← catalogue

Kenilworth III-IV

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #42404 · 594,903 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kenilworth III-IV
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kenilworth III-IV

Author: Walter Scott

Translator: J. V. Lehtonen


        
Release date: March 24, 2013 [eBook #42404]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/42404

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KENILWORTH III-IV ***

»

KENILWORTH III-IV

Kirj.

Walter Scott


Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen



WSOY, Porvoo, 1913






I Luku.


_Pistooli_.
Tuon viestiä ja verratonta uutta,
Iloa auvoista ja kulta-aikaa.

_Falstaff_.
Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä
sitten tämän maailman ihmisten tavalla.

_Pistooli_.
Pois hiiteen maailma ja maailman lapset.
Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.

_Henrik Neljäs. -- Jälkimäinen osa_.

Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen
siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä
tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla
oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut
henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja
liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen
ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.

Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja
tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi
ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota
puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset
kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä
henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat.
Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin
naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun
tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla
kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei
halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän
vaelluksillaan tapasi.

Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja
kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon,
josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä
oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru
isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin
ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä.
Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn
espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten
keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille
silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät
herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja
tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla
vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi
Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt
asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken
vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen
soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin,
johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea,
joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää
matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli
kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla
partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla
vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään,
näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan
vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan,
ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi
majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta
Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko
taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän -- sekä kaikkien niiden
tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet
paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden
tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi
kenenkään oikkujen takia. -- Minä poikkean kun poikkeankin tänne
tervehtimään arvoisaa enoani. -- Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa
kunnon heimolaiseni ja ystäväni! -- Gallona parasta viiniänne, eno, ja
pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! -- Hä!
Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan
ystävyytemme juuria? -- Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»

»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti
halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko
Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»

Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän
innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään.
»Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti
kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno,
Meksikoa ja Perua -- epäile kuningattaren aarre-aittaa -- Jumala hänen
majesteettiansa varjelkoon! -- Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»

»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä
viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. -- Hoi, Jussi Juomanlaskija,
tee, mitä virkaasi kuuluu. -- Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa
yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»

»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen
salaisuuden -- näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin
vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa
pätsiinsä -- ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen -- hänellä on
koko Potosi tuossa aivokopassaan. -- Lempo soikoon! Hän päästelee
hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani
kirouksia.»

»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael»,
virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun
väärennetään kuningattaren kolikoita.»

»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. -- Älä
nyi nuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun
lisäksi -- ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä
puhuneeni vain vertauskuvallisesti.»

»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse
paholainen? -- emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme
kaikkien ihmisten huomiota?»

»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan --
kukaan ei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. -- Seitsemän
taivaan nimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä
tätä vanhaa ukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani!
-- Kas niin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen -- nämä herrat
tässä ovat tuttujani -- vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»

»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen,
sisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja»,
lisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»

»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana -- »urkkijoita?
pyh! -- Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. -- Tässä
tulee viini. -- Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin
kukan, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon
Leicesterin kreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on
Sussexin sikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä
hänen reisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»

Ei kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn
maljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt
tästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä,
uudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään
tunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran
kunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin
halvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin
Lambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.

Sillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa,
heittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut
huoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka
ääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä
huomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä
liikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen
matkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan
ystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.

»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias,
»ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä ilostun
nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! -- Nythän Sinä voit
vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin
naamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän
nyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan
herra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja
tarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista -- Sinä
saatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni,
nuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä
tavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian
palttinaa ja niin poispäin -- niin, ja sitten voit sanoa, että hän on
niin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä,
ja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä
missä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit
sanoa --'»

»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin
kamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta
arkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»

»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi
rihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on
oikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. -- Tässä oli juuri äsken
muuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia
varsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt
sokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat
säärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja
pumpuloin.»

»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin
on tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut
kasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi,
josta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»

»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat
aivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se
nyt meni se kauppias-roisto? -- tässähän oli luullakseni ihan äsken
sellainen kauppias, tuota -- Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa
joutui?»

»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän
aikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän nousi
huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja
valmistautuu huomisiin kauppoihin.»

»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred;
»tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen
tavaramyttyään, -- tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja
mantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille.
Mutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä -- kyllä se Teidän
reppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla
varma!»

»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös
miehensä -- se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»

»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.

»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira vieköön,
yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin
perinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa
sanotaan:

    »Robin Hoodpa nyt paljasti miekkansa,
    Mittansa reppuri vaan;
    Ja sai rosvo niin reimasti loikkiinsa,
    Ett'ei kestänyt seisaallaan.»

»Hiiteen se konna, lähettäkää hänet matkaansa», haasteli
rihkamakauppias; »jos hän on sellainen voimanpesä kuin sanotte, niin
eipä taitaisi isosti hyödyttää rehkiminen hänen kanssaan. -- Mutta
kuuleppas, Mikko -- kunnon Mikkoseni -- mitenkä jaksaa se Hollannin
palttina, jonka minulta voitit?»

»Hyvin, hyvin, kuten näet, mestari Goldthred», vastasi Mikko; »minä
tarjoan Sinulle kulauksen sen kaupan tekijäisiksi. -- Täytä tuoppi,
juomanlaskija.»

»Etpä Sinä enää, luullakseni, voita palttinapakkoja moisilla vedoilla,
Mikko-ystäväiseni», sanoi kauppias; »sillä se yrmy karhu, Tony Foster,
on haukkunut Sinut pataluhaksi ja vannonut, ett'et Sinä enää koskaan
saa saastuttaa hänen taloansa, koska Sinun sadattelusi muka kykenisivät
pudottamaan katon kristityn ihmisen niskaan.»

»Puhuuko se sellaisia, se tekopyhä saituri?» karjui Lambourne: -- No
sitten täytyy hänen tulla tänne ottamaan vastaan käskyjäni, juuri tänä
siunattuna iltana, tänne enoni katon alle! Minä veisaan hänelle
semmoisen messun, että hän luulee jo pirun roikkuvan liepeissään kun
kuulee vain minun puhuvan.»

»Ei, mutta kyllä Sinun ovat jo yläkamarisi aivan ilmitulessa, Mikko!»
epäili kauppias. »Tony Fosterko tottelisi noin vain Sinun vihellystäsi!
-- Hohhoi, Mikkoseni, mene nukkumaan -- mene nukkumaan.»

»Sanonpa Sinulle jotakin, Sinä kaitaposkinen hölmö», vastasi Mikael
Lambourne vimmoissaan, »minä panen vetoon viisikymmentä enkelikolikkoa
myymäläsi viittä ensimäistä laatikkoa vastaan, siitä vale-akkunasta
ylöspäin lukien, ja kaikkea, mitä niissä on, että minä saan Tony
Fosterin tulemaan tähän tupaan, ennen kuin olemme ehtineet kallistaa
kolmet maljat.»

»Minä en lyö niin korkeata vetoa», sanoi kauppias, jonkun verran
selvinneenä tarjouksesta, joka osoitti Lambournen puolelta melkein
liian yksityiskohtaista hänen myymälänsä salakomerojen tuntemusta,
»minä en käy niin suureen veikkaan», toisti hän; »mutta jos haluat,
panen minä viisi enkelikolikkoa Sinun viittä pyöryväistäsi vastaan
siitä, ett'ei Tony Foster lähde iltarukouksen jälkeen majastaan
rientääkseen oluttupaan, ei Sinun mieliksesi eikä kenenkään muunkaan.»

»Sovittu!» huusi Lambourne. -- »Kas tässä, eno, pitäkää panoksia ja
pankaa joku nuoremmista tynnyrinnuolijoistanne tai viinuripojistanne
heti paikalla hyppäämään kartanoon, viemään tämä kirje mestari
Fosterille ja sanomaan hänelle, että minä, hänen harras ystävänsä
Mikael Lambourne, pyydän saada puhella hänen kanssaan enoni linnassa
täällä sangen tärkeistä asioista. -- Ota nyt koivet selkääsi, poika,
sillä aurinko laskee kohta, ja se roisto käy nukkumaan lintujen kanssa,
säästääkseen lampaantalia -- hyi saakeli!»

Lyhyen ajan kuluttua -- mikä käytettiin juomiseen ja räyhäämiseen --
palasi lähetti ja ilmoitti herra Fosterin tulevan aivan pian.

»Voitto! Voitto!» kiljaisi Lambourne ja ryntäsi panosten kimppuun.

»Ei ennen kuin hän tulee, jos suvaitset», esti kauppias.

»Mitä, lempo soikoon, hänhän on jo kynnyksellä», penäsi Mikael. --
»Mitä hän sanoi, poika?»

»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän
pilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut
Teidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin,
että Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»

»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne -- »sinnehän hän
lähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»

»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista
lausepartta, koska se oli runollisempi.»

»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus
runollisen kurkkusi kostukkeiksi. -- Ja mitä Foster muuta sanoi?»

»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että
jos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen
luokseen.»

»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.

»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi
minulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä -- johon minä
vastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies,
joka on käynyt Kanarian saarilla.»

»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!»
äkäili Lambourne. »Tiedä huutia! -- Mutta mitä sanoi hän sitten?»

»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän
Ylevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää
hampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä,
heitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin,
oleva täällä tuossa paikassa.»

»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne
ikäänkuin itsekseen haastellen -- »kalloni teki taas minulle vanhan
koirankujeensa -- mutta päin tuuleen vain -- antaa hänen tulla! -- En
minä ole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa,
pelätäkseni yhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. --
Tuokaa minulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»

Sillä välin kun Lambourne, jonka Fosterin lähestyminen oli nähtävästi
herättänyt tietoisuuteen tilastaan, yritteli valmistua häntä
vastaanottamaan, luikahti Giles Gosling ylös kulkukauppiaan kamariin ja
tapasi tämän kovasti kiihtyneenä mittelemästä huoneen lattiaa.

»Te poistuitte äkkiä seurasta», sanoi isäntä vieraalleen.

»Olipa aikakin, koska paholainen yhtyi kumppaniksenne», vastasi
kauppias.

»Ei ole erin kohteliasta käyttää moista nimitystä sisarenpojastani»,
sanoi Gosling, »eikä minun sopisi oikeastaan siihen enää vastatakaan,
ja kuitenkin voi Mikkoa jollakin tavoin pitää saatanan seuralaisena.»

»Pyh -- minä en puhu nyt siitä suurisuisesta tappelupukarista», virkkoi
kauppias, »vaan siitä toisesta, joka, mikäli minä tiedän -- Mutta koska
lähtevät he? tai miksi he tulivat?»

»Koira soikoon, niihin kysymyksiin en minä osaa vastata mitään»,
selitti isäntä. »Mutta katsokaas, herra, Te toitte minulle tunnusmerkin
arvoisalta herra Tressilianilta -- kaunis kivi siinä onkin.» Hän otti
sormuksen esille, katseli sitä hetkisen ja vakuutti sitä takaisin
kukkaroonsa sovittaessaan, että se oli liian kallisarvoinen korvaus
siitä vähästä, mitä hän saattoi tehdä arvoisan lahjoittajan hyväksi.
Hän oli, jatkoi hän, julkisen majatalon isäntä, eikä hänen oikein
sopinut urkkia muiden ihmisten asioita; kuten hän oli jo aikaisemmin
ilmoittanut, ei hän ollut saanut tietoonsa muuta kuin että se nainen
oli yhä Cumnorin linnassa mitä tarkimmin vartioituna ja että hän niiden
mielestä, jotka olivat sattuneet hänet vilahdukselta näkemään, tuntui
ajatuksiinsa vaipuneelta ja tyytymättömältä yksinäisyyteensä. »Mutta
nyt», esitteli hän, »tarjoutuu sopivin tilaisuus, mitä on pitkään
aikaan sattunut, jos Te tahdotte tyydyttää herranne uteliaisuutta. Tony
Foster on tulossa tänne, ja Mikael Lambournen tarvitsee saada vain
hieman hajua uusista viinipulloista, niin ei kuningattarenkaan käsky
saisi häntä hievahtamaankaan pöydän takaa. Niin että he pysyvät siinä
ainakin tunnin tai niille paikoin. -- Nyt tulee Teidän vain heittää
reppu selkäänne, sillä se on Teidän paras tekosyynne, ja ehkäpä Te
voitte taivuttaa vanhan palvelijan, isännän varmasti ollessa poissa,
päästämään Teidät hieromaan kauppaa sen rouvan kanssa, ja niin saatte
Te ehkä tietää hänen tilastaan ja oloistaan enemmän kuin mitä minä tai
kuka muu tahansa voisimme Teille kertoa.»

»Totta -- aivan totta», vastasi Wayland, sillä hän se oli; »erinomainen
suunnitelma, vaikka nähdäkseni hieman vaarallinen -- sillä mitäpä, jos
Foster palaisi?»

»Hyvin mahdollinen tapahtuma tosiaankin», myönsi isäntä.

»Taikka mitäpä», jatkoi Wayland, »jos se nainen antaisi minulle kylmät
kiitokset ponnistuksistani?»

»Sekin on otaksuttavissa», myönsi Giles Gosling jälleen. »Minua muutoin
ihmetyttää, että herra Tressilian pitää semmoista huolta naisesta, joka
ei hänestä lainkaan välitä.»

»Molemmissa tapauksissa käy minun huonosti», jatkoi Wayland; »eikä
minua siis Teidän neuvonne, kokonaisuudessaan katsottuna, niin
erinomaisesti miellytäkään.»

