Gutenberg · e01.org
Cover of Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 41442

Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

by K. J. Gummerus · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2012
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III by K. J. Gummerus is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #41442). ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA II-III

    ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA II-III

    Kirj.

    K. J. Gummerus

    K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1901.

    SISÄLLYS:

    Kaksi jouluaattoa:

    Ensimmäinen.
    Toinen

    Takaus:

    I. Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.
    II. Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.
    III. Pohjalaisten vuosijuhlassa.
    IV. Rotherin herrasväki Helsingissä.
    V. Nimeksi vaan.
    VI. Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa
    lähtemään Helsingistä.
    VII. Vilhelmin syntymäpäivä.
    VIII. Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.
    IX. Odottamaton tapaus.
    X. Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.
    XI. Ylkä ja morsian.
    XII. Takaus maksetaan.
    XIII. Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
    XIV. Loppu.

    KAKSI JOULUAATTOA.

    ENSIMMÄINEN.

    Ulkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä huoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat istuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen tyttärensä tytär ja poika.

    Varallisuus -- sen sanoi jo ensi silmäys -- ei vallinnut suuressa määrässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha vuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi pöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten akkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri kaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli keskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin puolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita ruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.

    Kaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat aikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut.

    Vanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen päätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin keinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt, viittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt. Matot lattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne alkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden olivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa löytyi, todisti kuluneita parempia päiviä.

    Mutta vaikka huoneessa kaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys ja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea päättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi nykyistä.

    Leskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella puolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen vaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut muistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri Raamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta vakavalla äänellä.

    Leskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla silmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä, oli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto oli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi; mustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka paksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen.

    Hänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen vanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen syntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.

    Rouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen heti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui hänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.

    Tämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi -- nuorten äiti -- oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä vanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja laski helmaansa suuren painavan kirjan.

    Mutta vaikka vanhan rouvankin silmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista onnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat kuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä nykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä rypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun työtä -- aika yksinään ei semmoisia kaiva.

    Mutta että ne surut, jotka tuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät voineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen olentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli näet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana, olleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan.

    Hänen askeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa, että se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä vuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi kerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.

    Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi hän:

    »Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» -- Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

    Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista, vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa.

    Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.

    »Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».

    Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi, oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt...

    Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä aika!»

    Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.

    »Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti. »Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä, niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä lipeäkala!»

    Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.

    Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui, katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat.

    Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.

    Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo, uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli kummastuttanut.

    Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»

    Ellen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa.

    Hiljaa ja ujosti sanoi hän: »Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole mistään arvosta!»

    »Oi Ellen!» virkkoi silloin Maurits. »Kuinka paljon parempi minua sinä olet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan sait!» Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden, huolellisesti ommellun päällystakin.

    »Älä ole siitä milläsikään!» vastasi tyttö. »Sääliksi minun kävi sinua, veli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka».

    »Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut», väitti poika.

    »Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon silkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen tyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?»

    »Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin».

    »Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut», vastasi tyttö.

    Vanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana, korkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä loiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä istuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat rouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli ylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Hänen tietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli ollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua maailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä.

    Ellen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin näkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen muodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään vanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi tahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden ahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän nyt oli antanut.

    »Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!» rukoili hän.

    »Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen», sanoi vanhus oudolla äänellä; »mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin riksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus vaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus työllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta».

    »Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään ansaitsematonta ylistystä.

    Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis oli hän tuossa.

    Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen: »Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen -- Älä katkaise puhettani», lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön, mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja toista hyödyksenne».

    Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys, eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi kertojaa, iloisina ja uteliaina.

    Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.

    »Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on» -- alkoi vanhus viimein -- »sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa, uljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies Ruotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen vaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta alkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin, sitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos mitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin palkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä.

    Monta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin mieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka maailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat luodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja samaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan kiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan kaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin alinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi keikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna sen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin.

    Minä näin siinä petosta, kavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin vastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä illan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani.

    Minä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun itserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan uusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla paljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan pilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten kuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri, Suomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani kuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita kertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä enemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin lähdössä ulos.

    Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen nimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah!

    Herra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän käyntinne!' -- Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten hiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä olen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni tyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät pilkkahymyyn -- 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi maailman suurinta keikailiaa. Mutta' -- lisäsi hän -- 'teidän aikanne on tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi hän.

    Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen kohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli isäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi hän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia, herra Burg, tunnetko häntä?' -- Kun en sittenkään mitään vastannut, jatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä uudistamatta.

    Totta puhuen' -- lisäsi isäni sitten -- 'ell'et pian valitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä luutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. -- En vastannut mitään, nyykäytin vaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni.

    Aina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin tavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään.

    Suutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot, pyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin itsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin ja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin haleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi, ja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka suusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut unohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu.

    Kyselin häntä, ensin salaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata häntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin tuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' -- lausuin itsekseni. -- 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin olisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle vastata, se juuri poltti minua.

    »Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin naisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä luulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen huulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän katseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen tulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni häntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului pian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui hän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja viimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa.

    Teeskentelin kuten aina ennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin.

    Hänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli kadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut.

    Minä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni aina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt, mutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä jo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa seuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka ainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle suostumukseni ilmoitin.

    »Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa molemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä jäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle olin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut kostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen silmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua rakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut.

    Minä rakastin häntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin ajatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle lausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea, koko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun eteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan saakka!' huusi hän. -- Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin hänen siksi, jota minä rakastin.

    Myöntösanani oli luiskahtanut huuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.

    »Minä olin lyöty omilla aseillani» -- jatkoi vanha rouva kotvan ääneti oltuaan. -- »Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo ovella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja, kun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua morsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona: 'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät kamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa vannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että kihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut ennenkään koskaan välittänyt.

    Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä enemmän isästäni pitänyt.

    »Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian.

    Onnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian kuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet sinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli hänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa hänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.

    »Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni ja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton tyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös äitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!'

    He tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen, pahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää seikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta, valhetta!' -- sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään.

    Syytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää minua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini suopeiksi, kun ei muu mikään auttanut -- ja ani harvoin oli minun ollut tarvis niihin turvautua -- kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan äitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt ensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet, itkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt turhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet.

    Nyt vasta näki hän, minkä perikadon partaalle olin joutunut. -- 'Jos et luovu kunnottomasta rakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut tätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia kohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg minulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se mies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.

    »Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä kuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle mahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja ne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin tahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en saanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä kuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua.

    Yhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti sisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän.

    Äitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat.

    Kiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi kohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan siitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla -- samalla, joka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; -- kamaripalveliat olivat hänen siihen nostaneet. -- Ja hän oli kuollut ... kuollut!

    »Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua», -- jatkoi rouva hiljaisella äänellä. »Jumala, anna minulle anteeksi, jos anteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!» -- Ja vanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan.

    Vihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:

    »Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa, että tyttäreni, vasten minun' ... oli paperilla; ne oli hän kalmalta saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän, joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut.

    Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä, minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».

    Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:

    »Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa, missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli, oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli.

    Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet, kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.

    »Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni, ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja kavaltajaksi.

    Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana, heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa, peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka en silloin sitä aikaa siksi tiennyt.

    Minä panin katkeruutta katkeruutta vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär, teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi häntä samaten kuin minua. -- Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut tiennyt peljätä -- puute.

    Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin, isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni; viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä.

    Ajattelin uudestaan ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta, jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin minä nyt.

    'Pois, pois täältä!' -- huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä, ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.

    »Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut.

    Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni, joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. -- 'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg.

    Kaikki tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä. 'Neiti... Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin.

    Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni, jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.

    »Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni -- 'sama Burg, joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona; mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette ja joka teidät petti'.

    »Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä, kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen.

    Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut.

    Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. -- Vanhempi Burg oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven.

    Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.

    »Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun onnellisin aikani.

    Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, -- ja toistamiseen olin leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute tunkeutua huoneeseni.

    Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. -- Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi.

    Kun hän vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut, istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta.

    Väliin silloin, kuten vielä nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi.

    Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni oli tullut ja jota en ollut ansainnut.

    »Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni.

    Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista hoidettavana.

    Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni, mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun nokimustiin hiuksiini.

    »Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni.

    Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut, vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja.

    Sukuni oli hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! -- Jo olivat useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani nousin, ja nyt ... nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits, sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen nurkista olivat poissa.

    »Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko siitä oppineet jotakin!»

    Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin.

    Ellenin naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi, itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:

    »Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille.

    Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».

    Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös.

    Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.

    »Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» -- huusi Ellen, kun hän huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo.

    Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».

    »Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».

    »Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä likellä kauppaneuvos asuu».

    Ellenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut takaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä tunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli puuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä.

    Kun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat: »Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet».

    Maurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena huudahti hän: »Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?»

    »Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!» huokasi vanhus.

    »Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy», lausui Maurits vakavasti.

    »Rukoile sitä Jumalalta!»

    Maurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin, se näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä vanhuksen lauseesen.

    Sitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa.

    Aika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.

    »Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään», sanoi vihdoin Maurits; »muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin edestakaisin kulkea».

    »Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on jouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti luovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. -- Mene katsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!»

    Kun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa.

    Semmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle pääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.

    »Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?» kysyi vanhus. »Kello on kohta

    1. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt.

    Mutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut joululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?»

    Rouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut viedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun hän palasi.

    Ellen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. »Kummia olen tänä iltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle itselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen saanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä teiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt, isoäiti, ja neuvokaa!»

    Mutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on meidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa vietetään.

    • * * * *

    Vähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri kaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa oli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä lainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista täynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa oli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit, kukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin, mitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle.

    Ylikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia huonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa saaneet sijansa huoneiden koristuksina.

    Kauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen tyttärensä Lovisa.

    Kauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan seiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa parkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä leukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä nenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi tuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli pitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen valkkihuivi.

    Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin värisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa kaitaisissa housuissa -- niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta on, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.

    Mutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen huulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin hampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän, jos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta tai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka ympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin mitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja sormiansa liikutellen.

    Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän heidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos virheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa virheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli itse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi alamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä, ennenkuin hän sen antoi.

    Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen määräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän konttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla laihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään saakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen vastaus.

    Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse konttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8 illalla suljettiin aina hänen konttorinsa. -- Tämmöinen oli kauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä tunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä kuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. »Järjestys!» oli sana, joka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara järjestys vallitsi hänen huoneessaan.

    Jouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen alamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja pyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä tulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli vähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä tuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan oli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun tavaran, ennenkuin sen mukaansa vie.

    Aamupäivällä oli puodissa tuo järjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli esiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä ulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi aika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi hänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. »Järjestys, järjestys kaikissa!» huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa syntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut.

    Harmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän harmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.

    Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa.

    Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello 7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään erityistä syytä.

    Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat, sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti jotakin.

    Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä, hän jäi päivällisettä.

    Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko ... ilma ... myrsky ... Hän tulee kumminkin tänään!»

    Sitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään, kun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken hänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt, että tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut harmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen kirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys.

    Pöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos, kuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello kolmeen saakka.

    Rouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos oli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen, jokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä edessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen siihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan ollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt joulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja suuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli vielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän tämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut.

    Hän tiesi, että epäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.

    Kun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: »Tulee pian!»

    »No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin ... minä jo pelkäsin...

    Kuule, Lovisa!... Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän viipynyt, miksi ei hän tullut eilen... Eilen olisi hänen pitänyt tulla, niinhän oli päätetty ... mikä esti?»

    »Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä... Odotti toista laivaa».

    »Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on kuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö ole iloinen, Lovisa?»

    Tyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25 vuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu hänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan haettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa.

    Äidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen lihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja aina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa suuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti liiallisesta herkkujen syömisestä.

    Äitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä punastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan valkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat maahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: »Mamma!» Siinä sanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista ujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.

    »Niin, niin; rakas Lovisani!» lörpötteli rouva. »Nyt jätät sinä kohta vanhat vanhempasi!» Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi.

    Nenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. »Älä unohda meitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota minut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua, niin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin minä olen tehnyt Loon... Eikö se ole totta, Loo?»

    »Hm!» mumisi kauppaneuvos... »Järjestys, järjestys kaikissa, sanon minä!»

    »Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa», jatkoi rouva, joka tällä välin oli vetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. »Sinä kuulet sen, sinä siunattu lapsi... Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin mieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!»

    »Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!» muistutti siihen Lovisa.

    Tässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei siinä ollut.

    »Hm, hm, järjestys!» lausui kauppaneuvos. »Jos minä kalliita tavaroita ulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat ja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat ostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa!

    Minä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän, jonka sinulle olen hankkinut ... poh! Vaikka et ole häntä nähnyt...

    Poh! Järjestys!»

    Kauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän kauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut kauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota alinomaista muistutusta: »Järjestys!» Rouvakin jäi aluksi vastaamatta, sillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.

    »Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet», huusi hän, »mitä isäsi on tehnyt.

    Suutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!» jatkoi rouva ja vei nenäliinan taasen silmillensä. »Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei monella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla!

    Huomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta uhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja äitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa ja...»

