← catalogue

Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I

by K. J. Gummerus · Finnish · Gutenberg #41441 · 447,019 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I

Author: K. J. Gummerus


        
Release date: November 22, 2012 [eBook #41441]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/41441

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA I ***

ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I

Kirj.

K. J. Gummerus


K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.




SISÄLLYS:

 Esilause.
 Sovitus haudalla.
 Palkinto.
 Merimiehen morsian.
 Sadan leukaluut.




Esilause.


_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari
Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen
novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä
luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä,
sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän
luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti
hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä
uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi.
Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden
aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla
voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli,
että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti
käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen
kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi.
Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen
uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja
omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin
tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt
isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi
ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.

Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi
Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv.
1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v.
1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia
Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan
tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn
romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880),
»uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin
novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan
tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui
suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan
arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista
huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan
mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole
tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista
tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä.
Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela
esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät
hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen
antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon
vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua
kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja
»suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo
runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri.
Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön
lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa
hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa.
Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta,
hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa
vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden
valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin
lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen
seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta
kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on
myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen
laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan
pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä
juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä.
Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin
keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen
kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella
pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se
mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai
uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi
Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa
kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut»,
jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.

Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti
kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873),
»Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880)
ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut
kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia
työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi
Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän
sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista
ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli
Gummerus lapsille kirjoittaessaan.

Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään,
keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta
1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän
kauniiseen kirkkomaahan.

       *       *       *       *       *

Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista
osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena;
mutta kuolema tuli väliin.

Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan
toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan
yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen
hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet
kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä
olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja
»Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt
seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä
alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa
ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus
on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä
monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa
puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä,
kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä
virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli
näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._




SOVITUS HAUDALLA.


I.

Paroonin veri.

Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä
voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat
vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin
heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se
kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi
purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat
tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet
sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä
pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen
oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden
puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo
lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy.
Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen
mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla
toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun
ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä
ihmisiä asuu.

Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa,
lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova
käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola
ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? --
Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut
kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron
rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt
ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut
lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron
mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta
lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien
kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä
seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin
sadepilvien.

Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui
kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi
nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei
lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri;
kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja
särkyi.

Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei
enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän
laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa.
Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä
kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.

Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa
rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen
poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin
maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä
ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel
enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä
niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita
hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se
äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet
ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka
niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.

Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä
on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista
tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti
rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:

»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä
olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. --
Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää
sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät
olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et
ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä
kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen
jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on
kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja
ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti,
oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen
nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka
täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että
minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle
sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä
kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää
ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin
tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään
kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen.
Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa
tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden
tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi
käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».

Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon,
sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:

»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä
et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin
verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen
minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani
saakka on joka pisara sinun». --

Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina
on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on
itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä
suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.


II.

Profeetta.

Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne
tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä
oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta;
mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin
tottunut.

Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli
semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se.
Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä
eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä
pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä,
mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli
kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä
kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin
tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli
hänelle kauhistus.

Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän
hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä,
lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin
kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella
ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.

Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi
vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei
suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten
Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli
häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin
Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi;
päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas
profeettaa!»

Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin,
palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista
elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän
ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia,
jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää.
»Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!»

Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule
profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin
ritariksi nyt».

»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että
lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja
jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»

»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan
paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen
siunaukseensa».

»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen
eukon mukaansa.

»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.

»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen
takanaan. --

Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet
pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä
oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle
antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan
päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei
puhunut mitään, -- hän meni ulos.

»Se piru!» kiljui isäntä.

Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän
vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua.
Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.

Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha,
mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli
nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä
opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.

Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin
hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla
rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti,
että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei
hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.

Vaan muutos tapahtui.

Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja
hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea,
kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat
isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.

Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti
aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi
hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi
raamattuani».

»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin
lukea».

»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta
minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»

Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän
vihassaan.

»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»

»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti.

Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti
vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa
hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena,
ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä
siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen
poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.

Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti
äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän
niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.

On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät
kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin
päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän
voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan
nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta
kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään
sanonut.

Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta
hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään
katkeruuden kyyneleitä.

Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla.
Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä
kysynytkään. Profeetta unhotettiin.


III.

Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.

Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä
rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin
paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina,
että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee,
tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun
muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän
talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen
mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas
hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei
uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen
isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka
tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin
Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.

Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri,
hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen
peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki
mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina
tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty
lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa
tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa
hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin
monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli
hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.

Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta
olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu
talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa
seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.

Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja,
koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän
nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin
lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.

Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut,
mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin
äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen
ihanuutta kauniimpi.

Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän
tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi
isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa
rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä
voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja
lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä
isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina
riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin
säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei
tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että
sinä tästä säädystä nouset».

Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota
tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn
kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä
seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka
osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän
talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin
palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia
palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.

Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen
arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan
rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on
kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.

       *       *       *       *       *

Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona
ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti.
Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle,
kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä,
joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli
kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä
saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä
saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».

»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla
vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja,
ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen
kaupunkivelkaansa».

»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä
tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi
saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin
hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».

»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla
tänne».

»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa,
mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri
tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka
kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».

»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.

Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat
ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän
kamariinsa samaa tekemään.

»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane
paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin
saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa
kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...»

»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt
puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa
pöydälle.

»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei
almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».

Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen
kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä
vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan.
Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa
jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa
kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen
ympärillensä.

»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! --
Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä
eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin
rohkeni tarttua maisterin käteen.