»Mutta älkäähän nyt sekoittako minua juttuun, kunnon palvelija»,
vastasi isäntä; »tämähän on herranne asia, eikä minun; Te itse
parhaiten tiedätte vaaran, johon antaudutte, tai kuinka rohkeasti Te
sitä uhmaatte. Mutta mihin ette itse uskalla ryhtyä, siihen ette voi
odottaa muidenkaan käyvän.»

»Seis! seis!» huusi Wayland; »sanokaa minulle vain yksi seikka --
meneekö se vanha mieskin Cumnoriin?»

»Varmasti, niin ainakin luulen», vastasi isäntä; »sillä heidän
palvelijansa sanoi, että hänen piti viedä heidän tavaransa sinne, mutta
oluthaarikka vaikuttikin häneen yhtä voimakkaasti kuin viinipullo
Mikaeliin.»

»Riittää», virkkoi Wayland päättävästi. -- »Minä tahdon sotkea sen
vanhan konnan juonet -- kauhea pelästys, joka valtasi minut hänen
inhoittavan naamansa nähdessäni, alkaa helpoittaa ja vihani päästä
voitolle. Auttakaahan reppua selkääni, hyvä isäntä. -- Pidä nyt varasi,
vanha Albumazar -- kohtaloosi on ilmestynyt pahansuopa vaikutus, ja se
uhkaa Ison Karhun tähtisikermästä.»

Näin puhein heitti hän taakan selkäänsä, poistui »Mustasta Karhusta»
takatietä isännän johtamana ja valitsi yksinäisimmän polun Cumnorin
kartanoon kulkeakseen.




II Luku.


    _Nuori paimen_. Noilla tuppisaksoilla
    on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

                        _Talvinen Tarina_.

Koettaessaan kaikin puolin noudattaa kreivin yhä uudistettuja käskyjä
mitä suurimman salaperäisyyden säilyttämisestä ja erittäinkin omia
juroja ja saiturimaisia tapojaan, halusi Anton Foster taloutensa
hoidossa mieluummin päästä yleiseltä huomiolta rauhaan kuin torjua
tungettelevaa uteliaisuutta. Niinpä hän, käyttämättä lukuisaa
miesjoukkoa vartioimaan hänelle uskottua aarretta ja puolustamaan
taloa, tahtoi huomiota välttääkseen vähentää väkeänsä niin paljon kuin
mahdollista, niin että ell'ei linnassa sattunut olemaan kreivin tai
Varneyn seuralaisia, vanha ukko ja kaksi ijäkästä eukkoa, joiden oli
määrä siivota kreivittären huoneita, muodostivat talon koko
palvelijakunnan.

Toinen näistä akoista avasi oven Waylandin kolkutuksesta ja vastasi
hänen pyyntöönsä päästä näyttämään tavaroitaan talon arvoisille
naisille, ankaralla, omituisen murteellisella haukkumasanojen tulvalla.

Kauppias älysi vaimentaa hänen rääkyntäänsä sujahuttamalla hopearahan
hänen kouraansa ja lupailemalla hieman kangasta myssyyn, jos talon
rouva vain ostaisi hänen tavaroitaan.

»Suur kiitost, paljon kiitoksia, min onki jo ihlan rikki. -- Men ny
reppunes tonne rekuoliin. -- Siel se justiin käveliekin.» Akka vei siis
kauppiaan puutarhaan ja sanoi, osoittaen erästä vanhaa, rappeutunutta
huvihuonetta: »Tuol se on ny -- tuol noi -- kyl se ostaa, kyl vaa, se
pitie niin kovast koreist kankaist.»

»Hän jättää minut selviytymään täältä omin apuineni», ajatteli Wayland,
kuullessaan ämmän sulkevan puutarhanportin mennessään. »Eivät ne nyt
sentään minua hakanne, eivät ainakaan uskaltane murhata niin pienestä
rikoksesta ja näin varhaisella hämäränhetkellä. Hiisi vieköön, minä
astun eteenpäin -- urhoollinen sotapäällikkö ei ajattele ennen pakoa,
ennen kuin hänet on lyöty. Näenpä kaksi naista vanhassa huvimajassa
tuolla -- mutta miten lähestyä heitä? -- Seis -- Will Shakespeare
olkoon auttajani hädässä. Minä esitän niille hieman Autolycusta.» Ja
hän lauloi lujalla äänellä ja asiaankuuluvalla rohkeudella seuraavan
suositun näytelmäpätkän: --

    »Liinaa lumivalkoista,
    Sysimustaa harsoa,
    Hienon hienoja hansikoita,
    Koko- ja puolinaamioita.

»Minkä oudon ilmestyksen onkaan onni meille tänään lähettänyt, Janet?»
kysyi rouva.

»Yhden noita turhamaisten tavarain kaupitsijoita, joita reppureiksi
sanotaan», vastasi Janet totisissaan, »ja jotka myyvät lyhyttavaroitaan
vielä lyhyemmällä mitalla. -- Ihme, että Dorcas-mummo päästi hänet
sisään.»

»Sepä nyt sattui sopivaan aikaan, tyttö», sanoi kreivitär; »me vietämme
raskasta elämää täällä, ja tämä saattaa lyhentää ikävän hetken.»

»Niin, armollinen rouva», vastasi Janet; »mutta isäni?»

»Hän ei ole minun isäni, Janet, eikä toivoakseni herranikaan», virkkoi
kreivitär. -- »Minä käsken, kutsu se mies tänne -- minä tarvitsen yhtä
ja toista.»

»Niin», vastasi Janet, »Teidän Korkeutenne tarvitsee vain viitata, ja
heti ensi lähetyksessä toimitetaan Teille kaikki, mitä Englanti suinkin
voi tarjota. -- Mutta sittenkin voi tästä syntyä onnettomuutta. -- Minä
pyydän, rakas rouva, käskekää minun lähettää tuo mies tiehensä!»

»Minä käsken Sinua lähettämään hänet tänne», vastasi kreivitär; -- »tai
odotahan, Sinä vapiseva hölmöläinen, minä kutsun hänet itse ja pelastan
Sinut siten nuhteista.»

»Ah! minun päiviäni, rakas rouva, jos siinä olisi kaikki», sanoi Janet
murheellisena, rouvan huutaessa kulkukauppiaalle: »Tule tänne vain,
kunnon mies -- avaa reppusi -- jos Sinulla on oivallisia tavaroita,
niin on hyvä onni lähettänyt Sinut tänne minun mielikseni ja Sinun
hyödyksesi.»

»Mitä suvaitsee Teidän Armonne tarvita?» kysyi Wayland, päästellen
reppuaan ja levitellen sen sisältöä niin näppärästi kuin olisi hän koko
ikänsä harjoittanut kulkukauppiaan ammattia. Hän olikin joskus
tilapäisesti sitäkin työtä tehnyt monivaiheisen elämänsä aikana, ja hän
osasikin nyt kehua tavaroitaan kaikella reppurin kielevyydellä ja panna
niille taitavasti hintaa.

»Mitäkö minä suvaitsen tarvita?» virkkoi rouva, »no, kun ottaa
huomioon, ett'en minä kuuteen pitkään kuukauteen ole ostanut
kyynärääkään pellavakangasta enkä Belgian palttinaa enkä edes
pienintäkään koristetta omiksi tarpeikseni ja oman valintani mukaan,
niin soveliaampi kysymys olisi: Mitä on Sinulla myytävänä? Panehan
syrjään tuo palttinaröyhelö ja nuo hihat -- ja nuo käärylät mustalla
harsokankaalla levitettyä kultakankaista reunusnauhaa -- ja tuo lyhyt,
kirsikanvärisestä hienosta kankaasta tehty viitta, jossa on niin
kauniit kultaiset napit ja punoksetkin -- Eikö se olekin ylen soma,
Janet?»

»Armollinen rouva», vastasi Janet, »jos Te kysytte minun halpaa
arvosteluani, niin on se minun mielestäni aivan liian räikeä
aistikkaaseen pukuun.»

»Mäkeen arvostelusi, ell'ei se muutu kirkkaammaksi, tyttö», sanoi
kreivitär; »Sinä saat pitää sitä itse rangaistukseksi; ja minä olen
varma siitä, että nuo kultaiset napit, ne kun ovat verrattain jykeviä,
tyynnyttävät isäsi ja saavat hänet sietämään tuota kirsikanpunaista
kangastakin. Mutta katso, ett'ei hän sieppaa niitä pois, Janet, ja vie
niitä pitämään seuraa raha-arkkuunsa vangitsemilleen enkeleille.»

»Pyydän Teidän Armoanne säästämään isäraukkaani!» vastasi Janet.

»Eipä suinkaan! Miksi pitäisi muka säästää häntä, joka on jo
luonnostaan niin säästäväinen?» pilaili kreivitär. -- »Mutta
palatkaamme kauppoihimme. -- Tämä päähine minulle, ja tuo hopeainen,
helmikoristeinen hiusneula; -- ja ota tästä, Janet, nämä kaksi
punaisenruskeata hametta Dorcasille ja Alisonille, jott'ei niiden
eukkoparkojen tule kylmä lähestyvänä talvena. -- Ja kuule, eikö Sinulla
ole haju-aineita tai tuoksupusseja tai kauniita, uusimuotisia
hajupulloja?»

»Jos minä olisin kulkukauppias oikein tosissani, pianpa minusta
vääntyisi aika pomo», ajatteli Wayland, yrittäessään parhaan kykynsä
mukaan vastata kysymyksiin, joita kreivitär heitteli hänelle tuhka
tiheään malttamattomuudella nuoren naisen, joka ei pitkään aikaan ole
saanut toimittaa niin mieluista tehtävää. »Mutta miten saada hänet edes
hetkiseksi ajattelemaan vakavampia asioita?» Esitellessään parhaita
hajuaineitaan koetti Wayland yht'äkkiä kiinnittää hänen huomiotaan
ilmoittamalla näiden tavarain hinnan kohonneen melkein puolella sen
jälkeen kun Leicesterin kreivi oli alkanut komeat varustelunsa
ruhtinaallisessa Kenilworth-linnassaan, missä hän aikoo kestitä
kuningatarta ja koko hovia.

»Haa!» huudahti kreivitär; »huhu puhui siis totta, Janet.»

»Silkkaa totta, armollinen rouva», vastasi Wayland; »ja minua
ihmetyttää, ett'ei Teidän Armonne ole siitä tarkemmin kuullut.
Kesäretkellä juhlii jalo kreivi Englannin kuningatarta linnassaan
kokonaisen viikon; ja niitä on paljon, jotka väittävät, että Englanti
on saava kuninkaan ja Englannin Elisabet -- Jumala häntä varjelkoon! --
puolison, ennen kuin retki on lopussa.»

»Sen ne konnat valehtelevat!» kiljaisi kreivitär kiihkoissaan.

»Jumalan tähden, armollinen rouva, tyyntykää», pyyteli Janet pelosta
vavisten; »kuka nyt välittäisi reppurin uutisista!»

»Olet oikeassa, Janet!» myönsi kreivitär; »nuhtelit minua syystä.
Moiset huhut, jotka tahraavat Englannin kuuluisimman ja jaloimman
kreivin mainetta, voivatkin saada luottamusta vain alhaisten,
halpamaisten, kunnottomien ihmisten keskuudessa!»

»Tulkoon tuhoni, armollinen rouva», virkkoi seppä Wayland, havaitessaan
kreivittären suuttumuksen suuntautuvan häneen, »jos olen tehnyt mitään,
joka ansaitsisi tämän ankaran kiivastuksen! -- Minä kerroin vain, mitä
niin monet puhuvat.»

Sillä välin oli jo kreivitär ennättänyt tyyntyä, ja hän koetti nyt,
Janetin tuskallisten merkkien pelästyttämänä, poistaa kaikki
kiihtymyksensä jäljetkin. »Minua vain kiusoitti, kunnon mies», sanoi
hän, »kun kuulin, että kuningattaremme muka luopuisi neitseellisestä
säädystään, joka on niin kallis hänen kansalleen -- älä ajattele sitä
sen enempää.» Ja ikäänkuin tahtoen muuttaa puheenaihetta, lisäsi hän:
»Ja mitä ainetta se on tuo, jota niin huolellisesti säilytetään
hopearasiassa?» tarkastellessaan laatikon sisältöä, jossa oli erilaisia
rohtoja ja haju-aineita eri osastoissa.

»Se on lääkettä tautia vastaan, jota ei toivoakseni Teidän Armonne
tarvitse sanoa koskaan potevansa. Jos sitä nauttii pienen turkinpavun
suuruisen määrän päivittäin yhden viikon ajan, vahvistaa se sydäntä
tuota raskasmielisyyttä ja alakuloisuutta vastaan, joka syntyy
yksinäisyydestä, suruista, pettyneestä rakkaudesta, murtuneista
toiveista --»

»Oletko Sinä hullu, ystäväiseni?» kysyi kreivitär terävästi; »tai
luuletko Sinä, että vaikka minä ostinkin hyväntahtoisuudessani noita
Sinun romutavaroitasi suhteettomista hinnoista, Sinä nyt saat uskotella
minulle mitä hölynpölyä tahansa? -- Kuka ikinä kuuli sydämen sairautta
parannetun ruumiiseen otetuilla lääkkeillä?»