    »Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!» pisti kauppaneuvos väliin.

    »Jaa ... niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!» tulvasivat sanat rouvan suusta. »Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja nimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa aukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille Hirtsille... Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi, mitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa... Pian pukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua hävetä!»

    Kun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti jäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo käveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on vaikea sanoa.

    Vihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä konttoriin. Hän vetäysi ovelle.

    »Minä onneton ihminen!» huusi rouva, kun hän tämän huomasi. -- »Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen puhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi kuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka alttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!» Ja taasen pyyhkäsi rouva nenäliinalla silmiään.

    Mutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut akkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.

    »No, kaikki taivaan pyhät!» huusi hän. »Tässä me puhumme, niinkuin ei olisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene pian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!»

    Kauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi kuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen vastauksensa: »Järjestys!»

    Mutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme tätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin tullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet hänet kosiana esiintymään.

    • * * * *

    Pari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut tuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen puheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät, välkkyvät, »Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä viipymään pari päivää», sanoi hän kestikievarin isännälle, joka kohteliaasti otti häntä vastaan. »Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi minua tavata».

    Kestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras tuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli hän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää.

    Jouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. »Onko teillä ketään, jonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua minulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden», puhui hän.

    Kestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo kaivattu vieras.

    »No, sen sanon!» huusi vouti, istuessaan kamarissa kahdenkesken ruotsalaisen kanssa. »Sinä täällä, täällä Suomessa, etkä tule minun luokseni asumaan! Ja mitä tämä nimen salaaminen tietää, vai soiko nimi Troberg paremmalle korvissasi kuin oma nimesi Hirts?»

    »Anna anteeksi, veli», sanoi vieras nauraen, »etten luoksesi kohta tullut. Sen sijaan saat minulle tänä iltana, huomenna ja ehkäpä vielä ylihuomennakin osoittaa vierasvaraisuuttasi. 'Järjestys!' niinkuin kauppaneuvos Loo sanoo. Miten on, onko silkkihame valmis ja salaisuuteni tallessa?» kysyi hän yhä nauraen.

    »On; mutta mitä varten tämä ilvenäytelmä? Mitä, Herran nimessä, sinä silkkihameella teet ja mitä varten on se neiti Loolle annettava? Jos olisit ollut täällä ennen tahi jos olisit nähnyt tuon neitiviirin, luulisinpä, että sinä kosiana ilmestyisit!»

    »Kuka sanoo, etten ole häntä nähnyt?» kysyi viekkaasti nuori herra.

    »Sinä et ole täällä ennen käynyt eikä hänkään Ruotsissa».

    »Mutta jos sinulle sanon, että minä ja hän Tapaninpäivänä vietämme kihlajaisiamme, niin mitä sinulla on siihen sanomista?»

    »En tietysti voisi muuta kuin syvään kumartaa ja toivottaa onnea...

    Mutta älä sano minua Trobergiksi, jos minä sitä uskon tahi jos tästä vähintäkään ymmärrän».

    »Ei sinun ole suuresti tarvis mitään ymmärtääkään, kunhan vain ymmärrän minä, jota asia koskee. Olkoon kumminkin järkesi valaistukseksi sanottu, että minä olen tullut tänne viedäkseni täältä muassani kaupunkinne kauniimman kaunottaren».

    »'Järjestyksen' tyttären!... Kauniimman!» -- Ja vouti purskahti nauruun täyttä kurkkuansa.

    »Älä naura! Minäkö tulen kihlauttamaan itseäni ja lähtisin pitkänokkaisena! Mutta kokkapuheet hiiteen... Kuule, viinuri! Pullo punssia!» huudahti nuori herra ovea avaten.

    Kun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi vakavana ja lausui: »Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet silloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt puheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se pohjaan!»

    Ystävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta uteliaana.

    »Ja nyt kuule ja kummastele!» jatkoi vieras. »Sinä muistat, miten ja milloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä ystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että minä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa silkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun Marstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä juuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun onneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa.

    Sinä tiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet keskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka mahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu, kummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit isäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan niin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä tulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi, ennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy!

    'Albert!' -- sanoo isäni -- 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii mennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani katkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän, kun minä tahdoin avata suuni. -- 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis ja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt sinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän kasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi on neiti Lovisa Loo Suomesta.

    Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja meidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko täällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut.

    Kauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis, mitä sinun nyt on tehtävä'. -- 'Tiedän' -- vastasin minä. 'Minun tulee pyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen minä heti. Tulkaa, isä!' -- Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi, kun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen rintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat, sinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä vuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi.

    Mutta hääpäivänä pistät sinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. -- Minä olin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa Loo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko Loon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja paikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä pyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo!

    Ukko Loo näki järjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi minua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin purskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn ja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin ankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän minua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa etupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän ... näin ja näin!»

    Vouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta. »Sinä riivattu!» huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen näytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. »Sinä riivattu!» Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.

    »Appeni malja, ja pohjaan sekin!» esitti Hirts. Trobergilla ei ollut mitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi naurettavalla vakavuudella: »Niin olin minä kihlattu, sillä neiti Lovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista mieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko Loota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka tahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä järjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen.

    'Vasta häitten jäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten tuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin järjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se ainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä uusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja teurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon hopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen.

    Päivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn tulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää lupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle ja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja päätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä meidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus tulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian oli leikistä tuleva tosi.

    Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän määräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari päivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen sai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti Loolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut ikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti ommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että jollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni sopivaksi.

    Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni ukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti minua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä puvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. -- Joko nyt ymmärrät salaisuuden?»

    »En, totta maar, vieläkään ymmärrä», vastasi ystävä. »Sinä olet täällä, et asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!»

    »Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti Lovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa on neiti Lovisa, hurraa!»

    »Niin se oli» -- jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. »Aika kului, ja minun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En voinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni.

    Vaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta saavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli kahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta pulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi siinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt kauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin määrätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta päivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo sovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!»

    »Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?» kysyi vouti. »Veli parka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä syystä, kuin vielä osaan arvata».

    »Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat kauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia» -- lisäsi hän nauraen -- »ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä järjestystä ... vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta, mutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa».

    »Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin» -- sanoi vouti. »Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja mimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä nyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?»

    »Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi hänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava tuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun käsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata niin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi:

    Häneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että minä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä viimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt, että ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis uteliaisuutesi!»

    Vielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti ollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa nimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.

    Ne kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän puoliselle meni ... mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee lukija.

    Kauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras tuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. »Järjestys, Jumalan nimeen, järjestys!» huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli hellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra silloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta hänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään kauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan hillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä heitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän hämmästyneemmältä näyttänyt.

    Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn paikalla, oikein ankaran, ja nyt ... nyt otettiin hän vastaan niinkuin rakas vävy ainakin.

    »Tämä maa on, hitto vie, noitien ... tahi on minut Troberg pettänyt», ajatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä verrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja näkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko Loo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin.

    Ukko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän olisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta eipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä kohdalla tuli vähän rikotuksi.

    Nuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat määrätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi hän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen kauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa kauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa kauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. »Se oli minun ensi työni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla», lopetti hän. »Isäni suostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen omaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut sitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni».

    »Järjestys, ennen kaikkia järjestys!» lausui siihen kauppaneuvos. »Mutta vähäinen varovaisuuskaan noissa asioissa ei haittaa!»

    »Aivan oikein!» vastasi Hirts. »Ja vastaisuudessa en panekaan kaikkia onnen nojaan niin kuin nyt. Mutta» -- keskeytti hän -- »ettekö tästä jo entisestään tiedä? Kumminkin kirjoitettiin teille siitä jo pari viikkoa ennen lähtöäni».

    »En ole saanut!... Ah! Posti tuli äsken, enkä ole vielä ennättänyt lukea muuta kuin sinun kirjeesi».

    »Jumalan kiitos!» huokasi nuori Hirts.

    »Mutta järjestys!» lisäsi kauppaneuvos. »Menen toimiini. Pue päällesi!» --

    Kauppaneuvos meni lähemmin silmäilemään noita kirjeitä. Mutta kun hän tuli konttoriinsa, oli hänellä siellä toista toimitettavaa. Posti oli lähtevä kello 6, ja järjestys vaati, että postiin pantavat kirjeet sitä ennen olivat sinne jätetyt. Kauppaneuvoksella oli tapana lukea läpi kaikki kirjureittensa kirjoittamat kauppakirjeet, ennenkuin ne lähetettiin. Tästä syystä jäivät äsken tulleet kirjeet vieläkin avaamatta.

    Sillä aikaa nuori Hirts pukeusi kosia-pukuun. Valkoinen huivi kaulassa, yllään uusi hännystakki, joka tuli hajuvedeltä, astui hän sitten saliin. Siellä häntä jo kauan oli vanha kielekäs rouva odottanut. Tosin tämä saliin astuminen vähän loukkasi järjestystä, sillä tietysti olisi kauppaneuvoksen tullut esittää Hirts rouvalleen. Mutta mitäpä siitä;

    Hirts sen teki itse.

    »Te, armollinen rouva, ehkä tiedätte kuka minä olen, nimittäin kauppias Hirts Ruotsista; samaten minä arvaan edessäni näkeväni kauppaneuvos Loon puolison», puhui hän nöyrästi kumarrellen.

    »Te arvaatte oikein», vastasi lihava rouva ja katseli ihastellen kaunista, nuorta herraa. »Minä olen rouva Loo... Te olette kauan viipynyt, hyvä herra; matka meren ylitse ei liene hupaista tällä aikaa vuodesta. Jäät ja myrskyt! Huu! Minua hirvittää, kun niitä ajattelen».

    »Aivan niin! Mutta sille, joka kulkee semmoisissa asioissa kuin minä, ei ole mitään hirvittävää». -- Ja taasen kumarteli nuori herra syvään.

    »Minä tiedän nämä asiat», vastasi rouva. »Meillä, miehelläni ja minulla, ei ole minkäänlaisia salaisuuksia. Hän osaa lukea minun silmistäni, mitä minä ajattelen, ja minä myös hänen silmistään hänen ajatuksensa».

    »Sitä en, hitto vie, minä osaa!» ajatteli Albertimme. Mutta kovaa sanoi hän: »Ken teidät, armollinen rouva, näkee, osaa heti, jos vähäsenkin tavallista järkeä on, nähdä, että teissä asuu kaikki ne avut, jotka kaunista sukupuolta kaunistavat. Ja minä olen onnellinen, tämänkin tähden suuresti onnellinen, jos asiani täällä onnistuu».

    Nuori herra Hirts, -- voimme sen kohta sanoa -- oli voittanut rouvan suosion suurimmassa mitassa, ja tämä hänen viimeinen lauseensa teki sen niin taatuksi, että Hirts varmaankin olisi hämmästynyt, jos olisi arvannut sen.

    »Mieheni on teitä kiittänyt, ja nyt minäkin voin sanoa, että tämä kiitos ei ole ylellinen», lausui rouva, »vaikka te, kuten näen, vähän osaatte imarrella. Minä, niinkuin sanoin, tiedän asianne, ja heittäkäämme siis pois kaikki liikanainen kursasteleminen. Te tulette tänne ... älkää punastuko, herra ... te tulette tänne meidän tyttäremme tähden!»

    »Niin!» vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä ujosti alas. »Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että sinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä», ajatteli hän itsekseen.

    »Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän valitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee, tiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä tunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen mies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle».

    Nuori Hirts kumarsi. »Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa todellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa».

    Nyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa Loo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut kauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli vieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä oli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä kurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen sydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta ei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.

    »Kah! Tässä hän on, josta puhumme!» huusi vanha rouva, kun hän tyttärensä huomasi. -- »Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi ystävän poika», esitteli rouva Loo.

    Nuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen kättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän sanonut mitään.

    Neiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut sanoa.

    Vanha lihava rouva hymyili ja pyyhkäsi liikutettuna silmiänsä. Niinkuin hän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä, jolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli hänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti myöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset kahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän äänellä: »Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että tulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että jano». -- Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien siitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.

    »Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä janoa», mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.

    Siinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli, molemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen mieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi mieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan merta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta onnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten vastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian tekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.

    Vihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. »Se tyttö», ajatteli hän, »joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään arvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän ilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin».

    »Neiti Lovisa!» alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. »Te ehkä tiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä kumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys sanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on oleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa, voitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään, voitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun puolisonani?» -- Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan kättä.

    Lovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun tuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen, mutta pitkään vedetty »jaa ... a!»

    Temppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa.

    Lovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä kadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat häntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin ja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän kostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli: »Mitä hittoa sanon hänelle?» Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto vahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!

    »Enpä siitä voine päästä ... mutta jääköön se niin kauvaksi kuin mahdollista», lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.

    Hän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse olisi häntä vapauttanut. »Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä», sanoi hän. »Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän kihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin meillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan huomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!»

    »Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos saisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle huutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on oleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja toivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni.

    Suudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni».

    »Niin, niin silloin! Ylihuomenna!», vastasi morsian. Mutta tuskinpa olisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi ylkä sitä vaatinut. »Kumminkaan» -- lisäsi hän -- »ei sinun tarvitse liikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata aavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut».

