← catalogue

Sota

by Émile Zola · Finnish · Gutenberg #41294 · 1,053,679 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Sota
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sota

Author: Émile Zola


        
Release date: November 5, 2012 [eBook #41294]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/41294

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOTA ***

SOTA

Kirj.

Émile Zola


Suomennos.


Päivälehden Novellikokoelma.



Helsingissä,
Päivälehden kirjapainossa,
1892.






ENSIMMÄINEN OSA.




I.


Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista
Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat
peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen
elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat
vartiosoturit, -- heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä
kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.

He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan
ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään.
Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi
tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei
ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi
sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri
olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät
tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman
surumielisesti iltataivasta kohti.

Heitä oli noin 12,000 miestä -- kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla
oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli
marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä
Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea
edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella
ratsuväki-osastolla.

Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut
sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona.
Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin
toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia
rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon
onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse
tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti
odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä
levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee
taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen
raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä,
voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto
luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että
kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten
kohdalla.

Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää
ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan
pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.

Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä
kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli
menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä
tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana,
mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin,
jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.

Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan
sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon
Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase
olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään
vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on
täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa
vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!

Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut
henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, -- toiset, jotka jo olivat
puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja
äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja
sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.

Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain
olisi saanut vähän enemmän oppia.

Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi
sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat
hänen osastoonsa:

-- Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.

Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.

-- Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti ... kuule, sinä
siinä, tule puhaltamaan!

Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät
päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.

Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta -- Chouteau ja Pache --,
joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä
toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan
Lapoullen pullistuneille poskille.

Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää
hauskaa -- silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.

Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään,
Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään
noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot
koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät,
joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs
reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja
ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet
kotona perheen keskuudessa.

Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:

-- Taitaisi olla aika erota, -- nyt on iltahuuto ja jos luutnantti
näkee teidät...

Maurice keskeytti hänet:

-- Ei tarvitse mennä, Weiss.

Ja sanoi korpraalille lyhyesti:

-- Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee
hänet.

Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli
suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja
pistettiin -- kun sattui ennestään överstin tuntemaan -- heti 106
rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella
tuota sivistymätöntä...

-- Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.

Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut
totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.

Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat,
kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, -- hän
astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän
takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli
majoitettu.

Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli
kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona.
Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali -- Bourgain-Desfeuilles --
talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot
tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli
hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.

Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka
hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat
tietoja suuresta taistelusta -- aamusta varhain kulkivat kaikki
odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki _on_ lähellä.

Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?

Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin
varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.

Kerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli
hiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin
tutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska
hänellä oli sellainen kiire.

Weiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré
Fouchardin kanssa.

Yhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja
päristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet
sitä huomaavan.

Mauricen isoisä oli "suuren armeijan" soturiurhoja, hänen isänsä ei
ollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon
ylöskantomiehen virkaan.

Talonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun
hän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli
mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, -- huimaa elämää elettyään; nyt hän
sai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt.
Hän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun
perhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä
tutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa
hänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut
toimeliaan ja kelpo miehen. Tämä -- Weiss -- oli elsassilainen
Mülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä
suuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli
verkatehtaita Sedanissa.

Ja Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli,
kärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja
innokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään.
Hän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka
pieni ja hieno, -- lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää
tuimiltakin.

Weiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään
jotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän
käyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli
hänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat
lapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse
oli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva
Delaherchen tuttavia.

-- Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran,
sillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. -- Sano hänelle, että on
vaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.

Silmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko
tuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.

-- Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja
kerron, että näin sinut ja että voit hyvin.

Eno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja
ansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran
Sedanista, Rémillyn mäkiseudussa.

Nyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu
maankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän
oli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja
hänet oli ajettu ulos leiristä.

Niin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta
pitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin
huuto.

-- Honoré, katso tuota... Juuri kuin se "preussilainen", -- tiedäthän,
se Goliath!

Tykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen.
Goliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt
riitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, --
koko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän
vieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä.
Mutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.

-- Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, -- toisten
puolella. -- Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!...

Hän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa
arveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen
iltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen
puiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.

-- Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde.
Hyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!

Hän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle,
jossa reservitykistö oli -- lähettämättä tervehdystä isälleen,
mainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.

Jälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona
puhallettiin huuto, -- toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin
kaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti
kaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän
oli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka
merkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.

Nyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret,
sumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja
sotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla
äänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi
huuto.

-- Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.

Ei kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota
Lapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan
ja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.

-- No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata
huutoon!

Lapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys,
ja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan
nauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi
hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei
ruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi
mukavammin makaamaan.

Virkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen
päässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut
poissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka
yhä jutteli Mauricen kanssa:

-- Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?

-- Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan
ilmoittaa.

Rochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta
kävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret
olivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen
päähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin
epäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut
synkkiin ajatuksiin.

Maurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä
kansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle
sitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani
sivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole
yhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin
taistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa
elämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja
hän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta
sotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää
vihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso
ehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi.
Kahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä
sanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.

Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan
Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja
kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei
tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä
oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä
paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli
vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä,
miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen:
Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan
korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi
tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili
kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut.
Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?

Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten
tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän
saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki
haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus,
ja harjotukset...! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän
vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.

Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen
mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000
miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää
varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla
loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan
huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin
rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten
hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden
preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella
tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin,
muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista
Berliiniin! --

Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs
osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui
määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki
epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen
ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti
tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä
tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot,
joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei
ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa
eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata
käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä
puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin;
eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000
kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.

Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he
olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, -- miksi eivät voineet marssia
eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan
kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän.
Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen
todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan
tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä
armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja
Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000
miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat
toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä
tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin
huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki
olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään,
väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon,
joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta
tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, -- odotusajan epävarmuudessa
ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!

Yhtäkkiä -- kolmantena päivänä elokuuta -- tuli sanoma voitosta
Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava
voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli
tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja
keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan
taistelutantereelta, oli päivän sankari!

Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja
jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut
väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen
pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli
kostettava, -- niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy
päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen
onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut
seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla
on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin
Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut,
jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.

Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:

-- Niin, -- siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä
löylyyttäneet!

Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään.
Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan
pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset
torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka
silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli
vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni
tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja
odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa
sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, -- paksu
savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa
ensimmäisten tähtien eteen.

-- Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, -- Jumala suokoon, että
niin olisi.

Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja
luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat
lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.

-- Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko,
että me voisimme joutua tappiolle?

Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä
Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:

-- Tappiolle, -- taivas varjelkoon!... Tiedäthän että minä olen
syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814;
ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua
mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän
mukaanne!... Tappiolle, -- ei, ei -- sitä en tahdo uskoa!

Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla
liikkeellä.

-- Mutta, -- mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä... Minä
tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; -- olen matkustellut ympäri
toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät
näe... Sota Preussiä vastaan, -- sitä me emme vastusta, päinvastoin;
olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta
jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin
pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, -- meillä on
jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat
yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän
kopeita preussiläisiä... Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja
hyväluontoisia ihmisiä, -- mutta kahden viimeisen viikon kuluessa
olemme olleet pakahtumaisillamme, -- sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa
ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset
ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet,
katkoneet sähkölennätinlangat, -- eikä kukaan ole pannut tikkuakaan
heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa
liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja
on uhattu; -- ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa
ohikulkevilta upseereilta -- kohottavat he vain olkapäitään: turhia
luuloja, -- konnankoukkuja -- vihollinen -- aa, hän on kaukana! --
Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka
minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla
kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?

Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen
kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.

-- Niin, -- ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja
pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän
ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten... Muistatko sinä,
Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä
Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; --
ja Günther on perinpohjin preussiläinen; -- vihaa koko sielustaan
Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin,
toissa vuonna, sanoi hän minulle -- ooh -- minä muistan vielä hänen
karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, -- niin, te saatte
selkäänne!

Nyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, -- vihan vimmassa. Hän oli
viidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri
kyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea,
harmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan:

-- Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!

Riitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin
oli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja
epäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että
vihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he
muuten olisivat tänne lähteneet?

-- Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan
tarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä -- päinvastoin, --
minä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä,
niin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä ... ja, kuulkaapas ...
saksalaiset...

Hän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi;
puhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut
Sadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui,
innostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti
yksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin
tottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä
loistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä
kunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti
nuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas
eteenpäin ei koskaan pettänyt.

Ja tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.

Keisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, -- vapaudentunne
ja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; -- nyt se oli
herännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina
kukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen
himoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti
urhoollinen kyllä; -- se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa
voittamistaan laakereista, -- mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut
Afrikan sodissa; -- oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa
mitään uutta järjestelmää, -- ja päälliköt sitten -- useimmat
keskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä,
sitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä,
tuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren
vastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki
kulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä
ja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.

Rochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin
ilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta,
että purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun
tavoittelemaan kiinni korvia.

-- Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla
hullutuksilla?... Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa
kaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko
tuollaista minulle, -- joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.

Ja hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa,
isän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi
kahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi,
luutnantiksi Solferinon jälkeen; -- viisitoista vuotta hän oli
osottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä --
hänellä oli liian vähän tietoja.

-- Te, -- mies hyvä, joka olette niin viisas, -- te ette tiedä tätä.
Niin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, -- silloin minä olin juuri
täyttänyt yhdeksäntoista, -- siellä me 123 miestä pidimme puoliamme
12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, -- Mascaran,
Biskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; -- jos olisitte
siellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin
jänikset heti kuu meidät näkivät... Ja Sevastopolissa! -- Se ei ollut
leikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja
kylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt
lopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! -- Noo, -- me kumminkin
voitolla olimme. Solferinon tappelussa -- ette te taitanut sielläkään
olla? -- noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, -- siellä
oli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän
päivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset
housuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen
oli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!

Luutnantti nauroi taas, vanha ranskalainen iloisuus puhkesi esille
voiton riemussa. Se oli satu ranskalaisesta sotamiehestä, joka kulki
ympäri maailman tyttöneen ja pikarineen ja valloitti koko maan iloista
laulua laulaen. Korpraali ja neljä miestä hätyyttivät lukemattomia
laumoja.

-- Ranska... Tappio ... preussiläisetkö, senkin riiviöt, antasivat
_meille_ selkään!

Hän meni lähemmä Weissiä, tarttui hänen kaulukseensa. Koko tuo korkea
Don Quichoteolento ilmaisi sanomatonta halveksimista vihollista
kohtaan, olipa vihollinen kuka tahansa ja missä tahansa.

-- Kulkaapas nyt, hyvä herra! ... jos he uskaltavat näyttäytyä, ne
preussiläiskoirat nimittäin, niin me olemme niitä miehiä, että
kyyditsemme heidät kotiin parilla kelpo potkulla, -- en sano mille
kohti! -- ja ihan Berliinin portille!

Hän ojensi kätensä uhkamielisesti kuin lapsi, jolla on viattomuuden
varma luottamus ja järkähtämätön usko.

-- Niin se on eikä muuksi muutu!

Weiss oli hyvin hämmästynyt, hän selitti kiiresti, että hän mielellään
tahtoi uskoa luutnanttia. Maurice, joka ei uskaltanut vastustaa
päällysmiestään, nauroi myöntävästi; se saakelin poika, -- jota hän
muuten piti ihan sikana -- osasi kuitenkin saada sydämmen lämpiämään.
Rochasin puhuessa nyökäytteli Jean myöntävästi päätään. Hänkin oli
ollut Solferinossa mukana silloin kun niin kovasti satoi. Luutnantti
osasi puhua, totta totisesti. Jos kaikki esimiehet puhuisivat sillä
lailla, ei suuresti välitettäisi villavaatteista ja padoista.

Yö oli aikoja tullut, ja Rochas yhä viittoili puolipimeässä. Hän oli
nykyisin tavaillut läpi Napoleonin historian, jonka oli kerran löytänyt
kuljeksivalta viisunkauppiaalta. Ja nyt hän ei malttanut olla vaiti,
nyt täytyi hänen ladella viisauttaan noille nuorille ihmisille.

-- Itävalta saa selkäänsä Castiglionessa, Marengossa, Wagramissa!
Preussi Eylaun, Jenan, Lützenin luona, Venäjä Friedlandissa,
Smolenskissa, Moskovassa! Espanja, Englanti! Selkäänsä saavat kaikki!
Koko maailma saa selkäänsä, -- pitkittäin ja poikittain, ylhäältä
alapäähän! ... ja nyt annettaisiin meitä selkään! Olisiko siis maailma
kääntynyt nurin narin?

Hän oikasihe, nosti käsivartensa pystyyn kuin lipputangon.

-- Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, -- me odotamme tietoja! vaan minä
voin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme
opettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet
ne säpäleiksi!

Silloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai
lieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko
leirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho
saada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea
kirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.

Kello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten
kajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen
toitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi
lämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän
kyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin
luo.

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; -- joka mies
heräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka
Mac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja
25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli
karkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa
nojaan.

-- Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi
Weissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.

-- Kuuletteko, -- me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, --
en sano minne!

Neljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että
sotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi
jumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti
raskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli
usein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin,
jossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin
tuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja
kertonut -- niin että valahti vesi suuhun -- Lapoullelle, että huomenna
saadaan lintupaistia; -- nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun;
Preussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean
aivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin
herran puhe kierteli hänen päässään; -- eikä vierustoverikaan näkynyt
saavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice
vähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle.
Sivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen
vihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen
kipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä
pieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä
oli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa
ilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin
askeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen;
häntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä
vaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli
kuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana...

Ja tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin
sen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut
nimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä
teltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon;
joskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä,
pakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön
pimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota.
Leirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; -- valo
lankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta,
ikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko
se ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja
jonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti
kipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja
Lapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun
leimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos
ja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä
katseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman
askeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän
edessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa.
Mitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului
kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei
ollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia
tiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet;
sanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden
kopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota
seurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? -- Jäädyttävä
tuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja
ahdistavassa pelossa.

Ja nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti
kulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri
Bouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi
kuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.

-- Se on Baselista ... ensimmäinen divisioona hajallaan ... kakstoista
tuntia kestänyt taistelu ... koko armeija peräytyy.

Översti pysähtyi, kutsui erästä haamua, joka riensi hänen luokseen,
kevyesti, sievästi, säntillisesti.

-- Tekö se olette, Beaudoin?

-- Niin, hra översti!

-- Aa, -- rakas ystävä! Mac-Mahon on lyöty Fröschwillerin luona, Frossard
Spichernissä ja de Failly puristettu niiden väliin ... Fröschwillerin
luona, -- yksi ainoa osasto kokonaista armeijaa vastassa ... urhouden
sankaria! Ja kaikki mennyttä, tappio, mieletön pelko vallalla, --
Ranska avoinna viholliselle...!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; ei voinut enää kuulla, mitä hän
puhui, kolme herraa katosi kuin varjot yön pimeyteen.

Maurice hyppäsi ylös, koko ruumiinsa vapisi.

-- Armias Jumala!

Muuta hän ei voinut sanoa. Kuolema sydämmessä ähkyi Jean:

-- Niinkö piti käydä... Hän oli sittenkin oikeassa, teidän lankonne,
hän sanoi, että preussiläiset ovat väkevämmät.

Maurice raivostui; hän olisi voinut kuristaa Jeanin. Ovatko
preussiläiset väkevämmät? Tämä ajatus loukkasi syvästi hänen
ylpeyttään. Mutta talonpoikaispoika pitkitti levollisesti ja vakavasti:

-- Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua
aseita, jos selkäänsä saa... Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä
muutakaan voisi tehdä.

Heidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli
vaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain
onnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.

Kun hän -- suurella vaivalla -- vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen
kasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin
kymmenen kertaa hän toisti:

-- Lyöty! -- lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? -- Minkätähden? Lyöty?

Yö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.

Idässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä
koitti nukkuvan leirin yli; -- saattoi jo eroittaa eräässä teltoista
Loubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja
kuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin
reunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran
kohdalla.




II.


Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän
kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden
yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa
kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti
ihanassa juhlavalaistuksessa.

Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet
hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin
kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt
Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia,
hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; -- itse hän oli lähtenyt
mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään
koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti
nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan
Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi,
sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman
teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, --
koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka
suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että
hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt
Pachea.

-- Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia
vuotuista palkkaa Herralta! -- Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen
pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä
hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän
ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä
kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki
puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat
leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.

Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui
iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi
puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä
ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei
ollut syytä valittaa!

-- Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.

-- Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä
laitan teille sopan, joka maittaa!

Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille
mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa
Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.

-- Noo, -- tuo nyt tänne samppanja, -- ja etkö sinä jo joudu tryffeliä
hakemaan, kollo!

Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän
mölisi:

-- Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?

-- Minkä kanan?

-- Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla... Lupasinhan
sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne
toi!

Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan,
osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen
käteensä ja katseli sitä joka puolelta.

-- Noo, -- siinä näet, -- on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt
joutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula,
-- naa, -- ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!

Ja saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian
saavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.

-- Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, -- vai et sinä sitä tietänyt; --
mutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin
sanoa minulle, oliko se kypsä.

Komppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo
lipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, -- aina hän keksii jotain hauskaa!
Ja kun valkea alkoi oikein leimuta, -- kun padasta kuului sihisevää
ääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös
ja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi
nälkäisiä vastaan, -- sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti
eilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa,
unohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän
sentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat,
sotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat
vieläkin.

Kello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus.
Upseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli
saanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.

-- Soo, -- alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.

-- Mutta ruoka, hra luutnantti!

-- Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!

Gaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi.
Soo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä
hyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi
kuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, --
mutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja.
Chouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi
kiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin
annettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä
sanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä
olkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,

Teltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat
aseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka
jo olivat sammumaisillaan.

Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli
päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot -- jotka nyt
olivat kolmen päivän vanhoja -- olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma
kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin,
että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja
alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä
hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä
kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että
tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä
etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin
päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän
aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.

Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he
pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat
haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt
Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä
mittaa mokomaa "kilpajuoksua".

Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä
levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he
olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin
jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat
vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten
hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko
kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen
näköisinä. Mitä?

Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt
takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!

Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä
vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi
heitä ajanut takaa.

Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska
ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu
äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä,
luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan;
huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille,
talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä
riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.

Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman
tulvan takana, joka sulki heiltä tien.

Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa
ja kivääri jalalla, alkoi napista.

-- Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.

-- Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän,
jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.

He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa
humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he
olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.

Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.

-- Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden
marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme
eilisaamusta asti... On totta tosiaan aika sotaretki... Tässä seistään
ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä
lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.

Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi
myöntää, että hän oli oikeassa.

Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin
täytyi tässä seista mulkoilemassa?

Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja,
jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet
ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä
ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen
lauma jäniksiä!

Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta
ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja
säntillisenä.

-- Hiljaa rivissä!

Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea,
joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt
ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta
on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan
päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.

Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä
liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi
kauhea tungos.

Monta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin
huimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että
miesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä
ratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, _tahtoi_ päästä eteenpäin
ja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.

Tunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka
suurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi
vaivata itseään perässä pysymään.

Jeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon.
Koko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä,
ainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi,
kaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin
olivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi.
Aurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin
tottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas
kuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä
seisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan,
huoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä
pyörtymyksestä.

-- Hän teki oikein, mutisi Chouteau.

Mutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta;
vähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja
sitten ei Chouteau enää malttanut olla.

-- Hiiteen kaikki tyyni!

Vai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa!
Olivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet
seurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin,
Pache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin
varovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden
sattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun
Jean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.

-- Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!

Mutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä
melkein ajaen edellään kapealla tiellä.

-- Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!

Nämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.

Tuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät
he ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän
kiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia
kasvoihin.

-- Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, -- hän näki, ettei sillä
hetkellä voinut mitään toimittaa -- se asia kyllä iltasella korjaantuu.

Mauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän
ei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää
voimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut
sen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä
olalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta
ruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli
saattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä
vastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset
heräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut
itkeä häpeästä.

Kaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki "sen toisen"
syyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka
saattoi joskus tehdä vaikka mitä.

Ja siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa
helteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään
kuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli
tappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja
ukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko
oli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää
saattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu,
mitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.

-- Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen
katupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän
piti matkustaa Berliiniin!

Berliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon
huuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi;
nyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!

-- Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja
muutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia
edestakasin! --

Viitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi,
hän sanoi:

-- Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika
petosta!... Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka
rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!

-- Noo, -- entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt
koko roskasta; -- olisin lähtenyt kotiin ... se vasta onnettomuus
on ... tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen
per...!

Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.

-- Helvettiin koko kone!

Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon
se jäi makaamaan kuin kuollut.

Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka
kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.

Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat
nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta
tappiosta.

He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan;
muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat
nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää
voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin
rensselikin, sitten siitä pääsi.

Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on
hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää
jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.

Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa
ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin
näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta
Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan
velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi
hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.

-- Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan
löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit
ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla
toveriaan parempi!

Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän
kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma,
hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan
kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, -- hän ei
ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen
ympärillään.

-- Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. -- Te olette oikeassa.

Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli
moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki
mitä Mauricella oli mielessä.

Hän hyökkäsi lähelle.

-- Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.

Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka
muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja
käskevällä äänellä.

Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he
seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.

-- Otatteko pyssynne siitä, -- vai tahdotteko saada minun kanssani
tekemistä.

Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan
sanomattoman halveksivalla äänenpainolla:

-- Moukka!

-- Niin juuri, -- minä olen vain moukka ja te hieno herra! -- Ja siksi
te olette sika, -- kuuletteko, -- aika sika, -- ja minä uskallan sanoa
sen teille vasten silmiänne.

Miehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali
jatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:

-- Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me
muut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä
esimerkki, koska te olette niin viisaita... Otatteko nyt pyssynne
tuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.

Maurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta
vihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen
niinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen
tähden että hänen oli täytynyt antautua.

Aa, -- sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi
häntä -- juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen
oikeassa.

Ja kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja,
niin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, -- niin
näki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus
_täytyy_ musertaa Jeanin pääkallo.

Vaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että
siivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät
suutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret
kupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan
hämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa
tekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä,
joutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut
kantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin
toistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja
joutilaita, -- ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja
ovet visusti.

Mutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden,
Etäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi
liikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä,
tunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan
yli peltomaalle.

Se kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja
täydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti,
upseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien
edessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä
toisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä
patteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui
komeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka
oli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko,
kulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat
kaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat
parin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja
konstaapelin yhteen.

Maurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen
mielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja
etulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin
hoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat
sitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa
tottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti
Honorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, -- ja sitten hänen
hämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta
patteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja
viimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien
käänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja
hevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.

-- Kyllä, -- ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja
vaunut! selitti Loubet.

Kun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä.
Ja yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla
kintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon
ensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan
ja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet
olivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että
tuskin jaksoivat pysyä pystyssä.

Kello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin,
toiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se
pitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin
tien vieruksia.

Niin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta.
Hän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin
juttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin
huolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki
tallella.

Heti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun
ja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset
kasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat
silmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.

-- Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta
esimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava
esimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.

Ja luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään
ja sanoi:

-- Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa
ehkä... Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten ... kenraali! Hän on
patriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään ... minä --
ei -- en minä voi ryhtyä tähän asiaan. -- Se on kauheata!

Ja kapteeni uudisti

-- Kauheata!... Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!

Poismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka
seisoi lähellä toisia, pauhaavan:

-- Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun
kahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa
miehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo
lähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät
sellaiseen leikkiin.

Kaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet
niin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit
tiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat
päivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.

Kello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään
kun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin
Belfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset
etempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa
virkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa,
joka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä
marssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät
järjestyksessä.

Tänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.

Maisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin
he saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas
ahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän
maiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli,
joka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he
kehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli
arvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis
tullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan
pauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta,
joka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta
kuului itkua ja valitusta.

Maurice marssi eteenpäin kuin unissakävijä, jalat verissä, ja
nääntymäisillään kiväärin ja rensselin painosta. Hänen ajatuksensa
olivat pysähtyneet, kaikki mitä hän näki, olivat hänestä kauheita
kummituksia; hän ei kuullut enää kumppaniensa askeleita ympärillään,
tunsi vain, että Jean kulki hänen rinnallaan yhtä väsyneenä ja yhtä
epätoivoisena uin hänkin.

Surkeata surkeampaa oli vaeltaa kylien läpi. Sydäntä vihloi kun katseli
sitä kurjuutta, joka niissä vallitsi. Niin pian kun he huomasivat
sotajoukot, jotka uupuneina laahusivat eteenpäin, koettivat he kaikin
voimin jouduttaa lähtöään. Neljätoista päivää takaperin oli kaikkialla
ollut niin rauhallista, hymyillen oli Elsass ajatellut sotaa, --
olivathan kaikki varmoja voitosta, varmoja, että Saksa tulisi olemaan
taistelutantereena. Ja nyt tunkikin vihollinen Ranskanmaahan, levisi
kaikkialle, heidän ylitsensä, heidän pelloilleen, tuli kuin rajuilma
kauhealla raesateella, joka voi hävittää parissa tunnissa koko seudun.

Talojen edessä laittoivat miehet sanomattomassa sekasorrossa kuormia,
syytivät irtaimistoaan sellaisella hädällä rattaille, että enin osa
särkyi ja ruhjoutui. Naiset heittelivät ikkunoista tyynyjä ja patjoja.
Kätkyt, johon lapsikin oli unohtua, köytettiin kuorman päälle pöytien
ja tuolinjalkojen väliin. Toisten kuormavaunujen taakse oli isoisä
köysillä sidottu kuin elävä vaatekaappi, jota lähdettiin kuljettamaan.
Ja sitten ne, joilla ei ollut ajopeliä eikä hevosia. He saivat tyytyä
käsikärryihin; muutamilla oli nyytti kainalossa. Toiset olivat vain
tulleet pelastaneeksi seinäkellon, jota painoivat rintaansa tuskassa ja
hämmingissä. Kaikkia ei voitu saada mukaan, seinienvierissä ja
pihamailla makasi huonekaluja ja suuria vaatemyttyjä. Muutamissa kohden
olivat ikkunat ja ovet suljetut ja lukitut, niin että talot näyttivät
kuin niistä olisi kuollut joka sielu, mutta useimmat sen unhottivat
kiireessään ja hädässään ja jättivät kaikki selki selälleen. Ja
kaikista surkeimmilta näyttivät nuo tyhjät suojat autioissa taloissa,
ne muistuttivat elävästi vihollisen valloittamaa kylää, josta pelko ja
kauhu on ajanut asukkaat tiehensä, josta yksin kissatkin ovat paenneet
lähestyvän maanvaivan edessä.

Joka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja
hämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli
tungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja
voivotusta.

Kuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä
vallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät
pakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi
kävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa
linnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman
jälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden
taakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista
oli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.

Moni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja
moni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan.
Joka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan
taakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois
sen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon
myrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän
kiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit,
pakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa,
lehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet
ulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja
harjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin
ennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien
barbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin
kalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen
uskaltaisi heidän luo.

Ja liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja
ammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja
jalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein
pysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.

Eräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi
painui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli
yksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa.
Omistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi
juurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan,
masentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua.
Nuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen
hameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.

Mutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti,
pitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa
tukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien
teräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin
rajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin,
siinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua;
hän änkytti:

-- Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!

Yhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja
ylenkatseensa.

Ja nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja
katsoivat muuanne.

-- Pelkurimaiset koirat, -- ryövärit, -- roistot!

Äkkiä hän oikasi itsensä, kohotti suurenmoisella traagillisella
liikkeellä laihat kätensä ja huusi viitaten idästä länteen:

-- Katsokaa, katsokaa taaksenne! Tuolla virtaa Rein, eikä tuolla!
Kääntykää katsomaan taaksenne, te koirat, pelkurit koirat!

He marssivat yhä eteenpäin. Maurice katsahti Jeaniin ja tämän silmät
täyttyivät vähitellen kyyneleistä. Se koski häneen ja hänen kurjuutensa
lisääntyi ajatellessa, että nämä talonpojatkin kärsivät ylenkatseesta,
jota eivät olleet ansainneet ja jota heidän kumminkin täytyi sietää.
Hänen pakottavassa päärukassaan eivät ajatukset enää pysyneet koossa,
kaikki meni sekasin; jälestäpäin hän ei koskaan voinut juohtaa
mieleensä, miten oli kestänyt loppumatkan ja mitä sillä oli tapahtunut.

Koko päivän oli seitsemäs osasto ollut tiellä, kuuden peninkulman
matkalla Dannemariesta Belfortiin; -- oli jo myöhäinen, yö oli tulossa,
kun joukot vihdoinkin saivat kuntoon leiritulensa linnoituksen muurin
juurella, juuri samalla paikalla, jonka olivat neljä päivää sitten
jättäneet.

Pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta tahtoivat sotamiehet saada tulta
ja jotain keitetyksi. Sillä siitä pitäin kun olivat samalta paikalta
lähteneet, eivät he olleet maistaneet lämmintä ruokaa. Ja pian he
istuivat nuotioidensa ympärillä nenät lähellä keittokattiloita, kun
ihmeellinen huhu levisi leirissä ja herätti suurinta kummastusta: kaksi
sähkösanomaa oli tullut päälletysten, -- preussiläiset eivät olleet
menneet Reinin yli Markarlsheimin luona, -- Huninguessa ei löytynyt
ainoatakaan vihollista. Koko juttu lauttasillasta ja sähkövalosta,
leiritulista y.m. olivat pelkkiä näkyjä, Schlestadtin voudin
keksinnöitä. Ja tuo niin suureksi huudettu schwartzwaldilainen
armeijaosasto, joka oli pannut koko Elsassin tärisemään, supistui
vähäiseksi würtembergiläiseksi joukoksi -- kaksi pataljoonaa ja yksi
eskadroona --, joka oli mainioilla liikkeillään, marsseillaan ja
kaikkialla läsnäolollaan säikähdyttänyt väestöä ja saanut siihen
uskoon, että heitä oli 30-40,000 miestä.

Ja samana aamuna he olivat ajatelleet räjähyttää ilmaan tunnelin
Dannemarien luona! Kyllä olivat herkkäuskoisia houkkoja! Mielettömin
pelko oli hävittänyt hedelmällistä maata kymmenen peninkulman alalla ja
karkoittanut asukkaat heidän kodeistaan. Ja sotamiehet raivostuivat ja
lausuivat katkeroita sanoja muistellessaan kaikkea sitä kurjuutta, jota
olivat marssillaan nähneet.

-- Ei, totta vieköön, melusi Loubet suu täynnä ja heilutti lusikkaansa,
-- mitähän tästä lopuksi tullee? Vihollisen perässäkö me nyt olemme
juosseet? Kuusi peninkulmaa sinne ja kuusi takasin eikä ainoatakaan
päätä, jonka otsaluun olisi saanut musertaa! Ja kaikki vain siksi, että
saisimme juoksennella jäniksinä paikasta toiseen.

Chouteau raapi kupin pohjaa niin että karina kävi, jyrisi vihasta ja
sadatteli päälliköitä nimiä mainitsematta.

-- Aika roistojoukkoa, aika elukoita! Semmoisia pässinpäitä! Kyllä
meillä onkin ollut onni saada koko poikia käsiimme! Koska he tällä
tavoin luimivat pakoon häntä koipien välissä _ennen_ kun ovat
nähneet vihollisen, niin jumala varjelkoon, miten silloin käy kun kelpo
sotajoukko seisoo vastassa!

He olivat viskanneet halkosylyyksen nuotioon, ilman aikojaan huvikseen,
ja Loubet, joka parhaallaan lämmitteli sääriään hyvin tyytyväisen
näköisenä, remahti suureen nauruun, kun Jean, joka alussa ei ollut
kuulevinaan heidän puhettaan, tarttui asiaan.

-- Noo, pitäkää nyt suunne pienemmällä! -- Jos joku sattuisi kuulemaan,
niin taitaisipa tuo puhe pian käydä nahallenne!

Jeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan
päällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu
vartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau
yhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:

-- Soo, -- nyt riittää!... Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä
hänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.

Maurice istui erikseen, hän katseli maahan.

