← catalogue

Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani

by Stanley John Weyman · Finnish · Gutenberg #40876 · 898,568 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani

Author: Stanley John Weyman

Translator: Väinö Jaakkola


        
Release date: September 27, 2012 [eBook #40876]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/40876

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TODELLINEN AATELISMIES: HISTORIALLINEN ROMAANI ***

TODELLINEN AATELISMIES

Historiallinen romaani


Kirj.

STANLEY WEYMAN


Englanninkielestä suomentanut Väinö Jaakkola.

Alkuperäinen nimi: "A Gentleman of France".



Gummerus, Jyväskiylä, 1919.



SISÄLLYS:

       I. Hupsujen huvittelua.
      II. Navarran kuningas.
     III. Ratsun selässä.
      IV. Neiti de la Vire.
       V. Matka Blois'han.
      VI. Äitini asunto.
     VII. Simon Fleix.
    VIII. Tyhjä huone.
      IX. Talo Arcyn kujan varrella.
       X. Taistelu porraskäytävässä.
      XI. Ovella näyttäytyvä mies.
     XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.
    XIII. Rosny'ssa.
     XIV. Markiisi de Rambouillet.
     XV. Uusi Herodes.
    XVI. Kuninkaan luona.
   XVII. Jakobiini-munkki.
  XVIII. Liigan tarjous.
    XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.
     XX. Kuninkaan kasvot.
    XXI. Kaksi naista.
   XXII. "Nainen säätää."
  XXIII. Viimeinen Valois.
   XXIV. Kuningas vaarassa.
    XXV. Antautumisehdot.
   XXVI. Mietteitä.
  XXVII. Apuun, ystävät!
 XXVIII. Linna kukkulan laella.
   XXIX. Nälkä ja ruttotauti.
    XXX. Tartunta.
   XXXI. Metsän helmassa.
  XXXII. Kohtaus majatalossa.
 XXXIII. Meudonissa.
  XXXIV. "E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää."
   XXXV. "Kuningas on kuollut!"
  XXXVI. "Eläköön kuningas!"




I. Hupsujen huvittelua.


Condén prinssin kuolema, joka sattui keväällä 1588, jätti minut
kokonaan ilman suojelijaa ja saattoi minut niin ahtaisiin
olosuhteisiin, että mainitun vuoden talvi, joka näki Navarran kuninkaan
tulevan St. Jean d'Angely'hin joulua viettämään, näki minun onneni
tähden alimmilleen vaipuneena. En tiennyt silloin -- saatan sen nyt
tunnustaa ilman häpeää -- mistä olisin saanut kultarahan tai uuden
huotran, eikä minulla ollut minkäänlaista tointa eikä edes sellaisen
toivoakaan. Rauha, jonka Ranskan kuningas ja katolinen liiga olivat
hiljattain Blois'ssa solmineet, saattoi monet hugenotit vakuutetuiksi,
että heidän lopullinen perikatonsa oli läsnä, mutta se ei voinut
täyttää heidän tyhjentynyttä rahastoaan eikä auttaa heitä panemaan
jalkeille lisää sotajoukkoja.

Condén kuoleman jälkeen oli Navarran kuningas hugenottien suosiossa
ilman kilpailijaa; häntä lähinnä olivat Turennen kreivi ja Chatillon,
joista edellisen hillitön kunnianhimo alkoi jo tulla näkyviin. Kovaksi
onneksi olin yhtä tuntematon kaikille kolmelle johtomiehelle, ja kun
tuo sama joulukuu, joka tapasi minut noin kovassa ahdingossa, näki
minun vielä täyttävän neljäkymmentä vuotta, mikä minun mielestäni,
vastoin monien muiden käsitystä, on tärkein päätekohta ihmisen
elämässä, niin voi helposti uskoa, että tarvitsin kaiken rohkeuden mitä
uskonto ja soturielämä saattoivat antaa.

Minun oli ollut joku aika takaperin pakko myydä kaikki hevoseni paitsi
mustaa, tähtiotsaista sardinialaista ratsua. Nyt täytyi minun luopua
vielä kamaripalvelijastani ja tallimiehestänikin, jotka päästin
menemään samana päivänä, maksaen heidän palkkansa viimeisillä
kultaketjun renkailla mitä minulla oli jälellä. Tunsin surua ja
masennusta jouduttuani näin olemaan ilman noita käskyläisiä, jotka
kuuluvat jalosyntyisen miehen tarpeisiin, ja täytyessäni itse käydä
hoitamassa hevostani yön suojassa. Mutta tämä ei ollut vielä pahinta.
Puvussani, joka pakostakin joutui kärsimään näistä alhaisista
askareista, alkoi ennen pitkää ilmestyä näkyviä todistuksia
olosuhteissani tapahtuneesta muutoksesta, niin että sinä päivänä,
jolloin Navarran kuningas saapui kaupunkiin, en uskaltanut näyttäytyä
väkijoukolle, joka aina on joutuisa huomaamaan ylempiensä köyhyyden,
vaan tyydyin pysyttelemään huoneessa ja kuluttamaan kärsivällisyyttäni
veitsisepän ullakkokamarissa Coutellerie-kadulla, sillä sen vaativampaa
asuntoa ei minun kannattanut pitää.

Toden totta, tämä maailma on kummallinen! Kummalliselta tuntuu tuo aika
minusta, ja vielä kummallisemmalta kun vertaan sitä nykyiseen. Muistan,
että ajatukseni olivat silloin sangen synkät. Katselinpa miten
katselin, en voinut nähdä muuta, kuin että elämäni kevät oli mennyt.
Variksenvarpaita alkoi kerääntyä silmänurkkiini, ja viikseni, jotka
jokaisella kovan onnen päivältä näyttivät pistävän esiin yhä uljaampina
sitä mukaa kuin kasvoni kävivät kapeammiksi, olivat jo harmahtavat.
Kyynärpäät olivat rei'illä, taskut tyhjät, ja miekka pilkisti huotran
ratkeimesta. Kelvottominkaan heittiö, mikä kuleksi Turennen joukkueessa
rutistunein sulkatöyhdöin ja tahraisin kalvospitsein, ei näyttänyt
paljon minua huonommalta. Tosin oli minulla vielä Bretagnessa joku
kallio ja muutamia auranaloja karua peltoa, sukutilani viimeiset
rippeet; mutta ne pienet rahasummat, joita sitä viljelevät talonpojat
saattoivat suorittaa, lähetettiin joka vuosi Pariisiin äidilleni, jolla
ei ollut muuta eläkettä. Ja niihin minä en tahtonut kajota, sillä minä
olin päättänyt ainakin kuolla kunnianmiehenä, jollen voisikaan elää
säätyni mukaan.

Vaikka minulla olikin vähän toiveita menestymisestä, kun ei minulla
ollut ketään kuninkaalle läheistä henkilöä asiaani ajamassa eikä
ainoatakaan ystävää hovissa, tein kuitenkin kaiken voitavani ainoalla
tavalla mikä mieleeni johtui. Kirjoitin anomuskirjeen, ja vahtien
eräänä päivänä herra Forget'ta, Navarran kuninkaan sihteeriä, työnsin
sen hänen käteensä pyytäen häntä esittämään sen kuninkaalle. Hän otti
sen ja lupasi täyttää pyyntöni, osottaen senverran ulkonaista
kohteliaisuutta kuin saatoin odottaa. Mutta se huoleton tapa, jolla hän
taittoi kokoon ja pisti talteen tuon paperin, josta olin nähnyt niin
paljon vaivaa, samoin kuin hänen kamaripalvelijansa peitelty virnistys
hänen juostessaan minun jälkeeni saadakseen tavanomaisen lahjansa -- ja
juostessaan, kuten vieläkin punastuen muistan, turhaan -- varottivat
minua toivomasta liikoja.

Tuo varotus jäi minulta kuitenkin seuraamatta niin tyystin, että koko
seuraavan ja sitäkin seuraavan päivän vietin vuorotellen luottamuksen
ja toivottomuuden väristyksessä, kylmien ja kuumien puuskien
säännöllisesti vaihdellessa. Kolmannen päivän aamuna vihdoinkin --
muistan että se oli kolme päivää ennen joulua -- kuulin astuntaa
portailta. Kun isäntäni asui puodissaan ja molemmat välikerrokset
olivat tyhjinä, olin varma siitä, että tulijalla oli asiaa minulle ja
menin kynnykselle häntä vastaan, ja heti ensimäinen silmäys lähettiin
vahvisti korkeimmat toiveeni samoinkuin kaiken senkin mitä olin kuullut
Navarran kuninkaan jalomielisyydestä. Satuin nimittäin tuntemaan
lähetin kuninkaalliseksi hovipojaksi; hän oli itsetietoinen
nuorukainen, joka oli päivää tai paria aikaisemmin huutanut kadulla
jälkeeni: 'Vanhoja vaatteita!' Siitä en nyt kuitenkaan tuntenut häntä
kohtaan mitään kaunaa, eikä hänkään näyttänyt sitä muistavan, joten
hänen kohtelias kumarruksensa kirjettä tarjotessaan täytti mieleni mitä
onnellisimmilla ennakkoaavistuksilla sen sisällöstä.

En tahtonut kuitenkaan joutua alttiiksi mahdolliselle erehdykselle, ja
senvuoksi kysyin, ennenkuin ojensin käteni, oliko se minulle.

Hän vastasi erittäin kunnioittavasti että se oli herra de Marsac'ille,
ja minulle jos minä olin mainittu henkilö.

"Tuleeko siihen ehkä antaa vastaus?" kysyin minä, nähdessäni hänen
viivyttelevän.

"Navarran kuningas", vastasi hän syvään kumartaen, "haluaa luullakseni
kuulla vastauksenne mieskohtaisesti." Tämän sanottuaan hän pani jälleen
päähänsä hatun, jonka hän kunnioittavasti oli ottanut pois, kääntyi ja
poistui portaita alas.

Palaten huoneeseeni ja lukiten oven riensin avaamaan kirjeen, joka oli
sinetöity suurella sinetillä, ja näytti kaikin puolin hyvin tärkeältä.
Sen sisällys kävi yli kaikkien odotuksieni. Navarran kuningas pyysi
minua tulemaan luokseen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, ja
kirje päättyi sellaista ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta
ilmaiseviin lauseisiin, ettei minulle jäänyt vähintäkään epäilystä
ruhtinaan tarkoituksista. Luin sen tullen niin liikutetuksi ilosta ja
kiitollisuudesta, että se olisi paremmin sopinut minua nuoremmalle
miehelle, ja istuin sitten viettämään lopun päivää koettaessani
parannella pukuani niin paljon kuin oli mahdollista. Kiitollisin
sydämin päättelin mielessäni, että olin nyt pelastunut köyhyydestä,
ainakin sellaisesta köyhyydestä mikä on aatelismiehelle alentavaista,
ja joskin tulisin esiintymään hovissa ylen halvannäköisessä asussa,
niin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että päivän, parin perästä
sekä asuni että onneni olisivat korjautuneet.

Niinpä olikin mieleni uljas, kun seuraavana päivänä vähän ennen
puoltapäivää jätin asuntoni ja lähdin astumaan linnaa kohti.

Oli kulunut joku aika siitä kuin olin näin julkisesti esiintynyt
kaduilla, jotka Navarran kuninkaan hovin tulo oli saanut täyteen väkeä,
enkä voinut olla luulottelematta, että jotkut tyhjäntoimittajat
silmäilivät minua ohikulkiessani salaa hymyillen. Ja kyllä olinkin
tarpeeksi ränstyneen näköinen. Mutta kun huomasin, että tuikea katse
riitti palauttamaan vakavan ilmeen heidän kasvoilleen, kävelin
itsetietoisena eteenpäin viiksiäni sivellen, kunnes näin tulevan
vastaani saman hovipojan, joka oli tuonut minulle kirjeen.

Hän pysähtyi eteeni asiallisen näköisenä, kumarsi syvään -- mikä
näkyi saavan lähelläolijat ällistymään, sillä hän oli niin iloinen
ja raisu velikulta kuin konsanaan on liehitellyt kuninkaallisia
kamarineitoja ja pyysi minua rientämään, koska kuningas odotti minua
yksityiskammiossaan.

"Hän on kysynyt teitä kaksi kertaa", jatkoi hän tärkeänä, hattunsa
sulan melkein maata hipoessa.

"Kuninkaan kirjeessä kai mainittiin puolenpäivän aika", vastasin minä
jouduttaen askeleitani. "Jos myöhästyn tällaisessa tapauksessa, niin on
hänellä todellakin syytä moittia minua."

"No, no", virkkoi hän, huiskauttaen kättään keikarimaisen näköisenä,
"ei se mitään tee. Tiedättehän, että toinen mies saa varastaa hevosen
silloin kuin toinen ei saa katsoa sitä edes aidan takaa."

Vaikkakin mies on harmaahiuksinen ja huolien leimaama, saattaa hänessä
silti piillä nuorteaa tunnetta. Muistan, että kuullessani tuon
viittauksen kaikkien odotuksieni yli käyvästä suosiosta tunsin veren
nousevan kasvoilleni ja mieleni täyttyvän hartaalla kiitollisuudella.
Ihmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut
anomustani. Ja päättäen lopuksi, että osuuteni Brouagen seikkailussa
oli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut käsittää kenen kautta,
astuin sisään linnanportista ylpeästi pää pystyssä, mikä olosuhteisiin
katsoen oli ymmärtääkseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin
sitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.

Siellä oli joukko tallimiehiä ja kamaripalvelijoita, joista toiset
taluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita
ikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat
sinne ja tänne pitääkseen jalkojaan lämpiminä taikka olivat pallosilla
seinää vasten isäntiänsä jäljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina
hävyttömämpiä kuin heidän ylempänsä; mutta minä huomasin että he
väistyivät tieltäni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka
samalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetessäni sanoja:
"Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset...!"

Saavuttuaan portaitten yläpäähän, missä sotilas seisoi vartiona,
hovipoika avasi odotushuoneen oven ja väistyen sivulle pyysi minua
astumaan sisään. Minä seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan
takanani.

Pysähdyin hetkiseksi arkana ja hämilläni. Minusta näytti kuin olisi
huoneessa ollut satamäärä ihmisiä ja puolet kaikista, jotka nyt
kääntyivät minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras
sellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pitänyt,
valtasi minut tämän väenpaljouden täyttämän odotushuoneen nähdessäni
hämmästys ja kunnioittava nöyryys, jota heti seuraavassa tuokiossa
häpesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien välke kävi yli kaiken
mitä olin ennen nähnyt, sillä onneni ei ollut koskaan vielä johtanut
minua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle että
isäni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden
kumarruksen, joka oli enemmän tuon ajatuksen kuin ränstyneen pukuni
mukainen, astuin esiin keskelle äkkiä syntynyttä syvää hiljaisuutta.

"Herra de Marsac!" ilmoitti hovipoika äänellä, joka sointui hiukan
oudolta korvissani, niin oudolta että käännähdin äkkiä katsomaan
häneen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun käännyin takaisin,
näin kaikkien itseeni tähdättyjen katseitten hymyilevän. Muuan
lähelläni seisova nuori tyttö nauraa kihersi. Tämä teki oloni
epämiellyttäväksi, ja neuvottomana katselin ympärilleni löytääkseni
jonkun, jonka puoleen voisin kääntyä.

Huone oli pitkä ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella seinällä
ikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan
palaa roihusivat. Tulisijojen välissä oli aseteline. Lähempänä olevan
lieden ympärillä seisoskeli ryhmä hovipoikia, aivan samaa maata kuin
se, joka oli tuonut minut tänne. Heidän kanssaan juttelemassa oli yhtä
monta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa
lämmitellen, ja niiden välissä kyyhötti, pää suuremman koiran selkää
vasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, että toisissa
oloissa olisin epäillyt silmieni pettävän. Sen yllä oli kirjava
narrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silmäys näytti minulle
että sillä oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena
hänen kaulansa ympärille, hänen silmissään paloi raju iloisuus ja hänen
terävät, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran
selästä. Hänen takanaan, kauimmaisen lieden ympärillä, oli enemmän kuin
parikymmentä hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun
luokseni. "Arvoisa herra", sanoi hän kohteliaasti -- ja minä kadehdin
mielessäni hänen sulavaa kumarrustaan -- "te haluaisitte tavata...?"

"Navarran kuningasta", vastasin minä, koettaen puolestani tehdä
parhaani.

Hän kääntyi takanaan seisovaan ryhmään päin ja sanoi omituisen
tasaisella, levollisella äänellä: "Hän haluaa tavata Navarran
kuningasta." Sitten hän juhlallisen äänettömänä kumarsi jälleen minulle
ja palasi toveriensa luokse.

Samassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvittää, miten tämä oli
käsitettävä, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: "Herra de
Marsac, arvatenkin?"

"Palvelukseksenne, herra", virkoin minä. Ja hartaassa halussani päästä
näkemästä kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta
nauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenpäin ollakseni
valmis seuraamaan häntä. Mutta hän ei antanut mitään lähtökehotusta.
Aivan kuin edellinenkin hän vain kääntyi sanomaan takanaan seisoville:
"Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta." Sen sanottuaan hän
pyörähti ympäri ja palasi lieden luo.

Minä seisoin tyrmistyneenä, mielestäni alkoi syntyä hämärä epäilys
asian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan ennätin toimia sen
perusteella -- sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo päättää
miten oli toimittava -- astui eteeni kolmas yhtä arvokkain askelin.
"Määräyksen mukaan luultavasti?" hän sanoi, kumartaen syvempään kuin
edelliset.

"Niin", vastasin terävästi, alkaen kuumeta, "määräyksen mukaan
puolenpäivän aikaan."

"Herra de Marsac", ilmoitti hän laulavalla äänellä takanaan seisoville,
"haluaa tavata Navarran kuningasta määräyksen mukaan puolenpäivän
aikaan." Ja kumartaen uudelleen -- kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta
punaisiksi -- hänkin pyörähti arvokkaana ympäri ja palasi lieden luo.

Näin vielä erään yrittävän lähtemään, mutta hän myöhästyi. Joko minun
hämminkiä ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai
jollakin heistä el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti
äkkiä hillitön naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tietää,
että se koski minuun; minä hätkähdin ja katselin puoleen ja toiseen
toivoen jostakin löytäväni myötätuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui
että kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, että itse seinätkin
katsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi
joku: "Vanhoja vaatteita!" ja kun käännyin ympäri, suhahti sama
pilkkasana toisen lieden luota. Hämminkini lisäsi moninkertaiseksi se,
että kaikki tapahtui siivossa järjestyksessä, niin että kun kukaan ei
liikkunut eikä kukaan ääntänyt silloin, kun katsoin heihin, tulin minä
kaikista silmiinpistävimmäksi, ollen kuin maalitauluna keskellä.

Yhdet kasvot etäisempää liettä ympäröivästä ryhmästä painuivat tuona
surkeana hetkenä kuvansa mieleeni niin pysyväisesti, etten koskaan enää
niitä unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tytön, joka seisoi ylpeänä
seuralaistensa edessä. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niistä
kuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin näin,
halveksiminen -- halveksiminen niin suuri, että hän tuskin alentui
nauramaan. Ja koko hänen suloinen, hento ja tyttömäinen, mutta sentään
täysin sopusuhtainen olemuksensa näytti ilmaisevan samaa halveksivan
huvitettua tunnetta.

Pila, joka minun mielestäni tuntui kylläkin pitkältä, olisi voinut
kestää kauemminkin, kun ei kenelläkään näyttänyt olevan sääliä minua
kohtaan, jollen epätoivossani olisi keksinyt huoneen perällä ovea,
jonka päätin vievän kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea
ei ollut nähtävissä. Nöyryytykseni ja harmini olivat niin suuret, että
hetkeäkään empimättä astuin rohkeasti sitä kohti. Heti asettui nauru
ympärilläni ja puolitusinaa ääniä huusi minua pysähtymään.

"Minä olen tullut tapaamaan kuningasta ja minä tahdon tavata häntä!"
vastasin minä kääntyen ylpeästi heihin päin, sillä en ollutkaan niin
helposti säikytettävissä.

"Hän on metsästämässä!" huusivat kaikki yhdestä suusta, viittoen
kiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Mutta kun kuninkaan määräys oli varmana taskussani, katsoin itselläni
olevan hyvän syyn epäillä tuon ilmoituksen todenperäisyyttä. Ja
käyttäen hyväkseni heidän hämmästystään -- sillä he eivät olleet
lainkaan odottaneet minun ryhtyvän noin rohkeaan askeleeseen -- olin
ovella ennenkuin he olivat ehtineet minua pidättää. Mathurine, narri,
oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi: "Totta tosiaan, hän aikoo ottaa
taivaanvaltakunnan väkirynnäköllä!" Ja nuo olivat viimeiset sanat mitä
kuulin, sillä kun nostin säpin -- ovella ei näet ollut vartijaa --
syntyi takanani olevassa huoneessa yhtäkkiä syvä hiljaisuus.

Työnsin oven varovasti auki ja astuin sisään. Eräässä
ikkunasyvennyksessä istui kaksi miestä, jotka kääntyivät ja katsoivat
minuun kiukkuisesti. Muuten oli huone tyhjä. Kuninkaan kävelykengät
viruivat hänen tuolinsa vieressä, toisella puolella saapaskoukut ja
pihti. Lieden edessä makaava koira nousi hitaasti ylös ja murisi, ja
toinen miehistä nousi arkulta, jolla hän oli istunut, tuli minua kohti
ja kysyi ärtyneen näköisenä, mitä minä sieltä halusin ja kuka oli
antanut minulla luvan tulla sisään.

Minä aloin selittää hieman arasti -- sillä huoneen hiljaisuus oli
laimentanut kiihtymykseni -- että halusin tavata kuningasta, kun
puhuttelijani keskeytti minut lyhyeen, sanoen: "Kuningastako? Ei hän
ole täällä, hyvä mies, hän on metsästämässä St. Valery'ssä. Eivätkö ne
sanoneet sitä teille tuolla toisessa huoneessa?"

Luulin tuntevani puhujan, joka ikäänsä nähden -- hän oli jonkunverran
minua nuorempi -- oli harvinaisen vakavan ja miettiväisen näköinen,
käytökseltään hyvin vaativainen ja puvultaan hyvin vaatimaton. Ja
haluten kiertää hänen kysymystään, kysyin vuorostani häneltä, eikö
minulla ollut kunnia puhutella herra du Plessis Mornayta; sillä hän ei
ollut kukaan muu kuin tuo viisas ja taitava valtiomies, joka nyt oli
Henrik Navarralaisen neuvoskunnan tukipylväs.

"Aivan niin", vastasi hän lyhyeen, siirtämättä katsettaan minusta.
"Minä olen Mornay. Mitä siitä?"

"Minä olen de Marsac", selitin minä. Ja pysähdyin siihen, otaksuen että
hän kuninkaan luottamusmiehenä tietäisi asiani ilman pitempiä
selityksiä.

Mutta siinä minä petyin. "No, entä sitten?" virkkoi hän ja odotti
kärsimättömänä.

Näin kylmä vastaanotto ulkopuolella osakseni tulleen kohtelun jälkeen
olisi ollut kyllin masentamaan rohkeuteni täydellisesti, jollen olisi
tuntenut kuninkaan kirjettä taskussani, Luottaen siihen, että pikainen
silmäyskin tuohon paperiin saisi herra du Mornayn käytöksen muuttumaan
suosiollisemmaksi, riensin ottamaan sen esiin kuin jonkin taikakalun ja
ojentamaan sen hänelle.

Hän otti sen, katseli sitä ja avasi sen, mutta pysyi niin kylmän ja
järkähtämättömän näköisenä, että se masensi toivoani enemmän kuin
kaikki edelliset seikat yhteensä. "Mikä siinä on vikana?" huusin minä,
voimatta pysyä ääneti. "Se on kuninkaalta."

"Narrikuninkaalta!" vastasi hän, hymähtäen pilkallisesti.

En oivaltanut heti noitten sanojen merkitystä, vaan mumisin kovasti
hämmennyksissäni, että kuningas oli kutsunut minua.

"Kuningas ei tiedä tästä mitään", oli hänen kylmä ja kylmästi lausuttu
vastauksensa. Ja hän työnsi paperin takaisin minulle. "Se on
pilajuoni", jatkoi hän puhuen samaan jäykkään tapaan, "josta teidän on
epäilemättä kiittäminen joitakin joutilaita lurjuksia tuolla toisessa
huoneessa. Te olitte varmaankin lähettänyt anomuskirjeen kuninkaalle?
Aivan niin. He saivat arvattavasti sen käsiinsä, ja tämä on siitä
tuloksena. Ne sietäisivät saada ruoskaa."

Ei saattanut enää epäillä, ettei hänen puheensa ollut totta. Yhdessä
tuokiossa näin toiveitteni häviävän ja suunnitelmieni hajoavan tuuleen.
Ja tuo isku tyrmistytti minut aluksi niin, etten saanut ääntä
vastatakseni enkä voimaa poistuakseni. Oma itseni näytti ilmestyvän
eteeni kuin näyssä, olin näkevinäni omien laihojen, kuihtuneitten
kasvojeni katsovan vastaani kuin peilistä, silmissä niin syvä
toivottomuus, että olisin voinut surkutella itseäni.

Järkytykseni oli niin suuri, että du Mornay huomasi sen. Hän katsoi
minuun entistä tarkemmin, mutisi nimeäni pariin kolmeen kertaan ja
virkkoi viimein: "De Marsac? Ahaa, nyt muistan! Tehän olitte Brouagen
seikkailussa, ettekö ollutkin?"

Nyökäytin päätäni myöntämisen merkiksi, ollen kykenemätön saamaan sanaa
suustani ja niin järkytetty, että jollen olisi nojautunut seinään,
olisi pääni retkahtanut rintaani vasten. Muisto iästäni, neljästä
vuosikymmenestäni ja köyhyydestäni painoi raskaana mieltäni, täyttäen
minut toivottomuudella ja katkeruudella. Olisin voinut itkeä, mutta
kyynelet eivät tulleet.

Herra du Mornay irrotti katseensa minusta ja teki pari lyhyttä,
levotonta kierrosta edestakaisin huoneessa. Kun hän jälleen kääntyi
puhumaan minulle, oli hänen äänensä täynnä kunnioitusta, johon samalla
sekottui sellaista harmia, jota kelpo mies voi tuntea nähdessään toisen
niin kovassa pinteessä. "Herra de Marsac", hän sanoi, "minä tunnen
osanottoa teitä kohtaan. On häpeä, että miehen, joka on kunnialla
palvellut asiaamme, täytyy joutua niin suureen ahdinkoon. Jos minun
olisi mahdollista lisätä omaa seuruettani tällä hetkellä, niin pitäisin
kunniana saada teidät seuraani. Mutta minä olen tiukalla itsekin, ja
niin me olemme kaikki, eikä Navarran kuningas suinkaan vähimmän. Hän on
nyt elänyt kuukauden päivät eräässä metsässä, jonka herra de Rosny on
hakkauttanut. Olen mainitseva teidät hänelle, mutta olisi pikemmin
julmaa kuin ystävällistä, jollen varottaisi jo etukäteen, ettei siitä
voi mitään seurata."

Näin sanoen hän ojensi minulle kätensä, ja ilahtuneena yhtä paljon
tästä kunnioituksen osotuksesta kuin hänen ystävällisistä sanoistaan
minä karaisin jälleen mieleni. Kouraantuntuvampi lohdutus olisi tosin
ollut tarpeen, mutta sitä ei nyt ollut saatavissa. Kiitin häntä
senvuoksi niinkuin taisin, ja nähtyäni, ettei asia ollut autettavissa,
jätin hyvästi ja vetäydyin hitaasti ja surullisena pois huoneesta.

Mutta voi! Pois päästäkseni minun oli astuttava ulkopuolella odottavien
eteen, mihin du Mornayn ystävälliset sanat olivat minua huonosti
varustaneet. Minun oli kärsittävä odotushuoneen kujanjuoksu. Heti kun
ilmestyin näkyviin, tahi oikeammin heti kun ovi oli sulkeutunut
takanani, tervehdittiin minua pilkkahuudolla. Yhden huutaessa: "Tietä!
Tietä miehelle, joka on nähnyt kuninkaan!" tervehti toinen minua täyltä
kurkkua Guyennen maaherrana, ja kolmas pyysi paikkaa rykmentissäni.

