← catalogue

Keksijän voitto: Romaani

by Väinö Airola · Finnish · Gutenberg #41745 · 322,405 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Keksijän voitto: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Keksijän voitto: Romaani

Author: Väinö Airola


        
Release date: December 31, 2012 [eBook #41745]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/41745

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEKSIJÄN VOITTO: ROMAANI ***

KEKSIJÄN VOITTO

Romaani


Kirj.

VÄINÖ AIROLA



WSOY, Porvoo, 1922.






I OSA




I.


»Ei tämä tehtaalle ole, tämä on insinööri Penttilälle», selitti
sähkösanomaa tuova asemamies, ottamatta päästään sortovallan aikuista
virkalakkiaan, jota ammattipiireissä kutsuttiin »kastrulliksi».

»Kenelle Penttilälle?» tiedusti sähkösanomaa ottamaan mennyt A.-B.
Peurakoski O.-Y:n 14-vuotias kielevä juoksupoika Anton, vilkaisten
syrjäsilmällä, voisiko tehdä jonkin koiranjuonen selin istuvalle
konekirjoittajattarelle.

Virassaan harmaantunut kassanhoitaja Holm, kuultuaan sähkösanoman saajan
nimen, ilmoitti asemavirkailijain hutiloineen, sillä ketään sen nimistä
insinööriä ei tehtaalla ollut.

»Ehkä se on 'varaston Penttilälle'», arveli juoksupoika, mutta sai
Holmilta sellaisen silmäyksen, että hänen ketterä kielensä unohtui
hampaitten ulkopuolelle. Olisihan ennenkuulumatonta, että varastossa
työskentelevä mies, Aapeli Penttilä, saisi sähkösanoman ja että häntä
sitäpaitsi sanottaisiin insinööriksi.

Totta oli, että Holm ei lainkaan ymmärtänyt, mikä Penttilä oikeastaan on
miehiään. Hänen mieleensä muistui eräs tapaus. Penttilä oli hiljan
otettu sähkötarvevarastoon hoitajaksi. Ollessaan ensimmäistä kertaa
antamassa konttorissa »ylös» varastoon tilattavia loppuneita tavaroita
oli hän kirjain kirjaimelta luetellut erilaiset saksalaiset
sähkötarpeitten nimet, mutta konttoristin kysymykseen, taitaako hän
saksaa, vastannut puolittain kieltävästi. Tehtaan sähköinsinöörikin
tuntui luottavan uuteen varastonhoitajaan -- nytkin keskustelivat
piirustuskonttorissa. Olkoon kuka on! Kassanhoitaja kääntyi työhönsä,
jättäen juoksupojan ja asemamiehen tehtäväksi kysymyksen ratkaisun.

Päätettiin kysyä Penttilältä itseltään.

Kiirehtimättä, harvoin, painavin askelin tuli kutsuttu poikki suuren
konttorin lattian. Otti sähkösanoman, tiedusti: »Maksaako tämä mitä?»

Asemamiehen ilmoitettua tuontipalkaksi markan antoi Penttilä
sähkösanoman avaamattomana takaisin, aivan tyynesti ilmoittaen, ettei
hänellä ole rahaa sen lunastamiseen.

Juoksupojan mielenkiinto oli herännyt. Olisi suuri pettymys, ellei hän
saisikaan tietää, mitä sähkösanoma sisältää. Estääkseen sellaisen
tapahtumasta tarjosi hän tarvittavan summan lainaksi. Penttilä vilkaisi
poikaan. Kirkkaassa pojankatseessa ei ollut vilppiä, uteliaisuutta kyllä
-- mahdollisesti tiedonhalua; mene ja tiedä tuollaiset pojanvekarat! Hän
hymähti tutkimuksensa tulokselle. Otti sähkösanoman, kuittasi ja sitten
vasta luki.

Paperin kirjoitukselle varattu tila oli kirjoitettu aivan täyteen, joten
se muistutti pikemmin lyhyttä kirjettä kuin sähkösanomaa. Penttilä luki
kasvojen ilmettä muuttamatta, taittoi paperin kokoon ja pisti takkinsa
ulkotaskuun.

Juoksupojan pettymys oli huomattava. Menikö uhraus hukkaan? Eikö hän
saisikaan tietää sisältöä? Penttilä huomasi pojan pettymyksen. Ei hän
kuitenkaan edes kiittänyt. Virkkoi vain, että et tainnut huonoon
yritykseen rahojasi sijoittaa.

Yhtä kiirehtimättömät olivat Penttilän askeleet kuin hänen
tullessaankin, kun hän nyt kääntyi mennäkseen tehtaan isännöitsijän
yksityiskonttoriin.

Sama oli tahti vielä hänen palatessaankin sieltä. Pieni lappu kädessään
meni hän kassanhoitajan pulpetin ääreen, ilmoitti haluavansa nostaa
palkkansa ja antoi lapun, jossa oli isännöitsijän suostumus siihen.

Juoksupoika sai takaisin antamansa lainan, ja hiljaisen hyvästin sanoi
Penttilä lähtiessään konttorista.




II.


Sähkölennätinlangat näyttivät nousevan ja laskevan, kun matkustaja
katseli vaununakkunasta junan kolisten kulkiessa halki syyskesäisten
maisemien.

Nurkkaan nojautuneena kyhjötti Aapeli Penttilä kovalla penkillä
matkustajia täynnä olevassa vaunussa. Saatuaan sähkösanoman kello 2
päivällä oli hänellä matkasuunnitelma heti valmis. Juna lähti 2.45.
Siihen mennessä ennätti hän pistää matkalaukkuunsa kaikki puhtaana
olevat liinavaatteet, ilmoittaa pesijälle, että pyykillä ei ole
kiirettä, maksaa vuokransa emännälleen ja rientää asemalle.

Vasta junassa oli aikaa tarkemmin miettiä matkaa ja sen toiveita.
Sähkösanoma oli ulkoasiainministeriöstä. Ministeri pyysi ensi tilassa
tavata persoonallisesti Penttilää.

Miksi? Siitä ei hänellä ollut tietoa. Tosin hän aavisteli kutsun olevan
yhteydessä hänen omistamansa kuivan sähköakkumulaattorin patentin
kanssa. Hän ei tiennyt mitään muuta, millä olisi herättänyt suurien
herrojen huomiota. Sitäpaitsi oli hän jo miltei vuoden koettanut saada
sekä oppineita että rahamiehiä tajuamaan keksintönsä tärkeyden, mutta
tuloksetta.

Patentti myönnettiin heti. Senhän saa mille vain, vaikka jollekin
uudelle nenänniistotavalle, kunhan vain kustantaa tarpeellisen määrän
protokollia ja patenttikirjan karttamerkit. Aivan eri asia on saada
patentti käytäntöön ja rahoitetuksi.

Penttiläkin oli keksinyt kuivan sähköakkumulaattorin ja hakenut sille
patentin yhdessätoista Europan maassa ja Pohjois-Amerikan
Yhdysvalloissa. Kokeilut ja patenttipaperit olivat vieneet hänen pienen
pääomansa, isänsä perinnön. Yritettyään turhaan saada suomalaisia
rahamiehiä innostumaan tehtaan perustamiseen oli hänen pakko, hengen
pitimiksi, ruveta sähkövaraston hoitajaksi.

Ja kun hän on ollut paikassaan tuskin kolmea viikkoa, kutsui ministerin
sähkösanoma nyt hänet, mahdollisesti julkisuuteen. Kenties hallitus oli
huomannut keksinnön tärkeyden ja asettaa muutamia miljoonia sen
saattamiseksi hyödyttämään yhteiskuntaa. Mikä onni maalle! Hallitus
pystyttää itselleen tällä teollaan katoamattoman muistomerkin.

Suomen kosket, joita ei voida läheskään täydellisesti käyttää
teollisuuden palvelukseen, niitten suuren veden ylä- ja alarajan
vaihtelun tähden, voidaan silloin käyttää täydelleen. Kevättulva menee
nyt miltei käyttämättömänä hukkaan. Olisi arvaamaton kansantaloudellinen
säästö, jos nuo suuret, hukkaan menevät voimat saataisiin ihmisen
palvelukseen.

Penttilän kuiva akkumulaattori sen tekee. Kevättulvat voidaan laskea
turpiinin läpi, muuttaa voimaksi ja panna talteen, tarvetta odottamaan.
--

Suuret olivat keksijän toiveet hänen huomatessaan teoriansa menestyvän
käytännössä. Mieli ihan pyrki painumaan omien maanmiesten
välinpitämättömyydestä.

Penttilä kävi ajatuksissaan läpi koko pettymyksiensä sarjan.
Ennakkoluulot olivat olleet vähällä murskata hänen toiveensa.
»Natsaretista ei tule mitään hyvää», uskoivat hänen maanmiehensä.
Ylipääsemätön muuri esti nimetöntä miestä pääsemästä kuuluville. Hän ei
osannut tehdä itsestään reklaamia! Pettymys seurasi pettymystä.

Rahamiehet eivät olleet tavattavissa tai olivat kiinnittäneet rahansa
muihin yrityksiin, eivätkä nyt voineet auttaa, niin mielellään kuin
olisivatkin tukeneet kotimaista yrittelijää. -- Nuo samat sanat oli
Penttilä kuullut niin useasti, että osasi ne ulkoa. He eivät
yksinkertaisesti halunneet --. Pankeissa vaadittiin vakuuksia.
Suunnitelma, patentti, niin no. Miksikäs eivät ne ole hyvinkin
arvokkaita, mutta ei pankki ilman vakuutta voi --. Olisi kyllä sopiva
aika teollisuudelle edullisen kurssin aikana aloittaa, jos tullaan
toimeen kotimaisilla koneilla ja raaka-aineilla, mutta --.

Semmoista oli ollut kaikkialla. Oppineet sanoivat kuivan akkumulaattorin
teorian olevan mahdottoman käytännössä, ja sillä hyvä. Eivät
vaivautuneet ottamaan selvää, vaikka Penttilä pyytämällä pyysi --
vaivahan olisi kuitenkin turha --, ja siihen sai pyytäjä tyytyä.

Olisiko tämäkin matka ehkä yksi rengas lisää pettymyksien ketjuun?
Kenties.

Kuitenkin sähkötti Penttilä Toijalasta saapuvansa Helsinkiin kello 7.21
iltapäivällä ja olevansa herra ministerin käytettävissä, sekä ilmoitti
asettuvansa asumaan erääseen pääkaupungin tunnetuimmista hotelleista.

Raskaasti puhkuen veturi pysähtyi Helsingin asemalle. Pujotellen
matkustajien, kantajien ja odottajien joukossa pääsi Penttilä
matkalaukkuineen puikahtamaan portista asemahalliin, ja oikealle
kääntyen hän lähti jalan ilmoittamaansa hotelliin. Hiukan nyrpeästi
vilkaisi ovenvartija vaatimatonta matkustajaa, joka tiedusteli vapaata,
halvempaa huonetta. Ilmoittaessaan nimeään kysäisi Penttilä, onko
hänelle tullut kirjettä tai puhelinkyselyä. Ilmoitettiin jonkun herran
odottavan.

Eteishallissa seisoskeleva herrasmies tulikin kohti ja kysyi, onko hän
herra Penttilä ja voisiko hän mitenkään todentaa henkilöllisyytensä.
Penttilä näytti saamansa sähkösanoman osoitteen. Vieras nyökkäsi
hyväksyvästi ja ojensi kirjeen, jossa ministeri ilmoitti odottavansa
heti puheilleen.

Ilkeästi nytkähtelivät ajurin rattaat ajettaessa poikki Erottajan
matkalla ministerin yksityisasuntoon.

Herra ministerin vastaanottohuone oli upea. Siellä oli jykevät nahkaiset
huonekalut ja marmoriveistoksia. Ministeri istui pöytänsä ääressä. Hän
oli pitkä, laihahko mies, rasittuneen näköinen. Turhitta
kohteliaisuuksitta hän kysyi, haluaako Penttilä myydä omistamansa
patentin. Ostaja olisi amerikkalainen.

Kysymys oli liian äkkiä tehty, jotta Penttilä olisi ollut valmis siihen
vastaamaan. Hänen mielestään oli pyhyyden loukkausta myydä
ulkomaalaiselle kuiva akkumulaattori, jolle hän oli antanut nimen
»Suomi».

Mutta! Jokin ajatus näkyi virinneen hänen aivoissaan. Vastaamatta
ministerin kysymykseen teki Penttilä vastakysymyksen: »Miksi suomalainen
mies ehdottaa sellaisen patentin myyntiä amerikkalaiselle?»

Ministeri selitti kantaansa. Hän puhui pitkälti ja kauniisti. -- Maamme
on sortua taloudelliseen ahdinkoon. Kuluttajaluokka ei voi kauaa ostaa
huikeisiin hintoihin nousseita kulutustarpeita. Epäedullisen kurssin
johdosta ei voida tuoda ulkomaisia teollisuustuotteita, jolloin omat
tehtaat joutuvat monopooliasemaan ja käyttävät sitä häpeämättömästi
hyväkseen. Valtio ei voi suorittaa ulkomaisten lainojensa korkoja ja
kuoletuksia rahamme halpuuden tähden --. Olisi suorastaan isänmaan
pelastus, jos joku kotimainen henkilö voisi hankkia lainan valtiolle tai
edes tuoda maahan vierasta arvokasta rahaa. -- Jos voisitte
patentillanne saada vaikkapa vähemmänkin, niin olisi suuri palvelus, jos
antaisitte rahat runsasta korkoa vastaan lainaksi valtiolle tai möisitte
ne Suomen Pankille kohtuullisesta kurssista.

Penttilä mietti hetkisen. »Paljonko valtio tarvitsee?» kysyi hän silmää
räpäyttämättä, aivan kuin voisi liivinsä taskusta pudistaa muutamia
miljoonia kultadollareita.

»Summan määrääminen on valtiovarainministeriön asia», sanoi valtion
edustaja hiukan hymyillen, »mutta haluan tietää, suostutteko myymään
patentin.»

Penttilä ymmärsi, ettei ministerillä ollut aavistusta siitä, mitä
merkitsee kuivan akkumulaattorin keksiminen. »Suostun myymään», ilmoitti
hän, kuten tuntui, hiukan kuivalla äänellä.

Ministeri meni eteishallissa olevaan puhelimeen, keskusteli johonkin ja
hetken päästä palatessaan ilmoitti, että valtiovarainministeri odottaa
heitä molempia valtioneuvoston talolla.

Valtiovarainministeri, pitkä, ryhdikäs, noin 40-vuotias, hiukan
lihavuuteen taipuva herra, seisoi keskellä lattiaa, kun ovelle
koputettiin. Amerikasta saapunut sähkösanoma oli juuri ilmoittanut
lainansaantineuvottelujen katkenneen, joten tilanne näytti aivan
toivottomalta. Ulkomaan rahan kurssi oli hirveä. Ruotsin kruunut
maksoivat 16:--, punta 300:--, frangi 8:50, dollari 80:--, ja Saksankin
kurssi oli jo 2:--.

Silloin astuivat sisään ulkoministeri ja Penttilä. Ministeri selitti
asian muutamin sanoin. Amerikanlähetystöltämme oli tiedusteltu, voisiko
se hankkia erään patentin omistajan, joka oli suomalainen, suostumuksen
tuon patentin myymiseen, sillä eräs amerikkalainen rahamies olisi
halukas ostamaan sen. Hinnasta y.m. seikoista oltaisiin halukkaat
saapumaan sopimaan Englantiin.

Penttilä omisti kyseellisen patentin ja suostui sen myymään.

Rahaministeri vilkaisi Penttilää pikemmin kiukkuisesti kuin
hyväntahtoisesti ja tiedusteli, paljonko patentista aiotaan vaatia.

Penttilä ei maininnut summaa, mutta lupasi myydä Suomen valtiolle tai
Suomen Pankille saamansa dollarit tai sen määrän, mitä mainitut
laitokset haluavat ostaa, puoleen nykyisestä kurssista.

Rahaministeri kutsui sisään erään vielä saapuvilla olleen virkamiehen ja
saneli tälle sitoumuksen, jolla Suomen valtio sitoutui ostamaan kaikki
ne Yhdysvaltain dollarit, mitä herra A. Penttilä saa myydessään erään
»Suomi»-sähköakkumulaattoripatentin, kurssiin 40:--, ja jolla herra
Penttilä sitoutui lainaamaan Suomen valtiolle 9/10 täten saamistaan
rahoista 6 1/2 % vuotuisella korolla ja 10 vuoden kuoletusajalla.

Penttilänkin kirjoitettua sitoumuksen alle kätteli ministeri häntä,
toivotti suurta hintaa ja sanoi myynnin olevan palveluksen isänmaalle.

Vielä sovittiin Penttilän matkan yksityiskohdista. Hän matkustaisi
diplomaattipassilla, heti huomisessa Turusta lähtevässä laivassa. Rahaa
matkaa varten lähetetään Turkuun ja valtion puolesta sovitaan
sähköteitse kohtaamisesta Lontoossa.




III.


Onnahdellen pyörähteli höyrylaiva Virgon propelli. Perä oli jo irti
laiturista, mutta keulasta oli vielä vankka köysi maalle kiinnikkeeseen.
Huudettiin viimeisiä hyvästejä. Heilutettiin sekä maalta että laivasta.

Aapeli Penttilä seisoi yksin laivan kannella nojaten reunasuojukseen.
Tahtomattaan joutui hän tilille itsensä kanssa -- nyt, jolloin hänen
kauan toivomansa aika näytti koittavan.

Ryhtyessään kokeilemaan sähköakkumulaattorilla ja tuhlattuaan isältään
saamansa perinnön kokeisiin ei hän hetkeäkään ajatellut voitavan näihin
kokeisiin liittää isänmaan onnea. Hänen ajatuksensa oli ainoastaan
täyttää kansalaisvelvollisuutensa tekemällä työtä.

Hämäläisen talonpojan poikana oli häneen imeytynyt lähtemättömästi
velvollisuudentunto. Työn teko oli hänellä veressä. Isänsä ja vaarinsa
hän muisti. Kyrmyniskaisia, lujakouraisia miehiä he olivat. Eteenpäin
olivat pyrkineet työllään. Jokaisen kelpaavan kolkan Penttilän tilasta
oli isä ottanut viljelykselle. Uudet viljelystavat hän otti myöskin
käytäntöön. Paikkakunnan ensimmäinen niittokone raksutti Penttilän
pellolla. Osuustoiminnallisia liikkeitä ei silloin vielä tunnettu, mutta
yhtiömeijeri perustettiin. Hyvin meni sekin niin kauan kuin Penttilä oli
ohjissa.

Niihin aikoihin herposi vasara vanhan lääninsepän kädestä. N.s.
Vanha-seppä lakkasi käymästä joulun alla palkoillaan. Nuorista miehistä
ei ollut sepäksi rupeajaa. Penttilän Antti-isäntä, Aapelin isä, osti
sepän työaseet, paja oli kyläkunnan. Epätasainen oli alussa taonnan
tahti. Pian kuitenkin alkoi vasara napahdella säännölliset kolaukset,
ensin alasimeen ja sitten hehkuvaan rautaan. Naapureita Antti-isännän
uusi ala hiukan huvitti. Arveltiin isäntämiehelle sopimattomaksi ruveta
sepän ammattiin. Puheet kuitenkin loppuivat lyhyeen, sillä Antti
osoittautui mainioksi sepäksi. Yksi ja toinen alkoi tuoda sahranpuun
raudoitettavaksi tai auran terän teroitettavaksi. Rattaanpyöriäkin Antti
Penttilä pani rautaan. Kyläkunta oli hyvin tyytyväinen, kun sai uuden
sepän eikä tarvinnut maksaa lääninsepälle säntiä.

Mutta Antti Penttilä tähtäsi kauemmaksi.

Penttilän talon alitse juoksi pieni joki. Siinä oli kaiken vuotta vettä
ja ihan talon kohdalla koskikin, mutta vähänhän siitä voimaa saa, ellei
patoa ja säästä hiukan tarpeen varalta vettä.

Eräänä syystalvena alkoi kylällä kulkea kumma huhu. Kerrottiin, että
Penttilän isoon saunaan ei päästy kylpemään, vaikka savua näkyi tulevan
savupiipusta joka päivä. Huhu kertoi, että isäntä siellä rakentelee. On
hävittänyt parvenkin. Pyöriä ja vehkeitä siellä kuuluu olevan.

Huhu osoittautuikin todeksi. Viimeisellä rekikelillä vetivät Penttilän
miehet hirsiä koskenniskaan. Kesällä rakennettiin pato, ja »uutiset»
voitiin jauhattaa omassa myllyssä, jota rakennettaessa ei käytetty
»vapriikin työtä» yhtään. Naulatkin taottiin kaikki kotona.

Aapeli oli kolmas ja viimeinen veljessarjassa. Tytär oli nuorin. Isä oli
leikkiä laskien sanonut toivoneensa täysiä nurkkamiehiä. Tytär rikkoi
toiveet. Aapeli nuorimpana poikana joutui isänsä silmäteräksi. Aina kun
isä oli pajassa, oli Aapeli palkeita painamassa. Vaikkakin riippuen
palkeen varressa oli hän isälleen painona pikemmin kuin apuna.

Pojalla tuntui olevan päätä, ja siksi pantiin hänet kouluun. Muutamia
vuosia meni kaikki hyvin. Kerran joululomalla Aapelin tultua kotiin
huomattiin, että hän oli kovasti laihtunut.

»Eikö sillä pojalla ole ollut ruokaa, vai mitä se on näivettynyt?» kysyi
isä puolittain leikillä.

Keväällä toi Aapeli hyvän todistuksen, kuten ennenkin, mutta selitti
isälleen lopettavansa koulunkäynnin.

Siitä tuli pitkä ja tuskallinen kesä. Isä kerran alettuaan tahtoi ajaa
tahtonsa läpi. Pojasta piti tulla lukumies. Pojassa oli isän verta. Eikä
siinä turhaan suuta soitettu.

Tätä sanatonta taistelua kesti syksyyn asti. Määrätessään töitä miehille
ja vanhemmille veljeksille jätti isä Aapelin aina syrjään. Työmaalle jos
meni, oli siellä työt niin järjestetty, että 16-vuotias Aapeli ei voinut
tehdä mitään hyödyllistä.

Toisaalta ilmestyi Aapelille työmaa. Vanhan myllyn voimalaitteet olivat
rapistuneet eivätkä tyydyttäneet isäntää. Koski pantiin uuteen kuntoon.
Patoa korotettiin ja varmennettiin. Hankittiin tehtaantekoinen
vesiturpiini ja pantiin parhaillaan paikoilleen sähkökoneita valon
antamiseksi sekä Penttilään että koko kylälle. Myllyltä löysi Aapeli
itselleen työmaan. Monttööri oli huomannut Aapelin oppivaiseksi ja
palkattomaksi työmieheksi. Kernaasti neuvoi hän kaikki käytännölliset
työt, jotka itse taisi. Pian olikin Aapeli, nuoruudestaan huolimatta,
kätevä sähkötyömies.

Ne päivät, jolloin insinööri kävi työtä tarkastamassa, olivat Aapelille
juhlapäiviä. Hän kuunteli korvat auki insinöörin puhuessa ja kyseli aina
heti, kun toinen oli lakannut puhumasta. Insinööri, keski-ikäinen mies,
ymmärsi nuorta maalaispoikaa. Neuvoi sen, mitä luuli pojan ymmärtävän,
ja vain silloin tällöin puhui sähköopin syvemmistä kysymyksistä y.m.,
joista Aapeli ei mitään ymmärtänyt -- mutta tuli tietämään tietojensa
puutteen ja heräsi tiedonhaluun.

Syyskuussa, kauranleikkuu-aikana, tapahtui lopullinen selvittely isän ja
pojan välillä. Sähkölaitos oli valmis. Aapeli ymmärsi, että olot eivät
voi kauaa täten jatkua. Hänellä ei ole paikkaa eikä työtä kotona.
Vähäinen koulunkäynti oli katkonut häntä maahan yhdistävät hienot juuret
kiinnittämättä häntä kuitenkaan muualle. Isä ei ymmärtänyt poikaa, joka
ei halunnut lukea. Hän ei tiennyt, että pojalla on palava tiedonhalu,
mutta poika ei jaksa sulautua kaupunkilaiselämään. -- Hän ei menesty
toveripiirissä, joka on lähtenyt erilaisista oloista kuin hän.
Kaupunkilaispojat, herramaisemmissa pukineissaan, pilkkaavat häntä. Ujo
hämäläispoika voi sietää selkäsaunan, mutta ei pilkkaa.

Kauan puhuivat isä ja poika porstuan peräkamarissa. Isä puhui kuin
järkevälle miehelle ja antoi elämänohjeita parhaan kykynsä mukaan.

Seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Isäntä itse lähti kyytiin. Mihin
Aapeli lähtee, sitä ei ilmoitettu kenellekään, ei edes vanhemmille
veljille. Jokainen hoitakoon omat asiansa.

Hyvästijättö äidille oli tuskallisinta, mitä Aapeli elämässään muistaa.
Äiti! Tuo miehensä rinnalla seisova, kaikki uhraava ja aina auttava,
milloinkaan hellempiä tunteitaan osoittava vaimo, hän itki silloin, kun
Aapeli lähti. Miten tuskallisesti Aapelin rintaa kouristi! Hän otti
äitiään kaulasta kiinni, ja sitä hän ei muistanut pitkään aikaan
tehneensä.

»Muista pysyä kunniallisena», oli äidin viimeinen neuvo.

»Älkää itkekö, äiti», sai Aapeli sanotuksi, »kyllä minusta mies tulee.»

Niin! Äiti muistui Aapeli Penttilän mieleen hänen seistessään siinä
yksin laivan kannella. Isäänsä ei hän sen jälkeen hengissä tavannut.
Viisi vuotta kuljeksi poika paikasta toiseen, koti- ja ulkomailla. Isä
lähetti rahoja aina, kun vain osoitteen tiesi. Aapeli kirjoitteli pitkiä
kirjeitä töistään ja harrastuksistaan, saavutuksistaan ja
pettymyksistään. Viiden vuoden perästä hän matkusti isänsä hautajaisiin.
Ukko oli tullut yhä harvapuheisemmaksi Aapelin lähdettyä. Hän oli
luovuttanut tilan vanhimmalle pojalleen, ostanut naapuritalon toiselle
pojalleen ja itse asettunut vaariksi. Tytär oli joutunut naimisiin. Pian
olivat hiukset vaalenneet, ukon talolta luovuttua. Kerran myllypatoa
jäästä sytiessään oli ukko kylmettynyt, ja keuhkokuume oli äkkiä vienyt
uutteran miehen.

Äitiään kaipasi Aapeli. Poikansa lapsille tuhlasi muori nyt kaiken
säästöönjääneen rakkauden, jota ei työn touhussa ollut ennättänyt omille
lapsilleen jakaa niin paljon kuin olisi halunnut. Aina tilaisuuden
tullen oli Aapeli käynyt tervehtimässä äitiään näinä yhdeksänä vuotena
isän kuoleman jälkeen. Nyt lähtiessä ei ollut aikaa.

Äkkiä repäisi Penttilä lehden muistikirjastaan, kirjoitti muutamia
sanoja, pisti setelin sisään, kiersi palloksi ja heitti rannalle.

Aina paikalla oleva katupoika nappasi pallon. Penttilä huusi kädet
torvena: »Vie sähkösanomakonttoriin!» Hän ei koskaan saanut tietää,
veikö poika.

Aamun sarastaessa alkoivat Ruotsin rannat näkyä. Vehreitä saaria,
valkeita kesähuviloita, lippuja -- siinä vaikutelmat, jotka Penttilä sai
vanhasta emämaasta laivan kulkiessa Tukholman kapeata väylää.

Omituisen vaikutuksen tekee kuninkaanlinna tasavallasta tulevaan
matkustajaan. Huomaa heti, että on tultu toisiin oloihin.

Penttilällä ei ollut aikaa tutkia Tukholman nähtävyyksiä. Kun hän pääsi
tullista, lähti juna Göteborgiin 40 minuutin päästä. Läpi kaupungin
ajettuaan näki hän Kustaa II Aadolfin muistopatsaan. Tämän herran hän
tunsi siten kuin Topelius on sen esittänyt.

Kolisten lähti juna pieneltä, ahtaalta ja ränsistyneen näköiseltä
pääasemalta. Eihän sitä ensinkään voinut verrata Saarisen luomaan
Helsingin asemarakennukseen, joka onkin kenties liian komea.

Juna saapui Göteborgiin iltamyöhällä. Saatuaan hotellista tietää, että
vuorolaiva Hulliin lähtee myöhästyneenä, vasta huomenna iltapäivällä,
päätti Penttilä nukkua pitkään ja lujasti. Hänen onnensa olikin hyvä
unen lahja.

Päivän käytti Penttilä kaupungin katselemiseen. Oli hiukan ikävää kulkea
kaupungilla matkalaukku kädessä, mutta kun kaikki piirustukset,
selitykset ja suunnitelmat olivat sullotut tähän laukkuun, ei hän
uskaltanut hetkeksikään siitä luopua.

Göteborg tekee prameilevan vaikutuksen. Siellä on siistejä, suoria ja
leveitä katuja. Ruotsalaiset tuntuvat suuresti ihailevan uskonsankariaan
Kustaa II Aadolfia, koska täälläkin on hänen muistopatsaansa.

Insinööri John Ericssonin muistopatsaan edessä Penttilä pysähtyi. Olihan
Ericsson yksi maansa suurimpia poikia, vaikkakin joutui suorittamaan
elämäntyönsä vieraassa maassa. Uskalsiko Penttilä rinnastaa kohtaloaan
tähän suureen työmieheen? Olihan Penttilän matkalaukussa suunnitelmia,
jotka odottivat toteutumistaan. Olihan hänkin matkalla vieraaseen
maahan. Käymään vaiko jäämään -- sen ainoastaan korkein kohtalo
määrätköön. Kenties oli liiaksi uskallettua, mutta yhtäläisyyttä heidän
kohtalossaan oli.

Vuorolaivalla Göteborg--Hull huomasi Penttilä ensi kerran tulleensa
kosketuksiin suuren maailman kanssa. Eri kielet, kansallisuudet, jopa
rodutkin olivat sulloutuneet tähän tosin hienoon mutta pieneen, tuskin
puolentoista tuhannen registeritonnin vetoiseen matkustajalaivaan.
Toisenkin huomion hän teki: illallispöytä oli katettu kolmin lasein.
Hymyn häive kulki yli Penttilän kasvojen, kun hän muisti kotimaataan.

Pohjanmeri, jo kansakoulun maantieteessä myrskyistään mainittu, ei
tavoistaan nytkään poikennut. Islannin jäätiköiltä ja jäämeren kolkoista
seuduista lähtenyt viuka tuntui luihin ja ytimiin. Aamun valjetessa oli
se kehittynyt joltiseksikin tuuleksi, ja ennen iltaa oli myrsky täydessä
voimassaan. Matkustajat hävisivät kävelykansilta ja seurusteluhuoneesta
yksi toisensa jälkeen mennäkseen yksinäisyyteen, pieneen
ummehtunut-ilmaiseen hyttiinsä suremaan merimatkan kovia kohtaloita.
Penttiläkään ei säästynyt tästä yhteisestä murhejuhlan vietosta.

Laiva oli myöhästynyt tavallisesta ajastaan, ja siksi oli Suomen
konsulaatista ennätetty lähettää Hulliin vastaanottaja Penttilälle. He
tapasivat toisensa tullihuoneen edustalla. Penttilän tuntomerkit olivat
ilmoitetut Suomen Lontoon-lähetystöön.

Pikajuna Hull--Lontoo kulki aivan eri nopeudella kuin Suomen ja Ruotsin
junat. Vaunutkin suljettuine osastoineen herättivät pohjoismaalaisessa
kummastelua. Ravintolavaunu seurasi junaa, joten minkäänlaisia
pysähdyksiä ei tarvittu, ainoastaan veden otto koneeseen vaati
minuuttinsa.

Lontoo! Syksyinen yö Suomessa on valoisaa verrattuna Lontoon sumuun.
Olihan Penttiläkin kuullut Englannin sumusta, mutta näin pimeäksi ei hän
sitä olisi uskonut.




IV.


Suomen Englannin-lähetystö ei ole sellainen palatsi, joksi maallikko
kaikkia diplomatiaan ja lähetystöön vivahtavia rakennuksia kuvittelee.
Oma talo tosin, mutta varsin vaatimaton.

Lähettiläs otti Penttilän vastaan heti ja ilmoitti Amerikasta tulevien
neuvottelijain saapuvan huomenna. Tulkkina tulisi toimimaan samainen
virkamies herra Johansson, joka oli jo Hullissa Penttilää vastassa.

