Gutenberg · e01.org
Cover of Aikansa lapsipuoli
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 41416

Aikansa lapsipuoli

by Santeri Ivalo · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2012
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Aikansa lapsipuoli by Santeri Ivalo is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #41416). Werner Söderström, Porvoo, 1895.

    AIKANSA LAPSIPUOLI

    Kirj.

    Santeri Ingman [Ivalo]

    Werner Söderström, Porvoo, 1895.

    I.

    Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:

    • Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin,

    etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.

    • Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se

    itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?

    • Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.

    Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren nurmikkoon.

    • No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä

    mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. -- Elä muuta kuin ala solottaa alas virtoja!

    Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:

    • Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten

    kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin te olette Oulussa mutkin käyneet.

    • Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä

    pitää, jos mieli elää.

    • Niin tuo lie! -- Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten

    hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:

    • Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo

    aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.

    • Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas

    melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.

    • No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin

    köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.

    • Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä

    oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista, joka vetää puoleensa.

    • Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.
    • Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.

    Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi virkkoi hänkin sentään:

    • Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte,

    vaikkeivät ole tämän kummempia.

    Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa käynyt hänelle niin tuttavalliseksi.

    Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä »ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta, joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se oli käynyt niin rakkaaksi.

    Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin niin sydämmellistä...

    Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.

    Maisterilla, -- sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu, vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, -- oli omituinen tunne mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta, syvällisemmältä kannalta.

    Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja lapsellisesti.

    Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia muistoja ja myöhempiä kokemuksia.

    ... Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.

    Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään osalliseksi.

    Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi.

    Hän ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita, hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi, sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi sitä uutterasti käytännössä viljelemään.

    Niin kirjoitti hän jo ensi ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, -- estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen -- tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä -- oli pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi, innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.

    Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi sen valmistaa.

    Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen, suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, -- nyt hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.

    Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion puoleensa.

    Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön.

    Työtä, vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden, kansanvaltaisuuden hyväksi -- sellainen ohje on sopiva ja kunniakas suomalaiselle nuorukaiselle...

    Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä, tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille, jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.

    Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne, missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.

    • Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää?

    kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten talojen ohi.

    • Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä

    kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.

    • Tavattaneeko, -- tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.
    • Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa

    ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.

    • No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.

    Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita.

    Vaan viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut sulkeutua yksinäisyyteensä.

    Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin puhutellakseen.

    Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen, astumaan taloa kohden.

    Pihalla tuli Heikki vastaan, -- sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka, niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa -- niinkuin käärmeen katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan huudahti iloisena:

    • Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.
    • Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin

    ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan, sieltäkö nyt palaat?

    • Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on

    nyt sinun laitasi, vanha poika?

    • Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja

    tarinoidaan sitten.

    Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä, niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.

    Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet.

    Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.

    Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään, joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.

    • Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä

    ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.

    • Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso

    leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi tottakin.

    • Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin

    nykyjään.

    Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, -- vai muistiko hän vanhastaan hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja melkein kuin itsekseen:

    • Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein

    samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista, joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita.

    Ei se tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme, työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin epämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset, selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa työskennellä...

    Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:

    • »Jonka eteen kannattaa työskennellä» -- Kuule, vieläkö siellä

    Helsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?

    • Haaveksitaan?
    • Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen

    pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! -- höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan -- sekä tehdään työtä välillisesti.

    • Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?
    • Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan,

    silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla muuttumaisillaan. Eikö olekin?

    • En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu

    siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen, sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset, ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu päättömästi...

    • Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen

    humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta.

    Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on onnellisinta.

    • Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa

    kannikastaan.

    • No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo

    järkeäkin, -- onpa aika tarvitakin.

    Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut, kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti tupakan ja virkkoi naurahdellen.

    • Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut

    kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut osalliseksi elävään elämään.

    • Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se

    nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, -- taikka on luuloteltu sen niin olleen.

    • Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen

    katsantokanta. -- Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule, kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.

    He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.

    Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, -- eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä, laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään, hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä?

    Vaikuttaako maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki...», nuo sanat ilmenivät niin usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi... Tunnetta hän pilkkasi, -- mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi.

    Aikooko ... aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin ... hän sanoo itse kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli maailmankatsantonsa selvinnyt... Olisiko, olisiko mies hyljännyt entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi seuraajakseen...?

    • Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä

    voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä varmaa johtopäätöstä.

    Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät.

    Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, -- tiesi miten niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.

    Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. -- Sielläpä sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.

    • Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä

    oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.

    • Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea

    ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta samalla melkein isällisellä varmuudella.

    • Kiitos neuvosta, -- saa kai sitä sentähden tutkia.
    • Tutki vain. Ja onnea matkalle!

    Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle, mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti; hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.

    Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa, joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä, ikäänkuin vainajana... Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi...

    Mutta se oli sittenkin ollut haaveilua kaikki, turhuutta...

    Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! -- hän olikin siinä vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.

    II.

    Ikkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen huoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää, ajurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso paitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli kirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja asetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan.

    Pöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies, päässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja hampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, -- Juuson kesäpiippu, jolla tämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien saanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt huvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta huonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta puuhissaan ahertavalle Juusolle.

