← catalogue

Salaperäinen saari: Seikkailukertomus

by Jules Verne · Finnish · Gutenberg #41363 · 401,324 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Salaperäinen saari: Seikkailukertomus
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Salaperäinen saari: Seikkailukertomus

Author: Jules Verne

Translator: Samuli Suomalainen


        
Release date: November 14, 2012 [eBook #41363]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/41363

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALAPERÄINEN SAARI: SEIKKAILUKERTOMUS ***

SALAPERÄINEN SAARI

Seikkailukertomus


Kirj.

JULES VERNE


Suom. ["L'lle mystérieuse"] Samuli S.


Otava, Helsinki, 1904.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.




SISÄLLYS:

I osa. Haaksirikkoiset:

  1. Ilmapallo putoaa rannalle. Yksi puuttuu.
  2. Haaksirikkoiset.
  3. Luodolta saarelle.
  4. Yksi ainoa tulitikku. Ensimmäinen illallinen.
  5. Metsästys. Metsoja onkimalla.
  6. Löydetty mutta ruumiina?
  7. Jälkiä hiekassa.
  8. Saariko vai mantere? Savua hormeista.
  9. Ristiäiset. Lincolnin saari.
 10. Jousia ja nuolia. Tiilenpoltto.
 11. Raudantekoon. Taistelu dugongin kanssa.
 12. Räjähdysaine. Luolasaleja.
 13. Kaniinitarha. Ovia ja ikkunoita.
 14. Kynttilöitä. Vehnänjyvä.
 15. Herkullinen ateria. Hauli hampaaseen.

II osa. Hylätty mies:

  1. Pirogin tekoon.
  2. Aarrearkku. Raamatun jae.
  3. Runsas kasvullisuus. Yöleiri.
  4. Uusi joki. Jaguaari.
  5. Riekaleita hongan latvassa. Hämmästys.
  6. Tikkaat putoavat. Uusi jäsen.
  7. Ensimmäinen sato. Kanatarha.
  8. Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia.
  9. Hissi. Lasia. Leipäpuu.
 10. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti.
 11. Villan vanutus. Albatrossi.
 12. Villikoirain hyökkäys. Odottamaton sanoma.
 13. Taborin saari. Autio mökki.
 14. Harbert vaarassa. Järjen kipinä. Merkkituli.
 15. Uusi vieras. Kyyneleitä.
 16. 12 vuotta Taborissa! Mylly ja ensimmäinen leipä.
 17. Muukalaisen kertomus. Salaperäinen paperi.
 18. Lennätin. Taaskin selittämätön seikka.
 19. Yö merellä. Uusi suuri tapahtuma.

III osa. Saaren salaisuus:

  1. Merirosvojen musta lippu.
  2. Norfolkin pahantekijät. Kuusi viittäkymmentä vastaan.
  3. Taistelu. Odottamaton ratkaisu.
  4. Runsas saalis. _Speedyn_ loppu.
  5. Kuka hän on?
  6. Sähköjohto epäkunnossa. Laukaus.
  7. Uskollinen sanansaattaja. Harbert toipuu.
  8. Äkillinen lähtö. Surkea näky.
  9. Harbertin tila huononee. Top haukahtaa taas.
 10. Harbert paranee. Rosvojen jälkiä.
 11. Vakoilu. Portti auki. Viisi ruumista.
 12. Tuomioitten täyttäjä. Maanalaista pauhinaa.
 13. Uuden laivan tekoon.
 14. Tulivuori herää. "Tulkaa!" Luola.
 15. Vapaudensankarin historia.
 16. Muisto ystäville. Viimeinen hetki.
 17. Vuori syöksee tulta. Dakkarin prinssin hautakammiossa.
 18. Vaara uhkaa. Saarta ei ole enää olemassa.
 19. Siirtolaisten viimeinen pakopaikka. Saari manterella.






ENSIMMÄINEN OSA

HAAKSIRIKKOISET




Ensimmäinen luku

Vuoden 1865 hirmumyrsky. Ilmapallo myrskyn kourissa. Viisi matkustajaa.
Maa näkyvissä. Neljä rannalla...


-- Noustaanko?

-- Päinvastoin: painutaan.

-- Eikä siinä kyllin, mr Smith: me putoamme.

-- Heittäkää, Herran tähden, pohjalastia ulos!

-- Sinne meni viimeinen säkki.

-- Kohoaako pallo?

-- Ei!

-- On kuin kuuluisi aaltojen pauhua.

-- Gondolin alla on meri.

-- Se on enintään 150 metrin päässä meistä!

Tällaisia lauseita kajahteli Tyynen meren äärettömäin ulappain
yläpuolella kello neljä iltapäivällä maaliskuun 23. p:nä 1865.

Mainittuna vuonna nousi päiväntasauksen aikana hirmuinen koillismyrsky.
Ilmapuntari laski silloin 710 millimetriin! Rajumyrsky raivosi yhtä
mittaa maaliskuun 18:nnesta 26:nteen tehden suunnatonta tuhoa
Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa kolmetuhatta kilometriä leveällä
vyöhykkeellä, joka ulottui 35. asteelta pohjoista 40. asteelle
eteläistä leveyttä. Kokonaisia kaupunkeja raunioitui, taloja sortui,
haaksirikkojen luku nousi useihin satoihin, tuhansia ja taas tuhansia
ihmisiä joutui surman suuhun.

Samaan aikaan kun maalla ja merellä tapahtui tällaisia vaurioita,
esitettiin yläilmoissa vähintään yhtä kauhea murhenäytelmä.

Siellä kiiti hurjistuneitten tuulten kynsissä ilmapallo 160 kilometrin
tuntinopeudella, keskellä sumuksi pirstoutuneen veden sakeita usvia,
kieppuen ympäri kuin kurimuksessa. Gondolissa istui viisi miestä.

Mistä pallo tuli? Eihän se toki liene lähtenyt liikkeelle myrskyn
raivotessa, hirmumyrskyn, jota oli kestänyt viisi päivää!

Sumu oli niin tiheä, pilvet niin sankat, etteivät pallossa olevat
oikein osanneet erottaa, oliko päivä vai ilta. Korkealla yläilmoissa
kiitäessään he eivät tienneet, olivatko maan vai meren kohdalla. Vasta
kun aaltojen pauhu alkoi kuulua heidän korviinsa, he tiesivät pallon
laskeutuvan vettä kohti ja koettivat keventää sitä heittämällä ulos,
mitä voivat.

Aamun sarastaessa myrsky näytti hiukan vaimenevan, vaikka rajusti tuuli
yhä vieläkin puhalsi. Päivemmällä alkoi sumu pallon alapuolelta
hälvetä, mutta samalla huomasivat ilmassa purjehtijat pallon yhä
pyrkivän laskeutumaan. Puolenpäivän aikana heitettiin viimeisetkin
painavat esineet gondolista, mutta siitä ei ollut apua kuin hetkeksi.
Alla möyrysi meri; maata ei silmän kantamissa, ei luotoa, ei
kallionkielekettäkään. Pallo läheni lähenemistään pohjattomia syvyyksiä
kiitäen yhä tuulen mukana koillisesta lounaaseen.

He kulkivat kohti tuhoansa.

Kello kahden tienoissa ei pallo enää ollut kuin hiukan toista sataa
metriä merenpinnan yläpuolella. Silloin kajahti tarmokas ääni, jossa ei
kuulunut pelon värähdystäkään:

-- Joko kaikki on heitetty ulos?

-- Ei! Vielä on säkillinen rahaa, kymmenentuhatta frangia kullassa.

-- Heitä mereen!

Raskas säkki katosi syvyyteen.

-- Nouseeko?

-- Hiukan, mutta pian se painuu alas jälleen.

-- Eikö enää ole mitään?

-- Ei rahtuakaan.

-- Onpa!... Onhan gondoli.

Tämä oli todellakin viimeinen keino painon keventämiseksi. Viipymättä
matkustajat kiipesivät pallon renkaan yläpuolelle. Gondolin köydet
hakattiin poikki, gondoli putosi mereen, ja pallo ponnahti puolituhatta
metriä ylemmäksi. Verkon silmukoista kiinni pidellen matkustajat
katselivat allansa pauhaavia syvyyksiä.

He olivat tehneet voitavansa, mutta edelleen pihisi kaasua ulos pallon
halkeamista, joita oli mahdoton tukkia.

Jumala yksin voi heidät enää pelastaa.

Paitsi viittä ihmistä oli verkon silmukoissa kuudeskin elävä olento,
nimittäin koira, joka pysytteli lähellä isäntäänsä.

Äkkiä koira haukahti.

-- Top vainuaa jotain, virkkoi eräs matkustaja.

Heti sen jälkeen kuului toinen, karkea ääni:

-- Maata näkyvissä.

Lounaassa häämötti todellakin ylänköinen maa, mutta sinne oli
puolisataa kilometriä, eikä ollut toivoakaan päästä sinne vielä
runsaaseen tuntiin. Ja ties kulkiko pallo juuri maan kohdalle ja
riittäisikö siinä enää kaasua sinne asti! Tuskallisia kysymyksiä...

Kello neljän tienoissa pallo laskeutui aivan lähelle merenpintaa. Jo
pärskähtelivät suunnattomien aaltojen vaahtoharjat verkon silmukkoihin,
jo kulki pallo poukahdellen veden pintaa myöten kuin siipirikko lintu.

Kotvasen kuluttua ei pallossa enää ollut kaasua kuin yläosassa.
Matkustajat olivat jo puolittain vedessä, ja hurjat aallot pieksivät
heitä kuohuillaan. Mutta silloin sysäsi tavattoman suuri aalto palloa
rantaa kohti, se teki vielä ponnahduksen, tuuli hyökkäsi sen avariin
poimuihin ja kohotti sen vielä kerran sadan metrin korkeuteen. Sieltä
se pian alkoi laskeutua vinossa suunnassa maata kohti ja putosi vihdoin
rannan hiekalle, minne aallot eivät yltäneet.

Toistensa avulla pääsivät matkustajat vähän ajan kuluttua irti verkon
silmukoista. Keventynyt pallo joutui tuuliajolle, kohosi jälleen kuin
lintu, joka tuntee vielä rahtusen henkeä rinnassaan, ja katosi
avaruuteen.

Gondolissa oli ollut viisi miestä ja koira, mutta rannalle oli päässyt
vain neljä miestä. Viides oli koirineen varmaankin pudonnut verkosta
pallon kohotessa viimeistä kertaa ylös.

Pelastuneitten ensimmäisenä ajatuksena oli, mihin yksi heidän
tovereistaan oli joutunut.

-- Kaiketi hän koettaa uimalla päästä rantaan. Lähdetään heti auttamaan
häntä!




Toinen luku

Kohtaus Yhdysvaltain sisällissodassa v. 1865. Cyrus Smith. Gideon
Spilett. Neekeri Nab. Pencroff. Nuori Harbert. Odottamaton ehdotus.
Pako myrskyssä.


Haaksirikkoiset -- sellaisiksihan heitä syystä sopii sanoa -- eivät
olleet ilmailijoita ammatiltaan eivätkä tämän urheilun harrastajiakaan.
He olivat sotavankeja, jotka olivat paenneet piiritetystä Richmondin
kaupungista.

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain sisällissodan aikana oli
pohjoisvaltioiden armeijan päällikkö kenraali Ulysses Grant helmikuussa
1865 saartanut Richmondin kaupungin, joka oli eteläisten valtioitten
käsissä. Hyökkäyksissä hän menetti joukon upseereita, joista muutamat
otettiin vangiksi ja vietiin piiritettyyn kaupunkiin.

Tärkeimpiä sotavankeja oli Cyrus Smith, erinomaisen taitava insinööri
ja tiedemies, jolle liittohallitus oli uskonut sodan ajaksi
rautateittensä ylivalvonnan. Cyrus Smith oli pohjoisamerikkalainen,
laiha, luiseva, kasvot tarmokkaat, lujapiirteiset, katse tulinen, suu
harvoin naurava. Hän oli sekä työn että aatteen mies. Minkä hän keksi,
sen hän myös pani täytäntöön. Kokemusten kova koulu oli kehittänyt
hänet lujaksi ja neuvokkaaksi, niin ettei hän hämääntynyt
arveluttavimmissakaan tilanteissa.

Samana päivänä kuin Cyrus Smith oli eräs toinenkin henkilö joutunut
etelävaltalaisten vangiksi, nimittäin _New York Heraldin_
kirjeenvaihtaja Gideon Spilett, jonka oli määrä seurata
pohjoisvaltioiden armeijaa ja lähettää kuvauksia kaikista sen
vaiheista. Tämä Gideon Spilett oli noita merkillisiä reporttereita,
joita ei pidätä mikään este, milloin vain on saatava lehdelle nopeasti
kaikkein tuoreimmat uutiset. Ja koska sellaiset lehdet kuin
_New York Herald_ ovat oikeita suurmahteja alallaan, ovat niiden
reportteritkin kaikkialla arvossapidettyjä miehiä.

Gideon Spilett oli tässä toimessaan ennättänyt kiertää koko avaran
maailman, milloin sotilaana, milloin taiteilijana. Hän ei edes
huomannut vaaraa eikä väsymystä, kun jostain tärkeästä asiasta oli
hankittava tieto. Hän kirjoitti muistiinpanojaan tykkien jyskeessä ja
luotituiskussa. Viimeinen lause hänen muistikirjassaan, ennenkuin hän
joutui etelävaltalaisten vangiksi Richmondin edustalla, oli seuraava:
"Muuan etelävaltalainen tähtää parhaillaan minuun."

Cyrus Smith ja Gideon Spilett, edellinen viidenviidettä, jälkimmäinen
neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat siihen saakka tunteneet toisensa
vain nimeltä. Nyt sotavankeudessa he tutustuivat toisiinsa, ja heistä
tuli pian ystävykset, joita yhä lähemmin liitti toisiinsa palava halu
päästä karkaamaan. He saivat kyllä liikkua vapaasti mielensä mukaan,
mutta kaupunki oli niin tarkkaan vartioitu, että pako näytti aivan
mahdottomalta.

Pian heihin liittyi kolmaskin, Cyrus Smithin palvelija, muuan neekeri,
jonka insinööri oli ostanut ja vapauttanut. Tämä neekeri oli
murtumattoman uskollisuuden sitein kiintynyt herraansa ja valmis
uhraamaan henkensä hänen puolestaan. Neekerin nimi oli Nab, oikeastaan
lyhennys sanasta Nabukodonosor (= Nebukadnesar).

Kuultuaan herransa joutuneen vangiksi Richmondin edustalla Nab kiirehti
viipymättä paikalle ja siellä hän oveluutensa ja neuvokkuutensa
ansiosta, pannen monta kertaa henkensäkin alttiiksi, pääsi livahtamaan
piiritettyyn kaupunkiin. Mielihyvin vastaanotti Cyrus Smith uskollisen
palvelijansa. Nabin riemu oli suorastaan rajaton.

Richmondin piiritys jatkui yhä. Kenraali Grant oli saanut avukseen
Butlerin armeijan, mutta linnan valloittaminen viipyi viipymistään, ja
yhä kauemmaksi siirtyi sotavangeilta vapautumisen toivo.

Paitsi sotavankeja oli piiritettyjen joukossa monta muutakin, jotka
mitä hartaimmin pyrkivät saarretusta kaupungista pois päästäkseen
yhtymään etelävaltioiden armeijaan. Näitä oli muuan Jonathan Forster,
kiihkeä sesessionisti. Richmondin kuvernöörin olisi jo aikaa sitten
ollut varsin tärkeää saada lähetetyksi viestejä kaupungin
ahdinkotilasta kenraali Leelle, jotta tämä tietäisi tulla apuun.
Silloin johtui Jonathan Forsterin mieleen pyrkiä ilmapallolla
saartajain leirin yli liittolaisten puolelle.

Kuvernöörin avulla ryhdyttiinkin heti toimeen. Pallo rakennettiin ja
jätettiin Forsterin käytettäväksi runsaine ase- ja ruokavaroineen.
Siinä oli Forsterin määrä viiden seuralaisen kanssa lähteä liikkeelle
maaliskuun 18. päivää vasten yöllä. Kohtalaisella tuulella he toivoivat
muutamassa tunnissa pääsevänsä kenraali Leen leiriin.

Mutta tuuli, alkuaan kohtalainen, alkoikin kiihtyä kiihtymistään ja
osoitti jo maaliskuun 18:ntena taipumusta muuttua myrskyksi. Lähtö
siirrettiin tuonnemmaksi siinä toivossa, että ilma asettuisi; mutta
tuulen raivo yltyi yhä hurjemmaksi, ja 19. ja 20. päivän välisenä yönä
se muuttui hirmumyrskyksi. Oli täysin mahdotonta lähteä.

Maaliskuun 20:ntenä outo mies pysähdytti kadulla insinööri Cyrus
Smithin. Hän oli muuan merimies, nimeltään Pencroff, noin
kolmenkymmenenviiden, neljänkymmenen vuoden ikäinen, lujarakenteinen,
vilkassilmäinen, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Hän oli
pohjoisamerikkalainen, oli kulkenut kaikki maapallon meret ja ollut
mukana kaikissa seikkailuissa, mitä ikinä saattaa tapahtua
kaksijalkaiselle olennolle, joka on siipiä vailla. Hän oli vuoden
alussa tullut kaupunkiin kauppa-asioissa, mukanaan kapteeninsa poika,
Harbert Brown, viisitoistavuotias orpo, jota hän rakasti kuin omaa
lastaan. He olivat asiainsa tähden viipyneet kaupungissa liian kauan ja
jääneet suureksi harmikseen saarroksiin sinne. Nyt ei hänellä ollut
kuin yksi ainoa ajatus: päästä pakenemaan. Kuulopuheelta hän tunsi
insinöörin ja tiesi tämänkin mitä kiihkeimmin haluavan päästä vapaaksi
kahleistaan. Muitta mutkitta hän nyt pysähdytti kadulla insinöörin.

-- Mr Smith! hän sanoi. -- Ettekö ole jo saanut tarpeeksenne
Richmondista?

Insinööri katsahti häneen ihmetellen. Merimies lisäsi matalalla
äänellä:

-- Tekisikö mielenne lähteä pakoon, mr Smith?

-- Milloin? insinööri kysäisi välittömästi, ottamatta muukalaisesta
edes selvää.

Mutta pian hän huomasi, ettei tuota suorasukaista, rehellisen näköistä
merimiestä tarvinnutkaan epäillä.

Saatuaan tietää, kuka Pencroff oli, insinööri sanoi:

-- Millä keinoin pako on teidän mielestänne mahdollinen?

-- Tietenkin ilmapallolla, joka tuolla joutilaana ajelehtii. Se näkyy
odottavan meitä. Te osaatte hoitaa ilmapalloa. Siis...

Sanaakaan sanomatta insinööri paiskasi miehelle kättä.

Pencroffin ehdotus oli uskalias, jopa uhkarohkeakin, mutta mahdollinen:
pallohan oli aivan lähtövalmiina. Tällaisessa myrskyssä ei sitä niin
tarkkaan vartioitukaan; yön pimeässä voisi nousta gondoliin, katkaista
kiinnitysköydet ja...

-- En ole yksin, virkkoi mr Smith.

-- Kuinka monta teitä on?

-- Paitsi minua ystäväni Spilett ja palvelijani Nab.

-- Siis kolme; meitä on kaksi, Harbert ja minä, yhteensä viisi. Pallo
on tarkoitettu kuudelle hengelle. Sopii.

Ja niin päätettiin lähteä tälle huimapäiselle retkelle jo seuraavana
yönä.

Kello puoli kymmenen aikana, ennakolta sovitulla hetkellä, hiipivät
retkeläiset eri tahoilta toria kohti, jonne pallo oli kiinnitetty.
Tuuli oli sammuttanut kaikki lyhdyt torin varrelta. Tuskin erotti tuota
suunnatonta palloa, jota tuuli painoi melkein maan tasalle.

Pakolaiset kohtasivat toisensa gondolin ääressä. Kukaan ei ollut heitä
nähnyt. Tuskinpa he näkivät toisiaankaan. Sanaakaan sanomatta nousivat
gondoliin Smith, Spilett, Harbert ja Nab. Pencroff jäi irrottamaan
hiekkasäkkejä, jotka oli kiinnitetty painoksi verkkoon. Tämän tehtyään
nousi hänkin gondoliin. Pallo oli nyt kiinni yhdellä ainoalla köydellä,
jonka toinen pää oli pylvääseen lyödyssä renkaassa.

Cyrus Smith oli antamaisillaan lähtömerkin, kun samassa muuan koira
hyppäsi gondoliin. Se oli insinöörin Top, joka oli päässyt kahleistaan
irti ja seurannut isäntäänsä. Välttääkseen liikaa painoa insinööri
yritti heittää eläinparan ulos, mutta Pencroff esti sen.

-- Yksi lisää! Vähät siitä! hän virkkoi pudottaen kaksi säkkiä
pohjalastia pois.

Köysi lyötiin poikki, ja pallo kohosi vinosti ylös.

Rajumyrsky pauhasi hirmuisella voimalla. Yön aikana ei ollut
ajattelemistakaan laskeutua maahan. Päivän tultua oli koko ympäristö
sakean sumun vallassa.

Vasta viiden päivän kuluttua ilma selkeni sen verran, että kulkijat
näkivät allansa pauhaavan meren.

Lukija tietää jo, kuinka tämä pallo maaliskuun 24:ntenä paiskautui
oudolle hiekkarannalle, noin kahdentoistatuhannen kilometrin päässä
lähtöpaikasta.

Ja se, joka noista viidestä puuttui ja jonka avuksi muut nyt lähtivät
juoksemaan, oli heidän päällikkönsä, insinööri Cyrus Smith.

(Huhtikuun 5:ntenä antautui Richmond kenraali Grantille.
Etelävaltioiden vastustus oli saanut surmaniskun. Jonkun ajan kuluttua
sota lakkasi. Pohjoiset valtiot olivat voittaneet.)




Kolmas luku

Yksi puuttuu. Nabin epätoivo. Etsintä. Surkea yö. Nab lähtee uimaan.
Manner näkyvissä. Ensimmäinen ateria. Joen suu. Hormit. Kaatopuulautta.


Verkonsilmät olivat pettäneet ja insinööri oli syöksynyt mereen; siitä
ei ollut epäilystäkään. Uskollinen koira oli omin päin lähtenyt
isäntänsä jälkeen.

-- Eteenpäin! komensi reportteri.

Ja haaksirikkoiset, unohtaen oman väsymyksensä, lähtivät kadonnutta
toveriaan etsimään.

Insinööri oli kadonnut pohjoisrannalla, enintään puolen kilometrin
päässä putoamispaikalta. Sinne päin he lähtivät nyt pyrkimään.

Kello oli silloin kuuden maissa iltapäivällä.

He kulkivat kivikkoista rantaa pohjoista kohti tuon tuostakin
pysähdellen ja miehissä huutaen. Mutta meren pauhina oli ainoa vastaus
heidän huutoihinsa. Parinkymmenen minuutin kuluttua he saapuivat
paikkaan, jossa vaahtopääaallot hyrskyten taittuivat rantakiviin.

-- Tämä on niemi, sanoi Pencroff.

He lähtivät takaisin oikeanpuoleista rantaa, pysähtelivät tuon
tuostakin ja huusivat yhtaikaa, mutta turhaan. Eikä siinä kyllin:
jonkin ajan kuluttua tuli taaskin meri heitä vastaan.

He eivät olleetkaan manterella, eivät edes saarella, vaan parin
kilometrin pituisella kapealla luodolla. Pimeys ja sakea sumu esti
heitä näkemästä, oliko tämä aivan yksinäinen särkkä vai jonkin manteren
ulkokallioita.

Reportteri ehdotti, että tehtäisiin nuotio merkiksi eksyneelle, mutta
luodolla ei ollut ainoatakaan puuta, ei pientä pensastakaan, hiekkaa ja
kiviä vain ylt'ympäri.

Seurasi surkea ja murheellinen yö avoimella luodolla. Haaksirikkoiset
saivat kärsiä kauheasti, mutta toivo kadonneen kumppanin löytämisestä
ylläpiti yhä vielä heidän voimiansa. Tuuli alkoi nyt jonkin verran
tyyntyä; meren pauhina oli hiljaisempaa.

Tuntuipa jo kerran kuin kaukainen kaiku olisi vastannut Nabin huutoon.
Harbert huomautti siitä Pencroffille.

-- Sehän todistaisi, hän virkkoi, -- että lännessä on vastaranta
lähellä.

Merimies nyökäytti päätään.

Taivas kirkastui vähitellen. Jos haaksirikkoisilla olisi ollut Cyrus
Smith mukanaan olisi hän huomannut, etteivät tähdet täällä olleet
ensinkään samanlaisia kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohjantähteä
ei näkynyt lainkaan; sen sijaan loisti Etelän risti kaikessa
komeudessaan.

Päivän sarastaessa oli koko tienoo sakean sumun vallassa. Vasta kello
puoli seitsemän, kolme neljännestuntia auringon nousun jälkeen, usvat
kohosivat ylemmäksi. Luoto tuli näkyviin. Idässä levittäytyi ääretön
meri, mutta lännessä sitä rajoitti ranta.

Maata oli todellakin näkyvissä! Sen ja luodon välillä oli vajaan
kilometrin levyinen salmi, jossa kävi kova virta.

Se oli tarpeeksi Nabille. Kuulematta muuta kuin sydämensä äänen hän
äkkiä heittäytyi mereen ja alkoi uida salmen poikki. Reportteri aikoi
seurata hänen esimerkkiään, mutta Pencroff sai hänet pidätetyksi.

-- Malttakaa! hän sanoi. -- Nab kykenee kyllä yksinkin antamaan
herralleen apua. Me panisimme vain turhaan henkemme alttiiksi, sillä
virta on meille liian kova. Sitä paitsi tuo virta johtuu luoteesta,
joka päivemmällä laskee. Silloin löydämme ehkä kahlaamon salmen poikki.

Merimies dli oikeassa.

Suurin ponnistuksin Nab taisteli kovaa virtaa vastaan, vihdoin hänen
onnistui päästä toiselle rannalle. Hän nousi rannalle korkean
graniittikallion juurella, ravisteli itseään ja lähti juoksemaan.
Tuokion kuluttua hän oli kadonnut kallion taakse, joka oli luodon
pohjoisen niemen kohdalla.

Omituisin, pelon ja toivon sekaisin katsein silmäilivät jäljelle
jääneet salmen toisella puolella olevaa mannerta. Sinne hekin kotvan
kuluttua pääsisivät hakemaan turvapaikkaa ja saisivat toivottavasti
muutakin ravintoa kuin pelkkiä simpukoita, joita heille oli täällä
luodolla tarjona ja joita he paremman puutteessa nyt käyttivät
hyväkseen.

Vastainen ranta muodosti avaran lahden, jonka eteläinen niemi oli aivan
karu. Pohjoinen niemi ulottui lounaasta koilliseen. Niemien väliä oli
suunnilleen viisitoista kilometriä. Lahden hiekkarannan takana, joka
yhä enemmän paljastui luodeveden paetessa, kohosi maa yhä ylemmäksi ja
muuttui oikealla näköjään varsin viljavaksi seuduksi. Äärimmäisenä
luoteessa kimalteli vuoristossa valkoinen huippu: se oli jonkin
kaukaisen vuoren luminen lakki.

Luodolta katsoen oli mahdotonta sanoa, oliko vastassa oleva maa saarta
vai mannerta. Geologi olisi empimättä sanonut maanlaadun olevan
tuliperäistä.

Kello kymmenen tienoissa pakovesi oli alimmillaan. Haaksirikkoiset
riisuivat vaatteensa ja lähtivät, vaatemytyt päälaella, matalimmasta
paikasta salmen yli, siinä kun ei ollut vettä kuin puolitoista metriä.
Harbertille se oli liian syvä, mutta hän ui sukkelaan kuin kala ylitse,
ja niinpä olivat kaikki kolme muutamassa minuutissa toisella rannalla.

Ensi työkseen reportteri käski muitten odottaa häntä rannalla ja lähti
kiireisin askelin sinne päin, mihin aamulla Nab oli kadonnut näkyvistä.

Harbert olisi mielellään lähtenyt mukaan hänkin, mutta Pencroff pidätti
häntä.

-- Jääpäs tänne, poikaseni, hän virkkoi. -- Meidän täytyy tässä sillä
välin hankkia ystäville jotain parempaakin suuhunpantavaa kuin pelkkiä
limaisia näkinkenkiä. Väsyneitä me olemme joka mies, ja kylmä meidän on
ja nälkä myös. Siis tarvitaan kattoa pään päälle, tulta ja ruokaa.
Metsässä on puita, puissa linnunpesiä ja pesissä munia; vain pata
puuttuu.

He lähtivät kulkemaan vuorenseinämän viertä, ei kuitenkaan pohjoista,
vaan etelää kohti. Pencroff oli nimittäin huomannut rannan muodostavan
muutaman sadan askeleen päässä kapean solan, joka varmaankin oli joen
tai puron suu.

Harbert, joka oli joutunut hiukan kauemmas vasemmalle, löysi rannalta
suuret joukot näkinkenkiä, jotka hän tunsi litodomeiksi, osterien
tapaisiksi simpukoiksi.

Nuoresta iästään huolimatta Harbert oli hyvin perillä luonnontieteistä,
joita hän harrasti intohimoisesti ja joita hän oli isänsä vielä eläessä
tutkinut Bostonin parhaimpain opettajain johdolla.

Mielihyvin nyt Pencroff ja Harbert söivät näitä simpukoita ja keräsivät
niitä toveriensa varalta kaikki taskunsa täyteen ja nenäliinoihinsakin.