Tällöin huomasi Penttilä kauhukseen englanninkielen-taitamattomuutensa.
Olihan hän lukenut kaiken saatavissa olevan englanninkielisen, hänen
alaansa koskevan kirjallisuuden. Suuren ahkeruuden ja sanakirjan avulla
oli hän saanut siitä selvän. Oli aivan eri asia kuulla englantia.
Tilatessaan ruokaa tai muuta hotellihenkilökunnalta oli hänen pakko
kirjoittaa tilauksensa, sillä ääntämisestä ei tullut yhteisymmärrystä
kummaltakaan puolen.

Keskiviikoksi elokuun 23 p:ksi klo 11 ap. oli määrätty kohtaamishetki
Suomen lähetystössä Amerikasta tulleitten ostajien ja suomalaisen myyjän
välillä. Amerikkalaisia oli kaksi reipasta, lihavahkoa, konttoritakkiin
ja matalaan kaksinkertaiseen kaulukseen puettua miestä. Penttilä oli
matkapuvussaan, mukanaan matkalaukkunsa. Esittely, jonka toimitti
lähetystön virkamies Johansson, oli lyhyt: Mr Penttilä Suomesta ja mr
Smith ja mr Hoover Amerikasta, New Yorkista.

Neuvottelu alkoi. Ostajat ilmoittivat olevansa halukkaat ostamaan herra
Penttilän omistaman patentin kuivien sähköakkumulaattorien
valmistamiseksi kaikissa niissä yhdessätoista maassa, joissa patentti jo
oli haettu, sekä oikeuden hakea patentti jäljelläolevissa maissa.
Hintana tarjosivat he 10 miljoonaa dollaria käteisellä, ehdolla, että
herra Penttilä lopettaa kokeilunsa kokonaan tällä alalla.

Penttilä oli sanomattomasti hämmästynyt tällaisesta kaupanteosta. Hän
oli odottanut myyjän saavan määrätä ehdot -- ja sitten ostaja olisi
alkanut tinkiä ja kinastella. Kaupanteko tällä tavalla oli hänestä outoa
ja uutta. Lähetystövirkamies näytti olevan tyytyväinen, sillä olihan
päivänselvää, että Penttilä hyväksyy tarjouksen. Penttilä tiedusteli,
milloin herrat arvelevat ensimmäisen patentoidun akkumulaattorin voivan
tulla kauppaan. Ostajat mainitsivat valtuuksiensa riittävän ainoastaan
kaupantekoon eikä muuhun neuvotteluun.

»Kenen edustajia herrat ovat ja onko takeita siitä, että luottamusta ei
käytetä väärin?» rohkeni Penttilä tiedustella. Virkamies ei kääntänyt
kysymystä, mutta ostajat näkyivät aavistaneen sen laadun ja esittivät
valtakirjansa. Penttilä hätkähti. Valtakirjaa ja maksusitoumusta ei
ollut allekirjoittanut mikään toiminimi, vaan kolme yksityistä henkilöä,
joista kaksi Penttilä tiesi Amerikan rikkaimpiin miehiin kuuluviksi,
mutta samalla tiesi, että nämä herrat ovat Standard Oil Co:n
pääjohtajia. Hänessä heräsi epäilys.

Minkätähden öljy-yhtiö ostaa hänen patenttinsa? Kuka oli tuo kolmas?

Penttilä hillitsi itsensä. Asiasta täytyy saada varmuus!

Paha omatunto tuli hänelle avuksi. Amerikkalaiset, luullen Penttilän
epäilevän maksunsaantia, selittivät sitoumuksen allekirjoittajat
suurliikemiehiksi, joitten nimikirjoitusta pidetään puhtaan kullan
arvoisena. Tehtaat ja laitokset, joita nämä herrat omistavat, ovat
Amerikan suurimpia. Lasketaan joka kolmannen polttomoottorin olevan
ensiksi kirjoittaneen valmistetta.

Penttilä oli asiasta selvillä. Tuntematon rahamies oli polttomoottori-,
mahdollisesti automobiili-suurtehtailija. Toiset herrat olivat paloöljyn
suurtuottajia. Herrat ymmärsivät, että jos Penttilän »Suomi»-patentti
pääsee julkisuuteen, niin kukaan ei osta enää polttomoottoreita.
Automobiilit, lentokoneet, traktorit, s.o. kaikki hienommat
moottorituotteet vaihtuvat sähkökoneiksi. Samassa suhteessa laskee
puhdistetun petroolin, s.o. bentsiinin, kulutus. Öljy-yhtiö oli
ansainnut miljaardeja paloöljyllä. Nyt se ansaitsi bentsiinillä. --
Silloin ilmestyy jostakin pohjoisen napapiirin seudulta mies, joka aikoo
horjuttaa tätä valta-asemaa. Amerikkalaiset olivat oppineet
europpalaisen kertomuksen kullalla kuormitetusta aasista. Eikö tarinaa
voisi sovelluttaa tähän? Patentin omistaja on köyhän maan köyhä
kansalainen. Tukkikaamme hänen suunsa kullalla! 10 miljoonaa on paljon
rahaa hänelle, mutta amerikkalaiselle on kauppa tuloa tuottava. He
turvaavat valta-asemansa 14 vuodeksi, jonka patenttiaika vielä kestää.
Patenttipaperit upotetaan kassaholvin syvimpään lokeroon. Sieltä ne
eivät tule julkisuuteen muutoin kuin etuja valvomaan. Kymmenen vuoden
päästä on koko asia unohtunut. Köyhä suomalainen on siihen mennessä
syönyt ja juonut itsensä kuoliaaksi rikkaudessaan. Hänestäkään ei ole
silloin enää harmia...

Tämä kaikki selvisi Penttilälle kokonaan. Olihan tämänlaisia tapauksia
useita. Muudan ruotsalainen toiminimi osti erään puhelinkone-keksinnön,
joka ei koskaan tullut käytäntöön. Saksalainen sähkölampputehtailija
hautasi kultavuoren alle hiilettömän kaarilampun. Samanlaisia tapauksia
voisi luetella Englannista ja Amerikastakin.

Tästä keksinnöstä tulisi siis yksi käyttämätön entisten lisäksi.

Siihen Penttilä ei suostunut. Ainoastaan työtä tehden oli hän
suorittanut keksintönsä. Lukemattomat olivat olleet epäonnistuneet
kokeet, harvat onnistuneet. Hautaisiko hän työnsä kultaan? Ei koskaan!

Penttilä saneli ehtonsa. Ja hän saneli ne tahallaan mahdottomiksi
päästäkseen eroon kokonaan näistä inhoittavista keinottelijoista.
Ajatus, että tuolla tavoin haudattaisiin työtä, nostatti Penttilän
henkisen suuttumuksen.

Summa, jonka Penttilä määräsi, oli niin suuri, että hän myöhemmin
ihmetteli, mistä hänen mieleensä tuli sellainen määrä. Summasta oli
maksettava yksi viidesosa kauppaa päätettäessä, toinen viidesosa kolmen
kuukauden päästä. Puolet kauppasummasta merkitsee hän keksinnön ostavan
yhtiön osakkeisiin ja loppusumma suoritetaan silloin, kun ensimmäiset
»Suomi»-akkumulaattorit lasketaan kauppaan. Perustettavan yhtiön pitää
aloittaa toimintansa heti ja se saa ainoastaan Amerikan patentin sekä
myydä tuotteitaan Amerikkaan ja Australiaan. Koko vanha manner on siltä
kielletty markkina-alue.

Amerikkalaiset kumarsivat ja lähtivät.

Suomen lähettiläs, valtuutettu ministeri, saatuaan kuulla neuvottelun
tuloksen, antoi varsin diplomaattisella kielellä Penttilän tietää,
minkänäköinen aasi on ilman pitkiä korvia ja kuinka monta lajia
isänmaanpettureita on. Samalla hän ilmoitti saaneensa hallitukseltaan
määräyksen toimittaa kaupan päätökseen hinnalla millä tahansa.

Penttilä yritti tehdä valtiomiehen kumarruksen, selittäen samalla herra
ministerin voivan tehdä minkälaisia sopimuksia tahansa, mutta hän itse,
Penttilä, aikoi tehdä omansa.




V.


Runoilijat mainitsevat ympäröivän luonnon vaikuttavan ihmisen
mielialoihin. Väittämättä sen todenperäisyyttä kaikissa tilanteissa
täytyy, totuudessa pysyen, mainita, että Englannin ilmat eivät lyöneet
laimin sopeutua samaan äänilajiin kuin Aapeli Penttilän mieli seuraavina
päivinä. Oliko se kohteliaisuus läheltä napapiiriä tulleelle miehelle,
vai oliko eteläisempien maiden itsesäilytysvaisto niin suuri, että
ilmatkin tahtoivat murtaa vieraan, yritteliään ja itsenäisen miehen?
Älkäämme tuomitko, toivokaamme vain, että raskaampia päiviä älköön
vihamiehemmekään tarvitko viettää.

Ilmanalan vaihdoksesta tavallisesti aiheutuva sairauskin tuli aikanaan.
Kylmä, kostea ja kolkko hotellihuone ei lainkaan ollut omiaan mielialaa
ja sairautta parantamaan.

Viikon päästä oli Penttilä sellaisessa kunnossa, että ainoastaan nopea
ilmanalan vaihdos tuntui pelastavan. Lääkäri niin selitti. Penttilä
päätti lähteä Amerikkaan, saadakseen mahdollisesti yhtiökumppaneita tai
ainakin työtä -- työtä elääkseen ja työtä aatteensa toteuttamiseksi.
Ehkä rajattomuuksien maa jaksaisi ottaa vastaan työteliään ja sitkeän
suomalaisen kaikkine suurine suunnitelmineen.

Tosin hänen täytyi raha-asiainsa tähden lähteä siirtolaisena, s.o. III
luokan matkustajana, jolla on suuria vaikeuksia maihinpääsyssä -- mutta
ehkä nekin voitettaisiin.

Saadakseen passin ja ilmoittaakseen aikomuksestaan Suomen hallitukselle
täytyi Penttilän päästä Suomen lähetystöön.

Kuumeesta heikkona hän ajoi lähetystötalolle. Sade oli lakannut, mutta
ilma oli miltei sananmukaisesti lyijynraskasta.

Lähetystön vahtimestari tuijotti häntä kuin hauturilta karannutta. Hän
ei vaivautunut kysymään syytä.

Lähettiläs otti Penttilän vastaan itse ja sitäpaitsi mitä
ystävällisimmin.

»Siinähän te olette, ja me olemme kääntäneet ylösalaisin puolet pienestä
maapallostamme etsiessämme teitä», tervehti lähettiläs.

»Lontoossa minä olen ollut», huomautti Penttilä vaatimattomasti.

»Lontoossa, sanotte!» huudahti ministeri. »On helpompi tavata teidät
valtamerihöyrylaivasta tai pikajunasta Afrikassa kuin löytää Lontoosta,
vaikka asuisitte ihan naapuristossa.»

»Miksi herra ministeri minua on etsinyt? Onko Suomesta tullut joitakin
surullisia tietoja?» tiedusteli Penttilä.

»Ei», sanoi ministeri ojentaen erään paperin Penttilälle, »mutta
Amerikasta on tullut iloisia.»

Penttilä luki:

     »Suomen Lähetystö, Lontoo.

     Penttilän »Suomi»-patenttia koskevat ehdot periaatteessa
     hyväksytty. Neuvottelijat Foss ja Hoover lähtevät Overlandilla.
     Langaton sähkövastaus neuvottelijoille kohtaamisesta.

                                           _Stillwell_.»

Sairaus oli heikontanut Penttilän. Tyytyväisenä syvään tuoliin, jossa
istui, ei hän yrittänytkään antaa paperia heti takaisin, ja tuskin se
olisi onnistunutkaan. Muutaman sekunnin kuluttua sai hän voimansa
takaisin ja oli yhtä tyyni kuin ennenkin.

»Suonette, herra ministeri, meidän tavata toisemme täällä, kuusi tuntia
laivan Liverpoolin satamaan tulon jälkeen?» ehdotti Penttilä aivan kuin
asia olisi mitä jokapäiväisin.

Ministeri myöntyi.

Penttilä antoi osoitteensa ja poistui kumaraharteisena, kuten oli
tullutkin.

Neuvottelu kesti useita päiviä. Amerikan edustajat tuntuivat olevan
eteviä insinöörejä. Mr Hoover oli sama, joka otti osaa ensimmäiseenkin
neuvotteluun, mr Foss oli uusi. Kunnioitus, jolla he kohtelivat
Penttilää, oli liikuttava.

Neuvottelujen aikana lähettivät he useita pitkiä sähkösanomia. Kun
jostakin tärkeämmästä yksityiskohdasta päästiin yksimielisiksi, he heti
ilmoittivat sen päämiehilleen.

Amerikkalaiset vaativat markkinaoikeutta Intiaan. Miksi juuri sinne?
Sitä ei Penttilä käsittänyt. Mutta kun hän muisti englantilaisten ja
amerikkalaisten kilpailun merien yliherruudesta, kävi hänelle
varsin selväksi tämä vaatimus, joka oli kohdistettu Englannin
Akilleenkantapäähän, Intiaan.

Amerikkalaiset saivat sähkösanomiinsa useita vastauksia, joitten jälkeen
he muuttivat vaatimuksiaan tai hyväksyivät vastaesityksiä.

Lopulta sovittiin seuraavista pääkohdista:

Stillwell & Co Ltd. New Yorkista ostaa »Suomi»-nimisen
sähköakkumulaattoripatentin kaikissa Amerikan osissa. Ostaja sitoutuu
laskemaan kauppaan patentin mukaisia akkumulaattoreja heti, kun se on
mahdollista. Tuotteitaan saa ostaja myydä Amerikassa ja sen
saaristoissa, Australiassa ja sen saaristoissa sekä Japanissa. Hinta on
se, minkä myyjä on aikaisemmin määrännyt. Myyjä sitoutuu tulemaan
ostajan tehtaille Amerikkaan kolmeksi kuukaudeksi johtamaan
patentinalaista valmistetta tekevän osaston työtä, ilman eri korvausta,
paitsi matkoja ja täyshoitoa. Kumpainenkaan sopimuspuoli ei yritä 10
ensimmäisen vuoden aikana houkutella ammattimiehiä toisensa
palveluksesta itselleen.

Laiva lähti Liverpoolista 12 tunnin kuluttua sopimuskirjan
allekirjoittamisesta.




VI.


Penttilä tiesi, että Atlantin suurissa höyrylaivoissa on sellaisia
matkalippuja, jotka oikeuttavat n.s. loistohytteihin, mutta hän ei
osannut aavistaa, että ne olisivat olleet sellaisia ylellisyyspalatseja.

Pieninkään koneitten jyske ei kuulunut näihin salonkeihin ja
asuinhuoneisiin. Kaikki nykyaikaiset vaatimukset olivat otetut huomioon.
Jokaisessa pukeutumishuoneessa oli sähköllä lämpiävä käherrysrautojen
kuumentajakin. Oma erikoinen palvelija piti huolta tarpeista.

Penttilä aikoi levätä merimatkan vuorokaudet. Se oli erehdys.
Amerikkalaiset pyysivät neuvottelua heti ensimmäisenä aamuna. Se kesti
iltaan asti. Ruokapöydässäkin neuvoteltiin valmistuskoneista,
raaka-aineesta, hinnoista, tehtaan piirustuksista, työtavoista,
valmistusmääristä. Kaiken ottivat amerikkalaiset huomioon. Oma
konekirjoittajatar kirjoitti miltei aina sähkösanomia, jotka
langattomalla lennättimellä lähetettiin Amerikkaan.

Suomessa tapahtui samaan aikaan surullisia asioita. Penttilän
kotimaahansa toimittama suuri dollarimäärä oli tullut suuren yleisön
tietoon, suuren yleisön, joka käytti tätä tietoa omaksi tappiokseen.

»Hallitus on onnistunut saamaan 100 miljoonan dollarin pitkäaikaisen
lainan.» Tällainen oli ensimmäinen uutinen. Ruotsalaiset lehdet sen
ensin julkaisivat. Ei päästy tutkimuksillakaan selville, mistä ne olivat
tiedot saaneet. Pahoiteltiin vain ja valiteltiin hallitusrakennuksen
hataroita seiniä, koska niitten läpi voi kuulla asioita.

Ulkomaan rahan kurssin nopea nousu oli kyennyt kaatamaan yhden pankin.
Ja nopea lasku kaatoi kolme. Kukaan ei voinut niiden asioita järjestää.
Konkurssit olivatkin loistavia. Koko Suomen liike-elämä natisi
liitteissään. Hinnat laskivat pitkin linjaa.

Oli tosin tiedossa, että suomalaisella rahalla keinotellaan, mutta
kukaan ei uskonut, että Suomessa olisi niin paljon ulkomaista rahaa.
Varsinkin helsinkiläiset pankkiirifirmat, ja niitten etunenässä
juutalaisten omistamat, omistivat meikäläisiin oloihin verraten suuria
summia.

Suomen markka kohosi noin 50 %:lla yhtenä päivänä. Suomen Pankki yritti
näin jyrkkää nousua estää, mutta liike-elämä oli jo sotavuodet ollut
epäterveellisen keinottelun pohjalla ja hermostuneisuus oli niin suuri,
että tätä heikkoa varoitusta ei kuultu eikä ymmärretty. Pankit,
pankkiirit, kauppiaat, keinottelijat, yksityiset -- kaikki halusivat
vain myydä hallussaan olevan ulkomaisen rahan. Suomen Pankin täytyi
painaa kurssia.

Tästä kaikesta ei Aapeli Penttilä tiennyt mitään. Hän vain laski,
piirusti ja puhui suunnitelmistaan amerikkalaisille ostajilleen, väliin
aina lepuuttaen ja oikaisten kieltään. Sillä suomalaisen, ja eritoten
hämäläisen, luonnostaan kankea kieli oli taittua, kun sitä yritti
vääntää englanninkieleen ja vielä vaikeampaan amerikkalaiseen
murteeseen. Jotenkuten tultiin toimeen, käytettiin niin paljon kuin
suinkin käsiä, numeroita ja piirustusta. Säästettiin sanoja.

Valtameri jättiläinen piirsi horjumatta vakoaan liikkuvaan elementtiin.
Laivalla elettiin ikävän pelossa. Huvitteluun tottuneet ihmiset eivät
tahtoneet tavoistaan luopua hetkeksikään.

Kolme loistohyttien matkustajaa eivät ottaneet osaa toisten ilonpitoon.
Uteliaat naismatkustajat tiedustelivat kapteenilta syytä siihen.
Kapteeni vuorostaan tiedusteli, onko herrojen ikävä vai mikä lienee
syynä, kun eivät ota osaa seuraelämään.

»Meillä ei, ikävä kyllä, ole siihen aikaa», vastasi mr Hoover.

Kapteeni tyytyi saamaansa selitykseen.

Laivan langattoman sähkölennättimen virkamiehet tiesivät näistä
salaperäisistä matkustajista enemmän. Vanhin heistä mainitsi toimessaan
lähettäneensä kaikenlaisia sähkösanomia, rakkaudentunnustuksia, rukkasia
ja myönteisiä vastauksia, mutta kokonaisia tehtaan yksityiskohtaisia
rakennussuunnitelmia ei hän ennen ollut lähettänyt.

       *       *       *       *       *

Suomessa menivät asiat yhä hullummin. Markan nousu ulkomaan rahoihin
verrattuna alkoi vaikuttaa: tavaranhintojen laskua. Ostohalu lakkasi.
Kukaan ei ostanut mitään, odottaen vielä suurempaa laskua.

Romahduksia tuli. Viisi maan suurinta tukkuliikettä lakkautti maksunsa.
Osuusliikkeitten tilasta oli liikkeellä mitä hurjimpia historioita.

Neljäntenä päivänä tuon tuhoatuottavan uutisen julkaisusta kumottiin
virallisesti huhut ulkomaan lainan saannista. Se tuli liian myöhään.
Epätietoisuus kasvoi. Yksi ja toinen tieto tuli julkisuuteen.

Hallitus oli suorittanut Saksalle menevän apukorvauksen dollareissa.
Armeijan tarvetilaukset olivat suoritetut -- dollareissa. Kansainliiton
jäsenmaksu oli suoritettu myöskin dollareissa. Siinä tietoja, joita ei
kumottu eikä voitu kumota.

Suomen rahamiehet ja suurpankkien johtajat allekirjoittivat »avoimen
kirjeen», jossa kehoitettiin levollisuuteen ja olemaan uskomatta
epämääräisistä lähteistä peräisin olevia huhuja. Odotettiin
rauhallisempia päiviä -- ja erehdyttiin.

Viidennen päivän aamuna saapuu tieto, että rahamme kysyntä New Yorkissa
oli kasvanut ja sen arvo noussut, joten viimeinen noteeraus oli 100 mk:
5 dollaria.

Se oli kuin viimeinen naula suomalaisen liike-elämän ruumiskirstuun.

Kymmeniä maamme tehtaita suljettiin. Ilmoitettiin varastojen olevan
valmiita tuotteita täynnä. Tukkukauppiaat yrittivät peruutella
tilauksiaan. Samaan aikaan he mobilisoivat kaikki konttoristinsa
kauppamatkustajiksi. Myyminen oli nyt heidän tunnuslauseensa.

Vähittäiskauppiaat olivat tukalassa asemassa. Toisaalta täytyi heidän
pitää kiinni ostajista, olla heille kohteliaita, toisaalta päästä eroon
maanvaivana liikkuvista kauppamatkustajista ja olla mitään ostamatta.

Maataloustuotteitten hinnat laskivat alle puolen tuotantokustannuksista.
Maataviljelevä väestö oli kenties toivottomimmassa asemassa. Sopimukset
työväen kanssa ovat vuoden kestäviä, jotavastoin tuotteitten hinnat jos
mitkään ovat päivän noteerauksesta riippuvat. Tämä koskee pääasiassa
karjantuotteita eli maataloustuotteiden sitä osaa, josta maamies saa
käyttörahansa.

Työttömien luku lisääntyi hirveästi. Sota-aikana suuriin tuloihin
tottunut työväki oli heti toivottomassa tilassa.

Sanomalehdistö rajoittui ensimmäisinä päivinä julkaisemaan ainoastaan
uutisluontoisia pätkiä taloudellisesta romahduksesta.

Ensimmäinen johtava kirjoitus oli Helsingin Sanomissa. Siinä koetettiin
hakea syytä ulkomaisesta keinottelusta. Syyte hallituksen osallisuudesta
torjuttiin jyrkästi. Hallituksessa olivat keskustan miehet.

Ruotsalaiset lehdet heti yksimielisesti puhalsivat pasuunaan:
»Hallituksen kykenemättömyyden syy.»

Uusi Suomi valtioviisaasti ei sanonut vielä mitään, vaan vaati
moratorion julkaisemista ja tuontikieltoa.

Sosialidemokraatti pärrytti isoa rumpua: »Porvarit kenkkuilevat.»

Suomen Työmies, joka vihdoinkin hallituksen toimesta oli kuudeksi
kuukaudeksi lakkautettu, katsoi etsikkoaikansa tulleen, julkaisi vastoin
lakkauttamiskieltoa punaiselle paperille painetun numeron, kuten
edeltäjänsäkin Työmies, ja julisti kehoituksen: »Kaikille, kaikille,
kaikille! Porvarien valta luhistuu, vapaa työväki ottakoon tehtaat ja
kaikki tuotantolaitokset käsiinsä. Perustettakoon heti työmiesneuvostoja
yli maan. Tuomitkaa sortajanne, porvarit! Niitten on kaikki syy. Eläköön
kommunismi!»

Aika olikin otollinen. Suuri palo syttyi.

Neuvostoja perustettiin ympäri maata. Ainakin kaksisataa
työmiesneuvostoa oli yht'aikaa antamassa määräyksiä, joita kaikkien
kansalaisten tuli totella.

Suomi näytti olevan tuomittu.

Mutta Suomi-äidillä on sellainen turva, johon se hädän hetkellä voi
turvata. Suomi-äidillä on sen oma poika -- talonpoika. Talonpoika
taasen nousi ja järjestys palasi. Kahden päivän päästä oli
sataviisikymmentätuhatta suojeluskuntalaista aseissa. Verisiä
yhteenottoja vältettiin. Ainoastaan Viipurissa täytyi turvautua aseihin.
Vanha Torkkelin linna oli vielä kerran vallattava.

Hallituksellekin ilmaantui taasen selkärankaa. Se antoi määräyksen:
»Tehtaat ovat heti pantavat käyntiin ja käytettävät toistaiseksi,
vähimmässä tapauksessa kaksi viikkoa. Kaksoisraide Riihimäki--Tampere
rakennettava. Suunnitellut koskivoima-asemat Oulun ja Vuoksen joissa
heti aloitettavat.»

Vuoden 1917 kokemuksista oli opittu. Työt pantiin käyntiin.

Eduskuntaa ei kutsuttu koolle.

Sanomalehdistö rähisi kautta linjan: »Hallitus tekee laittomuuksia.»
Mutta hallitus tiesi, että jos tuo kaksisatapäinen jarruttava ja
välikysymyksiä tekevä hallitsijakunta kutsutaan koolle, niin
siitä ei ole kuin vastusta. Odottakoot helmikuuhun, silloin on
heidän aikansa. Nyt tarvitaan työtä, ei suunsoittoa. »Hätä ei lue
lakia!» huomautti sotaministeri, entinen kansakoulunopettaja,
sanomalehdenhaastattelijalle, ja se oli kaikki, mitä hallituksesta
päästettiin julkisuuteen.

Kansan järkevämpi aines hyväksyi hallituksen menettelyn.

Toiset huusivat: »Isänmaan petturit!» Mutta eivät suuret sanat ole
milloinkaan suuta halkaisseet.




VII.


Mahtavana höyrysi valtamerilaiva Hudson-jokeen. Sen suuruuden tajusi
vasta sitten, kun tuli toisia laivoja vastaan tai ajoi sen sivulle.
Mitat olivat niin suuret, että niitä ei ilman muuta käsittänyt, vaan
täytyi saada vertailukohtia. Kuin sonni lammaskarjassa oli Atlantin
jättiläinen toisten satamassa olevien laivojen rinnalla.

Uskomattoman nopea oli matkustajien toimittaminen maihin.
Tullikäsittely, jos siitä ollenkaan voidaan puhua, oli varsin
ylimalkainen. Onhan se ymmärrettävääkin. Mitäpä sellainen maa tarvitsee
ankaraa tullia, johon ei mitään tuoda. Korkeintaan jokin Europasta
ostettu vanha harvinaisuus.

Penttilä oli vähällä joutua päästään pyörälle. Olihan hän ennen sotaa
nähnyt m.m. Berliinin erinomaisen järjestyksen. Mutta New Yorkissa ei
näennäisesti ollut mitään järjestystä. Valtamerilaivaa oli
vastaanottamassa arviolta tuhat erilaista huutavaa, viittoilevaa,
kiroilevaa ja tuuppivaa rähisijää eli agenttia. Jokainen kauppasi, kuka
huoneita, kuka kengänmustetta ja mitä mikin. Kaikki eri ääniasteet
olivat edustettuina. Kukin huutaja koetti voittaa naapurinsa.

Miltei loputon jono autoja oli odottamassa. Siinä oli yksityisiä
loistoautoja ja tavallisia taksa-autoja. Miten löytää omansa tai yleensä
päästä mihinkään autoon?

Mutta epäjärjestys oli vain näennäinen. Keskellä katua seisoi poliisi
kuin kivestä veistettynä. Hänen viittauksestaan siirtyi kolme autoa
kerrallaan määräpaikkoihin. Ja samoin lähtivät ne edelleen,
seisahdettuaan tuskin sekunnin. Ellei matkustaja ollut ennättänyt nousta
vaunuun, niin se oli hänen asiansa. Kenelläkään ei ollut aikaa enää
huolehtia hänestä. Alta pois, toiset tulevat tilalle! on tunnussana ja
se näkyy kaikkialla.

Penttilä oli ollut hiukan huolissaan, miten järjestää elämänsä vieraassa
kaupungissa. Hän oli kuullut kaikenlaisia ryövärihistorioita tämän
maailman suurimman kaupungin elämästä.

Mutta huoli oli kuitenkin aivan tarpeeton. Kaikki oli etukäteen
huolehdittu. Auto odotti tullihuoneen edustalla olevassa jonossa.
Palvelija heitti yhdellä nykäyksellä kolme suurta matkalaukkua auton
katolle. Miehet hyppäsivät tottuneesti kuin palosotilaat. Penttilä
vedettiin ja työnnettiin vaunuun. Auto nytkähti ja tempautui samassa
sellaiseen vauhtiin, että Helsingissä olisi yleisö kirkunut. Mutta se
kuului järjestykseen. Ellet mennyt eteenpäin ja tuimasti, niin jäit
jalkoihin ja tulit yliajetuksi. Se on amerikkalaista kurssia.

Paikka, johon Penttilä seuralaisineen ajoi, ei ollut mikään hotelli.
Pikemmin se oli suuri konttorirakennus. Sitäpaitsi oli talo noin
keskinkertaisen korkea, vain 18-kerroksinen.

Hissi kulki sellaisella nopeudella, että täytyy ihmetellä, ettei
tapaturmia satu. Mutta eihän hissikorista mihinkään putoamaan pääse.

Penttilä johdettiin 14. tai 15. kerrokseen. Oli vaikeata lukea
ohikiitäviä kerroksia. Huoneisto oli kalustettu omituisesti nuorenmiehen
tarpeita silmälläpitäen. Siinä oli makuuhuone, ruokahuone ja
herranhuone. Makuuhuone kalustoineen oli yksityiskohtia myöten
täydellinen ja muurilla varustettu. Kaikki tarpeet oli huolehdittu.
Saapaspihti ja hammasharjakin olivat paikallaan, puhumattakaan
silkkitäkeistä ja untuvapieluksista.

Ruokailuhuoneen kalusto oli tummaa tammea. Penttilä oli ihmeissään, mitä
hän tekee ruokahuoneella, kun ei ole keittäjää eikä edes keittiötä.
Tietysti hän syö ulkona kaupungilla.

Työhuone oli suuri. Kalustona oli kirjoituspöytä, valtavan suuri, sekä
samoin mittasuhtein piirustuspöytä sekä erilaisia kojeita. Penttilä ei
ollut milloinkaan nähnyt näin täydellistä konttorikoneistoa, niinhyvin
piirustuskonttorin kuin liikekonttorinkin tarpeita. Mutta puuttui --
puhelin. Penttilä ajatteli sen olevan jotakin uutta lajia ja ettei hän
osaa eroittaa sitä muista koneista. Mutta etsiminen ei tuottanut mitään
tulosta. Yksi ainoa soittokellon nappula oli. Tarkalleen näkyi olevan
senkin apu määrätty. »Palvelija», oli siinä. -- »Hauska tietää», tuumi
Penttilä, »että minulla on oma palvelija.»

»Jos mr Penttilä haluaa, ruoka odottaa», ilmoitti niin presidentti
Wilsonin näköinen palvelija, että Penttilän teki mieli kysyä, mihin ovat
joutuneet ne kuuluisat neljätoista pykälää. Miehellä oli sellaiset
leukaperät, että paremmista pihdeistä ei ole apua.

Hiukan siistittyään söi Penttilä hyvän, ilmeisesti jostakin ravintolasta
tuodun päivällisen.

Työnteko alkoi. Se oli tyyntä, loputonta aherrusta. Penttilä tunsi
elävänsä, mutta samalla hän tunsi olevansa häkkiin suljettu lintu, jolle
kannettiin muualta ruoka ja josta otettiin ulos hengen tuotteita. Hän
loi ajatuksia. Konekirjoittajatar istui aina valmiina kirjoittamaan, jos
joitakin muistiinpanoja tarvittiin. Tosin niitä tarvittiin verraten
harvoin, sillä Penttilä puhui miltei aina puhelukoneeseen. Rullien
vaihto oli neidin suurimpana huolena.

Palvelija ilmoitti mr Stillwellin ja mr Hooverin. Penttilä tapasi ensi
kerran yhtiön perustajan, miehen, joka rahallisesti seisoi kaiken
takana, miehen, joka on uskaltanut ja joka on ollut kaukonäköinen
ryhtymään yritykseen, johon 'vanhassa maailmassa' ei kukaan ollut
ryhtynyt.

Mr Stillwell oli pitkä, laiha, suoraryhtinen, sileänaamainen
45--50-vuotias mies. Ei puvusta eikä puhetavasta huomannut mitään
erikoista, mutta mahdollisesti silmistä huomasi, että siinä on mies,
joka tuntee arvonsa ja valtansa.