»Armollisella luvallanne, hyvä rouva», virkkoi Wayland, »minä olen
rehellinen mies ja minä myin tavarani rehelliseen hintaan. -- Enkä minä
tämän jalon lääkkeen ominaisuuksista puhuessani suinkaan kehoittanut
Teitä sitä ostamaan. Miksi olisin siis valehdellut? Minä en sano, että
se voi parantaa syvälle juurtuneita sielun kärsimyksiä, siinä voivat
auttaa vain Jumala ja aika; mutta minä sanon, että tämä elähyttävä
lääke poistaa pahoja höyryjä, jotka syntyvät ruumiissa mielen
hautomasta alakuloisuudesta. Useata ihmistä olen minä sillä jo
auttanut, sekä hovissa että muualla, ja nyt aivan hiljattain paransin
minä sen avulla erään herra Edmund Tressilianin, kunnianarvoisan
cornwallilaisen aatelismiehen, joka oli hyljätyn lemmen takia, niin
kerrottiin, joutunut niin raskaalle mielelle, että hänen ystävänsä
pelkäsivät hänen henkeään.»

Hän vaikeni; kreivitärkin pysyi hiljaa hetkisen aikaa ja kysyi sitten
äänellä, jonka sävyä hän turhaan koetti pinnistää lujaksi ja
välinpitämättömäksi:

»Ja onko aatelismies, josta puhuit, nyt täydelleen toipunut?»

»Kutakuinkin, armollinen rouva», vastasi Wayland; »hän ei ainakaan
kärsi enää ruumiillisia tuskia.»

»Minä ostan hiukan tuota lääkettä, Janet», sanoi kreivitär.
»Minutkin valtaa joskus tuollainen ajatuksen ja järjen samentava
raskasmielisyys.»

»Älkää sitä tehkö, armollinen rouva», neuvoi Janet; »kuka takaa, että
tämä mies myy ainetta, joka ei ole terveydelle vahingollista?»

»Minä todistan itse rehellisyyteni», vastasi Wayland ja nieli jonkun
verran lääkettä heidän nähtensä. Kreivitär osti sitten loput, sillä
Janetin vastustelut saivat hänet vain sitä itsepäisemmin pysymään
aiheessaan. Sitten otti hän heti paikalla ensimäisen annoksen ja väitti
tuntevansa sydämensä keventyneen ja elinvoimansa lisääntyneen --
seuraus, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtui vain hänen omasta
mielikuvituksestaan. Kreivitär kasasi sitten kaikki ostoksensa yhteen
läjään, heitti kukkaronsa Janetille ja kehoitti häntä laskemaan summan
ja maksamaan kauppiaan saatavat; minkä jälkeen hän, ikäänkuin
kyllästyneenä huviin, jota hänelle oli ensimmältä tuottanut
keskustelunsa Waylandin kanssa, toivotti hänelle hyvää iltaa ja asteli
huolettomasti kartanoon, siten ryöstäen Waylandilta kaiken tilaisuuden
päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Seppä kiiruhtikin sen
tähden selvittämään asioita edes Janetin kanssa.

»Tyttö», sanoi hän, »kasvoistasi päättäen pidät Sinä hartaasti
emännästäsi. Hän kaipaakin kipeästi uskollista palvelusta.»

»Ja hyvin hän ansaitseekin uskollisen palvelukseni», vastasi Janet;
»mutta entä sitten?»

»Tyttö, minä en ole lainkaan se, miltä näytän», virkkoi kulkukauppias,
äänensä alentaen.

»Sitä vähemmän otaksuttavaa on, että Te olisitte kunniallinen mies»,
iski Janet.

»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»

»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni
Janet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»

»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään
sellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän
tarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita
hänellä on.»

»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.

»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata
lukea rehellisyyttä piirteistäni.»

Ja tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen
kasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn
terävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin
silmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn
usein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja
epäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa
ovelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi,
ystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä
arvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin
luulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria -- ja jonkunverran
rosvoa.»

»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen.
»Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha
ukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen
katse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote -- häntä
varo, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän
kuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden
verhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan
sanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan
seuranneet. -- Älä puhu tästä mitään emännällesi -- taitoni saa minut
uskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä
vaarallinen kuin sen vaikutus. -- Mutta katso, että hän ottaa sitä
minun ainettani, sillä» -- (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta
painokkaasti tytön korvaan) -- »se on vastamyrkkyä -- kuule, nyt he
tulevat puutarhaan!»

Meluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin
puutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään
pensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi
ja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta
kulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan
kesähuoneen lattialla.

Janetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä
ja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja
tähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla,
koettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot
väkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä
onnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin
lumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät
osittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä
uudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman
hulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei
Lambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui
päinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville
kaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.

»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka
anneta tervetuliaisia -- ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut
onnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään
perkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia
selviksi Espanjan kultakolikoiksi? -- Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä,
Sinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen,
kaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi
häntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»

»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää -- tule pois taloon --
saat viiniä ja mitä tahansa haluat.»

»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi
humaltunut tappelupukari. -- »Tässä näin, _al fresco_, kuten
italialainen sanoo. -- Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon
myrkkyjä sekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä
tukehtua arsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti
minut sitä karttamaan.»

»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli
kullantekijä.

»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha
rehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi
aivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä
ja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa pirua
manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony
Tulenpistäjä -- ja se saakin olla kylmää -- minä en halua juoda muinoin
poltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. -- Tai odotahan,
tulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo -- hyvä -- ja
Varneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri -- mainiota, mainiota! --
ja mitä minusta sitten tulisi? -- no, keisari -- keisari Lambourne! --
Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat
teljenneet tänne salanautinnokseen. -- Hänen pitää juuri tänä jumalan
iltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee
mies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin
kerroin? -- vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä
koira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota
kiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin
otetaan. -- Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava
uskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»

»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster
matalalla, raivosta värisevällä äänellä.

»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä on
meneteltävä sievemmällä tavalla. -- Kas tässä, kunnon Lambourne,
haluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra
Rikhard Varneyn terveydeksi?»

»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. -- Haluan kun haluankin, Sinä
rehellinen rotanmyrkyn myyjä, -- tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä
kunniallinen _Lex Julian_ rikkoja (kuten ennen Leydenissä
sanottiin), ell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille
saatanan apteekkitavaroille. -- Saas tästä, valmis on -- Varneyn ja
Leicesterin malja! -- kahden jalosti kohoavan hengen -- kahden
salajuonisen, syvälle sukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän,
kunnianhimoisen roiston malja! -- Hyvä, minä en sano enempää, mutta
minä aijon hioa tikariani sen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen
maljaan vastaa! Ja niin, hyvät herrat --»

Näin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan,
jossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti
puolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä
miekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui
vihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi
hänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.

Yleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä
huoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä
salassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen
mielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta.
Hänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään
määrättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan
varoituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan
päätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän
ehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.

Eivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta
Waylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi
syvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären, jonka
hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen
roistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti
äärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen,
jota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös
hieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen kuin
tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua
salaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta
naista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista
sanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney
ollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan tämän
ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu tiesi kertoa
tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen herraansa
lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla, että kenties
Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa. Tytön ja kreivin
avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo tilapäisenkin
lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli neiti Amy
Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta riippui
tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester itse
epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin
keinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka
tekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin. Jos
minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla, jota
vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan: luja
naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles Goslingin
luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä usein kuin
vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen pikku
puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta ja
viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton
Tulenpistäjästä.»

Giles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin
suruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin
kreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä
tuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli
erinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen
taakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän yhä
alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra
Tressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia,
jotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.




III Luku.


    Huima kunnianhimo, joka hyppyyn
    yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.

                             _Macbeth_.

Kenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä
puheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin sinne
kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman
suosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja
uljuutta. Sillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan
yhä korkeammalle kuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä
Elisabetin rinnalla neuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä
hovihuvittelujen hetkinä -- hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää
hyväntahtoisuutta -- häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa
jotakin toivomista -- häntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät,
mitä mairittelevimmin vakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta
häntä kohtaan -- hän näytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja
kuningattaren otaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja
tilaisuutta kohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa
osallisuuteen.

Sellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja
kuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa,
joka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten
kuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja näki
paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin
valtijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen
kuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin
tuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen
hienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin
korkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus sai
hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa vihastumusta.
Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle kartta
osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka samalla
näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja, että
hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden
tarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on
luettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.

Kuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä terävin
miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä lasketaan
naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat suureksi
hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan, jotka loistavasti
voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen hovilaisensa ja
seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä ja kiusallisimpia
oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia, joka oli sekä
salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä äiti, mutta hän
oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka aikaisemmat
kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet ja
lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä
luonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan.
-- »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington,
joka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka
siis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno
tuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu -- se on niin suloinen
ja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet.
Mutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei
toteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa,
kenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta,
josta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli
myrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski
kauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»

Tämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli
erittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren
hellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen
henkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä
palveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen ja
kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin
paljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui,
sen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä
hänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja
pettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat
etupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle
rakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita
valtiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat, ja
niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa; kun
taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista,
häilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat tai
auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä suosiota;
lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka milloin tahansa
saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen tunteita noudattaessaan
sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai loukkaamaan kuningattaren
oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka oli liian raskas
säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi», piirittävistä
vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän tuskaisena
tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen asemansa
lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä kunnialla
eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen kuin
toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa
askartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja
tuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään
kohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli
tapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin
sen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle
perustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi
tapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.

»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä
tuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin
puolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä
avioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan
ilmaan. -- Siihen viittaillaan kouluissa -- siitä kuiskaillaan
vastaanottohuoneessa -- sitä puolletaan saarnastuolista -- sitä
rukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa -- sitä koskettelevat
valtiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. -- Näitä rohkeita
viittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä nuhde
eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut tuota
tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää ja
kuolla neitseellisenä kuningattarena. -- Hänen sanansa ovat olleet
hyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja
olevan liikkeellä -- hänen tekonsa suosiollisempia -- hänen katseensa
hellempiä kuin koskaan ennen. -- Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun
pääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion
myrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon jalon
kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri silloin,
kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä
salainen, hellittämätön side! -- Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli hän
itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää minua
tunnustamaan hänet julkisesti -- tekemään oikeutta itselleni ja hänelle
-- ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt itselleni
kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin ottaisi
Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti, joka kuulee
toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! -- Hänetkö, sen
Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä naista
himossaan, -- hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään ja
vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri
tunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin
olevan naimisissa! -- Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen
pilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies
maalaistyttöjä hemputellessaan! -- Me saisimme silloin tuhoksemme
nähdä, mitä merkitsee _furens quid femina_!»

Tähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt
turvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset,
joilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän
keskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta,
millä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin
aina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian
ratkaiseva järjestely välttämättömäksi.

»Elisabet ei jätä häntä näkemättä», sanoi kreivi; »onko hänen
mielessään herännyt epäilyksiä, kuten suuresti pelkään, tai pitääkö
Sussex tai joku muu salainen viholliseni Tressilianin syytöstä hänen
muistissaan, sitä en tiedä; mutta kaiken suosiollisuutensakin kesken
palaa hän usein Amy Robsartin juttuun. Amy on minusta ikäänkuin pahan
onnen juhlavaunuihini sitoma orjatar, joka häpäisee ja halventaa
riemuvoittoani, juuri kun se on korkeimmillaan. Osoitappas nyt
oveluuttasi, Varney, ja päästä minut tästä selviämättömästä pulmasta.
Minä olen asetellut kaikkia esteitä niiden kirottujen juhlien tielle,
mitä suinkin edes jonkunlaisen syyn nojalla saattoi asettaa, mutta
tämänpäiväinen keskustelumme heitti kaikki hyvän sattuman varaan.
Kuningatar sanoi minulle ystävällisesti, mutta päättävästi: 'Me emme
anna Teille enään aikaa valmistuksiin, muutoin Te vallan saatatte
talonne vararikkoon. Lauvantaina, 9 päivänä heinäkuuta tulemme olemaan
luonanne Kenilworthissa. -- Me pyydämme, ett'ette unohtaisi ainoatakaan
osoittamaamme vierasta tai seuralaista, eikä erittäinkään sitä
kevytkenkää Amy Robsartia. Me haluamme nähdä naisen, joka saattoi
asettaa tuon runollisen aatelismiehen Edmund Tressilianin palvelijanne
Rikhard Varneyn jälkeen.' -- Käytä siis, Varney, taitoasi, joka on
meidät jo niin usein pulasta pelastanut; sillä niin totta kuin nimeni
on Dudley, kohtalonselitykseni ennustama vaara alkaa lähetä joka
taholta.»

»Eikö armollinen rouva millään keinoin suostuisi lyhyeksi ajaksi
alentumaan siihen halvempaan arvoon, jonka olosuhteet tekevät hänelle
välttämättömäksi?» virkkoi Varney, hetkisen epäröityään.

»Kuinka, mies! Minunko kreivittäreni sanoisi itseään Sinun vaimoksesi!
-- se ei sovi minun kunnialleni eikä hänen.»

»Sepä sen! armollinen herra», vastasi Varney; »ja kuitenkin juuri siinä
asemassa kuvittelee nyt Elisabet hänen olevan; ja sen luulon
hävittäminen on samaa kuin kaiken paljastaminen.»

