Gutenberg · e01.org

← catalogue

Kenilworth I-II

by Walter Scott · Finnish · Gutenberg #42349 · 609,391 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kenilworth I-II
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kenilworth I-II

Author: Walter Scott

Translator: J. V. Lehtonen


        
Release date: March 17, 2013 [eBook #42349]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/42349

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KENILWORTH I-II ***

KENILWORTH I-II

Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen






WSOY, Porvoo, 1912.




ALKULAUSE.


Harva suuri kirjailija on niin kokonaan sen maaperän tuote, josta hän
on noussut, ja harva on niin täydellisesti pysynyt uskollisena
synnyinseudulleen ja sen muistoille kuin historiallisen romaanin
uudistaja _Walter Scott_.

Hän oli ikivanhaa skotlantilaista rajamaa-heimoa, kuuluisaa
taisteluistaan eteläisiä valloittajanaapureitaan vastaan, kuuluissa
kiivaudestaan, urhoudestaan ja isänmaanrakkaudestaan. Monta sankaria
oli tuo uljas heimo synnyttänyt, ja monet tarinat ja kansanlaulut
kulkivat heidän urotöistään. Tietäjiä ja oppineitakin oli heidän
joukossaan, ja Dantekin panee erään kuuluisan noidan Mikael Scotin
»_Helvettiinsä_» synneistään kärsimään.

Ikänsä kaiken oli Scottien suku asunut maalla, vuoristossa, sotien,
ryöstellen, metsästellen. Walter Scottin isä oli ensimäinen, joka
lakimiehenä muutti kaupunkiin, mutta kahdeksantena kahdestatoista
lapsesta 15 p. elok. 1771 syntynyt Walter lähetetään iso-isänsä luo
maalle virkistymään ja voimistumaan, hänen oikean jalkansa kun halvaus
oli lyönyt rammaksi.

Vaikkei jalalle enään koskaan parannusta löytynytkään, merkitsi
kuitenkin Walterin lapsuusaikainen oleskelu maalla, keskellä sukunsa
linnojen raunioita ja niihin liittyviä tarinoita paljon hänen tulevalle
elämäntehtävälleen. Paimenten kanssa kulki hän metsissä ja kedoilla,
kuunnellen heidän ikivanhoja laulujaan, kiipeillen vuorille ihailemaan
suurenmoisia näköaloja ja saaden linnojen ja luostarien raunioissa
sieluunsa sen muinaisajan värähdyksen, joka hänestä teki historiallisen
romaanin uudistajan ja suurimman edustajan.

Scottin koko vastaisella elämällä ja toiminnalla onkin tästä lähtien
vain kolme läheistä juurta: heimo eli »_clan_», rajamaat eli
Skotlanti! Niiden vanhoja balladeja käy hän innostuneena keräämässä
kansan suusta, risteillen synnyinseutunsa halki ja poikki ja julkaisten
niitä 1802-1803 kolme nidettä nimellä »_The Border Minstrelsy_».
Ja kun hän sitten ryhtyy itsenäiseen säesepittelyyn, ovat hänen
pitempien kertovaisten runoelmiensa aiheina samaiset heimomuistot,
perhetarinat, taistelut ja seikkailut, ja Englannin kuolleeseen
opettavaiseen runouteen pulpahtavat sellaiset raikkaat lähteet kuin
»_The Lay of the Last Minstrel_» (1805), »_Marmion_» (1808),
»_The Lady of the Lake_» (1810), »_Rokeby_» (1812) ynnä monet
muut, herättäen isänmaallisella hartaudellaan, kuvausvoimallaan ja
uutuudellaan rajatonta ihastusta, ja muodostuen aineellisestikin ennen
kuulumattoman tuottaviksi.

Jo v. 1805 oli _Scott_ yrittänyt jättää tämän balladin ja romaanin
välimuodon, kertovaisen runoelman, ja alkaa käsitellä samoja kotoisia
aiheita suorasanaisesti. Kun hän sitten 1813 sattumalta löytää
ensimäisen luonnoksensa, innostuu hän uudelleen, kyhää tavattoman
lyhyessä ajassa kaksi nidettä lisää, ja niin oli melkein Scottin
aavistamatta perustus laskettu uudelle historialliselle romaanille ja
sen luojan ikuiselle maineelle. Waverley-kertomukset julaistaan v.
1814, ja kun menestys on aivan erinomainen kaikissa suhteissa, lähettää
Scott jo seuraavan vuoden markkinoille _Guy Manneringin_, eikä
siitä lähtien Scottin kuolemaan (1832) asti kulu ainoatakaan vuotta,
jolloin ei hän julkaisisi ainakin yhtä, ell'ei paria kolmea romaania,
paisuttaen siten 17 vuodessa 29 eri teoksensa nidosmäärän 74:ään!
Seuraava luettelo, johon on lisättävä Scottin laaja toiminta eri
kirjailijain teosten julkaisijana (Drydenin, Swiftin y.m.) ja heidän
elämäkertojensa kirjoittajana, varsinaisena historiallisena
kirjailijana (Napoleonin elämä 1827, kertomussarja Skotlannin
historiasta j.n.e.), aikakauskirjojen avustajana, laki- ja
virkamiehenä, suuren herraskartanon hoitajana, antaa meille
jonkunlaisen käsityksen siitä aivan harvinaisesta tarmosta ja kyvystä,
jota Scott osoitti niin hyvinä kuin pahoina päivinään:

1814. Waverley-kertomukset.
1815. Guy Mannering.
1816. The Antiquary; Tales of my Landlord, 1 (Black Dwarf,
      Old Mortality).
1817. Rob Roy.
1818. Tales of my Landlord, 2 (The Heart of Midlothian).
1819. Tales of my Landlord, 3. (The Bride of Lammermoor,
      Legend of Montrose); Ivanhoe.
1820. The Monastery; The Abbot.
1821. Kenilworth; The Pirate.
1822. The Fortunes of Nigel.
1823. Peveril of The Peak; Guentin Durward; St. Ronan's Well.
1824. Redgauntlet.
1825. Tales of The Crusaders (The Betrothed, The Talisman).
1826. Woodstock.
1827. Chronicles of the Canongate, 1 (The Two Drovers,
      The Highland Widow, The Surgeon's Daughter).
1828. Chronicles of the Canongate, 2 (The Fair Maid of Perth).
1829. Anne of Geierstein.
1831. Tales of my Landlord, 4 (Count Robert of Paris,
      Castle Dangerous).

Tällainen suunnaton tuotteliaisuus kävi mahdolliseksi vain Scottin
rautaisen tarmon -- »Lammermoorin morsian», ja »Montrosen Tarina» ja
suurin osa »Ivanhoea» on saneltu kamalan vatsataudin kouristuksissa,
keskeltä sydäntä vihlovien tuskahuutojen! -- ja tavattoman muistin
avulla.

Useimmat näistä romaaneista liikkuvat skotlantilaiskansallisella
pohjalla, ja vain harvoin poikkeaa Scott vieraille maille, silloinkin
useimmiten sitoen aiheensa isänmaahansa romaanin skotlantilaisen
sankarin kautta (esim. Quentin Durward). Siten kykeni Scott niihin
luomaan koko hehkuvan isänmaanrakkautensa ja Skottlannin vanhan
historian perusteellisen tuntemuksensa sekä puhaltamaan niihin sekä
sisäisesti että ulkonaisesti elävän hengen. Kun ennen oli historia
historiallisissa romaaneissa ollut vain sivuseikkana, tekee Scott
siitä nyt kaiken keskuksen, niin vapaasti kuin hän sitä muutoin
käsitteleekin, vyörytellen silmiemme eteen muinaisten aikojen elämän,
olot ja ihmiset ja pyrkimykset ja harrastukset värikkäin, vaikuttavin
kuvin. Harrastettuaan jo varhaisesta lapsuudestaan lähtien
muinaistiedettä, ihailtuaan kiihkeästi keski-aikaisten linnojen ja
luostarien raunioita ja haaveiltuaan niiden tarinat ja kammiot
asujineen eläviksi, rakastettuaan kaikesta sydämestään vanhoja
kansantarinoita ja lauluja, pysyessään koko ikänsä horjumattoman
uskollisena Skotlannin vanhoille tavoille ja laitoksille ja
puolustaessaan niitä hurjasti kaikkia uudistuksia vastaan, siten
taipuen ehdottomaan vanhoillisuuteen, oli Walter Scott kuin luotu
muinaisten aikain kuvailijaksi ja niiden hengen tulkiksi. Hän ei
enään edeltäjäinsä tavoin kyhäile vain loppumattomia perhe- ja
kauhuromaaneja, hänellä ei rakkaus enää kohoa kaiken määräksi ja
mitaksi: historiallinen elämä kaikkine ulkonaisine vivahduksineen,
puvut, tavat, luonto, eri säädyt harrastuksineen anastavat nyt
etusijan, ja mitä sielullisessa erittelyssä puuttuu, sen korvaa tämä
elävä ulkonainen havainnollisuus. Yksityisen ihmisen ilot ja surut,
hänen sydämensä kärsimykset ja taistelut eivät enään ole ainoana
silmämääränä, vaan edustavat henkilöt nyt kukin aikaansa ja säätyänsä,
samoin kuin kansa, tuo ennen niin halveksittu tekijä, kohoaa hyvin
huomattavaan asemaan (vrt. esim. »Ivanhoea»). Näin luo Scott syvemmän,
avaramman historiankäsityksen ja kohoaa yleisinhimilliseen
merkitykseen, niin ahtaalla kansallisella alalla kuin hän pysyykin, ja
hänen vaikutuksensa tämän käsityksen levittäjänä ja historiallisen
romaanin isänä on romanttisen kirjallisuuden kaikkein huomattavimpia
saavutuksia. Yli koko Europan leviävät hänen romaaninsa kulovalkeana,
herättäen kaikkialla rajatonta ihastusta, hedelmöittäen ja tukien
vastaavia pyrkimyksiä eri maissa ja valmistaen hänelle, missä ikinä hän
liikkuikin, Lontoossa, Dublinissä, Pariisissa, Italiassa, Saksassa,
ruhtinaalliset suosionosoitukset. Hänen syvä keskiajan ihailunsa,
hänen vieno ritarirunoutensa, hänen romaaninrakennetta edistävät
uudistuksensa (ylevän ja naurettavan sekoitus, vilkas, mehevä, usein
murteellinen vuoropuhelu, elävä paikallisväri, kuvaavain pikkuseikkain
runsaus j.n.e.), kaikki nämä saivat jäljittelijöitä niin Ranskassa kuin
Saksassa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Etenkin Ranskan romanttinen
historiallinen romaani syntyy ja elää lyhyen aikansa kokonaan Walter
Scottin merkeissä, ja kantavatpa vielä Sakari Topeliuksenkin meille
kaikille tutut historialliset romaanit selviä jälkiä Walter Scottin
vaikutuksesta, samoin kuin hänen romaaninsa ovat ensimäisiä, joita
varsinaisen suomalaisen kirjallisuutemme luojat haluavat saada
kielellemme käännetyiksi: Suonion kerkeästä kynästä lähtevät m.m.
»Ivanhoe», »Lammermoorin morsian», »Quentin Durward», »Perthin
kaupungin kaunotar» ja »Vanha tarina Montrosesta».

Tämä nyt suomennettu romaani, »_Kenilworth_», joka kolminiteisenä
ilmestyi tammikuun alkupuolella v. 1821, kuuluu niihin harvoihin, jotka
eivät liiku skotlantilaisella maaperällä, vaan englantilaisella. Scottin
kustantaja ja ystävä, Constable oli näet edellisenä vuonna ilmestyneen
Maria Stuartin historiaa käsitelleen »_Apotti_»-romaanin vastineeksi
ehdottanut kuvausta hänen leppymättömän vihollisensa Englannin
Elisabetin hallituskaudelta ja esittänyt »Suuren Armadan» häviötä
sopivaksi lähtökohdaksi.

Mutta Scottin mielessä kangasteli aihe, joka oli viehättänyt häntä jo
nuorukaisena, kun hän ystävänsä John Irvingin kanssa käveli iltaisin,
päivän laki-opinnoista virkistyäkseen, Edinburghin ympäristössä
kuutamomaisemaa ihailemassa ja kun hän ei saattanut väsyä toistelemaan
ihaillun balladirunoilijan William Julius _Micklen_ (1734-1788)
»_Cumnor Hall_»-runon ensi säkeistöä, jonka vieno sointu oli hänet
salaperäisesti lumonnut:

    »The dews of summer night did fall:
    The moon, sweet regent of the sky,
    Silver'd the walls of Cumnor Hall,
    And many an oak that grew thereby.»

    »Yö kastehensa lauhan loi,
    Ja kuuhut kirkkaan taivahan
    Cumnorin tornit hopeoi
    Ja monen tammen mahtavan.»

Micklen muutoin varsin keskinkertainen balladi esitti ylpeän
Leicesterin kreivin murhatuksi väitetyn ensimäisen puolison, Amy
Robsartin, valittamassa synkkää kohtaloaan, ja lopussa viitattiin hänen
kauheaan kuolemaansa.

Välittämättä Constablen vastaväitteistä pysyi Scott uskollisena tälle
»ensi lemmelleen», ja käyttäen hyväkseen useita historiallisia
lähteitä, kirjeitä, häväistyskirjoituksia, muistotarinoita, lauluja,
loi hän lyhyessä ajassa omalla tavallaan romaanin onnettoman Amy
Robsartin kohtalosta, saavuttaen sillä jälleen tavattoman menestyksen.

Sanomme »omalla tavallaan», sillä Scott »käytteli historiaa niinkuin
Turner maalasi luontoa»: hän seuloi ja järjesteli ja yhdisteli
tapauksia ja aikamääriä omien tarkoitustensa mukaisiksi, välittämättä
ehdottomasta historiallisesta totuudesta. Niinpä panee hän
»Woodstock»-romaanissaan Shakespearen kuolemaan kahtakymmentä vuotta
aikaisemmin kuin hän todellisuudessa kuoli, kun hän taas tässä,
»_Kenilworthissa_», esittää Shakespearen jo 1575:n tienoilla
kirjoittaneen »_Myrskyn_» ja »_Kesä-yön unelman_», kun tämä
tuleva suurmies silloin vielä juoksenteli Stratfordin katuja. Amy
Robsart taas kuoli jo syyskuussa v. 1560, paljoa ennen kuin Maria
Stuart pakeni Englantiin, missä hän romaanin mukaan on ollut jo 7
vuotta Elisabetin vankina, ja paljoa ennen kuin Shakespeare yleensä
kykeni kirjoittamaan mitään. Amyn kuoleman syyksi ilmoitettiin
virallisesti putoaminen portaita alas ja salaisesti väitettiin siksi
väkivaltaista pitelyä, kun taas Scott antaa hänen suistua kamalasta
salaluukusta pohjattomaan kuiluun.

Itse asiassa on kysymys Amyn kuoleman tavasta ja Leicesterin ja
Elisabetin osallisuudesta siihen tai heidän tietoisuudestaan siitä
hyvin sekava, eikä sitä ole voitu vielä tyydyttävästi ratkaista. Mutta
Scott, niin ankara Stuart-mielinen ja skotlantilainen kuin hän olikin,
ei anna syytöksen varjonkaan langeta Elisabetiin, vaan esittää hänet
päinvastoin aivan tietämättömäksi Leicesterin koko avioliitosta,
vaikka hän ehdottomasti sen tiesi, jopa näyttävät hänen onnetonta
kilpailijatartaan vastaan suunnitellut murhahankkeetkin olleen hänellä
selvillä.

Poistaen näin kaiken ulkonaisen tahran Elisabetin luonteesta, kuvaa
Scott tämän viisaan, tarmokkaan kuningattaren vaikuttavaksi, milloin
leijonamaisen voimakkaaksi ja kiivaaksi, milloin taas naisellisen
heikoksi kaikkivaltiaan rakkauden orjaksi.

On sanottu, ettei Scott, päinvastoin kuin Goethe, onnistu niin hyvin
naisten kuin miesten kuvailemisessa. Hän kunnioitti niin suuresti
entisaikain naisia ja heidän satuhämäräistä olentoansa, että useimmat
hänen naisistaan ovat kuin keskiaikaisia pienoismaalauksia, kauniita,
liikuttavia, hentoja, mutta vailla yksilöllisyyttä ja voimaa.

Ja tämän »_Kenilworth_»-romaanin Elisabet onnistuukin niin hyvin
ehkä juuri siksi, että hänessä on jonkunlaista miehekästä pontevuutta
ja miehekästä itsensähillitsemiskykyä, mitkä ominaisuudet taas kokonaan
puuttuvat hänen heikkotahtoiselta rakastajaltaan. Onpa onnettomassa
Amyssakin melkoinen määrä tuota samaa rohkeata päättäväisyyttä ja arkaa
kunniantuntoa, jotka syöksevät hänet perikatoon, mutta jotka samalla
hankkivat hänelle meidän sydämellisen myötätuntomme.

Romaanin mieshenkilöistä on Scott Rikhard Varneyn kaltaista tunnotonta,
paatunutta konnaa luodessaan melkein liiaksikin muistellut Shakespearen
Iagoa, kun taas toiset, esim. Tressilian, jäävät vain kalpeiksi,
voimattomiksi haamuiksi, ja kun toiset, esim. Flibbertigibbetin
latinaviisas opettaja ja mestari Mumblazen, ovat vain toisintoja
»_Guy Manneringin_» naurettavanliikuttavasta koti-opettajasta.
Ylen ovela kääpiö Flibbertigibbet kuuluu suorastaan tekotapaan, mutta
luo muutoin paljon elävyyttä ja hauskuutta romaanin raskaanpuoleiseen
rakenteeseen.

Kokonaisuutena on tämä romaani Scottin parhaimpia, erittäinkin
juuri mitä tulee sielullisen huomioinnin terävyyteen, samalla kun
se sisältää mitä oivallisimpia ja jännittävimpiä näyttämöllisiä
kohtauksia -- muistakaamme vain esim. suurta Leicesterin ja Sussexin
sovituskohtausta, Amyn ja Elisabetin kohtausta Kenilworthin puutarhassa
--, eloisia, kerrassaan meheviä ja kansanomaisia vuoropuheluja,
kauniita luonnonkuvauksia, niin kuin koko kertomistapakin on Scottille
ominaisesti viehättävää, hienosti pilailevaa ja notkeata.

Muutoin ei Scott suinkaan laatinut romaanejaan tarkan, kaikin puolin
harkitun ja sopusuhtaisen suunnitelman mukaan -- mikä tavattoman
kiireen takia ehkä olisi ollut mahdotontakin -- vaan lähti
kirjoittamaan hurjaa kyytiä, usein alussa tietämättä, miten lopussa
tulisi käymään. Tätä tapaansa, joka suuresti muistuttaa George Sandin
niin ikään suunnitelmatonta, vain kynän oikuista riippuvaa
romaaninrakennetta, kuvailee Scott seuraavasti:

»Minulla ei ole usein pienintäkään aavistusta, miten johtaisin
tapaukset loppuunsa, vaan olen aivan samassa asemassa kuin muinen
vierailla seuduilla eksyessäni. Minä kiiruhdin aina miellyttävintä
tietä eteenpäin ja joko huomasin sen lyhyimmäksi tai tein sen siksi.
Niin käy minun myös kirjoittaessani. Minä en ole koskaan voinut laatia
suunnitelmaa, enkä, jos sen olen laatinutkin, seurata sitä.
Kirjoittaessa venyivät toiset kohdat pitkiksi, toisia lyhennettiin tai
jätettiin kokonaan pois, ja henkilöistä tehtiin tärkeitä tai
merkityksettömiä, ei suinkaan niiden aseman mukaan teoksen
alkuperäisessä luonnoksessa, vaan sen menestyksen (tai menestyksen
vastakohdan) mukaan, jolla minä havaitsin voivani niitä kuvata. Minä
pyrin vain tekemään viehättäväksi sen, mitä juuri kirjoitin ja jätin
kaiken muun kohtalon huomaan.»

Ja kun vielä lisäksi käsikirjoitus lähetettiin samana päivänä painoon
ja teos valmistui yhtärintaa käsikirjoituksen kanssa, ei ole lainkaan
ihmetteleminen, että romaanit alussa ovat yksinkin hyvin laveita ja
pitkällisiä, sitten lopussa, kun säädetyt kolme nidettä ovat paisuneet
kyllin vahvoiksi, supistuakseen yht'äkkiä ja pudottaakseen ratkaisun
kuin pilvistä. Niinpä tulee kaiketi »_Kenilworthissakin_» Amyn
surullinen kuolema monenkin lukijan mielestä hyvin äkki-arvaamatta ja
valmistelematta, ikäänkuin olisi tekijä, kerran sanottavansa
tyhjennettyään, oikein nauttinut siitä romanttisesta joukkomurhasta,
jonka hän lopussa toimittaa.

Moinen tuotantohelppous olikin Scottille erinomaisen
tarpeellinen, etenkin hänen elämänsä loppu-aikoina, jolloin suunnaton
velkataakka oli hänen kannettavanaan. Hänen keski-aian ihailunsa ja
heimokunnioituksensa ei näet tyytynyt pelkkään romaanihaaveiluun ja
kirjalliseen uudestasynnyttämiseen, vaan halusi hän myöskin käytännössä
toteuttaa unelmansa. Niin kuin hän rajattomasti kunnioitti ja rakasti
»heimonsa» päällikköä ja johtajaa, Buccleuchin herttuaa, halusi hänkin
hartaasti perustaa mahtavan haaran mahtavaan sukuunsa ja hankkia sille
komean sukulinnan ja avarat alueet, jott'ei se hajaantuisi kaikkiin
maailman ääriin. Siinä tarkoituksessa ostaa hän kotiseudultaan
maa-alueen toisensa jälkeen, rakentaa niiden keskustaksi vuosien
mittaan vanhanaikuisen »Abbotsfordiksi» nimittämänsä linnan, keräten
sinne kaikenlaista historiallista muistotavaraa, viettäen siellä
komeata, vieraanvaraista elämää oikein keskiaikaisilla menoilla
harjoitettuine metsästyksineen, kalastuksineen ja elojuhlineen ja
istuttaen intohimoisella hartaudella puita paljaiden vuorenrinteiden
somisteiksi.

Tämä kaikki maksoi paljon, vaikka Scott paljon ansaitsikin, niin
kirjailemisellaan kuin viroillaankin. Ja hän olisi ehkä näistä menoista
omin avuin selvinnytkin, ellei hän yhä enenevässä ansaitsemis- ja
tuhlaamishalussaan olisi ryhtynyt liikeasioihin perehtymättömien ja
huikentelevaisten Ballantyne-veljesten salaiseksi yrityskumppaniksi
kirjainpainamisen ja kustantamisen alalla -- julkisesti ei kuninkaan
lyömän ritarin ja skotlantilaisen aatelismiehen sopinut alentua
liikettä harjoittamaan: salanimillä julkaisi hän enimmät romaaninsakin!
Asioita hoidetaan niin huolimattomasti, ryhdytään niin uhkarohkeihin
yrityksiin ja sitoumuksiin, että Scott 17 p. tammik. 1826 huomaa
kantavansa 3 miljoonan markan velkataakka niskassaan.

Mutta hän ei suostu vararikkoon, vaan oikean ylimyksen tarmolla ja
sitkeydellä, ylimyksen, jolle tahraton maine ja sukuperinnöt ovat
henkeä kalliimmat, alkaa hän nyt epätoivoisen taistelun velkojainsa
tyydyttämiseksi. Entinen iloinen ja uljas elämä lakkaa, Scott istuu
kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan, kyhäten herkeämättä
romaaneja ja historiallisia teoksia ja saadenkin jo melkoisen osan
sitoumuksistaan suoritetuksi. Mutta hän oli iskun kohdatessa jo 55
vanha, entinen luomisilo ja ajatuksen kerkeys ovat poissa, ja romaanit
huononevat huononemistaan, kunnes kuolema, vihdoin turhan Italiaan
tehdyn terveysmatkan jälkeen vapauttaa väsyneen raatajan kaikista
vaivoista Abbotsfordissa 21 p. syysk. 1832.

»Vaivat: ovat menneet, mutta kunnia ei kuole.»

_Suomentaja_.




I Luku.


    Majalan isäntänä maani tunnen,
    Ja niitä tutkin; niin, ja tarkoin tutkin.
    Iloiset vieraat aurojani ajaa,
    Viheltäin pojat sadon kotiin korjaa,
    Tai muutoin varstain kalsketta en kuule.

                        _Uusi majatalo_.

Kertojilla on se etu-oikeus, että he saavat sijoittaa tarinansa alun
johonkin majataloon, tuohon kaikkien matkustajain vapaaseen
yhtymäpaikkaan, missä jokainen saa olla ja elää oman luontonsa mukaan,
tapojen kahleista välittämättä. Tämä etu-oikeus on erikoisen mukava
silloin kun tapahtuma on asetettava iloisen Englannin vanhoihin
aikoihin, jolloin vieraat eivät niin sanoaksemme olleet ainoastaan
isännän asuintovereita, vaan hänen pöytäkumppaneitaan ja satunnaisia
seuralaisiaan; isäntä olikin tavallisesti henkilö, joka anasti
itselleen muutamia erikoisvapauksia, jonka käytös oli miellyttävä ja
joka oli aina hyvällä tuulella. Hänen johdossaan joutuivat seurueen
erilaiset luonteet piankin vastakkain, ja ennen pitkää heitti kukin
kuusivanteellista juomahaarikkaa tyhjennellessään kaiken teeskentelyn
tiekseen ja käyttäytyi kumppaneitaan ja isäntäänsä kohtaan vapaasti
kuin vanha tuttava ikään.