Sydämeni oli miltei haletakseen täynnä noita pilkkapuheita kuullessani.
Minusta tuntui halpamaiselta, että nuo nuorukaiset, joilla oli kaikki
taistelunsa vielä edessäpäin, pitivät minua pilansa esineenä yksinomaan
köyhyyteni perusteella. Mutta tiesin hyvin, että jos olisin pysähtynyt
heitä nuhtelemaan, olisi asia siitä vain pahentunut, ja lisäksi oli
mieleni niin kipeä, että tuskin olisin voinut puhuakaan. Koin siis
kiiruhtaa heidän välitseen niin joutuin kuin saatoin, pää kumarassa,
häpeän ja masennuksen painamana. Tällä tavoin -- ihmettelen ettei
heidän joukossaan ollut ketään niin jalomielistä, joka olisi säälinyt
minua -- olin melkein saapunut ovelle ja aloin jo hengittää, kun
huomasin edessäni juuri saman nuoren hovinaisen, jota aikaisemmin olen
kuvannut. Jokin seikka oli sillä hetkellä kääntänyt hänen huomionsa
pois minusta, eikä hän huomannut minun likeistä naapuruuttani ennenkuin
hänen toverinsa siitä huomauttivat. Silloin hän käännähti kuni
yllätettynä, ja nähdessään minut niin likellä itseään, että jalkani oli
vähällä koskettaa hänen hameensa lievettä, hän astahti nopeasti syrjään
ja heittäen minuun katseen, joka oli yhtä julma kuin hänen
liikkeensäkin, vetäisi helmuksensa pois kosketuksestani.

Tuo loukkaus koski minuun, en tiedä miksi, syvemmin kuin joka taholta
satelevat pilkkasanat, ja äkillisen mielijohteen vaikutuksesta minä
pysähdyin ja sydämeni katkeruudessa avasin suuni puhumaan. "Neiti",
sanoin minä, kumartuen syvään -- sillä, kuten sanoin, hän oli pieni ja
enemmän keijukaisen kuin naisen näköinen, vaikka hänen kasvonsa
ilmaisivat sekä ylpeyttä että itsepäisyyttä -- "Neiti", sanoin minä
vakavasti, "vaikka en tämän paremmalta näytä, niin olen taistellut
Ranskan puolesta! Voitte tulla vielä tietämään -- ja sietämäänkin --
että maailmassa on kehnompaakin kuin köyhä aatelismies!"

Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun jo kaduin niitä, sillä
Mathurine, narri, joka seisoi vieressäni, oli kerkeä kääntämään ne
naurettaviksi. Hän kohotti käsivartensa ylitsemme ikäänkuin
siunatakseen meitä ja huusi, että kun herra oli saanut niin suuren
viran, hän halusi nyt morsianta sitä sulostuttamaan. Tämä sai meihin
kohdistumaan valtavan naurunhohotuksen ja joitakin karkeita
kokkapuheita, ja nuoren tytön kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

Seuraavassa tuokiossa huusi jokin ääni joukosta karkeasti:
"Koristakaamme hänen hääpukuaan!" ja samassa singahti makealeivos
vasten kasvojani. Sitten seurasi toinen toistaan, peittäen minut
jauhoilla ja sokerinmuruilla. Tämä oli viimeinen pisara. Unohtaen
hetkeksi missä olin, minä käännähdin heihin päin tulipunaisena ja
raivostuneena, viiksikarvojeni kohotessa vihasta pystyyn. Seuraavassa
tuokiossa palasi ylivoimaisena tunne voimattomuudestani ja
herkkätuntoisuuden mielettömyydestä, ja painaen pääni alas minä
syöksyin ulos huoneesta.

Luulen että nuorimmat heidän joukostaan juoksivat jälessäni, ja että
huuto! "Vanhoja vaatteita!" seurasi minua aina asuntoni ovelle
Coutellerie-kadulle. Mutta hetken kurjuus ja harras halu päästä
huoneeseeni yksinäisyyteen täyttivät mieleni niin, etten kiinnittänyt
siihen huomiota, enkä ole varma siitä oliko se totta vai kuvittelua.




II. Navarran kuningas.


Olen jo viitannut siihen vaaraan, millä Henrik III:n ja pyhän liigan
välinen liitto meitä uhkasi -- liitto, josta tiedon saavuttua
kerrottiin Navarran kuninkaan viiksien harmentuneen yhdessä yössä.
Siitä huolimatta ei hovi ollut milloinkaan näyttänyt iloisemmalta ja
huolettomammalta kuin nyt puheena olevana aikana. Rahanpuutekin näytti
hetkeksi jääneen unhotuksiin. Huvitus seurasi toistaan, ja vaikka
syvemmällä epäilemättä olikin jotain tekeillä -- sillä viisaimmat
ruhtinaamme vihollisista pelkäsivät häntä erikoisesti silloin, kun hän
näytti enimmän huvittelemaan kiintyneeltä -- niin syrjästäkatsojasta
näytti siltä kuin ilot ja nautinnot olisivat vallanneet koko St. Jean
d'Angely'n laidasta laitaan.

Hovin hälinä ja humu ulottuivat minun ullakkohuoneeseenikin ja
vaikuttivat sen, että tämä joulu, joka sattui sunnuntaipäiväksi, tuli
minulle miltei sietämättömäksi koettelemukseksi. Koko pitkän päivän
kuului kavioitten kapse katukivitystä vastaan, ja korviini kajahteli
huviratsastajien nauru, saaden kovan tuolin tuntumaan kovemmalta,
alastomat seinät vielä alastomammilta ja lisäten satakertaiseksi
yksinäisyyteni kolkkouden. Sillä niinkuin auringonpaiste tekee vieressä
olevat varjot synkemmiksi eikä mikään äänettömyys ole syvempi kuin se,
joka seuraa miinan räjähdystä, niin murhe ja köyhyys eivät milloinkaan
tunnu niin sietämättömiltä kuin siiloin, kun toivo ja rikkaus tulevat
niitä aivan liki.

Tosin herra d'Amours'in suuri juhlasaarna markkinahallissa joulupäivän
aamuna virkisti minua, niinkuin se virkisti kaikkia vakavasti
ajattelevia. Olin siellä läsnä, istuen eräässä rakennuksen hämärässä
sopessa, ja kuulin sen kuuluisan ennustuksen, joka niin pian oli käyvä
toteen. "Sire", sanoi saarnamies, kääntyen Navarran kuninkaan puoleen
ja viitaten, rohkeasti kuten ainakin tuo suuri mies ja jalo kristitty,
silloin vireellä olevaan yritykseen, jonka tarkotuksena oli riistää
ruhtinaalta kruununperimisoikeus -- "Sire, minkä Jumala on teille
syntymässänne antanut, sitä eivät ihmiset voi teiltä riistää. Vähän
aikaa, vähän kärsivällisyyttä vielä, ja te olette saattava meidät
saarnaamaan Loiren toisella puolella! Kun te olette Joosuanamme, niin
me menemme Jordanin yli ja kirkko pystytetään luvattuun maahan."

Nuo urheat sanat olivat omiaan rohkaisemaan hugenotteja siinä vaikeassa
asemassa, jossa heidän asiansa silloin oli, ja ne ilahuttivatkin
kaikkia kuulijoita; ei kuitenkaan niitä -- ja niitä ei ollut monta --
jotka Turennen kreivin kannattajina tunsivat salaista vastenmielisyyttä
siitä, että Navarran kuningas täten julkisesti tunnustettiin
hugenottien johtomieheksi. Läsnäolijain mielihyvä tuli ilmi
lukemattomin tavoin ja niin voimakkaana, että minäkin palasin
huoneeseeni leppyneenä ja innostuneena ja sain jonkinlaista korvausta
kovasta onnestani uneksiessani suuren asiamme pikaisesta voitosta.

Mutta kun päivä kului eikä iltakaan tuonut mitään muutosta, vaan näytti
minulle saman ilottoman näköpiirin, mihin aamulla olin herännyt, niin
tunnustan ilman häpeätä, että rohkeuteni lannistui uudelleen, varsinkin
kun näin että päivän tai parin perästä minun olisi pakko myydä
jälelläoleva hevoseni tai jokin muu yhtä tärkeä osa varustuksistani;
tuota askelta en voinut ajatella tuntematta synkintä epätoivoa. Tässä
mielentilassa olin juuri yksinäisen kynttilän valossa laskemassa yhteen
niitä muutamin lantteja mitä minulla oli jälellä, kun kuulin askelia
porraskäytävästä. Saatoin erottaa että tulijoita oli kaksi ja koetin
arvailla keitä ne mahtaisivat olla, kuu ovelle hiljaa koputettiin.

Uutta pilajuonta peläten en heti avannut ovea, varsinkin kun
koputuksessa tuntui olevan jotakin salakähmäistä ja tarkotusperäistä.
Tulijat neuvottelivat silloin kuiskaillen keskenään; sitten he
koputtivat uudestaan. Kysyin kovalla äänellä ketä siellä oli, mutta
siihen he eivät suvainneet mitään vastata, ja minä taas puolestani
päätin, etten avaisi, ennenkuin he sen tekisivät. Ovi oli vahva, ja
minä hymyilin kiukkuisesti ajatellessani, että tällä kertaa he
saisivatkin vaivat palkastaan.

Hämmästyksekseni he eivät kuitenkaan luopuneet yrityksestään ja menneet
pois, kuten olin odottanut, vaan koputtivat vähän väliä uudestaan ja
kuiskailivat välillä ahkerasti. Useamman kerran he kutsuivat minua
hiljaa nimeltä ja pyysivät avaamaan, mutta kun he itsepintaisesti
karttoivat sanomasta keitä he olivat, niin minä istuin liikahtamatta.
Joskus kuulin heidän nauravan, vaikka hillitysti. Ja päättäen siitä,
että he olivat liikkeellä kujeilutarkotuksessa, olisin saattanut pysyä
hievahtamatta vaikka puoliyöhön, mihin olikin enää vain kaksi tuntia,
jollei vieno rapina, kuin hiiren nakertaminen vuorilaudan takana, olisi
kiinnittänyt huomiotani oveen. Kohottaen kynttilääni ja varjostaen
silmiäni huomasin jotakin pientä ja kiiltävää pistävän esiin oven alta,
ja hyppäsin pystyyn ajatellen että he aikoivat murtautua sisään. Mutta
kun menin kynttilöineni lähemmäksi kynnystä, hämmästyin, sillä en
löytänytkään mitään uhkaavampaa kuin kaksi kultaliveriä, jotka oli
työnnetty sisään oven ja lattian välisestä raosta.

Hämmästykseni on helposti käsitettävissä. Seisoin kotvan aikaa
tuijottaen rahoihin kynttilä kourassani. Tulin ajatelleeksi, että hovin
nuoret veitikat eivät suinkaan tuhlaisi sellaista summaa pelkkään
kujeeseen, ja silloin en enää empinyt, vaan laskin kynttilän alas ja
vedin salvan pois ovelta, aikoen toimittaa asian vieraitteni seisoessa
ulkopuolella. Se aikomukseni meni kuitenkin tyhjiin, sillä heti kun ovi
avautui, työntyivät he väkivoimalla sivuitseni, ja tullen huoneeseen
yhdessä rytäkässä kehottivat minua viittauksilla sulkemaan oven
jälleen.

Seurasin kehotusta epäluuloisena, kääntämättä silmiäni vieraista. Suuri
oli senvuoksi hämmästykseni ja hämminkini, kun he suljettuani oven
heittivät pois vaippansa ensin toinen ja sitten toinen, ja minä näin
edessäni herra du Mornayn ja Navarran kuninkaan hyvintunnetun muodon.

He näyttivät olevan kovasti huvitettuja, he katsoivat toisiinsa ja
nauroivat, niin että luulin jo tuokion että jokin satunnainen
yhdennäköisyys erehdytti minua ja että nämä olivat sittenkin
kujeilijoita. Niin seisoin kotvan aikaa heihin tuijottaen; ja kuningas
avasi suunsa ensiksi. "Emme kai ole erehtyneet, du Mornay, vai kuinka?"
sanoi hän, heittäen nauravan katseen minuun.

"Emme, sire", vastasi du Mornay. "Tämä on herra de Marsac, josta
mainitsin teille."

Minä kiiruhdin hämmennyksissäni ja ihmeissäni osottamaan kuninkaalle
tulevaa kunnioitusta tuhansin anteeksipyynnöin. Hän kuitenkin keskeytti
puheeni lyhyeen, sanoen erinomaisen ystävällisesti: "Bretagnen
Marsac'ista arvatenkin?"

"Aivan niin, sire."

"Sitten olette kai Bonnen sukua?"

"Olen tuon suvun viimeinen jäsen", vastasin kunnioittavasti.

"Se on näytellyt osansa", virkkoi hän istuutuen samassa tuolilleni
kodikkaalla sulavuudella, mikä viehätti minua. "Teidän tunnuslauseenne
on 'Hyvä usko', eikö niin? Ja Marsac on, jollen väärin muista, Vilainen
varrella, ei kaukana Rennes'istä?"

Vastasin että niin oli, lisäten täydestä sydämestäni, että olin
pahoillani, kun minun täytyi ottaa vastaan niin suuri valtias niin
puutteellisessa asunnossa.

"No niin", puuttui du Mornay puheeseen, katsellen huolettomasti
ympärilleen, "myönnän, että teillä on omituinen maku huonekalujenne
järjestämisessä, herra de Marsac. Te..."

"Mornay!" huudahti kuningas terävästi.

"Mitä, sire?"

"Hiljaa! Kyynärpäänne on kynttilässä. Varokaa sitä!"

Mutia minä ymmärsin hyvin hänen tarkotuksensa. Jos sydämeni oli ollut
täysi jo ennenkin, niin nyt se tuli tulvilleen. Köyhyys ei ole niin
häpeällistä kuin ne pienet petokset, joihin se ihmisiä pakottaa. Kun
jalosukuisen miehen epäilemätön velvollisuus on peittää alastomuutensa
syrjäisten katseilta ja varsinkin alemman kansan silmiltä, joka on
taipuvainen perustamaan arvostelunsa ulkonaisiin seikkoihin, olin minä
joitakin päiviä takaperin ollut pakotettu, säilyttääkseni
mahdollisuuden mukaan ulkonaista arvokkuuttani, siirtämään jälelle
jääneet huonekaluni siihen osaan huonetta, joka näkyi ulkopuolelle oven
auki ollessa. Täten jäi sisempi osa huonetta tyhjäksi ja paljaaksi.
Sisälläolija tietysti heti huomasi tuon keinotekoisuuden, ja minun
täytyy sanoa, että Mornayn sanat saivat veren nousemaan otsalleni.

Hetkeä myöhemmin olin kuitenkin iloinen siitä, että hän oli ne
lausunut, sillä ilman niitä en olisi koskaan, tai en ainakaan niin
varhain, tullut tietämään sitä sydämen hyvyyttä ja harvinaista huomion
nopeutta, joka aina oli ominainen kuninkaalle.

Navarran kuningas oli siihen aikaan kolmenkymmenenviiden vuoden vanha,
tukka ruskea, kasvot punakat ja viikset ainakin toisella puolella
harmahtavat. Hänen kasvonpiirteitään, jotka luonto oli valanut
ankaraan, käskevään kaavaan, lievensi pysyväinen säihke ja henkevyys,
jollaista en ole koskaan nähnyt kenessäkään muussa, mutta joka hänessä
tuli vielä erikoisemmin huomattavaksi synkkinä ja vaaranalaisina
hetkinä. Varhaisimmasta nuoruudestaan saakka vaaroihin tottuneena hän
nautti niistä kuin juhlahetkistä, tervehtien niitten tuloa hilpeällä
ilolla, mikä hämmästytti urheitakin miehiä ja sai toiset pitämään häntä
ihmiskunnan varomattomimpana olentona. Mutta sellainen hän ei ollut,
päinvastoin. Ei milloinkaan ole Ranskan sotamarsalkka huolellisemmin
valmistautunut taisteluun -- vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran
alettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään -- eikä itse du
Mornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä
tiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa,
samalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen,
tuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka
ajattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan
pintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään
huomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he
halveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin
viekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.

Paljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta
jälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin
kuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen,
vaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. "Te kummastelette,
herra de Marsac", sanoi hän. "mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen
tullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni?
Vielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin
salaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni
täyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että
vaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen
ehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä
palvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin
käytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni
oikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut
tehdä mitään."

Minun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni,
joka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni
niin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka
Navarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin
onnelliseksi.

"Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä", vastasi hän
hymyillen, "vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies --
paljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut
suustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät
pitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi
pienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden
olisi mennyt, ja mennyt iäksi!"

Niin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin
saatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle,
että hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.

"Siitä olenkin vanna", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. "Jollen
olisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu
teidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin,
että te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt
täällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on
tällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin
tarjota teille seikkailun -- jos seikkailut ovat teidän makuunne --,
joka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään
Amadis on ryhtynyt."

"Yhtä epäkiitollinenko, sire?" sopersin minä epäillen olinko kuullut
oikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.

"Yhtä epäkiitollinen", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti
lukevan ajatuksia. "Näette, että puhun teille suoraan", jatkoi hän
huolettomasti. "Voin tarjota teille tämän seikkailun -- se on
valtakunnan hyväksi -- mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei
saa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä
siinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan,
on se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon
alkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän."

Hän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän
ihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen
todellisia olentoja, vai uneksinko minä?

"Ymmärrättekö?" kysyi hän vihdoin, vähäinen malttamattomuuden väre
äänessä.

"Kyllä, sire, luulen ymmärtäväni", sopersin, vaikka toden totta en
ymmärtänyt vähääkään.

"No, mitä sanotte siihen -- suostutteko vai ette?" virkkoi hän.
"Suostutteko ryhtymään tuohon seikkailuun, vai tahtoisitteko kuulla
tarkemmin, ennenkuin voitte tehdä päätöksenne?"

Minä epäröin. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin
epäilemättä heti paikalla huudahtanut suostuvani, sillä olin aina ollut
kärkäs sellaisiin yrityksiin, joista saattoi toivoa kunniaa. Mutta
vaikka sydämessäni olin altis kuolemaankin kuninkaan puolesta, niin
hänen alkulauseensa omituisuudessa oli jotakin, joka hillitsi minua, ja
siksi vastasin mahdollisimman nöyrästi: "Te tulette nyt pitämään minua
vaivaisena hovimiehenä, sire, mutta hullu on kuitenkin se, joka
hyppää kuoppaan mittaamatta sen syvyyttä. Tahtoisin mielelläni,
kunnioittavasti sanoen, kuulla kaikki mitä voitte ilmaista minulle."

"Pelkäänpä", vastasi hän nopeasti, "että jos tahdotte saada enemmän
valaistusta asiaan, ystäväni, niin on teidän saatava toinen kynttilä."

Säpsähdin, kun hän niin äkkiä muutti puhetapaansa. Mutta huomatessani,
että kynttilä todellakin oli palanut jalustan tasalle, nousin ylös
anteeksi pyydellen ja menin noutamaan toista kaapista. Sillä hetkellä
en huomannut, vaikka kyllä jälestäpäin, että kuningas oli tarkotuksella
etsinyt tätä tilaisuutta neuvotellakseen seuralaisensa kanssa. Huomasin
vain palatessani paikalleni vuoteelle, että he istuivat hiukan
lähempänä toisiaan ja että kuningas silmäili minua hyvin tarkasti
ennenkuin puhui -- vaikka hän yhä heilutti huolettomasti toista
jalkaansa ilmassa.

"Puhun teille tietysti", jatkoi hän sitten, "täydellä luottamuksella,
uskoen että te olette miehenä yhtä kunniallinen kuin urhoollinenkin. Se
minkä antaisin teille tehtäväksi, on lyhyesti sanottuna naisenryöstö.
Ei", lisäsi hän kiiruusti, naurava virnistys kasvoillaan, "elkää
peljätkö! Ei se ole minun lemmittyni, enkä suinkaan turvautuisi tähän
vakavaan ystävääni, jos tarvitsisin apua senlaatuiseen asiaan.
Bourbonin Henrik kykenee kyllä, Luoja auttakoon, itse vapauttamaan
sydänkäpynsä. Tämä on valtioasia ja kokonaan toista maata, vaikka emme
voi tällä hetkellä ilmaista teille sen tarkoitusta."

Kumarsin äänettömänä, tuntien itseni jonkunverran jäähtyneeksi ja
neuvottomaksi, ja kukapa ei tuntisi saadessaan sellaisen kehotuksen?
Olin odottanut seikkailua, jossa tulisin tekemisiin vain miesväen
kanssa -- salaista rynnäkköä tai muurinräjäyttämistä. Mutta
muistaessani huoneeni alastomuuden ja kuninkaan minulle osottaman
kunnian tunsin, ettei minulla ollut varaa valita ja vastasin: "Jos asia
on sellainen, niin olen kokonaan teidän käytettävissänne."

"Hyvä on", vastasi hän reippaasti, vaikka minusta näytti kuin hän olisi
katsahtanut du Mornayhin moittivasti, ikäänkuin epäillen hänen
suosituksensa paikalleen osumista. "Mutta sanotteko saman", jatkoi hän,
siirtäen silmänsä minuun ja puhuen harvakseen ikäänkuin tahtoen
koetella minua, "kun ilmotan teille, että ryöstettävä nainen on
Turennen kreivin holhokki? Turennen kreivi on melkein yhtä mahtava kuin
minäkin ja haluaisi mielellään olla vielä mahtavampi; hän sanoi minulle
juuri eilen, ettei hän koskaan matkusta vähemmän kuin viisikymmentä
miestä seurueessaan, ja hänellä on tuhat pyssymiestä käytettävänään.
Onko seikkailu teille mieluinen vielä nytkin, kun tiedätte tämän?"

"Se on vielä mieluisempi minulle nyt", vastasin uljaasti.

"Teidän tulee oivaltaa vielä yksi seikka", jatkoi hän. "On tärkeätä
saada viedyksi pois tämä nainen, joka on nyt sulettuna kreivin
kartanoon Chizéssä; mutta yhtä tärkeätä on, että kreivin ja minun
välini pysyy rikkoutumatta. Sentähden täytyy asian toimeenpanijana olla
riippumaton mies, joka ei ole milloinkaan ollut minun palveluksessani
eikä minkäänlaisessa yhteydessä kanssani. Jos joudutte kiinni, on
teidän suoritettava rangaistus turvautumatta minuun."

"Ymmärrän täydellisesti, sire", vastasin minä.

"_Ventre Saint Gris_!" huudahti hän, puhjeten hiljaiseen nauruun.
"Vannonpa että mies pelkää enemmän naista kuin kreiviä! Sellaisia ei
liene monta meidän hovissamme."

Du Mornay, joka oli istunut äänettömänä polveaan sivellen, nyrpisti
huuliaan, vaikka saattoi hyvin nähdä, että hän täydellisesti yhtyi
kuninkaan hyväksymään mielipiteeseen. Hän tarttui nyt vuorostaan
puheeseen. "Teidän luvallanne, sire", sanoi hän, "teen selvää tälle
herralle yksityiskohdista."

"Tehkää se, ystäväni", vastasi kuningas. "Ja tehkää se lyhyeen, sillä
jos viivymme täällä vielä kovin kauan, aletaan minua kaivata, ja hovi
tulee yks-kaks löytämään minulle uuden lemmityisen."

Hän puhui leikillä ja nauraen, mutta huomasin du Mornayn hätkähtävän
noista sanoista, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänelle mieleen. Ja
jälkeenpäin kuulin, että hovissa oli siihen aikaan todellakin hyvin
jännittävänä kysymyksenä, kuka tulisi olemaan seuraava suosikki, sillä
hänen kiintymyksensä kreivitär de la Guicheen oli silminnähtävästi
höltymässä, ja se mielenkiinto, jota hän sillä hetkellä osotti madame
de Guerchevilleä kohtaan, oli vielä pelkkää arvailua.

Du Mornay ei kuitenkaan kiinnittänyt näkyvää huomiota kuninkaan
sanoihin, vaan alkoi antaa minulle ohjeita. "Chizé, jonka nimi on
teille tunnettu", lausui hän, "on kuuden penikulman päässä täältä.
Neiti de la Vire on suljettuna luoteiseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, puiston puolella. Enempää en voi teille sanoa, paitsi että
hänen seuranaisensa on nimeltään Fanchette ja että häneen voi luottaa.
Talo on hyvin vartioitu, ja te tarvitsette neljä tai viisi miestä.
Konnia on kyllä palkattavissa yllin kyllin, mutta katsokaa, että saatte
sellaisia, joita voitte pitää kurissa, ja ettei neidille tapahdu mitään
loukkaavaa heidän seurassaan. Pitäkää hevoset valmiina, ja heti kun
olette saanut neidin vapaaksi, ratsastakaa hänen kanssaan pohjoiseen
niin joutuin kuin hänen voimansa sallivat. Teidän ei missään
tapauksessa pidä säästää häntä, jos Turenne on kintereillänne. Teidän
tulee olla Loiren toisella puolella kuusikymmentä tuntia sen jälkeen
kuin olette lähteneet Chizéstä."

"Loiren toisella puolella!" huudahdin hämmästyksissäni.

"Juuri niin, Loiren toisella puolella", vastasi hän hiukan jyrkästi.
"Olkaa hyvä ja muistakaa, että teidän tehtävänne on saattaa neiti de la
Vire mahdollisimman nopeasti Blois'han. Siellä on teidän, herättäen
niin vähän huomiota kuin mahdollista, kysyttävä parooni de Rosny'tä
'Vertavuotavassa sydämessä' St. Denys'n kadulla. Hän ottaa pitääkseen
huolta neidistä tahi ilmoittaa teille, miten teidän on hänen kanssaan
meneteltävä, ja tehtävänne on silloin suoritettu. Oletteko nyt
selvillä?"

"Täydellisesti", vastasin minä, puhuen vuorostani hiukan
kuivakiskoisesti. "Mutta neiti on ymmärtääkseni nuori. Mitäs, jollei
hän tahdokaan seurata minua, outoa miestä, joka saavun hänen luoksensa
yöllä ikkunan kautta?"

"Siitä on pidetty huoli", oli vastaus. Hän kääntyi kuninkaan puoleen,
joka hetkisen etsittyään veti taskustaan pienen esineen. Hän antoi sen
seuralaiselleen, ja tämä ojensi sen minulle. Otin sen uteliaana. Se oli
kultarahan puolikas, jonka taitettu sivu oli karhea ja rosoinen.
"Näyttäkää tämä neidille", jatkoi du Mornay, "niin hän seuraa teitä.
Hänellä on toinen puolikas."

"Mutta varokaa", lisäsi Henrik painavasti, "mainitsemasta hänellekään
mitään Navarran kuninkaasta. Huomatkaa tarkoin, herra de Marsac! Jos te
jossakin tilaisuudessa tulette mainitsemaan minua, saatte te kunnian
kutsua minua _ystäväksenne_ ja käyttää minusta puhuessanne aina sitä
nimitystä."

Tämän hän sanoi niin ystävällisen näköisenä, että minä olin aivan
hurmaantunut ja tunsin itseni todellakin onnelliseksi saadessani
osakseni sellaisia sanoja valtiaalta, jonka nimi jo silloin oli niin
kuuluisa. Eikä tyydytykseni suinkaan vähentynyt, kun hänen
seuralaisensa veti esiin kukkaron, joka sisälsi, kuten hän sanoi,
kolmesataa kruunua kullassa, ja antoi sen minun haltuuni pyytäen
suorittamaan siitä matkan kulungit. "Varokaa kuitenkin", lisäsi hän
vakavasti, "miehiä palkatessanne näyttäytymästä rikkaalta, jottei
seikkailu näyttäisi jonkun syrjäisen henkilön toimeenpanemalta. Heidät
on parempi jättää siihen käsitykseen, että teidän oman ulkonaisen
asemanne toivottomuus on ollut siihen pakottamassa. Turvautukaa
lupaukseen mieluummin kuin anteliaisuuteen, mikäli se käy päinsä. Ja
kun annatte, niin olkaa kuin jokainen livre olisi kukkaronne
viimeinen."

Henrik nyökäytti hyväksyvästi. "Mainio neuvo!" mutisi hän, nousten ylös
ja vetäen vaippaa hartioilleen. "Samanlainen, joita te, Mornay, aina
minulle annatte, ja joita minä harvoin seuraan -- valitettavasti! Mutta
kuitenkin vähäarvoinen verrattuna tähän", Hän otti miekkani pöydällä
puhuessaan ja punnitsi sitä kädessään. "Kaunis kapine", jatkoi hän,
kääntyen äkkiä ja katsoen minua tiukasti silmiin. "Sangen kaunis
kapine. Jos olisin teidän sijassanne, herra de Marsac, niin katsoisin
että se helposti luistaisi huotrastaan. Niin, enemmänkin, mies,
käyttäkää sitä!" hän lisäsi, alentaen ääntään ja työntäen leukansa
esiin, samalla kuin hänen silmänsä, jotka yhä kiinteämmin katsoivat
minuun, näyttivät tulevan kylmiksi ja koviksi kuin teräs. "Käyttäkää
sitä viimeiseen asti, sillä jos joudutte Turennen kynsiin, niin Jumala
auttakoon teitä, minä en voi!"