Mr Hoover esitteli. Ilman pienintäkään muodollisuutta ryhtyivät herrat
keskustelemaan keksinnöistä ja tehtaasta.

Stillwell ja Penttilä tunsivat toisensa samanvoimaisiksi. Stillwell
omisti pääoman, jolla Penttilän hengen tuotteet voitiin saattaa
palvelemaan käytännöllistä elämää.

Neuvottelu oli perustavaa laatua. Järjestelmällisesti käytiin läpi
kaikki raaka-aineita, keksintöjä, tehdasta, kauppaan laskemista ja
tulevaa kilpailua koskevat seikat. Penttilälle tehtiin selvää siitä,
mitä oli jo tehty. Suunniteltiin, mitä lähimmässä tulevaisuudessa
tehdään. Kaikki kävi täydellisessä yhteisymmärryksessä.

Penttilä tiedusteli, onko tarpeellinen voimamäärä varattu sekä
rakenteella olevan tehtaan että myytävän voiman varalta. Mr Stillwell
ilmoitti, hiukan empien, että hän on varannut heti käytettäväksi
Niagaran voimasta 30 tuhatta kilowattia, mikä vastaa noin 40 tuhatta
hevosvoimaa. Penttilä piti lukuja aivan liian pieninä. Sovittiinkin
lopulta, että varataan 3 kuukauden päästä 300 tuhatta kilowattia sekä
vuoden päästä 3 miljoonaa.

Summat olivat melko suuria. Voimamäärä, jonka Penttilä oli vaatinut 3
kuukauden päästä tarvittavaksi, vastasi noin kahta Imatran voimamäärää
ja oli 8 kertaa suurempi kuin kaikkien Suomen rautateiden tarvitsema
voima.

Moisen voiman sijoittaminen kolmen kuukauden päästä vaatii työtä, paljon
järjestelmällistä ja tuottavaa työtä.

Sovittiin osittaisesta työnjaosta. Stillwell otti huolehtiakseen yhtiön
rahallisen ja kaupallisen puolen sekä ulospäin-edustuksen ja reklaamin.
Insinööri Foss huolehti voiman saannista, Penttilä keksinnön
täytäntöönpanosta ja Hoover tehtaan rakentamisesta. Jokainen sai ottaa
tarpeelliset insinööriapulaiset.

Penttilä sai lähimmiksi apulaisikseen nuoren, tuskin 24 täyttäneen,
hintelän englantilaisen insinöörin Steadin sekä erään amerikkalaistuneen
saksalaisen insinöörin Fritz Hertzin.

Näitten herrojen kohtaloa ei Penttilä kadehtinut. Sillä itse hän ei
voinut lähteä huoneistaan päivä-, jopa viikkokausiin. Piti suunnitella
koneita, tilata, riidellä, tinkiä toimitusajoista, neuvotella ja taas
suunnitella. Siinä kului hänen päivästään vähintään 15 tuntia, väliin
18, jopa 20:kin. Apulaisten tehtäväksi jäi valvoa, miten tilaukset
suoritettiin ajallaan ja laadulleen, tiedoittaa, miten tehtaan rakennus
edistyi. Penttilä hankki konttoriinsa elävienkuvien koneen, jotta hän
voi valvoa itse mahdollisimman tarkkaan tehtaan rakentamista ja
edistymistä tarvitsematta tuhlata aikaa kulkemiseen.




VIII.


Suomessa olivat olot tasaantuneet, vaan eivät parantuneet. Tasaantuneet
siinä muodossa, että jokainen alkoi ymmärtää uuden ajanjakson suursodan
jäljestä alkaneen. Hinnat laskivat puoleen siitä, mitä olivat olleet
kolme viikkoa sitten. Juutalaisetkin alkoivat hermostua. Kuin
koiperhoset lentelivät he kautta maan koettaen myydä kangasvarastojaan.

Työpalkkoja alennettiin hallituksen luvalla 40 %. Yhä useammat tehtaat
anoivat erioikeutta panna tehtaansa seisomaan. Sitä ei vielä kenellekään
myönnetty. Hallitus lupasi ottaa osaa tappioihin, jos ne nousevat
neljännekseen edellisen vuoden voitosta.

Ruotsissa katseltiin ihmetyksellä Suomen rahan jyrkkää arvonnousua.
Ruotsalaiset rahamiehet yrittivät yhä edelleen hallita Suomen markkaa
ansaitakseen suuria kurssivoittoja. Ajan pyörä oli kuitenkin pyörähtänyt
yli heidän laskelmiensa. Suomi oli yhdellä iskulla vapautunut Ruotsin
rahamaailman holhouksesta.

Suomen Pankki avasi haarakonttorin Lontoossa ja New Yorkissa.
Lontoon-konttori täytyi tosin pian sulkea, sillä Englannin olot olivat
niin epävarmoja, että suuremman rahamäärän pitämistä siellä pidettiin
tarpeettomana uhkarohkeutena. Rahamaailman keskipiste oli siirtynyt
valtameren toiselle rannalle, joten pankin olo ja edistyminen ei enää
lainkaan riippunut Englannista.

Surkeimmassa asemassa olivat ahvenanmaalaiset. He olivat, harhaan
kiihoitettuina, muuttaneet kaiken irtaimen omaisuutensa rahaksi, Ruotsin
kruunuiksi. Tällä rahalla luulivat he voivansa ansaita yhä edelleen,
kuten olivat ansainneet kurssin mennessä markalle epäedulliseen
suuntaan. Nyt menettivät he tuntuvia osia omaisuudestaan. Tuolla
pienellä saariryhmällä tapahtuikin täydellinen politiikan muutos.
Ystävyyden aurinko vanhaa emämaata kohtaan sammui kuin syksyinen päivä.
Suomen hallitukselta anottiin, että se lunastaisi ahvenanmaalaisten
kruunut 12:50 markalla, jolla he muka olivat ne ostaneet. Hallitus
hylkäsi anomuksen, ja ahvenanmaalaiset tuuliviirit saivat alkaa virren
maailman pahuudesta ja petollisuudesta.

Suomen ulkomaankauppa lakkasi miltei kokonaan. Liikemiesmaailmalla oli
katovuosi.




IX.


New York valmistui vastaanottamaan talvea. Rahamaailman edustajat
palasivat maatiloiltaan ja kesäasunnoiltaan. Reumatismiset raharuhtinaat
suunnittelivat muuttoa talviasunnoilleen Floridaan. Nuoriso iloitsi
pääsystään Pariisiin.

Syyskuukauden ensimmäinen suuri juhla oli määrätty ja aiottiin aloittaa
Metropolitan-oopperan ensiesityksellä sekä jatkaa loistavalla
juhlasarjalla. Oopperassa esiintyisivät näyttämöllä laulumaailman
kuuluisuudet ja vanha musiikki, katsomossa New Yorkin kuuluisuudet ja
uusimmat muodit.

Penttilä oli saanut käsistään ensimmäiset, suurimmat työt. Konetilaukset
olivat tehdyt, mutta toimitusaikaa oli täytynyt myöntää, vaikka
vähänkin, eivätkä tehtaat olleet ennättäneet vielä mitään toimittaa.
Penttilällä oli pieni levon hetki, hengähtämisaika.

Hän päätti pukeutua uudelleen. Hänen europpalainen vaatetuksensa oli
hiukan vieraskuosinen ja jo kulunutkin. Vaikka eihän tässä talossa
tarvinnut ulkoilmaa varten pukeutua, sillä Penttilä ei ollut vielä
kertaakaan käynyt kaupungilla.

Ins. Hertz tarjoutui oppaaksi. Penttilä piti tarjousta turhana, mutta
huomasi myöhemmin, että opas oli varsin tarpeen.

Ensi työksi päätettiin käydä hankkimassa tarpeelliset pukutarpeet
Penttilälle. Hertz tiesi, mistä niitä saa. Autolla he ajoivat erääseen
kauppaan. He laskivat vaunullaan suoraan liikkeeseen sisään. Eikä se
ollutkaan mikään tavallinen sekatavarakauppa, vaan kokonainen pieni
kaupunki kauppoja, tosin yhtä ainoata liikettä. Sitäpaitsi auton
jättäminen kadulle olisi ollut sula mahdottomuus. Sen olisi vinha
katuliikenne temmannut mukaansa.

Ilmoitettuaan tarpeensa vietiin heidät pieneen sivuhuoneeseen, josta
puuttui yksi seinä. Puuttuvan seinän tilalle siirrettiin jonkinlainen
tavaravaunu. Penttilä valitsi kankaan, ja vaatteiden mitta otettiin
heti. Paikalle siirretyssä tavaravaunussa oli kaikkia tarpeita, mitä
nykyajan mies puvustoonsa tarvitsee, kultaisista rintanapeista kengän
yöoikaisijaan asti.

Penttilän vielä valikoidessa tarpeitaan tuli räätäli koettamaan takkia.
Penttilä hämmästyi. Miten hän niin kauan oli täällä viipynyt? Hän
vilkaisi kelloaan ja totesi lähteneensä huoneestaan kaupungille kolme
neljännestuntia sitten.

Ins. Hertz antoi lähettää tavarat omalla nimellään, mutta Penttilän
asuntoon. Suomalaisesta tuntui moinen menettely hiukan omituiselta,
mutta Hertz selitti, että joku sanomalehden reportteri olisi voinut
kuulla Penttilän nimen, ja silloin he olisivat olleet pääsemättömissä.
Tavarat luvattiin tuoda parin tunnin kuluttua.

Amerikkalainen ravintola-elämä hämmästytti europpalaista. Orkesteri
soitti jossakin, mutta mitä -- sitä oli mahdoton kuulla. Tosin
ravintolan mittasuhteetkin olivat valtavat, mutta suurenmoinen oli myös
meteli, jonka vieraat aiheuttivat. Mitä julkeimmin kirkuivat vieraat
voittaakseen naapurin äänen tai saadakseen suunvuoroa. Tilaukset
karjuttiin tarjoilijan korvaan pahemmin kuin korpraali ärjyy
nahkapojalle, ja keskustelu pöytäkumppanien kanssa muistutti hukkuvan
avunhuutoääntä. Silti voi keskustella aivan salaisista asioista, sillä
kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella toistaan. Jokainen nimittäin huusi
samalla tavalla.

Parisen tuntia ajettiin pitkin katuja ainaisessa autojonossa ennen
kotiinpalaamista.

Asunnossa odotti Penttilää kutsu Metropolitan-oopperaan herrasväki
Stillwellin aitioon. Hertz ilmoitti, että tästä kutsusta moni
amerikkalainen olisi maksanut miljoonan. Penttilä olisi mieluummin ollut
menemättä.

Täsmälleen oopperan alkamisaikaan astui Penttilä Stillwellin aitioon. Se
oli kirkkaasti valaistu, mutta tyhjä. Penttilä otti paikan aition
peränurkasta.

Äkkiä syöksyi aitioon mies. Hän kysyi Penttilältä, kuka hän on ja mitä
tekee täällä. Penttilä luuli, että mies on teatterin palveluskuntaa, ja
näytti lippuaan. Mies ei hellittänyt, vaan tiukkasi yhäti Penttilän
nimeä.

Varmaan sanomalehtimies! Ja se olikin oikeaan arvattu.

Sanomalehtimies laski: Outo mies Stillwellin aitiossa ei istu suotta,
hänen täytyy olla joku kuuluisuus tai mies, joka tulee siksi. Sitäpaitsi
Stillwellin konttorista on viime aikoina kerrottu yhtä ja toista
salaperäistä, ja kaiken lisäksi rakennetaan New Yorkin valtioon,
Alabaman kaupungista hiukan etelään, suurta tehdasta, jonka
rakentamisessa ei säästetä rahaa, vaan aikaa, eikä julkisuudessa ole
lainkaan tietoa, mitä noin suurisuuntaisessa tehtaassa aletaan
valmistaa. Tiedetään vain, että Stillwell sitä rakennuttaa. Koetetaanpa
saada selville, jos vieras tietää jotakin.

Penttilä puolestaan laski: Ensimmäinen amerikkalainen sanomalehtimies,
jonka tapaan. Koetetaanpa, mitä hän kestää.

Tulos: Päästäkseen miehestä eroon itseään paljastamatta oli Penttilän
pakko heittää reportteri aition ovesta ulos.

Näytös alkoi.

Penttilä näki edessään permannolla tuhansia päitä, jotka hämärässä
valaistuksessa näyttivät harmailta kivenmukuloilta jossakin
kiviröykkiössä kaukana Hämeessä. Tämän tasaisen mukulakivimeren
yläpuolella eroittautui puolivartaloon asti näkyvä, käsiään huitova
mies. Kuului soittoa, mutta kun hän ei ymmärtänyt musiikkia, niin ei hän
myöskään tajunnut, mitä se oli. Korvia hivelivät ihanat soinnut.
Ajatukset alkoivat toimia nykyisyydestä irrallaan.

Tahtomattaan siirtyivät Penttilän ajatukset Suomeen, kotiin, ja ennen
kaikkea vanhaan äitiin.

Miten paljon asioita olikaan tapahtunut sitten viime näkemän ja siitäkin
asti, kun hän viimeksi äidilleen tietoja itsestään antoi! Turusta hän
heitti sähkösanoman rannalle, mutta oli epätietoista, tuliko sekään
perille.

... Leveällä kehruutuolillaan istuen soudattaa äiti poikansa poikaa. On
elokuun lauantai-ilta. Talon väki on vielä ulkona askareillaan, vaikka
aurinko jo alkaa metsänlatvojen välistä kurkistella. Talon nuorimmaisen
iltalevon aika on tullut. Mummu panee pieluksen pojalle peitoksi, pistää
korkkipäisen tutin suuhun, ottaa sukankutimensa ja jalallaan »vakua»
heiluttaen alkaa laulaa kimakalla, vanhan naisen äänellä ja nuotilla:

    »Ei taivaass' ole kuolon vaaraa,
    ei kyyneleitä, yötäkään...»

Sävel herätti Penttilän. Eihän hän ollutkaan hämäläistalon
pirtissä kuuntelemassa äitinsä kehtolaulua, vaan New Yorkissa,
Metropolitan-oopperassa kuuntelemassa jonkin hänelle tuntemattoman
oopperan alkusoittoa. Mikä ero, mutta mikä yhtäläisyys sittenkin!
Henkistä selkänojaa, henkistä turvaa tunsi hän saavansa musiikista sekä
kotimuistoistaan, ja sitähän me kaikinkin elämän polulla tarvitsemme.

Ensimmäisen näytöksen lopulla saapuivat mr Stillwell ja hänen tyttärensä
Elise, dollariprinsessa. Penttilä oli joskus kuullut puhuttavan
sellaisista, ja nyt istuivat he rinnakkain ja keskustellen aivan kuin
samanarvoiset ainakin. Mutta he olivatkin maassa, jossa työtä
arvostetaan.

Näytöksen loputtua tähtäsi ainakin tuhat ihmistä kiikarinsa Stillwellin
aitioon voidakseen nähdä, onko muudan Amerikan rikkaimmista miehistä
saapunut ja miten hänen ainoa tyttärensä on puettu.

Niin! Elisen puku. Penttilä ei tiennyt, mitä kangasta se oli vai oliko
se kangasta ollenkaan -- sanan tavallisessa merkityksessä. Mieluummin
hän olisi sanonut sen olevan jotakin metallikudosta ja maksavan summan,
jota Hämeessä olisi pidetty saavuttamattomana omaisuutena.

Elise jutteli miellyttävästi, tosin jonnin joutavista asioista. Tytär ei
tuntunut olevan isänsä uskottu. Penttilää hän piti ulkomaalaisena
merkillisyytenä. Varmaan olisi hän pitänyt samanlaisena erikoisväristä
paratiisilintua tai opetettua jääkarhun penikkaa. Isäänsä tytär palvoi
ja hyväili.

Penttilä vaipui toisen näytöksen ajalla ajatuksiinsa. Hän ajatteli
naista ja elämäänsä. Olisi tosiaan hauskaa, kun olisi vaimo ja perhe.
Tuollainen tytär...

Ettäkö Penttilä olisi rakastunut Eliseen? Kaukana siitä. Hän ajatteli
vain, miten hän on yksin maailmassa. Ellei äitiä olisi, ei enää kukaan
maailmassa iloitsisi hänen onnestaan tai surisi hänen onnettomuudestaan,
Amerikassa tuntuu ihminen tulevan hentomieliseksi. Penttilällä ei
milloinkaan ennen ollut ollut moisia ajatuksia.

Hän vietti unettoman yön, tietääkseen ensimmäisen elämässään.

Vietetty vapaapäivä kosti itsensä. Onnettomuuden sanoma seurasi toistaan
koko seuraavan päivän.

Hoover ilmoitti tehtaan yhden seinän sortuneen ja pyysi lisäaikaa kolme
päivää.

Penttilän englantilainen apulaisinsinööri tiedoitti, että
akkumulaattoreihin tarvittavat posliiniosat olivat kelpaamattomia.
Penttilä vastasi: »Peruuttakaa sopimus.» Filadelfian konepajoissa oli
puhjennut lakko. Stillwell pyysi Penttilän puheilleen. »Kilpailu on
alkanut. Ford on alentanut automobiilien hintaa 25 %. Samaten on
bentsiinin hinta laskenut. Valtio on päättänyt 100 uuden lentokoneen
kaupan. Meidät on paljastettu.»

Penttilä voitti oman itsensä. »Voitamme sittenkin», olivat hänen
vastaussanansa.

Kilpailu on paras elämän kannustaja. Stillwell & Co Ltd. astui julkiseen
elämään. Se osti ensi työkseen erään posliinitehtaan sekä suuren
filadelfialaisen sähkömoottoritehtaan osake-enemmistön, ja alkoi
rakentaa suurisuuntaista kulkuneuvotehdasta.

Kaikki yhtiön johtajat tekivät miltei pyöreitä päiviä. Apulaisinsinööri
kirjoitti kätensä väsyksiin sähkösanomia. Hoover raivosi arkkitehdeille
ja rakennusmestareilleen. Stillwell teki sitoumuksia rahamiesten,
tehtailijain, lentourheilijain, eläväinkuvain yhtiöitten,
kauppaministerin ja monien muitten tunnettujen ja tuntemattomain kanssa.
Hän antoi toisinaan tietoja sanomalehdille, toisinaan heitätti ulos
haastattelijat. Foss oli hävinnyt. Tiedettiin vain hänen matkustaneen
Etelä-Amerikkaan. Hertz oli aivan käheä. Hän oli huutanut
puhelukoneeseen Penttilän määräyksiä ja neuvoja amerikkalaiselle
ymmärrettävällä kielellä.

Filadelfialainen moottoritehdas oli pantu käyntiin. Penttilä lähti itse
tarkastamaan ensimmäisten moottorien valmistusta. Oli määrä aloittaa
kilpailu kulkuneuvoilla, ja aluksi valmistettiin pieniä, tavalliseen
polkupyörään kiinnitettäviä voimakoneita. Keksintö oli Penttilän ja
suoranainen »Suomi»-patentin jatko. Moottorin salaisuus oli siinä, että
se kykeni automaattisesti järjestämään tarvitsemansa virran, eikä siten
kuluttanut sähköä suotta. Tehdas kykeni saamaan alussa valmiiksi 500
moottoria päivässä. Penttilä oli tuloksiin tyytyväinen.
Akkumulaattoritehtaan valmistuttua olisi hänellä 50000 moottoria
valmiina.

Penttilä näännytti konekirjoittajattarensa. Tyttörukka nukahti tuoliinsa
saatuaan hetkisen lepoa. Tällöin huomasi mies erehtyneensä. -- Hänen
pitää järjestää vuorot neideille. Toinen on työssä aamupäivän ja toinen
iltapäivän.

Penttilä nousi herättääkseen väsyneen menemään kotiinsa. Sievä tyttö!
Lyhyenläntä ja lihavahko, ruskea tukka ja hieno hipiä. Siinä
nukkuessaan, huulet hiukan auki, oli hän viattoman lapsen näköinen.
Penttilä sai hurjan tuuman: suudella noita punaisia huulia. Hän unohti
kokonaan itsensä. Työ seurasi harkitsematonta mielijohdetta. -- Älkäämme
ihmetelkö, vaikka tiedämme useiden, amerikkalaisten liikemiesten olevan
naimisissa entisten konekirjoittajattarien kanssa.

Penttilän huulet tuskin koskettivat tytön huulia. Katumus seuraa
pahaatyötä. Onneksi tyttö ei herännyt, joten salaisuus jäi yksinomaan
Penttilälle. Kiitollisena siitä hän veti palttoon ylleen ja pakeni
itseään kadulle.

Jos olet synkässä metsässä ja kuulet miten kaukaista hakkausta tahansa,
niin et tunne itseäsi yksinäiseksi. Jos kävelet suurkaupungin katua
ihmisvilinässä, jossa joka minuutti sinua tuupataan milloin yhdeltä,
milloin toiselta puolen, niin silloin tunnet olevasi yksin. Penttilä oli
yksin New Yorkissa. Mutta paljon yksinäisempi hän tulee olemaan
lähtiessään Europpaa valloittamaan. Täällä hänellä olivat hänen
uskolliset ja työteliäät toverit Stillwell, Hoover, Foss, Stead, Hertz
ja monet muut. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hänellä oli apunaan tuhannet
työhön tottuneet ja työtä tekevät miehet. Se oli apu, jota ilman
Amerikka ei olisi Amerikka, vaan jokin muu maa.

Amerikkalainen tekee työtä ja osaa iloita työstä. Mutta ylikultivoitu
Europpa! Sen sivistyneistö on liika sivistynyttä, se ei enää muista,
mitä on työn-ilo. Työmies on ylikiihoitettu eikä tahdo tietää mistään
työstä. Hän on unohtanut, että työn tuottama tyydytys on ainoa pysyvä
ilo tässä maailmassa.

Penttilä aikoi lähetyssaarnaajaksi vanhaan maailmaan. Se olisi raskas
päivätyö. Helpompi olisi mennä hottentottien maahan ja kastaa
mustanahkoja siellä.

Seuraavana iltana nukahti konekirjoittajatar taaskin, vaikka hän ei
Penttilän mielestä ollutkaan niin rasittunut kuin eilen. Penttilä nousi
herättääkseen neidin, mutta oli varustautunut voittamaan itsensä.
Silloin hän näki naisen. Neiti ei nukkunutkaan, vaan silloin tällöin
kurkisteli pitkien silmäripsiensä välistä, mitä Penttilä tekee. Odotti
kai edellisen illan näytöksen uusiintuvan, ja kuten Penttilästä tuntui,
hyökätäkseen hänen kimppuunsa, s.o. kaulaansa.

Penttilä oli nyt saanut naiskonekirjoittajasta kyllänsä. Seuraavana
aamuna astui pitkä, laiha mr Jackson virkaansa.




X.


Akkumulaattoritehdas oli valmis. Yksityisiä koneita koeteltiin, jotta
miehet harjaantuivat niitten käyttöön. Penttilä oli ollut tehtaassa jo 3
vuorokautta hetkeksikään sieltä poistumatta. Lataajaa pantiin juuri
paikalleen, ja se oli keksinnön tärkein kohta. Yksinkertainen, mutta
hiuksenhieno ja vaarallinen.

Akkumulaattorit valmistettiin kaksinkertaisesta posliinista, väliin oli
pantu eboniittilevyt, ja vahvistettiin päältä verkkolasilla. Kansi
tehtiin samoin posliinista ja aivan tiivis. Navat, joista patteri
purettiin, valmistettiin hopeasta ja niiden kärjet platinasta.

Patterin sisälle pantiin rautapulveria, johon oli hangattu
koivuhiili- tai grafiittijauhetta, riippuen siitä, miten suuria
sähkömääriä haluttiin säilyttää.

Lataaminen tapahtui erikoisessa koneessa, jota sanottiin »hiireksi». Se
oli aivan automaattinen. Suuren, lujasta tammesta tehdyn pyöreän
pyörivän pöydän reunassa oleviin suorakaiteen muotoisiin loviin
tipahtelivat tarkastetut, valmiit patterit paternosterlaitteesta. Luja
joustin puristi patterin aina millimetrilleen samaan kohtaan, ja
lataaminen alkoi.

Ilma muodostuu pienen pienistä hiukkasista. Sanottakoon näitä hiukkasia,
kuten on sovittu, atoomeiksi. Kun ilmaa puristetaan tarpeeksi, muuttuu
se juoksevaksi nesteeksi. Atoomit menevät, ankaran paineen
vaikutuksesta, lähemmäs toisiaan ja ilma saa kiinteämmän muodon kuin
tavallinen ilma.

Aivan samoin on sähkön laita. Sähkö on kokoonpantu pienen pienistä
hiukkasista, paljon pienemmistä kuin mikään muu tunnettu aine. Sähkön
hiukkasia nimitetään »elektrooneiksi». Jos sähköä puserretaan tarpeeksi,
siirtyvät elektroonit lähemmäs toisiaan ja muodostavat paremmin
hallittavan olotilan kuin tavallinen vapaa sähkö. On kuitenkin
huomattava, että mikään ulkoapäin tuleva voima ei voi pusertaa
sähköhiukkasia kokoon, vaan paine on synnytettävä sähkössä itsessään. --
Moni oli ennen Penttilää korottanut virran yhtä korkeaan volttimäärään,
mutta ei kukaan ollut päästänyt ampeeria niin runsaasti vaikuttamaan.
Penttilä antoi 1 milj. voltin 30 amp. virran painaa akkumulaattoriinsa.
Ensimmäiset elektroonit sijoittuivat hiili- tai grafiittijauheen avulla
pieniin rautajauho-osasiin, täyttäen ne ääriään myöten. Seuraavat
asettuivat edellisten viereen niin lähelle, että edellisten täytyi
pysähtyä sähkölle ominaisesta liikkeestä. Perästä tulevat sähköhiukkaset
pusersivat edellisiään siksi kunnes astia oli aivan täysi, s.o.
rautajauheen hiukkaset olivat kokonaan täytetyt.

Grafiitilla hierottuun patteriin, jonka suuruus oli 10 x 5 x 20 sm,
mahtui sähköenergiaa niin paljon, että se kykeni kuljettamaan
tavallisella maantiellä polkupyörää 30 km tuntinopeudella 10 tuntia.
Koivuhiilellä valmistettuna oli patterin vastaanottavaisuus noin
5-kertainen. Virtahäviö akkumulaattorista purettaessa oli noin 2 %.

Patteritehdas oli ollut käynnissä 5 päivää ennenkuin lataaja saatiin
koetusvalmiiksi.

Lataajan tarkastus oli määrätty tapahtuvaksi joulukuun 1 p:nä klo 11 ap.
Tilaisuuteen saapuivat kaikki Stillwell & Co Ltd:n johtajat. Mr
Stillwell oli itse tyttärensä Elisen kanssa. Jokainen tunsi olevansa
jännityksessä.

Aamulla Penttilä tunsi itsensä hermostuneeksi, ensi kerran elämässään.
Hän tiesi, että kone toimii ja että lataaminen onnistuu, mutta
sittenkin! Klo 1/2 11 lähti hän syömään, tarkastettuaan vielä kerran
jokaisen ruuvin ja mutterin koko koneessa ja ennen kaikkea ne laitteet,
joista virtasi korkea sähköjännitys ja joita hän leikillään nimitti
»hiirenhampaiksi».

Täsmälleen klo 11 saapuivat vieraat. Penttilä odotti heitä lataajan
vieressä. Herrat tervehtivät hiukan juhlallisina. Koko tehdas oli
pysähdyksissä. Kaikki 2000 miestä katselivat jännittyneinä. Penttilä
teki muutamalla sanalla selvää koneesta Elise-neidille. Täysin
tyynenä hän nousi kumilaatalla eristetylle korokkeelle, kiersi
paternoster-laitteen käymään ja »pöydän» tultua täyteen sulki virran.

Olisi kuullut kärpäsen lennon, jos joku olisi kuunnellut, mutta kukaan
ei sitä joutanut tekemään. Jokainen katseli lataajaa. Se toimi
moitteettomasti. 55 kertaa minuutissa vaihtoi se täytetyn
akkumulaattorin tyhjään.

Mr Stillwell katkaisi hiljaisuuden. Hän tarttui Penttilän käteen ja
sanoi: »Mr Penttilä! Te olette pannut pisteen maailmanhistorian
edellisen luvun loppuun ja aloittanut uuden. Historiassa alkaa nyt
'sähkö-aika'. Sallikaa minun onnitella!» -- Toisetkin läsnäolijat
onnittelivat Penttilää. Miesten hurratessa ratkesi insinööri Hertz
itkemään. Surullisena hän valitti: »Oi miksi ei tämä tapahtunut minun
syntymämaassani Baijerissa!»

Penttilä lähti nukkumaan ja nukkui 18 tuntia kylkeä kääntämättä.




XI.


Herättyään totesi Penttilä, että hänen »hiirensä» oli toimittanut
hampaillaan voimaa valmiina oleville 50 tuhannelle sähkömoottorille ja
odotti nyt lisätyötä.

Akkumulaattoritehdas sai valmiiksi vuorokaudessa 10 tuhatta patteria.
Yksi lataaja ennätti täyttää pienempiä pattereja 8 1/2 kertaa sen
määrän, mutta suurempia vain noin 1 1/2 kertaa. Vain kahta suuruutta
tehtiin, jotta ei lajien erilaisuus tuottaisi hankaluutta enempää
valmistettaessa kuin käytännössäkään.

»Suomi»-patentin tuotteita päätettiin laskea kauppaan joulukuun 15 p:nä.
Sitä ennen tehtäisiin suurelle yleisölle mahdollisimman vähän selvää
keksinnöstä. Amerikkalaisen mielipide, että on parempi tehdä reklaamia
aluksi hyvin ja jatkuvasti hiljemmin, hyväksyttiin.

Yhtiön osakkaat pyysivät Penttilää jäämään Amerikkaan. Olisi yhdistetty
vanha manner markkina-alueeseen. Palkkaa tarjouduttiin antamaan miljoona
dollaria kuussa. Se oli summa, joka Suomen rahaksi muutettuna, ennen
Penttilän dollarien sekaantumista markan kurssiin, olisi tehnyt pari
miljoonaa markkaa päivältä. Penttilä ei suostunut. Kotimaa ja Europpa
kangastelivat hänen työmaanaan. Kuitenkin siksi, kunnes patenttituotteet
olivat lasketut yleisön käsiin, päätti hän jäädä Amerikkaan.

Tämä kaksi viikkoa oli hedelmällistä opin ja työtarmon saavuttamisaikaa.
Penttilällä ei ollut enää varsinaista työtä omassa alassaan. Patterit
säilyttivät kokeissa varauksen täydelleen. Lataaja toimi
moitteettomasti. Työ, joka oli pantu sitoumuksen ehdoksi, oli
suoritettu.

Käytettävissään olevan ajan päätti Penttilä käyttää tutustuakseen
amerikkalaiseen tehdastyön järjestelyyn niissä tehtaissa, jotka olivat
tai tulivat riippuviksi »Suomi»-patentista. Tehtävä oli ylivoimainen,
mutta hän tahtoi perehtyä sikäli kuin voi.

Hän ilmoitti Stillwellille koettavansa korottaa erinäisten tehtaitten
tuotantokykyä, voidakseen selittää sekaantumisensa asioihin. Peruste
hyväksyttiin.

Auto- eli kulkuneuvotehdas, kuten sitä kutsuttiin, oli ensimmäinen, joka
sai suomalaisen vieraakseen. Penttilä ihmetteli. Olivathan
sähkökulkuneuvon piirustukset hänen. Tehtaan tuotantokyky oli hänen
arvioimansa. Mutta nyt katsellessaan tehdasta käynnissä oli hänen varsin
vaikea sanoa, mitä hänen ajatuksestaan oli enää jäljellä. Luuranko
mahdollisesti, vaan ei muuta. Monet kymmenet patentinarvoiset keksinnöt
olivat vaunua rakentamassa. Työtapoja, uusia, nopeita ja varmoja, oli
otettu käytäntöön, sellaisia, joista Penttilällä ei ollut tietoa.

Kuka nämä keksinnöt ja parannukset oli tehnyt? Nuo miehet tai heidän
työnjohtajansa tai mahdollisesti insinööri. Kukaan ei siitä mahtaillut.
Jos joku miehistä teki jonkin parannuksen työtapaan tai mahdollisesti
koneeseen, jolla esim. tuotanto kasvoi, niin hän sai lisää saman palkan
kappaleelta kuin sai ennen parannusta. Täten hän sai korvauksen
keksinnöstään heti tuntuvassa muodossa käteensä. Isäntä sai korvausta
välillisesti, koska tuotanto kasvoi ja siis hänen ansiomahdollisuutensa
kasvoivat samassa suhteessa. Täten liittyivät monet miehet tehtaaseen
sellaisilla siteillä, jotka eivät hevillä katkea, ja saivat loistavia
palkkoja. Jos palkkoja olisi alennettava kilpailun tai muun seikan
tähden, niin se tehtiin numeroilla selväksi tehtaan miesten
kantajoukolle, ja ylimeno tapahtui ilman rettelöitä. Terve järki
vaikutti ja voitti. Se etu on, kun ei ole ammattipolitikoitsijoita.