Sitten he lähtivät Pencroffin äsken ehdottamaan suuntaan, sitä
hanakammin, koska kova janokin alkoi heitä vaivata. Pian he saapuivat
noin kolmenkymmenen metrin levyisen joen suuhun ja huomasivat sen veden
olevan juotavaa.

-- Kas tässä vettä ja tuolla tuonnempana polttopuita! huudahti
Pencroff. -- Puuttuu vain maja.

Lähellä joen suuta, nousuveden saavuttamattomissa, oli
kalliolohkareitten muodostama monisokkeloinen rotko, jonka kaltaisia
usein tapaa graniittiseuduissa ja joita sanotaan savukanaviksi eli
hormeiksi.

Valoa tuosta rotkosta ei puuttunut, mutta samalla se oli alttiina
tuulille, niin että siellä kävi ankara veto. Tämä epäkohta oli
Pencroffin mielestä helposti autettu sillä että jokin sokkelo
suljettaisiin kivillä ja hiekalla. Rotko oli lyhennysmerkin &
muotoinen. Kun sen ylin mutka suljettaisiin, olisi se suojassa
etelä- ja länsituulelta.

Siinä nyt oli heidän asuntonsa; ja tuohon vasempaan mutkaan laitetaan
uuni, jonka savu pääsee yhdestä aukosta ulos. Näin he suunnittelivat ja
lähtivät viipymättä hakemaan polttopuita hormejansa varten, miksi he
tästä lähtien aina rotkoa nimittivät.

Kuljettuaan neljännestunnin joen vasenta rantaa he saapuivat kohtaan,
jossa joki teki äkkinäisen mutkan vasempaan. Siitä se juoksi tiheän
metsän läpi, jossa kasvoi havupuita. Maa puski korkeaa ruohoa, ja
heidän jalkainsa alla katkeili rysähdellen ja risahdellen kuivia
puunrytöjä ja paksuja oksia.

-- Tästä saa polttopuuta, minkä vain mieli tekee, sanoi Pencroff, -- ja
ollapa meillä vielä rattaat tai vene, niin pian sitä saisi hormeille
saakka!

-- Mutta onhan tuossa joki! virkkoi Harbert.

-- Se oli kohdalleen sanottu, poikaseni! Siinähän meillä on kuormajuhta
ja hyvä.

-- Paha vain, että sen vesi vuoksen aikana kulkee päinvastaiseen
suuntaan.

-- Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he
ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita
suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff,
kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää
rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia
köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla
lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan
latoivat polttopuut lautalle.

Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä
vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin
kummallisella tavalla olivat joutuneet.

Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti
metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten
kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.

Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus
Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat
kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.

Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa.
Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta
oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle.
Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.

-- Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi
merimies.

-- Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli
täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.

Laskeutuessaan sitten paluumatkalle vuoren eteläistä rinnettä myöten he
säikyttivät lentoon suuret parvet metsä- ja kalliokyyhkysiä, jotka
pesivät kallioitten koloissa. Helposti he löysivät niitten pesiä ja
ottivat mukaansa pari tusinaa munia, jotka kiedottiin merimiehen
nenäliinaan.

Heidän saapuessaan joen rannalle oli kello jo yksi. Pakovesi oli
alkanut. Lautta työnnettiin vesille, ja heti se lähti kulkemaan merta
kohti. Merimies ohjaili sen kulkua liaaniköydestä ja Harbert työnteli
pitkällä seipäällä sitä ulommaksi rannasta.

Kahden tunnin kuluttua lautta oli Hormien kohdalla.




Neljäs luku

Varusteluja hormeissa. Tulen sytytys. Reportterin ja Nabin paluu. Yksi
ainoa tulitikku! Ensimmäinen illallinen.


Ensi työkseen Pencroff ryhtyi laittamaan hormeja asuttavaan kuntoon.
Hiekasta, kivistä, rytöpuista ja kosteasta mullasta tehdyllä seoksella
hän sulki käytävän aukkoja. Yksi ainoa jätettiin lieden savuaukoksi.
Täten jakaantuivat hormit kolmeen, neljään huoneeseen, jos siten sopi
nimittää luolia, joihin metsän petokaan tuskin olisi tyytynyt. Mutta
olihan siinä edes sateen suojaa, ja ainakin suurimmassa komerossa
saattoi kulkea kumartumatta.

Pian kyhättiin liesi laakeista kivistä ja siihen pantiin risuja ja
puita.

-- Onhan sinulla tulitikkuja? kysyi Harbert.

-- Tietysti.

-- Muutoin saisi tulta hankaamalla kahta puutakin vastakkain.

-- Sopii koettaa, poikaseni! merimies virkkoi ivallisesti.

-- Siten ainakin villit saavat tulta.

-- Saakoot vain. Heillä mahtaa olla erityiset keinot ja sytykkeetkin
ihan eri lajia. Olen minä monestikin yrittänyt sillä tapaa, mutta
hukkaan on mennyt yritys joka kerta. Tulitikku, se se on poikaa. Missäs
ne minun tikkuni ovat?

Mutta tikkujapa ei löytynytkään. Pencroff haki kaikki taskunsa moneen
kertaan, mutta hänen messinkinen, aivan vedenpitävä tikkurasiansa oli
auttamattomasti tiessään.

He lähtivät kumpikin ulos etsimään sitä. He tarkastelivat
rantahiekalta, kallionkoloista -- ei mitään.

-- Olisitkohan sinä heittänyt sen gondolista mereen muitten kapineitten
mukana? kysyi Harbert.

-- Enkä heittänyt, mutta kun siinä pahan onnen purtilossa meitä
itseämmekin viskoi ja lennätteli joka puolelle, niin siinä mylläkässä
lienevät menneet sen tiensä tikut niinkuin piippukin. Pahus!

Ja uudelleen he haeskelivat tikkurasiaa kaikista niistä paikoista,
missä äsken olivat käyneet. Turhaan.

Tulta vaille jäi nyt liesi, ja kovin olivat ystävykset siitä allapäin.

Kello kuuden tienoissa, jolloin aurinko oli katoamaisillaan läntisten
ylänköjen taakse, Harbert huomasi Nabin ja reportterin palaavan. He
tulivat yksin! Reportteri istahti kallionkielekkeelle väsyneenä,
nälissään, sanaakaan sanomatta. Nabin pöhöttyneistä silmistä näki hänen
itkeneen, ja uusi kyyneltulva todisti neekeri paran toivottomuutta.

Reportteri kertoi vihdoin, kuinka he olivat samoilleet pitkin rantaa
toistakymmentä kilometriä, siis paljon kauemmaksi kuin mihin olisi
luullut insinöörin jääneen koirinensa. Mutta ei näkynyt pienintäkään
jälkeä, ei edes kiven siirtymää missään. Meressä, jonkun sadan askeleen
päässä rannasta, oli insinööri saanut hautansa.

-- Ei! huudahti Nab. -- Se on mahdotonta! Minä tai joku muu, olkoon
menneeksi, mutta hän! Ei koskaan.

-- Nab, lohdutteli Harbert, -- kyllä me Jumalan avulla vielä löydämme
hänet, mutta nyt sinun on nälkä. Syö hiukan.

Harbert ojensi hänelle muutamia simpukoita, mutta Nab ei huolinut
niistä.

Gideon Spilett nielaisi muutaman nilviäisen ja ojentautui
rantahiekalle. Silloin Harbert meni hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä:

-- Me löysimme luolan, jossa voimme levätä. Yö lähenee jo. Tulkaa.

Kaikki lähtivät hormeihin.

Matkalla kysäisi Pencroff ikäänkuin ohimennen, oliko Spilettillä
tulitikkuja.

-- Oli, mutta viskasin ne pois gondolissa.

Sama kysymys Nabille ja sama vastaus.

-- Pahus! merimies ärähti.

Haaksirikkoiset katsahtivat toisiinsa levottomina.

-- Mr Spilett, sanoi vihdoin Harbert, -- tehän olette tupakkamies.
Eiköhän teillä olisi edes joku tulitikku, kun oikein tarkkaan
hakisitte! Yksi ainoakin riittäisi.

Reportteri tutki tarkoin kaikki taskunsa, ja vihdoin -- liivin
taskussa, päällyksen ja vuorin välissä -- tuntui jotain tikun tapaista,
mutta hän itse ei osannut sitä saada ulos. Harbert tuli avuksi ja veti
sen erittäin varovaisesti esiin. Olihan se tulitikku. Onneksi oli siinä
tulipääkin ehjä.

Pencroff otti sen käteensä ja astui lieden luo.

-- Nyt tarvittaisiin palanen paperia, hän sanoi.

Hetken epäröityään Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan.

Mitä huolellisimmin pistettiin risujen alle kuivia ruohoja, lehtiä,
sammalia ja niitten sisään paperi, tötteröksi kääräistynä.

Sydän sykkien ja kädet vapisten Pencroff raapaisi tikkua
karkeapintaiseen kiveen. Hän oli raapaissut liian kevyesti, mutta sen
kovemmin hän ei uskaltanut peläten tulipään irtaantuvan.

-- En voi ... en uskalla ... käsi vapisee ... hän änkytti tarjoten
tikkua nuorukaiselle.

Harbert ei ollut vielä milloinkaan tuntenut näin suurta
mielenliikutusta. Mutta hän rohkaisi itsensä ja pyyhkäisi ripeästi
tikkua kiveen. Kuului pieni sähähdys, näkyviin välähti sinertävä valo,
joka levitti kitkerää käryä. Hän käänsi tikun ylösalaisin saadakseen
liekin suuremmaksi ja sytytti paperin. Tämä leimahti ilmituleen eikä
aikaakaan, niin jo paloi iloinen valkea liedessä ja savu nousi esteittä
aukkoon. Uuni veti siis hyvin ja levitti pian miellyttävää lämpöä
luolaan.

Viipymättä paistoi Pencroff tusinan verran munia kuumassa tuhkassa, ja
maukkaita ne olivat. Kunpa olisi ollut viideskin toveri tällä
aterialla, taitavin, nerokkain heistä, Cyrus Smith!

Näin päättyi tämä maaliskuun 25:s. Yö oli tullut. Ulkona ulvahteli
tuuli, ja tyrsky pieksi yksitoikkoisesti rannan hiekkaa.

Hetken kuluttua vaipuivat Harbert ja Gideon Spilett sikeään uneen.
Pencroff makasi lieden ääressä koiran unta tuon tuostakin havahtuen ja
lisäten puita lieteen, kootakseen hiiliä, jotka tuhkan alla säilyisivät
huomiseen. Nab yksin samoili rannalla huudellen herraansa.




Viides luku

Haaksirikkoisten varusteet. Retki metsään. Kurukuita. Metsoja
onkimalla.


Vaatimattomat olivat todellakin ne varusteet, jotka haaksirikkoiset
olivat tuoneet mukanaan tähän todennäköisesti asumattomaan maahan.

Vaatteet heillä oli kaikki yllään. Gideon Spilettillä oli sitäpaitsi
muistikirja ja taskukello. Siinä kaikki. Ei ampuma-asetta, ei mitään
työkalua, ei linkkuveistäkään. Kaikki oli pallon keventämiseksi
heitetty menemään. He olivat kokonaan oman kätevyytensä ja älynsä
varassa.

Olisipa heillä edes ollut kanssaan Cyrus Smith, neuvokas ja kekseliäs
mies! Mutta hän oli poissa. Heidän täytyi turvata omaan itseensä ja
Jumalaan, joka ei koskaan hylkää niitä, jotka vakaasti häneen
luottavat.

Jonkinlainen asunto heillä jo oli ja juomavettä vähän matkan päässä.
Heidän lähin huolensa oli hankkia ravinnoksi jotain muutakin kuin munia
ja simpukoita. Päätettiin viipyä ensin muutama päivä rannikolla ja
varustautua tutkimusretkille sisemmälle maahan.

Tämä päätös oli mieluisa varsinkin Nabille. Hän ei uskonut, hän ei
tahtonut uskoa, että hänen isäntänsä oli kuollut. Sellainen mies kuin
Cyrus Smith ei voi hukkua muutaman sadan askeleen päässä rannasta. Ei!

Aamulla maaliskuun 26:ntena onnistui Harbertin saada erittäin tärkeä
lisä heidän elintarpeisiinsa. Eräästä kallionkolosta hän näet löysi
suolaa, jota oli muodostunut haihtuneesta merivedestä. Tämä seikka teki
heidän ensimmäisen aamiaisensa koko lailla mieluisammaksi.

Pencroff ja Harbert päättivät yrittää metsästää joen rannalla,
vaikkei asetta ollut minkäänlaista. Nab oli jo lähtenyt uudelle
etsintäretkelle. Reportteri jäi pitämään tulta vireillä ja olemaan
Nabille avuksi kaiken varalta.

Ennen lähtöänsä Harbert huomautti, ettei heillä ollut taulaa, joka
olisi ollut välttämätön.

-- Ei ole eikä sitä mistään saa, sanoi Pencroff.

-- Saa kyllä, Harbert vastasi, -- kärvennetystä liinakankaasta.

Ja niin täytyi Pencroffin uhrata palanen suuriruutuisesta
nenäliinastaan. Se kärvennettiin hiljaisella tulella, ja sitten tämä
uudenlaatuinen taula pantiin kallionhalkeamaan, jossa se oli suojassa
tuulelta ja kosteudelta.

Yhdeksältä aamulla metsämiehet lähtivät retkelleen. Sää oli kolkko.
Kova tuuli kävi kaakosta.

Ensi työkseen Pencroff taittoi metsässä kaksi isoa oksaa ja karsi ne
niin hyvin kuin taisi. Harbert hioi niiden päät teräviksi kiveä vasten.
Näillä nuijilla varustettuina he lähtivät kulkemaan syvemmälle
pysytellen kumminkin yhä joen vasemmalla rannalla. Työlästä oli kulku,
kun tuon tuostakin heiltä sulkivat tien milloin virtaa kohti
kallistuneet puut, milloin okaiset pensaat, milloin köynnöskasvit.

Nuijilla täytyi välistä raivata tietä. Joki kapeni kapenemistaan ja
maaperä muuttui kosteammaksi, mutta ihmisen jälkiä tai merkkejä
ihmiskäden työstä ei näkynyt missään. Sen sijaan huomasi maassa paljon
nelijalkaisten, jopa petojenkin jälkiä. Ja -- niin oudolta kuin tämä
kuulostaakin -- näillä kaukaisilla Tyynen meren seuduilla onkin parempi
kohdata metsänpetoja kuin ihmisiä.

Äkkiä pyrähti heidän edestään lentoon suuri parvi pieniä lintuja,
loistavahöyhenisiä, välkkyväpyrstöisiä. Harbert tunsi ne heti
kuruku-linnuiksi.

-- Vai kurukuita vain! arveli Pencroff. -- Minusta olisi peltopyy tai
teeri parempi, ainakin mieluisampaa kurkulle kuin nuo kurukut.

Kuultuaan näitten pikkulintujen lihan olevan oikeata herkkua Pencroff
suostui kuitenkin pyytämään niitä. Niitä kun olivat läheisissä puissa
alimmatkin oksat täynnä, ei metsästäjäin ollut lainkaan vaikeaa äkkiä
hyökätä väijymäpaikastaan ja nuijillaan kaataa niitä maahan suuria
määriä.

-- Miestä myöten se on saaliskin. Kouriinhan näitä tällaisia otuksia
poimii! puheli Pencroff pujotellen saalistaan varpuihin kuin
korvasieniä ikään.

Samoiltuaan vielä kotvan tiheikössä metsämiehet kuulivat äkkiä pitkän,
kumean kujerruksen. Se oli metson ääni, ja hetkisen kuluttua he näkivät
itse linnutkin, joita istui muutama pari puitten oksilla. Monta kertaa
turhaan yritettyään päästä heittomatkan päähän Pencroff virkkoi:

-- Koskei noita lennosta saa, niin saanee toki ongella.

-- Niinkuin kaloja, vai?

-- Niin juuri.

Tällaista ei Harbert koskaan ollut kuullutkaan, ja siksipä hän alkoi
uteliaana seurata merimiehen omituisia valmisteluja. Maassa kosteassa
ruohikossa oli puolisen tusinaa metsonpesää, pari, kolme munaa
kussakin. Pencroff ei koskenut muniin, ei hipaissutkaan niitä. Linnut
lentävät ennen pitkää pesillensä, hän arveli, ja siihen hän nyt perusti
sotajuonensa. Hienoista liaaneista hän sitoi siimoja, neljän, viiden
metrin pituisia, siimain päähän hän pisti nuoren akaasian oksia, jotka
hän taivutti koukuiksi, ja pani niihin syöteiksi suuria, punaisia
toukkia, joita vilisi maassa yltympäri. Nämä syötit hän sirotteli
pesien läheisyyteen, minkä jälkeen metsämiehet piiloutuivat korkeaan
ruohikkoon.

Runsas puoli tuntia kului, ennenkuin linnut alkoivat palata pesilleen,
kuten Pencroff oli ennustanut. Siinä ne hyppivät ja nokkivat maasta
aavistamattakaan pyydystäjäin olevan lähellä. Harbert pidätteli
hengitystään, Pencroff kyykki ruohikossa silmät pyöreinä, suu
ammollaan, huulet törröllään, niinkuin jo olisi maistamassa herkullista
lintupaistia.

Linnut vain eivät näyttäneet välittävän syöteistä. Pencroff alkoi
hiljaa nykiä siimoistaan, eikä aikaakaan, niin jo huomasivat linnut
punaisten toukkain kiemurtelun. Kolme lintua, ahnaimmat kaiketi,
nielaisivat syötin, ja samassa tempaisi Pencroff kiivaasti siimaa.
Siipien räpytys osoitti "kalan" tarttuneen onkeen.

-- Eläköön! huusi merimies hyökäten saaliinsa kimppuun, ja Harbert
taputti riemuissaan käsiänsä.

Mielissään runsaasta saaliistaan metsästäjät lähtivät kotimatkalle, he
pysyttelivät joen vasemmalla rannalla ja saapuivat kello kuusi
väsyneinä hormeille.




Kuudes luku

Nab viipyy. Illallinen. Levoton yö. Top. Lähtö myrskyiseen yöhön.
Löydetty, mutta kuolleena?


Kurukut pantiin talteen toiseksi kertaa. Nyt paistoi Pencroff
päivälliseksi -- eli illalliseksi -- pari metsoa vartaassa. Hyvältä
maistui lintupaisti heille kaikille kolmelle, varsinkin Harbertille ja
Pencroffille, mutta olisi ollut vieläkin makeampaa, jos Nab olisi ollut
mukana. Hän oli ollut poissa koko sen päivän, ja nyt oli kello jo
seitsemän.

Missä Nab viipyy?

Pencroff pelkäsi, että neekeri parkaa oli kohdannut jokin onnettomuus
tai että hän epätoivoissaan oli itse päättänyt päivänsä.

Nuori Harbert puolestaan oli toiveikas. Syynä Nabin viipymiseen oli,
niin hän vakuutti, se seikka, että hän varmaankin oli saanut jotain
selville, nähnyt jälkiä rantahiekassa, kukaties löytänyt herransa.

Harbert olisi mielellään tahtonut lähteä etsimään neekeriä, mutta
toiset kaksi pidättivät häntä. Ilta oli pilkkopimeä, ja jo eilen
alkanut rajuilma oli kiihtymistään kiihtynyt. Nuorukaisen täytyi
väkisinkin totella järkevää neuvoa, mutta hänen hellää sydäntään
kouristi, ja suuria kyynelkarpaloita kiertyi hänen silmistään.
Sanaakaan sanomatta Gideon Spilett sulki hänet syliinsä.

Mutta yhä ankarammin raivosi kaakkoismyrsky. Rajusti temmelsivät aallot
meren rannalla. Tuuli pieksi rankkasadetta vihmaksi levittäen sitä
usvana yli meren ja maan ja pelmuttaen hiekkaa sakeana pilvenä ilmaan.
Kauheasti ulvoen ja vonkuen tuuli pakotti joen veden nousemaan yli
äyräitten. Hormien savuaukkokaan ei ottanut toimiakseen, vaan ajoi
savua luolan komeroihin.

Kello oli kahdeksan, mutta yhä Nab oli poissa. Kenties hän sentään oli
mennyt rajuilmaa pakoon johonkin luolaan. Myrskyn tauottua hän kaiketi
palaisi...

Kukin laskeutui nurkkaansa pitkäkseen, ja ensimmäisenä nukahti Harbert
sikeään uneen.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä rajummaksi yltyi myrsky. Se oli yhtä
hirmuinen kuin heidän lähtiessään Richmondista. Kaikeksi onneksi oli
hormien kivirakennelma lujatekoinen; se ei järkähtänyt tuulen painosta,
vaikka yksityiset lohkareet sen harjalla vavahtelivatkin peloittavasti.

Myrskyn pauhusta huolimatta Harbert nukkui sikeästi. Uni sai valtaansa
vihdoin Pencroffinkin, joka aikoinaan oli kokenut tuulet ja tuiskut.
Gideon Spilett yksin ei saanut unta silmiinsä. Hän oli levoton Nabin
tähden ja pahoillaan siitä, ettei ollut lähtenyt tämän kanssa. Välistä
hän hiukan torkahti, mutta pian jokin äkillinen ajatus sävähti hänen
päässään ja sai hänet hereille. Kello mahtoi olla kahden tienoilla
yöllä, kun hän äkkiä herätti Pencroffin.

-- Mikä on? tämä säpsähtäen kysyi.

-- Kuuletteko mitään, Pencroff?

Merimies koetti höristää korviaan, mutta ei kuullut mitään erikoista.

-- Tuuli se vain on, hän sanoi.

-- Ei ole; minä olen kuulevinani...

-- Mitä niin?

-- Koiran haukuntaa.

-- Koiranko? huudahti merimies kavahtaen pystyyn.

-- Niin.

-- Se on mahdotonta. Eikä tällaisessa myrskyssä mitään haukuntaa voisi
kuulla.

-- Malttakaa... Nyt kuuluu taas.

Pencroff jännitti kuuloaan, ja nyt tuntui hänestäkin kuin kajahtelisi
myrskyn ulvonnan seasta koiran haukahduksia.

-- No niin? kysyi reportteri tarttuen häntä käsivarteen.

-- Kuuluu niinkin ... kuuluu.

-- Se on Top! Se on Top! huudahti Harbert, joka oli herännyt hänkin.

Kaikki kolme riensivät luolan suulle.

Heidän oli perin vaikeata päästä ulos, sillä tuuli työnsi heitä
takaisin. Vihdoin heidän onnistui päästä luolan ulkopuolelle, ja siinä
he pysyttelivät pystyssä painautuen selin vuorenseinää vasten. Taivas,
maa ja meri olivat yhtä synkkää, läpinäkymätöntä pimeyttä. Siinä he
seisoivat tuokion sateen piestessä heitä ja tuulen ajaessa hiekkaa
heidän silmiinsä. Joskus tuuli hetkeksi hiljeni, ja silloin kuului
haukuntaa, mutta kovin kaukaa.

Top se oli, siitä ei epäilystäkään. Mutta yksinkö? Pencroff pistäytyi
takaisin luolaan ja tuli hetken kuluttua takaisin kädessään muutamia
hehkuvia kekäleitä, joita hän nyt alkoi heilutella ilmassa päästellen
kimakoita vihellyksiä.

Tuntui siltä kuin näitä merkkejä olisi odotettukin. Tuokion kuluttua
vilahti koira heidän ohitsensa luolan sisään. Miehet seurasivat
perässä. Pencroff heitti uuniin sylillisen risuja, valkea leimahti, ja
sen valossa he tunsivat Topin. Se oli todellakin Top. Cyrus Smithin
verraton koira. Mutta se oli yksin, ilman isäntäänsä, ilman Nabia.

Kummallisinta tässä koiran ilmaantumisessa oli se, että eläin ei
näyttänyt ensinkään rasittuneelta; ei mutatäplää näkynyt sen turkissa,
ei hiekkajyvääkään.

-- Kun löytyi koira, niin löytynee isäntäkin, reportteri virkkoi.

-- Suokoon Jumala! virkkoi merimies, jonka epäusko jo alkoi hälvetä.
Hän peitti huolellisesti hiilet tuhkalla ja virkkoi:

-- Matkaan!

He lähtivät. Koira juoksi edellä hiljaa haukahdellen.

Myrsky oli silloin ylimmillään. Sade oli hiukan hiljentynyt, mutta
tuuli raivosi entistä hurjemmin. Pimeää oli vieläkin, ja kulkijain
täytyi kokonaan antautua koiran johdettavaksi. He kulkivat pohjoista
kohti koiran perässä, oikealla puolellaan möyryävä meri ja vasemmalla
synkkä saari, josta mitään yksityiskohtaa ei voinut erottaa.

Kello neljän tienoissa he olivat arviolta kulkeneet kahdeksan, yhdeksän
kilometriä. Pilvet alkoivat hajaantua; ne eivät enää olleet niin
lähellä maata. Tuuli ei enää ollut niin kosteaa, mutta sen sijaan se
kävi koleaksi. Haaksirikkoiset, vähissä vaatteissa kun olivat, kärsivät
vilua, mutta ei valituksen sanaa kuulunut näitten uljaitten miesten
huulilta.

Viiden aikaan alkoi aamu sarastaa. Kaukana vasemmalla häämötti vuorinen
seutu. Kello kuusi oli täysi päivä. Kiivaasti kiitivät paksut pilvet
korkealla taivaalla. Matkamiehistä vasemmalle levittäytyi
hiekkatasanko, jossa siellä täällä kasvoi ruohoa ja joku pensas.
Suojana meren puolella oli kalliojono.

Äkkiä koira alkoi käydä levottomaksi. Milloin se juoksi edellä, milloin
kiirehti miesten luokse ikäänkuin pyytäen heitä joutumaan nopeammin. Se
kääntyi nyt hiekkasärkille päin, ja miehet riensivät perässä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat jonkinlaisen luolan eteen, joka
oli kovertunut hiekkasärkkään. Top haukahti kimeästi. Miehet astuivat
luolaan.

Siellä oli Nab polvillaan maassa makaavan miehen vieressä.

Mies oli insinööri Cyrus Smith.




Seitsemäs luku


Nabin kertomus. Ratkaisematon kysymys. Insinöörin ensimmäiset sanat.
Jälkiä hiekassa. Paluu hormeille. Pencroffin hämmästys.


-- Onko hän hengissä? kysyi merimies ensi työkseen.

Nab ei vastannut, ei kohottautunutkaan. Neekeri parka oli kokonaan
surunsa vallassa.

Gideon Spilett laskeutui polvilleen insinöörin viereen ja painoi
korvansa hänen sydämensä kohdalle. Minuutin ajan -- siihen tuntui
kuluneen sata vuotta! -- hän kuulosti ja nousi vihdoin.

-- Hän elää, hän virkkoi.

Sen kuullessaan hyökkäsi Harbert ulos hakemaan vettä. Sadan askelen
päästä hän löysi puron, mutta millä ammentaa vettä? Ei ollut lähellä
edes simpukkaa, jonka kuoressa olisi sopinut viedä vettä luolaan.
Hädissään Harbert painoi nenäliinansa puron raikkaaseen veteen ja vei
sen reportterille.

Gideon Spilett kasteli sairaan huulia, ja yksi ainoa pisara teki
ihmeellisen vaikutuksen. Huokaus pääsi Cyrus Smithin rinnasta, ja hän
näytti yrittävän puhua.

-- Me pelastamme hänet! huudahti reportteri.

Nabin toivo elpyi. Kiireesti hän riisui herransa nähdäkseen, oliko
ruumiissa mitään haavaa. Mutta ei näkynyt pienintäkään vammaa missään.
Se oli peräti kummallista, sillä olihan hänen täytynyt loukkautua
ajautuessaan rantakiviä vasten.

He rupesivat miehissä hieromaan ystäväänsä.

-- Luulit kai isäntäsi kuolleen? kysyi Spilett.

-- Luulin. Ja ellei Top olisi löytänyt teitä ja tuonut teitä tänne,
olisin haudannut hänet ja itse kuollut hänen hautakummulleen.

Neekeri rakasti herraansa.

Hän kertoi sitten retkistään. Samottuaan meren rannalla tuntikausia
turhaan haeskellen pakoveden aikana rantakivienkin välistä hän oli jo
ollut joutumaisillaan epätoivoon, mutta oli kuitenkin kääntynyt
sisemmälle maahan. Vihdoin, kello viiden tienoissa iltapäivällä, hän
oli huomannut jälkiä hiekassa nousuveden rajalta asti. Tuokion aikaa
juostuaan hän oli kuullut koiran haukuntaa ja sitä kohti kulkien
saapunut tähän rotkoon ja löytänyt sieltä -- niinkuin hän luuli --
herransa hengettömän ruumiin. Sen jälkeen olivat toverit johtuneet
hänen mieleensä. Eiköhän Top osaisi viedä sanaa heille? Nab oli monta
kertaa perätysten maininnut Topille herransa nimeä ja viitannut etelään
päin.

Koira oli ihmeellisen älynsä ansiosta, jota ihmisen on vaikeaa
käsittää, ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja lähtenyt matkaan. Lopun
tiedämme.

-- Sinä et siis tuonut herraasi tänne? kysyi Gideon Spilett neekeriltä.

-- En.

-- Insinööri näkyy omin voimin kävelleen tänne, virkkoi merimies.

-- Niin näkyy ... reportteri virkkoi, -- mutta sitä on mahdotonta
käsittää.