"Jos joudun kiinni, sire", vastasin vavisten, mutta en pelosta, "niin
tulkoon kohtaloni minun päälleni."

Tämän sanottuani näin kuninkaan silmien lauhtuvan ja hänen kasvojensa
ilmeen muuttuvan niin nopeasti, että tuskin tunsin häntä samaksi
mieheksi. Hän antoi aseen pudota rämähtäen pöydälle. "_Ventre Saint
Gris_!" huudahti hän, omituinen kaihoava väre äänessään, "Taivaan
kautta vakuutan, että tahtoisin olla teidän sijassanne. Lyödä kerran
tai kahdesti välittämättä seurauksista. Lähteä matkaan hyvä hevonen
allani ja hyvä miekka sivullani ja katsoa mitä onneni toisi muassaan.
Olla irti kaikista valtiopuuhista ja asiakirjoista, eikä antaa enää
ainoatakaan julistusta tässä maailmassa, vaan olla kerta kaikkiaan
Ranskan mies, jolla on kaikki voitettavana eikä menetettävänä mitään,
paitsi lemmityn rakkaus! Ah, Mornay, eikö olisi suloista jättää kaikki
tämä kuohu ja humu ja ratsastaa kauas Coarrazen vihreisiin metsiin?"

"Epäilemättä, jos pidätte Coarrazea parempana kuin Louvrea, sire",
vastasi du Mornay kuivasti, minun seisoessani äänettömänä ja
ihmettelevänä tuon kummallisen miehen edessä, joka saattoi niin äkkiä
muuttua vakavasta iloiseksi, puhua yhdellä hetkellä niin järkevästi ja
heti seuraavalla kuin raju poikanulikka. "Epäilemättä", vastasi hän,
"Jos niin haluatte, sire, ja jos luulette että Guisen herttua antaisi
teidän sielläkään elää rauhassa. Olen varma, että Turenne tulee
iloiseksi kuullessaan päätöksenne. Hänet valitaan epäilemättä kirkkojen
suojelijaksi. Ei, sire, se olisi häpeä!" jatkoi du Mornay miltei
ankarana. "Jättäisittekö Ranskan, jota joskus olen kuullut teidän
sanovan rakastavanne, ajelehtimaan oman onnensa nojaan? Riistäisittekö
siltä ainoan miehen, joka rakastaa sitä sen itsensä takia?"

"Niinpä niin, mutta se on niin oikullinen kulta, hyvä ystävä", vastasi
kuningas nauraen, katsoen syrjäsilmällä minuun. "Ei kukaan ole sen
kainompi tai vaikeammin vallotettava! Ja eikö paavi sitäpaitsi ole
meidät erottanut?"

"Paavi! Hiiteen paavi!" huudahti du Mornay kiihkeän kärsimättömästi.
"Mitä hänellä on Ranskan kanssa tekemistä? Hävytön tunkeilija, ja
italialainen päällepäätteeksi! Tahtoisin että hän ja koko tuo
joukkokunta upotettaisiin mereen sata syltä syvään. Mutta sitä ennen
tahtoisin lähettää hänelle raamatunlauseen sulatettavaksi."

"Esimerkiksi?" sanoi kuningas.

"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

"Amen!" lausui Henrik lempeästi. "Ja Ranska on kaunis ja suloinen
morsian."

Senjälkeen hän vaipui niin syvään äänettömyyteen, niin tummiin
mietteisiin, kuten minusta näytti, että hän meni pois sanomatta minulle
edes hyvästiä tai näyttämättä muistavan minun läsnäoloanikaan. Du
Mornay vaihtoi kanssani muutamia sanoja vakuuttautuakseen siitä, että
olin ymmärtänyt, mitä minun oli tehtävä, ja lausuttuaan monta
ystävällistä sanaa, jotka tarkoin kätkin mieleeni ja joita sittemmin
usein muistelin, riensi portaita alas isäntänsä jälkeen.

On helppo käsittää, kuinka iloiseksi tunsin itseni jäätyäni yksin. Se
ei ollut kuitenkaan mitään hurjaa riemua, vaan tyyntä iloisuutta, joka
tosin pani vereni voimakkaammin sykkimään ja saattoi minut jälleen
katsomaan maailmaa lujin katsein ja selkein mielin, mutta ei suinkaan
loihtinut eteeni trubaduurin palatseja tai mitään häikäiseviä toiveita.
Mitä kauemmin ajattelin äskeistä keskustelua, sitä selvemmin oivalsin
totuuden. Kun kuninkaan läsnäolo ja hänen erinomaisen ystävällisyytensä
ylleni heittämä lumo alkoi menettää voimaansa, käsitin yhä varmemmin,
minkätähden hän oli tullut minun luokseni. Se ei merkinnyt sitä, että
hän olisi tahtonut osottaa erikoista suosiotaan miehelle, jota hän
tunsi ainoastaan kuulopuheitten perusteella ja nimeltä tuskin
ollenkaan, vaan sitä, että hän tarvitsi miestä, joka oli köyhä ja
sentakia väsymätön, keski-ikäinen (mistä seuraa vaiteliaisuus), vähän
tunnettu -- ja sentakia turvallinen välikappale, ja kaiken lisäksi
kunnianmies, koska oli kysymyksessä sekä salaisuus että nainen.

Samalla sentään ihmettelinkin. Katsoessani pöydällä olevasta
rahakukkarosta kädessäni olevaan taitettuun rahaan, en tiennyt kumpaa
olisin kunnioittanut enempi: sitä luottamustako, jolla edellinen oli
uskottu haaksirikkoiselle ja rutiköyhälle miehelle, vaiko sen naisen
rohkeutta, jonka oli seurattava minua jälkimäisen turvin.




III. Ratsun selässä.


On luonnollista, että mietiskelin syvästi ja myöhään yöhön minulle
uskotun tehtävän vaikeuksia. Huomasin, että se jakautui kahleen osaan:
nainen oli ensiksi vapautettava ja sitten oli hänet saatettava
turvallisesti Blois'han, jonne oli matkaa kuusikymmentä peninkulmaa.
Vapauttamisen arvelin voivani suorittaa yksinäni tai ainoastaan yhden
kumppanin avulla. Mutta katsoen niihin rauhattomiin oloihin, mitkä
siihen aikaan vallitsivat maassa ja erittäinkin Loiren kahden puolen,
en juuri voinut keksiä, miten olisin saanut turvatuksi naishenkilön
matkalla pohjoiseen päin, jollei minulla ollut mukanani vähintään
viiden miekan voimaa.

Ei näyttänyt suinkaan helpolta saada näitä kokoon muutaman tunnin
sisään, vaikkakin Navarran hovin läsnäolo oli tuonut St. Jeaniin
seikkailijoita joukottain. Mutta kuninkaan määräys oli tinkimätön, ja
sitä oli noudatettava välittämättä pienistä uhrauksista ja
vaaranalaisuudenkin uhalla. Näin ollen en voinut keksiä sopivampaa
miestä alottaakseni kuin Fresnoy'n.

Hänen luonteensa oli alhainen, ja hän oli aikaa sitten luopunut
aateluuden-vaatimuksistaan -- sellaisista kuin hänellä oli ollut;
luullakseni ne olivat hyvin hämäräperäisellä pohjalla. Mutta sama syy,
joka oli saattanut minut turvattomaksi -- nimittäin Condén prinssin
kuolema -- oli paljastanut hänet viimeiseen riekaleeseen saakka; tämä
seikka saattoi minut ehkä kerkeäksi haluamaan häntä palvelukseeni ja
näkemään hänen ansiopuolensa. Tunsin hänet jo ennalta rohkeaksi,
häikäilemättömäksi mieheksi, joka osasi iskeä niin että sattui. Pidin
häntä myöskin luotettavana niin pitkälle kuin hänen velvollisuutensa
kävi yhteen hänen etujensa kanssa.

Läksin siis liikkeelle etsimään Fresnoy'ta niin pian kuin päivä oli
vaiennut ja kun olin ruokkinut ja huoltanut Cidin, mikä aina oli
päiväni ensimäinen askare. Hyvä onni auttoikin minua tapaamaan hänet
aamukulaustaan ottamasta "Kolmen kyyhkysen", pienen, lähellä
pohjoisporttia sijaitsevan ravintolan edustalla. Oli enemmän kuin kaksi
viikkoa siitä kuin olin nähnyt häntä, ja sillä aikaa oli hänessä
tapahtunut niin suuri muutos pahempaan päin, että minä, oman
ränsistyneisyyteni unohtaen, katsoin häneen karsaasti, ikäänkuin
epäillen, olisiko viisasta palkata palvelukseensa miestä, jossa niin
selvästi näkyi köyhyyden ja hillittömän elämän jäljet. Hänen suuret
kasvonsa -- hän oli järeätekoinen mies -- näkyivät hiljattain kärsineen
kovaa pahoinpitelyä, ne olivat turpuneet ja sinertävät, ja toinen silmä
oli melkein ummessa. Leuka oli ajelematon, tukka vanukkeinen ja nuttu
kaulan alta auki ja lisäksi rikkinäinen ja tahrainen. Kylmästä ilmasta
huolimatta -- sillä aamu oli kolea, vaikka tyven -- oli kapakan
edustalla puolikymmentä kuorma-ajuria, jotka joivat ja kinastelivat,
sillä aikaa kuin heidän juhtansa sammuttivat janoaan vesiruuhen
ääressä. Mutta nuo miehet näyttivät yksimielisesti jättävän hänen
haltuunsa penkin, jolla hän istui. Enkä sitä juuri ihmetellytkään
nähdessäni sen ärtyisen ja villin ilmeen, jonka hän heitti minuun
lähestyessäni häntä. Lukiko hän kasvoistani ensivaikutelman laadun vai
muustako syystä hän tunsi vastenmielisyyttä seuraani kohtaan, en voinut
määritellä. Mutta en antanut hänen käytöksensä säikyttää itseäni, vaan
istuuduin hänen viereensä ja tilasin viiniä.

Hän nyökkäsi äkeästi vastaukseksi tervehdykseeni ja heitti minuun
syrjäsilmällä puoleksi häpeilevän, puoleksi vihaisen katseen. "El
teidän tarvitse katsoa minuun niinkuin koiraan", mumisi hän sitten.
"Ette te näytä kovin hienolta itsekään. Mutta olettepa tainnut tulla
ylpeäksi, sitten kuin saitte niin suuren viran hovissa!" Ja hän nauraa
remautti, niin että myönnän olleeni jo kahdella päällä, antaako tuon
pilkan mennä ilman kouraantuntuvaa vastausta vai ei.

Kuitenkin hillitsin itseni, vaikka poskiani kuumensikin. "Vai olette
tekin sen kuullut", virkahdin, koettaen puhua välinpitämättömästi.

"No, kuka ei olisi siitä kuullut?" sanoi hän, nauraen suullaan, vaikka
hänen silmistään oli iloisuus kaukana. "Herra de Marsacin virka. Ha,
ha! Kuulkaahan..."

"Riittää jo siitä!" huudahdin minä. Ja voin sanoa, että minä
vääntelehdin istuimellani. "Minusta nähden on tuo sukkeluus jo vanha,
eikä se huvita minua."

"Mutta se huvittaa minua", vastasi hän irvistäen.

"Antakaa sen kuitenkin olla", sanoin minä; ja luulen että hän luki
varotuksen silmistäni. "Olen tullut puhumaan teille muusta asiasta."

Hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta, mutta heitti säärensä ristiin ja
alkoi ylös kapakan kilpeen katsellen vihellellä raa'an ja hävyttömän
näköisenä. Mutia tarkotukseni muistaen maltoin mieleni ja jatkoin:
"Asia on se, että meillä kummallakaan ei tätä nykyä ole viljalti
rahoja."

Ennenkuin ehdin sanoa muuta, kääntyi hän rajusti minuun päin ja
karkeasti kiroten työnsi turvonneet, vihasta punaiset kasvonsa lähelle
minun kasvojani. "Kuulkaas, herra de Marsac!" huusi hän kiivaasti.
"Sanon teille kerta kaikkiaan, että se on turhaa vaivaa! Minulla ei ole
rahaa, enkä voi sitä maksaa. Sanoin kyllä, kun lainasitte minulle pari
viikkoa sitten, että saisitte sen tällä viikolla. No niin", ja hän
läimäytti kämmenensä penkkiin, "minulla ei ole, eikä teidän kannata
ruveta karhuamaankaan minulta. Te ette voi saada sitä, ja sillä hyvä!"

"Hittoa minä siitä!" huudahdin minä.

"Mitä?" huudahti hän, tuskin uskoen korviaan.

"Viis minä siitä!" toistin ylpeästi. "Kuuletteko? Minä en ole tullut
sitä varten. Olen tullut tarjoamaan teille työtä, ja hyväpalkkaista
työtä, jos tahdotte ruveta yksiin tuumiin kanssani ja pitää suoraa
peliä, Fresnoy."

"Suoraa peliä!" huusi hän kiroten.

"No, no", sanoin minä, "olkoon menneet menneitä minun puolestani, jos
niin haluatte. Seikka on se, että minulla on hankkeissa seikkailu,
johon tarvitsen apua ja voin siitä maksaa."

Hän katsoi minuun ovelasti, tarkastaen silmillään jokaista rikkeintä ja
parsittua kohtaa nutuissani, "Kyllähän autan teitä mielellänikin",
sanoi hän vihdoin. "Mutta haluaisin nähdä ensin rahat."

"Kyllä saattekin", vastasin minä.

"Sitten lähden kyllä mukaanne. Voitte luottaa minuun viimeiseen
hengenvetooni saakka!" huusi hän nousten pystyyn ja ojentaen minulle
kätensä karkealla suoruudella, jonka en kuitenkaan antanut pettää
itseäni luottamaan häneen kovinkaan paljon. "Ja kenen se asia sitten
on, ja mikä se on?"

"Asia on minun", vastasin kylmästi. "Se on naisen ryöstö."

Hän vihelsi ja tarkasteli minua jälleen, julkea väike silmissään.

"Naisen?" huudahti hän. "Hm! Joltakin nuorelta veijarilta voisi odottaa
sellaista -- mutta se on teidän asianne. Kuka se on?"

"Se on myöskin minun asiani", vastasin kylmästi; minua inhotti tuon
miehen helposti ostettava ja alhainen luonne, ja olin täysin
vakuutettu, ettei minun sopinut luottaa häneen miekkani terää
pitemmälle. "Kaikki mitä teiltä vaadin, Fresnoy", jatkoin jäykästi,
"on se, että kymmeneksi päiväksi antaudutte minun käytettäväkseni ja
käskettäväkseni. Minä hankin teille hevosen ja annan teille -- yritys
on vaaranalainen, ja minä otan sen lukuun -- kaksi kruunua päivältä ja
vielä kymmenen lisää, jos onnistumme pääsemään turvalliseen paikkaan."

"Ja se paikka on...?"

"Samantekevä mikä", vastasin minä. "Kysymys on nyt vain, suostutteko?"

Hän katseli äreänä maahan, ja saatoin huomata että häntä kiukutti
kovasti se, että itsepäisesti pidin asian omana tietonani. "Enkö minä
saa tietää sen enempää?" kysyi hän, kaivellen maata huotransa kärjellä.

"Ette sen enempää", vastasin minä lujasti. "Olen päättänyt tehdä
epätoivoisen yrityksen parantaakseni asioitani, ennenkuin ne liukuvat
niin alas kuin teidän, ja sen enempää en sano kenellekään elävälle
sielulle. Jos ette halua panna päätänne alttiiksi silmät ummessa, niin
sanokaa vain, ja minä menen jonkun toisen luokse."

Mutta hänen tilansa, kuten hyvin tiesin, ei ollut sellainen, että hän
olisi voinut hylätä noin tuottavaa tarjousta, ja niinpä hän viimein
suostuikin uusilla uskollisuuden vakuutuksilla. Sanoin tarvitsevani
neljä ratsumiestä saattueeksemme, ja nämät hän tarjoutui hankkimaan,
sanoen että hän tunsi juuri minulle sopivat miehet. Minä pyysin häntä
kuitenkin palkkaamaan ainoastaan kaksi, ollen kyllin viisas
asettaakseni itseni kokonaan hänen käsiinsä. Ja annettuani sitten
hänelle rahaa, jotta hän voisi hankkia itselleen hevosen -- panin
ehdoksi että toisilla miehillä tuli olla omat hevosensa -- ja
määrättyäni paikan, missä kohtaisimme toisemme heti puolenpäivän
jälkeen, erosin hänestä ja menin pois jotensakin alakuloisena.

Sillä aloin nähdä, ettei kuningas ollut arvioinut liian suureksi aiotun
yrityksen vaaroja, johon ainoastaan epätoivoisten ja kovaosaisten
miesten saattoi odottaa ryhtyvän. Oivaltaen tämän, samoinkuin senkin
siitä selvästi johtuvan seikan, että minulla oli yhtä paljon
peljättävää oman seurueeni kuin vihollisen puolelta, katsoin varsin
vähillä toiveilla edessäni olevaa matkaa, jonka jokainen päivä ja
jokainen tunti sälyttäisi päälleni yhä raskaamman pelon ja
vastuunalaisuuden taakan.

Oli kuitenkin liian myöhäistä peräytyä, ja siksi jatkoin
valmistuksiani, joskaan en iloisin, niin kuitenkin päättäväisin mielin.
Asesepällä, jonka talossa asuin, terotutin miekkani ja laitatin
pistoolini kuntoon, ja hän toimitti minulle tämän viimeisen palveluksen
samalla hyväntahtoisuudella, mitä hän kaikessa oli osottanut minua
kohtaan. Etsin ja palkkasin kaksi vankkaa miestä, joitten
luotettavaisuudesta en paljon tiennyt, mutta jotka olivat siitä hyviä,
että heillä oli hevoset. Lisäksi ostin itse kaksi talutettavaa hevosta
neitiä ja hänen seuranaistaan varten. Kun olin hankkinut vielä muitakin
välttämättömiä tarpeita, olivat rahavarani täten vähentyneet
kahteensataan kymmeneen kruunuun. Minulla oli kova aprikoiminen siitä,
miten säilyttäisin tämän rahasummani niin, että se olisi varmassa
turvassa ja sentään aina käytettävissäni. Kysyin viimein neuvoa
ystävältäni asesepältä, joka kehotti minua kätkemään sata kruunua
hattuuni ja laittoi siihen taitavasti niille sijan. Kun hattu oli
teräksellä vuorattu, ei siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Toisen sadan
ompelin satulatäytteeseeni ja loput sijotin kukkarooni satunnaisia
tarpeita varten.

Sataa tihutteli hiljalleen, kun vähän jälkeen puolenpäivän vaelsin
pohjoisporttia kohti miesteni seuraamana. Kadulla oli niin paljon
kulkijoita kumpaankin suuntaan, ettei kulkueemme herättänyt mitään
huomiota, eikä olisi herättänyt, vaikka meitä olisi ollut kaksi kertaa
niin monta. Kun saavuimme määräpaikalle, joka oli noin neljännestunnin
matkan päässä portin ulkopuolella, oli Fresnoy jo siellä, pitäen
sadetta suuren rautatammen katveessa. Hänellä oli mukanaan neljä
ratsumiestä, ja nähtyään meidän tulevan ratsasti hän meitä vastaan
huutaen raikkaasti: "Tervetuloa, herra kapteeni!"

"Tervetuloa vain", vastasin minä, pysäyttäen Cidin äkkiä vähän erilleen
hänestä. "Mutta ketä nuo ovat, Fresnoy?" ja minä viittasin
ratsastusraipallani hänen neljää toveriaan.

Hän yritti suoriutua asiasta naurulla. "Oh, nuoko?" sanoi hän. "Se on
pian selitetty. Evankelistat eivät halunneet erota toisistaan, toin
heidät senvuoksi kaikki -- Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja
Johanneksen -- ajatellen, ettette te ehkä olisi onnistunut hankkimaan
miehiänne. Ja voin taata, ettei teillä koskaan ole ollut sen rohkeampia
poikia jälessänne!"

Todellakin nuo neljä näyttivät olevan paatuneimpia pukareita mitä
koskaan olin nähnyt edessäni, ja minä käsitin, ettei minun sopinut
epäröidä. "Kaksi tahi ei yhtään, Fresnoy", sanoin lujasti. "Kaksi
pyysin teitä hankkimaan, ja kaksi minä otan -- Matteuksen ja Markuksen
tahi Luukkaan ja Johanneksen, miten vain haluatte."

"On sääli hajottaa kumppanuskuntaa", sanoi hän mulkoillen karsaasti.

"Jos ei muu ole esteenä", tokaisin minä, "niin toinen minun miehistäni
on nimeltään Johannes. Ja voimmehan ristiä toisen Luukkaaksi, jos asia
on sillä autettu."

"Nämä miehet ovat olleet Condén prinssin palveluksessa", mumisi hän
nyrpeästi.

"Condén prinssi otti joskus palvelukseensa omituisia miehiä", vastasin
minä katsoen häntä suoraan silmiin, "niinkuin meidän kaikkien täytyy
joskus tehdä. Siitä ei siis sen enempää. Me otamme Matteuksen ja
Markuksen. Toiset saatte laskea menemään."

Hän näytti horjuvan hetken, ikäänkuin aikoisi olla tottelematta, mutta
tarkemmin ajateltuaan hän pyysi miehiä palaamaan takaisin. Ja kun olin
lahjottanut kummallekin hopearahan, menivät he tiehensä hiukan
kiroiltuaan, mutta sentään jotensakin leppyisinä. Sitten Fresnoy tahtoi
lähdettäväksi heti matkaan, mutta minä määräsin odottamaan, kunnes nuo
kaksi olivat poissa näkyvistä, sillä halusin olla varma siitä, etteivät
ne lähtisi meitä seuraamaan.

Luulen, että istuessamme siinä ratsujemme selässä sateessa -- sillä
rautatammipensas ei riittänyt suojaamaan meitä kaikkia -- muodostimme
niin surkean näköisen joukon kuin konsanaan on ollut lähdössä naista
pelastamaan. Enkä voinut olla tuntematta surua silmätessäni tuota nyt
komennuksessani olevaa väkeä. Koko joukossa oli tuskin yhtä ehjää
vaatekappaletta, ja kolmella ritarillani oli vain yksi kannus kullakin.
Näitten vajavuuksien lisäksi oli meillä kaksi turvonnutta silmää,
toinen niistä Fresnoyn, ja yksi rikkilyöty nenä. Matteuksen hevosella
ei ollut häntäjouhia, ja mikä oli vielä huomattavampaa, sen ratsastaja
oli, kuten nyt huomasin, umpikuuro. Markuksen miekka oli huotraton ja
suitset tavallista hamppuköyttä. Yhden seikan minä huomasin, josta olin
hyvilläni. Minun tuomani miehet katsoivat karsaasti Fresnoyn mukana
tulleisiin, ja nämä vastasivat luimisteluun korkojen kanssa. Tähän
välien kireyteen ja miekkani mittaan perustuivat nyt kaikki toiveeni
turvallisuudesta ja muustakin. Sen varaan oli nyt uskallettava ei
ainoastaan oma henkeni -- mikä tulevaisuudentoiveisiini katsoen ei
ollut kovinkaan suuriarvoinen -- vaan lisäksi nuoren, avuttoman ja
toistaiseksi tuntemattoman nuoren naisen elämä ja kunnia.

Eikä siinä kyllin, että nämä miehet olivat painamassa mieltäni, vaan
minun täytyi vielä lisätä taakkaani koettamalla peittää pelkoani ja
epäilyksiäni iloisella ulkonäöllä ja käytöksellä. Pidin seuralaisilleni
lyhyen puheen, ja vastaukseksi vannoi joka mies seisovansa puolellani
viimeiseen hengenvetoon saakka. Sitten annoin määräyksen ja me lähdimme
liikkeelle, Fresnoy ja minä edellä, Luukas ja Johannes perässämme
taluttaen irtonaisia hevosia, ja kaksi muuta jälkijoukkona.

Kun sadetta yhä riitti ja luonto niillä seuduin oli kolkkoa ja
yksitoikkoista kauniillakin ilmalla, niin tunsin rohkeuteni vähenevän
mitä pitemmälle päivä kului. Vastuunalaisuuteni alkoi tuntua yhä
suuremmalta mitä useammin silmäilin seuruettani, ja Fresnoy ahdisti
minua yhtämittaa kyselemällä suunnitelmiani, niin ettei pahin
vihollisenikaan olisi voinut toivottaa minulle epämieluisampaa
matkatoveria.

"Kuulkaas", murahti hän noin neljä penikulmaa kuljettuamme, "te ette
ole vielä sanonut minulle missä olemme yötä. Te kuljette niin hitaasti,
että..."

"Minä säästän hevosia", vastasin lyhyeen. "Huomenna on meillä pitkä
päivä edessä."

"Teidän hevosenne näyttää kyllä kykenevältä kestämään viikonkin
päivät", virnisteli hän, heittäen ilkeän silmäyksen sardinialaiseen,
joka tosiaan oli paremmassa kunnossa kuin isäntänsä. "On se ainakin
kyllin kiiltävä."

"Se on yhtä hyvä kuin miltä se näyttääkin", vastasin minä hiukan
närkästyneenä hänen sävystään.

"On tässä joukossa parempikin", virkkoi hän.

"Minä en ainakaan sellaista näe", sanoin minä. Olin jo silmäillyt
joukkueeni ratsuja ja tullut vakuutetuksi, että vaikka ne olivatkin
rumia ja ruokkoamattomia, olivat ne kuitenkin tehtävänsä tasalla. Mutta
mitään erikoisia ansioita en ollut niissä huomannut. Katselin nyt niitä
uudestaan ja tulin samaan johtopäätökseen, nimittäin, että -- ottamatta
lukuun tiuhtihevosia, jotka olin valinnut verrattain huolellisesti --
ei yksikään niistä pystynyt kilpailemaan Cidin kanssa nopeudessa eikä
ulkonäössä. Sen sanoinkin Fresnoylle.

"Haluaisitteko koettaa?" sanoi hän ivallisesti.

Minä nauroin ja sanoin: "Jos luulette, että rupeaisin väsyttämään
hevosiamme kilpa-ajolla, kun edessämme on sellainen tehtävä, niin
erehdytte, Fresnoy. En ole enää nulikka."

"Ei tässä kilpa-ajon tarvitse tulla kysymykseenkään", vastasi hän
levollisemmin. "Teidän ei tarvitse muuta kuin istua tuon Matteuksen
raudikon selkään, niin tunnette että se on menevä hevonen ja myönnätte
minun olevan oikeassa."

Katselin kysymyksessä olevaa ruskeaa, laukkipäistä, leveäleukaista
hevosta ja näin, että vaikkei sillä ollutkaan mitään rotuhevosen
merkkejä, se oli kuitenkin vahvaluinen, hyvärintainen ja
voimakaslantioinen elävä. Arvelin, että Fresnoy saattoi mahdollisesti
olla oikeassa, ja siinä tapauksessa, jos hevonen vain oli hyvätapainen,
se sopisi ehkä neidille paremmin kuin minun ostamani hevonen. Ja jos
joukossamme oli nopea hevonen, niin oli se joka tapauksessa hyvä
tietää, ja niin pyysin Matteusta vaihtamaan hevosia ja kehottaen häntä
pitämään huolellisesti Cidiä nousin ruskon selkään ja huomasinkin pian,
että se oli kevytjalkainen ja nopea hevonen ja että se tuntui niin
hyväluontoiselta kuin arkakin ratsastaja saattoi toivoa.

Kulkumme kävi juuri tasaisen, aution kankaan poikki, missä siellä
täällä oli joitakin orjanruusupensaita. Tie oli röykkelöinen ja
kivinen, ja kulkijat olivat pahimpia paikkoja kiertäessään poikenneet
milloin oikealle milloin vasemmalle, levittäen sen siten enemmän kuin
kymmenen sylen levyiseksi. Fresnoy ja minä olimme vaihtoa
toimitettaessa jääneet hiukan jälelle muista ja kuljimme rinnan Cidillä
ratsastavan Matteuksen kanssa.

"No", sanoi hän, "enkö ollut oikeassa?"

"Kyllä osaksi", vastasin minä. "Hevonen on parempi kuin miltä se
näyttää."

"Niinkuin monet muutkin -- sekä hevoset että miehet", virkkoi hän
hiukan kiukunsekaisella äänellä. "Mutta mitäs arvelette? Emmekö laske
hiukan laukkaa ja saavuta noita toisia?"

Arvellen, että sopi hyvin tehdä niin, suostuin kernaasti, ja niin
laskimme hevoset laukkaan. Olimme kuitenkin ratsastaneet vain noin
puolisensataa syltä, enkä ollut ehtinyt päästä vielä kunnolleen
vauhtiin, kun Fresnoy kiristi hiukan ohjaksia ja kääntyi satulassaan
katsomaan taakseen. Samassa hän huusi: "Hoi, mitäs tämä on? Eiväthän
nuo ryökäleet vain ratsasta perässämme?"