Penttilä vietti viisi kallista vuorokauttansa tässä tehtaassa. Tuotanto
nousi tosin tänä aikana 200 autolla päivää kohti, mutta hän ei lukenut
sitä ansiokseen, vaan laski miesten tottuneen paremmin koneittensa
käyttöön.

Moottoritehtaassa oleskeli Penttilä 4 päivää, konepajassa 2,
posliinitehtaassa 2. Aika loppui kesken, sillä hänen täytyi päästä
selville myöskin amerikkalaisesta reklaaminteosta.

Se oli suurenmoinen osasto. Monta piirtäjää oli jo pitkän ajan
valmistellut ilmoituslehtisiä, joita sitten levitettäisiin ympäri
Yhdysvaltoja satojatuhansia kappaleita kutakin. Kaksi kielimiestä
tarkasti ilmoitustekstin. Ei saanut ilmaantua mitään kielikukkasia.
Erilaisia valoilmoituksia laadittiin ympäri New Yorkia. Monta sataa
liikkeitten näyteakkunaa oli vuokrattu. Eläviä-kuvia varten oli otettu
kymmenkunta filmiä, joita näyteltäisiin suurimmissa teattereissa. --
Kaiken huippuna oli kuitenkin suunniteltu pantavaksi toimeen autokulkue,
johon ottaisi osaa 10 tuhatta sähköautoa. Tämä 50 km pituinen autojono
ajaisi kaupungilla 50 km:n tuntinopeudella. Poliisipäällikkö kielsi
kuitenkin kulkueen -- sehän olisi seisauttanut muun liikenteen
kulkemiltaan katuosilta tunniksi, ja se ei sopinut. Järjestettiinkin
toisin. Hankittiin ohjaajia ja tarjottiin ilmaista ajelua eteenpäin
rientäville amerikkalaisille.

Stillwell oli pannut kaiken vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen
armeijan lentokonetehtaalta viisi keskeneräistä lentokonetta. Ehtona
oli, että koneet jätetään armeijalle joulukuun 16 p:nä koneistettuina.
Olisi asetettu moottorit ja sähköakkumulaattori myöskin lentokoneisiin,
joten olisi joulukuun 15 p:nä voitu kulkea ilmassa, maassa ja vedessä
uusilla sähkömoottoreilla. Oli hankittu muutama sata moottorivenettä ja
pantu ne kulkemaan sähköllä.

Lentokoneita ei saatu. Postiministerinä istui tarmokas mies ja
sitäpaitsi erään suuren polttomoottoritehtailijan vävy. Hän vaikutti
niin paljon, että sotaministeri kielsi lentokoneitten antamisen, vaikka
ilmailujoukkojen päällikkö antoikin suostumuksensa. Ajatuksesta täytyi
luopua. Yksityisiä lentokoneita ei haluttu ottaa ja omia ei ennätetty
valmistaa. Sotaministeri määräsi, aito europpalaiseen malliin, komitean
ottamaan selvää mr Stillwellin tarjouksen tarkoituksemukaisuudesta.

Jouluk. 15. päivä tuli. Oli aika kipakka pakkanen amerikkalaisten
mielestä, kuulakka lokakuun aamu suomalaisten mittapuulla mitattuna.
Amerikattaret esiintyivät pää ja kaula verhottuina aivan turkiksien
sisään, mutta sääret paljaina -- no, jollei ihan paljaina, niin
korkeintaan läpinäkyviin sukkiin verhottuina.

Penttilä lähti kävelemään jalan kaupungille. Jo suhahti ohitse yksi
»Suomi»-patentti-auto. Penttilän mieli hytkähti. Siis todellakin valmis!
Mutta suuri tähtilippu oli auton perässä. »Miksi ei sinivalkoinen?»
pääsi häneltä miltei ääneen. -- Niin tosiaan. Keksintö oli pantu
täytäntöön Amerikassa amerikkalaisella työllä ja rahalla. Siinä oli
kotoisin Suomesta kuitenkin siemen. Ja siemenellä oli nyt se arvo, mikä
vanhalla siemenellä on leikkuumiehelle --.

Penttilä harhaili katua ylös, toista alas. Useissa näyteakkunoissa oli
hänen kuvansa, ja samalla Stillwellin, Hooverin, Hertzin y.m. kuvat.
Eräs akkuna oli järjestetty jonkinlaiseksi maalaissepän pajaksi -- ja
Penttilä oli siellä takomassa. Alle oli kirjoitettu: »Paikka, jossa
'Suomi'-patentti syntyi.»

Penttilä pysähtyi. Näytteille-asetus oli huolella ja ymmärtämyksellä
suoritettu. Paja oli todella sepän paja yksityiskohtia myöten. Oven
päällä oli poltettu hevosenkengänkuvakin. Hän tuli ajatelleeksi, oliko
asettelija ollut suomalainen vai oliko hänellä ollut tarkka kuva --.

Akkunan taa pysähtyi ihmisiä aina joku silloin tällöin. Pari katupoikaa
vaihtoi filosofisia ajatuksia suurista keksijöistä, eivätkä he
unohtaneet Penttilääkään, vaikka äänsivät nimen semmoiseksi, ettei itse
omistajakaan sitä tuntenut. Hän kääntyi vilkaisemaan poikiin. Silloin
toinen pukkasi toista kylkeen ja huusi että: siinähän se! Penttilä oli
heti sellaisen huomion esineenä, että jos hän olisi ollut kenkämusteen
kauppias, niin olisi hän ollut varsin kiitollinen saavutuksestaan. Nyt
olivat asiat toisin. Hän joutui ensi kerran yleisön, tosin katuyleisön,
huomion esineeksi ja sai siitä kyllänsä. Kun hän vihdoin onnistui
pujahtamaan sivukadulle, eroon ihmettelijöistään, ilmaantui samainen
huutava, pojanvekara hänen eteensä ja vaati viisi dollaria.

»Mistä hyvästä?»

»Minä sinut ensiksi huomasin», selitti poika, luullen, että Penttilä oli
seisonut akkunan edessä, jotta reklaami olisi tehnyt paremman
vaikutuksen -- ja hän oli tehnyt palveluksen huomauttamalla yleisölle.

Poika sai korvatillikan ja korotti vaatimuksensa 20 dollariin, tai
muuten lupasi ilmoittaa poliisille. Penttilä, päästäkseen eroon, maksoi,
mutisten partaansa: »Maansa lapsi!»

Päivä onnistui täydelleen. Klo 7 aamulla saapui 2000 autoa New Yorkiin,
ohjaten matkansa osittain kaupungin laidoille, osittain
työläiskortteleihin. Tarjoten kyyditystä kuljettivat ne South Streetille
ja West Streetille työväkeä. Sitten hajaantuivat ne Manhattan-saaren eri
osiin. Klo 8 saapui taasen 2000 autoa Downtownin tarpeeksi. Täällä
saivat ne aluksi vähän käyttäjiä. Liikemiehellä oli miltei jokaisella
oma auto ja kuljettaja. Päivemmällä, kun yhä useammille saatiin
selvitetyksi sähköauton helppo käyttö, joten erikoinen kuljettaja on
tarpeeton, koska tavallinen palvelija voi hoitaa koneen, alkoi kyyditys
vilkastua.

Sanomalehdistö melusi kovasti. Toiset kirjoittivat ylistäen keksintöä.
Näistä oli huomattavin World, jotavastoin New York Press tuomitsi,
ilmeisesti öljykuninkaan rahoilla, keksinnön suurimmaksi humpuukiksi,
mitä pitkään aikaan on suurelle yleisölle syötetty. Vastustus ei
kuitenkaan auttanut. Suuren yleisön mielenkiinto oli herännyt. Klo 10
oli myyty 1500 autoa ja uusia tilauksia saapui myyntipaikkoihin niin
paljon kuin virkamiehet suinkin ennättivät vastaanottaa.

Vuorolaiva lähti Europpaan 15 p:n iltana. Järjestäessään matkatarpeitaan
ja raha-asioitaan sekä mennessään laivalle käytti Penttilä umpinaista
vaunua säästyäkseen yleisön huomiolta. Laivan lähtiessä satamasta näkyi
vielä kauan valoilmoitustaulu, jossa vaihtelivat kaikilla maailman
suurilla kielillä sanat: »Sähköauto, 'Suomi'-patentti on voittaja!» Ja
suomeksikin! Se oli pienen, pohjoisen tasavaltamme tunnetuksi tekemistä.

Laivalla hankki Penttilä lukeakseen edellisen viikon sanomalehdet. Eihän
hän ollut lukenut viimeisen 3 1/2 kuukauden aikana lainkaan
sanomalehtiä. Vaikka olisi puhjennut uusi maailmansota, tuskin hän olisi
siitä mitään tiennyt.

Mitä kummaa! Pörssilehdessä, Börs Telegraf, kerrottiin, että mr
Stillwell on suurissa vaikeuksissa ja huhu kertoi pelättävän pahinta.
Penttilä laski lehden pois. -- Niinkö? Hän vilkaisi kuitenkin lehden
päivämäärää. Se oli jouluk. 8 p. Jaa-ha. Nyt Penttilä ymmärsi rohkeuden,
millä Stillwell oli tarttunut »Suomi»-patentin asiaan. Summat olivat
niin suuret, että eräs Amerikan rikkaimmista miehistä alkoi horjua
niitten johdosta. Jos ei keksintö olisikaan ollut sen arvoinen kuin oli,
olisi romahdus ollut ehdoton ja loistava. Mutta nyt! Vaikka Stillwell &
Co Ltd. ei saisi muuta voittoa kuin 1/2 centtiä jokaisesta myymästään
kilowattituntisähkömäärästä, ja se oli Penttilän mielestä hyvin alhainen
arvio, tekisi yhtiön vuosivoitto 127 1/2 miljoonaa dollaria, siis noin
25 % kiinnitetylle osakepääomalle.

Penttilä lähetti mr Stillwellille radiosähkösanoman, jossa hän kiitti
kaikesta ystävällisyydestä ja toivotti menestystä sekä ilmoitti
hautautuvansa Suomen hankiin, kuten miss Stillwell oli kerran häntä
peloittanut.

Seuraavana aamuna tuli vastaussähkösanoma:

»Torjumme kiitoksenne. Esittely onnistunut. Varokaa öljyagenttia
laivalla. _Stillwell_.»

Penttilä haukotteli, kaivoi matkalaukustaan laivayhtiöitten aikataulut
ja alkoi laskea, ennättääkö hän jouluksi kotiin.






II OSA.




I.


Lyhyt talvipäivä sammui. Tasaisesti kilahteli kulkunen laiskan
majatalokaakin lontustaessa kankeilla koivillaan. Arvattavasti isännän
vanhaan turkkiin kääriytynyt kyytipoika kyhjötti ajajan paikalla. Mitä
lienee miettinyt. Ei puhunut, ei laulanut.

Kyydittävänä istui Aapeli Penttilä. Yli Atlantin, läpi Englannin ja
Ruotsin pysähtymättä rientäneenä saapui hän juuri jouluaattona kotiinsa.
Viimeinen taival oli menossa. Tuttuja olivat paikat. -- Tämän mäen alla
on hevosilla tapana hiukan seisahtaa, tuon suon laidasta hän ampui
ensimmäisen jäniksensä, kas, Mikkola on laittanut uudet portintolpat.
Tämänlaisia huomioita hän teki. Omituisesti sykähti sydän. Kaikki oli
niin rauhallista ja tuttua. Kaikki oli samaa kuin mitä on ollut jo 10,
mahdollisesti 100 vuotta.

Hevonen ajoi pihaan. Talonväkeä ei näkynyt. Lienevät jo olleet saunassa.
Penttilä riisui turkkinsa tuvan naulaan, kurkisti äitinsä kamariin. Se
oli tyhjä. Isäntäväen kamarissa nukutti muori poikansa nuorinta ja
puisti Penttilälle nyrkkiään merkiksi, että älä tule, lapsi herää. Se on
niin muorien tapaista. Maailma saa kääntyä ylösalaisin, kun ei vain
lasta herätetä kesken uniaan.

Oli käyty saunassa. Lasten joulukuuseen oli sidottu kynttilöitä ja
paperikoristeita. Jouluruoat, lanttu- ja perunalaatikot sekä
kivivadeissa paistettu kauranryynipuuro oli otettu pois uunista. Miehet
panivat tervaksisia puita takkaan ja tekivät pystyvalkean.

Joululla on oma tunnelmansa. Rauhallinen ja tyytyväinen tuntee ihminen
olevansa.

Pystyvalkean loisteessa kertoili Penttilä veljensä lapsille vuoroin
satua ja totta. Sattumalta hän mainitsi olostaan Amerikassa. Lasten isä
kysäisi, että oletkos sinä ollut Amerikassa...

Penttilän äiti kulki lattian poikki ja kuuli vanhimman poikansa
kysymyksen. »Mitä pahaa se Aapeli olisi tehnyt, että sen Amerikkaan
olisi tarvinnut mennä!» kivahti muori.

Penttilä selitti, että ei sitä kaikkien tarvitse pahaa tehdä joutuakseen
Amerikkaan, vaikka yleensä niin luullaan. Selitettyään hiukan käyntinsä
tarkoitusta huomasi hän siemenen lankeavan kivikkoon ja rupesi taasen
kertomaan tarinoita.

Ennen illallista kävi renki Kustaa antamassa hevosille kauroja ja piika
Miina lehmille heiniä jouluillallisen ajaksi. Tapa on sellainen.

Koko talon väki istui pitkän pöydän ympärillä. Leipää, rieskaa,
varikoista, kuivaa-, sian- ja lampaanlihaa, sylttyä, silliä, peruna- ja
lanttulaatikkoa, livekalaa ja paistettua puuroa, siinä illallisruoat.
Mutta sitä syötiin niin että nappia täytyi hellittää.

Vielä pöydässä istuttaessa haki muori virsikirjan ja alkoi virren.
Sydämensä pohjasta veti jokainen; »Enkeli taivaan...» Mitkään uudet
aatteet ja ristiriidat eivät olleet päässeet joulurauhaa rikkomaan.

»Lähteekös Aapeli kirkkoon?» kysyi renkipoika Riku aamulla klo 1/2 4,
jolloin piti lähteä, jos mieli joulukirkkoon.

Todellakin! Aapeli lähti. Muori ja hän ottivat väliinsä vällyjen sisään
8-vuotiaan Pentti-pojan. Riku tuli heille kyytimieheksi. Muu talonväki
sijoittui toisiin rekiin.

Oli kirkas kuutamo. Pakkanen oli hiukan illasta kiristynyt. Lunta oli
paljon. Somasti juoksi hevosen varjo päämiehensä rinnalla. Hiljaisuus
oli niin majesteetillinen, että ei tehnyt mieli sitä puhelulla häiritä.

Kirkko oli pakaten täynnä väkeä. Kynttilänkäry täytti ilman. Pappi, joka
oli huono saarnamies ja näki harvoin sanankuulijoita ympärillään, käytti
tilaisuutta hyväkseen: hän saarnasi hartaasti ja pitkään.

Penttilän edessä, seuraavassa penkissä, istui kaksi naista. He olivat
tavallisia naisia eikä Penttilän huomio heihin erityisemmin kohdistunut.
Äkkiä kallistui nuorempi naisista taaksepäin. Vanhempi hämmästyi
sanomattomasti. »Alli pyörtyi!» kuiskasi hän kiihtyneenä.

Penttilä astui arvelematta yli penkin selustan, otti pyörtyneen naisen
käsivarsilleen ja kantoi ulos. Keskikäytävällä seisoi väkeä. Vanhempi
nainen, ilmeisesti pahoinvoivan äiti, koetti tehdä tietä.

Penttilä laski kantamuksensa kirkon portilla olevan lyhdyn viereen,
koska nainen jo tuntui virkoavan. Raitis ilma teki hyvää. Ja sitten
Penttilä saattoi naiset lähimpään leipurinpuotiin, kumarsi ja lähti.

Penttilältä meni kirkkotunnelma pilalle, mikäli saa joulutunnelmaa
saarnasta, jossa lain ankara rangaistus on pääasiana. Tarkasteltuaan
hetkisen kirkonkylän vanhoja ja muuttuneita rakennuksia meni hän
tavalliseen kotikylänsä kirkkokortteeripaikkaan, »Ranholmin matamille»,
joka miesvainajansa, kiertokoulun opettajan Justus Strandholmin leskenä
elätti itseään myymällä kahvia kirkkoväelle ja saaden runsaita tuomisia
korvaukseksi pirttinsä lämmöstä.

Penttilä pyysi kahvia. Jutun alkamisesta piti matami huolen.

»Onkos vieras kaukaakin?»

Penttilän selvitettyä kuka on tuli matami hetkeksi sanattomaksi. --
Tietysti Amerikassa olo, arveli Penttilä. Mutta se olikin erehdys.

»Oletkos sinä Aapeli-poika?» Matami sai puhelahjansa takaisin.

Penttilä myönsi.

»Jaa! Tulkoon teitistä pojat isänne veroisia miehiä. Hän se minua
auttoi, kun Justus-vainaja kuolintautiaan sairasti», kertoi matami
silmäkulmiaan esiliinaansa kuivaten. »Eikä hän sitä kenellekään ole
puhunut, että minua auttoi. Iäti minä olen hänelle kiitollinen.»

Penttiläkin tunsi silmänurkkansa kostuvan. Hänelle oli aivan uutta, että
hänen isänsä, tuo juro, aina työssä kiinni oleva hämäläinen, harjoitti
salassa hyväntekeväisyyttä. -- Eikö poika voi täyttää isänsä tehtävää?
Ensi kerran tunsi Penttilä iloa siitä, että hän voi tehdä sen minkä raha
voi tehdä.

Penttilän tiedustellessa kahvin hintaa ei matami sanonut ottavansa
mitään, vaan iloitsevansa siitä, että sai antaa kahvia Penttilän isännän
pojalle.

Aapeli oli neuvoton. Miten hän voi auttaa vanhaa matamia pahoittamatta
häntä? Rahan antaminen olisi auttamaton hienotunteisuuden loukkaus.

Juteltiin ahkerasti. Penttilä koetti päästä selville matamin
toivomuksista. Viimein se tulikin. -- Jos olisi sellainen uuni, että
saisi leipoa itse, ettei tarvitsisi ostaa leipurin vehnästä. Ansaitsisi
paremmin.

»Vieläkö Kultalan röökinä elää?» kysäisi Penttilä.

»Ei. Kolme vuotta sitten kuoli vanha röökinä. Kauppias Falck omistaa nyt
Kultalan.»

»Eikö matami muuttaisi Kultalaan siksi ajaksi, kun tähän laitetaan uusi
uuni? Haluaisin laittaa sen teille iloksi», ehdotteli Penttilä.

»Oletkos sinä muurari?» tokaisi matami epäilevästi.

»En ole», tunnusti ehdottaja. »Olen ajatellut ostaa Kultalan ja
teettäisin teille uuden uunin.»

Matami oli epätietoinen. Penttilä päätti yrittää. Vielä ihmisten ollessa
kirkossa lähti hän etsimään kauppias Falckia. Tapasikin tämän kotona ja
tiedusteli heti, myydäänkö Kultala.

Myytiinhän se, mutta kyllä oli hintaakin. Penttilä suostui heti, mutta
vaati, että kauppa mennään päättämään Ranholmin matamin luo.

Mummo oli ihmeissään, kun ylpeä kauppias tuli hänen pieneen mökkiinsä,
jossa ei ollut milloinkaan ennen käynyt.

Kauppa sovittiin. Matami saa muuttaa Kultalaan milloin haluaa.

Jussinpäivänä lähti Penttilä Helsinkiin. Selittämättä jäivät äidille
suunnitelmat, jotka hän aikoi toteuttaa, vaikka olisi ollut halua
saattaa oma äiti luottavaksi poikansa tekoihin. Hämäläisluonto tuli
esteeksi. Mahdollisesti hyvä niinkin.




II.


Helsinkiin täytyi Penttilän mennä ensiksi. Hän tarvitsi aluksi nykyajan
apuneuvoja, puhelinta, sähkölennätintä, automobiileja, tehtaita. Ennen
kaikkea hän tarvitsi apulaisia, tottuneita, työtäpelkäämättömiä
insinöörejä. Jonkinlaisen konttorin, miehiä ja sähkövoimaa hän tarvitsi.
Hänellä ei ollut mitään.

Oliko Helsinki muuttunut niinä neljänä kuukautena, jotka hän oli ollut
sieltä poissa? Ei hitustakaan. Itse hän oli muuttunut. Elokuussa hän oli
ihaillut Rautatientorin ajuririviä. Oli ainakin varmuus saada hevonen,
ettei jäänyt kävelemään. Nyt hän ihmetteli, mitä joutavia tehdään tuolla
laiskalla ajurijonolla. -- Päivät ne nukkuvat, sekä miehet että hevoset.
Aamulla et saa ajuria mistään. Yöt ne ajaa lampsuttavat ympäri etsien
uhreja. Toivokaamme, että pian häviää viimeinenkin ajurinhevonen ja
helpostihoidettavat sähkövaunut tulevat tilaile. Tällaiset olivat miehen
ajatukset hänen marssiessaan matkalaukku kädessä hotelliin katua, joka
hänen mielestään oli tyhjä.

Huoneen hän sai kolmannesta kerroksesta pihan puolelta.

Päiväkirjaan kirjoittaessaan mietti Penttilä, mitä hän merkitsisi
ammatikseen. Sitä hänellä ei todella ollut. -- Jääköön pois.

Seuraavan päivän suurissa pääkaupunkilehdissä oli ilmoitus;

     »Perustettavaan, suurenpuoleiseen teollisuusyritykseen tarvitaan
     kone-, sähkö-, ja tie- ja vesirakennusinsinööri, kukin johtajaksi
     osastolleen. Kokemus pääasia. Pyydetään halukkaita ilmoittautumaan
     tammik. 2 p:nä klo 11 ap. hotelli Gradinissa.

                                             _Aapeli Penttilä_.»

Hän oli pannut viikon miettimisajan, jotta maaseudullakin asuvat
insinöörit saisivat asiasta tiedon. Hän toivoi saavansa kokeneita,
käytännössä karaistuneita miehiä.

       *       *       *       *       *

Suomen liike-elämä oli pysähdyksissä. Kauppamaailma sairasti syksyllä
saamaansa iskua. Tehtailta oli poistettu pakkokäyntimääräys. Ne kävivät
mikä puolia, mikä lyhempiä viikkoja, sikäli kuin saivat tilauksia
valtiolta. Yksityiset eivät tilanneet juuri mitään. Valtion laskuun
rakennettiin voima-asemia Vuoksen koskiin ja Oulunjoen koskiin. Kymijoen
kosket olivat jo ihmisen palveluksessa. Rataa Paimio--Riihimäki--Tampere
tehtiin kaksiraiteiseksi. Epätaloudellisia hätäaputöitä tehtiin ympäri
maan, kuntien kustannuksella.

Pörssissä osakkeet laskivat huimasti. Papereita, joitten hinta
viimeisinä sotavuosina oli ollut 8--10-kertainen, myytiin paljon alle
nimellisarvon. Romahduksia sattui toisensa jälkeen. Uusia lainoja ei
saanut mistään. Pankit maksoivat talletuksiakin vain rajoitetuin määrin.

Ulkomaan rahan kurssi oli mahdollisimman häälyvä. Juutalaiset,
helsinkiläiset, jopa muutamat maaseutukaupunkilaisetkin keinottelivat
maan valuutan kustannuksella. Ruotsalaiset tekivät voitavansa Suomen
mustaamiseksi ulkomailla. Hallituksella oli vielä dollareita, mutta se
ei uskaltanut niitä käyttää.

Helmikuu läheni ja sen mukana eduskunnan kokoontuminen. Samalla löisi
tilinteon hetki. Jos hallituksen käytettävissä olevain dollarien määrä
olisi ollut tarpeeksi suuri, olisi ollut helppo hallita kurssia.
Keinottelijain ostokyky oli sentään rajoitettu. Mutta marraskuun
puolivälistä asti oli ulkomaisen rahan kysyntä ollut hirveä. Suomen
Pankki oli korottanut ulkomaisen rahan hintaa. Tosin se oli täten
ansainnut, mutta maan arvo oli siitä kärsinyt.

Penttilä meni tervehdyskäynnille rahaministerin virkahuoneeseen. Hän
pääsi heti sisälle, mutta ministeri oli juuri lähdössä valtioneuvoston
täysi-istuntoon, joten he vaihtoivat vain muutaman sanan.

Päästäkseen työnsä alkuun lähti Penttilä tapaamaan maan suurimman
sähkötarviketehtaan pääjohtajaa ja pääomistajaa ins. Sarlinia.

Eteisessä oli vahtimestari vastassa tiedustelemassa, mitä olisi asiaa.

»Haluaisin tavata insinööri Sarlinia», ilmoitti Penttilä.

»Olkaa ystävällinen ja täyttäkää tämä lippu», pyysi vahtimestari
ojentaen pienen paperin, johon oli painettu kysymyksiä, kuka
puheillepyrkijä on, nimi ja ammatti, mitä asia koskee j.n.e. Penttilä
täytti. Mutta taasen se ammatti! Hetkisen mietittyään kirjoitti hän:
»Keksijä». Hän ei tullut ajatelleeksi, oliko se onnistunut, muuta
valinnan varaakaan ei ollut.

Vahtimestari vei lipun sisälle, johonkin huoneeseen, ja pyysi Penttilää
odottamaan.

Penttilä odotti 15 minuuttia, puoli tuntia. Hän alkoi kyllästyä
työttömänä istumiseen. Vahtimestari ei suostunut menemään puheillepääsyä
kiirehtimään.

Oli kulunut tunti. Penttilä pyysi taasen vahtimestaria menemään
muistuttamaan puheillepääsystä. Mahdollisesti insinööri oli sen kokonaan
unohtanut.

Samassa tulikin eteiseen turkkiin puettuna pitkä, tuikeakatseinen mies,
joka nähtävästi oli menossa ulos.

Penttilä tunsi insinööri Sarlinin. Olihan hän aikoinaan ollut samalla
tehtaalla työssä. Arvelematta hän astui kohden, esittäytyi ja pyysi
uudelleen puheillepääsyä.

Insinööri Sarlin, personoitu Suomen ruotsalaisten sukuylpeys, vastasi
huonolla suomenkielellään, että hänellä ei ole aikaa, ja sitäpaitsi
keksijöitä juoksee täällä kaiken maailman, eikä heidän keksinnöissään
ole mitään käytännöllistä järkeä. Ja niin hän lähti.

Penttilä hämmästyi. Oliko tuo mies sairas vai oliko hän tyhmä?
Mahdollisesti molempia. Hämmästyksestään toipui Penttilä, kun
vahtimestari naurahti hänen selkänsä takana. Mille se nauroi? Hänellekö?
Tuli ja leimaus! Häntähän on kohdeltu kuin kerjäläistä. Penttilä nieli
ruman sanan eikä sanonut sitä, vaan antoi vahtimestarille setelin.

Mutta kiukkuinen hän oli. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen täytyy
turvautua kiertoteihin päästäkseen alkuun. Mutta tarkoitus pyhittää
välikappaleet. Alkuun on päästävä, maksoi mitä maksoi.

Hän ajatteli, että pankkiin lienee parasta mennä ensin, ja suurimpaan
suomalaiseen sittenkin.

Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat
kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli
tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin
kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa
dollaria Suomen markoiksi.

»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli
ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.

Noin kymmenen minuutin päästä palasi hän ja ilmoitti puheillepääsyn
olevan selvän.

Suoruudestaan kuuluisa, jäntevä mies ja tunnettu valtiomies, tohtori
Vuorenrotko kääntyi tuolissaan, tarkasti tulijaa sankalasiensa sekä
lävitse että ylitse, ei vastannut tervehdykseen eikä käskenyt istumaan.

Hetkisen tarkastettuaan vierasta sanoi hän miltei ärähtäen: »Kenen pirun
Te nyt luulette Suomessa voivan ostaa 10 miljoonaa dollaria? Häh!» Ääni
ei ollut luotaantyöntävä, vaan asiallisen tuikea ja sopi mainiosti
Penttilän ristiriitaiseen mielentilaan.

»Tarvitsen rahaa», selitti hän. »Aion ostaa muutamia osakkeita, muutamia
koskia sekä tilata koneita.»

»Tarvitsetteko Te nyt tässä kädenkäänteessä neljäsataa miljoonaa markkaa
ostaaksenne 'muutaman' osakkeen?»

Todellakin. Penttilä huomasi tottuneensa Amerikassa liian suuriin
summiin.

Sovittiin, että pankki ostaa puoli miljoonaa dollaria. Penttilä jättää
rahat tilille ja rupeaa asioimaan pankin kautta, silti tekemättä mitään
sopimusta.

Pankin arvopaperiosaston johtaja oli nuori, ilmeisesti urheilija,
hänellä oli ulkonevat poskipäät ja harvinaisen ohuet huulet. Teki hiukan
hermostuneen mutta luotettavan vaikutuksen.

Penttilä tiedusteli useitten osakkeitten hintoja, tapaa, miten osakkeita
pörssissä myydään, onko hintojen nousua odotettavissa, ynnä muita
seikkoja.

Johtaja vastaili ja selitti suopeasti. Mutta kun Penttilä oli luetellut,
mitä hän haluaa ja mihin hintaan, tiedusteli johtaja, minkälaisia
vakuuksia pankki saa ostojensa takuuksi.

»Ostamme määräyksenne ensi tilassa, herra Penttilä, mutta olemme
huonojen raha-aikojen johdosta pakotetut veloittamaan kolmanneksella
arvioidusta hinnasta etukäteen.»

»Tietysti! Tilini tulee pysymään pankissa toistaiseksi koskemattomana
osakeostojani varten, joten herra johtajan tarvitsee vain siirtää. Annan
heti valtakirjan.»

Johtaja oli ääneti, otti valtakirjan ja kumarsi Penttilälle kuten
muillekin kundeille.

Pääjohtaja pistäysi sivumennessään arvopaperiosastolle ja »sattumalta»
kysyi, mitä osakkeita herra Penttilä oli tilannut. Oli kuitenkin
mahdotonta tehdä mitään johtopäätöstä, pyrkikö uusi ostaja saamaan
haltuunsa joitakin erikoisia tai jotakin erikoista alaa koskevia
papereita. Tilaus käsitti pankki-, teollisuus- ja kulkulaitososakkeita.
Olipa joukossa vakuutusosakkeitakin. Hinnoista ei voinut mitään päättää,
sillä kaikki tarjoukset olivat yli silloisten kurssien. Tosin muutaman
suuren konepajan, erään sähkötarviketehtaan ja Jäniskosken
sähkövoimayhtiön papereiden hinta oli aika korkea, mutta senhän ei
tarvinnut merkitä mitään.

Penttilä tiesi, että tällainen tutkimusmatka tehdään, joten hän oli
tehnyt tilauksensa tahallaan sekaisin -- ostamalla osakkeita, joista
varmasti häviää.

Penttilä alkoi opetella pörssipeliä, ei missään tapauksessa
harjoittaakseen keinottelua, vaan saadakseen sananvallan muutamissa
yhtiöissä.

Parille pankkiirifirmalle hän myöskin antoi osaketilauslistan. Siinä oli
osittain samoja, osittain toisia papereita kuin mitä hän pankilta oli
tilannut. Täten hän saattoi hiukan epäselvyyttä pörssiinkin, jottei vain
kukaan huomaisi, mihin hän pyrkii.

Tuli tammikuun toinen päivä. Penttilä oli utelias näkemään tulevia
apulaisiaan.

N.s. seurusteluhuone, jonka hän oli saanut käytettäväkseen, oli täynnä
miehiä. Olipa yksi nainenkin joukossa.

Vahtimestari kävi pyytämässä, Penttilän käskystä, kaikilta
paikanhakijoilta joko todistukset tai käyntikortit. Vahtimestarin
palattua ihmetteli Penttilä, miten paljon vapaita insinöörejä on
Suomessa. Lyhyen tarkastelun jälkeen vetäytyi hänen otsansa yhä
syvempiin ryppyihin. Joukossa ei ollut yhtään insinööriä. Eräs
60-vuotias sähkömonttööri oli lähinnä. Sitten oli erinäinen joukko
kangaskaupan konttoristeja, kauppamatkustajia, sahanasettajia,
tukkityönjohtajia, ja laivan koneenkäyttäjiä kymmenkunta. Nainen oli
erään juutalaisen omistaman ompeluliikkeen johtajatar. Mutta miestä,
jota haettiin, ei ensimmäistäkään. Itseensäluottavaisuus on hyvä avu,
mutta rajansa on silläkin! Paperit vietiin takaisin ja tiedoitettiin,
että kukaan ei ole ilmoituksessa tarkoitettuihin paikkoihin sopiva,
joten paikkoja ei täytetä.

