta
sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma
tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa
länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit
Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on
keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden
eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa
jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen
olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman
historiassa alkanut.

Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja
monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? -- Muutos
on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko
vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä
melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa.
Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää,
jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain
luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä
tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen
maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.

Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli
pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at
turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta,
joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja
hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan
raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä
Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien
rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta
puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän
sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään
kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen,
että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei
vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa,
jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole
tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen
perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan
kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä
ottaa todistaakseni.

Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman
siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä
alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy
epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä
katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan
oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet
näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli
vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin
barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä
idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit,
Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse
Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä
perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan
katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa
puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät
vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti
tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän
historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee
kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset
muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat
itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin
siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty
Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi
kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta
heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen
puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa
ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää,
että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut.
Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei
suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme
tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta
ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa
takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija
semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio
ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista
on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan
kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä,
ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi
aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman
valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset
miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio
ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä
kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen
veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää
puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön
karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja
oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen
syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat
sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka
3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon
keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.

Eikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen
arveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan
vanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten
kansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka
pää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito
kirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa
sen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen
raikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen
huomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat
kolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä
enää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja
toiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt
muuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää,
vaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat
luotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton
kertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat,
kuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta
runsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa
yhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu.
Minun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta
tilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän
siveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse
Taciton kertomuksesta.

Luonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja
heimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset
askereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin
lausuu: "Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei
kellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa;
elättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä
omastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät
kelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta".[29] Tämä
tietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä
koti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: "Milloin ei sotia
käydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän
joutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä
kylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten
menevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää
yhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla
ainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla
toralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä
antauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken
omaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa
ja vapautensa". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla
sääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset
muodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa
Taciton kertomus yltäkyllin. "Sotaisimmat ja uroollisimmat", hän
lausuu, "eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja
kotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja
perhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä
työttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat
miehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa".[30] Naisen
tila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina,
oli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot
ostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä
oloissa ei aivan tavallinen.[31]

Nämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon
muuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan
raunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m.
kuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se
pikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin,
milloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee,
perustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys
oli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien
etevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä
ajatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti
innokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään
olivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen
pää-viaksi juuri petollisuuden: "Göthit ovat petolliset, Frankit
valeelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta
miksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä
rikosta".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa
historian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik
Suuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt
sukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät
Longobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit,
joita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys
suinkaan siihen aikaan ollut "maan perinyt", niinkuin sananlasku
kuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut
Germanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima,
jonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin
olisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat
tulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja
ruumiilliseen kykenemättömyyteen.

Nämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan
maailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja
Romalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat
keisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä
edistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa
raakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen
sivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii
järjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää
maailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta.
Onko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen
muutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan
Sallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille,
katkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien
tärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa
koettaa siihen antaa jotakin vastausta.




Yhdes-toista Luento.

Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet.


Miksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? --
Tämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta.
Olemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden
siveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on
arveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta
uudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on
ajateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että
barbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen
vaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman
aineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä
barbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen,
että tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli
välttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja
sulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja
tämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman
kultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä!
itse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä
barbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit,
Burgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään
säilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä
puolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan
valtiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli
pirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet
jollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle
tarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan
valtiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta
näytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen
uudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen
kansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana
todellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä,
ja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman
maailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on
tapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko
sivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; --
Keski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin
valtioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on
muutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä?
voimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan
sen-aikuiselle kehitykselle? --

Selityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli
historiassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman
keisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan
historiassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja
luontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi.
Nuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten
monarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ
täytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien
korkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman
maailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa
sulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet,
mitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin
oli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut
ihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää
ihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen
puolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä
oli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen
ohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli
täytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen.
Romalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen
kansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen
kautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi
kansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate
oli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa
kuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin
Kristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle
Romalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman
valtio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä
kohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi,
oli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä.
Silloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati
sen hajoomista.

Tämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se
toivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian
tapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta
tarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.

Ensiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan
ihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri
olivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli
välttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi.
Virkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa
yksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse
periaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka
virkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän
kaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että
elinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa
vaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion
pää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen
vapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä
väkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli
pannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli
vanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka "Kurian"
jäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja
suorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat
valtion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä
edesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset
karttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion
täytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä
heitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä,
rupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain
sukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin
asemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa
perinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet
yhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut
Kolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia
suurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään
vapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos
semmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat
varastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion
vero-apajasta.