Oo, -- armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet
kun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa
puhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; -- mikä on oleva
sellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä,
-- sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen
Belfortin muurien juurella, -- eivät olleet nähneet ainoatakaan
preussiläistä, -- ja olivat kuitenkin voitetut!

Seuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja
pelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay
heidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He
kaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään
tietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä
tapahtui Metzin luona?

Uskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita
Pariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla
ilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt
määräyksiä, -- mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin,
12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka
saapui Italiasta, yhtyi siihen, -- mutta sittenkään ei heitä ollut
vielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin
luona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli
saattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta
sotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä
syntyi iloa ja riemua, -- ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista
odotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen
arveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, --
muutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen
kysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä
Schwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.

Aikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja
sullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se
vaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat
niin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi.
Muonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä,
ruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, -- ja olivat
luonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia
lauluja.

Juna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin
piipunsavua; -- ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului
noitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan
ja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät
miehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.

-- No so ... tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen,
-- kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei
Bismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!

Toiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes
tietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat
kuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat
tuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi
suuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta
veturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja
ulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota
kuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna
viivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan
rouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille,
jotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa
kuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.

Chaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin.
Tykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he
kumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:

-- Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!

Se oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.

Keskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:

-- Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!

-- Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää
kun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin
_heidän_ roskajuttujensa tähden.

Ja Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä
pääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli
jaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja
yhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa
vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti
kumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan
saakulinmoisen sankarin.

-- Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan... Jos
Badinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät
toistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa
toisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, -- ei heidän tarvitse ajaa
satoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me
annamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla
hakatuksi mäsäksi ja moskaksi.

Koko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei
tietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin
pystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi
vakuutuksella:

-- Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, -- niin me teemme ja
olemme yhtä hyviä ystäviä.

Mutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:

-- Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt
tappelemasta, eikö ole?... Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä
istut?

-- Minäkö? vastasi Pache ällistyen, -- elä luule, että minä täällä olen
huvikseni ... mutta ... poliisit ... santarmit.

-- Santarmit, -- roskaa! -- Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö,
mitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun
ne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, -- -- niin pitäisi meidän
lähteä tiehemme -- niin, -- aivan levollisesti lähteä tiehemme -- ja
jättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen
pöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten
voisivat!

Joka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti
ylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa
virrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä
seurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan
ja sitten päällysmiesten petoksesta, -- sillä tunnettuahan oli, että
joka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan
viholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet,
olivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen
mainittuun puolueeseen -- paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä
köyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat
kuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja
päälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän
matkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.

Ja Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen,
joka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti
hänen mielipiteitään, -- hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja
tuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.

Korpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä
sanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut
hupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

-- Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät.
Siansorkat -- kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän
jalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme
saaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta... Ne me
heitämme -- hih -- peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä...
Kuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me
ottasimme kerran -- hyvän tilaisuuden sattuessa -- ja paiskaisimme
vähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain... Mitäs sanotte?... Ainakin he
silloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin
sotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen
nuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!

Veri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, -- hän tuskin näki, hän oli
tukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa
herätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea
liikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin
tuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.

-- Tukitko suusi, sen aasi! -- Nyt minä olen jo tarpeeksi asti
kuunnellut sinun porinatasi ja vahinko on ettei täällä ole yhtään
upseeria läsnä enkä minä nyt voi saada sinua arestiinkaan. Sillä se
olisi koko rykmentille hyvä työ, jos saisi pois semmoisen konnan kuin
sinä olet... Mutta kuule nyt mitä minä sanon ja pane korvasi taakse,
että jos täällä vain syntyy vähänkään rähinää niin sinä saat minun
kanssani tekemistä. Tässä ei enää puhukaan korpraali, vaan kunnon mies,
joka ei enää rupea sinua kuuntelemaan ja joka kyllä saa sinun suusi
tukituksi, ymmärrätkö? -- Tuollainen lurjus, joka ei tahdo taistella,
ja kylvää pahuutta toisiin! Uskalla sinä vielä tuoda esille niitä
pirullisia viisauksiasi, niin saat tuntea, mistä minä olen kotoisin.

Ja heti oli Jean rohkealla käytöksellään vetänyt melkein kaikki miehet
puolelleen. Chouteau änkytti ja koki päästä etemmäksi Jeanin
vaarallisista nyrkeistä.

-- Ja minä olen halukas puhaltamaan Badinguetin yhtä kauvas kuin
sinäkin, jos tietää tahdot... Politiikasta ja tasavallasta ja
keisarikunnasta ja muusta sellaisesta en _minä_ tiedä mitään,
minulla ei ole ollut aikaa niihin sekaantua, mutta ennen ja nyt ja aina
minä tahdon puoltaa järjestystä ja hyvää sopua... Noo, se on
luonnollista, ettei meitä iloita lähteä sotaan. Mutta ne roistot, jotka
tulevat tänne miehiä yllyttelemään, ne ovat ammuttavat niinkuin koirat,
sillä meillä on kyllin tekemistä, että voisimme jotakuinkin
kelvollisesti käyttäytyä. Kuulkaa, toverit, olettehan te yksimielisiä
minun kanssani siitä, että seisoman meidän pitää, ja kun kuulette
preussiläisten tulleen maahan, niin voitteko sitä kärsiä, ja
tahdottehan olla mukana ajamassa niitä suorinta tietä pois?

Nopeudella, joka on omituinen rahvaan mielenmuutoksille, kallistuivat
heti taas kaikki korpraalin puolelle ja hän vannoi vieläkin kerran
halkasevansa kallon jokaiselta, joka kehtaa puhua, ettei hän muka tahdo
tapella.

Eläköön korpraali, -- niin, -- nyt olivat kaikki halukkaita antamaan
Bismarckille kyytiä!

Ja mieltymyshuutojen vielä kaikuessa kääntyi Jean kohteliaasti
Mauriceen, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan muuhun joukkoon, ja
sanoi:

-- Te ette suinkaan voi olla yhtä mieltä näiden lurjusten kanssa, --
sillä emmehän me vielä ole hukassa ja minä luulen, ettei sekään päivä
ole kaukana kun me taivutamme preussiläisten niskan!

Mauricesta tuntui niinkuin olisi hänen sydämmeensä tunkenut lämmin
auringon säde. Ja hän tuli hämilleen ja nöyräksi. Miten? Olihan tuo
talonpoika rehellinen, kelpo mies. Ja hänen mieleensä juolahti miten
katkerasti hän oli vihannut Jeania sinä päivänä, jolloin hän
epätoivoissaan heitti kiväärinsä maahan; mutta hän muisti senkin, miten
syvän vaikutuksen se häneen teki kun näki suurten vesikarpaloiden
juoksevan korpraalin silmistä silloin kun se vanha isoäiti häpäsi ohi
kulkevia sotamiehiä ja näytti missä päin Reinvirta juoksee. Yhdessä
kärsityt tuskat ja vaivatko ne olivat sulattaneet kaiken hänen vihansa?
Hän, bonapartilaisen poika, olikin oikeastaan aina pitänyt tasavaltaa
mahdottomuutena; hän oli pohjaltaan taipuvainen pitämään keisarin
puolta, ja sodat olivat hänestä suorastaan kansojen elämänehto.

Ja äkkiä heräsi hänessä taas toivo, -- hänhän oli niin herkkämielinen
-- ja sama voiton varmuus, joka kerran, houkutteli hänet rupeamaan
vapaaehtoiseksi, se täytti taasen hänen rintansa.

-- Niin kyllä, korpraali, vastasi hän iloisesti ja luottamuksella,
kyllä me vielä taivutamme preussiläiset!

Juna kiiti, kiiti yhä vieden ihmislastiaan ja piipun savun täyttämistä,
ummehtuneista vaunuista kuului alati huutoa ja rähinää ja loilotusta.
Talonpojat, jotka seisoivat rautatien varrella ja asemilla, kuuntelivat
sitä sydän ahdistusta täynnä ja katsoivat pitkään poistuvien vaunujen
perään.

20 päivänä elokuuta tultiin Pariisiin, Pantinin asemalle; ja samana
iltana jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä olivat joukot Reimsissä ja
sieltä oli aikomus lähteä Châloniin.




III.


Suureksi hämmästyksekseen huomasi Maurice, että Reimsissä annettiin
pysähdyskäsky. He eivät siis tulekaan yhtymään muuhun sotajoukkoon
Châlonin luona? Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän kun kaksi tuntia
myöhemmin asetettua aseet ryhmiin puoli peninkulmaa kaupungista,
Courcellen luo, suurelle tasangolle Aisnekanavan varrella, kuuli että
kaikki joukot, jotka olivat olleet Châlonissa, vetäytyivät takasin ja
sijoittuvat leiriin samalle paikalle kuin hekin. Ja aivan oikein!
Yltympäri, Saint-Thierryyn ja La Meuvilletteen saakka, tuolla puolen
Laonin tietä, rajoittivat näköpiiriä telttarivit ja leimusivat pimeän
tultua leirivalkeat. Nähtävästi oli päätetty asettua Pariisin ympärille
ja siellä odottaa preussiläisten tuloa. Ja hän oli hyvin tyytyväinen
mielessään. Se mahtoikin olla viisain sotasuunnitelma.

21:nen päivän iltapuolen Maurice kuljeksi leirissä kuullakseen jotain
uutta. Miehet saivat tehdä melkein mitä itse halusivat, kurinpito
näytti yhä hölliintyvän. Hän saattoi huoletta lähteä Reimsiin nostamaan
postista 100 frangia, jotka sisar oli lähettänyt. Palatessa hän
poikkesi kahvilaan ja kuuli siellä erään kersantin puhelevan pitkiä
juttuja huonosta hengestä kahdeksassa Seinedepartementin liikkuvan
kaartin pataljoonassa: ne oli lähetetty takasin Pariisiin, 6:des
pataljoona oli vähällä ollut tappaa upseerinsa. Jokapäiväinen ilmiö
oli, että sotamiehet pilkkasivat ja häväisivät kenraalia, Fröschwillerin
jälkeen eivät he enää tehneet kunniaa Mac-Mahonille. Kahvilavieraiden
kesken syntyi väittely, rauhalliset porvarit kiistelivät tulisesti
marsalkan joukon lukumäärästä. Joku puhui 300,000, sehän oli suoraa
hulluutta. Toinen järkevämpi luetteli kaikki neljä osastoa:
_kahdestoista_ oli hädin tuskin saatu täydennetyksi useiden
rykmenttien ja yhden meritykistö-divisioonan avulla; _ensimmäinen_
oli ollut melkein hajoitettu 14 päivästä asti ja jonka keskustaa
koetettiin niin hyvin kuin mahdollista saada täysilukuiseksi; sitten
_viides_, joka oli silvottu ennenkun ehti tulessa käydäkään ja
viimeksi _seitsemäs_, juuri saapunut osasto, -- sekin surkeassa
tilassa, ilman ensimmäistä divisioonaa, jonka löysivät täällä palasina
ja pätkinä. Kaikkiaan ehkä saattoi olla 100,000 miestä, siihen luettuna
reservi-ratsuväestö, divisioonat Bonnemain ja Margueritte. Mutta nyt
sekaantui kersantti heidän jupakkaansa ja puhui sellaisella
ylenkatseella sotajoukosta, sanoen sitä kurjan kurjemmasta miehistöstä
kokoonhaalituksi nautalaumaksi, jota heikkojärkiset johtajat
kuljettivat teurastettavaksi, -- että porvarit pelkäsivät siitä
seuraavan jotain ikävyyksiä ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa
tiehensä.

Kahvilasta lähdettyään koetti Maurice saada käsiinsä sanomalehtiä. Hän
pisti kaikki kun löysi taskuihinsa ja luki niitä leiriin mennessä,
astellessaan leveätä maantietä suurten puiden suojassa, jotka
reunustavat uhkeata viertotietä kaupungin laidassa.

Missä mahtoivat vihollisten joukot olla? Näytti siltä kuin ne olisivat
tyyten kadonneet. Epäilemättä oli kaksi Metzin läheisyydessä;
ensimmäinen, kenraali Steinmetzin johtama, vartioi linnoitusta ja
toinen koetti prinssi Fredrik Kaarlen komennolla tunkea eteenpäin
Mostelin itäistä rantaa eroittaakseen Bazainen Pariisista. Vaan entä
kolmas? Missä oli perintöprinssin voittoisa joukko, se joukko, joka oli
kunnostanut itsensä Weissenburgissa ja Fröschwillerissä ja joka ajoi
takaa ensimmäistä ja viidettä osastoa? Kovin olivat vastakkaisia
lehtien antamat tiedot; niistä ei voinut päästä asian perille.

Olikohan se vielä Nancyssa? Tahi kulkikohan se Châlonia kohti, koska
ranskalaiset olivat rientäneet tänne sellaisella kiireellä, sytyttäneet
makasiininsa, vaatetus- ja muonavarastonsa, jättäneet sellaiset
tavarapaikat liekkien uhriksi.

Vasta nyt sai Maurice, joka oli elänyt viime ajat ikäänkuin
ulkopuolella maailmaa, tietää, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Tappion
sanoma oli iskenyt kuin ukkonen voitosta varmaan kansaan. Kaduilla oli
vallinnut rajaton kiihtymys, vapaamielinen ministeristö oli luopunut,
keisarilta otettu ylipäällikön arvonimi ja Bazaine nimitetty hänen
sijaansa. 16:ta päivästä saakka oli keisari ollut leirissä Châlonin
luona, kaikki lehdet puhuivat suuresta sotaneuvottelusta 17 päivänä,
jossa prinssi Napoleon ja kaikki kenraalit olivat olleet läsnä, mutta
kukaan ei tietänyt sen enempää, mitä siellä oli päätetty. Myöhemmistä
tapahtumista oltiin paremmin selvillä. Kenraali Trochu oli nimitetty
kaupunginpäälliköksi Pariisissa, Mac-Mahon komentavaksi kenraaliksi
Châlonin leiriin. Keisarilla ei siis ollut mitään sanomista, hän oli
vetäytynyt pois kaikesta toiminnasta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi
horjunut, ei tiedetty oikein sitä eikä tätä, tehtiin päätöksiä ja
suunnitelmia ja hyljättiin jälleen heti paikalla. Ja vähä väliä
uudistui kysymys: missä ovat saksalaiset joukot? Ketkä olivat oikeassa,
nekö, jotka sanoivat Bazainen vetäytyvän pohjoseenpäin eli ne, jotka
arvelivat, että hän on jo suljettu Metziin. Lakkaamatta kuului huhuja
suurista tappeluista, urhoollisista otteluista 14:nen ja 20:nen päivän
välillä, mutta ilman muuta tulosta kuin kaukaista jatkuvaa
aseenkalsketta.

Maurice oli niin väsyksissä, etteivät tahtoneet jalat kannattaa, ja hän
istautui lepäämään penkille tien vieressä. Yltäympäri oli rauhallista,
kaikki näytti elävän tavallista arkielämäänsä: suurten puiden alla
leikittelivät pikku lapset hoitajineen ja porvarit olivat tavallisella
iltakävelyllään. Hän silmäili uudelleen lehtiään ja nyt sattui hänen
silmiinsä eräs artikkeli, jota hän ei ollut ennen huomannut, --
kirjoitus eräässä tasavaltaisen vastustuspuolueen äänenkannattajassa.

Ja yhtäkkiä hänelle selvisi kaikki. Lehden kertomuksen mukaan oli
sotaneuvottelussa 17 päivänä päätetty vetäytyä takasin pääkaupunkiin ja
kenraali Trochun nimittäminen kaupunginpäälliköksi oli tapahtunut
keisarin palaamisen vuoksi. Vaan lehti lisäsi, että keisarinna ja uusi
ministeristö vastustivat jyrkästi tätä päätöstä. Keisarinna oli sitä
mieltä, että keisarin takasin tulo matkaansaattaa vallankumouksen.
Kerrottiin hänen lausuneen, että keisari ei ole pääsevä elävänä
Tuilerian linnaan. Sentähden hän vaatikin jyrkästi eteenpäin
marssimista ja joukkojen yhtymistä Metzin luona olevaan osastoon ja
häntä kannatti sotaministeri kenraali Palikao. Hänellä oli valmiina
eräs suunnitelma, voittoisa rientomarssi, joka yhdistäisi keisarin ja
Bazainen armeijat.