Käännähdin äkkiä katsomaan. Samassa silmänräpäyksessä, ilman mitään
kompastusta tai varotusta, suistui hevonen altani maahan kuin ammuttu,
lennättäen minut kolmisen syltä eteenpäin päänsä yli, ja niin äkkiä,
etten ennättänyt kohottaa edes käsivarsiani, vaan löin pääni ja
hartiani suoraan maahan, mennen tiedottomaksi.

Olen monasti pudonnut hevosen selästä, mutta en kertaakaan noin
tavattoman odottamatta. Tullessani jälleen tajuihini huomasin nojaavani
vanhan pensaan runkoon, tuntien kipua ja huimausta. Fresnoy ja Matteus
tukivat minua kahta puolta ja kysyivät, kuinka minun laitani oli.
Toiset kolme miestä istuivat hevostensa selässä muutamien askelten
päässä minusta, ja heidän piirteensä kuvastuivat tummina myrskyistä
iltataivasta vasten. Olin liian huumautunut aluksi voidakseni nähdä
enempää, ja tämänkin huomasin pelkästään koneellisesti. Mutta
vähitellen aivoni selkenivät ja minä tunsin ympärilläni olevat, jotka
ensin olivat näyttäneet minusta aivan vierailta, ja lopulla muistin,
mitä minulle oli tapahtunut.

"Onko hevonen loukkautunut?" sopersin niin pian kuin saatoin puhua.

"Ei hiventäkään", vastasi Fresnoy ja nauraa hihitti, jollen aivan
väärin kuullut. "Pelkään, että teille siinä kävi hullummasti,
kapteeni."

Puhuessaan hän katsahti hevosten selässä istuviin miehiin, ja minusta
näytti hämärästi että he hymyilivät. Muuan nauroikin, ja toinen kääntyi
poispäin ikäänkuin peittääkseen kasvonsa. Minulla oli epämääräinen
tunne, että tässä oli käsillä jokin kuje, josta minä en tiennyt mitään.
Mutta olin vielä liian sekaisin saamastani täräyksestä ollakseni
utelias, ja kiitollisena annoin myöntymykseni, kun eräs miehistä
tarjoutui noutamaan vähän vettä. Hänen poissa ollessaan seisoivat
toiset ympärilläni sama huonosti salattu ilkamointi kasvoillaan.
Fresnoy yksin puhui, laverrellen vilkkaasti tapaturmasta, vakuuttaen
osanottoaan ja kiroillen tietä, hevosta ja tuulista säätä, kunnes vettä
saapui. Siemaistuani sitä tunsin itseni paljon virkistyneemmäksi ja
sain kiivetyksi Cidin satulaan, ja hiljalleen läksimme taas
taivaltamaan eteenpäin.

"Huono alku", sanoi Fresnoy vihdoin vilkaisten minuun viekkaasti,
ajaessamme täyttä ravia rinnakkain puolen penikulman päässä Chizéstä,
pimeän ollessa jo lähellä.

Tällä kertaa tunsin kuitenkin olevani jo entiselläni, lukuunottamatta
pientä huminaa päässäni, ja sanoinkin sen hänelle hartioitani
kohauttaen. "Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin", lisäsin. "Eipä
silti, että se oli mikään hauska keikahdus, tai että haluaisin toista
samanmoista."

"Ei, enpä minäkään luulisi", vastasi hän. Hänen kasvonsa olivat minusta
poispäin, mutta olin kuulevinani hänen hihittävän.

Jonkinlaisen epämääräisen, vaistomaisen epäluulon ajamana pistin jonkun
hetken perästä käteni taskuun. Silloin minä ymmärsin. Ymmärsin liiankin
hyvin. Havaintoni tuottama hämmästys oli niin äkillinen, että
tahdottomasti iskin kannukseni Cidin kylkiin, jotta se syöksyi
eteenpäin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Fresnoy.

"Hätänäkö?" kertasin minä, kädelläni yhä taskuani haparoiden --
haparoiden toivottomasti.

"Niin, mikä on?" hän kysyi, hävytön hymy konnamaisilla kasvoillaan.

Katsahdin häneen hehkuvan punaisena. "Oh, ei mikään!" virkahdin.
"Menkäämme eteenpäin."

Todellisuudessa olin huomannut, että avuttomuuttani hyväkseen käyttäen
nuo roistot olivat ryövänneet jokaisen lantin kukkarostani sillä aikaa
kuin makasin tiedottomana! Ja siinä ei ollut vielä kaikki eikä pahin,
sillä älysin heti, että he tuon tehdessään olivat tehneet vielä jotakin
muuta, mikä oli tuhat kertaa kohtalokkaampaa ja pelottavampaa --
nimittäin salaisen ymmärtämyksen liiton, jota juuri erityisesti olin
tahtonut ehkäistä ja jonka poissaololle olin perustanut laskelmani.
Niin, älysinpä vielä senkin, että hengissä säilymisestänikin minun oli
kiittäminen vain ystävääni aseseppää ja omaa varovaisuuttani, sillä nuo
roistot olisivat epäilemättä armotta surmanneet minut, jos he olisivat
onnistuneet löytämään pääkassani. Se ei ollut heille onnistunut, ja
siksi he, vaikkakin olivat vakuutettuja siitä, että minulla oli enemmän
rahoja, olivat jättäneet tuon konnantyön tekemättä -- muuten olisivat
nämä muistelmat jääneet kirjottamatta. He olivat hyväntahtoisesti
sallineet minun jäädä henkiin, kunnes sattuisi edullisempi tilaisuus,
jolloin he saisivat riistetyksi viimeisenkin kruununi!

Vaikka minulla oli kyllin malttia pidättäytyäkseni soimauksista, joista
ei voinut odottaa mitään hyötyä, ja uhkauksista, joita minulla el ole
koskaan ollut tapana lausua, jollei minulla ole ollut myöskin voimaa
panna niitä täytäntöön, niin ei silti pidä luulla, etten minä siinä
Fresnoyn rinnalla ratsastaessani ollut täysin tietoinen tilastani
samoinkuin siitäkin, kuinka noloa osaa näyttelin kaksinaisessa
asemassani, ollen samalla miesteni johtajana ja heidän narrinaan.
Ajatellessani, että minun näin vaarallisessa asemassa ollen oli pantava
alttiiksi toisen turvallisuus omani lisäksi, tunsin niin tuiki
tarpeelliseksi saada miettiä häiritsemättä joitakin hetkiä, että päätin
tehdä sen silläkin uhalla että mieheni silläaikaa saisivat tilaisuuden
punoa uusia konnanjuonia. Kun Chizén linnan tornit melkein heti sen
jälkeen tulivat näkyviin, sanoin Fresnnylle, että jäisimme yöksi
kylään, ja pyysin häntä menemään edelleen miesten kanssa ja hankkimaan
yösijat majatalossa. Epäluulo ja uteliaisuus iskivät heti häneen ja hän
kieltäytyi itsepäisesti jättämästä minua, ja olisi voinut pysyäkin
päätöksessään, jollen minä olisi pysäyttänyt hevostani ja antanut hänen
tietää selvin sanoin, että tässä asiassa minä tahdoin tehdä niinkuin
itse halusin, tahi muuten olisi välimme lopussa. Tätä jälkimäistä
vaihtopuolta hän säikähti, niinkuin olin odottanutkin, ja lausuttuaan
minulle nureat jäähyväiset ratsasti tiehensä joukkoineen. Odotin,
kunnes he olivat hävinneet näkyvistä, ja kääntäen sitten hevoseni menin
pienen puron yli, joka oli tien ja linnan metsästyspuiston välillä, ja
aloin ratsastaa polkua pitkin, joka näytti vievän metsän läpi linnaa
kohti, tähyellen valppaasti kummallekin puolelleni.

Silloin, ajatusteni kääntyessä tuohon naiseen, joka nyt oli niin
likellä ja joka, ollen ylhäinen, rikas ja tuntematon, nosti, sikäli
kuin häntä lähestyin, mieleeni aavistuksia yhä pelottavammista
vaikeuksista -- silloin tein huomion, joka pani kylmät väreet kulkemaan
selkäpiitäni pitkin ja yhdessä tuokiossa pyyhkäisi mielestäni pois
muistonkin vaivaisista kymmenestä kruunustani. Kymmenen kruunua! Voi,
minä olin kadottanut sen, mikä oli arvokkaampi kuin kaikki kruununi
yhteensä -- olin kadottanut taitetun rahan, jonka Navarran kuningas oli
uskonut minulle ja joka oli ainoa tunnusmerkkini, ainoa keino, millä
saatoin vakuuttaa neiti de la Virelle olevani hänen lähettämänsä. Olin
pannut sen kukkarooni, ja se oli tietysti, vaikka sen nyt vasta
huomasin, hävinnyt muitten rahojen mukana.

Pysäytin ratsuni ja istuin jonkun aikaa liikkumattomana, epätoivon
valtaamana. Tuuli, joka huojutti alastomia oksia pääni päällä ja
lennätti lakastuneita lehtiä parvittain jalkojeni editse ja kuoli
viimein kuiskivien sananjalkojen keskelle, ei tavannut luullakseni
missään kurjempaa olentoa kuin minä olin sillä hetkellä.




IV. Neiti de la Vire.


Ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tuon menetykseni suuruuden
huomattuani oli ratsastan roistojen jälkeen ja vaatia heiltä tuota
tunnusmerkkiä miekan voimalla. Mutta kun olin varma siitä, että he
pitäisivät yhtä puolla ja kun en voinut tietää kenellä heistä tuo
haluamani kapine oli, niin tyvenemmin ajateltuani hylkäsin tämän
aikeeni. Ja kun tässäkään pulassa ei edes mieleeni juolahtanut jättää
yritystä sikseen, näytti ainoa mahdollinen menettelytapa olevan se,
että toimisin ikäänkuin minulla vielä olisi tuo rahanpuolikas ja
koettaisin mitä voisin vaikuttaa rehellisesti selittämällä asian
sitten, kun aika tulisi.

Jonkun aikaa näitä alakuloisia mietteitä haudottuani päätin seurata
tätä menettelytapaa. Ja kun arvelin voivani ottaa hiukan selvää
ympäristöstä niin kauan kuin vielä oli valoisaa, ratsastin hiljakseen
eteenpäin puitten lomitse, ja vajaan viiden minuutin perästä tuli eräs
linnan kulma näkyviini. Linna näkyi olevan nykyaikainen rakennus Henrik
II:n ajoilta, ja se oli rakennettu ajan tapaan enemmän huvitus- kuin
puolustustarkotuksia silmällä pitäen ja koristettu monilla somilla
ikkunalaitteilla ja pienoistorneilla. Sellaisena kuin minä sen näin,
teki se kuitenkin harmaan ja ikävän vaikutuksen, mikä johtui osaksi
paikan yksinäisyydestä ja myöhäisestä iltahetkestä, osaksi sen
asukasten vähyydestä, mihin ajatukseen tulin siitä, ettei yhtään
ihmistä näkynyt penkereellä eikä ikkunoissa. Sadepisaroita tippui
puista, jotka kahdella puolella olivat niin lähellä taloa, että ne
miltei pimittivät huonetta, ja kaikki, mitä näin, rohkaisi minua
toivomaan, että neidin oma halukin lisäisi sanaini tehoa ja tekisi
hänet taipuvaksi suopeasti kuuntelemaan kertomustani.

Talon ulkonäkö oli todellakin voimakas kehotus minulle jatkamaan
yritystäni, sillä oli mahdotonta uskoa, että nuori nainen, joka oli
iloinen ja vilkkaan Turenneen sukulainen ja oli jo saanut maistaa hovin
hauskuuksia, valitsi omasta tahdostaan talviasunnokseen niin kolkon ja
yksinäisen paikan.

Käyttäen hyväkseni viimeistä häipyvää valoa ratsastin varovasti talon
ympäri, ja puitten varjossa pysytellen minun oli helppo löytää talon
luoteiskulmasta parveke, josta minulle oli mainittu. Se oli
puoliympyrän muotoinen, kivisellä rintasuojuksella varustettu ja noin
viidentoista jalan korkeudella alla kulkevasta pengerkäytävästä, jonka
matala upotettu aita erotti metsästyspuistosta. Kummastuksekseni
huomasin, että sateesta ja iltailman koleudesta huolimatta parvekkeelle
antava ikkuna oli auki. Eikä siinä kaikki. Onni oli vihdoinkin minulle
suosiollinen. Olin tähystellyt ikkunaa tuskin minuutin ajan,
arvostellen sen korkeutta ja muita yksityiskohtia, kun parvekkeelle
astui suureksi ilokseni naisolento, pää huolellisesti verhottuna,
jääden seisomaan ja katsomaan taivaalle. Olin liian kaukana voidakseni
erottaa hämärässä, oliko se neiti de la Vire vai hänen seuranaisensa.
Mutta koko olento ilmaisi niin selvää alakuloisuutta ja toivottomuutta,
että olin varma siitä, että se oli heistä jompikumpi. Päättäen, etten
jättäisi tilaisuutta käyttämättä, laskeusin kiiruusti alas hevosen
selästä ja jättäen Cidin irralleen astuin lähemmäksi, kunnes olin vain
muutamien askelien päässä ikkunasta.

Silloin katselija huomasi minut. Hän säpsähti, mutta ei peräytynyt
huoneeseen. Kurkistaen yhä alas minuun hän kutsui hiljaa jotakin
huoneessa olijaa, ja heti ilmestyi parvekkeelle toinen, suurempi ja
tanakampi olento. Olin jo ottanut hatun päästäni ja pyysin nyt
matalalla äänellä saada tietää, oliko minulla kunnia puhutella neiti de
la Vireä. Yhä tihenevässä hämärässä oli mahdoton erottaa
kasvonpiirteitä.

"Hst!" suhahti tanakampi olento varovasti. "Puhukaa hiljemmin. Kuka te
olette ja mitä teette täällä?"

"Minut on lähettänyt", vastasin kunnioittavasti, "eräs mainitsemani
naisen ystävä, jotta toimittaisin hänet turvalliseen paikkaan."

"Hyvä Jumala!" oli kiihkoisa vastaus. "Nytkö? Se on mahdotonta."

"Ei", kuiskasin minä, "ei nyt, vaan yöllä. Kuu nousee kello puoli
kolme. Hevosteni tarvitsee levätä ja syödä. Kello kolme olen tämän
ikkunan alla, mukanani pakoon vaadittavat välineet, jos neiti tahtoo
niitä käyttää."

Tunsin, että he tuijottivat minuun pimeän läpi ikäänkuin tahtoisivat
lukea sisimpäni. "Nimenne, herra?" kuiskasi viimein lyhyempi naisista
jännittävän vaitiolon jälkeen,

"Mielestäni ei nimelläni ole tässä paljon merkitystä, neiti", vastasin
minä, ollen haluton ilmaisemaan hänelle ventovieraisuuttani. "Kun..."

"Nimenne, nimenne!" kertasi hän käskevästi, ja minä kuulin hänen pienen
kengänkantansa kopauttavan parvekkeen kivilattiaan.

"Gaston de Marsac", vastasin vastahakoisesti.

Molemmat säpsähtivät, äännähtäen hämmästyksestä. "Mahdotonta!" huudahti
viimeinen puhuja hämmästyksen ja suuttumuksen sekaisella äänellä. "Tämä
on ilvettä, herra. Tämä..."

Mitä muuta hän vielä aikoi sanoa, jäi minun arvattavakseni, sillä
samassa hänen seuranaisensa -- minulla ei nyt ollut epäilystäkään,
kumpi oli neiti ja kumpi Fanchette -- laski äkkiä kätensä emäntänsä
suulle ja viittasi taaksensa huoneeseen. Hetkinen levotonta
epäröimistä, ja sitten he molemmat tehden varottavan eleen kääntyivät
ja hävisivät ikkunasta huoneeseen.

Viivyttelemättä kiiruhdin jälleen puitten suojaan. Ja tullen siihen
päätökseen, että, vaikkakaan tuo kohtaus ei ollut minusta likimainkaan
tyydyttävä, en voisi kuitenkaan tällä kertaa enempää toimittaa, vaan
oleksimiseni linnan lähistöllä saattaisi pikemminkin herättää
epäluuloa, nousin jälleen ratsaille ja ajoin valtatielle ja sitä myöten
kylään, missä tapasin mieheni meluavina istumasta majatalossa, joka oli
ränstynyt hökkeli lasittomine ikkunoineen ja keskellä savilattiaa
seisovine liesineen, missä roihuvalkea paloi. Ensi toimekseni vein
Cidin suojaan talon takana olevaan vajaan, huolehtien sen tarpeista
parhaani mukaan puolialastoman pojan auttamana, joka näytti olevan
siellä piilossa.

Tämän suoritettuani palasin talon etupuolelle. Olin mielessäni tehnyt
selväksi, millä tavoin järjestäisin edessäni olevan tehtävän.
Kulkiessani erään ikkunan ohi, jonka osaksi peitti vanhoista silkeistä
tehty karkea verho, pysähdyin katsomaan sisään. Fresnoy ja hänen neljä
roistoaan istuivat puupölkyillä tulen ympärillä pitäen rajua,
kovaäänistä puhetta ja kohennellen sitä, ikäänkuin sekä tuli että koko
talo olisivat olleet heidän omansa. Muuan rihkamakauppias istui
nurkassa tavaramyttynsä päällä silmäillen heitä ilmeisen pelokkaana ja
epäluuloisena. Toisessa nurkassa oli kaksi lasta mennyt suojaan aasin
alle, jonka selän kanat olivat valinneet yöpuukseen. Kapakan isäntä,
iso, roteva mies, istui kiukkuisena ullakolle vievien tikapuitten
juurella suuri nuija kädessään, ja vaimo-luntus kulki edestakaisin
illallis-puuhissa, näyttäen pelkäävän yhtä paljon miestään kuin
vieraitaankin.

Näkemäni sai minut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että nuo heittiöt
olivat valmiit mihin konnantyöhön tahansa ja että, jollen heitä
masentanut, olisin pian kadottanut kaiken valtani heihin nähden.
Vahvistuen päätöksessäni tempasin meluavasti oven auki ja astuin
sisään. Fresnoy katsahti silloin ylös ja virnisti, ja muuan miehistä
nauroi. Toiset tulivat äänettömiksi, mutta ei kukaan liikahtanut eikä
tervehtinyt minua. Hetkeäkään epäröimättä astuin lähimmän miehen luo ja
rivakalla potkaisulla lennätin pölkyn pois hänen altaan. "Nouse ylös,
lurjus, kun minä astun sisään!" huusin samalla päästäen kauan tuntemani
kiukun purkautumaan. "Ja sinä myös!" ja toisella potkulla lähetin
hänen vierustoverinsa istuimen samaa tietä, sivaltaen häntä
ratsastusraipallani pari kertaa hartioille. "Eikö teillä ole ihmisten
tapoja? Toiselle puolen siitä, ja jättäkää tämä puoli paremmillenne."

Molemmat nousivat ylös äristen ja aseitaan hapuillen ja seisoivat
tuokion edessäni katsoen vuoroin minuun ja vuoroin syrjäsilmällä
Fresnoy'han. Mutta kun ei tämä antanut heille mitään merkkiä ja heidän
toverinsa vain nauroivat, niin heidän rohkeutensa petti, ja he
luikkivat noloina toiselle puolen tulta ja istuivat siellä vihaisesti
mulkoillen.

Istahdin heidän johtajansa viereen. "Tämä herra ja minä syömme tässä",
huusin tikapuitten juurella istuvalle miehelle. "Pyytäkää vaimonne
kattamaan meille, ja parasta mitä teillä on. Noille heittiöille pankaa
heidän osansa sellaiseen paikkaan, mistä heidän rasvaisten mekkojensa
haju ei pääse meidän ja ruokiemme väliin."

Mies astui esiin, silminnähtävästi sangen iloisena, kun huomasi
jollakin olevan käskijäarvoa, ja alkoi hyvin kohteliaasti laskea viiniä
ja asettaa pöytää eteemme, Silläaikaa kuin hänen vaimonsa täytti
lautasemme tulella riippuvasta mustasta padasta. Fresnoyn kasvoilla oli
omiminen huvitettu hymy, josta ilmeni, että hän ymmärsi tarkotukseni,
mutta ei ollut riittävän varma asemastaan ja vaikutusvallastaan
seuralaisiinsa nähden ollakseen piittaamatta minun toimenpiteistäni.
Annoin hänen kuitenkin pian tietää, ettei hän ollut vielä minusta
selviytynyt. Määräykseni mukaan asetettiin pöytämme niin etäälle
miehistä, etteivät he voineet kuulla puhettamme, ja hetken perästä
kumarruin hänen puoleensa.

"Fresnoy", sanoin minä, "te taidatte olla vaarassa unohtaa erään asian,
joka teidän olisi hyvä muistaa",

"Minkä?" mutisi hän, viitsien tuskin katsahtaa minuun.

"Sen, että olette tekemisissä Gaston de Marsacin kanssa", vastasin minä
levollisesti. "Kuten aamulla sanoin, olen päättänyt tehdä vielä viime
yrityksen parantaakseni asioitani, enkä salli kenenkään --
ymmärrättekö, Fresnoy, en kenenkään -- kumota aikomuksiani
rankaisematta."

"Kukas tässä haluaa kumota teidän aikomuksianne?" kysyi hän röyhkeästi.

"Te", vastasin järkähtämättä, leikaten puhuessani viipaleen
leipäsämpylästä. "Te ryöväsitte minut iltapäivällä; minä annoin sen
olla. Te yllytitte noita miehiä röyhkeyteen; minä annoin sen olla.
Mutta minä sanon teille: jos ette tänä yönä tee niinkuin minä vaadin,
Fresnoy, niin kautta aateliskunniani lävistän teidät miekallani kuin
pyyn paistinvartaaseen."

"Vai lävistätte? Mutta siinä leikissä onkin mukana kaksi", huusi hän
nousten äkkiä tuoliltaan, "tai vielä paremmin kuusi! Ettekö luule,
herra de Marsac, että teidän olisi ollut parempi odottaa..."

"Luulen, että teidän olisi parempi kuulla vielä joku sana", vastasin
kylmäverisesti pysyen istuallani, "ennenkuin kutsutte avuksenne
tovereitanne."

"No", sanoi hän yhä seisoen, "mikä se olisi?"

"No niin", vastasin, viitattuani häntä vieläkin turhaan istumaan, "jos
te mieluummin kuuntelette määräyksiäni seisoaltanne, niin samantekevää
minulle."

"Määräyksiännekö?" tiuskaisi hän, kiihtyen äkkiä.

"Niin juuri, määräyksiäni!" vastasin minä, nousten yhtä joutuin
jaloilleni ja nykäisten miekkani etupuolelleni. "Määräyksiäni, hyvä
herra", toistin kiivaasti, "tai jos väitätte ettei minulla ole
käskyvaltaa tässä joukkueessa, joka on minun palkkaamani, niin
ratkaiskaamme se kysymys tässä ja nyt heti, te ja minä, mies miestä
vastaan."

Riita leimahti ilmi niin äkkiä, vaikka minä olin koko ajan sitä
valmistanut, ettei kukaan hievahtanut. Vaimo tosin syöksähti lapsiensa
luokse, mutta muut ällistelivät suu auki. Jos he olisivat liikahtaneet
tai jos hetkenkään sekamelska olisi kiihottanut hänen vertansa, olisi
Fresnoy epäilemättä ottanut vastaan haasteeni, sillä hän ei suinkaan
ollut pelkuri. Mutta kun hän siinä seisoi silmä silmää vasten minun
kanssani eikä ympäriltä kuulunut hiiskahdustakaan, niin hänen
rohkeutensa petti. Hän pysähtyi tuijottaen minuun epävarmana, eikä
puhunut mitään.

"No", sanoin minä, "ettekö arvele, että kun minä kerran maksan, niin on
minulla oikeus antaa määräyksiä?"

Fresnoy istui jonkun aikaa hyvin äreänä, hypistellen tuoppiaan ja
muljottaen pöytään. Hän oli kyllin kunniantuntoinen kärsiäkseen
nöyryytyksestään ja kyllin älykäs oivaltaakseen, että hetkellinen
epäröinti oli maksanut hänelle toveriensa kannatuksen. Kiiruhdin
senvuoksi lepyttämään häntä selittämällä hänelle tämänöiset
suunnitelmani, ja se onnistuikin yli odotusteni. Sillä kun hän kuuli,
kuka tuo poiskuljetettava nainen oli ja että hän oli tällä
hetkellä Chizén linnassa, pyyhkäisi hämmästys tyyten pois hänen
loukkaantumisensa. Hän tuijotti minuun kuin mielipuoleen.

"Herra Jumala!" huudahti hän. "Tiedättekö, mitä aiotte tehdä?"

"Luulenpa tietäväni", vastasin minä.

"Tiedättekö kenen tuo linna on?"

"Turennen kreivin."

"Ja että neiti de la Vire on hänen sukulaisensa?"

"Tiedän", sanoin minä.

"Herra Jumala!" huudahti hän jälleen. Ja hän katsoi minuun suu auki.

"No, mikä on hätänä?" kysyin minä, vaikka minulla oli epämieluinen
tunne, että kyllä tiesin -- tiesin varsin hyvin.

"Ihminen, hän lyö teidät mäsäksi, niinkuin minä lyön tämän hatun!"
vastasi hän kovasti kiihdyksissään. "Yhtä helposti. Kenen luulette
suojelevan teitä häneltä tällaisessa mieskohtaisessa riidassa?
Navarranko? Ranskanko? Arpinaamanko? Ei yksikään niistä suojele teitä.
Voisitte pikemminkin varastaa jalokivet kuninkaan kruunusta -- hän on
heikko; taikka Guisen viimeisen salajuonen -- hän on jalomielinen
toisinaan; taikka Navarran viimeisen lemmityisen -- hän on lauhkea kuin
vanha saapas. Teidän olisi parempi olla tekemisissä kaikkien noiden
kanssa yhdessä, sen sanon, kuin kajota Turennen uuhikaritsoihin,
jollette halua että luunne murskataan teilauspyörilllä! Jumal'avita, se
on totta!"

"Kiitän kohteliaimmin neuvostanne", virkoin minä jäykästi, "mutta arpa
on heitetty. Minä en enää peräydy. Mutta toisekseen, jos te pelkäätte,
Fresnoy..."

"Minä pelkään, pelkään kovasti", vastasi hän suoraan.

"Teidän nimenne ei tarvitse kuitenkaan joutua asiaan sekotetuksi",
sanoin minä. "Otan itse vastatakseni kaikesta. Ilmotan nimeni tänne
majataloon, missä arvatenkin tullaan tekemään tiedusteluja."

"Tosiaan, se on jotakin", vastasi hän miettiväisenä, "No niin, se on
ruma juttu, mutta minä suostun siihen. Te siis tahdotte, että minä
tulen kanssanne, vähän yli kahden, eikö niin? Ja että toiset ovat
satulassa kello kolme? Niinhän se oli?"

Vastasin myöntävästi, hyvilläni siitä, että olin saanut hänet
mukautumaan näinkin pitkälle. Keskustelimme sitten vielä tarkoin ja
moneen kertaan suunnitelmamme yksityiskohdista, päättäen ohjata
pakomatkamme Poitiers'n ja Tours'in kautta. Luonnollisesti en ilmaissut
hänelle, minkä takia valitsin juuri Blois'n turvapaikaksemme tai mitä
tarkotuksia minulla siellä oli, vaikka hän uteli sitä useammin kuin
kerran ja kävi miettiväksi ja hiukan nyreäksikin, kun kartoin sitä
hänelle selittämästä. Vähän jälkeen kello kahdeksan nousimme ullakolle
nukkumaan. Miehemme jäivät alas lieden ympärille, kuorsaten niin
hartaasti, että vanhan huonerähjän seinät miltei tärisivät. Isännän oli
määrä istua valveilla ja herättää meidät heti kuun noustessa, mutta
tämän tehtävän olisin yhtä hyvin voinut uskoa itsellenikin, sillä
jännityksen ja epäilysten vallassa ollen nukuin tuskin ollenkaan ja
olin aivan hereilläni, kun kuulin isännän askeleet tikapuilla ja
tiesin, että oli aika nousta ylös.

Siekailematta hyppäsin pystyyn, eikä Fresnoy ollut paljoa hitaampi.
Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, vaan nousimme ratsujemme selkään ja
läksimme matkaan, taluttaen kumpikin varahevosta rinnallamme, ennenkuin
kuu oli kunnolla kohonnut puitten latvojen yläpuolelle. Tultuamme
linnan metsästyspuistoon huomasimme välttämättömäksi jatkaa kulkuamme
jalan, mutta kun matkaa ei ollut pitkältä, saavuimme ilman vastuksia
linnan edustalle, jonka yläosa loisti kylmänä ja valkoisena kuutamossa.