    »Se nyt oli totta!» ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi, mitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi Lovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi, ja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta rouvuudestaan kuin neito saattaa olla.

    Salissa oli jo Albertin sinne astuessa ollut jotenkin hämärä; nyt oli hämärä muuttunut pimeäksi, mutta kumminkaan ei ollut hän eikä myöskään Lovisa sitä huomaavinaan. Tuollainen puolipimeys on aina rakastavaisille tervetullut. Ja vaikka se nyt tällä kerralla ei ollutkaan Albertin mieleen, oli se kumminkin mieluista toisesta, jota ei meidän tarvinne kertoa.

    Kauan aikaa saivat nuoret tässä kahden kesken istua, ennenkuin kukaan heitä häiritsi. Vihdoin lienee rouvalle aika hänen askareissaan tullut tukalaksi, sillä yhtäkkiä avasi hän oven. Lovisa silloin heti hypähti sohvalta, missä hän oli armaansa vieressä istunut, ja teeskennellyllä täyssydämisyydellä juoksi hän äitinsä luo ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

    »Joko se on tapahtunut?» kysyi rouva kuiskuttaen Lovisan korvaan, mutta kumminkin niin kovalla äänellä, että Albert sen kuuli.

    »Jo!» ennätti Lovisa vastata, kun samassa nuori kosia tarttui rouvan käteen ja lausui: »Lovisa on minun; suokaa, äiti, meille siunauksenne!»

    Vanha rouva levitti sylinsä, sulki siihen molemmat nuoret ja iski läiskäyksen, joka oli muka suudelma olevinaan, sekä Lovisan että Albertin huulille.

    Mitä Albert siitä piti, sen annamme lukiaimme arvata. Hyväpä oli -- voimme sen sanoa -- että salissa oli pimeä, muuten ehkä olisi hänen virnistyksensä kenties osoittanut hänen rakkautensa oikean laadun.

    Saliin tuotiin nyt kynttilöitä. Jouluaaton iltaa valmistautuivat kaikki viettämään. Miten Albert talonväen puuhatessa saatettiin ruokasaliin ja miten häntä siellä hyvänä pidettiin, se jääköön kertomatta, samaten kuin miten suuri, kauniisti koristettu ja sadoilla kynttilöillä varustettu kuusi kannettiin suureen saliin,

    Sillaikaa, kun tätä kaikkea ylikerrassa valmistetaan, on meidän käyminen alikerrassa katsomassa, mitä siellä kauppaneuvos on toimittanut ja toimittaa, kosk'ei häntä kuulu ylikertaan tulevaksi, vaikka häntä rouva ja Lovisa levottomina odottavat.

    Kauppaneuvos on vähässä ajassa saanut kirjureinsa kirjeet luetuiksi.

    Nyt, kun hän siitä toimesta on päässyt, käy hän pikimältään katsomassa, miten puotipojat täyttävät velvollisuuksiaan. Hän on erittäin hyvällä tuulella, jota hän sillä osoittaa, että hän aina tuon tuostakin hieroo käsiään.

    Kirjeet ovat avattavat. Tämä työ on kauppaneuvoksen mielestä varsin tärkeä. Hän pyyhkii silmälasiansa ja istuu konttorin perällä olevalle sohvalle, asettaen kirjeet viereensä.

    Pari, kolme on hän jo avannut; ne eivät sisällä muuta kuin ilmoituksia kauppaneuvoksen kirjoittamain kirjeitten perilletulosta. Nyt avaa hän neljännen ja lukee sen.

    Koko hänen olentonsa muuttuu: hän pyyhkii uudestaan silmälasia, ikäänkuin epäillen tokko hän on nähnyt oikein, ja lukee taasen. Hänen vartalonsa käy suoremmaksi; hänen silmänsä säihkyvät; hän nousee ja käy kiireesti pari kertaa lattian poikki sanaa sanomatta; järjestyksen huutokaan ei nyt pääse hänen suustaan. Sitte istuu hän taasen, avaa jäljellä olevat kaksi kirjettä; mutta niiden lukeminen näkyy vaan yhä enemmän häntä suututtavan. Sillä kun hän ne on lukenut, puristaa hän ne kaikki kolme yhteen kokoon ja pistää ne taskuunsa, pukeutuu kiireesti turkkiinsa, valjastuttaa pikaisesti hevosensa ja lähtee ajamaan.

    Kirjurit olivat kummastellen nähneet, minkä vaikutuksen viimeksi luetut kirjeet isännässä tekivät. He halusivat uteliaasti tietoa, minne kauppaneuvos aikoi. He saivatkin tietää sen, sillä kovasti huusi kauppaneuvos ajomiehelle: »Aja kestikievaritaloon!»

    »Siellä on luultavasti joku matkustavainen kauppias!» sanoivat kirjurit toisilleen.

    Antakaamme kauppaneuvoksen ajaa omia matkojaan ja käykäämme katsomaan, mitä nuo kummat kirjeet sisälsivät. Kaksi niistä on Ruotsista, kolmas kauppaneuvoksen omasta kaupungista. Kirjeet, jotka Ruotsista ovat, kuuluvat näin. Ensimmäinen:

    »Herra Kauppaneuvos Loo! Surulla täytyy minun ilmoittaa, että
    Kauppahuone Hirts nyt on perikadon partaalla. Nuori kauppias
    Albert Hirts, huoneen johtajan poika, on joko isänsä
    suostumuksella tahi tämän tietämättä antautunut asioihin, jotka
    ovat syöneet kauppahuoneen kaikki varat, jotta ennen joulua on
    Kauppahuone konkurssiin menevä. -- Lähempiä tietoja vasta. Nyt
    vaan päätteeksi ilmoitan, että eilen kolme vekseliä, yhteensä
    10,000 riksiä, protesteerattiin Hirtsin Kauppahuonetta vastaan.
    Kunnioittaen

    • --».

    Toinen:

    »Herra Kauppias Loo! Kun oli viime kirjeeni jo postiin pantu,
    tapasin nuoren kauppiaan A. Hirtsin. Hän kehui olevansa kihloissa
    Teidän tyttärenne kanssa ja valmiina lähtemään Suomeen häitänsä
    viettämään. Teidän varoillanne aikoo hän asemaansa parantaa. Hänen
    velkansa ovat niin suuret, että olen katsonut velvollisuudekseni
    varoittaa teitä liittymästä häneen. Muutenkin hoetaan hänestä
    kaikenlaisia asioita, joista jokainen häpäisee häntä ja anastaa
    häneltä kaikkein rehellisten ihmisten kunnioituksen.

    Joku näistä
    jutuista saattaa olla valhe; mutta pelkäänpä, että hän on
    syyllinen mokiin niihin seikkoihin, joista ei vielä tarkemmin
    tiedetä.

    Kunnioittaen -- --».

    Kolmas, joka oli samasta kaupungista, missä kauppaneuvos asui, kuului:

    »Herra Kauppaneuvos! Ystäväni ---- kehoituksesta ilmoitan täten,
    että nuori kauppias A. Hirts 21 p:nä tätä Joulukuuta saapui tänne
    ja asettui Troberg nimisenä asumaan kestikievarissa. Sekä eilen
    että toissapäivänä on hän enimmät ajat ollut ulkona, missä, sitä
    en ole saanut tietää. Minulta on hän teidän maksettavaksenne
    lainannut 400 riksiä. Kun olen valmiina lähtemään Poriin, en ole
    voinut suusanallisesti näitä Teille ilmoittaa.

    Kunnioittaen N----».

    Näin kuuluivat ne kirjeet, jotka saivat kauppaneuvoksen jouluaattona ulos lähtemään. Kello oli puoli kahdeksan, kun hän palasi. Hän oli käynyt kestikievarissa ja kruununvouti Trobergin luona, ja nyt, kun hän tuli takaisin, oli hän jotenkin vakautunut kirjeiden todenperäisyydestä, vaikka ei hän ensinkään tuota -- -- ja N----ää tuntenut.

    Kruununvouti, jolle kauppaneuvos oli näyttänyt vastasaadut kirjeet, oli heti ymmärtänyt asian laidan; oli sanonut varsin vähän tuntevansa Hirtsiä, ainoastaan kerran nähneensä hänen eräässä kylpylaitoksessa Ruotsissa ennenkuin nyt kestikievarissa, missä hän oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei käyttänyt omaa nimeänsä, vieläpä uhannut häntä, kun kuuli hänen ottaneen nimen Troberg. -- »Rahaa hän minultakin halusi lainata», lisäsi vouti, jonka vähän kävi sääliksi kauppaneuvoksen tuska, mutta joka kumminkaan ei tahtonut ilmoittaa ystävänsä salaisuutta, vaikka hänen kyllä mielensä teki.

    Näillä tiedoilla tuli kauppaneuvos kotiinsa, tuli vihan vimmassa ja ennätti tuskin konttorissa saada turkit yltään, ennenkuin hän kiiruhti ylikertaan. Puoti oli kello 6 suljettu, ja useammat kirjurit, joilla ei ollut kotoa kaupungissa ja jotka tämän tähden olivat kauppaneuvoksen perheeseen joulua viettämään kutsutut, olivat jo suureen saliin saapuneet.

    Isän astuessa sisään istui neiti Lovisa pianon ääressä, soitti ja lauloi äänellä, joka todellakin oli kauniimpi kuin olisi voinut luulla.

    Albert, joka seisoi laulajan vieressä, ei siis varsin liikaa sanonut, kun hän morsiantansa ylisti ja kiitteli. -- Lovisa lauloi juuri ukko Loon tullessa erinomaisen liikuttavaa romansia kahdesta rakastavaisesta, jotka molemmat surmasivat itsensä, kun eivät toisiansa saaneet.

    »Voik' ihanampaa olla
    Kuin kuolla kanssa armaansa,
    Ja yhtyä taas tuolla
    Ijäisen ilon taivaassa!»

    lauloi hän.

    »No, vihdoin viimein olet täällä!» huusi lihava rouva, kun hän miehensä huomasi. »Missä, Jumalan nimessä, olet ollut? Mikä tärkeä syy sai sinun tämmöisenä iltana ulos kaupungille, varsinkin kun meillä on niin harvinainen vieras, ystäväsi poika Ruotsista».

    Kauppaneuvos ei siihen vastannut mitään, silmäili vaan pikaisesti ympärilleen ja lähestyi pianoa, jonka vieressä Albert seisoi. Albert oli ennättänyt mennä häntä vastaan muutamia askeleita. Lovisa taasen innostuneena jatkoi isästään huolimatta:

    »Ei loista lempi täällä.
    Tääll' yksin suru vallitsee...»

    »Hm!» ärjäsi isä. »Lopeta siihen! -- Minulla on vähän sanomista Teille», lausui hän, kääntyen Hirtsiin. »Seuratkaa minua!» Ja ukko Loo meni Albertin kamariin.

    »Korvat auki nyt, Albert!» ajatteli nuori herra itsekseen, kun hän kauppaneuvosta seurasi.

    Mitä he kamarissa puhuivat, tulisi liian pitkäksi sanasta sanaan kertoa. Vaikka viha ilman mitään järjestystä kiehui kauppaneuvoksen sydämessä, ei hän kuitenkaan heti tätä vihaansa näyttänyt. Hän vaan tarttui siihen keskusteluun, joka heillä oli ollut ennenkuin hän iltapäivällä oli palannut konttoriinsa.

    Hän rupesi tiedustelemaan tuosta summattomasta voitosta, joka oli saatu nuoren Hirtsin toimella, ja kun Albert nyt suoraan tunnusti, ettei hän vielä ollut siihen asiaan ryhtynyt, mutta että hän heti naimisensa jäljestä olisi siihen ryhtyvä, sittenkuin olisi saanut kuulla appensa neuvoja, ja että hän nyt vaan ilmanaikojaan huvikseen oli kertonut kauppa-asian jo tehdyksi sekä että hän näin kyllä voi hyvin tehdä, koska asia oli niin varmaan onnistuva, että rahat olivat jo saatuina pidettävät -- niin kauppaneuvos äkkiä keskeytti häntä huutaen: »Niin olet sinä valehtelia, petturi, konna!

    Ja kaikki on totta, mitä sinusta tiedän... Naimisesi jäljestä!... Siitä naimisesta ei tule mitään, ei tässä eikä tulevassa maailmassa!»

    Albert oli kummastellen katsovinansa kauppaneuvosta. »Ja miks'ei?» väitti hän. »Minähän olen voittanut neiti Lovisan sydämen. Ettehän toki peruuta sanojanne tuon pienen, viattoman valheen tähden, joka kumminkin kohta on todeksi kääntyvä. Itsehän te minua vävyksenne olette pyytänyt... Mitä järjestystä tämä on?»

    »Järjestys! Vaiti! Lue nämät ja vastaa sitten!» ärjäsi ukko.