Nämä esimerkit osoittavat, että "Pax Romana" oli alkanut muuttua
raskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä.
Ainoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa
saattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa
valtakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne
paikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa,
uppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun.
Turhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten
turvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita
itsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja,
jotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon
ja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa
kuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä
asioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä
riittänyt. Tuo "veljyyden side", joka liitti koko maailman yhdeksi
valtakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka
alta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä.
Galliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja,
joiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien
painon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden
oireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma
alkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja
oikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat
hovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman
jälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän
aikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja
Justinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä
keisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä
alalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista
kirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta
heikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta
missä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan
keisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa
kansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten
Maurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman
legionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat
barbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen
valtakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa
Keltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat
yhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet.
Niinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää
palanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui
ominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus
oli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan
melkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin
isänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja
vaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo
kadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.

Silloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta
myöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että
barbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen
valtio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät
vaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot
ovat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on
paennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä
ilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli
niin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.

Tuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman
kuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija
Rutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea
meritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty,
viljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä
liike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska
valtion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli
särkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas
joku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja
oli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja
toivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin
Romalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa
perikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai
pakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat
majoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat,
että hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä
kovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n
takaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla
ajoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki
taloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa
edes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät
ihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa.
Kun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat
tienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat
järkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä
keskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa,
palattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan
ihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina
onnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen
ylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan
nuhtelivat. "Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!" -- lausui katkerasti
Salviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin
Vandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa,
ymmärsi myöskin jo selvästi, että "Roman ikuisuus" ei enää ollut
historian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa "De
civitate Dei" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet
uudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä
silmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle
aatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: "Ikuinen Roma" oli
Kristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat
valtansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.

Itse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä
voimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka
paikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä
turvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan
parhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni
Italiassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n
pispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä
urhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa
hillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää
ihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja
puolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä
pelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja
kultuurista.

Ja edellä kaiken Kristitty kirkko tässä vedenpaisumuksessa pelasti
itse ihmisyys-aatteen, jota ei Romalainen valtio-yhteys enää
kannattanut. Yhtenä Kristikuntana kirkko tästä-lähin koettaa yhä
lujemmin vahvistaa yhdys-siteet maailman hajonneiden kappaleiden
välillä. Tuo "yleinen kirkko" (ecclesia catholica) on Keski-aian
kuluessa humanitas-aatteen kannattajana, samoin kuin Vanhan ajan
lopulla Romalainen yleis-valtakunta oli tämän aatteen luonut ja
kehittänyt. Siinäpä Katholisuuden merkitys historiassa, ja
tästä myöskin ymmärrämme, miksikä hyödyksi Theodosio Suuri oli
"oikea-uskoisuuden" vahvistanut ja lahkolais-opit hävittänyt.
Kristikunnan jakamaton yhteisyys oli, näet, välttämättömän tarpeellinen
juuri sillä hetkellä, jolloin maailman piti valtiollisesti hajalle
mennä.

Jos nyt tahdomme tehdä lopullisen johtopäätöksen edellisestä
tutkimuksesta, havaitsemme selvästi, että syynä Romalaisen
maailman kukistumiseen on ollut historian tarve jälleen luoda
erikois-kansallisuuksia, joiden vaihe-vaikutus saattaisi vasta antaa
inhimilliselle kehitykselle rikkaamman sisällyksen. Siitä aiasta
onkin kansallisuus-aate ollut historian liike-voimia, ja meidän
aikakaudellamme ei kukaan voi sen merkitystä kieltää. Mutta huomattavaa
on, että se kansallisuuksien oikeus, joka tällä tavoin on historiassa
ilmaantunut, ei ole mikään ehdoton oikeus, joka perustuisi kansakuntien
paljaasen olemassa-oloon. Kansallisuuden aate ei merkitse sitä, että
jokainen ihmis-ryhmä, jolla on yhteinen sukuperä ja yhteinen kieli, on
oikeutettu seisomaan itsenäisenä kansallisuus-olentona maailmassa.
Historia on Vanhan aian kuluessa hävittänyt lukemattomat luontoperäiset
kansallisuudet, synnyttääksensä Romalais-maailman yleis-ihmisyyden, ja
se samalla tavoin vastakin säälimättä lakaisee tieltään semmoiset
kansa-olennot, jotka ovat yleiselle inhimilliselle kehitykselle
esteeksi. Kansallisuuksien oikeus siis tulee kysymykseen ainoastaan
siinä määrässä ja niin kauan, kuin kukin kansakunta tätä yleistä
kehitystä palvelee ja niin-muodoin omalta kohdaltansa edustaa yleistä
ihmisyyttä. Tämän totuuden vahvistaa jokainen vaihe seuraavien
aikakausien historiassa.