Yö oli kaunis ja taivas ihan pilvetön, ja koko seudun täytti niin
omituinen juhlallisuus, että seisoin tuokion sen valtaamana, tuntien
voimakkaana mielessäni sen vastuunalaisuuden, jonka nyt aioin ottaa
päälleni. Tuona lyhyenä hetkenä johtuivat mieleeni kaikki edessäni
olevat vaarat, niinhyvin itse matkan yleiset vaikeudet kuin Turennen
kreivin kosto ja omien miesteni hillittömyys, kehottaen minua vielä
viimeisen kerran peräytymään noin hullunrohkeasta yrityksestä. Tuohon
vuorokauden aikaan virtaa veri miehen suonissa laimeasti ja hitaasti,
ja minun vereni oli unettomuuden ja talvisen sään jäähdyttämänä. Minun
täytyi muistuttaa mieleeni yksinäinen asemani, ahdinkojen ja
pettymyksien täyttämän entisyyteni, poskiani hivelevät harmaat
haivenet, miekkani, jota olin kauan käyttänyt kunniakkaasti, joskin
vähän siitä hyötyen -- näitä kaikkia minun täytyi ajatella saadakseni
rohkeuteni ja itseluottamukseni jälleen kohoamaan.

Jälestäpäin tulin huomanneeksi, että toverini oli jokseenkin
samanlaisessa mielentilassa, sillä kun kumarruin työntämään maahan
kepakoita, jotka olin tuonut mukanani sitoakseni niihin hevoset, laski
hän kätensä käsivarrelleni. Katsahtaessani häneen nähdäkseni, mitä hän
tahtoi, hämmästyin hänen kuutamossa kalpeilta näyttävien kasvojensa
hurjaa ilmettä ja varsinkin hänen silmiään, jotka kiiluivat kuin
mielipuolella. Hän yritti puhua, mutta näytti kuin se olisi ollut
hänelle vaikeata, ja minun täytyi kysyä häneltä töykeästi, ennenkuin
hän sai ääntä suustaan. Ja hän puhui vain pyytääkseen minua
kummallisella, kiihottuneella tavalla luopumaan yrityksestä ja
palaamaan takaisin.

"Mitä, nytkö?" sanoin minä hämmästyneenä. "Nytkö, kun jo olemme tässä
asti?"

"Niin, jättäkää se!" huusi hän, pudistaen minua miltei rajusti
käsivarresta. "Jättäkää se, hyvä mies! Se päättyy pahasti, sen sanon
teille! Jumalan nimessä, jättäkää se ja menkää kotiin, ennenkuin siitä
seuraa pahempaa."

"Mitä hyvänsä siitä seuranneekin", vastasin minä kylmästi, pudistaen
käteni irti hänen otteestaan ja ihmetellen kovasti tätä äkillistä
pelkuruuden puuskaa, "mitä hyvänsä siitä seuranneekin, niin minä en
peräydy. Te, Fresnoy, saatte tehdä niinkuin teitä haluttaa!"

Hän hätkähti ja vetäytyi erilleen minusta; mutta hän ei vastannut eikä
puhunut enää mitään. Mennessäni noutamaan tikapuita, joitten paikan
olin iltapäivällä pannut merkille, seurasi hän minua sinne ja takaisin
parvekkeen alla olevalle käytävälle yhtä umpimielisen äänettömänä. Olin
useammin kuin kerran tähystänyt innokkaasti neidin huoneen ikkunaan,
mutta valppauteni ei keksinyt sieltä vähintäkään valoa eikä liikettä.
Vaikka tämä seikka saattoi merkitä joko sitä, että aikomukseni oli
tullut ilmi, tai sitä, että neiti de la Vire ei luottanut minuun, en
siitä masentunut, vaan asetin tikapuut varovaisesti parveketta vasten,
joka oli synkässä varjossa, ja pysähdyin ainoastaan antaakseni
Fresnoylle viimeiset ohjeet. Ne sisälsivät vain sen, että hänen oli
vartioitava tikapuitten juurella ja puolustettava niitä, jos meidät
yllätettäisiin, jotta pääsisin peräytymään ikkunasta, tapahtuipa
sisäpuolella mitä tahansa.

Sitten kiipesin varovasti ylös tikapuita ja huotrassa oleva miekka
vasemmassa kädessäni astuin rintasuojuksen yli. Ottaen askelen
eteenpäin ja haparoiden kädelläni, tunsin ikkunan lyijypuitteisen
ruudun ja koputin hiljaa.

Yhtä hiljaa painui ikkunanpuolisko sisään ja minä seurasin sitä.
Käsivarrelleni laskeutui käsi, jonka saatoin nähdä, mutta en tuntea.
Kaikki oli pimeätä huoneessa ja edessäni, mutta käsi talutti minua
kaksi askelta eteenpäin ja sitten äkkiä painaltaen käski minun
pysähtyä. Kuulin, kuinka jokin verho vedettiin taakseni, ja heti
senjälkeen poistettiin suojus kaislakynttilän päältä, ja huoneen täytti
heikko, mutta riittävä valo.

Ymmärsin, että ikkunan eteen vedetty verho oli sulkenut peräytymistieni
yhtä varmasti kuin jos ovi olisi pantu kiinni takanani. Mutta epäluulo
väistyi pian sen luonnollisen hämmennyksen tieltä, jota ihminen tuntee
nähdessään joutuneensa kieroon asemaan, mistä hän ei voi päästä muuten
kuin kömpelöllä selittelyllä.

Huone, johon olin tullut, oli pitkä, kapea ja matala. Se oli verhottu
tummalla vaatteella, joka nieli valon, ja päättyi haudanomaisesti
perällä olevaan vielä mustemmalta näyttävään vuodekomeroon. Seinän
vieressä oli pari kolme suurta arkkua, joista yhden kannella oli
aterian jätteitä. Keskilattiaa peitti karkea matto, jolla oli pieni
pöytä, tuoli, jalkapalli ja pari jakkaraa ynnä joitakin pienempiä
esineitä hujan-hajan kahden puoleksi täytetyn satulalaukun ympärillä.
Hoikempi ja lyhyempi niistä kahdesta olennosta, jotka olin nähnyt,
seisoi pöydän vieressä ratsastusviitta yllään ja naamio kasvoillaan, ja
se tapa, millä hän äänettömänä tarkasteli minua, samoinkuin hänen
kylmä, halveksiva ilmeensä, jota ei naamio eikä viittakaan voineet
salata, masensivat minua vieläkin enemmän kuin tietoni siitä, että olin
kadottanut sen avaimen, jolla olisin voinut päästä hänen
luottamukseensa.

Iltapäivällä näkemäni rotevampi olento oli punaposkinen,
tukevatekoinen, noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jolla oli
pirteät, mustat silmät ja tuikea ryhti, jonka kiivas malttamattomuus ei
vähääkään lieventynyt, kun hän hetkeä myöhemmin puhui minulle. Kaikki
kuvitelmani Fanchettesta menivät nurin nähdessäni tämän naisen, joka
sievistelemättömine puheineen ja tapoineen tuntui pikemmin
naisvartialta kuin hovikaunottaren kamarineitsyeltä ja näytti sopivan
paremmin vartioimaan juonikasta neitosta kuin auttamaan häntä
sellaisella karkuretkellä kuin mikä nyt oli edessämme.

Hän seisoi jonkunverran taempana herratartaan, punakka käsi leväten sen
tuolin selustalla, mistä neiti nähtävästi oli noussut ylös minun
saapuessani. Muutamia sekunteja, jotka minusta tuntuivat minuuteilta,
me tuijotimme toisiimme äänettöminä, neidin vastattua kumarrukseeni
pienellä päännyökkäyksellä. Sitten, nähdessäni, että he odottivat minun
puhuvan, minä avasin suuni.

"Neiti de la Vire, luullakseni?" kuiskasin empien.

Hän taivutti jälleen päätään; siinä kaikki.

Koetin puhua itseluottamuksella. "Suonette anteeksi, neiti", lausuin
minä, "jos esiintymiseni tuntuu äkilliseltä, mutta aika on nyt kaikista
tärkeintä. Hevoset odottavat sadan askeleen päässä talosta, ja kaikki
on valmisteltu pakoanne varten. Jos lähdemme heti, on pääsymme
esteetön. Tunninkin viivytys voi aiheuttaa ilmitulon."

Vastaukseksi hän nauroi naamionsa takaa -- nauroi kylmästi ja
ivallisesti. "Te olette liian hätäinen, hyvä herra", sanoi hän,
kirkkaassa äänessään sama sävy kuin naurussaankin, mikä nostatti
sydämessäni miltei suuttumuksen tunteen. "Minä en tunne teitä; tahi
oikeammin sanoen, minä en tiedä teistä mitään, mikä oikeuttaisi teidät
sekaantumaan minun asioihini. Te olette liian nopea otaksumissanne,
hyvä herra. Te sanotte tulevanne ystävän lähettämänä. Kenen?"

"Erään, josta olen ylpeä saadessani kutsua häntä sillä nimellä",
vastasin niin maltillisesti kuin saatoin.

"Hänen nimensä!"

Vastasin lujasti, etten voinut sitä ilmaista. Ja niin sanoessani
katsoin häneen lujasti.

Tämä näytti hetkeksi tyrmistyttävän ja hämmentävän häntä, mutta tuokion
perästä hän jatkoi: "Mihin aiotte viedä minut?"

"Blois'han, ystäväni ystävän asuntoon."

"Te käytätte vaativaista puhetapaa", vastasi hän hymähtäen. "Näyttää
siltä kuin olisitte saanut suuria tuttavuuksia viime aikoina! Mutta
teillä on arvatenkin minulle jokin kirje, ainakin jokin merkki, jokin
takuu siitä, että te todellakin olette se, mikä väitätte olevanne,
herra de Marsac?"

"On totta, neiti", sopersin minä, "minun täytyy selittää. Minun täytyy
sanoa teille..."

"Ei, herra", huudahti hän kiivaasti, "ei ole tarvis mitään sanoa. Jos
teillä on se, mistä puhuin, niin näyttäkää se! Te tässä hukkaatte
aikaa. Älkäämme tuhlatko enempää sanoja!"

Minä olin käyttänyt hyvin vähän sanoja, ja Jumala tietää, ettei
mielentilani sallinutkaan monisanaisia selityksiä. Mutta kun olin
syyllinen, el minulla ollut muuta vastattavana kuin sanoa nöyrästi
totuus. "Minulla oli sellainen merkki, josta te mainitsitte", lausuin
minä, "vielä tänään iltapäivällä, nimittäin kultarahan puolikas, jonka
ystäväni uskoi minulle. Mutta häpeäkseni on minun sanottava, että se
varastettiin minulta muutamia tunteja sitten."

"Varastettiin teiltä!" huudahti hän.

"Niin, neiti; ja siitä syystä en voi sitä teille näyttää", vastasin
minä.

"Ette voi sitä näyttää? Ja te uskallatte tulla luokseni ilman sitä!"
hän huusi niin kiivaasti, että en voinut olla säpsähtämättä, niin
valmistunut kuin olinkin soimauksiin. "Te tulette minun luokseni! Te!"
jatkoi hän. Ja sitten hän syyti päälleni solvauksia, kutsuen minua
hävyttömäksi tungettelijaksi, ja antaen minulle lukemattomia muita
nimiä, joita muistellessani vieläkin punastun, ja osottaen kaiken
kaikkiaan sellaista intohimoisuutta, joka jo olisi hämmästyttänyt
minua, jos se olisi näyttäytynyt hänen seuranaisessaan, mutta joka
niin hennossa ja nähtävästi heikossa olennossa ilmeten suorastaan
typerrytti ja tyrmistytti minut. Niin syyllinen kuin olinkin, en voinut
käsittää hänen tavatonta katkeruuttaan enkä hänen sanojensa ääretöntä
halveksivaisuutta, ja minä tuijotin häneen sanattoman ihmetyksen
vallassa, kunnes hän omasta tahdostaan antoi minulle avaimen, joka teki
hänen tunteensa minulle ymmärrettäviksi. Uudessa raivonpurkauksessa hän
repäisi pois naamionsa, ja hämmästyksekseni näin edessäni saman nuoren
hovinaisen, jonka olin tavannut Navarran kuninkaan odotushuoneessa ja
jonka onnettomuudekseni olin saattanut Mathurinen pilkanteon esineeksi.

"Kuka on palkannut teidät", jatkoi hän, pieniä nyrkkejään pusertaen ja
harmin kyyneleet silmissään, "tekemään minut hovin naurunesineeksi? Oli
jo kyllin siinä, että ajattelin teitä sopivaksi välikappaleeksi niille,
joilta minulla oli oikeus odottaa apua! Oli jo kyllin siinä, että
luulin heidän ajattelemattoman valintansa takia olevani pakotettu
valitsemaan joko inhottavan vankeuden tahi sen naurettavuuden, jolle
teidän apunne vastaanottaminen panisi minut alttiiksi! Mutta että te
olisitte uskaltanut omasta alotteestanne seurata minua, te, hovin
pilkkataulu..."

"Neiti!" huudahdin minä.

"Viheliäinen, reikähihainen seikkailija!" jatkoi hän nauttien
julmuudestaan. "Se menee yli siedettäväisyyden rajojen! Sitä ei voi
enää kärsiä! Se..."

"Ei, neiti; teidän täytyy kuunnella minua!" huusin minä niin ankarasti
että se vihdoinkin pysähdytti hänet. "Olkoon, että olen köyhä, mutta
olen kuitenkin aatelismies; niin, neiti", jatkoin lujasti, "aatelismies
ja viimeinen jäsen suvussa, joka on puhutellut teidän sukuanne
vertaisenaan. Ja minä vaadin, että te kuuntelette minua. Minä vannon,
että tänne tullessani luulin teidän olevan täysin tuntemattoman
itselleni! En tiennyt koskaan nähneeni teitä, en tiennyt koskaan ennen
tavanneeni teitä."

"Minkätähden sitten tulitte?" kysyi hän ilkeästi.

"Tulin niitten henkilöitten tahdosta, joita juuri mainitsitte. He
antoivat haltuuni merkin, jonka olen kadottanut. Siinä on ainoa
hairahdukseni, ja sitä pyydän teiltä anteeksi."

"Siihen teillä on syytäkin", vastasi hän katkerasti, mutta sentään
muuttuneella sävyllä, ellen erehtynyt, "jos kertomuksenne vain on
totta."

"Niin, siinäpä sen kuulitte!" säesti seuranainen hänen rinnallaan.
"Tässä on tehty melua tyhjästä. Te sanotte itseänne aatelismieheksi, ja
teillä on sellainen nuttukin kuin..."

"Hiljaa, Fanchette!" sanoi neiti käskevästi. Ja sitten hän seisoi
hetkisen äänettömänä, katsoen minuun kiinteästi, huulet kiihtymyksestä
värisevinä ja hehkuvan punaiset pilkut poskillaan. Hänen puvustaan ja
muistakin seikoista saattoi selvästi nähdä, että hän oli päättänyt
paeta, jos olisi saanut nähdä merkin; nähdessäni tämän ja tietäessäni
kuinka vastahakoinen nuori tyttö on luopumaan päähänpistoistaan,
saatoin vielä vähän toivoa, ettei hänen epäluottamuksensa ja kieltonsa
kestäisi. Ja niin lopulta kävikin.

Kun hän avasi suunsa seuraavan kerran, oli hänen sävyssään ainoastaan
tyyntä halveksimista. "Te puolustatte itseänne taitavasti", sanoi hän,
rummuttaen sormillaan pöytään ja katsoen minuun kiinteästi. "Mutta
voitteko sanoa minulle jotain syytä, minkä takia mainitsemanne henkilö
olisi valinnut sellaisen lähettilään?"

"Voin", vastasin rohkeasti. "Hän teki sen siksi, ettei voitaisi häntä
epäillä teidän pakonne toimeenpanijaksi."

"Ohoo!" huudahti hän, kipinä äskeistä intohimoa äänessään. "Tulisi siis
laskettavaksi liikkeelle sellainen puhe, että neiti de la Vire on
karannut Chizéstä herra de Marsacin kanssa, vai mitä? Kylläpä sen
saatoin arvatakin!"

"Herra de Marsacin avulla", vastasin minä, oikaisten kylmästi hänen
sanojaan. "On teidän asianne", jatkoin sitten, "verrata tätä haittaa ja
tänne jäämisen epämieluisuutta keskenään. Minun on ainoastaan
pyydettävä teitä tekemään päätöksenne pian. Aika on täperällä, ja minä
olen viipynyt täällä jo liian kauan."

Sanat olivat tuskin päässeet huuliltani, kun ne saivat vahvistusta
kaukaisesta äänestä -- kiinnipaiskatun oven synnyttämästä melusta, mikä
siihen vuorokauden aikaan kajahtavana -- arvioni mukaan oli kello yli
kolmen -- ei voinut merkitä muuta kuin pahaa. Tätä melua seurasi heti,
meidän vielä kuunnellessamme kohotetuin sormin, toisia ääniä --
tukahdutettu huudahdus ja raskaitten askelien töminä etäisessä
käytävässä. Neiti katsahti minuun ja minä hänen seuranaiseensa. "Ovi!"
kuiskasin minä. "Onko se lukittu?"

"Lukittu ja teljetty!" vastasi Fanchette. "Ja suuri arkku pantu eteen.
Tulla kolistakoot vain; ei heistä ole mitään pelkoa vähään aikaan."

"Sitten teillä on vielä aikaa, neiti", kuiskasin minä, peräytyen
askeleen ja tarttuen ikkunan edessä olevaan verhoon. Ehkä tekeydyin
kylmäverisemmäksi kuin olin. "Ei ole liian myöhäistä. Jos haluatte
jäädä, niin sille en voi mitään. En voi sitä auttaa. Jos taas päätätte
uskoa itsenne minun huomaani, niin vannon aateliskunniani kautta
tahtovani olla tuon luottamuksen arvoinen -- palvella teitä
uskollisesti ja suojella teitä viimeiseen asti! Enempää en voi sanoa."

Hän vapisi ja katsoi minusta oveen, jolle joku oli juuri alkanut
kuuluvasti kolkuttaa. Se näytti vaikuttavan häneen ratkaisevasti.
Huulet raollaan, katse kiihtyneenä hän kääntyi äkkiä Fanchetteen päin.

"Niin, menkää vain jos haluatte", vastasi nainen äreästi, lukien
tarkotuksen hänen katseestaan. "Suurempaa roistoa ei voi olla kuin se,
josta meillä on kokemusta. Mutta kun kerran olemme lähteneet, niin
taivas meitä auttakoon, sillä jos hän saavuttaa meidät, niin me saamme
maksaa kalliisti!"

Tyttö ei puhunut itse, mutta sitä ei tarvittukaan. Ovella kasvoi melu
joka hetki, ja seasta alkoi kuulua äkäisiä kehotuksia Fanchettelle
aukaisemaan ja uhkauksia ellei hän pian tottelisi. Minä annoin asioille
äkkiratkaisun sieppaamalla toisen satulalaukuista -- toisen annettiin
jäädä -- ja sivalsin sivulle ikkunaa peittävän verhon. Samassa
Fanchette sammutti kynttilän -- viisaasti kyllä -- ja vetäisten auki
ovi-ikkunan minä astuin parvekkeelle, toisten seuratessa kintereilläni.

Kuu oli noussut korkealle ja valaisi kirkkaasti talon edustalla olevan
pienen aukeaman, joten saatoin selvästi erottaa tikapuut ja niitten
ympäristön. Ihmeekseni ei Fresnoy ollutkaan paikallaan, eikä häntä
näkynyt missään. Mutta kun samassa kuulin vasemmalta puoleltani talon
taustalta huudon, joka ilmaisi, ettei vaara rajottunut enää yksinomaan
talon sisäpuolelle, päätin, että hän oli mennyt sinne ehkäisemään
hyökkäystä. Enempää siekailematta aloin siis laskeutua niin nopeaan
kuin taisin, miekka toisessa kainalossani ja satulalaukku toisessa.

Olin puolivälissä alas tulemassa ja neiti oli jo astumassa tikapuille
seuratakseen minua, kun kuulin askeleita alhaalta ja näin Fresnoyn
tulevan juosten miekka kädessään.

"Joutuin, Fresnoy!" huusin minä. "Hevosten luo, ja irrottakaa ne!
Joutuin!"

Luistin alas lopun matkaa, otaksuen että hän oli mennyt tekemään mitä
pyysin. Mutta olin tuskin saanut jalkani maahan, kun kylkeeni sattui
raju isku, joka sai minut horjahtamaan kolmen askeleen päähän
tikapuista. Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että jollen
olisi nähnyt sivullani Fresnoyn mulkoilevia, vihasta raivostuneita
kasvoja ja kuullut hänen kiivasta hengitystään hänen koettaessaan
irrottaa miekkaansa, joka oli tunkeutunut satulalaukkuni lävitse, en
olisi milloinkaan tullut tietämään, kuka tuon iskun oli antanut tahi
kuinka täperällä pelastumiseni oli ollut.

Onneksi tajusin tilanteen ajoissa, ennenkuin hän ehti saada irti
säiläänsä, ja se antoi käteeni tarmoa. En voinut paljastaa miekkaani
sellaisessa käsikähmässä, vaan päästäen irti satulalaukun, joka oli
pelastanut henkeni, iskin miekkani kahvalla kaksi kertaa häntä
kasvoihin niin rajusti, että hän kaatui takaperin ja jäi makaamaan
ruohikolle, tumma, yhä laajeneva tahra ylöspäin kääntyneissä
kasvoissaan.

Se oli tuskin tehty, ennenkuin naiset olivat ehtineet tikapuitten
juurelle ja seisoivat vieressäni. "Joutuin!" huudahdin heille, "tahi he
ovat kimpussamme!" Tarttuen neidin käteen, juuri kun puolikymmentä
miestä tuli juosten nurkan takaa, hyppäsin hänen kanssaan alas muurin
aukosta, ja pakottaen hänet juoksemaan minkä suinkin pääsi, syöksyimme
sen avonaisen alueen poikki, mikä oli meidän ja metsänrinnan välillä.
Päästyämme puitten suojaan, mistä meitä ei saattanut nähdä, oli minun
vielä irrotettava hevoset ja autettava neiti ja seuranainen ratsaille
kiireimmän kautta.

Mutta seuralaisteni ihailtava kylmäverisyys ja mielenmaltti ynnä
takaa-ajajiemme vastahakoisuus poistumaan avonaiselta maalta, he kun
eivät tienneet meidän lukumääräämme, saivat aikaan sen, että kaikki
tapahtui verrattain tyynesti. Hyppäsin Cidin selkään (minulla on aina
ollut tapana opettaa hevoseni seisomaan rauhallisesti irrallaan, enkä
tiedä mikä taito olisikaan hyödyllisempi tiukassa paikassa), ja
sivaltaen Fresnoyn hiirakkoa kupeille, jotta se syöksähti laukkaan,
suuntasin kulkumme polulle, jota myöten olin saapunut linnaan
iltapäivällä. Tiesin, että se oli tasainen ja vapaa haitallisista
oksista, ja valitsemalla sen arvelin ehkä eksyttäväni takaa ajajat
jäliltämme joksikin aikaa, saattaen heidät siihen luuloon, että olimme
lähteneet etelää kohti kylän läpi vievän tien sijasta.




V. Matka Blois'han.


Pääsimme tielle ilman esteitä tai vastuksia, ja kirkkaassa kuunvalossa
oli helppo osata kylään. Ajoimme sen läpi majatalolle, missä olimme
vähällä törmätä yhteen neljän evankelistan kanssa, jotka seisoivat oven
edustalla valmiina lähtemään. Joutuisasti ja määräävällä äänellä käskin
heidän nousta ratsaille, ja arvaamattomaksi ilokseni he tottelivatkin
napisematta tai mainitsematta sanaakaan Fresnoysta. Seuraavassa
tuokiossa karautimme pois kyläpahasesta ja olimme Melleen vievällä
tiellä, Poitiers noin kolmentoista penikulman päässä edessämme. Katsoin
taakseni ja olin erottavinani liikkuvia valoja linnasta päin; mutta
päivänkoittoon oli vielä kaksi tuutia, ja kuunvalossa en voinut
varmasti päättää, olivatko ne todellisia vaiko ainoastaan pelokkaan
mielikuvitukseni luomia.

Muistan, kuinka kolme vuotta aikaisemmin, kun tapahtui tuo kuuluisa
paluu Angers'ista -- kun Condén prinssi oli vienyt armeijansa Loiren
toiselle puolelle ja paluun joen yli käytyä mahdottomaksi oli pakotettu
lähtemään laivalla Englantiin, jättäen itsekunkin selviytymään omin
neuvoin -- muistan hyvin, kuinka tuolloin ratsastin yksinäni, pistooli
kädessäni enemmän kuin kymmenen penikulmaa vihollismaan läpi ohjaksia
kiristämättä. Mutta huoleni rajottui silloin yksinomaan itseeni ja
hevoseeni. Vaarat, joille olin alttiina jokaisessa kahlauspaikassa ja
tienristeyksessä, olivat sellaisia, jotka erottamattomasti kuuluvat
sotaretkeen ja synnyttävät urheissa sydämissä vain hurjaa mielihyvää,
jota muuten saa harvoin nauttia. Ja vaikka ratsastinkin silloin
sotapoluilla, ja milloin en voinut aiheuttaa kauhua muissa, sain pelätä
itse, niin ei tarkotuksissani kuitenkaan ollut mitään salaista tai
peiteltävää.

Nyt oli laita aivan toisin. Ensimäisten tuntien aikana Chizéstä
lähdettyämme tunsin tuskallista kiihotusta, levottomuutta,
kuumeenomaista maltittomuutta päästä eteenpäin, mikä oli minulle aivan
uutta. Se painoi rohkeuteni mahdollisimman alas ja saattoi minut
luulemaan kaikkia tuulentuomia ääniä takaa-ajon ääniksi, muuttaen
vasaran helähdykset alasinta vastaan miekkojen kalskeeksi ja omien
miesteni puheet takaa-ajajien huudoiksi. Ei vaikuttanut mitään, vaikka
neiti ratsasti kuin mies ja hypäten tiellä olevien esteitten yli osotti
omaavansa rohkeutta ja kestävyyttä enemmän kuin olin voinut
odottaakaan. Minä en voinut ajatella muuta kuin edessämme olevaa neljää
pitkää päivää, joista jokaisessa oli kaksikymmentäneljä tuntia ja joka
tunti täynnä lukemattomia häviön ja perikadon mahdollisuuksia.

Tosiaankin, mitä kauemmin mietin asemaamme -- ja ratsastaessamme
milloin veden peittämissä notkoissa pärskytellen, milloin
louhikkoisilla rinteillä kompastellen, minulla oli yllinkyllin aikaa
miettiä -- sitä suuremmilta näyttivät edessämme olevat vaikeudet.
Menettäessäni Fresnoyn olin tosin vapautunut yhdestä levottomuuden
aiheesta, mutta olin samalla jäänyt yhtä hyvää miekkaa vähemmälle, ja
ennestäänkin oli meillä niitä liian vähän. Loiren ja meidän välillämme
oleva seutu oli, meidän puolueemme ja liigan rajamaana ollen, joutunut
niin tiheään sodan hävityksille alttiiksi, että se oli tullut
ryöväreitten ja kaikkinaisen epäjärjestyksen tyyssijaksi. Talonpojat
olivat paenneet kaupunkeihin, ja heidän sijalleen oli asettunut
ryövärijoukkoja ja karkulaisia molemmista sotaakäyvistä puolueista,
pitäen asuntoa Poitiers'n seutujen raunioituneissa kylissä ja
ryöstellen kaikkia, jotka vain uskalsivat tiellä liikkua. Näitten
vaarojemme lisäksi kerrottiin kuninkaallisen armeijan olevan hiljalleen
tulossa eteläänpäin Nevers'in herttuan johdolla jonkun matkan päässä
kulkusuuntamme vasemmalla puolella, samalla kun Niort'ia vastaan
lähetetty hugenottiosasto oli myöskin liikkeellä muutamien penikulmien
päässä meistä.

Jos mukanani olisi ollut neljä reimaa ja luotettavaa kumppalia, olisin
voinut katsoa tätäkin tilannetta silmiin hymysuin ja kevein sydämin.
Mutta tieto siitä, että neljä miestäni saattoivat tehdä kapinan millä
hetkellä tahansa, tai, mikä vieläkin pahempaa, vapautua minusta ja
kaikesta kurista yhdellä ainoalla salakavalalla iskulla, samanlaisella
kuin Fresnoy oli minuun tähdännyt, täytti minut alati läsnäolevalla
pelolla, joka vaati minulta äärimäisiä tahdonponnistuksia salatakseni
sitä heiltä, mutta jota turhaan koetin peittää neiti de la Viren
terävämmältä katseelta.