Sillä välin Cyrus Smith makasi yhä edelleen tajuttomana. Kylmä vesi,
jolla ystävät tuon tuostakin kastelivat hänen huuliaan, näkyi
vähitellen saavan eloa häneen. Vihdoin johtui merimiehen mieleen kaataa
sairaan suuhun muutama pisara mukana olevasta linnunlihasta puristettua
mehua. Tuokion kuluttua sairas avasi silmänsä, alkoi liikutella
huuliaan, eikä aikaakaan, niin hän jaksoi puhua, vaikka heikolla
äänellä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:

-- Saariko vai manner?

-- Siitä vähät! huudahti Pencroff riemuissaan. -- Kyllä siitä selko
saadaan. Pääasia on, että olette hengissä vielä. Ja hiljaa hän lisäsi
Harbertille: -- "Saariko vai manner!" Sellaista jaksaa ajatella, vaikka
on ihan henkihieverissä. Siinä vasta mies!

Nyt oli ystävysten lähimpänä huolena saada sairas hormeihin. Sitä
varten lähtivät Pencroff, Harbert ja Nab metsään rakentamaan
jonkinlaisia paareja. Hietasärkkäin takaisesta metsästä he pian
löysivätkin tuulen kaataman puun, taittoivat siitä käsivoimin
paksuimmat oksat ja tekaisivat paarit, joihin valmistettiin lehdistä ja
sammalista mukava vuode.

Siksi heikko sairas vielä oli, ettei häntä pariin tuntiin käynyt
kantaminen niin pitkää matkaa. Sillä välin kertoi Gideon Spilett
hänelle heidän vaiheistaan ja toimistaan sekä siitä, millä tavoin he
olivat päässeet hänen jäljillensä.

-- Te siis ette löytäneet minua rannalta? insinööri kysyi.

-- Emme.

-- Ettekä kantaneet minua tähän luolaan?

-- Emme.

-- Kuinka pitkälti tästä on rantakallioille?

-- Vajaa kilometri, merimies vastasi.

-- Se on varsin merkillistä, insinööri lausui.

Nyt Cyrus Smith vuorostaan kertoi sen vähän, mitä muisti. Kun kova
tuulenpuuska oli tempaissut hänet verkosta, hän oli vajonnut mereen
muutaman sylen syvyyteen. Pintaan noustuaan hän oli huomannut Topin
uivan rinnallaan. Palloa ei enää erottanut. Nähdessään olevansa vajaan
kilometrin päässä rannasta hän oli koettanut uida hirveässä aallokossa,
mutta puoli tuntia ponnisteltuaan hän oli jälleen vajonnut syvyyteen
vieden koiransakin mukanaan. Siitä saakka hän ei enää muistanut mitään,
ennenkuin heräsi tässä luolassa ystäväinsä ympäröimänä.

-- Mutta täytyihän teillä olla voimia kulkea rannasta tänne saakka!
Pencroff arveli.

-- Niin ... kaiketikin ... insinööri puheli epäröiden. -- Ettekö
huomannut rannalla mitään muita jälkiä?

-- Emme minkään näköisiä. Yhdet ainoat vain, ja ne näkyvät vieläkin
selvästi.

-- Pencroff, pyysi silloin insinööri, -- olkaa hyvä ja vetäkää minulta
saappaat jalasta ja tarkastakaa, sopivatko ne noihin jälkiin.

Pencroff, Harbert ja Nab tekivät työtä käskettyä, ja saappaat sopivat
täsmälleen jälkiin.

-- Minä olen siis ollut aivan sekaisin, puheli insinööri, -- olen
kulkenut kuin unissakävijä... Top, kelpo koirani, sinä se olet.
vaistomaisesti johdattanut minut tänne.

Tämä olikin, ainakin toistaiseksi, ainoa järkevä selitys tälle muutoin
niin merkilliselle seikalle.

Cyrus Smith oli nyt sen verran voimistunut, että jaksoi kestää
kotimatkan. Pencroff ja Nab ryhtyivät kantajiksi.

Kun kuljettavana oli kymmenkunta kilometriä ja sairaskin vielä heikko,
edistyi matka varsin vitkalleen. Tuuli oli yhä edelleen tuima, mutta
sade oli kumminkin jo lakannut. Vasta illalla kulkue saapui hormien
edustalle.

Hämmästyen haaksirikkoiset huomasivat, kuinka paljon myllerrystä myrsky
oli saanut aikaan. Suuria kivilohkareita oli vierinyt alas, ja
merenranta oli paksulti peittynyt meriruohoihin ja leviin. Hormien
edustalla näkyi aaltojen huimaa hävitystyötä.

Pahaa aavistaen syöksyi Pencroff sisään. Hetken kuluttua hän palasi
aukon suulle ja tuijotti sanaakaan sanomatta kumppaneihinsa.

Tuli oli sammunut. Liedellä oli tuhka kastunut harmaaksi liejuksi.
Taulanpala oli vettynyt. Aallot olivat tunkeutuneet luolan sisään ja
hävittäneet siellä kaiken.




Kahdeksas luku

Onhan meillä Cyrus Smith. Saariko vai manner? Pähkinämänty. Kabiai.
Savua hormeista.


Haaksirikkoisten asema ei ollut kadehdittava, vesi kun oli vienyt
heiltä kaikki heidän varusteensa. Mutta he olivat kaikkea muuta kuin
epätoivoisia, sillä -- olihan joukossa nyt Cyrus Smith! Häneen he
luottivat aivan sokeasti. Cyrus Smithiin keskittyi heidän mielestään
kaikki inhimillinen tieto ja taito.

Insinööri kannettiin ensi työksi hormien keskiosaan, jossa hänelle
valmistettiin vuode kuivuneista ruohoista ja levistä.

Tuli yö. Myrsky oli muutamissa kohdissa kiskonut irti Pencroffin
laittamat tukkeet, joten tuuli pääsi vapaammin puhaltamaan hormeihin.
Se oli kääntynyt kaakkoisesta koilliseksi, ja siksi oli hormeissa melko
koleata. Vähistä vaatteistaan antoi itsekukin jotakin sairaan
peitteeksi.

Illalliseksi syötiin taas noita ainaisia simpukoita. Ne oli Harbert
osannut höystää muutamilla syötävillä levälajeilla, jotka sisälsivät
runsaasti ravintoaineita.

Aamun koittaessa ystävykset heräsivät. Cyrus Smithin ensimmäinen
kysymys oli taas:

-- Saaressako ollaan vai manterella?

-- Kukapa sen tietää! Pencroff vastasi.

-- Siitä saamme ennen pitkää selvän, insinööri sanoi.

Pian sen jälkeen insinööri tiedusteli, eikö sopisi virittää tulta.

-- Siinäpä se! huudahti merimies ja kertoi insinöörille heidän eilisen
ainoan tikkunsa tarinan.

-- Kyllä me tultakin saamme, insinööri lausui, -- ja ellemme löydä
mitään taulaksi sopivaa, niin...

-- Niin?

-- Niin teemme tulitikkuja.

-- Ettäkö oikein tehtaantikkuja?

-- Juuri niin.

Pencroff pudisti epäillen päätään.

-- Se on varsin yksinkertainen asia! huudahti Gideon Spilett.

Pencroff loi viimeiseen puhujaan pitkän silmäyksen arvellen itsekseen:
-- Jos se vain teistä riippuisi, niin kyllä täällä paistinvartaat
kääntämättä jäisivät. Mutta hän ei puhunut mitään.

Keskustelujen päätös oli se, että haaksirikkoiset lähtevät seuraavana
päivänä sille korkealle vuorelle, joka kohoaa lännessä. Tänään lähtevät
Pencroff, Harbert ja Nab hankkimaan metsänriistaa. Cyrus Smith ja
reportteri jäävät kotiin tutkimaan rantaa ja vuoriylänköä.

Metsämiehet lähtivät. Tällä kertaa he eivät kulkeneet joenrantaa, vaan
oikaisivat suoraan viidakkoon kullakin kädessään paksu nuija. Top
tietysti mukana.

Kauan he saivat samoilla tiheässä metsässä löytämättä mitään saalista.
Nab pisteli jo Pencroffia, joukon johtajaa, arvellen, ettei sen
vertaiselle saaliille suurtakaan nuotiota tarvinnut. Pencroff vastasi,
että vähän oli riistasta apua, kun ei ollut millä paistaa.

Jonkin ajan kuluttua Harbert löysi metsästä eräänlaisia pähkinämäntyjä,
joitten hedelmät olivat varsin maukkaita. Niitä kerättiin suuret kasat.

-- Tämähän sopii varsin hyvin, arveli Pencroff, -- leviä leivän
asemasta, nilviäisiä lihan sijasta ja jälkiruoaksi pähkinöitä ja muita
manteleita.

Äkkiä kuului Topin haukunta. Metsämiehet rientämään ääntä kohti. Hetken
kuluttua he näkivät Topin olevan jonkin pienehkön eläimen kimpussa ja
retuuttavan sitä hampaillaan korvasta. Otus oli yli puolen metrin
pituinen, päältä mustanruskea, alta vaaleampi, ruumiinpeitteenä
karvojen asemasta harjaksia. Se oli, kuten Harbert selitti, eräs
jyrsijälaji nimeltä kabiai, joilla oli käpälissä uimaräpylät.

Nab hyökkäsi saaliin kimppuun, mutta sepä riuhtaisi itsensä irti
jättäen palasen korvaansa Topin hampaisiin, hyökkäsi Harbertia kohti,
kaatoi hänet kumoon ja hyppäsi äkkiä läheiseen syvään lammikkoon. Sinne
se katosi veden alle. Top syöksyi perästä ja jäi uimaan veden pinnalle.
Metsämiehet asettuivat eri puolille lammikkoa estääkseen otusta
pääsemästä karkuun. Jonkin ajan kuluttua kabiai nousi veden pintaan, ja
samalla oli Topkin sen kimpussa eikä päästänyt sitä enää sukeltamaan.
Se retuutti sitä rantaa kohti, ja sieltä ulottui Nab lyömään sen
nuijallaan kuoliaaksi.

-- Eläköön! huusi Pencroff, kun otus oli saatu maalle. -- Annas, että
meillä nyt olisi nuotio, niin luita myöten tämä jyrsijä jyrsittäisiin.

Kello oli auringosta päättäen lähes kaksi iltapäivällä. Pencroff heitti
otuksen olalleen, ja sitten lähdettiin paluumatkalle, Top oppaana.

Tunnin kuluttua saavuttiin joen mutkaan. Siinä kyhättiin häthätää taas
ajopuulautta ja laskettiin se menemään alas virtaa. Miehet seurasivat
joen äyrästä myöten, eikä aikaakaan, niin jo saatiin hormit näkyviin.

Mutta äkkiä, puolensadan askelen päässä hormeista, Pencroff pysähtyi ja
päästi raikkaan eläköönhuudon.

-- Harbert! Nab! Katsokaa!

Hormien savuaukoista tuprusi ilmoille sakea savu.




Yhdeksäs luku

Insinöörin keksintö. Lähtö vuorelle. Tragopaanit. Mufloneja. Yötä
ensimmäisellä huipulla. Sittenkin saari. Lieneekö saari asuttu?
Ristiäiset. Lincolnin saari.


Iloisesti räiski todellakin tuli hormien liedellä. Pencroff katseli
insinööriä ja reportteria, kabiai olallaan, sanaakaan sanomatta.

-- Katsokaas, Pencroff, virkkoi Gideon Spilett. -- Teillä pulska
paisti, täällä uljas valkea.

-- Kuka sai tulen aikaan?

-- Aurinko.

Merimies ei osannut virkkaa sanaakaan.

-- Teillä oli siis polttolasi, insinööri? kysäisi Harbert.

-- Ei ollut poikani, mutta minä tekaisin sen.

Ja hän näytti ystävilleen yksinkertaista keksintöään. Oman kellonsa ja
reportterin taskukellon lasin hän oli pannut vastakkain, täyttänyt
välin vedellä ja kitannut särmät toisiinsa savella. Siinä polttolasi,
jolla hän oli koonnut auringonsäteet kuiviin sammaliin ja siten saanut
tulen lieteen.

-- Mr Spilett, Pencroff virkkoi täynnä mitä suurinta ihmettelyä, --
kirjoittakaa muistiin tämä tapaus.

-- Se on jo kirjoitettu, reportteri vastasi.

Pian oli kabiai paistettu vartaassa juottoporsaan tapaan. Sen liha
olikin erinomaista. Jälkiruoaksi syötiin leviä ja pähkinöitä.

Hormit olivat jälleen asuttavassa kunnossa. Aukotkin oli tukittu.
Insinööri ja Gideon Spilett olivat siis olleet ahkerassa työssä hekin.

Yö levättiin rauhassa, ja aamulla maaliskuun 29:ntenä haaksirikkoiset
lähtivät kello puoli seitsemän aikaan tutkimusretkelle, joka miehellä
sauva kourassa. Päämääränä oli korkea vuori, joka kohosi kaukana
lännessä.

Kuljettiin ensin jo tuttuja teitä, nimittäin joen vasenta rantaa
mutkaan ja sitten metsän halki. Seutu alkoi kohoamistaan kohota;
maaperä, oltuaan ensin suoperäistä, kävi yhä kuivemmaksi ja
kivisemmäksi. Metsän toisella puolella aukeni heidän eteensä avara
tasanko. Taustalla näkyi kaksihuippuinen vuori. Ensimmäinen huippu oli
laakea, noin seitsemänsadan metrin korkuinen; siitä haarautuivat
harjanteet kuin jättiläislinnun varpaat, jotka ovat iskeneet kyntensä
maahan. Vuorenharjanteiden välissä notkoissa kasvoi metsää aina
tasalakiseen kukkulaan saakka, jonka takana kohosi toinen, korkeampi.
Sen pyöreähkö huippu oli hiukan vinossa ja muistutti jättiläishattua,
joka oli kallellaan päässä. Tämän toisen kukkulan huipulle tuli
ystäviemme pyrkiä.

Vaikeata oli vuorelle nousu; täytyi tehdä pitkiä kierroksia.
Puolenpäivän aikana pysähdyttiin aterioimaan viidakkoon puron reunalle.
Silloin oltiin vasta puolimatkassa ensimmäiselle kukkulalle.

Lähdettiin jälleen matkaan ja kierrettiin lounaispuolitse metsän
kautta. Siellä lenteli tiheissä parvissa tragopaaneja, kanansukuisia
lintuja, joista varsinkin koiraat olivat loistavanvärisiä. Gideon
Spilettin tarkan ja voimakkaan käden sinkoama kivi tappoi yhden
koiraista, joita Pencroff jo oli katsellut himoitsevin silmin.

Vähitellen päästiin tasaisemmalle pengermälle, joka osoittautui
ilmeisen tuliperäiseksi. Sieltä lähdettiin jälleen kiertämään
jyrkänteiden itäpuolitse, vaarallista seutua, jossa oli tarkoin
katsottava, mihin jalkansa asetti. Paikoin näkyi eläinten jälkiä,
eläinten, joilla täytyi olla erittäin vahvat ja ketterät jalat, koska
ne voivat hyppiä näitten kuilujen yli. Saivatpa matkamiehet nähdäkin
muutamia niistä. Niillä oli vahvat, taaksepäin kiertyneet, litteäpäiset
sarvet ja tuuhea, hienovillainen turkki.

-- Lampaita! huudahti Pencroff.

Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja
mufloneja, kuten Harbert selitti.

-- Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain
paistejansa.

-- On.

-- Lampaita ne sitten ovat.

Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja
katosivat näkyvistä.

-- Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että
muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.

Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä
oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma
ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat
saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta.
Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.

Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan
palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja
siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin,
joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista.
Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen
manteleita.

Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät
kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi
kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut
tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen
rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.

Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen
tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja
melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto:

-- Meri, joka puolella meri!

Insinööri oli viimeiseen asti toivonut, että maa, jolle kohtalo oli
heidät heittänyt, olisi mannerta, mutta nyt hän huomasi pettyneensä.
Saari tämä oli, hyvin laaja mutta sittenkin saari ja aivan yksinäinen,
keskellä suunnatonta valtamerta.

Ensimmäinen kysymys, jonka Gideon Spilett teki, oli:

-- Kuinka suuri mahtanee tämä saari olla?

Cyrus Smith arvioi summittaisesti saaren pinta-alaa ottaen tietysti
lukuun vuoren korkeuden ja virkkoi:

-- En luule erehtyväni, jos sanon sen olevan ympäri mitaten noin
parisataa kilometriä.

Ellei Cyrus Smith erehtynyt arvioinnissaan, oli saari suunnilleen yhtä
suuri kuin Malta Välimeressä, vaikka paljon säännöttömämpi. Omituinen
se oli muodoltaan, ja Gideon Spilettin siitä tekemä piirros muistutti
suuresti jonkinlaista kummituseläintä, joka nukkui Tyynen meren
pinnalla.

Itäinen ranta, jonne haaksirikkoiset olivat pudonneet, kaarsi
puoliympyränä avaraa lahtea. Kaakossa tämä lahti päättyi terävään
niemenkärkeen. Koillisessa oli lahden rajana kaksi nientä, joitten
väliin pisti pitkä, kapea poukama, muodoltaan kuin hirmuisen haikalan
puoleksi avattu kita.

Koillisesta luoteeseen kulki ranta ensin kaarevana kuin pedon litteähkö
päälaki ja sen jälkeen taas suoraan, sitten se muodosti etelään
kääntyen jonkinlaisen kyttyrän, jonka keskipisteessä oli äsken löydetty
tulivuori.

Luoteessa kulki saaren ranta aluksi melkein suoraan pohjoisesta
etelään. Sitten se pisti pitkän ja kapean lahden saaren sisäosaan ja
työnsi lounaaseen pitkän niemen, joka oli kuin jättiläismäisen
krokotiilin pyrstö. Tämän niemen kärjestä jo ennen mainitun kaakkoisen
niemen päähän oli matkaa noin kuusikymmentä kilometriä. Näitten
molempien niemien väliin aukeni suuri, avonainen ulkosatama, jossa ei
ollut tuulensuojaa.

Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin
kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä
lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.

Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan
pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja
itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin,
joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin
merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään
yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.

-- Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.

-- Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista
joista.

-- Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.

-- Aivan oikein, insinööri myönsi, -- ja koska puro vie siihen vettä,
niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät
mereen.

Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa
saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan
muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.

Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut
huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei
edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään
ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan
enimmäkseen rannikoilla.

Kenties kävi saaressa alkuasukkaita läheisistä saarista. Tosin ei
mitään saaria ollut näkyvissä, mutta polynesialaisethan kulkevat
kymmeniä peninkulmia keveissä pirogeissaan eli veneissään. Kaikki
riippui siitä, missä kohdassa Tyyntä merta saari sijaitsi. Ja
onnistuisiko Cyrus Smithin milloinkaan saada sitä seikkaa selville!
Joka tapauksessa oli jo ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin siltä varalta,
että alkuasukkaita nousisi täällä maihin.

Nyt oli aika kääntyä takaisin, mutta ennenkuin liikkeelle lähdettiin,
miehet päättivät insinöörin ehdotuksesta antaa saarelle ja näkyvissä
oleville niemille ja vesistöille nimet. Ja niinpä itärannan leveästä
lahdesta tuli Liittolahti, eteläisestä, avonaisesta ulkosatamasta
Washingtonin lahti; vuoresta, jolla he olivat, Franklinin vuori, äsken
huomatusta järvestä Grantin järvi. Kaikkien näitten Cyrus Smithin
ehdottamain nimien piti muistuttaa heidän kotimaataan.

Sen jälkeen saivat, reportterin ehdotuksesta, nimensä seuraavat paikat:

Lounainen niemi -- Käärmeniemi; sen kärki -- Lieronnokka.

Koillinen, kahden niemen välinen lahti -- Hainkita; sen
pohjoispuolinen, pitempi niemi -- Pohjoisleuka; lyhyempi -- Eteläleuka.

Kaakkoinen, Washingtonin lahden ja Liittolahden välinen niemi --
Kynsiniemi.

Joki, josta haaksirikkoiset olivat saaneet ensimmäisen juomavetensä --
Laupeuden joki.

Luoto, jolle pallo oli pudonnut -- Pelastuksenluoto.

Vuorenpenger hormien yläpuolella -- Näkötorni.

Koko Käärmeniemen alue läpipääsemättömine metsineen -- Kaukainen Länsi.

Auringon asemasta Cyrus Smith osasi määrätä saarella ilmansuunnat, ja
sen mukaan sijaitsivat Liittolahti ja koko Näkötornin ylänkö idässä.
Mutta seuraavana päivänä hän toivoi auringon nousun ja laskun
keskiajasta voivansa merkitä, missä kohti aurinko oli puolipäivän
aikana: siellä siis oli pohjoinen. Huomattava näet on, että sen sijaan
että aurinko pohjoisella pallonpuoliskolla on puolenpäivän aikaan
etelässä, se eteläisellä pallonpuoliskolla paistaa samaan aikaan
pohjoisesta.

Tyytyväisiä olivat kaikki nyt antamiinsa nimiin. Suostuttiin
Pencroffinkin ehdotukseen, etteivät he enää pitäisi itseään
haaksirikkoisina, vaan siirtolaisina, jotka asuttavat tämän saaren, ja
innoissaan Pencroff jo kuvaili, kuinka he, kun heillä oli Cyrus Smith
mukanaan, tekisivät tästä saaresta pienen Amerikan.

-- Kaupunkeja me tänne perustetaan ja rautateitä me rakennetaan ja
lennättimet laitetaan ja vihdoin me liitetään Yhdysvaltoihin tämä ...
tämä ... ei puutu kuin nimi tältä saarelta.

Harbert ehdotti silloin, että saari nimitettäisiin Cyrus Smithin
saareksi, mutta Smithin ehdotuksesta se pantiin heidän suuren
maanmiehensä nimikoksi, ja niin siitä tuli Lincolnin saari.

Ja sitten he istuivat kauan aikaa haastellen kaukaisesta isänmaastaan
ja sen kauheasta sodasta. He eivät epäilleetkään, ettei pohjoisten
valtioitten oikea asia ennen pitkää pääsisi voitolle. Oikeassa he
olivatkin.

Mutta yhtä seikkaa he eivät tienneet, eivät voineet aavistaakaan. Oli
maaliskuun 30. päivä 1865, ja kuusitoista päivää myöhemmin tehtiin
Washingtonissa verinen rikos: pitkäperjantaina murhattiin Abraham
Lincoln.




Kymmenes luku

Kellot eri ajassa. Vuorifasaanit. Kenguruita ajamassa. Maraikaniineja.
Malminäytteitä. Mitä Topilla oli kaulassaan. Jousia ja nuolia.
Tiilenpoltto. Saviastioita. Lincolnin saaren asema.


Seuraavana aamuna siirtolaiset lähtivät paluumatkalle heitettyään vielä
viimeisen silmäyksen ympäri tätä saarta, jossa heidän oli määrä viettää
yksinäistä elämäänsä ties kuinka kauan.

Ensi työkseen ehdotti Gideon Spilett, että hän ja insinööri panisivat
kellonsa käymään samaa aikaa, mutta Cyrus Smith vastusti sitä.
Reportterin kello, joka oli asetettu Richmondin horisontin mukaan, oli
käynnissä, Smithin kello oli pysähtynyt. Päätettiin, että Spilettin
kello saisi käydä edelleen; insinööri koettaisi asettaa kellonsa
Lincolnin saarelta käsin havaitun auringonnousun mukaan. Tämä
eriaikaisuus olisi heille tarpeen silloin, kun he määräisivät saaren
pituus- ja leveysasteita.

Eväät syötiin loppuun, mutta Pencroff oli varma siitä, että kyllä uutta
saalista heidän tielleen osuisi. Olihan heillä jo tottumusta. Sitä
paitsi hän oli vakuuttunut siitä, että Cyrus Smith valmistaa heille
pian sekä pyssyt että ruudit.

Kotimatka suunniteltiin tehtäväksi toista tietä, sillä insinöörin teki
mieli saada lähemmin tutkituksi Grantin järvi. Mutta koska järvelle oli
kuljettava tiheän aarniometsän läpi, päätettiin kaiken varalta
pysytellä niin lähekkäin kuin mahdollista. Cyrus Smith vain poikkesi
silloin tällöin syrjään ottaakseen jonkin kiven tai kasvin ja
pistääkseen ne taskuunsa.

-- Pahustako se tuota kaikkea taskuihinsa mättää! Pencroff jupisi.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat edellämainitun puron lähteille ja
jatkoivat sitten matkaansa pitkin sen vartta.

Hetken aikaa kuljettuaan siirtolaiset kuulivat äkkiä kovaa meteliä
tiheiköstä. Sieltä kuului vuorotellen lintujen laulua, nelijalkaisten
kirkunaa ja samalla kalkutusta, jota olisi luullut alkuasukkaitten
aikaansaamaksi ääneksi. Nab ja Harbert riensivät ääniä kohti
unohtaen yhteisen sopimuksen. Onneksi ei siellä ollut petoja eikä
alkuasukkaitakaan, vaan puoli tusinaa laulaja- ja matkijalintuja, joita
sanotaan vuorifasaaneiksi. Muutamat ovelat sauvaniskut tuottivat
vaeltajille erinomaista riistaa päivälliseksi.

Muita lintuja, loistavan värisiä kyyhkysiä sekä harakoita ja variksia,
pyrähteli alinomaa lentoon tulijain pelottamina. Pyssyä kaivattiin
askel askelelta yhä enemmän, etenkin silloin, kun huomattiin kokonainen
lauma suuria imettäväisiä, jotka loikkivat pakoon tavattoman pitkin
hypyin.

-- Kenguruita, Harbert virkkoi.

Pencroffilla oli heti kysymys valmiina: -- Syödäänkö niitäkin?

-- Savustettuna on niitten liha suorastaan herkkua, selitti reportteri.

Harbert ja Nab syöksyivät niiden jälkeen, mielettömät, ja palasivat
viiden minuutin kuluttua takaisin aivan hengästyneinä.

-- Siinä sen nyt taas näkee, ettei tässä pyssyittä tulla mitenkään
toimeen, Pencroff puheli ja lisäsi sitten insinöörin puoleen kääntyen:
-- Mitähän, jos tekaisisitte meille pari pyssyä?

-- Kenties, kenties, Cyrus Smith vastasi, -- mutta toistaiseksi
tultaneen toimeen jousilla ja nuolilla.

-- Lasten leluja! Pencroff arveli.

-- Älkää sanoko niin, reportteri huomautti. -- Jousilla ja nuolilla on
maailmassa verta vuodatettu vuosisatoja. Ruuti on oikeastaan vasta
eilispäivän lapsi, mutta sota on valitettavasti yhtä vanha kuin
ihmissukukin.

-- Kyllä maar se niinkin on, merimies arveli. -- Taisi tuhmuus tavata,
kun moinen sana suustani pääsi.

Harbert rupesi nyt luettelemaan, kuinka monta eri lajia kenguruita oli,
mutta Pencroff keskeytti:

-- Ei niitä ole kuin yksi ainoa laji, nimittäin se vartaaseen pantava
laji, ja sitä juuri nyt tarvittaisiin.

Mutta onni oli suopea tänään, ja ennen pitkää metsä piti heitä
miehinään. Kello kolmen tienoissa alkoi viidakosta kuulua Topin
murinaa. Se oli ilmeisesti jonkin eläimen kimpussa. Nab hyökkäsi sinne
ja näki koiran parhaillaan riepottavan jotain nelijalkaista pientä
eläintä. Se oli nähtävästikin osunut koko poikueen jäljille ja
ennättänyt purra kuoliaaksi pari muutakin. Nab nosti nämä maasta. Ne
olivat mara-nimistä kaniinilajia.

-- Eläköön! huusi Pencroff tapansa mukaan. -- Paisti tuli, että
tupsahti.

Matkaa jatkettiin sitten pitkin puron vartta, jolle annettiin nimeksi
Punapuro, koska se monessa kohdin juoksi punertavain, rautapitoisten
äyräitten välitse. Jonkin ajan kuluttua puro laajeni, ja pian oltiin
sen suussa, siinä, missä se laski Grantin järveen.

Grantin järvi oli ympäri mitaten kaksitoista -- neljätoista kilometriä;
pinta-alaltaan se oli noin parisataa hehtaaria, rannoilla kaunis metsä.
Idän puolella oli tässä vihreässä verhossa paikoin aukkoja, ja siitä
siinsi silmään kaukaisen meren ulappa. Saaria ei järvessä ollut kuin
yksi ainoa kiviluoto muutaman sadan askelen päässä eteläisestä
rannasta. Monenlaisia vesilintuja uiskenteli sen pinnalla tai
seisoskeli rannoilla ja luodolla. Vedenpinta kareili alinomaa, ja siitä
päättäen järvi oli varsin runsaskalainen. Vesi oli hyvänmakuista,
vaikka hiukan ruskehtavaa.

Cyrus Smithin teki mieli saada tietää, missä kohden järvi laski mereen.
Täytyihän, hän arveli, sillä olla jokin laskupaikka, putous, jonka
voimaa vastedes ehkä voisi käyttää hyväksi. Sen tähden he lähtivät
kiertämään järven etelärantoja, mutta eivät voineet huomata mitään
laskujokea.

Kello oli puoli viisi, ja matkamiehet alkoivat kiirehtiä hormeja kohti.

Maukkaan päivällisen jälkeen, ennen maatapanoa, otti Cyrus Smith
taskustaan esille matkan varrella kokoamansa kivinäytteet.

-- Tämä on rautamalmia, hän puheli, -- tämä rikkikiisua, tämä savea,
tämä kalkkia ja tämä kivihiiltä. Tällaista tarjoaa meille luonto. Siinä
sen osuus yhteiseen työhön. Huomenna alkaa meidän osuutemme.

Seuraavana aamuna Pencroff kysyi insinööriltä:

-- No niin, mr Smith, mistä aloitetaan?

-- Alusta, insinööri vastasi.