»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».

»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai
kuinka?»

»Kaikki hyvin, saatikka -- --»

»Mitä?»

»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».

»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta
suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu
hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista
työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä
miehen muassani».

Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja
hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat
tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän
aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.

»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä
vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.

Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli
juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa
paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä
olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä
parempaa miestä löytyvän.

Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»

»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?»

»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»

»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina
itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»

»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»

»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku?
Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni
herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa.
Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan:
mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan
pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on
herraa parempi?»

»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän
talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin
minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas
mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».

»Niin».

»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»

»Niin, niin.»

»Te olette isänne ainoa perillinen?»

»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».

»Ja te rupeatte papiksi?»

»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta
tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on
pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista
ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä
rakastan».

»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot».

Maisteri hymyili.

»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari
tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän
mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria
kysyi hän:

»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on
velvollisuus kaikki tietää».

»No, ja kun tuon saatte tietää?»

»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».

Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän
iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi
kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen
herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika
edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä
tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni.
Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee
puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon
olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle
tyttärenne Hannan?»

Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi
käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma
rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä
olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi
kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun
pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano
kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille
antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee
niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan
omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla
kätenne siihen!»

Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen
käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa
jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»

»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta
tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa
ole».

»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.
Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan
Hannalle, että hän joutuu tänne!»

»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella
morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että
tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».

»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan
laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».

»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala
elinpäiviä suo».

»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa».
-- -- --

»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole
nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin
onnellinen?»

»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka
reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa
hakemaan».

Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut;
hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et
sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat
viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja
ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».

Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja
maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut
leikkiä laskea.

»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan.
Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt
istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on
_pappilassa_ --».

Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan
talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi
kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.

    »Herra Raatimies!

    Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta,
    sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella.
    Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus;
    mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka
    ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen,
    jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille
    velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä
    postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi

                                          Frans Joseph Lager.»

    »Kunnon Veljeni!

    Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä
    tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa
    miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan
    tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan
    isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti
    G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta
    pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin,
    ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin
    stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni,
    minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli
    rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama
    kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa.
    'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani
    kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä.
    'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää
    sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea
    rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä,
    paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies',
    sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut,
    ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka,
    mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi:
    'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. --
    Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta
    nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja
    havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään
    kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa
    asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena,
    kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen
    maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut
    kotini.

    Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue
    seuraava:

    Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä
    tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni
    raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen
    unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä
    kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas
    Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan
    edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä
    appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin
    puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta
    kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos.
    Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla
    luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas,
    sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden
    nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) --
    hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä
    hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman
    verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!!
    (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja
    etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä
    söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun
    käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä
    Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen,
    tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut
    häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui
    kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä,
    peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä
    paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka
    sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- --

    Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- --

    Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta
    nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi
    vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla
    ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut
    häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa

                                                Fr. Jos. Lager.

    P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen
    kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_!
    -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin
    muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni
    tähden».

Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä
lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto
vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän
saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin
jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä
hänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja,
jotta kunnolla pääsen täältä».


IV.

Renki ja talontytär.

Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola
suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai
miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä
näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut
keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan.
Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää
peitettä, jonka takana kuolema vallitsee.

Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran
tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet
savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan.
Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat
etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu
mitään.

Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet,
ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut
vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.

Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri
saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta
pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin
aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on
vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa,
jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla
otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin
niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut
sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata
itsensä, niin on hänkin tekevä».

Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut,
hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet
kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä
kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että
vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei
Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli
kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa
valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.

On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita,
ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden
siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen
syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en
luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa
opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin
juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli
puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti
tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen
kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys
on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa
koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin
näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi
päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja
samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen
tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa
itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa
voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se
myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen
mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä
kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen
kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa,
niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin
rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla
hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.

Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka
tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin
viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä
suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen
koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten
miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen,
renki Ollilassa?

Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan
lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt
renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri
Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.

Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran
kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt
palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän
on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja;
mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita,
istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.

Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin,
oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui
kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä
hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä,
niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni
rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi
mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää,
sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». --
Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian
samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut
Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.

Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli
hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli
Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!»

»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä
yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään
lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi
niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana,
vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan,
luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan
loppuun.

Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä
kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät
miettineet.

»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten
joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin
päin.

Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän
näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on
minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän.

»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on
kuollut; mutta isäsi --?»

»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä.

»Sinä rakastit äitiäsi?»

»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä».

»Hän oli siis hyvä ja hellä?»

»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa
hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet,
ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän
ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän
on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa
on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi
minun rinnassani aina kuolemaani saakka».

Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen
äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.

Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin.
Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää
olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.

Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta,
ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan
puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti
Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.

       *       *       *       *       *

Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää
ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon
muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse
havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä
toisissaan, saadaan nähdä.


V.

Maisteri Lager ystävälleen.

    Kunnon Veljeni!

    -- -- --
    Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta
    valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle
    muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku
    vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni
    ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut
    toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni,
    ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni
    tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa,
    minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon
    talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy
    maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni
    muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden
    siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää.
    Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista
    ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. --
    Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni
    hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella
    voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä,
    elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia
    minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle
    mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan
    vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä
    rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen
    saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi,
    mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen
    olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun
    hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon.
    Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin
    ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos
    kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?»
    Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin
    on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista
    kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen
    tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä
    tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri
    löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo
    minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun
    on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää;
    mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan
    tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana
    maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna
    sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi
    minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti,
    tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui
    huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä
    lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja
    silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette
    siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina
    ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi
    tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna
    mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu,
    mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli
    minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä?
    Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni
    mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään
    siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua
    seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran
    Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka
    suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen
    isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen;
    mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut
    käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän
    kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman
    oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole
    syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.

    Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa
    kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa
    olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi

                                                   Fr. Jos. Lager.


VI.

Mitä Liisa muori arveli ja teki.

Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä
viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä
satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi
talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt
ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin
kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei
siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä
ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken
unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo
maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen
Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä
tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun
mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina.
Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä
herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin,
maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi
tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin
askareihin.

Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla,
mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat
heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt
päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.

Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka
Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin
porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki
kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla
tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat,
joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista
keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.

Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen
tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli
kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin.
Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat
himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut
vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli
aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --

»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle
kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa
tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».

Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina
toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin
siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja
hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei
olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.

»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat
laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut
osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin
kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi
maantielle».

Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan
vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.

»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin
pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan
palkolliset pitivät maisterista.

Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli
ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa,
jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että
Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.

Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin
eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren
hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei
tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene
yön kuluessa kuivunut».

»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön
kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä,
hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»

Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa
sanomatta lautamiehen kamariin.

Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei
joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.

Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki
työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette
mitään puhu?»

»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat»,
vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.

Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet
olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea.
Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies,
toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut
olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien
päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan
välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että
vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi
hiljaisuus kuin pirtissä.

Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu.
Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt
kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.

Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme,
sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä
maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä
kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy.
Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän
kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee,
ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä
vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella
isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin
päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut
rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on
hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä
-- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii,
ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.

Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit
kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään
vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä
suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.

Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua
jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan?
En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri
hänen poskillensa.

Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua
tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa
lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle
hoitajalleen mitä hän mietti.

»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden
sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan
kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin
menevät».

Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä
Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla
onnellinen!»

»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa
silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten:
»mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»

Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan
jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin
ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa
kuulutuskirjaa pappilasta --»

Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin
kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa,
ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri
pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti
ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat,
silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä
sormessa oli kaunis kultasormus.

»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat
ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.

Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi
hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei
luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.

»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun
Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä
enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.

Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä,
olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli
kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen
jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli,
sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli
nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja
laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä
lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo
kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän
kysymyksiänsä.

Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut
pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli
nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että
maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli
kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili
lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista.
Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta
hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan
voinut kieltää kuulutusta.

Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän
käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon
päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama,
kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi
saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät.
Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata
toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».

»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden
kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni
isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi
puhtaaksi!»

»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule
mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa
Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta.
Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä
vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta
sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään.
Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen
pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen
lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin
palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta
on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»

»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.

»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä,
ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää,
missä Eliinan poika on».

»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies,
vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän
sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä
sallinut ja -- --»

»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt,
ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten
tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt;
muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton.
Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit
tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --»

»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen
tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani
käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka
hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa
auta häntä Ollilan emännäksi.»

»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi
teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois
minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista,
lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»

»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt,
piiat, totivettä tulelle!»

Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies,
etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni
lautamies maisterin kanssa kamariinsa.

»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän
jälkeensä.

»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.


VII.

Talontytär ja palkollinen.

Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa.
Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli
vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa.
Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin
ovi oli sisältä salvalla kiini.

Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti.
Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan
oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi.
Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan
kohta jälleen tarttunut työhönsä.

Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja
ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille
rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti
kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.

Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna
ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa.
Oliko tuo pelkkä sattumus --?

Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin
hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan:
»Antti, minä hain teitä!»

»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.

»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».

Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti,
näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä
kiilsivät kyyneleet.

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli
Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»

Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu,
seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä
Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en
tiedä».

»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista.
»Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden
renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette
voine minua pettää?»

»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä
ennen kuolisin».

»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo
pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.

»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo
naiminen vastoin teidän mieltänne?»

Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin
hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat,
olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman
heitä?»

»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata.
Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa
siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää.
Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».

»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.

»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen
huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»

»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa
maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.

Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme
tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja
kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut
sama mies kuin äsken.

»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää
tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»

Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen
sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli
vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.

Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko
päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski
kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä
Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.


VIII.

Eliina.

Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän
sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin
vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.

»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi
polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa
ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.

»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä
näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta
pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi
annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys
selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit
sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni
pitää».

Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän
tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin
käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa
läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».

Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine,
jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli
sisäpuolelle piirretty »A. E».

Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta,
korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä
katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo
tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies,
poikani, oli sinun isäsi_».

Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen
hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja
kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea
takan edessä.

»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua
kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että
osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa»,
ajatteli hän.

Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän
sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:

    »Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,
    Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi
    kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina
    Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.

                                       _Karl Gabr. Ström_.
                                         Provastin apulainen.

                       Todistavat:

    Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».

Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
jupisi hän.

Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:

    »Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä
    on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun
    puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se
    ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki
    muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää.
    Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy
    muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi
    vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo
    kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää
    sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja
    katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni.
    Minä lähden nyt Ranskan sotaan.

    Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit
    minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että
    saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa
    tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä
    sinulle 1000 riksiä.

    Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota
    en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän
    kuin sinua aina rakastava...»

                                                   Anders Edler».

»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.

Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen
oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».

Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
Äitini, äitini!»

Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:

    »Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä
    kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan
    lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika
    ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti

                                          _Karl Gabr. Ström_.
                                            Provastin apulainen».