Cumnorin kylä, joka oli noin kolmen, neljän peninkulman päässä
Oxfordista, ylpeili kuningatar Elisabetin kahdeksantenatoista
hallitusvuotena mainiosta, vanhan ajan leimaa kantavasta majatalostaan,
jota hoiti, tai pikemminkin halliisi Giles Gosling, hyvänluontoinen,
verrattain pyöreävatsainen mies; ikää oli hänellä viisikymmentä vuotta,
ehkäpä enemmänkin; hän oli kohtuullinen laskuissaan ja nopea
maksuissaan; lisäksi oli hänellä oivallinen viinikellari, terävä äly ja
kaunis tytär. Sitten Southwarkin »Asetakin» isännän, vanhan Harry
Baillien aikojen ei kukaan ollut Giles Goslingia paremmin osannut
miellyttää kaikenlaatuisia vieraita; ja niin suuri oli hänen
kuuluisuutensa, että jokainen, joka kävi Cumnorissa kastamatta
kaulaansa iloisessa »Mustassa Karhussa», osoitti olevansa täydelleen
välinpitämätön matkustajanmaineestaan. Yhtä hyvin olisi joku maalainen
saattanut palata Lontoosta kuningasta tai kuningatarta näkemättä.
Cumnorilaiset olivatkin ylpeitä majatalonsa isännästä, ja heidän
majatalonsa isäntä oli ylpeä talostaan, juomatavaroistaan, tyttärestään
ja itsestään.

Tälle kunnon miehelle kuuluvan majatalon pihassa laskeutui muuan
matkustaja illan hämärtyessä satulasta, antoi hevosensa, joka näytti
kulkeneen pitkän matkan, tallirengin huostaan ja teki erinäisiä
kysymyksiä, jotka herättivät seuraavan keskustelun iloisen »Mustan
Karhun» palvelijain välillä.

»Hohoi! Jussi Juomanlaskija!»

»Entä sitten, Wiljami Varsanharjaaja?» vastasi väljään nuttuun,
palttinakaatioihin ja viheriään esivaatteeseen puettu tappimies,
näyttäytyen puoliksi ovessa, joka ilmeisesti johti johonkin
ulkokellariin.

»Täällä muuan herrasmies tiedustelee, lasketko Sinä hyvää olutta»,
jatkoi tallirenki.

»Peijakaspa minut muutoin perisi», vastasi juomanlaskija, »koska meidän
ja Oxfordin väliä on vain neljä peninkulmaa. -- Totta maarian: ell'ei
minun olueni kajahtaisi ylioppilasten päähän, niin kajahtaisipa pian
minun kallooni heidän tinatuoppinsa.»

»Sanotteko sitä oxfordilaiseksi todistelu-opiksi?» puuttui puheeseen
vieras, joka nyt oli hellittänyt hevosensa suitsista, paraillaan
lähestyen majatalon ovea, missä häntä tuli ottamaan vastaan Giles
Gosling itse kaikessa pyylevyydessään.

»Todistelu-opistako Te täällä puhutte, herra Vieras?» virkkoi isäntä;
»no, jos niin on laita, niin huomatkaapa tämä iskevä johtopäätelmä:

    »Hevonen talliin heinille,
    Herra lieden luo viinille.»

»Amen! kaikesta sydämestäni, hyvä isäntä», vastasi vieras; »pankaapa
pöydälle neljännes parasta kanadalaistanne ja auttakaa minua vahvasti
sen tyhjentämisessä?»

»Näytättepä Te totisesti olevan vasta aapispoikia aivan, herra
Matkustaja, kun kutsutte isäntäänne avuksi sellaisen pikkusiemauksen
voittamiseen kuin neljännes mesiviiniä -- olisipa kysymys kokonaisesta
isosta mitasta, niin saattaisitte ehkä tarvita minun naapurillista
apuani ja kuitenkin käydä vielä aika ryyppymiehestä.»

»Älkäähän siitä huolehtiko», virkahti vieras, »minä olen kyllä tekevä
velvollisuuteni kuten tuleekin miehen, joka on vain viiden peninkulman
päässä Oxfordista; sillä enpä ole tullut Marsin tantereilta joutuakseni
häpeään Minervan opetuslasten joukossa.»

Hänen näin puhuessaan saattoi majatalon isäntä vieraansa runsain
kohteliaisuudenosoituksin erääseen suureen, matalaan huoneeseen, missä
istui ennestään useita henkilöitä eri ryhmissä; nämä joivat, nuo
pelasivat korttia, toiset veistivät juttua ja toiset, joita asiat
vaativat nousemaan varhain seuraavana aamuna, päättelivät illallistansa
ja sopivat huonemiehen kanssa yösijoistaan.

Vieraan astuminen tupaan hankki hänelle sen yleisen ja häikäilemättömän
tarkastelun, joka kuuluu tapoihin moisissa tilaisuuksissa. Tarkastelu
johti seuraaviin tuloksiin: -- Vieras oli niitä miehiä, jotka,
huolimatta siitä, että heidän ruumiissaan ei ole varsinaista vikaa eikä
kasvoissaan mitään erikoisesti epämiellyttävää, eivät kuitenkaan ole
kauniita, niin että joko sitten heidän kasvojensa ilme, heidän äänensä
sointu tai heidän ryhtinsä ja käyttäytymisensä sellaisenaan herättää
vastenmielisyyttä heidän seuraansa. Vieraan esiintyminen oli uljasta,
vaikkeikaan suoraa, ja hän näytti innokkaasti ja hätäillen vaativan
itselleen sitä huomaavaisuuden ja kunnioituksen määrää, jonka hän
pelkäsi unohdettavan, ell'ei hän joka hetki olisi muistuttanut
oikeudestaan. Hänen pukunaan oli ratsastusviitta, joka avattuna päästi
näkyviin hienon, punoksin koristellun ihokkaan; uumenillaan oli hänellä
puhvelinnahkainen vyö, josta riippui lyömämiekka ja pari pistoolia.

»Te kuljette hyvin varustettuna, herra», sanoi isäntä, heittäen
silmäyksen matkustajan aseihin laskiessaan pöydälle tämän tilaaman
höysteviinin.

»Niinpä kyllä, hyvä isäntä; minä olen havainnut ne tarpeellisiksi
vaaran hetkellä, enkä minä nykyaikaisten ylimysten tavoin heitä
seuralaisiani nurkkaan heti kun ne eivät enään ole välttämättömiä.»

»Jopa jotakin, herraseni!» vastasi Giles Gosling; »sitten Te
taidattekin tulla Alankomaista, peitsen ja väkipyssyn pesästä.»

»Minä olen ollut ylhäällä ja alhaalla, ystäväiseni, leveällä ja
lavealla, kaukana ja lähellä; mutta tyhjennänpä nyt tässä lasin
mesiviiniä terveydeksesi -- täytä Sinäkin pikarisi ja vastaa maljaani;
ja jos viinisi on ylivertaisen alapuolella, niin saat juoda sen
sellaisena kuin olet sen laittanut.»

»Ylivertaisen alapuolella?» ihmetteli Giles Gosling, vetäen siemauksen
maljasta ja maiskutellen huuliaan kuvaamattoman nautinnon merkiksi.
»Minä en ymmärrä mitään Teidän ylivertaisistanne, mutta tällaista
viiniä ei minun tietääkseni saa 'Kolmen Kurjen' viinikaupastakaan; ja
jos Te löydätte parempaa tavaraa Xeresistä tai Kanarian saarilta, en
minä enää koskaan halua kajota pikariin enkä penniin. Pitäkääpä vain
sitä valoa vasten ja Te näette pienten poreiden tanssivan kultaisessa
nesteessä kuin tomun auringon valojuovassa. Mutta mieluumminpa
totisesti laskisin viiniä kymmenelle maanmoukalle kuin yhdelle
matkamiehelle. -- Toivon viinin maistuvan Teidän Arvoisuudellenne?»

»Se on puhdasta ja miellyttävää, hyvä isäntä; mutta päästäksenne
tuntemaan oikein hyvän nesteen makua, täytyisi Teidän juoda sitä
siellä, missä viini kasvaa. Uskokaa minua: espanjalaisenne on liian
viisas lähettääkseen Teille itse rypäleen sielun. Tämä juoma
esimerkiksi, jota Te pidätte niin erinomaisena, olisi vain kurjaa
moskaa Corunnassa tai Porto S:ta Mariassa. Teidän pitäisi matkustaa,
hyvä isäntä, jos Teidän mieli tunkeutua syvemmälle tynnyrien ja
juomakannujen salaisuuksiin.»

»Totta tosiaan, herra vieras», penäsi Giles Gosling, »jos minun pitäisi
matkustaman vain tullakseni tyytymättömäksi kotoisiin tavaroihin, niin
tekisinpä luullakseni täydellisen hölmön työn. Muuten takaan minä
Teille, että moni typerä houkko saattaa nyrpistää nenäänsä mitä
parhaimmalle juomalle, vaikkei hän olisi ikänään liikahtanut Vanhan
Englannin savusta; ja niinpä minä yhä kiitän kotipuoleni antimia.»

»Se johtuu vain Teidän alhaisesta katsantokannastanne, hyvä isäntä»,
sanoi vieras; »olen varma siitä, ett'eivät kaikki kyläläisenne ajattele
niin ahdasmielisesti. Teidän joukossanne on, sen rohkenen vakuuttaa,
useita uljaita veikkoja, jotka ovat suorittaneet Virginian matkan tai
ainakin kierrelleet Alankomaissa. Suomikaahan hieman muistianne. Eikö
Teillä ole ulkomailla ketään ystävää, josta Te mielellänne kuulisitte
uutisia?»

»Totta totisesti, herraseni, ei ainoatakaan», vastasi isäntä, »sen
jälkeen kun tuo rehentelevä Drysandfordin Roope ammuttiin hengiltä
Brillin piirityksessä. Vieköön piru sen väkipyssyn, joka kuulan
lähetti, sillä eipä ollut koskaan iloisempi veitikko kallistellut
maljaa keski-yön aikaan! Mutta hän on nyt kuollut ja kuopattu, enkä
minä tunne en sotilasta enkä matkamiestä, sotilaan tositoveria, josta
antaisin kuorittua keitto-omenaakaan.»

»Kautta pyhän messun, sepä on kummallista. Mitä! niin monta uljasta
Englannin miestä harhailee vierailla mailla, eikä Teillä, joka näytätte
olevan arvohenkilöitä, ole ainuttakaan ystävää taikka sukulaista heidän
joukossaan?»

»No, jos Te sukulaisista puhutte», vastasi Gosling, »niin oli minulla
muuan aika rasavilli sukulaiseksi, joka lähti täältä kuningatar Marian
viimeisenä hallitusvuotena; mutta parempi hänen hukkuneena kuin
löytyneenä.»

»Älkää puhuko niin, ystäväiseni, ell'ette ole saanut hänestä huonoja
tietoja viime aikoina. Moni hurja varsa varttuu ajan oloon jaloksi
sotaratsuksi. -- Saanko luvan kysyä hänen nimeänsä?»

»Mikael Lambourne oli hänen nimensä», vastasi »Mustan Karhun» isäntä;
»hän oli sisareni poika -- vaikka yhtä vähänpä tuottaa huvia sen nimen
kuin sen sukulaisuudenkin muisteleminen.»

»Mikael Lambourne!» huudahti vieras, ikäänkuin muistiaan ponnistellen.
»Mitä, Tekö ette haluaisi olla sukulaisuussuhteissa Mikael Lambournen,
sen uljaan soturin kanssa, joka käyttäytyi niin urheasti Venlon
piirityksessä, että kreivi Moritz kiitti häntä koko sotajoukon edessä?
Häntä mainittiin kaikkialla uljaaksi englantilaiseksi soturiksi,
vaikkeikaan hänen tietty olleen suurta sukua.»

»Hän on tuskin voinut olla minun sisareni poika», vastasi Giles
Gosling, »sillä hän oli arka kuin peltokana muuhun paitsi pahantekoon.»

»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.

»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi
meidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä
oli.»

»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli
reipas veitikka -- kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski
silmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»

»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään
on sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen
hyvää päivää.»

»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti
vieras.

»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan
nuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa
katsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään
tulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin
lusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa
neljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa,
erehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta,
olisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa
avaimet paholaisen huostaan.»

»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi»,
jatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen
kuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä
linnoitusta Maestrichtin lähellä?»

»Surulliseksiko! -- sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan
voisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole
joutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan -- minä
epäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa
hänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni
-- (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) --
rauha hänen tomullensa!»

»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei
sisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on
se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein
tai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä,
josta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»

»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että
meidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska
hän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»

»Sen Sinä, eno, valehtelet roiston lailla», karjaisi vieras, työntäen
sivuun kankeata kaulustaan ja vetäen ihokkaansa reunaa niskaltaan ja
olkapäiltään; »tänä jumalan päivänä on minun olkapääni yhtä koskematon
kuin Sinunkin.»

»Mitä, Mikkoko, poika -- Mikkoko!» huudahteli isäntä; -- »oletko Sinä
siinä tosiaankin? No jo minä sitä tämän puolisen tuntia ajattelinkin,
sillä enpä tunne ketään toista ihmistä, joka olisi puoliksikaan niin
paljoa Sinusta välittänyt. Mutta jos, Mikkoseni, olkapääsi on niin
koskematon kuin sanot, niin myönnäppä toki, että serkku Ruoskanen,
teloittaja, käytteli sääliä toimessaan ja merkitsi sinut jäähtyneellä
raudalla.»

»Heretkää jo, enoseni, joutavista pilapuheistanne. Säästäkää ne
happaman oluenne mausteiksi ja näyttäkää, millaisen tervetuliaisjuhlan
Te valmistatte sukulaisellenne, joka on harhaillut maailmaa ristiin
rastiin kahdeksantoista vuotta, joka on nähnyt auringon laskevan sinne
mistä se nousee ja joka on kulkenut niin kauvas, että länsi on
muuttunut idäksi.»

»Oletpa, Mikko, minun nähdäkseni tuonut kotiin retkiltäsi erään
matkustajan ominaisuuden, jota varten sinun kaikkein vähimmin olisi
tarvinnut maailmaa kiertää. Muistanpa Sinun muiden hyvien
ominaisuuksiesi joukkoon kuuluneen senkin, ett'ei sopinut uskoa
ainuttakaan sanaa, joka Sinun suustasi lähti.»

»Tässä on uskomaton pakana silmienne edessä, hyvät herrat!» huusi
Mikael Lambourne, kääntyen tämän omituisen, enon ja sisarenpojan
välille syntyneen kohtauksen näkijöihin, joista muutamat, kylässä
syntyneinä, hyvin tunsivat hänen nuoruutensa kepposet. »Tätäpä sopii
totta maarian sanoa cumnorilaisen syötetyn vasikan teurastamiseksi. --
Mutta en minä, enoseni, tullutkaan ravalta enkä siankaukalolta, enkä
minä välitä siitä, toivotatko minut tervetulleeksi, vaiko et; minulla
on mukanani sellaista ainetta, joka toivottaa minut tervetulleeksi,
menenpä minne tahansa.»

Näin puhuen kiskaisi hän taskustaan verrattain pulleaksi täytetyn
kultakukkaron, jonka näkeminen vaikutti huomattavasti seurueeseen.
Toiset pudistelivat päätänsä ja kuiskuttelivat keskenään, kun taas
pari siekailemattomampaa alkoi äkkiä muistella häntä vanhaksi
koulukumppaniksi, kyläläiseksi ja muuksi sentapaiseksi. Sen sijaan pari
kolme vakavalta näyttävää henkilöä pudisteli yhä päätään ja läksi
vihdoin majatalosta, viittaillen siihen, että jos Giles Gosling yleensä
halusi menestyä siten kuin tähänkin asti, olisi hänen ajettava tuo
jumalaton, tuhlaileva sisarenpoikansa uudelleen maailmalle niin pian
kuin mahdollista. Gosling osoitti käytöksellään olevansa suuresti
heidän mieltään, sillä yksinpä kullan näkeminenkin teki tähän kunnon
mieheen heikomman vaikutuksen kuin yleensä hänen ammattitovereihinsa.

»Sukulainen Mikael», sanoi hän, »pistä pussi taskuusi. Sisareni pojalle
ei pidä minun talossani laskua laitettaman illallisesta eikä yösijasta;
sillä luulenpa ett'et Sinä halua kovin pitkälti viipyä seudulla, missä
Sinut tunnetaan liiankin hyvin.»

»Mitä siihen asiaan tulee, enoseni», vastasi matkustaja, »niin kysyn
minä sen suhteen neuvoa vain omilta tehtäviltäni ja tarpeiltani.
Sillävälin haluan minä tarjota illallisen ja uniryypyt näille kelpo
kyläläisille, jotka eivät olleet liiaksi ylpeitä tuntemaan Mikko
Lambournea, entistä juomanlaskijan apulaista. Jos tahdotte antaa
minulle rahallani mitä minä tarvitsen, niin hyvä se; -- ell'ette, niin
on tästä vain kahden minuutin kävelymatka 'Rumpujäniksen' ravintolaan,
enkä minä usko naapurieni katsovan liian suureksi vaivaksi niin lyhyen
matkan kulkemista minun seurassani.»

»Ei, Mikko», virkkoi hänen enonsa, »koska nyt kahdeksantoista vuotta on
vierinyt pääsi ylitse ja koska minä uskon Sinun johonkin määrin
parantuneen luonteesi puolesta, ei Sinun pidä lähtemän talostani tällä
hetkellä, vaan saat Sinä kaikki, mitä Sinä kohtuudella voit vaatia.
Mutta haluaisinpa olla vakuutettu siitä, että olisit saanut tuon
pussisi, josta niin ylpeilet, yhtä moitteettomasti kuin se on
moitteettomasti täytetty.»

»Katsokaas tuota epäluuloista äijänkörriä, hyvät naapurit!» huudahti
Lambourne, jälleen kääntyen kuulijain puoleen. »Se peijakas haluaisi
kaivaa sukulaisensa yli kaksikymmentä vuotta vanhat hulluttelut
kaikkien nähtäville. -- Ja mitä kultaan tulee, niin olen minä, hyvät
herrat, käynyt siellä, missä sitä kasvaa ja missä sitä voi koota
kahmaloittain. Uudessa Maailmassa olen minä ollut, miehet --
Kultalassa, missä pojanmukulat heittelevät kuoppaa timanteilla, missä
maalaistytöt punovat kaulanauhoja punakivistä, eivätkä mistään
pihlajanmarjoista ja missä kattotiilet ovat puhdasta kultaa ja
katukivet hohtavinta hopeaa.»

»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred,
Abingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina
kuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja
nauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»

»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne,
»erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse;
sillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua, ja
koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin
taula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan
tukkasi.»

»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa,
nauraa hihittäen.

»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se sama
reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme luostarin
omenatarhaa -- tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa keittääkseen
Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän puhtaan rahan
uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen kaikkineen;
sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta
viisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta
märssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»

»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling,
»jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi
ja kankaansa rihmaksi. -- Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri
Goldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja
nartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä
vuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan
omaksi; mutta meren nälkä on pohjaton -- se nielisi koko Lombardian
kadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa
paistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; -- ja mitä sisareni
pojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen minä
ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden
taskuista. -- Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja ole
tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä tarjoan
siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa,
toivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen,
että hän on tullut kotiin toisena miehenä. -- Totisesti, sukulaiseni,
oletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi
tulla äitiinsä.»

»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä,
näköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää
iskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin
vitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat
menemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä.
Mestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä
säästivät Sinulta kyyneleet.»

»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi
Lambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»

»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»

»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen
vuoteensa ääressä silloin -- hänellä oli autuas lähtö -- '_morior --
mortuus sum vel fui -- mori_' -- nämä olivat hänen viimeiset
sanansa, ja siihen lisäsi hän vain tämän: »nyt taivutin viimeisen
teonsanani.»

»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»

»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän
sanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi
hän teloittajalta yhden vaivannäön.»

»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan
tekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole
mitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»

»_Voto a dios_!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti
loppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen
päähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja
kasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään
miellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön.
»Kuulkaa, hyvät herrat -- kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken
ja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt
arvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista.
Mutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä
osaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen -- espanjalaisen
palveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä
haluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»

»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.

»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan
rihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.

»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra
lukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa
kehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»

»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei lainkaan
tarvita rähinää. -- Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta olla kovin
kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte hyvin
muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa, olette te
sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria hänen
perheensä kunniasta. -- Paha vain, että Teidän typerät riitanne
saattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä
tuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän, joka
jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan, paitsi
pyytäessään ruokaansa ja laskuansa -- vaatimatta sen suurempia
palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä
kuninkaanpojan tavoin -- katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä hän
vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea jalokivi
vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea epäkelpo
hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua yksikseen
tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan
paria palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto
epäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän
illan loppua.»

Heittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen
hetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta
hopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli
puhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.

Vieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen
välillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta
samalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi
kohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen
pukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli
suljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat -- ja
sädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa
tavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen,
rauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias
uteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja hänen
Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään sitä
tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling,
kylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen
uskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan
vierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja
tähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita.
Mutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja
vieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin
täsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan
iloisessa »Mustassa Karhussa».

»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista
joukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran
tai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään,
astumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin
jokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi
kävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun,
vaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä
nostettu Isiksestä.»

Kunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella,
ett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella
sirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi
terveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan
vaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja -- kuten hän
vahvasti toivoi -- parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras
pudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta isäntä
ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin, joita
moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti
herättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.

»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko
ihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa on
pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät
ilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen
ikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi
siitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille
meidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin -- jota taivas
ijäti siunatkoon ja varjelkoon! -- suloisissa katseissa.»

»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan
olevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa
varjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä
ja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä
tahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja
antakaa minun iloita elämästä.»

»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät
ajatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää
englanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin
oppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. --
Taikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen
ranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni.
Minä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada
veronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille -- kiiltävä
saapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat
sitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi,
joiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono
huopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden
taskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme
Raskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai
kautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen
iloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko
reippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää
murjottako heihin kuin piru Lincolniin.»

»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti
hymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen
kasvoilleen hyvin kauniin ilmeen -- »puhutte oikein, iloinen ystäväni;
eikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä,
tulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän
varsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin
joutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»

Näin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael
Lambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun
pää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään
hyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo
ennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle
puolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli
vanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti
jokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän
ilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti
tuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden
meluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän
rähinäänsä.

»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte Te
luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi; mutta
huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia
käsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat
leikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin
maksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo
rihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa
peittona -- hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää!
-- käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan
senkin tuhat tulimmainen roisto -- kun hän taas myymäkojussaan
Abingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen
vaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu
puistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että
luulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon
välillä -- kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan,
kynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten
peloittamiseksi.»

»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka
nyt on juhlan sankarina -- onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten
toisetkin?»

»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi
isäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton
rasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä
parannuksen, kuten niin moni muu. -- Eikä Teidän tule luulla kaikkea
sitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. --
Minä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni
hieman kyniä hänen höyheniään. -- Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan
luvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»

»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua
vaikka Tressilianiksi.»

»Tressilianiksi?» vastasi »Karhun» isäntä; »sangen arvokas nimi ja
luullakseni Cornwallin perua; sillä näinhän hoetaan etelässä:

    »Penistä, Treestä ja Polista
    Tunnet miehen, joka on Cornwallista.

»Saanko siis esitellä: arvoisa herra Tressilian, kotoisin
Cornwallista?»

»Älkää sanoko enempää kuin Teille ilmoitin, hyvä isäntä, niin voitte
olla varma siitä, ettette puhu muuta kuin mikä on totta. Miehellä
saattaa kylläkin olla nimessään joku mainitsemianne kunnianarvoisia
etutavuja, ja sittenkin voi hän olla syntynyt kaukana Pyhän Mikaelin
vuoresta.»

Isäntä ei ajanut uteliaisuuttaan sen pitemmälle, vaan esitti herra
Tressilianin sisarensapojan seurueelle, joka alkutervehdykset
vaihdettuaan ja juotuaan siemauksen uuden jäsenensä terveydeksi jatkoi
alotettua keskustelua, tuon tuostakin höystäen sitä kelpo kulauksilla.




II Luku.


    Nuorta Lancelot-herraako tarkoitatte?

                 _Venetsian Kauppias_.

Isännän hartaasta kehoituksesta, jota vieraat meluten kannattivat,
ilahutti mestari Goldthred vähän ajan kuluttua seuruetta tämänlaisella
laulunpätkällä:

        »Linnuista puiden ja pensaitten
        Minä pöllön kiitosta laulan;
        Malliksi sopii se parhaiten
        Miehille kuivan kaulan.
    Sillä kun päivää ei lännessä enää näy,
    Kotipuulleen se kiirein ennättäy,
    Sielläpä huuto ja nauru ja ilve käy!
    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
    Veikot! Iloinen malja nyt pöllön iloisen!