    Värisemistä teeskennellen otti Albert vastaan kirjeet. Niitä lukiessaan koitti hän ikäänkuin hämmästyneenä purra huuliansa. Sitten iski hän silmänsä kauppaneuvokseen; mutta kun hän tämän silmät havaitsi itseensä käännetyiksi, käänsi hän omat silmänsä heti toisaalle. Näin teeskennellen sai hän kauppaneuvoksen yhä varmemmin uskomaan kirjeiden totuutta. Ja mitä voikaan kauppaneuvos muuta uskoa, kun Albert kirjeet luettuansa siinä seisoi niinkuin ainakin kukistunut, joka ilkitöistä on tavattu. Kauppaneuvos ei enää epäillyt rahtuakaan. Nuori Hirts oli suurin konna maailmassa, ja semmoiselleko isä antaisi tyttärensä?

    Kauppaneuvos hymyili -- jota hänen ei kukaan muistanut ennen tehneen -- hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on ollut joutumaisillaan uhkaavaan vaaraan, mutta omalla nerollaan on tullut vaaran suuruuden tietämään ja on osannut sitä välttää -- hymyili ja katsoi nyt sanaa sanomatta kukistunutta uhriansa. Albert siinä vähän aikaa seisoi sanaa virkkamatta hänkään. Mutta yhtäkkiä ojensi hän vartaloaan ja sanoi: »Herra kauppaneuvos! Uskokaa minua, tämä kaikki, mitä näissä kirjeissä luette, on sulaa valhetta alusta loppuun!» Mutta tämän sanoi hän äänellä, joka myönsi kaikki todeksi.

    Kauppaneuvos ainakin piti tämän puolustuksen kokeena päästä vapaaksi kanteesta, jonka selvimmät todistukset olivat todeksi näyttäneet.

    »Jos et olisi ystäväni Hirtsin poika, ystävän, jonka tämä käytöksesi ja rikoksesi varmaankin hautaan vie, panettaisin minä sinut kiinni ja lähettäisin takaisin ... mutta nyt, mene, kunnoton, mene minne tahdot, kunhan vaan paikalla siirryt minun huoneestani...» Kauppaneuvos lausui tämän hänelle kyllä pitkän lauseen niin liikutettuna, että se koski Albertin sydäntä.

    »Te niinmuodoin ajatte minun ulos jouluaattona huoneestanne, ja syynä siihen on, että uskotte jonkun kadehtivan valehtelian nimettömiä kirjeitä enemmän kuin minua. Minä en voi tätä estää, mutta kun on ehtinyt joku viikko kulua, kadutte varmaan, mitä nyt vihassa teette».

    Kun Albert tämän sanoi, oli hän itse liikutettu ja olisi nyt aivan mielellään tunnustanut, että hän itse, eikä kukaan muu, oli kirjoittanut nuo valheelliset kirjeet. Mutta silloin olisi hänen täytynyt mainita, mitkä syyt hänen olivat siihen saaneet, ja silloin...

    Jumala tiennee, miten silloin olisi käynyt. Hän vähän mietti tunnustaa kaikki, vaan neiti Lovisa muistui samassa hänen mieleensä ja: »ennen kuolema, kuin elää sidottuna siihen kyöpeliin», oli hänen päätöksensä.

    »Minua on pahasti loukattu» -- lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään vastannut. »Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä enää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi».

    »Mieleen! Järjestys, poika!» huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt entiselleen takaisin.

    »Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos huoneestani paikalla tahi... Järjestys!»

    »Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle morsiamelleni jäähyväisiä sanomatta» -- virkkoi Hirts ja alkoi sitoa kiinni kapusäkkiään. -- »Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että suotte minulle hevosen kestikievariin».

    »Se odottaa teitä jo kadulla», oli kauppaneuvoksen vastaus.

    Albert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni sitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti hän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.

    »Jumalan kiitos, että se on loppunut!» -- huokasi hän ovesta etuhuoneesen päästyään. »En toiste rupea tämmöisiin. En!» -- Pari kolme askelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän äkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän seisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja heitti sisälle vähäisen vakan.

    Tämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut Albert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan kamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti vain sekunnin.

    »Kuulutteko taloon?» kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten kuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.

    »En!» vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa kysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.

    »Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?»

    Neitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi sisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa seisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän luoksensa.

    »Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi, tyttäreni ei siitä huoli!» huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin takaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.

    Molemmat, sekä Albert että Ellen Burg -- lukiani on jo luultavasti neitosen arvannut häneksi -- pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille itsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen ymmärsi. -- Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään vakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu kirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:

    »Jos sa kuljet repaleissa
    Tahi silkkiin puettuna,
    Mulle rakas olet aina.
    Onneni ja kunniani
    Päivänä sä tätä kanna;
    Niinpä tietää antajaki,
    Ettei ole halpa sulle».

    Tämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja oli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien salissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.

    »Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!» sanoi Albert yhä vielä kummastelevalle neitolle. »Lähtekäämme; minä tahdon teille selvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta».

    Ellen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun nuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi lähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin totella.

    Kun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin viedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle kertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät jutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse siihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin, kuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken kerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli.

    Ellenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi vanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan isoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. -- Ellenin kodin edessä, johon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert olisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki kiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan, ainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä luvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan rouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että Ellen saisi pitää lahjan.

    Ellenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta.

    Mitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili Elleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen ajatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut omaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti vaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt.

    Kohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä olivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. »Ellen Burg! Burg!» kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan kestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta missä, sitä hän ei voinut muistaa.

    Kestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian kruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä ystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden kesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen luona.

    Seuraavana aamuna nähtiin nuori Hirts kruununvoudin kanssa kirkossa.

    Vouti oli samaa luonnetta kuin nuori sankarimme, vaikka oli häntä kymmenen vuotta vanhempi. Tämä samanluontoisuus oli rakentanut ystävyyden heidän välillänsä. Tosin oli vouti vähän nuhdellut ystäväänsä, joka, niin arveli vouti, oli pilaansa liian pitkälle jatkanut. Mutta kun asia kumminkin näkyi onnellisesti päättyvän, ei hän saattanut olla pilalle nauramatta. Toinen seikka astui myös voudin huomioon jo illalla ja vielä enemmän jouluaamuna, nimittäin se, että hänen mielestänsä suuri muutos oli nuoressa herrassa tapahtunut.

    Tämä, joka ennen tuskin voi sanaa sanoa siihen pilaa laskematta, oli nyt miettiväinen ja totisempi kuin ennen. Vouti ei arvannut siihen oikeaa syytä, sillä Albert oli vaan sivumennen kertonut yhteensattumisestaan neiti Ellenin kanssa. Vouti koetti kaikin tavoin huvittaa vierastaan, mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän rupesi jo arvelemaan, että Hirts katui tekojansa. Jos olisi vouti arvannut, mikä muutoksen Albertissa oli vaikuttanut, olisi Albert parka joutunut samallaisen pilan esineeksi, jota hän itse oli niin suuressa määrin harjoittanut.

    Kirkossa oli nuori herramme tarkastellut joka ainoaa naista, jota sopi näkemään, löytääkseen eilisen tuttavansa neidon, mutta se ei hänelle onnistunut. Kirkosta lähtiessään tunkeusi hän väkijoukkoon ja pääsi siten, kuten tahtoikin, kruununvoudin nähtävistä. Kruununvouti odotti kauvan häntä, mutta kun ei häntä näkynyt eikä kuulunut, palasi hän yksin kotiin mumisten: »Mitä hullua hänellä taasen onkaan mielessä!»

    • * * * *

    Kuten lukia muistanee, astui Ellen vanhan lesken, rouva Burgin, saliin juuri silloin, kun jo Maurits oli lähdössä häntä hakemaan. Vanhuksen kysymykseen, missä Ellen oli viipynyt ja miksi hän toi joululahjan takaisin, nuori tyttö kertoi kaikki todenmukaisesti. Rouva ja Maurits kuuntelivat kummastellen tytön kertomusta. Heidän oli mahdoton ymmärtää, miksi kauppaneuvos ei sallinut Lovisan ottaa vastaan kallista lahjaa. Mutta kun sittemmin Ellen puhui nuoresta herrasta ja mainitsi hänen Albert Hirtsiksi, nousi vanha rouva äkkiä, ja hänen kasvonsa punastuivat.

    »Hän oli Ruotsista? Niinhän sanoit. Kauppias? Kysyitkö hänen isänsä nimeä...? Mutta, se on tosi, sitä et sinä tiennyt kysyä. Kerro, mimmoinen oli hän muodoltaan?

    »Hän on ehkä teille tuttu?» kysyi Ellen kummastellen, kun huomasi vanhuksen innon.

    »Minä tunsin nuoruudessani erään kauppiaan, jonka nimi oli Hirts» -- vastasi rouva. -- »Mutta kerro, mimmoiselta hän näytti, tämä, joka sinulle silkkihameen antoi?»

    Ujostelematta vastasi Ellen: »Hän on kaunis. Hänen silmänsä ovat suuret ja mustat, ja kun hän ne johonkin iskee, luulisi hänen silmäyksensä menevän läpitse. Aivan pitkä hän ei ole, noin tavallinen. Hänen otsansa on korkea, hänen poskensa punaiset. Mutta, äiti, en minä osaa»... Ja hämärä, selittämätön tunne keskeytti Ellenin kertomuksen.

    »Mustat, suuret, läpitunkevat silmät!» mumisi vanhus. Kuultavasti lisäsi hän: »Sinun ei sitä tarvitsekaan. Minä tunnen hänen ... en häntä, vaan hänen isänsä. Hän, tämä Albert, on minun serkkuni Aksel Hirtsin poika, ... tahi pojan poika! Ellen, se suku on hyljännyt isoäitisi!

    Aksel Hirtsille minä kirjoitin, kun hätäni suurin oli; mutta hän, äitini sisarenpoika, ei vastannut. Voitko sinä tältä nuorelta Hirtsiltä ottaa vastaan lahjaa, jota sinulle tarjotaan siitä syystä, ettei neiti Loo siitä huolinut? Voitko nyt, kun jotenkin toimeen tulemme, ottaa vastaan lahjan siltä, jonka isä ei äyrilläkään lievittänyt isoäitisi hätää?»

    »En ymmärrä, rakas äiti», vastasi Ellen, »mitä yhteyttä on isän kovuudella ja pojan anteliaisuudella. Tosin minua kummastuttaa, että hän lahjaa minulle tarjosi, mutta ehkä hän nimen kuultuaan tiesi, että me olemme sukulaisia... En vielä hänen lahjaansa vastaanottanut, vaan tahdoin kysyä siihen teidän lupaanne. Ja huomenna tulee hän tänne sitä kuulustamaan!»

    »Hän tulee tänne!» mumisi taasen vanhus, ja mitä vielä kukistamatonta hänessä eli, kohosi tätä ajatusta vastaan. »Hän tulee tänne pilkkaamaan meidän köyhyyttämme, tulee tarjoomaan minulle armolahjoja. Ei ... ei koskaan!»

    »Sitä hän ei tee, äiti!» väitti Ellen vakavasti. »Hän ei käyttäynyt minua kohtaan kuten tavallisesti kaupungin herrat. Minä takaan, että hän on hyvä, vaikka hänen isänsä olisi ollut kuinka paha tahansa. Olipa isoisäni hyvä, vaikka hänen veljensä oli paha!»

    Rouva istui kauan aikaa ääneti. »Sinä olet oikeassa, Ellen!» sanoi hän vihdoin. »Sinun nuori sydämesi osaa tuomita paremmin kuin minun, johon viha ja intohimot ovat vaikuttaneet. -- -- Mutta, lapset, ruoka on jo jähtynyt. Käykäämme nyt jo syömään ja sitte levolle, jotta huomenna jaksamme kirkkoon mennä!»

    Lapset tottelivat vanhuksen käskyä. Kun he pöydästä nousivat, ei enää sanaakaan puhuttu päivän tapauksista. Vanha rouva alotti jouluvirren, johon nuoret yhtyivät.

    Seuraavana päivänä, joulupäivänä, kun kirkosta väki tulvasi, nähtiin nuoren miehen seisovan rouva Burgin huoneen edessä. Hän oli kahdesti koittanut ovea avata, mutta molempina kertoina huomannut, että ovi oli lukittu. Hän ei kumminkaan siirtynyt pois, vaan seisoi siinä odottaen.

    Varsin kauan ei tarvinnut hänen siinä seisoa, sillä pian näki hän katua pitkin niiden tulevan, joita hän odotti. Hän meni kulmaan saakka heitä vastaan, ja kun hän pian odotettuja tapasi, huomasi hän myöskin kauppaneuvoksen, jota hän tervehti; mutta tämä meni suorana kuten ainakin matkaansa tervehdykseen vastaamatta.

    »Tässä on hän, josta minä eilen puhuin, äiti!» sanoi Ellen, kun hän nuoren herran huomasi. Mutta vanha rouva oli jo nähnyt Albertin, ja tämä näkö sai hänen nojaumaan Ellenin käsivartta vastaan raskaammasti kuin ennen. Albert tervehti Elleniä kuten ainakin ja kertoi sitten kohteliaasti, miten hän tältä nuorelta tytöltä illalla oli saanut luvan käydä vanhaa rouvaa tervehtimässä.

    »Tervetullut, hyvä herra!» vastasi vanhus. »Tervetullut köyhän asuntoon!»