Toiset lähtivät, mutta eräs Söörnäisten lastauspaikan »sakin fööri»
vaati päiväpalkkaa. Häntä oli muka suotta vaivattu. Penttilä sai maksaa
50:-- hotellin palveluskunnalle ukon ulosheittovaivojen korvaukseksi.

Kaiken lisäksi oli viereisessä huoneessa jokin juopotteluseurue.
Huudettiin, laulettiin ja juotiin kuin porsaat. Kieltolaki maassa! Se
oli hävytöntä. Penttilä soitti siivoojatarta ja käski tyhjentää huoneen.
Siivoojatar niijasi ja meni. Huuto yhä yltyi.

Penttilä juoksutti samalla asialla vielä jonkun vahtimestarin,
hovimestarin. Sama tulos. Omistajankin hän sai liikkeelle.

»Toimittakaa heti hiljaisuus tuohon huoneeseen», ärjäisi hän isännälle.

»Jaa! Herra on vuokrannut tämän huoneen, he ovat vuokranneet tuon
huoneen. On päivä, eivät he häiritse suurestikaan», selitteli liukas
isäntä.

»He häiritsevät minua!» kivahti Penttilä.

»Jaa. Minä en voi sille mitään. Jos herra ei ole tyytyväinen minun
hotelliini, niin --»

Voi s... Hänet ajetaan siis ulos! Eräs ajatus livahti Penttilän
aivoissa. »Paljonko maksaa koko tämä morkku?» kysyi hän isännältä aivan
tyynenä.

»Se maksaa paljon. 180 matkustajahuonetta, palvelijain huoneet,
ravintolasalit, hyvä tontti. Hyvä herra, se maksaa paljon», puhui isäntä
aivan kuin lapselle.

»Jos haluatte tulla rikkaaksi, elellä vapaasti, niin sanokaa -- nyt on
tilaisuus», puhui Penttilä kuin arpojen kauppias.

»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. --
Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.

»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä
oli aivan entisellään.

»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.

»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme
kauppakirjat.»

Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin -- ja Penttilä omisti
yhden kaupungin ravintoloista.

»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani
kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani
kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin
'titteli' minullakin.»




III.


Hotellinkauppa osoittautui erittäin tuottoisaksi. Ei siten, että hotelli
olisi tuottanut voittoa. Se ei antanut edes siedettävää korkoa
pääomalle. Mutta kauppa oli edukas siten, että Penttilälle, tuolle
hullulle amerikkalaiselle, kuten Sosialidemokraatti häntä nimitti,
tarjottiin ostettavaksi rautatehtaita, luujauhomyllyjä, tiilitehtaita,
maatiloja, sekatavarakauppoja -- toisin sanoen kaikkia yrityksiä, jotka
eivät kannattaneet.

Tämän huomattuaan luopui Penttilä kokonaan pörssikeinottelusta --
hävittyään muutaman satatuhatta. Jonkinverran hänelle oli siitä
hyötyäkin: Jäniskosken osake-enemmistö jäi hänelle. Tosin kalliisti,
mutta jäi kuitenkin.

Kauppoja syntyi aito amerikkalaisella vauhdilla. Tammikuun puoliväliin
mennessä oli Penttilä ostanut hotellinsa lisäksi osakkeet kahteen
käynnissä olevaan ja yhteen seisovaan konepajaan, yhden tiilitehtaan
kokonaan, kaksi suurta maatilaa ja moottori-auton.

Luopuessaan pörssikeinottelusta saattoi hän erään pankkiirifirman
konkurssiin. Pankkiiri, juutalainen, oli saanut päähänsä, että Penttilä
on iskenyt kätensä paperitehtaisiimme, kun hän eräänä päivänä oli
ostanut useita paperitehtaitten osakkeita. Juutalaisemme vainusi hyvää
»geseftiä», osti paperitehtaita, korotti kurssia ja kiinnitti kaikki
pääomansa osakepapereihin. Yht'äkkiä Penttilä möi monen miljoonan
arvosta samoja papereita. Juutalaisella ei ollutkaan vapaita rahoja,
vaan kurssit laskivat huimasti. Ei niin paljon tehtyjen kauppojen
tähden, vaan syntyneen osittaisen paniikin tähden -- kun ei ollut
ostajaa.

Penttilä oli pörssissä sattumalta, kun tultiin sanomaan, että
juutalainen kaatuu. Penttilä läksi saliin. Hänen tuli sääli miehen
harmaita hiuksia. Juutalainen pinnisti juuri silloin viimeisiä voimiaan
kurssin nostamiseksi. Penttilä näki pirullisen liekin, joka loisti tämän
Jaakopinpojan silmistä rahaa menettäessään. Hänen sisunsa kuohahti ja
hän virkkoi: »Antaa mennä!» Ja se meni.

Samana iltana luikki juutalainen maasta.

Ostaessaan käynnissä olevia tehtaita sai Penttilä insinöörit ja miehet,
piirustuskonttorin ja piirustajat kauppojen mukana. Sanomaton apu oli
hänelle se, että niin vaikeasti kuriin tottuvat suomalaiset olivat jo
tottuneet järjestykseen käynnissä olevissa tehtaissa. Penttilä voitti
aikaa. Jos hänen olisi pitänyt järjestää kaikki alusta, olisi se
kestänyt aika kauan.




IV.


Sydän-Suomen Rautateollisuus O.-Y. oli suurin Penttilälle joutunut
konepaja. Hän päättikin matkustaa sinne ensiksi. Tehtaassa valmistettiin
nykyään pieniä höyrykoneita. Penttilä ajatteli muuttaa tehtaan
valmistamaan ensin erikoisia työkoneita ja sittemmin sähkömoottoreja.

Tehdas oli jykevä ja nokinen. Ne olivat uuden omistajan ensi
vaikutelmat. Amerikkalaisten ei tarvitse tuhlata suuria summia
tehdasrakennuksiin. Lauhkea ilmanala sallii helpotuksen. Kylmät talvemme
vaativat meiltä lämpimänpitävät suojat ja korottavat tehtaittemme
perustamiskustannuksia.

Tehtaan toimitusjohtaja, insinööri Yrjö Vermasvuori, erään maamme
tunnetuimman suvun suomalaistunut vesa, oli kuullut tehtaan osakkeitten
joutuneen jollekin amerikkalaistuneelle suomalaiselle nousukkaalle.
Itsellään oli hänellä perusteelliset tiedot alaltaan. Harjoiteltuaan
useissa ulkomaisissa rautateoskeskuksissa oli hän noin vuosi sitten,
tuskin kolmekymmentä täyttäneenä, tullut nykyiseen toimeensa. Hänestä
tuntui vastenmieliseltä jäädä toimimaan sellaisen miehen johdolla, jolla
on kultaiset hampaat, luonnottoman paksut kellonvitjat ja kengänkärjissä
kuin suuret perunat, ja joka kaiken lisäksi on -- sivistymätön.

Hämmästyksekseen hän huomasi isäntänsä olevankin hartiakkaan,
tavallisesti puetun ja harvapuheisen miehen. Huomiota herätti vain
ulkoneva korkea otsa ja sen alapuolella kaksi harmaata silmää. Liikkeet
olivat jäykät ja puku aivan tavallinen. Ennen kaikkea teki mies tyynen
ja miellyttävän vaikutuksen.

Konepajan omistaja ja toimeenpaneva johtaja keskustelivat
yksityiskonttorissa liikkeen tulevaisuudesta.

Penttilä näytti tarvittavien koneiden piirustuksia.

-- Näitä tarvitaan sata kappaletta, näitä kaksi kertaa niin paljon ja
näitä ja näitä...

»Toivottavasti voitte noin osapuilleen sanoa, milloin saatte ne
valmiiksi?» tiedusteli hän.

Sovittiin, että insinööri tekee tarkemmat laskelmat ja suunnitelmat
huomisaamuun.

Vähää ennen töitten lopettamista illalla pistäytyi ins. Vermasvuori
konepajan puolelle ja -- kenet tapasi hän! Penttilä siellä oli puseroon
ja työhousuihin pukeutuneena erään miehen kanssa täydessä sovinnossa
suunnittelemassa hammaspyörien jyrsimiskonetta nopeampikäyntiseksi.

Uudessa neuvottelussa, aamulla, mainitsi insinööri tarvitsevansa aikaa
koko tilauksen valmiiksisaamiseen kuusi kuukautta, mutta voitaisiin aika
lyhentää 5 kuukaudeksi. Tosin samalla kustannukset nousisivat
neljänneksellä. Oli käytettävä ylityötä.

»Korottakaa kustannuksia 250 %, jotta pääsette 3 kuukauden
toimitusaikaan», ehdotti Penttilä.

Insinöörin otsa rypistyi. Ennakkotiedot amerikkalaisesta toteutuivat.
Penttilä huomasi insinöörin katseen synkistyvän.

»Nämät koneet tarvitaan mahdollisimman pian, jotta uusia miehiä saadaan
työhön. Teidän miehiltänne ei työ lopu», sanoi hän harvaan tapaansa.

Insinööri huomasi kysymyksessä olevan todellisen työnjouduttamisen eikä
halun saada tehdas mahdollisimman pian toisten seisovien tehtaitten
sarjaan. He saavuttivat yhteisymmärryksen.

Sovittiin, että peruutetaan kaikki tilaukset, jotka voidaan. Miehiä
otetaan työhön niin paljon kuin voidaan ja Penttilän tilauksia aletaan
jouduttaa.

Penttilä kulki kaikilla laitoksilla, jotka hän omisti joko kokonaan tai
osittain. Hän jakoi tilauksia, antoi työintoa. Tosin oli hänen pakko
joskus järjestää johto uudelleen. Strömforsin O.-Y:n voima-asemalla
hänelle näytettiin ovea. Vakaasti päättäneenä ostaa koko osakeyhtiön hän
lähti sanaakaan sanomatta.

Oli kirkas talviaamu. Lunta oli vähän. Pakkanen pysytteli 10 ja 15
asteen välillä. Savu nousi suorana patsaana korkeuksiin.

O.-Y. Jäniskosken voima-asema oli rakennettu samannimiseen koskeen,
maakunnan sähkötarvetta tyydyttämään. Voima-asema oli käynnissä, mutta
vain puolittain. Huonot ajat olivat ajaneet rakentajayhtiön konkurssiin
eikä nykyinenkään omistajayhtiö ollut vakavarainen. Penttilä osti
osakkeet kosken käyttämättömän voimamäärän tähden.

Hän ajoi majatalokyydillä paikalle. Päästyään kosken yli vievälle
sillalle hän maksoi ajajalle ja läksi käyden etsimään ihmisiä.

Parin kivenheiton päässä sillasta istui hirsikasalla mies, ilman takkia
ja paljain käsin välittämättä pakkasesta. Edessään maassa oli hänellä
mittauskojeita ja kädessään lauta, johon oli pingoitettu paperi. Mies
näkyi innokkaasti kirjoittavan paperiin. Hän oli noin 26-28 vuoden
paikkeilla, voimistelija, oikea kiekonheittäjä. Tukka oli vaalea, ja
vieraan katseen kiinti ainoastaan voimakas leuka. Penttilässä mies
herätti huomiota, ja hän päätti ottaa selvän, mitä mies tekee ulkona
näinkin varhain.

Hän astui luo ja tiedusti tietä konttoriin. Mies nousi seisomaan,
vilkaisi pitkään kosken yläjuoksuun, sitten paperiinsa, huokaisi syvään,
mutta samassa kirota ropsautti aivan kuin omille ajatuksilleen. Hän oli
aivan unohtanut, mitä vieras oli hänelle sanonut.

»Jaa että mitä?» kysyi hän yhtä paljon silmillään kuin suullaankin.

Konttori ei ollut vielä auki, mutta hirsikasalla istuva otti kojeensa ja
lähti opastamaan vierasta sinne.

Päästäkseen keskustelun alkuun Penttilä kysyi, miten paljon koskessa on
voimaa. Tällöin he seisoivat pienellä kunnaalla, rantapenkereen
korkeimmalla kohdalla.

»Tarkoitatteko käytössä olevaa kosken voimaa vaiko sitä, joka siitä
voidaan saada?» kysähti paikkakuntalainen. »Sillä katsokaa nyt itse: jos
tuo kallio puhkaistaan ja nykyinen uoma tukitaan, niin näette itse
kosken lyhenevän puoleen nykyisestään, ja sitäpaitsi saadaan putous
korkeammaksi. Sain juuri valmiiksi laskelmat. Kosken voima saadaan tällä
parannuksella noin kaksinkertaiseksi.»

»Miksi sitä ei laiteta?» tiedusteli Penttilä.

Paikkakuntalainen hymähti. »Ensiksi se vaatii paljon rahaa ja toiseksi
syntyisi siitä voimaa, jota paikkakunta ei tarvitse, koska nykyäänkin
sähkövirtaa menee vain noin kolmannes saatavasta. Sehän Imatrankin
voima-aseman rakentamisen lykkäsi, kun ei tietty, mitä tehdään
saatavalla voimalla.»

»Ryhtykää rakentamaan koskea heti. Annan rahat ja ostan voiman», sanoi
Penttilä. »Olen nimittäin Jäniskoski-yhtiön nykyinen omistaja.»

»Kalle Ranta, laitoksen nuorempi insinööri», esitteli hirsikasalla
istunut, silmät renkaina ja posket hehkuen. Miehessä paloi jo täysi työn
tuli. Hänen palava halunsa tuntui olevan jo päästä tuohon kallioon
käsiksi. Penttilä valoi öljyä tuleen alkaessaan suunnitella työn
nopeutta ja erilaisia vaikeuksia, jotka voivat työtä estää. Ranta oli
asiastaan varma. Hänellä oli piirustukset ja suunnitelmat valmiina.
Tänään hän laski lopullisesti, paljonko voimaa saadaan uudesta koskesta
-- ja kirous olikin aiheutunut siitä, kun hän ei luullut voivansa saada
koskeen ketään innostumaan. Samalla kuitenkin oli hänen edessään
seisonut mies, joka ratkaisi asian heti.

Ei tietty, mitä tehdään Imatran voimalla, jos rakennetaan voima-asema!
Penttilä oli saanut kalvavan madon sydämeensä. Ei tiedetä, mitä voimalla
tehdään. Voi kaikki taivaan vallat! Siinähän olisi voimaa, sitä, mikä
hänellä on suunnitelmissaan a ja o.




V.


Eduskunta oli kokoontunut. Esityksiä ja välikyselyjä tuli satamalla.
Niitä teki sekä oikeisto että vasemmisto. Hallitus oli keskustasta ja
keskustamiesten kädet olivat sidotut.

Rahaministeri vastasi ensimmäiseen välikyselyyn. Hän teki selvää
ulkomaan valuuttakaupasta ja maan taloudellisesta tilasta, mutta jätti
mainitsematta, mistä hallitus oli saanut dollarinsa ja paljonko niitä
oli jäljellä.

Hallitus sai epäluottamuslauseen ja jätti eronpyyntönsä.

Liikkui mitä hurjimpia huhuja. Kerrottiin, että amerikkalaiset
rahamiehet ovat ostaneet koko Lapin ja alkavat kaivaa kuparia ja kultaa,
joita molempia sieltä on löydetty äärettömiä määriä. Kerrottiin
saksalaisen suurteollisuusmiehen ostaneen Suomen valtion metsät ja
kosket.

Eduskunnan jäsenet olivat ymmällä. Heille ei tehty mitään esitystä
pitkäaikaisen valtiolainan ottamisesta eikä mitenkään annettu selvitystä
raha-aseman suhteen. Tiedettiin ainoastaan, että ulkomaan rahaa on ollut
hallituksen käytettävissä.

Sanomalehdet olivat hämääntyneinä. Tähän asti olivat ne jatkuvasti
puhuneet rahamme huonosta arvosta ja keksineet keinoja sen arvon
korottamiseksi. Nyt rahan arvon noustessa, vaikka tilapäisestikin,
olivat maan vauriot hirveät. Sitäpaitsi oli aivan epätietoista, mitä on
tuleva.

Olisihan ollut sanomalehdistön naurettavaksi tekemistä, jos olisi
yht'äkkiä alkanut puhua markan arvon laskemisen hyödyllisyydestä!
Sanomalehtimiehet harmaantuivat harmista.

Helsingin Sanomat pelasti tilanteen. Se aloitti laajan selostuksen
eronneen hallituksen hyvistä puolista. Toiset sanomalehdet hengähtivät
helpotuksesta. Ne yksimielisesti aloittivat pitkät kirjoitussarjat
samasta asiasta, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa.

Tilanne oli kuitenkin pelastettu. Ainakin viikoksi oli heitetty tuhkaa
lukijain silmiin, sillä olihan niillä hyvä riitakapula: »Eronnut
hallitus.»

Penttilä saapui Helsinkiin. Hän oli viipynyt matkallaan yli kaksi
viikkoa. Hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt politiikan käännöksestä mitään.
Kaupunkiin tulonsa jälkeisenä aamuna lähti hän tapaamaan kauppa- ja
teollisuusministeriä. Vahtimestari selitti, että ei ole ministeriä.
Penttilä käsitti, että ministeri ei ole vielä tullut, ja lähti tapaamaan
valtiovarainministeriä. Sama selitys. Hän hämmästyi. Jokainen
yksityinen, jos ottaa asiainsa hoitajan, vaikkapa konttoristin, varaa
itselleen ajan, joka konttoristin on oltava töitään hoitamassa
irtisanoutumisensa jälkeen. Kuuluivat ministeritkin olevan vielä
virassaan, mutta eivät mitään tee. Miten maailmassa oli tällainen
taloudenhoito kansan omaisuudella ja asioissa mahdollista ja sallittua?
-- Mutta se oli sitä politiikkaa, jota Penttilä ei ymmärtänyt.

Täytyyhän todella olla jonkun, joka hoitaa ministeripulan aikanakin
niinkin suuria asioita kuin valtion koskien rakennustöitä. Penttilä
joutui valtioneuvoston määräämän koskikomitean puheenjohtajan luo. Tämä
oli noin 45-vuotias, kokenut ja tarmokas insinööri, nimeltään Kuorre.

Penttilä esittäytyi tehtailijana. Se oli kuitenkin turha vaiva, sillä
ins. Kuorre tuntui olevan selvillä Penttilän viimeaikaisista hommista.

»Odotin Teitä puheilleni jo aikaisemmin», virkkoi hän, »ja haluan
keskustella kanssanne muutamista koskiemme rakennusmahdollisuuksista.»

Penttilä luuli insinöörin tarkoittavan juuri valtion koskia, mutta hän
tarkoittikin Jäniskoskea. Ins. Ranta oli siis tarmokkaampi kuin Penttilä
oli luullutkaan. Sinä aikana, kun Penttilä haki korkean kruunun herroja,
oli Ranta kääntynyt maan tunnetuimman voimalaitosammattimiehen,
sukulaisensa ins. Kuorteen puoleen saadakseen täyden varmuuden
laskelmainsa pätevyydestä. Ja ne olivat olleet oikeat. Ins. Kuorre antoi
niistä kiittävän lausunnon.

Penttilä alkoi ammunnan järeällä tykistöllä. »Haluan ostaa valtion
laitoksista kaiken sähkövirran, jota valtio ei heti voi itse käyttää»,
ilmoitti hän.

»Sähkön liikatuotantoa ei nykyään ole, kun luovuttiin Imatran
rakentamisajatuksesta», kertoi Kuorre, »sillä Imatran rakentaminen olisi
tullut maksamaan paljon ja virtaa syntynyt yli kulutustarpeen, joten
maan niukoista rahavaroista olisi jäänyt suuri osa monien vuosien ajaksi
kuolleeksi pääomaksi.»

»Tarjoudun rakentamaan Imatran voimalaitoksen valmiiksi, jos minulle
luovutetaan jo tehdyt työt ilman korvausta ja 50 vuoden vapaa käyttö.
Käyttöajan loputtua lankeaa koko laitos ilman korvausta Suomen
valtiolle.»

»Tarjouksenne, herra Penttilä, on suurenmoinen, mutta eduskunta ei tule
siihen suostumaan. Se vainuaa siitä jotakin ulkomaalaisen tai yksityisen
suomalaisen keinottelua. Lainatkaa tarpeellinen määrä valtiolle, niin
koski laitetaan kuntoon.»

Tähän suuntaan kävi neuvottelu. Tultiin yksimielisiksi, että Penttilä
lainaa 80 % ja saa yhtä paljon kosken voimamäärästä käytettäväkseen. --
Laina on koroton, mutta jos valtio haluaa enemmän voimaa, on lainaa
samassa suhteessa maksettava takaisin. Missään tapauksessa ei sitä ole
maksettava takaisin lähimmän kymmenen vuoden aikana.

Penttilä oli tyytyväinen, sillä Suomen voimantarve on toistaiseksi
turvattu. Vientiin se ei tosin vielä riitä. Kun Penttilä astui
katukäytävän yli autoonsa, tapahtui hänelle jotakin erikoista. Katua
kulki samalla nainen. Hän oli pitkä, solakka, vaalea, sekä tukka että
iho vaaleat. -- »Missä olen nähnyt nuo kasvot?» pääsi mieheltä miltei
ääneen. Neiti hymyili hiukan Penttilän hämmästykselle ja astui rohkeasti
kohden.

»Sydämelliset kiitokset avustanne jouluaamuna!» kiitti hän.

Niin, hehän olivat samanpitäjäläisiä, Penttilä muisti jo kaikki.
Rantamäen Pentti-isännän ja vaimonsa Aliinan tytär kai se oli, jota hän
jouluna auttoi. Tytärhän olikin ilmeinen äitinsä kuva. Miten ollenkaan
oli voinut olla epätietoisuutta? Kyllähän Penttilä tunsi Rantamäen, joka
on pitäjän vankimpia rusthollareita, kuuluisa korskeudestaan ja
suoruudestaan. Ei siedä vilppiä vähääkään, hyväntahtoista pilaa joskus.

Tytär Alli oli ylioppilas, luki kieliä. Opettajaksiko? Ei, muuten vain.

Penttilä sai erikoisen halun saattaa tytön kotiin. Miten saada se
sanotuksi? Viisi minuuttia sitten keskusteli hän mitä varmimmin ja
sanoja puuttumatta Imatran vesivoima-aseman rakentamisesta. Nyt ei hän
saanut sanaa suustaan. Äsken hän keskusteli maankuulun miehen kanssa.
Nyt hän oli hämillään nuoren tytön edessä. Penttilä suuttui itseensä.

Pyytääkö ajelemaan? Ei autolla ajo niin erikoista ole, että sitä
kannattaisi tarjota. Ei hän voinut suoraan kysyä, että missä te asutte.
Sehän olisi ollut tungettelua. Tyttö mahdollisesti huomaakin Penttilän
tuskan ja pelastaa hänet.

»Äitini on sattumalta kaupungissa ja haluaisi myöskin kiittää
avustanne», sanoi hän. Penttiläkin virkosi.

»Olisin kiitollinen, jos saisin tulla tapaamaan emäntä Rantamäkeä.»
Hänen äänensä värisi. »Haluaisin mielelläni kuulla kotipuolen
kuulumisia.»

Tilanne oli pelastettu. Noustiin autoon. Neiti Rantamäki sanoi osoitteen
ja alkoi vilkkaasti kertoa harrastuksistaan, isästään, joka on hiukan
sairastellut viime aikoina, äidistään, joka on tervehtimässä tytärtään
ja viipyy muutaman päivän kaupungissa.

Penttilä jätti auton odottamaan, jotta olisi jokin syy sanoa
poislähtöön, jos sanat loppuvat. Keksiihän sitä aina jonkin asian
lähteäkseen, ja lähtö tuntuu aikaisemmin tietyltä, kun auto odottaa.

Ylioppilas Alli Rantamäki oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä
virkamiesperheeltä, maksaen huoneestaan, ilman liinavaatteita, enemmän
kuin vuokraaja koko huoneistostaan. Tosin neidillä oli oikeus pyytää
vieraitaan talon saliin.

Tiesihän Penttilä, että Rantamäen emäntä oli rouva jos kukaan, vaikka
tahtoikin kutsuttavan itseään emännäksi, mutta hän oli sittenkin
hämmästyä kohdatessaan emännän.

»Kiitos sekä tyttäreni että itseni puolesta, ja vielä enemmän kiitän
matami Strandholmin puolesta. Tehän annoitte laittaa hänen pirttiinsä
uuden muurin», puhui emäntä johtaessaan vierasta saliin.

Penttilä pääsi jutun alkuun. »Torjun kaiken kiitoksen, sillä olen aivan
unohtanut velvollisuuteni 'Ranholmin matamia' kohtaan. Tarkoitukseni on
antaa Kultala hänelle asuttavaksi ja kohtuullinen eläke.»

»Kauppias Falck sanoi teidän käskeneen laittaa uuden uunin matamin
pirttiin ja itsenne muuttavan Kultalaan», selitti emäntä.

Penttilä naurahti. »Niin mielelläni kuin asuisinkin jossakin Kultalassa,
niin en siihen kuitenkaan jouda. Minulla on minun työni. Tekisittekö sen
palveluksen, että ilmoittaisitte Ranholmin matamille hänen elämänsä
muutoksen? Raha-asiat järjestän vielä tänään.»

»Mielelläni teen sen.» Kyynel kiilsi emännän silmänurkassa. »Olette
isänne poika, mutta ennen kaikkea olette kelpo Hämeen kelpo poika.»

Penttilä muisti auton kuin pelastavan enkelin ja sanoi olevan
välttämätöntä käydä vielä pankissa ennen sen kiinnipanoa. Tosin
sanottiin olevan vielä toista tuntia aikaa, mutta Penttilä ei uskaltanut
luopua keksimästään pelastusnuorasta. Sillä totta totisesti hän ei
osannut sanoa emännän viimeiseen kiitokseen sanaakaan.

»Terve tuloa huomenna kello 1 päivällä juomaan kuppi kahvia», kaikui
Penttilän korvissa emännän sanat vielä pankissakin. --

Toinenkin velvollisuus muistui Penttilän mieleen. Noin 5 kuukautta
sitten lainasi O.-Y. Peurakosken juoksupoika hänelle käyttöpääomaa.
Tosin rahallinen velka oli maksettu, mutta hyvä tahto oli maksamatta.
Penttilä sähkötti heti pojalle, että jos Anton Sorsa (sehän oli pojan
nimi) haluaa ruveta käymään koulua, niin se riippuu vain hänen omasta
halustaan. Tai jos jotakin muuta on pojan mielessä, niin ilmoittakoon,
toivomukset täytetään mikäli mahdollista.

Penttilä vietti merkillisen yön. Riisuutuessaan hyräili hän jotakin
laulua. Se oli tosiaan merkillistä, sillä hän ei osannut mitään laulua.
Vuode oli hirveän kuuma ja mukurainen. Käveltyään hetkisen edestakaisin
huoneessaan hän istahti pöydän ääreen ja rupesi selailemaan
puhelinluetteloa. Hän nousi kuitenkin kärsimättömänä huomattuaan
lukevansa R-kirjainta nimi nimeltä. Puettuaan uudelleen hän lähti alas
ruokasaliin syömään.

Luettuaan sanomalehtiä, joista ei hän alusta muistanut mitään loppuun
päästyään, vilkaisi hän tarjoilijattareen, joka toi ruokia viereiseen
pöytään. »Hämmästyttävän vaalea tukka», ajatteli hän, »aivan kuin...
Alli Rantamäellä -- no se nyt on merkillistä ettei hän pääse eroon
siitä!» Hän nipisti itseään reidestä niin että mustelmat jäivät, ja
lähti kadulle. Miksi? Sitä ei hän itsekään tiennyt.

Ajureja meni ja tuli. Toisissa istui mies ja toisissa mies ja nainen.
Hevoset juosta lompsuttivat laiskasti. Polttomoottoriautot jyskyttivät
ja lemusivat.

Penttilä löysi itsensä. Noista hevosista ja hajuavista autoista täytyy
Helsinki vapauttaa! Huomenna alkaa työ. Pitää saada ostetuksi pari kolme
miljoonaa tiiltä. -- Penttilä meni hotelliinsa ja nukkui kuin hako lopun
yötä.




VI.


Poliitikot tekivät ministerilistaa pää hiestä märkänä. Oikeisto ei
hyväksynyt vasemmistoa eikä päinvastoin. Keskusta ei hyväksynyt
kumpaakaan eikä kumpikaan sitä.

Maassa oli kireä aika. Olisi tarvittu lujaa ja kaukonäköistä hallitusta.
Sitä ei saatu. Politiikat eivät sallineet. Totuus lieneekin, että
politiikan sivuasia on maan paras ja pääasia puolueen ja oma etu.

Kallista aikaa kului. Talven selkä oli taittumassa.

Markan kurssi oli mahdollisimman häälyväinen. Vararikkoja tuli.
Pörssikauppa oli heimostunutta.

Tehtiin kuitenkin hyödyllistäkin työtä. Jäniskoskella mentiin kallioon
kuin juustoon, niinkuin miehet sanoivat. Sydän-Suomen konepaja takoi
täydellä höyryllä. Sähkömoottorikonepajaa pantiin kuntoon. Ostamalleen
Maaselän tilalle rakensi Penttilä suurta keskuskonepajaa. Paikka oli
mainio: lähellä haara-asemaa, jolta erkani kolme päärataa. Parinsadan
hehtaarin suuruinen kumiseva nummi oli rakennuspaikkana.

Penttilä puhui harvaan ja liikkui hitaanlaisesti, mutta kun hän ei
puhunut turhia eikä liikkunut hukka-askeleita, sai hän paljon valmista.
Kokonaisen arkkitehtitoimiston hän lähetti Maaselkään tekemään
suunnitelmia. Saatavana olevat tiili- ja sementtivarastot hän osti
kaikki.

Suurinta vaikeutta tuotti sivuraiteitten saanti. Paperit kiersivät
virastoja. Rautatiehallitus, piirihallitus, ratainsinööri,
asemapäällikkö ja ratamestari, kaikki lupasivat tehdä parhaansa, mutta
valmista ei tullut. Lopulta Penttilä väsyi odottamiseen. Hän lähti
persoonallisesti rautatiehallituksen päätirehtöörin puheille. Apu tuli.
Hän selitti suunnitelmansa ja päätirehtööri oli käytännön mies.
Määräyksiä annettiin -- ja ylihuomenna oli hiekkajuna aloittamassa
Maaselän laiturin rakentamista.

Aika jo olikin. Lasteja saapui hirmuisesti. Siinä oli tiiliä, sementtiä,
rautaa, lautoja, koneita ja jos mitä. Läheistenkin asemien ratapihat
olivat täynnä vuoroaan odottavia täysiä lasteja.

Aika oli tällaiselle suurelle yritykselle otollinen. Penttilä sai
miehiä, vaunuja ja tarpeita. Muu liikenne oli miltei pysäyksissä.

Liikkeen pääkonttori oli sijoitettu Helsinkiin. Penttilä oli tyhjentänyt
hotellistaan aluksi kolme huonetta ja sittemmin huoneen kerrallaan,
joten hän jo oli päässyt 12 huoneeseen, lukuunottamatta omaa
makuuhuonettaan.

Konttoripäällikkönä toimi 25-vuotias Antti Lehtovaara. Aikaisemmin oli
hän ollut eräässä pankissa Helsingissä, sittemmin tehtaankonttorissa
Tampereella. Lehtovaara oli kai ensimmäinen mies, joka oli tarjoutunut
Penttilän liikkeeseen. Hän olikin mies paikallaan, työteliäs ja
kykenevä. Konttori oli maan nykyaikaisimpia. Erikoisesti pantiin huolta
korttijärjestelmien laatimiseen. M.m. oli liikkeen jokainen mies pantu
n.s. mainekortille. Tämä oli välttämätöntä, jotta keskuskonepajaan
saataisiin aikanaan mahdollisimman työkykyistä väkeä, johtajasta
portinvartijaan asti.

Penttilän työmäärä oli suurimmillaan. Perusajatukset kaikkeen täytyi
hänen sanoa. Niitä antaessaan käytti hän aina parlografia, jotta ei
tarvinnut toistaa samaa. Suurta haittaa tuotti huono puhelinyhteys eri
tehtaitten välillä. Penttilä neuvotteli oman linjan saannista.
Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö piti sitä turhana ylellisyytenä. Hän
yritti kärsiä siksi kunnes pääkonttori voidaan siirtää Maaselkään ja
jättää Helsinkiin vain pienempi asiainhoito-osasto.