        Leivonen moukka on linnukseen.
        Kuin tukki se nukkuvi yönsä;
        Vaan pöllö jo illalla aikaiseen
        Alkavi remutyönsä.
    Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi!
    Että uljas pauhu ja melske soi:
    Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi!
    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
    Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»

»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi
Mikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä
säilyneen hiukan entistä sukkeluutta -- olettehan Te ladelleet tässä
minulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen
nimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan
Wallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»

»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska
hänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen
herttuan urhea puistonvartija.»

»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi
Mikael, »ja punaviinimaljasta myös -- ja niinpä tyhjennettäköön tässä
yksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»

Kun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti
kunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.

»Ranssutettu hengiltä -- lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta
sitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku
Ruoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»

»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen
takia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa -- pikari
pohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat -- kaikki iloiset veikothan
pitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? --
samasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää
sulkaa hatussaan -- olen unohtanut hänen nimensä.»

»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet
vielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että hän
siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän joutui
aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta
sitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään,
eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»

»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien
näiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria;
sillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen
nuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin
ei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»

»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.

»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän toi
tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli
sammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa
hänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»

»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. -- Mutta äläpäs,
sukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada
iskua hänen tikaristaan nahkaasi.»

»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä
hänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä
mielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»

»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi
isäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina.
Sittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä
hyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»

»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien
vanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.

»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä
milloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän
visusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden
ansioista.»

»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä
Cumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»

»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa --
vaan mitä niistä! -- Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun
Abingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»

»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster
sen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta -- se
hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän nyt
asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien
kanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»

»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn
ylpeys yksin syynä -- hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista,
eikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»

»Kuinka!» huudahti Tressilian, joka nyt ensi kertaa puuttui heidän
keskusteluunsa, »ettekö äsken sanoneet tämän Fosterin olleen
naimisissa, vieläpä puritanilaisnaisen kanssa?»

»Naimisissa hän oli, ja kiukkuisimman puritanilaiseukon kanssa, mikä
ikinä on syönyt lihaa paaston aikana; ja kissan ja koiran tavoin sitä
elettiin, kuten kerrotaan. Mutta nyt on akka kuollut -- rauha hänen
tomullensa -- ja Tonyllä on jäljellä vain sievä tytöntypykkänsä; niin
että luullaan hänen aikovan naida sen vieraan neidon, josta ihmiset
pitävät niin suurta melua.»

»Ja mitenkä niin? -- minä tarkoitan, miksi ne ihmiset hänestä niin
suurta melua pitävät?» uteli Tressilian.

»Mistä minä sen tietäisin», vastasi isäntä; »se vain on varmaa, että
sanotaan hänen olevan kauniin kuin enkelin, ett'ei kukaan tiedä, mistä
hän on sinne tullut ja että kaikki haluaisivat tietää, miksi häntä
pidetään niin tarkasti vartioituna. Minä puolestani en ole häntä
koskaan nähnyt -- ell'ette Te, mestari Goldthred?»

»Olen kuin olenkin, ukkoseni», vastasi rihkamakauppias. »Katsokaas,
minä ratsastin tänne Abingdonista -- minä kuljin vanhan herraskartanon
ohi sen itäisen ulkonevan akkunan alatse, johon on maalattu niitä
kaikkia vanhoja pyhimyksiä ja tarinoita ja sen sellaisia. -- Se ei
ollut tavallinen tie, vaan kulki se puiston läpi; sillä takaportin
säppi oli auki, ja minä arvelin, että sopiihan minun nyt vanhana
toverina ja tuttuna ratsastaa puiden välistä, sekä saadakseni varjoa,
koska päivä oli verrattain kuuma, että välttääkseni pölyä, koska minun
oli juuri silloin päälläni se kultatilkuin koristeltu persikanvärinen
nuttuni.»

»Jota nuttua», ehätti Mikael Lambourne, »Sinä vahvasti halusit
välkähytellä sen ihanan naisen silmien edessä. Ah! lurjus, Sinä et
koskaan näytä aikovan luopua vanhoista kujeistasi.»

»Älähän nyt -- älähän nyt», intti rihkamakauppias, teeskennellyn
kainosti naurahdellen; »eihän siihen lainkaan se syynä ollut --
uteliaisuus vain, arvaathan sen, ja hitunen sääliä -- tuo nuori nainen
kun aamusta iltaan näkee vain Tony Fosterin uhkaavat mustat
kulmakarvat, hänen häränpäänsä ja hänen väärät säärensä.»

»Ja Sinä halusit niin mielelläsi näyttää hänelle silkkinuttuun
nyöritetyn siron vartalon -- pehmeänahkaisiin saappaisiin ahdetut,
lyhytjalkaisen kanan taka-ulottimia muistuttavat sääret ja pyöreän,
pöyhkeäntyperästi virnistelevän naaman, johon kaikkeen niin hyvin sopii
samettilakki, kalkkunansulka ja kullattu solki? Ah! sinä soma
kamasaksani, joilla on hyviä tavaroita, ne niitä kernaasti näyttelevät!
-- Hei, herrat, älkäämme antako pikarin seista joutilaana -- juokaamme
pitkien kannusten, lyhyiden saappaiden, täysinäisten lakkien ja tyhjien
kallojen malja!»

»Kas niin, kas niin, nyt Sinä rupesit minua kadehtimaan, Mikko», sanoi
Goldthred; »eikä minun onneni kuitenkaan ollut sen kummempi kuin että
se olisi voinut sattua Sinulle tai kenelle tahansa.»

»Piru vieköön Sinut hävyttömyyksinesi», paiskasi Lambourne; »ethän vain
halunne verrata makkaranaamaasi ja kangasrääsytapojasi herrasmieheen ja
sotilaaseen?»

»Hyvä herraseni», rauhoitti Tressilian, »sallikaa minun pyytää Teitä,
ett'ette enää keskeyttäisi tämän kunnon porvarin puhetta; minun
mielestäni esittää hän juttunsa niin hyvin, että minä voisin kuunnella
häntä aina sydänyöhön asti.»

»Siitä saan kiittää enemmän Teidän suosiotanne kuin omaa ansiotani»,
vastasi mestari Goldthred; »mutta koska minä voin Teitä jollakin tavoin
huvittaa, kunnioitettava herra Tressilian, niin jatkan minä
kertomustani, huolimatta tuon pöyhkeän sotilaan pilkasta ja
pistopuheista -- moinen suupaltti lieneekin saanut enemmän nyrkiniskuja
kuin kolikoita siellä Alankomaissaan. -- Kun minä siis, hyvä herra,
kuljin sen suuren maalatun akkunan alatse, heittäen ohjat hiljaa
astuvan ratsuni kaulalle, osaksi oman mukavuuteni takia, osaksi
voidakseni sitä paremmin tirkistellä ympärilleni, kuulen minä akkunan
ristikon aukeavan; älkääkä koskaan enää minua uskoko, herra, ell'ei
siinä akkunassa seisonut kaunein nainen, mikä ikänä on joutunut
silmieni ihailtavaksi; ja luulenpa jo ennättäneeni katsella useatakin
kaunista tyttöä ja tietääkseni yhtä suurena asiantuntijana kuin kuka
tahansa.»

»Saanko kysyä hänen näköänsä, herra?» sanoi Tressilian.

»Oh, herra», innostui Goldthred, »minä voin vakuuttaa Teille, että hän
oli täydellisessä aatelisnaisen puvussa -- erinomaisen sievässä ja
miellyttävässä puvussa, joka olisi kelvannut vaikka itselleen
kuningattarelle; sillä hänen päällään oli hihoilla varustettu,
inkiväärinvärisestä paksusta silkkikankaasta tehty pusero, jonka aine
minun arviointini mukaan oli maksanut ainakin kolmekymmentä killinkiä
kyynärä, joka oli reunustettu tummanpunaisella, läikähtelevällä
silkillä ja jota ylhäältä alas asti kiersi kaksi leveätä, kulta- ja
hopealangoista punottua nauhaa. Ja hänen hattunsa, herra, oli totta
tosiaan muodikkain vaatekappale, mitä minä olen näillä seuduin
milloinkaan nähnyt, koska se oli tehty keltaisenruskeasta silkistä,
koska siihen oli neulottu Venetsian kullasta valmistettuja skorpioneja
ja koska sen reunoja koristivat kultatupsut; minä vakuutan Teille,
herra, että se hattu oli mitä täydellisin, voittamattomin luomus. Mitä
taas hänen muihin varustuksiinsa tulee, niin olivat ne jo vanhentunutta
mallia.»

»Minä en kysynyt Teiltä hänen pukuansa, herra», sanoi Tressilian, joka
tämän pitkän selityksen aikana oli näyttänyt hieman kärsimättömältä,
»vaan hänen kasvojensa ja hänen tukkansa väriä ja hänen piirteitään.»

»Mitä hänen hipiänsä väriin tulee», vastasi rihkamakauppias, »niin
siitä en ole niin erikoisen varma; mutta minä huomasin, että hänen
viuhkansa kädensija oli hyvin taitavasti leikattu norsunluusta; -- ja
mitä taas hänen tukkansa väriin tulee, niin saatanpa vakuuttaa, olkoon
sen väri mikä tahansa, että sitä sitoi viheriästä silkistä osaksi
kultalangoin kudottu verkko.»

»Sangen kamasaksamainen muisti», tokaisi Lambourne: »tämä herrasmies
kysyy häneltä naisen kauneutta ja tuo haastelee koko ajan hänen
hienoista vaatteistaan!»

»Minä sanon Sinulle», jatkoi rihkamakauppias, hieman nolostuneena,
»ett'ei minulla ollut suuria aikoja häntä katsella; sillä juuri kun
minä olin toivottamaisillani hänelle hyvää päivää ja siinä
tarkoituksessa valmistin kasvojani hymyyn --»

»Joka oli kuin apinan virnistys kastanjalle», ehätti Mikael Lambourne.

»-- ilmestyi eteeni yht'äkkiä», jatkoi Goldthred, keskeytyksestä
välittämättä, »Tony Foster itse, kädessään kurikka» --

»Jolla hän toivoakseni halkaisi kallosi palkinnoksi hävyttömyydestäsi»,
tokaisi hänen kestittäjänsä.

»Sepä olisi ollut pikemmin sanottu kuin tehty», vastasi Goldthred
harmistuneena; »eipä, eipä siinä ollut kallojen halkaisemisesta
puhettakaan, sen saat uskoa, vaikka hän lähenikin kurikoineen ja
juttelikin jotain selän pehmittämisestä ja kyseli, miks'en minä
kulkenut yleistä tietä, ja muuta siihen suuntaan; ja minä ajattelin jo
sievästi paukautella häntä pääkuoreen vaivoistaan, mutta en sitä
kuitenkaan tehnyt, koska se nainen oli vielä siinä läsnä ja olisi, kuka
ties, vaikka pyörtynyt.»

»No voi yhtä kaikki Sinua kurjaa pelkuria!» pilkkasi Lambourne; »ken
urhea ritari ikänä ajatteli naisensa pelästystä, kun hänen oli
lähteminen hutkimaan jättiläisiä, lohikäärmeitä tai noitia, hänen
silmiensä edessä ja hänen pelastuksekseen? Mutta eipä maksa vaivaa
puhua lohikäärmeistä Sinulle, jonka jo sudenkorentokin ajaisi
käpälämäkeen. Siinä sinä menetit mitä parhaimman tilaisuuden!»

»No käy sitten itse juoneen, Kerskuri-Mikko», tiuskaisi Goldthred. --
»Siellä on lumottu linna ja lohikäärme ja nainen, kaikki Sinun
käytettävissäsi, jos vain uskallat ryhtyä yritykseen.»

»Sen minä tekisin vaikka viinineljänneksestä», kehaisi sotilas. -- »Tai
odotappas -- minulta ovat nyt liinavaatteet tyystin lopussa -- haluatko
panna vetoon pakan Hollannin palttinaa näitä viittä enkelikultarahaa
vastaan, että minä menen huomisaamuna kartanoon ja pakoitan Tony
Fosterin näyttämään minulle ihanan vieraansa?»

»Hyväksyn vetosi», sanoi rihkamakauppias; »ja luulenpa minä voittavani
tässä leikissä, vaikka Sinun hävyttömyytesi onkin pirullinen. Arvoisa
isäntämme ottaa kai pitääkseen molempia panoksia hallussaan, ja minä
maksan tässä rahan pantiksi siksi kunnes ennätän lähettää kankaan.»

»En minä tällaisessa asiassa rupea kenenkään panoksia säilyttämään»,
epäsi Gosling. »Kas niin, sisareni poika, juo viiniäsi rauhassa ja anna
palttua moisille seikkailuille. Minä vakuutan Sinulle, että ukko
Fosterilla on valtaa kylliksi pannakseen Sinut varmaan talteen Oxfordin
linnaan tai pakottaakseen Sinun pakarasi tutustumaan lähemmin tämän
kaupungin keppivarastoihin.»

»Sehän olisi vain vanhan tuttavuuden uudistamista; sillä Mikon
reisilihat ja tämän kaupungin kepakot ovat jo aikoja sitten olleet
hyvin läheisiä tuttuja», ivaili rihkamakauppias; »mutta hän ei saa
peräytyä vedostaan, ei ainakaan maksamatta sakkoja.»

»Sakkoja!» huusi Lambourne; »minua oikein naurattaa. Minä en pidä Tony
Fosterin raivoa sen suuremmassa arvossa kuin tyhjää herneenpalkoa; ja
minä käyn katsomassa hänen Lindabridestään, Pyhän Yrjänän nimessä,
tahtoipa hän sitten tai ei!»

»Minä maksaisin mielelläni puolet panoksestanne», sanoi Tressilian,
»jos vain saisin seurata Teitä retkellenne.»

»Mitä se Teitä hyödyttäisi, herra?» kysyi Lambourne.

»Ei mitään, herraseni», vastasi Tressilian; »saisinpahan vain nähdä sen
taidon ja urheuden, jolla Te käytte yritykseen käsiksi. Minä olen
matkustaja, joka etsii uljaita kahakoita ja eriskummallisia tapauksia,
kuten ritarit muinoin etsivät seikkailuja ja mainetöitä.»

»No, jos Teitä haluttaa nähdä taimenta tavoiteltavan», vastasi
Lambourne, »niin samapa se on minusta, kuinka moni minun taitoni näkee.
Ja niin juon minä tässä yritykseni menestykseksi; ja jokainen, joka ei
vastaa siihen maljaan polvillaan, on ilmetty konna, ja minä katkaisen
hänen säärensä sukkanauhan kohdalta!»

Siemaus, jonka Mikael Lambourne kulautti kurkkuunsa tässä
tilaisuudessa, oli jo saanut niin paljon edeltäjiä, että järki alkoi
horjua valta-istuimellaan. Hän sinkautti vielä pari mieletöntä kirousta
rihkamakauppiaan pään menoksi, koska tämä, kuten luonnollista olikin,
ei vastannut maljaan, joka tarkoitti hänen vetonsa menettämistä.

»Haluatko Sinä ruveta tässä järkeistelemään kanssani», huusi Lambourne,
»Sinä roisto, jolla ei ole älyäkään enemmän kuin hämmentyneessä
silkkivyyhdessä? Taivaan nimessä, minä leikkaan Sinusta viisikymmentä
kyynärää reunusnauhaa!»

Mutta kun hän yritti vetää miekkaansa tämän uljaan aikomuksen
toteuttamiseksi, tarttuivat häneen juomanlaskija ja huonepalvelija ja
kantoivat hänet omaan huoneeseensa, siellä nukkumaan itsensä raittiiksi
jälleen.

Seurue hajosi, ja vieraat heittivät vähitellen hyvästinsä, mikä oli
paljoa enemmän isännän mieleen kuin muutamien vieraiden, jotka eivät
olisi lainkaan halunneet poistua hyvien juomien äärestä, koska niitä
nyt oli ilmaiseksi saatavana, niinkauvan kun he jaksoivat vain istua
pöydässään. Vihdoin täytyi heidänkin sentään poistua; ja lopulta he
lähtivätkin, jättäen Goslingin ja Tressilianin kaksin miehin tyhjään
tupaan.

»Kautta kunniani», pauhasi edellinen, »minua ihmetyttää aika tavalla,
mitä huvia saattaa meidän ylimyksillämme olla siitä, että he tuhlaavat
varansa kestittelyihin ja näyttelevät ravintolan isännän osaa,
lähettämättä laskuansa. Niin teen minä vain harvoin, ja kun minä
sen teen, kautta Pyhän Julianin, kirveltää se sydäntäni niin
sanomattomasti. Jokaisen noista tyhjistä haarikoista, jotka
sisarenpoikani ja hänen päihtyneet kumppaninsa ovat kumonneet
kurkkuihinsa, olisi pitänyt tuottaa minulle voittoa ja ansiota, sen
sijaan kun minun nyt täytyy laskea ne suoraksi tappioksi. Minä en
tosiaankaan voi käsittää tuon rähinän, hulluttelun ja juopuneiden
elkien ja juopuneiden riitojen ja rivojen puheiden ja jumalanpilkan ja
muun tuottamaa iloa, koska kerran niissä vain menettää rahaa, eikä
suinkaan ansaitse. Ja kuitenkin on moni kaunis maatila pantu likoon
sellaisessa jumalattomassa menossa, ja se edistää suuresti
ravintoloitsijain häviötä; sillä kuka hiidessä lähtisi juomaan 'Mustaan
Karhuun' rahallaan, kun hän kerran voi täyttää makonsa ilmaiseksi sen
kreivin tai tämän vapaaherran pöydässä?»

Tressilian huomasi viinin tehneen vaikutuksensa isännänkin tottuneihin
aivoihin, mikä oli erittäin havaittavissa hänen mahtavista saarnoistaan
juopumusta vastaan. Koska hän oli itse huolellisesti välttänyt liian
ahkeraa pullon puhuttelemista, halusi hän nyt käyttää hyväkseen hetken
suorasukaisuutta ja lypsää Goslingilta tarkempia tietoja Anton
Fosterista ja naisesta, jonka rihkamakauppias oli nähnyt hänen
talossaan; mutta hänen utelunsa johtivat vain isännän uuteen aiheeseen,
pauhaamaan kauniimman sukupuolen kavaluutta vastaan, missä hän
loppumattomin kääntein toi koko salomonisen viisauden omansa tueksi.
Lopuksi käänsi hän moniin haukkumisiin yhtyneitten nuhteittensa kärjen
juomanlaskijoihinsa ja tarjoilijoihinsa, jotka paraillaan puuhailivat
kestityksen jätteiden korjaamisessa ja huoneen järjestämisessä,
liittäen teon opetukseen, vaikkakaan menestys ei ollut kovin suuri,
sillä hän pudotti tarjottimen ja kymmenkunnan lasia, yrittäessään
näyttää, miten sellaista palvelusta suoritettiin »Kolmen Kurjen»
viinituvassa, silloisessa Lontoon kuuluisimmassa kapakassa. Tämä
viimeinen tapaturma palautti hänet niin paljon järkiinsä, että hän
hilautui vuoteelleen, nukahti sikeästi ja heräsi aamulla uutena
miehenä.




III Luku.


    Ei, mä vaadin, kuulkaa -- leikki loppuun,
    Ei seisausta, uljas veikka pöytään:
    Mä mitä pelipäällä sanon, miehet,
    Hetkellä tyynimmälläkin sen täytän.

                             _Pelipöytä_.

»Entä mitenkä jaksaa nyt sukulaisenne, hyvä isäntä?» kysyi Tressilian
Giles Goslingin ilmestyessä ravintolatupaan edellisessä luvussa
kuvattujen juominkien jälkeisenä aamuna. »Voiko hän hyvin ja pysyykö
hän yhä vedossaan?»

»Ainakin lähti hän jo kaksi tuntia sitten liikkeelle, tervehtimään
herra ties mitä kelvottomia vanhoja tovereitaan; mutta nyt on hän
jälleen kotona, nauttien tällä hetkellä aamiaisekseen tuoreita
kananmunia ja muskottiviiniä; ja mitä hänen vetoonsa tulee, niin
varoitan minä Teitä ystävällisesti olemaan niin vähän kuin mahdollista
tekemisissä sekä sen että kaiken muunkin kanssa, mitä Mikko saattaisi
ehdottaa. Sensijaan neuvon minä Teitä viipymättä käymään käsiksi
lämpimään aamiaiseen, sillä se on saattava Teidän vatsanne jälleen
oivalliseen kuntoon, ja antakaa sisarenipojan ja mestari Goldthredin
lörpötellä vedostaan niin paljon kuin heitä haluttaa.»

»Minusta näyttää, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »ett'ette Te oikein
tiedä, mitä Teidän tulisi puhua tästä sukulaisestanne sekä ett'ette Te
voi olla häntä moittimatta tai kehumatta ilman omantunnonkärsimyksiä.»

»Lausuittepa oikean sanan, herra Tressilian», myönsi Giles Gosling.
»Luonnollinen rakkaus kuiskuttelee korvaani: 'Giles, Giles, miksi
haluat riistää hyvän nimen oman sisaresi pojalta? Haluatko häväistä
sisaresi poikaa, Giles Gosling? Tahdotko tahrata oman pesäsi ja
häväistä omaa vertasi?' Mutta sitten tulee taas rehellisyys ja sanoo
näin: 'Tuossa on nyt arvokkain vieras, joka ikänä on astunut iloisen
'Mustan Karhun' kynnyksen yli, sellainen, joka ei milloinkaan moittinut
laskua (sitä te ette ole koskaan tehnyt, herra Tressilian, sen voin
sanoa Teille suoraan -- ei silti, että siihen olisi syytäkään ollut),
sellainen, joka ei tiedä, miksi hän tänne tuli, mikäli minä voin
havaita, eikä, milloin hän lähtee; ja tahdotko Sinä nyt, ravintolan
isäntä, joka olet rehellisesti kolmekymmentä vuotta maksanut verosi
tässä Cumnorin kylässä ja joka nyt olet kunnan esimiehenä, tahdotko
Sinä nyt sallia tämän vieraiden vieraan, tämän miesten miehen, tämän
kuusivanteisen juomahaarikan matkustajakseen (tekisi mieleni sanoa)
joutuvan sisaresipojan verkkoihin, hänen, joka on tunnettu
suurisuiseksi kerskuriksi ja toivottomaksi lurjukseksi, kortinpeluriksi
ja nopanheittäjäksi, seitsemän kirotun tieteen ylimmäiseksi oppineeksi,
jos milloinkaan niissä tieteissä on eri oppi-arvoja suoritettu? Et,
taivaan nimessä! Minä voin kyllä ummistaa silmäni ja antaa hänen
pyydystää sellaisen pikku perhosen kuin Goldthredin; mutta Teidän,
arvoisa vieraani, tulee olla ennakolta varoillanne ja varusteissanne,
jos vain haluatte kuulla rehellisen isäntänne neuvoa.»

»Eipä hätää, hyvä isäntä, neuvonne ei ole joutuva hukkaan», vastasi
Tressilian; »mutta täytyy minun kuitenkin suorittaa veto-osani, koska
kerran olen siitä sanani antanut. Mutta suvaitkaahan neuvoa minua vielä
hiukan -- kuka tai mitä on tämä Foster ja miksi yrittää hän niin
visusti pitää piilossa talonsa naisasukasta?»

»Enpä tosiaankaan», vastasi Gosling, »voi paljoa lisätä siihen, mitä
eilen illalla kuulitte. Hän oli ennen kuningatar Marian paavilaisia ja
nyt on hän kuningatar Elisabetin protestantteja; hän oli ennen
Abingdonin päämunkin hartaita puoluelaisia ja nyt elää hän tuon usein
mainitun herraskartanon isäntänä. Lyhyesti: ennen oli hän köyhä ja nyt
on hän rikas. Ihmiset puhuvat tuon vanhan avaran kartanon erinäisistä
huoneista, jotka olisivat kyllin komeita kuningattarellemmekin --
Jumala häntä siunatkoon! -- tarpeiksi. Jotkut arvelevat hänen löytäneen
aarteen puutarhasta, muutamat luulevat taas hänen myyneen sielunsa
paholaiselle siitä aarteesta ja toiset väittävät hänen peijanneen
päämunkilta kirkon hopeakalut, jotka uskonpuhdistuksen alkaessa
kätkettiin siihen vanhaan herraskartanoon. Rikas hän vain on, ja Jumala
ja hänen omatuntonsa, sekä ehkäpä paholainenkin vain tietävät, miten
hän on rikkaaksi tullut. Lisäksi on hän aina juro ja ynseä, eikä pidä
vähintäkään yhteyttä paikkakunnan muiden ihmisten kanssa, aivan kuin
olisi hänellä joku kummallinen salaisuus säilytettävänä tai kuin
pitäisi hän itseään toisenlaisesta tomusta tehtynä kuin me muut. Minun
nähdäkseni on aivan varmaa, että sukulaiseni ja hän heti joutuvat
riitaan, jos Mikko haluaa muistuttaa hänelle entistä tuttavuutta; ja
minä olen pahoillani siitä, että Te yhä, arvoisa herra Tressilian,
aijotte lähteä sisarenpoikani matkaan.»