Lehti putosi Mauricen kädestä, hän istui hajamielisesti katsellen
eteensä, nyt hän taisi ymmärtää kaikki: molemmat vastakkaiset
ehdotukset, miksi Mac-Mahon viivytteli vaarallisen kylkiliikkeen
toimeenpanemista, kiireelliset, yhä kärsimättömämmät käskyt Pariisista,
jotka vaativat marsalkkaa heittäytymään sotamiehineen niin ylen
tuhmanrohkeaan yritykseen. Ja tämän traagillisen taistelun keskellä
näki hänen sisällinen silmänsä surkuteltavan näyn: keisarin, joka oli
laskenut valtansa keisarinnan käsiin, jonka ylipäällikön arvo oli
joutunut Bazainelle, ja joka ei enää ollut kuin varjokuningas,
pikkuherra, tarpeeton kappale, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli
kaikkialla tiellä; Pariisista hänet oli sysätty pois, sotajoukossa ei
hänellä ollut paikkaa sen jälkeen kun oli sitoutunut olla
kirjoittamatta määräysten alle.

Seuraavana aamuna, vietettyään myrskyisen yön teltan ulkopuolella
maaten paljaalla tantereella peitteiseen kääriytyneenä, kuuli Maurice,
että oli vihdoinkin päätetty vetäytyä Pariisiin. Edellisenä iltana oli
ollut uusi sotaneuvottelu, johon oli ottanut osaa entinen sijaiskeisari
Rouhet, keisarinnan lähettämänä, kiirehtien marssia Verdunia kohti.
Mutta marsalkka näytti saaneen hänet luopumaan tuumastaan osoittamalla
sen monia vaaroja ja tukaluuksia. Lieneekö tullut huonoja uutisia
Bazainelta? Mitään ei tiedetty varmuudella. Mutta juuri tuo tietojen
puute oli painava ja kaikki jotakuinkin järkevät upseerit puolsivat
Pariisin läheisyyteen asettumista, jotta voitaisiin hätätilassa sitä
puolustaa.

Ja vakuutettuna siitä, että huommenna jo ollaan liikkeellä pääkaupunkia
kohti, tahtoi Maurice ennen lähtöä täyttää lapsellisen halunsa saada
vielä kerran syödä katetun pöydän ääressä, oikein lautaselta, veitsellä
ja kahveilla, jota hän ei ollut pitkään aikaan saanut, ja päästä
kerrankin ainaisesta sotamiehen ravinnosta. Rahaa hänellä oli ja hän
hiipi ulos leiristä sydän levottomasti lyöden niinkuin olisi lähtenyt
jollekin poikamaiselle ilkityölle.

Kanavan toisella puolella oli Courcellen kylään mennessä paikka, jossa
saattoi syödä aamiaista. Eilen oli joku sanonut, että keisari asuu
rikkaan kauppiaan talossa Courcellessa ja hän oli uteliaisuudesta
kävellessään siellä ristiin rastiin huomannut pienen ravintolan, jonka
kuisti oli viiniköynnösten peittämä, joiden tummien lehtien välissä
riippui kypsiä, kuultavia rypäleitä. Tämän ihanan katoksen alla oli
viheliäiseksi maalatuita pöytiä ja avonaisesta ovesta näki keittiöön,
jossa tavattoman paksu emäntä puuhasi ja kiirehti tyttöjä ja
kokkipoikaa. Lehtimajan takana oli keilirata ja koko taloa ympäröi
sellainen oikein vanhanaikainen iloisuuden ja tyytyväisyyden leima.

Kaunis, muhkearintainen palvelustyttö tuli Mauricen luo ja kysyi
valkosia hampaitaan näyttäen:

-- Haluaako herra aamiaista?

-- Haluan kyllä!... Tuokaa minulle munia, kotletti, juustoa ... ja
pullonen valkoista viiniä!

Ja kun tyttö lähti, kutsui hän häntä jälleen takaisin.

-- Kuulkaas, asuuhan keisari jossain täällä, ehkä noissa taloissa
tuossa?

-- Niin juuri, tuossa, vastapäätä... Rakennusta te ette voi nähdä, sen
peittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.

Maurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle
aurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja
koukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki
keisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt
kattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin,
pienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes
ikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria.
Ympäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto "keisarin"
muurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta
huomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon
ajopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka
kiireellä juoksentelivat edestakasin.

-- Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti
tytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.

-- Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai
näyttää valkosia hampaitaan.

Ja hän tunsi hyvänlaisesti olot siellä muurin takana, sillä tallirengit
olivat pistäytyneet usein ravintolassa jotain suuhunsa saamassa; hän
luetteli: ensiksikin siellä nyt oli päällystö, 25 upseeria, 60 miestä
sota-kaartista, vartijakunta, jonka muodosti osasto ratsuväkeä, ja
kuusi ratsastavaa poliisia; -- sitten tuli keisarin talous, johon
kuului 73 henkeä, kamariherroja, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kokki
ja hänen käskyläisensä; neljä ratsua ja kahdet vaunut keisarille,
kymmenen hevosta tallimestariloille, kahdeksan ratsurengeille ja
sitäpaitse 40 postihevosta; ja vielä yhdet suuret juhlavaunut ja 12
kuormarattaat, joista kahdet kokkien käytettävänä, ja niitä vasta oli
ihmetelty, täpösen täynnä kiiltäviä kyökkikaluja ja keittoastioita,
kaikki mainiossa järjestyksessä.

-- Voi hyvä herra, te ette voi aavistaa, millaisia kastrulleja! Ne
kiilsivät kuin aurinko ... ja kaikenmoisia vatia ja ruukkuja ja
vehkeitä, joita ei meikäläinen tiedä mitä ne ovatkaan... Ja viinit!
bordeuxta, bourgognea, sampanjaa semmoiset määrät, että niistäkös olisi
kelvannut pitää komeat häät!

Iloisena valkosesta pöytäliinasta ja kullankeltasesta viinistä söi
Maurice kananmunia yhden toisensa perästä sellaisella ahneudella, että
se hämmästytti häntä itseäänkin.

Jos hän käänsi päätään, näkyi vasemmalla laaja tasanko telttiä
täynnänsä, viervierettäin kuin suuri kyläkunta, joka oli ykskaks
kohonnut maasta olkikattoisten talojen ympärille kanavan ja Reimsin
välillä. Ainoastaan siellä ja täällä oli muutamia harvoja puuryhmiä,
jotka muodostivat pieniä viheliäisiä pilkkuja telttien väliin. Kolme
myllyä ojensi laihat käsivartensa ilmaan. Mutta kaupungin epäselvästi
häämöittävien kattojen ja kastanjapuiden tummien latvojen yli kohosi
Reimsin tuomiokirkko sinistä taivasta vasten mahtavana kuin jättiläinen
mataloiden talojen keskeltä. Ja hänen mieleensä juolahti muistoja
kouluajoilta, aineita ja runoja, joita oli täytynyt opetella ja lausua,
kuningasten kruunaukset ja pyhät voitelemiset, Clowis, Jeanne d'Arc,
koko muinais Ranskan kunniakas historia.

Jälleen kääntyivät Mauricen ajatukset keisariin tuossa hiljasessa
kauppiaan talossa, jonka ovet olivat niin huolellisesti suljetut, ja
hänen katseensa siirtyi taas keltaista muuria tarkastamaan. Ja
hämmästyksekseen hän siinä luki törkeiden kuvien ja ruokottomuuksien
rinnalla hiilellä kirjoitettuna: "Eläköön Napoleon!" Sadevesi oli
puoleksi kuluttanut suuret kömpelöt kirjaimet, lieneepä aikoja siitä,
kun ne keltaselle muurille piirrettiin! Kovin kummalliselta ne siinä
näyttivät ja varmaankin tarkoitti tuo vanha sotaisen innostuksen ilmaus
setää, suurta Napoleonia, eikä tätä veljenpoikaa.

Mauricen ajatukset siirtyivät taas muinaisuuteen ja hän
muisteli lapsuutensa aikoja, jolloin isoisä oli kertonut hänelle
voittaja-keisarin suuresta sotajoukosta. Kätkyestä saakka oli häntä
kasvatettu näillä sotaisilla tarinoilla ja ne olivat liittyneet yhteen
jokaiseen muistoon kodista siellä kaukana Chêne-Papuleussa.

Äiti ei elänyt enää ja suuren häviön jälkeen, joka kohtasi heidän
perhettään keisarikunnan kukistuttua, oli isän täytynyt vastaanottaa
pieni vähäpalkkanen virka. Isoisä asui heillä mitättömällä eläkkeellään
ja hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa oli kertoa lapsenlapsilleen
Napoleonin voitoista. Hän nosti valkotukkaset kaksoset syliinsä,
Mauricen vasemmalle polvelle ja Henrietten oikealle, -- ja sitten hän
saattoi istua tuntikausia kertoen homerolaisista taisteluista, joissa
hänkin oli ollut mukana.

Eli ajat sulivat yhteen, tapaukset olivat ikäänkuin irtautuneet
historiallisista kehyksistään, se oli kauhea yhteentörmäys kansakuntien
välillä. Englantilaiset, itävaltalaiset, preussiläiset ja venäläiset
riensivät ohitse, erikseen eli kaikki yhdessä, ja mahdotonta oli
tietää, miksi he oikeastaan sotivat. Mutta loppu oli aina sama:
yleinen, hirveä tappio, neron ja urhoollisuuden rajutuuli puhalsi ne
kaikki tiehensä kuin kourallisen akanoita.

Siinä oli Marengo, taistelujen esikuva, suuremmoiset, viisaasti
mietityt liikkeet, moitteeton peräytyminen pataljoonilla, jotka ääneti
ja järkähtämättä marssivat tuleen, tuo taistelu, jossa saatiin selkään
kolme tuntia ja annettiin selkään kuusi, jossa kahdeksansataa
krenatyöriä torjui itävaltalaisen ratsuväestön hyökkäyksen, jossa
Desaix löysi kuolemansa muutettuaan tappion unhottumattomaksi voitoksi.
Sitten oli Austerlitz, sen talvipäivä ja säteilevä aurinko! Austerlitz,
jolloin valloitettiin Pratzenin ylänkö, jolloin kokonainen venäläinen
armeijaosasto vajosi jäähän -- ihmiset, hevoset, kaikki ja puolijumala
Napoleon, joka nähtävästi oli aavistanut, että niin tulee käymään,
antoi kanuunansa lopettaa hävityksen työn. Ja Jena, Preussin
mahtavuuden hauta! Ensin tiraljööritulet keskellä lokakuun päivää, Neyn
maltittomuus, joka saattaa hänet pulaan, josta pelastuu Augeraux'n
avulla, raju hyökkäys, joka puhkasee vihollisen keskustan ja saattaa ne
kaikki pelon vimmaan, etummaisen ratsujoukon mieletön pako, suin päin,
minne sattui, jotavastoin meidän husaarit kaatoivat miestä kuin
kypsynyttä kauraa, täyttivät viehättävän laakson hevosten ja ihmisten
raadoilla. Sitten Eylaun kamala teurastus, verisin kaikista
tappeluista, -- kasottain raadeltuja ja silvottuja ruumiita, --
veripunanen Eylau lumipyryn vallitessa, hiljainen hautausmaa, joka
vapisi, kun Muratin 80 eskadroonaa hyökkäsi esille ja tunki kuin
salamoiva ukkonen venäläisen armeijan läpi jättäen jälkeensä niin
paljon kuolleita, että Napoleoninkin silmät vettyivät. Friedland, jossa
venäläiset jälleen menivät satimeen kuin hämmentynyt hiirilauma, -- tuo
kaikkivoivan, kaikkitietävän keisarin sotataidon mestariteos! Vasen
siipi seisoi kuin muuri, sillä välin kun Ney katu kadulta valloitti
kylän, hävitti sillat, jonka jälkeen se vasta heittäytyi vihollisen
oikean siiven yli, ajoi sen virtaa vasten ja muserti ahdingossa niin
perin pohjin, ettei kymmenen aikaan iltasella vielä oltu ehditty hakata
kaikkia maahan. Entä Wagram, missä itävaltalaiset yrittivät eroittaa
meidät Tonavasta ja alati vahvistivat vasenta siipeään, jotta olisivat
voittaneet Massénan, joka pahasti haavoitettuna komensi avonaisista
kalessivaunuista, mutta Napoleon seisoi levollisena kuin luminen
jättiläinen ja antoi heidän ponnistaa voimiaan kunnes äkkipäätä tähtäsi
sata kanuunaa heidän keskustaansa kohti hajoittaen ja työntäen sen
neljänneksen takaperin. Ja silloin täytyi vasemman siiven -- jäätyään
yksin ja ilman tukea -- väistyä Massénan osaston tieltä, joka ajoi kuin
valtava vuo loput vihollisen joukosta hujan hajan pakosalle. Ja vihdoin
Moskova, jossa Austerlitzin voitonaurinko viimeisen kerran loisti, --
kamala ottelu, jossa vilisevässä sekasorrossa, kiväärien lakkaamatta
paukkuessa, järkähtämättömällä rohkeudella hyökättiin kukkuloille ja
otettiin paljaalla miekalla vallitukset, -- jokainen jalansija
valloitettiin ja menetettiin moneen kertaan, jossa venäläinen kaarti
osoitti sellaista urhoollisuutta, että voitto olisi meiltä mennyt ilman
Muratin hurjaa hyökkäystä, kolmensadan kanuunan laukasemista samalla
kertaa ja Neyn verratonta rohkeutta!

Ja vaikka päivä olisi ollut kuinka verinen ja taistelu ankara, aina
liehuivat voittoon vihityt liput yhtä ylpeästi iltatuulessa, aina
kuului sama huuto: eläköön Napoleon! kun sytytettiin leiritulia
kalliisti ostetulle taistelutantereelle, -- Ranska oli kaikkialla
kotonaan, sen kukistamattomat kotkat liitelivät näkymättöminä koko
Euroopan ylitse ja kun ne laskeutuivat jonkun kuningaskunnan laiteelle,
mateli kansa maassa kesytettynä ja nöyränä!

Maurice oli syönyt kotlettinsa, hän oli vähemmin huumautunut
kuultavasta viinistä kuin ylpeistä muistoista, jotka olivat hänen
mielessään soineet, -- kun huomasi kaksi likaista ia repaleista
sotamiestä, jotka tiedustelivat ravintolatytöltä, mihin mikin rykmentti
oli sijoitettu pitkin kanavan vartta.

Hän viittasi miehille.

-- Hei toverit, tulkaapa tänne!... Tehän kuulutte seitsemänteen
osastoon?

-- Kuulutaan niinkin, ensimmäiseen divisioonaan ... hitto vieköön...
Minä olin esimerkiksi mukana Fröschwillerissä, jossa ei joutanut
palelemaan, sen takaan, ja hän tuossa, toverini, hän oli myös
Weissenburgissa -- eikä ollut leikintekoa sekään!

Ja he kertoivat kerrottavansa, kertoivat tappioista ja paosta ja
pelosta, molemmat olivat haavoitetut, olivat maanneet nälinkuoliaina
eräässä kuopassa ja olivat viimein lähteneet rentostamaan sotajoukon
jälkeen, olivat levänneet kylissä, kun kuume kovin vaivasi, ja olivat
nyt vihdoinkin päässeet perille.

Surukseen huomasi Maurice, miten ahnaasti heidän silmänsä seurasivat
hänen jokaista suupalaansa ja hän huusi tytölle:

-- Kuulkaapas, pikku neiti! Tuokaa vielä leipää ja juustoa ja pullo
viiniä... Eikö totta, pojat, me juomme yhdessä lasin ja haukkaamme
päälle! Minä tarjoan!

Iloisesti istuivat likaiset miesparat pöytään ja Mauricen sydäntä
kirveli katsellessaan kuinka huonoilta ja kurjilta he näyttivät
resuisissa punaisissa housuissaan ja napittomissa takeissaan, jotka
olivat niin täynnä erilaisia paikkoja, ettei heitä olisi voinut luulla
sotamiehiksi, vaan varkaiksi eli ryöväreiksi, jotka olivat ryöstäneet
jonkun kaatuneen soturin ja vetäneet päälleen hänen vaatteensa.

-- Niin, hitto vieköön, jatkoi pitempi heistä suu täynnä, siellä ei
ollut hauskaa, siellä ... kerro sinä Coutard!