Sanomalehdistö kertoi Amerikasta kummia uutisia. Mainittiin, että siellä
oli keksitty uusi bentsiiniä ja polttomoottoria vastaava voimanlähde.
Suomenkin sanomalehdet pohtivat asiaa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt,
että Suomesta juoksivat ne langat, jotka aiheuttivat tämän hälinän.

Autojen hinta laski. Amerikkalaiset tehtaat syöksemällä syöksivät
tuotteitaan Europan markkinoille. Suomeenkin tuotiin yhtenä ainoana
kuukautena 3000 uutta autoa. Tämän jo olisi pitänyt herättää huomiota.
Poliitikot eivät kuitenkaan joutaneet sellaiseen kiinnittämään
huomiotaan. He kaivoivat jo uutta kuoppaa juuri saamansa
kokoomushallituksen tuolin alle.

Penttilän hommat alkoivat vähitellen herättää huomiota. Sanomalehdissä
näkyi silloin tällöin joku uutinen ja Sosialidemokraatti sisälsi kerran
asiallisen kirjoituksen Maaselän uuden konepajan työväen
asuinrakennuksista. Penttilä sai muutamia kutsuja perheisiin juomaan
kupin kahvia. Useimmiten hänen oli pakko kieltäytyä, mutta oli paikka,
josta hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Se oli Ratakadulla eräässä
vuokralais-»poksissa». Tekosyynä oli se, että sai puhua kotipitäjän
asioista.

       *       *       *       *       *

Kevätpurot alkoivat vieriä pitkin katuojia, hävitäkseen ensimmäiseen
viemäriaukkoon. Tehtaitten työt alkoivat sujua. Valmiitakin töitä
saatiin. Sydän-Suomesta alettiin tiedustella, mihin koneita saa
lähettää. Maaselässä oli tehdasrakennuksen ja muutamien muiden
rakennuksien perustyöt tehty ja muuraus aloitettu. 18 latausasemaa
ympäri maan oli osittain ostettu, osittain järjestelyn alaisina, jopa
toisia rakennettiinkin.

Penttilä lähetti erityisen viejän mukana latauskoneen piirustukset
Sydän-Suomen konepajalle. Niin pitkällä jo oltiin.

Eräs asia oli kuitenkin kesken. Paljon oli Penttilä sitä ajatellut,
mutta päättäminen oli vaikeaa. Ratakadun vuokralainen se tuotti
sellaista päänvaivaa.

Useasti oli Penttilä ajatellut saattaa asian päätökseen, mutta
epäilytti, että jos -- --. Ja siihen se taasen jäi. Mutta miksi ei asiaa
voisi ratkaista? Olihan hän sellaisessa taloudellisessa asemassa, että
jaksaisi vaimonsa ruokkia. Niin, vaimonsa. Miksi ei hänelläkin saisi
olla vaimo ja koti? Olisiko hänen pakko koko ikänsä asua vuokrahuoneissa
tai kolkossa hotellihuoneessa -- tai vaikkakin omassa talossa, mutta
yksin! Täytyyhän hänellekin tulla joskus levonkin hetki. Pitääkö hänen
silloin aina mennä johonkin ravintolaan joutohetkeään viettämään? Ei
suinkaan. Asia on päätettävä ennen lukukauden loppua. -- Miksi ei
tänään?

Päättävästi iski Penttilä kynänsä pitimeen, antoi sanan autonsa ajajalle
ja lähti asiaansa toimittamaan.

Kummasti jyskytti hänen takkinsa alla, kun hän painoi muuatta
soittonappulaa Ratakadulla. Palvelija tuli avaamaan. Neiti oli kotona,
mutta tuskin vielä pukeissa. Aivan oikein, aikahan olikin varsin
aamuvarhainen, tuskin sopiva aika Penttilän asialle.

Palvelija oli kuitenkin erehtynyt. Alli Rantamäki astui saliin miltei
samassa kun Penttiläkin. Hän oli aamuraikas. Vaalea tukka oli kammattu
niskaan pienelle nutturalle, ilman käherryksiä ja keinotekoisia
kaunistuksia. Raikas puna oli poskilla. Mistä se johtui, sitä ei
Penttilä osannut arvata, eikä hänellä ollut siihen aikaakaan. Hänelle
oli pääasia saada sanotuksi asiansa.

Istahtamatta, katsomatta, onko muita huoneessa, hän sanoi sanottavansa
suoraan ja koreilematta.

»Neiti Rantamäki!» aloitti hän. »Olen ajatellut teitä paljon. Olette
ainoa nainen, jolle olen ajatuksia tuhlannut, lukuunottamatta äitiäni.
Haluatteko jakaa elämän surut ja ilot kanssani? Voitteko tulla
vaimokseni?»

Ohho! Nyt se oli sanottu.

Tyttö oli hetken ääneti, punastui hiusmartoa myöten ensiksi ja vaaleni
sitten. Penttilä säikähtyi. Mitähän hän nyt oli tehnyt! Olikohan tyttö
kihloissa aikaisemmin? Jospa maa aukenisi ja nielisi heidät kokonaan,
hänet, tytön ja koko maailman!

»Tiedättehän, että kotipuolessamme on tapana kosia tyttöä vanhempainsa
läsnäollessa -- --»

Puhui tyttö muutakin, mutta huone alkoi pyöriä Penttilän silmissä. Siinä
menossa näki hän jonkin oven, tarttui kahvaan, ja se oli sattumalta
eteisen ovi. Miten hän sai takin päälleen ja tuli alas rappusia, se on
tänä päivänäkin hänelle arvoitus. Sen hän muistaa, että puolen tunnin
päästä oli hän matkalla Ouluun, ylimääräisellä junalla -- hakeakseen
sopivaa latausaseman paikkaa.




VII.


Seinäjoella odotti Penttilää seuraava sähkösanoma:

     »Valtiovarainministeri pyytää tietoja joistakin viime kesänä
     tehdyistä lainasopimuksista. Asialla kiire.

                               _Lehtovaara_.»

Penttilä vastasi:

     »Paperit ministeriössä. En voi saapua. Ottakaa lakimies valvomaan
     etujani.»

Vaunu tuntui hänestä hirmuisen ahtaalta. Tosin hiukan helpotti mitä
pohjoisemmaksi tultiin. Ei hän liikkunut eikä reuhtonut. Istua kyhjötti
tyhjän vaununsa nurkassa ja kärsi. Miksi hän olikaan ollut niin tyhmä?
Nyt hän ei voi mennä Helsinkiin, ei ainakaan ennenkuin yliopiston
lukukausi on loppunut. Niin, eikä hän voi mennä koko Etelä-Suomeen. Ei
ainakaan Tamperetta etelämmäksi. Hehän voivat sattua vastakkain minä
päivänä hyvänsä, ja siihen tilanteeseen ei Penttilä enää halunnut
joutua.

Penttilän vaunu oli liitetty Seinäjoelta matkustajajunan perään.
Viimeiseltä porrassiltamalta oli mainio näköala. Eivät ole Etelä-Suomen
suurimmatkaan peltoaukeamat kuin karjatarhan suuruisia länttejä
verrattuina näihin Pohjanmaan aukeamiin. Mikä suuri työmaa täällä
avautuukaan »Suomi»-akkumulaattorin vetämälle auralle, äkeelle,
niittokoneelle, kylvökoneelle ja monelle muulle peltotyökalulle! Ja
Pohjanmaan tulevaisuus! Se on vielä kerran jaksava ruokkia koko Suomen,
jos tarve tulee. Hämäläinen, kivisten maiden mies, kastelee jokaisen
leipäpalansa hiellään. Siksi maa onkin hänelle rakas. Hän ei siirry
kauas kotikonnultaan, ja jos siirtyy, sinne takaisin kuitenkin kuolemaan
haluaa. Hämäläinen unohtaa sen, missä hän helpolla leipänsä ansaitsee,
mutta ei sitä paikkaa, joka on hänen käsiinsä känsät kasvattanut.

Toisin on pohjalainen. Kaukana on metsänreuna hänen kotiseudullaan.
Laajat ovat aukeat. Siksi on kansaankin tarttunut jotakin suurpiirteistä
ja mahtavaa. Vahinko vain, että hän itsekin tietää tämän ja on
taipuvainen kerskailuun, mitä hämäläinen ei tee humalapäissäänkään --.

Etelässä, s.o. Helsingissä, teki kevät tuloaan. Oulussa oli täysi talvi.
Lumi oli vielä hohtavan valkoista eikä keväälle ominaista likaisen
harmaata. Penttilän mieli oli harmaa. Katuiko hän? Ei. Ei mies koskaan
kadu tekoaan. Korkeintaan kiroaa ja kantaa seuraukset kuin mies.

Oulu mataloine rakennuksineen ja ikäänkuin suurien lumivallien taakse
taisteluasentoon vetäytyneenä esiintyi kuulakkana kevätiltana edukseen.

Jos Penttilän mieli ei olisi ollut niin perin masentunut, olisi hän
voinut nauttia pohjolan kuulakasta yöstä, mutta nyt hän istui
hotellihuoneensa sohvan nurkassa ja mietti tämän elämän iloja ja suruja,
käännöksiä ja koukkuja.

Kauppalehdessä teki tunnettu kauppaolojemme tuntija, nimimerkki K.S.,
selvää maan taloudellisesta asemasta.

M.m. sanoi hän: »Palkkojen ja ulkomaisen rahan suhteeton nousu vv.
1919-1920 lyö yhä vieläkin leimaansa teollisuuteemme. Silloiset kalliit
varastot, niinhyvin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin, ei ole
vielä kulutettu. Nyt kun osoittautui, että rahamme huonous olikin
keinotekoista, ovat teollisuuslaitokset joutuneet vaarallisen kilpailun
kynnykselle. On odotettavissa, että ulkomainen teollisuus tulee
saattamaan vaikeaan asemaan monta teollisuushaaraa, jopa koko
teollisuutemme kaiken todennäköisyyden mukaan tulee horjahtelemaan,
ellei uutta perustetta voida laskea.»

Maan taloudellinen tilanne oli surkea. Puutavaraliikkeet eivät kaataneet
metsiä, jotka suinkin voivat jättää kaatamatta. Tosin hakkuuaikojen
pidennyksiä ei kruununmetsiin myönnetty, mutta se ei paljoa auttanut.
Rautateollisuus oli lamassa. Hyvin menestyvät kenkätehtaatkin tekivät
vain kolmipäiväisiä viikkoja.

Maataloustuotteiden hinnat laskivat sydäntalvella yhä edelleen.
Kevättalvella odotettua hintojen nousua ei tullut. Maanviljelys oli
joutunut samalle kannalle kuin ennen sotaa. Se ei kannattanut.

Taloudellinen pula oli maassa.

Mutta erään miehen liikeyrityksissä tehtiin työtä täydellä höyryllä. Jos
otetaan huomioon myöskin Imatran rakennustyöt, niin oli tuo mies tällä
kerralla maan suurin työnantaja, lukuunottamatta valtiota.

Itse oli tuo mies naisen pakoon ajamana hautautunut jonnekin. Kahteen
päivään ei hänestä ollut kuulunut mitään. Konttoripäällikkö Lehtovaara
teki voitavansa saadakseen selville isäntänsä olinpaikan. Hän telefonoi,
hän sähkötti eri puolille, mutta ilman tulosta.

Penttilä oli hautautunut Ouluun. Tosin kaupunki ei tuntunut enää niin
pieneltä kuin hänen tullessaan, olihan tavallinen rannikkokaupunkimme,
pikemmin kauniimpi kuin toiset, mutta ei suurempi.

Penttilän silmät olivat jo avautuneet. Hän näki kevätauringon, joka
alkoi lämmittää maan toista lapetta. Merikosken pauhun hän kuuli. Niin,
Merikoski. Miten paljon kansallisomaisuutta onkaan mennyt hukkaan
vuosisatojen kuluessa ja miten paljon vieläkin menee koskiemme vapaina
virtaillessa tai kytkettyjenkin kevättulvan vyöryessä hukkaan! Oulunjoen
koskien rakennustyöt olivat jätetyt kesken samaan aikaan kuin
Imatrankin, eikä niitä ollut aloitettu, vaikka Imatraa rakennettiin.

Vaasalaisista sanomalehdistä luki Penttilä, että Vaasan
kaupunginvaltuusto oli evännyt häneltä latausaseman tontin. Tosin
läheiset rautatieasemat voisivat tulla kysymykseen, mutta tällaisen
pienen latausaseman pitäisi sijaita kaupungissa.

Penttilä matkusti Vaasaan ostaakseen jonkin yksityisen, vaikkapa
ahtaammankin tontin ja pannakseen sillä rakennustyöt alulle.

Pari päivää hän vietti Vaasassa. Sopivaa tontin myyjää ei tahtonut
ilmaantua. Jos Penttilän nimi ei olisi ollut Penttilä, vaan jokin -ström
tai -qvist, niin on luultavaa, että tontteja olisi ollut kaupan ainakin
muutama tusina. Mutta maan ruotsalainen vähemmistö oli huomannut
heikommuutensa ja peläten sulautumistaan voimakkaampaan suomalaiseen
ainekseen oli alkanut jo muutamia vuosia sitten ankaran taistelun
olemassaolonsa puolesta. Pienintäkään ruotsalaisen omistamaa
kiinteimistöä ei saanut myydä suomalaiselle. Ei maatilaa, ei
kaupunkitaloa, ei mitään. Puoluekuri ja turvan tunne yhteisessä leirissä
olivat niin suuret, että kukaan ei rohjennut, jos halusikin, poiketa
heimon päätöksistä.

Penttilä ei ollut laiskana näitä päiviä. Hankkimalleen pienelle kartalle
hän laati täydellisen latausasemasuunnitelman koko eteläisempää Suomea
varten, s.o. Rovaniemen eteläpuoliselle osalle. Valmiina tai
rakennettavana oli jo 21 asemaa, mutta tarvittiin vielä noin samanverta
ennenkuin maan tarve voitiin tyydyttää mahdollisimman vähän vaivaamalla
käyttäjiä ja tuottamatta suuria kuljetuskustannuksia.

Penttilä halusi päästä patentteineen kansan käyttämäksi ja päästä
nopeasti. Hän tiesi, että vuosikymmenen kuluttua hänen koneensa on
levinnyt ympäri maapallon, mutta hän halusi, että se leviää Suomeen
ennen muita maita ja että Suomi saa nauttia ne edut, jotka on
ensiksialkaneella. Penttilän lähin päämäärä perustaessaan latausasemaa
Vaasaan oli saada sähköaura kyntämään Isonkyrön ruispeltoja.

Niin, Isokyrö! Vieläköhän siellä löytyy yhtään Aaroni Perttilää?
Vieläköhän Vaasassa on yhtään Larssonia? Topeliuksen muistopatsas on
Vaasassa. -- Penttilä päätti käydä katsomassa tätä runoilijan muistolle
pyhitettyä kiveä.

Kevätpäivä oli kirkkaimmillaan. Somasti solisi vesi katuojissa. Suuret
lumivallit olivat hävinneet. Kadut olivat likaiset ja mustat. Vaasan
kirkkopuiston puut olivat rääsyisten kerjäläisten näköisiä kaikessa
alastomuudessaan. Siinä istui setä Topelius rakkaitten lasten
ympäröimänä. Penttilä kiersi patsaan toiselle puolelle voidakseen
auringon valon häiritsemättä ihailla taiteilijan työtä.

Kuka seisoi patsaan sivulla? -- Alli Rantamäki. Penttilä toivoi, että
patsas kaatuisi heidän väliinsä, jotta hän voisi lähteä huomaamatta
pakoon, tai että vastapäätä oleva kirkko lennähtäisi ilmaan
kiinnittääkseen vastaantulijan huomion muualle. Mitään ihmettä ei
kuitenkaan tapahtunut. Aurinko loisti täydellä terällään. Piipittipä
joku lintunenkin jossakin alastoman puun alastomalla oksalla.

Penttilä tervehti ja aikoi lähteä pois. Silloin näki hän jotakin. Hän ei
ollut selvillä itsekään mitä. Hän näki vain silmät, jotka katsoivat
surullisesti, posket, jotka olivat lumivalkeat, huulet, jotka vapisivat.
Hän ei enää paennut, vaan astui lähemmäksi. Puhuivatko he jotakin, sitä
ei kumpainenkaan tiedä eikä kumpainenkaan kaivannut. Sanattomina
lähtivät he kuitenkin kulkemaan rinnakkain kevään likaamia katuja.

Tultuaan erään kivirakennuksen edustalle sanoi Alli Rantamäki: »Minä
asun tässä tätini luona.»

Penttilä ikäänkuin heräsi. »Viivyttekö kauan Vaasassa?» kysyi hän.

»Ainoastaan huomisen päivän. Olen tätini miehen hautajaisissa ja
matkustan huomenillalla.»

»Menettekö kotiinne vai Helsinkiin?» kysyi taasen Penttilä.

Tyttö punastui. Miksi? Penttiläkin tunsi veren kohoavan poskilleen.

»Aion poiketa kotonani», selitti neitonen hohtavin poskin.

»Tapaamme toivottavasti Rantamäessä kahden päivän perästä», sanoi mies
hyvästellessään.

Jos Penttilällä oli ollut kiire lähteä Helsingistä, niin yhtä kiire oli
hänellä nyt päästä sinne jälleen.

Hänen päästyään Helsinkiin yöpikajunassa klo 8 aamulla oli insinööri
Ranta jo yksityishuoneessa odottamassa häntä. Jäniskoskelta kuului hyviä
uutisia. Kallioväylä oli porattu niin pitkälle, että voima-aseman
laittamiseen olisi parasta ruveta mitä kiireimmin.

»Jos tilaamme koneet koko voimamäärälle, niin olisi paras tilata heti,
sillä töitten keskeytys koneita odotellessa tuottaa suurta haittaa»,
lopetti Ranta.

»Osa voima-aseman koneista on lastausvalmiina Tampereella ja loput
valmistuvat kolmen viikon kuluttua. Kevättulvan hyödyksikäyttämistä
varten jätetään vanha voima-asema paikalleen ja ohjataan liikavesi sen
turpiiniin», oli Penttilän selitys.

Ranta ei sanonut hetkeen aikaan mitään. Hän tuntui miettivän. Pyysi
puhelun Jäniskoskelle ja pääsi pian, kun aamulla ei ollut paljon
ulkolinjapuheluja. Penttilä kuuli seuraavan keskustelun:

»Ranta täällä. Terve! Kyllä ne Tampereelta tulleet piirustukset ovat
oikeat. Antakaa mennä alaväylä vain suuremmaksi. -- -- 60 kiloa. Ohho!
Antaa soida. Ei se liikaa ole. -- -- Tänään pitää olla auki. -- -- Kyllä
ennättää, kun vain tahtoo.»

Väittäkööt vielä, tuumi Penttilä, ettei suomalaisissa ole amerikkalaista
»kuraasia», kun on vain tilaisuutta sen ilmenemiseen. Aivan
samansuuntaisia puheluja hän oli kuullut amerikkalaisten insinöörien ja
johtajien keskustellessa apulaistensa kanssa. Kieli oli toinen ja sanat
erilaiset, mutta henki ja äänen sävy samat.

Juoksevien asiain hoidossa kuluivat päivät siihen asti, kun Penttilä oli
luvannut tavata Rantamäen tytärtä hänen kotonaan. Molemmat tajusivat,
että tapaamiskysymys koskee tyttären isää eikä heitä itseään.

Penttilä tiesi, että asemalta on vaikea saada hevosta, ja siksi lähetti
hän autonsa edeltäpäin. Auton ohjaaja arveli, että maantiet eivät olleet
vielä ajokunnossa, mutta lähti sanaakaan sanomatta. Auton kuljetti hän
määräasemalle junalla ja oli oikealla hetkellä ohjaustangossaan
odottamassa Penttilää.

Asemalta oli kahdeksan kilometriä Rantamäkeen. Maantie oli kyläpaikoissa
ja aukeilla sulana, syvän, upottavan kuran peitossa, mutta kujilla ja
metsäkohdilla oli vielä lunta, muutamin paikoin vahvastikin.

Komeasti pyörähti raskas 60-hevosvoimainen auto matkaan aseman kovalta
hiekkakäytävältä, mutta heti maantielle päästyä alkoi sen ääni muuttua.
Penttilä alkoi epäillä perille pääsyä. Polttomoottorien huonot
ominaisuudet tulivat selvästi näkyviin. Jos auto ei päässyt eteenpäin,
niin moottori pysähtyi kokonaan. Se ei mitenkään käynyt hiljaa voimiaan
säästäen.

Viisi kilometriä päästiin eteenpäin, mutta sitten tuli lunta niin
paljon, että auto ei pysynyt tiellä. Oltiin juuri Rantamäen metsäpalstan
kohdalla. Asumuksia ei ollut missään lähitienoilla. Penttilän ei
auttanut muu kuin lähteä matkalaukku kädessä jalkaisin eteenpäin.
Ohjaaja lähti autolla pyrkimään asemalle. Penttilä ei ollut harmissaan
-- hän näki asian huvittavan puolen. Rantamäkeen menee kosija jalan...
Se on tosin hiukan tavatonta, mutta maailmassa täytyy kaikkeen tottua.

Pitkää lehtokujaa kävellessään tähyili Penttilä kulmainsa alta,
näkyisikö ihmisiä päärakennuksen akkunoista. Turhaan! Talo oli kuollut.
Hän meni pääportaista sisään. Ovi ei ollut lukossa, joten vieraita siis
oli odotettu. Tilava eteishalli tervehti vierasta miellyttävällä
lämmöllään, mutta ketään siellä ei ollut.

Penttilä riisui takkinsa, kolautti hiukan keppitelinettä, jotta hänen
tulonsa huomattaisiin.

Kuului isännän yskäisy ja raskaat askeleet alkoivat lähetä eteistä.

Hämäläinen talonpoika on itsetietoinen, sillä hän tietää turvansa olevan
vain itsessään ja Jumalassa. Elleivät omat voimat riitä ja Jumala auta,
niin asiat ovat hullusti. Naapurin apuun hän ei turvaa eikä salli
naapurin sekaantua omiin asioihinsa. Yksin hän seisoo kuin mänty mäen
töyräällä. Yksin elää ja yksin kaatuu, jos kohtalo niin määrää.

Rantamäen suku oli vankkaa hämäläistä rusthollarisukua. Rustholleista
olivat pojat naineet ja rustholleihin naitiin tyttäret. Sukuylpeitä
oltiin ja kunniasta arkoja. Arvo annettiin toisille, mutta tunnettiin
omakin arvo. Miehiä olivat koko suvun miehet olleet, ei juoppoa niin
moneen polveen kuin muistettiin. Kunniastaan arkoja olivat myös naiset.
Pienintäkään tahraa ei heissä voitu löytää. -- Moni köyhä oli saanut
avun Rantamäen isännältä, eikä kerjäläinenkään milloinkaan tyhjin
pussein keittiöstä lähtenyt. Rantamäen nykyistä isäntää kunnioitettiin
paikkakunnalla, tosin pelättiinkin. Ankara hän oli, jos pienimmänkin
loukkauksen huomasi, ja vilpintekijän ei ollut hyvä olla hänen edessään.

Kookas, ja vieraan täytyi myöntää, miehekäs isäntä tuli vierastaan
eteiseen vastaan. Sileäksi ajellut kasvot osoittivat päättäväistä
miestä, joka ajaa tahtonsa perille, ja valkea tukka vakuutti järkeä ja
elämänkokemusta olevan tehdyn päätöksen takana.

Isäntä antoi kätensä tervehdykseksi niinkuin tapa on, oli vieras sitten
tuttu tai tuntematon.

Penttilä aloitti keskustelun selittämällä olevansa Koskenkylän Penttilän
poika Aapeli.

»Ali-Penttilänkö?» kysyi isäntä.

»Ei, Yli-Penttilän.»

»Isäsi tunsin hyvin. Kelpo mies ja hyvä maanviljelijä», sanoi isäntä, ja
Penttilästä tuntui kuin syvät rypyt isännän otsalla olisivat hiukan
madaltuneet.

Mentiin tupakkakamariin. Istuttiin. Kumpainenkaan ei puhu mitään. --
Penttilä arveli äänettömyyttä kestäneen jo tarpeeksi ja olevan parasta
saada asia selväksi.

»Tulin pyytämään tytärtänne vaimokseni», sanoi hän asiaa mitenkään
valmistelematta.

Ainoastaan silmistä näkyi, että isäntä oli kuullut vieraan sanat.
Kasvoissa ei lihaskaan värähtänyt. Silmätkin kerran vain pyörähtivät,
sitten asettuakseen katsomaan akkunasta ulos. Penttilä ymmärsi nyt
tytärtä. Isälle oli puhuttava. Hänen mielensä oli voitettava asian
puolelle, muuten ei nuorten liitto tulisi onnelliseksi. Lapset olkoot
vanhemmilleen kuuliaisia, se oli oppi, joka Penttilään jo hänen
lapsuudessaan kasvatettiin.

Isännän huulet pusertuivat lujemmin yhteen. Silmien luomet painuivat
lähemmäksi. Nopea katse Penttilään:

»Sinäkö olet se, joka tytön perässä olet kaupungissa juossut?»

Se tuli kuin raskas viljasäkki Penttilän niskaan.

Hänkö juossut perässä! Veri nousi Penttilän päähän. Kuka oli kertonut
isännälle? Oliko tyttö kertonut ja päästänyt hänet tulemaan isän
läksytettäväksi! Kenties äiti oli kertonut? Ei. Emäntä oli erilainen.
Hänen pitäisi ymmärtää nuoria. Mutta oliko hän, Penttilä, oikea mies?
Tarkoittiko isäntä perässäjuoksijalla häntä vai oliko joku toinen,
joka...? -- Penttilän ranteessa alkoivat jänteet näkyä. -- Jos joku on
uskaltanut, niin -- --

Mutta eihän Penttilällä ollut mitään oikeuksia. Jos tyttö on kertonut,
niin tietysti asia niin on, että hänen käyntinsä on otettu häiriöksi.
Toisella voi olla suurempia oikeuksia. Eihän hän ole edes oikeastaan
asiaansa puhunutkaan tyttärelle. -- Hän piti asiaa selvänä, luullen
tytön pitävän samoin. Ja nyt! Äkkiä joutuu hän syytettyjen penkille.
Hän, joka ei milloinkaan ennen ole naista katsonutkaan -- niin no, sitä
Amerikan tapausta lukuunottamatta. Viho viimeisiä ovat koko naiset!

»En ole juossut», pääsi Penttilältä masentuneesta, »enkä juokse.
Juoskoot muut.»

»Muut!» Mustepullo hypähti korkealle isännän luisevan nyrkin jyrähtäessä
pöytään. »Luuletko sinä jokaisen hunsvotin saavan juosta minun tyttäreni
perässä? Hä!»

Ovelle ilmestyi valkoisiin puettu kalpea olento. »Isä!»

»Mene pois! Ei sinua täällä tarvita.»

»En minä mene. Te riitelette.» Tyttäressä oli paljon isää.

Isäntä hätkähti. Ensi kerran tämän talon seinien sisällä joku häntä
vastustaa. Hänen oma tyttärensä vastustaa! Isännän otsalle ilmestyi
paksu musta verisuoni. Penttilä nousi seisomaan. Tytär seisoi
ovipielessä kalpeana kuin haamu, mutta ryhdiltään kuin hallitsijatar,
oman valtakuntansa hallitsijatar. Penttilä astui askeleen taaksepäin.
Hän vaistomaisesti tunsi, että noitten kahden on selvitettävä välinsä.
Sanoillako? Ei! Se on tarpeetonta. Lapsen siteet isään katkeilevat,
siteet, joita totellaan ilman arveluja ja harkitsemista. Mutta uudet
siteet solmiutuvat, siteet, joitten toisessa päässä on ymmärtävä ja
viisas isä, toisessa naiseksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi naiseksi
kehittynyt tytär.

»Istu», tömähti isältä Penttilälle kuin tyhjästä asiasta. -- Uusi polvi
oli astunut Rantamäen lattialle, polvi, jota edustivat tytär ja tuo
vieras mies.

Tytär tajusi valtansa suuruuden ja myöskin sen vastuun. Hiljalleen
painui hänen päänsä alemmas. Ylpeä ilme oli kadonnut. Pieni kyynel
kihosi silmäkulmaan. Nuorten katseet yhtyivät, paljon puhuvat katseet.
Tuulena syöksähti tytär ovesta ulos.

Isä ja tuleva vävy istuivat sanattomina.

»Mihin sinä vaimosi aiot viedä?» Isännän ääni oli outo. Kärsityn tappion
vaiko ilon liikuttama -- kuka tietää.

Todellakin! Penttilällä oli hotelli Helsingissä, suuri maatila Maaselän
aseman lähellä, vielä toinenkin maatila, kolme suurta omaa tehdasta ja
useita, joissa hän omisti osake-enemmistön, mutta mihin viedä vaimonsa?
Sellaista paikkaa hänellä ei ollut. Eihän tullut kysymykseenkään, että
olisi antanut tyhjentää yhden matkustajahuoneen ja sijoittanut sinne
rouvansa. Ei. Vaimo ei ole enää mikään huonekalu, jonka saa sijoittaa
minne haluaa.

Tämä oli pulmallinen kysymys. Penttilä ei osannut siihen vastata.

»Onko sinulla edes mitään työtä?» oli seuraava kysymys.

»On. Kyllä minulla työtä on.» Penttilä huokasi helpotuksesta.

»Kyllähän työllä aina itsensä elättää, mutta kun tulee vaimo ja lapsia,
sitten se on huonompaa.»

Penttilä oli taasen lyöty. Rantamäen mielestä ainoastaan maanviljelijä
kykenee ruokkimaan vaimon ja lapsia. Eikä käsitys ollutkaan kaikkein
tuhmimpia.

Miehet olisivat jarnunneet miten kauan tahansa, mutta emäntä tuli
keskeyttämään. Penttilä tunsi lapsellista ujoutta tulevan vaimonsa äidin
edessä. Äidillä on äidin tunteet, ja hän pelkäsi loukkaavansa niitä.

»Emäntä hyvä», aloitti hän, »olen rohjennut tulla pyytämään ainoata
tytärtänne vaimokseni. Tiedän, että pyydän äidiltä suurinta, mitä
hänellä on antaa. Rakastan kuitenkin tytärtänne ja luulen, ettei hänkään
ole välinpitämätön minun suhteeni. Tämä on antanut minulle rohkeuden
tulla». -- Penttilä punastui kuin koulupoika, sillä eihän hän varmasti
tiennyt, rakastettiinko häntä.

Emäntä kuivasi kyyneleensä. »Olen tiennyt, että Alli rakastaa sinua. Ota
hänet ja tulkaa onnellisiksi.» Itkuun tyrskähtäen syleili hän tulevaa
vävyään ja vaipui sohvalle itkemään. Penttilän teki mieli langeta
polvilleen hänen viereensä, lohduttaa ja kuivata kyyneleet, vannoa ja
vakuuttaa, että he tulevat onnellisiksi. Mutta isännän läsnäolo esti
sitä tekemästä.

Tuleva morsiankin tuli sisälle, silmät punaisina. Hän tuli aivan
Penttilän eteen, otti häntä takinrintapielestä kiinni.

»Anna anteeksi, että olin niin tuhma että itkin», kuiskutti hän.

Penttilä parka! Todellakin parka. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Jos he
olisivat olleet kahden, olisi hän suudellut morsiantaan, mutta mitä
tehdä, kun tytön isä ja äiti katselivat vieressä? Tuli ja leimaus!
Olisipa hän tiennyt joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, niin kyllä olisi
ottanut etukäteen selville, mitä on tehtävä. Nyt se oli myöhäistä. Äkkiä
rohkaisi hän mielensä. Tosin hänen silmänsä iskivät kipunoita eikä hän
nähnyt mitään, mutta kaappaamalla osuivat kädet tytön vyötärölle ja
suudelma osui ihan keskelle suuta.

Tehty on!

Päästettyään tytön vilkaisi hän toisiin huoneessa olijoihin. Ja miten
ollakaan: hehän hymyilivät - ukkokin.

Rohkeilla ja oikein täytäntöönpannuilla päätöksillä on paljon hyvää
maailmassa saatu aikaan.




VIII.


Penttilän kihlaus teki suuren muutoksen hänen työtapaansa.