Tressilian puolestaan vakuutti menettelevänsä hyvin varovasti, niin
ett'ei isännän tarvitsisi hänen puolestaan olla lainkaan huolissaan;
lyhyesti: hän esitteli isännälle kaikki ne tavanmukaiset vakuuttelut,
joilla rohkeaan tekoon vannoutuneet kokevat torjua ystäviensä
varoituksia.

Kuitenkaan ei matkustaja hyljännyt isännän esittelemää aamiaista ja hän
oli juuri lopettanut oivallisen aterian, jonka hänelle ja Goslingille
tarjosi kaunis Cicely, majatalon päivänpaiste, kun edellisen illan
sankari, Mikael Lambourne, astui huoneeseen. Pukeutuminen oli
nähtävästi tuottanut hänelle hieman työtä, sillä hänen vaatteensa,
jotka olivat nyt aivan toiset kuin ne, joita hän piti matkalla, olivat
uusinta kuosia ja sangen huolellisesti sovitellut saattamaan hänet
hyvin edulliseen valoon.

»Kautta kunniani, eno», sanoi urho, »Te laitoitte eilen märän illan,
mutta tunnenpa nyt sitä seuranneen kuivan aamun. Haluaisinpa mielelläni
tyhjentää terveydeksenne pikarillisen huonointa moskaanne. -- Heipä
hei! kaunis serkkuseni Cicely, minä jätin sinut lapseksi kehtoosi,
ja nyt seisot Sinä siinä samettiliiveissäsi niin kauniina
tytönheiskaleena, ett'ei Englannin aurinko ikänä valaissut somempaa.
Tunne ystäväsi ja sukulaisesi, Cicely ja tule tänne, lapsukaiseni,
jotta saan Sinua suudella ja antaa Sinulle siunaukseni.»

»Älähän pidä kovin suurta lukua Cicelystä, sukulaiseni», sanoi Giles
Gosling, »vaan anna hänen mennä menojaan Jumalan nimeen; sillä vaikka
Sinun äitisi olikin hänen isänsä sisar, niin ei se sentään vielä tee
teistä kummankaimoja.»

»Kuinka, eno», vastasi Lambourne, »luuletko Sinä minua sellaiseksi
lurjukseksi, että minä tekisin pahaa omille sukulaisilleni?»

»Kuka tässä nyt pahanteosta puhuu, Mikko?» vastasi eno, »mutta minä
olen nyt sellainen turhan varovainen. Kiilläthän ja kimaltelethan sinä,
koira vieköön, kuin käärme, joka keväällä luo vanhan nahkansa; mutta
etpä Sinä siitä huolimatta pääse hiipimään minun Eedeniini. Kyllä minä
pidän Eevastani huolta, Mikko, ja siihen saat koreasti tyytyä. -- Mutta
kyllä Sinä olet totta toisen kerran komeissa vehkeissä, poika! Kun
Sinua nyt tuollaisena katselee ja vertaa vaikka tähän herra
Tressilianiin ja hänen tummaan ratsastuspukuunsa, niin melkeinpä
sanoisi Sinua todelliseksi aatelismieheksi ja häntä juomanlaskijan
apulaiseksi!»

»Sepä sen, hyvä eno», vastasi Lambourne, »ei siinä kukaan muu
erehtyisikään kuin te maalaisittain kasvatetut, jotka ette ymmärrä
parempaa. Sillä sen minä vain sanon, enkä välitä vaikka sen kuka
kuulisi, että todellisessa aatelismiehessä on jotakin, minkä kykenevät
saavuttamaan vain harvat, jotka eivät ole siihen alaisuuteen syntyneet
ja kasvatetut. Minä en tiedä, mikä siinä oikein on temppuna; mutta
ainakin saatan minä astua ravintolaan yhtä komeasti, komennella
palvelijoita ja viinureita yhtä kaikuvasti, juoda maljani pohjaan yhtä
mahtavasti, vannoa ja sadatella yhtä väkevästi ja pidellä rahojani yhtä
avokätisesti kuin kuka tahansa noista kiliseväin kannusten ja
valkoisten sulkien sankareista ympärilläni -- vieköön minut sen tuhat
tulimmainen, jos minä sittenkään saan kiinni oikeasta äänestä, vaikka
koettaisin uudestaan sadat kerrat. Ravintolan isäntä panee minut
alimmaksi pöytänsä päähän ja tarjoaa minulle viimeiseksi; ja viinuri
sanoo: 'Kyllä tullaan, kuomaseni', ilman sen suurempia mutkia ja
kohteliaisuuksia. Mutta saakeli soikoon, vuotahan aikaa; sisu se
kissastakin hengen vie. Minussa on aatelismiestä kylliksi vetämään Tony
Tulenpistäjää nenästä, ja se riittäköön tällä kertaa.»

»Te pysytte siis yhä aikomuksessanne lähteä tervehtimään vanhaa
tuttavaanne?» kysyi Tressilian seikkailijalta.

»Vahvasti, herra», vastasi Lambourne; »kun panokset on suoritettu,
täytyy kestää leikki, sehän on laki kaikkialla maailmassa. Ja Tekin,
herra, ell'ei muistini petä (upotin sen näetten melkein liian syvälle
viinihaarikkaan!), otitte osaa vetooni?»

»Minä tosiaankin aijon seurata Teitä rohkealle retkellenne», vastasi
Tressilian, »jos Te vain suvaitsette päästää minut mukaan; ja olen minä
jo maksanut veto-osani arvoisalle isännällemme.»

»Sen on hän tehnyt», vahvisti Giles Gosling, »vieläpä niin kauneissa
Henrikin kultarahoissa, ett'ei kukaan iloinen veitikka ole ikänä
muuttanut parempia mesiviiniksi. Onnea siis vain yrityksellenne, koska
te nyt kerran kaikin mokomin tahdotte käydä Tony Fosterin kimppuun;
mutta sopiipa Teidän, kautta kunniani, ottaa toinenkin kulaus ennen
lähtöänne, sillä taitaapa vastaanotto siellä kartanossa tulla hieman
kuivanpuoleiseksi. Ja jos joudutte johonkin vaaraan, niin älkää missään
nimessä turvautuko kylmään teräkseen, vaan lähettäkää hakemaan minua,
Giles Goslingia, kunnan esimiestä, niin ehkä minä saisin jotakin selvää
Tony Fosterista, olkoon hän niin kopea kuin onkin.»

Sisarenpoika totteli tarkasti enonsa käskyä ja kulautti kurkkuunsa
toisen väkevän siemauksen haarikasta, huomauttaen, ett'ei hänen älynsä
koskaan palvellut häntä niin hyvin kuin hänen huuhdeltuaan sen
kammioita tukevalla aamuryypyllä. -- Ja niin lähtivät he yhdessä
taivaltamaan Anton Fosterin asuntoa kohti.

Cumnorin kylä on hauskasti rakennettu mäelle, ja aivan sen juurelle
ulottuvassa metsäisessä puistossa kohosi silloin Anton Fosterin asuma
vanha herraskartano, jonka rauniot ovat ehkä vielä nytkin näkyvissä.
Puisto oli siihen aikaan täynnä suuria puita ja etenkin vanhoja,
mahtavia tammia, jotka ojentelivat jättiläismäisiä käsivarsiaan
kartanoa ympäröivän korkean muurin yli, siten antaen paikalle
surullisen, yksinäisen, luostarimaisen näön. Puistoon päästiin
ulkomuurin vanhanaikuisesta ajoveräjästä, jota sulki kaksi suunnatonta
tammesta tehtyä, tiheästi nauloilla vahvistettua ovenpuoliskoa, niin
että koko laitos muistutti jonkun vanhan kaupungin porttia.

»Joudummepa me koreasti kiipeliin tässä», sanoi Mikael Lambourne,
porttia ja sen puoliskoja tarkastellen, »jos tuo epäluuloinen lurjus
kieltäisi meiltä kokonaan sisäänpääsyn, kuten on sangen luultavaa siinä
tapauksessa, että tuon puolivillaisen kamasaksan tunkeutuminen hänen
alueilleen saattoi hänet levottomaksi. Mutta eipä hätääkään», lisäsi
hän, työntäen valtaisaa ovenpuoliskoa, joka heti antoi perään, »ovi on
kutsuvasti auki; ja niinpä me nyt olemme tässä kielletyllä pohjalla,
ilman muuta estettä kuin raskaan, ruostuneissa saranoissaan kitisevän
tammi-oven ponneton vastustus.»

He olivat nyt saapuneet ylempänä kuvailemaimme vanhojen puiden
varjostamalle lehtokujalle, jota ennen olivat reunustaneet korkeat
marjakuusi- ja rautatammi-aitaukset. Mutta kun ei niitä oltu pitkiin
vuosiin lainkaan siivottu, olivat ne kasvaneet suuriksi pensaiksi tai
pikemminkin kääpiöpuiksi, ja levittivät nyt tiheitä, surullisia
lehviään tielle, jota ne ennen olivat suojelleet. Kuja oli sitäpaitsi
ruohoittunut, ja siinä kohosi parissa paikassa risukasoja, jotka oli
kerätty kaadettujen puiden jätteistä ja ladottu tähän kuivumaan.
Säännöllisiä kujia ja polkuja, jotka siellä ja täällä yhtyivät
päätiehen, peittivät samaten risukasat ja halkopinot sekä toisin
paikoin vesakot ja sinivatukkapensaat. Paitsi sitä autiuden tunnetta,
joka meidät niin vastustamattomasti valtaa katsellessamme ihmisen
käsialojen häviämistä ja turmeltumista hoidon puutteessa ja
huomatessamme toimeliaan elämän jälkien vähä vähältä hukkuvan
voimakkaan kasvullisuuden alle, levittivät nämä suuret puut avaralle
ulottuvine oksineen synkeän varjon koko maisemaan auringon ollessa
korkeimmillaankin ja tekivät vastaavan vaikutuksen täällä kulkevain
ihmisten mieliin. Sen tunsi yksinpä Mikael Lambournekin, niin vähän
kuin hän yleensä saikin vaikutelmia muusta kuin siitä, mikä
välittömästi koski hänen intohimojaan.

»Tämä metsähän on pimeä kuin suden kita», sanoi hän Tressilianille,
heidän siinä hitaasti kävellessään yksinäistä, piileilevää polkua ja
juuri nähdessään vanhan herraskartanon luostarimaisen julkipuolen ja
sen suipokkaat akkunat, muurivihreän ja kiertokasvien peittämät
tiiliseinät ja sen jykeväin savupiippujen metsän. »Oikeastaan», jatkoi
Lambourne, »ei Foster menettele niinkään tyhmästi; sillä koska hän ei
halua vieraita luokseen, niin on viisainta pitää talonsa sellaisessa
kunnossa, että hyvin harvat tulevat viekoitelluiksi astumaan hänen
alueilleen. Mutta jos hän olisi vielä se sama Anton, jonka minä muinoin
tunsin, olisivat nämä valtavat tammet jo aikoja sitten muuttuneet
jonkun kelpo puukauppiaan omaisuudeksi, tämä puisto olisi näyttänyt
valoisammalta keskiyöllä kuin nyt keskipäivällä, ja Foster olisi
istunut jossakin Whitefriarsinseutujen epäilyttävässä sopessa
pelaamassa epäilyttävää peliä niiden hinnasta.»

»Oliko hän sitten tosiaankin sellainen tuhlari?» kysyi Tressilian.

»Hän oli», vastasi Lambourne, »samanlainen kuin me muutkin, ei sen
pyhempi eikä sen säästeliäämpi. Mutta ikävintä oli minusta hänessä se,
että hän tahtoi aina pitää kaiken ilon itselleen ja että hän, kuten
sanotaan, nurisi jokaisesta vesipisarasta, joka juoksi hänen myllynsä
ohi. Minä tiedän hänen yksinään kaataneen kurkkuunsa sellaisia
viinimääriä, ett'en minä olisi saanut niistä selvää parhaimmankaan
berkshireläisen juomarin avulla; -- lisäksi kallistui hän luonteeltaan
vahvasti taikauskoon, mikä kaikki teki hänet arvottomaksi oikeiden
miesten seuraan. Ja nyt on hän kaivautunut tänne juuri sellaiselle
ovelalle ketulle soveliaaseen luolaan.»

»Saanko sitten kysyä, herra Lambourne», virkkoi Tressilian,
»minkätähden Te niin mielellänne haluatte uudistaa tuttavuuttanne
vanhan toverin kanssa, jonka luonne niin vähän sopii Teidän
luonteeseenne?»

»Ja saanko minä puolestani kysyä, herra Tressilian», vastasi Lambourne,
»miksikä Te niin mielellänne seuraatte minua tälle retkelle?»

»Johan minä ilmaisin Teille syyni», sanoi Tressilian. »luvatessani
ottaa osaa teidän vetoonne -- pelkästä uteliaisuudesta.»

»Kas vaan, kas vaan!» vastasi Lambourne, »miten Te hienot ja varovaiset
herrat aijotte käyttää hyväksenne meitä, jotka elämme älymme vapaasta
käyttelemisestä! Jos minä olisin vastannut niin Teidän kysymykseenne ja
sanonut pelkän uteliaisuuden vieneen minut tervehtimään vanhaa
toveriani Anton Fosteria, takaan minä, että Te olisitte väittänyt sitä
verukkeeksi ja turhaksi juoneksi. Mutta minulle pitäisi luulemma
kaikkien vastausten kelpaaman.»

»Ja miks'ei pelkkä uteliaisuus», intti Tressilian, »voisi olla
riittävänä syynä tähän kävelymatkaan?»

»No, no, ei sillä tavalla, herraseni», vastasi Lambourne; »Te ette voi
syöttää minulle mitä tahansa niin helposti kuin luulette, sillä minä
olen viipynyt aikamme terävimpien henkien seurassa liian kauvan,
nielläkseni kaunoja jyvinä. Te olette aatelismies synnyltänne ja
kasvatukseltanne -- Teidän käytöksenne sen todistaa; Teidän tapanne
ovat hienostuneet ja maineenne tahraton -- Teidän esiintymisenne sen
osoittaa ja enonikin väittää samaa; ja kuitenkin liitytte Te sellaiseen
lurjukseen, joksi minua ihmiset hokevat; ja vaikka Te tiedättekin minut
sellaiseksi, seuraatte Te minua tervehtimään miestä, jota ette lainkaan
tunne -- ja kaikki tämä olisi muka vain pelkkää uteliaisuutta, hitto
vieköön! -- Jos tämä veruke noin vain piloilla punnittaisiin,
puuttuisipa se totta toisen kerran muutamia nauloja oikeasta painosta!»

»Jos Teidän epäilyksenne olisikin oikeutettu», sanoi Tressilian, »niin
ettepä Tekään puolestanne ole osoittanut minulle luottamusta, joka
korvaisi ja ansaitsisi minun luottamukseni.»

»No, jos sitä vain puuttuu», sanoi Lambourne, »niin ovat minun syyni
päivän selvät. Niin kauvan kun nämä kolikkoni kestävät -- näin puhuen
veti hän kukkaron taskustaan, heitti sen ilmaan ja sieppasi jälleen
kiinni -- ostan minä niillä huvia, ja kun ne loppuvat, täytyy minun
saada lisää. No, jos nyt tämä salaperäinen linnan neiti, tämä Tony
Tulenpistäjän hurmaava Lindabrides on tosiaankin niin viehättävä kuin
sanotaan, niin onpa olemassa toiveita siitä, että hän auttaisi minua
sulattamaan näitä kultakolikoitani hopearahoiksi; ja jos taas Anton on
niin rikas roisto kuin ihmiset huutavat, niin saa hän koetella
viisasten kiveä minuun ja muuttaa minun hopearahani kiiltäviksi
kultarahoiksi jälleen.»

»Sangen käytännöllinen aije tosiaankin», sanoi Tressilian; »mutta enpä
näe mitään mahdollisuutta sen toteuttamiseksi.»

»Ehkei tänään, ehkei huomennakaan», vastasi Lambourne; »enhän minä
toivokaan saavani sitä vanhaa veijaria koukkuun ennen kuin olen
taitavasti asetellut pohjatäkyni. Mutta minä tiedän tänään hieman
enemmän hänen asioistaan kuin eilen illalla, ja minä olen käyttelevä
niin tietojani, että hän luulee niitä täydellisemmiksi kuin ne
ovatkaan. -- Ei, ilman huvituksen tai hyödyn tai molempain toiveita en
olisi jalallani astunut tämän kartanon alueelle, sen saatte uskoa,
sillä minä vakuutan Teille, ett'ei mielestäni meidän käyntimme ole
suinkaan aivan vaaraton. -- Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja meidän
täytyy parhaamme mukaan suoriutua seikkailustamme.»

Hänen näin puhuessaan olivat he tulleet avaraan hedelmätarhaan, joka
ympäröi taloa kahdelta puolen, vaikka sen puut olivatkin hoitamattomina
saaneet kasvaa omin valloin ja sammaloitua ja vaikka ne näyttivätkin
antavan enää hyvin huonon sadon. Muutamat niistä, joita oli ennemmin
kasvatettu ruoderistikoissa, olivat palanneet luonnolliseen
kasvamistapaansa ja tarjosivat nyt nähtäväksi mitä omituisimpia, niiden
alkuperäisestä olotilasta johtuneita muotoja. Suurin osa maata, joka
ennen oli ollut jaettuna lavoihin ja kukkapenkereihin, oli
samanlaisessa autiossa tilassa kuin koko puistokin, lukuunottamatta
muutamia pöyhittyjä aloja, joissa näkyi tavallisia keittiökasveja.
Kuvapatsaat, jotka olivat koristaneet puutarhaa sen loiston päivinä,
olivat nyt suistuneet jalustoiltaan ja särkyneet sirpaleiksi, ja suuri
huvimaja, jonka raskasta kivi-otsikkoa koristivat Simsonin elämää ja
tekoja esittävät veistokset, oli samassa rappeutuneessa ulassa.

He olivat nyt kulkeneet tämän oikean Laiska-Jaakon hedelmätarhan läpi
ja saapuneet vain muutaman askeleen päähän talon ovesta, kun Lambourne
herkesi puhumasta; sangen mieluinen seikka Tressilianille, se kun
pelasti hänet pahasta pälkähästä: hänenhän olisi pitänyt joko ryhtymän
selittelyihin tai vastaamaan siihen avomieliseen tunnustukseen, jonka
hänen matkakumppaninsa oli juuri tehnyt hänen tänne tulemisensa syistä
ja tarkoitusperistä. Lambourne kolkutti rohkeasti ja lujasti talon
jykevään oveen ja huomautti samalla nähneensä heikompia ovia
maakunnanvankiloissakin. He saivat kolkuttaa useampia kertoja,
ennenkuin muuan vanha, happamannäköinen palvelija tuli tirkistelemään
heitä rautakangilla varustetun oven pienestä nelikulmaisesta reijästä
ja kysymään, mikä heillä oli asiana.

»Meidän täytyy saada heti paikalla puhutella herra Fosteria ylen
tärkeissä asioissa», oli Mikael Lambournen kerkeä vastaus.

»Minusta nähden tulee Teidän vaikeaksi pitää pystyssä tätä
väitettänne», kuiskasi Tressilian kumppanilleen, palvelijan lähtiessä
viemään sanaa isännälleen.

»Joutavia», vastasi seikkailija; »ei kukaan soturi pääsisi urallaan
eteenpäin, jos hän aina aprikoisi, milloin ja miten hän selviää
pulasta. Kunhan vain ensin pääsemme sisään, niin kyllä kaikki käy
hyvin.»

Pian tulikin palvelija takaisin, ja vetäen varovasti pois salvat ja
rautakanget, avasi oven ja päästi sankarimme holvikäytävää pitkin
erääseen nelikulmaiseen, rakennusten ympäröimään pihaan. Holvikäytävää
vastapäätä oli toinen ovi, jonka palvelija samaten avasi ja saattoi
heidät kivipermantoiseen vastaanottohuoneeseen, missä oli vain hyvin
vähän huonekaluja ja nekin mitä karkeinta ja vanhanaikaisinta tekoa.
Akkunat olivat korkeat ja leveät ja ulottuivat lähes kattoon asti,
jonka laudoitus oli mustaksi maalattua tammea; niitä, jotka antoivat
nelikulmaiseen pihaan, varjostivat ympäröivät korkeat rakennukset, ja
kun niitä vielä tukivat jyhkeät kivipylväät ja himmensivät monet
tiheään maalatut uskonnolliset vertauskuvat ja raamatun historiasta
otetut kohtaukset, päästivät ne kokoonsa nähden vain hyvin vähän valoa
sisään, ja sekin, mitä pääsi, sai maalatun lasin läpi tunkeuduttuaan
saman synkeän ja kolkon sävyn.

Tressilianilla ja hänen oppaallaan oli kylliksi aikaa tarkastella
kaikkia näitä yksityiskohtia, sillä he saivat odottaa melkoisen aikaa
siinä huoneessa, ennenkuin kartanon nykyinen isäntä sinne saapui.
Vaikka Tressilian olikin valmistautunut näkemään vastenmielisen ja
inhoittavan olennon, voitti kuitenkin Anton Fosterin rumuus kaikki
hänen odotuksensa. Hän oli keskikokoinen, vahvaa, mutta niin kömpelöä
tekoa, että se läheni epämuotoisuutta ja että kaikki hänen liikkeensä
olivat raskaita ja saamattomia kuin vasenjalkaisen ja vasenkätisen
miehen. Hänen tukkansa, jonka järjestelemisessä sekä silloisen että
nykyisen ajan miehet osoittivat sangen suurta huolellisuutta ja
siroutta, ei ollut suinkaan tarkasti silitetty eikä aseteltu lyhyihin
kiehkuroihin tai muutoin huoliteltu samaan tapaan kuin näemme tukan
esitetyksi vanhoissa maalauksissa ja kuin nykyäänkin vielä hienot
herrat käyttävät, vaan tulvaili se mustana ryöppynä karvalakin alta ja
riippui pitkinä, kammantuntemattomina vanukkeisina suortuvina hänen
tuimasti rypistyneelle otsalleen ja hänen omituisille, vastenmielisille
kasvoilleen. Hänen terävät, mustat silmänsä tuijottivat syvältä
leveiden ja tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun ne olivat tavallisesti
maahan suunnatut, näyttivät ne ikäänkuin häpeävän luonnollista
ilmettään ja kätkevän sen ihmisten katseilta. Mutta kun hän joskus
muita lähemmin tarkastaakseen äkkiä kohotti ne ja seivästi ne terävästi
puhekumppaniinsa, näyttivät ne ilmaisevan mitä hurjimpia intohimoja ja
samalla sellaista tahdonvoimaa, joka kykeni milloin tahansa
tukahuttamaan tai salaamaan tämän miehen rinnassa raivoavat väkevät
tunteet. Näitä silmiä ja tätä muotoa vastaavat piirteet olivat
epäsäännölliset ja niin omituiset, että ne lähtemättömästi painuivat
jokaisen mieleen, joka ne oli kerran nähnyt. Lyhyesti: Tressilianin
täytyi tunnustaa itselleen, että tämä Anton Foster, joka nyt seisoi
heidän edessään, oli viimeinen henkilö, ainakin ulkonaisesta muodosta
päättäen, jota hän olisi aivan odottamatta ja kutsumatta, käskemättä
halunnut tunkeutua tervehtimään. Hänen päällään oli ruskeanpunaisesta
nahasta tehty nuttu, samaa lajia, jota varakkaammat maalaiset
käyttivät, ja uumenilla puhvelinnahkainen vyö, johon oikealle puolelle
oli pistetty pitkä puukko eli tikari ja vasemmalle lyhyt, leveäteräinen
miekka. Hän nosti silmänsä huoneeseen astuessaan ja loi terävän,
läpitunkevan katseen vieraisiinsa, mutta suuntasi ne kohta alas taas
ikäänkuin askeleitaan lukeakseen, edetessään hitaasti huoneen
keskikohdalle, ja kysyi matalalla, tukehtuneella äänellä: »Saanko
kysyä, hyvät herrat, syytä tähän käyntiin?»

Hän katsahti Tressilianiin, ikäänkuin häneltä vastausta odottaen; niin
sattuva oli Lambournen huomautus siitä, että kasvatuksen ja arvon
etevämmyys paistaa läpi huonommankin puvun. Mutta Mikael ehätti
vastaamaan hänelle vanhan ystävän täydellisellä siekailemattomuudella
ja antamatta äänessään ilmetä vähintäkään epäilystä mitä
sydämellisimmästä vastaanotosta.

»Heipä hei, rakas ystäväni ja leikkitoverini Tony Foster!» huudahti
hän, tarttui toisen vastahakoiseen käteen ja pudisti sitä niin
innokkaasti, että saattoi puhuttelemansa juurevan miehen melkein
horjahtelemaan; »no, mitenkä Sinä nyt oikein jaksat niin pitkästä
aikaa? -- Kuinka! oletko kokonaan unohtanut ystäväsi, toverisi ja
kujekumppanisi Mikael Lambournen?»

»Mikael Lambournen!» sanoi Foster, katsahti häneen, loi sitten silmänsä
alas taas ja irroitti muitta mutkitta kätensä toisen ystävällisestä
puristuksesta, »oletteko Te Mikael Lambourne?»

»Olen, niin totta kuin Sinä olet Anton Foster», vastasi Lambourne.