    Jos olisi joku voinut nähdä näiden molempain, vanhan rouvan ja nuoren herran, sydämiin tässä, olisi hän niissä kummia havainnut. Taistelu vanhan rouvan sydämessä loukatun ylpeyden ja nöyryyden välillä ei ollut sammunut, Muisto siitä häväistyksestä, jonka Albertin isä oli tehnyt häntä vastaan, kun ei edes vastannut hänen kirjeesensä, hämmensi hetkeksi kaikki vanhuksen hyvät päätökset, semmenkin kun hän tässä luuli näkevänsä isän pojan muodossa. Sillä tämmöinen ulkonäöltään, aivan tällainen oli isä nuorena ollut. Mutta kuta enemmän rouva tarkasteli Albertia, sitä enemmän katosi katkeruus hänen sydämestään.

    Isä oli ollut juro, vakava ja jo nuorenakin vähän kummallinen; hänen poikansa oli iloinen ja suora. Vanha rouva vertaili isää ja poikaa, ja voitto vaa'assa kallistui pojan puolelle.

    Vähän tiesi Albert näistä vanhan rouvan ajatuksista. Albert ei rouvaa suuresti muistanutkaan. Hän katseli ainoastaan Elleniä. Jo illalla oli neidon kauneus häneen sattunut; mutta nyt päivän valossa, kun hän näki Ellenin, jonka poskille jouluaamun raitis ilma oli nostanut kauniit ruusut, nyt ei hänellä olisi ollut sanoja, joilla kertoa, kuinka ihana Ellen oli, jos hänen olisi pitänyt Elleniä ylistämään ryhtymän. Kun hän sen lisäksi pian huomasi, kuinka teeskentelemätön ja yksinkertaisesti kasvatettu Ellen oli, kietautui hän pääsemättömästi niihin pauloihin, joita rakkauden ja lemmen kutomiksi sanotaan.

    Hän oli rouvan huoneesen tultuaan kummeksinut niitä vanhanaikuisia huonekaluja, joita hän siellä näki. Hän alkoi puhua niistä, jotta voisi viipyä niin kauan kuin suinkin mahdollista olisi. Vanha rouva lausui, että nämä huonekalut kerran olivat olleet hänen lapsuutensa kodissa.

    Siihen keskeytyi vanhan rouvan selitys, ja siinä nyt seisoi Albert, tietämättä mitä ottaa edelleen puheensa aineeksi.

    Vihdoin sanoi hän: »Teidän nimenne on Burg; minusta on kuin olisin kuullut tämän nimen ennenkin, mutta missä, se on minun mahdoton sanoa».

    »Te olette siis kuullut minusta puhuttavan» -- vastasi siihen vanhus, ja entiset liikutukset, jotka hänessä olivat heränneet, kun hän Hirtsin nimen kuuli, saivat taasen vallan hänessä. Hän piti Albertia halveksianansa, ja tämä tunne sai hänen ääneensä jotakin katkeraa, kun hän lisäsi: »Mutta siitä ajasta, jona isänne minusta puhui, on luultavasti monia vuosikausia kulunut».

    »Isäni!» kertoi Albert ja katseli pitkään rouvaa. »Niin oikein! Isäni olen kuullut sitä nimeä mainitsevan; mutta jos hän teistä puhui, niin tuntee hän teidät ja te tunnette hänet».

    Vanha rouva huomasi nyt sanoneensa jotakin, jota hän ei olisi tahtonut sanoa. Mutta kun hän samassa huomasi, ettei Albert tiennyt hänen ja isänsä sukulaisuudesta, voi hän pian saada tämän ajatuksen nuorukaisessa unohtumaan.

    Yhtä ja toista päivän asioista puhuivat he sitten, mutta tämä puhe kävi puoliväkisin, ja pian huomasi Albert yhä selvemmin, että hänen olonsa siellä ei ollut rouvalle mieleen. Mutta ei hän kumminkaan tahtonut lähteä; hän ei vielä ollut saanut puhua sanottavasti mitään Ellenin kanssa, ja Ellenin tähden hän juuri oli tullut. Vihdoin oli hän pakosta valmis lähtemään; mutta silloin esti häntä vanha rouva.

    »Te olette antanut minun tyttärentyttärelle», sanoi hän, »kallisarvoisen lahjan, jota hän ei voi vastaanottaa ja jota hän ainakaan ei voi käyttää, sillä ei se hänelle sovi. Mutta sanokaa, mikä sai teidän antamaan sen hänelle, kun se toiselle oli määrätty?»

    »Se, jolle se oli määrätty, ei huolinut siitä» -- vastasi Albert. -- »Minä en siis mitään sillä tee, ja niin ollen kenelle se paremmin sopii kuin juuri neiti Ellenille?» Albertin äänessä oli jotakin rukoilevaista, ja hänen silmistänsä loisti valo, joka sanoi, että hän loukkautuisi, ellei Ellen ottaisi lahjaa vastaan. Samassa huomasi hän myöskin ilokseen, että Ellen rukoilevin silmin katseli vanhusta, ja kun hän tämän huomasi ilokseen, näki hän, että he, Ellen ja hän, olivat tässä liittolaisia vanhaa rouvaa vastaan.

    Vanha rouva pudisti päätään ja katseli Elleniä. Mutta Ellen ei sanonut mitään. Silloin lausui vanhus: »Vastaa itse, Ellen, voitko vieraalta, jonka ensi kerran näet, ottaa tämän lahjan vastaan?»

    »Jos ei se ole teidän tahtoanne vastaan» -- vastasi Ellen ujosti.

    »Pidä se sitte!» sanoi rouva ja jatkoi Albertiin kääntyen: »Minä kiitän teitä!»

    Ellen ei nytkään sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että hän oli iloinen vanhuksen lupauksesta. Vaikka Ellen oli kaikkea ylpeyttä vailla, vaikka tuo lahja oli niin kallis, että hän hyvin ymmärsi ei voivansa sitä koskaan käyttää, oli se kumminkin hänelle suuresti mieluinen. Hän oli itse ommellut sen, ja sitä tehdessään oli hän ajatellut: »Tuleeko koskaan aika, jolloin itse saan tällaisen». Tässä ajatuksessa oli lapsellisuutta; sen juuret eivät tuota etemmäksi ulottuneet. Mutta nyt, kun tämä kallis joululahja oli hänen omansa, oli hän siitä iloinen, niin kuin lapsi, joka on saanut nuken. Että antaja oli outo vieras, se ei ensinkään häntä arveluttanut.

    Teeskennellä hän ei osannut; siis ei hän salannut, että hän mielellänsä otti vastaan, mitä vieras tarjosi.

    Nyt ei enää Albertilla ollut syytä viipyä, vaikka hän mielellänsä olisi viipynyt. Ja kun hän nyt jäähyväisensä sanoi, ei pyytänyt kukaan häntä viipymään. Ellenin silmistä loisti ujo kiitollisuus, kun hän jäähyväiset sanoi; vanhan rouvan käsi vapisi vähän, kun se puristi Albertin tarjottua kättä.

    Hän lähti. Mutta kun hän kadulle tuli ja sieltä katseli tuota vähäistä huonetta, missä Ellen asui, lupasi hän itsekseen, ettei tämä hänen käyntinsä olisi viimeinen. Ellenin kuva, hänen lapsellisuutensa, hänen teeskentelemättömyytensä oli syvästi vaikuttanut Albertiin, ja hän oli suutuksissansa itselleen siitä, että hän mielestänsä niin tylysti oli käyttäinyt Ellenin luona.

    Albertilla oli ollut mielessä kohta palata Ruotsiin, kun hän oli saanut naimiskauppansa ukko Loon tyttären kanssa tyhjään raukeemaan. Mutta nyt, kun hän oli Ellenin nähnyt, ei hän enää lähtöä ajatellut. Hänen ystävänsä Troberg oli miettiväinen, kun hän ei tiennyt, mikä Hirtsiin oli mennyt; hän näki hänen aivan muuttuvan ihan toiseksi mieheksi.

    Albert ei myöskään sanonut muutoksen syytä. Tuskinpa tiesi hän itsekään, että hän oli muuttunut. Hän kulki usein ulkona, mutta missä hän kulki, sen hän salasi.

    Miten olikaan, oli kaupungissa päässyt kiertämään uutinen, että neiti Lovisalla oli ollut kosia, ja tiedettiinpä vielä sekin, kuka tämä kosia oli. Mutta miten tämä kosiminen oli päättynyt, siitä puhuttiin eri tavoilla. Kaupungin herrat tahtoivat lyödä veikkaa, että Hirts oli antanut Lovisalle rukkaset, semmenkin kun joulusta saakka ei kauppaneuvoksen tytärtä missään nähty, ja vieläpä siitäkin syystä, että kauppaneuvos oli entistä kärtyisempi.

    Puotipojat kauppaneuvoksen luona olisivat voineet siihen kertoa kertomuksen, miten kauppaneuvos, kun hän joulupäivänä tuli kotiinsa, oli siellä tavallista kiivaammin huutanut »järjestystä» huomattuaan, että hän eilen oli unohtanut pyyhkiä kuluneen päivän konttorialmanakasta. Tällaista seikkaa ei ollut tapahtunut ukolle koskaan ennen. -- Kaupungin naiset pitivät Lovisan puolta, vaikka ei kukaan heistä voinut kehua olevansa läheisemmässä tuttavuudessa kauppaneuvoksen tyttären kanssa.

    Joulun ja uudenvuoden välillä oleva viikko oli kulunut. Vielä oleskeli Hirts kaupungissa. Joka päivä nähtiin hänen kadulla kulkevan. Hän oli herättänyt kaupunkilaisten huomion. Hänestä puhuttiin paljon, mutta ei hänestä kumminkaan varmasti mitään tiedetty. Eräänä päivänä -- hän oli jo silloin ollut kolmatta viikkoa kaupungissa -- tuli hän kiireesti ystävänsä Trobergin kamariin, ja nyt loisti entinen viekas ilo hänen silmistänsä.

    »Minä kiitän sinua hyvästä toveruudesta ja sanon sinulle jäähyväiset»

    • alkoi hän. »Mutta minä palaan tänne pikemmin kuin ehkä luulet.

    Toivota minulle onnea: minä olen kihloissa!»

    Ystävä katseli kummastellen ystäväänsä. »Kihloissa! Neiti Loon kanssa?

    Minä toivotan onnea!»

    »Neiti Loo? Kuka lempo hänestä puhuu! Ei, ystäväni, ei! Minun morsiameni on neiti Ellen Burg».

    »Vai niin!» -- huusi vouti. »Sekö se sitten oli se vetonuora, jota meidän tulee kiittää sinun täällä viipymisestäsi. Mutta miten ja kuinka sinä olet tullut tutuksi hänen kanssansa, sitä en ymmärrä. Totta puhuen: jos hänen olet voittanut, toivotan sinulle sydämestäni onnea.

    Minä ajattelin», jatkoi vouti, kun Albert ei mitään vastannut, mutta ainoastaan hymyhuulin häntä katseli -- »minä ajattelin, että viipymisesi syynä oli pelko, ettet muka uskaltanut lähteä isäsi luo, kun juttu Lovisan kanssa niin onnettomasti loppui. Mutta kerro, kerro, ystäväni; sillä taasen vaivaa uteliaisuus minua!»

    »Tässä ei ole paljon kerrottavaa» -- vastasi Albert -- »minä tulin, näin ja voitin. Vaikka totta puhuen voitto istui lujassa ja vaikea oli minun se saada».

    Ja nyt kertoi hän, mitä jo lukia tietää. Ja sitten kertoi hän, mitä lukia ei vielä tiedä, miten hän toisena joulupäivänä oli mennyt Ellenin kotiin, miten vanha rouva oli kylmästi hänet vastaanottanut. Hän ei ollut tuosta kumminkaan mitään huolinut. Hän oli esittänyt, että Maurits lähtisi hänen kanssansa Ruotsiin ja rupeisi siellä kirjuriksi kauppahuone Hirtsin konttorissa. Tuohon esitykseen ei ollut rouva ensin vastannut mitään. Se oli hänessä taasen herättänyt noita katkeroita ajatuksia. Maurits, Ellenin veli, oli ilomielisenä heti tarttunut esitykseen.

    Asiaa ei voitu kumminkaan niin paikalla ratkaista. Se olikin juuri mitä Albert toivoi, sillä nyt sai hän tilaisuutta ja syytä käydä rouva Burgin luona. Hän kävi siellä nyt joka päivä ja voitti, vaikka vähitellen, vanhan rouvan suosion ja, vaikka hän sitä silloin ei vielä tiennyt, Ellenin sydämen. Niin oli Albert parin viikon kuluessa ollut jokapäiväinen vieras rouva Burgin luona, kun hän eräänä päivänä satunnaisesti tapasi Ellenin yksinään kotona.

    Tällaista hetkeä oli Albert kauan toivonut; nyt oli semmoinen hetki tullut, ja hyväkseen tiesi Albert sitä käyttää. Miten ja kuinka hän Ellenille avasi sydämensä, mitä hän puhui, minkä vastauksen hän tältä nuorelta, teeskentelemättömältä lapselta sai, heittäkäämme se kertomatta, koska Albert itsekin, kun hän tästä ystävälleen kertoi, aivan sivumennen vaan tästä mainitsi.