Seuraava paperi kuului:

    »Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika
    ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka
    suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi,
    jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan.
    Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä
    olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan
    äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria
    sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi
    minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin
    poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin
    tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena,
    joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman
    käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin
    erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo
    Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai
    että kirous isäni kanssa menee hautaan?

    Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän
    minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä
    miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä,
    miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus

                                                 Anders'illesi.

    Riemula, Elokuussa 18--.

    1000 riksiä seuraa tässä mukana».

Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi
tunsi hän sen.

    »Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi
    elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli
    kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli
    isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua
    pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle
    muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini
    kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin
    oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän
    Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske
    asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli
    rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen
    miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten
    unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin
    nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne,
    jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se
    oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni,
    sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään
    puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein
    sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua
    anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei
    vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua
    iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin
    16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin
    silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme
    oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa
    palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi
    vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä,
    sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa
    monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas
    isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi.
    Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän
    iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä
    silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä
    iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan
    minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten
    anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen
    sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä
    unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua
    uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin
    ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton.
    Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin
    lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin
    häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa,
    vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä
    paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin
    todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja
    seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut
    olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne
    opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet
    minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut.
    Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin
    veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin
    voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti,
    onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen
    joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa
    vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla.
    Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta
    jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin
    havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat
    laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä
    häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti,
    semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt,
    vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi
    kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se
    aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti.
    Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut
    toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella
    vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin
    rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän
    otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että
    minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt,
    julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon
    myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten
    minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa
    vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo
    hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En
    tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi
    hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin
    Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä
    nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle
    selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta
    lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas,
    rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä
    minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua
    kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran
    näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena,
    hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä
    sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä
    kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut
    toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt.

    »Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä
    osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat
    kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi
    ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että
    sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni
    kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä
    äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset,
    joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin
    ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he
    ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että
    hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä
    kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä
    pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet
    astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun
    tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle
    myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.

    »Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten
    rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni;
    kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa,
    joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos
    sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut,
    emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano
    hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni
    ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä
    poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän
    pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen
    siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä
    silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».

Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut
äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän
enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei
huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan,
että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli
näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon,
mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että
toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin
muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen
poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.

Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä
saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli
hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän
oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon
hänen askeleensa!


IX.

Eriskummainen pyhäaamu.

Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää
oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta
mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle
oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla
luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut
Antin kanssa.

Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli
pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä
enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt
kuin ennen.

Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui
lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo
puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»

Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta
silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana
huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».

Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat
toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti
lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei
tule mitään.»

Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.

Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika
kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa
kumminkin kiireemmästi.

Pyhäaamu tuli.

Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään
sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä.
Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on
onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada
tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne,
jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden
kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla
asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän
teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä,
ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli
ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä
määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se
paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen
tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa
hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen
kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei
voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen
itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai
silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä
päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä
pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme
jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen
mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.

Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin
sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta
kiitollisuutta osoittanut.

Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen
vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo
merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan,
sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä
tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja
hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri
oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän
ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan
tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä
ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri
kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan
Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki
tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli
hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies,
joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut
onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin
kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui
hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin
vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa
kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen
käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi
muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys,
joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt
on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan
tällainen:

»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät
huoletta?»

Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen
nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun
se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri
suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät;
hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta
tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää
uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit
heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä
vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi
viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei
paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan,
hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa
tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton
puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän
sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli
maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon
kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli
Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä
eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua
lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi
hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai
herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.

Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat
tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän
kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei
ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä
tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut
mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella
sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän
päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi.
-- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan
seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» --
ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka
etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini
ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot
muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri
oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.

Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa
onnensa satamassa. --

Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän
silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme
kuuluvat.

Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu,
ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode
leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän
ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut
pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo.

Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella,
morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä,
voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa
kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.

»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te
luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle,
että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»

»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».

»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa
pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».

»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät
nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en
häneen voi luottaa».

Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti
Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon,
ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen
mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan
halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta
kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän
ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa
se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»

Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat,
vaan huulten yli ei sanaa tullut.

»Te ette vastaa?»

»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata
Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.

»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei
äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte,
jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme
nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi!
Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille
suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna
tuohon kysymykseen?»

»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi
Hanna hiljaa ruusunpunaisena.

»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna,
mitä vastaisit?»

Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin,
kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä,
ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi
neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en
häntä hylkäisi».

Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!»
sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen
kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan!
Hän ei toiveitamme häpeään käännä». --

»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä.
»Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan
peruuta päätöksiänsä!»

»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt,
rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».

Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli,
ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin
huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» --

»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli
leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa
yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»

Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut.
Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi
hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»

»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa
keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».

Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit
rasiasta käteensä ja meni pirttiin.

»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.

Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan.
He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin
viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä
katosi.

»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi
maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli
tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri
viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa
ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä,
miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi.
--

»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole
muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua
muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».

»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne
osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani
kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä
minulla on --»

»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti
ovelle.

»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.

Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua
kanssanne vähäisen?» --

»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on
sanomista!»

Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja
silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään
kuulla muun kuin lautamiehen».

»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole
ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä
sinulla on sanomista!» --

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en
saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui
hän.

»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa
maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.

»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti
otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».

»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»

»Se on äitini sormus».

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini,
parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».

Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin
hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä
paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin
kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla
vihkimäsormusta».