Tätä ennen ei kukaan ollut kiinnittänyt hänen huomiotansa niin paljon,
että hän olisi ajatellut, mitä toinen mahtoi ajatella siitä tai tästä.
Nyt oli asia toinen. Erottaessaan jonkun miehen ajatteli hän aina,
mitähän Alli sanoisi tuosta asiasta, tai ostaessaan jonkin laitoksen
osakkeet laski hän aina, mikä arvo niillä olisi, jos hän lakkaisi
yht'äkkiä niitä käyttämästä, ja jäisiköhän Allille riittävästi elantoon,
jos hän kuolisi.

Kihlajaispäivän iltana otti ukko Rantamäki Penttilän varsin tiukalle
siitä, mitä on se työ, jota tuleva vävy tekee, ja onko se sellaista,
että perhe tulee toimeen. Penttilä teki selvää työstään ja
suunnitelmistaan. Olikin varsin terveellistä, että hän tapasi miehen,
jolle voi huoletta uskoa salaisuuksia ja joka jaksoi kuunnella. Penttilä
puhui nimittäin yhteen mittaan pisimmältä, mitä hän oli milloinkaan
puhunut. Hän puhui kauan siitä, mitä tehdään Sydän-Suomen konepajalla,
minkälaisia työkoneita jo on valmiina, kuinka suuria moottoreja jo
tehdään ja miten pieniä ne ovat kooltaan ja montako hevosvoimaa ne
voivat antaa. Paperille hän piirsi, mitä rakennuksia, kuinka suuria ja
kuinka monta rakennetaan Maaselkään. Hän selitti, missä on
tehdasrakennus ja mitä siinä tehdään, miksi tehdas on rakennettu juuri
Maaselkään eikä muualle. Jäniskosken koskenperkaustyön selosti hän
tarkalleen. Ja miksi Hangon lähelle Tanttilaan on rakennettu suuri
posliinitehdas ja monta muuta seikkaa sai Rantamäen isäntä tietää,
seikkoja, joista monet olisivat maksaneet omaisuuden, jos olisivat
saaneet tietää edes silloin kun Rantamäki.

Penttilä puhui aina »tehdään» ja »rakennetaan», eikä erehdyksessäkään
sanonut että »minä teen» tai »rakennan». Hämäläisen tapa on sellainen.

Rantamäki kysyi: »Mitäs sinä teet näissä monissa vapriikeissa?»

Penttilä joutuu hiukan hämilleen. »Minä vain omistan ne.» Tosiaankaan
hän ei ollut tehnyt enempää. Ei lapiollistakaan maata hän ollut pistänyt
eikä naulaakaan lyönyt, jotta rakennus olisi valmistunut. Hän vain --
omisti ne. Mikä kiitollinen aihe Suomen Työmiehelle. Vahinko, ettei se
ollut sitä ennemmin huomannut!

Kuultuaan tämän vaatimattoman tunnustuksen ei Rantamäki silmäänsäkään
liikauttanut. Laski molemmat kätensä voimakkaasti polvilleen ja sylkäisi
pitkän syljen. »Rantamäen päälle ei tehdä velkaa. Se ruokkii kyllä
tyttäreni. Katto sinä vain eteesi.» Siinä oli piste.

Penttilä ei katsonut olevan syytä korjata ukon vankkaa päätöstä. Ei hän
aikonut tehdä minkään päälle velkaa. Rantamäki jäi omiin ajatuksiinsa.

Penttilän suun ympärillä väreili pieni hymyn häive, kun hän muisti
Rantamäen huomautuksen velka-asioista. Laskiessaan, kuinka suuri
prosentti tai oikeammin kuinka pieni prosentti hänen Amerikasta
tuomastaan pääomasta kuluu Suomeen rakennettavien tehtaitten
peruspääomaksi, hämmästyi hän itsekin. Niin suureksi ei hän ollut
kuvitellut Amerikan osuudesta »Suomi»-patenttiin saamaansa hintaa.

Tilatut koneet olivat valmiina Sydän-Suomessa. Maaselän ratapihalla oli
vaunuja koneosilla lastattuina. Järjestys oli kuitenkin jo saatu niin
hyväksi, että kaikki tulevat vaunut purettiin päivittäin. Maaselän
tehtaitten ylijohtaja, ins. Heikki Mikkola tuntui olevan mies
paikallaan. Harvoin hän suuttui, mutta silloin hän kirosikin niin, että
rikiltä haisi koko paikkakunnat.

Maaselän tehtaisiin oli valittu miehiä kaikista tehtaista, joihin
Penttilällä oli sananvaltaa, ja niistä miehistä sopivimmat, joita oli
tullut tarjolle. Tarvittiin ammattimiehiä, viilareita, seppiä,
levyseppiä ja monia muita. Mutta tarvittiin paljon sellaisia
ammattimiehiä, joita Suomessa ei ennen ollut, kun ei ollut ennen
sellaista ammattiakaan. Tarvittiin erikoiskoneiden hoitajia. Kaikki
koetettiin valmistaa automaattisin konein, mutta silti tarvittiin
hoitajia. Kaikki tällaiset erikoismiehet oli alun perin koulutettava.
Siinä ei tarvittu ennakkokokemusta, useasti siitä oli suorastaan
haittaa. Tarvittiin miestä, jolla oli kykyä oppia ja jolla oli halua
tehdä työtä. Jos olisi ollut saatavissa joltisillakin pohjatiedoilla
varustettuja miehiä, olisi harjoittelu ollut helpompaa. Mitä räikeimmin
tuli näkyviin maassamme väärään johdettu ihmisten lukuhalu. Räikeitä
sanomalehtikirjoituksia annetaan nuorison lukea, niin puolella kuin
toisellakin, ja pilataan ihmisien hermot. Jos sen sijaan perustettaisiin
kirjastoja ja koetettaisiin opastaa nuoria hankkimaan ammattitietoja,
vaikka teoreettisiakin, niin käytännöllinen harjaantuminen olisi paljon
helpompaa ja pikemmin päästäisiin eroon totutuista tavoista. Mutta käden
käänteessä se ei ole autettu.

Jokainen tuleva erikoismies sai olla mukana koneensa perustusta
tehtäessä ja koko ajan sitä paikalleen asetettaessa. Tehtaassa näkyikin
olevan liikaa miehiä työssä. Olivat nimittäin tavalliset
kuntoonpanomonttöörit ja sitäpaitsi koko tehtaan tuleva työväki. Tästä
työväen tuhlauksesta huomautti eräs useista »sattumalta» Maaselkään
poikenneista teollisuusmiehistä. Penttilällä oli kuitenkin oma
mielipiteensä ja kokemuksensa, jota hän toteutti käytännössä.

Penttilälle ilmestyi eräs uusi ala, jolla hän oli varsin outo ja
kokematon. Hänen täytyi hankkia oma koti.

Talon rakentaminen on varsin yksinkertainen juttu, mutta minkälainen ja
mihin, se on aivan eri asia. Penttilän kotikylässä, joenpoukamassa, oli
erittäin kaunis paikka ja hän oli aina sitä ihaillut. Nyt ei sitä
kuitenkaan voinut käyttää, koska se oli liian kaukana Maaselästä.

Penttilä pyysi morsiamensa neuvottelemaan tästä tärkeästä kysymyksestä.
Hän olikin paljon käytännöllisempi kuin Penttilä itse. »Rakenna meille
rakennus johonkin Maaselän läheisyyteen. Kyllä siellä on sellaisia
paikkoja, joissa voi asua», lohdutteli hän sulhasensa epäilyjä. Ja
ajatus pantiin täytäntöön heti.

Erään maan etevimmän arkkitehdin konttorihuoneessa istui Alli Rantamäki
sulhasineen. Arkkitehti, pieni, vikkelä mies, ihmetteli, mitä noilla
lienee asiaa, kun eivät puhu.

Lopulta Penttilä alkoi: »Haluan rakentaa yksityisasunnon itselleni.»

»Jaha! Helsinkiinkö vai maaseudulle?» -- Helsinkiläinen puhuu Turusta,
Tampereesta ja Viipuristakin niinkuin »muustakin maaseudusta».

»Paikan tulee olla Maaselän asemalta 10 km säteellä piirretyn ympyrän
sisällä. Voisitteko lähettää jonkun apulaisenne tarkastamaan paikkaa?
Ehtona tietysti on, että paikka on ostettavissa ja sinne voi laittaa
kunnollisen tien.»

»Jaha, jaha. Kuinkahan tilava rakennuksen tulee olla ja mistä
rakennusaineesta se tehtäisiin?»

Tuleva rouva oli sanaton. Hän ei todellakaan tiennyt tulevan miehensä
varallisuussuhteita.

»Tarvitsemme välttämättömästi tavalliset yksityisasuntohuoneet, sitten
suuremman ruokasalin ja salin sekä muutamia vierashuoneita», lateli
Penttilä. »Tiili kai olisi mukavin rakennusaine.»

»Jahaa. Jaha. Mikä se olikaan taas herrasväen nimi?» Arkkitehti alkoi
epäillä työnantajansa tuntematonta nimeä. Saatuaan kuulla sen uudelleen
teki hän muutamia laskuja.

»Ylimalkaisten laskujen mukaan, ottaen huomioon tarpeelliset
talousrakennukset, tallit y.m., päädymme noin 3,5-4 miljoonaan.»
Ammattimies aikoi hämmästyttää tilaajan suurella summalla, ja morsiameen
nähden hän onnistuikin.

»Riippuen tietysti maan laadusta», lisäsi Penttilä laskelmaan.

Morsiamessa heräsi nainen. Olisi ihanaa päästä kalustamaan sellaista
kotia! Arkkitehti oli tukehtua kysymysten ja ehdotusten tulvaan, jonka
tuleva emäntä lasketti.

Sovittiin, että otetaan rakennuspaikasta heti selvä ja ruvetaan samalla
laatimaan piirustuksia.




IX.


Maaselän tehtaista alkoi osasto toisensa jälkeen käydä. Ensimmäisenä
laski valmiin koneen, tosin ilman voimakonetta, maatalousosasto --
koneen, jolla vielä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä.
Kokonainen vuosi oli käytettävä ahkeriin kokeisiin, ennenkuin tuli
valmiiksi kone, johon pyrittiin.

Maakulkuneuvojen osasto oli kenties valmein. Määräpäivästä viikon
perästä laski osasto ensimmäisen vaunun ovestaan ulos. Osaston johtaja,
nuori insinööri Pekkala, otti nuoranpätkän, kiinnitti sen etuakseliin ja
alkoi kiskoa vaunua perässään. Penttilän tapasi hän lataamon ovella.

Pekkala otti lakin päästään. Hikinen otsa helmeili hikipisaroissa.
»Herra tehtailija», sanoi hän. »Tuon ensimmäistä osastollani
valmistunutta vaunua. Sekä minulle että miehilleni olisi suuri ilo, jos
Te, herra tehtailija, ottaisitte sen omaan käyttöönne.»

Penttilä tunsi liikuttuvansa. Tuo nuori mies iloitsi, otsa hiessä,
työnsä tuloksista. On puhdasta ja ylevää tuntea valmiiksi saadun työn
iloa. On miehen elämää ponnistaa voimansa ja menestyä. Penttilä ymmärsi
nuorukaista. Väkisinkin silmänurkka pyrki kostumaan ja ääni värisemään.

»Kiitos, insinööri, teille ja miehillenne sekä työstänne että
huomaavaisuudestanne. Suostun ehdotukseenne. Sitäpaitsi huolehdin, että
ensimmäinen moottori ja akkumulaattori asetetaan tähän vaunuun.»

Miehet pusersivat toistensa käsiä. Lähellä seisovatkin tunsivat
liikutusta. Hetki oli juhlallinen. Se oli pieni työn juhla keskellä
kuumeista kiirettä.

Olikin ankara kiire. Kevät oli tulossa. Maantiet alkoivat kuivua.
Penttilä oli ottanut päämääräkseen laskea liikkeeseen heti keväästä
ensimmäiset kulkuvälineet. Polkupyöriä ei voitu juuri ajatella, sillä
kotimaassa ei niitä suuremmassa määrässä valmistettu, mutta oli
tarkoitus laskea kauppaan sähköautoja riittävä määrä. Se oli urakka,
jota ei ollut helppo täyttää.

Penttilä vietti tehtaan eri osastoissa kokonaisia vuorokausia. Häntä ei
saatu lähtemään sieltä pois, vaikka olisi miten tärkeä tehtävä ollut
muualla. Sinne tuotiin sähkösanomat. Puheillepyrkijät pääsivät tulemaan
samalla tehtaaseen, jossa heitä ei muuten olisi hyvällä silmällä
katsottu. Tosin hänellä oli jo kunnollisia apulaisia, joten
pikkuasioilla häntä ei enää häiritty, mutta sittenkin oli asioita niin
kosolti, että paljopuheiselta mieheltä olisi mennyt aika juttuamiseen.
Penttilältä säästyi aikaa, kun hän ei puhunut turhia eikä sallinut
toistenkaan loruilla.

Insinööri Sarlinin ilmoitettiin pyrkivän Penttilän puheille. Penttilä
ihmetteli. Sarlin, joka ei kerran ollut ottanut häntä vastaan!
Olisivatko osat vaihtuneet? Eivät! Olisi lapsellista kostonhalua olla
ottamatta puheilleen vanhaa miestä. Penttilä lähti tehtaan ovelle
vastaan.

Ins. Sarlin tuntui hämmästyvän. Mahdollisesti hän tunsi entisen
työmiehensä ja puheilleen pyrkijän vasta nähtyään miehen. Joka
tapauksessa oli hän hämmästynyt. Pian hän kuitenkin tottuneena
seuramiehenä voitti itsensä ja alkoi puhua kuten puhutaan miehelle,
jonka arvo tunnetaan.

Sarlin ehdotti, että Penttilä tilaisi tarvittavat sähkötarpeet häneltä.
Penttilä ei ollut varma, tiesikö hän, että Sydän-Suomen
sähkömoottoritehdas valmistuu juuri niinä päivinä ja että siellä voidaan
valmistaa tuhat erikoismallista sähkömoottoria päivässä. Ei hän myöskään
tiennyt, tarkoittiko insinööri Sarlin ainoastaan valaistuslaitteita.

»Valitettavasti, herra insinööri, en voi tarjoustanne enää käyttää,
mutta jos se olisi tehty minulle neljä kuukautta sitten, niin olisin
ollut varsin tyytyväinen.»

Uusi aika oli alkanut, ja ne, jotka eivät osaa asettua mukaan, kaatuvat.
Niin kävi tässä ja niin käy elämässä aina.

Maaselän suuret jättiläiskeuhkot alkoivat hengittää. Vaunuosasto syöksi
ovestaan pieniä 3 tonnin kuorma-autoja. Sydän-Suomesta tuli vaunulasti
vaunulastin perään pienikokoisia sähkömoottoreja. Kerran päivässä tuli
ylimääräinen juna Hangosta tuoden akkumulaattorin posliiniosia.
Rautajauhetta valmistettiin tonnittain ja koivunhiiltä poltettiin
erikoisessa hiilitarhassa tuhansia kuutiometrejä viikossa. Sähkövoimaa
vain oli niukasti saatavissa, mutta tulevaisuuden toivo oli hyvä.

Oli tarkoitus toukokuun 15 p:nä saada autojen esittely Suomessa. Tasan 6
kuukautta myöhemmin kuin Amerikassa. Kuitenkin tuli esteitä. Täytyi
siirtää kesäk. 1 päivään. Oli nimittäin keskitettävä kaikki saatavissa
olevat voimat ensin tehtaan käyntiinsaantiin ja sitten heti työväen
asuinrakennusten rakentamiseen. Toukokuun 14 p:nä alkoivat varsinaisen
keskustehtaan kaikki osastot käydä. Hätiköimättä, täysin koneitaan
halliten vetivät miehet kuka hihnan, kuka sähkön koneeseensa, ja miehet,
joiden koneet kävivät keskusakselista, pistivät syötinlaitteet, porat ja
niittaajat paikoilleen niinkuin tehdas olisi ollut käynnissä jo useita
vuosia. On väärin väittää, etteivät suomalaiset kykene valmistamaan
tekniikan viimeisiä saavutuksia. Kyllä he kykenevät. Heillä on tähän
asti ollut siihen liian vähän tilaisuutta. Maahan oli nyt vasta syntynyt
ensimmäinen suurisuuntainen tehdaslaitos. Saavutukset eivät olleet
alussa niin korkeat kuin amerikkalaisen sisartehtaan, mutta niihin
pyrittiin.

Lataaja pantiin käyntiin toukokuun 16 p:nä, vapaussotamme
lopettamis-vuosipäivänä. Taloudellisen riippuvaisuutemme
lopettamis-vuosipäivä oli tuleva samasta päivästä.

Lataaja toimi moitteettomasti. Vahinko vain, ettei ollut tarpeeksi
voimaa. Ensimmäinen lataaja kykeni Amerikassa lataamaan 55
akkumulaattoria eli »pommaa», kuten miehet Maaselässä kutsuivat,
tarkoittaen sähkövarastoa, joka riitti synnyttämään 5 hevosvoimaa 10
tunnin ajaksi, jotavastoin ensimmäisen Maaselässä toimivan lataajan
käytettävissä oleva voima riitti vain 6 pommaan minuutissa. Lähimmässä
tulevaisuudessa toivottiin saatavan Maaselkään lisää voimaa sekä
lukuisia maaseutulataamoja käyntiin.

Penttilä oli miltei unohtanut morsiamensa tänä kiireisenä työn aikana.
Arkkitehti ei kuitenkaan ollut unohtanut hänelle annettua tehtävää.
Eräänä viileänä toukokuun iltana ilmestyi hän itse tomuisena ja
väsyneenä Maaselkään.

»Jaha, jaha, herra Penttilä», puheli hän katsellen ympärilleen.
»Konttorirakennus. Liian kevyt tyyli. Olisi pitänyt olla raskaampi, se
olisi antanut johtavan leiman koko laitokselle. Jaha, jaha!»

»Oletteko tavannut morsiantani?» kysäisi Penttilä.

»Hänen pitäisi tulla tänään tänne. Olen löytänyt paikan, ihanan
rakennuspaikan. Vain 4 km täältä. Kaunis metsä ja järvi. Ihana paikka»,
puheli innoissaan tunnettu arkkitekti.

Aivan oikein. Iltajunalla saapuikin Alli Rantamäki Maaselkään.
Ihmeissään katseli hän ympärilleen.

»Aapeli! Onko se sinun tehtaasi näin suuri?» pääsi häneltä miltei
tahtomattaan.

»En ole uskaltanut sijoittaa tänne kaikkia tehtaita, mitä tarvitsen.
Asuntokysymys olisi ollut voittamaton ja rautatie ei olisi ennättänyt
kuljettaa raaka-aineita tänne ja valmiita tuotteita pois.»

Lähdettiin tarkastamaan arkkitehdin löytämää rakennuspaikkaa.

Ensimmäinen Maaselässä valmistettu vaunu lähti ensimmäiselle matkalleen.
Sähkövaunu lähti voittomatkalleen valloittamaan vanhaa mannerta.
Amerikka oli jo sen valtakuntaa. Työnjohtajia, insinöörejä ja miehiä
kerääntyi katsomaan uuden koneen lähtöä. Matka oli vain neljä
kilometriä, joten yksi pomma riittäisi voimaksi, mutta varmuuden vuoksi
otettiin toinenkin.

Penttilä asettui ohjaajan paikalle ja toiset istuutuivat perään. Vaunu
oli jokseenkin tavallisen polttomoottori-auton näköinen. Ohjaajan edessä
oli vain tilaa matkatavaroille ja varavoimalle, koneet kun ottivat aivan
pienen tilan.

Penttilä yhdisti virran moottoriin ja vaunu lähti liikkeelle
äänettömästi ja tasaisesti. Ero poltto- ja sähkömoottorin välillä oli
melkoinen. Sähkömoottori ei tarvinnut mitään välivaihtoja eikä
yhdistäjiä. Jos haluttiin ajaa hiljaa, niin oli annettava moottorin
käydä hiljaa päästämällä siihen vain vähän virtaa. Jos taasen haluttiin
lisätä vauhtia tai oli ylämäki, niin oli päästettävä virtaa lisää -- ja
sillä hyvä. Koko koneiston hoito oli yhdistetty ohjausrattaaseen.

Tie oli hyvin huonoa, jopa loppu-taival kokonaan tietöntä. Takana
istujat ehdottivat, että käveltäisiin viimeiset parisataa metriä, mutta
Penttilä halusi koetella koneensa kuntoisuutta ja ajoi yli kivien ja
juurien verraten korkealle kummulle, jossa arkkitehdin valitsema
rakennuspaikka oli.

Se oli todella kaunis paikka. Vieressä oli ihana metsäjärvi. Katselijat
seisoivat hiekkakummulla järven pohjoispäässä. Kaunis, valkoinen hiekka
muodosti muut rannat, paitsi läntisessä päässä oli korkea kallio, joka
antoi jylhän leiman koko sille osalle järveä. Järvi oli noin 3 km pitkä
ja 1 1/2 leveä, muodostaen pari pitempää lahtea, ja lähellä pohjoispäätä
oli pieni mäntyä kasvava saari.

Rannoilla kasvoi sekametsää, alavammilla paikoilla koivua, leppää ja
raitaa, ylävämmillä kuusta, mäntyä ja katajaa.

Osa rantaa kuului Maaselän kartanoon, mutta suurimman osan omisti
Kuoppalan suuri talonpoikaistalo.

Penttilän morsian ihastui paikkaan. »Tähän valkoinen päärakennus, tähän
autovaja, sauna rantaan. Nuo puut jätetään paikalleen, tähän istutuksia,
tästä tie lähtee asemalle.» -- Innostus loisti hänen silmistään ja
posket hehkuivat onnesta.

»Jaha, jaha!» puheli arkkitehti.

»Ehkä ostamme koko järven ympäristön ja laitamme toisen rannan tehtaan
väestölle vapaapuistoksi», ehdotti Penttilä.

Morsian innostui.

»Jaha, jaha. Ehkä se häiritsisi herrasväen rauhaa», huomautti
arkkitehti.

»Maaselässä tulee ensi talvena asumaan noin 8000 ihmistä ja vuoden
päästä neljä sen vertaa, joten on ymmärrettävää, että yhdelle ihmiselle
ei riitä näin paljon tilaa», selitti Penttilä.

»Jaha, jaha! 8000 asukasta. Milloin ruvettiin rakentamaan?»

»Helmikuun 2 päivänä pistettiin ensimmäiset lapiolliset ja syyskuun 15
p:nä pitäisi olla 4000 asuinhuonetta valmiina.»

»Jaha, jaha. Milloin pitäisi herrasväen asunnon olla valmiina?» tiedusti
arkkitehti.

Morsian ja sulhanen vilkaisivat toisiinsa. Molemmat punastuivat, sillä
he eivät vielä olleet puhuneet häitten ajasta mitään.

»Kenties myöskin syyskuun puolivälissä», ehdotti Penttilä.

»Jaha, jaha! Herra Penttilällä tuntuu olevan oma kurssinsa.
Koetettakoon, koetettakoon», puheli arkkitehti.

Sähköauto teki ensimmäisen matkansa moitteettomasti.

Kauan istuivat Alli Rantamäki ja arkkitehti kumartuneina piirustusten
yli. Penttilä haukotteli. Mitä hän ymmärsi tai halusi ymmärtää tämän tai
tuon rappukäytävän asemasta! Ja hän vakuutti itselleen olevan
samantekevää, onko ruokailuhuoneessa sini- vaiko punakukkaselliset
maalaukset. -- Tuleva emäntä näkyi käsittävän asemansa toisin. Hän
tahtoi tarkalleen tietää, miten valoisa mistäkin huoneesta tulee. Onko
akkuna aamu- vai ilta-aurinkoon päin? Tuleeko halli tarpeeksi ilmava?
Ovatko ulkoparvekkeet järvelle vaiko maalle päin? Kaikki halusi hän
tietää. Arkkitehti selitti kaikki, lausui mielipiteensä ja kuunteli
kohteliaasti toisen huomautuksia.

Penttilä pyysi tavata vielä samana iltana Maaselän tehtaitten
ylijohtajaa, ins. Mikkolaa. Ilmoitettiin, että asemalla on tapahtunut
jokin tapaturma ja insinööri on siellä. Penttilä lähti myös asemalle.

Tapaturma oli huolimattomuuden tulos. Vaunusta purettaessa erästä
lämmityspannua, joka oli painoltaan noin 6 tonnia, oli työnvalvoja
asettanut tuet huolimattomasti ja pannu oli pudonnut valtion vaunun ja
pienemmän paikallisvaunun väliin sulkien osittain rautatien. Pannu oli
nopeasti saatava ylös, sillä lastaustyöt kärsivät. Oli kuitenkin toisen
työvuoron päätyttyä katkaistu sähkövirta jonkin linjalla toimitettavan
korjauksen tähden. Nostokone kävi sähköllä eikä toiminut, kun ei ollut
virtaa. Ins. Mikkola oli järjestänyt jo alulle vipunoston, mutta se kävi
hitaasti, ja hän oli kiukkuinen. Penttilä näki hänet sellaisena ensi
kerran. Selkäpiitä karmivat ne karkeat kiroukset, joita hän päästi.

Penttilä mietti hetkisen. Hän irroitti erään monttöörin avulla moottorin
nostokoneesta ja siirsi autostaan akkumulaattori-moottorin tilalle.
Hihnan kiristäminen oli suurin työ. Ennenkuin miehet olivat ennättäneet
nostaa pannua 20 sm, oli nostokone käyttökuntoinen, ja pannu nostettiin
tuota pikaa. Nostokone toimi tosin hiukan hitaammin kuin vanhalla
moottorillaan, sillä uudessa moottorissa toimi hihnapyöränä auton
hammasratas.

Miehet ihmettelivät uutta laitosta. Ins. Mikkola oli hetken ääneti. Kun
pannu oli saatu omaan vaunuun ja tie laitetuksi, huusi hän lähitienoolla
olevat miehet nostokoneen luo. Tarjottuaan miehille paperossit hän
sanoi:

»Nyt pidetään pieni tupakkatunti, sillä tänä iltana tapahtui sellaista,
mitä ei ennen ole tapahtunut. Olen aina sanonut, että tämä tehdas tekee
ihmekoneita, mutta en tullut ajatelleeksi, että se kone on itse
p----le.» Hän veti lakin syvemmälle silmilleen ja lähti. Nyt vasta
käsitti tämä käytännön mies, jolla ei ollut mielikuvitusta, että oli
siirrytty uuteen aikaan.

Tosiaankin uusi aika alkoi levitä Maaselästä. Sähkövaunuja ei vielä
voitu myydä, sillä omiin tarpeisiin tarvittiin niitä paljon, ja aluksi
tehtiin pääasiassa kuorma-autoja. Mutta latausasemia tehtiin sopiviin
kohtiin suurella kiireellä. Paljon hankaluutta tuotti riittävän voiman
saanti. Jäniskoski antoi kahdelle latausasemalle 500 kilowattia
kummallekin, eikä pienempiä kannattanut rakentaakaan. Helsinki lupasi
5000 kwt yöllä. Penttilä otti voiman kiitollisuudella vastaan, ja asema
oli jo valmiina odottamassa lähetyksiä Maaselästä.

Penttilä lähti maaseudulle asettamaan lataajia kuntoon. Tuntui
ihmeelliseltä, että hän laittoi latausasemat ja akkumulaattorien eli
pommain myynti- ja vaihtoasemat kuntoon ennen kuin voi laskea kauppaan
tarvittavan määrän koneita.

Hän tahtoi, että jos joku ostaa hänen sähkömoottorinsa muodossa tai
toisessa, niin hän on valmis ruokkimaan sen käyttäjälle mukavasti ja
halvasti. -- Jos ensi vaikutelma koneesta on huono, niin se pysyy kauan.

Penttilä lähti sähkövaunullaan ilman ohjaajaa morsiamensa kanssa eräänä
toukokuun aamuvarhaisena. Oli varattu voimaa 12 pommaa ja hiukan evästä
matkaajille.

Julkisuudessa oli nähty yhtä ja toista jo Maaselän tehtaista ja
Penttilän töistä yleensä.

Ins. Sarlinin Maaselässä-käynnin jälkeen kierteli maan ruotsalaisissa
lehdissä, ilmeisesti jonkun sähkömiehen kirjoittamana, pitkä selostus
akkumulaattorien epäkäytännöllisyydestä niitten raskauden ja lyhyen iän
tähden.

Uusi Suomi julkaisi haastattelun Amerikan viimeaikaisista liikeoloista.
Haastateltava oli ilmeisesti joku palaava siirtolainen tai Amerikassa
saarnamatkoilla käynyt agitaattori. Tiedot olivat kyllä oikeita, mutta
pintapuolisia. Kotimaahan palannut kertoi, miten kaupungin kaduilla
nykyään on hiljaista. New Yorkissakaan ei kuulu enää tuhansien autojen
puuskutus eikä hevosten kavioitten läiske. Katuäänet soivat kaikki aivan
kuin sordiinolla soitettuina. Kulkuneuvot ovat nimittäin muuttuneet.
Stillwell-sähkövaunut ovat työntäneet polttomoottori-vaunut kokonaan
syrjään.

Ainoastaan maaseudulla käytetään enää niitä. Sähköautot käyvät aivan
äänettä. Heikko sirinä kuuluu vaunun kiitäessä eteenpäin. Jos
ilmarautatien kolina vielä hiljenisi, niin New York olisi hiljainen kuin
hauta. Haastateltava ei tiennyt kertoa mitään Stillwell-tehtaitten
synnystä eikä kehityksestä eikä siitä, kuka oli alun perin niitten
takana.

Toukokuun loppuviikolla julkaisi Helsingin Sanomat pitkän, kolme palstaa
käsittävän kirjoituksen valtion koskirakennushullutuksesta. Kirjoitus
oli kokonaan ilmeisesti jossakin iltaseurassa lausuttujen mietelmien
pohjalle rakennettu. Siinä vedottiin vielä sähkön liikatuotantoon,
valtion varojen tuhlaukseen -- ne kun pantiin moniksi vuosiksi seisomaan
ilman korkoa. Ja siinä osoitettiin, että on paljon tärkeämpiäkin töitä
vielä kesken, esim. Konserttitalon rakentaminen Helsinkiin.

Penttilä luki tämän kirjoituksen Iisalmessa. Hän sähkötti Maaselkään ja
käski lähettämään neljälle suurlehdelle Helsinkiin auton kullekin. Pomma
kuhunkin valmiiksi. Helsingistä saa kyllä lisää, sillä lataamo oli jo
valmiina.

Tämä oli erehdys. Suomessa ei ole tapana lähettää sanomalehdille --
kahvit kyllä, mutta ei autoja. Lehdet heräsivät isänmaallisuuteen. Uusi
Suomi muisti haastattelun amerikkalaisesta sähköautosta ja näki
selvästi, miten pieni Suomi on joutunut trustin haltuun. Nyt se tiesi
Maaselän tehtaista, jotka muka trusti on rakentanut, vaikka se tähän
asti ei ollut puhunut niistä mitään.

Helsingin Sanomat pilkkasivat voimakasta amerikkalaista reklaamia.

Hbl. puhui ulkolaisen kilpailun turmiollisesta vaikutuksesta maamme
teollisuuteen.

Sos.-dem. yksin kiitti lahjasta. Se, joka ei tunnusta niin pientä
isänmaata kuin Suomi, näki asian hyvältä puolelta, kun hyvän lahjan sai.
Sanallakaan ei sekään puhunut suomalaisesta tehtaasta.

Lahjansa vastaanotosta sai Penttilä kuulla Rovaniemeltä.

»Olkoon Helsinki ja helsinkiläiset herrat. Minulla on laaja maakunta.
Annetaan sille sähköä ensin.»




X.


Sähköautot ja -moottorit menivät hitaasti kaupaksi. Suomen talonpoika ei
ole varsin herkkä omistamaan uusia katsantokantoja eikä uusia
elintapoja. Kuiva sähköakkumulaattori muutti talonpojan elintavat. Hän
oli tottunut kasvattamaan hevosia ja vielä käyttämään öljylamppua. Uusi
keksintö teki molemmat tarpeettomiksi. Sähkövalo voitiin nyt siirtää
ilman kalliita johtoja mihin tahansa. Kulkemaan pääsi maalla ja vedessä
ilman hevosta. Peltotyöaseet käytettiin sähköllä. Talviteitten
kunnossapito tuli hiukan hankalammaksi kuin ennen, sillä niiden täytyi
nyt olla paremmassa kunnossa.

Maaselän ja Sydän-Suomen tehtaissa oli suurta ylituotantoa. Penttilä
alkoi ajatella vientiä ulkomaille. Mihin? Venäjällekö? -- Ei sinne nyt
sentään ensiksi. Tietysti nekin raukat apua tarvitsevat, mutta
järjestäkööt ensin sisäiset asiansa.