    »Minä olin voittanut» -- kertoi Albert, jos nyt hänen omilla sanoillaan puhumme -- »minä olin voittanut; Ellen oli minun. Hänen huulillansa lepäsi minun suudelmani, hänen ujoudesta punastuneet poskensa minun onnesta tykyttävää sydäntäni vastaan. Onnellisuudessamme ei ollut kumpikaan meistä huomannut, että vanha rouva oli tullut sisälle. Me istuimme, näet, tuossa pienemmässä kamarissa. Vanha rouva oli nähnyt, oli ymmärtänyt. Suorana, kunnioitusta vaativana seisoi hän siinä ja tarkasteli meitä silmäyksillä, joista minä turhaan koetin lukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Kun Ellen hänen näki, vaaleni hän.

    Hän muisti tuossa nyt vaan, kuinka pian, kuinka vastustamatta hän oli seurannut nuoren, viattoman sydämensä halua, ja hän pelkäsi vanhuksen suuttumusta.

    »Minäkin pelkäsin» -- jatkoi nuori kauppias -- »minäkin pelkäsin, mitä tähän vanhus sanoisi; sillä minä tiesin, että Ellen oli häneen liittynyt rakkauden siteillä, jotka olivat lujemmat kuin ne lemmen siteet, joihin minä olin hänet kietonut. Minä lähestyin vanhusta hiljaa, ja hän antoi minun lähestyä sanaa sanomatta. Hänen kasvoissansa kuvastui nyt, mitä hänen sydämessään liikkui; mutta minä en ymmärtänyt lukea näitä kuvauksia.

    Hänen silmänsä synkistyivät, hänen kasvonsa näyttivät kovilta, ja minä jo luulin niistä näkeväni tuomioni; mutta synkkyys katosi vähitellen, lempeys ja hellyys voitti, ja vihdoin ojensi hän kätensä ja sanoi: 'Sovitus etsii vihdoin minuakin! Herra Hirts! Mitä olette tehnyt? Te olette salaisesti vietellyt minun lapsellisen Ellenini sydämen. Ellen rakastaa teitä, minä tiedän sen paremmin kuin hän sitä itse tietää. Te rakastatte häntä, minä ainakin toivon sitä.

    Siinä on Ellen; hän on teidän. -- Nyt on sydämeni pehmennyt, viha on siinä sammunut?' -- Ja vanha rouva tarttui punastuen Ellenin käteen ja toi tämän minun käteeni. 'Serkkuni pojalle, Aksel Hirtsin pojalle, annan minä tyttärentyttären'. -- Ja nyt vähän ajan takaa kertoi hän, että me olimme jotenkin läheisiä sukulaisia. -- -- Ellen on minun, ja huomenna lähden minä Ruotsiin viedäkseni tämän odottamattoman uutisen vanhalle isälleni».

    Kun vouti kuuli tämän ystävänsä kertomuksen, oli hänellä mielessä käyttää tätä ivaksi, ja hän olikin juuri hymysuin sanoa jonkin lystilauseen; mutta kun Albert oli puheensa lopettanut ja vouti näki, miten ilosta loistavana ystävänsä siinä seisoi, ei hän hennonut sanoihin pukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Albertin rakkaus oli saanut kokonaan entisen lapsellisen, ajattelemattoman nuorukaisen toiseksi ihmiseksi. Ellenin tähden eli hän.

    Tämä tyttö oli hänelle kaikki, sen huomasi vouti, ja sen sanoivat Albertin ilosta loistavat silmät.

    Kauan istuivat tänä iltana ystävät kahden kesken puhellen. Pari kertaa oli vouti ottanut puheeksi kauppaneuvoksen; mutta nuori kauppias oli aina kääntänyt puheen toisaalle. »Älä puhu hänestä; minä luulen, että ajattelemattomuudessani tein pahasti, vaikka minun tulee kiittää tätä ajattelemattomuutta siitä, että nyt olen onnellinen» -- lausui hän viimein. Mutta ennen kuin he erkanivat, sanoi hän itse: »Jos isäni saa tietää, miten minä Lovisasta pääsin, niin pelkäänpä, mitä siitä seuraa».

    Leskirouva Burgin köyhässä asunnossa oli myöskin muutos tapahtunut.

    Ellen, tuo nuori, kukoistava ruusu, joka vasta ikään on lapsi, oli ijäksi jättänyt taaksensa lapsuuden ajan. Ennen oli koti hänen koko maailmansa, vanhan äitinsä äidin suosio hänen arvoisin palkkansa.

    Pienuudesta saakka oli työ ollut hänelle rakas, sillä vanha rouva häntä kiitti, kun hän oli uuttera. Joskus, kun hän vanhemmaksi tultuaan itselleen salli jonkun lomahetken, käytti hän sen samalla tavalla kuin tällainen lomahetki häneltä pienenä ollessa oli kulunut: lapsellisissa leikeissä veljensä kanssa. Mitään suurta maailmassa ei hän ollut oppinut. Mutta hänen nerokas sielunsa käsitti pian, ja aavistuksena eli hänessä se tieto, josta hän ei ollut osalliseksi päässyt. Hellyys voitti hänessä kaikki.

    Tällainen oli hän, kuten vasta puhjennut ruusu, joka päivän kevätsäteille kukkansa avaa. Tällainen oli hän, kun nuori kauppias astui hänen kotiinsa. Tosin oli hän ennenkin nuoria miehiä nähnyt, nuorten miesten parissakin ollut, mutta kukaan niistä ei ollut hänessä mitään vaikuttanut; ei ollut myös kukaan niin kohdellut häntä kuin tämä muukalainen.

    Tämä oli näiden kahden viikkokauden kuluessa vanhan rouvan kuullen selittänyt hänelle asioita, jotka hänelle olivat olleet tuntemattomat, kertonut kansoista ja ihmisistä kertomuksia, jotka olivat laajentaneet nuoren neidon katsantoalaa. Nuori kauppias oli sen lisäksi uskaltanut jättää valitullensa lainaksi koko joukon kirjoja, joita hän ei enää vaatinut takaisin. Näinä päivinä oli Ellen Albertin parissa ollut onnellisempi kuin ennen.

    Hän huomasi sen siitä, että hän, kun Albert oli lähtenyt, kaipasi häntä, vieläpä ikävystyi aikojaan, jos Albert joskus viipyi; vieläpä siitäkin, että hän iloitsi, jos Albert, niinkuin tavallisesti tapahtui, tuli varemmin. Ellen ei itse tiennyt, mitä hänessä tapahtui; vasta silloin, kun hän Albertin sylissä lepäsi, ymmärsi hän, miten hänen laitansa oli. Koko rikkaan, nuoren sydämensä oli hän antanut pois, ennenkuin hän sen huomasi; ja poissa oli annettu, sen tunsi hän nyt, poissa ikuisesti.

    Sanoimme jo, että Albert aina yhä enemmän voitti vanhan rouvan suosion.

    Jo ensi päivänä Albertin ollessa vanhan rouvan luona näki tämä, että eroitus oli Albertin ja hänen isänsä välillä. Hän olisi halusta kumminkin sulkenut nuorelta herralta huoneensa, mutta kun esitys, että Maurits lähtisi Tukholmaan, oli päättynyt suostumuksella vanhan rouvankin puolelta, olisi tällainen teko ollut varsin sopimaton. Vanha rouva näki pian, mitä Albertin käynnit tarkoittivat, ja hän huomasi yhtä pian, minkä puolustajan Albert oli voittanut Ellenin sydämessä.

    Hän oli tästä havainnostaan kahdella päällä; mutta samassa kuin hän kuvaili itselleen nuorta Hirtsiä semmoisena kuin hän oli oppinut tuntemaan häntä, välähti kummallinen ajatus hänen mieleensä, ajatus, jota hän ensin koetti karkoittaa, mutta joka yhä useimmin pistäysi esiin ja vihdoin oli anastanut vanhan rouvan mielen kokonaan. Hän päätti silloin olla äänettömänä katsojana, joka ei ryhtyisi näihin asioihin, vaan antaisi niiden muodostua, kuten sallimus säätäisi, mutta kumminkin tarkkana katsojana. Vaan tuskin oli hän tähän päätökseen tullut, kun jo sallimus ryhtyi asiaan ja kerrassaan sai selville sen.

    Vanha rouva synkistyi, kun hän näki Ellenin nojaavan päätänsä Albertin sydäntä vastaan. Solmu oli selviytynyt äkkiarvaamatta; mitä rouva oli ajatellut tapahtuvaksi, se oli tapahtunut, mutta niin pian, niin lyhyen ajan kuluttua, että vanha rouva ei olisi tahtonut uskoa sitä todeksi, ellei hän itse olisi ollut läsnäoleva todistaja. Siinä hän silloin, kuten kuulimme Albertin kertomuksesta, seisoi kauan miettiväisenä, ennenkuin hän oikein kiihkosta vapautettuna pääsi asemaa käsittämään.

    Mutta kun hän omasta itsestään oli tämän voiton saavuttanut, oli myöskin Albert voittanut. Vanha rouva näki tässä tapahtumassa taivaan tahdon, näki surujensa lopun, näki sukusovinnon, ja nämä mietteet saivat ensimäisinä sanat »sovitus etsii vihdoin minuakin!» hänen sydämestänsä puhkeamaan.

    Seuraavana päivänä lähti Albert Ruotsiin.

    • * * * *

    Useita viikkoja oli kulunut. Kaupungissa oltiin ja elettiin kuten ennenkin. Leskirouva Burgin asunnossa ei nähty mitään ulkonaista muutosta. Ellen toimitti askareitaan kuten ennenkin, Maurits kävi koulussa, ja vanha rouva istui keinutuolissaan. Uusi puheen aine oli kumminkin Albertin mentyä tullut perheesen. Ja, kuten arvannette, oli Albert tämä puheen aine. Hän oli luvannut kirjoittaa. Ellen ja vieläpä toisetkin olivat sitä odottaneet, mutta kirjettä ei kuulunut. Kukaan kumminkaan ei pahaa aavistanut, vaikka vilkkaan Mauritsin aika väliin tuli pitkäksi, hän kun toivoi piankin pääsevänsä uuteen ammattiinsa.

    Vihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita kertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli kirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti Albertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä vanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen henki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai aikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä oli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta kumminkin ... Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua lohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi lohdutusta vaatinut.

    »Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis kumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei heti voi entisistä ajatuksistaan luopua» -- puhui vouti ja oli mielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.

    Ellen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa kirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se lukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin aina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä tunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

    Useinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja alakuloisuus astuu rintaamme -- samaten tässäkin. Vouti huomasi pian, että jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi.

    Hän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia semmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen.

    Mutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja arveli: »Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että Albert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on». Tällaiseen mietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen Albertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu.

    Se kuului:

    »Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta
    hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että
    lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! -- Pitkän ja
    vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli
    konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo
    sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän
    ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä
    kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään
    sanomatta.

    Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa
    oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän
    huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan
    viipynyt!' -- Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt
    mitä ajatella. Mitä tiesi hän?... Siinä seisoin, kuten poika, joka
    huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi
    kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan
    vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa.

    Hän hyppäsi
    koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' -- 'Ei
    nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' -- oli
    vastaukseni. -- 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun
    kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului
    sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut
    minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti
    minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen
    mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta
    mitä oli minulla kirjoittaa.

    Sinä tunnet isäni! -- Viikko kului,
    eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni
    rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume
    vaivannut minua.

    »Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman
    tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa
    isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi
    sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei
    ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani.
    Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään
    pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja
    kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko
    arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo
    kolmantena joulupäivänä.

    Minä luin, mitä itse olin tehnyt.
    Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja
    lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin,
    että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä
    kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt
    kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani
    otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen
    yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu
    samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli
    toisellaisia uutisia.

    Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan
    siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä
    olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän
    sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi,
    josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että
    isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis
    pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan
    minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. -- Tämän
    sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä.

    Ellen tuntisi
    kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä,
    samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen
    tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan
    järjestyksen. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta
    tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.

    »Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki
    laatikossa löytyvät kirjeet -- joissa ei kolmatta
    kauppaneuvokselta löytynyt -- kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei
    sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa,
    sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa,
    mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui
    taasen eteeni, iskien silmänsä minuun.

    Minä olin juuri valmis
    alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. --
    'Kauniita uutisia!' -- huusi hän. -- 'Minä panen ainoan poikani
    kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat
    valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä
    hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee
    hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä.
    Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen,
    irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko
    kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.

    »Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä
    tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän
    Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt.
    Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. -- 'Aivan
    oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä.
    'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin.

    Ennenkuin
    kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin
    minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin.
    Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja
    Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän
    kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän
    kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan
    nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät
    kauppahuone Hirtsin kunniaa; minä kirjoitin ne itse, sillä
    ainoastaan tällä tavalla oli minun mahdollista rikkoa se
    liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut.

    Ja, Jumalan
    kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös
    minun morsiantani vastaan laugetkoon teille ikuisesti
    rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.

    »Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä
    et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua.
    Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä
    hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä
    kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni
    siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle
    tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni
    nauramasta. Viha voitti hänessä.