»Todistus on tallella», sanoi Antti.

»Missä!» huusi lautamies.

»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.

Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on
se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran.
-- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.

»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia
löytyisi!»

»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra
maisteri; te kuulitte sen?»

»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei
kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota
maisteria».

»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti,
Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet
uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin
poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi
renkejänsä kutsumaan.

»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! --
Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos
te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».

»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu»,
sanoi maisteri vaalistuen.

Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa
lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna
kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.

Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.

»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä
menen Riemulaan».

»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.

Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän
tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle
sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja
sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti
nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.

»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.

Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi
hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.


X.

Riemulan parooni.

Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet,
jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka
kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää
siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut,
miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin
hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä
tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston
valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?

Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää
vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon
kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on
antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus
on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu
tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on
päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän
onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee
nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän
myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää
lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu
hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa,
silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden.
Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän
muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät
enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa
kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?

Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo.
Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä
semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä
vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä
rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa
-- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus
on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka
alkaa elämänsä retken.

Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä
ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen
ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla
viimestään herää omatunto.

Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.
Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.

Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun
hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet
varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka
ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin
Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista
sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää
valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta
taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka
vertaista kauneudessa harvoin tavataan.

Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.

Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa,
hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei
hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä
pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut,
pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen
vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain
silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --

Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika,
hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents
Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta,
äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.

Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut
milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli
suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea,
sillä hänen omatuntonsa on puhdas.

Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona
hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt
on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.

Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä
hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin
salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden
nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni
lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun
hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa
elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat
loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa
lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen
vuodessa.

»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja
hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän
nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet
vierivät alas hänen otsaltaan.

»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet
katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.

Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla
äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».

Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin;
siellä käveli hän käsiänsä väännellen.

»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan
viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun
ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa...
Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä
vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän
minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle
jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut
kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen
ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan
kaikki elämäni pahat työt».

Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen
poskensa olivat kyynelistä kosteat.

Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla
sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan
polvilleen ja itki kuin lapsi.

Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli
parooni vielä polvillansa.

»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella
äänellä.

Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.

Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden
talvipilvien välistä. --

Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne
eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat
pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli
lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi
hän.

Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja
reestä nousi lautamies Ollila.

Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän
ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran
lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli
tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen
petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä
pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä
päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa
paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan
paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa,
ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan.
Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle,
oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä
laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen
nimismiehen tuloa Ollilaan.

Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa
makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.

Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta
oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin
kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.


XI.

Antin ylevyys.

Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän
nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.

Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen
ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan
koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun
kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui,
naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti,
joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi
ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.

Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha
Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli
ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat,
olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli
parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin
kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin
syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt
Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi
heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he
jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja
tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka
kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli
kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta.
Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi
ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli:
»miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni
salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet
luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan
tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi,
Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna;
minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! --
Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!»

Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia
kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei
Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla
tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut
hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he
yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli
tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan:
»Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan;
sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli
Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi
kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä
siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi
hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä
tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin
ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi
pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan,
naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei
uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia;
mutta Anttia ei kuulunut.

Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia,
jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun
nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat
kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa
kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen
onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli
kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa
hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi,
että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.

Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli
pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!»
huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa
mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään
kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin
käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan
sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian
tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo.
Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias
väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.

Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään
hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt
päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen
sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden
kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne
tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne
yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut
Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo
tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon
valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä,
se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti
äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse
rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet
olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin
kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler
ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents
eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika
rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän
ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin
tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta
istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen
rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen
rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä
asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä.
Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman
niitä tässä pahantekijänä.

Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon
aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan
vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan
riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut
vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella
äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään».

»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni
Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti.

Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri
ja nimismies maisterin kamariin.

Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei
voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti,
oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.

Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä
äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen
mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli
musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän
asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin,
herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen
kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli
hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti».

Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän
aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi
lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä.
»Hyvästi, onneni maailmassa!»

Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin
lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies.
Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen
rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen
häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen
perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se
onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo
viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan
oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.

Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse
tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi
hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies
jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä
on? Missä on paroonin poika?»

Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta
sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi
vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan
mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On
tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt.
Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies,
ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä».

Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä
olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen
jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä
rintaansa vastaan eikä puhunut mitään.

»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen
tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies
kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa
rikoksesi».

Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi,
ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt
Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.

»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena;
»tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän,
uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa.

»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta
että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti
auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja
sulki rakastettunsa rintaansa vastaan.

»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että
tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis
on?»

»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» -- ärjäsi
lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä.

»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa.
Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi
nimismies.

»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei
kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin».

»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle
ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!»

Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin
kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu».

Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka
kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- »Harvassa on
talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on,
särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin.

Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.
Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes
takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin.

Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun
nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin
lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies,
pitäkää kaikki tämä salassa!»

Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa
hevosensa.

Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he
kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään
eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla
käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti
kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut.
Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen,
maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei
kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan.


XII.

Illan tullessa.

Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka
nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja
tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.

Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi
rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen
etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän
onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä,
mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen
sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri
se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.

Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen
tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen
vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun
siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän
miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla
luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät
kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne,
kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne
ovat painaneet alas maisterin pään.

Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan
syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut
kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut
palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän
kokenut toimittaa kaikki.

Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki,
jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt
Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä
uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon
lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä,
ja tätä pelkäsi lautamies.

Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin.
»Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat
jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut
kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.

Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän
oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut
silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt
lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen
lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen
sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä
hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se
kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän
vuoteen laidalla.

Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia
käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään,
mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei
olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.

Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku
tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he
luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän
uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa
sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» --

Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat
saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka
ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta
runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan
pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.

Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä
lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme
tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän
makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja
paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva
nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä
maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja
näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen
paroonin avaavan silmiänsä.

Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti
lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti,
jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli
pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka
kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. --
Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon
Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»

Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo
seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta
rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.

Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että
syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän
käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti,
kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun
Liisa vihdoin tuli matkansa perille.

»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään;
nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. --

Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin
aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että
nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin
vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin
puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja
jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli
Liisa.

Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli
tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi
silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada
paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja
ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi
Liisa paroonin vuoteen vieressä.

Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin
elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan
mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit
Eliinan nuorena?» huusi hän.

»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin
hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista
olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä
olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen
aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin
vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän
sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova
veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan
Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen
ollut viime keskiviikkoon saakka».

»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki,
mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän
kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa
mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni
seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen
patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää;
minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»

Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta.
Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi
hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle
saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata;
nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».

Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta
syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi.
Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata
mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa
seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon
tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä
sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».

Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli
viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan
Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin
tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat
miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin
paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.

Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä
Liisalta.

Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin
muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän
vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten
suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä
paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei
voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.

Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin
äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka
kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja
astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella,
liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»

Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt,
tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin
sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin
tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää:
onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa
seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema
muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden,
ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt
paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi
paroonin lause ollut muille sanottu.

Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin
olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu
kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun
syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan,
lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen
rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun
esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»

Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen,
pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän
voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä
olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni
ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin
ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi
häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla
pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.

»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä
kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli
kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa
Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen
vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin
erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».

Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän
etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala!
Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun
Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»

Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta
muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli
vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli
ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».

Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen
polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä,
ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia.
»Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.

Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen
istumaan.

       *       *       *       *       *

Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa
kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä
vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka,
jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy
semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun
ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin
on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita
sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.

Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän
tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä
tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee,
on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin
kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän
näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.

Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä
hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.

»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan
kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on
sinulle Antin, avoin paroonin sydän».

Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä
Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili
puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.

Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule,
tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän
kätenne».

He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa
oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä
alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa
kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta
näkyi.

Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi;
hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi
kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä
juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli
Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku
salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen
johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta
enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän
luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei
tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin
kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti
kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.

Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan
porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan
sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän
enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta
kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen
tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään,
»tule!»

Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä
tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.

»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta
ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti
maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi
hän kiireesti takaisin kamariinsa.


XIII.

Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.

Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna
Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin.
Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui
hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa
istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut,
kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa
nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa
saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin
tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa
kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän
paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta
tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt
jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri
oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen
oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä
hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat
kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden
merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt
varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä,
ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika,
niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen
silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa
osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin
silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli
lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki,
mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän
työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.

Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä
päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän
kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin
sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni
tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski
sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut
minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa!
Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun
ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua
kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan
herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin
parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän
saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen
vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut
minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen
maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä
huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies
laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_!
Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä
muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti
nyrkkiään.

Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun
hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki
selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti
puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt
ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli
ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan
ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he
mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille,
mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut.
Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.

»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen
äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi
ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi
hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi
nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä
kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt
itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti
ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan
tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin
salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä,
ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta
hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti
Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista
lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä
kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle
ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.

»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen
kohdalleen.

»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli
eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.

»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies
itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» --

Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa
ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas,
kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan
tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.

-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella
äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki
mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä,
joka ei ikinä saata sinua unhottaa».

Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen
mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»

Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi
seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta
mitään tietää!»

-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen
sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja
oli valmis lähtemään.

Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.

Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna
maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut
toinen.

»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni
ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei
vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan
vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan
viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni
lyödä!

»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies,
mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä
tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».

Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen
jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku
lattiaan.

»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.

Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä;
mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain,
ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää
kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen
täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli
tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.

Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa
vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän
kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä
epäile, Hanna!» ja katoovan.

»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.

»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli
hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa,
vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin
hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.

Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause:
»Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän
seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun
hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala
on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli
lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän
lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».


XIV.

Isä ja poika.

Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen
vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä
merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt.
Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän
vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan
vielä vaaleampia kasvoja.

Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä
hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla
kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen
sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut.
Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat
riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä
Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli
hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler»,
oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen
kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on
syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää
yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin
suku». --

Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen
ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat.
Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut
tilaansa oikein käsittää.

Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu
kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut,
mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa
kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on
hänen oman sydämensä laita. --

Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen
silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa
joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan,
niin kauan aikaa kulunut.

Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja
tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut,
samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että
hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.

Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha
muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti
miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä
mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin.
»Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua
kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt.
Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala!
Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä
huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.

Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille
ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin
valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli
sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.

Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita,
jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli
puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa
hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä.
»Onneton isäni!»

Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi
vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän
liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi
hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on
Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin
ajattelevan puhetta.

Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä
tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä
tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien
murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja
riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän
tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä
ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.

»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän
äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon
nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta.
Hän tirkisteli vaan sitä.

»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt
sinua», houraili parooni.

Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin
sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin
avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti
nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.

»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» -- parooni
osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen
tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»

Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin;
hän näki kuolleen Lorentsin.

»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni.
»Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin!
Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen
silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut
hänen viereensä!»

Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi
nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat
silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän
sanonut.

Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä
houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta
kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin
käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.

»Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»

Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän
vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. --

Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka
hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli
häntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen
kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin
oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.