Ja alusta heidän oli todellakin aloitettava, sillä puuttuihan heiltä
välttämättömimmätkin esineet ja työkalut. Ensinnäkin oli insinöörin
mielestä rakennettava uuni, jossa luonnon tarjoamista raaka-aineista
voisi valmistaa tarvekaluja.

-- Mitä me sillä pätsillä? Pencroff kysyi.

-- Laitamme astioita, Cyrus Smith vastasi.

-- Mistä se uuni tehdään?

-- Tiilistä.

-- Entäs tiilet?

-- Savesta. Ja siksi lähdemme sinne, missä savea on runsaasti
saatavissa. Nab tuo meille sinne ruokaa, ja polttoainettahan meiltä ei
puutu.

-- Ei, mutta metsästysaseet kerta kaikkiaan.

-- Annapa, että olisi puukon pahainenkaan! huudahti merimies.

-- Mitä sillä?

-- Laittaisin jousen ja nuolia, ja sitten sataisi riistaa kuin rakeita.

Insinööri mietti hetkisen. Sitten hän äkkiä vihelsi koiran luokseen,
irrotti siltä kaulapannan, katkaisi sen kahtia ja antoi palaset
merimiehelle.

-- Tuossa on kaksi puukkoa, Pencroff.

Topin kaulapanta oli karaistua terästä. Ei tarvinnut muuta kuin tahkota
ja hioa palaset teräviksi. Tahkoja ja sieroja oli yllin kyllin
ympärillä, puuta puukonpäiksi niinikään. Ja niin oli siirtolaisten
kalusto kahden tunnin kuluttua lisääntynyt kahdella puukolla, tosin
karkeatekoisella, mutta ensi hätään välttävällä.

Lähdettiin sitten tiilentekoon Grantin järven rantaan, jossa oli
runsaasti sopivaa savea. Matkalla sinne Harbert löysi puun,
jonka oksista Etelä-Amerikan intiaanit tekevät jousia. Se oli
krejimba-niminen palmun sukuinen puu. Oksat karsittiin ja vuoltiin
päistä ohuemmiksi, keskeltä paksummiksi. Jänteet saatiin eräästä
Hibiscus heterophyllus -nimisestä Malyaceae-lajista, jonka kuidut
vetävät kestävyydessä vertoja sitkeimmillekin eläinten jänteille.
Nuolet oli verraten helposti vuoltu; vain kärkipiikkejä puuttui. Mutta
Pencroff toivoi kyllä niiksikin jotain keksivänsä.

Pian olivat siirtolaiset saapuneet siihen kohtaan järven rannalla,
jossa maaperä oli tiilien ja astiain tekoon erittäin sopivaa savea.

Tavallisesti lyödään tiiliä muotteihin, mutta koska siirtolaiset eivät
voineet sellaista ajatellakaan, täytyi ne tehdä käsin. Senpä vuoksi
nämä viisi Lincolnin saaren tiilenlyöjää eivät kahdessa päivässä
saaneetkaan valmiiksi kuin kolmetuhatta tiiltä.

Tiilet jätettiin sitten maan pinnalle kuivumaan kahdeksi päiväksi,
ja sillä välin hankittiin puita niitten polttamista varten ja
metsästettiin. Pencroff oli näet saanut nuoliinsa terävät kärjetkin,
nimittäin sen piikkisian piikeistä, jonka Top eräänä päivänä oli tuonut
kotiin metsästä. Gideonista ja Harbertista tuli ennen pitkää varsin
taitavia jousimiehiä, ja niinpä hormien muonavarastot lisääntymistään
lisääntyivät kaikenlaisilla metsänantimilla. Siinä oli kabiaita ja
kyyhkystä, maraa ja metsoa. Muu riista syötiin paistettuna, mutta
kabiaista savustettiin maukkaita kinkkuja.

Huhtikuun 6:ntena alkoi tiilenpoltto. Auringon kuivaamat tiilet
ladottiin suuriksi, aukoilla varustetuiksi kuutioiksi, joiden sisään
sytytettiin kova tuli. Yölläkään ei maltettu nukkua, sillä tulta oli
alati pidettävä vireillä. Ja niinpä heillä neljänkymmenenkahdeksan
tunnin kuluttua oli valmiina kolmetuhatta hyvää tiiltä.

Sen jälkeen kannettiin järven pohjoispäästä paareilla kalkkiperäisiä
kiviä, jotka poltettiin kovalla tulella hauraiksi. Kivimurska
kasteltiin, siihen sekoitettiin hiekkaa ja näin saatiin erinomaista
muuraussavea.

Heti ruvettiin rakentamaan uunia saviastiain polttamista varten. Viiden
päivän kuluttua tuotiin kivihiiltä niistä kerrostumista, joita
insinööri oli löytänyt Punapuron suulta, eikä aikaakaan, niin nousi
uudesta uunista paksuja savupilviä. Metsänaukio oli muuttunut
tehtaaksi. Pencroffin mielestä ei ollut sitä uudenaikaisen teollisuuden
tuotetta, jota ei heidän uuninsa kykenisi valmistamaan. Ryhdyttiin
saviastiain tekoon, ja jonkin ajan kuluttua oli hormien keittiössä koko
joukko kuppeja, kulhoja ja kannuja, monet vinoja ja muotopuolia, mutta
siirtolaisille perin kallisarvoisia.

Pencroff tekaisi itselleen piipunkin, pahoitellen vain, ettei ollut
tupakkaa, mitä siihen panna.

-- Mutta kyllä sitäkin vielä saadaan, hän lohdutteli itseään.

Huhtikuun 15:ntenä saviastiain poltto päättyi, ja samana iltana
siirtolaiset palasivat takaisin hormeihin. Matkalla sinne onnistui
insinöörin vielä löytää eräs artemisia-laji, joka kuivattuna sopi
varsin hyvin taulaksi.

Seuraavina päivinä Cyrus Smith sai vaillinaisilla, omatekoisilla
kojeilla ja monien havaintojen ja laskujen jälkeen määrätyksi Lincolnin
saaren maantieteellisen aseman. Se oli 35:nnen ja 40:nnen asteen
välillä eteläistä leveyttä sekä 150:nnen ja 155:nnen asteen välillä
läntistä pituutta Greenwichistä lukien.

Täten tuli Lincolnin saaren etäisyys olemaan kolmattatuhatta kilometriä
Seurasaarista, noin kolmetuhattakolmesataa kilometriä Uudesta
Seelannista ja yhdeksättätuhatta kilometriä Etelä-Amerikan
lounaisrannikosta.




Yhdestoista luku

Raudan valmistukseen. Hylkeenpyynti. Ensimmäinen rautaharkko. Mistä
vasara? Terästäkin. Missä Grantin järvi laski mereen? Taistelu dugongin
kanssa. Omituinen tapaus.


Tiilenpolttajista ja savenvalajista oli pian tuleva rautatehtailijoita.
Sitä oli Cyrus Smith ehdottanut. Hän tahtoi nimittäin käyttää hyväkseen
Franklinin vuoren juurella olevia malmikerrostumia, jotka sisälsivät
rautaa suuret prosenttimäärät.

-- Ahaa, Pencroff virkkoi, -- vai tulee meistä nyt rautaruukin
omistajia!

-- Niin tulee, Cyrus Smith vastasi, -- ja sitä varten täytyy meidän
ensi työksemme lähteä hylkeenpyyntiin.

-- Soo-o! Tarvitaanko raudan tekoon hylkeitä?

-- Tietysti, koska insinööri kerran niin sanoo, reportteri virkkoi.

Monesti edellisinä päivinä siirtolaiset olivat nähneet Pelastusluodolla
-- sillä, jolle he ensiksi olivat palloineen pudonneet -- suuria määriä
vesilintuja ja myös hylkeitä, joitten oli tapana nousta sen
hiekkarannalle lekottelemaan päivänpaisteessa. Sinne lähdettiinkin
tänään, huhtikuun 17:ntenä, pakoveden aikana samasta kahlaamosta, mistä
ennenkin oli kuljettu. Cyrus Smith astui luodolle nyt ensi kertaa, muut
jo toista. Aseekseen oli kukin ottanut paksun pahkasauvan.

Heidän astuessaan luodolle istua kökötti sen rannoilla laumoittain
pingviinejä, jotka tyynin silmin katselivat tulijoita. Näiden olisi
ollut helppo lyödä sauvoillaan niitä suuret joukot kuoliaaksi, mutta
siitä olisi vain ollut haittaa heidän tämänpäiväiselle yritykselleen.

Lähestyessään saaren pohjoispäätä he näkivät kaukana veden pinnalla
mustia liikkuvia täpliä. Näytti siltä kuin joukko kareja olisi lähtenyt
uiskentelemaan.

Pencroff tiesi näitten eläinten tavat. Piti ensin odottaa väijyksissä,
kunnes ne olivat nousseet maihin ja ryömineet jonkin matkan päähän
rannasta. Pyytäjät piiloutuivatkin rantasärkkien taakse, eri tahoille,
niin että tarpeen tullen voivat katkaista hylkeiltä paluutien.

Tunnin kuluttua oli puolen tusinan verran hylkeitä noussut rannalle ja
asettunut lekottelemaan päivänpaisteeseen.

Äkkiä kohosi kallion takaa Pencroffin kookas vartalo, ja samassa
kajahti hänen huutonsa. Insinööri tovereineen hyökkäsi heti esiin
nuijineen, ja tuokion kuluttua makasi kaksi hyljettä hengettömänä
maassa. Muitten onnistui pujahtaa takaisin mereen.

-- Tässä on hylkeitä nyt, insinööri, Pencroff virkkoi.

-- Hyvä on, Cyrus Smith vastasi. -- Niistä me teemme pajan palkeet.

-- Hei! merimies huudahti. -- Nepä pääsivät korkeaan virkaan!

Kiireimmän kaupalla Pencroff ja Nab nylkivät eläimet sillä välin kun
Cyrus Smith ja reportteri kävelivät tarkastelemassa luotoa.

Pakoveden aikana he jälleen palasivat hormeille.

Vaikea tehtävä oli hylkeennahkain pingottaminen karkeatekoisen kehilön
päälle ja ompeleminen yhteen kasvinkuiduilla. Kokonaista kolme päivää
piti siirtolaisten ponnistella joukolla, ennenkuin heidän vihdoin
onnistui saada valmiiksi tämä ensimmäinen kojeensa, niin tärkeä heidän
aikomassaan raudan valmistuksessa.

Koska Cyrus Smithin löytämä rautamalmi oli louhittava Franklinin vuoren
itäisiltä harjanteilta, siis kymmenen kilometrin päästä, katsottiin
edullisimmaksi siirtyä koko siksi ajaksi, kun rautaa valmistettiin,
itse työpaikalle, johon väliaikaiseksi asunnoksi rakennettaisiin
risumaja.

Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle. Matkalla Harbert löysi erään
Dracaena-heimoon kuuluvan kasvin, jonka juurista saa varsin ravitsevaa
ruokaa ja niiden mehusta mainiota likööriä. Samoin onnistui Harbertin
ja Gideon Spilettin ampua jousilla kaksi kengurua.

Kello viiden maissa päästiin Punapuron rantaan, ja siihen rakennettiin
maja köynnöskasveilla ja savella päällystetyistä lujista Oksista ja
lehvistä. Majan eteen sytytettiin nuotio, jonka ääressä kukin valvoi
vuorollaan osan yötä.

Seuraavana aamuna alkoi työ.

Emme rupea lukijaimme rasitukseksi seikkaperäisesti selittelemään
raudan valmistuksen salaisuuksia. Riittänee maininta, että malmi ja
hiili ladottiin kerroksittain päälletysten uuninmuotoiseksi
rakennelmaksi ja palkeitten suuhun asetettiin kuivatusta savesta tehty
savutorvi, jonka toinen pää johdettiin uunin sisään. Palkeita
lietsomalla saatiin aikaan kova kuumuus, ja yhä jatkuvan ilmavirran
puhaltaessa muuttui hiili ensin hiilidioksidiksi, sitten
hiilimonoksidiksi, joka vihdoin irrotti malmista hapen, niin että rauta
pelkistyi puhtaaksi.

Paljon oli nähty vaivaa ja huolta, mutta suuri oli siirtolaisten
ilokin, kun ensimmäinen rautaharkko valahti uunista. Se oli kyllä vielä
hyvin huokoista ja kaipasi takomista.

Mutta mistä vasara? Siirtolaiset olivat nyt samassa asemassa kuin
maailman ensimmäinenkin raudantekijä. Pitihän hänen tulla toimeen. Ja
niin tulivat hekin. Ensimmäinen harkko pistettiin varteen ja sai olla
seuraavien harkkojen moukarina. Alasimena oli luja graniittikallio.

Ja niinpä heillä huhtikuun 25. päivänä oli koko joukko rautaharkkoja,
joista sitten yksin tein taottiin tarpeellisia työkaluja: hohtimia,
rautakankia, kuokkia ja lapioita. Pencroff ja Nab arvelivat, että nämä
esineet olivat kalliimmat kultaa ja jalokiviä.

Mutta ei pelkällä raudalla tultu toimeen; tarvittiin terästäkin, joka,
kuten tiedetään, on raudan ja hiilen yhdistys. Rauta työnnettiin kovaan
tuleen hienoksi survotun hiilen kanssa, jolloin se sai lisää
hiiliaineksia ja muodostui teräkseksi. Tämä karkaistiin vielä
hehkuvaksi kuumentamalla ja upottamalla kylmään veteen.

Jonkin ajan kuluttua heillä oli puukkoja, kirveitä, piiluja,
sahanteriä, talttoja, vasaroita ja nauloja.

Oli toukokuun 6. päivä, jota pohjoisella pallonpuoliskolla vastaa
marraskuun 6. Kylmä vuodenaika oli tulossa. Koska Lincolnin saari oli
vastaavassa vyöhykkeessä kuin Espanja tai Kreikka Euroopassa, siellä
oli odotettavissa kylmiä ilmoja, jopa lunta ja pakkastakin. Piakkoin
oli ainakin tuleva pitkällinen sadeaika ankarine myrskyineen.

Siirtolaisten täytyi sen takia ajatella paremman ja turvallisemman
asunnon hankkimista, ja sellaista päätettiin lähteä etsimään Grantin
järven ja meren väliseltä itärannalta. Niillä tienoin tahtoi Cyrus
Smith niin ikään saada selville, missä kohti Grantin järvi laski
mereen.

Samana päivänä he lähtivät liikkeelle ensin Punapuron lähteille,
kulkeakseen sitten puron vasenta rantaa Grantin järvelle, siitä järven
koillispäähän ja sieltä pitkin sen itäistä rantaa. Matka kävi
aarniometsäin halki ilman muita seikkailuja kuin että Top kerran
metsässä seisahtui suuren, neljä, jopa viisi metriä pitkän käärmeen
eteen. Nab tappoi käärmeen yhdellä ainoalla nuijan iskulla, ja
tutkittaessa huomattiin, ettei se ollutkaan myrkyllinen, vaan kuului
niin sanottuihin timanttikäärmeisiin, joita alkuasukkaat Uudessa
Etelä-Walesissa käyttävät ruoakseen. Luultavaa kumminkin oli, ettei
saaresta puuttunut myrkyllisiäkään käärmeitä.

Järven pohjoispäässä ei huomattu mitään laskupaikkaa eikä sellaista
Cyrus Smithin suureksi kummastukseksi löydetty järven itärannaltakaan.
Siirtolaiset olivat jo saapuneet ennestään tuntemilleen seuduille, kun
Top äkkiä kävi levottomaksi. Se juoksi rantaa edestakaisin, seisahtui
kuin saalista vainutessaan, haukkui väliin kiivaasti, väliin vaikeni
äkisti.

-- Vainuaisikohan Top veden alla jonkin pedon, alligaattorin
esimerkiksi?

-- Tuskin, insinööri vastasi, -- sillä näillä leveyksillä harvoin näkee
alligaattoreja.

Top hyppeli edelleen rannan korkeassa ruohikossa nähtävästi seuraten
jotakin vedenalaista olentoa. Mutta järven pinta oli aivan tyyni, ei
näkynyt pienintäkään virettä.

Se oli varsin kummallista.

Vähitellen saavuttiin järven kaakkoiseen päähän eikä vieläkään ollut
löydetty laskupaikkaa.

-- Mutta miksi tuo järven laskupaikka teidän mielestänne on niin
tärkeä? Gideon Spilett kysyi.

-- Varsinkin siksi, että jos järven aallot ovat puhkaisseet tien rannan
vuorenseinämän lävitse, niin on meidän mahdollista löytää sen rotkoista
sopiva talviasunto.

-- Mutta eikö ole mahdollista, kysäisi Harbert, -- että järvellä on
pohjassaan jokin laskupaikka?

-- On kyllä; siinä tapauksessa täytyykin meidän itse ruveta rakentamaan
talviasuntoa.

Kello oli nyt viisi iltapäivällä, ja aiottiin juuri kääntyä kotiin
päin, kun Top taas äkkiä alkoi haukkua vimmatusti, ja ennenkuin
osattiin aavistaakaan, se oli syöksynyt veteen.

Siirtolaiset juoksivat lähemmä. Top oli viiden, kuuden metrin päässä
rannasta. Cyrus Smith rupesi huutelemaan koiraansa takaisin, mutta
samassa kohosi suunnattoman suuri pää veden pintaan.

Turpeasta turvasta ja viiksistä sekä suurista silmistä Harbert luuli
tuntevansa siinä merilehmän. Ja sen sukulaiseläin se olikin, niin
sanottu dugonki (Halicore dugong). Kita ammollaan se hyökkäsi koiraa
kohti, ja ennenkuin siirtolaiset olivat ennättäneet ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin, se oli siepannut koirasta kiinni ja vetänyt sen veden
alle.

Nab, rautapäinen sauva kädessä, yritti hyökätä järveen hänkin, mutta
insinööri sai hänet pidätetyksi.

Sillä välin kävi veden alla ankara taistelu, sen näki veden
kuohahtelusta. Ennakolta oli jo selvää, miten tällainen taistelu
päättyisi. Mutta äkkiä vesiryöpyn keskeltä ilmestyi Top, joka ikäänkuin
jonkin salaperäisen voiman sinkoamana lennähti kolme, neljä metriä
korkealle ilmaan ja putosi samentuneeseen veteen takaisin. Hetken
kuluttua se oli jälleen rannassa. Sanottavia haavoja sen ruumiissa ei
näkynyt.

Kerrassaan käsittämätön seikka. Ja yhä näkyi jatkuvan ottelua veden
alla. Jokin vielä suurempi eläin oli kaiketi käynyt dugongin kimppuun,
niin että koira oli päässyt irti.

Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vesi alkoi punertua verestä, eikä
aikaakaan, niin dugongin ruumis nousi pintaan, leveä purppurajuova
perässään, ja tarttui viimein matalikolle lähelle rantaa.

Siirtolaiset kiirehtivät sen luokse. Dugonki oli kuollut, kaulassaan
suuri haava, ilmeisesti jollain teräaseella viilletty.

Millainen mahtoikaan olla se peto, joka oli iskenyt siihen niin
ammottavan haavan? Sitä ei osannut kukaan sanoa.

Siirtolaiset palasivat vihdoin hormeille keskustellen matkalla
vilkkaasti tästä kerrassaan käsittämättömästä tapauksesta.




Kahdestoista luku

Dugongin haava. Järven laskukohta. Räjähdysaine. Uusi vesiputous.
Tunnelissa. Syvä kuilu. Luolasaleja.


Seuraavana päivänä, toukokuun 7:ntenä, Cyrus Smith ja Gideon Spilett
lähtivät jälleen Grantin järvelle. Toiset menivät lauttaamaan
polttopuita hormeille.

Sillä matalikolla, missä dugongin raato virui, oli varsin vähän vettä,
mutta siitä näytti järven pohja äkkijyrkkänä laskevan keskijärveä
kohti. Lintuja oli suurissa parvin keräytynyt haaskan ympärille. Ne
piti karkottaa kivillä pois, sillä Cyrus Smith aikoi käyttää hyväkseen
dugongin rasvaa.

Siinä he seisoivat kumpainenkin kummastellen eilisillan tapausta. Mitä
enemmän he katselivat dugongin leuan alla olevaa haavaa, sitä
oudommalta heistä asia näytti. Mikä väkevä käsi lieneekään tehnyt tämän
ilmeisen puukonhaavan ja viskannut Topin järvestä ilmaan?... Ja kuinka
oli Cyrus Smith pallosta mereen pudottuaan ja veteen vajottuaan voinut
pelastua ilman vähintäkään vammaa rantakallioiden toiselle puolelle?

Tässä piili merkillinen salaisuus, johon he toivottavasti
tulevaisuudessa saisivat selityksen. Toistaiseksi he päättivät olla
puhumatta siitä mitään muille tovereilleen.

Heidän siinä näitä asioita miettiessään ja järven rantaa kävellessään
Cyrus Smith huomasi äkkiä järven pinnassa nopean virtapaikan. Hän
heitti siihen muutamia puunpalasia, ja ne lähtivät heti kiitämään
virran mukana. Ystävykset seurasivat niitä, kunnes saapuivat järven
eteläisimpään päähän. Siinä vesi katosi ikäänkuin rakoon maan sisään.
Insinööri painoi korvansa maahan ja kuuli selvästi veden solinaa.

-- Tässä varmaankin järven vedet laskevat johonkin rantakallioiden
halkeamaan.

Hän katkaisi ja karsi pitkän oksan ja pisti sen rantaviivan
muodostamaan kulmaukseen noin puolen metrin verran vedenpinnan alle.
Keppi kirposi heti hänen kädestään ja katosi vedenalaiseen koloon.

-- Nyt ei enää epäilystäkään! Cyrus Smith huudahti. -- Tässä on järven
vesillä laskupaikkansa, ja minä saan sen näkyviin.

-- Millä keinoin?

-- Lasken järven pinnan puolitoista metriä alemmaksi.

-- Mutta millä tavalla?

-- Aukaisen isomman väylän.

-- Tuohon graniittiseinäänkö?

-- Siihen juuri. Minä räjäytän sen, vesi alenee, ja tunneli tulee
näkyviin. Samalla syntyy vesiputous, josta meille vielä saattaa olla
paljonkin hyötyä.

He palasivat hormeihin, ja siellä Cyrus Smith ilmoitti ystävilleen
aikeensa.

Hänen mielestään täytyi siinä osassa Näkötornin ylänköä, joka muodosti
graniittiseinän järven ja meren välille, olla suurempia tai pienempiä
rotkoja ja luolia, ja ne hän oli päättänyt saada esiin. Sitä varten
piti ensinnäkin raivata suurempi aukko järven vesille ja laskea siten
järven pinta alemmaksi. Siihen taas tarvittiin räjähdysaineita. Ja nämä
olisi valmistettava tarjona olevista runsaista luonnonrikkauksista.

Rikkikiisua oli saarella runsaasti. Siitä tehtäisiin rikkihappoa.
Salpietaria oli niinikään Franklinin vuoren juurella. Levistä ja
merikasveista poltettaisiin niin sanottua luonnollista soodaa. Soodan
avulla saataisiin taas hylkeenrasvasta saippuaa ja glyseriiniä.
Salpietarista ja rikkihaposta valmistuu typpihappoa, siitä ja
glyseriinistä nitroglyseriiniä.

-- Selvä kuin päivä! huudahti Pencroff.

Niin aivan selvää se ei silti ollut. Varsinkin oli rikkihapon
valmistaminen vaikeaa ja monimutkaista, se kun tehtaissa vaatii
erittäin suuria ja kalliita laitteita. Mutta Cyrus Smith osasi käyttää
hyväkseen sitä valmistustapaa, jonka antamaa tuotetta nimitetään
Nordhausenin hapoksi. Rikkikiisu sai hienoksi jauhettuna rapautua
tasaisella kalliolla, ja näin syntynyt rautasulfaatti pasutettiin
savisessa tislausastiassa.

Työskenneltyään lopulta jonkin aikaa syrjässä ihan itsekseen -- työ kun
oli varsin vaarallista -- sai Cyrus Smith vihdoinkin aikaan astiallisen
öljymäistä, kellertävää nestettä. Hyvillään hän näytti sen ystävilleen.

-- Tämä on nitroglyseriiniä! hän lausui.

Siinä oli tosiaan tuota hirveää ainetta, jonka räjähdysvoima on
laskettava kymmenen kertaa niin suureksi kuin ruudin. Sen vaarallisuus
on onneksi paljon vähentynyt sen jälkeen, kun on opittu valmistamaan
sitä kiinteänä, jolloin sen nimi on dynamiitti.

-- Ja tuoko mokoma litku se nyt kalliot räjähdyttää? merimies kysäisi.

-- Tämä, ja sitä suuremmalla voimalla, mitä lujempaa graniitti on.

-- Milloin se tapahtuu?

-- Huomenna, kun ensin olemme saaneet poratuksi reiän graniittiseinään.

Seuraavana päivänä siirtolaiset lähtivät siihen kohtaan Grantin järveä,
jossa sen itäinen lahdeke oli ainoastaan viidensadan askelen päässä
meren rannasta. Itse ylänkö oli tässä kohden alempana järven pintaa,
mutta ylängön tasainen laki esti vettä laskemasta mereen. Tämä harja
oli raivattava pois.

Ensin porattiin reikä harjaan, yläreunasta lähtien vinoon suuntaan,
niin että sen toinen pää tuli olemaan alempana järven pintaa. Aukko oli
tehtävä melko suureksi, sillä insinööri oli päättänyt käyttää
räjähdyttämiseen vähintään kymmenen litraa nitroglyseriiniä.

Mitä panoksen sytyttämiseen tulee, päätti Cyrus Smith käyttää hyväkseen
sitä nitroglyseriinin ominaisuutta, että se räjähtää tärähdyksestä.
Sitä varten hän asetti porausreiän kohdalle kolmijalan ja ripusti
siihen kasvinkuiduista punottuun köyteen usean kilon painoisen
rautalohkareen. Ennakolta rikillä voideltu lanka johti ensinmainitun
keskikohdalta muutaman metrin verran ulkopuolelle aukkoa maata pitkin.
Kun langan irtonainen pää sytytettäisiin, palaisi lanka verkalleen,
kunnes tuli ehtisi painoa kannattavaan köyteen. Tämä syttyisi ja
katkeaisi, ja silloin putoaisi rautalohkare nitroglyseriinin päälle ja
saisi sen räjähtämään.

Lähetettyään ystävänsä jo ennakolta hormeille Cyrus Smith nosti
irtonaisen langanpään, sytytti sen ja lähti juoksujalkaa muitten luo.
Köyden oli määrä palaa viisikolmatta minuuttia, ja aivan oikein:
viidenkolmatta minuutin kuluttua kuului räjähdys, valtavampi kuin he
olivat osanneet aavistaakaan. Tuntui siltä kuin koko saari olisi
vavahtanut perustuksiaan myöten. Suunnaton joukko kiviä sinkoutui
ilmaan kuin tulivuoresta. Hormien kalliotkin vavahtivat. Ilmanpaine oli
niin ankara, että siirtolaiset, vaikka olivat vähää vaille neljän
kilometrin päässä, eivät kestäneet jaloillaan, vaan kaatuivat kumoon
joka mies.

Heti he kuitenkin nousivat ja kiiruhtivat paikalle.

Heiltä pääsi kolminkertainen eläköönhuuto. Ylängön harja oli murtunut.
Hurjasti syöksyi vesi järvestä ylängön poikki ja putosi
yhdeksänkymmenen metrin korkeudesta meren rantaan!

Parin tunnin kuluessa järvi laski vähintään puoli metriä. Veden entinen
laskupaikka vuoren sisällä oli nyt tarkemmin tutkittava, ja sitä varten
haettiin hormeista kuokkia, rautakankia, kasvin-kuiduista punottuja
köysiä ja tulukset.

Pencroff oli ylen ihastunut insinöörin suurenmoisesta, onnistuneesta
yrityksestä.

-- Mr Smith, hän virkkoi, -- tällä teidän rasvaisella liemellännehän
voisi tärskäyttää ilmaan vaikka koko saaren, vai?

-- Vaikka koko maapallon, kun vain käyttää tarpeeksi nitroglyseriiniä.

-- Sepä se. Mutta eikö sopisi käyttää sitä ruudin asemasta pyssyissä?

-- Sellaisenaan se olisi liian voimakasta: ei lujinkaan pyssynpiippu
sitä kestäisi. Sen sijaan sopisi meidän valmistaa siitä niin sanottua
pumpuliruutia, mutta sekin olisi turhaa, koska meillä ei ole pyssyjä.

-- Niin, niin, mutta jos te vain tahtoisitte, niin pianhan ne pyssyt...

Mahdotonta -- se oli sana, jonka Pencroff oli kokonaan pyyhkäissyt pois
Lincolnin saaren sanakirjasta.

Vuoren graniittiseinässä, ylempänä vedenpintaa, näkyi nyt selvästi tuo
kauan etsitty aukko, noin kuusi metriä leveä, mutta ainoastaan puoli
metriä korkea. Kuokilla hakattiin tämä portti avarammaksi, niin että
oli helppoa kulkea ainakin kumarassa tunnelia myöten. Lattian
kaltevuuskaan tuossa käytävässä ei ollut sen suurempi kuin että siinä
saattoi helposti liikkua.

Käsissään pihkaisia oksia tulisoihtuina siirtolaiset lähtivät
käytävään, Top muitten edellä. Vastoin odotuksia aukko alkoi käydä yhä
korkeammaksi, niin että vaeltajat pian mahtuivat kulkemaan aivan
suorina. Pohja oli veden jäljeltä vielä märkä, niin että täytyi koko
ajan varoa liukastumista. Kaikki osoitti, että tämä käytävä ei ollut
virran luoma, vaan oli aikain alussa muodostunut tähän eli toisin
sanoen oli yhtä vanha kuin saari itsekin.