    Se oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha ylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea »ehta medisiinari.» Hän oli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet Juuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen alkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt asumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet juuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut varaton -- sanottiin rikkaaksikin --, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä oli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä.

    Varsinkin Otto, joka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan perheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta, oli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa.

    Kesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki ikkunan ja virkkoi:

    • Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä

    sitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä.

    • Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla?
    • Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla

    ne ovat pahempiakin.

    • Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. -- Entä mikä sulla tuossa käärössä

    on, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut?

    • Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain

    ja ilkeiden ihmisten varaksi, -- ei sitä vain siellä tarvittu.

    • Ja mitä sillä nyt aijot?
    • Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten

    varalle.

    Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.

    • Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein

    puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.

    Otto nousi ja teki lähtöä ulos.

    • Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. -- Menetkö osakuntasi

    puoluekokoukseen?

    • En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja

    mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.

    Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille, siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin aikana, -- se on ihanata!

    • Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui

    hän Juusolle lähtöä tehdessään. -- Niinkuin ystävällisiä aaveita retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät varjokkaat...

    • Ja kapakat niin valoisat.
    • Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.
    • En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt -- onpa jo

    aikakin.

    • Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä

    ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.

    Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, -- tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja tässä toinen mytty, vielä paksumpi, -- siinähän se nyt juuri oli tuo hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset».

    Olihan se nyt jo pääsuunnilleen valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella,

    • no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen... Omituisen rakas se

    oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta ja pelosta... Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta, innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas.

    Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen loppu...

    Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen heltyi... Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä, työtä kaikessa hiljaisuudessa...

    • Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla

    syömäänkään, Juuso?

    Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.

    • Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän

    mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.

    • En tule jos et pane takkia päällesi.
    • No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin

    olen tuonut, -- entäpä sitten virsut.

    • Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani?
    • Pue!
    • Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi

    ja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille on näet tullut muitakin vieraita asumaan.

    • Ketä, Hilda?

    Hilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja katsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi Juusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei juuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi huomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän oli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin ketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä:

    • Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta

    ei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet hukassa heti kun hänet olet nähnyt.

    • Hukassa? Mikä peto se sitten on?
    • Vaarallinen peto -- sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi!

    Hilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti perästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, -- mitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska tyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, -- ka olkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan.

    Astuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat Juuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja pyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti.

    Oton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin... Mutta tuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut erottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon.

    Samassa se kumminkin nousi tervehtimään, -- nuori tyttö se oli, hoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset siniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen kehittynyt vartalo.

    • Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva

    tyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin kaataessaan: -- Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa näkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan pöytätovereita.

    Juuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen minkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei voinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin luonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli tuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen suuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse osannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois silmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät Hildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla.

    Se kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut meneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö nyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut kyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että Elna oli kotosin pienestä, -- ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, -- maaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli nyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun.

    Jotakin keskustelua koetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen; tämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista murretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin hänestä soi viehättävältä ja kauniilta.

    Silloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki päässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä Vilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut kaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne, tervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin.

    • Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata.
    • Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti.

    Juusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo ensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät hiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana ikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso hänelle:

    • Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan

    täällä ensi iltaa.

    • Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan.
    • Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan

    leikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa?

    • Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään.

    Elna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso jo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen ja lähti mukaan.

    Ilta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi kaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt nurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta Kappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri kuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien ympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen pöytään, jossa tuttavat heitä odottivat.

    Kahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime vuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti äärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta nuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo osoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin läpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja suoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää, köyhästä kodista lähtösin.

    Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla oli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa ohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen näköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se ollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että keuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina iloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja elinvoimainen.

    Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan istuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja reippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet, mahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat ihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä, usein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa ja elätti itsensä.

    • Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen

    huolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo kuihtuneemmalta kuin viime näkemällä.

    • Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota

    on taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan tuo on tullut.

    Luonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas paljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä keskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken kuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä:

    • Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma,

    suurenmoinen.

    • Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua

    viimeinen uutelosi.

    • Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan.
    • Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi

    selittämään.

    • Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso,

    että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.

    Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.

    • Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava

    innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita.

    Onhan se ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä.

    Kansallisuusatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä, jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut.

    Minä puhun tässä ainoastaan nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä, varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle, ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi.

    Sitä minä olen tarkottanut; me koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, -- mitä arvelet?

    Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:

    • Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo

    perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.

    • Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. -- Kun vain

    uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen...

    Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa;

    Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.

    • Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..
    • Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. -- Itse meidän kyllä

    täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta: pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.

    • Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda.
    • Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet

    mennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa.

    • Ohoo, sepä korkealle kiipee.
    • Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto.
    • No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se

    Heikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina hyvissä tuumissa mukana.

    Juuso hymähti:

    • Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin

    hänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia tuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo mistään muusta kuin itsestään.

    Vilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti.

    Ja matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen:

    • Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen

    vetäytyvät sinnepäin, -- se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä luullut sellaisista miehistä... No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri meillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi.

    Hetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo pääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut.

    Siinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia kirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä kotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia, arvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa puuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain samanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä innostunut kuin hänen ystävänsä äsken.

    Yön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin Kappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein pelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi arkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson rinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi kerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa.

    Hän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli tehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin ja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. -- Sumuista sanoi Elna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja kertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten vieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut selvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä.

    Heidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee nousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen käsivarteensa ja virkahti hymyillen:

    • Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi

    houkuttelit.

    Mutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän ilkkuen Juusoa silmiin:

    • No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa.
    • Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin?

    Hilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten äänellä, joka soi aivan rauhalliselta:

    • Tunsin niin hyvin makusi, -- ilahduttaahan se aina kun huomaa

    olevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden heretessään kotiportilla Juuson käsivarresta.

    Kun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui ikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä Helsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita.

    Se oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri sellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka tarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin vakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä voitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja joka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se tuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja kykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan vuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan, johon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän.

    Tuossa olisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi jättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä toiseen sijaan?

    Innostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista tuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja huoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli voimakkaampi.

    Mutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita uusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia.

    Tuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki edessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka kiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi itsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä rupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama mielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen häntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja tarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin kiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan läheltä.

    Ja hymyillen kyseli hän itseltään: »Mikä olet sinä uusi unelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua käskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa ja onnea...?»

    Se oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa luotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti vaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä vastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon ihanan mielikuvan lepposissa laineissa...

    Kello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso hypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen illan mietteitä mielestään.

    • Ensi ilta taas Helsingissä, -- sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia

    tunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. -- Miksikähän lapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne kantavat helmassaan?

    III.

    Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli, hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja kattomaalausten mukaan.

    Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.

    • Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä

    aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. -- Täytyy täydentää sitten vähitellen.

    • Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata,

    virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli vieraana. -- Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin kalliiksi.

    • No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, -- arvaamattoman paljo

    se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata ne menot.

    He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa, vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen maaseutuylioppilaaseen.

    • Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua

    tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. -- Eilen juuri oli Ester täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin oloihin.

    • Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?
    • Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä

    aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä erästä virkaa.

    • Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.
    • No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta

    vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut järjestää kodissani kaikki valmiiksi.

    Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun, mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen tilaisuuksista.

    Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa, jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita, mutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...!

    Voi jos hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei vasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja tällaisen aseman yhteiskunnassa.

    Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän äkkiä:

    • Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?
    • Valmistun jouluksi...
    • Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen

    pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.

    Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan, vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.

    • Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.
    • Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?
    • Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en

    tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?

    Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa.

    • Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin

    kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä jotain tulla.

    • Vahinkoa, -- tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin

    ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. -- Jos ei sitoudu mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.

    • Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?
    • Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella

    välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, -- voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa, pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen.

    Onhan silloin sen, joka tahtoa pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella eteensä.

    • Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin

    katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa tuumissaan. -- Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.

    • Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.

    Mutta nuo miehet -- miten heidän lukujensa käy?

    • Aikovat jatkaa siinä sivussa.
    • Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!

    Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo olisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu, niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.

    Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.

    • Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli

    Holm. -- Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi väsytty jo kyllästytty.

    • Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin

    arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen pykälän.

    • Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?
    • Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat...
    • Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian

    huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. -- Onhan muuten makuasia miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle kannalle.

    • Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä

    nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut...

    • Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa

    ainakin ymmärtävänsä aikaansa.

    Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli epäilys poissa, -- sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä vastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin luona.

    Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan luonnolliselta, -- peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja kulkee turvallisesti eteenpäin!

    Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita, tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, -- siinä on mies joka nousee nopeasti ja nousee korkealle! --

    Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi ja saavutti saman tarkotuksen.

    Olipa onneksi olemassa näitä luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui.

    Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, -- muusta viisi.

    Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.

    Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, -- se se ei ainakaan ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.

    Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos joitakin juoksuja ja puuhia.

    • Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö

    asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.

    • Yksissäkö ne lentelevät?
    • Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!

    Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka silloin palasi käsityökoulustaan.

    Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.

    Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin.

    Ja Elna otti Juusolta lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.

    Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan tervehti hän Juusoa ja kysyi:

    • Tuletko kokoukseen illalla?
    • Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?
    • Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.

    Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja kysyi kuiskaten:

    • Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan

    niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?

    • Todellakin?
    • Niin, huomasitko sen sinäkin?
    • En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten

    samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni...

    • Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole

    hänen ystävänsä.

    • Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki

    huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.

    Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin kokoukseen rientääkseen.

    Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä.

    He olivat pitäneet tarkat laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas, jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta pykälää.

    Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt menisivät turhaan -- »oli pettureita joukossa» --, ja siksi eivät he vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään.

    Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina, välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.

    Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan maahan.

    Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän, nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri sääntöjen 19:s pykälä.

    Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se tehtiin.

    Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa.

    Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha.

    Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan.

    Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he olivat itsenäisiä...

    Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.

    Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan, kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan illan merkkiasiasta:

    • Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?
    • Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki

    omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.

    • Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.
    • Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni?

    Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan.

    Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla, suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima

    • mutta saattoiko siihen luottaa?

    Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta vastattiin yhtä lyhyesti, -- asia oli jo ennen monituisiin kertoihin pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue, joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. -- Heikki puhui viimeiseksi.

    Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi...

    Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:

    »Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin.

    Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi, että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä, nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila.

    Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista, koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin.

    Reaktiooni on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä.

    Ja tällaisessa asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...»

    • Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin

    »äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat vakavat ja varmat.

    Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli luultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara, puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii sen kumoamista...

    Niinpä siis!

    Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle.

    Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä, kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.

    Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista.

    Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi...

    Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten lausui hän verkalleen:

    • Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on

    kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika.

    Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas, niin mitä annetaan sijaan, -- sillä jotain nuoriso tarvitsee innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista, innostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me »Kyntäjällämme» voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön...

    Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.

    Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän pysähtyi ja päästi naurun:

    • Mitä, noin syvästikö te surette vainajata -- ei se kannata, se oli

    jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen ponnahdus -- kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on oikea suunta se.

    Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:

    • Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin

    kaikki muut.

    • Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta

    tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja me luemme läksyjämme siltä.

    IV.

    Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi, niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja lämpimään.

    Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä, sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin olivat tyyten tyrehtyneet.

    Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä taas takasin kodin lämpöön.

    Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi, kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä.

    Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää viettämään.

    Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä, riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla.

    Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.

    Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista, varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan jalat liikkuivat.

    Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen.

    Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen, lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti painamasta ... piti melkein keskeyttää luvut... Nämä olivat silloin säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, -- siksi että toimeen tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.

    Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa käsilainan, -- hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa kävelemään.

    Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain kyhätä.

    • Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen,

    sanoi hän.

    • Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu,

    on niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso.

    • No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä

    sopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua.

    Heikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään Juuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho, liian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole edullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista mielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen mielipide pysyy näin suosiollisena.

    • Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän.
    • Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin

    menee aikaa.

    • Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa

    yhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa...

    Joku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa kävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi.

    Juuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka häneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan ystävällinenkin ja puhui »Kyntäjästäkin» nyt monikon ensi persoonassa.

    Oliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä, josta tuntui niin paljo sitä »yleistä mielipidettä», josta hän aina puhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä kohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto aina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se oli hänellä kipeä kohta...

    No, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein perusteellisesti, ei paljaita »papereita» niinkuin Heikki. Mutta sekaan hän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, -- tuo rahahan se myötään teki kiusaa ja vastusta -- ja siihen meni aikaa. Ja sitäpaitse ... niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä paljo kuin se innosti ... olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin viimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä, »Sisaruksia».

    Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan sivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa äärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen kertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa henkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui melkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut kaikelta maailmalta omana aarteenaan, -- Elnalle vain oli hän siitä puhunut, ei kellekään muulle...

    Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen illalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän antaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan jatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä oikeassa...

    • Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan

    ja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat hänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä taajassa väkijoukossa.

    • Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette

    kauniista ilmasta nauttimassa?

    • Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan

    suunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi hiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken.

    Tuletko mukaan?

    • Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana

    näyttäytyä ja katsella.

    • Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut.

    Juuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen syksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan tuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli muutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja silloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt välttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut vähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että tämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut melkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan.

    Juuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli sellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa liehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin kihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän välillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti heitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat suuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten kanssa.

    Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta joulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut havaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi ja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin tuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta mielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen joulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä odottaakaan.

    Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he ensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä liekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että tyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana lemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia aatteita hänen aivoihinsa.

    Vaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta tapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut aihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti?

    Miksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan pitivätkin?

    Sitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin päivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää, onko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön kanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin tilaisuus tarjona.

    Hilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä.

    Juuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa paukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein, hetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa mentävä kaupungille, -- hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he Elnan kanssa kahden kotiin!

    Ja Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli yksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä.

    • Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit.
    • Sinäkö -- oletko sinäkin siis huomannut?
    • Niin, miksi hän minua vartioipi...? Kuule, tämä on hirveän hullua!

    Niin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa menettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he olivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, -- ensi kerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan, että hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin valmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos tämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin.

    Ja Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin paperikäärön.

    • Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja

    vapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut.

    • Miksi uuniin?
    • Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään.

    Hän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja selaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan, rupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen paperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki ujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun ohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja syvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille kohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen tarkoittamaansa vaikutusta.

    Hän luki edelleen, luki aivan kuin itsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta muisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän saattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin.

    Elna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten istahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa katveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä, jotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen värähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli vain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa.

    Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon lukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi esiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta sittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon kauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän vaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset liitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin seuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja hillittöminä.

    Juuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä hetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun valo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä pimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi samaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui.

    • No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa

    ollenkaan?

    • Kaunista, -- lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä

    tuntenut koskaan.

    • Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä?
    • Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se

    voi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista.

    • Vaan jos jokainen sanoisi niin?
    • Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka!

    Juuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä paikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut kumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt ovelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja luki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa kohautti Juuso katseensa.

    Hilda astui esiin ovelta.

    • Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän

    naurahdellen.

    Juuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda jatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä.

    • Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin

    olet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin, niin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole puhunut sanaakaan!

