← catalogue

Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet

by Julius Krohn · Finnish · Gutenberg #42453 · 956,598 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet

Author: Julius Krohn


        
Release date: April 1, 2013 [eBook #42453]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/42453

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET ***

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET

Kuvaeli

Julius Krohn



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.



SKS, Helsinki, 1897.




SISÄLLYS:

Esipuhe
Johdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta

I. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642

 1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana
 2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa
 3. Mikael Agricola
 4. Agricolan aikalaiset
 5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat
 6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen
 7. Ensimmäiset lainsuomennokset
 8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen

II. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

 1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen
    syrjäytyminen
 2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku
 3. Taneli Juslenius
 4. Henrik Gabriel Porthan.
    Kristfrid Ganander
 5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne
 6. Hengellinen runous
 7. Maallinen runous
 8. Talonpoikais-runous
 9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.
    Yleiskatsaus
10. Suomenkielen virallinen käytäntö

III. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi

 A. Murteitten taistelun aika. 1809-44.

 1. Ensimmäinen kansallinen heräys.
 2. Murteitten taistelu
 3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus
 4. Jaakko Juteini
 5. Kaarle Aksel Gottlund
 6. Taiderunoilijoita
 7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen
 8. Uudemman kansanrunouden edustajat
 9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke
10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus
11. Sanomakirjallisuus
12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
13. Elias Lönnrot
14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan

 B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.

 1. Toinen kansallinen heräys
 2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus
 3. Maamiehen ystävä ja Kanava
 4. August Ahlqvist
 5. Suomettaren miehet
 6. Kirjallinen Kuukauslehti
 7. Lyyrillisiä runoilijoita
 8. Aleksis Kivi
 9. Näytelmänkirjoittajia
10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus

Nimien luettelo
Viiteselitykset




Esipuhe.


Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena
osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa _Suomalaisen kirjallisuuden
historiaa_. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut
ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri
teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa,
Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti
myös erikseen ilmestymään.

Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä
saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa _Suomenkielinen runollisuus
Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_ 1862 ja
kokoili elämäkerrallisia tietoja _Helmivyöhön suomalaista runoutta_
1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän _Suomen nykyisemmästä
kansarunollisuudesta_ kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä
julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä
_Maiden ja Merien takaa_ 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin
perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden
historiasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen
puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva
käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana.
Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla _Koittaressa_ (Poppius'en
elämäkerta), _Suomen Kuvalehdessä_ ja _Kirjallisessa Kuukauslehdessä_
(esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871);
myös _Kertomuksissa Suomen historiasta_ on suomalainen kirjallisuus
huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä _Biografiseen nimikirjaan_
enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat;
siihen aikaan hän vielä julkaisi _Suomalaisen virsikirjan historian_
1880, yleiskatsahduksen _Suomalaisuuden ensimmäinen heräys_ Snellman'in
kunniaksi _Toukokuun kahdestoista päivä_ 1881 toimitetussa albumissa
sekä kirjallisia arvosteluita _Valvojassa_. Viimeksi esitti hän
yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa
Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella
paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot,
toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.

Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti
viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut
julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä -- muun
muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen -- ei
tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä
tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei
millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.

Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen
kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin
suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja
liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota
vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut
kysymykseen.

Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat
kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen
vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin
puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on
voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan
uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli
runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui
mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva
myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin
esim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.

Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin
monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa
on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi
luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen
Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna.
Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti
kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin
täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi
tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen
(kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin
muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen
kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun,
tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu,
1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut
oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti
muistutuksissa.

Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten
nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta
kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n
käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua
pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain
uutta lisätty.

Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa
kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä
työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme
tarkalle tuntijalle tohtori _K. Grotenfelt'ille_.

Helsingissä Joulukuulla 1897.

Kaarle Krohn.




JOHDATUKSENA:

TEKIJÄN OMAKIRJOITTAMA ELÄMÄKERTA.



J. Krohnin elämäkerta.

"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla"
(Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).

"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja
nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa
ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä
Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin
onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa,
sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen
kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut
sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden
kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan
(Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja
Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai
nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen tapaan
ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa
vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään
vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa.
Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska
siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat
veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän
keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista
venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni
koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota
uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä
Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet.
Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen
äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta
Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät
Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä).
Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin
sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt
Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan
satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835.
Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla
kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin
vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani
suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten
leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä
Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi.
Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein
lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei
voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin
niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843.
Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin,
sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta
kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että
minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka
silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini
terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti
Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina
ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat
poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia
yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa
ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin
paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat
aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan
tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen
kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka
vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen
kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan
aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin,
lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia
kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä
talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja,
kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin
muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut
äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria
varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras
kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin
maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja,
joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä
olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli
hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän
yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.

"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut
syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut
hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä
katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä
sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin
tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan.
Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun
saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He
päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren
luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä
valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti
nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon
aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun
herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli
lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori
Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet
enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli
kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me
sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti
opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs
siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen
saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin
opetuksesta piti huolen -- omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme
oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin
vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä
kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää
nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.

"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston
kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla
suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin
ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen
miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin
myös useampain opettajain, varsinkin _K.V. Ahrenberg'in, K.H.
Ståhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en_ palava isäinmaan-rakkaus.
Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki
kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan
suuntaan vaikutti niinikään lehtori _J.O. Fabritius_, se sukulainen,
jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain,
olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten
ahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin
ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota
vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi
myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en
sisarta, _Amalia Fabritiusta_ (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen
Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen
nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta,
sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin
hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan
maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen,
kadonneesen, kuolleesen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin
ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen
tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen
kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen,
kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä
aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.

"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen
suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman _Kaarlo
Slöör'in_ vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen
harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin
Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki
itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on
levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota
Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä
ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut
herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus
suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät
kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän,
keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään
hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka
siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti
paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat
päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin
asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en
ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin
sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä,
ja keksiä edes A--L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin
lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja
yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien
outojen sanojen luetteloa.

"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini
vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme
kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet
metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin
vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei
meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos
kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja
vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta
illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin,
sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin
harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko
virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä
kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut
vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja,
ruumiin virvoittaja.

"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan
tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo
olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni
perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli
kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden
mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme
sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon
kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta
tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä
luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.

"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni
ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa
rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen
aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo.
Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä
selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki,
tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni
perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi.
Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla,
varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin,
lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan
antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua
vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut
kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko
lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona,
ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei
vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty
merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika.
Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen
Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi
viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen
tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain
siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin
ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet
edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni
maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka
päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian
juuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti
jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella
suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata
luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti
alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin.
Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen
aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin
seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä
vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin
viettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa
olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes
keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin
viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja
ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn
välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa,
Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859
Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin
toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta)
aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä
esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku
filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan
hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa
tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on,
suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä.
Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut
olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat
pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua
jälleen koetin suomentaa.

"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä
maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin
rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen
pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki
Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun
muassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita
ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi
tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen
suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin
tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta
1856.

"Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa _Suomenkielinen
runollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden
historiasta_; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut
seuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa
virassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin
virkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin
suomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin
'de facto' toimittanut.[1]

"Ensimmäinen itsenäinen julkaisu _Suonion runoelmia_ ilmestyi 1865,
toinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani
hajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä
julkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in
näytelmä _Syyn sovitus_ (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in _Vänrikki
Stoolin Tarinat_, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna.
Kaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten
vielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: _Ivanhoe_
1870, _Vanha tarina Montrosesta_ ja _Lammermoor'in morsian_ 1871, _Musta
Keri_ (Suomen Kuvalehdessä) 1874, _Qventin Durward_ 1877 ja _Perth'in
kaupungin kaunotar_ 1878.

"Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat
niin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: _Maiden ja Merien takaa_
1864-66 ja _Suomen Kuvalehti_ 1873-80.

"Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi
kasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut
muutamia kuvallisia lastenkirjoja: _Pienokaiset_ 1869, _Koti-eläimet_
1872, _Minun äitini_ v. 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä _Kaarle Samuli
Suomalaisen_ kanssa) 1878 sekä _Kylän lapset_ 1880. Vielä olen
suomentanut suuren osan _Andersen'in satuja_, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja
ollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar
1857, Pääskynen 1871).

"Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet _Kertomuksia
Suomen historiasta_ (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa
1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin
sanottuja _Gruben kertomuksia_ sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866).
Samoin olen suomentanut _Macaulay'n historian_ ensimmäisen osan 1866.[4]
Varsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa,
niinkuin _Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten
tavoista, Virolaisten historialliset runot_ ynnä muutamat muut
Historiallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu _Viron kielioppi
Suomalaisille_ 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä
Corander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen
toisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen
kirjallisuuden historian alaan: _Virolaiset ja ylimalkaan
länsisuomalaiset aineet Kalevalassa_ (Suomi, II. 10) 1872, _Suomalaisen
virsikirjan historia_ 1880, _Suomal. Kirjallisuuden historia I.1:
Kaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan_ 1881.[7] Tähän on luettava vielä
_Helmivyö_ 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen
anthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä
Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.

"Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on
_Stöckhardt'in Kemian_ suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat
niin-ikään tavallansa suomentamani 4 vihkosta _Gerok'in saarnoja_
1867-74, jota vastaan uusin _Suomalainen virsikirja_, jonka
parannuksessa olen ollut osallisna, pikemmin on 'mea provincia'.
Gottlund'in tavalla voisin viimein lisätä, että olen viran puolesta
vuosittain suomentanut almanakka-kirjoitukset, mutta totuuden tähden
täytyy tunnustaa, että ne olen enimmiten toisella suomennuttanut.

"Jäsenenä olen Helsingin, Viipurin sekä Jyväskylän Suomalaisen
kirjallisuuden seuroissa, Pro fauna et flora fennica seurassa,
Muinaismuisto-yhdistyksessä, Historiallisessa seurassa y.m. Helsingin
Kirjallisuuden Seurassa olen ollut sihteerinä vv. 1865-68.
Kunniajäsenenä olen Eesti kirjameeste selts'issä sekä (kauniin
lauluääneni tähden arvattavasti) Wanemuine-laulukunnassa Tartossa.[8]
'Kometioihin' olen ottanut osaa kaksi kertaa: 1) silloin, kun piti antaa
lausunto suomenkielen kelvollisuudesta opetuskieleksi v. 1870; 2)
suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Edellisellä kerralla sai
kometia tragedian lopun ja samoin näkyy tälläkin kertaa käyvän.[9] Myös
olen ollut savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kuraattorina vuodesta
1869.[10]

"Viimein -- olen kaksi kertaa nainut, ensimmäisen kerran 1862 _Emilia
Sofia Nyberg'in_, toisen kerran 1876 _Maria Vilhelmiina Lindroos'in_,
Helsingin suomalaisen tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren. Edellisen
olen omalla työlläni valloittanut suomalaiseksi, joten meidän perheemme
(luultavasti Yrjö-Koskisen jälkeen) tuli toiseksi herrasperheeksi, missä
puolisoin kesken suomea puhuttiin; toinen vaimoni oli hyväksi onneksi
valmis siinäkin suhteessa.

"Jatketaan seuraavassa painoksessa, jos ei ilmau painoesteitä".

       *       *       *       *       *

Jatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei
tekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen "painoeste" ilmestyikin
hyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut
alkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka
keskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan
tutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta
1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista
lisätyn _Kullervon runojen_ laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän
nimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887
sekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna
ilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti
Lönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän
vielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen _Lunastettavasta neidosta_
Virittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa
_Europaeus'en runonkeräyksistä_ 1887.

Toinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella
purjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti _Kalevalan toisintojen_
painatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan
muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta _Suomen
suvun pakanallisesta jumaluus-opista_ julkaistiin neljä _Suomen suvun
pakanallista jumalanpalvelusta_ kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin
kerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja
vainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy
kolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee _painettua
suomenkielistä kirjallisuutta_ saman johtavan aatteen kannalta, joka on
määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen
elämänsä uran, _suomalaisen kansallisuuden_ aatteen.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.



1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa.
Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli
valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli
toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin,
oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan
keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin
valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se
tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä
vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka
muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta -- käyttääkseni erään historioitsijan sanoja -- Jumala on niin
paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi
kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita.
Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme
oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella
ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan
poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut
palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta
maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki
muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus
linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen
ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien
suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa
ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei
piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä.
Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta
vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että
suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat
lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja
porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen,
Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää,
jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna
todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana
kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut
suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei
ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään.
Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin
kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla.
Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät
koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta
suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana
kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena
seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat
täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei
siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa
oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi
tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan
keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen
perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan,
nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo
Uuden Testamentin esipuheessa: _Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia
madhaisi laiskudans_ (kansanopetuksessa) _testelehin sille peitte, ettei
hen Latinan eike Rotzin kielen taidha -- --. Senteden ombi nyt se Wsi
Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu_. Samaa todistaa
Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat
saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

    Joca tas Latinan wnochtta,
    heijust se Canssans opetta.
    Ettes nyt neme kiriat saa,
    ele sijs Oppijs wnhodha.

Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin
osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin,
että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän
enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.

Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa
aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi
todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin
tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi
porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä
asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston
suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että
suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset
sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme
nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.

Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo
alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras
kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa
olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin
muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät
naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä
tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä,
ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia
keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret
herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai
saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä
todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset
aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee
Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.

Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet
kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He
olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön
keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen,
sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä
kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken
työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä
sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään
mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset
ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä
meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan
tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan _caickia Jumalisi ia
cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia_,
että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on
tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa
jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus
suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika
Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt
Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava
suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille
annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen
tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi
vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin
huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan
neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko
tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että
Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä,
ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa
ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt
koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät
sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun
sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.

16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa
Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita
maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä
käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä
kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai
suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä
oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana
herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle
IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta
kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet
asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun
torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt
riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut
suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa
tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä
pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka
pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös
Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan
kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee
pian puheiksi.

Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan
ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista,
kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus
Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä.
Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että
Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut
suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana
herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin
viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten
uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.

Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen
piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi.
Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä
selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin
raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta
piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n
käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion
puoleensa.

Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat
vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan,
niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan
leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: _Orbis arctoi imprimisque regni
Sueciae descriptio_, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin
valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla
on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli.
Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella
kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin
kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua _grex_,
sanovat he _rex, spes_ äännetään niinkuin _pes_ j.n.e. Sentähden pitävät
aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta
siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä
keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.

Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli
taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta
Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat
pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen
silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman
kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla
oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme
tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän
muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan
sydämeen.

Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti
tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen
käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa.
Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen
mahdollisuus.



2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa.

Katolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta.
Suomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola
esipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: _temen Maan kieli oli ennen
neite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa
prucattu taicka kartoitettu_. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti
tarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous,
Ave Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka
tiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut
kappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä
kirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli
olla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista
vaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä
Agricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin
_Cosmografey'ssa_ näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu
päätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä
yhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.

     Isämeidän rukous.

     _Cosmographey'n_ ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka
     ilmestyi Baselissa 1544.[11]

     Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi,
     tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa
     nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia
     anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan
     rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä
     pahasta, Amen.

     Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan
     yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.

     ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes.
     Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin
     on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja
     anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname.
     Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille
     ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta
     ijancaikisehen. Amen.

Uskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu
myös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan
kielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja
kansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.

Samaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten
toimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä
jälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa,
tuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on
meille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet,
löydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden
kirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä
keskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli
kotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin _Anders Kosken
Wijtalast_. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven
poikki, niin pistettiin kirjaan _till (!) Kotajerffwen poicki_.
Pujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan
suomeksi, esim. _Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon
päähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän_ taikka
_ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza
nijn_ (sitten) _Haria möte Tyri Jerffwen_.[12] Näillä kielennäytteillä
on vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset
muistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on
kiitollisuudella käyttänyt.

Paitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään
ilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen
kirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa,
nimeltä _Budde_, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten
elämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko
hänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen
valtakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan,
koettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli
melkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki
ilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta
on ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä,
josta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko
kirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki
nimenomaan sanoo, että ne ovat _Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon
Esimiesten_ tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla
riimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset
antavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista
sekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja.
Yksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen.
Toinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan
kuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger
kuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat
(jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka
luultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä
oli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo
alkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli
lopullisesti vakaantunut.

Ei mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä
aikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja,
latinankielinen messukirja _Missale Aboense_ vuodelta 1488, täytyi
teettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa
silloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]



3. Mikael Agricola.

Suomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme
piispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn
kylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli
kalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti
hänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että
hän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi
tunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui
äsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun
käsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan
sekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.

Turussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta
palannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut
muutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi
itsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä
ikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet.
suosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan
palveluksessa.

Niinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan
Suomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden
joukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536.
Neljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän
kotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut
suosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja
oppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle
soveliasta virkaa antamaan.

Agricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän
toimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen
koulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut
koulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä
joutuivat peräti rappiolle.

Mutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin
toimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa
toimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt
eroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka
aluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea
eri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin
häntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn
seurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja
Venäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan
viimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään,
sairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain
sisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan
reestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä
Uudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin
suurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin
tuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä
levännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden
tuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.

Juuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan
Skytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä
alku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen
kuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa
varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin
harras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja
hyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti
paraiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän
kuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän
antoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi
paavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa
kirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan
päältä.

Kaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla
mitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden
aloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella,
niinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:

    Quin Abckiria ensin on,
    sijtte Alcu-Opista wscoon.

Tämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän
aikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen
kirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi
aakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet,
Isämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin
ja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan
löytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti
puuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti
Aapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi
v. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat
asianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna
myös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen
suomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon
Aapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen
sisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy
ruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla
mainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen
aakkoseen liitettyä alkeis-oppia. _Abc-kirian_ alkulehdellä hän näet
lausuu:

    Lue sijs hyue Lapsi teste,
    Alcu oppi ilman este.