Ja pienempi kertoi, viittilöiden kädellään, jossa piteli leipäpalasta:

-- Minä olin juuri pesemässä paitaani, sillä välin kun toiset
keittivät... Kuvitelkaa itsellenne likanen kolo, oikea ratti, tiheää
metsää ympärillä, niin ettei kissakaan olisi kuullut kun ne saatanan
preussiläiset tulivat... Ja yht'äkkiä, kello seitsemän, alkavat
kranaatit tippua meidän keittopatoihimme, me ryntäämme ottamaan pyssyt
ja kello yhteentoista asti me olimme siinä autuaassa uskossa että oli
annettu preussiläisille kelpo löylytys... Mutta tietäkääs, että meitä
ei ollut kuin 5,000 ja niitä juhtia tuli ja tuli yhä. Minä makasin
mäellä pensaan suojassa ja näin kun he tulivat, oikealta, vasemmalta,
joka paikasta! Oh, niitä tuli kuin muurahaisia, suuria mustia
muurahaisia, eivätkä ollenkaan herenneetkään tulemasta. No se on nyt se
sama, mutta me arvelimme, me sotamiehet, että upseerit olivat olleet
koko kolloja, kun antoivat houkutella itsensä sellaiseen ampiaispesään,
kauvas tovereista, jotka eivät voineet tulla avuksi... Noo, ja sitten
tapahtui, että kenraaliparka, hän, Douay, joka ei muuten ollut mikään
ilkiö eikä konnakaan, saa luodin lyijyä vatsaansa ja kääntää sorkkansa
taivasta kohti. Hän oli mennyttä kalua. Vaan se ei tehnyt mitään, me
kestimme vielä vähän aikaa, kunnes täytyi lähteä, niitä piruja oli
liian monta. Sitten tapeltiin jossain aituuksessa, me puolustamme
asemataloa sellaisessa mellakassa, ettei voinut kuulla eikä nähdä... Ja
sitten ... en minä tiedä enää. Ne lienevät ottaneet kylän, me olimme
vuorella -- Geissbergiksi taisivat sanoa -- ja jouduimme suureen
herraskartanoon eli linnaan, jossa tapettiin kauhea joukko niitä
roistoja! Ne lensivät ilmaan ja oikeimpa oli hupaista katsella kun he
putosivat nenälleen eivätkä muistaneetkaan enää nousta ylös... Mutta
vähämpä se auttoi! Niitä tuli yhä uusia ja aina uusia, kymmenen yhtä
vastaan, ja kanuunia sama määrä. Mitäpä siellä olisi urhoollisuus
auttanut, ei mitään auttanut, maahan meidän kuitenkin täytyi tupertua.
No niin, meidät hakattiin moskaksi ja täytyi, joka pääsi, puikahtaa
tiehensä. Mutta se minun täytyy sanoa, että vaikka meidän upseerit
olivat aika pässinpäitä, olivat ne kuitenkin peevelin poikia
tappelemaan, vai mitä, Picot?

Picot ryyppäsi lasinsa pohjaan ja pyyhkäsi suutaan käsiselällä.

-- Olivat kyllä! Ja ihan samanlaista oli Fröschwillerissä; täytyy olla
peto, että saattaa tapella sellaisissa oloissa. Niin sanoi meidän
kapteenikin, pieni mukava mies ... vaan minä arvelen, etteivät he
tietäneet miten asia oli. Kokonainen armeija hyökkää meidän niskaamme,
ja meitä oli tuskin 40,000. Me emme sinä päivänä ajatelleetkaan sotaa,
taistelu alkoi vähitellen, niin että päälliköt eivät näyttäneet
tietävän mitään... Niin no, minä en tietysti nähnyt koko hommaa. Mutta
sen minä vain tiedän, että aikasesta aamusta sitä kesti iltamyöhään, ja
kun me luulemme kaiken olevan lopussa, alkaakin vasta leikki! Ensin
Wörthin luona, kaunis pieni kaupunki, jossa oli omituinen kirkontorni,
juuri kuin mikähäs kakluuni. Minä en hitto vieköön vaan ymmärrä,
minkätähden meidät samana aamuna komennettiin sieltä pois, kun
kuitenkin sitten jälestäpäin täytyi tapella kuin riivatut päästäksemme
kaupunkiin, -- johon emme sittenkään päässeet. Voi, lapsukaiset, miten
siellä tapeltiin ja raastettiin, muserrettiin pääkalloja ja ratkottiin
ihmisten vatsoja. Se oli kauheata!... Sitten oteltiin toisen maakylän
ympärillä, Elsasshausenin, -- saakelin pitkä nimi! Meitä ammuskeltiin
kanuunilla eräältä kummulta, jonka myös olimme aamulla jättäneet. Ja
siellä minä näin omin silmin kyrassierien hyökkäyksen. Kyllä tulivat
ukkorukat silvotuiksi! Enkä minä ymmärrä, miten he saattoivatkaan
lähettää hevoset ja miehet sellaiseen paikkaan, jyrkälle rinteelle,
joka oli täynnä pensaita ja kiviä ja ristiin rastiin halkeamain
viileksimä. Ja kun siitä sitten olisi ollut jotain hyötyä!... No,
komealta se kaikessa tapauksessa näytti... Sen jälkeenhän me mietimme
hiukan levähtää. Koko kylä paloi ilmitulessa, baadenilaiset,
württembergiläiset, preussiläiset, koko rosvojoukko, yli 120,000 miestä
-- kuten jälestäpäin saimme tietää -- olivat piirittäneet meidät. Vai
levähtää! Nyt vasta alkoikin leikki Fröschwillerin luona! Sillä, se on
totinen tosi, jos ei Mac-Mahon olekkaan mikään ruudin keksijä, niin ei
hän ole mikään pelkurikaan. Istui vain suuren hevosensa selässä, vaikka
kranaatit suhisivat ympärillä. Joku toinen olisi jo lähtenyt
käpälämäkeen, sillä ei suinkaan kenenkään ihmisen ole pakko tapella
semmoista ylivoimaa vastaan, vai mitä? Mutta hän, hän ei vaan tahtonut
hellittää kun kerran oli alottanut! Se oli julmaa teurastamista...
Niin, jumala paratkoon, Fröschwillerissä he eivät enää olleet ihmisiä,
vaan metsänpetoja, jotka raatelivat toinen toistaan. Enemmän kuin kaksi
tuntia lainehti tanner verta ... mutta viimeinkin ... niin, lopuksi
täytyi meidän sittenkin laputtaa jalkoihimme. Ja sitten saimme kuulla,
että vasen siipi oli vääntänyt nurin narin baijerilaiset! Jospa
meitäkin, saakeli vieköön, olisi ollut 120,000 miestä ja vähänkin
kelvollisemmat upseerit!

Ja tomuissaan ja ryysyissään hyökkäsivät Coutard ja Picot leivän
kimppuun ja pureksivat sitä suun täydeltä kertoessaan kauheita
muistojaan tuossa somassa rauhallisessa lehtimajassa, jossa kypsät
viinirypäleet kuulsivat auringon valossa.

Nyt he olivat joutuneet kauheaan pakoon tappelujen jälkeen: hajanaisia
rykmenttiä, jotka nälkiintyneinä, väsyksissä ja ilman minkäänlaista
johdantoa vyöryivät peltojen yli, metsien kautta, pitkin maantietä,
sekava virta ihmisiä, hevosia, kanuunia, vaunuja koko armeija, jota
ajoi eteenpäin pelon vastustamaton puhuri. Koska he eivät olleet
voineet suorittaa järjestettyä peräytymistä eikä suojella Vogesien
solia, jossa 10,000 miestä olisi voinut estää 100,000 eteenpäin
pääsemästä, olisi heidän ainakin pitänyt hävittää tunnelit ja sillat.
Mutta kenraalit laukkasivat eteenpäin, mielettöminä pelosta, ja siellä
vallitsi voittajien ja voitettujen joukossa sellainen sekasorto, että
molemmat sotajoukot sekaantuivat kerran toisiinsa niinkuin olisivat
olleet sokkoja. Mac-Mahon ajoi Lunevilleen päin ja Preussin
perintöprinssi haeskeli häntä Vogesien seuduilta.

Seitsemäntenä päivänä kulki ensimäinen divisioona Savernen kautta
niinkuin tulvehtiva virta, jonka savisessa vedessä keinuu kaikenlaista
törkyä. Kahdeksantena yhdyttiin Saarburgissa viidenteen osastoon, joka
oli hajotettu ilman vastarintaa ja joka nyt oli pakosalla komentajineen
päivineen. Komentaja, surkea kenraali de Failly, oli aivan menettää
järkensä kun lykättiin koko tappio hänen hitautensa ja toimettomuutensa
syyksi. Yhdeksäs ja kymmenes päivä -- yhäti pakoa, huimaa karkua
suoraan eteenpäin katsomatta oikealle eli vasemmalle. Yhdentenätoista
riennettiin rankkasateessa Bayoniin päin, sillä oli kierrettävä Nancy,
perättömän huhun johdosta, että se muka oli vihollisen käsissä.
Kahdentenatoista levättiin Harouéessa, kolmantenatoista Vichereussa ja
neljäntenätoista tultiin Neufchâteauhon, jossa laumat sullottiin
rautatievaunuihin ja kuljetettiin kolmena päivänä peräkkäin Châloniin.
Neljäkolmatta tuntia viimeisen junan lähdettyä tulivat preussiläiset.

-- Ah, sinä kaikkivaltias, huokasi Picot, kyllä saivat pojat liikutella
jalkojaan!... Ja me makasimme sairaalassa!

Coutard kaatoi viimeisen viinipisaran lasiinsa.

-- Niin, ja sitten lähdimme mekin vaeltamaan ja olemme vielä sillä
tiellä... No, meillä ei ole juuri valittamisen syytä kun istumme täällä
jotakuinkin ehjin luin ja saamme juoda lasin niiden onneksi, jotka
pelastuivat siitä perhanan mylläkästä.

Nyt oli Maurice asian perillä. Typerän hyökkäyksen jälkeen
Weissenburgin luona tuli Fröschwillerin tappio kuin ukkosen isku, jonka
tuhoatuottavat salamat valaisivat kamalan totuuden. Me olimme huonosti
varustetut, meidän tykistömme ja miehistömme ja päällikkömme olivat
keskentekoisia, eivät olleet vielä valmiita astumaan vihollista
vastaan, tuota vihollista, josta oli niin halveksivaisesti puhuttu,
mutta joka nyt seisoi edessä järkähtämättömänä, lukemattomana,
erinomaiseen kuriin opetettuna sotajoukkona. Se oli tunkenut kuin kolme
mahtavaa kiilaa meidän Metzin ja Strassburgin välille hajoitetuihin
seitsemään osastoon ja pirstonut ne. Ja nyt me seisoimme yksin saamatta
mistään apua, ei Italialta eikä liioin Itävallaltakaan, keisarin tuuma
oli mennyt myttyyn liikkeiden hitauden ja komentajien kunnottomuuden
tähden. Onnikin näytti kääntäneen meille selkänsä, kokonainen sarja
vastoinkäymisiä, ikäviä sattumia tuli preussiläisille avuksi ja
helpoitti heidän salaista aijettaan jakaa meidän joukkomme kahtia, ajaa
toinen osa Metzin alle, eroittaa se Ranskasta ja marssia toisen joukon
hävitettyä Pariisia kohti. Nyt jo näytti päivän selvältä, että
ranskalaiset tulevat lyödyiksi, onhan johdonmukaista, että järjetön
urhoollisuus joutuu alakynteen kylmää miettimistä ja suurta ylivoimaa
vastaan. Mitäpä enää hyödytti siitä asiasta puhella, loppu on kuitenkin
kaikista huolimatta oleva sama niiden lakien mukaan, jotka johtavat
maailman kulkua.

Mauricen uneksiva katse sattui parhaaksi mustiin kirjaimiin keltasen
muurin syrjässä. Eläköön Napoleon! Sanomaton surumielisyys valtasi
hänet, hänen sydäntään ahdisti ja poltti. Se oli siis totta, että hänen
synnyinmaansa, jonka joukot olivat ennen marssineet riemukulussa
Euroopan läpi, oli kärsinyt korvaamattoman tappion kurjaa, halveksittua
kansaa vastaan taistellessaan! Puolessa vuosisadassa oli maailma
muuttunut, entisten voittajien täytyi nyt totuttautua tappioihinkin!
Hän muisti, mitä lankonsa Weiss oli sanonut Mülhausenin luona. Niin,
lanko oli oikeassa, hän oli nähnyt, mikä se oli, joka hitaasti ja
näkymättömästi oli murtanut meidän voimamme, hän oli tuntenut raittiin
tuulahduksen Saksanmaalta. Olikohan tämä yhden sotaisan ajanjakson alku
ja toisen loppu? Voi sitä onnetonta, joka jää paikalleen seisomaan
kansojen eteenpäin pyrkivässä riennossa: voitto on sen, joka kulkee
etummaisena, joka on viisain ja tervein ja voimakkain!

Silloin kuului keittiöstä huudahdus ja heleää naurua ja Maurice näki
luutnantti Rochasin koettavan suudella kaunista palvelustyttöä
vanhanaikaisella sotilasmaisella tavallaan. Kun ei se oikein
onnistunut, tuli hän kuistille istumaan ja tyttö kantoi
kahvitarjottimen jälessä. Hän sattui kuulemaan sotamiesten viimeiset
sanat ja huudahti iloisesti:

-- Voi, lapsukaiseni, tuo ei merkitse niin mitään! Se on aina semmoista
tanssin alussa, mutta kohta tässä tulee toinen ääni kelloon!... Eihän
ollut ihmekään, että siellä kävi hullusti, kun oli viisi yhtä vastaan.
Vaan pian tulevat asiat olemaan toisella kannalla, siitä voitte olla
varmat! Meitä on täällä kolmesataatuhatta miestä. Ja kaikki meidän
liikkeet, joita ei kukaan ymmärrä, tarkoittavat preussiläisten
houkuttelemista tänne päin, että Bazaine, joka pitää heitä silmällä,
pääsisi puskemaan takaapäin ... ja silloin me muserramme heidät,
läiskis! niinkuin tuon kärpäsen!

Hän oli lyönyt aimo läimäyksellä kärpäsen littoseksi käsiensä väliin ja
nauroi kohti kulkkuaan, -- niin varma hän oli tietämättömyydessään ja
uskossaan voittamattomaan urhoollisuuteen siitä, että tuo
yksinkertainen suunnitelma onnistuu. Ja hän neuvoi hyvin kohteliaasti
Coutardille ja Picotille, missä heidän rykmenttinsä ovat, sekä istahti
sitten tyytyväisen näköisenä ja sikari suussa kahvinsa ääreen.

-- Hyvästi toverit ja kiitosta itse! vastasi Maurice sotamiehille,
jotka häntä lähtiessään kostelivat ja kiittelivät.

Hänkin oli tilannut kupin kahvia ja katseli nyt luutnanttia, jonka hyvä
tuuli oli hiukan haihduttanut hänenkin alakuloisuuttaan, ja mietti,
mitä hänen kolmesataatuhatta miestään oikein merkitsivät, kun ei heitä
kuitenkaan _ollut_ enempää kuin satatuhatta. Ja epäilytti häntä
vähän se mainio suunnitelmakin, jonka mukaan preussiläiset
puserrettaisiin, kuin kärpänen äsken, Châlonin sotajoukon ja Bazainen
armeijan väliin. Mutta kaihosihan hän itsekin koko sydämmestään jotain,
joka voisi lohduttaa! Miksei hän siis uskoisi noita unelmia, miksei hän
toivoisi, kun niin loistava menneisyys lauloi hänelle alati muistojaan?
Vanha puutarha oli niin valoisa, aurinko loi lämpimiä säteitä
Ranskanmaan kuultaville rypäleille. Jälleen heräsi hänessä vähäksi
aikaa luottamus ja toivo sai vallan raskaasta surumielisyydestä, joka
oli vähitellen syöpynyt häneen.

Maurice oli seurannut hetken aikaa silmillään erästä upseeria,
afrikkalaista jääkäriä, joka ratsasti ordonnanssi perässä huimaa
vauhtia tietä pitkin ja katosi juuri suuren keltasen muurin taakse.
Parin minuutin kuluttua palasi ordonnanssi yksin taluttaen molempia
hevosia ja tuli ravintolan pihaan.

-- Prosper! huudahti Maurice hämmästyneenä, -- sinäkö se olet? Minä
luulin, että te vielä olitte Metzissä!