    • En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen

    kirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut.

    • Ja se ensimmäinen oli Elna!
    • Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin...

    Hildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla sen tulen ja virkkoi ystävällisesti:

    • Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea

    meille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin?

    • En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi.
    • Se onnistuu! Vaan meille ensin.
    • No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänne

    Vilho ja Helmi...

    • Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta

    hiihtomatkasta... Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna vihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen taloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla teoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa!

    Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi yölläkin voitoista ja laakereista. --

    Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä.

    Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet, nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan, joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä ryhmässä jälempänä.

    Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että muistutukset tehtäisiin vasta lopussa.

    Mutta kun oli loppuun tultu, tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut temmannut heitä täydelleen mukaansa.

    Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen ääneti istuttuaan:

    • Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain

    kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä sitä, -- vaan minua se miellytti.

    Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa» näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.

    Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät.

    Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta, myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa, noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen sisempiä tunteitaan kohtaan.

    He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan puhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:

    • Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo

    sepustus?

    • En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.
    • Miks'et uskaltaisi?
    • Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua

    hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain hyville ystävilleni.

    • Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä

    teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.

    Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi Elna ja virkkoi:

    • Mutta...
    • Mutta mitä?
    • Mutta jos se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä

    valmis teos laatikkoon...

    • Niin, jos se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi

    siihen niinkuin sinä.

    • Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi:

    »hyvä!»

    • Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle

    kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit minua.

    • En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua

    kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä ja puristaisin sinun kättäsi.

    • Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se »jos»! oi, ei se

    onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.

    Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi Elna hiljaisella äänellä:

    • Minua et. Silloin minä...
    • Silloin sinä...?
    • Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani.

    Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja nöyryytystä uhkaava.

    Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat koolla, sanoi Juuso äkkiä:

    • Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?
    • Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso

    vastasi vain:

    • En vie, se on päätetty.

    Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi, oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.

    Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista.

    Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä, josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista rauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein maali.

    Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä.

    Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa, heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen, tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.

    Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan, hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen.

    Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt...

    Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili.

    Sepä onni heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä uutteralla työllä...

    Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:

    Och när de andra kämpar rida
    Ur silfverportarna tili strid,
    Jag skulle sitta vid din sida
    En trogen vän, -- och se på dig...

    Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia...

    Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja niiden täytyi toteutua.

    Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän.

    Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:

    • Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin

    käydäänkin todelliseen työhön!

    V.

    Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille, katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää mikään.

    Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista, olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.

    Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.

    Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen armoihinsa ja juoksi taas.

    Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli ollut.

    Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »... ensi viikolla tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Sisarukset...»

    Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se koettelee, miltä vain jälki näyttänee!

    Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana, parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli kulussaan.

    Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen.

    Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa, kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli »kansan tahto». --

    Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan, pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen.

    Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.

    Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu.

    Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä pitää tässä maailmassa vuovata.

    Hänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai aikoo ajaa kauas.

    • Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan,

    esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren, kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.

    • Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää

    sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?

    • Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, --

    nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.

    • Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää

    mahtunee omiin housuihinsakaan.

    • Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin

    varsin vaarallista.

    Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä, että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti, viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.

    • Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät

    toiset uteliaina.

    • Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on

    ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma.

    Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen, yleensä siirappia...

    • Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.
    • Kappale ei siis tule onnistumaan?
    • Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden

    juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista intoilemista...

    Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja, merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen» olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.

    Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi, vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt »lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia ja ajattelemisia.

    Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville, hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa, tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli kääntynyt, ja tottahan se oli.

    Eläminen tuli tällä tavoin kovin kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin... »Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.

    Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle, kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään, mistä nyt...?

    Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin aikoihin. »Kippis», -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien seurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla.

    Hänelle oli noista aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi itse kaksi.

    • Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli

    ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.

    • Minä, ylioppilas!
    • On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi.

    Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.

    • Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.
    • Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan

    pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.

    • No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi.
    • Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa

    ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat poikkipuolin.

    • Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen

    ryhtyä.

    • Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos

    tarvitset.

    Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku kerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle pinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten.

    Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis» sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli takasin.

    • Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä

    otat toisen...

    Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin, miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se »Kippis» taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä...

    Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan: lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi riistää kaikki ajatukset.

    Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä; hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo muuttunut.

    Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo ennakolta oli siitä langettanut.

    Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä »Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:

    • No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?
    • En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.
    • Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi

    keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin enää Juuson toiveita rohkasemasta.

    Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta, ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:

    • Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!
    • Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso

    leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. -- Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule, lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.

    Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään, myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia...

    Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:

    • Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän

    voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit.

    Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin?

    • Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja

    pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:

    • Vaan katsoppas tuossa, lamppu...
    • Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu

    niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme.

    • Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee

    koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.

    • Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos...

    Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan, kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan tulevaisuutta varten.

    Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti, ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule, hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän kärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli, siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa, menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata mieltä.

    Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...!

    Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.

    Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan, toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta.

    Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen, jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso, elä mene ollenkaan...

    Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa

    • kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin

    nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää suosiollisiksi ihmisten mielet...

    Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä se hänen hätäilemisestään parani.

    Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui kirjansa ääreen.

    Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä liikkuvan ja virkkoi:

    • Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi,

    istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.

    Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.

    • * * * *

    Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset, jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.

    Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.

    Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.

    • Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan

    pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.

    • Jos se vain tämmöiseltään jatkaa...

    Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi.

    Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat olivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä vaikutusta.

    • Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat

    porisijat kapakan puolella.

    • Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen

    samalla ponnella painaa.

    Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan.

    Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa.

    Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.

    Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne iltakautta pitää mielialaa vireillä.

    Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin, sanottiin siellä.

    • Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään,

    vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön eteen.

    • Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä

    kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.

    • Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.
    • Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa.

    »Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen valitusvirsi.

    • »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa

    nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.

    Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.

    Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.

    Katkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna ilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen unelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen kangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli kuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä nuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat ainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi tainnutkaan viisastua koskaan.

    Rangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja hävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se valkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut mennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta pois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä tekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut.

    Maalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty!

    Oli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän tahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi lähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa.

    Hänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni karttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle, vaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson.

    • No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin

    odottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli silloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa.

    • Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain

    koettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että lähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa toivon saavani rauhallisen lukupaikan.

    • Se ei olekaan tuhma tuuma.
    • Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin

    niskoillesi »Kyntäjän» hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä muuta kuin lukea.

    • Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan

    tapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan sentään tehnyt kelpo työtä.

    • Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut

    unhottavat välemmin.

    Vilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa ja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne pohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet hervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle kulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui.

    Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja kiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan komeili.

    Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna,

    • Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin

    pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.

    • Tulitko todellakin?
    • Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut...

    Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.

    • Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta

    ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.

    • Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?
    • Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.

    Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:

    • Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat

    kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?

    • Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.
    • Terve tuloa!

    Juna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen kerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki vielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän päätään jäähyväisiksi.

    VI.

    Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.

    Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla.

    Tapaus seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä kolmannen, uusimman tieltä.

    Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin pääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.

    Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja.

    Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten voitto.

    Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi, nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.

    Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi, jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.

    Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin.

    Uusia enteitä, uusia suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä», joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti veivätkin tahtonsa perille.

    Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella.

    Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin.

    Puolue ei ollut enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään.

    Vanha, hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja »vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta.

    Sillä tuo liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!»

    Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.

    Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta, vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat.

    Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.

    Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, -- pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa!

    Ja sen kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla päämäärät alkujaan olivat olleet.

    Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin, vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan.

    Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja esiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan ihailivat.

    Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa, jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen.

    Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»

    Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita tuollaisia asioita ajattelemaankaan.

    Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas tyytymättömät Vilhoon.

    • Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia

    muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin parlamenttarismista ja rakkaudesta.

    • Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin

    lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!

    • Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa

    puolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.

    • Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä,

    kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä vain maalta, esiintymättä missään.

    • Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei

    hänestäkään politiikkaan ole.

    • Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta

    höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa.

    • Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan

    varoskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä, niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on minun »ceterum censeoni.»

    Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla.

    Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.

    He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.

    Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään, mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi ruskoksi.

    Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:

    »-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä,
    mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen
    voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos
    en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.

    »'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle
    monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas
    julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa
    tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista
    yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä
    se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty
    ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista...

    »Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta
    on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä
    hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en
    käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä
    on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa.

    Ja tuon kaiken
    seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia...
    Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin
    meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman
    vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää
    nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka
    olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna
    ja ytimenä.

    Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa
    nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen
    työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä
    onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä
    kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien
    katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua
    noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista,
    joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.

    »Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin
    opettaa rakastamaan kuin vihaamaan.

    »Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos
    luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän'
    toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön
    ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme
    riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain
    palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on,
    että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä
    osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja
    työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua
    aisoihin.

    Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen
    vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä
    ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa
    ja virkaa.

    »Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset
    luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut
    kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista,
    parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään
    tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa
    toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua
    sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin...»

    Kun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon hän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo vanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän oli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista, virkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä seurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan antaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot nopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se oli se sama suunta, joka opetti -- tai noudatti enemmänkin kuin opetti

    • että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa,

    yleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä.

    Hän tunsi nuo samat »aikansa ymmärtäjät» jotka käänteliväthe olojen mukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat sen edulliseksi, -- hän tunsi suunnan miehistä ja miehet suunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa, sekö tahtoo nyt »Kyntäjääkin» itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? -- Oho! ei niin väleen!

    Juuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei ollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla oli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän puhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua taisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet olivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää varovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi toimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan toimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden ja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan...

    Lyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä Helsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista.

    Nyt takasin! Juuso oli käyttänyt »maanpakolaisuusaikansa» hyvin, pääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli saamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata itselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on tuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei aikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi tahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin haikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen.

    »Tule takasin», nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan yllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä sanomaan sille lempeälle tytölle: »nyt olen tullut». Juuso oli työnsä lomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta kukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen reunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui lamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan, noiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä.

    Monasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut halunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut...

    Nyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja mielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan.

    Otto oli asemalla vastassa.

    • Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. -- Terve

    tuloa uudelleen elävien ilmoille!

    • Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?
    • Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.
    • Entä muut siellä teillä?
    • Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt

    olekaan.