    Hän oli nauranut, niinkuin
    jollekulle mahdottomalle nauretaan. -- 'Vai niin!' sanoi hän
    sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin
    kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä...
    Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä
    omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje
    omistajalle!

    »Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja
    tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin ... sinä
    tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia
    ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee
    tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä
    tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi

    Albert Hirts».

    Näin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön oli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli hänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän pyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua lähettää ystävälleen Ruotsiin.

    »Veljeni!

    »Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet
    ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti
    tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet
    onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi
    on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä
    sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän
    rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä
    seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti
    puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti
    kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut.

    Vaivaa
    saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta
    olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.

    »Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä,
    mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan
    kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan,
    koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo
    väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka,
    kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun
    aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei
    isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein
    epäilyksen alainen.

    Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut
    ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu
    herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä
    isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta
    valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina,
    kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa
    kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti
    Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen
    pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa
    luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet.

    Tässä hänen
    epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun,
    senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei
    todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta
    viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei
    hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa,
    että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen
    isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos
    suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille
    oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen
    tyhjäksi.

    Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa
    ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka
    onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. --
    Eräänä aamuna -- puhui minulle nuori puotipoika -- oli ukko jo
    varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta
    konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys,
    järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin
    ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. -- Niin ovat asiat
    kauppaneuvoksella.

    Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva
    että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona
    ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä
    luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten
    kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan
    ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä
    kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun
    hänellä on isä, jota voipi syyttää.

    Sillä ei rouva Loon eikä hänen
    tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit
    Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. -- Olisipa yksityisiä
    seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä
    luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin,
    niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä,
    sitä sotkuisemmaksi se joutuu. --

    Ystäväsi Troberg».

    Yksinään istui eräänä päivänä vanha kauppias Hirts kamarissaan. Hänen muotonsa oli kylmä. Mitä hän siinä ajatteli, olisi ollut vaikea sanoa.

    Ainakaan ei olisi kukaan voinut aavistaa, mitä hänellä nyt oli tekeillä. Hänen edessänsä pöydällä makasi koko joukko vanhoja kirjeitä ja sohvalla hänen vieressänsä vasta kirjoitettu paperi. Näitä vanhoja kirjeitä hän oli jo osittain lukenut, osittain silmäillyt, mutta suuri läjä oli, johon hän ei vielä ollut kajonnut. Hiljaisesti tarttui hän toiseen kirjeesen toisen jäljestä. Tekikö hän tätä ainoastaan ajan vietteeksi, vai hakiko hän jotakin, sitä eivät ilmaisseet hänen kasvonsa. Silloin aukeni ovi, ja nuori poika astui sisään.

    »Notarius tulee puolen tunnin kuluttua» -- lausui poika.

    »Hyvä!» sanoi vastaukseksi vanha kauppias katsahtamatta sanantuojaa, ja pitkitti yhä entistä työtään.

    Näin askaroitsi hän pitkän aikaa. Yht'äkkiä leimahtivat hänen silmänsä kummallisesti; hän piti kädessänsä kirjettä, jonka sinetti oli rikkomatta. Hän katseli sitä kauan ihmetellen. »Miten tämä on tänne tullut!» mumisi hän itsekseen. Toiset kirjeet, mitkä hänellä oli edessänsä, näkyi hän tuntevan; tämä oli hänelle tuntematon. »Olisiko se voinut olla liitettynä johonkuhun toiseen kirjeesen ja epähuomiossa jäänyt aukaisematta?» lisäsi hän kirjeen pienuutta miettien. Vilahtipa tässä vähän siihen, kuin olisi kauppias ollut tietämätön, mitä tälle kirjeelle oli tehtävä.

    Kirjeet sisälsivät kauppiaan salaisen yksityisen kirjevaihdon; olisiko joku päässyt niihin käsiksi ja salaa sulkenut tämän kirjeen muitten joukkoon? Vihdoin aukasi kauppias sinetin, ja ensi silmäys kirjeesen sai hänen kasvonsa kummallisesti muuttumaan.

    Hitaasti luki hän ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi, ja kun hän ne oli lukenut, pani hän kirjeen pöydälle. »Miten, Jumalan nimessä, on tämä kirje tänne tullut?» puhui hän hiljaa... »Missä on hän nyt?

    Kuollut kaiketi! Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun tämä on kirjoitettu... Mutta jos hän elää vielä, niin tahdonpa kostaa, kostaa niinkuin tapani on. Hän murtui kumminkin, tuo ylpeä olento!... Hänen täytyi katuvaisena tulla minun tyköni... Minä voitin siis!»

    Näin puheli kauppamies itsekseen. Hän eli kaukana nykyisyydestä; hän eli nähtävästi muistoissansa, sillä hän ei huomannut, että ovi aukeni ja eräs kirjureista astui sisälle. Vasta silloin, kun tämä yskimisellä ilmoitti läsnäolonsa, kavahti kauppias ja näki tulian.

    »Tässä on päivän posti!» sanoi kirjuri ja pani pöydälle kauppiaan eteen muutamia kirjeitä.

    »Hyvä!» vastasi kauppias ja nyykähytti päätään ilmoittaen, että kirjuri saisi mennä.

    Pikaisesti silmäsi kauppias kirjurin mentyä näitä uusia kirjeitä. Yksi niistä veti hänen huomionsa puoleensa, vaikka päällekirjoitus oli hänen pojallensa. Tähän kirjeesen tarttui isä äkkiä, ja kursailematta hän rikkoi sinetin ja avasi kirjeen. Hän luki sen, luki kahdesti; kirjeessä oli vielä toinenkin vähempi. Kauppias luki senkin. Katsoja olisi nähnyt, että, kun hän tämän viimeisen pani pöydälle, hänen huulensa vähän vapisivat.

    Hän nousi nyt sohvalta ja kulki huoneen poikki useita kertoja. Aina tuon tuostakin katseli hän vasta luettuja kirjeitä. Yht'äkkiä tarttui hän pöydällä olevaan kelloon ja soitti sitä voimallisesti. »Käske Albert paikalla tänne!» huusi hän palvelialle, joka kellon kutsumusta totellen astui huoneesen. Sitten kulki hän taasen kiireesti edestakaisin kamarissaan.

    Ei tarvinnut hänen kauan odottaa, ennenkuin poika, jota hän ei viikon päiviin ollut nähnyt, astui huoneesen. Mutta kun tämä oli tullut, kulki ukko vielä pari kertaa huoneen poikki, ennenkuin seisahtui Albertin eteen.

    »Junkkari!» alkoi hän.

    Albert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat ja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös leimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.

    »Junkkari!» kertoi isä. »Milloin vietät häitäsi?»

    Tämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä vastausta vienyt. »Keväimen tullessa», vastasi hän jäykästi.

    »Ja mihin muutat asumaan?» kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka sohvalla oli ollut.

    Albertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se ei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja vastasi: »Maailma on suuri ja avara!» Sitten lisäsi hän: »Tuon voitte minulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä!

    Minä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä voi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni.

    Me olemme siis kuitit».

    Vanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu vastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin välähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi eri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit, ennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut pojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama kuin entinen:

    »Saat mennä!»

    Tämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen kupin painumaan toista syvemmälle -- sekä pojassa että isässä. Albert meni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi hänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään; sillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti, kohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja toisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä väli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä oli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä kuin koskaan ennen kamariinsa.

    Hän oli näyttänyt, että hänen rakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.

    Vanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian poikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja tyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän lausui itsekseen: »Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei muuten olisi minun poikani».

    »Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä olisin päässyt onneni perille» -- jatkoi hän kovemmalla äänellä. »Hän on, semmoisena kuin hän on, minun poikani».

    Tämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei ollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan ollut. Tämä kirje kuului näin:

    »Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut
    aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa
    herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana
    siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! Hätä asuu
    huoneessani, köyhyys istuu taudinalaisen vuoteen vieressä.
    Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä.
    Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä
    salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän
    kirjoittaa. Kirjoitettu ... päivänä...

    Serkkusi Eva Burg».

    Näin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin.

    • Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut

    armolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan.

    Eva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä rakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.

    Ne ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt, olivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa tulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään muu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle isälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita poika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli Eva Burgin tyttärentytär.

    Mitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa...

    Poikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen oli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva Burgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai vallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti ukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa, miten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän antoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli ijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä jotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota vanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut.

    Mutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja taasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen kirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut serkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi muuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi sydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli.

    Mutta kumminkin olivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen hyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän tyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka etukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän Albertille oli näyttänyt -- sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti häpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.

    Rangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja ylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan kauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli päällekirjoitus: »Kruununvouti Troberg».

    Mitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa, saamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon kosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta toista kuukautta eteenpäin -- saanemme tähän lopettaa edellisen osan kertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka seuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta jouluaatosta tähän saakka on ollut nimi »Ensimäinen» -- seuraa siis nyt:

    TOINEN.

    Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin, mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt täydellisenä.

    Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin, jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa.

    Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

    Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.

    Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää -- ja se tieto saa hänen väliin nytkin surulliseksi -- tietää syyn, miksi hän niin kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet, jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä.

    Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista Suomeen on vielä vaivaloinen.

    Albert ei siis ole vielä toteen näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. -- Tähän lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta hänen onnensa riippuu.

    Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä vaalenemaan. Hän toivoo.

    Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin kovuudesta.

    Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»

    Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti, eikö niin?»

    Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin.

    Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»

    »Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset teille» -- puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen, vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa tappiotaan».

    Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.

    Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu, oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän itsekseen. »Albert on saava onnensa» -- ajatteli hän. Hän ei osannut aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän suuttunut.

    Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa -- sillä semmoisena piti hän käytöstään -- että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» -- ajatteli hän -- »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen».

    Tällaisilla mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» -- joka ajatus olikin ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.

    Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa, mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä.

    Albert havaitsi tämänkin ja piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa.

    Mutta kumminkin, jos Albert nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa, että ukko oli tappiolle joutunut.

    Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä.

    Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.

    »Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika, että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».

    »Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.

    Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas!

    Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi lähteä».

    Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin ennenkin... Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan muutaman rivin Trobergille».

    Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. -- -- --

    Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:

    »Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin
    sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi
    oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan
    sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin
    sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken
    tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi,
    lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin
    niin, että sinä Ellenistä saat ... ei puolisoa, vaan äitipuolen.
    Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata
    keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä.

    Oliko
    näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa;
    sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja
    tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys
    palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo
    vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä,
    on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli
    nähnyt Ellenin. -- Vasta enemmän.

    Ystäväsi Troberg».

    Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.

    Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin, tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty nyt.

    Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti, lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä salannut Elleniltä.

    »Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse, sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»

    »Minun nimeni on Ellen» -- vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn häntä käskemässä».

    »Ei! Jää tänne, lapsi!» -- lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen. »Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut, eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt.

    Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.

    Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin, mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

    Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut, tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa, vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut toteutunut -- ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi; nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen.

    Hänen sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat, laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.

    Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa lausumaan: »Minun Albertini isä!»

    Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras.

    Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle lykätyksi, -- niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli kummastellen kauppiasta.

    Mutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei olisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä muistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat: »Minun Albertini isä», saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään, ennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta, johon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä olevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt ollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa olisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.

    Mutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on tavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman.

    Niin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta tulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: »Aksel!»

    Oli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille tunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi nuoruutensa rakastetuksi. »Eva!» vastasi hän äänellä, joka ilmaisi suurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena, kauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen edessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset aika oli korjannut. »Eva!» huusi hän toistamiseen. »Herra siunatkoon, mimmoinen sinusta on tullut!»

    »Me olemme molemmat vanhenneet» -- vastasi rouva vakavasti.

    Tämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen, kun hän vastasi: »Niin se on!» Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus selkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin ajellehtuneen mielensä.

    Vanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän tuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti itseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti kummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset olivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa päivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta kumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin viehättävää.

    Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun hän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä kostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli sovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli kestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: »Miksi et, Jumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?» Tässä tuli nyt puheeksi tuo kauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli, minkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.

    Kauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän huomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään kamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän tyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.

    »Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären tulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä», sanoi hän.

    »Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun tyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä kauppaneuvos Loon tyttären kanssa», sanoi vanha Hirts. »Mutta Albert poikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee... Mitä sanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?»

    Vanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa. »Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta mitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai luuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden vuosikymmeniä takaperin?»

    Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».

    Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.

    »Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi paremmassa tallessa minun huostassani».

    »Heitä jo nämä hullutukset!» -- kertoi edelleen vanha rouva.

    »Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».

    Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.

    »Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää arvossa isäänsä ja tottelee häntä».

    Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä yhä enemmän suututti ukkoa.

    »Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».

    Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta.

    Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.

    »Jumalan nimessä!» ... huusi hän...

    Vanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut vimmaan. »Niin se on! Niin se on!» huusi hän. »Ja sen saat itse todeksi todistaa». Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt, otti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.

    »Onko tuo mies tullut riivatuksi?» oli ainoa, mitä vanha rouva osasi sanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä kamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.

    Kauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän, vihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.

    Katselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.

    Miten voi vanha kauppaneuvos? -- Ei huonosti, ei hyvästi, noin keskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut kiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole vaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton.

    Rouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee kihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja, väliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen voi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja Lovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat menneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle Ruotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko: »Järjestys!» -- niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä matkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen kerjäämiseksi.

    Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa oli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren -- »Lovisa kulta» ... »kulta» ja aina »kulta» kuului, kun hän rouvallensa ja tyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin »järjestyskultakin».

    Hän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut kovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun: »Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta», oli rouva taasen laulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko parka oli rukoillut: »Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt pahasti ... mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun hautaan, uh!»

    »Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi parantua?» intti rouva.

    »Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te sen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä ajoitte ulos», löpisi Lovisa.

    »Lovisa kultani...! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut ... kuinka monta niitä sinulla on ollutkaan?» kysyi hiljaa kauppaneuvos.

    »Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala!

    Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä näännyn!»

    Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton tapaus.

    »Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat, ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa vuotavat silmänsä.

    »Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts... »Arvattavasti sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»

    Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut, ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen.

    Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! -- tahi: pönkitse sanatulvasi, sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun kanssasi puhumista, veli Loo». -- Ja tämän sanottuaan vetäysi hän kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli saanut asuntonsa.

    »Hän on raaka ihminen» -- mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei, mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni sanomista?»

    »Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut kerjäläisen vaimoksi».

    »Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.

    »Siinä se nähdään ... siinä se nähdään! Sinä saatat kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.

    Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä.

    Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea, saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen Lovisa, nimen Albert.

    »Oi, minä vaivainen!» -- jatkoi rouva. »Hän, minun tyttäreni, halveksii minua -- hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän...»

    »Äiti, äiti!» lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka puheen hän täten katkaisi. »Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä».

    »Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!» huusi rouva ja nousi äkisti, vaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli unhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen lähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he kauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla, niin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat heidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä lausetta eivät he kuulleet.

    Rouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä toivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava saliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis aika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin.

    Kauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. »Jär ... järj...!» huusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa huutaa: »Järjestys!»

    Kaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun kauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja vetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka, ja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla enemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan ei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan onnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva häpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.

    Ukko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä hänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän kauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua tietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut; pojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä uteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän tahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä, mutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että Hirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko Hirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut.

    Tämä kummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella.

    Päästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: »Järjestys! Täällä puhumme suunavaustakaan saamatta!» Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan onnettomuuden, jonka jo tunnemme.

    Kun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin ennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän unohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin olisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.

    Tämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan riidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle tuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu.

    Kauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan enää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun ukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen mieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.

    Ukko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt sen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt pisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi mitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja Albertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen ilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu.

    Hän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja vastasi: »Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan asia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä».

    Ukko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia antaa rouvallensa ja tyttärelleen.

    Kauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli nyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli samalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä kunniaansa loukkaamatta -- asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen lupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. »Sen asian kyllä Albert ajaa», ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa, puhui hän itsekseen: »En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja hän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän semmoiseen viiriin voi rakastua».

    Illalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää Albertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa

    • peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä

    ajatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista toivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja kumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä miete aivoissansa nukkui hän.

    Varhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen.

    Ellenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle hymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen sydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle nauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään naurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun raittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi -- ukon aivoihin lensi ajatus. »Niin, niin minä teen!» huusi hän. »Unelmat ovat hyvät, sanottakoon niistä mitä tahansa».

    Tämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut, että jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain menestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin ennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä ei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen, joihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus.

    Hän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska nämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa varmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän aikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.

    Näissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt rouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. »Odottakoot!» nauroi hän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin hyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle, jonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä.

    Mitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään Albertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa täynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän oli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan, että ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.

    Seuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi kaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei tällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. »Vai sinä, vanha narri!» mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti

    • ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.

    Sattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat isommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat pyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa, kauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi, mitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa, jota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui sisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut Albertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.

    Kauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän, kuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui häveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin vanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi hänenkin kättään ja sanoi: »Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden kesken teidän kanssanne!»

    Ellen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. »Minulle voitte äidin läsnä ollen sanoa kaikki, -- minulla ei ole salaisuuksia» -- vastasi hän.

    »Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on sanomista!» -- puhui ukko.

    »Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi minulle, niin on kaikki puhe turhaa» -- lausui vanha rouva vakavasti.

    »Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja hänen mietteittensä väliin.

    Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä. jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori Ellen.

    Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena, suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.

    Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea naisväkeä, nuoria ja vanhoja.

    Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä, että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan».

    Tähän ehtoon oli Ellen iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen, ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä, rakastaako hän sinua todellisesti».

    Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan, suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen, jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa rouvaa vastaan.

    Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.

    Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti -- ja tämä hänen lähtönsä tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, -- siitä päivästä oli Ellen parka taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».

    »Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.

    Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan, koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi.

    Kun tästä oli ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut: »Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.

    »Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».

    Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin, ettei äiti herää» -- lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä kamarissa.

    Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi hän.

    Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo, kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon »Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.

    Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa.

    Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä, sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että he niin likellä olivat toisiaan.

    Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita, sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei ikänänsä enää hänestä luopuvansa.

    Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet, Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin -- jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen, missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin, ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen vaimonansa.

    Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat päivästä vietti hän ... missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen, sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä vastauksessa hylkäsi isä poikansa.

    Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri, sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä takaisin, olet ijäksi hyljätty».

    »Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» -- sanoi hän tässä kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää itseni» -- lopetti hän kirjeensä -- »minä olen tästä päivästä alkaen kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».

    Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän pehmennyt», puhui hän.

    »Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt, että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»

    Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja itki.

    Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut, että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin, missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika, ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo.

    Vanha rouva ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» -- sanoi hän Trobergille.

    Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle -- kun vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje isältäsi!» huusi hän.

    »Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa näkevänsä.

    »Se ei ole sinulle, se on minulle» -- vastasi vouti. »Vielä voit päästä onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».

    »Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa olimme tämän kertomuksen alussa. -- »Jollei sinulla ole muuta sanomista» -- pitkitti Albert -- »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».

    »Mutta se koskee sinua ja Elleniä» -- vastasi vouti. »Tuossa on kirje; lue itse!»

    Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»

    »Mutta ehto... Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»

    »Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.

    »Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden.

    Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa ratisee eikä tahdo palaa».

    »Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» --

    »Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», -- sanoi vouti.

    »Ja nyt Ellenin luo!»

    »Mene, sinä onnellinen!» -- puhui Troberg, kun näki ystävänsä kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt, niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».

    Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?

    Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin.

    Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.

    Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä.

    Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä ehto.

    Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän punastunutta Elleniä äidikseen nimittää -- ennenkuin heitä Ruotsiin seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.

    Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että kauppias Aksel Hirts ja neiti Ellen Burg olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. -- Hänestäkin näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.

    Vanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet viimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki ennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs kauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli kauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut nostaa silmänsä isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän suostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa on, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä.

    Kosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on -- ja se on suuri vika kauppaneuvoksen mielestä -- hän on köyhä.

    Kauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian myöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki vihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia, pisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän ompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli Lovisalle kerrottu, että isä -- ei poika -- oli kihloissa neiti Ellenin kanssa -- mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja päätteli sulhasen Albertiksi.

    Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle Ellenille ja uhkasi kostaa -- jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli huoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan sanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että sulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. »Sinä olet väärässä, ystäväni!» huusi rouva. »Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko seisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman semmoinen mies!»

    Vihdoin sai Lovisakin suunvuoron. »Että sulhanen on minun Albertini, se on varma» -- sanoi hän. »Mutta isä, minä tahdon kostaa ... kostaa! En sillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön hylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle näyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin häntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni Bartolomeus Mullin kanssa julaistaan».

    »Järjestys! Pyhäin nimessä...» huusi onneton kauppaneuvos.

    Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. »Aivan oikein! Oi, Loo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi voinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et kelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala!

    Tekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun saa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt, Lovisa...?»

    »Mutta, mutta...» intti kauppaneuvos.

    »Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä palaa ennenkuin semmoisia sinulla on».

    »Mutta rakas...!»

    »Ja huomenna on sunnuntai, ja huomenna kuulutetaan ensi kerta», päätti Lovisa.

    Kauppaneuvos ei enää voinut viipyä omiensa kanssa. Hän pisti sormet korviinsa ja juoksi ylös. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän. »Perhana vie! Niissä on ihmisiä laittamaan häitä talooni jo maanantaiksi!»

    Kun kauppaneuvos oli mennyt, kutsuttiin konttoristi Bartolomeus Mulli ylikertaan kuulemaan onneansa.

    • * * * *

    Jouluaaton ilta oli tullut. Suuressa salissa kauppias Hirtsin talossa paloi kynttilät kristallikruunuissa. Sali oli juhlapuvussa, mutta vieraita ei salissa nähty monta. Täällä vallitsi kummallinen hiljaisuus.

    Joitakuita täällä kumminkin tapaamme, joita emme ennen ole kauppias Hirtsin huoneissa nähneet. Vanha rouva Burg, neiti Ellen ja nuorukainen Maurits ovat täällä. Voudin myöskin siellä näemme.

    Keskellä salin lattiaa on vihkimätuoli; pienissä polvityynyissä olevat kolot näyttävät, että jotkut ovat polvillansa vihkimätuolin edessä olleet; papista, joka kirjansa laskee mahonkipöydälle, päättelemme, että vihkiminen on vasta tapahtunut.

    Ja niin onkin. Albertin ja Ellenin liitto on nyt siunattu.

    Vanha rouva Burg astui hiljaa, vakavasti nuorten luo ja syleili heitä hellästi. Kyyneleet valuivat vanhuksen silmistä. Hän oli syvästi liikutettu. -- Tässä samassa huoneessa oli hän nuorena iloinnut, täällä oli hän ensi kerran rakastunut -- täällä tavannut Burgin, sen oikean, saman jonka kanssa hänen elämänsä onnellisimmat päivät kuluivat. Nyt oli rouva vanha, elämän myrskyissä oli hän paljon kokenut. Niissä oli hän paljon oppinut. Opin aikana oli hän vihannut ihmiskuntaa, omaa sukuansakin. Nyt, nyt vihdoin oli hän sovitettu. Ja tämä näkyi selvästi siitä hellyydestä, syleilystä, jolla hän sulki syliinsä nuoren avioparin.

    Lähellä tuon vihkimätuolin paikkaa, joka nyt salista korjataan pois, seisoo nojatuoli. Siinä istuu vanha kauppias Hirts. Hän ei jaksa käydä nuorten luo; nuoret tulevat hänen tykönsä. Hän hymyilee tyytyväisenä.

    Hän on saanut tahtonsa täytetyksi; hän ei ole peräytynyt.

    »Vanhuus haittaa» -- oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt kysyivät, mitenkä hän jaksoi. »Vanhuus haittaa» -- siinä oli hän oikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin ukko uskottaa ihmisiä.

    Kun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa lähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua Albertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin kirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika jäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään.

    Vaan kun hän sittemmin huomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert kymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki ukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut voudin konttorikirjuriksi. »Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä olisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt» -- mumisi ukko, joka kumminkin, jos poika olisi pyytänyt, olisi -- siten myöntymättömyyttään ilmoittaen

    • vastannut: »Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät».

    Kun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti toivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. »Vanhuus haittaa!» -- sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään kuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui vapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät silmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi jälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli kaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään voinut herättää häntä.

    Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin palaaminen -- sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä pojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. »Minäkö peräytyisin, söisin sanani! En!» huusi hän. Mutta kun aikaa kului, nousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi.

    Lääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän oli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon itsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin ei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan Hirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi voudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin lääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää.

    Hän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon tilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.

    Ukko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa odottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt Albertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli neitoa poikansa morsiamena. Mutta »vanhuus haittaa». -- Ukon voimakas aika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi iloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja nuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä tyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta oli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan.

    Sitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.

    Mielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä päivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi tahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät nuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin muuttaa ukon mielen, että hänen tahdostansa häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa juuri samana päivänä, jona Albert ensi kerran oli nähnyt Ellenin.

    Lapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei puhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista elivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan, oli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo useita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.

    »Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te kaksi» -- sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei häntä suuresti huomannut.

    Mutta vanha rouva lausui nuorille: »Te astutte tielle; minä olen kohta tien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne sydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!»

    »Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?»

    • lörpötteli vanha Hirts.

    »Ei, sitä ei voi kukaan sanoa» -- vastasi Albert. Ja vanha ukko hymyili.

    TAKAUS.

    I.

    Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.

    V-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen, joka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa lähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano Katajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu -- on täydellinen metsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea, kaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä ympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat rakennukset.

    Kartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä täällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.

    On kesä-ilta. Kaukaa kuuluu l

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III
    Author
    K. J. Gummerus
    Release date
    November 22, 2012 [eBook #41442]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 23, 2024
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III
    
    Author: K. J. Gummerus
    
    
            
    Release date: November 22, 2012 [eBook #41442]
                    Most recently updated: October 23, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/41442
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #41442. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 41442
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.