Mutta toiselta puolen yleis-ihmisyys siinä muodossa, kuin se Roman
keisarikunnassa oli toteunut, nimittäin kaikkia erikoisuuksia
tuhehuttavana valtana, ei enää voi ihmiskunnan kehitys-jaksossa
ilmestyä. Usein näinä seuraavina aikoina rauhan tarve, sama tarve,
jonka "Pax Romana" oli toteuttanut, on saattanut ihmiset ajattelemaan
jotakin yleis-hallitusta, joka humaniteetin perustuksella ohjaisi
maailman kohtalot. Tätä tarkoitusta varten esm. Keski-aika uudisti
keisari-aatteen ja loi sen ohessa paavillisen vallan, puhumatta muista
hankkeista yleis-monarkiiain perustamiseksi. Mutta joka kerta nämä
yritykset ovat jääneet keskoisiksi. Sillä maailman vapaus on havaittu
tärkeämmäksi kuin maailman rauha, ja vapauden pylväinä ovat juuri
erikois-kansallisuudet.

Näillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi
Keski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson
luonnetta erittäin tarkastella.




Kahdes-toista Luento.

Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan.


Vanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: "Hyvin jakaa, hyvin opettaa!"
-- Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee
vuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen
saakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön
ohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja
sisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa
kohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan
ainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja
kuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma
kultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka
antavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa
kasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen
kultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa
historiassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi
tehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja
Paavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta;
siitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa
tarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää
korjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain
tahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä
aian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan,
vaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja
esipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.

Aion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy
edeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä,
täynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että
historiallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis
koettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi
tapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä
varten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden
vuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat
selvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit
toisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan
tarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät,
koska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.

Nuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:

1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä
inhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.

2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen
lähetys-toimi ulospäin.

3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä
ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.

Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon,
joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.

1. _Ensimäinen jakso_ vv. 476-630 sopisi nimittää _häviön
jatkoksi_. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan
Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla,
ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden
luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään
Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen
keisarikunta -- "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt
ruvetaan nimittämään, -- vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen,
muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla
_Bas-Empire_, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä
mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä
alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle
entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu,
barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian
soihtu on sammumaisillaan.

II. _Toinen jakso_ vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset
uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen
virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa
kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja
yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin
Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt
astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla
Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja
Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.

III. _Kolmas jakso_ vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten,
Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate,
jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut
kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo
melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat
itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja
ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja
valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa,
joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat,
vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä
aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä
perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä
kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa
astuu sivistyneen maailman yhteyteen.

Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa
muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen
aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon
lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo
kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian
päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin
merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan
virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain
tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen
valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen
palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia,
tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi
Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa
vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta
eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone
häneltä kieltää; ottaahan Klodovik -- mainitakseni yhden esimerkin --
mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle
Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se
omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä
päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on
palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja
koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari
parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian
hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee
osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja
koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet
Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan
keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten
kautta saaneen vahvistuksensa.

Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit
vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla.
Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at
oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin
kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa
niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien
mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan.
Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä
aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa.
Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja
johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo
äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen
maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat
kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin
Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen
eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro,
ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa,
johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein
18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä
osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä.
Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton
voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää
voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä
uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä.
Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui
raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset
eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee
olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan
kukistumiselle.

Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat
läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät
enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa;
mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin
huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa,
vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan
kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan
yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se
on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on
tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko
oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten
"oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti
yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi
aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin
vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon
hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi,
joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja
joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita;
semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut
Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka
Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas,
jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet
Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka
Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien,
Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui
todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman
valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side
oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava.
Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.

Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon
politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja
Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja
ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat
tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita.
Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii
Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen
tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät
Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi,
samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin
sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat
kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin.
Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja
tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian.
Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin
seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta.
"Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän
valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" -- näin kuuluu
niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in
esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien
välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä
Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua
syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella
kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan
Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona
Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että
tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo
yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen
rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa
lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen
saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä
enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön
uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa
kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään
voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on
jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä
kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.

Vaan kirkon voitto olisi 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/42570