Vaikuttiko tämä seikka häneen sen, että hän sai minusta huonomman
käsityksen kuin minkä hetki sitten olin toivonut hänellä minusta
olevan, vai alkoiko hän, nyt kun se oli liian myöhäistä, katua
pakoaan ja paheksua minun osuuttani siihen, on vaikea sanoa. Mutta
päivänkoitteesta lähtien hän alkoi kohdella minua kylmällä epäluulolla,
mikä oli melkein yhtä epämiellyttävää kuin se halveksiva ylemmyys, joka
ilmeni hänen sävyssään silloin, kun hän suvaitsi sanoa minulle jotakin,
mikä kuitenkin harvoin tapahtui.

Hän ei kertaakaan antanut minun unohtaa, että minä olin hänen
silmissään köyhä seikkailija, jonka hänen ystävänsä olivat palkanneet
saattamaan hänet turvalliseen paikkaan, mutta jolla ei ollut mitään
oikeuksia pienimpäänkään tuttavallisuuteen tai tasa-arvoisuuteen. Kun
pyysin saada korjata hänen satulaansa, käski hän seuranaisensa tulla
pitämään hänen hameensa liepeitä, jottei käteni edes vahingossa
koskettaisi sen palletta. Ja kun tahdoin tuoda hänelle viiniä Mellessä,
mihin pysähdyimme pariksikymmeneksi minuutiksi, kutsui hän Fachettea
ojentamaan sen hänelle. Hän ratsasti enimmältä osalta naamio
kasvoillaan ja seuranaisensa rinnalla. Yksi hyvä vaikutus hänen
ylpeydellään ja pidättyväisyydellään kuitenkin oli: ne synnyttivät
miehissäni voimakkaan tunteen hänen arvostaan ja tärkeydestään ja siitä
vaarasta, mikä heitä uhkaisi, jos he rupeaisivat häntä vastustamaan.

Molemmat Fresnoyn pestaamat miehet määräsin ratsastamaan parikymmentä
askelta edellä. Luukkaan ja Johanneksen sijotin viimeisiksi. Tällä
tavoin arvelin pysyttäväni heidät hiukan erillään toisistaan. Itse
puolestani aioin ratsastaa neidin rinnalla, mutta hän antoi minun niin
selvästi oivaltaa läheisyyteni olevan hänelle epämieluisen, että minä
jättäydyin jälemmäksi, antaen hänen ratsastaa Fanchetten kanssa ja
tyytyen jälkimäisten evankelistain seuraan, joita koetin tehdä
innokkaiksi kannattamaan tarkotuksiani.

Onneksemme eivät pahimmat pelkoni toteutuneet, vaan me tapasimme tien
miltei autiona -- niinkuin valitettavasti oli suurin osa seutuakin sen
molemmin puolin -- emmekä kohdanneet muita kuin pieniä matkaseurueita,
jotka, nähdessään esiratsastajien roistomaisen ulkomuodon, väistyivät
kauas syrjään tieltämme ja olivat iloisia päästessään meistä pelkällä
säikähdyksellä. Sivuutimme Lusignanin, karttaen sen katuja, mutta
kulkien kuitenkin niin läheltä sitä, että saatoin osottaa neidille sen
kuuluisan linnan paikan, joka tarun, mukaan oli vedenneito Melusinan
rakentama ja jonka liigan joukot olivat hävittäneet kolmetoista vuotta
sitten. Hän otti kuitenkin tiedonantoni vastaan niin kylmästi, etten
halunnut jatkaa sen pitemmälle, vaan kohauttaen olkapäitäni jättäydyin
jälemmäksi ja ratsastin äänettömänä, kunnes pari tuntia puolenpäivän
jälkeen Poitiers'n kaupunki tuli näkyviin muuriensa ja torniensa
ympäröimänä matalalla kummullaan keskellä seutua, joka kesänaikaan oli
rehevien viinitarhojen peitossa, mutta joka nyt näytti ruskealta,
alastomalta ja kolkolta.

Fanchette kääntyi ja kysyi minulta lyhyesti, oliko se Poitiers.

Vastasin myöntävästi, mutta lisäsin, että erinäisistä syistä en aikonut
pysähtyä sinne, vaan olla yötä eräässä kylässä penikulman päässä
kaupungista, missä oli siedettävä majatalo.

"Tulemme vallan hyvin toimeen täälläkin", vastasi nainen töykeästi. "Ja
oli miten oli, neiti ei tahdo mennä sen edemmäksi. Hän on väsynyt ja
hänellä on kylmä, ja lisäksi on hän kastunut. Hän on jo tehnyt
tarpeeksi pitkän matkan."

"Luulen kuitenkin", vastasin naisen tuttavallisuuden ärsyttämänä, "että
neiti muuttaa mielensä kuullessaan ne syyt, joitten vuoksi tahdon mennä
edemmäksi."

"Neiti ei halua niitä kuulla, hyvä herra", vastasi asianomainen itse
hyvin terävästi.

"Arvelen kuitenkin, että teidän olisi parempi kuulla ne", väitin minä
kääntyen kunnioittavasti häneen päin. "Nähkääs, neiti..."

"Minä näen ainoastaan yhden asian", huudahti hän, siepaten pois
naamionsa ja näyttäen kasvonsa, jotka tosin olivat kauniit, mutta sillä
hetkellä suuttumuksesta ja kärsimättömyydestä punottavat, "ja se on se,
että tapahtukoon mitä hyvänsä, minä jään yöksi Poitiers'hen."

"Jos tyytyisitte lepäämään tunnin verran?" esitin minä kohteliaasti.

"Minä en tyydy!" vastasi hän pontevasti. "Ja tahdon sanoa teille kerta
kaikkiaan", jatkoi hän kiivaasti, "että te menette rohkeudessanne liian
pitkälle. Te olette täällä saattamassa minua ja antamassa määräyksiä
noille ryysymekoille, joilla olette katsonut soveliaaksi häväistä
seuraamme, mutta teidän tehtävänne ei ole antaa määräyksiä minulle eikä
arvostella minun tekojani. Olkaa hyvä ja pysykää täst'edes
velvollisuuksienne rajoissa."

"Haluni on ainoastaan totella teitä", vastasin minä, tukahuttaen
mieleni kuohunnan ja puhuen niin tyynesti kuin suinkin saatoin.
"Mutta koska tärkein velvollisuuteni on pitää huolta teidän
turvallisuudestanne, olen vakavasti päättänyt, etten jätä huomioon
ottamatta mitään, mikä voi edistää sitä tarkotusta. Te ette ole
ajatellut sitä, että jos meitä takaa-ajava joukkue ehtii Poitiers'hen
tänä iltana, niin meitä tullaan etsimään kaupungista ja me joudumme
kiinni. Jos taas saadaan kuulla, että olemme sivuuttaneet kaupungin,
niin ajoa ei ehkä jatketa sen pitemmälle; varmastikaan sitä ei jatketa
pitemmälle tänä iltana. Siitä syystä emme voi", lisäsin lujasti, "jäädä
Poitiers'hen yöksi".

"Herra", huudahti hän, katsoen minuun kasvot hämmästyksestä ja
suuttumuksesta tulipunaisina, "uskallatteko...?"

"Uskallan tehdä velvollisuuteni", vastasin minä kooten rohkeuteni,
vaikka mieltäni kirvelikin. "Minä olen kyllin vanha mies ollakseni
teidän isänne, eikä minulla ole paljon menetettävää, muuten en
olisikaan nyt tässä. En välitä siitä, mitä te ajattelette tai sanotte
minusta, kun vaan saan tehdyksi sen, minkä olen ottanut tehdäkseni, ja
saatetuksi teidät turvallisesti ystävienne suojaan. Mutta kylliksi
siitä, me olemme nyt portilla. Jos sallitte, niin ratsastan rinnallanne
kulkiessamme katuja pitkin. Siten herätämme vähemmän huomiota."

Odottamatta hänen myöntymystään, mitä hän sangen todennäköisesti tuskin
olisi antanutkaan, kannustin hevostani eteenpäin ja asetuin hänen
rinnalleen, viitaten Fanchettea jäämään jälemmäksi. Tämä totteli
sanattomana harmista, neidin heittäessä minuun murhaavan silmäyksen ja
katsellessa ympärilleen voimattomassa vihassa, ikäänkuin hänellä olisi
ollut aikomuksena pyytää ohikulkijoilta apua minua vastaan. Mutta hän
malttoi sentään mielensä ja tyytyen mumisemaan sanan "hävytön" pani
naamionsa jälleen kasvoilleen, mitä tehdessään hänen sormensa näyttivät
vapisevan aikalailla.

Sataa tihuutti hiljakseen ja iltapäivä kallistui lopulleen saapuessamme
kaupunkiin, mutta huomasin että kaduilla vallitsi siitä huolimatta
vilkas elämä. Ihmisiä seisoi ryhmissä vakavan näköisinä keskustellen.
Jostakin kuului kellon kumahtelua, ja tuomiokirkon lähellä seisoi
melkoinen väkijoukko kuuntelemassa miestä, joka näytti lukevan jotain
seinään kiinnitettyä ilmotusta tai julistusta. Toisessa paikassa oli
sotamies, joka oli liigan punaisissa väreissä, mutta tahraisena
ja täpläisenä kuin juuri matkalta tullut, puhumassa jotakin
kansanjoukolle, joka kuunteli häntä henkeään pidättäen, näyttäen
riippuvan silmillään kiinni hänen huulissaan. Läheisessä kulmauksessa
oli kourallinen pappeja, jotka kuiskailivat keskenään murheellisin
kasvoin. Useat tuijottivat meihin ohikulkiessamme, ja jotkut olisivat
puhutelleetkin, mutta minä ratsastin vakaasti eteenpäin antautumatta
keskusteluihin. Pohjoisportille tullessamme värähdytti minua kuitenkin
outo pelko, sillä vaikka päivänlaskuun oli vielä runsaasti puoli
tuntia, oli portinvartija panemassa sitä kiinni. Meidät nähdessään hän
odotti muristen, kunnes saavuimme paikalle, ja mutisi sitten
vastaukseksi ihmettelevään huomautukseeni jotakin kummallisista ajoista
ja itsepäisistä ihmisistä, joille täytyi tehdä mieliksi. En kuitenkaan
paljoa piitannut siitä, mitä hän sanoi, haluten vain päästä portin ohi
ja jättää kulustamme niin vähän jälkiä kuin suinkin.

Niin pian kuin olimme kaupungin ulkopuolella, jättäydyin jälelle,
luovuttaen paikkani Fanchettelle. Kulkea nytkyttelimme vielä yhden
pitkän ja aution penikulman, äänettöminä, hevoset ja miehet yhtä
väsyneinä ja alakuloisina, naiset niin nääntyneinä, että jaksoivat
tuskin pysyä satulassaan. Aloin jo pelätä verottaneeni neidin voimia
liiaksi, kun vihdoinkin suureksi huojennuksekseni joen ja tien
risteyksessä tulivat näkyviin, sen majatalon pitkät ja matalat
rakennukset, johon olin aikonut pysähtyä. Paikka näytti tyhjältä ja
kolkolta, sillä hämärä oli tihenemässä. Mutta kun peräkkäisessä jonossa
etenimme pihaan yksi kerrallaan, loisti valovirta vastaamme ovista ja
ikkunoista ja lukuisat elähyttävät ja virkistävät äänet tervehtivät
korviamme.

Huomatessani, että neiti oli turtunut ja jäykistynyt pitkästä
istumisesta, olisin tahtonut auttaa häntä laskeutumaan satulasta. Mutta
hän hylkäsi tarjoomukseni kiivaasti, ja minun täytyi tyytyä kehottamaan
isäntää hankkimaan neidille ja hänen seuranaiselleen parhaat saatavissa
olevat mukavuudet ja toimittamaan heille mahdollisimman rauhallisen
huoneen. Mies suostui hyvin kohteliaasti ja vakuutti, että kaikki
tulisi tehdyksi. Mutta huomasin, että hänen silmänsä harhailivat hänen
puhuessaan ja että hänellä näytti olevan jotakin sydämellään. Kun hän
palasi toimitettuaan heille, mitä olin määrännyt, sain sen tietää.

"Satuitteko koskaan näkemään häntä?" kysyi hän huokaisten; hänen
murheellisuuteensa sekottui kuitenkin samalla ilmeistä mielihyvää.

"Näkemään, ketä?" vastasin minä tuijottaen häneen, sillä ei kumpikaan
meistä ollut maininnut ketään.

"Herttuata."

Tuijotin häneen jälleen ihmetyksen ja epäluulon vaiheilla. "Ei kai
Nevers'in herttua liene näillä main?" sanoin vitkastellen. "Olen
kuullut hänen olevan lännessä päin Bretagnen rajoilla."

"Hyvä Jumala!" huudahti isäntä, kohottaen kätensä hämmästyksissään.
"Ettekö te ole kuullutkaan?"

"En ole kuullut mitään", vastasin kärsimättömästi.

"Ettekö ole kuullut, että kaikkein mahtavin ja ylhäisin herra, Guisen
herttua on kuollut?"

"Guisen herttuako kuollut? Se ei ole totta!" huudahdin hämmästyen.

Hän nyökäytti kuitenkin päätään moneen kertaan erittäin tärkeän
näköisenä, näyttäen siltä, kuin olisi hän aikonut kertoa minulle
joitakin yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, kuten minusta näytti,
puhuvansa useitten vieraitten kuullen, jotka istuivat takanani suuren
tulennoksen ääressä sekä silmät että korvat auki, tyytyikin hän
muuttamaan pyyhinliinan toiselle käsivarrelleen ja lisäämään vain:
"Niin, kuollut kuin kivi. Uutinen siitä saapui tänne eilen ja nosti
aika hälinän. Se tapahtui Blois'ssa joulun aatonaattona, jos tiedot
paikkansa pitävät."

Olin kuin ukkosenlyömä. Tämä oli uutinen, joka saattoi muuttaa Ranskan
ulkonäköä. "Kuinka se tapahtui?" kysyin minä.

Isäntäni peitti suunsa kädellään ja yskäisi, ja nykäisten minua salaa
hihasta antoi hiukan häpeilevän näköisenä ymmärtää, ettei hän voinut
sanoa enempää julkisesti. Olin esittämäisilläni jonkin tekosyyn
vetäytyäkseni pois hänen kanssaan, kun äreä ääni, joka nähtävästi
tarkotti minua, sai minut kääntymään äkkiä ympäri. Näin vieressäni
pitkän, laihakasvoisen jakobiini-pukuisen munkin. Hän oli noussut
tuoliltaan tulen äärestä ja näytti olevan hillittömän kiihtymyksen
vallassa.

"Kuka kysyy, kuinka se tapahtui?" huusi hän pyöritellen silmiään, mutta
kuitenkin, jollen aivan erehtynyt, pitäen silmällä kuulijoitaan. "Onko
Ranskanmaassa ihmistä, jolle sitä ei vielä ole kerrottu? Onko?"

"Minä takaan ainakin yhdestä", vastasin minä katsellen häntä kaikkea
muuta kuin suosiollisesti. "Minä en ole kuullut mitään."

"Sitten saatte kuulla! Kuunnelkaa!" huudahti hän, kohottaen oikean
kätensä ja heiluttaen sitä kuin jotakin läsnäolevaa henkilöä
tarkottaen. "Kuulkaa syytöstäni, jonka teen Kirkko-Äidin ja pyhimysten
nimessä ulkokullattujen päämiestä, valapattoa ja salamurhaajaa vastaan,
joka istuu ylhäisillä istuimilla! Hän on oleva Anatema Maranata, sillä
hän on vuodattanut pyhän ja puhtaan, taivaan valitun verta! Helvettiin
hän on menevä, ja pian. Se veri, jonka hän on vuodattanut, vaaditaan
häneltä takaisin ennenkuin hän on vuotta vanhemmaksi tullut."

"No, no. Kaikki tuo kuuluu kyllä hyvin komealta, hyvä isä", sanoin minä
tullen kärsimättömäksi, ja samalla hiukan halveksivasti; sillä näin,
että hän oli yksi noita vaeltavia ja usein puolihulluja munkkeja,
joista liiga sai tehokkaimmat asiamiehensä.

"Mutta minä hyötyisin enemmän teidän kohteliaista sanoistanne, jos
tietäisin kuka se on, jota kirouksenne tarkottaa."

"Se on verinen mies!" huusi hän. "Se, jonka kautta viimeinen, mutta ei
vähin Jumalan pyhimyksistä ja marttyyreista astui kunniaan joulun
edellisenä perjantaina."

Loukkautuneena tuollaisista häpäisevistä sanoista ja arvellen, että hän
hurjista puheistaan ja eleistään huolimatta oli vähemmän hullu kuin
miltä hän näytti, ja ainakin yhtä paljon konna kuin hullu, käskin häntä
ankarasti lopettamaan kiroilunsa ja ryhtymään kertomukseensa, jos
hänellä sellaista oli.

Hän mulkoili minuun hetken, ikäänkuin aikoisi sinkauttaa hengenaseensa
minun päätäni kohti. Mutta kun vastasin hänen mulkoiluunsa
värähtämättömin silmin -- ja minun neljä lurjustani, jotka olivat yhtä
malttamattomia kuulemaan uutisia kuin minäkin ja joissa ajeltu päälaki
tuskin herätti sen enempää kunnioitusta, alkoivat murista -- niin hän
muuttikin mielensä ja tyyntyen yhtä äkkiä kuin oli leimahtanutkin,
alkoi viivyttelemättä tyydyttää uteliaisuuttamme.

Huonon palveluksen tekisin kuitenkin itselleni, jos panisin tähän sen
mielettömän ja usein herjaavan sekamelskan, jolla hän, ylistäen Guiseä
Jumalan marttyyriksi, kertoi tuon tarinan, joka nyt on kaikille tuttu
-- tarinan siitä talvisesta aamusta Blois'ssa, jolloin kuninkaan
lähettiläs tuli varhain koputtamaan herttuan ovelle pyytäen häntä
joutumaan, sillä kuningas tarvitsi häntä. Nyt on tuo tarina kylläkin
kulunut. Mutta kuullessani sen ensi kerran Clain'in majatalossa se oli
kauttaaltaan uusi ja hämmästyttävä.

Ja munkki, joka kertoi tarinan ikäänkuin olisi omin silmin ollut
näkemässä tapahtumia, ei jättänytkään pois mitään, mikä saattoi
vaikuttaa hänen kuulijoihinsa. Hän kertoi, kuinka herttualle annettiin
varotus toisensa perästä ja hän vastasi vielä esihuoneessakin: "Hän ei
uskalla!" Kuinka hänen verensä, salaperäisesti aavistaen lähenevää
loppuaan, kylmeni, ja hänen silmänsä, joka oli haavottunut
Chäteau-Thierry'n luona, alkoi vuotaa vettä, niin että hänen täytyi
lähettää noutamaan nenäliinaansa, jota hän. ei ollut muistanut ottaa
mukaansa. Hän kertoi myöskin, kuinka herttua laahasi murhaajiaan pitkin
huonetta, kuinka hän huusi armoa ja kuinka hän viimein kuoli kuninkaan
vuoteen viereen, ja kuinka kuningas, joka hänen elävänä ollessaan ei
milloinkaan uskaltanut häntä vastustaa, tuli ja survaisi herjaten
jalallaan hänen ruumistaan! Kun hän lopetti, oli lieden ympärillä
kalpeita kasvoja, kumartuneita otsia ja yhteenpuristettuja huulia. Kun
hän kirosi Ranskan kuningasta -- kirosi häntä avoimesti Valois'n
Henrikin nimellä, seikka, jota en olisi koskaan odottanut kuulevani
Ranskanmaassa -- vaikka ei kukaan sanonut "amen", ja kaikki katsahtivat
olkapäänsä ylitse ja isäntä livisti pois huoneesta kuin olisi nähnyt
kummituksen, niin ei kukaan näyttänyt pitävän itseään velvollisena
vastustamaan häntä.

Minulla puolestani oli mieli täynnä ajatuksia, joita olisi ollut
vaarallista lausua siinä seurassa niin lähellä Loirea. Heitin
silmäyksen kuusitoista vuotta taaksepäin. Eikö juuri Henrik Guise ollut
silloin herjannut Colignyn ruumista? Eikö juuri Henrik Guise ollut
upottanut Pariisia verivirtoihin, ja eikö juuri Valois'n Henrik ollut
ratsastanut hänen rinnallaan? Kuukauden 23:s päivä -- päivä, jota ei
koskaan voida pyyhkiä pois Ranskan aikakirjoista -- oli hankkinut
hänelle suuruuden maineen. Toinen 23:s päivä näki hänen maksavan sen
hinnan -- näki kuinka hänen tomunsa heitettiin salaa öiseen aikaan,
kenenkään tietämättä minne!

Noitten ajatusten liikuttaessa mieltäni ja huomatessani, että munkki
kiersi ympäri seuruetta keräten rahaa herttualle pidettäviin
sielumessuihin, mihin tarkotukseen minä en voinut antaa hyvällä
omallatunnolla enkä myöskään kieltäytyä antamasta herättämättä
epäluuloja, pujahdin ulos. Ja huomatessani siivonnäköisen miehen
puhelemassa isännän kanssa pienessä huoneessa keittiön vieressä,
tilasin pullon parasta viiniä ja tuon esittelyn avulla sain syödä
illalliseni heidän seurassaan.

Mies oli normannilainen hevoskauppias, joka oli palaamassa kotiinsa
myytyään laumansa. Hänellä näytti olevan laajat asiat, ja ollen
luonnoltaan vapaa ja ujostelematon, kuten useat normannilaiset ovat,
oli hän ensin halukas kohtelemaan minua enemmän tuttavallisesti kuin
kunnioittavasti, sillä kun hevoseni, josta hän olisi tehnyt kauppaa,
oli parempaa maata kuin nuttuni, otaksui hän minut joksikin
isännöitsijäksi tai tilanhoitajaksi. Toimialallansa hän oli kuitenkin
tullut tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, joten hän pian huomasi
erehdyksensä. Ja kun hän tunsi Seinen ja Loiren väliset maakunnat kuin
viisi sormeaan ja piti alaansa kuuluvana nähdä ennakolta rauhan ja
sodan mahdollisuudet, sain minä häneltä paljon hyödyllisiä tietoja ja
miellyinkin häneen muuten koko paljon. Hän uskoi että Guisen murha
vierottaisi Ranskan kuninkaasta niin, ettei hänen majesteetilleen jäisi
paljon muuta kuin Loiren varrella olevat kaupungit ja joitakin muita
paikkoja hänen Blois'ssa olevan hovinsa ulottuvilla.

"Mutta", sanoin minä, "kaikkihan näyttää nyt rauhalliselta. Ainakin
täällä",

"Se on tyventä myrskyn edellä", vastasi hän. "Tuolla on muuan munkki.
Oletteko kuullut mitä hän puhuu?"

Nyökkäsin myöntävästi.

"Hän on vain yksi sadoista -- ja tuhansistakin", jatkoi hevoskauppias
katsoen minuun ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään. Hän oli
ruskeatukkainen ja hänellä oli älykkäät harmaat silmät, niinkuin
useilla normanneilla. "He saavat kyllä tahtonsa läpi, sen saatte
nähdä", pitkitti hän. "No, hevosten hinta nousee, niin etteipä minulla
ole syytä nurista. Mutta jos minä olisin matkalla Blois'han naisväkeä
tai muuta senkaltaista tavaraa mukanani, niin enpä pysähtyisi tänä
aikana poimimaan kukkia tienvarrelta. Koettaisin päästä sisäpuolelle
porttien niin pian kuin suinkin."

Mielestäni oli hänen puheessaan paljon järkeä. Ja kun hän jatkoi,
väittäen, että kuningas huomaisi joutuneensa kahden tulen väliin --
Pohjois-Ranskaa hallitseva liiga toisella puolellaan ja Etelä-Ranskaa
hallitsevat hugenotit toisella -- ja oli pakotettu tekemään ajoissa
sopimuksen viimeksimainittujen kanssa, oivaltaen, ettei ensinmainittu
tyytyisi vähempään kuin hänen valtaistuimeltasyöksemiseensä, niin aloin
olla yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että saisimme ennen pitkää nähdä
suuria muutoksia ja sangen levottomia aikoja.

"Mutta jos he panevat kuninkaan viralta", sanoin minä, "niin Navarran
kuningas tulee hänen seuraajakseen. Hän on Ranskan kruununperillinen."

"Pyh!" vastasi kumppanini hieman halveksivasti. "Kyllä liiga sitä
varoo. Hän menee samaa tietä kuin toinenkin."

"Sittenhän kuninkaat ovat samassa vaarassa, ja te olette oikeassa",
sanoin minä vakuuttavasti. "Heidän täytyy yhtyä."

"Sen he tekevätkin. Se on vain ajan kysymys", sanoi hän.

Seuraavana aamuna hän tarjoutui liittymään matkueeseemme Blois'han
asti, hänellä kun oli mukanaan vain yksi mies ja, kuten saatoin
otaksua, melkoisen suuri rahasumma. Suostuin ilomielin ja hän tekikin
niin, ja tämä lukumäärämme lisäys vapautti minut heti suurimmasta
osasta pelkoani. En pitänyt todennäköisenä, että neiti de la Virellä
olisi mitään sitä vastaan, se kun lisäisi sekä hänen ulkonaista arvoaan
että turvallisuuttaan. Eikä hän vastustanutkaan. Hän tervehti
luullakseni mielihyvällä millaista joukonjatkoa hyvänsä, joka vain teki
sen, ettei hänen tarvinnut ratsastaa minun vanhan nuttuni seurassa.




VI. Äitini asunto.


Matkustettuamme Châtelhérault'n ja Toursin kautta saavuimme Blois'n
lähistölle kolmantena päivänä vähän jälkeen puolenpäivän ilman mitään
onnettomuuksia tai takaa-ajon merkkejä. Normanni osottautui hauskaksi
matkatoveriksi, kuten hän jo oli osottanut olevansa järkevä ja
terävähuomioinen mies, ja hänen läsnäolonsa teki miesteni kurissapidon
helpoksi. Aloin pitää seikkailua jo itse asiassa loppuunsuoritettuna,
ja katsoen neiti de la Viren todellisuudessa jo parooni de Rosnyn
huostaan saatetuksi, uskalsin kääntää ajatukseni omien suunnitelmieni
kehittämiseen ja sellaisen turvasataman valitsemiseen, missä voisin
levätä Turennen kreivin kostolta suojattuna.

Toistaiseksi olin säästynyt hänen takaa-ajoltaan ja Guisen kuoleman
kaikkialla aiheuttaman sekasorron turvin onnistunut tekemään tyhjäksi
hänen suunnitelmansa ja uhmailemaan hänen valtaansa verrattain
helposti. Mutta tunsin siksi paljon hänen mahtavuuttaan ja olin
kuullut siksi monta esimerkkiä hänen tuliluonteisuudestaan ja
lujatahtoisuudestaan, etten toivonut liikoja lyhytaikaisesta
säästymisestäni enkä tulevaisuutta ajatellessani tuntenut muuta kuin
levottomuutta ja huolta.

Seuralaisteni huudahdukset Blois'n ilmestyttyä näköpiiriimme herättivät
minut näistä mietteistäni. Yhdyin heihin ja tunsin aivan yhtä suurta
mielenliikutusta kuin hekin katsellessani noita muhkeita torneja, jotka
olivat nähneet niin monta kuninkaallista juhlaa ja -- surullista kyllä!
-- yhden kuninkaallisen murhenäytelmän. Mielikuvituksen liekki kietoi
tuon synkän rakennuksen satojen vakavien ja iloisten muistojen
köynnöksiin. Mutta vaikka rehevä Loiren tasanko levisi uljaan kaupungin
juurella hartaan kunnioittavana kuten ennenkin, näytti rikoksen varjo
kuitenkin synkentävän kaikki ja himmentävän velttona ilmassa riippuvan
kuninkaallisen lipun loisteenkin.

Olimme kuulleet niin paljon huhuja kaupungissa vallitsevasta
pelosta ja epäluulosta ja kaikkiin sinne saapuviin kohdistuvasta
ankarasta tarkastuksesta -- kuningas nimittäin pelkäsi Pariisin
kapinapäivien uudistumista -- että pysähdyimme pieneen majataloon
neljännespenikulman päähän kaupungista ja hajotimme siinä seurueemme.
Erosin normannilaisesta ystävästäni molemminpuolisilla kunnioituksen
vakuutuksilla, ja omista miehistäni, joille olin maksanut palkan jo
aamulla lisäten jokaiselle sievoisen lahjan, yhtä vilpittömin
huojennuksen tuntein. Toivoin -- vaikka kohtalo ei suonut tuon toivon
toteutuvan -- etteivät nuo lurjukset enää koskaan joutuisi tielleni.