»Mieti jotakin muuta, Varney», sanoi kreivi ylen kiihkoissaan; »se
keksintö ei kelpaa -- jos minä suostuisinkin, ei hän tekisi sitä ikinä,
sillä minä sanon Sinulle, Varney, ell'et sitä tiedä, ett'ei Elisabet
valtaistuimellaan ole ylpeämpi kuin tämä halvan devonilaisen
aatelismiehen tytär. Hän on taipuvainen monissa suhteissa, mutta kun
hänen kunniansa tulee kysymykseen, iskee hänen henkensä ja mielensä
tulta peloittavasti kuin salama ja toimii yhtä nopeasti.»

»Sen olemme saaneet kokea, armollinen herra, muutoinhan emme olisi
joutuneetkaan tähän asemaan», sanoi Varney. »Mutta muutakaan keinoa en
keksi. -- Minusta nähden pitäisi sen, jonka hyvä onni on nostanut
Teidän Korkeutenne puolisoksi ja joka siten on aiheuttanut tämän
vaaran, tehdä myös jotakin sen torjumiseksi.»

»Se on mahdotonta», virkkoi kreivi kättään huiskauttaen; »minä tiedän,
ett'eivät käskyt eivätkä pyynnöt saisi häntä kantamaan Sinun nimeäsi
edes tunnin aikaa.»

»Liikaahan se olisikin», vastasi Varney kuivasti; ja siirtymättä tästä
aineesta, lisäsi hän: »Mitenkähän olisi ajatella jotakin toista naista
hänen sijaansa? Sellaisia temppuja on suoritettu yhtä terävänäköisten
hallitsijain hoveissa kuin kuningatar Elisabetinkin.»

»Suoraa hulluutta! Varney», tokaisi kreivi; »sijainen tuotaisiin
Tressilianin näkyville, ja ilmi-tulo olisi väistämätön.»

»Tressilianhan voitaisiin poistaa hovista», sanoi häikäilemätön Varney.

»Ja millä keinoin?»

»Keinoja on paljon», vastasi Varney, »ja etenkin sellaisia keinoja,
millä Teidän asemassanne oleva valtiomies voi poistaa näyttämöltä
henkilön, joka tunkeutuu Teidän yksityisasioihinne ja asettuu Teidän
vaaralliseksi vastustajaksenne.»

»Älä puhu minulle sellaisesta valtiotaidosta, Varney», sanoi kreivi
kiivaasti; »eikä siitä olisi tässä tapauksessa mitään hyötyäkään. Onhan
hovissa paljon muitakin, jotka voivat tuntea Amyn; ja jos Tressilian
jäisi pois, kutsuttaisiin kai heti hänen isänsä tai joku hänen
ystävistään paikalle. Kiristä keksimiskykyäsi vielä tiukemmalle.»

»Armollinen herra, minä en tosiaankaan enää tiedä, mitä sanoa», vastasi
Varney, »mutta jos minä olisin itse sellaisessa pulassa, ratsastaisin
minä kiiruimman kaupalla Cumnorin linnaan ja pakoittaisin vaimoni
suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita hänen turvallisuutensa ja
minun menestykseni saattaisivat vaatia.»

»Varney», virkkoi Leicester, »minä en voi pakoittaa häntä sellaiseen
hänen jaloa luonnettaan inhoittavaan tekoon, kuin mitä yhtyminen tähän
halpamaiseen petokseen tietäisi -- se olisi kurja palkka hänen suuresta
rakkaudestaan.»

»Hyvä on, armollinen herra», virkkoi Varney, »Teidän korkeutenne on
viisas ja kunniallinen mies ja sangen perehtynyt niihin korkeasti
haaveenomaisiin arkailuihin, jotka ehkä vallitsevat Arkadiassa, kuten
sisarenpoikanne Filip Sidney kirjoittaa. Minä olen Teidän halpa
palvelijanne -- tämän maailman mies ja onnellinen siitä, että minun
tietoni sen koukuista ja keinoista ovat olleet sellaiset, ett'ei Teidän
Korkeutenne ole halveksinut käyttää niitä joskus hyväkseen. Nyt
pyytäisin minä kysyä, kumpaisenko puolella suuremmat edut ovat tässä
hyvänonnen avioliitossa, armollisen rouvanko vai Teidän, ja
kumpaisellako on enemmän syytä taipua toisen tahtoon ja pitää silmällä
toisen toivomuksia, hyötyä ja turvallisuutta?»

»Minä sanon Sinulle, Varney», vastasi kreivi, »että hänen hyveensä ja
kauneutensa eivät ainoastaan ole ansainneet kaikkea sitä, mitä minä
olen saattanut hänelle antaa, vaan ovat myös sen korvanneet tuhansin
kerroin yli määrän, sillä ei koskaan vielä ole suuruus laskeutunut
verhoamaan olentoa, jolle luonto olisi suonut suuremmat mahdollisuudet
sitä sulostuttamaan ja kaunistamaan.»

»On sangen hyvä, armollinen herra, että Te olette noin tyytyväinen
valintaanne», virkkoi Varney, huulillaan tuo tavallinen ivahymynsä,
jota ei edes kunnioitus kreiviä kohtaan voinut aina poistaa. -- »Teillä
tulee olemaan runsaasti aikaa kaikessa rauhassa nauttia niin
miellyttävän ja ihanan olennon seurasta -- heti kun olette istunut
kylliksi kauvan Towerissa sovittaaksenne rikoksen, johon olette
langennut pettämällä Elisabet Tudorin rakkauden. -- Pienempää
rangaistustahan ette luullakseni toivonekaan.»

»Ilkeä paholainen!» huudahti kreivi, »vieläkö Sinä pilkkaat minua
onnettomuudessani? -- Hoida asia, miten parhaaksi näet.»

»Jos puhutte tosissanne, armollinen herra», virkkoi Varney, »täytyy
Teidän heti paikalla ja nopeinta vauhtia lähteä Cumnoriin.»

»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen
kaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa
asiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä
kehoittaisin moiseen petokseen. -- Kiirehdi, sanon minä. -- Täytyykö
minun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»

»Ei, armollinen herra», vastasi Varney -- »mutta jos Te todellakin
uskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen,
täytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle
rouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä
keinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset
on minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja hänen
alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän
tyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen
alentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun
nimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen
isänsä nimeä huonompi.»

Leicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti,
kolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi.
Vihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän
rukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain
takia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin
juhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt,
jotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan
tämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli
pöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä
käskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.

Leicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja
huumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun
Varney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan
heittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle
Berkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja juoksi
akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen
käskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta
hän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden
isäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta -- ja
kirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui
avarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet
syrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.

»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli
kreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle
korvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan
kiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät
tähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt
lähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa -- vaan jota
minun myös kehoitettiin toivomaan -- Kuningas, niin kuului sana --
mutta miten? -- avioliiton kautta saavutettu kruunu -- kaikki toiveet
siitä ovat kadonneet -- kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet
minua hallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat _ne_
minulle kruununsa. -- Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia
tässäkin valtakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet
Clarencen Yrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit
mahdollisuudet, ell'ei tätä naista olisi olemassa -- Huntingdon on taas
minun heimoani. -- Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin
ankaroihin salaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja
huomaamatta uraani maanalaisen virran tavoin -- mutta aika on tuleva,
jolloin minä syöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni
kaikki esteet.»

Sillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita,
vetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai
hukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä läpi
kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti. Hänellä
myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin kreivin
asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä
salaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana
puolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi
hänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä
hänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo
kopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa
vaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa,
pakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut
aavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat
piankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein
ja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin
osoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen
ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan
kielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään
hänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.

»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. -- »Sairauden
täytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney
voi osoittaa hänelle kunnioitustaan -- niin, ja se sairaus saattaa
muuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin
kreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo
menettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi
pelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. --
Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! -- kunnianhimo ja ylpeät vallan,
nautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani
kuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! -- Eteenpäin, kelpo ratsuni,
eteenpäin! -- Piru ajaa meitä molempia!»




IV Luku.


    Heikoksi väitä suloain,
    Ei hoviin tuosta, arvaa sen!
    Miks' riistitkään mun kodistain,
    Sain siellä arvon ylhäisen?

    Ihaillun morsiosi luo
    Ei kiirettä nyt enää lain;
    Elossa, haudassako tuo,
    Sama se Sulle, sortajain.

_William Julius Michlen »Cumnorin Linna»_.

Meidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt
myöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli,
paitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat
hänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien
joukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan
kanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain sen
takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta, loistavaa
rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään
miellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan
suuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava
komeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun
tai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman
riemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.

Kreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa
puolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut
tehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja
vakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi
parempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä
kaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja
valmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan
seinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen, tai
olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla
valtavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta
Amylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden,
neulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen
lapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja
Tressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja
tahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää
tarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa,
niin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä
pienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan
hyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen
toivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo
ulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä ja
vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli
päässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.

Leicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi
aikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja
eristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit
muuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan
täyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet
erikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat
tyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka
rakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille
paljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin
teeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki
päästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja
että kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella
mahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen
lämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän
liittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä
voivansa pitää ansaitsemattomina.

»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa
hänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa
kruunun hänen kulmilleen.»

Kreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.

»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun täytyy
elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista huomiota ja
säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai epäilyttävän
henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista
helminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani, Janet.
Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa pistänyt
vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti kutsunut
minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä vanha
kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut jotakin
vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun minä
täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain ja
jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä
komeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka -- mutta eipä maksa
vaivaa puhua hänestä.»

»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen
palvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te
puhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»

»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja
parantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on
teljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren tavoin
kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken tämän
ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan; mutta nyt
saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat, kieleni ja
sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. -- Minä sanon Sinulle, Janet,
minä rakastan puolisoani -- minä olen rakastava häntä viimeiseen
hengenvetooni asti -- minä en voi lakata häntä rakastamasta, vaikka
tahtoisinkin, tai vaikka hän -- mikä, Jumala nähköön, saattaa
tapahtuakin -- lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon
sanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni,
jos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten
pitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina
edessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun en
opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut
lukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä
olisin iloinen, jos olisin ne lukenut -- luulen sen ajan nyt tulleen.»

»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet,
»eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla -- ja joka
tähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»

»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi
kaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. -- Mitä tämä on, hurskas
neitoseni? _'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. -- 'Kourallinen
Mirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' -- 'Siemaus Vettä
Bacan Laaksosta' -- 'Ketut ja Tulipalot'_. -- Mitä roskaa tämä
kaikki on, neitokaiseni?»

»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja
toivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne
poluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja
runojakin, luullakseni.»

Kreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli
välinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään
rikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden
joukossa oli _»Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin
Kirjoja» -- »Kansan Ajanviete» -- »Tiedon linna»_, j.n.e., j.n.e.
Mutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti
hypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta,
ja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun
pihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai
hänet huudahtamaan: »Se on Leicester! -- se on jalo kreivini! -- se on
minun Dudleyni! -- Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun
korvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»

Talossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan
luotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra
Rikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi
yön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.

»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? -- No,
yhtä kaikki! -- Hän tuo sanomia Leicesteriltä -- päästäkää hänet heti
sisään.»

Varney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna
luonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea ja
aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras
kaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka
valtavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen, joka
kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen
kasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.

Varney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa
hoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen
vastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä nopea
öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen otsallaan
asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää sanomainsa
saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut
välttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä
keksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:

»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney --  laupias Jumala!
onko hän sairas?»

»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää
ja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»

»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä
tunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt tuomaan
Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin
ilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»

»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra
kreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»

»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta
pysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä
milloin tahansa.»

Foster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä
totellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone.
Siihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten
huolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen
valtaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme
kasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi
hän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän
samalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen. Anton
Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen
tyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän
hätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein -- rukoile, Janet,
rukoile -- me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän
kuin toiset. Rukoile, Janet -- Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy
kuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu -- pahoja siitä nyt tulee,
rakas lapseni -- pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä
Varneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»

Janet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä
kiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan
tapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi
hänen äänensä Janetin korvissa -- hän ei tiennyt, mistä se johtui --
kuin kissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän
käänsi katseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa
kuuluvan hirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.

Kaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka
puhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli
huolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa
voinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin puhuvan
nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui
kreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi sen
paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! -- Avatkaa ovi! -- Minä en
kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään
kuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan
tuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen
hädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! -- Foster, murra ovi!
-- Minua pidättää täällä petturi! -- Tartu kirveeseen ja kankeen,
Foster. -- Minä vastaan kaikesta!»

»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan.
»Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat ja
omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla
Teille esteenä.»

Ovi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä
syöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin
huutoihin.

Heidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren,
kasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko.
Kreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka
on juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.

Hänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet
paksuiksi sinisiksi viivoiksi -- hänen poskensa ja kaulansa hohtivat
tulipunaisina -- hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka
syöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä
kynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen,
eivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin
mahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja
ryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti
näyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli
kiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään
viehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja
hitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster
Rikhard Varneyta.

»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.

»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.

»Kuka, minäkö? -- en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja
ääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa
käskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse
paremmin kuin minä, miten siitä vastata.»

»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna
valehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa
lankeavat jalon puolisoni häpeäksi -- hänen täytyy pakostakin
valehdella kaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä
inhoittavia kuin saavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»

»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney,
vastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän
asian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän
Teille kaikki.»