Sitä paitsi on mahdollista, että sana _sijtte_ ylläolevissa säkeissä
olisi luettava tässä paikassa "siittä", eikä "sitten", taikka olisi
väärin painettu _sijte_ ("siitä") sanan asemesta, joten kirjan nimenä
aivan luonnoton _Alcu-Opista_ kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin
Agricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on
se kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun
kohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon
kirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot
päättyvät.

Tiettävästi vuonna 1544 ilmestyi _Rucouskiria_, joka sisältää paljon
muutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään
sisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin
ja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja
sananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon
paratiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen
ja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen
evankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta
ynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä
_Manaus Pappien tyge_ enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta
pitämään, ja kolmanneksi _Valitos nykyistä Mailma wastan_, joka ei tahdo
enää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat
riimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain
historialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain
kirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana
Suomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua
latinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä
Agricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään
vakuuttaa:

    Kylle se cwle Somen kielen,
    ioca ymmerdä Caikein mielen.

Esipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:

    Josca mös Wsi Testamenti
    ilmeij tulis lepitze Prenti.

Uuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta
toimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa
ruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta
1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin
Agricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei
voinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen
kirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät
tainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään
kirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle
superintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa.
Amund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan
kuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin
painatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin
hartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa
Mikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti
korrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja
_Se Wsi Testamenti_ lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin
ilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.

V. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti
jumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat
_Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista_ ja _Messu eli
Herran Echtolinen_.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo
katolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös _Se
meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen
Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu_.

Nämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin
Testamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka
suomeksi ilmestyi, oli _Dauidin Psaltari_ v. 1551. Sinä vuonna
painettiin vielä _Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista
Wloshaetut_, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:

    Ellei Me Somalaiset szaa
    Prentettu coco Biblia,
    Ette me olema Kieuhet sangen,
    en senuoxi Epeuskon langen,
    Waan YTymen sijte ensin Jmen
    Pyhein Prophetain Weisuin Nimen.
    Quin Kimalainen Yrtist hake
    medhen ia hunaian, nin Tai teke.

Seuraavana vuonna tulivat viimein: _Ne Prophetat Haggaj, SacharJa,
Maleachi_ ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin
Agricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki
käsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä
vuonna painamatta.

Siihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina
kaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli,
siitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä
esim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,

    Ninquin kircas Auringo taiuahas.

Mutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta.
Yhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa,
vaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän
tahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä.
Niinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:

    Ellei caiki ole tulkittu selkexi,
    nin me kernast anom andexi.

Mutta lisää kuitenkin kohta:

    Se paramin techken ioca woi,

ja tiuskaisee liialliselle moittijalle:

    Panettelia, quin neite laitta,
    se pangan hamballens lucun aitta. --
    Eikö se tyly ia willi on,
    quin hyuist anda wären aruion?
    Hyttynen vsein cwrnitaan,
    waan coco Cameli nieletaan.

Hänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu
omin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet.
Rukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten
käsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun
tarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän
jo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:

    Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan,
    haruoin se sarnatan eli luetan.
    Quingas wastat Sen HERRAN Domios,
    ettes aighas culutat Laiskuos.
    Oij sine surckia Locasecki,
    etkös neite Mieleses ecke,
    Haiseua Raato oleuas,
    ia Matoin Eues cooltuas?
    Jos sine sis Wircas hitast teet,
    Nin carta cuhungas wimein ieet.

Ja esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:

    Wiele Bibliast mwdh tulisit,
    ios nemet otoliset olisit,
    Ostetaisin ia rucataisin,
    quin olis kylle mös coctolin.
    Sen Aian vskon pian tuleuan,
    ette Somen kiriain ielkin tutketan.
    Van tuskal ne silloin käsiteteen,
    iotca nyt Monilda hylieteen.
    Coska sis Porsas taritan,
    nin aua Seckis, ios se taruitan.

Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola
ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina
viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua
teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen
toimelijaisuudestaan.

Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola
luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea.
Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia
lausetapoja, esim. _Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas
paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he
satettijn_ tai _uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin
kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin
kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei
alassäriete; ellei te ymberileikata_. Varsinkin vilisevät hänen
kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän
liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten
substantiivein kanssa, esim. _ulgoshwta_ (ruots. utropa), _ulgosluuattu_
(utlofvad), _ulgosiaghetta_ (att utdelas); _ylessöit_ (uppåto),
_ylesauasi_ (upplät), _ylesualghistus_ (upplysning); _ylitzeuoitti_
(öfvervann), _ylitzelangesit_ (öfverföllo); _tyghelangeuat_ (tillfalla);
_edhesastuit_ (framstego), _edesseisoi_ (förestod). Muutenkin panee hän
niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä
suvaitse, esim. _me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen
ymmerdhyxens_ tai _henen oppins päle; muistele sen päle_. Silti ei
Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi
oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: _he naurauat henen
ylitzens_, toisessa _hen naura hende_; samoin _armachta heiden päle_ ja
_armadha meite; Jumala kysy sen peren_ ja _mite hen kysy Jumalata_.
Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi
kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. _catzocat taiuan linduin päle_ ja
_Catzocat Cuckaisita kedholla_.

Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa
hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. _stoli,
domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi_ (myös _cori_),
_hyuestisiugnapi_. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja
kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin
_falski, insiglasit, wsi tidningi_. Sitä vastoin tuntee hän monta
supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja
uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. _näkypaicka_ (teaatteri),
_käsiwirca_, (käsityö), _kiriacammio_ (kirjasto), _rahanhaltia_
(rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi
moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen
viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei
muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän
tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.

Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme,
Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä
lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: _ette teme coco Hijppakunda Somen
maxi cutzutan, ioca_ (Varsinais-Suomi) _ombi ninquin mwidhen Äitei
--Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan
Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin -- Senteden ombi tesse P. Wdhen
Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu_. Mutta lisää heti:
_Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet,
puhet ia sanat tehen siselotetud_. Agricolan sanavaraston tarkempi
tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin
Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä
käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan
nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein
superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot
_mö_ (lue: myö), _tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l.
heid(h)et_.[19]

Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin
omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös
maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut
puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka
kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon,
että ruotsalaiset _Lootolaiset Calandis_ (Ahvenanmaalla) olivat aikaa
ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin
esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten
jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan
sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään.
Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia
Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä,
joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen
suomenkielellä.

Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä
niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa,
niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on
kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy
on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen
luojana.



4. Agricolan aikalaiset.

Agricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä,
vaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa
jälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka
kuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.

Että hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä,
todistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme
alkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku
1546 ja nimi _Mathias Johannis Westh_, luultavasti sama henkilö kuin v.
1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa
näet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen
lounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin
_kätten_ (= käteen), _varkkan_ (= varkaan), _hamppan_ (= hampaan),
_lappioit_ (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman
suomalaisen saarnaajan, vanhan herra _Martin_, Ruotsin maanlain
suomennos vuodelta 1548.

Ett'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa
töissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa:

    Muistas sis Rucollesas heite,
    iotca Tulkitzit Somexi Neite.

Ja Juusten aikakirjassaan ilmoittaa mielipahansa siitä, ett'ei hänen
nimeänsä Psaltarin esipuheessa ollut mainittu, sanoen teettäneensä
suomennoksen Turun koululaisilla ja oikaisseensa sen sitten itse. Hänen
kertomuksensa mukaan ei olisi siis Agricola tämän kirjan suhteen nähnyt
muuta kuin painattamisen vaivan. Mutta toiselta puolen sanoo Agricola
eräässä kirjeessä Amund Lauritzanpojalle kevättalvella 1551 syksystä
alkain olleensa Psaltarin suomentamisen toimessa. Luultavasti on asian
laita semmoinen, että Agricola vielä paransi ja viimeisti muiden tekemän
käännöksen. _Paavali Juusten_ oli syntynyt Viipurissa isänsä Pietarin
kartanossa noin v. 1516. Niinkuin nimi (Juustinen) näyttää, oli hän
peräisin suomalainen. Ensimmäisen oppinsa sai hän yhdessä Agricolan
kanssa Viipurin koulussa rehtori Johannes Erasmi'n johdon alla. Juusten
pysyi siellä vielä Agricolan lähdettyä, mutta v. 1534 muutti hänkin
Turun kouluun. Piispa Skytte huomasi pian nuorukaisessa hyvät lahjat ja
vihitti hänet jo v. 1540 papiksi, suojellakseen häntä kuninkaalta, joka
aina välistä otti itselleen väkisin virkamiehiä kouluista. Vv. 1541-43
toimitti Juusten kouluvirkaa Viipurissa ja lähetettiin sitten niinkuin
Agricola piispan kustannuksella Wittenbergiin. Kolme vuotta siellä
oltuansa läksi Juusten pois, koska Wittenberg'in yliopisto Schmalkald'in
sodan tähden lakkautettiin. Hän oleskeli sitten vielä vähän aikaa
Magdeburg'in, Rostock'in ja Königsberg'in yliopistoissa ja palausi
kotimaalle syksyllä 1547. Maisterin arvoa ei hän kuitenkaan ollut
saavuttanut ulkomaalla niinkuin Agricola.