Ei ollut enää täyttä tuntia auringonlaskuun, kun saavuin ratsastaen
portille muutamia askeleita neidin ja hänen seuranaisensa edellä;
ikäänkuin olisin todellakin ollut sellainen tilanhoitaja, joksi
hevoskauppias oli minua luullut. Tapasimme vahtihuoneen sotilasrivin
reunustamana, joka tähysteli meitä hyvin tarkasti ja jonka ankarat
muodot ja valmiina olevat aseet osottivat, ettei se ollut siinä vain
näön vuoksi. Se seikka, että tulimme Tours'ista, mikä kaupunki vielä
oli kuninkaan käsissä, riitti kuitenkin hälventämään epäluulon, ja niin
pääsimme esteettömästi porttien sisäpuolelle.

Saavuttuamme kaduille, missä ratsastimme peräkkäisessä rivissä talojen
välissä, joitten asukkaat näkyivät rientävän ikkunoihin pienimmänkin
hälinän sattuessa -- niin kauhun täyttämä oli ilma -- tunsin mielessäni
verratonta huojennusta. Olimme vihdoinkin Blois'ssa. Muutamien
kymmenien sylien päässä oli "Vertavuotava sydän". Muutamien minuuttien
perästä saisin loppukuittauksen ja pääsisin pitämään huolta ainoastaan
itsestäni. Eikä mielihyväni paljonkaan vähentynyt siitä tosiasiasta,
että minun oli pian erottava neiti de la Virestä. Suoraan sanoen en
pitänyt hänestä ollenkaan. Minusta näytti, että hovi-ilma oli turmellut
kaikki miellyttävät luonteenominaisuudet, mitä hänessä mahdollisesti
oli joskus ollut. Hän käyttäytyi vielä, ja oli käyttäytynyt koko
ajan, minua kohtaan yhtä kylmän epäluuloisesti kuin matkan alussa; eikä
hän ollut kertaakaan ilmaissut pienintäkään huolehtimista minun
puolestani eikä näyttänyt vähääkään ajattelevan, että me hänen
palveluksessaan ollen olimme vaaroille alttiina. Häikäilemättä oli hän
alinomaa asettanut omat oikkunsa yhteisen edun ja turvallisuudenkin
yläpuolelle, samalla kuin hänen omanarvon-tuntonsa oli käynyt niin
suureksi, ettei hän katsonut olevansa kiitoksen velkaa yhdellekään
inhimilliselle olennolle. En voinut kieltää, että hän oli kaunis --
muistelinpa useinkin häntä katsellessani sitä päivää, jolloin olin
nähnyt hänet Navarran kuninkaan esihuoneessa kaikessa viehätyksensä
loistossa. Mutta siitä huolimatta tunsin voivani kääntää hänelle
selkäni -- hänet turvaan saatettuani -- ilman kaipausta, ja olevani
kiitollinen siitä, ettei hänen polkunsa tulisi koskaan toisten
kohtaamaan minun polkuani.

Tällaiset ajatukset rinnassani käännyin St. Denys'n kadulle ja näin
heti edessäni "Vertavuotavan sydämen", joka oli pieni, mutta siistin
näköinen majatalo lähellä kadun päätä, vastapäätä erästä kirkkoa.
Karkeatekoinen, harmaapäinen mies, joka seisoi ovella, astui
pysähdyttyämme esiin ja katsoen uteliaasti neitiin kysyi mitä minä olin
vailla, lisäten kohteliaasti, että talo oli täynnä ja ettei heillä
ollut yhtään makuuhuonetta vapaana, viimeaikaiset tapahtumat kun olivat
vetäneet kaupunkiin suuren väenpaljouden.

"Haluaisin tietää ainoastaan erään osotteen", lausuin kumartuen
satulassani ja puhuen matalalla äänellä, jotteivät ohikulkijat kuulisi
sanojani. "Parooni de Rosny on kaiketi Blois'ssa vai kuinka?"

Mies säpsähti kuullessaan tuon hugenotti-johtajan nimen ja katsahti
hermostuneesti ympärilleen. Mutta nähdessään, ettei ketään ollut aivan
lähellä meitä, hän vastasi; "Hän on ollut, mutta hän lähti kaupungista
toista viikkoa sitten. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita, eikä
herra de Rosnyn mielestä ilmanala täällä ollut hänelle oikein sopiva."

Hän lausui tämän niin merkitsevällä äänenpainolla ja samalla niin
huolellisesti varoen päästämästä sanojaan syrjäisten kuultaviin, että
minä, vaikka olinkin kovasti hämmästynyt ja katkerasti pettynyt,
onnistuin tukahuttamaan tunteeni, niin etten ilmaissut niitä
huudahduksilla enkä eleilläkään. Tyrmistyneen äänettömyyden perästä
kysyin, minne parooni de Rosny oli lähtenyt. "Rosny'hin", oli vastaus.
"Ja missä on Rosny?"

"Chartres'in tuolla puolen, melkein Nantes'issa asti", vastasi mies,
silittäen hevoseni kaulaa. "Noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä."

Käänsin hevoseni ja ilmotin kiireimmältään saamani tiedot neidille,
joka odotti muutamien askelien päässä. Jos ne olivat vastenmielisiä
minulle, niin hänelle ne olivat vielä vastenmielisempiä. Hänen
harmillaan ja suuttumuksellaan ei ollut rajoja. Hetkeen hän ei saanut
sanaa suustaan, mutta hänen salamoivat silmänsä puhuivat selvemmin kuin
hänen sanansa, kun hän huusi minulle: "No, hyvä herra, mitä nyt?
Tällainenko on teidän kauniitten lupaustenne loppu? Missä on teidän
Rosnynne, jollei kaikki olekin omaa valheellista keksintöänne?"

Tuntien, että hänen suuttumuksensa ei ollut aivan aiheeton, nielin
harmini, ja kertoen nöyrästi, että Rosny oli maatilallaan kahden
päivämatkan päässä ja etten minä nähnyt muuta keinoa kuin mennä hänen
luokseen, kysyin isännältä mistä voisimme saada yösijaa.

"Sitä minä todellakaan en voi sanoa", vastasi hän tähystellen meihin
uteliaana ja ajatellen varmaankin mielessään, että minä kuluneine
levättineni ja hienoine hevosineni ja neiti naamioineen ja
lokapärskeisine ratsastusviittoineen muodostimme omituisen parin. "Ei
ole yhtään majataloa, joka ei olisi täynnä ullakkokomeroita, vieläpä
vajojakin myöten; ja mikä on tärkeämpää, ihmiset eivät ole juuri
kärkkäitä ottamaan vieraita taloonsa. Nämä ovat kummallisia aikoja.
Puhutaan", jatkoi hän matalammalla äänellä, "että vanha kuningatar on
linnassa kuolemaisillaan, ja ettei hän enää näe aamua."

Minä nyökkäsin. "Meidän täytyy päästä jonnekin", sanoin.

"Auttaisin teitä kyllä, jos voisin", vastasi hän olkapäitään
kohauttaen. "Mutta minkä sille tekee! Blois on täynnä harjasta
kellariin."

Hevonen värisi allani, ja neiti, jonka kärsivällisyys oli lopussa,
huusi minulle käskevästi, että minun oli tehtävä jotakin. "Me emme voi
olla yötä kadulla", sanoi hän kiivaasti.

Näin, että hän oli lopen uuvuksissa ja jaksoi tuskin hallita itseään.
Ilta alkoi hämärtyä ja rupesi satamaan vettä. Katuojan löyhkä ja
taloista leviävä ummehtunut ilma tuntuivat tukahduttavan meidät.
Takanamme olevan kirkon kello alkoi soittaa iltarukoukseen. Joitakin
ihmisiä, joitten huomio oli kiintynyt majatalon edessä seisoviin
hevosiimme, oli kerääntynyt paikalle ja katseli meitä.

Näin, että jotain oli tehtävä, ja tehtävä pian. Kun en epätoivoissani
nähnyt mitään muutakaan keinoa, tein esityksen, josta siihen saakka en
ollut uneksinutkaan. "Neiti", sanoa tokasin, "minun täytyy viedä teidät
äitini asuntoon."

"Äitinne asuntoonko?" huusi hän suoristaen ryhtinsä. Hänen äänessään
ilmeni kopeata hämmästystä.

"Niin", vastasin minä terävästi; "kun, kuten sanotte, emme voi olla
yötä kadulla, ja kun en tiedä minne muuallekaan voisin teidät sijottaa.
Viimeksi saamistani tiedoista päättäen luulen hänen seuranneen hovin
mukana tänne. Tiedättekö", jatkoin isännän puoleen kääntyen, "erästä
rouva de Bonnea, jonka pitäisi olla Blois'ssa?"

"Rouva de Bonne?" mutisi hän miettien. "Olen kuullut tuon nimen
nykyisin. Odottakaahan vähän." Hän hävisi sisälle ja palasi melkein
samassa, seurassaan hoikka, kalpeakasvoinen, mustaan, rikkinäiseen
kauhtanaan puettu nuorukainen. "Kyllä", sanoi hän nyökäten, "eräs sen
niminen arvoisa rouva kuuluu asuvan tästä seuraavalla kadulla. Tämä
nuori mies sattuu asumaan samassa talossa ja opastaa teidät sinne, jos
sitä haluatte."

Minä myönnyin, ja kiittäen häntä tiedonannoistaan käänsin hevoseni ja
pyysin nuorukaista kulkemaan edellä. Ehdimme kuitenkin tuskin
kääntyä kulman ympäri ja tulla toiselle hiukan kapeammalle ja
vähempiliikkeiselle kadulle, kun neiti, joka ratsasti jälessäni,
pysähtyi ja kutsui minua. Kiristin ohjakset, käännyin ja kysyin mikä
oli.

"Minä en tule", sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli hiukan, mutta
levottomuudestako vai harmista, sitä en voinut päättää. "En tunne teitä
ollenkaan, ja minä -- minä vaadin että viette minut herra de Rosnyn
luokse."

"Jos huudatte tuota nimeä ääneen Blois'n kaduilla", vastasin minä,
"niin teidät sangen todennäköisesti viedään minne ette lainkaan
mielellänne menisi! Ja olenhan sanonut teille, että herra de Rosny ei
ole täällä. Hän on mennyt maatilalleen Nantes'in lähelle."

"Viekää minut sitten sinne!"

"Näin myöhään illalla?" sanoin kuivasti. "Sinne on kahden päivän matka
täältä."

"Sitten tahdon mennä johonkin majataloon", vastasi hän nyreästi.

"Te olette kuullut, että majataloissa ei ole tilaa", sanoin minä niin
maltillisesti kuin saatoin. "Ja majatalosta majataloon kulkeminen tähän
vuorokauden aikaan saattaisi aiheuttaa meille ikävyyksiä. Voin
vakuuttaa teille olevani yhtä tyrmistynyt kuin tekin herra de Rosnyn
poissaolosta. Olemme nyt lähellä äitini asuntoa, ja..."

"Minä en tiedä mitään teidän äidistänne!" huudahti hän kiihkeästi,
korottaen ääntään. "Te olette houkutellut minut tänne valheellisilla
verukkeilla, enkä minä kärsi sitä kauempaa. Minä tahdon..."

"Mitä te sitten tahdotte tehdä, sitä en voi ymmärtää", vastasin minä
pulassani, sillä sade ja pimeys sekä tuntemattomat kadut -- joilla
viivyttelemisemme saattoi millä hetkellä tahansa aikaansaada
väenkokouksen -- ja tuon itsepintaisen tytön vastahakoisuus
yhdessä tekivät sen, etten tiennyt minne kääntyä. "Minä puolestani en
voi keksiä mitään muuta. Ei ole sopivaa minun ruveta puhumaan
äidistäni", jatkoin sitten, "muuten voisin sanoa, ettei neiti de la
Virenkään tarvitse hävetä suostuessaan nauttimaan rouva de Bonnen
vieraanvaraisuutta. Eivätkä äitini olosuhteet", lisäsin ylpeästi, "niin
vaatimattomat kuin ne ovatkin, kuitenkaan ole niin ahtaat, että hänen
olisi ollut luovuttava syntyperänsä oikeuttamista eduista."

Viimeisillä sanoillani näytti olevan jotakin vaikutusta seuratoveriini.
Hän kääntyi ja puhui jotakin seuranaiselleen, joka vastasi matalalla
äänellä, pudistellen päätään aina väliin ja heittäen minuun vihaisia
katseita. Jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus tiedossa, olisivat he
epäilemättä vieläkin halveksien hylänneet tarjoukseni; mutta Fanchette
ei nähtävästi voinut keksiä mitään, ja niin käski neiti äkeän näköisenä
minua jatkamaan kulkua.

Hintelä, mustakauhtanainen nuorukainen, joka koko keskustelun ajan oli
pidellyt hevoseni suitsia vuoroin kuunnellen ja vuoroin ällistellen,
otti tämän määräyksen itselleen ja nyökäyttäen lähti jatkamaan matkaa.
Ja minä seurasin. Kuljettuaan lähemmäs sata kyynärää hän pysähtyi
halvannäköisen oven eteen, jonka kahta puolta oli ristikoilla
varustettuja ikkunoita ja vastapäätä korkea muuri, jonka otaksuin
jonkun aatelis-asunnon puutarhan taustamuuriksi. Katu oli sillä kohtaa
valaisematon ja tuskin leveämpi kuin kuja. Eikä talokaan, joka oli
kapea ja ränstynyt, vaikka korkea, ollut ulkonäöltään, mikäli pimeässä
saatoin arvostella, omiaan hälventämään neidin epäluuloja. Mutta kun
tiesin, että arvokkaittenkin henkilöitten on kaupungeissa usein pakko
asua huonoissa asunnoissa, en huolinut siitä sen enempää, vaan riensin
auttamaan neitiä alas satulasta niin joutuin kuin mahdollista. Poika
haparoi seinää ja löysi oven vierestä kaksi rengasta, ja niihin minä
sidoin hevoset. Käskien hänen mennä edellä ja pyytäen neitiä
seuraamaan, työnnyin sitten pimeään käytävään ja tulin hapuillen
portaitten juurelle, jotka olivat aivan pimeät ja haisivat ummehtuneelta
ja epämiellyttävältä.

"Mikä kerros?" kysyin oppaaltani.

"Neljäs", vastasi hän levollisesti.

"Tulimmainen!" mumisin minä alkaessani nousta ylös kädelläni seinästä
pidellen. "Mitä tämä oikein merkitsee?"

Olin aivan ymmällä. Tulot Marsacin maista eivät tosin olleet suuret,
mutta olisi niitten kuitenkin pitänyt riittää hankkimaan äidilleni,
jonka olin viimeksi nähnyt Pariisissa ennen Nemours'in ediktiä,
siedettävät mukavuudet -- ainakin sellaiset kohtalaiset mukavuudet,
että niitä tuskin saattoi odottaa olevan tarjolla tällaisessa talossa
-- syrjäisessä, rappeutuneessa, valaisemattomassa. Neuvottomuuteni
lisäksi tuli, ennenkuin olin päässyt portaitten yläpäähän, levottomuus
-- levottomuus sekä äitini että neidin puolesta. Tunsin, että jotakin
oli kierossa, ja olisin antanut paljon voidakseni peruuttaa
viimemainitulle tyrkyttämäni kutsun.

Mitä nuori nainen itse ajatteli, sen saatoin hyvin arvata
kuunnellessani hänen kiivasta hengitystään vieressäni. Joka askeleella
odotin hänen kieltäytyvän menemästä edemmäksi. Mutta tehtyään kerran
päätöksensä seurasi hän minua itsepintaisesti, vaikka portaissa oli
niin pilkkopimeä, että minä ehdottomasti irrotin tikarini ja
valmistauduin puolustautumaan siinä tapauksessa, että tämä kaikki
olisikin meille viritetty ansa.

Saavuimme kuitenkin portaitten yläpäähän ilman onnettomuuksia. Oppaamme
koputti hiljaa eräälle ovelle ja avasi sen samassa odottamatta
vastausta. Heikko valo hohti portaitten ylätasanteelle, ja taivuttaen
päätäni, sillä ovenkamana oli matalalla, astuin huoneeseen.

Kahden askeleen päässä ovelta seisahduin ja katselin ympärilleni
harmistuneen hämmästyneenä. Kaikkialla, mihin silmäni käänsin, oli
vastassani äärimäisen köyhyyden alastomuus. Rikkinäinen savilamppu
savusi ja ratisi tuolilla keskellä lahonnutta lattiaa. Lasittoman
ikkunan edessä riippui seinään naulattuna vanha musta päällysviitta
heiluen edestakaisin ilmanvedossa kuin ruumis hirsipuussa. Nurkassa
seisoi saviruukku, johon katosta vuotava vesi tippui. Liedellä oli
kourallinen tuhkaa ynnä pieni rautainen keittopata ja toinen tuoli --
joka viimemainittu heitti pitkän varjon lattian yli. Siinä olivat
kaikki huonekalut mitä saatoin nähdä, lukuunottamatta sänkyä, joka
täytti pitkän ja kapean huoneen peräseinän ja oli verhottu uutimilla
jonkinlaiseksi komeroksi.

Yhdellä silmäyksellä olin nähnyt kaiken tämän, samoinkuin senkin, että
huone oli tyhjä, ainakin näennäisesti. Katsoin kuitenkin tyrmistyneenä
yhä uudelleen ja uudelleen. Viimein sain äänen suustani ja kysyin
meidät tänne opastaneelta nuorukaiselta kiukkuisesti kiroten, mikä
hänellä oli tarkotuksena.

Hän vetäytyi hätkähtäen avonaisen oven toiselle puolelle, mutta vastasi
kuitenkin jonkinlaisella yreällä kummastuksella, että minä olin kysynyt
rouva de Bonnen asuntoa ja että tämä oli se.

"Rouva de Bonnen asunto!" mumisin minä. "Tämäkö rouva de Bonnen
asunto?"

Hän nyökkäsi.

"Tietysti se on! Ja te tiedätte sen kyllä!" sähisi neiti korvani
juuressa, ääni kiihtymyksestä käheänä. "Älkää luulko, että voitte
pettää meitä kauempaa. Me tiedämme kaikki! Tämä", jatkoi hän katsellen
ympärilleen hehkuvin poskin ja leimuavin silmin, "tämä on äitinne
asunto, toden totta! Äitinne, joka on seurannut hovia tänne -- jonka
varat ovat vaatimattomat, mutta ei niin pienet, että hänen olisi ollut
luovuttava arvonsa oikeuttamista mukavuuksista! Tämäkö on teidän
äitinne vieraanvaraisuutta? Te olette petturi, ja ilmitullut petturi!
Lähtekäämme täältä! Antakaa minun mennä, sanon minä!"

Kahdesti olin yrittänyt keskeyttää hänen sanatulvansa, mutta turhaan.
Vihdoinkin, suuttumuksen vallassa, joka oli sadoinkerroin rajumpi kuin
hänen -- sillä kuka, joka sanoo itseään mieheksi, tahtoisi kuulla
itseään nimiteltävän äitinsä läsnäollessa? -- minä siinä onnistuin.
"Vaiti, neiti!" huusin minä tarttuen hänen ranteeseensa. "Vaiti, sanon
minä! Äitini on tuolla!"

Ja juosten vuoteen luokse lankesin polvilleni sen viereen. Heikko käsi
oli vetänyt uutimen puoleksi syrjään, ja aukosta katsoivat äitini
kuihtuneet kasvot, kuvastaen suurta kauhua.




VII. Simon Fleix.


Muutamiksi minuuteiksi unohdin neidin osottaessani äidilleni sitä
huolenpitoa ja huomaavaisuutta, mitä hänen tilansa ja minun
velvollisuuteni vaativat. Ja osotin sitä hartaammin, kun huomasin
tuskaisin sydämin, kuinka ikä ja sairaus olivat muuttaneet häntä sitten
viime näkemän. Neidin sanojen säikähdyttämänä hän oli pyörtynyt, ja
kului kotvan aikaa ennenkuin hän virkosi, silloinkin paremmin omituisen
oppaamme avulla kuin minun ponnistuksistani. Vaikka malttamattomasti
halusinkin tulla tietämään, miten hän oli joutunut tällaiseen
puutteeseen ja tällaiseen paikkaan, ei nyt ollut kuitenkaan sopiva aika
tyydyttää uteliaisuuttani, vaan valmistauduin sensijaan koettamaan
hälventää sitä tuskallista vaikutusta, minkä neidin sanat olivat häneen
tehneet.

Ensiksi tajuihinsa tultuaan ei hän niitä muistanut, vaan tyytyväisenä
nähdessään minut vierellään unohtui hyväilemään minua heikoin käsin ja
katkonaisin sanoin. Äidinrakkaudessa on sellainen taikavoima, että
minun läsnäoloni varmaankin muutti hänen ullakkohuoneensa palatsiksi.
Mutta sitten hänen silmänsä sattuivat neitiin ja hänen seuranaiseensa,
jotka olivat jääneet seisomaan lieden luo heittäen meihin silloin
tällöin synkkiä katseita, ja silloin hän muisti, ensin säikähdyksensä
ja sitten sen syyn, ja ryntäilleen kohoten hän katseli kauhistuneena
ympärilleen. "Gaston!" huusi hän tarrautuen käteeni luisevilla
sormillaan. "Mitä minä kuulin? Joku puhui sinusta -- joku nainen. Hän
sanoi sinua -- vai untako näin -- petturiksi! Sinua!"

"Äiti, äiti", sanoin minä, koettaen puhua huolettomasti, vaikka hänen
harmaitten, hajallaan ja epäjärjestyksestä olevien hiuksiensa näkeminen
sai mieleni liikutetuksi, "olisiko se ollut todennäköistä? Olisiko
kukaan uskaltanut käyttää minusta sellaista sanaa sinun läsnäollessasi?
Kyllä sinä varmaan olet sen uneksinut!"

Mutta sanat palasivat hänen muistiinsa yhä elävämpinä, hän katsoi
minuun hyvin huolissaan ja pani käsivartensa kaulalleni, ikäänkuin
olisi tahtonut suojella minua vähäisillä voimillaan, jotka juuri
auttoivat häntä hiukan kohoamaan vuoteeltaan. "Mutta joku sanoi niin,
Gaston", mumisi hän, katse vieraisiin kiinnitettynä. "Minä kuulin sen.
Mitä se tarkotti?"

"Kuulit varmaankin", vastasin minä koettaen tekeytyä iloiseksi, vaikka
kyyneleet olivat silmissäni, "tämän neidin toruvan Tours'ista tullutta
opastamme, joka vaati juomarahaa kolme kertaa tavallisen määrän. Se
hävytön lurjus ansaitsi kyllä kaikki mitä hänelle sanottiin, sen
vakuutan."

"Sitäkö se oli?" kuiskasi hän epäillen.

"Varmasti se ei voinut olla muuta, äiti", vastasin minä, ikäänkuin en
lainkaan epäilisi.

Hän vaipui jälleen vuoteelle helpotuksesta huoahtaen, ja hänen
kalpeille kasvoilleen tuli hiukan väriä. Mutta hänen silmänsä viipyivät
vieläkin uteliaina ja levottomina neidissä, joka seisoi äkeänä tuleen
tuijottaen. Ja tämän nähdessäni tunsin sydämessäni kipeän aavistuksen,
että olin tehnyt mielettömästi tuodessani tytön tänne. Aavistin, että
tulisi tehtäväksi lukemattomia kysymyksiä ja syntyisi lukemattomia
selkkauksia, ja tunsin jo häpeän punan kohoavan poskilleni.

"Kuka on tuo?" kysyi äitini hiljaa. "Minä olen sairas. Hänen täytyy
suoda minulle anteeksi." Hän viittasi raukealla sormellaan
seuralaisiini.

Nousin ylös ja pitäen yhä hänen kättään omassani käännyin niin, että
kasvoni tulivat lieteen päin. "Hän on", vastasin kaavamaisesti,
"neiti ... mutta sanon sinulle hänen nimensä myöhemmin, ollessamme
kahdenkesken. Riittää kun sanon, että hän on jalosyntyinen nainen,
jonka eräs korkea-arvoinen henkilö on uskonut huostaani."

"Korkea-arvoinen henkilö?" toisti äitini vienosti, katsahtaen minuun
hymyillen mielihyvillään.

"Eräs kaikkein korkeimmista", sanoin minä. "Kun sellainen luottamus on
minulle suuri kunnia, tunsin, etten voinut täyttää sitä paremmin kuin
pyytämällä sinun vieraanvaraisuuttasi hänelle, kun meidän on kerran
viivyttävä yksi yö Blois'ssa."

Puhuessani katsoin uhmaavana neitiin, vaatien häntä vastustamaan
minua tai keskeyttämään puheeni, jos hän uskaltaisi. Vastauksen
asemesta hän katsahti minuun kerran pää hiukan taivutettuna pitkien
silmäripsiensä alta. Sitten hän kääntyi takaisin tuleen päin, ja hänen
jalkansa polkaisi jälleen kiukkuisesti lattiaa.

"On ikävää, etten voi ottaa häntä vastaan paremmin", vastasi äitini
heikosti. "Olen kärsinyt vahinkoja viimeaikoina. Olen ... mutta siitä
tahdon puhua joskus toisella kertaa. Neiti arvattavasti tuntee", jatkoi
hän arvokkaasti, "sinut ja sinun asemasi etelässä liian hyvin
ottaakseen pahakseen sitä tilapäistä ahdinkoa, mihin hän näkee minun
joutuneen."

Huomasin neidin säpsähtävän, ja se peitettyä halveksimista ja
hämmästynyttä suuttumusta ilmaiseva katse, jonka hän minuun sinkautti,
sai minut vääntelehtimään. Mutta kun äitini taputti minua hellästi
kädelle, vastasin maltillisesti: "Neiti ei voi ajatella muuten kuin
ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, siitä olen vakuutettu. Ja asuntoja
on tänä iltana vaikea hankkia Blois'ssa."

"Mutta kerro minulle itsestäsi, Gaston!" huudahti äitini innokkaasti.
Ja hänen kätensä levätessä kädelläni ja hänen silmiensä tähystäessä
kasvoihini ei minulla ollut sydäntä riistäytyä pois, niin pelokkaana
kuin odotinkin, mitä oli tuleva, ja niin hartaasti kuin halusinkin
lopettaa tämän kohtauksen. "Kerro minulle itsestäsi. Olet kai vielä ...
kuninkaan suosiossa -- en tahdo mainita hänen nimeään täällä?"

"Olen, äiti", vastasin, katsoen järkähtämättä neitiin, vaikka poskiani
poltteli.

"Vai olet vielä -- ja vieläkö hän kysyy sinulta neuvoa asioihinsa?"

"Vielä, äiti."

Hän huokasi onnellisena ja vaipui vielä alemmaksi vuoteessaan. "Ja
virkasi?" kuiskasi hän mielihyvästä väräjävin äänin. "Ei kai sitä ole
vaihdettu? On kai sinulla se vielä?"

"On, äiti", vastasin minä hien pusertuessa otsalleni, häpeäni kasvaessa
niin että tuskin jaksoin sitä kestää.

"Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa, eikö niin?"

"Aivan niin, äiti."

"Ja palveluskuntasi? Entä lakeijoja -- kuinka monta nykyään?"
Vastaustani odottaessaan hän silmäsi ylpeällä katseella ensin molempiin
tulen ääressä seisoviin äänettömiin olentoihin, sitten köyhyydestä
kertovaan huoneeseen, ikäänkuin sen alastomuuden näkeminen lisäisi
hänen iloaan minun rikkaudestani.

Hänellä ei ollut ollenkaan aavistusta hämmingistäni eikä surkeasta
asemastani, ja hänen viimeiset sanansa olivat vähällä saada kurjuuteni
maljan vuotamaan ylitse. Tähän saakka oli kaikki mennyt helposti, mutta
nyt tuntui kuin olisin tukahtunut. Minä änkytin enkä tahtonut saada
ääniä. Neiti katseli tuleen pää kumarassa. Fanchette tuijotti minuun
mustat silmänsä pyöreinä kuin suitsirenkaat ja suu puoleksi auki.
"Niin, äiti", mumisin viimein, "sanoakseni sinulle totuuden, on minun
nykyään ollut pakko tehdä..."

"Mitä, Gaston?" Äitini kohosi puoleksi istumaan vuoteessaan. Hänen
äänensä oli muuttunut, ilmaisten pettymystä ja pelokasta odotusta, ja
hänen sormensa puristivat kättäni tiukemmin.

En voinut vastustaa tuota tuskaista pyyntöä. Viskasin pois viimeisenkin
häpeän riekaleen. "Jonkun verran supistuksia talouteeni", vastasin,
katsoen surkean uhmaavana neidin poispäin kääntyneeseen olentoon. Hän
oli kutsunut minua valehtelijaksi ja petturiksi -- tässä samassa
huoneessa! Minä olin nyt hänen edessään itse tunnustautunut
valehtelijaksi ja petturiksi. "Minulla on nyt vain kolme lakeijaa,
äiti."