»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. --
»Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin
aatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni
tahtovan -- ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi
menemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten ja
oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet -- tuon tuossa -- tuon
viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan -- tuon tuossa, puolisoni
palvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos
minä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin
minä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat
oikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi
pyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»

»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva
sanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär
oli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen kuin
aineen loppumisen takia: -- »Te kuulette, että tämä rouva tekee
kiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on
ajatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin
tuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»

Foster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli
sen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa
Teille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. --
Sellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä
tarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen,
heidän mennessään alas Egyptiin.»

»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi tästä
petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun kautta.
Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne sieltä
paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä
esimerkiksi!»

»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata»,
virkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen
itseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen
tähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»

»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi
kreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla
julkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi
antanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen.
Mutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja
hävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»

Niin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki
rajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän
halunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä
olivat näkyvissä.

»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on
nyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää
minun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde
siitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän
panna sen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia
tarkoitusperiäni.»

»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin
tyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan
aseita itseään vastaan. -- »Sinä valehtelet!» toisti hän. -- »Anna
minun olla, Janet. -- Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin
hän valehtelee -- hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi
esitellyt niitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani
pysyä hiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista
konnamaiset suunnitelmansa.»

»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi
asemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette
kokonaan erehtynyt.»

»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär.
»Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista
Sinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt,
olisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen
läheisimmän ystävyytensä kunniaa? -- Toivoisinpa olevani mies vain
viisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen
pelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene -- ja
heti paikalla! -- Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille
häpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt
hänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin
hänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen
sijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana onnena
on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne ovat aivan
nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain jotakin
esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen kenkien
uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies -- minä
halveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»

Varney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä seurasi
Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan
pyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä olivat
ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta, sillä
Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian
hyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten
käyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn
jäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut,
ennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle puolelle,
entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä kääntyi
Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä asiaa
verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli riittänyt
niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja
suuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.

»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä
kieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin
saattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat
tänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani
väkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi vetää
naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin asiaa, että
minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen omastakin
puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta siinä hän
erehtyy. -- Missä on tohtori Alasco?»

»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella
-- meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me
häiritsemme häntä hänen tärkeissä -- mitä minä sanoin, tärkeissäkö? --
minä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»

»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, -- »mutta kun
minä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta
minut hänen hornanpesäänsä.»

Näin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria,
joka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä
pitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin,
missä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs
Abingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa
suureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen
ajan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin
päästäkseen suuren tiedon perille.

Anton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty
sisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen
puuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin niin
suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti ja
vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät
tihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä,
jonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä
erilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten
työkalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät
kaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani
maallisissa asioissa rehkimään?»

»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne ne
kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. -- Foster, me tarvitsemme Sinua
keskustelussamme.»

Foster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja
niin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.

Sillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen
kiistellessä hänen suloisilla poskillaan.

»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! -- Mutta
minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. -- Minä pakotin sen
käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten
tiehensä alastomassa rumuudessaan. -- Minä hillitsin suuttumustani,
vaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän
päästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi
helvetin pimeintä soppea. -- Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että
Sinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun
tai Sinä itse siirtää ne toiselle! -- Mutta se on mahdotonta -- se
konna valehteli kaikki -- Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää
kauvemmin, Minä pelkään häntä. -- Minä pelkään isääsi -- mieleni on
paha, kun minun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. -- Mutta minä pelkään
isääsi, ja kaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen
Cumnorista.»

»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te
näiden muurien vankeudesta?»

»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös
ja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta
minä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti
palvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen
joutunut pahojen ihmisten käsiin.»

»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä
synkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan -- mutta
ei kuitenkaan --» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster
huoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä oli
omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle kuuluvalla
kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata tai ei ollut
kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä hänen
kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin niitä
kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa ja
valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan sitä
mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti peittää
kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen verhoon aivan
niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa huonon
päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa kuin
mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen
tuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen
rauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin
uutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja koko
hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen tyttärensä
Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa, näytti äkkiä
tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä, suoristautui
uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä ja
kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi
matalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän
maljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»

»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni
-- Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»

»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan
on yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»

»Miks'et -- miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten
kiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi
hän: -- »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! -- Mene siitä
iltakirkkoosi!»

»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi
Janet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden
emäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; -- ja Janet otti
sen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin
tapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. -- »Ja nyt», jatkoi hän,
»isä, juoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne
_minullekaan_ pahaa. Terveydeksenne, isä!»

Lausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi
pullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli
tehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen
tehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen
edellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko
ja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.

»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen
samanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan pitävän
onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota
armolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun
tyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»

Kreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen aikana,
jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin
viitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja
vaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen
katseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö _Te itse_ halua
maistaa sitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne
tyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä
tehdä. -- Juokaa, herra, minä pyydän.»

»Minä en tahdo», vastasi Foster.

»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä
herra?» jatkoi kreivitär.

»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja
lähti huoneesta.

Janet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen
ilme.

»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.

»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten
tukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni --
minä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään
ihmisten edessä -- niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä
surra -- ei viattomien! -- Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi
hän, kiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti
käytti ulos lähtiessään.

»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä -- »hylkäätkö Sinä
minut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»

»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten
takaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen
-- »hyljätäkö Teidät! -- hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen!
-- Ei, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette
palvellut, Teille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty;
minä olen päivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli
täyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä
kohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt,
eikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. -- Älkää kysykö
minulta enempää. -- Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»

Sen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka
kohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän
talosta.

Sillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän
tapasi aijotun rikoksensa syytoverit.

»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi
hymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään,
puhumatta sanaakaan.

»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta»,
vastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni
läsnä-ollessa?»

»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney
katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen
ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu,
että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen
naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan
keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia
taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden
Linnan avaimen kautta.»

»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa
pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan
kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki
muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä
vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»

»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et
sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani
kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan,
niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta
vapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä
tulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»

»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän tuumanne
tähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni -- siitä nimittäin,
että kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä talossa olla joku, joka
rukoilee puolestani, ja se joku on minun tyttäreni. Minä olen elänyt
syntisesti, ja maailma on ollut minulle liian rakas; mutta hän on yhä
yhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä helmasta, ja ainakin hänen tulee
päästä siihen onnen kaupunkiin, jonka muurit ovat puhdasta kultaa ja
perustukset jalokiviä.»

»Niinpä niin, Tony», virkkoi Varney, »sellainen paratiisi se olisikin
oikein Sinun mieltäsi myöten. -- Pohdippas hänen kanssaan sitä asiaa,
tohtori Alasco; tulen kohta takaisin.»

Näin puhein nousi Varney paikaltaan ja ottaen pullon pöydältä lähti
huoneesta.

»Minäpä vakuutan Sinulle, poikani», virkkoi Alasco Fosterille, heti kun
Varney oli jättänyt heidät kahden kesken, »että mitä ikinä tuo
häpeämätön, ilkeämielinen ivailija sanoneekaan siitä korkeasta
tieteestä, jossa minä taivaan siunauksesta olen päässyt niin pitkälle,
ett'ei minun tarvitse sanoa viisaintakaan kaikista nykyään elävistä
taitomiehistä etevämmäkseni tai opettajakseni -- minä vakuutan Sinulle,
että niin jumalattomasti kuin tuo heittiö pilkkaakin asioita, jotka
ovat liian pyhiä vain lihallisten ja halpamaisten ajatusten valtaamain
ihmisten käsitettäviksi, Sinun tulee kuitenkin uskoa, että se kaupunki,
jota Pyhä Johannes katseli Kristillisen Ilmestyskirjan häikäisevässä
näyssä, se uusi Jerusalemi, jonne kaikki kristityt toivovat kerran
pääsevänsä, tarkoittaa vertauskuvallisesti Suuren Salaisuuden
keksintöä, jonka avulla kaikkein halvimmista ja kehittymättömimmistä
luonnonaineista voidaan synnyttää sen kallisarvoisimmat ja
täydellisimmät tuotteet, aivan niin kuin kepeästi liihoitteleva,
kirkasvärinen perhonenkin, kesätuulahdusten ihanin lapsi, murtautuu
esiin saastaisen kotelonsa vankeudesta.»

»Mestari Holdforth ei ole puhunut mitään tällaisesta selityksestä»,
virkkoi Foster epäillen; »ja sen lisäksi, tohtori Alasco, sanoo pyhä
raamattu, etteivät sen Pyhän kaupungin kulta ja kalliit kivet ole
suinkaan niitä varten, jotka ovat täällä maan päällä tehneet
kauhistuksen töitä tai valheita viritelleet.»

»Entä sitten, poikani», kysyi tohtori, »ja mitä Sinä siitä johdat?»

»Sen», vastasi Foster, »ett'ei niillä, jotka sekoittelevat myrkkyjä ja
jakelevat niitä salaa lähimäisilleen, pidä oleman osaa näihin
sanomattomiin rikkauksiin.»

»Sinun tulee kuitenkin, poikani», selitti Alasco, »tehdä eroitus sen
välillä, mikä on ehdottomasti pahaa niin seurauksiltaan kuin
tarkoituksiltaankin, ja sen välillä, mikä, vaikka onkin pahaa, voi
siitä huolimatta saada hyvää aikaan. Jos me yhden ihmisen kuoleman
kautta pääsisimme lähemmäksi sitä onnellista aikaa, jolloin tarvitsee
vain toivoa, saavuttaakseen heti kaiken, mikä hyvää on -- jolloin
tarvitsee vain toivoa, poistaakseen kaiken, mikä pahaa on -- jolloin
sairaus ja tuska ja murhe ovat inhimillisen tiedon kuuliaisia
palvelijoita, väistyen viisaan pienintäkin viittausta -- jolloin
kaikki, mikä nyt on kalleinta ja harvinaisinta, on jokaisen
ulottuvilla, joka vain tottelee viisauden ääntä -- jolloin parantamisen
taito supistuu ja katoaa yhteen ainoaan yleislääkkeeseen -- jolloin
viisaat hallitsevat maata ja jolloin kuolemakin pakenee heidän
kulmainsa rypistystä -- jos me nyt voisimme jouduttaa tätä kaikkien
toiveiden siunattua täyttymystä sen mitättömän seikan avulla, että
särkyvä maallinen tomumaja, joka kerran kuitenkin on joutuva
mädännyksen valtaan, toimitettaisiin hiukkaista ennemmin hautaan kuin
luonnon järjestys määräisi, niin mitä olisi moinen uhraus pyhän
tuhatvuotisen valtakunnan lähestymisen rinnalla?»

»Tuhatvuotinen valtakunta on pyhien valtakunta» -- epäili jälleen
Foster.

»Sano pikemminkin, että se on viisaiden valtakunta, poikani», vastasi
Alasco; »tai oikeammin viisauden valtakunta.»

»Minä puhelin tästä kysymyksestä mestari Holdforthin kanssa
eileniltaisessa hartauskokouksessa», jatkoi Foster; »mutta hän sanoi,
että Teidän oppinne on harhaanviepä, ja Teidän selityksenne tuomittava
ja väärä.»

»Hän käy vielä tietämättömyyden kahleissa, poikani», vastasi Alasco,
»aivan niin kuin polttaisi hän vielä tiiliä Egyptissä tai, paremmin
sanoen, vaeltaisi Sinain korvessa. Teit pahoin, puhuessasi sellaiselle
miehelle sellaisista asioista. Minä olen kuitenkin antava Sinulle
todisteita, ja aivan ensi tilassa, sellaisia todisteita, joita ei tuo
Sinun uppiniskainen mustatakkisi tule kumoamaan, sen takaan, vaikka hän
taistelisikin minun kanssani niin kuin velhot taistelivat Moseksen
kanssa kuningas Faraon edessä. Minä teen erään kokeen Sinun
läsnä-ollessasi, poikani -- niin, Sinun läsnä-ollessasi -- ja Sinun
silmäsi ovat näkevät totuuden.»

»Pysy aikomuksessasi, viisas mies», sanoi Varney, joka sillä hetkellä
astui huoneeseen; »jos hän hylkääkin Sinun kielesi todistuksen, niin
miten voi hän olla uskomatta omia silmiään?»

»Varney!» huudahti oppinut -- »Varney palannut jo! Oletko Sinä --» hän
pysähtyi äkkiä.

»Olenko minä toimittanut tehtäväni, aijoit kai kysyä», vastasi Varney.
-- »Olen!» -- »Ja Sinä», jatkoi hän, osoittaen enemmän mielenkiintoa
asiaan kuin ennen, »oletko Sinä puolestasi varma, ett'et kaatanut
juomaan ainettasi et enempää etkä vähempää kuin oikean määrän?»

»Olen», virkkoi kullantekijä, »niin varma kuin yleensä saattaa olla
niin tarkoista mitoista, koska ruumiin rakennekin on usein hyvin
erilainen eri ihmisillä.»

»Sitten en pelkää mitään», sanoi Varney. »Sillä minä tiedän, ett'et
Sinä astu askeltakaan lähemmäksi pirua kuin mitä Sinulle on maksettu.
Sinut palkattiin synnyttämään sairautta, ja Sinusta olisi aivan
liiallista tuhlausta tehdä murha samaan hintaan. Tulkaa, menkäämme
kukin huoneeseemme. -- Huomenna saamme nähdä seuraukset.»

»Mitä Sinä teit, saadaksesi hänet nauttimaan juoman?» kysyi Foster
väristen.