»Hyvä on», vastasi hänen juro isäntänsä; »ja mitä toivoo Mikael
Lambourne käynnistään täällä?»

»_Voto a Dios_», vastasi Lambourne, »ainakin odotin minä parempaa
vastaanottoa, kuin minun osakseni nähtävästi tulee.»

»Mitä! Sinä hirtehinen -- Sinä vankilarotta -- Sinä pyövelin ja hänen
uhriensa ystävä», vastasi Foster, »vieläkö Sinä kehtaat vaatia
ystävyyttä sellaiselta ihmiseltä, jonka kurkkutorvea eivät Tyburnin
kaulukset ympäröi?»

»Olkoonpa laitani vaikka niinkin, kuten sanoit», vastasi Lambourne, »en
huoli ruveta siitä kanssasi kiistelemään; mutta kelpasipa minun seurani
ennen vanhalle ystävälleni Anton Tulenpistäjälle, vaikka hän nyt onkin
jollakin käsittämättömällä tavalla päässyt Cumnorin kartanon
isännäksi.»

»Kuuleppas Sinä, Mikael Lambourne», sanoi Foster; »Sinä olet peluri ja
Sinä elät voitonmahdollisuuksien laskemisesta -- laske minulle nyt
erikoiseksi ansioksi, ett'en minä heitä Sinua tuosta akkunasta
linnanhautaan.»

»Kaksikymmentä yhtä vastaan, ett'et sitä tee», vastasi urhea
vierailija.

»Ja miks'enkäs, jos saan luvan kysyä?» sähisi Anton Foster, purren
hampaitaan ja puristaen huulensa yhteen miehen lailla, joka koettaa
hillitä väkevää sisäistä kuohuntaansa.

»Siks'et», vastasi Lambourne kylmästi, »ett'et henkesi pelosta uskalla
koskea sormellasikaan minuun. Sillä minä olen Sinua nuorempi ja
vahvempi, ja minussa on kaksinkertaisesti tappelupaholaista,
vaikkeikaan ehkä täsmälleen niin paljon salajuonipaholaista, joka kokee
maanalaisia teitä päästä tarkoituksensa perille -- joka kätkee
hirttonuoria ihmisten pielusten alle ja joka sekoittaa rotanmyrkkyä
heidän liemeensä, kuten näytelmässä sanotaan.»

Foster katsahti häneen tutkivasti, kääntyi sitten poispäin ja asteli
kahteen kertaan läpi huoneen yhtä vakavasti ja hitaasti kuin hän oli
sinne tullutkin; sitten palasi hän äkkiä takaisin, ojensi kätensä
Mikael Lambournelle ja sanoi: »Älä ole suutuksissasi minulle, kunnon
Mikkoseni; minä halusin vain koettaa, vieläkö Sinulla on matkassasi
yhtään entistä kelpo suorasukaisuuttasi, jota Sinun kadehtijasi ja
panettelijasi sanoivat julkeaksi hävyttömyydeksi.»

»Sanokootpa ne sitä miksi tahansa», vastasi Mikael Lambourne, »se on
kuitenkin se tavara, jota meidän on pakko kuljettaa mukanamme läpi
maailman. -- Tupet ja tikarit! Sanonpa Sinulle, mies, että kun minun
oma hävyttömyysvarastoni oli aivan liian pieni saadakseni aikaan hyviä
kauppoja, otin minä sitä laivaani parisen tonnia jokaisesta satamasta,
jonne laskin elämän matkalla, samalla heittäen mereen kaiken sen
vaatimattomuuden ja arastelun, mikä oli sattunut laivaan jäämään,
tehdäkseni tilaa paremmalle tavaralle.»

»Mitä tulee vaatimattomuuteen ja arasteluun», virkkoi Foster, »niin
purjehdit Sinä aina niiden suhteen varalastissa. -- Mutta kuka on tämä
urhea mies tässä, kunnon Mikkoseni? -- Onko hänkin korinttilainen --
samanlainen taskuvaras kuin Sinäkin?»

»Minä pyydän Sinua, opi tuntemaan herra Tressilian, röyhkeä Foster»,
sanoi Lambourne, esittäen ystävänsä vastaukseksi ystävänsä kysymykseen,
»opi tuntemaan hänet ja opi kunnioittamaan häntä, sillä hän on monilla
ihmeellisillä ominaisuuksilla varustettu aatelismies; ja vaikka hän ei
harjoitakaan varsinaisesti minun ammattiani, ei ainakaan mikäli minä
tiedän, niin osaa hän kuitenkin asiaankuuluvasti kunnioittaa ja ihailla
meidänlaisiamme taiteilijoita. Hänkin on kerran aivan varmaan pääsevä
hyvin pitkälle; mutta nyt on hän vasta oppipoika, äskenkääntynyt vain,
joka hakee taitoniekkojen seuraa, samaten kuin alotteleva miekkailija
käy mestarien koulua, nähdäkseen kuinka oikeat iskumiehet säilää
sävähyttelevät.»

»Jos hänen avunsa tosiaankin ovat sitä laatua, niin pyydän minä Sinua
siirtymään kanssani toiseen huoneeseen, kunnon Mikkoseni, sillä se,
mitä minulla on Sinulle sanomista, on vain Sinun korviasi varten. --
Sillävälin pyydän minä Teitä, herra, odottamaan meitä täällä,
lähtemättä mihinkään -- sillä tässä talossa on henkilöitä, jotka
säikähtäisivät nähdessään vieraan miehen.»

Tressilian suostui, ja niin läksivät nuo kaksi kunnianarvoisaa
kumppanusta huoneesta, jättäen hänet sinne yksin odottamaan heidän
palaamistansa.




IV Luku.

    Kahta herraako ei palvella? -- Tää nuori mies
    Lepyttäis Luojan, pirun tahtoa ei rikkois;
    Hartaasti rukoilee, kun konnantyönsä alkaa,
    Ja kiittää hartaasti, kun se on tehty.

                  _Vanha Näytelmä_.

Huone, johon Cumnorin kartanon isäntä vei arvoisan vieraansa, oli
suurempi sitä, missä he olivat ensiksi keskustelleet ja näytti vieläkin
rappeutuneemmalta ja autiommalta. Valtavat tammikaapit, joiden laudakot
olivat samaa puuta, ympäröivät huonetta ja olivat muinoin säilöihinsä
kätkeneet suuret määrät kirjoja, joista oli paljon vieläkin jäljellä,
vaikkakin revittyinä ja raastettuina, pölyn peittäminä, kalliit
hakasensa ja kantensa menettäneinä ja heiteltyinä kasapäihin kokonaan
arvottomina ja jätettyinä jokaisen hävittäjän mielivaltaan. Itse
kaapitkin olivat nähtävästi joutuneet samojen tiedon vihollisten raivon
esineiksi, jotka olivat niiden suojaamat nidoksetkin hävittäneet.
Useista kohdin oli niistä laudakot ryöstetty tai oli ne muutoin
särjetty ja revitty, ja lisäksi peittivät niitä hämähäkinverkot ja
paksut tomukerrokset.

»Miehillä, jotka nämä kirjat kirjoittivat», sanoi Lambourne ympärilleen
katsahtaen, »ei ollut kai aavistustakaan, kenen huostaan ne lopulta
joutuisivat.»

»Eikä mitä suurta hyötyä ne minulle tuottavat», virkkoi Anton Foster --
»keittiömestari kiilloittelee niillä astioitaan, ja palveluspoika on
useat kuukaudet puhdistanut saappaitani vain niillä.»

»Ja kuitenkin», sanoi Lambourne, »olen minä ollut kaupungeissa, missä
tuollaista oppinutta tavaraa olisi pidetty liian hyvänä moisiin
tarkoituksiin.»

»Mitä joutavia!» vastasi Foster, »nehän ovat kaikki tyyni
paavillista roskaa -- sen vanhan veijarin, Abingdonin päämunkin
yksityistutkimuksia. Puhdasta jumalansanaa julistavan saarnan
yhdeksästoista osa on arvokkaampi kuin koko vaunullinen noita
roomalaisen ketunpesän perkeitä.»

»No vie sun peijakas, mestari Tony, Tulenpistäjä!» kuului Lambournen
vastaus.

Foster katsahti häneen tuikeasti sanoessaan: »Kuulehan, kunnon
Mikkoseni; unohda se nimi ja tapaus, johon se viittaa, ell'et halua
meidän äskettäin uudelleen henkiin herätetyn ystävyytemme kuolevan
äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa.»

»Niinkö?» sanoi Mikael Lambourne, »mutta Sinullahan oli tapana
pöyhkeillä osasta, joka Sinulla oli ollut näiden kahden kerettiläisen
piisparahjuksen polttamisessa.»

»Se tapahtui siihen aikaan», vastasi hänen puhekumppaninsa, »kun minä
vielä olin vihan valloissa ja vääryyden kahleissa, mutta se ei enää
sovi minun askeleihini eikä teihini nyt, jolloin minä olen kutsuttu
kilvoittelukentälle. Arvoisa herra Melkisedek Maultext vertasi minun
hairahdustani tässä suhteessa apostoli Paavalin hairahdukseen, tämä kun
vartioitsi Pyhän Stefanuksen kivittäjäin vaatteita. Hän saarnasi tästä
aiheesta kolmena sunnuntaina peräkkäin ja valaisi sitä erään
kunnioitettavan kuulijan -- tarkoittaen minua -- käytöksellä.»

»Pyydän, vaikene, vaikene jo, Foster», sanoi Lambourne; »sillä en
tiedä, miten se tapahtuu, mutta minun ihoni käy aina kananlihalle kun
minä kuulen pirun selittelevän raamattua; ja sitäpaitsi, miten oli
Sinulla, mies, sydäntä hyljätä tuo vanha mukava uskontosi, jonka
saatoit heittää verhoksesi tai riisua yhtä helposti kuin hansikkaan?
Muistanpa vielä, miten Sinä olit kärkäs viemään omantuntosi
ripitettäväksi heti kun kuu oli lopussa, ja kun pappi oli sen sitten
silittänyt ja kiilloittanut ja pessyt valkoiseksi, olit Sinä jälleen
valmis pahimpiin konnankoukkuihin, mitä ajatella saattoi, aivan kuin
lapsi, joka silloin halukkaimmin juoksee likalätäkköön, kun se on
saanut ylleen puhtaan pyhänutun.»

»Älä Sinä huolehdi minun omastatunnostani», sanoi Foster, »sillä siitä
Sinä et voi ymmärtää mitään, Sinulla kun ei ole omaatuntoa ollut
olemassakaan. Käy mieluummin asiaan ja sano minulle lyhyesti, mitä Sinä
minusta tahdot ja mikä toivo on tuonut Sinut tänne?»

»Itseni parantamisen toivo tietysti», vastasi Lambourne, »kuten sanoi
sekin akka, joka hyppäsi Kingstonin sillalta veteen. Katsos, tässä
pussissa on kaikki, mitä minulle on jäänyt niin pyöreästä summasta kuin
mies ikinä saattaa toivoa kantavansa lakkarissaan. Sinulla on täällä
nähdäkseni hyvät olot, ja luullakseni on Sinulla vaikutusvaltaisia
ystäviä, koska ihmiset puhuvat Sinun olevan jossakin erikoisessa
suojeluksessa -- no, älä nyt tuijota siinä kuin pistetty sika, sillä
etpä Sinä voi tanssia verkossa muiden näkemättä! Nytpä tiedän minä,
ettei moista suojelusta suinkaan saada ilmaiseksi; Sinun täytyy
suorittaa siitä palveluksia, ja niihin tarjoan minä Sinulle apuani.»

»Mutta ellenpä minä tarvitsisikaan Sinun apuasi, Mikko? Luullakseni
voisit Sinä kaikessa vaatimattomuudessasi otaksua sellaisenkin
tapauksen mahdolliseksi.»

»Se merkitsee», penäsi Lambourne, »että Sinä mieluummin tahdot ottaa
yksin koko jutun urakallesi kuin jakaa palkkion toisen kanssa -- mutta
äläpäs ole liian ahne, Anton. Liika ahtaminen halkaisee säkin, ja jyvät
joutuvat hukkaan. Katsos, kun metsästäjä lähtee hirveä tavoittamaan,
ottaa hän mukaansa useampia koiria --. Hänellä on väkevä vainukoira
ajamassa haavoitettua otusta takaa yli vuorten ja läpi laaksojen, mutta
hänellä on myöskin varalla tulinen verikoira, joka karkaa saaliinsa
kurkkuun heti ensi näkemältä. Sinä olet se vainukoira, minä olen se
verikoira, ja Sinun isäntäsi tarvitsee kai molempien apua ja hän lienee
kylliksi varakas palkitakseen sen. Sinussa on syvää oveluutta --
hellittämätöntä sitkeyttä -- kestävää, voimakasta luonteenhäijyyttä,
missä kaikessa Sinä voitat minut. Mutta sitävastoin olen minä
rohkeampi, ketterämpi ja soveliaampi työhön ja toimeen. Erillään eivät
meidän ominaisuutemme ole vielä aivan täydellisiä; mutta yhdistä ne ja
me ajamme maailmaa edellämme, mihin haluamme. Mitä sanot -- lähdemmekö
yhdessä metsälle?»

»Ehdotuksesi on koiramainen, ja Sinä tunkeudut minun
yksityisasioihini», vastasi Foster; »mutta Sinähän oletkin aina ollut
kaltoin kasvatettu koiranpenikka.»

»Sinulla ei tule olemaan syytä sanoa niin, ellethän halveksi minun
kohteliasta tarjoustani», virkkoi Mikael Lambourne; »mutta jos
halveksit, niin pysyppäs loitolla minusta, herra Ritari, kuten laulussa
sanotaan. Minä joko autan Sinun tuumiasi tai kaadan; sillä minä olen
tullut tänne toimimaan, joko sitten Sinun kanssasi tai Sinua vastaan.»

»Hyvä», sanoi Anton Foster, »koska Sinä jätät minulle niin kauniin
valinnan, niin haluan minä mieluummin olla Sinun ystäväsi kuin
vihollisesi. Olet oikeassa; minä voin tosiaankin hankkia Sinut herran
palvelukseen, jolla on kylliksi varoja elättää meidät molemmat ja vielä
satakunta lisäksi. Ja totta puhuakseni onkin Sinulla oivallisia
ominaisuuksia hänen palvelukseensa. Hän vaatii rohkeutta ja kätevyyttä
-- oikeuden pöytäkirjat todistavat puolestasi; epäröiminen ja
arastelu eivät menesty hänen palveluksessaan -- kuka ikänä epäilikään
Sinulla olevan omaatuntoa? -- Uskaliaan täytyy sen pojan olla, joka
aikoo hovimiehen seuralaiseksi -- ja Sinun kasvosi ovat yhtä
läpitunkemattomat kuin milanolainen naamus. Vain yhdessä suhteessa
haluaisin minä nähdä Sinut toisenlaisena.»

»Ja mikä se olisi, kallein ystäväni Anton?» kysyi Lambourne; »sillä
minä vannon seitsemän unikeon päänalusen kautta, etten minä ole hidas
sitä korjaamaan.»

»No nytpä juuri annoit siitä esimerkin», sanoi Foster. »Sinun
puheessasi tuntuu vielä liiaksi vanha leima, ja Sinä höystät sitä
alinomaa omituisilla paavilaishajuisilla kirouksilla. Lisäksi on Sinun
ulkonainen ihmisesi aivan liian riehakkaan ja hurjastelevan näköinen
kelvatakseen Hänen Ylhäisyytensä seurueeseen, koska hänen täytyy ennen
kaikkea pitää pystyssä mainettansa maailman silmissä. Sinun täytyy
muovailla pukuasi vakavamman ja arvokkaamman kaavan mukaan; kantaa
viittaasi molemmilla hartioilla ja pitää kaularöyhelöäsi siistinä ja
hyvin silitettynä -- Sinun täytyy avartaa hattusi reunoja ja vähentää
suunnattomien roimahousujesi laveutta --- käydä kirkossa tai, mikä
vielä parempi, hartauskokouksissa vähintäin kerran kuussa -- vannoa
vain kunnian ja omantunnon kautta -- luopua pöyhkeilevästä
katsannostasi eikä Sinun tule milloinkaan koskea miekkasi kahvaan
ennenkuin on olemassa vakavia, pakottavia syitä tämän maallisen aseen
paljastamiseen.»

»Kautta tämän auringonvalon, Anton, Sinä olet hullu», vastasi
Lambourne. »Ja Sinä olet kuvannut minulle pikemminkin jonkun
puritanilaiseukon ovenvartijan kuin kunnianhimoisen hovimiehen
seuralaisen! Niinpä niin, sellaisen raukan, joksi Sinä halusit minut
tehdä, tulisi kantaa kirjaa vyössään tikarin asemesta, ja hänessä voisi
nipin näpin otaksua olevan kylliksi urheutta saattelemaan kopeata
porvarisakkaa kirkkoon Pyhän Antoniuksen päivänä ja tappelemaan hänen
takiansa jonkun litteälakkisen kankurin kanssa seinivierestä. Toista
maata pitää sen miehen uljuuden oleman, joka haluaa kulkea hoviin
aatelismiehen seurueessa.»

»Tyynny, tyynny, herraseni», virkkoi Foster, »Englanti on paljon
muuttunut siitä kun Sinä opit sitä tuntemaan; ja niitä on paljon
sellaisia, jotka käyvät mitä rohkeimpia ja salaperäisimpiä teitä, mutta
joiden puheessa ei silti tapaa ainoatakaan pöyhkeilevää sanaa eikä
kirousta eikä rivoa käännettä.»

»Se merkitsee», vastasi Lambourne, »että he ovat kauppaliitossa pirun
kanssa, mainitsematta hänen nimeänsä liikkeessään! -- No hyvä, minä
haluan panna parastani teeskentelytaidossa mieluummin kuin kadottaa
pohjan jalkojeni alta tässä uudessa maailmassa, koska siitä Sinun
sanojesi mukaan on tullut niin turhan tarkka. Mutta, Anton, mikä onkaan
sen aatelismiehen nimi, jonka palveluksessa minun täytyy oppia
tekopyhäksi?»

»Ahaa! mestari Mikael, sinnepäinkö sitä nyt tähdätäänkin!» sanoi Foster
ilkeästi hymyillen; »ja tätä tietoako Sinä halusitkin minun
salaisuuksistani? -- Mistä tiedät Sinä ylimalkaan, että sellaista
henkilöä onkaan _in rerum natura_, ja etten minä ole tässä kaiken
aikaa syöttänyt Sinulle pajuköyttä?»

»Sinä syöttänyt minulle pajuköyttä, Sinä taikina-aivoinen hölmö!»
vastasi Lambourne vähääkään hätkähtämättä; »niin musta ja mutainen kuin
luuletkin olevasi, niin lupaan minä päivässä nähdä Sinun ja Sinun
salaisuuksiesi, kuten niitä nimität, läpi yhtä selvästi kuin vanhan
tallilyhdyn likaisen sarven.»

Tähän kohtaan katkaisi heidän keskustelunsa viereisestä huoneesta
kuuluva kirkaisu.

»Abingdonin Pyhän Ristin kautta!» huudahti Anton Foster, unohtaen
säikähdyksissään koko protestanttilaisuutensa, »minä olen mennyttä
miestä!»

Näin kiljaisten syöksyi hän Mikael Lambournen seuraamana huoneeseen,
mistä huuto oli kuulunut.

Mutta ymmärtääksemme tämän huudon, joka keskeytti heidän keskustelunsa,
täytyy meidän mennä hieman taaksepäin kertomuksessamme.

On jo huomautettu, että kun Lambourne seurasi Fosteria kirjastoon, jäi
Tressilian yksikseen entiseen vastaanottohuoneeseen. Hänen musta
silmänsä heitti poistuviin halveksivan katseen, josta hänen mielensä
heti otti osan omaan laskuunsa, koska hän oli hetkeksikään alentunut
heidän toverikseen.

»Nämä ovat siis apulaisia, Amy» -- näin puheli hän itsekseen -- »joihin
Sinun julma kevytmielisyytesi -- Sinun ajattelematon ja mitä
ansaitsemattomin petollisuutesi ovat tuominneet turvautumaan hänet,
josta hänen ystävänsä kerran toivoivat vallan toista ja joka nyt
halveksii itseänsä samoinkuin muut tulevat häntä halveksimaan sen
kataluuden takia, mihin hän on alennutut rakkaudesta Sinuun! Mutta minä
en lakkaa etsimästä Sinua, joka kerran olit puhtaimman ja hartaimman
lempeni esineenä, vaikk'et Sinä tästälähin voikaan olla minulle muuta
kuin kyynelten lähde. -- Minä tahdon pelastaa Sinut viettelijältäsi ja
omalta itseltäsi -- Minä tahdon antaa Sinut takaisin omaisillesi --
Jumalallesi. Minä en voi käskeä kirkasta tähteä kimmeltämään jälleen
radalla, josta se kerran ammahti syrjään, mutta --»

Hiljainen kahaus huoneessa keskeytti hänen haaveilunsa; hän katsahti
ympärilleen, ja siinä ihanassa, komeasti puetussa naisessa, joka juuri
silloin astui näkyviin eräästä sivu-ovesta, tunsi hän etsimänsä
esineen. Tämän näyn ensimäinen vaikutelma sai hänet kätkemään kasvonsa
viittansa kauluksen suojaan siksi kunnes tulisi otollinen hetki itsensä
paljastamiseen. Mutta hänen aikeensa ehkäisi nuori nainen (hän ei ollut
kahdeksaatoista vuotta vanhempi), joka juoksi iloisena häntä kohti ja,
vetäen häntä viitasta, sanoi veikeästi: »No, armas ystäväni, koska minä
olen odottanut Sinua niin kauvan, et Sinä saa tulla minua katsomaan
ollaksesi piilosilla -- Sinua syytetään kavalluksesta todellista
rakkautta ja harrasta kiintymystä kohtaan; ja Sinun täytyy ilmestyä
oikeuden eteen ja vastata sille peittämättömin kasvoin -- mitä sanot,
syyllinen vaiko syytön?»

»Ah, Amy!» sanoi Tressilian matalalla ja surullisella äänellä
salliessaan hänen vetää viitan kasvoiltaan. Hänen äänensä sävy ja vielä
enemmän hänen kasvojensa odottamaton näky muuttivat heti naisen
leikillisen tuulen -- hän horjahti taaksepäin, painui kalpeaksi kuin
kuolema ja nosti kädet silmilleen. Tressilian oli hänkin hetkisen aivan
hämmennyksissään, mutta näyttäen äkkiä muistavan, mitenkä välttämätöntä
oli käyttää tilaisuutta, joka ei ehkä koskaan enää palaisi, sanoi hän
hiljaa: »Amy, älä pelkää minua.»

»Miksi Teitä pelkäisin?» sanoi nainen laskien kädet kauneilta
kasvoiltaan, joita uudelleen peitti heleä puna. -- »Miksi pelkäisin
Teitä, herra Tressilian? -- ja miksi olettekaan, herra, kutsumatta,
käskemättä tunkeutunut asuntooni?»

»Asuntoonne, Amy!» huudahti Tressilian. »Ah! Onko vankila Teidän
asuntonne? -- Inhoittavimman miehen kaitsema vankila, miehen, joka ei
sentään voi olla suurempi konna kuin hänen käskijänsäkään!»

»Tämä talo on minun», sanoi Amy, »minun, niinkauvan kuin minua haluttaa
asua siinä -- jos minua miellyttää elää yksinäisyydessä, niin kenellä
on siihen sanomista?»

»Isällänne, neito», vastasi Tressilian; »murtuneella isällänne, joka
lähetti minut hakemaan Teitä kaikella sillä vallalla varustettuna, jota
hän ei nyt voi itse käyttää. Tässä on hänen kirjeensä, jonka hän
kirjoitti siunatessaan ruumiinsa kärsimyksiä, koska ne johonkin määrin
tukahuttivat hänen sielunsa raatelevia tuskia.»

»Kärsimyksiä! -- onko isäni sitten sairas?» kysyi nainen.

»Niin sairas», vastasi Tressilian, »ettei Teidän suurinkaan
kiirehtimisenne voisi enää tehdä häntä terveeksi; mutta kaikki on oleva
heti valmiina Teidän lähtöänne varten, heti, kun Te vain annatte siihen
suostumuksenne.»

»Tressilian», vastasi nainen, »minä en voi, minä en saa, minä en
uskalla lähteä tästä talosta. Palatkaa isäni luo -- kertokaa hänelle,
että minä olen hankkiva luvan saada lähteä häntä tervehtimään
kahdentoista tunnin kuluttua tästä hetkestä. Menkää, Tressilian --
kertokaa hänelle, että minä voin hyvin, että minä olen onnellinen --
onnellinen, jos tietäisin hänenkin olevan onnellisen -- sanokaa
hänelle, ettei hän saa epäillä minun tuloani, minun tuloani sellaisella
tavalla, että kaikki suru ja murhe, mitä Amy on hänelle tuottanut, on
unohtuva -- Amy-parka on nyt suurempi kuin hän uskaltaa sanoakkaan --
Mene, hyvä Tressilian -- minä olen Sinuakin loukannut, mutta usko
minua, minulla on voimaa parantaa ne haavat, jotka olen iskenyt -- minä
ryöstin Sinulta lapsellisen sydämen, joka ei ollut Sinun arvoisesi, ja
minä voin korvata sen tappion kunniaviroilla ja arvonylennyksillä.»