       *       *       *       *       *

Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa
lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse,
ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin
hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja
nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti
Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.

»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus!
Mikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä
minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen.
Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin
kohtaan olen ollut».

»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...»

»Ja sinä annat minulle anteeksi?»

Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.

»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös!
Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on
kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle
anteeksi?» -- --

Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen
kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen,
ylevä poika!» -- sanoi hän hiljaa.


XV.

Viiden vuoden kuluttua.

Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi
lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki
seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen
asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt.
Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni
lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin
siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.

Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu
taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät
lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan
suuhunsa.

Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän
kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin
voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden
elätettäväksi.

Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö
tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan,
jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.

Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni
muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa
hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».

»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka
mäen harjalla seisoi.

Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen
aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin
nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa
istujain ostaa.

»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa
minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä
myötämaata».

Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin
ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle
milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara
oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä,
isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne
jalkaisinkin päästä».

»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran
eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.

Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia,
joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia»,
sanoi hän.

»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.

»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»

Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan,
poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin
mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän.
Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein
marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»

Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi
vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin,
joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.

Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli
kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.

»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.

»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
Puron mökki autio!»

»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka
sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».

Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa
uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan
poika.

       *       *       *       *       *

»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!»
huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut
Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen
kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain
puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan;
tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut;
tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku
laitettiin.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin
puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa,
sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.

»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata
tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun
poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta
suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin
sydämeeni!» -- --

Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri
luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he
saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.

»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni
Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä
vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään
isäini kammioon». --

»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat
tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut,
kun on minuun sinut sitonut». --

Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti
yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut
naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt
vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä
työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti
sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa
näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin,
puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui
hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin
sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä
paikoilta, missä äitini ruumis lepää».


XVI.

Sovitus haudalla.

Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on
lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä
talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta
kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä,
kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa
näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian
aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla
armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.

Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa
ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä
ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen
tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka
hän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua
kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin
kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain
suojassa; minulla ei niitä ollut!» -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui
aina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri
pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja
leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani
postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.

Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut
Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään
Helsinkiin.

Hän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa
mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin
10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden
kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani
rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään
pettänyt!»

Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika
häiritsemään hänen rauhaansa.

»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri
nähtyään hänet.

»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne
pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että
tulisitte heille kirkkoa näyttämään».

Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli
tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi
kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan
vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä
polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta
voinut heidän kasvojansa eroittaa.

»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun
Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika.
Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä,
joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun
Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea
rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin
oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on
siunannut minun viimeiset hetkeni!»

»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.

»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.

»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna
ollen polvillaan paroonin vieressä. -- »Lapsenkin suusta on hän ottanut
kiitoksen!» --

Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli
tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset
olivat. »Amen!» sanoi hänkin.

Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!»
huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.

»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä,
»miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät
teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».

Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.

Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo
mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin
askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut
hänet syliinsä. -- »Minun poikani!» kuiskasi hän.

»Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!»

»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle;
sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi
kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan
sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle
pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain
teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^
kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». -- --

»Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän
sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin
Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta
silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää,
mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...» --

»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»

»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen
kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen
velkansa».

»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...»

Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä.
Maisteri puristi kovasti niitä. -- »Ylönpalttinen on Jumalan armo!»
sanoi hän. --

»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen
paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on
Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä
kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on
sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä
meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on
sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen
muistonsa!»

Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin
hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi
suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa,
vieläkö halveksit minua?»

»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te
olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.

»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.


XVII.

Vielä kerran Riemulassa.

Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee
maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään
ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden
edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä
vaan missä rauha vallitsee.

Nyt on, näet, jouluaaton ilta.

Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan
ilmassa ovat ulkona. --

Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu
koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.

Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan,
tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua
viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin
päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä
yltynyt.

Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa
kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen
ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle
ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä,
joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja
Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.

»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian
sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee
sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».

Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet
viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut,
hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän
leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan
lapseksi uudelleen.

»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli
Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä,
ettei parooni näkynyt sitä muistavan.

»Silloin kuoli vanha rouva!»

»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei
olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan,
unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa».

»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna.

Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan;
mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja
näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!»

»Vai niin; onko tullut kirje?» --

»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa
nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!»

»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?»

»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär».

»Hullu peeveli!» jupisi lautamies.

Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja
kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni
Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi
joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.

Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon.
Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin
ympärille.

Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta
tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi
suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.

Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri
Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.

Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku
Antti sai ensimmäiseksi lukea:

»Sovitus haudalla». --

»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan
katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran
minunkin paperille tulevan!» arveli hän.




PALKINTO.


Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet
paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras,
sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla.
Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty
Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova
oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu
ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen
taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.

Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana
tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme
semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät
ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he
antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he
ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi
murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset
pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja
puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin
hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä
Pitkä Pekka.

Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen
hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta
nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan
markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen,
pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi
nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä
ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina
nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä
mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen.
Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka
aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty
varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä
puhuttiin, sillä häntä pelättiin.

       *       *       *       *       *

Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs
tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa
Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla
paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen
isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna
hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin,
seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit
kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä
paikkaa pidettiin yhteisenä.

Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa
puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen
ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä
kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että
monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen
aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon
parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki
ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina,
kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt
tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän
rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika,
rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän
rakkaudella rakasti.

Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria
aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän
koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella
työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta.
Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään,
ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee
ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli
joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään,
niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli
koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä,
joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin;
mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli
voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.

Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen
ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni
nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa
paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen
silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut
aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa
silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla
häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin,
hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen
kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan
suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan
suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle,
kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään
syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä
takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.

Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään
olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa
Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään,
Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään
tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota
Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».

»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se
pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo
yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen
Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat
yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka
ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut,
miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme
rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin
on naapurirauha kadonnut».

Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi
itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan
ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa
kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja
yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat
etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä
tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani
tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»

Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään
kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan
ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja
pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa,
mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.

»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä
olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa
minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat
toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen
mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä
voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu
juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».

Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa.
Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli
rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka
aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja
tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi,
tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan
tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja
aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.

»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.

»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä
hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on
rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette
vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa
pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka
menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on
hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät,
sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä
ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»

Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen
kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.

»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin
pian».

»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei
Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila
toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».

Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei
vastannut mitään.

Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin
tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni
matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään
kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin,
niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron
kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä
tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila
mitään näkisi.

»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä
rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan
itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen;
semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää,
joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa
asemaansa».

Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin
uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin
salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket,
ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei
tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi.
Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän
Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät
tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt
heidät Ollin töllissä.

»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.

Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan
pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.

»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.

»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
Olli.

»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen
kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä
rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».

Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.

»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa
teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä
me olemme rehellisiä».

Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen
sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi
tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa!
Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat
isäsi rehellisen nimen».

Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle.
Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin
suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä
puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla
isännällä sanomista?»

»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan
Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän
töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa,
kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne!
Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt
kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä
ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei
raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --»

Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.

»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo.
»Otetaan rahaa muualta lainaksi».

»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat:
minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä
sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene
velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat:
tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! --
Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi
hyljätä meidät.»

»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin
anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.

Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit,
itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut
Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole
sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»

»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo
hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.

»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette
te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun
vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä
saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä
viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin,
lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri
ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»

Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan.
Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut,
niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään
syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui
hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin
minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».

»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille,
niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta,
»lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».

Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit
pitää!» sanoi hän.

Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa,
sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli
muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova
ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo
ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata
syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.

Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.

       *       *       *       *       *

Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat
loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän
kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin
muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta,
vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen
omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka
poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli
ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.

Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena
tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.

»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?»
kysyi Mattila kylmästi.

Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.

»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin
kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia
on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen
varastellen».

Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei
tuosta varotuksesta pitänyt mitään.

»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee
rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin
lähellä».

»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän
kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».

Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella
mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite
nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta!
Elkää ajako meitä töllistämme!»

»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän.
Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».

Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan
sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken
epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan
käytöstä.

»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun
astui tölliinsä.

Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.

»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia
tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta
kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies
Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä
ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan
olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa
kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat
takasin».

»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin
ryöstetty» -- huokasi Olli.

»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on
saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän
rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».

»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella
mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä
tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen
päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä
kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut
havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli
tapahtunut.

»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli
kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan
toisesta perheestä.

»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa
Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka
ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra
sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli
komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän
kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle
saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»

Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen
mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi
saada 50 riksiä?»

Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä
Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä
puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään
kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli
parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää,
eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut
ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se
auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen
seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä
samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä
paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen
vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin
voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et
saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä
kumminkin aina saat»,

»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan
äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini,
te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana
huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku
merkitys?»

Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen
jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä
sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne
houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja
jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli
herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä
purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun
hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä,
köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä
eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset
sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra
sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt
sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle
morsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän
tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on
onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan
sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on
kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta».

Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle
noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan
kuluttua.

»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja
herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin
voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja
ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle».

»Ei sanaakaan!»

Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken
viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli
vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita
saapasnauloiksi.

»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte
lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten
ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin,
kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?»

»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa
tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa
jalkamarssissa Haapaniemeen».

»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea
olemaan maatapanon aika?»

»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo.

Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene
katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.

Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja
nuorenlainen herrasmies astui sisään.

»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti
isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä
Ollille.

»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä
päivälläkin kävi?»

»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin
minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä
minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut».

»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä
aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo.

Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa
luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.

Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja
sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään
keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se
totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka
niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on
koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa».

»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi
täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme
niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet,
minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa;
yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai
miten?»

»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti
Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies,
että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä
olivat joutuneet, ei tiedetä vielä».

»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että
kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa».

»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen»,
sanoi Vappo.

»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni
tuleekin».

»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli.

»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra
innokkaasti.

»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti.

»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon
mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»

Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä
tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille
kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi,
milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta
kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän
on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon
hänellä mahtanee olla?»

»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan
lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä
vieneen hänelle äärettömän rahasumman».

»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»

»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle.
Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia»,
vastasi Vappo.

Olli huokasi.

»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»

»Aivan oikein -- olen minäkin».

»Ja Mattila hätyyttää teitä?»

»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä,
millä maksaisin».

»Onko velka suurikin?»

»50 riksiä».

»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos
odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?»

»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään
tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä
hinnalla lehmäni ja töllini».

»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha;
luota sinä siihen, eläkä murehdi!»

»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta
näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä
hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun
maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä
kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan
sanaanne».

»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt
minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä
minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin».

»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi,
ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä».

»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse
makaatte?»

»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi».

Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili
kummallisesti.

»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi
Olli lähtiessään levolle -- »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää
teitä, hyvä herra!»

»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette
minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu».

»Oi herra! Aivan mielelläni!»

»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä;
»semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka
semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen
vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin
velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on
jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!»

»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen
nimensä on Komander».

»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!»

Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli
ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan
kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen
aikaansa». -- Mutta 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/41441