Turussa sai Juusten kohta seuraavan vuoden alussa rehtorin viran
Agricolan jälkeen, josta kuusi vuotta myöhemmin v. 1554 koroitettiin
Viipurin uuden hiippakunnan piispaksi, ja 1563 pääsi hän Turun piispan
istuimelle Follingius'en sijaan. Siinä korkeassa virassa pysyi hän
sitten kuolemaansa asti, vahvistellen uutta oppia ja puhdistellen
kirkkoa yhä enemmän jäljellä vielä olevista vanhan opin tähteistä.
Lopulla elämäänsä lähetettiin hänkin, samaten kuin Agricola,
lähettiläänä Moskovaan, jossa häntä yhdessä muiden lähetystön jäsenten
kanssa pidettiin kolmatta vuotta vankeudessa kostoksi siitä, että
tsaarin lähettiläitä oli pahoin kohdeltu Tukholmassa, silloin kuin
herttuat olivat nostaneet kapinan Eerik kuningasta vastaan. V. 1572
pääsi Juusten vihdoin vapaaksi tästä vankeudestaan, ja sai palkinnokseen
Juhana kuninkaalta aatelis-arvon. Mutta se ei voinut parantaa Juusten'in
murtunutta terveyttä. Päin vastoin riutui hänen ruumiinsa ja synkistyi
hänen mielensä yhä pahemmin siitä, kun hän näki Juhana kuninkaan
yrittävän vähitellen saattaa jälleen voimaan jo poistettuja katolisia
menoja. Suru tästä särki hänen sydämensä; hän kuoli 22 p. Elokuuta 1576
ja haudattiin Turun tuomiokirkon korkeakuoriin.

Vähää ennen kuolemaansa Juusten toimitti suomeksi kaksi kirjaa:
_Catechismus, Somenkielen tulkittus[21] udistettu ja Jumalisten ja
caunisten Rukoisten ja Kijtos sanain cansa enätty ja Surella wisudella
koottu Somalaisten hywäxi ja jocapäiwäsexi tarpexi, sekä cotona että
matkas_ 1574 ja _Se Pyhä Messu Somen kielen ei Pauin Mutta pyhän
Euangeliumin ia Christilisen Seuracunnan tauan iälken visusta Somen
Turus coottu_ 1575. Edellinen, joka ei enää ole löytyvissä, on
kirjoitettu Moskovassa vankeuden aikana. Jälkimmäinen on parannettu ja
lisätty painos Agricolan messu-kirjaa.

Mainiomman nimen kuin näillä vähäisillä suomenkielisillä teoksillaan on
Juusten saanut siitä, mitä hän kirjoitti latinankielellä. Hänen
aikakirjansa Suomen piispoista, _Chronicon Episcoporum Finlandensium_,
vanhin historiamme, on ijäti säilyttävä hänen muistonsa. Paitsi sitä on
hän myös kirjoittanut kertomuksen käynnistään Venäjällä sekä postillan.



5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat.

Agricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine,
että hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut.
Mutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten
messukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita.
Ainoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin
sittemmin aivan uudestaan.

Ensimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen
vuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, _Jaakko Suomalaisen_
eli _Finnon_, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin
kauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman
sijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu.
Niinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä
päättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä
nimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567
Rostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun
aikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun
koulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen
vuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten
näkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän
päässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot
katolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja
lector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.

Syynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että
Suomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa
muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä
tulivatkin sitten painosta _Yxi Wähä Rukous Kiria_ v. 1583, jota sata
vuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja _Catechismus_, jonka
ensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos
on kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja
suurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä
sepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on
mainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä
vihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka
valitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että
painatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti
erehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82.
Huomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden
ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586
ulostulleesta.

Esipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen
suomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: _CAickille
Jumalisille ia vskolisille Suomalaisille -- -- toiuotan minä Jacobus
Finno Jumalan armon_. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten
miesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi
isoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä.
_Eij ollu quitengan heidhän tactons, -- -- että sencaltaiset
Latinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset
pois heitetäisin, ia vnhotetaisin_. Mutta piru pani sitten pappein
mieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen _eij omal maan ia
ymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral_. Ja kun ei kansa saanut
virsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja
piru _ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän
lyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä
äkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda
nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia
Christiliset wirdhet opetan ia muistetan_. Viimein nousi Luther ja
muitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut
yllytyksenä, _että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen
puolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä
Suomenkielel -- -- rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan
iälken tekemän_.

Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä
päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi
virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän
luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan
kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa
virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan
piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi
silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli
luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita
suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada
ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan.
Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja
Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen
pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä
pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä
paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja
tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin
panna täydellisempiä esim. _minun_ ja _sinun_, missä alkuperäänsä oli
_mun_ ja _sun_.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti
ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan
runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain
koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan
tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla.
Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes
laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa:
ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun
vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain
esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti
köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä,
jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle
nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä
riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin
esim. soinnuttaa hän yhteen _puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua
ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal_.
Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita
suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. _kiruotta
ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät_, jota tapaa
ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki
kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen
sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka
pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta
huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja
ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen.
Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden
rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia
alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on
Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli
puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on
vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi.
Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan
alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään
orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa
mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla
sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät
näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut.
Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis
mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä
suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä
enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli
Maskun kirkkoherra _Hemminki_. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon
mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli
Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun
kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti
nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä
viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä
toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran
tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt
ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden
ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa
käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen
virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta
1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun
niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä _P.M._,
luultavasti _Pietari Melartopaeus_,[25] ja yhden nimimerkillä _P.J.C_,
niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja
laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta _Piae
cantiones_, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3
molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin
virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden
suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin
tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: _Eip salli soucad Suomen
sanad Tarkoin taiten edhes tuodha_. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan
uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn
kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin
virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt
vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon
päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin
hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin
Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein
ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu
hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja
paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin
kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi.
Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää
silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella,
välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi
alkusoinnun jaksoa esim. _Pahad päänäns juuri julmaa_. Toisinaan sointuu
edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana
yhteen esim.

    Köyhiä lapsias laupiudhes cautta
    Cuule ja auta.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin
Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58,
siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän
ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa
virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19)
aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas,
hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää
tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja
voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman
turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja
rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä
omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin
välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä
tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat
taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.

Mikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset
eivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja
_lamdaismia_ s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän
vetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:

    Pojad parhad paohadcatt,
    Neidzed nuored iloidcatt,
    Vanhad vahvast veisadcatt.

lisäten: "näillä kaikilla oli muinoin _yksi nuotti ja nimenä runot_".

Vielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe
suomennokseensa kirjaa _Piae Cantiones_, jossa hän sanoo:

    YStäväni ihanainen,
    Hyvän suopa suomalainen,
    Näitten alust tiedhä tämä:
    Suomen saares synnyit nämäd.
    (Paidz vähä vaevoin harvoja
    Muolda cans tähän tuodhuja).
    Muinen Piispad, Pappimiehed,
    Oppined muud. Esimiehed,
    Latinax teid lauluii näitä.

Tästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin
vanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat
korolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat
selviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen
eli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi
pitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.

Kieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista
kuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin _e, o, ö_
diftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti _i, u, y_
diftongien asemella, esim. _vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha,
seoracunda, täödhen_.[26]



6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen.

Tämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa
_Eerik Eerikinpoika Sorolainen_. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan
keskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti
oli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen
nuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573
kirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi
ulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen
kouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin
synnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi
paikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen
katolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot
jälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen
myöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä
antoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.

Kuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera
hänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja
kaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik
Sorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan,
kansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan,
ja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä,
epäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli
virka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän
kallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta.
Eheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta,
mutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja
rehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa.
Yhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta
kohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti
puhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi
hän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia
kirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi,
joka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan
aikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin
noudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla
kuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita
sopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät.
Ainakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että
hän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat
haukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut
toimestansa.

Mutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään
puuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan
vihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V.
1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik
Sorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in
valtiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai
virkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle
herttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin
piispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi
kuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.

Kustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein
Eerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot
ja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella
tavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen
kansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän
kirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja
lyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan
itsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä.
Molemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä
ilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta
1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta,
Mutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli _Postilla_, joka
tuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää
noin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden
sekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti
ymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt
oppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita
kirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä
ottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se
ainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä
meidän vuosisatamme alussa.

Tuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen
tekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa
neljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.

Ei paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia
olla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602
asetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa
oli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti _Pietari Melartopaeus_, Turun
kirkkoherra _Gregorius Teitti_, Turun koulun rehtori _Markus
Helsingius_, Viipurin koulun rehtori _Kristian Pärttylinpoika_ ynnä
Turun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä
ei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu
selville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun
saatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti
kuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän
sallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää
Raamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen
enempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle
uudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli
olemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista.
Vaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa
toteuttamatta.

V. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin
Raamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion
varoilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun
tuomioprovasti, sittemmin piispa, _Aeschillus Petraeus_, kreikan kielen
lehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten
professori, _Martti Stodius_, Maskun provasti _Henrik Hoffman_ ja
Piikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_. Tämä komitea teki työtänsä
ahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli
painosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena,
varustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä
härän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy,
alkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista
Raamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan
suomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin
artikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa
yksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken
Suomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.

Tässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen
oikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta
kirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret
ansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta
Sorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus
tarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista
vuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme
oikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä
i-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen
edellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin _ii_
yleiseen käytäntöön ja _k_ syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä _ks_
ja _ts_ yhtymiä vastaavat _x_ ja _dz_, 1685 vuoden Raamatun painoksesta
alkaen _tz_, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen
kirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n
asemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen,
säännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne
spirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti
eroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]



7. Ensimmäiset lainsuomennokset.

Valtiollisella ja virallisella alalla suomenkieli tällä aikakaudella
valitettavasti ei tullut viljellyksi yhtä ahkerasti kuin kirkollisissa
asioissa, mutta onpas siinäkin suhteessa pieni itu jo nähtävänä, jonka
vaan aikain kovuus ja kolkkous esti hedelmiä kantamasta.

Ensimmäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä tuli vielä
Agricolan eläissä v. 1555. Se oli Helsingissä 21/11 päivätty kehoitus
_Wdhen Linnan_ (Savonlinnan) asukkaille varustaumaan maan varjelemiseksi
Venäläisiä vastaan ja alkaa sanoilla: _Mee Gustaff Jumalan Armon Kansa,
Rodzin Götin Wendin &c Kuningas, Mee tyghö sanonmee teille Meiden
rackadt Alamaiset Wapahat mieheth, Papit, Nijmitys miehet, Luckarit,
Neliennes miehet, Lwu(n)miehet ia kaicki muudt Meiden Crunun weroliset
Talonpoijat, Samalla moto kaicki Lambodit, iotca elewet ia Aswat Wdhen
Linnan Länisz Meidhen Szosijomme ia Armomme ennen_ &c. Tämän kirjeen
suomentajaksi, niinkuin on mainittu, arvellaan Tuure Pietarinpoika
Bjelkeä, joka siihen aikaan oli linnan isäntänä.

Sitä paitsi on meillä vielä joitakuita muitakin suomenkielisiä kirjeitä
ja asetuksia tältä ajalta säilynyt, ja luultavaa on, että muutamia
samallaisia on aikain kuluessa hukkunut. Kovin paljon ei niitä
kuitenkaan ole mahtanut olla; sillä vanha tottunut tapa veti siinä
asiassa enimmiten ruotsinkieleen. Kirjoituttivathan Nuijamiehetkin
muiden maakuntain talonpojille ruotsiksi, vaikka eivät kirjeensaajat
ymmärtäneet sitä kieltä paremmin kuin lähettäjätkään.

Paljoa merkillisemmät kaikkia näitä pieniä hajanaisia yrityksiä käyttää
suomenkieltä virallisissa asioissa ovat kuitenkin ne lainsuomennokset,
jotka tehtiin uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Ensimmäisen _Ruotsin maanlain suomennoksen_ tekijä, vanha _herra
Martti_, on jo mainittu. Hän tavataan vuoden 1550 paikoilla kappalaisena
Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, muita tarkempia tietoja hänen
elämästään ei meille ole säilynyt. Siinä kappaleessa tätä vanhinta
lainsuomennosta, joka talletetaan Tukholman kuninkaallisessa
kirjastossa, on takakannella luku 1548, arvattavasti kirjan
syntymävuosi. Paitsi tätä alkukirjoitusta, löytyy vielä viisi kopiota,
jotka todistavat, että sitä käytettiin hyvin yleisesti Suomessa.

Seuraava suomentaja on herra Martin työstä lausunut, että se on sangen
huonosti tulkittu ja väännetty sekä sanoilla että ajatuksilla lain
tarkoituksesta pois. Totta onkin, että herra Martti on välistä väärin
ymmärtänyt jonkun lakisanan. _Syynsanoia_ esim. on pantu, missä olisi
pitänyt olla _asian-omainen_ (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut
tavattava _målsägande_ eikä _måls-ägande_); _paatin sijrtäminen_
(ikäänkuin _båtdrägt_ eikä _bodrägt_) muka merkitsi yhtä kuin
_kotivarkaus_. Mutta ylimalkain hänen suomennoksensa on selvä.

Kieli siinä on jokseenkin samallaista kuin Agricolan kirjoissa, mutta
puhtaammin länsisuomalaista. Oikeinkirjoituksessa pistävät silmään
muutamat ruotsalaisuudet, joita ei kirkollisessa kirjallisuudessamme
juuri milloinkaan tapaa. Martti näet kirjoittaa usein o-äänteen
ruotsalaisella å-kirjaimella, esim. _kåska, kotå_, v-äänteen keskellä
sanaa fw:llä esim. _hyfwen_ (= hyvän), ja t-äänteen sanan lopussa
kahdella t:llä, esim. _tulott, nytt_.[30]

Toinen suomennos, edellisestä parantelemalla tehty, ilmestyi
Pohjanmaalla. Sen tekijä _Ljungi_ (latinaksi _Ljungo_) _Tuomaanpoika_
oli syntynyt Limingassa, jossa isä Tuomas Ingonpoika eli kirkkoherrana.
Oppinsa hän taisi saada Upsalassa. Hän mainitaan ensin kirkkoherrana
Pyhäjoella v. 1576, muutti sieltä Sälöisten pitäjään 1581, Kalajoelle
1592 ja oli lopulla samassa Pohjois-Pohjanmaan provasti. Paitsi
kirkollisia toimiansa oli hänellä myöskin lainlukijan eli varatuomarin
virka hoidettavana, jota ei pidä kummeksia; siihen aikaan oli näet hyvin
tavallista, että yhdellä miehellä oli useampia, aivan erilaatuisia
virkoja. Lainlukijana saikin hän sen tiedon lainsääntöin sekä
vanhentuneiden sananpartten merkityksestä, että sitten kykeni lakia
suomentamaan.

Aikansa meteleissä piti hän, niinkuin muutkin Pohjanmaan papit, lujasti
talonpoikien puolta, sen verran kuin voi tehdä, väkivaltaiseen kapinaan
osaa ottamatta. Hän kävi muutamat kerrat talonpoikain asiamiehenä Kaarle
herttuan luona ja antoi alussa vuotta 1597 Arbogassa säädyille
voimallisen, liikuttavan kertomuksen Fleming'in tylystä menettelystä
Pohjanmaalla. Myöhemmin taas hän oli yhtenä talonpoikien päämiehenä
keskusteluissa Mustasaaressa v. 1598, joissa, Fleming'in kuoltua,
Stålarm hieroi sovintoa Pohjalaisten kanssa. Että hän yleensä tarkalla
silmällä katseli asiain menoa, osoittaa hänen kirjoittamansa
ruotsinkielinen kertomus Nuijasodasta. Hän kuoli v. 1611 Nyköping'in
valtiopäivillä ollessaan.

Esipuheessa teokseensa _Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain
laki, Ruodzin kielestä Suomeen kielelle tulkittu_, joka on kirjoitettu
v. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle
herttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen
Suomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä
ollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla
tavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on
tuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida
ruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia;
samaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia
miehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin
paikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä.
Lopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä,
mitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja
Pohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä
kautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan
suomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan
kielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista
suomen murteista koottua.[31]

Ljungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun
tämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609,
suomensi hän myös _Kaupungin lain_. Kuningas lupasi toimittaa molemmat
painon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille,
lain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun
suomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ
päässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli
saatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se
ahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan.
Seuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin,
ja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä,
kunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G.
Lagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan
kirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.

Kielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät
ja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta.
Pohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n
edeltä muodoissa semmoisissa kuin _tarphexi, silthan, tulkhan,
turmelthin_. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen
kirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. _åma; hirffuen,
luffuata_ (= hirven, luvata); _nytt, märänn_.

Sekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on
vielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren
11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: _Och ägher Laghman vppå alla sina
Dooma Breff gifiva å Swensko_. Sen on herra Martti suomentanut: _Ja twle
lakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli
swomen kielen_; samoin Ljungi Tuomaanpoika: _Silloin tule laamannin
caickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä_. Nähtävästi oli
suomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei
milloinkaan toteutettu.[33]



8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.

Kaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli
käytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset
toimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä
kirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä _Klaus
Hermaninpoiha Fleming'in_, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja,
ulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista
Suomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös
_Sigfrid Aronus Forsius'en_ tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset:
almanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja
Minerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.

Ainoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään
ruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (_Gåås Kong_), lystillinen
ja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen
Johannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.

Paitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita
suomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä
erityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita.
Useimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä.
Samoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot,
joita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi.
Suomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä.
Ensimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan _Valentinus Tuomaanpojan_
riemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin
Jesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen
löytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä,
jotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden
kunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi
ilmoittautuu ylioppilas _Olavi Yrjönpoika Suomalainen_ Huittisista, joka
vieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta
joutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua
lähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää,
minkä johdosta oli runonsa painattanut: _ETtä täsä siaa oli, eikä paljan
Paperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan
enä, näjemmä, cwlla eli totella_. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen
pituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610
sepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään
painettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen
suomenkielisen runon on kamariviskaali _Samuli Kroell_ kirjoittanut v.
1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta
maisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu
yhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]

Viimeksi on huomattava Korsholman voudin _Hannu Ingenpojan_ v. 1564
tilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on
merkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja
esimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu
Hannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen
syytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun
hirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.