»En mitään», vastasi Varney, »minä vain tuijotin häneen tuolla
katseella, jolla hallitaan hulluja, naisia ja lapsia. Pyhän Luukkaan
sairaalassa ne sanoivatkin minulla olevan oikean katseen pitämään
niskoittelevia potilaita kurissa. Hoitajat siellä oikein onnittelivat
minua sen takia; niin että minulla on leipä tiedossa, jos hovisuosioni
kerran pettää.»

»Ja etkö Sinä pelkää annoksen olleen tosiaankin liian vahvan?» kysyi
Foster.

»Jos niin olisi asian laita», vastasi Varney, »niin sitä sikeämmin hän
vain nukkuisi; mutta se pelko ei tule häiritsemään untani. Hyvää yötä,
jalot herrat.»

Anton Foster huokasi raskaasti ja kohotti kätensä ja silmänsä taivasta
kohti. Kullantekijä ilmoitti aikovansa jatkaa vielä suurimman osan yötä
erästä hyvin tärkeätä tutkimusta, ja toiset erkanivat levolle
mennäkseen.




V Luku.


    Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi
    Ihmisten avusta jo toivon heitin.
    Oo, ken nainen olis? -- tuo hullu, kyynelöivä,
    Tuo uskollinen, rakastava nainen?
    Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa,
    Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.

                _Rakkauden Toivioretki_.

Kesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin
kartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi
huomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti
huoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären
istumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten
ja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut
ylös eikä hievahtanutkaan.

Uskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo,
puisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja
sanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti
vihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket
tuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»

»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. -- »Minä tarkoitan,
Jumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa -- juoma ei
ole vahingoittava Teitä lainkaan -- nouskaa ja karistakaa tuo raukeus
jäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»

»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua -- jätä minut rauhaan
-- anna elämäni mennä hiljalleen menojaan -- minä olen myrkytetty.»

»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. -- »Se, mitä
joitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut
vastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna
edessänne.»

»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon
palatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet,
se on jo liian myöhäistä!»

»Ei suinkaan, rakas rouva. -- Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja
kävelkää kanssani pitkin huonetta. -- Älkää antako mielikuvituksen
tehdä myrkyn tehtäviä! -- Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne
täydellisesti hallita jäseniänne?»

»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä
Janetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin,
ett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun
lähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään
sen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä
sellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»

»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi
neito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua, kun
minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme, ett'ei
Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä
juonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»

»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. -- »Sinä olit poissa --
me vain kahden tässä huoneessa -- ja hänhän kykenee mihin rikokseen
tahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää
hänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. -- Mutta Sinä
puhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»

»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.

»Jaksanko!» huudahti kreivitär. -- »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran
hampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä
kestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä
paikasta.»

»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän Teidän
luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa
valepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan
suostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se
reppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa -- se kulkukauppias,
joka myi minulle kirjoja -- minne ikinä meninkin, aina kohtasin
varmasti hänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen
puheilleen. Hän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja
kaikki on valmiina Teidän pakoanne varten. -- Mutta onko Teillä nyt
tosiaankin tarpeeksi ruumiinvoimia? -- Onko rohkeutta? -- Voitteko
antautua yritykseen?»

»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa
-- ken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä
uskallusta. Jo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta,
joka uhkaa sekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta
vaikka kuolinvuoteeltani.»

»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy
siis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»

»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär
tuskaisena. -- »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun
uskollisuuttasi?»

»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä
lintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena
ilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa
kaikin keinoin salata totuutta. -- Taivas antakoon anteeksi petokseni,
koska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»

»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?»
hätäili kreivitär. -- »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä
vielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka
olet ainoa ystäväni?»

»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti,
»se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja
lisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen
käskystään.»

»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni
yhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin;
sillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta,
petollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina
itsensä, jos hän vain sai auttaa muita. -- Ah! ja minkä palkan hän
siitä sai!»

Kiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka
kreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja taitavasti
kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä
kallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä,
erittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi voivan
olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär muutti
sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä
matkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista
ulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he
olivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu
noussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet
levolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.

He eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta
päästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli
tottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva
ihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen
pahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja
senpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai
vapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain
puiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin
tahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan
tai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin
hartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren
vapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän
mitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää
kreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin
kreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen
oli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen
elämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että
mikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset
olivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa
ja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella
piti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti
velvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa
päämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.

Pakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista
polkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät
heidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi
vain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän
kulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat,
jotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin
kerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset,
heidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät
tunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin täytyi
pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He
seisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja
katselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta
pääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen,
torneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle
ja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain
yksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta,
että se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin
jostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. -- »Ne ajavat meitä takaa!»
huudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren
kauhun valtaan.

Emäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut,
ja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä
kammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan. --
»Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita
hautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet
maallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta
tiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani.
Oikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth -- minun nähdäkseni pyytäen
siten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On
ihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman
Ahabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan
haaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen
teroitti hän -- 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon
Zedekiaita -- miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon,
saadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen.
Mitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan
oikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän --»

On epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi
riittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär
keskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä
takaportille asti enää levähtämättä.

He läksivät siis uudelleen matkaan, ja kulkivat toisen osan tiestään
tyynemmästi ja siis myöskin vähemmin vaikeuksin kuin hätäillen ja
peljäten pakonsa alettuaan. Näin saivat he aikaa ajatteluun; ja nyt
vasta rohkeni Janet ensi kerran kysyä emännältään, minne päin tämä
aikoi suunnata pakonsa. Kun hän ei saanut heti vastausta -- sillä
ehkäpä oli kreivitär hämmennyksissään unohtanut ajatella tätä tärkeätä
seikkaa, -- uskalsi hän lisätä: »Kaiketikin isänne linnaan, missä
tiedätte varmasti saavanne suojaa ja turvaa?»

»Ei, Janet», vastasi rouva surullisesti, »kun minä läksin Lidcoten
linnasta, oli sydämeni kevyt ja maineeni tahraton, enkä minä tahdo
palata sinne ennen kuin puolisoni lupa ja meidän avioliittomme ja
kaiken sen arvon ja kunnian, minkä hän on minulle lahjoittanut,
julkinen tunnustus sovittaa minun ja kotini välit.»

»Ja minne Te sitten lähdette, armollinen rouva?» tiedusteli yhä Janet.

»Kenilworthiin, tyttöseni», vastasi kreivitär rohkeasti ja reippaasti.
»Minä haluan nähdä ne juhlat -- ne ruhtinaalliset juhlat -- joiden
valmistelujen humu täyttää koko maan äärestä toiseen. Arvelenpa, että
kun Englannin kuningatar kemuilee puolisoni saleissa, ei Leicesterin
kreivitärkään olisi siellä mikään sopimaton vieras.»

»Rukoilen Jumalaa, että Te olisitte myöskin tervetullut vieras!»
virkkoi Janet hätäisesti.

»Sinä käsität asemani väärin, Janet», vastasi kreivitär loukkautuneena,
»ja unohdat omasi.»

»En tee kumpaakaan, rakas rouva», virkkoi murheellinen neito; »mutta
oletteko Te unohtanut, että jalo kreivi kokee niin ankarasti pitää
Teidän avioliittoanne salassa, koska siitä riippuu hänen hovisuosionsa?
Ja voitteko luulla äkillisen ilmestymisenne hänen linnaansa, sellaiseen
aikaan ja sellaiseen seuraan, olevan hänelle mieleen?»

»Ajatteletko Sinä, että minä tuottaisin häpeää hänelle?» kysyi
kreivitär; -- »ei, päästä käsivarteni, osaan minä kävellä ilman apuakin
ja toimia ilman neuvoja.»

»Älkää suuttuko minuun, armollinen rouva», pyyteli Janet säyseästi, »ja
sallikaa minun tukea Teitä; tie on hankala, ettekä Te ole tottunut
kävelemään pimeässä.»

»Jos Sinä pidät minua niin halpana, että minä tuotan puolisolleni
häpeää», sanoi kreivitär yhtä vihastuneena, »niin uskot Sinä varmaan
myös, että Leicesterin kreivi on yllyttänyt, jopa käskenyt ja
valtuuttanutkin isäsi ja Varneyn ryhtymään niihin inhoittaviin
juoniinsa, joista minä kyllä olen tekevä selkoa hyvälle kreiville.»

»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne»,
pyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin,
hänen hairahdustensa sovituksena!»

»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi
kreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa
puhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole
kuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas
tyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä
olen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden ja
konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät -- mutta minä en missään
muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn vain hänen
puoleensa - pyydän vain hänen suojaansa. -- Vain hänen toivomuksestaan,
enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon minä paljastaa sen
salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja kohtalomme. Minä
tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan ohjeet, joiden
mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta päätöstäni,
Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit -- ja totuuden
tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon kerta
kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni
saavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä
Kenilworthiin.»

Punnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta ja
epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman
mielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli
poistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut,
oli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja
selittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka tärkeänä
kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut olla
myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa sitä
ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa ankaran
vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon suoraan
tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa epäilemättä
suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän taas tuollaisen
tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen puolisonsa
välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa taasen saisi
hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet, vaikk'ei
luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan pitänyt
osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin hänen
palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään pakenevan
kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta. Mutta
pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta hänelle
oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi ilmaista
kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja
kuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista
selville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis
yleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä
kreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta
varovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.

»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko
paljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun
nyt on antautuminen?»

»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä minä
usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa
yleisesti luulee.»

»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.

»Että Te lähditte isänne talosta -- mutta loukkaan Teitä jälleen, jos
jatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.

»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia
kestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta
liikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni
talosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. -- Se on erehdys, joka on
pian poistuva -- jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni
säilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. -- Minua
pidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»

»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin
vain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne
tuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään ja
sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta tällä
viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset
uskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea
nimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä
aateliston häpäisemisestä.»

»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka
tahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi kuin
Varneyn. -- Olemme tulleet portille. -- Ah! Janet, minun on nyt
heittäminen Sinulle hyvästi! -- Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän,
yrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa
jättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin poista
nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen
pitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan
tuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin
kamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja
kultakankaasta -- huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä
annan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä
vaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja
maineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme olla
puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären
läheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»

»Jumala suokoon, rakas rouva», vastasi Janet, -- »ei että minä olisin
saanut komeamman puvun, vaan että meidän kumpaisenkin pusero peittäisi
silloin kepeämpää sydäntä!»

Nyt oli takaportin lukko auvennut muutamista ankaroista avaimen
käänteistä, ja kreivitär havaitsi sisäiseksi väristyksekseen olevansa
ulkopuolella niitä muureja, jotka hänen puolisonsa ankarat käskyt
olivat määränneet hänen kävelymatkojensa äärimäisiksi rajoiksi.
Odottaen levottomana heidän ilmestymistään seisoi seppä Wayland vähän
matkan päässä piilossa maantietä reunustavan pensasaidan takana.

»Onko kaikki turvallista?» kysyi häneltä Janet hätäisesti, hänen
lähestyessään heitä varoen.

»Kaikki», vastasi Wayland; »mutta minun on ollut mahdotonta hankkia
ratsua armolliselle rouvalle. Giles Gosling, se pelkurimainen lurjus,
kieltäytyi luovuttamasta minulle hevosta millään ehdolla, jott'ei hän
muka joutuisi mihinkään ikävyyksiin -- mutta eipä haittaa. Armollisen
rouvan täytyy nousta minun hevoseni selkään, ja minä astelen hänen
rinnallaan siksi kunnes saadaan toinen ratsu. Takaa-ajosta ei ole
pelkoa, ell'ette vain Te, kaunis neiti Janet, unohda läksyänne.»

»En enempää kuin se viisas Tekoan leskikään unohti sanoja, jotka Joab
pani hänen suuhunsa», vastasi Janet. »Huomenna minä ilmoitan, ett'ei
emäntäni voi nousta vuoteeltaan.»

»Niin, ja että hän potee pään särkyä ja raskautta -- että hänen
sydämensä tykyttää ankarasti ja että hän haluaa olla rauhassa. -- Älä
pelkää mitään; he tyytyvät niihin viittauksiin ja häiritsevät Sinua
vain hyvin harvoilla kysymyksillä -- he tuntevat kyllä taudin.»

»Mutta poistumisenihan huomataan kuitenkin lopulta», virkkoi kreivitär,
»ja silloin ne tappavat hänet kostoksi. -- Minä palaan mieluummin
takaisin kuin jätän hänet semmoiseen vaaraan.»

»Älkää lainkaan huolehtiko minusta, armollinen rouva», vastasi Janet;
»toivoisinpa, että Te saisitte yhtä varmasti apua ja turvaa niiltä,
joiden puoleen aijotte kääntyä, kuin minä olen varma siitä, ett'ei
isäni, vaikka hän olisi kuinka vihoissaan, salli minulle mitään pahaa
tapahtuvan.»

Wayland oli nyt nostanut kreivittären satulaan, mille hän ensin oli
levittänyt viittansa, jotta kreivittären olisi mukavampi istua.

»Hyvästi, ja olkoon Jumalan siunaus kanssanne!» sanoi Janet, jälleen
suudellen emäntänsä kättä; kreivitär vastasi hänen hurskaaseen
toivotukseensa äänettömällä hyväilyllä. Sitten erkanivat he ja Janet
huudahti Waylandille: »Auttakoon taivas niin Teitä hädässänne kuin
Tekin olette uskollinen tai petollinen tätä syvästi loukattua ja
avutonta rouvaa kohtaan!»