»Puhutteko Te tätä minulle, Amy? -- Tarjoatteko Te minulle kurjan
kunnianhimon valekomeutta sen tyynen rauhan asemesta, jonka Te minulta
ryöstitte? -- Mutta kylliksi tästä -- Minä en tullut Teitä nuhtelemaan,
vaan palvelemaan ja pelastamaan -- Te ette voi salata sitä minulta: Te
olette vanki. Muutoinhan olisi jo Teidän hellä sydämenne -- sillä se
oli kerran hellä sydän -- ollut aikoja sitten isänne vuoteen ääressä --
Tulkaa -- petetty, onneton tyttö-parka! -- Kaikki unohdetaan -- kaikki
annetaan anteeksi. Älkää peljätkö minun tekevän vaikeuksia entisen
sopimuksemme suhteen -- se oli vain unelma, ja nyt olen minä hereilläni
-- Mutta tulkaa -- isänne elää vielä, tulkaa ja yksikin hellä sana --
yksikin katumuksen kyynel on huuhtova muistista kaiken menneen.»

»Enkö minä ole jo sanonut, Tressilian», vastasi neito, »että minä
varmasti tulen isää katsomaan niin pian kuin suinkin toisten ja yhtä
sitovain velvollisuuksien täyttäminen sallii? Menkää viemään hänelle
nämä uutiset -- minä tulen yhtä varmaan kuin aurinko paistaa taivaalla
-- se on, kun olen saanut luvan.»

»Luvan? -- luvan käydä katsomassa tautivuoteellaan, ehkäpä
kuolinvuoteellaan viruvaa isäänne!» toisti Tressilian kärsimättömänä;
»ja keneltä? -- Konnalta, joka ystävyyden varjolla käytti väärin
kaikkia vieraanvaraisuuden käskyjä ja varasti Sinut isäsi majasta!»

»Älä puhu hänestä pahaa, Tressilian! -- Hän, jota häpäiset, kantaa
miekkaa yhtä terävää kuin Sinunkin -- terävämpääkin, pöyhkeä mies --
sillä parhaimmatkin urotyöt, mitä Sinä olet ikinä suorittanut rauhan
tai sodan aikoina, ovat yhtä arvottomia hänen tekojensa rinnalla
mainittaviksi kuin Sinun alhainen asemasi niiden piirien rinnalla,
missä hän liikkuu. -- Jätä minut! Mene, toimita asiani isälleni, ja kun
hän vast'edes lähettää jonkun minun puheilleni, niin valitkoon hän
mieluisemman sanansaattajan.»

»Amy», vastasi Tressilian tyynesti, »Sinä et voi saattaa minua
suuttumaan soimauksillasi. -- Sano minulle kuitenkin yksi seikka, jotta
veisin edes jonkun lohdutuksen säteen ijäkkäälle ystävälleni -- Tuo
hänen ylhäinen asemansa, josta Sinä ylpeilet -- onko hän jakanut sen
Sinun kanssasi, Amy? -- Vaatiiko hän aviomiehen oikeudella saadakseen
valvoa Sinun askeleitasi?»

»Suista kurja, loukkaava kielesi!» vastasi nainen; »minä en alennu
vastaamaan mihinkään kysymykseen, joka leikkaa kunniaani.»

»Sinä ilmaisit kylliksi, kieltäytyessäsi vastaamasta», virkkoi
Tressilian; »ja huomaa hyvin, Sinä onneton, että minä olen varustettu
isäsi täydellä valtuutuksella vaatimaan Sinulta tottelevaisuutta ja
että minä vapautan Sinut tästä synnin ja surun orjuudesta, tahdoitpa
Sinä sitä tai et, Amy.»

»Älä uhkaa täällä väkivaltaa!» huudahti nainen, kaikoten
hänen läheltään, säikähtyneenä hänen katseensa ja eleidensä
päättäväisyydestä; »älä uhkaa minua, Tressilian, sillä minulla on
keinoja väkivallankin torjumiseen.»

»Mutta eipä uskoakseni halua niiden käyttämiseen näin huonossa
asiassa?» sanoi Tressilian. »Omasta tahdostasi -- eheästä, vapaasta,
luonnollisesta tahdostasi, Amy, et Sinä ole voinut valita tätä orjuuden
ja häpeän paikkaa asunnoksesi -- Sinut on joku lumovoima tenhonnut --
Sinut on petoksella juoksutettu ansaan -- Sinua sitoo joku väkisin
riistetty lupaus. -- Mutta nyt murran minä lumouksen -- Amy,
rakastavan, sydämensä suruihin sortuneen isäsi nimessä käsken minä
Sinun seuraamaan minua!»

Näin puhuessaan astui hän eteenpäin ja kurotti käsivarsiaan ikäänkuin
aikoen tarttua neitoon. Mutta tämä väistyi hänen otettaan ja päästi
huudon, joka, kuten ylempänä näimme, kutsui huoneeseen Lambournen ja
Fosterin.

Jälkimäinen huudahti heti kynnyksen yli päästyään: »Tuli ja tappurat!
mitä täällä tapahtuu?» ja sitten kääntyi hän naisen puoleen ja lisäsi
äänellä, joka ilmaisi osaksi pyyntöä, osaksi käskyä: »Tuhannen
tulimmaista! rouva, mitä teette Te täällä kielletyllä alueella? --
Poistukaa -- poistukaa -- tässä on kysymyksessä elämä ja kuolema. -- Ja
Te, ystäväiseni, ken lienettekin, jättäkää tämä talo -- ja heti
paikalla, ennenkuin tikarini ponsi ja Teidän pääkuorenne joutuvat
tekemään lähempää tuttavuutta keskenään -- Vedä, Mikko, miekkasi, ja
aja ulos tämä roisto!»

»Enhän toki, kautta sieluni», vastasi Lambourne; »hän tuli tänne minun
seurassani, ja hänen ei tarvitse rosvolakien mukaan pelätä minun
puoleltani mitään ennen tulevaa kohtaamistamme. -- Mutta kuulkaahan,
cornwallilainen kumppani, Te toitte tänne mukananne cornwallilaisen
tuulenpuuskan, myrskypyörteeksi ne sitä Indiassa sanovat. Häipykäähän
näkyvistä -- lähtekää -- kadotkaa -- taikka me haastamme Teidät
Halgaverin tuomarin eteen ennemmin kuin Dudman ja Ramhead kohtaavat
toisensa.» [Kaksi niemekettä Cornwallin rannikolla. Lauselma käy
sananparresta.]

»Pois tieltäni, kehno lurjus!» kivahti Tressilian -- »ja Te, rouva,
jääkää hyvästi -- se pienikin elämänkipinä, mikä vielä lekkuu isänne
rinnassa, on sammuva uutisista, joita minulla on kerrottavana.»

Tressilian lähti, ja nainen sanoi hiljaa hänen huoneesta poistuessaan:
»Tressilian, älkää nyt olko liian kiivas -- älkääkä puhuko mitään minun
häpeikseni.»

»Tämäpä on siivo juttu», murisi Foster. »Minä pyydän Teitä vetäytymään
kammioonne, rouva, ja jättämään meidät miettimään, miten tähän on
vastattava -- no, kiirutta vain.»

»Minä en lähde Teidän käskystänne», uhmaili nainen.

»Mutta kun Teidän täytyy, kaunis rouva», oli Fosterin vastaus; »suokaa
anteeksi vapauteni, mutta tässä ei ole, kautta veren ja naulojen, aikaa
kohteliaisuuksien latelemiseen -- Teidän täytyy lähteä huoneeseenne. --
Mikko, seuraa Sinä sitä kiusallista öykkäriä, ja jos haluat menestyä
urallasi, niin toimita hänet nopeasti meidän alueiltamme, sillä välin
kun minä puhun järkeä tälle itsepäiselle rouvalle. -- Paljasta aseesi,
mies, ja pötki matkaan.»

»Minä seuraan häntä», sanoi Mikael Lambourne, »ja kyyditsen hänet
kauniisti Flanderista. -- Mutta minä en voi tehdä mitään pahaa
miehelle, jonka kanssa olen ottanut aamukulaukseni, sillä se sotii
vahvasti omaatuntoani vastaan.» Näillä puhein lähti hän huoneesta.

Sillä välin kulki Tressilian kiireisin askelin ensimäistä polkua, joka
lupasi viedä hänet läpi sen villin ja kaltoin kasvaneen puiston, jossa
Fosterin kartano sijaitsi. Kiire ja mielen myllerrys johtivat hänen
suuntansa harhaan, ja sen sijaan että hän olisi kääntynyt kylään
vievälle tielle, hän valitsi toisen, joka, hänen kuljettuaan sitä
jonkun aikaa kiiruisasti ja huolimattomasti, päädytti hänet puiston
toiselle puolelle, mistä muuriin laitettu takaportti vei aukealle
kentälle.

Tressilian pysähtyi hetkiseksi. Hänelle oli samantekevää, mitä tietä
hän jätti paikan, joka nyt oli tullut niin inhoittavaksi hänen
muistoissaan; mutta oli luultavaa, että takaportti oli lukossa, ja
hänen poistumisensa tältä suunnalta siis mahdoton.

»Joka tapauksessa täytyy minun koettaa», puheli hän itsekseen; »ainoana
keinona tämän kadotetun -- tämän kurjan -- tämän siitä huolimatta mitä
rakastettavimman immen ja onnettomimman tytön takaisin vaatimiseksi --
on hänen isänsä vetoaminen tämän maan mädäntyneihin lakeihin -- Minun
täytyy kiirehtiä viemään hänelle tätä sydäntäsärkevää uutista.»

Juuri kun Tressilian näin itsekseen päätellen lähestyi joillakin
keinoin avatakseen portin tai kiivetäkseen sen yli, huomasi hän avainta
pistettävän lukkoon ulkopuolelta. Avain kääntyi ympäri, salparauta
longahti, ja ratsumies, joka astui sisään viittaansa kääriytyneenä,
päässään leveälierinen, nuokkuvan sulan koristama hattu, seisoi
yht'äkkiä neljän kyynärän päässä hänestä, joka juuri oli aikeissa
yrittää ulos. He huudahtivat kumpikin samalla kertaa vihan ja
hämmästyksen värisyttämällä äänellä, toinen »Varney!», toinen
»Tressilian!»

»Mitä Te täällä teette?» kuului vieraan äreä kysymys Tressilianille,
kun hämmästyksen ensi hetki oli kulunut. -- »Mitä teette Te täällä,
missä Teidän läsnä-oloanne yhtä vähän odotetaan kuin kaivataankin?»

»Entä Te, Varney», vastasi Tressilian, »mitä teette Te täällä? Oletteko
Te tullut nauttimaan viattomuudesta, jonka olette hävittänyt, aivan
niinkuin korppikotka tai haaskavaris tulee ahmimaan lammasta, jonka
silmät se ensin on puhkaissut? -- Tai oletteko tullut kohtaamaan
kunniallisen miehen ansaittua kostoa? -- Vedä miekkasi, koira, ja
puolusta itseäsi!»

Näin puhuen paljasti Tressilian aseensa, mutta Varney laski vain
kätensä miekkansa kahvaan vastatessaan: »Sinä olet hullu, Tressilian --
myönnän kyllä asianhaarain näennäisesti olevan minua vastaan, mutta
kautta kaikkien valojen, joita pappi voi lausua ja mies vannoa, minä en
ole koskaan tehnyt vähintäkään pahaa neiti Amy Robsartille; eikä
minulla, sen vakuutan, ole lainkaan halua vahingoittaa Sinua tämän
asian takia -- tiedäthän, että minä osaan käytellä miekkaa.»

»Olen kuullut Sinun siitä puhuvan, Varney», vastasi Tressilian; »mutta
nyt haluan saada siitä paremman todistuksen kuin Sinun sanasi.»

»Sitä ei tule puuttumaan, ell'eivät terä ja ponsi vain petä minua»,
vastasi Varney; ja vetäen miekkansa oikealla kädellään, kääräisi hän
viittansa vasemman ympärille ja kävi Tressilianin kimppuun niin
väkevästi, että taistelu näytti hetkiseksi kallistuvan hänen
voitokseen. Mutta tämä voitto ei kestänyt kauvaa. Tressilian yhdisti
kostoon vannoutuneeseen mieleen käden ja silmän, jotka erinomaisesti
sopivat miekan käyttelyyn; niin että Varney, joka oli tempuissaan
joutunut varsin ahtaalle, yritti käyttää hyväkseen suurempaa voimaansa
tehdäkseen vastustajastaan lopun. Siinä tarkoituksessa antoi hän
Tressilianin iskun tömähtää käsivarren ympärille käärittyyn viittaansa,
ja ennen kuin hänen vastustajansa oli ennättänyt selvittää siten
kankaaseen takeltuneen miekkansa, kävi hän ankarasti hänen kimppuunsa,
tiukentaen samalla miekkaansa, pistääkseen hänet hengiltä. Mutta
Tressilian oli varoillaan, ja tikarinsa paljastaen väisti tämän aseen
terällä ovelan iskun, joka muutoin olisi lopettanut taistelun, ja
osoitti sitten seuraavassa ottelussa niin suurta taitavuutta, että se
olisi melkoisesti tukenut otaksumaa hänen cornwallilaisesta
syntyperästään, cornwallilaiset kun ovat sellaisia mestareita miekan
mittelössä, että he, jos vanhan ajan leikit vielä herätettäisiin
henkiin, voisivat haastaa koko Europan kiistakentälle. Huonosti
onnistuneesta hyökkäyksestään kaatui Varney niin äkkiä ja niin
ankarasti, että hänen miekkansa lensi useita askeleita sivulle, ja
ennen kuin hän oli ehtinyt nousta jaloilleen jälleen, tähtäsi hänen
vastustajansa miekka hänen kurkkuansa.

»Neuvo minulle heti paikalla keinot petoksesi uhrin vapauttamiseksi»,
sanoi Tressilian, »taikka katsahda viimeisen kerran Luojan siunattuun
valoon!»

Ja sillä välin kun Varney, joko liian hämmentyneenä tai liian
uhmailevana vastatakseen, yritti äkkiä nousta, veti hänen vastustajansa
kätensä taaksepäin ja olisi toteuttanut uhkauksensa, ell'ei iskua olisi
pysäyttänyt Mikael Lambourne, joka miekkojen kalinan kuultuaan oli
saapunut paikalle juuri viime hetkellä pelastaakseen Varneyn hengen.

»Tulkaa, tulkaa, toveri», sanoi Lambourne, »täällä on tarpeeksi
hommattu, onpa liiaksikin -- satuloikaa raudikkonne ja lähtekäämme
hölköttelemään -- Musta Karhu murisee meille.»

»Tiehesi, hylkiö!» huudahti Tressilian, irroittautuen Lambournen
pitelystä; »uskallatko Sinä asettua minun ja viholliseni väliin?»

»Hylkiö! hylkiö!» toisteli Lambourne; »siihen on vastattava kylmällä
teräksellä, kunhan vain pikarillinen mesiviiniä on huuhtonut muistista
sen aamukulauksen, jonka kallistimme yhdessä. Siihen mennessä,
katsokaas, suorikaa joutuin tiehenne -- meitä on kaksi yhtä vastassa.»

Hän puhui totta, sillä Varney oli käyttänyt tilaisuutta hakeakseen
aseensa, ja Tressilian havaitsi olevan sulaa hulluutta ryhtyä enää niin
epätasaiseen tappeluun. Hän kiskaisi kukkaron sivultaan, ja otettuaan
siitä kaksi kultarahaa, heitti hän ne Lambournelle: »Kas tässä, konna,
aamupalkkasi -- Sinun ei pidä sanoman olleesi oppaanani turhan takia --
Varney, hyvästi me tapaamme toisemme ja silloin sellaisessa paikassa,
missä ei kukaan tule väliimme.» Näin puhuttuaan kääntyi hän ympäri ja
hävisi takaportista.

Varneylla ei näyttänyt olevan halua tai ehk'eipä voimaakaan (sillä
hänen kaatumisensa oli ollut ankara) seurata poistuvaa vihollistaan.
Mutta hän katsahti synkästi hänen jälkeensä ja sanoi sitten
Lambournelle: »Oletko Sinä Fosterin tovereita, kunnon mies?»

»Vannoutuneita ystäviä, kuten terä ja ponsi», vastasi Mikael Lambourne.

»Tässä on kelpo kultaraha vaivoistasi -- seuraa tuota lurjusta ja
katso, mihin hän poikkeaa ja tuo minulle sitten sana tänne kartanoon.
Mutta ole varovainen ja vaitelias, mies, jos kaulaasi rakastat.»

»Kylliksi sanottu», vastasi Lambourne; »minä osaan seurata jälkiä yhtä
hyvin kuin paraskin vainukoira.»

»Matkaan siis», määräsi Varney, pistäessään miekkaa tuppeen; ja
kääntäen selkänsä Mikael Lambournelle, lähti hän hitaasti kävelemään
taloa kohti. Lambourne jäi vain hetkiseksi poimimaan niitä kultarahoja,
jotka hänen entinen seikkailutoverinsa oli hänelle niin ilman muita
mutkia heittänyt, ja mutisi itsekseen, sijoittaessaan niitä kukkaroonsa
Varneyn lahjan viereen: »Minä puhuin niille hölmöille Kultalasta --
kautta pyhän Antoniuksen, eipä ole meidänlaisillemme miehille Kultalaa
parempaa kuin iloinen vanha Englanti! Täällähän sataa kultarahoja,
taivaan nimessä! -- niitä on nurmella yhtä tiheässä kuin kastepisaroita
-- ei muuta kuin poimi pois vain. Ja ell'en minä ota osaani niistä
kimaltelevista kastepisaroista, niin sulakoon miekkani kuin jääpuikko!»




V Luku.


                                   Se mies
    Tunsi maailman kuin luotsi kompassinsa.
    Johtotähtenään ol' oma etu, sitä
    Osoitti neula, ja purjeitansa painoi
    Vain toisten intohimoin tuulahdukset.

                _Petturi -- Murhenäytelmä_.

Anton Foster riiteli vielä kauniin vieraansa kanssa, joka kohteli
halveksien jokaista pyyntöä ja kehoitusta vetäytyä omaan huoneeseensa,
kun kartanon pääovelta kuului vihellys.

»Nyt sitä ollaan kauniisti kiikissä», päivitteli Foster; »se oli
puolisonne merkki, ja mitä minun on sanominen hämmingistä, joka nyt
vallitsee tässä talossa, sitä en omantuntoni nimessä lainkaan tiedä.
Paha onni seuraa tosiaankin tuon Lambourne-roiston kintereillä, ja hän
on vastoin kaikkea luuloa pelastunut hirsipuusta tullakseen tänne
saattamaan minut perikatoon!»

»Vaiti, mies», sanoi nainen, »ja avaa ovi herrallesi. -- Puolisoni,
rakas puolisoni!» huudahteli hän sitten kiiruhtaessaan huoneen ovelle,
lisäten sitten, pettymyksen kaiku äänessään: »Pyh! sehän olikin vain
Rikhard Varney.»

»Niin, rouva», sanoi Varney astuessaan sisään ja tervehtiessään naista
kunnioittavalla alamaisuudella, johon tämä vastasi huolettomasti,
puolittain halveksien, puolittain suututellen, »se oli tosiaankin vain
Rikhard Varney; mutta pitäisipä siedettämän ensimäistä harmahtavaa
pilveäkin, joka idässä punertuu, koska se ilmoittaa siunatun auringon
lähenemistä.»

»Kuinka! tuleeko puolisoni tänne tänä iltana?» kysyi nainen iloisesti,
vaikkakin hämmästyneesti liikutettuna, ja Anton Foster tarttui hänen
sanaansa ja toisti kysymyksen. Varney vastasi naiselle, että hänen
herransa aikoi käydä häntä katsomassa, ja oli juuri aikeissa sorvailla
muutamia kohteliaisuuksia, kun nainen huusi, vastaanottohuoneen ovelle
juosten: »Janet -- Janet -- tule heti pukuhuoneeseeni!»

Sitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen
herrallaan muuta toimitettavaa hänelle.

»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen,
tulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja
hänen rakkautensa kuningattarelle.»

Innokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn
silkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan,
huusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi -- sakset
-- mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»

»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta,
kunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen
hienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa
miekkavyössään.

»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen -- »teräksinen
tikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»

»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster
puolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin
avattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä
Janet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär,
oli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut
huoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi
hyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi
edellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja
luki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.

»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan
helmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia
kaulanauhoja kuin tämä -- Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta
kauniimmalle kaulalle' -- jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»

»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko
helminauha, tyttöseni -- Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän
täytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana. -- Hän
pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja hänen
tahtonsa on minun lakini. -- Minä kutsun Teidät illalliselle
huoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki
valmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin
ryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti
hän huoneesta.

»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa
vastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon. -- No
hyvä -- onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota kohtalo
ehkä panee meidät näyttelemään -- kotkanpojan täytyy tuijottaa
aurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»

»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä
sokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan
laske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun
vihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä
minusta tuon taivaallista.»

»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney,
»joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran raa'an
voiman. -- Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä ja
leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi hänelle
haastelemalla kummituksista? -- Sinä asut aivan hautuumaan
läheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria
aavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»

»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää,
mutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden
naapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä, kun
asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän
Antoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi
täällä meillä käydessään.»

»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä
käymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä
Tressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»

»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? -- minä
en ole kuullutkaan sitä nimeä.»

»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis,
jolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo
höyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen
suhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee
olevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset
hyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa
tekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä,
tuli hän tänne?»

»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi
Foster.

»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan
olisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua
jokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi
kätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»

»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani, herra
Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun etsiä
miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä
liehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen -- koska, Luojan
kiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon -- kun,
aivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka
kaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli
hävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani,
ja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni Sinun
mieliksesi -- mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani
keskustelemaan hänen kanssaan!»

»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto
kuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen
tekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi
pinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa -- toiko hän, kysyn
minä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»

»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian --
puhuakseni puhtainta totuutta -- pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken sen
Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne
juttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»

»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän
on viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa
kohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos
tämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille
orsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»

»Ei siitä pelkoa, herrani», lohdutti Anton Foster; »hänellä ei ole
vähintäkään halua laskeutua hänen kuvilleen, sillä hän kirkaisi hänet
nähdessään kuin kyyn pistämänä.»

»Se on hyvä. -- Mutta etkö voi saada tyttäreltäsi vihiä siitä, mitä
heidän välillään tapahtui, Foster-hyvä?»

»Minä sanon Teille suoraan, herra Varney», vastasi Foster, »minun
tyttäreni ei pidä sekaantuman meidän juoniimme eikä astuman meidän
polkujamme. Ne sopivat kyllä minulle, joka osaan katua pahoja tekojani;
mutta minä en halua saattaa lapseni sielua hukkumisen vaaraan, en
Teidän enkä Teidän herranne mieliksi. Minä kyllä voin kävellä ansojen
ja salahautojen keskellä, koska minulla on sen verran ovelaa järkeä,
mutta enpä minä päästäisi sitä karitsaraukkaa niiden sekaan.»

»Mitä joutavia, Sinä epäluuloinen narri; minullehan olisi yhtä
vastenmielistä kuin Sinullekin nähdä lapsekkaan tyttäresi sekaantuvan
vehkeisiini tai astelevan suoraan helvettiin isänsä käsikynkässä. Mutta
etkö Sinä voisi epäsuorasti saada häneltä mitään tietoja?»

»Sen olen jo tehnyt, herra Varney», vastasi Foster, »ja hän sanoi
rouvan kirkaisseen kuultuaan isänsä sairaudesta.»

»Hyvä!» virkkoi Varney; »se on tieto, joka on muistamisen arvoinen ja
jota tulee osata käyttää. Mutta tämä tienoo täytyy vapauttaa tuosta
Tressilianista. -- En olisi vaivannut ketään muuta sillä asialla, sillä
minä vihaan häntä kuin kuolettavaa myrkkyä -- hänen näkynsä on minulle
katkeruuksien katkeruus -- ja tänään olisinkin minä päässyt hänestä,
mutta jalkani luiskahti, ja totta puhuen, ell'ei se Sinun toverisi
olisi tullut avukseni ja pidättänyt hänen kättänsä, tietäisin minä nyt
tällä hetkellä, vaelsimmeko me molemmat, Sinä ja minä, taivaan vaiko
helvetin tietä.»

»Ja Te voitte puhua tuolla tavalla niin suuresta vaarasta!» huudahti
Foster; »Teillä on kova sydän, herra Varney -- mitä minuun tulee, niin
ell'en minä toivoisi eläväni vielä monta vuotta ja saavani aikaa
katumuksen suureen työhön, en minä sen pitemmältä kulkisi polkujanne!»

»Oh! Sinä olet elävä yhtä vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Varney, »ja
kokoova yhtä paljon rikkautta kuin Salomo ja Sinä olet niin hartaasti
katuva että Sinun katumuksesi on tuleva konnamaisuuttasi kuuluisammaksi
-- ja se on jo rohkeasti sanottu. Mutta kaiken muun ohella:
Tressiliania on pidettävä tarkasti silmällä. Se Sinun roistokumppanisi
on lähtenyt häntä vakoilemaan. Tässä on kysymyksessä meidän onnemme,
Anton.»