       *       *       *       *       *

Uskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme
asti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja
maassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä
suuri kuin ruotsinkielinen, -- latinankielinen oli tosin kahta vertaa
lukuisampi, -- mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.

Kaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli
saatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi
talonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella,
näkyy seuraavasta lausunnosta _Eerik Schroderus'en_ toimittamassa
latinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637.
"Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat,
koska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden
Testamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä
yhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen
kansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan
kuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut
hävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut
ruotsalainen".




TOINEN LUKU.

Fennofiilein aikakausi 1642-1809.



1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen
syrjäytyminen.

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa
silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa
että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa
Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa
asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli
maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä
vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina,
joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä
aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi
Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset
yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa
loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin
nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä
tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin
mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet
tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan
Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä
vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston
ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan,
Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille
haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin
yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti
koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman
tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa
hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla
Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon
kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli
Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa
mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi
tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät
sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät
Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin
hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin
se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä,
johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä
ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan
_Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum
provinciarum_ v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta
ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori
Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä
palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen
rauhan koko "Suomen maailmalle" (_Orhi Finnico_). "Suomen kunnia" on
nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen
papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678.
Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen
kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin
Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa
kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole
petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin
miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja
Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria
(Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa
runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!
Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein
välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin
vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että
kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä,
Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi;
Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi
luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon.
Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan
asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi.
Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät
muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona
tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka
rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä
omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta
seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän
keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja
loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin
loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat,
suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois
kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat
huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt
Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin
kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes
Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja
valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko
Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein
yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle
ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen
kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet
Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen
Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia
olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston
ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan
puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa
Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä
edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä
että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen
Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen
heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat,
joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat
yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan
Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa
halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan
näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli
v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja
suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin
virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius
piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä
vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi
sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla
ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherraksi!

Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten
sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain
nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös
ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät
kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella
kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun
porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on,
että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet
hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.

Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli
meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona
hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä
oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina
1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos
kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen
Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia
isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan
Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas
Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme",
"meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset
näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea
rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen
kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja
Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus
Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että
vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38]
Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet
Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen
irroittamiseksi Ruotsin vallasta.

Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että
esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia
enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet
Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa
Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi
muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös
kieleltään.

Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen,
että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat
myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli
olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin
pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat,
osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset
onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava
Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v.
1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet
ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä
tulleensa tuntemaan _ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä,
mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens_;
sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja
toimittaessaan, _osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty,
jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja
cunniasa pitäwät_.

Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi
sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea
muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat _Corpusculum Doctrinae_
1642, _Variarum rerum vocabula Latina_ 1644, Erasmus Rotterdamus'en
_Libellus aureus_ 1665 sekä vasta mainittavan _Henrik Florinus'en_
latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä
lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä
v. 1733.

Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä
koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. _Kuningalisen Maijestetin
Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten
poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis,
Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein
parsisa_, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista
vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki
porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä
suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota
herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin
suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla
vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville
valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan
itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli.
Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli
ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen
todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut
vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja
porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät
suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on
muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!

Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa
saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa,
joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin
käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se
pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo
Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä
kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse
ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan
asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa
virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui
sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua
kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin
kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan
tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen
etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa
on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.

Suurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova
kirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa
kukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa
maassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén
ja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi
kasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja
Creutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta
nyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin
viehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan
äänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän
suomalaisuuden kuolon uneen.



2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.

Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten
loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle
manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta
sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen
tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä
vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä
nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta
heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian
kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen
alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden
äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.

Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden
virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin.
Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista
suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen
puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy
alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden
harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen
historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä
harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena
pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten
laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä
kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia
tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse
sen hartaimpia kannattajia, _Fennofiileiksi_ eli suomalais-ystäviksi.
Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää
Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme
näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin
Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä
Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen
asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat
ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli
vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes
siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.

Ensimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa
suomenkielen luonnetta oli _Aeschillus Petraeus_, tosin _Ruotsis
syndynyt_, mutta _Suomen suostunut_, niinkuin suomalainen riimikronikka
hänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli
pappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa
saavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa
täydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi
Upsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla
käytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen
vastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti
jumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut
tämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin
kaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli
Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä
kymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli
Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa
itsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän
saanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua
v. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei
Turun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta
kaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta
piispanvirassa.

Petraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa,
viidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin
hän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä
varten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja
niin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta
vaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen
rannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle,
kuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen
suoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun
alkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa
syntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen
korjauksessa.

Mainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut
saada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja
jokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko
opettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin
kuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, _Äitin
kieli woitta_.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se
juuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä
pahenna.

Saman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti
tutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin
apumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla,
suonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu
_Linguae Finnicae brevis institutio_, käsittelee äänne-, muoto- ja
lauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien
joukossa on myös muutamia _Suomen kansan arvoituksia_.

Ensisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat
suomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä
järjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään;
konsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon
esimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden
käyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki,
mutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä
vaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää,
vaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen
syvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin
yksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin
soveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.

Aivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin
tekijä _Mattias Martinius_. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655
Tuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin
kymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v.
1728. Martinius'en _Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen
kieleen Tien Johdattaja_, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin
orjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein
sanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös
ruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä
parannettu.

Pian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen
kielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa
latua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan
kieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin
oli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä,
vailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori
maisteri _Eerik Eerikinpoika Cajanus_, myöhemmin virsikirjamme
viimeistäjänä mainittava, väitöskirjan _De linguarum Ebraeae et Finnicae
convenientia_, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean
kielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa,
Samat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina
esiin _Taneli Juslenius_ siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti
alkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan)
professorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä
Juslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja,
esim. _ahah_! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai
lisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada
yhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin
moniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin
suomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin
kielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että
verbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on _-ni_; sitä vastoin
ei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä.
Molemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim.
_teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja
Pyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël)_.
Todisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja
heprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron.
Lopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään
heprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden
tähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa
helpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!

Näin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian
toisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne
kymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi
_Olavi Rudbeck_, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä,
perustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että
Suomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä
hepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta
kirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja
selväjärkinen _Juhana Arckenholtz_ keskellä 18:ta vuosisataa, sitä
vakuuttaa vielä _Fredrik Collin_ väitöksessään _De origine Fennorum_,
joka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen
kuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.

Osoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten
ryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon
yhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin
kuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei
kumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy
monta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten
erilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä
tavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä
periaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että
merkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän
kahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte
on muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi
saattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen
kirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa
hän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että
toisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin,
huomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. _sirkka_ aivan
sama kuin kreikan άκρίς, _sorkka_ yhtä άκρος, joka kreikankielessä
merkitsee _huippua, päätä_. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa
Juslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin
toisessa.

Tämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä
pilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää
varsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut
sitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä
melkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva
tutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka
yhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra
_Niilo Idman_ samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt
Östunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790.
Kirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin
kielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset
olisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita
Skyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä
nimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään
Kreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä
sanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan
samat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat
konsonantit heimolaisiksensa, esim. _tekee, tegin, tehdä_, joita sopii
verrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä
äännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin
Ateenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä
Turkulainenkin _kattoa, ettiä_, missä muut Suomalaiset _katsoa, etziä_.
Johtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen,
-ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että
lauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat
verrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä
luetellaan esim. _Hiisi_ = Egyptiläisten Isis, _Käkri_ = Ateenan
perustaja Kekrops, _Menningäiset_, Agricolan mukaan avioliiton
edistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); _Väinämöinen_ =
Φαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista
sanavertailuista mainittakoon: _epäilen_ = ελπίζω (toivon),
_kerjäläinen_ = γεραιός (vanhus), _menen_ = μενω (pysyn paikoillani),
_työ_ = δύη (kurjuus).

Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin
18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen
sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo
ollut vanhempi Rudbeck, joka _Atlantica_-teoksessaan arveli sekä
Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin
pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta
sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme
_Mattias Hallenius_, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v.
1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä
tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä _De Borea
Fennia_ v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme _Elias
Brenner'in_ tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten
sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen
vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen
gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti
Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että
Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että
Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa
yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että
Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin
germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä
asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen
_Arvid Moller_, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen
Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden,
erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]

Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen
kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen
olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo
muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan,
böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo
kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa
sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon
suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!

Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat
epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se
hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana
muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen
kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä
kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.

_Pärttyli Vhaël_, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina.
Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi
kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692,
määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä
kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi
hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella
kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa
käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta
pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa
tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa
majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä
suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen
kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan
provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä
tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël
entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen,
parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa
_Grammatica Fennica_ ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta
tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski
miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli
elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy,
että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan
painamista.

Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on
suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset
omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja
konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden
perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8
uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin
vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla
kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen
esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt
suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein
persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen
kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään
jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei
hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin
käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat
edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista
päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua.
Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan
nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä
mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin
tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että
kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos
valitettavasti sisällä.



3. Taneli Juslenius.

Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus
tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja
eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa
ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein
näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun
päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja
todellisen muotonsa ja värityksensä.

Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä
heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta
sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän
merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson
kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.

_Taneli Juslenius_, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10
p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan
vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella
näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen
onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en
v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla
oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham
ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena
pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen
ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä
ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa
König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä
täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi.
Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään
huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä
huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina
aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat
vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu
antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan
Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696
juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta
merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik
Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes
oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel
veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.

V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä _Aboa vetus et nova_[47] (Vanha ja
uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta
isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin.
Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta,
sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi
koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä
vaan suomalaista on.

Tätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä
havaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan
vakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien
tasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu
kuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa
eikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun
tuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on
muka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti
Tukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi.
Thessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon
rinnalla.[48]

Historiallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten
tavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella
opilla -- jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä
-- mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät,
että Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck
Atlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä
ne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan
keskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa _Chronicon Finlandiae
incerti auctoris_ (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi
sitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen
ne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta
vikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta
temmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin
perustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä
aivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut
vaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla
vedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti
kaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin,
että Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän
Suomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman
veroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee
perustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta
pojaltansa:

    Mitäs poican cotia tulit?
    Ongo Coulu cohdallansa,
    Turcu Uusi toimesansa.

Koskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan
Turku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun
ylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen
kansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin
kaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä,
kuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja
varustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:

    Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
    Caicki muut hopian hohdit.

Muutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin
opetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä
mitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus
jo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille
Skandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata
Kimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin
meidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei
siis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan
valloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit,
saadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista
oikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin
uuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden
Testamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme
nekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen
talonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa
Aadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti
Saksan!

Tämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa
sisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että
siitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta
aikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä
saavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut
toimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet,
molemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon.
Seuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja
seurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v.
1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle
konsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa
opettajaksi.

Olo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin
puolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen
sydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi
tiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu
toimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan
sanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla
mainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön.
Asuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä
kerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka
kiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin,
ja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia
sekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan,
vieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi.
Silloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja
joka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle
monen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen
vastauksen: "kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa". Samasta
asiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen
apostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he
saattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että
kuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa
ja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten
puheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein
päätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja
viljelemiseen.

Ensimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös
_Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan
vielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen,
kuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun
kaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: "emme ole
syntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii
itselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät". Mielestään hän ei
millään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia
myöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan.
Ensimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia
kohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja
suokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen,
ett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin
töihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset
ovat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon
Ruotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon
suomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten
töitten vuoksi -- niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli
ollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja
tavat kuvattuina.

Jo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä
kansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä
vastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy
tunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden
rajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin
kotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään
saatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat:
"Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on
kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen
ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan".

Juslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän
Gezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat
osat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712
määrättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän
jo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707
toimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin
paikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän
oli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.

Ennenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan
kanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran
pääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen
harras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa.
Niinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi
erään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja
huudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: "Mikä on näitä runoja somempi kun
niitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?" Samalla
lailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten
rikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.

Vakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja
tilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt
Juslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa.
Mutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa,
lapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa
asui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin
hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä
kauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli
äsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä
elätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä
lasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka
Vesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli _De
Miseriis Fennorum_ (Suomalaisten kärsimyksistä).

Ajat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti
maanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli
jälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa.
Samallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko
kansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti
masentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut
kerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen
mielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä
esipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen
väitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen
teosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa:
"Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää
halveksitusta kansasta lukua!"

Käytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta
pitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston
konsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v.
1723. "Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän
joukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu
tieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi
seurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin
Jumalansanaakin vaille".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä
edelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi
ja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v.
1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa
seurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.

Samana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi
siirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun
hiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan
vasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa
piispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle
kumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi
itselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa
ryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden
alueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa,
neuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim.
tiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli
Lieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona
on vielä "Piispankallio" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius
poistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta
opetuslaitoksista.

Kovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu
Juslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten
tullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli
hän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä.
Pitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa
moneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen
valiokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in
kuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että
Suomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska
edellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa.
Kaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti
Juslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon
epäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli
_Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_, jonka esipuheen hän "hyvinkin
häiriytyneellä mielellä" (_turbato satis animo_) allekirjoitti
Tukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta
seuraavana vuonna 1745.

Pienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia
17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja,
jotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa
tarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä
suomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman
sanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille
Ruotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä
halusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen
esineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa.
Niinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731
kirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: "olisi hyvin
tärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi
suomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti
suomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet
Ruotsista".

Juslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä
tieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa
tällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä
halveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi
että he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä
Suomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut
kristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka
niin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän:
"Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä
sopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt
tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!"
Lopuksi hän vielä arvelee: "Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja
alhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä
myös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön".
Siinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten
vuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen
mielessä synnyttäneet.

Kirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista
että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa
matkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana
oli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä
aina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista
murteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.

Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua
hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen
niistä, Oriveden kirkkoherra _Juhana Wanaeus_, samannimisen Oriveden
kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi
hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan
kappalainen, _Anterus Aspegren_, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v.
1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi;
tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä
merkityt.[50]

Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne
sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten
järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut
ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on
ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava
suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli
muuten tähän aikaan Vaasan provasti _Klaus Hedman_, suutarin poika
Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut
painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]

Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän
saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän
ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa,
saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea,
rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin
näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille
"rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa _Olavi
Svebelius'en_ katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin
kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen
kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä
opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran
valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk.
1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.

Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia,
joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen
kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän
sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in
kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti
ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla
varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]

Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on
tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään
keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä
Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli
koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut
olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää
Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita
ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan _Ahto, Hiisi, Lembo_
oikealla merkityksellänsä mainitut; _Mehtola_ (= hijde, willdiurs bo),
_Tapio_ (= _skog_) ja _Tuoni_ (= _död_) ovat tehdyt pelkiksi
appellatiiveiksi; _Wäinämöinen_ on selitetty latinaksi _Nereis_,
ruotsiksi _hafzfru_, ikäänkuin olisi luettava _Vein emoinen_.
Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme:
ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:

    Anderus Pyhäjoelda,
    Pyhäjoen poica pyhä,
    Tuli Coulusta cotia,[54]

eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo
kosijoista, jotka tulevat _päiivän huowoisilda ja cuun kehildä_[55] sekä
Luojan surmarunon alkusäkeet:

    Aina muita muistelemma,
    Arwosii ajattelemma,

jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista
runoutta vertaillessaan.

Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se _Karhuruno_, jonka Turun
yliopiston professori _Pietari Bång_ (kirkkoherran poika Helsinglannista
Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v.
1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa
_Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia_. Runon ynnä riimillisen
ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä
vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran _Gabriel Tuderus'en_
lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan
Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista,
kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin
myöhemmin _Mattias Hallenius'eltakin_, joka ennenmainitussa
väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten
runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista
semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]

V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin
fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: _De
effectibus fascino-naturalibus_ (Loitsimisen luonnollisista
vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä,
_Gabriel Maxenius_, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli
asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa
Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden
harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille
ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja
ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta
ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän
valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita
kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]

Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa
olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon
tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa,
erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt
suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston
tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku,
vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä
nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä
poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty
runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa
tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille
piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700
luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä
arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän
valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa
huomioon.

Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla
melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan
sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen
jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra _Lauri Pietarinpoika_, jonka
jälkeiset ovat ottaneet nimekseen _Tammelinus_. Tämä ahkera suomenkielen
viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta
liikanimeltään _Aboicus_, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän
ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648
kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli
luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat
sitten hänen poikansa _Gabriel Tammelinus_, syntynyt v. 1641. kuollut
provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_.

Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta
nimellä _Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut_,
luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen
kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi _Jumalan Cunniaxi, ja Suomen
Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia
pytäwät_. Sillä niissä löytyy _monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca
muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen
joutunet_.

Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli
kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi,
sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta,
kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan.
Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685
vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän
on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen
jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja
painattanut muutaman suomalaisen saarnan.

Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en
sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään.
Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet
suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti
vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".

Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja
monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että
hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei
kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa
suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi
esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia
sanoja.

Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen
rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja
halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen
tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli
opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän.
Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden
avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja
pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut,
koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla.
Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian
ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun
yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en
herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut
Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli
Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä,
jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden
Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään.
Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin
Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka
hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään
rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies
herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin
Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan
olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja
johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus
suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja
kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin
edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan
kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.



4. Henrik Gabriel Porthan.

Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko
epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin
näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle
tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen
tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä
historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät
akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa
kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös
myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi
painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan
vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme
viljelemiseen pian saamme nähdä.