»Amen! ihanin Janet», vastasi Wayland; »ja uskokaa minua: minä toimitan
tärkeän tehtäväni niin, että ensi kertaa tavatessamme täytyy Teidän
kauniiden pyhimysmäisten silmienne katsoa minua hieman kunnioittavammin
kuin tähän asti.»

Näiden hyvästien jälkimäinen osa kuiskattiin Janetin korvaan; ja
vaikk'ei tämä antanutkaan mitään suoranaista vastausta, ei hän myös
millään tavalla tehnyt tyhjäksi Waylandin sanojen ilmaisemaa toivoa,
koska hän epäilemättä halusi kaikin keinoin edistää emäntänsä
turvallista pakoa. Janet astui portista puiston puolelle ja lukitsi sen
jälkeensä, kun taas Wayland, tarttuen hevosen suitsiin ja kävellen
aivan sen pään kohdalla, alotti kreivittären kanssa äänettömän
vaarallisen kuutamoisen matkansa.

Vaikka seppä Wayland pitikin niin kiirettä kuin suinkin voi, oli
tällainen kulkemistapa kuitenkin niin hidas, että kun aamu alkoi
sarastaa idän sumujen seasta, huomasi hän päässeensä vasta noin
kymmenen peninkulman päähän Cumnorista. »Rutto syököön kaikki
lipeäkieliset majatalonisännät!» huudahti Wayland, voimatta enää
hillitä kiukkuaan ja levottomuuttaan. »Olisipa vain se petollinen
tolvana Giles Gosling sanonut minulle suoraan vaikka paria päivää
aikaisemmin, ett'en minä voinut luottaa häneen, olisin kyllä katsonut
paremmin eteeni. Isäntäni sitä pitää lupaamankin kaikki, mitä suinkin
pyydetään, mutta kun on koni kengitettävä, ei heillä olekaan rautaa.
Jos olisin tiennyt, olisin jo paritkymmenet keinot keksinyt; ja
tällaisen hyvän asian takia en minä olisi liikoja perustanut, vaikka
olisin kähveltänyt ratsun läheisimmältä laitumelta -- olisin sitten
vain lähettänyt elukan takaisin kunnanvanhimmalle. Kapi ja
kangistustauti tuhotkoot kaikki hevoset 'Mustan Karhun' talleista.»

Kreivitär koki lohduttaa opastaan huomauttamalla, että valkeneva päivä
auttaisi häntä lisäämään nopeuttaan.

»Totta, armollinen rouva», vastasi tämä; »mutta se auttaa myös muita
ihmisiä meitä näkemään, ja siitäpä voisi tulla huono alku matkallemme.
Minä en olisi välittänyt koko asiasta enempää kuin alasimen kypenestä,
kunhan vain olisimme ennättäneet pitemmälle. Mutta mikäli minä tätä
Berkshireä tunnen, on siinä ammoisista ajoista asti asustanut sellaisia
ilkeitä menninkäisiä, jotka istuvat myöhään illalla ja nousevat varhain
aamulla, vain saadakseen pistää nokkansa muiden ihmisten asioihin. Minä
olen kyllä ennemminkin saanut niiden häijyyttä kokea. Mutta älkää silti
peljätkö mitään, armollinen rouva», lisäsi hän; »sillä äly hyvään
onneen yhtyneenä keksii kyllä voiteen joka haavalle.»

Oppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären
mieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen
liittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot väistyivät
maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo ennusti auringon
pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka käänteessä
ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan muita
vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan
jatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton ja
soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt
kreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin
puhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen,
väliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen
kreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli
hän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka
ajaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen
suustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus
valmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.




VI Luku.


    _Rikhard_. Ratsu! -- ratsu! -- valtakunta ratsusta!

    _Catesby_. -- Herra, ratsun Teille hankin.

                       _Kuningas Rikhard Kolmas_.

Matkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle tietä
ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän olennon
Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä
renkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja
suunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta, jota
he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu
sivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän
tervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin
justiin niit?»

»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään
epäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa
kasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa
tilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi
melkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen
satulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki
kävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville,
osannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän
varalleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.

Mutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä
silmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt
luovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä
katua. -- »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen,
»mut teitinhän olis pitänny sanoa että _papu_, ettenkos työ
tielä?»

»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa
_silava_, kuten tiedät.»

»Eihän, eihän», vastusti poika; »_hernehä_ min olis pitänny sanoa,
ettenks työ sitkän tielä?»

»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen
vaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin
sopinut tunnussanaksi.»

Ja noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun
suitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen
kolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti
tiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä,
jota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen
vekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet
tukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa
häneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan
kumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli
hänelle suonut. -- »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi»,
virkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä
koreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja
sitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta
ennätä nousta kovin suurta melua.»

Mutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti heitä
niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin
riemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.

He eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne
olivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan
takanaan: »Ryöstö! Ryöstö! -- Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän
muita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä
vakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.

»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi hän;
»siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä miestä.
Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se vielä
Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin
Smithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat
he hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni, jos
minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja
aatelisnaisten kanssa!»

Näitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin
katsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain
yksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja joka
läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon
mahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa
kuin hänen hevosensa kavioista pääsi.

»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland,
»koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen
istuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies.
Pah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta.
Ei, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä
ikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin,
mitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä;
»sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat
oikein selviävät.»

Niinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut.
Sillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin,
tunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään
muutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta
niin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja
ett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä
heidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja
kiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan
hänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla
väkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan
(käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni
pysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin
matkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan,
niin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja
koettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän ja
tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen
pakollisen kilparatsastuksensa aikana.

Waylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä ja
lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen
mukaan.»

Kun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi
rohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla
äänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.

»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko
meille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis
tupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että
julmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»

»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi
kauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»

»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä
minä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä
huonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen
juuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen
nummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti
paikalla aseihisi!»

»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen
kunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan
ihmisten kimppuun pensaiden takaa.»

»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen
tosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin
että missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja
lahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä
väki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja
kaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän
hevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»

»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias,
»että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin
Johanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä rouva
Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos; ja
katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä hevosen
piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan,
norsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin
vaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»

»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan
neitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa.
Mutta lupaukset on pidettävä -- Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä',
tuolta Donningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla
voin tehdä hyväksesi.»

»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. -- »Panisitkos
Sinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»

»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi
Wayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»

»Mutta mitenkäs, jos Te tuota -- jos Te tuota ette muistaisikaan jättää
sitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin
arkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.

»Olkoon reppuni siitä panttina -- siellä se on Giles Goslingin
tallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet, ja
se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja
kolminkertaista -- puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä --
nukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista
kangasta -- --»

»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes
puoletkin kaikista niistä tavaroista -- mutta enpä minä enää lempo
soikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»

»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää
huomenta -- ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti
tiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin
paljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän
esittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi
keskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.

»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut
minua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin;
»onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»

»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin
ja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon -- eipä olisi pelkoa
hänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut
koskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta
imevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä,
ja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää
hullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa
muuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi
hukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»

Matkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä
kreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia, ja
sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin
sellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa
turvallisuus näytti riippuvan.

Muutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen
»Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana
siitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet.
Kulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen
luovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen
takaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä
luovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän
hintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa, jotka
kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän
kestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan
kunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun
nostattamisessa.

Suoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön,
hankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon
puettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä;
ja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären
tuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea
hevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli
kylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset;
näihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja
riittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien
tuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan
uudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin
Coventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa
matkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.

On välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen,
että muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus
esittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä
kuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään, oli
lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari ennen
heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä tähän
joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät
epäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken.
Hän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä
mahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan
vallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi.
He kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen
juhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin
juuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia että
jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen
peninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka
herkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään
ratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen
palvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa
ravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan täyttä
neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä, näytti hyvin
hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja sanoi
kreivittärelle: -- »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. -- Tuntisin sen
tuhansien hevosten joukosta -- tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin
kohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»

»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani,
sillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»

»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka
sitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen ei
ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa
silmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä
minun miekkaani tulee -- hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! -- niin on
se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä on
varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin
mukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne, saman
hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen -- minä rukoilen Teitä,
hoputtakaa nyt toki hevostanne! -- ryöstäneen sen rikkaan
länsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä
pelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. --
Teidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. --
Mutta kuitenkin -- ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen,
muutoin ne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä
tulisemmin peräämme -- antakaa sen juosta vain täyttä ravia. -- Mutta
kuitenkin, vaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään
mieluisempaa, jos pääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin
väkivallalla. Jos me vain saisimme sen joukkueen kiinni ja
ennättäisimme sekaantua siihen, ei meitä ehkä huomattaisi, elleihän
Varney ole suorastaan lähtenyt meitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala
meitä armahtakoon!»

Näin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten
kulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla,
mutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi
ilmaissut heidän olevan pakoretkellä.

Tällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme
matalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista
ennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa
tai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin
reunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen, mikä
seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät yhtymään
heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin
levottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan
eikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että
Wayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta
tästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin
tarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen,
ennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat
juuri laskeuneet alas.

He tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron
vallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä
erääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä
ja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei
heidän apuansa tarvita.

Wayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden
valtaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja
herättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina
kuuluneet siihen.

He olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti
pysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen
toiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin
tallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana,
ja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat
verisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien
ympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen
luonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia
mekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit
näyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin
erilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin
säilymään eheinä.

»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.

»_Recte quidem, Domine spectatissime_», vastasi muuan miehistä.

»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin
suurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö
huomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette,
senkin lurjukset!»

»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen
pojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla
koristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta
sarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu nuttu,
punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. -- »Oikein
puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se rupesi
töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä
seuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»

»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan
ollut muuta kuin ivallista irvistystä.

»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä, joka
oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen
pienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä _Lucina fer
opem_, tässä näin _tuguriumissa_.»

»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee
sen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen
hullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne,
haluatko ruveta tässä kummiksi? -- Kun piru sellaista apumiestä
tarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»

»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen
palvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin
välttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.

»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin
oudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan
näyttelijäämme.»

»_Gaudet nomine Sibyllae_», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä
mainitaan nimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo --.»

»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin
eukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä on
jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen,
luullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni
mäkeä ylös? -- Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»

Wayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan
kysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.

»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta ja
puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla
mitään. -- »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin
paljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista
paholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen -- jos suvaitsette, oli
se kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme
nykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»

»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney.
»Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen
kiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan. --
Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin
tilalle?»

»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia
tässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava
Ylhäisyytenne ehkä voisi otaksua. -- Tämä mestari-piru on heti paikalla
purskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari
savupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa -- luulisittepa totisesti
hänellä olevan Etnan mahassaan.»

»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö,
katsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte
hieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi.
-- Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne
siunatkoon!»

Näin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.

Lambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan,
antaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi,
kehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen
leimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa.
Saatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin
hevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet
kivistä sinkoilivat.

»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen
ilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä
olevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te
olette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»

»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin
oikea pirun penikka.»

»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma
Flibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen
koulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän
sitten tai ei. -- Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet
mukanasi? Minä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut
ankaraan pulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt
kaikin mokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»

»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas
poikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä
kertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin,
vaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»

»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani
takia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme -- minä
tarkoitan: millaisena henkilönä?»

»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit --
ilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt»,
virkkoi Wayland.

»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on
joku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden
mereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja
hyörähtelemisestäsi.»

»Oh, hänkö, poikaseni! -- hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland
-- »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat
virrasta kuulemaan hyppivät.»

»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän
aivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti,
vaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»

»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli
Wayland.

»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa --
kuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.

»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa,
siksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland,
ja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran
uteliaisuuden! -- Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan,
sillä muutoin käy meidän hullusti.»

Hän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia
ilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia
näytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti,
että seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä, helposti
hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa taitoa
haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa
ruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi
seppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun
sisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi
unohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana
pysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli
matkustaminen.

Kreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat jälleen
lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa
puhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen
jäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli
ollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.

»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän oli
kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin
kelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä
sellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin
kauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen
sitten täytyisi kulkea kakara selässään!»

Siinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken
halun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut lumon
alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä kunnon
eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania eräässä
välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt koko
taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen tuhannet
kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas Heikin
ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet,
mainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet
päähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa
tällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin
ruhtinaallisten juhlien rinnalla!»

»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär,
äänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.

»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin
tänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa
-- mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se
hyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä
vastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein
sopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin
herrasväelle. -- Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt
senkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin
vielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen
neulan päässä;

    Vaan vanhuus varkain valtas mun,
    Kiinn' iski kynsillään,

kuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät,
niin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen
warwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon
onnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»

Jos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä, oli
seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään ja
väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan
tuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti. Luonto
oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka sopi
erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet
kurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei
hänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan
koskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko
upposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun
alle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti
hänen uteliaisuuttaan.

»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen
kaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi --
sitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta
putkahtaa ilmoille joutsen.»

»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin
vietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman
loikkiisi.»

»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano --
mutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja
että ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni
ole Dickon Sludge!»

Tämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä
koko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja hän
neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan
pysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista
kaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana
päivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan; ja
salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna
Dickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja
jättävän heidät yksikseen.

»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme,
luvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin
sinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»

Kreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei
Waylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin
hänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen
siitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa
vastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen
asemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan
tarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen, että
kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon ja apuun
hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten suorittavansa
tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa ja
täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.