Satasen askelta laskeuduttuaan kulkijat huomasivat käytävän äkkiä
laajenevan jonkinlaiseksi väljäksi luolaksi. Siihen pysähtymättä he
kulkivat vielä noin viisikymmentä askelta alemmaksi. Silloin alkoi
edestä päin äkkiä kuulua ääniä, kovia ja kaikuvia kuin kaiuttimesta.

-- Se on Top! huusi Harbert.

-- Ja haukkuukin niin vimmatusti, lisäsi Pencroff.

-- Haukkukoon mitä tahansa, Gideon Spilett virkkoi, -- onhan meillä
aseet kädessä. Eteenpäin vain!

Siirtolaiset kiirehtivät yhä alemmaksi, ja yhä rajummaksi kävi koiran
haukunta. Olisiko se ottelussa jonkin eläimen kanssa? Miehet melkein
laskivat liukua luolan kaltevaa pohjaa myöten ja saavuttivat tuokin
kuluttua koiransa pariakymmentä metriä alempana.

Siellä oli tunneli laajentunut suureksi, komeaksi luolaksi. Top
juoksenteli edestakaisin vimmatusti haukkuen. Pencroff ja Nab
heiluttivat tulisoihtujaan paremmin valaistakseen luolaa. Siirtolaiset
samosivat sitä ristiin rastiin, mutta kaikkialla oli vastassa vain
tumma graniittiseinä.

-- Onhan tässä täytynyt olla aukko, josta vesi on virrannut mereen,
lausui insinööri.

-- Ollaanpa varovaisia, Pencroff arveli, -- muutoin tässä vielä
syöstään suinpäin kuoppaan.

-- Etsi, Top, etsi, etsi!

Ja entistä kiivaammin hyökkäsi Top eteenpäin rajusti haukkuen.

Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla
valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua
käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi
palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä
kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren
pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin
kolmeksikymmeneksi metriksi.

Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.

-- Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.

-- Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.

-- Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa
meille.

-- Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen!
huudahti Pencroff.

Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän
he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli
jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli
hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta
insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä
ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän,
syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.

Tuskin oli Cyrus Smith ilmaissut ajatuksensa ystävilleen, kun jo
Pencroff ryhtyi kuokallaan hakkaamaan seinää. Hänen väsyttyään jatkoi
työtä Gideon Spilett. Kului pari tuntia. Äkkiä kuokka kirposi
reportterin kädestä ja putosi puhjenneesta aukosta ulos.

-- Eläköön! huusi Pencroff. -- Onni suosii miehiä!

Seinä ei ollut täyttä metriäkään paksu.

Cyrus Smith katsahti aukosta ulos: hänen silmäinsä eteen aukeni
merenranta, Pelastuksenluoto ja sen toisella puolella valtameren
siintävä pinta. Sisään hulvahtanut valo kirkasti tämän suunnattoman
luolan sisustan. Vasen puoli oli lähes kolmekymmentä metriä pitkä,
kymmenen metriä leveä ja yhtä korkea, mutta oikeanpuoleisessa
sivustassa katto kohosi viisikolmatta metriä korkealle. Siellä täällä
oli graniittipylväitä, jotka kannattivat tuota jättiläismäistä holvia,
niinkuin suurissa tuomiokirkoissa pylväät kannattavat keskikupoolia. Ja
niitten välillä kierteli oikuttelevan monimutkaisina mitä erilaisimpia
kaaria. Luonto, suuri rakentaja, oli yhdistänyt tässä kaikki
bysanttilaisen, romaanisen ja goottilaisen rakennustyylin eri muodot.

Ihmetellen siirtolaiset katselivat tätä salaperäistä uutta, uljasta
Alhambraa. He olivat toivoneet löytävänsä ahtaan luolan, ja heidän
eteensä avautui komea linna. Nab oikein otti lakin päästään hartauden
vallassa.

-- Mikä nimeksi tälle uudelle asunnolle? Harbert kysyi.

-- Graniittilinna, insinööri vastasi.

Mutta tulisoihdut olivat sammumaisillaan. Ystävykset riensivät takaisin
ja saapuivat järven rantaan juuri, kun viimeinen niistä sammui.




Kolmastoista luku

Useita huoneita. Kaniinitarha. Ovi ja ikkunoita.


Seuraavana päivänä siirtolaiset alkoivat varustella uutta kotiaan
asuttavaan kuntoon.

Ensinnäkin oli Cyrus Smithin ehdotuksesta hakattava merenpuoleiseen
päätyyn viisi ikkunaa ja ovi. Viimeksimainitun tarpeellisuutta ei
Pencroff voinut käsittää, koska järven puolelta oli aivan hyvä käytävä
Graniittilinnaan.

-- Hyvä ystävä, insinööri sanoi, -- jos meidän on helppoa tulla sisään
järven puolelta, niin yhtä helppoa on mereltäkin päin. Entisen aukon
aion päinvastoin kokonaan sulkea.

-- Millä tavalla sitä sitten sisään päästään? Pencroff kyseli.

-- Ulkopuolisia tikkaita, köysitikkaita myöten, jotka saa vetää sisään,
milloin tahtoo. Silloin ei pääse sisään ketään muita.

-- Mutta miksi niin paljon varokeinoja? merimies intti. -- Eiväthän
meitä tähän asti ole pedot ahdistaneet, eikä saarellamme ole
villejäkään.

-- Oletteko siitä ihan varma?

-- Se on pian selville saatu, kunhan joka kolkka saarta saadaan
tutkituksi.

-- Aivan niin, sillä me tunnemme siitä vain vähäisen osan. Mutta ellei
meidän tarvitsekaan pelätä vihollisia omalla saarellamme, niin saattaa
niitä tulla ulkoapäin, sillä Tyynen meren rannikot ovat vaarallisia
seutuja.

Ja niinpä he ryhtyivät työhön, innokkaammin muita juuri Pencroff.
Rannalta kannettiin muutama tuhat valmista tiiltä Graniittilinnan
seinukselle. Kuokilla ja nitroglyseriinillä puhkaistiin mainitut viisi
ikkunaa ja ovi meren puolelle. Tiilistä muurattiin väliseinät, niin
että saatiin viisi erillistä asuinhuonetta, nimittäin ovesta oikealle
eteinen, sen viereen keittiö, edelleen ruokasali, kaksitoista metriä
leveä, sitten yhtä tilava makuuhuone, sen jälkeen seurusteluhuone ja
vihdoin suuri sali. Vastapäätä näitä perätysten olevia huoneita oli
toisella puolen käytävää suuri varastohuone.

Koska pääsy Graniittilinnaan entisen tunnelin kautta oli kovin hankala,
sinne kun oli kuljettava pitkiä ja vaivalloisia kiertoteitä ja itse
tunnelikin oli kovin vaikeakulkuinen, punottiin erään kasvin lujista
kuiduista tukevat köysitikkaat, joiden puolat veistettiin punaisen
seetripuun oksista. Koska ovi oli niin korkealla maasta, täytyi
tikkaisiin panna vähintään sata puolaa. Nousua helpotti se, että vuoren
seinämässä oli ulkoneva pengermä, niin että tikkaat saattoi jakaa
kahteen osaan. Tarpeen tullen saattoi kuitenkin tikkaat
kokonaisuudessaan vetää oven sisäpuolelle.

Toukokuun 28. päivänä olivat tikkaat lopullisesti valmiit. Lyhyessä
ajassa oppivat siirtolaiset varsin nopeasti kiipeämään niitä myöten
ylös. Hitain oli Top, luonnollisestikin, mutta oppimestarinsa
Pencroffin johdolla sekin tottui auttavasti kiipeämään, vaikka tosin
opettaja toisenkin kerran sai kantaa retuuttaa oppilaansa selässään
ylös.

Talvi läheni nopein askelin, ja siksipä Harbertilla ja Gideon
Spilettillä oli täysi työ heidän hankkiessaan metsänriistaa varastoon.
Toistaiseksi he yhä metsästelivät Laupeudenjoen vasemmalla rannalla,
mutta siellä olikin vielä saalista riittämiin. Vasta seuraavana keväänä
oli aikomus siirtyä Kaukaisen Lännen suunnattomiin aarniometsiin, jotka
alkoivat joen toiselta rannalta. Näillä retkillä sattui Harbert
löytämään läheltä Grantin järven lounaista rantaa villin puutarhan,
jossa kasvoi monenlaisia hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, kuten
minttuja, kuningasyrttejä, kynteliä, ja muita sellaisia, joita kaniinit
mielellään syövät.

Koska pöytä oli valmiiksi katettu, arveli reportteri, ei isäntäväkikään
voinut olla kovin kaukana.

Maassa näkyi lukemattomia kaniinien pesiä. Ja tuskin olivat metsämiehet
kulkeneet kymmentäkään askelta tarhassa, kun jo satakunta jyrsijää, ns.
amerikankaniineja, puikahti ulos pesistään lähtien kiitämään pakoon.
Pari kolme ehtivät metsästäjät kuitenkin saada saaliikseen.

Toukokuun viimeisenä päivänä oli muuraustyö Graniittilinnassa saatu
loppuun suoritetuksi ja keittiöön oli kyhätty yksinkertainen liesi,
josta savutorvi johti suureen päätyseinässä olevaan aukkoon.

Ei unohtanut Cyrus Smith vedensaantiakaan. Entiseen järven laskukohtaan
hakattiin aukko hiukan vedenpinnan alapuolelle. Siitä vesi virtasi
entiseen väylään kaivettua kapeaa uomaa myöten kuiluun asti tuoden
Graniittilinnan uusille asukkaille runsaasti sata litraa vettä
päivässä.

Tunnelin entinen suu tukittiin suurilla kallionlohkareilla, jotka
muurattiin kiinni toisiinsa. Ne peitettiin mullalla ja turpeilla.
Ikkunat suljettiin tiiviillä luukuilla siihen saakka, kunnes Cyrus
Smith ryhtyi lasin tekoon.

Ihana näköala avautui Graniittilinnan ikkunoista valtamerelle, joka
kaukaisuudessa sulautui taivaanrantaan, rajoittui vasemmalla
Eteläleukaan ja oikealla Kynsiniemeen. Koko Liittolahti oli heidän
ihailtavanaan.

Pencroffin mielestä oli "niin kovin hauskaa elellä täällä viidennessä
kerroksessa".




Neljästoista luku

Sydäntalvi. Steariinikynttilöitä. Leivän puute. Vehnänjyvä. Maan
viljavuus.


Talvi alkoi kesäkuun ensimmäisinä päivinä; kesäkuuta vastaa pohjoisella
pallonpuoliskolla joulukuu. Sen enteinä olivat kovat myrskyt ja
rankkasateet. Siirtolaiset olivat muuttaneet Graniittilinnaan
päätettyään säilyttää entiset hormit työpajana myöhemmin tehtäviä
karkeita töitä varten.

Koko kesäkuu kului metsästellessä ja kalastellessa. Kylmän tultua --
niin päätettiin -- lähdettäisiin pyytämään niitä mufloneja, joita
kerran oli nähty Franklinin vuorelle noustaessa ja joitten villasta
siirtolaiset insinöörinsä taitoon luottaen toivoivat pystyvänsä
valmistamaan lämpimiä vaatteita.

Tuli kesäkuun 4. päivä. Se oli helluntai. Sen päivän he päättivät pitää
pyhänä, niinkuin olivat pitäneet pitkänperjantain ja pääsiäisenkin.

Insinöörin ja reportterin kerran keskustellessa pian alkavista
pakkasista puuttui Pencroffkin puheeseen.

-- Minun mielestäni, hän virkkoi, -- on aika puhua pakkasista silloin,
kun pakkaset tulevat. Eiköhän sopisi keskustella siitä, mistä tässä
valoa saadaan, sillä päivät ovat käyneet merkillisen lyhyiksi?

-- Se saadaan helposti aikaan, Cyrus Smith vastasi..

-- Keskusteluko?

-- Ei, vaan valo.

-- Öljylamppujako?

-- Steariinikynttilöitä.

Tämä ei ollutkaan mahdotonta, sillä insinöörillähän oli käytettävänään
sekä kalkkia että rikkihappoa, ja hylkeistä sai kyllä rasvaa.

Rasvasta saa kalkin avulla eräänlaista kalkkisaippuaa, joka helposti
liukenee rikkihappoon. Tästä liuoksesta kalkki saostuu rikkihapon
suolana ja samalla erottuu rasvahappoja, joista palmitiini- ja
steariinihappo ovat juuri kynttiläin aineksia. Sydämiksi oli käytettävä
yhteenpunottuja kasvikuituja: tällainen sydän kastetaan sulaan rasvaan,
joka pian hyytyy sen ympärille ohuena kerroksena; sen jälkeen se
kastetaan uudestaan, jolloin uusi rasvakerros tarttuu entiseen; näin
jatketaan, kunnes kynttilä on tullut sopivan paksuiseksi.

Kynttilänvalmistus onnistuikin hyvin, kun Pelastuksenluodolta oli saatu
muutamia hylkeitä, sillä erää puoli tusinaa.

Rattoisaa oli siirtolaisten työskennellä Graniittilinnassaan, milloin
rauta-, milloin puuseppinä, valmistellen tarpeellisia huone- ja
talouskaluja. Kirvesmiehiksikin heidän oli pystyttävä, sillä
vesiputouksen yli oli rakennettava kahdet porraspuut, toiset ylängölle,
toiset vuorenseinämän ja merenrannan välille.

Laupeudenjoen varrelta kerättiin suunnattomat määrät ostereita, joitten
makuun siirtolaiset olivat jo tottuneet.

Lihaa heillä oli runsaasti; ei liioin kasvisruoista ollut puutetta.
Niin sanottujen lohikäärmepuitten keitetyistä ja käyneistä juurista he
osasivat panna hapahkoa, oluentapaista juomaa. Sokeriakaan ei heiltä
puuttunut: sitä he saivat sokerivaahteran (Acer saccharinum) mahlasta.
Maukasta, niin sanottua oswego-teetä, he osasivat keittää niistä
monista kasveista, joita runsaasti kasvoi kaniinitarhan seuduilla.
Suolaakin heillä oli yllinkyllin.

Vain leipää puuttui.

Sallimus oli kuitenkin pitänyt heistä huolta tässäkin suhteessa
tavalla, jota he eivät olleet osanneet aavistaakaan.

Eräänä päivänä satoi kuin saavista. Siirtolaiset olivat tapansa mukaan
koolla Graniittilinnan suuressa salissa. Harbert näkyi hypistelevän
jotakin takkinsa liepeessä, vuoren ja päällisen välissä. Äkkiä hän
löysi etsimänsä ja huudahti riemuissaan:

-- Mr Smith! Katsokaas, mitä minä löysin! Vehnänjyvän!

Asian selitys oli, että Harbertilla Richmondissa oli ollut tapana pitää
taskussaan vehnänjyviä ja ruokkia niillä kyyhkysiä.

Kaikki kokoontuivat ihmettelemään pikkuista jyvää.

-- Voi lapsi raukka! Pencroff puheli. -- Jopa nyt jotakin löysit! Yhden
ainoan jyväpahasen!

-- Siitä me vielä paistamme leipää, lausui Cyrus Smith.

-- Ja piiraita ja kaakkuja ja kalakukkoja, ivaili merimies.

Mutta insinööri loi häneen vakavan katseen ja kysäisi:

-- Pencroff, tiedättekö, kuinka monta kortta nousee yhdestä jyvästä?

-- Jyvästä korsi, kahdesta kaksi, toinen hämillään vastasi.

-- Kymmenen. Kuinka monta jyvää korressa?

-- En minä niitä ole laskenut.

-- Keskimäärin kahdeksankymmentä, julisti insinööri juhlallisesti. --
Jos siis istutamme tämän, niin saamme ensi sadoksi 800 jyvää; toisella
kertaa niistä tulee jo 640 tuhatta, kolmannella 512 miljoonaa ja
neljännellä yli neljäsataa miljardia.

Kummastellen kuuntelivat siirtolaiset näitä suunnattomia lukuja, mutta
insinööri jatkoi:

-- Eikä tämä ole vielä mitään sen rinnalla, mitä unikko ja tupakka
tuottavat. Yhdestä unikon siemenestä tulee 32 tuhatta siementä, tupakan
siemenestä 360 tuhatta. Muutamassa vuodessa nämä kasvit täyttäisivät
koko maan pinnan, ellei niiden leviämistä olisi ehkäisemässä tuhansia
syitä.

-- Ja tiedättekö, Pencroff, Cyrus Smith yhä jatkoi, -- kuinka monta
bushelia [busheli = 36 litraa] tulee 400 miljardista jyvästä?

-- Kaikkea sitä minulta kysytäänkin! merimies jupisi. -- En minä ole
opissa ollut enkä kouluissa kolunnut.

-- Neljänneksen toista miljoonaa bushelia.

-- Soo! Neljässä vuodessa?

-- Kenties kahdessakin, sillä täällä korjataan luullakseni kaksi satoa
vuodessa.

Pencroffin tuli äkkiä niin hyvä mieli, että häneltä pääsi railakas
eläköönhuuto.

-- Ja sen minä sanon, hän lisäsi, -- että jos minä joskus vielä tupakan
siemenen löydän, niin en minä sitä järveen heitä.

Juhlallisesti kylvettiin sitten tämä kallis jyvä Graniittilinnan
ylängölle, huolellisesti muokattuun, muheaan multaan, tuulensuojaiseen
päivänpuoleiseen paikkaan, ja tiheä aitaus pystytettiin sen ympärille.




Viidestoista luku

Pakkasia. Haukkuvia kettuja. Talvitöitä. Salaperäinen kuilu. Pekari.
Herkullinen ateria. Hauli hampaisiin.


Kesäkuun lopulla sadeaika lakkasi, ilma kylmeni ja lämpömittari laski
alle nollan. Polttopuut hupenivat silmissä, ja uusia oli hankittava.
Helposti niitä lauttaamalla saatiinkin, ja helposti ne hinattiin
Graniittilinnaan, johon lujista köysistä oli kyhätty varsin kätevä
hissi. Tuotiinpa Franklinin vuoren liepeiltä kivihiiltäkin, ja kun myös
ruokasaliin oli rakennettu tulisija, ei siirtolaisten tarvinnut kärsiä
kylmyyttä.

Tehtiin lyhyitä metsästysretkiä. Kerrankin päästiin Laupeudenjoen yli,
se kun oli vetäytynyt jäähän, ja tavattiin siellä omituisia kettuja,
jotka haukkuivat kuin koirat. Pencroff ei paljonkaan välittänyt niistä,
ne kun eivät olleet syötävää riistaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin
rakenteli niille ketunkuoppia, ja silloin tällöin joku vikkeläjalkainen
repolainen erehtyi ja jäi merimiehen saaliiksi. Joka kerta hän
kuitenkin nurisi "mokomastakin riistasta". Hiukan häntä lohdutti Cyrus
Smithin neuvo, että hän rupeaisi käyttämään ketunraatoja muitten
otuksien syötteinä.

Ja kyllä oli merimies mielissään saatuaan kerran kuopasta erään
siansukuisen eläimen nimeltä pekari: sehän kelpasi ruoaksi saparosta
kärsään saakka.

Elokuun puolivälissä alkoi sataa lunta, ja pian sitä oli puolen metrin
paksuudelta. Samalla alkoivat rajut lumimyrskyt. Graniittilinnan luukut
suljettiin, ja siellä siirtolaiset miellyttävässä lämpimässä
kuuntelivat kaikessa rauhassa myrskyn ulvontaa, kun sen rajuista
puuskista suuret puut ryskyen kaatuivat maahan.

Elokuun lopulla alkoi sää vaihdella: satoi vuoroin vettä, vuoroin
lunta, mutta ilma pysyi yhä kolkkona, joten Graniittilinnan ikkuna- ja
oviluukut pidettiin edelleen suljettuina. Miehet alkoivat kyllästyä
talven yksitoikkoisuuteen ja pitkälliseen sisälläoloon, mutta vielä
rauhattomampi oli Top. Lakkaamatta se kuljeskeli huoneesta toiseen
ikäänkuin hakien aukkoa, mistä pääsisi ulos.

Cyrus Smith huomasi koiransa kovin usein kiertelevän pystysuoran kuilun
aukkoa, joka nyt oli laudoilla peitetty. Kummallisesti se haukkua
louskutteli siinä, ikäänkuin kuilun pohjalla olisi ollut jotain, joka
sitä ärsytti ja jota se samalla pelkäsi. Kuilu oli yhteydessä meren
kanssa, siitä ei ollut epäilystäkään. Tulikohan mereltä jokin
vedenalainen hirviö väliin levähtämään kuilun kohdalle?

Jotain kummallista siinä oli.

Lämpimäin talvivaatteiden puute sai heidät usein suunnittelemaan
villavarastojen hankkimista seuraavaksi talveksi. Franklinin vuoren
rinteillä oli laumoittain muflonlampaita. Sen he tiesivät. Parasta
olisi saada muutamia niistä kiinni elävinä ja kesyttää ne. Samalla
voisi pyydystää metsälintuja jonkinlaiseksi kanatarhaksi. Mutta sitä
varten pitäisi perustaa karjakartano, oikea farmi. Ja edullisinta olisi
sijoittaa sellainen Kaukaiseen Länteen.

Ensi kevätkelillä käytäisiin tarkastamassa noita tuntemattomia seutuja.

Mutta jo ennen sitä sattui tapaus, joka sai heidät entistä kiihkeämmin
tutkimaan Lincolnin saarta.

Oli lokakuun 24:s. Sinä päivänä oli Pencroff saanut ketunkuopasta
emäpekarin ja kaksi parin kuukauden ikäistä porsasta.

Silloin oli siirtolaisilla loistopäivällinen: kengurunlihalientä,
savustettua kinkkua, porsaanpaistia, manteleita, juuriolutta ja
oswego-teetä. Kaiken kruununa oli tietysti pekarinpaisti.

Liemen jälkeen kävi Pencroff itse leikkaamaan pekaria ja viilteli aimo
viipaleita kunkin lautaselle. Nämä juottoporsaat maistuivat todellakin
aivan erinomaisilta. Kummako, että Pencroffkin ahnaasti kävi oman
annoksensa kimppuun.

Äkkiä hän parkaisi ja päästi suustaan karkean sanan.

-- Mikä nyt? Cyrus Smith kysyi.

-- Se ... se vain ... että minulta lohkesi hammas! merimies vastasi.

-- Vai oli teidän pekarissanne kiviäkin? naurahti Gideon Spilett.

-- Lienee ollut, lienee ollut ... Pencroff puheli vetäen suustaan
kiven, joka oli maksanut hänelle poskihampaan.

Mutta se ei ollutkaan kivi. Se oli -- hauli!






TOINEN OSA

HYLÄTTY MIES




Ensimmäinen luku

Haulin johdosta. Pirogin tekoon. Kilpikonnan katoaminen. Kömpelyyttäkö?


Seitsemän kuukautta olivat siirtolaiset jo olleet Lincolnin saaressa,
ja yhä enemmän he olivat varmistuneet siinä uskossa, että he olivat
saaren ainoat asukkaat. Mutta nyt tämä pikkuinen lyijypalanen
ilmeisesti todisti, että saarella täytyi olla joku muukin ihmisolento,
kenties useampiakin. Eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin että hauli
oli ammuttu; siis oli ollut ampujakin.

-- Oletteko varma, Cyrus Smith kysyi Pencroffilta haulia
tarkastellessaan, -- oletteko varma siitä, ettei tuo pekarinporsas
ollut kuin kolmen kuukauden ikäinen?

-- Ei täyttä kolmeakaan, koskapa imi vielä, kun sen kuopasta löysin.

-- Siis on tällä saarella laukaistu pyssy korkeintaan kolme kuukautta
sitten, insinööri lausui, -- ja niin ollen päättelen: joko on saaressa
ollut asukkaita ennen meidän tänne tuloamme, tai ihmisiä on noussut
tänne maihin enintään kolme kuukautta sitten. Ovatko he tulleet ehdoin
tahdoin vai haaksirikkoisina ajautuneet rannalle, siitä saamme
myöhemmin selon samoin kuin siitäkin, ovatko he eurooppalaisia vai
malaijilaisia ja vieläkö he ovat saarella vai ovatko jo lähteneet.

-- Ei ikipäivinä täällä ole ristinsielua muita kuin me! Pencroff
huudahti. -- Olisihan ne nähty jo aikoja sitten. Se on tietty se.

-- Mutta tietympää on, että pekarilla oli hauli ruumiissaan, reportteri
virkkoi. -- Mistä se siihen olisi tullut?

-- Kunhan ei vain Pencroffilla olisi ollut entisiä jätteitä ... yritti
Nab.

-- Soo-o! merimies loukkaantuneena huudahti. -- Vai olisi minulla ollut
puolen vuoden verran lyijyrae hampaassa, enkä olisi sitä huomannut!
Tule katsomaan, Nab, ja jos löydät suustani yhden ainoankaan
rikkinäisen hampaan, niin saat kiskoa puoli tusinaa purimia
leukapielistäni irti.

-- Nab iski kirveensä kiveen, huomautti Cyrus Smith naurahtaen. --
Mutta oli miten oli, meidän täytyy ruveta tutkimaan asiaa.

Pencroff oli paikalla valmis ja tarjoutui tekemään kevyen veneen, jolla
voisi kiertää ympäri saaren ja nousta Laupeudenjokea myöten sen
latvoille saakka. Hän ei tarkoittanut varsinaista kaaritettua ja
lautalaitaista venettä, vaan sellaista puun kaarnasta tehtyä kevyttä,
tasapohjaista ruuhta, jota intiaanit käyttävät ja jota sanotaan
pirogiksi. Sen hän lupasi saada valmiiksi viidessä päivässä.

Viipymättä hän ryhtyikin työhön, jota huomattavasti helpotti se, että
äskeinen myrsky oli kaatanut useita sopivia puita. Ei tarvinnut muuta
kuin kiskoa kaarna irti. Siihen soveliaita työkaluja kyllä puuttui,
mutta jotenkin merimies keinotteli tästä pulmasta, ja niinpä hänellä
ennen pitkää oli kaarnaa koossa enemmän kuin tarvitsikaan.

Pencroffin ja insinöörin ahertaessa pirogin kimpussa
toiset metsästelivät varoen kuitenkaan joutumasta kovin kauas
Graniittilinnasta.

Kerran -- oli lokakuun 28:s -- sattui taas omituinen tapaus.

Kävellessään Nabin kanssa meren rannikolla Harbert sattui huomaamaan
kallioitten välissä suuren kilpikonnan, joka parhaillaan pyrki merta
kohti. He päättivät ottaa sen kiinni ja käänsivät sen sauvoillansa
selälleen, siis sellaiseen asentoon, jossa kilpikonnan on mahdotonta
liikkua. Varmemmaksi vakuudeksi Harbert asetti kuitenkin sen ympärille
suuria kiviä estääkseen sitä karkaamasta.

He kiiruhtivat sitten kotiin hakemaan rattaita, sillä Harbert tahtoi
yllättää Pencroffin tuomalla sellaisen eläimen, jolla oli aina "maja
mukanaan". Kenenkään huomaamatta he ottivat rattaat ja lähtivät
takaisin merenrantaan.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun siellä ei ollutkaan enää
eläintä, jolla oli "maja mukanaan".

-- Kappas tuota! Nab virkkoi. -- Osaavatpa nuo konnat sittenkin kääntyä
vatsalleen.

-- Nähtävästi, Harbert myönsi katsellen hajalleen joutuneita kiviä.

-- Mutta, Nab sanoi, -- emmepä hiisku koko tästä jutusta muille mitään.

-- Päinvastoin me kerromme koko asian, Harbert vastasi.

Noloina, he menivät rannalle, missä muut olivat täyttä höyryä pirogia
rakentamassa, ja kertoivat epäonnistuneesta yrityksestään.

-- Aika poropeukaloita! huudahti Pencroff. -- Päästää käsistään ainakin
puolisataa vadillista maukasta lientä! Käänsitte pedon huonosti, siinä
kaikki.

Kuultuaan Harbertin tehneen kiviaitauksenkin sen ympärille Pencroff
arveli:

-- Sitten siinä on tapahtunut ilmeinen ihme!

-- Kuinka kaukana rannasta te käänsitte sen selälleen? Cyrus Smith
kysyi.

-- Korkeintaan viidentoista askelen päässä.

-- Ja pakoveden aikana?

-- Niin.

-- Sitten on mahdollista, että nousuvesi kohotti sen maanpinnasta, ja
vedessähän kilpikonna pääsee kääntymään.

-- Mutta olimmepa tosiaankin poropeukaloita! Nab huudahti.

-- Sehän minulla oli kunnia teille vastikään ilmoittaa, ivasi Pencroff.

Sellaisen selityksen Cyrus Smith antoi. Luultavinta kuitenkin on, ettei
hän itsekään sitä uskonut.




Toinen luku

Ensimmäinen pirogiretki. Rannalla oleva hylky. Arkun sisällys. Mitä
Pencroff kaipaa? Raamatun jae.


Pencroff piti sanansa: viiden päivän kuluttua pirogi oli valmis, kolme
ja puoli metriä pitkä ja painoltaan tuskin sataakaan kiloa. Runko oli
tehty lujista puunoksista, päällys kaarnasta. Kokassa ja perässä oli
tuhto, keskellä samoin, pitämässä laitoja kiinni. Kaksi airoa ja mela
-- siinä aluksen kaikki varusteet.

Viivyttelemättä ja tyytyväisinä siirtolaiset astuivat pirogiinsa.

-- Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin
vuotavan.

-- Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. -- Parin päivän kuluttua ei
siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.

Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff
perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon
eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli
tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja
käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen
teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä,
pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.

Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään
sen, kun Harbert äkkiä huudahti:

-- Mitä tuolla rannalla on?

Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi
hiekan peitossa.

-- Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.

-- Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?

-- Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.

Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät
maihin.

Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli
kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku.
Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes
aallot olivat sen heittäneet maihin.

-- Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun
ääreen. -- Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein
koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.

-- Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. -- Ettekö malttaisi
odottaa tunnin verran?

-- Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri
sellaista, mitä meiltä puuttuu!

-- Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta
meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan
ja avaamme siellä varovasti.

-- Kai se parasta on, merimies myönsi. -- Minä olen sellainen
hätähousu!

Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen
liian raskas.

Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin,
mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät
ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei
purrenpahastakaan.

Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä
haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse
saaren toisessa päässä? -- Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet
malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.

Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä
senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä
nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen
solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt,
niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä
kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan
uiskennellut.

Luultavasti oli haaksirikkoon joutuneessa laivassa häthätää kerätty
tärkein mukaan otettava ja heitetty arkussa mereen siinä toivossa, että
haaksirikkoiset sen myöhemmin löytäisivät.

-- Me hinaamme tämän Graniittilinnaan, puhui insinööri, -- ja otamme
tavarat siitä talteen. Jos kohtaamme haaksirikkoiset, annamme ne heille
takaisin, ellemme, niin...

-- Niin pidetään hyvänämme. Mitähän kummaa siinä mahtaa ollakaan?

Toinen tynnyreitä kiinnittävä köysi kierrettiin auki ja siten saatiin
tarpeeksi pitkä hinausköysi, jolla arkku sidottiin pirogin perään.
Nousuvesi kohotti pian sen vedenpinnalle, ja niin lähdettiin hinaamaan
sitä Graniittilinnaa kohti. Niemenkärki nimitettiin Löytöniemeksi.
Puolentoista tunnin kuluttua -- niin kauan kesti soutaa tuota viiden
kilometrin matkaa -- saavuttiin vihdoin kotirantaan ja arkku nostettiin
maihin. Lukot väännettiin hohtimilla irti, jonka jälkeen kansi ponnahti
helposti auki.

Sisällä oli toinen, sinkistä tehty arkku. Sinkkipäällys leikattiin
pitkin pituuttaan, puoliskot taivutettiin sivuun ja sitten ruvettiin
arkusta nostelemaan esineitä toistensa perästä Pencroffin huutaessa
eläköön joka kerta, kun uusi kapine ilmestyi. Harbert taputti käsiään,
ja Nab tanssi oikeata neekeritanssia.

Kas tässä luettelo arkun aarteista:

_Työkaluja_: 3 moniteräistä veistä, 2 suurta kirvestä, 2
veistokirvestä, 3 höylää, 2 isompaa ja pienempi piilu, 6 talttaa, 2
viilaa, 3 vasaraa, 3 näveriä, 2 naskalia, 10 pussillista nauloja ja
ruuveja, 3 erisuuruista sahaa, 2 rasiallista silmäneuloja.

_Aseita_: 2 piilukkopyssyä, 2 nallipyssyä, 2 takaaladattavaa
luodikkoa, 5 metsäpuukkoa, 4 keihästä, 2 ruutitynnyriä, kummassakin
noin 10 kiloa ruutia, 12 nallirasiaa.

_Tieteellisiä kojeita_: sekstantti, kaksoiskiikari,
kaukoputki, harpikko, taskukompassi, Fahrenheitin lämpömittari,
aneroidi-ilmapuntari, valokuvauskone kaikkine tarpeineen.

_Vaatteita_: 2 tusinaa paitoja omituisesta kankaasta, joka näytti
villalta, mutta oli ilmeisesti kasvinkuiduista kudottua, 3 tusinaa
sukkia samanlaisesta kankaasta.

_Astioita_: rautakattila, 6 tinattua kuparikattilaa, 3
rautapannua, 10 alumiinilautasta, 2 pataa, kamina, 6 pöytäveistä.

_Kirjoja_: Raamattu, kartasto, kokoelma polynesialaisia sanoja
useimmilla murteilla, luonnontieteellinen kuusiniteinen sanakirja, 3
riisiä valkoista paperia, 2 puhdasta muistikirjaa.

Mitä enemmän siirtolaiset näitä aarteita katselivat, sitä suuremmaksi
kävi heidän kummastuksensa. Ei ainoassakaan esineessä, ei edes
kirjoissa näkynyt mitään meikkiä, josta olisi saattanut arvailla
omistajan nimeä tai edes kansallisuutta. Tavaroiden hyvä järjestys,
osoitti, ettei niitä ollut viskottu umpimähkään arkkuun vaan
suunnitelmallisesti järjestetty. Kummallisinta kaikista oli
valokuvauskone tarpeineen.

Mutta olipa arkku nyt tullut tavalla tai toisella, siinä oli joka
tapauksessa kaikki se, mitä he niin kipeästi tarvitsivat ja mitä he
itse eivät olisi pystyneet tekemään. He olivat mielestään nyt rikkaita
ja kiittivät sydämestänsä kaiken hyvän antajaa.

Pencroff yksin oli hiukan nyreissään.

-- Jokainen teistä sai jotain, minä en mitään, hän murahti.

-- Mitä sinulle olisi pitänyt olla? Nab kysyi.

-- Puoli naulaa tupakkaa, Pencroff vastasi vakavasti, -- sitten olisin
ollut onnellisin ihminen maailmassa.

Toisten täytyi väkisinkin naurahtaa merimiehen mieliteoille.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä aamun koitteessa
tiedusteluretkelle tämän kummallisen löydön selvittämiseksi. Kaikki
esineet vietiin Graniittilinnaan ja asetettiin järjestykseen.

Tänään, lokakuun 29:ntenä, oli sunnuntai. Ennen maatapanoa Harbert
pyysi insinööriä lukemaan jotain Raamatusta.

Cyrus Smith otti Raamatun ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Pencroff
pidätti häntä sanoen:

-- Herra insinööri! Minä olen hieman taikauskoinen, minä. Avatkaapa
kirja umpimähkään ja lukekaa se jae, johon silmänne ensiksi sattuvat.

Hymähtäen Cyrus Smith avasi Raamatun juuri siltä kohdalta, missä kahden
lehden välissä oli merkki. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, johon
punaisella kynällä oli merkitty risti. Se oli Matteuksen evankeliumin
7. luvun 8. jakeen kohdalla. Hän luki:

"_Jokainen anova saa, ja etsivä löytää_."




Kolmas luku

Pirogilla. Runsas kasvillisuus ja eläinmaailma. Eukalyptuspuita,
apinoita. Yöleiri.


Seuraavana päivänä, lokakuun 30:ntenä, kello kuusi aamulla
hankkiuduttiin matkalle. Pirogiin pantiin pari suurta kirvestä ja
eväitä kolmeksi päiväksi. Ampuma-aseita otettiin kaksi piilukkoa ja
luodikko, edelliset siitä syystä, että sytyttimet niissä saattaisi
helposti uusia ja että nalleja säästyisi, mikäli mahdollista.
Metsäpuukon pisti kukin vyölleen. Näin varustettuina he lähtivät, Top
tietysti mukana, soutamaan Laupeuden joen suuta kohti käyttäen
hyväkseen nousuvettä.

Neitseellisenä humisi metsä joen kummallakin rannalla; ihmiskäden
jälkeä ei missään. Tuon tuostakin laskettiin rantaan, ja useimmiten
Gideon Spilett ja Harbert pistäytyivät viidakkoon, jonka uhkea
kasvillisuus hämmästytti ja ihastutti nuorta luonnontutkijaa. Siellä
kasvoi reheviä salavalajeja, laivanrakentajille niin mieluisia, ne kun
kestävät vedessä kauan aikaa lahoamatta; siellä oli taajoina ryhminä
Celtis-sukuisia puita, joitten pähkinöistä tehdään erinomaista öljyä;
siellä oli köynnöskasveja, joitten oksista saadaan erittäin kestäviä
köysiä.

Insinööri istui koko ajan pirogissa seuraten kompassin mukaan joen
suuntaa.

Kerran maissa käydessä Gideon Spilettin onnistui saada elävänä kiinni
kaksi kanan sukuista lintua, joilla oli pitkä, litteä nokka, pitkä
kaula, lyhyet siivet eikä lainkaan pyrstöä. Nämä tinamu-nimiset linnut
päätettiin kesyttää tulevan kanatarhan vanhemmiksi.

Kajahtipa viimein ensimmäinen pyssynlaukauskin Kaukaisen Lännen
metsissä, ja erämiesten saaliiksi jäi komea lintu, jäälintujen
sukulainen, jonka kankeat sulat vivahtelivat metallinvärisinä. Se oli
nimeltään jakamari, ja sen kunniaksi annettiin senpuoleiselle metsälle
nimeksi Jakamarin metsä.

Kello kymmenen tienoissa päästiin joen toiseen mutkaan. Siihen
pysähdyttiin aterioimaan. Kun matkaa puolen tunnin kuluttua jatkettiin,
huomattiin, ettei nousuvesi enää tuntunutkaan. Täytyi niin ollen
turvautua taas airoihin. Tiheiköt alkoivat harveta, mutta sitä
paksummiksi ja upeammiksi kävivät puut. Komeina kohosi joen rannoilla
varsinkin eukalyptus-puita, paikoin kuusikymmentäkin metriä korkeina,
tyvestä noin kuusi metriä ympäri mitaten. Niiden toistakymmentä senttiä
paksu kuori oli hyvänhajuisen hartsiverkon peittämä.

-- Nuopa ovat puitten puita! huudahti Nab, -- mutta lieneekö niistä
mitään hyötyä?

-- Katin kontit! Pencroff arveli. -- Mutta pitäähän maailmassa olla
jättiläispuita, niinkuin on ihmisissäkin jättiläisiä, joilla ei ole
muuta virkaa kuin näytellä itseään markkinoilla.

-- Suuri erehdys, Pencroff! selitti Harbert. -- Nämä puut puhdistavat
ilmaa. Australiassa ja Uudessa Seelannissa niitä sanotaankin
kuumepuiksi.

-- Siksikö, että niistä leviää kuumetta ja muuta horkkaa?

-- Ei, vaan siksi, että ne estävät kuumetauteja, Cyrus Smith selitti.
-- Sekä Euroopassa että Afrikassa on näitä puita istutettu
epäterveellisiin, suoperäisiin paikkoihin, ja siitä lähtien on
asukkaiden terveydentila huomattavasti parantunut.

-- Näkyypä sitten tässä maassa olevan jos jotakin hyvää, ja jos vain
olisi vielä...

-- Älkää hätäilkö, Pencroff, kukaties löydämme sitäkin.

Lähdettiin taas jatkamaan matkaa. Joen uoma alkoi nyt ilmeisesti kaveta
ja käydä matalammaksi, niin että vain sauvomalla päästiin eteenpäin.
Aurinko kallistui länteen, ja senvuoksi päätettiin yöpyä rantaäyräälle.
Meren länsirantaan, johon heidän oli määrä päästä, oli Cyrus Smithin
laskujen mukaan vielä noin yhdeksän, kymmenen kilometriä. Viidakko
tiheni taas molemmin puolin jokea, ja eläinmaailma kävi yhä
runsaammaksi. Pencroffin tarkka silmä oli kauempana näkevinään
apinoitakin hyppimässä puitten oksilla, ja oikeassa hän olikin.
Muutamia juoksi rannalla, ja siinä nuo nelikätiset oudostellen mutta
pelkäämättä katselivat pirogia ja sen omituisia olentoja. Apinoita
olisi ollut helppoa ampuakin, mutta turhaan siinä vain olisi kulutettu
ampumavaroja. Ja Pencroff olisi ollut harmissaan riistasta, josta ei
ollut pataan pantavaksi.

Heidän vielä hetken aikaa kuljettuaan alkoi edestä päin kuulua kohinaa,
ja pian näkyi puitten lomitse vesiputous. Kohta pirogin pohja raapaisi
kiviin. Täytyi siis pysähtyä. Siirtolaiset nousivat maihin, sitoivat
veneensä lujasti puuhun ja rupesivat hankkiutumaan yöpuulle.

Illallinen valmistettiin tuota pikaa, sillä retkeilijät olivat kovin
nälkäisiä ja väsyneitä. Yöleirin ympärille sytytettiin nuotioita
suojaksi pedoilta, joitten karjuntaa alkoi kuulua pimeän tultua.




Neljäs luku

Uusi joki. Meri näkyy. Lieronnokassa. Jaguaari. Pauketta.


Kello kuusi seuraavana aamuna lähdettiin jalkaisin halki aarniometsän
lounasta kohden, matkan määränä meren ranta. Cyrus Smithin mielestä
sinne piti päästä parissa kolmessa tunnissa; mutta tiheikkö, jossa
useinkin kirveellä piti raivata tietä, hidastutti matkaa. Maa näytti
alenemistaan alenevan meren rantaa kohti.

Puoli kymmenen tienoissa he tulivat yhdeksän, kymmenen metrin
levyiselle joelle, joka kohisten vyöryi merelle päin. He päättivät
lähteä seuraamaan sen vasenta rantaa niin hyvää vauhtia kuin
mahdollista.

-- Metsälle tässä ei ehdi, puheli Pencroff, -- mutta kalastus lienee
sentään sallittua.

-- Ei ole aikaa, Cyrus Smith vastasi.

-- Viisi minuuttia vain, meidän oman aamiaisemme nimessä, Pencroff
pyysi. Samassa hän kävi vatsalleen maahan, pisti kätensä veteen ja
alkoi viskellä maalle isoja krapuja kaikkien suureksi mielihyväksi.

-- Johan minä sanoin, merimies puheli, -- ettei tältä saarelta puutu
mitään muuta kuin tupakkaa.

Ravut pantiin reppuihin ja matkaa jatkettiin.

Puoli yksitoista kuului äkkiä etummaisena kulkevan Harbertin huuto:

-- Meri näkyy!

Ja hetken perästä levittäytyi heidän eteensä valtameren laaja ulappa.

Kuinka suuri erotus tämän ja itäisen rannan välillä! Viimeksimainittu
hietikkoa, laakeaa, täynnä kiviä ja särkkiä, täällä jyrkkä ranta,
metsäinen aina vedenrajaan asti. Siirtolaiset saapuivat pienen
lahdelman reunaan, johon äskenmainittu joki laski ainakin kahdentoista
metrin korkeudesta. Näin korkealle ei vuoksi Tyynessä meressä kohoa
korkeimmillaankaan. Vastalöytämälleen joelle siirtolaiset antoivat
nimeksi Koskijoki.

Joen suusta Lieronnokkaan saakka kasvoi rannikko tiheää metsää. Jos
heidän hakemiansa haaksirikkoisia missään oli, niin tältä läntiseltä
rannalta heitä oli haettava. Ainoastaan täällä oli heidän ollut
mahdollista saada itselleen turvallinen olosija. Kalliolta putouksen
niskasta näkyi meri laajalti joka taholle, mutta ei missään laivaa eikä
venettä, ei aluksen pirstaleitakaan. Cyrus Smithin ehdotuksesta
päätettiin kuitenkin tarkoin tutkia tämä rantaseutu aina Lieronnokkaan
asti, siis kolmekymmentä kilometriä pitkä rantataival.

Tiheiköt hidastuttivat taas matkaa niin, että siirtolaiset vasta kello
seitsemän tienoissa illalla peräti uupuneina pääsivät Käärmeniemen
eteläisimpään kärkeen Lieronnokkaan, jossa rannikko oli hiekkaista ja
louhista. Koska ei ollut ajattelemistakaan päästä yöksi Laupeudenjoen
latvoille, päätettiin olla yötä tällä niemellä.

Harbert ja Pencroff lähtivät hakemaan rantakallioista sopivaa yösijaa.
Kauan heidän ei tarvinnut sellaista etsiäkään, ja he olivat juuri
astumaisillaan erääseen rotkoon, joka heistä näytti tarpeeksi
tilavalta, kun samassa outoa murinaa alkoi kuulua sen sisältä.

-- Takaisin! huudahti Pencroff, tempaisten Harbertin taemmaksi kallion
suojaan. -- Meillä ei ole pyssyissä kuin haulipanokset, ja sellainen
eläin, joka tuollaista mölyä pitää, välittää hauleista yhtä vähän kuin
suolarakeista.

Samassa ilmestyi rotkon suulle komea jaguaari, tuo kuningastiikerin
julma kilpailija, vähintään puolitoista metriä pitkä kuonon päästä
hännän juureen.

Gideon Spilett lähestyi silloin rotkoa toiselta puolen. Harbert luuli,
ettei hän ollut huomannut petoa, ja oli juoksemaisillaan häntä
varoittamaan, mutta reportteri viittasi häntä pysymään alallaan ja
lähestyi hitaasti petoa. Ei Gideon Spilett ensi kertaa seisonut
vastatusten tiikerin kanssa. Hän nosti pyssyn poskelleen ja tyynesti,
ilmettäkään väräyttämättä, katseli pedon jännittynyttä vartaloa ja
hehkuvia silmiä.

Äkkiä jaguaari ponnahti reportteria kohti, mutta samassa laukesi
karbiini, ja peto kaatui hengetönnä maahan, luodinreikä silmien
välissä.

Jaguaari oli nyt jättänyt asuntonsa siirtolaisille, ja nämä asettuivat
yöksi siihen. He kokosivat varovaisuuden vuoksi luolan suulle suuren
nuotion kaatopuista ja risuista, joitten lisäksi Cyrus Smith vielä pani
siihen joukon nuoria bambupuun vesoja.

Tuskin olivat matkamiehet olleet aikaakaan luolassa, kun äkkiä alkoi
kuulua kovaa pauketta. Se johtui nuotiossa räjähtelevistä
bambunvesoista, oli kuin olisi raketteja ammuttu.

Tämä ei ollut insinöörin omaa keksintöä. Keski-Aasiassa kuuluvat
tataarit käyttävän samaa keinoa pelottaakseen petoja yöleiriltään.




Viides luku

Kynsinientä kohti. Turhia haeskeluja. Riekaleita hongan latvassa.
Keskiyö. Laupeudenjoella. Vene. Kotiinpaluu. Hämmästys.


Varhain seuraavana aamuna tähysteltiin Lieronnokan niemeltä ja
läheisiltä kallioilta joka suuntaan, mutta mitään laivaa tai edes
laivanpirstaleita ei näkynyt missään. Päinvastoin huomattiin, ettei
länsirannalla ollut mitään paikkaa, johon laiva voisi ankkuroida tai
haaksirikkoinenkaan alus laskea maihin. Heidän täytyi niin ollen --
vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa -- lähteä tutkimaan saaren
eteläistä rantaa Käärmeniemestä Kynsiniemeen asti ja kiertää edelleen
Liittolahden ympäri Graniittilinnaan.

-- Hyvä niinkin, yritti Nab, -- mutta...

-- Mitä aiot sanoa? Cyrus Smith kysyi.

-- Sitä vain, miten sitten päästään Laupeudenjoen yli, kun vene on
siellä joen latvoilla?

-- Se nyt ei ole konsti eikä mikään, vakuutti innokas Pencroff, --
tekaistaan lautta ajopuista ja seilataan sillä joen yli. Siinä kaikki.

Viipymättä lähdettiin liikkeelle, sillä pitkä oli edessä oleva taival,
Kynsiniemi kun oli runsaan peninkulman päässä. Lincolnin saaren
eteläinen ranta, varsinkin siitä lähtien, mistä alkoi Washingtonin
lahti, oli hyvin louhista ja täynnä niemiä ja lahtia. Tämä seikka
hidastutti etenemistä suuresti. Rantakallioista vasempaan kasvoi
tuuheaa metsää, oikealla oli meri täynnä luotoja ja kareja.

-- Jos myrsky ajaisi laivan näille paikoin, Pencroff virkkoi, -- niin
se olisi hukassa; siksi paljon on täällä kareja ja matalikkoja.

-- Mutta jäisi kai siitä sentään joitakin merkkejä jäljelle, Gideon
Spilett arveli.

-- Tuonne luotojen väliin kenties, merimies vastasi, -- mutta
rantahiekalle ei koskaan.

-- Miksei?

-- Siksi, että nämä rannan lentohiekat ovat karejakin pahemmat. Ne
imevät itseensä kaiken, mitä niille ajautuu: muutaman päivän kuluttua
ei laivasta olisi mitään muuta jäljellä kuin myrskyn taittamia mastoja,
jotka nousuvesi kenties olisi työntänyt yli tämän juoksevan hiekan
alueen.

Huolellisesti tutkittiin kaikki lahdelmat ja kallionhalkeamat, jopa
meren puolelta luotojen välitkin, mutta ei pienintäkään pirstaletta
missään.

Pikimmältään vain kerran ruokailtuaan ja levähdettyään Washingtonin
lahden pohjukassa matkamiehet saapuivat kello kolmen tienoissa erääseen
poukamaan, johon johti kapea väylä mereltä päin. Siinä oli luonnon
muovaama valkama. Sen perällä kohosi porrasmaisesti vuorenseinä, josta
oli suorinta tietä noin viisi kilometriä Näkötornin ylängölle ja
parikymmentä kilometriä Kynsiniemeen. Ranta oli lahden pohjukassa noin
viisitoista -- kahdeksantoista metriä ylempänä merenpintaa. Siitä oli
siis esteetön näköala joka suuntaan merelle ja rannikoille, ja
insinööri tutkisteli sieltä kiikarillaan huolellisesti ympäristöä.

Äkkiä kuului rannan puolelta koiran haukuntaa, ja vähän ajan kuluttua
tuli Top, suussaan likainen vaateriepu. Nab kiiruhti ottamaan sen pois.
Se oli pala palttinaa.

Kiivaasti haukkuen Top juoksi Cyrus Smithin luokse, hypähti sitten
metsään päin ja palasi jälleen ikäänkuin kutsuen isäntää mukaansa.

Kaikki kiiruhtivat koiran jälkeen. Mutta metsä oli tiheä, ei
ihmisjälkeä missään, ei katkaistua oksaa, ei tallattua varpua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin aukiolle, jossa Top pysähtyi
erään pitkän puun juurelle ja entistä hurjemmin haukkui sen latvaa
kohti.

-- No, mutta! huudahti Pencroff.

-- Mikä on?

-- Me etsimme laivanpirstaleita maasta ja merestä, ja ne roikkuvatkin
ilmassa!

-- Mitkä niin?

Pencroff osoitti kädellään vaaleata riekaletta, joka riippui puun
latvasta ja josta Top oli reväissyt palasen irti.

-- Mutta ovatko nuo pirstaleita, nuo? Gideon Spilett huusi.

-- Ovat ne. Siinä kaikki, mitä on jäljellä meidän ilmalaivastamme.
Tuonne se on tarttunut hongan latvaan. Eläköön! Ja erinomaista
puuvillaa tämä onkin, ja siinä on meillä kangasta paidoiksi riittämiin
ja nenäliinoiksi moneksi vuodeksi. No, mr Spilett, mitäs sanotte
sellaisesta saaresta, missä puut kasvavat nenäliinoja?

Pencroffin ihastukseen yhtyivät muutkin. Heidän pallonsa, kohottuaan
viimeistä kertaa ilmaan, oli todellakin tarttunut tämän jättiläismäisen
hongan latvaan. Ja tuossa heillä nyt oli käytettävissään muutama
kymmenen metriä mitä parhainta puuvillakangasta, josta vain tarvitsisi
liottaa vernissa pois.

Kangas oli nyt ensi työksi saatava latvasta irti, mutta se tehtävä ei
ollutkaan helppo. Pencroff, Harbert ja Nab kiipesivät puuhun, ja vaikka
he panivat liikkeelle kaiken kätevyytensä päästellen kangasta irti
oksista ja havuista, niin kului runsaat kaksi tuntia, ennenkuin koko
aarre oli saatu alas. Ja niin oli nyt heidän saaliinaan, ei ainoastaan
pallon päällys venttiileineen, jousineen ja kuparikehyksineen, vaan
koko verkkokin, siis suunnaton määrä köysiä ja nuoria sekä ankkuri.
Päällys oli repeämää lukuunottamatta aivan ehjä. Vain pienen palasen
alalaidasta oli Top repäissyt irti.

Tämä oli kuin taivaasta pudonnut lahja.

-- Jaa-a, mr Smith, Pencroff puheli, -- jos täältä joskus muille
markkinoille lähdetään, niin ei sitä ainakaan ilmapallolla mennä, sillä
sehän ei kulje sinne, minne mies tahtoo. Mutta mepäs rakennamme laivan,
ja minä laitan tästä kankaasta siihen fokit ja prammit ja muut
mesaanit. Vai?

Ei ollut ajattelemistakaan kantaa koko tätä tavaran paljoutta
Graniittilinnaan. Sen vuoksi päätettiin kätkeä se ja tulla seuraavana
päivänä noutamaan rattailla pois. Koko saalis kannettiin rotkoon ja
suojaksi pedoilta ladottiin rotkon suulle suuria rytöjä ja kiviä.

Lahdelman nimeksi annettiin Ilmapallon valkama.

Puoliyö oli jo käsissä, ennenkuin päästiin Laupeuden joen ensimmäiseen
mutkaan.

Yö oli pimeä, mutta Pencroff rupesi lupauksensa mukaan rakentamaan
lauttaa. Muut loikoivat väsyneitä jalkojaan lepuutellen nurmikolla.
Harbert käveli joen vartta ylös. Äkkiä hän palasi juoksujalkaa muitten
luokse:

-- Katsokaas, mikä tuolta tulee! hän huudahti.

Pencroff keskeytti työnsä ja huomasi jonkin mustan esineen liikkuvan
joen pinnalla.

-- Venehän se on, hän virkkoi.

Todellakin: vene lipui hitaasti myötävirtaan.

-- Hoi, vene, ho-hoi! luikkasi Pencroff merimiehen tapaansa unohtaen,
että kenties nyt olisi viisainta olla aivan ääneti.

Ei kuulunut vastausta. Vene ei ollut enää kuin kymmenen askelen päässä.

-- Mutta meidän oma pirogimmehan se on! Pencroff huudahti. -- Nuora on
katkennut ja paatti karannut. Hyväänpä aikaan tulikin.

-- Meidänkö pirogi! kummasteli Cyrus Smith.

Pencroff oli oikeassa.

Vene piti välttämättä saada kiinni, ennenkuin se ennätti mennä ohitse.
Pencroff ja Nab vetivät sen pitkällä seipäällä rantaan.

Insinööri hyppäsi siihen ensimmäisenä ja tarkasti köyttä: se oli
ilmeisesti hiertynyt poikki pohjakiviin.

-- Tämä on varsin kummallista ... hän jupisi.

Köysi saattoi kyllä olla kulunut, mutta miten oli selitettävissä se
seikka, että pirogi nyt juuri sattui tulemaan heidän kohdalleen?
Neljännestuntia myöhemmin se olisi ehdottomasti heidän huomaamattaan
mennyt mereen.

Jos olisi eletty satujen aikaa, olisi luullut jonkun yliluonnollisen
olennon salaa auttavan siirtolaisia.

Kaikki nousivat veneeseen, ja tuokion kuluttua oltiin Graniittilinnan
edustalla. Pirogi vedettiin maalle, ja kaikki kiiruhtivat asuntoaan
kohti.

Mutta Top alkoi jälleen haukkua äkäisesti, ja Nab, joka ensimmäisenä
tavoitteli tikkaitten askelmia, päästi huudon...

Tikkaat olivat poissa!




Kuudes luku

Pencroff huutelee. Yötä hormeissa. Harbertin nuoli. Uudestaanko
tunnelin kautta? Tikkaat putoavat. Kotona jälleen. Uusi jäsen.


Neuvottomina he yön pimeydessä haparoivat pitkin kallioseinämiä, mutta
tikkaita ei ollut missään.

Heidän asemansa oli todellakin perin tukala. Pieninkin seikka tällä
oudolla saarella oli omiaan herättämään heidän hämmästystään, saati
tällainen selittämätön tapaus.

Nab varsinkin vaikeroi ja valitti, eväskontti kun oli tyhjä eikä
ruoasta tietoakaan.

Muu ei auttanut kuin lähteä Cyrus Smithin ehdotuksesta yöksi hormeihin
ja siellä odottaa päivän valkenemista. Huonosti nukkuivat mies parat
yönsä, vaikka olivatkin äskeisestä matkasta kovin uupuneita.
Graniittilinnassahan heillä oli kaikki varastot, muonat, aseet, kojeet,
kirjat. Olivatko ne nyt jonkun vieraan hallussa.

Varhain seuraavana aamuna, päivän alkaessa sarastaa, he riensivät
Graniittilinnan edustalle. Kauhistuksen huuto pääsi heiltä jokaiselta,
kun he huomasivat, että ovi, jonka he lähtiessään olivat varmasti
sulkeneet, oli auki: joku oli ilmeisesti tunkeutunut Graniittilinnaan.
Tikkaat riippuivat kyllä ovesta ensimmäiselle ulkonevalle
kallionkielekkeelle asti, mutta siitä maahan saakka riippuva osa oli
vedetty ylös.

Pencroff alkoi luikata ja huudella ovea kohti, mutta turhaan.

-- Kai ne nukkuvat vielä, lurjukset! Pencroff pauhasi, -- nukkuvat kuin
olisivat kotonaan! Kuuletteko te, sen rosvot ja ryövärit, murjaanit ja
murhamiehet, te senkin John Bullin pojat! [John Bull on englantilaisten
pilkkanimi, amerikkalaisten antama.]

Kun Pencroff, aito amerikkalainen, sanoi jotakuta "John Bullin
pojiksi", hän oli mielestään kohonnut sättimisen korkeimpaan asteeseen.