Häneen oli Maurice tutustunut enonsa luona Rémillyssä ja oli hyvin
iloinen kun tapasi hänet taas pitkästä ajasta. Prosper oli nimittäin
ollut kolme vuotta Afrikassa ja vasta sodan sytyttyä palannut Ranskaan;
ja hän näytti omituiselta ja hauskalta taivaansinisessä liivissään ja
leveissä punasissa housuissa, joita kannatti pitkä tupsupää vyö.

-- Eihän mitä! Maurice Levasseur ... tämäpä oli hauska sattuma!

Mutta hän ei joutanut pitkälti puhelemaan, kävi ensin viemässä
höyryävät hevoset talliin, silmäillen isällisellä hellyydellä omaansa.
Hän oli talonpojan poika ja oli jo lapsuudesta tottunut hevosiin ja
oppinut niitä rakastamaan ja sentähden kaiketi ruvennut ratsumieheksi.

-- Me olemme tulleet yhtä kyytiä Monthoista, yli viiden peninkulman
syöttämättä, selitti hän palattuaan, -- ja Zephir tarvitsi jo vähän
ruokaa!

Zephir oli hänen hevosensa. Itse hän ei tahtonut mitään syömistä,
ainoastaan kupin kahvia. Hän odotti upseeria, joka meni keisarin
puheille, ja se voi olla tehty viidessä minuutissa, vaikka voi se taas
kestää kaksi tuntiakin. Niin oli upseeri sanonut ja käski viedä hevoset
jonnekin suojaan. Ja kun Maurice rupesi utelemaan, teki hän
epämääräisen liikkeen ja sanoi:

-- En tiedä ... viestiä ... eli mitä lienee paperia jätettävänä!

Mutta Rochas'n silmä seurasi hartaudella jääkäriä, jonka puku herätti
hänessä rakkaita muistoja Afrikka-ajoilta,

-- Kuulkaapas, missä paikoin te siellä olitte, siellä kaukana?

-- Medeahissa, herra luutnantti.

-- Medeahissa!

Ja heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he
alkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään
hevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin
olisivat vain lähteneet metsästysretkelle, -- arapialaisia pyytämään.
Kuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät
todellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku
pystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla
valmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin
polttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen
tähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen
lauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa
eroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat
ja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se
makuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella
univormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet
kovinkaan rattosia, -- kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa,
vihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä
useammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin
ei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti
kuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli
tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he
kiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet
rosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin
hauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.

-- Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, --
siten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan
toisella tavalla!

Ja kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta
Toulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he
olivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä.
Hän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta
Saint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin
ollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan
itse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat
jyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli
kerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet
mukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät
vietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät
vartijajoukokseen. Sekös hauskaa -- totta totisesti -- ajaa kahdeksan
runsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan
hirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.

-- Ja Bazaine? kysyi Rochas.

-- Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi
keisarista eroon.

Mutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.

Ja Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa?
Jääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa,
etujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään
vihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä,
kaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat
yhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte,
josta hän puhui suurimmalla ihastuksella.

-- Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän
kumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.

Hän vaikeni. Sitten jutteli Maurice vähän aikaa eno Fouchardista ja
Rémillystä; Prosper oli pahoillaan, ettei saanut tavata Honoréta, jonka
patteria oli ainakin puoli peninkulmaa etempänä toisella puolen Laonin
tietä. Mutta nyt kuului tallista hevosten hirnuminen ja hän nousi ylös
ja kiiruhti sinne katsomaan ettei Zephiriltä puuttuisi mitään.

Vähä väliä saapui kaiken arvoisia ja kaikkiin aselajiin kuuluvia
sotilaita, pian olivat kaikki pöydät täynnä ja auringon valaiseman
viinilehväkatoksen alla säteili kirjava joukko erivärisiä univormuja.
Tohtori Bouroche oli juuri istahtanut luutnantti Rochasin luo kun Jean
tuli käskyä tuomaan.

-- Herra luutnantti, kapteeni käskee sanomaan, että hän tahtoisi tavata
teitä kello kolme.

Rochas nyökäytti päätään, hän on totteleva käskyä, ja Jean lähti
tiehensä katsahdettuaan hymyillen Mauriceen, joka sytytteli sikariaan.
Sitten kohtauksen rautatievaunussa oli heidän välillään vallinnut
sanaton aselepo, he tarkastelivat toinen toistaan ja tulivat vähin erin
yhä suopeammaksi toisilleen.

Prosper palasi tallista, hän alkoi käydä maltittomaksi.

-- Voinhan syödäkin täällä samalla, koska kapteeni jäi tuonne
hökkeliin ... perhana... keisari saattaa viipyä poissa vaikka iltaan
asti.

-- Kuule, sanoi Maurice, jonka uteliaisuus taas heräsi, ehkä te toitte
hyviäkin tietoja Bazainelta?

-- Paljon mahdollista! Semmoista ne juttelivat sielläkin, Monthoissa.

Yhtäkkiä syntyi vilkasta liikettä. Ja Jean, joka seisoi ovella, kääntyi
sukkelasti ja sanoi:

-- Keisari!

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Poppelien reunustamalla leveällä maantiellä
näkyi osasto sata-kaartia komeissa, vielä ehjissä puvuissaan, kirkkaat
haarniskat välkkyen auringon säteissä. Heidän jälessään tuli keisari
esikuntansa seuraamana ja sitten jälleen osasto sata-kaartia.

Lakit livahtivat pois päästä, kuului joku eläköönhuuto. Ja keisari
kohotti ohi ratsastaessaan päätään, hän oli hyvin kalpea, piirteet
veltot ja väsyneet, silmät kosteat ja katse harhaileva, arka. Näytti
siltä kuin hän olisi havahtunut unesta, hymyili hiukan nähdessään
valoisan pienen ravintolan ja vastasi tervehdykseen.

Silloin kuulivat Maurice ja Jean vanhan Bourochen, jonka silmä oli
tarkkaavasti seurannut keisaria, murahtavan takanaan:

-- Sen miehen on huonosti asiat.

Ja sitten hän päätti tarkastelunsa lyhyellä:

-- Lopussa!

Jean puisteli päätään, levollisesti ja taitavasti, niinkuin hänen
tapansa oli: onnetonta tosiaankin, kun sotajoukolle sattuu sellainen
komentaja! Ja kun Maurice lähti hetken perästä tyytyväisenä hyvästä
aamiaisesta astelemaan leirille päin, ajatteli hän koko ajan tuota
keisaria, jonka oli nähnyt kalpeana ja väsyneenä hiljalleen ratsastavan
ohitse. Siinä oli salaliittojen mies, uneksija, jolta puuttui
ratkaisevana hetkenä voimaa ja rohkeutta. Hänen sanottiin olevan hyvän,
jaloaatteisen ja pitävän lujasti kiinni hiljaisista päätöksistään;
urhoollinen hän myös oli, halveksi vaaroja turkkilais-uskossaan
ennakkosallimuksesta, jota ei voi välttää. Mutta kun oli suuri
käännekohta edessä, kun oli ryhdyttävä tuuman toteuttamiseen näytti
hänen tahtonsa lamautuvan, hänellä ei ollut päättäväisyyttä tarttua
onnen rattaasen ja pyöräyttää sitä silloin kun olisi ollut
tilaisuutta. Ja Mauricen mieleen juolahti, että keisarin kivulloisuus,
joka niin selvästi kuvastui hänen väsyneillä, kelmeillä kasvoillaan,
ehkä oli syynä hänen horjuvaisuuteensa, tuohon ainaiseen toimintakyvyn
puutteesen, jota hän oli osottanut sotaretken alusta asti. Niin se
mahtoi olla. Hiukka soraa yhdessä ihmisruumiissa voi vaikuttaa sen,
että keisarikunnat sortuvat.

Iltasella oli leirissä taas liikettä. Upseerit juoksivat käskyineen
edes takasin, huomen aamulla kello viisi piti sotajoukon lähteä
liikkeelle. Maurice hämmästyi kuullessaan, miten kaikki jälleen oli
muutettu; ei lähdettykään takasin Pariisiin, vaan Verduniin, jossa
yhdytään Bazainen joukkoon. Leirissä kerrottiin aamupuolella tulleen
sähkösanoman, että Bazainekin peräytyi, ja Maurice arveli Prosperin,
joka oli tullut Monthoista, juuri olleen sanoman tuojan. Keisarinna ja
ministerineuvosto olivat siis jälleen saaneet tahtonsa täytetyksi,
peljäten keisarin takasin tuloa Pariisiin ajoivat he sotajoukon
eteenpäin, että jos siten voisivat mahdollisesti pysyttää Bonapartet
valtaistuimella. Ja tämä kurja keisari, tämä mies parka, jolle ei enää
ollut tilaa valtakunnassaan, jota kuljetettiin kuormaston mukana kuin
mitäkin hyödytöntä kappaletta, joka aina oli vastuksena, hän oli
tuomittu vetämään mukanaan suuren keisaritaloutensa, häntä ympäröi,
ikäänkuin pilkalla, sata-kaarti ja talliväestö, kokit ja keittäjät,
hopeakattilat, samppanjaviinit, koko hoviloisto ja -- tappion ja paon
veritahra.

Yö oli jo puolessa eikä Maurice vieläkään saanut unta silmäänsä. Hänen
oli mahdotonta olla teltassa, kuumeentapainen unettomuus vaivasi häntä
ja jos hän hiukan nukahti, olivat kamalat unet heti esillä. Hän lähti
ulos hengittämään raitista ilmaa. Yö oli kylmä ja tuulinen. Taivasta
peittivät mustat pilvet, oli pilkkosen pimeä, sanomattoman synkkä
pimeys, jossa viimeiset sammuvat leiritulet tuikkivat kuin pienet
punaset tähdet. Ja tässä pimeässä, painavassa hiljaisuudessa tuntui
satojen tuhansien ihmisten levollinen hengitys.

Maurice seisoi yksin ja kuunteli. Kummallinen rauha valtasi hänet ja
sielunsa täyttyi veljellisellä rakkaudella kaikkia näitä nukkuvia
kohtaan, joista tuhannet pian saavat nukahtaa ikuiseen uneen.
Urhoollisia kelpo miehiä he olivat kaikki, vaikka tosin eivät
ymmärtäneet kurista ja järjestyksestä mitään. Miten paljon he olivat
saaneet kärsiä ja miten paljon heille täytyi antaa anteeksi
hetkellä, jolloin koko kansa kukistui. Sevastopolin ja Solferinon
sotilasvanhuksia ei löytynyt enää monta tässä nuoressa laumassa, joka
ei voinut kauvan kestää. Nämä neljä kiireessä koottua ja muodostettua
osastoa ilman lujaa keskenäistä yhteyttä, nehän olivat epätoivon
sotajoukko, lauma syntisparkoja, joka ajettiin korpeen lepyttämään
kohtalon vihaa. Sen täytyi nousta Golgatalleen ja maksaa sydänverellään
kaikki synnit ja yksin tappion kauheuskin oli antava sille epätoivoisen
suuruuden leiman.

Ja sillä hetkellä käsitti Maurice, mikä heitä odotti. Ei ollut enää
luottaminen loistaviin unelmiin entisten voittojen uudistamisesta. Tämä
marssi Verduniin oli marssi varmaan kuolemaan ja hän alistui kohtalon
alle, alistui levollisella, vakaalla mielellä, koska kuolema kerran oli
välttämätön!




IV.


Tiistaina 23 päivänä elokuuta, kello kuusi aamulla, lähti joukko
liikkeelle. Niinkuin ääretön ihmisvirta, joka on hetkeksi pysähtynyt ja
levinnyt järveksi ja jälleen vetäytyy uomaansa, kulki 100,000 miestä
eteenpäin ja vaikka jo edellisenä päivänä oli kuultu huhuja marssin
suunnasta oli hämmästys kuitenkin yleinen kun käännyttiin selin
Pariisiin ja lähdettiin itää kohti, ei kukaan tietänyt minne.

Kello viiden aikaan ei seitsemännelle osastolle vielä oltu jaettu
patroonia. Kaksi päivää olivat tykkimiehet heiluneet hiessä päin
rautatieasemalla hevosten ja tavaroiden keskellä, joita lakkaamatta
saapui Metzistä. Ja vasta yhdennellätoista hetkellä keksittiin
patroonavaunu junien vilinässä ja siihen määrätty komppania, johon
Jeankin kuului, sai vihdoin kannetuksi 240,000 kiireessä tilatuille
rattaille. Hädin tuskin ennätti Jean jakaa määrätyt 100 patroonaa
miehilleen kun Gaude puhalsi lähtömerkin.

106 rykmentti ei tulisikaan kulkemaan Reimsin kautta, sen oli määrä
kiertää kaupungin laitaa viertotielle. Mutta nyt oli taaskin jäänyt
määräämättä joukoille eri lähtöajat, kaikki neljä osastoa tunkivat
yhdellä haavaa maantielle ja siitä syntyi tietysti kauhea mylläkkä.
Joka silmänräpäys eroittivat ratsumiehet ja tykistö jalkamiesten rivit.
Kokonaisten prikaatien täytyi seista tuntimääriä ase jalalla ja odottaa
tiepuolessa kunnes toiset kulkivat ohi. Ja sen lisäksi puhkesi vielä
kova rajuilma, tunnin ajan tuli vettä virtanaan, joten miehet astuivat
ruumista myöten ja heidän kannettavansa ja takkinsa kävivät raskaiksi
kuin lyijy. 106:des pääsi kuitenkin heti sateen tauottua lähtemään
liikkeelle, mutta zouavit, jotka vielä jäivät seisomaan läheiselle
pellolle, rupesivat ajan kuluksi heittelemään toisiaan märillä
multapaakeilla ja nauroivat kohti kulkkua kun ne läiskähtelivät heidän
kosteisiin vaatteihinsa.

Hetken perästä vierähti aurinko paksujen pilvien takaa näkyviin, oikein
säteilevä, lämmin elokuuaamun aurinko. Ja iloisuus palasi jälleen
miesten mieliin, he höyrysivät kuin pesuvaatteet, joita kuivataan
päivänpaisteessa, ja nauroivat murapilkuille ja paakeille, jotka
kuivivat ykskaks ja kaunistivat heidän punasia housunlahkeitaan.
Jokaisessa tienristeyksessä täytyi pysähtyä. Reimsin ulommaisessa
laidassa tehtiin viimeinen seisahdus pienen kapakan kohdalla, jossa
miehet kävivät hankkimassa itselleen ryyppyjä, ja siinä pisti Mauricen
päähän tarjota kumppaneilleen ja juoda heidän kanssaan lasi yhteiseksi
onneksi.

-- Korpraali, saanko luvan...

Hetken aprikoituaan otti Jeankin naukun. Siinä olivat Loubet ja
Chouteau, joka oli ollut sen jälkeen kun korpraali näytti nyrkkiään
hyvinkin nöyrä ja mateleva, siinä olivat Lapoulle ja Pache, kelpo
poikia kun ei kenkään heitä yllyttänyt pahaan.

-- Terveydeksenne, korpraali! sanoi Chouteau imelästi.

-- Ja teidän samoin, miehet! vastasi Jean, ja koettakaa nyt katsoa että
teillä on kotiin palatessa pää ja jalat tallella!

Miehet nauroivat.

Mutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen
näkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne -- hän
tahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan
viertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon
poikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi
heinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana
osottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia
sotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi
ratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio
näköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät
joka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon
ympärillä.

Yhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen
vievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa
rivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen
huomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin
miehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että
vihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.

He olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin
korkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän
näytti huomattavan surulliselta.

Jälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä
ambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä,
yli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko
pituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat
vihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä,
soppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku
sotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.

Lapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin
täytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi
pantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on
kunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin
laukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä
ruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja,
suklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä
oli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet
juuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi -- oman puheensa mukaan
-- järjestää tavarat laukkuun.

-- Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen
ympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille
tasangoille, joilla on nimenä "syöpäläis Champagne".

Joka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt
ainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta
keskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi
tumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka
peittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja
kaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti
ilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.

-- Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.

Ja selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se
oli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin
käskystä, sanottiin, -- etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi
preussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet
tehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä,
joka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin
suunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita,
jalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle.
Rehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja
katsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden
takaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle,
kävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla
surullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän
säännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati
kasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet
vielä puolen peninkulman matkan.

Iloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö
sai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia
korppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat
miehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että
rupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon
toiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin
tuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja
ajatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen
järjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia,
ainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat
jättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois
valtatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli
sinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa
myöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä
kuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha
lammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.

Vihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä
Suippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt.
Vanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri
siimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle
pystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä
osastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta,
Auberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle,
jossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.

Gaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli
aina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä
mukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta
häränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt
lopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle
leipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa
Dontrienin paistinuuneissa.

Ensimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa
ja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.

Kun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän
katseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas
ainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin
veroista.

-- Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos
vähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan.
Ehkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.

Hän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan,
vaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.

-- No, mikä siihen on tullut?

-- Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä
Reimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi
jalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.

Jean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan,
varovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja
sanoi päätään puistellen:

-- Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä... Kun sotamiehen jalat tulevat
kipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä
Italiassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo
voittoja voittaa.

Ja hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut
valkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren
keittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti
ympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He
heittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin
liikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli
villejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen,
vaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö
enää huomenna.

Maurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau
kysyi heti:

-- Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!

He olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan
alla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa,
korjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään.
Ensin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto
oli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä
keksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja
hevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin
silvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän
pituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta
tilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin
kärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa
kirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja
että Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan
ikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle
nauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat
hetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian
saavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta
sateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole
maailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin
poikia, -- sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia
juttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat
sanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia
villipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon
Fröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!

Kello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi
Loubet:

-- No, aterialle kaikki miehet!

Juhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille.
Viimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta
maustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt
keitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja
Jeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei
toinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään
varmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat
täysiä kuin pavut.

-- No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti
selälleen, tämä on suloisempaa kuin potku -- en sano mille kohti!

Ja Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää
muistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien
raakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat
synnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä
hän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät
vieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli
Loubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta
paikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli
maata, pehmeä kuin höyhenissä.

Hymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa
loisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.

Auringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin
pyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja
selvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana
purppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää
luonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli
levottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä
hän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet
kolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle.
Vaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät
ruvenneet enää purkamaan.

Juuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas
uudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi
melkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin
vievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli.
Pohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin
sanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli
samallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut
levisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi
Arne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne
venyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki
useiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin
pönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä
löysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.

Seitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi
yksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja
reservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta
kuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma
poissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat
pitkäsääriset heinäsirkat.

Mutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi.
Nousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se
hedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten
havupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta.
Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty,
eilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat
saviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa,
suuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään,
pyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.

Chouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja
kun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen.
Mutta Loubet olikin nähnyt.

-- Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle,
kuuletko?

-- Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille
jotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.

Ja nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi
läskiä, että hän pudotti sen tielle.

Mauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi
astua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi
sääliksi.

-- No, yhäkö sitä vielä pakottaa, sitä kantapäätä?

Ja kun kohta jälkeen levättiin muutama minuutti antoi hän hyvän neuvon:

-- Riisukaa kengät ja sukat pois ja kulkekaa avojaloin, niin kostea
savi lieventää kipua.

Maurice seurasi neuvoa ja siten hänen oli todellakin paljon helpompi
astua, ja hän tunsi syvää kiitollisuutta korpraalia kohtaan. Onneksi
heille oli sattunut sellainen mies, joka ymmärsi asiansa, tiesi aina
mitä oli tehtävä ja oli aina neuvokas. Hän ei tosin ollut muuta kuin
pelkkä talonpoika, vaan kuitenkin kerrassa kelpo mies.

Oli jo myöhä kun he saapuivat Contreuveen, johon oli päätetty pysähtyä
yöksi. Seudut olivat muuttuneet toisellaisiksi, nyt oltiin Ardenneissa.
Suurilta, alastomilta harjuilta, joille seitsemäs osasto sijoittui
leiriin, oli laaja näköala Aisnelaaksoon päin.

Kuuden aikaan ei Gaude vielä ollut kutsunut ruokavarojen jakoon ja Jean
lähti katsomaan soveliasta paikkaa teltalle, hän arveli tuulen
kiihtyvän yöllä. Miehiä neuvottiin valitsemaan hiukan viettävä paikka,
pystyttämään paalut kallelleen ja kaivamaan teltan ympäri pieni vako,
jota myöten sadevesi pääsisi juoksemaan. Mauricen ei tarvinnut ottaa
osaa näihin ylimääräisiin töihin, koska hänen jalkansa oli niin kipeä,
ja hän katseli kummastuksella, miten kätevä ja nerokas heidän
kömpelön näköinen talonpoikais-korpraalinsa oli. _Hän_ oli
menehtymäisillään väsymyksestä, mutta muuten hyvällä mielellä ja sydän
toivoa täynnä, Reimsistä saakka he olivat tulleet hyvää kyytiä,
yhdeksän peninkulmaa kahdessa marssissa. Jos he jatkoivat sillä tapaa,
ei ollut epäilemistäkään etteivät he pian saisi lyödyksi toista
saksalaista armeijaa ja yhtyisivät Bazaineen ennenkun kolmas, joka oli
Vitry-le-Français'n luona ja jota kruununprinssi johti, ennätti tunkea
Verduniin.

-- Mutta, -- mitä tämä tietää? Ei suinkaan meillä ole aikomus kuolla
nälkään? kysyi Chouteau, joka yhtäkkiä havaitsi kellon jo käyvän
seitsemättä eikä kukaan puhunut ruuasta sanaakaan.

Jean oli jo laitattanut Loubetilla tulet ja asettanut vesikattilan
kiehumaan ja kun ei heillä ollut puita oli hänestä parasta heittäytyä
tietämättömäksi kun miehet kiskoivat lautoja lähellä olevasta
puutarhanaidasta. Vaan kun hän alkoi puhua sianlihakeitosta täytyi
heidän tunnustaa, että niin hyvin läski kuin ryynitkin olivat jääneet
maantieliejuun Saint-Etiennen tiellä. Chouteau valhetteli kuin mies ja
vannoi, että kääry oli irtautunut hänen laukkunsa päältä ja pudonnut
tielle niin ettei hänellä ollut aavistustakaan koko asiasta ennenkuin
täällä perillä vasta huomasi, että se oli poissa.

-- Te siat, tiuskasi Jean vimmastuneena, menette ja heitätte jumalan
viljan tielle ettekä ajattele, että niin monta henkeä olisi niistä
saanut täyteen tyhjän vatsansa!

Yhtä hullusti oli leiville käynyt. Ne olivat olleet reppujen päällä,
kastuneet sateessa ja menneet sellaiseksi mäskiksi, että oli mahdoton
suuhun pistää.

-- No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä
tarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia...
Sanokaa, ettekö te ole aika porsaita!

Nyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli
surumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta
nyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin
kuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden
jälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat
olivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja
kahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa
pääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja
ihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, -- ja
sentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei
teuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli
muonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan
ajan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet
monta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset
aina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet
kuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn
paikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.

-- Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. --
Te ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne
jotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän
velvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!

Ja hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee
tehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta
hiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.

Mutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen
talon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain
ottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi
Mauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.

Maurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen
leiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään
jaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja
onnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri
tavalla, -- toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut
kuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän
näki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä
valkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean
näköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa -- mitähän sitten
lienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli
mielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän
ylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät
kanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja
liasta.

Samaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli
heidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin
mukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla,
munakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti
Vineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali
pyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä,
vaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi
taloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin
tappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä,
joka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli
teitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että
poika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi
överstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi
tyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:

-- Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla,
jota emme tunne vähääkään!

Översti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli
jaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja
Saksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta.
Hän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt.
Hänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä
heikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän
rakastivat kuin pelkäsivät.

-- Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali
kiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä,
elsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.

Mutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui
käsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit
ja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit.
Hän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja
kaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän
liioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä
tuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät
itselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä -- ja jättivät maksamatta.
Kun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä
usein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta,
ettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.

-- No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos
me olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina
päivässä. Ja sehän on mahdotonta!

Hän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin
selittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat
nälistyneitä.

Mutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen
kanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet
taskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean
lauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli
tusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän
neuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli
ankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi
vahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa
sen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä,
ja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. --

Kun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he
Jeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet
ostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.

-- Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on
juustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!

Silloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän
koetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:

-- No, mutta tämäpä vasta... Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin
kaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.

-- Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti
olevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.

Jean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada
ruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon
herkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada
hanhipaistia.

Loubet hankki enemmän puita ja laittoi hyvän valkean, Pache ja Lapoulle
kynivät linnun kiireimmän kautta. Chouteau juoksi lainaamassa
tykkimiehiltä pätkän purjelankaa, ripusti hanhen kahden pajunetin
väliin, jotka asetettiin valkean eteen ja Maurice sai tehtäväkseen
käännellä paistia, että siitä tulisi oikein kypsää. Ja alle pantiin
ruokakuppi, johon rasva pian alkoi tippua. Se oli jotain! Paistinhaju
houkutteli koko rykmentin liikkeelle ja he seisoivat ihaillen piirissä
hanhen ympärillä. Sinä päivänä ei käynyt valittaminen! Hanhipaistia ja
perunoita, juustoa ja leipää ja kahvia. Jean oli emäntänä ja miehet
söivät minkä jaksoivat. Ja tykkimiehillekin vietiin pala nuoran
vuorosta.

Mutta upseerit saivat sinä iltana kilistää suolivyötään,
kenttäravintola oli ajanut samaa tietä kuin kuormasto. Kun tapahtui
ettei muonavaroja voitu jakaa, keksi väestö aina jonkun keinon,
auttoivat toisiaan ja jakoivat mitä heillä oli, vaan upseerien täytyi,
silloin kun kenttäravintola ei ollut kunnossa, nähdä nälkää.

Sentähden hymyili Chouteau itsekseen, kun kuuli kapteeni Beaudoinin
meluavan huonosta järjestyksestä ja järsi levollisesti hanhenluuta
suupielet rasvassa. Hän iski silmää toisille kapteenin ohi astuessa ja
sanoi pilkallisesti:

-- Vilkaiskaapa tuota jäykkäsäärtä! Kyllä mahtaa paistinhaju kutkuttaa
nenää! Mitähän tuo antaisi hanhen hännästä?

Kovin olikin kapteeni nälkäisen näkönen ja se nauratti miehiä, sillä he
eivät pitäneet kapteeni Beaudoinista. Liian nuori ja liian äkänen ja
kopea! Näytti siltä kuin hän olisi aikonut nuhdella miehiä tuosta
sopimattomasta iloisuudesta, vaan hän malttoi mielensä, pelkäsi
sotamiesten huomaavan, miten nälkä hänellä oli, ja astui ohitse
ylpeästi, selkä suorana.

Luutnantti Rochas, joka ei ollut saanut enemmän ruokaa kuin
kapteenikaan, sattui myös tulemaan lähelle onnellisia paistinsyöjiä.
Hän rakasti väkeään, ensiksikin siksi, että hän niin hyvin käsitti
heidän vastenmielisyytensä kapteeni Beaudoinia, tuota itserakasta
lurjusta, upseerikoulusta lähtenyttä keikaria kohtaan, ja toiseksi
sentähden, että oli itsekin kulkenut reppu selässä.

Jean iski silmää kumppaneilleen ja meni luutnantin jälessä teltan taa.

-- Suvaitsetteko, herra luutnantti! Jos te ette pane pahaksi niin me
kernaasti...

Ja hän tarjosi luutnantille astian, jossa oli hyvä pala hanhipaistia,
kuusi perunata ja leipää.

Kyllä maistui uni tänäkin yönä. Jeanin miehet nukkuivat heti kylelle
käännyttyään. Ja heidän täytyi kehua korpraaliaan, joka oli neuvonut
heitä teltan pystyttämisessä, sillä kahden aikaan yöllä nousi rajuilma,
tuuli ja satoi ankarasti. Monta telttaa kaatui ja miehet juoksentelivat
läpimärkinä etsimässä jotain suojapaikkaa, vaan heidän telttansa pysyi
pystyssä ja vesi juoksi pois pientä ojaa myöten, jonka Jean oli
kaivatuttanut sen ympärille.

Päivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta
kahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli,
tervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän
saattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen
aihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa
suorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän
kauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi
helposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka
kanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.

Kun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja
kahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä
oli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja
tulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua.
Ludvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin
totellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti,
komensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti
teltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti
molemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli
laihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui
silmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen
toverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät
nytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä,
niinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi
mennä väliin ja eroittaa riitatoverit.

Honoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen
huolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin,
joka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin
sen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.

-- Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä
ja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä... Tule, niin
mennään juomaan lasi valkoista viiniä!

Saadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan
pieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet.
Isäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin
ja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä,
jota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, -- ja häntä auttoi uusi
renkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.

Honoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan
renkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten
kauhean kirouksen.

-- Goliath!

Hän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli
eilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan
ovesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät
hämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu
ovelle ja huusi:

-- Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se
mies on saksalainen vakooja.

Nyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt
oikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona
päästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli
Goliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni
avata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli
luultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja
vaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään
elsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin
suoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.

Maurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että
serkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.

-- Pirun piru ... minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on
kiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa...

He olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle.
Honoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.

Honoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista
laatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä
kadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin
tehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina
valmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan
joutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko
Fouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin,
mutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä
tarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu
niiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika
rakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he
täyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi
vapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei
suostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua
niin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, -- sekä piti tytön vieläkin
palveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet
ja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen
toisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen
ja isän välillä tapahtui kiivas väittely, -- ja poika lähti pois
kotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti
yhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain
tahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.

Ja silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta,
oli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein
heti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten
häntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen
ja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin
neljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se
vanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen
viettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta
vai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta
menehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään,
miten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä
unessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa.
Tämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on
parasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen
lapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset
tiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa.
Siitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska
naurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka
olivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.

Kun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja
makasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei
sietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi
kotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän
ei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi
käsivarrella.

Honorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä,
ensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt,
vuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä?
Honoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään,
joissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli
elämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että
tiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä
luulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin,
niinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut
ketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja
tätä hän vakuutti neljällä sivulla, -- samat sanat, samat käänteet
uudistuivat moneen kertaan, -- hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei
koettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän
ei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä
rakkautta uhkuva hyvästi.

Mauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut
hänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset
silmät ja sulki hänet syliinsä.

-- Poika parka!

Mutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki
huolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.

-- Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!... Se
roisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini ... vaan,
ehkäpä me vielä tavataan!

Nyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät
nopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan
päästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello
yhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja
päättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja:
kolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja
12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu
muonavarojen ottamista varten... Nyt ei siis enää marssittukaan
Verduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta,
nyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat
kehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua
vihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.

Silloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi,
että sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt
saksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä
juuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto
alkoi.

Preussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla
rientomarsseillaan -- 6 peninkulmaa päivässä -- täydellisessä
järjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun
ranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan,
tunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.

Vihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven
ympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä
Vouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja
ensimmäinen pysähtyi Attignyyn.

Contreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin
tienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt
puuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus.
Ja miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt
tuntui se sanomattoman pitkältä.

Kello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla,
autiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän
matkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten
vihollisen luultiin tulevan.

Mutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä
myöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko
reserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan
matkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin
ainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä
keskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea
jalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle
7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea
epäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia
saivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.

Sattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan
pienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli
ihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä
Reimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi
ulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä
yksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa
kerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt
ladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman
päässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin,
ratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho,
jonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut
sodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli
surullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä
mylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.

-- No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken
teitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.

Prosper kohotti olkapäitään, hän oli kyllästynyt koko komentoon, ja
silitteli väsyneesti Zephirin kaulaa.

-- Vielä mitä! Hevoset täällä kyllä saavat olla liikkeessä, mutta
miehillä ei ole mitään tekemistä. Harmillista!

Kun Maurice sinä iltana riisui sukan jalastaan katsoakseen kantapäätä,
jota taas oli kauheasti kirvellyt, lähti nahka irti ja veri purskahti
esille. Jean kuuli hänen voihkahtamisensa ja tuli levottoman näkösenä
katsomaan.