VII Luku.


    Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat,
    Hän, ihanaisin, yhä vaikenee --
    Kas! saleissa joukot tunkeilevat,
    Vankina hän, suloisin, raukenee.
    Millaisin silmin, ylväs, katselit --
    Ne varmaan hovin loisto huikaisi --
    Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit,
    Korska edelle kainon kelpasi?

                        _Lasikenkä_.

Onnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat
hänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet yhtä
rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen luonteensa
perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi ja
pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin ja
mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä
itselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta
rehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä -- tuo tuhoisa
hairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat siihen
liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan
alistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen
tarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että hän
oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen muiden
tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä
tärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä sekä
tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta
menettelysuunnitelmaa.

Nämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen
silmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa
ratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain
pyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän
oli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain
arkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä
epäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset
luuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein
toivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.

Unettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan
mahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä.
Uskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia,
jopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin
Kenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle
kreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan
aamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja
lähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään
tuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti
paikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä,
että hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.

»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. -- »Onneton raukka, jota
laahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa, ja
mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. -- Tehkää, niinkuin
käskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?»
hermostui kreivitär. -- »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»

»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun
kysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? -- Minä haluaisin tietää sen vain
siitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne
mukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On
vaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat
ja lupapaperit. -- Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua
ties mitä onnettomuuksia. -- Teidän Armonne suonee minulle anteeksi,
vaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. -- Eiköhän meidän
olisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen
heihin?» -- Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi:
»Sitten tiedän minä enää vain yhden keinon.»

»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään
pahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut
apua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi -- mitä Sinä aijoit
sanoa?»

»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan
täällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi
satulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi
hyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»

»Ja _minulle_ neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja
_minua_ kehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin
kunnottoman kilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen
ilmeen, jolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi
ilmaisseensa suhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan
voi nyt olla puhetta -- älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa
nimeäni; se vain lisäisi kaksinkertaiseksi _minun_ onnettomuuteni
ja saattaisi _hänet_ vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän
vaikeni; mutta kun hän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla
levottomalla ja epäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen
järkeänsä, pakotti hän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi:
»Vie Sinä minut vain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu
Sinun tehtäväsi, ja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on
ryhdyttävä. Sinä olet ollut minulle uskollinen -- kas tästä saat
runsaan korvauksen vaivoistasi.»

Hän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.

Wayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin. »Ei
sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin,
armollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala
paratkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne
nyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini
hevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua -- ei
maksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti
aikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan.
Minä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta
vastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun
hartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa.
Minä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana
lääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin
haukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»

»Kyllä -- kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain,
mene heti! -- Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi hän
sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen
kansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi
pelkoni todellisen syyn.»

Sitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta hänen
oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan
nieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua
siihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan
eteen -- kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja
liikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan
samanlaisissa tiloissa.

Oli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi
epävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko
Englantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä
valtateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat
ihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin
katselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan
linnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että
matkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja
pitkin.

Kuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet
ja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin
kuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin periä
hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin
talousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut ristiin
ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa, sekä läheiset
että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen suosioonsa
pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä ruokavaroja ja
kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia tynnyrillisiä
parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia. Siksipä virtailikin
kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-, vasikka- ja
sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti täyteen
ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan kuorman
alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta höystelaatikkoa
ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa ja
nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja
pysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat ja
kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja
alkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä
satunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai
muu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.

Meluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia
näyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä
tätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen olivat
kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen odotettuja
juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa vilinää
näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä ruumiinvammojaan,
muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin tavallisen vastakohdan
ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen surun ja tuskan välille. Mutta
kaikki nämä hukkuivat siihen suunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain
pelkkä uteliaisuus oli ajanut liikkeelle; siinä töyttäili
käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut luopua nahkaisesta
esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa, kaupunkilaisemäntäänsä;
siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine naulakenkineen
varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien herrasmiesten
liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään muhkea
maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa voimalla
eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse, joiden
isännät olivat ritareja ja junkkareja.

Mutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä
sentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja
nauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille,
jotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta
lukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita,
joista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain
hilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat
säveliään -- laulajat hyrisivät mielijuohteitaan -- vallattomat
ilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan,
heilutellen lyhyitä sauvojaan -- maurintanssin hyppijät rämisyttivät
kulkusiaan -- maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät -- pojat
jymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat -- ja moni veikeä
sutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen
sieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.

Eipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä
kärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka
niin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin
kreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen
palveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen kohtaan
ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai
muodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta.
Hän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta, tämän
milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen
kiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan
sopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein
kääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa
syrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat
sitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.

Näin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen
ritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan
hävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän
viipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika
koko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia
kohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa
sanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen
sekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla me
tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen,
erittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.

»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli
maavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne
olivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»

»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra
kunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka
pelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte niin
mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun on
enemmän syytä pelätä Teitä.' -- Ja kuinka armiaasti ottikaan hän sitten
vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä
kultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi,
mutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»

»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä varsin
mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt kaikki
suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä hetkisen
kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan
täysipainoisia.»

»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat
porvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja
maksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. -- No, onpa Jumala
heitä kaikkia ylempänä. -- Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt
on tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»

»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny
kateelliseksi. -- Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. -- Hän antoi
kukkaron Leicesterin kreiville.»

»Minäkö kateelliseksi -- periköön Sinut piru siitä sanasta! -- Mutta
pianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan
erehdy.»

»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin
kreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään ja
odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne
kuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen
korviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät,
vaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti kuin
lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin
levottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen
mielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi
nyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään
ja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä
kreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei
hän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.

»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli seppä
Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla
väkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan
naikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna,
jonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi
Leicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa,
mikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.

Tämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti
seitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien
tallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman
puutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana
etupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin
ympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita,
torneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia
rakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan
ryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen
kertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain
tarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille
korvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle
suosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja
sen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla
muodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta
joka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen
takia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia,
jolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen
perustamisen Kenelphistä -- josta linna on saanut nimensä -- eräästä
Mercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen heti
normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla upeili
Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik I:n
hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin
aateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan
Kenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili
kerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa kuin
kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta syösty
kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin Juhana,
»ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa, teettämällä sen
jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan Lancasterin
Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan edelliset
omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat olleetkin,
liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän, joka nyt
raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta. Tämän
kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti
osittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut
komean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen
kulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja sinne
oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on vieläkin
olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen
pohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka
tekotapansa puolesta on niitä etevämpi.

Järven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi
saksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa
ja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan
mahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me emme
saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä ennen
kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja
piiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa
kauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi on
enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot
osoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän
katselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden
onnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja
noudattaa hyvettä.

Onneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo
harmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä
tuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan. Hän,
suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman suosikin
eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison
vallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin
opastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä,
linnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan
kääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän
kuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka
häntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.

Nämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta
aivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti leveä
ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko
metsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja
järvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle
se muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä
astua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.

Tämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt
kreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain
sulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti
kirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien
asemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat
erikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla
palveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla
komensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva
osoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi
kielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan
kutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä
esiintyviä henkilöitä.

Tungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset ihmiset
pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta vartijat olivat
kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja kauniisiin
tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen ja siihen
tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää suurten
kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään. Niitä
vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he
voimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien,
haarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja
pyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa
aaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa
joutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä,
minkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen
epätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman
tähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat,
tehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! --
Eteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä
niin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»

Kun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti,
käskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin uskonut
kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat nopeasti
hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa vetämään
hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään
kreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin
pelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan
miellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet,
tervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa
hohottaen.

Päästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen
imartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland ja
hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä
lehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä
oli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin
komeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa, ja
kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että koko
tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama. Ja kun
kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen
ulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit,
sen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta
liehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja
nuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän,
silloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan,
koska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo
itseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen
kanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi.
Mutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan
kuulemasta epätoivon kuiskauksia.

»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli
hän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä
antanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar
voisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni -- minä olen hänen
vaimonsa. -- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten
eroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun
minä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon
Dudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani,
mutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»

Nämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun
tunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän
ruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle,
joka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta
hänen hevosensa selkään.

»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland,
turhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen
pojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»

»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton
ratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian
kovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua
auttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä
ulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme
tuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun
vankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä
päästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»

»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi»,
virkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot;
mutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»

Hänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan
eteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella
Kenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.

Niin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis
onneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen
puolisonsa uljasta asuinpaikkaa.




VIII Luku.


    _Puutiainen_.
    Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on,
    niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono
    ulkomuisti.

    _Pääkkö_.
    Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse
    muuta kuin kiljua.

                                _Kesä-yön Unelma_.

Kun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille,
huomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä,
kummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu
jättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja
muita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin
sotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon
mukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka
historia ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin.
Muutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden
ulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla
saappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista
kyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja
todellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun mahtavan
vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi alhaalla
portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa
ulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman
mittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa puolesta
olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai muiden
tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan vertaa
taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret ja polvet
olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran, olkapäästä
lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten, ristikkäin
kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset varvakkaat.
Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta aineesta tehdyt
lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan hänen jäseniään; ja
hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta musta karhunnahka. Tämän
peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta peitettä kuin pörröinen,
musta tukka, joka valui kahden puolen hänen kasvoilleen; näillä
kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme, joka on niin
tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on muutamista
loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen halveksuvan
käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä ja
hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla
raskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita
kansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä
henkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin
tarinassa.

Tämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt
itseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja
levottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille,
joka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen,
väliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään ja
asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten,
kiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa
käytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin asiaan
luonnostaan kuuluvana -- ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja --
painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija
pysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja tukien
tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja
jymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan,
että kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien
ovelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen
näyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön,
että hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta
samansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli
vain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään
suoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän
kiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän
tapaan hän mutisi: -- »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» --
(Itsekseen): »Mikä melske -- mikä tungos täällä?» -- (Sitten
Waylandille): »Sinä siinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse
sisään.» -- (Jälleen itsekseen): »Mikä häly -- mikä huuto täällä. En
minä ikinä siitä selviä. -- Mikä -- mi --» (Waylandille): »Pois siitä
portilta, taikka halkaisen kallosi!» -- (Yhä itsekseen): »Mikä -- mikä
-- mikä -- ei, minä en selviä siitä ikänä!»

»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä
tiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet
silmänräpäyksessä.»

Hän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi häntä
karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman päänsä
alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole
muhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista
ilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun
omistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija
heitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen
ymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen ja
nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika
vaarallista tipahtaa sieltä.

»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan -- »niin juuri se on, pikku
kääpiöiseni. -- Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»

»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan --» hän katsahti
Waylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä
kuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska
jättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa juuressa.
Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten maahan yhtä
varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen kiinalaisen maljakon
muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille ja kreivittärelle:
»Sisään siitä -- sisään siitä -- mutta varokaakin tulemasta liian
myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»

»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy
viipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän
gathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja
pääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne
sitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»

»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen
salaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja
silloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö
sen kuka tahansa.»

He ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut
parveketornin nimen seuraavasta syystä: -- Koko silta, joka ulottui
tästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven
vastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran,
noin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän
levyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota
kummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia
varten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia
ritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen
tornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui.
Matkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja
saapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen, mistä
käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili
rajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon
Edvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa
»Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän kanssa
naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin alla,
vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet
pienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle,
nähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli
heidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut
enään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan
vaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan
tuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit,
kaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut
portit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista
jaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja
palvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.

Wayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun
täyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen
häneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti
saapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland
pari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi
käskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen
ajatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella
äänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: -- »Käskeäkö?
Minulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua
tottelee?»

Sitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen
tehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja
touhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: -- »Seis, herraseni, minä
haluan tavata Leicesterin kreiviä.»

»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä;
ja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli
rohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä
hulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra
kreiviä tällaisena päivänä?»

»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi -- asiani on
hyvin tärkeä ja kiireellinen.»

»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan,
vaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. -- »Ettäkö
minun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren luota
Teidän asiaanne kuulemaan? -- Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa
selkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole
ottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen
ohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn
tarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»

Palvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä
pysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt
levottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti
heistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen kolikon
hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö olisi
saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen suojaan.
Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita hieman
arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja käskien
erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä
seuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä
jäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa hänen
kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit
veistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja
muista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta,
joka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.

He astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin, joka
ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta vahtitornista
siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas Henrikin
Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon ryhmän
keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten
rakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen,
alkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen
saakka.

Opas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta
jykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen osan
koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän
suuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia
Leicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden
takia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne
noustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio,
joka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon,
vaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin
siellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin
nimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan
niin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä sen
katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko huoneen
läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni kuin se
olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui ihana näkö-ala
niin sanotulle _Huvikentälle_, jota reunustivat ja koristivat
kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot ja muut
rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin varsinaisesta
linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin vieraan
majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär lainasi
niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa kiintyi heti
pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin aikoihin
kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen päähänsä
kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa
saapumiseen asti.

Saatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut
kohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin
sitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta.
Tämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi,
vei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen
tuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain halusi.
Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja, joiden hän
luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää poistamaan, eikä
suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta tukevaa,
voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen, missä
kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen ja
sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla
hiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli
o

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/42404