Harbert puolestaan ehdotti, että nuoleen kiinnitetty hieno nuora
ammuttaisiin kahden alimman askelman välistä. Nuoran molemmista päistä
vetämällä saataisiin portaat putoamaan alas. Ehdotus hyväksyttiin.
Nuoleen sidottiin nuora, ja nuori Harbert laukaisi jousensa. Hän osui,
ja heti tarttuivat muut nuoraan kiinni; mutta samassa kurottautui
ylhäältä oviaukosta käsivarsi ja veti tikkaat kokonaan oven
sisäpuolelle.

-- Odotahan sinä, senkin roisto! Pencroff huusi ylös. -- Jos koskaan on
luotini nahkasi rikkova, niin täältä se pian tulee.

-- Mutta kuka siellä on? Nab kysyi.

-- Etkö tunne?

-- En.

-- Apina se on, marakatti, karvainen tonttu, paviaani, orangutangi. Ja
ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi ilmaantui samassa ikkunoihin
kolme, neljä karvaista apinannaamaa, jotka tervehtivät majansa isäntiä
tuhansin virnailuin ja irvistyksin.

-- Johan minä tiesin, että tämä on vain ilkeätä ilvettä, mutta maltas!

Pencroff heitti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Muut apinat
katosivat näkyvistä, mutta yksi putosi kuolleena maahan.

Se oli suuri orangutangi.

Varmaa oli, etteivät apinat ainakaan pitkään aikaan uskaltaisi
näyttäytyä. Koetettiin vetää tikkaita äsken ammutusta nuorasta, mutta
se katkesi.

Nyt ei siirtolaisilla ollut muuta neuvoa kuin käydä noutamassa
hormeista kuokkia ja kankia ja lähteä pyrkimään Graniittilinnaan
entisestä, nyt jo kiinni muuratusta aukosta järven puolelta, toisin
sanoen tunnelia myöten. Pari tuntia vielä turhaan odoteltuaan muutosta
tähän tukalaan asemaansa he lähtivät todellakin astumaan tunnelin
niskaa kohti. Mutta tuskin oli kuljettu viittäkymmentä askelta, kun Top
äkkiä alkoi haukkua vimmatusti.

Siirtolaiset palasivat Graniittilinnan juurelle ja näkivät kummastuen,
kuinka apinat ylhäällä ikäänkuin äkkiä jotain säikähtäneinä koettivat
paeta kaikista aukoista älyämättä tai muistamatta käyttää tikkaitakaan
hyväkseen. Viisi, kuusi tuli kokonaan näkyviin, ne saivat alhaalta heti
luodin ruumiiseensa ja putosivat maahan. Muut syöksyivät
kauhistuksissaan suinpäin alas taittaen niskansa.

Hetken kuluttua ei näkynyt enää yhtään nelikätistä ovessa eikä
ikkunoissa. Siirtolaiset olivat juuri lähtemäisillään taas tunnelin
niskalle, kun oviaukkoon ilmestyivät tikkaat, ja silmänräpäyksessä ne
riippuivat jälleen Graniittilinnan jyrkällä seinustalla.

-- Peijakas! huudahti Pencroff. -- Sepä oli sukkela temppu!

-- Liiankin sukkela! Cyrus Smith jupisi kiiveten tikkaita ylös.

-- Olkaa varovainen, mr Smith! huusi Pencroff, -- jospa siellä vielä on
niitä karvatonttuja!

-- Sen näkee, insinööri vastasi pysähtymättä.

Muut seurasivat häntä, ja minuutin kuluttua olivat kaikki kynnyksellä.
Tarkasti etsittiin kaikki paikat, mutta apinoita ei ollut enää missään.

-- Kukahan kunnon ihminen se meille tikkaat alas nakkasi? Pencroff
kysäisi.

Samassa kuului eteisestä huutoa, ja iso apina syöksyi saliin, Nab
perässään.

Pencroff hyökkäsi sitä vastaan kirves kädessä, mutta insinööri ennätti
väliin.

-- Pencroff! Me säästämme sen.

-- Mitä siitä?

-- Se se meille tikkaat heitti.

Cyrus Smith lausui sen niin omituisella äänellä, että oli vaikeata
päättää, puhuiko hän totta vai leikkiä.

Hetken kuluttua oli apina pantu köysiin.

-- Ja mikähän tuostakin saataneen? kysäisi Pencroff.

-- Palvelija siitä saadaan, Harbert vastasi.

Harbert puhui totta. Nämä orangutangit, joitten kasvojen kulma ei ole
kovinkaan paljon pienempi kuin Australian alkuasukkaiden ja
hottentottien, ovat tunnetut älykkyydestään. Ne kesyyntyvät helposti
ja oppivat suorittamaan kaikenlaisia kotiaskareita. Suurella
luonnontutkijalla kreivi Buffonilla tiedetään olleen apina, joka kauan
aikaa ja tunnollisesti ja uskollisesti palveli häntä.

Tämä orangutangi oli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä,
lujarakenteinen, erittäin viisaskatseinen.

-- Jassoo, vai palvelijaksi! Pencroff puheli. -- No otetaan, otetaan,
mutta ruokapalkoilla vain.

Apina vastasi siihen kumeasti muristen.

Ja niin tuli uusi jäsen Lincolnin saaren siirtokuntaan, siitä lähtien
sen palvelija, jolle Pencroffin ehdotuksesta pantiin nimeksi Jupiter
eli lyhennettynä Jup.




Seitsemäs luku

Uusia töitä. Nostosilta. Ensimmäinen sato. Uusi kanava. Kanatarha.
Onagerit.


Päästyään jälleen kotiinsa siirtolaiset tarkastivat Graniittilinnassa
kaikki huoneet ja varastot. Apinat olivat kyllä viskelleet huonekalut
hujan hajan, mutta suoranaista vahinkoa ne eivät olleet tehneet. Maassa
lojuvat apinanraadot kannettiin metsään ja kuopattiin. Sillä välin Nab
sytytti uuniin tulen ja valmisti runsaista varastoista aterian, jota ei
kukaan hyljeksinyt.

Ei unohdettu Jupiakaan. Sen eteen kannettiin pähkinöitä ja puunjuuria,
eikä Jup suinkaan siekaillut käyttää hyväkseen näitä herkkuja. Pencroff
päästi sen kädet irti, mutta jätti vielä jalat varovaisuuden vuoksi
köysiin.

Ja sitten alkoi taas kovan ja ahkeran työn aika. Ensimmäisenä huolena
oli sillan rakentaminen Laupeuden joen yli ensi mutkan kohdalle ja
toisena kanatarhan perustaminen.

Seuraavana aamuna, marraskuun 3:ntena, ryhdyttiin sillan tekoon, sitten
kun nuoratikkaiden alapää oli lujilla paaluilla kiinnitetty maahan sen
varalta, että Jupille johtuisi mieleen ruveta kiskomaan niitä jälleen
ylös.

Mutta Cyrus Smith ei tyytynyt pelkkään siltaan. Hän oli jo kauan aikaa
hautonut mielessään ajatusta, jonka hän nyt esitti ystävilleen: tehdä
Graniittilinnan alueesta saari, toisin sanoen joka taholta veden
ympäröimä alue. Ennestään sitä ympäröi vesi kolmelta taholta: luoteessa
Grantin järven eteläpää, pohjoisessa Graniittilinnan vuorenseinään
puhkaistu uusi lasku-uoma, jota myöten järvi laski mereen, idässä meri,
etelässä Laupeuden joki. Jäljellä oli vain noin kahden kilometrin
pituinen maakannas järven eteläisen pään ja Laupeudenjoen ensimmäisen
mutkan välillä. Kun tähänkin puhkaistaisiin kanava, niin olisi
säännöttömän viisikulmion muotoinen alue kaikilta puolin veden
suojaama. Yhteyden välittäjinä muuhun saareen olisivat silta
Laupeudenjoen yli sekä kaksi jo valmista porraspuuta, toinen putouksen
niskassa ja toinen sen suussa. Sitä paitsi oli vielä tehtävä porraspuu
uuden kanavan kumpaankin päähän.

-- Ja jos, Cyrus Smith puheli, -- teemme sillan ja porraspuut
nostettaviksi, niin saatamme olla turvassa kaikilta odottamattomilta
hyökkäyksiltä.

Sillan rakentaminen Laupeudenjoen yli ei ollut helppo tehtävä, joki kun
siltä kohtaa oli viisikolmatta metriä leveä. Mutta työkaluja oli
riittämiin, eikä johtajalta puuttunut kekseliäisyyttä eikä tekijöiltä
tarmoa ja voimaa. Niinpä kolmiviikkoisten yhtämittaisten ponnistusten
jälkeen silta vihdoin oli valmiina. Sen nostettava osa oli helppo
liikutella kätevän vipukoneiston avulla.

Jup oli kesyyntymistään kesyyntynyt, mutta -- Pencroffin määräyksen
mukaan -- kokonaan vapaaksi se oli pääsevä vasta sitten, kun koko
Näkötornin saari oli joka puolelta täysin turvattu.

Tällä välin on vehnänjyvä työntänyt kymmenen kortta, ja sadoksi
saatiin, niinkuin insinööri oli laskenut, 800 jyvää. Nämä kylvettiin
nyt maahan ja pellon ympäri pantiin tiheä aita. Suojaksi siivekkäiltä
kuokkavierailta Pencroff kyhäsi kaikenlaisia kummallisia
linnunpelättejä, jotka kovin huvittivat varsinkin Nabia.

Marraskuun 21:ntenä ryhdyttiin kanavaa kaivamaan. Päällimmäisenä oli
maassa puolen metrin verran multaa, syvemmällä graniittia. Cyrus
Smithin oli uudestaan ryhdyttävä valmistamaan nitroglyseriiniä; ja
viidentoista päivän kuluttua Grantin järvellä oli uusi lasku-uoma
etelään päin, kolme ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä syvä.
Järven pinta ei siitä paljonkaan alentunut. Uuden keinotekoisen joen
nimeksi pantiin Glyseriinijoki.

Joulukuussa oli kova helle, mutta siirtolaiset jatkoivat hellittämättä
töitänsä. Nyt oli kanatarha saatava valmiiksi. Jup oli päästetty irti,
eikä tuon hauskan eläimen enää tehnyt mielikään karata. Se jopa osasi
tehdä pieniä askareitakin: kantaa halkoja ja raivata kiviä.

Kanatarha, puolentoista aarin suuruinen, laitettiin järven lounaiseen
päähän. Sen ensimmäisiksi asukkaiksi tulivat Kaukaisessa Lännessä
kiinni saadut tinamu-linnut, jotka pian perehtyivät uuteen kotiinsa.
Lisäksi tuli ansoilla saatuja sorsia, jotka nekin ennen pitkää
kesyyntyivät. Vähitellen niihin liittyi itsestään pelikaaneja,
kuningaskalastajia ja vesikanoja. Jonkin aikaa keskenään riideltyään ja
tapeltuaan tämä siivekäs väki teki sulan sovinnon ja lujan liiton, ja
pian vallitsi kanatarhassa täydellinen rauha ja yksimielisyys.

Eräänä päivänä -- se oli joulukuun 23:s -- kuului ulkoa äkkiä Nabin
huutoja ja Topin haukuntaa. Muut kiiruhtivat ulos ja mitä he näkivät?
Kaksi komeaa eläintä oli eksynyt Laupeudenjoen sillan yli saarelle. Ne
muistuttivat hevosia tai paremminkin aaseja, voikkokarvaisia,
valkojalkaisia.

-- Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, -- seepran ja kvaggan
välimuotoja!

Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit
vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa
ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin
sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä
toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie
Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet
rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän
tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.

Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän,
mutta tottuivat viimein niihin.

Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon
valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli
huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia,
mutta kaatumatta päästiin perille.

Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.




Kahdeksas luku

Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia. Jup lakeijana. Runsas
riista. Lammastarha. Koti-ikävä.


Kun pallon päällys oli saatu Graniittilinnaan, ruvettiin kiireellä
valmistamaan alusvaatteita koko siirtokunnalle. Kankaasta liotettiin
vernissa pois soodalla ja potaskalla, jota saatiin erilaisten kasvien
tuhkasta. Neuloja oli meren rannalta löydettyjen aarteiden joukossa.
Ompelulankaa saatiin rihmasta, jolla päällys oli ommeltu, ja
purkamistyössä osoittivat Gideon Spilett ja Harbert aivan erinomaista
malttia. Hylkeennahkoista tehtiin jalkineita, joista jo alkoikin olla
puute. Ja kaikissa näissä töissä oli mestarina Pencroff, merimiehillä
kun yleensä näyttää olevan synnynnäinen taipumus suutaroimiseen ja
räätälöimiseen. Pitkät niistä kengistä tuli ja leveät, mutta eipähän
sitten ollut känsistä pelkoa!

Uudestavuodesta 1866 alkaen oli pitkiä poutia, ja silloin varsinkin
Harbert ja reportteri kävivät metsällä ja kartuttivat siirtolaisten
muonavaroja runsaalla riistalla.

Cyrus Smith varoitteli varoittelemistaan metsästäjiä liiaksi
tuhlaamasta ruutia ja lyijyä. Viimeksimainittua metallia hänen ei
onnistunut löytää koko Lincolnin saaresta. Haulien asemasta käytettiin
rautalangasta katkottuja pätkiä, jotka eivät kantaneet niin kauas kuin
raskaammat haulit, mutta tarkan käden laukaisemina sittenkään harvoin
lensivät harhaan.

Ruudin sijaan osasi Cyrus Smith valmistaa pumpuliruutia, joka ei ole
muuta kuin savuavassa typpihapossa liotettua selluloosaa. Edellistä hän
teki rikkihaposta, jälkimmäistä saatiin varsinkin seljapuun ytimestä.

Kaniinitarha tuotti loppumattomasti paistia heidän pöytäänsä, ja koska
Näkötornin saari oli joka puolelta veden ympäröimä, ei ollut pelkoa
siitä, että kaniinit pääsevät tekemään vahinkoa heidän pienellä
pellollaan ja kasvitarhassaan, jossa he viljelivät kaikenlaisia
metsästä saamiaan vihanneksiksi sopivia kasveja.

Järvestä ja joesta saatiin ongella forelleja ja muita kaloja.
Merikilpikonnain herkullista lihaa ei myöskään puuttunut heidän
pöydästään enempää kuin ostereitakaan. Kalastus antoi runsaat saaliit,
sitten kun merestä alkoi Laupeuden jokeen nousta lohia.

Näinä päivinä Jup pääsi varsinaisen lakeijan arvoon, sai ylleen
valkoisen jakun ja housut sekä esiliinan, jonka kaksi taskua varsinkin
tuottivat sille sanomatonta mielihyvää.

Tammikuun lopulla ryhdyttiin panemaan kuntoon Punapuron lähteille
karjatarhaa, jonka asukkaiksi toivottiin saatavan vuorilla laumoittain
kuljeksivia mufloneja. Tarha aidattiin rehevälle nurmikolle, vuoren
eteläiselle rinteelle, jossa puut soivat suojaa ja siimestä ja jonka
läpi juoksi kirkasvetinen puro. Aitaus rakennettiin puista, joita oli
täytynyt kaataa teitä raivattaessa. Keskelle aitaa tehtiin
kaksipuolinen veräjä.

Sitten alkoi itse lammasten pyydystäminen, johon ottivat osaa kaikki
siirtolaiset, jopa uskollinen Jupkin. Tarkoitus oli, että Gideon
Spilett ja Harbert onagerien selässä ajaisivat lampaita vuorilta
lähemmäksi tarhaa. Alempana taas muut koettaisivat ahdistaa niitä
veräjää kohti. Kestävyyttä tämä ajo kysyi. Ainakin kaksi kolmasosaa
mufloneista ja vuorivuohista pääsi pujahtamaan tiehensä, mutta
kolmisenkymmentä saatiin kuitenkin aitaukseen. Ja olihan sekin jo hyvä
alku karjalle.

Helmikuun kuluessa korjailtiin teitä, joista toinen vei
Graniittilinnasta Ilmapallon valkamaan ja toinen karjatarhalle. Samalla
pantiin alulle kolmaskin tie, nimittäin Laupeudenjoen sillalta
Käärmeniemen metsiin.

Kasvitarha sai hyvin arvokkaan lisän, kun Harbert eräänä päivänä toi
metsästä löytämiään perunan mukuloita.

Juomistakaan ei ollut puutetta. Entisten lisäksi valmistettiin Cyrus
Smithin johdolla erään jalokuusilajin vesoista oikeaa olutta.

Nab oli ylängön harjalle rakentanut jonkinlaisen lehtimajan
köynnöskasveista, jotka hän oli istuttanut omin käsin. Siellä
siirtolaiset usein istuskelivat iltaviileässä haastellen kaukaisesta
kotimaastaan. Kuinka arvokas olisi heille nyt ollut yksikin numero
jotain sanomalehteä!

Ei ollut enää kovin kauan maaliskuun 24:nteen. Silloin tuli kuluneeksi
vuosi siitä, kun he ilmapalloineen olivat pudonneet tämän saaren
kohdalle; silloin he olivat olleet viheliäisiä olentoja, kaikkea
vailla, nyt hyvinvoipia siirtolaisia. Ja kaikesta tästä he lähinnä
Jumalaa saivat kiittää omaa tarmoaan ja ahkeruuttaan.

Harvoin Cyrus Smith otti osaa keskusteluihin. Välistä hän vain hymähti
Pencroffin sutkauksille. Hän hautoi alinomaa mielessään saarella
sattuneita salaperäisiä tapahtumia, jotka yhä edelleen pysyivät
selittämättöminä arvoituksina.




Yhdeksäs luku

Rajuilma. Hissi. Lasia. Leipäpuu. Saaren asema. Pencroffin ehdotus.


Maaliskuussa raivosi saarella usein ankara rajuilma. Maaliskuun toisena
nousi kova ukkonen, joka toi mukanaan ankaran raesateen. Pencroff
pelkäsi pienen viljavainionsa tuhoutuvan ja riensi peittämään sitä
pallon päällyskappaleella. Kyyhkysenmunan kokoiset rakeet pieksivät
häntä kyllä armottomasti selkään, mutta vähät siitä, kunhan sai
viljavainionsa suojatuksi.

Rajuilman pauhatessa ulkona siirtolaiset istuivat Graniittilinnassa
askarrellen ja tarinoiden.

Mestari Jupista oli tullut aivan mallikelpoinen tarjoilija.

-- Verraton palvelija tuo Jup, Pencroff puheli, -- ei tiuski eikä
mahtaile milloinkaan. Kuules, Nab, sellaisia palvelijoita on harvassa.

-- Se on minun oppipoikani ja kohoaa pian mestarinsa tasalle, Nab
kerskui.

-- On se sinua paljon ylempänäkin, Pencroff irvisteli, -- sillä katsos,
sinä puhut, Nab, mutta Jup on vaiti kuin myyrä.

Rajuilmat lakkasivat maaliskuun 19:ntenä, mutta taivas oli edelleenkin
pilvessä. Sataa tihuutteli vieläkin harva se päivä.

Tallissa oli onagerien luku lisääntynyt tammavarsalla. Karja oli niin
ikään lisääntynyt karitsoilla ja kileillä. Onnistuipa siirtolaisten
saada kesytetyiksi pekareitakin, ja niille laitettiin karsina erikseen.

Maaliskuun 17:ntenä oli Cyrus Smithin kekseliäisyys lahjoittanut
siirtokunnalle jälleen jotain uutta. Se oli vesivoimalla käyvä hissi.

Kuten lukija muistaa, insinööri oli johtanut vettä Grantin järvestä
pientä uraa myöten Graniittilinnan sisään kohtisuoraan kuilun
partaalle. Laajennettuaan tämän uoman niskaa hän sai veden juoksun
runsaammaksi. Syntyipä kuilun laidalle jonkinlainen putouskin, ja
siihen kohtaan insinööri asetti turbiinin, joka taas yhdistettiin
seinän ulkopuolella olevaan kelaan. Tämän ympärille kiertyi paksu
köysi, jonka toisessa päässä oli nostokori. Alhaalta ylös kulkevalla
nuoralla saattoi panna turbiinin käyntiin ja sillä tavoin nousta
vaivattomasti ovelle asti.

Hissi oli ensi kertaa käytössä maaliskuun 17:ntenä ja saavutti heti
yleisen suosion. Top oli aivan ihastuksissaan.

Pian sen jälkeen Cyrus Smith ryhtyi varsin vaikeaan tehtävään: lasin
valmistukseen.

Lasin aineksia, hiekkaa, liitua, hiili- tai rikkihappoista natriumia,
oli kyllä helposti saatavissa. Rikkihappoa oli totuttu tekemään, ja
kivihiiltä uuneja varten oli niin ikään runsaasti.

Vaikeinta oli tehdä rautaputki, jollaisella sulaa lasia puhalletaan.
Monen turhan yrityksen jälkeen se onnistui siten, että rautalevystä
leikattua rautalankaa kierrettiin torvelle niinkuin pyssynpiippujakin
tehtäessä.

Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja
siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa,
35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi
survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat
sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän
velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään
ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä
mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin
muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta
sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä
senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä
pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli
muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista
päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla
ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö
kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten
puisella telalla suoraksi levyksi.

Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin
sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset
lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta
tehtävänsä ne täyttivät.

Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka
ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada
tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla,
ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin
nauratti.

Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran
löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas
revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta,
saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai
siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista
piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä
vehnäjauhoista.

Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin --
isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he
äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat
antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet
sillä pois.

Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat
viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat
lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun
muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli
vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla
saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat
estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana
päivänä hän päätti suorittaa ne.

Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai
selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:

    150° 30' itäistä pituutta
     34° 57' eteläistä leveyttä

Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä
astettakaan.

Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja
Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen
harppinsa pysähtyi:

-- Mutta tähän osaan Tyyntä merta on merkitty saari!

-- Meidänkö? huudahti Pencroff.

-- Ei, tämä on kaksi ja puoli astetta lännempänä ja kaksi astetta
etelämpänä.

-- Minkäniminen? Harbert kysyi.

-- Taborin saari.

-- Varsin pieni, aivan yksinäinen. Sillä tuskin lienee vielä kukaan
käynyt.

-- Käydään me, Pencroff virkkoi.

-- Mekö?

-- Me juuri, mr Smith. Me rakennamme laivan ja minusta tulee kapteeni.
Miten kaukana se lienee?

-- Noin 280 kilometrin päässä lounaaseen.

-- Tuo nyt ei ole matka eikä mikään, Pencroff sanoi. -- Hyvällä
tuulella sen tekee 48 tunnissa.

-- Mutta mitä hyötyä siitä on? Gideon Spilett kysyi.

-- Perästä kuuluu.

Yhteiseksi päätökseksi tuli, että heti ruvettaisiin rakentamaan
merikelpoista alusta, jonka oli määrä olla valmiina seuraavassa
lokakuussa, kevään tultua.




Kymmenes luku

Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti.
Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.


Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä
antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut
päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja
koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja
tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:

Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä
seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta
kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan.
Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.

Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua,
tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon
Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.

Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan
päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa
ylleen.

Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli
alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas
veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut,
niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).

-- Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja
kun ensi kerran korjataan...

-- Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.

-- Ja sittenkö syödään oikeata leipää?

-- Syödään.

-- Entä mylly?

-- Mylly tehdään.

Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis
siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.

Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen
metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä
retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut
metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli
putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat
tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja
meni Harbertin luo.

-- Mitähän nämä kasvit lienevät?

-- Mistä te löysitte ne?

-- Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.

-- Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta
kiitollisuudesta.

-- Onko tämä tupakkaa?

-- On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.

He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin
tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava,
leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä.
Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja
palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat
Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja
Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.

Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.

Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin
päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla.
Se oli -- kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin -- Etelämeren
valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan
valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja
harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä
takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta
vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff
tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta
saa.

Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen
työhönsä. Mutta -- merkillistä -- valas ei ottanut poistuakseen
Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea
ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein
parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä
askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein
unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka
kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle
rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti
Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut
matalikolle lähelle Löytönientä.

Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä
Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton
imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja
ympärillään taajat lintuparvet.

-- Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.

Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli
neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään
seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!

-- Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli,
-- koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.

-- Eikö mitä! Pencroff vastasi. -- Valaat vaeltavat keihästettyinä
välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että
tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä
jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.

-- Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. -- Mutta tarkastetaanpa
keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa
keihäissä tavallisesti on.

Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki:
_Maria Stella. Vineyard_. [Satama New Yorkin valtiossa.]

-- Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. --
Kyllä tunnen _Maria Stellan_. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio
alus!

Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa
rakasta nimeä.

Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen
vuoksi johtaa rasvan irrottamista.

Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki
ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen
arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".

Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin
viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa
saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa.
Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja
puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt
oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin
hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä
tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja
kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan
yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena
on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas
käyttää ravinnokseen.

Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä
ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti
herättivät toisten uteliaisuutta.

Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin
pituisiin palasiin ja teroitti päät.

-- Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.

-- Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.

-- Milloin?

-- Talvella.

-- Ja miten?

-- Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, -- tätä tapaa
käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne
kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille
muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten
ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun
nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu?
Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset
rikki.

-- Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.

-- Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.

Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli
jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat
valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.

Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun
Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.

-- Tattis vaan! merimies sanoi, -- minulla on kiire työhön.

-- Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...

-- Ei ole aikaa.

-- Entä piipullisen tupakkaa?

Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle
valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies
yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen
suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.

-- Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.

-- Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.

-- Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin
kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!

Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.

-- Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?

-- Ei, vaan mr Spilett.

Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa
vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.

-- Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. -- Minä tuon kasvin
satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen
valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.

-- Ystävät! merimies änkytti. -- Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta,
takuulla ei jätä.




Yhdestoista luku

Talvi. Villan vanutus. Hetulat. Albatrossi. Myrskyjä. Cyrus Smith yksin
kotona. Kuilun tarkastus.


Kesäkuu toi tullessaan talven -- sitähän pohjoismaissa vastaa joulukuu
-- ja Graniittilinnan asukkaat ryhtyivät valmistamaan itselleen
lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Karjatarhassa lampaat kerittiin, ja
sitten oli villat saatava kankaaksi.

Koneitten puutteessa täytyi tyytyä niin yksinkertaiseen valmistustapaan
kuin mahdollista. Villa pantiin ensin suuriin altaisiin, joissa sitä
kuumennettiin seitsenkymmenasteisessa vedessä. Sen jälkeen se pestiin
kylmässä, soodansekaisessa vedessä, jolloin viimeinenkin rasva-aines,
niin sanottu lampaanhiki siitä erottui. Villan vanutusta varten Cyrus
Smith rakensi rannalla olevaan vesiputoukseen varsin yksinkertaisen
laitteen: puisen telan, jonka kurikat vuorotellen nousivat ja
kohtisuoraan pieksivät alapuolelle asetetuissa altaissa olevaa villaa
lujan kiinnityssiteen pitäessä konetta koossa -- siinä koko
vanutuslaitos.

Yritys onnistui erinomaisesti, ja jonkin ajan kuluttua oli
siirtolaisilla lujaa, huopamaista kangasta riittämiin. Eihän se ollut
merinoa eikä kasimiria, ei ripsiä ei alpakkaa eikä verkaa, mutta se oli
"Lincolnin huopaa", jonka turvin he huoletta vastaanottivat talven
1866-67.

Pakkaset alkoivat jo kesäkuun 20. päivästä, ja silloin täytyi
Pencroffin jättää työnsä veistämöllä kevääseen. Ensilumi satoi kesäkuun
lopulla.

Satimia ja ansoja viriteltiin jälleen metsän otuksille, pantiinpa Cyrus
Smithin hetulapyydyksiäkin eläinten poluille. Eikä tämä ainutlaatuinen
pyyntitapa tehoton ollutkaan: kymmenkunta kettua ja villisikaa, jopa
yksi jaguaari kellistyi tanterelle.

Näihin aikoihin siirtolaiset myös koettivat päästä yhteyteen muun
maailman kanssa.

Gideon Spilett oli monesti aikonut kirjoittaa lyhyen tiedonannon heidän
oloistaan ja heittää sen suljetussa pullossa mereen, jossa merivirrat
sen ehkä kuljettaisivat asutuille seuduille, tai uskoa sen kyyhkysen
haltuun. Mutta oliko luultavaa, että pullo tai kyyhkynen voisi kulkea
tuon kolmatta tuhatta kilometriä pitkän taipaleen?

Kesäkuun 30. päivänä joutui Harbertin saaliiksi lievästi haavoittunut
albatrossi. Se oli noita suuria merilintuja, joitten siiven kärkien
väli on kolme metriä ja jotka pystyvät lentämään Tyynen meren yli.

Harbert olisi mielellään pitänyt linnun omanaan, sen vähäpätöinen haava
kun näytti paranevan nopeasti ja hän toivoi saavansa sen kesyyntymään.
Mutta Gideon Spilett sai hänet vakuutetuksi siitä, kuinka tärkeää oli
käyttää hyväkseen tilaisuutta ja lähettää albatrossin avulla tietoja
heistä muuhun maailmaan. Jos lintu oli tullut asutuilta seuduilta, niin
se varmaankin palaisi entisille asuinsijoilleen.

Ehkä Gideon Spilettissä oli yhä vielä niin paljon sanomalehden
kirjeenvaihtajaa, että hän ajatteli, mikä verraton vaikutus olisi
tuollaisella autiolta saarelta lähteneellä viestillä _New York
Heraldissa_ ja kuinka suunnattoman menekin se numero saisi!