-- Mitä tämä on? Ei, antakaa nyt minun hoitaa tuota jalkaa, muuten voi
tapahtua, että jäätte meistä jonnekin makaamaan, ja se olisi surkeata!

Hän istahti maahan ja pesi haavan kylmällä vedellä sekä sitoi
liinarievuilla, joita kaivoi laukustaan. Hän piteli hiljaa ja hellästi,
melkein äidillisesti kipeää jalkaa, paksut sormet osasivat olla
tarvittaessa näppärät ja sujuvat.

Maurice tuli kummallisesti liikutetuksi, hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä, ja hän katsoi, sydämmestään kaihoten veljellistä rakkautta,
lempeästi talonpoikaan, jota oli ensin vihannut ja halveksinut.

-- Sinä olet kelpo mies, Jean... Kiitos nyt, vanhus!

Ja onnellinen hymy vakavilla kasvoillaan sinutteli Jeankin toveriaan.

-- Ei mitään kiittämistä, pikku ystävä!... Minulla on täällä tupakkaa,
tahdotko sikarin?




V.


Herätessään seuraavana aamuna tunsi Maurice kipua olkapäässään ja
jäsenet olivat tuiki hellät. Hän ei ollut vielä tottunut makaamaan
paljaalla maalla ja kun ei saanut riisua sukkia ja kenkiä pois enää
senjälkeen kuu kersantti oli käynyt tarkastus-retkellään teltoissa, oli
jalkakin taas pahempi, puhumattakaan sääristä, jotka olivat aivan
jäykistyneet. Hän oli varomattomuudessaan ojentanut jalkansa ulos
teltan reunan alaitse kun ei enää jaksanut maata koukkusissaan.

Jean sanoi heti:

-- Kuules, hyvä ystävä, jos lähdemme marssimaan tänään on parasta
näyttää tuota jalkaa tohtorille ja toimittaa, että pääset jonkun
kuorman päälle.

Vaan kukapa siitä selvän sai, yksi tiesi sitä, toinen tätä. Kerran jo
luultiin, että oli aikomus lähteä, koko armeija teki liikkeen
Vouziersiin päin, ei jätetty kuin yksi prikaatti toisesta divisioonasta
vartioimaan Monthoisin tietä. Mutta yhtäkkiä pysähdyttiinkin joen
oikeanpuoliselle rannalle; kiväärit asetettiin tavanmukaisiin ryhmiin
niitylle, joka on molemmin puolin Grand-Prén tietä. Silloin saivat
husaarit lähtökäskyn ja heidän marssinsa antoi aihetta monenlaisiin
arveluihin.

-- Jos me jäämme tähän makaamaan, niin minä en menekään tohtorin luo,
sanoi Maurice, jota sairasvaunut kammottivat.

Ja kohta saatiinkin tietää, että kenraali Douaylla oli aikomus täällä
odottaa varmoja tietoja vihollisen liikkeistä. Sillä hänen
levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta sen jälkeen kun oli eilen nähnyt
Margueritten divisioonan kulkevan ohitse; hän tiesi olevansa suojatonna,
tiesi, ett'ei ainoakaan sielu vartioinut Argonnen solia ja että hänen
niskaansa voitiin hyökätä mikä silmänräpäys tahansa. Ja hän oli
lähettänyt neljännen husaarirykmentin tiedustelemaan, tuomaan vaikka
millä hinnalla tietoja vihollisen asemasta.

Vouziersin pormestarin toimesta oli miehistölle voitu jakaa leipää,
lihaa ja hevosen ruokia ja kahden aikaan he saivat panna keittopadat
tulelle. Vaan silloin heitä jälleen säikähdytti uusi marssiin lähtö,
Bordasin prikaatti teki käänteen ja meni samaa tietä kuin neljäs
husaari-rykmentti. No, mitä se taas oli? Joko heidät jälleen ajetaan
pois ruokakipenen äärestä juuri kun padat ovat kiehumaisillaan? Mutta
upseerit selittivät, että Bordasin prikaatilla oli käsky miehittää
Buzancy, joka oli neljänneksen verran ylempänä. Toiset koettivat
uskotella, että husaarit olivat tavanneet lukuisan vihollisen
sotajoukon ja että prikaatti oli lähetetty heille avuksi.

Maurice sai nyt levätä pari tuntia. Hän heittäytyi mäen rinteelle
nojosiinsa ja katseli puoleksi horroksissa vihannoivaa Aisnelaaksoa,
reheviä niittyjä ja puuryhmiä, joiden välissä joki hiljalleen virtasi.
Etempänä, sillan luona, nousi haiku korkeista tehtaantorvista ja
laakson suun sulki pieni kylä, joka oli pengermäisesti rakennettu mäen
rinteelle; kattojen yli kohotti kirkko kupulakensa ja neljä torniaan.
Ja kun hän väsyneenä katseli tuota kaunista pientä kylää vihannoivassa
ympäristössä, heräsi hänessä monta suloista muistoa; hän oli olevinaan
lapsi vielä ja teki uudelleen pienet retkensä Vouzieriin, kuten muinoin
asuessaan syntymäkylässään Chêne-Papuleux'ssä. Tuntiin hän ei muistanut
huoliaan, vaan lepäsi unelmiin vaipuneena.

Keitto oli jo aikoja keitetty ja syöty ja sotajoukko odotti yhä. Vasta
kahden tienoissa syntyi liikettä, joka vähitellen levisi koko leiriin.
Jaettiin käskyjä, kaikki joukot asetettiin ylängöille Chestresin ja
Falaisin kylien välille. Insinöörit alottivat juoksuhautoja ja
rintavarustuksia, reservitykistö sijoittui korkealle mäelle. Ja huhu
tiesi kertoa kenraali Bordasin lähettäneen sanantuojan ilmoittamaan,
että hän oli kohdannut Grand-Prén luona suuren preussiläisen armeijan
ja täytynyt vetäytyä takasin Buzancyyn, ja peljättävissä oli että hänen
palausretkensä Vouziersiin tulee katkaistuksi. Ylipäällikkö antoikin
käskyn seitsemännelle osastolle asettautua taisteluasentoon, hän luuli
päällekarkauksen olevan hyvinkin lähellä ja tahtoi olla valmiina
torjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, kunnes ehtisi saada apua ja
ajutantti lähetettiin viemään tietoa marsalkalle ja pyytämään
lisäväkeä. Kuormasto ja muonavaunut, jotka olivat saapuneet yöllä,
laitettiin arviolta Chagnyyn päin, kenraali pelkäsi pitkän jonon
estävän sotajoukon liikkeitä kahakan syntyessä.

-- Taitaa tulla taistelusta tosi tällä kertaa, herra luutnantti?
uskalsi Maurice kysyä Rochasilta.

--- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä
syntyykin aika kahakka!

Väki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin
välille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä
preussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä,
miten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat
kärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on
hengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.

-- No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo
tarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät
rajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet... Mutta, tietääkö
kukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?

Maurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä
mahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja
joka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo
olisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä
sotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin
luona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet
Grand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että
hän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles
kysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi
ja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella
selitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä
Grand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli
tulossa Saint-Menehouldista.

-- Entä jalka? kysyi Jean.

-- Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan
tapella, unohtuvat sellaiset.

Ja totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa
liikkuvansa. Eikä ihme, -- kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana
käyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt
sen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä,
laukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina
Belfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää
vihollista vastaan -- mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu
haistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana
lähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja
voittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi
juoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä.
Sentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka
seisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa
tietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin
puolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, -- mutta hänen
katseensa kääntyi ehdottomasti tielle.

Neljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään
pitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa,
kaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi
tuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen,
että kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli
vakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut
asianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se
saattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa
etunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä
seurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.

Översti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot
tarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei
ollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti,
että hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi
översti hänelle kunnon ripityksen.

-- Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä
tapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän
koitteessa... Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei
ole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.

Miehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat
vihdoinkin "iskeä kiinni", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne
juoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja
korppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei
saanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita
ja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat
leiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä
varjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli
kullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle
tuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti
huolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.

Yhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja
vaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien
välillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman
hiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei
ollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti
koko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia,
mutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön
synkkyys, -- vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea,
asukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet
mennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän
nostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä!
Ja nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen
pienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun
lehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi
nurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö
nyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä
ääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? -- varovaista
supinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen
niskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta
hän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen
kättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut
polvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa
vartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja
jätetty yksinään... Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti
tieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia
askeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot,
kenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus,
vahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.

Aivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen
huolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä
kaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva
piakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka
istuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä,
eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Ja päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet
seisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä,
ijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli
valvottu yhtä mittaa. -- Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas
ilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay
oli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta
yhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan
pitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli
pysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan
kahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran
alkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa,
nyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko
vetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin
saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta
keittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan "iskeä kiinni", --
niin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo
lähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja
tuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme
tuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen,
pääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään
seudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli
nähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi
Buzancya.

Kello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi,
kaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa.
Miehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman
varjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä
ovat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja
tekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:

-- Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!

Mauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon,
mielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä
tuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla
saksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt,
kaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs
husaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli
ehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet
kauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan
kulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma,
Contreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet
pohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen
vihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona
oli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona
oli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu
seitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten
kallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen
sellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen
tarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät
rientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.

-- Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan
Jeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla
äänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:

-- Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei
onnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi.
Eikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään,
samanlaisia kaikki päälliköt... Ja sitten ei heillä ole onnea
milloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!

Sama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi,
levisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä,
liikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain
todellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä
riveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan
huonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja
toimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä,
odottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat
joko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus!
Kyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus
joka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja
viittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät
osanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda
esille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli
aikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta
pääsi helpotuksen huokaus.

No, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka
olivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan
kun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin
kruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta
yhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten
kautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen
kautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista
Vendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä,
niin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon
saakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta
vaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää
Reimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt
kelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä!
Vaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat
viimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan
keinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin
se oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki
vakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen
voitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja
että siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin
lähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä --
ja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset
kajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto
lähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon
liikkeitä.

Maurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille
peräytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski
kauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan
hievauttaa.

-- No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.

Ja hän keksi jälleen keinon.

-- Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt
lupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi
kunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve,
niin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan... Vai mitä?

Falaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri
lähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa
Mauricen rattailleen.

Mutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja
hihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:

-- Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä
on niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja
päiviä lähtenyt...!

Kun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet
syliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää,
mitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi
huomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän
katsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen
hyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä
laiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat
heidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän
koittaessa marssimaan.

Koko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut
uskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan,
sillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa
kerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän
ei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti
poika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista
tunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.

Ilta alkoi juuri pimitä kun Maurice hämmästyneenä ja kylmästä väristen
laskeutui alas kärryistä ja huomasi olevansa pienellä torilla sillan
vieressä, vähäsen keltasen talon edustalla, saman talon, jossa hän oli
viettänyt ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottansa. Ja hän astui vanhan
tavan mukaan ovelle, vaikka tiesi, että talo oli jo puolitoista vuotta
takaperin myyty eläinlääkärille. Eräs mies tuli kysymään, ketä hän
etsii, vaan hän vastasi osaavansa joka paikkaan kylässä ja kiitteli
tuhannesti miestä hänen avuliaisuudestaan.

Vaan kun hän taas seisoi keskellä pientä kolmikulmaista toria, petti
hänen muistinsa yhtäkkiä ja hän ei tietänyt, minne oikeastaan tahtoi.
Minne ihmeelle se oli? Samassa juolahti hänen mieleensä prokuraattori,
niin, sinnehän hänen pitikin, Desrochesien luo, jotka olivat olleet
heidän likimmäiset naapurinsa. Vanha rouva, prokuraattorin äiti, oli
ollut hänen äitinsä paras ystävä ja hemmotellut häntä aika lailla kun
hän oli pieni poikanulikka. Mutta nyt oli kaikki niin ihmeesti
muuttunutta, rauhallinen pieni kylä oli käännetty nurin narin, sotainen
mieslauma asusti sen ahtaissa sopukoissa; kadut vilisivät upseeria,
sanantuojia, joutilaita ja vetelehtijöitä jos jonkin lajisia. Tuolla
oli kanava, joka jakoi kahtia pikku kylän, ja kapea kivisilta; sen
toisella puolella sammaltunut tapuli ja Berondkatu vasemmalla, Sedanin
tie oikealla. Mutta tällä puolen tuntui kaikki ventovieraalta,
Vouzierskatu oli niin kummallinen kun sen näki liikkuvia täynnä, hänen
täytyi kääntyä katsomaan, oliko Desrochesin talo vielä paikoillaan ja
raatihuone siinä missä ennen. Ja tuoko oli pieni rauhallinen ravintola,
jonka pihamaalla hän lapsena oli niin usein lyönyt sirua? Se oli täynnä
väkeä ja hänestä näytti kuin kadulta olisi koetettu ajaa pois
uteliaita. Ja kaivon takana hän huomasi ihmeekseen monia kymmeniä
vaunuja ja kärryjä ja nelipyöräisiä ajopeliä, jotka näyttivät
kummallisen tuttavilta.

Maurice seisoi miettiväisenä ympärilleen katsellen, kun eräs
vanhemmanpuoleinen nainen, joka oli häntä hetken aikaa tarkastanut,
huudahti:

-- Mitä, voiko se olla mahdollista? Nuori Levasseur!

Nyt Mauricekin tunsi hänet, se oli rouva Combette, apteekkarin vaimo,
ja kun hän selitti aikovansa mennä Desrochesen luo yösijaa pyytämään,
tarttui rouva hänen käsivarteensa ja sanoi hätäisesti:

-- Ei ei, elkää millään muotoa! Meillä on tilaa... Kuulkaahan, mitä
minä kerron!

Ja suljettuaan huolellisesti apteekin oven, jatkoi rouva:

-- Ajatelkaas, hyvä ystävä, keisari asuu prokuraattorilla... Koko talo
on täynnä väkeä ja minä luulen, että he eivät ole laisinkaan mielissään
siitä kunniasta. Ajatelkaa, kun vanhan rouvarukankin on täytynyt antaa
huoneensa niille ja muuttaa vinnille. Eikä ole hauska kivuta sellaisia
jyrkkiä portaita, kun on yli kuudenkymmenen!... Katsokaas tuonne,
näettekö, nuo ovat kaikki keisarin, nuo kirstut, vai miksi niitä
sanotaan.

Tosiaankin, siinä olivat juuri samat vaunut ja ajopelit, joita hän oli
Reimsissä ihaillut.

-- Voi rakkahin lapsi, te ette saata aavistaa, mitä kaikkia siellä on.
Hopeavatia ja viinipulloja ja suuria vasuja herkkuja täynnä, ja
pellavaisia pöytäliinoja ja kaikkia kuin ihminen ajatella voi. Kaksi
tuntia purettiin kuormia, ja minä en ymmärrä, mihin ne kaikki mahtuvat,
sillä talo ei ole suuri... Katsokaapa, mimmonen haiku nytkin piipusta
nousee... Siellä paistetaan!

Maurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja
Vouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja
hän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä
huonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja
apteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten
rouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen
vertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli
täynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin
suuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki
avannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan
suurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä
kastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet
elämänpäivänä, ei suurissa häissäkään "Hopealeijonassa", nähneet niin
paljon ruokaa yhdellä haavaa.

Nyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja
kauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada
tietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli
Mac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin
tulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin
Pohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma,
jossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko
oli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa,
sillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin
katkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari
lisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin
sanovan: "Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas
pistämme pillit pussiin!" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna
vaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki,
vihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin
kruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja
seitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?

-- Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti
epätoivoisella liikkeellä kätensä. -- Kamalaa sekasotkua!... Noo, jos
armeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!

Sitten hän muisti jalan.

-- No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä,
ja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut
tiehensä.

Vaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän
halusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva
Desrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään,
ovella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.

Siellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin;
näytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle.
Mutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä
vanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen
keisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä
vallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice
säikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui.
Kun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:

-- Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata
toisemme!... Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta
sinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He
kääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he
vielä sytyttävät tuleen koko talon... Ja keisari, mies parka, hän on
kuin haudasta kaivettu, -- ja niin murheellinen aina! Miesparka!

Mauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti
kumartuen porraskaiteen yli:

-- Katso, tästä voit nähdä hänet... Niin, jumala paratkoo

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/41294