»Niin, niin», murisi Foster äkäisenä, »se siitä tulee, kun on liitossa
miehen kanssa, joka ei tiedä niinkään paljoa raamatusta, että työmies
on palkkansa ansainnut. Minun täytyy, kuten tavallisestikin, ottaa
niskoilleni kaikki vaiva ja vaara.»

»Vaara! ja mikä tässä nyt on niin julmana vaarana, jos saan kysyä?»
ivaili Varney. »Se lurjus kai tulee uudelleen nuuskimaan Sinun
alueillesi tai taloosi, ja jos Sinä pidät häntä murtovarkaana tai
salametsästäjänä, eikö ole sangen luonnollista, että Sinä tervehdät
häntä kylmällä teräksellä tai kuumalla lyijyllä? Kahlekoirakin kaataa
ne, jotka tulevat liian lähelle sen koppia; ja kuka moittii sitä
siitä?»

»Niinpä niin, kahlekoiran työ ja kahlekoiran palkka minulla onkin
Teidän joukossanne», sanoi Foster. »Tässä olette Te, herra Varney,
muodostanut oivallisen itsenäisen maatilan tuosta entisestä taika-uskon
laitoksesta; mutta minulla on tähän kartanoon vain kurja vuokra-oikeus,
jonka Teidän Korkeutenne voi tehdä mitättömäksi milloin vain
suvaitsee.»

»Niin, ja Sinä tahtoisit muuttaa vuokra-oikeutesi vapaaläänitykseksi --
sekin voi tapahtua, Anton Foster, jos toimitat tehtäväsi hyvin. --
Mutta hiljakseen, Anton veikkonen, hiljakseen, -- jättämällä tästä
vanhasta kartanosta huoneen tai pari herrani kauniin papukaijan
säilykkeiksi -- sulkemalla hyvin ovesi ja akkunasi, jott'ei se pääsisi
lentämään tiehensä, voit Sinä vain ansaita sen palkinnon. Huomaa hyvin:
kartanon ja kymmenysten on laskettu puhtaana vuositulona tuottavan
seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa viisi killinkiä ja viisi ja puoli
penniä, ottamatta lukuun metsän arvoa. Katsos: täytyyhän Sinunkin
sentään pysyä kohtuudessa; suurilla ja salaisilla palveluksilla voit
Sinä ansaita kaiken tämän ja vielä muuta lisäksi. -- Ja nyt käske
palvelijaasi vetämään saappaita jalastani. -- Hanki myös jotakin
purtavaa ja malja parasta viiniäsi. -- Minun täytyy esiintyä sille
laulurastaalle moitteettomana ulkoasultani, kirkkaana kasvoiltani ja
reippaana mieleltäni.»

He läksivät kumpikin suunnalleen, ja kello kaksitoista, joka silloin
oli päivällisen aika, tapasivat he toisensa jälleen ruokapöydässä;
Varney oli uljaasti puettu silloisten hovimiesten tapaan, ja Anton
Fosterinkin näkö oli parantunut, mikäli puku saattoi somentaa niin
epäsuotuisaa ulkomuotoa.

Tämä muutos ei jäänyt Varneylta huomaamatta. Kun ateria oli lopetettu,
pöytäliina korjattu ja heidät jätetty kahdenkesken puhelemaan, sanoi
Varney, isäntäänsä katsellen: -- »Sinähän olet korea kuin
tiklivarpunen, Anton; luulenpa Sinun nyt viheltävän vaikka leiskuvaa
polkkaa -- mutta suo anteeksi, sehän toimittaisi Sinulle lähtöpassit
Abingdonin uskonintoisten kengänpaikkaajain, puhdassydämisten kankurien
ja pyhien leipurien -- ne aina heittävät uuninsa kylmilleen aivojaan
kuumentaessaan -- jalosta seurasta.»

»Vastaaminen Teille oikeassa hengessä, herra Varney», virkkoi Foster,
»olisi -- suokaa anteeksi vertaus -- olisi pyhien ja kallisarvoisten
esineiden heittämistä sikojen eteen. Niinpä puhunkin minä Teille
maailman kielellä, jota maailman ruhtinas on opettanut Teitä
ymmärtämään ja siitä myöskin tavallista suurempaa hyötyä saamaan.»

»Puhu Sinä mitä sinua miellyttää, kunnon Tony», vastasi Varney; »sillä
sopikoonpa se nyt Sinun houkkiomaiseen uskoosi tai konnamaisiin
töihisi, on se joka tapauksessa mitä oivallisimpana höysteenä tälle
alikante-viinille. Sinun haastelusi on huvittavaa ja terävää, ja se
voittaa kaviarit, kuivatut naudankielet ja kaikki muut kiihoitusaineet,
joiden on määrä maustaa hyvää juomaa.»

»No hyvä, jos niin on, niin sanokaa minulle», virkkoi Anton Foster,
»eikö meidän hyvä herramme tulisi paremmin palvelluksi ja eikö olisi
parempi, että hänen odotushuoneessaan olisi vain säädyllisiä,
jumalaapelkääväisiä miehiä, jotka työskentelevät levollisesti hänen
tahtoansa ja omaa etuansa silmällä pitäen, ilman maallista häväistystä,
kuin että häntä avustavat, palvelevat ja seuraavat sellaiset tunnetut
irstailijat ja konnamaiset miekkamiehet kuin Tidesly, Killigrew, tuo
Lambourne-lurjus, jonka Te pakotitte minut etsimään tarpeiksenne, ja
muut sellaiset, jotka kantavat kasvoillaan hirsipuun leimaa ja oikeassa
kädessään murhaa -- jotka ovat rauhallisten ihmisten kauhistus ja
herramme häpeä?»

»Tyynny, tyynny, kunnon Anton Foster», vastasi Varney; »sen, joka
harjoittaa monenlaista metsästystä, täytyy pitää monenlaisia haukkoja,
sekä lyhyt- että pitkäsiipisiä. Tie, jota herrani kulkee, ei ole
suinkaan mikään helppo, ja hänellä täytyy kaikissa kohdissa olla
luotettavia apulaisia, jotka ovat valmiita mihin palvelukseen tahansa.
Hänellä täytyy olla nokkela hovimiehensä, kuten esimerkiksi minä,
uljastelemassa vastaanottohuoneissa ja laskemassa käden miekan kahvalle
silloin kun joku rohkenee puhua halventavasti herrani kunniasta --»

»Niin», sanoi Foster, »ja kuiskaamassa sanasen hänen puolestaan jonkun
kauniin naikkosen korvaan silloin kun ei hän itse voi häntä lähestyä.»

»Sitten», jatkoi Varney, panematta nähtävästi mitään huomiota
keskeytykseen, »täytyy hänellä olla lainoppineensa -- syvälliset,
tarkkasilmäiset nuuskijansa -- rakentamassa hänen sopimuksensa,
hänen ennakkosopimuksensa ja hänen jälkisopimuksensa ja keksimässä
keinoja saada herralleen herumaan mahdollisimman paljon hyötyä
kirkontiluksista, seurakuntain maa-omaisuudesta ja yksinoikeuksista --.
Ja sitten täytyy hänellä olla lääkärinsä, jotka osaavat höystää
viinimaljan tai sairaan väkiliemen -- ja hänellä täytyy olla salattujen
tieteiden taitajansa, kuten Dee ja Allan, manaamassa esiin paholaista.
-- Ja hänellä täytyy olla uljaita miekkamiehiä, jotka kävisivät itsensä
punaisimman paholaisenkin kimppuun sitten, kun se on manattu esiin --
ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla, toisia apulaisia loukkaamatta,
sellaisia jumalisia, viattomia puritanilaissieluja kuin Sinä, kunnon
Anton, jotka uhmailevat saatanaa, mutta tekevät samalla hänen töitään.»

»Ettehän toki tarkoittane sanoa, herra Varney», virkkoi Foster, »että
meidän herramme ja käskijämme, jonka minä uskon kaikilla jaloilla
ominaisuuksilla varustetuksi, käyttäisi niin halpamaisia ja synnillisiä
keinoja kohotakseen kuin mihin puheenne nyt tähtäilee?»

»Vaiti, mies», sanoi Varney, »äläkä tuijota siinä minuun niin surkein
silmin -- Sinä et minua peijaa -- enkä minä silti ole Sinun vallassasi,
kuten ehkä höperöt aivosi kuvittelevat, vaikka minä Sinulle vapaasti
selitänkin ne koneet, pontimet, ruuvit, köydet ja koukut, joiden avulla
suuret miehet kohoavat levottomina aikoina. -- Sanoitko Sinä meidän
hyvän herramme olevan varustetun kaikilla jaloilla ominaisuuksilla? --
Amen ja niin tapahtukoon -- senpä takia tarvitseekin hän sitä enemmän
sellaisia miehiä ympärilleen, jotka hänen palveluksessaan heittävät
kaiken siekailun ja jotka, koska he tietävät, että hänen kaatumisensa
murskaisi heidätkin, panevat alttiiksi verensä ja älynsä, sielunsa ja
ruumiinsa, pitääkseen häntä pystyssä; ja tätä minä kerron Sinulle,
koska minusta on samantekevää, kuka sen tietää.»

»Puhuttepa oikein, herra Varney», myönsi Anton Foster; »puolueen pää on
vain vesillä keinuva vene, joka ei kohoa itsekseen, vaan jota nostaa
sen alainen aalto.»

»Sinä haastelet tunnusmerkkein kautta, kunnon Anton», vastasi Varney;
»tämä samettinuttu on tehnyt Sinusta kohtalonlauseiden latelijan --
Sinunpa pitääkin lähteä Oxfordiin suorittamaan tieteellisiä
oppi-arvoja. -- Mutta oletko sillä välin järjestänyt kaikki ne tavarat,
jotka sinulle Lontoosta lähetettiin ja laittanut läntiset huoneet
sellaiseen kuntoon, että ne vastaavat herramme makua?»

»Niitä sopisi kuninkaankin käyttää hääpäivänään», vastasi Anton; »ja
minä vakuutan Teille, että rouva Amy istuu niissä niin mahtavana ja
komeana kuin olisi hän Saban kuningatar.»

»Sen parempi, kunnon Anton», vastasi Varney; »meidän täytyy rakentaa
tuleva menestyksemme hänen suosioonsa.»

»Silloin rakennamme hiekalle», sanoi Anton Foster; »sillä jos
otaksumme, että hän kerran purjehtii hoviin kaikessa miehensä arvossa
ja komeudessa, millä silmillä luulette hänen katselevan minua, joka
olen ikäänkuin hänen vanginvartijansa, pitämässä häntä täällä vastoin
hänen tahtoansa ja kohtelemassa häntä kuin ränsistyneen seinän toukkaa,
kun hän itse haluaisi olla korea perhonen ja liihoitella
hovipuutarhassa?»

»Älä pelkää hänen epäsuosiotansa, mies», lohdutti Varney. »Minä kyllä
todistan hänelle, että kaikki, mitä Sinä olet siinä suhteessa tehnyt,
oli sekä herramme että hänen parhaakseen; ja kun hän puhkaisee
munankuoren ja pääsee omille jaloilleen, täytyy hänen tunnustaa, että
me olemme hautoneet hänen suuruutensa.»

»Olkaahan varoillanne, herra Varney», sanoi Foster, »Te saatatte
erehtyä kokonaan laskuissanne. -- Hän otti Teidät vastaan tänä aamuna
hyvin kylmästi, ja katselee luullakseni niin Teitä kuin minuakin
karsaalla silmällä.»

»Sinä ymmärrät häntä väärin, Foster -- Sinä ymmärrät häntä kokonaan
väärin. -- Minuun on hän sidottu kaikilla niillä siteillä, mitkä voivat
häntä kiinnittää mieheen, joka on auttanut häntä tyydyttämään niin
hyvin rakkauttansa kuin kunnianhimoansa. Kuka nosti tuntemattoman Amy
Robsartin, köyhtyneen, vanhuudenhöperön ritarin tyttären -- sellaisen
kuuhoureisen, haaveilevan narrin kuin Edmund Tressilianin luvatun
morsiamen, hänen alhaisesta tilastaan ja valmisti hänelle
mahdollisuuden saavuttaa Englannin, niin, ehkäpä koko Europan loistavin
asema? Kuule, mies: minähän -- kuten olen sinulle usein kertonut --
keksin tilaisuudet heidän salaisiin kohtauksiinsa. -- Minähän vartioin
metsää sillä välin kun herra kulki otuksen jäljillä -- minuahan vielä
tänäkin päivänä tytön perhe kiroaa hänen pakokumppaninaan, ja jos minä
asuisin heidän naapuristossaan, pitäisin minä hyvin mielelläni
paremmasta aineesta kuin Hollannin palttinasta tehtyä paitaa,
jott'eivät kylkiluuni tulisi tekemisiin espanjalaisen teräksen kanssa.
Kuka kuljetti heidän kirjeensä? -- Minä. Kuka hauskutteli sillä aikaa
vanhaa ritaria ja Tressiliania? -- Minä. Kuka suunnitteli heidän
pakonsa? -- Minä. Lyhyesti: minä, Dick Varney, poimin tämän pienen,
ihanan satakaunon kurjasta sopestaan ja pistin sen Britannian
uljaimpaan lakkiin.»

»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän
joutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut,
olisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että
ensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut
tuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»

»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen
uskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä
neuvomasta avioliittoa -- ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun
näin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja --
miten niitä nyt nimitätkään, Anton?»

»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi
Foster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne.
-- Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin
pimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten
joukossa.»

»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä
sille voin? -- hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten
herraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»

»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra
Varney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai kaataa,
aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee sen
yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän
salaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin
rakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja
vankilansa vartijaa.»

»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee,
Anton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut
säilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa,
että hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta
olisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin
tekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden
tarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas
kehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään. --
Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle -- se sananparsi pitää
paikkansa koko maailmassa. -- Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä
ja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. --
Sillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä
ulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin
sallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti;
Sinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä
milloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet
Sinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta,
etkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. --
Mutta kuule -- ovelle kolkutetaan -- katso akkunasta -- älä päästä
ketään sisään -- tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»

»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi
Foster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»

»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo
uutisia vieraastaan -- meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund
Tressilian puuhaa. -- Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo
häntä tänne -- tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»

Foster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli
lattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret
ristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin
katkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet,
tehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.

»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä
pöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana käsitti
pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä salaamaan. -- Amy
Robsart ei pidä minusta -- tahtoisinpa sen olevan yhtä totta kuin
ett'en minä pidä hänestä! -- Hullu mikä olinkin, kun rupesin häntä
itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain herrani
uskollisena apulaisena! -- Ja tämä onneton erehdys on tehnyt minut
hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi
paraastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen,
jolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi
katsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja
rakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko
syöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä
piilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla
asiat ovat. Herrani etu -- ja se on minunkin etuni -- sillä jos hän
kukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan -- vaatii tämän alhaisen
avioliiton salaamista -- enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota
tuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen,
jotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille
mukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä, joko
sitten rakkauden tai pelon avulla -- ja kukapa tietää, vaikka minä
siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä
ylenkatseestaan? -- se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte!
-- Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen -- kunhan hän
vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se sitten
vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis
kreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta edes
ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan, ikäänkuin
mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt kysytään
suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui hän
huoneesta.




VI Luku.


    Yö kastehensa lauhan loi,
    Ja kuuhut kirkkaan taivahan
    Cumnorin tornit hopeoi
    Ja monen tammen mahtavan.

                      _Mickle_.

Neljä huonetta, jotka muodostivat Cumnorin kartanon vanhan
nelikulmaisen pihan länsisivun, oli koristettu mitä loisteliaimmalla
tavalla. Se oli ollut muutamien, ennen meidän kertomuksemme alkua
kuluneiden päivien työ. Lontoosta lähetetyt työmiehet, joita oli
kielletty ennen tehtävänsä suorittamista poistumasta kartanon alueelta,
olivat nostaneet tämän rakennuksen kyljen huoneet hyljätyn luostarin
rappeutuneesta tilasta kuninkaallisen palatsin arvoisiksi. Kaikissa
näissä toimissa noudatettiin mitä suurinta salaperäisyyttä: työmiehet
tulivat sinne ja poistuivatkin öiseen aikaan, ja kaikkiin varokeinoihin
ryhdyttiin estämään kyläläisten tungettelevaa uteliaisuutta huomaamasta
tai omalla tavallaan selittämästä muutoksia, joita toimitettiin heidän
ennen niin köyhän, mutta nyt niin rikkaan naapurinsa Anton Fosterin
kartanossa. Siten olikin salaisuus saatu niin hyvin säilymään, että
vain hämäriä, epämääräisiä huhuja oli päässyt liikkeelle, ja niitä
kuunneltiin ja toisteltiin, niitä sen suuremmasti uskomatta.

Sinä iltana, josta on puhe, oli tämä äskettäin koristettu, muhkea
huonesarja ensi kerran valaistu, ja valaistu niin väkevästi, että se
loisto olisi varmastikin näkynyt viiden, kuuden peninkulman päähän,
ell'eivät tammiset, salparautojen ja lukkojen vahvasti suojaamat
luukut, joita vielä sisäpuolelta verhosivat pitkillä kultaripsuilla
koristetut, silkistä ja sametista valmistetut pitkät uutimet, olisi
estäneet pienimmänkin valonpilkahduksen näkymistä ulkoapäin.

Päähuoneet, joita oli, kuten näimme, neljä, olivat toistensa kanssa
yhteydessä. Niihin päästiin leveitä, tavattoman pitkiä ja korkeita
portaita, jotka taas päätyivät erään pylväskäytävän tapaisen etuhuoneen
ovelle. Tätä huonetta oli päämunkki käyttänyt tilapäisenä
neuvostosalinaan, mutta nyt peitti seiniä kaunis laudoitus, joka oli
tehty ruskeasta ulkomaisesta puusta ja joka oli kiilloitettu
erinomaisen hienoksi; tämän kiilloitustavan sanottiin olleen kotoisin
Länsi-Indiasta ja saavutetun Lontoossa vain suunnattomalla vaivalla ja
vähintäkään surkeilematta työkaluja. Tämän kiillon loistavuutta
enensivät vielä lukuisat seiniin kiinnitetyissä monihaaraisissa
hopeajaloissa palavat kynttilät, ja kuusi suurta, komea-puitteista, sen
ajan ensimäisten taiteilijain maalaamaa taulua. Huoneen alipäähän
sijoitettu jykevä tammipöytä palveli niiden harrastuksia, jotka pitivät
silloiseen aikaan paljon käytetystä työntöpelistä; ja toisessa päässä
näkyi koroke niitä soittoniekkoja ja laulutaitureita varten, joita
mahdollisesti kutsuttaisiin enentämään illan iloa.

Tästä etuhuoneesta tultiin pitosaliin, joka ei ollut niin erin suuri,
mutta joka kykeni huikaisemaan katsojan silmät sisustuksensa
komeudella. Äsken vielä niin paljaita ja kolkkoja seiniä peittivät nyt
taivaansinisestä hopeakuteisesta sametista valmistetut verhot; istuimet
olivat kauniisti veisteltyä mustaapuuta ja niiden tyynyt samaa
väriä kuin seinäverhotkin; ja etuhuonetta valaisevia hopeaisia
kynttilänjalkoja vastasi täällä suunnaton, samasta jalosta metallista
tehty kruunu. Permantoa peitti espanjalainen matto, johon oli kudottu
kukkia ja hedelmiä niin hehkuvin ja luonnollisin värein, että epäili
koskettaa jalallaan niin ihanaa mestariteosta. Vanhasta Englannin
tammesta tehtyä ruokapöytää peitti mitä hienoin liina, ja suuren,
liikkuvan astiakaapin avatut, kohokoristeihin leikellyt ovenpuoliskot
paljastivat komean hopea- ja porsliinivaraston. Keskellä pöytää
upeili italialaisen taideteollisuuden mestarituote, muhkea,
loistava, yli kaksi jalkaa korkea hopeainen mauste-asetin, esittäen
Briareus-jättiläistä, joka sadasta hopeakädestään tarjosi vieraiden
ruuan höysteiksi mitä moninaisimpia maustelajeja.

Kolmatta suojaa sanottiin vierashuoneeksi. Senkin seiniä peittivät mitä
kauneimmat, Phaetonin putoamista esittävät verhot sillä Flanderin
kangaspuut saivat silloin hyvin usein aiheensa muinoisesta
kreikkalaisesta tarustosta. Tämän huoneen pää-istuimena oli
kunniatuoli, joka oli parin askelman verran koholla permannosta ja
johon sopi istumaan kaksi henkeä. Sitä varjosti telttakatos, joka,
samaten kuin sen tyynyt, sivu-uutimet ja jalkamattokin, oli tehty
tulipunaisesta, hietahelmin koristetusta sametista. Katoksen ylä-osassa
upeili kaksi kruunua, kreivin ja kreivittären. Samettipeitteiset
jakkarat, ja lukuisat maurilaistekoiset ja kuvio-ompelein koristetut
pielukset tekivät istuinten virkaa tässä huoneessa, missä lisäksi näkyi
soittokoneita, koru-ompelupuitteita ja muita naisten työkaluja. Paitsi
pieniä kynttilöitä, valaisi vierashuonetta neljä suurta, puhtaimmasta
vahasta valmistettua tuohusta. Kukin niistä törrötti asestettua mauria
esittävän kuvapatsaan oikeassa kädessä; vasemmassa kädessä riippui
pyöreä, hopeainen, kirkkaaksi kiilloitettu kilpi, joka oli asetettu
maurin rinnan ja valon väliin, niin että kynttilän paiste siten
heijastui voimakkaasti kuin kristallikuvastimesta.

Tähän upeaan huonesarjaan kuuluva makuusuoja ei ollut koristettu niin
komeilevaan, vaikk'ei silti köyhempään tapaan kuin muut. Kaksi
tuoksu-öljyllä täytettyä hopealamppua levitti samalla ihanaa lemua ja
väreilevää hämäränkajastuksen tapaista valoa tähän rauhalliseen
kammioon. Sen lattiaa peittivät niin paksut matot, ett'ei raskainkaan
askel niillä kuulunut, ja untuvatäytteistä vuodetta verhosi leveä
kultasilkkinen vaate, jonka alta näkyivät hienoimmasta palttinasta
neulotut lakanat ja villapeitot, valkeammat niitä valkoisia lampaita,
jotka olivat luovuttaneet nahkansa niiden valmisteiksi. Uutimet
olivat tulipunaisella silkillä reunustettua ja pitkin kultaripsuin
koristettua sinistä samettia, jonka ompelus esitti Cupidon ja Psyken
lemmenseikkailuja. Pukupöydällä upeili hopealankapuitteissaan kaunis
venetsialainen peili, ja sen vieressä kultainen malja yöllisen janon
varalle. Kaksi pistoolia ja kultasilainen tikari riippui vuoteen
pääpuolessa, yö-aseina, jotka aina tarjottiin kunnioitetuille
vieraille, pikemminkin, kuten saattaa otaksua, kohteliaisuuden
vaatimuksesta kuin todellisen vaaran pelosta. Meidän ei tule suinkaan
unohtaa, paremmin tämän ajan tapojen kunniaksi, mainita, että erääseen
pieneen, kynttilän valaisemaan seinäkomeroon oli asetettu veistellystä
mustastapuusta tehty korkea rukoustuoli ja sen eteen kaksi
kultakuteista, vuodevaatteiden väriin vivahtavaa samettista
polvipatjaa. Tämä komero oli ennen ollut päämunkin yksityisenä
rukouskammiona, mutta nyt oli ristiinnaulitunkuva poistettu ja sen
sijaan tuolin selkämyställe laskettu kaksi komeasti sidottua ja
hopeasilauksin koristettua rukouskirjaa. Tähän kadehdittavaan
makuusuojaan, joka oli niin eristetty kaikesta melusta, paitsi puiston
tammissa tohisevan tuulen huounnasta, että Morpheus itse olisi toivonut
sitä omaksi lepokammiokseen, liittyi kaksi asiaankuuluvasti varustettua
ja ylempänä kuvattuun uhkeaan tapaan somistettua pukuhuonetta. Lisäksi
sopinee mainita, että osa rakennuksen läheisen siiven huoneita oli
keittiönä ja sen tarvesuojina, ja että sen tarkoituksena oli suoda
suojaa sen suuren ja mahtavan ylimyksen lähimmille palvelijoille, jonka
mukavuudeksi kaikki nämä komeat valmistukset oli suoritettu.