Oli miten oli, hän sepitti lyhyen uutisen, kääri sen pihkatun
purjekankaan sisään ja kirjoitti käärön päälle pyynnön, että kuka sen
käsiinsä saisi, lähettäisi sen arvoisalle John Bennettille, _New York
Heraldin_ päätoimittajalle. Käärö sidottiin albatrossin kaulaan eikä
jalkaan, koska näillä linnuilla on tapana laskeutua merenpinnalle
levähtämään. Ja niin päästettiin lintu irralleen. Liikuttuneina ja
kiinnostuneina siirtolaiset katselivat, kuinka se kohosi korkeuksiin ja
katosi länteen Uutta Seelantia kohti.

-- Onnea matkalle! huusi Pencroff, joka ei kovinkaan suuresti luottanut
tällaiseen postiin.

Heinäkuussa pakkaset yltyivät yhä kireämmiksi. Mutta Graniittilinnassa
oli lämmintä ja mukavaa. Siellä ei säästetty halkoja eikä kivihiiltä.
Cyrus Smith oli muurannut toisenkin uunin suureen saliin. Ja niin he
monet pitkät illat istuivat siellä hauskasti haastellen, päivän työt
päätettyään päivällisen jälkeen yhdessä höyryävän kahvikupin ääressä ja
piippua poltellen, ja kuuntelivat, kuinka talvinen myrsky ulkona
pauhasi. Heidän oli kaikin puolin hyvä olla, mikäli hyväolo saattaa
olla täydellinen kaukana muista ihmisistä ja ilman vähintäkään yhteyttä
näihin.

Kerran heidän taas sillä tavoin istuessaan Top alkoi jälleen haukkua
kuilun partaalla.

-- Mitähän tuo tuossa taas haukkua louskuttelee? Pencroff virkkoi.

-- Ja Jup murisee sekin, Harbert lisäsi.

Niin koira kuin apinakin näyttivät ärtyneiltä.

Cyrus Smith istui sanaakaan sanomatta, otsa rypyssä.

Tämän talven pakkaset eivät olleet niin ankaria kuin edellisen, mutta
sen sijaan oli lumimyrskyjä useammin. Meressä kävi niin kova aallokko,
että vesi ulottui usein hormeihinkin.

Kaamean suurenmoinen näky aukeni siirtolaisille Graniittilinnan
ikkunoista. Vaahtopäiset aallot räiskyivät kivilinnan seiniä vasten
peittäen kuohuihinsa koko merenrannikon. Tyrskyt nousivat väliin
kolmekymmentäkin metriä korkealle.

Elokuun alussa myrskyt laantuivat, mutta ilman lämpö laski niin, että
lämpömittari joskus näytti -20°. Elokuun 3. päivänä siirtolaiset
päättivät lähteä Kynsiniemen soille, joilla oli huomattu runsaasti
kaikenlaisia vesilintuja. Kaikki lähtivät sinne, Top ja Jupkin; Cyrus
Smith yksin jäi kotiin.

Hän tahtoi päästä selville siitä, miksi Top niin usein oli levoton
Graniittilinnan sisällä olevan kuilun partaalla. Yksin ollessaan hän
päätti tutkia tätä seikkaa. Hän laski entiset köysitikkaat kuiluun ja
laskeutui alas lyhty kädessä, revolveri ja puukko vyöllä. Joka puolella
oli luja kiviseinä, vähän väliä pisti ulkonevia kallionkieliä sisään
päin. Ketterän olennon olisi niitä myöten kyllä ollut mahdollista
kiivetä ylös kuilun suulle saakka. Tuon seikan insinööri painoi
mieleensä. Mutta mitään vuorenseinään aukenevaa rakoa tai halkeamaa hän
ei havainnut. Pohjalla oli tyyni vedenpinta, mutta ei sielläkään ollut
näkyvissä mitään sivuille kulkevaa käytävää. Kuinka korkealla se oli
merenpinnasta, oli mahdotonta sanoa.

-- En nähnyt mitään, Cyrus Smith ylös palattuaan virkkoi, -- mutta
sittenkin tässä on jotain merkillistä.




Kahdestoista luku

Purjeet ja lippu. Villikoirain hyökkäys. Jup haavoittuu. Jup paranee.
Alus valmiina. _Bonadventure_. Ensimmäinen koematka. Odottamaton
viesti.


Illalla metsämiehet palasivat mukanaan täydet kantamukset riistaa.
Topillakin oli kokonainen kaularengas kurppia ja Jupilla vyöllinen
koppeloita kannettavana.

Nab lupasi kaikesta tästä tehdä säilykkeitä, piirakoita ja sen
semmoisia, kun vain saisi jonkun avukseen. Muilla oli itsekullakin omia
puuhia tarpeeksi, mutta Gideon Spilett otti auttaakseen Nabia ja pääsi
nyt hänen moninaisten keittiösalaisuuksiensa perille.

Seuraavana päivänä Cyrus Smith kertoi Gideon Spilettille tarkastaneensa
kuilun. Reportteri myönsi, että vaikkei Smith ollut mitään löytänyt,
piili siinä sittenkin salaisuus.

Tällä viikolla Pencroff ompeli Harbertin avustamana niin uutterasti
purjeita, että ne valmistuivat paljon aikaisemmin kuin oli
laskettukaan. Hamppuköysistä ei ollut puutetta: niiksi käytettiin
ilmapallon verkon köysiä. Väkipyörät Cyrus Smith sorvasi varta vasten
tekemässään sorvipenkissä Pencroffin antamien tarkkojen mittojen
mukaan. Lipunkin Pencroff teki, sini-puna-valko-viiruisen, värjättyään
sen erilaisista kukista saamillaan aineilla. Yhdysvaltain lipun
kolmeenkymmeneenseitsemään tähteen, jotka merkitsevät sen valtioitten
lukua, hän lisäsi vielä kolmannenkymmenennenkahdeksannen, nimittäin
"Lincolnin valtion" merkiksi.

-- Eihän se sitä vielä oikeutta myöten ole, mutta hengeltään kyllä.

Toistaiseksi tämä lippu ripustettiin liehumaan yhteen Graniittilinnan
ikkunaan ja sitä tervehdittiin kolminkertaisella eläköönhuudolla.

Talvi läheni loppuaan. Näytti jo siltä kuin tämä toinenkin talvi menisi
menojaan ilman mitään erikoista. Mutta elokuun 11. päivää vasten yöllä
sattui tapaus, joka uhkasi tuottaa tuhon koko Näkötornin ylängölle.

Kello neljän tienoissa aamulla siirtolaiset äkkiä heräsivät Topin
rajuun haukuntaan. Tällä kertaa se ei haukkunut kuilun partaalla, vaan
kynnyksellä. Jup seisoi sen rinnalla vihaisesti möristen.

Kaikki hyppäsivät vuoteeltaan, riensivät ikkunoihin ja tempaisivat ne
auki. Koko rannikko oli vastasataneen lumen peitossa. Mitään epäiltävää
ei näkynyt, mutta sen sijaan yön pimeydestä kuului kummallista
haukuntaa. Harbert kurottautui ikkunasta tarkemmin kuullakseen ja
ilmoitti muille, että ulkona varmaankin oli lauma villikoiria, joitten
haukuntaa hän ennenkin oli metsäretkillään kuullut Punapuron puolelta.

-- Mutta miten ne ovat tänne päässeet? Pencroff kysyi.

-- Eivät suinkaan muualta kuin rantasiltaa myöten, insinööri vastasi,
-- se on joltakulta jäänyt nostamatta.

Silloin Gideon Spilett muisti jättäneensä edellisenä iltana sillan
paikoilleen.

-- Sepä oli kaunista! huudahti Pencroff.

-- Tehty mikä tehty, reportteri vastasi. -- Nyt on ryhdyttävä toimiin.

Viivyttelemättä he sieppasivat käsiinsä kirveitä, luodikoita ja
revolvereita ja laskeutuivat hissillä alas.

Villikoirat ovat nälkäisinä sangen vaarallisia, mutta siitä huolimatta
siirtolaiset hyökkäsivät heti niiden kimppuun.

Ensimmäiset laukaukset, jotka salamoina leimahtelivat yön pimeydessä,
saivat lauman etummaiset rivit peräytymään. Tärkeintä oli estää pedot
pääsemästä Näkötornin ylängölle, sillä siellä olisi kanatarha joutunut
niiden saaliiksi ja viljelykset niitten jalkoihin. Sen vuoksi
siirtolaiset asettuivat joen ja vuorenseinämän väliseen solaan
katkaisten niiltä täten pääsyn ylängölle.

Ja nyt alkoi kauhea ottelu, johon Top ja Jupkin osallistuivat,
edellinen raivokkaasti ryntäillen koirien kurkkuun ja kuristaen niitä,
jälkimmäinen raskaalla nuijalla iskien niitä kuoliaiksi. Lopulta, kun
yhä uusia petoja näytti tulevan tapettujen sijaan, täytyi siirtolaisten
käydä kirves kädessä vihollisten kimppuun. Niitä kaatui oikealle ja
vasemmalle. Aivan vammoitta eivät siirtolaisetkaan päässeet, vaikka
heidän haavansa olivat onneksi mitättömiä. Muuan koirista karkasi kuin
tiikeri Nabin niskaan, mutta Harbertin revolverin luoti pelasti hänet.
Jup huitoi nuijallaan kuin vimmattu. Kaipa sen silmät näkivät pimeässä
paremmin kuin muitten, koskapa siltä ei yksikään isku mennyt harhaan.
Viimein se joutui liian kauas keskelle vihollisten laumaa. Revolverin
lauetessa näkyi, kuinka se riehuessaan väliin vingahdellen taisteli
yhtaikaa viittä, kuutta suurta villikoiraa vastaan.

Kaksi tuntia kesti tätä tuimaa ottelua, kunnes viimeiset pedot vihdoin
pakenivat pohjoiseen, laskujoen toiselle rannalle, minkä jälkeen Nab
heti nosti sillan ylös.

Mutta missä oli Jup?

Aamun sarastaessa nähtiin tanterella vähintään puolisataa pedonraatoa
ja niitten joukossa kauempana Jup pitkällään maassa, katkennut nuija
yhä vieläkin kädessään, rinnassa syviä haavoja.

-- Hengissä on vielä! huudahti Nab kuultuaan sen hengittävän.

-- Ja henkiin se jääkin, Pencroff lausui. -- Me vaalimme ja hoidamme
sitä kuin omaa lähimmäistämme.

Jup painoi päänsä hänen olkaansa vasten ikäänkuin olisi ymmärtänyt
merimiehen sanat. Jup kannettiin nyt Graniittilinnaan ja pantiin
patjalle makaamaan, kun sen haavat oli pesty huolellisesti ja sidottu
niin hyvin kuin osattiin. Sitten sille juotettiin virvoittavaa teetä.

Apina raukka vaipui kohta uneen, ensin hyvin levottomaan, mutta
vähitellen sen hengitys alkoi kulkea yhä tasaisemmin. Top hiipi tuon
tuostakin hiljaa ystävänsä luokse ja nuoleskeli sen hervotonna
riippuvaa oikeata kättä.

Kovasta verenvuodosta oli Jup heikentynyt koko lailla, ja ruvettiin jo
pelkäämään pahinta; eläimen vahva terveys kuitenkin voitti jo alkaneen
kuumeen, ja elokuun 16. päivänä se inahti pyytäen ruokaa. Silloin Nab
paistoi sille sokeroituja ohukaisia, joita Jup pisteli poskeensa.

-- Syö syö, poikaseni, Nab puheli, -- vertasihan sinä vuodatit meidän
edestämme. Tästä saat lisää. Syö, poikani, syö!

Jup parani päivä päivältä.

Kerran -- elokuun 23:ntena -- kajahti Nabin huuto. Hän kutsui
siirtolaisia kiireimmän kaupalla tulemaan Jupin komeroon.

-- Katsokaa! Nab sanoi nauraen kohti kurkkuaan.

Mestari Jup istui tyynenä lattialla jalat allaan kuin turkkilainen ja
poltti piippua.

-- Minun piippuni! huudahti Pencroff. -- Jup on ottanut minun piippuni!
Mutta pidä omanasi vain, pidä ja polta, ystäväiseni, polta, niin että
piippu laulaa.

Cyrus Smith ei kummastellut tätä lainkaan. Hän tiesi kertoa monta
tapausta, jolloin apinat ovat tottuneet polttamaan piippua. Onpa
joistakuista tullut koviakin tupakkamiehiä.

-- Eiköhän tuo vain lienekin ihminen, Pencroff välistä puheli Nabille.
-- Mitäs sanoisit, jos se jonakin päivänä alkaisi puhua?

-- Sitähän minä tässä olen kummastellut, miksei se oikeastaan puhu.
Eihän siltä puutu muuta kuin sanoja.

-- Olisi se sentään lystiä, jos Jup joskus sanoa päläyttäisi: "Eikös
vaihdeta piippuja, Pencroff?"

-- Olisipa niinkin, Nab myönsi. -- Miksihän se syntyikään mykkänä?

Aluksen rakentaminen edistyi nopein askelin. Laidat olivat paikoillaan;
entisten valekaarien sijaan pantiin nyt vesihöyryssä taivutetut oikeat
kaaret. Vedenpitävyyden aikaansaamiseksi vuorattiin alus sisältäkin.
Vuoraus ja kansi saatiin valmiiksi syyskuun 15:ntenä. Saumat tilkittiin
kuivatulla meriruoholla ja voideltiin kiehuvalla piellä.

Sisustus tehtiin niin yksinkertainen kuin suinkin. Kokka- ja
peräkajuutassa oli seinävierillä lavitsat, jotka samalla toimivat
arkkuina. Masto pystytettiin kajuuttain väliin. Sen korkeat mutta
lujatekoiset vahvikerenkaat oli taottu hormien pajassa.

Alus valmistui lokakuun ensimmäisellä viikolla ja heti päätettiin tehdä
saaren ympäri koekierros, jotta nähtäisiin, minkä verran se kesti
merellä.

Sillä välin ei laiminlyöty kotiaskareitakaan, vaan pidettiin hyvä huoli
sekä eläimistä että puutarhasta ja hankittiin runsaasti metsänriistaa.

Lokakuun 10:ntenä alus vihdoin laskettiin vesille. Pencroff ihan loisti
mielihyvästä, ja kun nousuvesi kohotti aluksen pinnalle, hän päästeli
eläköönhuutojansa kovemmin kuin koskaan ennen.

Yhteisestä päätöksestä julistettiin Pencroff purren kapteeniksi, ja
hänen ristimänimensä mukaan pantiin sen nimeksi _Bonadventure_.

Aamiaisen jälkeen kaikki astuivat alukseen, Top ja Jup muiden mukana.
Ankkuri nostettiin, purje vedettiin ylös, Lincolnin lippu nostettiin
mastoon, ja _Bonadventure_ irtosi rannasta. Liittolahdesta
ulapalle kuljettiin myötätuulessa, ja silloin alus osoittautui varsin
nopeakulkuiseksi.

Kierrettyään Löytöniemen ja Kynsiniemen alus kohtasi vastatuulen, mutta
suoriutui siinäkin erittäin hyvin. Siirtolaiset olivat ihastuksissaan.

Kynsiniemestä Pencroff lasketteli suoraan ulapalle seitsemän, kahdeksan
kilometriä pysytellen kuitenkin yhä Ilmapallon valkaman kohdalla.
Sieltä käsin he saivat ihailla Käärmeniemen ja Kynsiniemen välistä
näkyvää kaunista saartaan. Silmän kantamattomiin peitti viheriöivä
metsä saaren pintaa, ja kaukana pohjoisessa kohosi uljas Franklinin
vuori.

Ulapalta käännyttiin takaisin Ilmapallon valkamaa kohti, siinähän oli
oleva _Bonadventuren_ satama. Sen vuoksi oli väylä tarkoin
tutkittava. Kulku luovimalla oli hidasta. Ja yhä hitaammaksi se kävi,
kun tuuli alkoi laimeta. Vähäinen viri pyyhkäisi vain silloin tällöin
meren pintaa.

Alus oli enää vajaan kilometrin päässä rannasta, kun Harbert, joka oli
seisonut tähystäjänä kokassa, äkkiä huusi:

-- Ylähankaan, Pencroff, ylähankaan!

-- Mikä siellä on? Kariko vai?

-- En tiedä varmaan, puheli Harbert, -- en erota oikein ... nosta
vielä ... nyt lähemmäs!

Hän kumartui laidan yli, kurotti kätensä veteen ja nosti jotakin ylös.

Se oli pullo!

Hän ojensi sen Cyrus Smithille. Sanaakaan sanomatta tämä kiskaisi
korkin auki ja veti pullosta kostean paperin. Siinä luki:

    _Haaksirikkoinen... Taborin saari... Pituus 153° 0',
    leveys 37° 11'_.




Kolmastoista luku

Arveluja. Bonadventure matkalla. Taborin saari. Etsintä rannalla.
Etsintä metsässä. Autio mökki.


-- Haaksirikkoinen! huudahti Pencroff. -- Ypöyksinään muutaman sadan
meripenikulman päässä meistä! Mr Smith! Te olette tähän saakka hiukan
vastustanut minun ehdotustani, että käväistäisiin Taborin saaressa.
Panetteko vielä nytkin vastaan?

-- En, Pencroff, insinööri vastasi. -- Lähdetään kiireimmiten.

-- Vaikka huomenna?

-- Vaikkapa huomenna.

Cyrus Smith tarkasteli pullosta ottamaansa paperia kauan ja virkkoi:

-- Tästä me voimme päättää ensiksikin, että Taborin saarella oleva
haaksirikkoinen on ammatiltaan merimies, koskapa on osannut tarkoin
määritellä saaren aseman, ja toiseksi, että hän lapun kielestä päättäen
on joko englantilainen tai amerikkalainen.

-- Olipa onnellinen ajatus rakentaa alus, virkkoi reportteri.

-- Ja onnellinen sattuma, että _Bonadventure_ osui kulkemaan juuri
pullon ohi.

-- Eikö juuri se seikka näytä teistä kummalliselta, Pencroff? kysäisi
Cyrus Smith.

-- Onnen potkaus vain, mr Smith! Johonkinhan pullon piti joutua, ja
mikä ihme se on, että se joutui tänne?

-- Ehkäpä niinkin, Pencroff, insinööri vastasi, -- mutta kuitenkin...

-- Minusta näyttää, sanoi reportteri, -- että tuo lappu on kirjoitettu
vasta vähän aikaa sitten. Vai mitä, mr Smith?

-- Sitä on vielä vaikea päättää.

_Bonadventure_ kulki nyt täysi purjein kotiin päin ja laski kello
neljän tienoissa ankkurin Laupeudenjoen suulle.

Illalla suunniteltiin huomista matkaa. Jos pursi lähtisi seuraavana
päivänä, lokakuun 11:ntenä, se voisi tuulen pysyessä ennallaan päästä
perille kahdessa päivässä, sillä sen pitempää aikaa se ei tarvitsisi
tuolla kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin matkalla. Päivä perillä,
kolme, neljä paluumatkalla -- siis saattaisi _Bonadventure_ tulla
takaisin lokakuun 17:ntenä. Ensin päätettiin, että matkalle lähtevät
vain Pencroff ja Harbert; mutta Gideon Spilett, yhä uskollisena _New
York Heraldin_ kirjeenvaihtajana, pani jyrkän vastalauseensa sanoen
lähtevänsä vaikkapa uimalla perässä. Hänet määrättiin siis myös
lähtemään.

Vielä samana iltana kannettiin alukseen makuuvaatteita, keittoastioita,
aseita, ampumavaroja, kompassi sekä eväitä noin kahdeksaksi päiväksi.

Seuraavana aamuna kello viisi sanottiin jäähyväiset, ja
_Bonadventure_ lipui merelle. Kuljettuaan neljännespenikulman
matkustajat näkivät kahden miehen seisovan Graniittilinnan harjalla ja
heiluttavan heille jäähyväisiä.

Alus kulki hyvää vauhtia. Puolenpäivän jälkeen oli Lincolnin saari
kadonnut sen näkyvistä.

Kapteeni Pencroff oli tyytyväinen niin purteensa kuin laivamiehiinsä,
jotka vuorotellen auttoivat häntä peränpidossa. Hän lupasi vanhaan
totuttuun tapaan "korttelin viinaa miestä kohti".

Yö tuli pimeä, mutta tähtikirkas. Pencroff ja Harbert olivat
vuorotellen peräsimessä ja valvoivat tarkasti, ettei alus pääsisi
hiukkaakaan poikkeamaan kompassilla määrätystä suunnasta. Yö kului,
samoin koko seuraava päivä. Illan suussa he laskivat kulkeneensa noin
parisataa kilometriä. Tuuli alkoi hiljetä, mutta he toivoivat saavansa
aamulla saaren näkyviinsä, ellei suunnasta ollut poikettu.

Lokakuun 13. päivää vasten yöllä ei kukaan saanut unta silmiinsä, siksi
jännittävää oli odotus. Olisiko haaksirikkoinen vielä siellä? Mikä hän
lienee miehiänsä? Suostuisiko hän tulemaan heidän kanssaan Lincolnin
saareen?

Kello kuuden maissa aamulla kuului äkkiä Pencroffin huuto:

-- Maa näkyy!

Taborin saari ei ollutkaan enää kuin noin kolmenkymmenen kilometrin
päässä. _Bonadventure_ oli poikennut vähän etelämmäksi, mutta
käännettiin nyt suoraan saarta kohti.

Kello yhdentoista aikaan Pencroff vähensi purjeita kulkeakseen
hiljaista vauhtia näitä tuntemattomia väyliä. Saari näkyi jo kokonaan.
Suurin osa sen pintaa oli metsän peittämä, mutta -- omituista kyllä --
missään ei näkynyt savua, joka olisi merkinnyt ihmisasuntoa. Varovasti
liukui _Bonadventure_ kallioitten ja särkkäin välisiä kapeita
väyliä myöten, kunnes sen keula kohta puolenpäivän jälkeen kolahti
rantakivikkoon. Ankkuri laskettiin, purjeet koottiin, laivaväki astui
maihin ja sitoi aluksensa lujilla köysillä rantaan. Aseistettuina he
lähtivät kiipeämään noin sata metriä korkean mäen harjalle, josta he
näkisivät yli koko tuon pienen saaren. Kyyhkysiä ja meripääskysiä
pyrähteli tuon tuostakin lentoon.

Mäelle näkyi koko saari. Se ei ollut kuin kymmenen kilometriä ympäri
mitaten. Kaikilla tahoilla meri, niin kauas kuin silmä kantoi. Poikki
saaren juoksi puro halki niityn, laskien länsirannalla mereen.

Matkamiehet palasivat _Bonadventureen_ päätettyään kiertää
jalkaisin rantoja myöten koko saaren ja sitten vasta samota sen poikki,
niin ettei mikään kohta jäisi tutkimatta.

Tunnin kuluttua he saapuivat saaren eteläniemeen ja lähtivät siitä
kiertämään pohjoiseen saaren länsirantaa, joka sekin oli kauttaaltaan
hietikkoa. Neljä tuntia kesti kierros, mutta ihmisjälkiä ei havaittu
missään. Tämä oli kovin kummallista, ja alettiin jo melkein luulla,
että tuo paperilappu olikin kirjoitettu monta kuukautta, kenties monta
vuottakin sitten; siinä tapauksessa oli haaksirikkoinen joko päässyt
pois tai kuollut kurjuuteen.

Aterioituaan aluksessa pikimmiten matkamiehet lähtivät tutkimaan
metsää. Joukoittain eläimiä juoksi pakoon heidän lähestyessään. Ne
olivat parhaasta päästä, jopa yksinomaan vuohia ja sikoja, ilmeisesti
eurooppalaista rotua. Nähtävästi oli joku valaanpyytäjä jättänyt niitä
muutaman tähän saareen, jossa ne sitten olivat aikojen kuluessa
lisääntyneet.

Ihmisiä oli siis joskus ollut tällä saarella. Sitä todisti vielä
selvemmin se seikka, että metsässä näkyi raivattuja polkuja ja
kirveellä kaadettuja puita: ihmiskätten jälkiä kaikkialla. Mutta puut
oli nähtävästi kaadettu jo vuosikausia sitten, sillä ne olivat
lahoamassa; kirveen jälki oli vetäytynyt homeeseen, ja polkuja tuskin
erotti enää pitkän ruohon alta.

Polkua myöten he lähestyivät puroa, joka juoksi saaren keskitse. Yhä
useampia todistuksia he saivat entisestä asutuksesta. Monin paikoin oli
peltotilkkuja, jotka vieläkin kasvoivat perunaa, sikuria, porkkanaa,
lanttua. Harbert riemuitsi ajatellessaan, kuinka hän ottaisi niitä
mukaansa Lincolnin saareen ja istuttaisi sinne.

-- Ellei täältä haaksirikkoista löydetäkään, virkkoi Pencroff, -- niin
ei maar täältä kuitenkaan tyhjin käsin palata.

-- Ei noita kasvimaita enää näy hoidetun vuosikausiin, arveli Gideon
Spilett.

-- Haaksirikkoinen on varmaankin lähtenyt täältä tiehensä...

-- Paperilappu on siis kirjoitettu jo vuosia sitten?

-- Epäilemättä.

-- Ja pulloko olisi niin pitkän ajan kuluttua ajautunut Lincolnin
rantaan?

-- Kummako se? Pencroff vastasi. -- Mutta ilta pimenee. Parasta on
lähteä yöksi laivaan; huomenna jatketaan.

He olivat jo kääntymäisillään takaisin, kun Harbert äkkiä huomattuaan
jotakin tummaa puitten välissä huudahti:

-- Mökki!

Kaikki kolme riensivät sitä kohti. Hämärissä erotti vielä, että se oli
rakennettu lankuista ja verhottu paksulla tervatulla kankaalla.

Ovi oli raollaan. Pencroff sysäsi sen jalallaan auki.

Mökki oli tyhjä.




Neljästoista luku

Mökki ulkoa ja sisältä. Muutamia kirjaimia. Etsintä. Kasveja ja
eläimiä. Harbert vaarassa. Lähtö. Myrsky. Järjen kipinä. Merkkivalo.


Ääneti he seisoivat kynnyksellä. Pencroff huusi ja luikkasi, mutta
vastausta ei kuulunut.

Pencroff iski tulta ja sytytti risun. Sen valossa he näkivät aution
tuvan, jonka perällä oli kömpelötekoinen uuni. Sen päällä oli kasa
kuivia risuja.

Seinustalla oli vuode, makuuvaatteet homeessa ja kellastuneet; sitä ei
ollut käytetty enää pitkiin aikoihin. Uunin nurkassa näkyi joku
ruostunut keittoastia, avonaisessa kaapissa joitakin merimiehen
vaatteita, homeessa nekin, pöydällä lautanen ja lusikka sekä Raamattu,
kosteuden syömä, toisessa nurkassa lapio, kuokka, kanki, kaksi
haulikkoa, joista toinen rikki, hyllyllä ruutipönttö, haulipussi ja
nallirasia. Kaikki esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa.

He päättivät olla yötä mökissä. Ovi suljettiin ja takkaan sytytettiin
tuli.

Pitkä oli tämä uneton yö. Nuori Harbert yksin nukkui pari tuntia.
Heillä oli kiire joutua tarkastamaan saarta joka paikasta. Pencroff oli
tehnyt sen johtopäätöksen, että haaksirikkoinen oli joutunut saarella
surman suuhun. Jos hänen olisi onnistunut lähteä pois, Pencroff arveli,
olisi hän varmaankin ottanut aseet ja tavarat mukaansa. Heidän
tehtävänsä oli löytää edes hänen ruumiinsa ja toimittaa se
kristillisesti hautaan.

Aamun valjettua ryhdyttiin tarkemmin tutkimaan mökkiä. Se oli
nähtävästi rakennettu laivan lankuista. Oli siis tapahtunut haaksirikko
ja ainakin yksi oli pelastunut rannalle. Hän oli sitten laivan
särkyneistä osista rakentanut mökin. Tähän otaksumaan saatiin vielä
selvä todistekin, eräässä ulkoseinän lankussa nähtiin osaksi jo
vaalenneet kirjaimet:

    BR TAN A

Laivan nimi oli siis ollut _Britannia_.

Mutta turhaan haeskeltiin haaksirikkoista. Jos hän oli kuollut, kuten
luultavaa oli, olivat pedot syöneet hänen ruumiinsa.

-- Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff
heidän levähtäessään puun juurella.

-- Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme
haaksirikkoisen kamppeet.

-- Vallan hyvin, merimies arveli, -- mutta meidän pitää koettaa saada
mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.

-- Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.

Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä
taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari
sikaa.

Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli
tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä
kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut,
kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua
huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.

Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett
rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla
Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen
olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.

Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä
tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas
vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä
riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei
se päässyt hievahtamaankaan.

-- Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.

-- En ole, en.

-- Jaa-a, jos se vain olisi iskenyt sinuun pienimmänkin haavan, tämä
paviaani...

-- Mutta eihän se ole apina! Harbert vastasi.

Pencroff ja reportteri katsahtivat silloin allansa makaavaan olentoon.

Se ei todellakaan ollut apina. Se oli ihminen! Mutta missä tilassa!
Villi sanan täydessä merkityksessä.

Tukka takussa, parta siivoamaton, polviin asti ulottuva; ruumis melkein
alasti, vain repaleita vyötäisillä; silmissä raivokas ilme; kädet
tavattoman suuret ja sormissa pitkät kynnet; iho ruskea kuin mahongin
pinta; jaloissa nahka karkea kuin sarveiskuori -- siinä tuo viheliäinen
olento, jota kuitenkin piti sanoa ihmiseksi.

-- Tämäkö nyt on se haaksirikkoinen? virkkoi Harbert.

-- Kaiketi, Gideon Spilett vastasi, -- mutta ei tuossa poloisessa enää
paljoakaan inhimillistä ole.

Reportteri o

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/41363