-- Viro saakoon ensiksi tarpeensa ja sitten Saksa. Saksa ponnistelee
vielä Versailles'n rauhanehtojen täyttämiseksi -- lähettäkäämme sille
apua. Ruotsi kalistelkoon miekkaa Ahvenanmaan asiasta ja tulkoon toimeen
tulevassa kilpailussa miten voi.

Heinäkuun alussa lähetettiin 10 malliautoa Berliiniin ja sama määrä
erilaisia moottoreita.

Uusi aika ei tullut jättämättä merkkejään Suomeenkin. Hevosten hinnat
laskivat jyrkässä polvessa. Hevosten vientiä Ruotsiin tuntui olevan
miltei joka satamassa.

Penttilä lähetti veljilleen kaikkia koneita, mitä hänen valmisteistaan
voitiin maataloudessa käyttää. Ensimmäinen oli henkilö- ja kuorma-auto.
Sittemmin seurasi erikoisen voimakas peltoveturi, puimakoneen
sähkömoottori, pumpun moottori, puusirkkeli -- valaistuslaitetta ei
tarvittu, sillä sellainen oli ennestään -- puhelinpatterit, ja navettaan
lähetti hän lannankärrääjän, lypsykoneen ja silppumyllyn. Vanha emäntä,
Penttilän äiti, oli vihainen kaikista näistä kojeista.

»Mitä sitä ihmisillä enää tehdään, kun kaikki käy masiinoilla», tuskaili
hän. »Nyt pestään astiat ja pyykit masiinoilla, keitetään sähköllä.
Piiallekaan ei jää työtä muuta kuin äpäräin laitto. Niitä se Aapeli
niillä masiinoillaan ei voine laittaa.» -- Ovi paukahti tiukasti emännän
painuessa kamariinsa.




XI.


Alli Rantamäen ja Aapeli Penttilän häät oli määrätty vietettäviksi
syyskuun 20 p:nä.

»Ovathan kiireimmät kesätyöt jo tehdyt», oli ukko Rantamäki hymähtänyt.

Häät piti vietettämän sellaisen talon tapaan, jossa »morsiamella on
vähän otettavaa».

»Ei mitenkään ylellisiä eikä herrasväkisittäin, vaikka ei turhasta
nuukuudestakaan mihinkään ole», oli isäntä määritellyt kokille häitten
komeuden. Vävy ei ollut oikein isännän mieleinen, vaikkeihan sitä
moittiakaan sopinut. Parempi olisi ollut, jos olisi rusthollari. Ei
mitenkään komeuden tähden, vaan »rusthollin talo ruokkii aina emännän».
Etteikö tuleva vävy jaksaisi vaimoaan ruokkia -- --! Eipä silti, mutta
sittenkin -- maa on sentään aina maata. Ei niistä suuristakaan rahoista
aina tiedä.

Väkisinkin isännän ajatukset näinpäin kiertelivät, kun hän ajatteli
tyttärensä tulevaa kohtaloa. Olihan viime aikoina ruvettu Penttilästä
sanomalehdissäkin hyvinpäin puhumaan. Syytettiin vain keinottelijaksi,
joka vain kokoaa rahoja. Tosin jokin insinööri Mikkola oli julkaissut
kirjoituksen ja verrannut Penttilää maailman suurimpiin keksijäneroihin,
väittäen suurmiehen kävelevän keskuudessamme, mutta eihän sitä tiedä.

Vieraita oli kutsuttu. Molempain sukujen ja naapurien odotettiin
tulevan. Penttilä olisi tahtonut vain pienet perhekutsut, mutta
morsiamen isä huomautti, että »se on Rantamäen tytär kun vihitään». Se
ei ollut mitenkään pröystäilyä, vaan kuului vierasvaraisuuden lakeihin,
että Rantamäen tyttären häissä tulee suvun kokoontua, ei niin paljon
sulhasen ja morsiamen tähden, vaan jotta vanhat sukulaiset tapaavat
toisensa. Jos häitä ei olisi pidetty, olisi se ollut loukkaus monelle
etäiselle sukulaiselle, kielto tavata vanhoja ystäviä.

Häät täytyi pitää.

Penttilä lähetti 30 autoa asemalle viemään vieraita Rantamäkeen. Hänen
sukunsa, asuen laajan pitäjän toisella laidalla, tuli miltei kokonaan
junalla. Itse hän halusi mennä sukulaistensa kanssa, koska sellainen on
tapa häissä. Sitäpaitsi on tapa, että sulhanen menee morsiamen taloon
yksin ajaen, jotta morsiamella on tilaa palatessa. Niinpä Penttiläkin
ajoi yksin Maaselän ensimmäisessä autossa. Etumaisessa autossa oli, kun
he asemalta ajoivat Rantamäkeen, paitsi ohjaajaa Penttilän vanhin veli
Antti, puhemiehen virkaa tehden, sekä kaksi viulunsoittajaa. Näitten
perässä ajoi Penttilä yksin. Sitten tulivat läheisemmät sukulaiset,
sulhasen äiti, sisar ja muu hääväki.

Jokaisen kylän kohdalla soittivat pelimannit jonkin reippaan marssin tai
kiperän polkan.

Häätaloon saavuttua soittivat sulhasen soittajat surullisen poloneesin.
Puhemies ei enää mennyt kysymään, saako tulla taloon, kuten ennen oli
tapana, mutta sulhasen väki ei noussut ajopeleistä ennenkuin
morsiamenpuolen soittajat olivat vastanneet soittoon.

Pian kajahtikin neljän viulun ja klarinetin virittämä »tulomarssi»
kuistilta.

Portaitten alapäässä olivat vastassa morsiamen isä ja »kenkkäri».
Kenkkäri oli joku läheinen sukulaisnuorukainen, joka valittiin ja
kutsuttiin ikäänkuin isännän avuksi häihin. Hänen oli huolehdittava,
että ruokaa ja juomaa oli saatavana ja ettei kukaan tarjoilussa tullut
unohdetuksi.

Morsiamen isä johdatti sisään sulhasen äidin. Kenkkäri huolehti muista
vieraista. Ennen oli tapana, että kuistilla tarjottiin vieraille heti
ryyppy viinaa ja suolakalaa. Mutta kieltolain astuttua voimaan tämä
»tuliaisryypyn» tarjoaminen oli jätetty pois.

Vieraitten ennätettyä riisua päällysvaatteensa tarjottiin kahvit.
Sulhanen istuskeli tupakkakamarissa muitten miesten kanssa. Morsiamen
sai hän nähdä vasta vihille mentäessä.

Hääpäivällinen oli runsas ja maukas. Puolen vuoden vanha sianporsas
kokonaisena pöydässä teki juhlallisen vaikutuksen.

Penttilä oli pelännyt »esiintyä» häissään, mutta morsiamen rinnalla se
meni mainiosti. Aloittaa ateria ja tanssi -- ei siinä mitään erikoista
ollut, kun meni vain.

Vihille mentäessä, juuri kun sulhanen otti morsiamen käden
morsiusneitojen ja poikien muodostaman kujan päässä, tunsi Penttilä
polvensa notkahtavan. Hän tunsi morsiamen sormessa sormuksen eikä
muistanut, oliko hän ottanut vihkimäsormuksen liivinsä taskuun. Saatuaan
tilaisuuden hän koetti sitä. Siellä se sentään oli.

Häät olivat hauskat, niin jokainen häävieras tunnusti.

Sähkösanomia tuli runsaasti. M.m. tuli New Yorkista kolme. Yhden lähetti
mr Stillwell perheineen, toisen mr Hoover ja kolmannen ins. Hertz. Tämä
kunnon saksalainen oli aina saksalainen. Sähkösanomassakin hän sen
ilmoitti. »Onnittelen nuorikkoja. 'Suomen' levittyä etelään tarvitsee
Saksa poikaansa Hertziä», kuului koko sähkösanoma. »Suomen»
levenemisellä tarkoittaa hän »Suomi»-patentin levenemistä.

Sähkösanomien joukossa oli eräs osoitettu yksityisesti Penttilälle. Hän
oli kieltänyt lähettämästä Rantamäkeen mitään yksityissähkösanomia,
elleivät ne ole erikoisen tärkeitä. Tämän täytyi olla siis jotakin
erikoista. Lähettäjä oli Seppälä, eräs nuoremmista insinööreistä,
vanhemmat olivat mukana häissä. Sähkösanoma kuului:

»Lakko puhjennut Kotkassa, kannatuslakko Tampereella ja Helsingissä.
Maaselkä seisahtunee huomenna.»

Penttilä tahtoi säästää häärauhan eikä puhunut sanoman sisällöstä
insinööreilleen eikä kenellekään. Hän sähkötti vain Seppälälle:
»Kutsukaa neuvottelijat Sydän-Suomesta ja Maaselästä yläkonttoriin
ylihuomeneksi klo 10 ap. _Penttilä_.» -- ja oli yhtä iloinen kun
ennenkin.

Häitten huomenissa oli nuorenparin tarkoitus lähteä häämatkalle. Minne?
Se oli heidän salaisuutensa. »Nuorta muoria», s.o. morsianta aamulla
onnitellessaan ilmoitti Penttilä, että heidän täytyykin matkustaa
Maaselän kautta. Ins. Mikkola vainusi heti jotakin erikoista. Penttilä
lohdutti mainiten haluavansa näyttää vaimolleen heidän uutta asuntoaan
valmiina.

Vasta junassa ilmoitti Penttilä, mitä Maaselässä on tekeillä. Hän pyysi
insinöörejään pyrkimään samaan vaununosastoon, jotta voitaisiin pitää
neuvottelu samalla.

Herrat olivatkin saapuvilla Penttilän tullessa. Sanaakaan sanomatta
pisti hän saamansa sähkösanoman ins. Mikkolan käteen. Vaunun uutimet
heilahtivat Mikkolan kirouksen voimasta. Ins. Vermasvuori oli hetken
ääneti luettuaan sähkösanoman.

»Vaimoja ja lapsia minun surku tulee», sanoi hän.

Kaikkien saatua tietää sähkösanoman sisällön sanoi Penttilä, mitä on
tehty.

»Sähkötin ins. Seppälälle, että hän kutsuisi neuvottelijoita sekä
Sydän-Suomesta että Maaselästä huomenaamuksi», sanoi hän. »Herrat kai
ymmärtävät, että lakko on estettävä. Tappiomme lakon sattuessa ovat
korvaamattomat. Jos varastomme olisi riittävä, niin voisimme
rahallisesti kyllä kestää vuoden, mutta lähetettyämme ulkomaille kaiken
ylituotantomme emme mitenkään voi viikkoa enempää pitää käynnissä
kotimaahan myymiämme moottoreita. Täten tulevat kaikki ostajamme
kärsimään tappioita ja heidän uskonsa koneisiimme ja lupauksiimme
horjuu.»

Kaikki tajusivat asian vakavuuden. Samalla huomattiin myöskin virhe
liikkeen johdossa. Kukaan johtajista ei tiennyt, että Kotkassa on ollut
mitään työnselkkauksiakaan, ja onhan täytynyt olla 14 päivää ennen
tiedossa, että lakko siellä puhkeaa. Kukaan ei ollut ajatellut, että
muitten tehtaitten kohtalo tai työolot voivat vaikuttaa heihin.
Sanomalehtiä tuskin kukaan luki muulloin kuin matkoilla. Kotona oli
muuta tekemistä.

Päätettiin palkata erikoinen sanomalehtien lukija, joka seuraa
sanomalehdistöä ja lyhyesti referoi niissä olevat, liikettä
mahdollisesti koskevat asiat. Samalla hän voisi koota arkistoa
liikkeelle.

Mato kuolee lyömällä päähän. Lakko oli siis lopetettava pääpaikassaan
Kotkassa. Konttoripäällikkö Lehtovaara ja ins. Pekkala lähetettiin
suoraan autolla Kotkaan ottamaan selvää, miten korkealle nousisi
vuotuinen summa, jonka kotkalainen liike joutuisi maksamaan, jotta
miesten vaatimus tulisi tyydytetyksi ja lakko loppuisi heti.

Yksi ja toinen häävieraista saapui kotiasemalleen ja sanoi hyvästit.
Maaselän asemalla morsiusparin hyvästellessä kutsui Penttilä tulemaan
katsomaan »meidän pesäämme» -- »sitten kun olemme tulleet kotiin»,
lisäsi hän painokkaasti. Hän ei silloin tiennyt, että matka tulisi
kestämään niin kauan kuin se sitten kesti.

Neuvottelijoiksi menivät Penttilä itse sekä insinöörit Mikkola ja
Vermasvuori. Kotkasta saapui sähkösanoma: »Satatuhatta.»

Penttilä pyysi, että hänelle tultaisiin ilmoittamaan heti, kun
neuvottelijat ovat saapuneet.

Mahdolliset vaatimuskohdat tarkistettiin vielä kerran. Palkkain pitäisi
olla riittävät. Asunto-olot olivat auttavat. Työmäärä oli tietysti aika
suuri, sillä kaikki työt tehtiin urakalla. -- Jännityksellä odotettiin,
mitä neuvottelijat vaativat.

Noin neljänneksen yli kymmenen ilmoitti konttoristi, että neuvottelijat
ovat saapuneet.

Penttilä seuralaisineen lähti n.s. yläkonttoriin.

Heidän hämmästyksensä oli rajaton. He olivat odottaneet, että heillä on
vastassa omia miehiä ainakin viitisenkymmentä. Ihmeekseen näkivät he,
että odottajia on kolme tuntematonta miestä. Herrat tervehtivät
toisiaan.

Penttilä katsoi vastapuoluettaan pitkään ja tutkivasti. Kumpikaan puoli
ei puhunut mitään.

Viimein Penttilä aloitti: »Herrat ovat kai tulleet pyynnöstäni
neuvottelemaan Sydän-Suomessa ja Maaselässä puhjenneitten lakkojen
johdosta?»

Vieraat miehet olivat kaikki nuoria, tuskin kaksikymmenvuotiaita. Pitkä
tukka kaikilla, ja punainen kaulaliina ja kaksinkertainen kaulus
täydensivät pukua. Omituisin oli heidän hehkuva katseensa.

Vanhin heistä vastasi: »Niin olemme, ja sitäpaitsi Tanttilan,
Jäniskosken, Porraskosken ja Laukkasen tehtaitten työläisten puolesta.»

»Kenties herrat näyttävät jonkinlaiset valtuudet», pyysi Penttilä.

Nuorin korotti äänensä: »Emme me mitään papereita tarvitse, me olemme
ammattijärjestön määräämiä.»

»Milloin Teidät määrättiin?»

»Viime keskiviikkona.»

»Mutta eihän lakko ollut silloin vielä edes alkanutkaan.»

»Silloin se määrättiin alettavaksi.»

»Helsingissäkö?» sähähti Mikkola.

»Tietysti. Ammattijärjestö määräsi lakon alettavaksi ja sillä hyvä.»

Tuoli poltti ins. Mikkolan alla. Ins. Vermasvuorella oli täysi työ pitää
häntä alallaan.

Penttilällä oli tukala paikka. Tämäkö oli työn ja pääoman taistelua!
Hän, työmies, talonpojan poika, joutuu edustamaan pääomaa noita kolmea
Helsingistä lähetettyä, täyteen pumpattua ammattiagitaattoria vastaan,
jotka sanovat edustavansa työtä? Työtä -- miehet, jotka tuskin tietävät,
mitä on työ. Miehet, jotka tuskin milloinkaan ovat tehneet yhtään
mitään, ja tulevat sanomaan, että heidän takanaan on 15000 miestä, jotka
ruokkivat vaimojaan ja perheitään. Ainakin 50000 ihmisen toimeentulosta
olisi siis päätettävä.

Penttilän äänettömyyttä pitivät ammattijärjestön edustajat heikkouden
merkkinä. He alkoivat pommituksen.

»Me vaadimme, että urakkatyöt heti poistetaan ja alin tuntipalkka
määrätään. Tehdasneuvostot ovat heti perustettavat ja niitten valta
tunnustettava. Kaikki ne työnjohtajat, joista annetaan myöhemmin
luettelo, ovat heti erotettavat.»

»Hyvät herrat!» keskeytti Penttilä. »Jos näihin vaatimuksiin myönnytään,
alkavatko työt tänään iltavuorolla klo 4?»

»Jaa! Asiasta on tehtävä sopimus ja se lähetettävä Helsinkiin. Sitten
äänestetään lakon lopettamisesta tai jatkamisesta. Sitäpaitsi on
lakkoajalta maksettava täysi palkka.»

»Jos ehtoja ei hyväksytä, niin mitä sitten?»

»Ehdot ovat hyväksyttävät! Tehdasta ei panna käyntiin ennenkuin ne
hyväksytään. Yksikään hyrrä ei pyöri, ellei kaikkiin vaatimuksiin ole
myönnytty. Me olemme ihmisyyden nimessä alkaneet taistelun kapitalistien
nylkyvaltaa vastaan, ja me emme taivu. Meitä ei sorreta enää, ei työllä
eikä aseilla.»

Penttilä näki, ettei hän jaksa pitemmälle rauhoittaa Mikkolaa. Mitta oli
tosin täysi hänessäkin, mutta Mikkola oli aivan räjähtämäisillään.

»Hyvät herrat! Lapsille on annettu vaarallinen ase leikkikaluksi.
Tunnustatte kai itsekin, että ette tunne paikallisia oloja. Minulle
ensin ilmoitetaan, että lakko on vain kannatuslakko Kotkan
lakkolaisille. Sitten tulette te Helsingistä ja esitätte teoriojanne
tietämättä, onko niillä edes työväestön keskuudessa kannatusta.
Luulisin, että Maaselän työväki kuolisi nälkään tuntipalkalla, sillä
niin hyviin palkkoihin se on tottunut. Mitä tulee tuohon Kotkan lakkoon,
niin olen sitoutunut, edustajani välityksellä, suorittamaan lakon
aiheuttaman palkkaeron, ellei asianomainen tehdas sitä katso voivansa
tehdä. Sitten ette voi vakuuttaa töitten rauhallista alkamista, vaikka
kaikkiin vaatimuksiin tyydyttäisiin. Hyvät herrat! Mikä on se
poliittinen temppu, jota Helsingissä nykyään suoritetaan ja jonka tueksi
on järjestetty tämä lakkoilu? Eikö ole mitään! Tunnen, että työväen
etujen parantamiseksi ei näin tehdä. Minun ehtoni on: Tänään kello 1
tulkoon omia miehiäni puheilleni ja he esittäkööt vaatimuksensa. Joka
tapauksessa on työt aloitettava kello 4 iltapäivällä. Ellei niin tehdä,
niin seurauksista en minä vastaa. Hyvästi, hyvät herrat.»

Vastaväittäjät olivat useasti yrittäneet keskeyttää Penttilän, mutta hän
ei antanut. Ins. Mikkola oli malttanut mielensä huomatessaan Penttilässä
olevan miestä takana. Suut vaahdossa selittivät edustajat poistuessaan
toisilleen, miten sikamaisesti heitä oli kohdeltu.

Penttilä soitti kaikille niille työnantajille, joitten tehtaiden tiesi
olevan lakossa ja jotka saattoi tavata puhelimitse.

Kaikki olivat ehdottomasti lakon pikaisen lopettamisen kannalla
entisillä ehdoilla -- tai sitten täydellinen työnsulku.

Penttilä lähti käymään keskustehtaalla. Ovella seisoi lakkovahti.
Penttilä meni miestä kohden aikeissa puhutella. Mies livisti pakoon.
Penttilän tuli surku työmiehiään, jotka niin väärin pantiin kärsimään
jonkin helsinkiläisen puolue-edun hyväksi.

Kello 1 ei tullut ketään neuvottelijoita.

Kello 4 ei tehdas lähtenyt käymään.

Ins. Mikkola ja Vermasvuori viipyivät lähes tunnin Penttilän
yksityiskonttorissa.

Kello 6 lähti juna Turkuun. Siinä matkusti tehtailija Aapeli Penttilä
nuoren vaimonsa kanssa häämatkalleen.

Kuollut oli Maaselän tehdasalue. Yhdeksän kuukautta siinä oli tehty
työtä, tehty niinkuin ei milloinkaan ennen Suomessa. Nyt se oli aivan
hiljainen. Kyynel pyrki Mikkolan silmäkulmaan. Voi niitä, jotka tämän
tekivät!




XII.


Herrasväki Vahlberg istui arkihuoneessa. Rouva Annie oli hyvin
hermostunut, eikä herrakaan tuntunut olevan rauhallisimmalla tuulellaan.

Heidän poikansa, Sydän-Suomen konepajan johtaja ins. Yrjö Vermasvuori,
oli käymässä vanhempiaan tervehtimässä.

»Miten sinäkin, Yrjö, sekaannuit sellaisen suomalaisen kanssa asioihin!»
päivitteli vanha rouva pojalleen.

»Mamma rakas», lohdutti poika. »Se suomalainen on vielä kuuluisa mies,
ja minä pidän onnena, että pääsin hänen palvelukseensa. Mutta mamma ei
tunne häntä. Hän on niin vaatimaton, ettei hän ole milloinkaan antanut
puhua itsestään. Suomessa ei tunneta häntä.»

»Voi Yrjö! Sinä olet vielä niin nuori, ettet tunne maailmaa. Suurimmat
huijarit voivat joskus esiintyä mitä edullisimmassa valossa. Sitäpaitsi
minä kysyin vanhalta ystävältäni, lehtori Sandströmiltä, miten on
mahdollista, että voimaa voidaan panna kokoon niinku sinä olit sanonut.»

»No, ja mitä sanoi ukko 'Joka oli todistettava'?»

»Yrjö! Sinä olet unohtanut kunnioituksen vanhaa opettajaasi kohtaan.
Aikomukseni oli säästää sinua siltä nöyryytykseltä, mutta
rangaistukseksi minä sen nyt sanon. Hän sanoi, että se on mahdotonta.
Kysymyksessä täytyy olla jokin petkutus.»

»Mamma rakas. Älkää vaivatko itseänne tuollaisten ongelmain
ajattelemisella. Asia on kerta kaikkiaan niin, että nykyaikaan on se
mahdollista, mikä ukko Sandströmin aikana on ollut mahdotonta.»

»Niinpä niin!» tarttui puheeseen vanha merikapteeni Vahlberg, »mutta
miksi lähti tämä sinun 'suurmiehesi' maasta heti ensimmäisten
vaikeuksien sattuessa?»

»Ei hän lähtenyt 'vaikeuksia' pakoon. Tuollainen vaikeus kuin lakko,
joka sitäpaitsi on aiheeton, ei estä hänen työtään. Hän yksinkertaisesti
ei halunnut siirtää häämatkaansa tuonnemmaksi. Sen lisäksi pieni
levonaika ei tee hänelle eikä meille toisillekaan pahaa.

»Hän on mies, joka tekee itse työtä ja saa toiset työhön. Me olemme
tehneet jokainen, työmiehet, insinöörit, konttoristit, juoksupojat,
kaikki olemme tehneet työtä ilolla. Ja teemme edelleen. Kunhan
kommunistiherrat täällä Helsingissä huomaavat erehtyneensä, niin me
alamme uudelleen. Kunpahan Penttilä ei vain kiintyisi johonkin
ulkomailla.»

»Mihin hän voisi kiintyä! Eikö hänen pääomansa jäänyt tänne?»

»Eihän hänelle raha merkitse mitään. Hänellä on pääomaa, ja jos se
häneltä loppuisi, niin valtion kassan on annettava lisää. Hän ei
tavoittele rahaa eikä tee mitään rahan takia. Hän tekee työtä työn
tähden, kansansa hyväksi. Suomalainen hän on ja pysyy, mutta joksikin
aikaa muut maat voivat hänet sitoa.»

»Poikani! En minä jaksa ymmärtää sinun ihastustasi tuohon hämäläiseen
talonpojan poikaan», huokasi äiti. »Ajattelepa kaikkia niitä työttömien
lapsia ja vaimoja ja itseäsikin. Jos lakko kestää koko talven, niin voi
sitä kurjuutta!»

»Ei, äiti hyvä. Ei mitään kurjuutta. Lähtiessään Penttilä jätti rahoja
tililleen palkkojen maksuun. Hän sanoi, että työnjohtajat eivät ole
lakkoa aiheuttaneet, he saakoot palkan. 'Yksinkertaiset työmiehet ovat
johdetut harhaan, sitä on nähty ennenkin -- ajatelkaa vuotta 1918, syy
ei ole heidän, he saakoot palkkansa. Viimeisen listan mukaan maksakoon
kassanhoitaja joka toinen torstai palkat, niinkuin lakkoa ei olisikaan.
Minun mieheni eivät ole minulle lakosta ilmoittaneet, enkä minä siitä
mitään tiedäkään', sanoi hän. Huomautettuamme suurista menoista sanoi
hän, että ihmisten onni ja tyytyväisyys on suuremman arvoinen.
Nälkäisestä lapsesta tulee huono ihminen. Niin, mamma rakas, ovat
asiat.»

»Vai niin», hymähti vanha kapteeni.

Vahlbergin perheessä sattunut keskustelu oli pienoiskoossa suuren
yleisön keskustelu.

Jos kaksi tuli yhteen, niin keskusteltiin lakosta ja lopulta päädyttiin
Penttilään. Odotettiin, mitä hän tekisi. Suurin lakkolaisten lukumäärä
oli juuri hänen tehtaillaan tai sai elatuksensa niistä.

Sanomalehdissä pohdittiin ankarasti lakon syitä. Porvarilliset lehdet
tuomitsivat lakon. Kommunistit pitivät sitä inhimillisyyden ilmaisuna,
sorretun kansan avunhuutona. Hämmästyksellä nähtiin Sosialidemokraatin
kanta. Siellä tunnettu nimimerkki W. kielsi lakolta oikeutuksen.

Penttilän menettelyä yleensä tuomittiin. Mainittiin raukkamaiseksi
menettelyksi sitä, että hän lähtee pakoon silloin, kun taistelu on
käynnissä, ja jättää 15000 työmiestä edes yrittämättä sovittaa, unohtaa
heidän vaimonsa ja lapsensa vaille elämän välttämättömintä. Se on
hävytöntä. -- Suuri yleisö ei tiennyt, mitä Penttilä oli tehnyt tai
minkälaisen valtuuden hän oli jättänyt apulaisilleen.






III OSA.




I.


Taasen tuli Penttilälle lähtö Turusta. Noin vuosi sitten lähti hän
samasta rannasta, mutta miten erilainen olikaan tämä lähtö! Silloin oli
kaikki toiveitten varassa. Nyt olivat jo ensimmäiset pettymyksetkin
tulleet. Silloin ei hänellä ollut muuta läheistä ihmistä kuin äitinsä,
nyt hänellä oli rinnallaan vaimo, jota hän rakasti ja jolta sai
vastarakkautta. Penttilä tunsi ilon aallon kulkevan ylitseen. Hänelläkin
oli joku, joka ajatteli häntä, iloitsi hänen onnistuessa ja
mahdollisesti otti osaa vastoinkäymisiin.

Junassa kertoi Penttilä nuorelle vaimolleen, miten Maaselän asiat ovat.
Avomielisesti hän kertoi, mitä se vaikuttaa hänen taloudelliseen
asemaansa, tai toisin sanoen, että se ei vaikuta yhtään mitään. Mutta
mitä tämä lakko voi vaikuttaa maan taloudelliseen elämään ja mitä se
vaikuttaa rahan kurssiin? On tuskin luultavaa, että lakko pääsee
leviämään puutavara-alalle, sillä onhan syksy, kaikkein epäedullisin
aika lakon teolle sillä alalla. Mutta kuitenkin: rahamme kurssi siitä
voi kärsiä. Ei vielä tunneta Suomen voimanvientimahdollisuuksia. Niitten
tultua tunnetuksi vakaantuu markan kurssi.

Miehille lupaamansa palkan lakkoajalta, luulonsa lakon kestävyydestä,
kaiken kertoi hän nuorelle vaimoilleen. Turusta lähtiessä tunsi Penttilä
vielä mielensä masentuneeksi, mutta mitä edemmäksi ranta loittoni, sen
helpompi oli hänen irtaantua omasta raskaasta itsestään ja antautua
vaimonsa ja toisten matkustajien kevyeen äänilajiin.

Nuoruus on aina nuoruus, tuleepa se myöhemmin tai aikaisemmin. Penttilät
olivat nuoria. Nuori rouva iloitsi kaikesta uudesta, mitä hän näki ja
sai. Penttilä oli tyytyväinen, kun hänen ei tarvinnut mitään kieltää
rakastamaltaan naiselta.

Tukholmaa ja sen ympäristöä kiertelivät nuorikot polttomoottoriautolla.
Berliinissä tahtoi Penttilä kulkea sähköautolla. Hän meni erääseen
suureen liikkeeseen, jossa tiesi olevan myytävänä Maaselän tehtaan
tuotteita. Pyyntöönsä lainata konetta hän sai kieltävän vastauksen.

»Ostakaa nopeasti, sillä nämä loppuvat pian», selitti myyjä.

Hinta oli viisikertainen tehtaan hinta. Penttilä tiedusteli, miksi he
niin paljon nylkevät.

»Tehtaalla on lakko. Emme saa uusia koneita, joten meidän täytyy ansaita
näillä.»

Penttilä pyysi tavata liikkeen johtajaa. Se sallittiin heti.

»Sopimuksessa, jolla olette ottanut myydäksenne sähköautoja, sanotaan,
että hintaa ei saa ylittää määrättyjä prosentteja korkeammalle.»

»Jaa! Herra -- herra -- Penttilä. Sopimusta ei ole. Tehdas sopi
lähettävänsä koneita niin paljon kuin minä myyn. Nyt on tehtaalla lakko.
Minä en saa yhtään uutta konetta. Tietysti minä panen hintaa lisää.
Sopimus on rikki. Ei minua voida mistään syyttää.»

Penttilä on ihmeissään. Jokin nuorukaiskopla Helsingissä päättää, että
ne ja ne tehtaat pannaan lakkoon. Miksi? Herra tiennee. Mutta kuka
kokoaa hedelmät? Saksan juutalainen. Se poika käyttää hyväkseen jokaista
tilaisuutta. Köyhä Suomen kommunistinen työmies kasvattaa
kommunistisilla teoillaan Saksan juutalaiskapitalistia.

Penttilä tahtoi heti saada uuden välittäjän. Hän tiedusteli liikettä,
joka olisi kyllin suuri ja saksalainen. Varmaankin jokin Möller & Co,
ajatteli hän, mutta lopulta saatiin sopimus toiminimi Steinbach
Akt.-Gesellschaftin kanssa. Kauppasuhteen piti alkaa heti, kun tehtaat
alkavat käydä.

Nuoripari matkusti Sveitsin kautta Italiaan. Syksy oli kaikkialla
tulossa. Alpeilla raivosivat ensimmäiset lumimyrskyt. Italiassa tosin
oli vielä lämmin, mutta kolkkoa ja likaisenharmaata. Pohjolan syksyinen
väriloisto puuttui maisemista.

Penttilät halusivat olla kahden. Eivät edes kotimaahan he ilmoittaneet,
minne matkustavat. Ainoastaan kortilla ilmoittivat omaisilleen, missä
olivat olleet.

Tästä heidän salaperäisyydestään johtui, etteivät he tienneet, miten
asiat Suomessa olivat kehittyneet.

Roomassa tapasi Penttilä Steinbach Akt.-Gesellschaftin apulaisjohtajan
ins. Kellnerin. Tai oikeammin Kellner tapasi Penttilän.

Berliinissä oli herännyt kysymys rakentaa Saksaan tehdas, joka
valmistaisi samoja koneita kuin Maaselän tehdas Suomessa. Oli saatava
Penttilän suostumus, sillä hän omisti pääasian, »Suomi»-patentin.

Kellner oli lähetetty neuvottelemaan Penttilän kanssa. Hotellista
hotelliin kuin salapoliisi seurasi sitkeä saksalainen Penttilää.
Roomassa viimein tapasi. Penttilä oli ensin asiaa vastaan. Hän oli
ajatellut rakentaa toisen tehtaan Europpaa varten jonnekin etelämmäs,
mieluimmin Ranskaan. Mutta tarkemmin ajatellen oli Saksa sittenkin
kenties edullisin. Siellä on käytettävissä sentään apuvoimia ja
yritteliäisyyttä enemmän kuin mahdollisesti muissa maissa. Tosin lienee
vaarallista asettaa Saksa täydelliseen johtavaan teolliseen asemaan
naapurimaihin nähden. Mutta joutukoon. On se saanut kärsiäkin viime
vuosikymmeninä. Penttilä saneli ehtonsa. -- »Akkumulaattoreja en anna
valmistaa muualla Europassa kuin Suomessa, muita koneita voitte
aloittaa.» Hän ta

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/41745