Jumalatar, jonka kunniaksi tämä temppeli oli koristettu, ansaitsi hyvin
kaiken tämän tuhlauksen |a vaivan. Hän istui äsken kuvailemassamme
vierashuoneessa, luonnollisen ja viattoman ylpeyden ihastuneella
silmällä katselemassa komeutta, joka oli niin äkkiä luotu häntä varten
ja hänen kunniakseen. Sillä koska hänen oma oleskelunsa Cumnorin
kartanossa oli syynä näiden huoneiden avaamiseen yhtyneiden
valmistusten salaperäisyyteen, oli myöskin pidetty tarkkaa huolta
siitä, ett'ei hän ennen aikaansa millään keinoin saanut tietää, mitä
tapahtui tuossa vanhan rakennuksen osassa, sekä ett'eivät huoneita
koristavat työmiehet suinkaan päässeet häntä näkemään. Hänet
johdatettiin vasta siis tänä iltana siihen talon osaan, jota hän ei
koskaan vielä ollut nähnyt ja joka niin suuresti erosi koko talon
muista osista, että se niihin verrattuna näytti lumolinnalta. Ja kun
hän nyt ensi kertaa tarkasteli ja kierteli näitä upeita huoneita,
tapahtui se sellaisen maalaiskaunottaren rajulla, hillitsemättömällä
riemastuksella, joka huomaa yht'äkkiä joutuneensa keskelle komeutta,
mitä hän ei hurjimmissakaan unelmissaan ollut osannut kuvitella; ja
samalla liittyi tähän iloon lempivän sydämen syvä tunne siitä, että
kaikki tämä tenhoava loisto, joka häntä ympäröi, oli tuon suuren
taikurin Rakkauden työtä.

Kreivitär Amy -- sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen
salainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin
mahtavimman kreivin kanssa -- oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta
huoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa
mausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta,
että kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta
hänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. -- »Miten kauniita ovatkaan
nämä verhot! -- Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan elävät!
-- Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka takia
luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! -- Ja ah,
Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin
tyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana
mutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä --
»Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on
koonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä
tänä iltana -- juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään -- minä
saan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän
sanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»

»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö,
»Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen
puolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin
olen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä
tavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni
työ kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»

»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen äkkiä
hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen
tarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa,
sellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata
sen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. -- »Olet
oikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla
itsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia
harvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä muistutan
pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine kiireisen
juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine kiharoineni,
joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka nyt taas
liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat. --
Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan
laveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. -- Tule, Janet -- me
pukeudumme juhla-asuun -- me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni,
ja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja
vangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»

He menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi
maurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan
asentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen
kamarineitonsa rupattelua.

Sellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan
huolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat
löytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää. Hänen
tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei vetänyt
kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain, kepeiden,
ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille silmilleen,
joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike, jossa
hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty
turhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen,
joita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin
taiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi.
Hänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut
puolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet
kilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi missä
riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan kepeän
punertavaksi. -- »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä, Janet»,
sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili hänen
tukkaansa ja pukuansa kuntoon. -- »Anna jo olla, sanon minä -- minun
täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin Rikhard
Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa -- vaikka minä
voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani
suosiosta.»

»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet
Jumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää
Te vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin
kokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka
ovat vastustaneet hänen aikeitaan.»

»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi
kreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin
halvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä
ja herransa puoliso?»

»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä
asian paremmin kuin minä. -- Mutta minä olen kuullut isäni sanovan,
että hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin häiritä
Rikhard Varneyn tuumia. -- Ja hän on usein varoittanut minua
antautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»

»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä
olen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi. Sääli
vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti sopivat
hänen todellisiin tarkoituksiinsa -- sillä minä uskon hänen
tarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»

»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, -- »älkää
epäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen mies,
ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä
valehtelijaksi.»

»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi; ja
kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat ne
nähdessään. -- Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet -- no, anna sen
käherrysraudan nyt jo olla rauhassa -- voinut katsoa häneen
vapisematta.»

»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi
äidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä
arvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin,
kunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»

»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten
pieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin
vaipuneena loikoillut. -- »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla ei
ole mitään tekemistä pelon kanssa. -- Mutta, Janet», lisäsi hän,
yht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle
tuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon tehdä
kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä,
sydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. -- Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen
surumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten
tulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun
hellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä
mitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan
minun, arvottoman, takiani! -- Mutta pian minä hänet ilostutan -- tieto
onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. -- Ja jotta
sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään näin
puhuessaan -- »täytyy minun itsenikin olla iloinen. -- Puolisoni ei saa
luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä minua
surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa
hetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet -- yö
lähenee, ja herrani tulee pian. -- Kutsu isäsi tänne, ja Varney
myöskin. -- Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka
minulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan
heidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus
heistä kreivin korvaan. -- Kutsu heidät tänne, Janet.»

Janet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua
astui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä
luontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut
ulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja
ottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli
huoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava
ulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän koetti
kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta, joka
hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän oli tähän
asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä hänen
edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla
todisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus, jonka
hän teki pikemmin kreivittäreen _päin_ kuin _kreivittärelle_,
tunnusti koko asian -- sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen
suorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja
rukoillessaan armoa -- joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys
puolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden
anomus.

Varney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen
Anton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja
miellyttävämmin kuin hän.

Kreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui
ilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä
hänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän
nousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä
ja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin
mieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen
minut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä
kaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon
merkiksi.»

»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney,
laskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee
kunnioittaa hallitsijatartansa.»

Hän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien
peittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi
viehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun
kreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille
paikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen
toistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata
arvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa
minut sitä julkisesti kantamaan.»

»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen,
»ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä nyt
tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen, ole
vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain
velvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas,
kuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi --
luullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»

»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster»,
vastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen
ankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes
ne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»

»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas
kolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan
välttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon herra
Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa Teille
jalolta herraltanne ja puolisoltanne. -- Janet, tule mukanani
katsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»

»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän
tänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että
Varneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»

Foster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen
näköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli
käytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi
aasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa ja
asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä,
nöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi,
istuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan
laskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta
sanaakaan, silmät maahan luotuina.

»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään,
ett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin
puhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra
Fosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen
erehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa ei
ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän
tarvitsisi minun ylivalvontaani.»

»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun
tarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja
korkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana, vaan
_hänestä_ tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu
puhumaan.»

»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se
sitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa
sanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»

»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun
asiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. -- Te tapasitte tänään
Tressilianin?»

»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman
terävästi.

»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta
luuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä
tyynellä mielin?»

»Ja miks'ei kuulisi? -- Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja
tuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»

»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä
tullut -- hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä
lähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä,
huutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa
Tressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. -- Hänellähän on syynsä,
kuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä
onneanne.»

»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär
kiivaasti, -- »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on
maailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa
herraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin
Tressilianille.»

»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä
sille herralle mitään vääryyttä. -- Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen
asiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun
jalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos
se aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa
voisi elää.»

»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä
Teidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia
esteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran on.
-- Mutta mitä Tressilianiin tulee -- niin täytyy minun olla häntä
kohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta
vääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin
omatunto on toista tekoa. -- Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota
mitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja yhtä
vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin kärppä
valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni häntä
rakastikin -- siksipä olisin minäkin häntä rakastanut -- jos olisin
voinut. -- Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän oli
avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka vaativat
minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia, että minä
uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun
nähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»

»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en
suinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen,
totuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen
suloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä.
Mutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni
kuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen,
jos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella
Teidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka
koskee Teidän onneanne.»

»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan
Teitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä
valtamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean
purjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka
lausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. -- Minähän olen, kuten
Te hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta
maalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai
asemani mukana muuttaa myöskin tapani.»

»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin
leikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän
äskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne
kanssa. -- Hovinainen -- olkoonpa vaikka jaloinkin -- hyveisinkin
-- moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme
valta-istuinta -- olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai
sitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon
puolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»

»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen,
»tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen
-- puolisoni itsensä kuullen -- koko maailman kuullen?»

»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä
iltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että
Tressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun
oleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»

»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen
asia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä
Tressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi
häpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin
ansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia.
-- Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun
sittenkin, ja minä puhun kaikki.»

»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi
Varney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran
mikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se tuska
ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se vaara,
johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan
lähemmin pohdittavaksi.»

»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista»,
vastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan
ajatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen
jalosta sydämestään.»

»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. -- Ja sitten
lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai
teeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta
liehittelevästä kohteliaisuudestaan: -- »Kuulkaa, rouva, minä näytän
Teille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka muu
tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita hän
kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet
itsensäkin vaaraan.» -- Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä tai
ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän uudelleen
puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa
ympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit,
jotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla
Englannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää,
kuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista
liikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa
kaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»

»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta
syytä.»

»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy
rakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre
ja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin
hän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»

»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus;
»Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. --
Jos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan
mustasukkaisuuden parantaa.»

»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.

»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni
totuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään
niin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun hän
katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä
heijastuksen.»

»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole mitään
syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni, jos
voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä
herraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen
tunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. -- Te, joka tunnette
herrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän
moisen loukkauksen kostamatta.»

»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin
perikatoon», sanoi kreivitär, -- »minun, joka olen jo tuottanut hänelle
niin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. -- Ja kuitenkin: mitä se
hyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin?
-- Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian
herralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti,
että puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin
rankaisemaan.»

»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun
ajatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte,
koetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin
nimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja
hänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä
voin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää
tuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»

Rouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin
totta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli
Tressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää
sellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin
ankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini
tuomariksi enkä neuvonantajakseni.»

»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä
äijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? -- Ei
totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa. Jos
hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen, niin
on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen
isännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»

»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys -- jos
minulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani on
asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni
itselleen. -- Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. -- Hän
tulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.

»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan
kuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen
akkunain läpi.»

»Älkää minua pidättäkö, Varney -- korvani ovat tarkemmat kuin Teidän --
se on hän!»

»Mutta, rouva! -- mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä
vieläkään väistymättä hänen tieltään. -- »Minä rohkenen uskoa, ett'ei
se, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon
pakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? -- Minä toivon, ett'ei minun
rehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? -- Minä rukoilen,
ett'ei -- --»

»Tyyntykää, mies -- tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää
hameeni -- Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla.
-- Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»

Samassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen,
pitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.




VII Luku.


                                    Hän
    Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet,
    Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää.
    Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa.
    Taivaankaarena hän loistaa -- värinsä,
    Pelkään, tuskin kestävämmät lie.

                     _Vanha näytelmä_.

Kreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme,
seurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta
se muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän
ehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen
huudahtamaan: »Vihdoinkin -- vihdoinkin tulit!»

Varney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään, ja
Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä
pysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne
seisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.

Sillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi
puolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli
vastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.

»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi -- minun täytyy
saada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana
kreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti,
halpa-arvoisena ratsumiehenä.»

»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle
voiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki
merkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat -- monikin
miekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»

»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä», vastasi
hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin
sellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla
matkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen
arvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä
luule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin
antaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain
punaisenruskea ratsastusviitta.»

»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan
kaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta
kohti, -- »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun,
vaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme
mausta?»

Kreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen ja
vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele
lainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu
tuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten
kunnioituksen ja ihailun esineeksi.»

»Kyllä, rakkaani», sanoi kreivi, »jos Sinä jaat sen paikan kanssani.»

»Eihän toki», vastasi kreivitär; »minä istun tähän jakkaralle jalkojesi
juureen, katselemaan Sinun komeuttasi ja näkemään ensi kerran
eläessäni, miten ruhtinaat käyvät puettuina.»

Ja lapsellisella ihmettelyllä, jonka hänen nuoruutensa ja
maalaiskasvatuksensa tekivät ei ainoastaan ymmärrettäväksi vaan myös
soveliaaksi, siihen kun liittyi mitä hienotunteisin, hellin aviollisen
rakkauden sävy, tarkasteli ja ihaili hän kiireestä kantapäähän sen
miehen jaloja muotoja ja ruhtinaallista komeutta, joka oli Englannin
neitseellisen kuningattaren hovin ylpeimpänä kaunistuksena, niin
kuuluisa kuin se hovi olikin loistavista ylimyksistään ja viisaista
neuvonantajistaan. Katsellen hellästi suloista puolisoaan ja iloiten
hänen teeskentelemättömästä ihastuksestaan, kuvastutti kreivi mustien
silmiensä säihkyssä ja jaloissa piirteissään, paljon vienompia tunteita
kuin paljasti tavallisesti se käskevä ja kunnianhimoinen ilme, joka
väikkyi hänen korkealla otsallaan ja hänen mustien silmiensä
läpitunkevassa hehkussa; ja hän hymyili sille viattomalle
tietämättömyydelle, joka sai nuoren rouvan utelemaan kaikenlaista hänen
kunniamerkeistään.

»Tämä koru-ompelein koristettu hihna, kuten Sinä sitä nimität, tässä
polveni ympärillä», selitti kreivi, »on englantilaisen Sukkanauhan
ritarikunnan merkki, jota kuninkaatkin ylpeydekseen kantavat. Katsos,
tässä on siihen kuuluva tähti, ja tässä ritarikunnan jalokivi, Yrjön
timantti. Olethan kai kuullut, miten kuningas Edvard ja Salisburyn
kreivitär --»

»Oi, minä tiedän koko tarinan», vastasi kreivitär kepeästi punastuen,
»siitä, miten erään naisen sukkanauhasta tuli Englannin ritariston
mahtavin kunniamerkki.»

»Aivan niin», vahvisti kreivi; »ja tämä mitä arvokkain kunniamerkki oli
minulla onni saada yhdessä kolmen ylhäisen toverin: Norfolkin herttuan,
Northamptonin markiisin ja Rutlandin kreivin kanssa. Meistä neljästä
olin minä arvossa alhaisin -- mutta mitä siitä? joka kiipeää tikapuita,
hänen täytyy alottaa ensimäiseltä nappulalta.»

»Mutta mitä merkitsee tämä kaunis, niin hienotekoinen kaulanauha, jonka
keskelle on kiinnitetty lampaanmuotoinen koriste?» uteli nuori
kreivitär.

»Tämä kaulanauha», vastasi kreivi, »näine kaksinkertaisine
vinokaidekuvioineen ja niiden välisine pienine nuppineen, jotka ovat
esittävinään tulilimsiötä ja jotka ympäröivät tiedustelemaasi
koristetta, on mainion, muinoin Burgundian hallitsijahuoneelle
kuuluneen Kultaisen Taljan tähdistön merkki. Siihen liittyy, rakas Amy,
korkeita etu-oikeuksia, tähän jaloon tähdistöön; sillä ei Espanjan
kuningaskaan, joka on nyt vallannut kaikki Burgundian arvo-asemat ja
alueet, saata tuomita Kultaisen Taljan ritaria muutoin kuin tähdistön
Suurneuvoston avulla ja suostumuksella.»

»Ja tämä tähdistö arvonmerkkeineen kuuluu siis sille julmalle Espanjan
kuninkaalle?» virkkoi kreivitär. »Voi että Sinäkin, jalo herrani,
saastutat kunniallisen englantilaisen rintasi sellaisella merkillä!
Muistele niitä onnettomia, surkeita kuningatar Marian päiviä, jolloin
se samainen Filip piti Englannissa valtaa hänen kanssaan, ja niitä
lukemattomia rovioita, joita rakennettiin meidän jaloimmille,
viisaimmille ja hurskaimmille papeillemme ja hengenmiehillemme. -- Ja
haluatko nyt Sinä, jota sanotaan oikean protestanttisen uskon
lipunkantajaksi, alistua pitämään sellaisen paavilaisen tyrannin tähtiä
ja kunniamerkkejä kuin Espanjan kuninkaan?»

»Oi, tyynny, tyynny, armaani», vastasi kreivi; »me, jotka olemme
levittäneet purjeemme hovisuosion tuulahduksille, emme voi aina nostaa
lippua, josta eniten pidämme, emmekä aina kieltäytyä purjehtimasta
värien alla, jotka ovat meille vastenmielisiä. Usko minua, minä en
silti ole lainkaan huonompi protestantti, vaikka minä valtioviisaudesta
olenkin ottanut vastaan Espanjan minulle tarjoaman kunniamerkin ja
pääsön sen mukana espanjalaisen ritariston korkeimman tähdistön
jäseneksi. Sitä paitsi kuuluu se oikeastaan Flanderille, ja Egmont,
Orania ja muut ovat ylpeitä nähdessään sen upeilevan englantilaisella
rinnalla.»

»No niin, herrani, Sinäpä parhaiten tiesi tunnet», vastasi kreivitär.
-- »Entä tämä kaulanauha, mille maalle se kaunis koriste kuuluu?»

»Hyvin köyhälle, rakkaani», vastasi kreivi; »se on viimeisen Skotlannin
Jaakon uudistama Pyhän Antreaan ritarimerkki. Sen sain minä silloin kun
ajateltiin nuoren Ranskan ja Skotlannin lesken mielellään naivan jonkun
Englantilaisen ylimyksen; mutta vapaa englantilainen kreivinkruunu on
parempi kuin avioliiton kautta saatu ja sellaisen naisen oikusta
riippuva kruunu, joka voi sanoa omikseen vain Pohjolan karuja kallioita
ja upottavia rämeitä.»

Kreivitär vaikeni, ikäänkuin olisivat kreivin viimeiset sanat
synnyttäneet hänen mielessään tuskallisen, mutta tärkeän ajatusten
sarjan; ja kun hän yhä pysyi äänettömänä, jatkoi hänen puolisonsa:

»Ja nyt on, armahin, toiveesi täyttynyt ja nyt olet Sinä nähnyt
palvelijasi kaikessa siinä komeudessa, minkä ratsastuspuku suinkin
sallii; sillä juhlavaatteet ja kruunut kuuluvat vain ruhtinasten
saleihin.»

»Hyvä niin», virkkoi kreivitär, »mutta tyydytetty toive on, kuten
tavallista, herättänyt toisen.»

»Ja mitä voisit Sinä pyytää, minkä minä voisin evätä?» kysyi hellä
aviomies.

»Minä halusin», sanoi kreivitär, »nähdä kreivini käyvän tässä
tuntemattomassa ja salaisessa sopukassa kaiken ruhtinaallisen loistonsa
koristamana; mutta nyt haluaisin minä istua jossakin hänen
ruhtinaallisessa salissaan ja nähdä hänen astuvan sisään puettuna
siihen yksinkertaiseen punaisenruskeaan viittaan, jota kantaen hän
voitti köyhän Amy Robsartin sydämen.»

»Se toive on helppo täyttää», virkkoi kreivi -- »jos tahdot, puen jo
huomenna päälleni sen yksinkertaisen punaisenruskean viitan.»

»Mutta saanko minä», jatkoi rouva, »lähteä Sinun kanssasi johonkin
linnaasi näkemään, mitenkä asuntosi komeus sopii pukusi
yksinkertaisuuteen?»

»Kuinka, Amy», virkkoi kreivi ympärilleen katsahtaen, »eivätkö nämä
huoneet ole kyllin upeasti koristetut? Annoinhan minä mitä laajimmat
käskyt, ja minun nähdäkseni on niitä verrattain hyvin noudatettu --
mutta Sinun tarvitsee vain sanoa, mitä vielä puuttuu, ja minä toimitan
sen heti paikalla.»

»Ei, herrani, nyt Sinä teet pilkkaa minusta», vastasi kreivitär; »tämän
komean asunnon loisto voittaa mielikuvitukseni, samoin kuin ansionikin.
Mutta eikö Sinun puolisoasi, rakkaani, jonakin päivänä, ja jo pian
pitäisi ympäröimän sen arvon ja kunnian, joka ei synny hänen
huoneitansa koristelevain työmiesten uutteruudesta eikä sinun
anteliaisuutesi jakelemain silkkikankaiden ja jalokivien loistosta,
mutta joka liittyy hänen asemaansa muiden ylimysnaisten joukossa
Englannin jaloimman kreivin tunnustettuna puolisona?»

»Jonakin päivänä?» virkkoi kreivi. -- »Niin kyllä, Amy, rakkaani,
jonakin päivänä se varmasti tapahtuu; etkä Sinä, usko minua, saata
toivoa sitä päivää tulevaksi hartaammin kuin minäkään. Millä riemulla
vetäytyisinkään pois valtio-asioiden vaivoista ja kunnianhimon huolista
ja murheista viettämään elämääni arvossa ja kunniassa jollakin avaralla
maatilallani Sinun kanssasi, rakas Amyni, ystäväni ja toverini! Mutta,
Amy, nyt ei se vielä käy päinsä, ja nämä kalliit, vaikkakin varastetut
hetket ovat ainoat, mitä minä voin nyt suoda sukupuolensa armaimmalle,
rakastettavimmalle olennolle.»

»Mutta _miks'ei_ se käy päinsä?» ahdisti kreivitär vienoimmalla,
suostuttelevimmalla äänellään. -- »Miks'ei se voi heti paikalla käydä
päinsä, tuo täydellisempi, keskeytymätön yhdistys, jota Sinäkin sanot
toivovasi ja jota niin hyvin Jumalan kuin ihmistenkin lait vaativat? --
Ah! jos Sinä toivoisit sitä vain puoliksikin niin hartaasti kuin sanot,
niin kuka tai mikä voisi estää Sinua, mahtavaa ja suosittua ylimystä,
tahtoasi täyttämästä?»

Kreivin otsa pimeni.

»Amy», sanoi hän, »nyt Sinä puhut sellaista, mitä et ensinkään ymmärrä.
Me hovien eläjät olemme kuin kuohkealle hiekkavuorelle kiipeejöitä --
me emme uskalla pysähtyä, ennenkuin joku ulkoneva kallionkieleke
tarjoaa meille varman jalansijan ja lepopaikan -- jos me pysähdymme
ennemmin, vyörymme me omasta painostamme alas ja joudumme yleisen
naurun esineiksi. Minä seison korkealla, mutta minä en seiso vielä
kyllin lujasti voidakseni seurata omia mielitekojani. Jos julkaisisin
avioliittoni, tulisin samalla oman tuhoni sepäksi. Mutta usko minua,
minä saavutan aivan pian niin varman pohjan, että voin tehdä oikeutta
sekä Sinulle että itselleni. Älä kuitenkaan sillä välin myrkytä
nykyisen hetken autuutta vaatimalla sellaista, mikä ei nyt voi käydä
päinsä. Sano minulle pikemminkin, toimitetaanko täällä kaikki Sinun
mieliksesi. Miten käyttäytyy Foster Sinua kohtaan? -- Kaikin puolin
kunnioittavasti, toivoakseni, sillä muuten saisi se äijänkörri katua
vahvasti pahuuttaan.»

»Hän teroittaa minulle joskus tämän yksinäisen elämän tarpeellisuutta»,
vastasi rouva huoahtaen; »mutta sehän muistuttaa samalla Sinun
käskyjäsi, ja niin olen minä hänelle pikemminkin kiitollisuuden kuin
moitteen velkaa.»

»Minä olen jo puhunut Sinulle siitä ankarasta välttämättömyydestä, joka
meitä painaa», vastasi kreivi; »Foster on nähdäkseni hieman juro ja
yrmy luonteeltaan, mutta Varney takaa minulle hänen uskollisuutensa ja
palvelusintonsa. Mutta jos Sinulla vain on jotakin valittamista siitä
tavasta, millä hän täyttää velvollisuutensa, niin on hän saava sen
kalliisti maksaa.»

»Oi, ei minulla ole mitään valittamista», vastasi rouva, »kunhan hän
vain uskollisesti toimittaa velvollisuutensa Sinuun nähden; ja hänen
tyttärensä Janet on yksinäisyyteni suloisin ja herttaisin toveri --
hänen pieni puritanilaisleimansa sopii hänelle niin erinomaisesti!»

»Tosiaanko?» virkkoi kreivi; »joka tuottaa Sinulle mielihyvää, ei saa
jäädä palkitsematta. -- Tuleppas tänne, neitokaiseni!»

»Janet», lisäsi rouva, »tulehan tänne lähemmäs.»

Janet, joka, kuten jo mainitsimme, oli häveliäästi vetäytynyt
syrjemmälle, jott'ei hänen läsnä-olonsa olisi mitenkään häirinnyt
herran ja rouvan tuttavallista keskustelua, astui nyt lähemmäs; ja kun
hän suoritti kunnioittavan niiahduksensa, ei kreivi voinut olla
hymyilemättä sille vastakohdalle, minkä hänen pukunsa äärimäinen
yksinkertaisuus ja hänen katsantonsa pinnistetty vakavuus muodostivat
hänen sangen kauniiden kasvojensa ja hänen mustien silmiensä kanssa,
jotka nauroivat huolimatta emäntänsä kaikesta ponnistelusta näyttää
totiselta.

»Minä olen kiitollinen Sinulle, kaunis neitokaiseni», puhui kreivi,
»siitä tyytyväisyydestä, jota palveluksesi on tuottanut puolisolleni.»
Näin sanoen otti hän sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja tarjosi
sitä Janet Fosterille, lisäten: »Pidä tätä meidän muistoksemme.»

»Olen hyvin iloissani siitä, herrani», vastasi Janet vakavana, »että
halpa palvelukseni on tyydyttänyt rouvaa, jota ei kukaan voi lähestyä,
haluamatta olla hänelle mieliksi; mutta me rakkaan herra Holdforthin
sisarkunnan jäsenet emme tämän maailman koreilevain tytärten tavoin
pyydä ahtaa sormiimme kultaa ja kaulallemme kalliita kiviä kuten Tyron
ja Sidonin turhamaiset vaimot.»

»Ohoo! oletpa Sinä ankaran sisarkunnan ankara saarnaaja, kaunis neito
Janet», sanoi kreivi, »ja luulenpa isäsikin kaikessa totuudessa
kuuluvan samaan hengelliseen seuraan? Minä pidän Teistä molemmista sitä
enemmän; sillä minun puolestanikin on niissä Tei

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/42349