    • Elna ei tule enää Helsinkiin?
    • Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.

    Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista -- tuntuipa melkein kuin olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni maisemataulu -- sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista

    • ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai

    kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo Hilda... Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa, ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda tulemaan mukaan, -- olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt ollut nähnyt häntä koko syksynä.

    Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.

    • Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. -- Mulle

    tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.

    • Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla.
    • Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole

    rinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta kuin mahdollista, -- jos avun toiveita vielä lie.

    • Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet.
    • Toivotaan, minä ainakin toivon.

    Juuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä.

    Ville toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti, kuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin, rehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada elää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä juuri nykyjään tarvittaisiin...

    Vilho rupesi puhumaan »Kyntäjästä», joka nyt vuorostaan tuli jäämään yksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin hyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on saada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi Vilho auttaa ulkomailta.

    • Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä

    miehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan suunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä.

    • Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin.

    Eihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken vivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan, koettaa pitää vanhaa »kartuusia vireillä».

    He keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä kuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään lämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja ajanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän luonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni heidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti, että olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin kykeneisi...

    • Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson

    ja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen.

    Hilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan perästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan pankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja huolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja oliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi täytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli pantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin äiti maailmalle lähtevää poijuttaan.

    Olipa liikuttavaa nähdä heidän siinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen rinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, -- oli kuin elämä ja kuolema olisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta siinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan toisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta.

    Ja Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta turhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä oli.

    Hetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he tajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana kahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa viimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle toivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan.

    • Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään.
    • Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä »kartuusia

    vireillä».

    VII.

    Vilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja yksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän avonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan ja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja vanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut voinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden mukaan.

    Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan kylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui ennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä avomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli luonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän voinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen piirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja käytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin toistensa kanssa.

    Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää ja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua »Kyntäjän» asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä toistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen muutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei enää kasvanut ennalleen.

    Tutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt »Kyntäjätä» vereksillä voimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta samoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli mistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja tarvitsi.

    Tavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän vain liikkuikin, oli tämä; »No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?» Usein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa, usein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta uteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata:

    • Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan.

    Onhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo alkutöihin ryhtynytkin.

    Tutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja tunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston opettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan erittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä, olisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään äidinkielensä hyväksi.

    Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli aikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän rohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen kansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo luopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut sen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä varoja.

    Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän saisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään hiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi...!

    Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin.

    Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, -- henkisellä ja aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään.

    Ennen sai lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan hyväksi tekemään.

    Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä, ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi, kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin kuin pelkkää uteliaisuutta.

    • Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä

    usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan.

    Ja siksi hän vastasi näille kysyville vältellen:

    • En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo

    joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.

    • Sinä tähtäät ylemmäs?
    • En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita,

    niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.

    • Niin, kenen kannattaa...
    • Eihän se kyllä kannattaisikaan...

    Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada »muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja...

    Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi.

    Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta ajattelemaan.

    Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan.

    Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että hän jo oli kielentaitajana tunnettu.

    Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä, oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt, nyt olen tullut!» Vielä on varrottava.

    Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi, miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, -- onneksi olkoon ja hyvää jatkoa!

    Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin hauskaa mutta eipä mitään hätääkään.

    Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan, kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä.

    Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla hänelle sitä antamatta.

    Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen kotiinsa.

    Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä välin tieteellisiä töitään.

    Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta torumaan:

    • No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan

    mietit?

    • Miten niin?
    • Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.
    • Minäkö?
    • Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään

    kielenkääntäjänvirkaa anneta -- ja oma syysi.

    • En ymmärrä.
    • Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa?
    • Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen

    mukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi tulla kysymykseen?

    • Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi,

    että et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta suullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa huomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. -- »Kirjoittanut kielinäytteesi», sanot, -- vaikka se olisi kuin enkelin kirjoittama...

    • Onko siinä sitten vikoja?
    • Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi

    siinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista väritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa.

    • Onko siitä joku huomauttanut?
    • Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se

    sinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu olevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön.

    Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen;

    Sitten kysyi hän epäillen:

    • Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?
    • Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna,

    nyt ei enää voi mennä.

    • Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?
    • Saathan nähdä.
    • Sehän olisi hirveän ikävää.
    • Ikävää, ikävää, -- kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin,

    joilla on... Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.

    Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota rukoilemaan, -- sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta,

    • ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että

    Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.

    Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys voittaa...

    Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian hyvästä päättymisestä...

    Aamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet ja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi mitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen katseensa muutamaan uutiseen: »Uuteen ylimääräiseen senaatin kielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk...» -- Mitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on -- siis sivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan.

    Kaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein, miksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. -- No niin, mennyt kuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan tällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi... Vaan lähettämättä se nyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että nyt ovat oman tuvan perustukset lasketut...; sellaista uutista, joka siihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon ennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle.

    Juuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän vilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut katkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin tuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui tyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja kun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta kiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita...

    Juuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin, jonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt äitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän päässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas joutilaana. »Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen kai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin epäonnistuneeksi?»

    Mutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja rupesi sitä selailemaan.

    • Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua

    Heikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö tänäänkään, vaan käytävähän siellä on.

    Se oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista vekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että tästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, -- kun vain tunnustaja suostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt viimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on maksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne vekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei useampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja.

    • Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta

    koeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi.

    • Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle.
    • Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen

    kuukauden perästä lunastat tuon paperin?

    Sehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli mielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen työkykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin ja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja suunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa tuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli säälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi hänet melkein toivottomuus.

    • Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä

    myöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta minkä minä Herran nimessä tässä teen?

    • Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa...
    • Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen

    kuukauden perästä.

    • Kunhan hoidat, hyvä on.

    Juuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen menoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein yksinäisyydessään oli:

    • Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä

    mukautuvaisuutta, korskeutta vain... Ehkä maailman ranta opettaa, mutta lujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei hänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja hänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä tulevaisuudella, -- Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa esillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi...

    Heikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja rupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies milloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla.

    VIII.

    Kolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä paistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko luonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan ja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi ja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja uusia toiveita.

    Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään.

    Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen varallisuus pysyi kohtalaisena.

    Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi runsaita satoja.

    Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään varallisuutta yksin tälle kertymästä.

    Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä toiveilla.

    Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin pelastuksen mutkaa.

    Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.

    Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi, niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi yhtämittaa uhkaava suihku.

    Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina, käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi, milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi.

    Piti riistää riepua yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja, juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa vesilastia voimain myötään vähetessä.

    Eikä rantaa näkynyt missään.

    Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään, aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei näkynyt koko äärettömällä ulapalla.

    Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä siirrettäisiin tai uudistettaisiin.

    Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta saada nimiä, maksettava se nyt on.

    Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä.

    Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet, kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä.

    Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen... Hän suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi, vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan... Silloin lyödä paukautti kello Nikolain tornissa kaksi.

    Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen, vapautuakseen...? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se alleen edes rehellisen miehen... Juuso istui issikan rekeen, ajoi Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.

    • En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut

    viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.

    • Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?
    • En mitään, en voi mitään.
    • Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on

    jälellä? -- Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen prosenttariin.

    • Olisin hoitanut asian -- ainakin tällä kertaa.
    • Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?

    Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.

    • Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. -- Mutta

    tämä oli meidän viimeinen afääri.

    Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?

    Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan, harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin, ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo henkisesti ja siveellisesti haudattu, -- mennyttä miestä!

    Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.

    Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut.

    Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin, Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.

    He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla.

    Tuttavat olivat heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.

    • No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko

    niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.

    • Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan

    miehen alleen.

    • Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi,

    heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.

    • Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.
    • Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos

    huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman tuulen. Tee niin nytkin.

    Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi:

    • Sekö vain?
    • Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan.
    • Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi

    silloin vanhaan hyvään aikaan, »ennenkuin ryssä tuli maahan». Nyt saat sinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut juhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana.

    Juuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei ollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen yksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään helpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne häntä kiduttivat.

    He menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton räminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle taholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He istuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä kuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin kertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä olisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle alulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin suoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja sortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin, sanoi hän.

    • Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. -- Minä luulin jo surun olevan

    syvemmällä, sydämessä.

    • Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa.
    • Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin,

    vaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin.

    Hilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain enemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi hänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin lausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos tiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma mieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän vastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle:

    • En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista,

    eihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa.

    • Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja

    ollut avomielinen, -- taas pitkästä ajasta. -- Vaan minähän olen huono isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit...

    Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä, »surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään oli kutsunut hänet vieraakseen.

    Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi.

    Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, -- jo tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa.

    Ja hän saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee: »Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat: »Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella...»

    Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai...?

    Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.

    Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin, missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut syytäkään sitä tehdä.

    Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman osansa kokoon.

    Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän, joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes uudistusrahat ja hoitaa asia, -- itse hän ei voinut. Paperi laitettiin ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas tältä retkeltä kotiinsa.

    Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.

    • Täällä on kirje sullekin Juuso, ja -- ahaa! -- arvaas keltä?

    Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa.

    • Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.

    Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, -- niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen, että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan...

    Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka...

    • Vaan mitä on tämä...?

    Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö, Elnako tätä kirjoitti...? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan... Niin, niin se oli, hän ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda viittasi!

    Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.

    IX.

    Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:

    »Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä
    voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä,
    kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein
    kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin
    teen ratkaisevan päätökseni.

    »Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä
    tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan
    luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut
    hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää
    paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen
    ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut,
    mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä
    ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle
    vieras.

    Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen,
    niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää,
    miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan
    mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii,
    hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista
    elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä
    kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin
    sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.

    »Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan
    meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä
    muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä
    sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta
    en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen
    ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn:
    luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa,
    joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan
    rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni
    pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Aikansa lapsipuoli
    Author
    Santeri Ivalo
    Release date
    November 20, 2012 [eBook #41416]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Most recently updated
    October 23, 2024
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Aikansa lapsipuoli
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Aikansa lapsipuoli
    
    Author: Santeri Ivalo
    
    
            
    Release date: November 20, 2012 [eBook #41416]
                    Most recently updated: October 23, 2024
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/41416
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #41416. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 41416
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.