_Henrik Gabriel Porthan_,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika,
syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä,
jossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä,
ja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen
eroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä
laulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä
aikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.

Hyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden
että isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten
kotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään
Pohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli
kirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten
toisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja
Halikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen
sukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä
Porthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen
seikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik
Paleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in
vävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi.
Epäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta
enemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä.
Ajatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä
ympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa
vähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne
arvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa
historiaa.

V. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan
innolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen
kaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen
ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden
dosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä
paljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka
hän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä
tuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain
muiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772,
yliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan,
ei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta
hän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen
kirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella
harrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi
kolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen
kirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p.
Maalisk. 1804.

Porthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian
tutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi
tehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista
kokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin
pohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen
julkaisunsa on nimeltä _Historia Bibliothecae Regiae Academiae
Aboensis_, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795.
Se on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon
arvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein
kaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt
uusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä
todistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in
piispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: _M. Pauli Juusten Chronicon
Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum
illustratum_. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä
tutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan
tavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti
puolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä
_Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo_ painattanut lukemattomia
historiallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa
on myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v.
1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.

Aikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut
kääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi
vaikuttaneet Skotlantilaisen _Macpherson'in_ v. 1762 julkaisemat
Ossian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta
oppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta
toiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet,
kotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in
merkillistä teosta _De Poësi Fennica_ (Suomalaisesta runoudesta), jossa
hän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä
kuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa
runomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin
käsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä.
Varsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset
n.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella
Pohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä
loitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se
viidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle
raudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle
arkkipiispalle _Kaarlo Fredrik Mennander'ille_, jonka professorina ja
piispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä
harrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa
lupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja
suomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää;
venäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän
kreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa
jotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781
hän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa
teoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee,
ett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten
painetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina
toisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden
kokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta
kaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen
itsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen
kyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista
kokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei
hän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.

Suuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa
runous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä
vuonna ilmestyneesen väitöskirjaan _De superstitione veterum Fennorum
theoretica & practica_ (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja
käytännöllisestä taikauskosta), jonka _Kristian Eerik Lencqvist_ hänen
esimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä
Oriveden provasti _Eerik Lencqvist_,[64] oli käsikirjoituksena
valmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: _Om
Finlands hedendom och af gudadyrkan_ (Suomen pakanuudesta ja
epäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän _Om
Finlands fordna vidskepelse och trollkonst_ (Suomen muinaisesta
taikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet
pojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä
ovat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän
ikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten
tieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri
jumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in
teoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena "Suomalaistemme
mythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä", niinkuin hän itse
mainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä
osa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse
aineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden
lajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi
ajoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.

V. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan _Fredrik
Juhana Rosenbom_ väitöskirjan _De fama magiae Fennis attributae_
(Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa
kansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti
kehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta
melkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan
Ruotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko
katolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös
muutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja
Niukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina,
osoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole
epäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä
mahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen
käsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä
yhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä,
jotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin
ajatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta
toiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka
ilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.

Porthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän
oli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri
kirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k.
toisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri
tavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla,
täyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä
lisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten
ohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin
perille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä
noudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia
täydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme
elin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen
raudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut
muistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän
runoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas _Kaarle
Robert Giers_ painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin
_Pietari Gadd'in_ esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan _Indicia
Mineralogiae in Fennia sub gentilismo_ (Jälkiä kivennäistieteestä
Suomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa
Porthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon
alkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle.
Tämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon
hänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa
pitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista
laatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä;
mutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä
ilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan,
lukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi
Elias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.

Ennenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa
Porthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa
toimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen _Henrik Florinus'en_
sananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma
jäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta
kokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen
Florinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827,
samoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä
kuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin
tarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja
sisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria
sananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]

Vähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in
vaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään
olleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen
kielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja
tieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen
Vhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella.
Samoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan
kappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta
täysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta
suomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen
suhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten
eroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän
hankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös
Aunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä
tunsi hän paitsi lappia, -- jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin
likeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi
oivalsi, -- hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet,
ulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja
Pohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa
Unkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten
kanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä
sukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia
erään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat
hänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin
itse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko,
joka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi
ilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä
voguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja,
sekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut
käytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen
huomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös
mongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät
Porthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota
ulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795
tarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta
kielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain
suomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä
nähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi
ollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi
hänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku
taitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin
suomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja
selville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen,
vanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja
venäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka
vaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut.
Porthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt
sivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan
hän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka
milt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän
nerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa
aikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin
kielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.

Kaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti
vaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä
selkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa
erikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on _De
praecipuis dialectis linguae Fennicae_ (Suomenkielen päämurteista),
josta _Johannes Sarelius_ hänen johdollaan julkaisi alkuosan
väitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.

Mutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville
yksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen
persoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä
suurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla
on ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen
mukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten
latinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen
muodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana
ylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita
sanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770
oli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa
perustanut kirjallisen yhdistyksen "Aurora-seuran", jonka nimessä
seuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in
toimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen
julkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston
ohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen
opiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden
joukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen
persoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa
osakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka
tehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja
kaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä
sille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan
hänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia
liiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti
häntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim.
Suomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että
häneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että
hän niinkin paljon ennätti saada aikaan.

Enin osa Porthan'in teoksia on latinankielisiä; ruotsiksi on hän
julkaissut, paitsi sanomalehtikirjoituksia, ainoasti pari tutkimusta
Ruotsin akatemian toimituksissa sekä muutamia maisterivihkiäis-runoja.
Suomenkielellä, vaikka sitä piti "varsinaisena äidinkielenään", ei hän
ole mitään kirjoittanut. Sen johdosta on epäilty, tutkiko hän pelkästä
tieteellisestä harrastuksesta Suomen kieltä ja kansanrunoutta, ikäänkuin
jotain jo häviämäisillään olevaa muinaismuistoa. Mutta joka vähänkin
tarkemmin on lukenut Porthan'in tähän kuuluvia teoksia,[72] ei ole
voinut olla huomaamatta, että Porthan'in mielessä kuvastui kielemme ja
runoutemme tulevaisuus yhtä selvästi kuin sen entisyys. Hänen
tutkimuksensa _De Poësi Fennica_ sisältää silminnähtävästi sääntöjä ja
ohjeita vastaisille runoniekoille. Itse hän ilmoittaa tällä työllä
tahtovansa kiihoittaa maamiehiänsä Suomen runoja lukemaan, joita hänen
mielestään Suomalaisen oli häpeä ei ainoastaan olla tuntematta, vaan
ihastelemattakin. Ja hän lausuu toivovansa, että joku toinen
vastaisuudessa toimittaisi täydellisemmän suomen runo-opin, lisäten:
"Jos se tapahtuu, ja kansassamme herää harrastus tähän runouteen, sen
viljelemiseen ja kehittämiseen, niin on minun tarkoitukseni täysin
saavutettu". Aivan samalla lailla väitös suomenkielisistä saarnoista
_Historiola concionum sacrarum Fennicarum_, jonka _Eerik
Tulindberg_ hänen esimiehyydellään julkaisi v. 1781, ei ole pelkkä
kirjallishistoriallinen esitys siitä, mitä ennen on painosta tullut,
vaan sisältää myös neuvoja saarnantekijöille, joissa ilmenee tarkka
huoli kielemme puhtaudesta, Yhtä todistaa se esipuherunokin, jolla
Porthan aloitti mainitun sanomalehtensä ja jossa hän kehoittaa nuorisoa
Suomen eteen työtä tekemään, muiden alojen ohessa, missä työtä
tarvittaisiin, mainiten: "kielesi on viljelemätön" (_ditt språk är utan
rykt_)!

Ja jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee
vaan viitata siihen vastalauseesen,[73] jonka hän _Åbo Tidningar'eissa_
v. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten
johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi
luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä
semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita,
ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen
vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista
pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen
määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos
tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset
varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he
epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan
muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja
velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että
äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista
ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan
yhteiskunnan piiriin!"


Kristfrid Ganander.

Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin
aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän
huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies
kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan
Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]

_Kristfrid Ganander_ oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä,
jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi
ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa
jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana
vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti
maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin
Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan
Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.

Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja,
sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt
ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi
vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen
vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo
perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja _Riemu-Laulut Runoisissa_
esipuheena Porthan'in teokseen _De Poësi Fennica_. Viimeksimainittu ynnä
kaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen
valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä,
jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet
näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat
runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi
ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta
jumalaistarustosta. Tämä _Mythologia Fennica_, painettu v. 1789, ei ole
mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo
suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa.
Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä
arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen
ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa.
Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa;
siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada
selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa
ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan
loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin
kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi.
Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen
isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan"
kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat
tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä;
Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän
emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee
Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto;
viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus
Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena.
Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu;
Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut
niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta
tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella
ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi _Mythologia Fennica_
suomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli
uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi
muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia
todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas _Chr. J. Peterson_
(syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli
ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon
nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse
lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki
ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö
niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista
muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että
olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten,
Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".

Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi
laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä
vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787.
Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilt

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/42453