"Se on vielä sentään arvokasta", mutisi äitini ajatuksissaan, silmät
loistavina. "Sinun pukusi, Gaston, on kuitenkin ... silmäni ovat tosin
heikot, mutta minusta näyttää..."

"No, no, se on vain valepuku", ehätin minä vastaamaan.

"Se minun olisi pitänyt tietää", virkkoi hän vaipuen jälleen pitkälleen
hymyillen ja tyytyväisenä huoaten. "Mutta kun ensin näin sinut,
pelkäsin meikein että jotakin oli tapahtunut sinulle. Ja minä olen
ollut niin huolissani viime aikoina", jatkoi hän, päästäen irti käteni
ja alkaen hypistellä peitettä, ikäänkuin tuo muisto olisi tehnyt hänet
levottomaksi. "Täällä kävi joku aika sitten eräs mies -- tämän Simon
Fleix'n ystäviä -- joka oli ollut etelässä päin Pau'ssa ja Nerac'issa,
ja hän sanoi, ettei ollut ketään Marsac-nimistä hovissa."

"Hän tunsi arvattavasti vähemmän hovia kuin viinikapakkaa", vastasin
niinä koettaen hymyillä.

"Juuri niin minäkin sanoin hänelle", virkkoi hän nopeasti ja
innokkaasti. "Vakuutan sinulle, ettei hän saanut minua lainkaan
uskomaan."

"Luonnollisesti", sanoin minä. "Niitä on aina olemassa sellaisia
ihmisiä. Mutta nyt, jos sallit, ryhdyn toimittamaan niitä järjestelyjä,
mitä neidin täällä-olo tekee tarpeelliseksi."

Pyysin häntä siis lepäämään toipuakseen -- sillä niinkin lyhyt
keskustelu tulomme aikaansaaman järkytyksen jälkeen oli kovasti
uuvuttanut hänen voimiaan -- ja vedin nuorukaisen, joka juuri oli
palannut toimittamasta hevosiamme talliin, hiukan syrjään, ja saatuani
kysyessäni kuulla, että hän asui pienemmässä huoneessa saman
porrastasanteen päässä, pyysin hänen luovuttamaan sen neidin ja hänen
seuranaisensa käytettäväksi. Vaikka hänessä toisinaan ilmeni
jonkunverran närkkäyttä, näytti hän olevan terävä ja näppärä poika, ja
hän suostui mielellään myöhäisestä hetkestä huolimatta lähtemään
kaupungille hankkiakseen vähän ruokavaroja ja hiukan muutakin, mikä oli
kipeään tarpeeseen niin äidilleni kuin meillekin. Toimitin Fanchetten
auttamaan häntä toisen huoneen kuntoonpanemisessa ja jäin siten
joksikin aikaa neidin kanssa kahden. Hän oli ottanut toisen tuoleista
ja istui tulen ääressä kyyristyneenä, vaippansa huppukaulus syvälle
pään yli vedettynä, niin että silloinkaan, kun hän katsoi minuun, en
nähnyt juuri muuta kuin hänen halveksivasta harmista säihkyvät
silmänsä.

"Siis, herra", alkoi hän, puhuen matalalla äänellä ja kääntyen hieman
minuun päin, "te harjotatte valehtelemista täälläkin?"

Minulla oli niin voimakas tunne kiellon taikka selittelyn
hyödyttömyydestä, että kohautin vain hartioitani enkä vastannut mitään
hänen ivaansa. Vielä kaksi päivää -- vielä kaksi päivää kun menisi,
niin olisimme Rosny'ssa, tehtäväni olisi suoritettu ja neiti ja minä
eroaisimme ainiaaksi. Mitäpä olisi silloin väliä sillä, mitä hän
minusta ajatteli? Mitä väliä sillä oli nytkään?

Ensi kerran yksissäolomme aikana näytti äänettömyyteni saattavan hänet
hämille ja olevan hänelle epämieluista. "Eikö teillä ole mitään
sanottavaa puolustukseksenne?" mutisi hän terävästi, rusentaen
hiilenpalasen jalallaan ja kumartuen tähystämään tuhkaan. "Eikö teillä
ole vielä jotakin valhetta varastossanne, herra de Marsac? De Marsac!"
ja hän kertasi aatelisnimeni pilkallisesti naurahtaen, ikäänkuin ei hän
ollenkaan uskoisi sen aitouteen.

Mutta minä en vastannut mitään -- en kerrassaan mitään; ja me olimme
molemmat äänettöminä, kunnes Fanchette tuli sanomaan huoneen olevan
valmiina ja valaisi herrattarelleen tietä ulos. Käskin naisen tulla
jonkun ajan perästä noutamaan neidille illallista, ja jäätyäni sitten
yksin äitini kanssa, joka oli vaipunut uneen, hymy ohuilla, riutuneilla
kasvoillaan, aloin ihmetellä, mikä hänet oli saattanut tällaiseen
hirveään köyhyyteen.

Pelkäsin kiihottavani hänen mieltään ottamalla sen puheeksi. Mutta
myöhemmin illalla, kun vuoteen uutimet oli vedetty eteen ja Simon Fleix
ja minä olimme jääneet kahden, katsellen toisiamme hiiloksen yli kuin
kaksi erirotuista koiraa -- hiukan vieraina ja epäluuloisina --
palasivat ajatukseni tuohon kysymykseen. Ja päättäen ensin ottaa vähän
selkoa toveristani, jolle hänen kalpeat, terävä-ilmeiset kasvonsa ja
rikkinäinen, musta pukunsa antoivat hiukan erikoisen ominaisleimansa,
kysyin häneltä, oliko hän tullut Pariisista rouva de Bonnen mukana.

Hän nyökkäsi äänettömänä.

Kysyin häneltä, oliko hän tuntenut hänet kauan.

"Vuoden ajan", hän vastasi. "Minä asuin viidennessä, rouva toisessa
kerroksessa samassa talossa Pariisissa."

Kumarruin eteenpäin ja nykäisin hänen mustan kauhtanansa lievettä.
"Mikä tämä on?" sanoin hiukan halveksivasti. "Ethän sinä ole pappi."

"En", vastasi hän, hypistellen itsekin vaatetta ja tuijottaen minuun
omituisella, hajamielisellä ilmeellä. "Olen Sorbonnen ylioppilas."

Vetäydyin hänestä erilleni mumisten kirouksen, ja katsoen häneen
epäluuloisin silmin ihmettelin mielessäni, kuinka hän oli tullut tänne,
ja varsinkin, kuinka hän oli joutunut seuraamaan äitiäni, joka
lapsuudestaan saakka oli kasvanut protestanttisessa uskossa ja
tunnustanut sitä salaisesti koko elämänsä ajan. En voinut ajatella,
kuka olisi entisinä aikoina ollut hänen taloonsa vähemmän tervetullut
kuin sorbonnelainen, ja aloin aavistaa, että tästä oli etsittävä syy
hänen surkeaan tilaansa.

"Ettekö pidä Sorbonnesta?" sanoi hän, lukien ajatukseni, jotka kylläkin
olivat selvästi nähtävissä.

"En enempää kuin pidän pirusta!" tokaisin minä.

Hän kurottautui eteenpäin, ojensi kiihkeästi laihan kätensä ja laski
sen polvelleni. "Entä jos he kuitenkin ovat oikeassa?" mutisi hän
käheällä äänellä. "Entä jos he ovat oikeassa, herra de Marsac?"

"Kutka oikeassa?" kysyin töykeästi, vetäytyen jälleen erilleni.

"Sorbonnelaiset", toisti hän, tuijottaen silmiini herkeämättä, kasvot
kiihtymyksestä punottavina. "Ettekö näe", jatkoi hän, pusertaen
polveani innoissaan ja työntäen kasvonsa yhä lähemmäksi minua, "että
yksi asia on kaiken ytimenä? Että kaiken ytimenä on -- pelastusko vai
kadotus! Ovatko he oikeassa? Oletteko te oikeassa? Te myönnätte yhden
asian, kiellätte toisen, te valkokauhtanat; ja te teette sen kevyesti,
mutta oletteko oikeassa? Oletteko oikeassa? Hyvä Jumala!" jatkoi hän,
vetäytyen äkkiä takaisin ja huitaisten kädellään kärsimättömänä, "minä
olen lukenut, lukenut, lukenut! Olen kuunnellut saarnoja, väittelyjä,
kiistakokouksia, enkä tiedä mitään. En tiedä enempää kuin
alottaessanikaan." Hän ponnahti ylös ja alkoi astella lattialla, ja
minä tuijotin häneen sääliä tuntien. Eräs hyvin oppinut henkilö sanoi
minulle kerran, että nämä sekavat ajat kasvattivat neljää lajia
ihmisiä, jotka olivat suuresti surkuteltavia: kiihkouskoisia kumpaakin
puoluetta, jotka uskonsa innossa kadottivat näkyvistään kaiken muun;
ihmisiä, jotka Simon Fleix'n tavoin epätoivoisesti etsivät jotain, mitä
voisivat uskoa, löytämättä sitä; ja lopuksi pilkkaajia, jotka pitivät
kaikkea uskontoa ilveilynä.

Äkkiä hän pysähtyi kävelemästä -- panin merkille, ettei hän
kiihtymyksessäänkään unohtanut äitiäni, vaan astui aina kevyemmin
lähestyessään vuodekomeroa -- ja avasi jälleen suunsa.

"Oletteko te hugenotti?"

"Olen", vastasin minä.

"Niin hänkin on", virkkoi hän, viitaten vuodetta kohti. "Mutta eikö
teillä ole mitään epäilyksiä?"

"Ei mitään", sanoin levollisesti.

"Ei hänelläkään", vastasi hän taaskin, seisahtuen eteeni. "Millä tavoin
tulitte vakaumukseen?"

"Minut kasvatettiin protestanttisuuteen", sanoin minä.

"Ettekö ole koskaan pannut sitä kysymyksenalaiseksi?"

"En koskaan."

"Ettekä ajatellut sitä paljon?"

"En ylen paljoa", vastasin minä.

"Totta totisesti!" huudahti hän matalalla äänellä. "Ja ettekö
milloinkaan ajattele helvetin tulta -- sitä matoa, joka ei kuole, ja
sitä tulta, joka ei sammu? Ettekö milloinkaan ajattele sitä, herra de
Marsac?"

"En, ystäväni, en milloinkaan!" vastasin minä tullen kärsimättömäksi,
sillä niin myöhäisellä hetkellä ja tuossa hiljaisessa, kolkossa
huoneessa tuntui tämä keskustelu mielestäni liian synkkäaineiselta.
"Uskon, mitä olen opetettu uskomaan, ja koetan olla vahingoittamatta
ketään, paitsi vihollista. Minä ajattelen vähän. Ja jos olisin sinun
sijassasi, ajattelisin vähemmän. Minä _tekisin_ jotain -- tappelisin,
huvittelisin, työskentelisin, mutta en ajattelisi. Jätä ajatteleminen
kirjamiehille."

"Minä olen kirjamies", vastasi hän.

"Mutta kovin viheliäinen, mikäli voin nähdä", sanoin minä hiukan
halveksivalla äänensävyllä. "Jätä se, hyvä mies. Työskentele! Tappele!
Tee jotakin!"

"Tapellako?" sanoi hän, ikäänkuin ajatus olisi ollut hänelle ihan uusi.
"Tapellako? Mutta siinähän minut voitaisiin tappaa; ja sitten helvetin
tuli, näettehän!"

"Tulimmaista, mies!" huudahdin minä lopullisesti kyllästyneenä tuohon
mielettömyyteen, joka, totta puhuakseni, lampun himmeästi palaessa ja
sateen rapistessa katolla pani kylmänväreet karsimaan selkänahkaani.
"Riittää jo tästä! Pidä epäilysi ja pelkosi omina tietoinasi! Ja vastaa
minulle", jatkoin ankarasti, "kuinka rouva de Bonne on tullut näin
köyhäksi? Kuinka hän on joutunut tällaiseen paikkaan?"

Hän istui tuolilleen ja kiihtymys kuoli nopeasti pois hänen
kasvoiltaan. "Hän antoi pois kaikki rahansa", sanoi hän hitaasti ja
vastenmielisesti. On ymmärrettävää, että tämä vastaus hämmästytti
minua. "Antoi pois!" huudahdin minä. "Kenelle? ja milloin?"

Hän liikahti levottomasti tuolillaan ja vältti katsettani, ja hänen
muuttunut käytöksensä täytti minut epäluuloilla, joita hänen
luonteestaan juuri-ikään saamani käsitys ei kyennyt kokonaan torjumaan.
Viimein hän sanoi: "Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, jos
sitä tarkotatte; ei mitään. Olen päinvastoin tehnyt kaiken voitavani
auttaakseni häntä. Seurasin häntä tänne. Vannon, että asia on siten;
herra de Marsac."

"Sinä et ole vielä sanonut minulle, kenelle hän ne antoi", sanoin minä
ankarasti.

"Hän antoi ne eräälle papille", mumisi hän.

"Mille papille?"

"Minä en tiedä hänen nimeään. Hän on jakobiini."

"Ja minkä takia?" kysyin minä, tuijottaen epäuskoisena ylioppilaaseen.
"Minkä takia hän antoi ne hänelle? Kuule! Varo itseäsi, äläkä koeta
syöttää minulle mitään sorbonnelaisia valheitasi!"

Hän epäröi hetkisen, katsoen minuun arasti, ja näytti sitten päättävän
sanoa minulle kaikki. "Tuo jakobiini sai selville -- se oli silloin kun
asuimme Pariisissa, ymmärrättehän, viime kesäkuussa -- että hän oli
hugenotti. Se oli siihen aikaan kun Foucard'it poltettiin, ja jakobiini
pelotteli häntä sillä ja sai hänet maksamaan hänelle rahna, jotta hän
säilyttäisi hänen salaisuutensa, alussa vähän ja sitten yhä enemmän..
Kun kuningas lähti Blois'han, seurasi hän hänen majesteettiaan, luullen
olevansa turvassa täällä. Mutta pappi tuli myöskin ja sai rahaa yhä
enemmän ja enemmän, kunnes jätti hänet tällaiseen tilaan."

"Tällaiseen tilaan!" sanoin minä. Ja minä purin hampaani yhteen.

Simon Fleix nyökkäsi.

Katselin ympärilleni tuossa kurjassa ullakkokamarissa, johon äitini oli
sortunut, ja kuvittelin niitä kauhun ja jännityksen hetkiä, joita hän
oli kokenut -- joita hänen oli täytynyt kokea tuon konnan uhkauksen
riippuessa hänen harmaan päänsä päällä! Ajattelin hänen syntyperäänsä
ja nöyryytystänsä, heikkoa terveyttään ja kärsivällistä, uupumatonta
rakkauttaan minua kohtaan; ja juhlallisesti, taivaan edessä vannoin
sinä yönä rankaisevani tuota miestä. Vihani oli liian suuri voidakseen
pukeutua sanoihin, ja kyyneliin olin liian vanha. En kysellyt Simon
Fleix'ltä enempää, paitsi milloin hän arveli papin tulevan uudestaan --
mitä hän ei voinut sanoa -- ja tokko hän tuntisi hänet -- mihin hän
vastasi myöntävästi. Vaan vaippaani kääriytyen laskeuduin makaamaan
lieden luo ja haudoin surullisia mietteitä.

Siis samalla kuin minä olin ollut ahdingossa omalla tahollani, oli
äitini nähnyt nälkää täällä. Hän oli pettänyt minua ja minä häntä.
Lamppu lepatti heittäen epämääräisiä varjoja, tuulenhengen
löyhytellessä omituista ikkunaverhoa edestakaisin. Katosta vuotava vesi
tippui pisara pisaralta, ja tuon tuostakin ravisteli tuuli ränstynyttä
rakennusta ikäänkuin tahtoisi repäistä sen kokonaan sijoiltaan ja
lennättää pois.




VIII. Tyhjä huone.


Haluten lähteä matkaan niin varhain kuin mahdollista, jotta ehtisimme
Rosny'hin toisena iltana, herätin Simon Fleix'n ennen päivän
valkenemista ja kuultuani häneltä, missä hevoset olivat, menin niitä
ruokkimaan. Otin tehdäkseni sen itse, jotta samalla saisin tilaisuuden
etsiä räätälin ja varustaa itselleni pukimet, jotka olisivat paremmin
säätyni mukaiset kuin ne, mitkä minulla oli jälellä. Huomasin, että
minulla oli vielä yhdeksänkymmentä kruunua Navarran kuninkaan
antamista rahoista, ja kahdellatoista hankin mustasta verasta tehdyn,
ruskeanpunaisilla pilkuilla ja juovilla koristetun nutun, tumman
levätin, joka oli vuorattu samalla vaatimattomalla värillä, sekä uuden
hatun ja sulan. Vaatturi olisi mielellään toimittanut minulle myöskin
uuden huotran, nähdessään että entinen oli kärjestä kulunut. Mutta
siitä minä kieltäydyin, sillä olin saanut päähäni, että kulkisin
miekankärki paljaana, kunnes olisin kostanut sille konnalle, joka oli
täyttänyt äitini vanhuudenpäivät kurjuudella; saatuani Navarran
kuninkaan tehtävän suoritetuksi olin luvannut ruveta ajamaan tuon
päätöksen toteuttamista tarmokkaasti ja mitään häikäilemättä.

Vaatteitten valinta ja jotkut muutokset, joita niihin oli tehtävä,
viivyttivät minua jonkun aikaa, niin että oli myöhäisempi kuin olisin
halunnut, kun palasin jälleen asuntoani kohti aikomuksessa saada
seurueeni ratsaille niin joutuin kuin mahdollista. Muistan, että aamu
oli selkeä ja kylmä; katuojat olivat kuivat ja kadut verrattain
puhtaat. Siellä täällä pilkotti varhainen auringonsäde esiinpistävien
räystäitten välistä, luvaten erinomaista matkailmaa. Mutta kasvot,
joita kävellessäni kohtasin, eivät heijastaneet ympäristön iloisuutta.
Äkeitä katseita kohtasin kaikkialla, minne vain katsoin, ja kun lähetti
lähetin perästä karautti ohitseni matkalla linnaan, seisoivat
kaupunkilaiset ovillaan huolettomina ja toimettomina taikka
kadunkulmauksiin keräytyneinä puhelivat hiljaa keskenään sen näköisinä
kuin olisi ollut salahankkeita tekeillä. Leskikuningatar eli vielä,
mutta Orleans oli noussut kapinaan, samoin Sens ja Mans, Chartres ja
Melun. Rouenin sanottiin olevan kahden vaiheilla, Lyons oli aseissa,
kun Pariisi taas oli pannut kuninkaansa pois viralta ja kirosi häntä
joka päivä sadoilta alttareilta. Sanalla sanoen, se suuri kapina, joka
seurasi Guisen kuolemaa ja kesti niin monta vuotta, oli jo käynnissä,
niin että tänä uuden vuoden ensimäisenä päivänä kuninkaan määräykset
tuskin kantoivat kauemmaksi kuin hänen katseensa, kun hän levottomana
kurkisti ulos yläpuolellani kohoavista linnan torneista.

Saavuttuani taloon kiipesin kiiruusti ylös pitkää porraskäytävää,
harmitellen sen pimeyttä ja likaisuutta ja suunnitellen kiivetessäni,
millä tavoin voisin mukavimmin ja pikimmin muuttaa äitini parempaan
asuntoon. Viimeisen porrasjakson yläpäähän ehdittyäni näin, että neidin
ovi käytävän vasemmalla puolen oli auki, ja päättäen siitä että hän oli
jo ylhäällä ja valmiina matkaan, astuin äitini huoneeseen reippain
askelin ja kirpeän aamuilman virkistämin mielin.

Mutta kynnyksellä minä pysähdyin, jääden seisomaan äänettömänä ja
tyrmistyneenä. Ensin luulin, että huone oli tyhjä. Seuraavalla
katsahduksella huomasin ylioppilaan. Hän oli polvillaan vuoteen
vieressä komerossa, jonka esirippu oli raastettu osaksi pois. Ikkunan
edestä oli verho samoin repäisty alas, ja siitä virtaava kylmä
päivänvalo paljasti räikeästi huoneen ruman alastomuuden, saaden
sydämeni hyytymään. Lieden luona virui kumollaan oleva tuoli, ja
orrella sen yläpuolella kyyrötti harmaa kissa, jota en ollut tähän
saakka huomannut, katsellen minua peitetyllä vihalla. Neitiä ei näkynyt
enempää kuin Fanchetteakaan, ja Simon Fleix ei kuullut tuloani. Hän
toimitti vuoteen ääressä jotain, mikä nähtävästi koski äitiäni.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä hiljaa, lähestyen varpaillani vuodetta.
"Missä toiset ovat?"

Ylioppilas katsahti taaksensa ja näki minut. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja synkät. Hänen silmänsä hehkuivat, ja kuitenkin niissä oli
kyyneliä, samoinkuin hänen poskillaankin. Hän ei puhunut, mutta huoneen
kylmyys, alastomuus ja tyhjyys puhuivat hänen puolestaan, ja mieleni
musteni.

Tartuin häntä hartioihin. "Etkö voi puhua!" sanoin suutahtaen. "Missä
he ovat?"

Hän nousi pystyyn ja tuijotti minuun. "He ovat menneet!" sanoi hän
älyttömästi.

"Menneet?" huudahdin minä. "Mahdotonta! Milloin? Minne?"

"Puoli tuntia sitten. En tiedä minne."

Ymmällä ja ihmeissäni tuijotin häneen kauhistuksen ja suuttumuksen
vaiheella. "Etkö tiedä?" huusin. "He ovat menneet, ja sinä et tiedä?"

Hän kääntyi äkkiä ja tarttui minua käsivarteen. "En, minä en tiedä,
minä en tiedä!" huusi hän kokonaan muuttuneella sävyllä, rajun
kiihtymyksen vallassa. "Ja menköön paholainen heidän kanssaan! Mutta
sen tiedän, kenen kanssa he menivät, nuo teidän ystävänne, herra de
Marsac! Tuli muuan narri, hölmö, hieno keikari ja puhui heille hyvää ja
kaunista ja näytti heille kultaisen merkin, ja silloin -- hui! -- he
menivät tiehensä ja unohtivat teidät!"

"Mitä!" huudahdin minä, alkaen käsittää ja takertuen kiihkeästi hänen
puheensa ainoaan johtolankaan. "Kultaisen merkinkö? Heidät on siis
houkuteltu pois! Ei ole hetkeäkään hukattava. Minun täytyy seurata."

"Ei, sillä siinä ei ole kaikki!" vastasi hän, keskeyttäen minut
synkästi, samalla kuin hän pusersi käsivarttani yhä tiukemmin ja hänen
silmänsä säkenöivät. "Te ette ole kuullut kaikkea. Tuo mies, jonka
kanssa he menivät, kutsui teitä petturiksi ja varkaaksi ja
kerjäläiseksi, ja teki sen äitinne silmäin edessä -- ja tappoi hänet!
Tappoi hänet yhtä varmasti kuin jos hän olisi pistänyt miekan häneen!
Tahdotteko vieläkin jättää hänet ja lähteä heidän jälkeensä?"

Hän puhui selvästi. Ja kuitenkin, Jumala paratkoon, kului joku aika
ennenkuin ymmärsin hänet -- ennenkuin käsitin hänen sanainsa
merkityksen tahi kykenin siirtämään ajatukseni poissaolevista edessäni
vuoteella makaavaan äitiini. Kun se viimeinkin minulle onnistui ja minä
käännyin häneen päin ja näin hänen liikkumattomat kasvonsa ja ohuen
tukkansa rentoina karkealla tyynyllä, niin valtasi tuo näky minut
kokonaan. En muistanutkaan enää toisia -- sillä luulin häntä
kuolleeksi; ja tuskaisesti parahtaen lankesin polvilleni hänen
viereensä ja peitin kasvoni. Mitä tuo itsepäinen tyttö oikeastaan
minulle merkitsi? Mitä merkitsivät kuninkaatkaan ja kuninkaan asiat
minulle hänen rinnallaan -- ainoan ihmisolennon, joka yhä minua
rakasti, ainoan olennon, joka oli minun vertani ja heimoani, ainoan
alati-kärsivällisen, alati-uskollisen sydämen rinnalla, joka monet
vuodet oli sykkinyt yksinomaan minulle? Hetken verran, muutamien
tuokioitten ajan olin hänen arvoisensa, sillä minä unohdin kaikki muut.

Simon Fleix herätti minut vihdoin turtumuksestani, selittäen minulle,
ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan syvässä tiedottomuuden
tilassa, jonka hänen saamansa ankara mielenjärkytys oli aiheuttanut.
Hän oli lähettänyt jonkun naapurin hakemaan lääkäriä, ja tämä astui
huoneeseen juuri kun minä nousin ylös ja asettuen minun paikalleni
palautti äitini pian tajuihinsa. Mutta hänen äärimmäinen heikkoutensa
varotti minua toivomasta enempää kuin väliaikaista toipumista. Enkä
ollut kauan istunut hänen luonaan, ennenkuin huomasin, että tämä
viimeinen isku, joka tuli niin monien kauhujen ja aineellisten
puutteitten lisäksi, oli sattunut hänen elämänsä ytimeen ja että hän
oli nyt kuolemaisillaan.

Hän makasi jonkun aikaa käsi minun kädessäni ja silmät ummessa, mutta
puolenpäivän tienoissa, kun ylioppilas oli saanut annetuksi hänelle
hiukan lihalientä, hän virkistyi, ja tuntien minut makasi enemmän kuin
tunnin ajan tuijottaen minuun sanomattoman tyytyväisenä ja onnellisena.
Sen ajan kuluttua, kun luulin ettei hän enää kyennyt puhumaan, hän
viittasi minua kumartumaan hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin, mistä
ensin en saanut selvää. Mutta sitten käsitin hänen sanoneen: "Onko hän
mennyt -- se tyttö, jonka toit?"

Hyvin levottomana vastasin myöntävästi, pyytäen ettei hän huolehtisi
siitä asiasta. Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut peljätä, sillä kun
hän jälleen avasi suunsa, puhui hän levollisesti ja ikäänkuin
sellainen, joka näkee jotakin edessään selvästi.

"Kun löydät hänet, Gaston", kuiskasi hän, "niin älä ole hänelle
vihainen. Se el ollut hänen syynsä. Hän -- tuo mies petti hänet.
Katso!"

Seurasin suuntaa, mihin hän osotti pikemmin katseellaan kuin kädellään,
ja näin päänalaisen vieressä kultaketjun. "Jättikö hän tämän?"
kuiskasin minä, omituisen liikutuksen pusertaessa rintaani. "Hän pani
sen tähän", kuiskasi äitini. "Ja hän olisi estänyt miestä sanomasta
mitä hän sanoi" -- väristys puistatti äitini ruumista hänen
muistellessaan miehen sanoja, vaikka hänen silmänsä katsoivat minuun
yhä uskoen ja luottaen -- "hän olisi estänyt, mutta hän ei voinut,
Gaston. Ja sitten mies joudutti häntä lähtemään."

"Näyttikö hän hänelle jonkin merkin, äiti?" En saattanut mitenkään
pidättää tätä kysymystä, sillä niin paljon näytti siitä riippuvan.

"Näytti, kultapalan", kuiskasi äiti hymyillen heikosti. "Nyt minä
tahdon nukkua." Ja pitäen yhä kädestäni hän sulki silmänsä.

Ylioppilas palasi pian tuoden joitakin tarvetavaroita, joita olin
lähettänyt hänet hakemaan, ja me istuimme äitini luona iltaan saakka ja
myöhään yöhönkin. Huojennuksekseni olin kuullut lääkäriltä, että hän
oli ollut sairaana jo jonkun aikaa ja että joka tapauksessa loppu olisi
tullut pian. Hänellä ei ollut tuskia eikä hän tuntenut pelkoa, vaan
näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen,
kohdatessaan minun katseeni aina kun hän avasi silmänsä tai heräsi
horrostilastaan. Mitä itseeni tulee, niin muistan, että tuohon
huoneeseen sisältyi joksikin aikaa koko minun maailmani. Sen
hiljaisuuteen hukkui kaikki kuohunta, mikä täytti Ranskan kaupungit, ja
sen ainoa mielenkiinto -- heikon hengityksen edestakaisin huokuminen --
himmensi kokonaisen elämäniän pyyteet ja toiveet.

Ennenkuin päivä valkeni, hiipi Simon Fleix ulos hoitamaan hevosia.
Palattuaan tuli hän luokseni ja kuiskasi korvaani, että hänellä oli
minulle jotain sanottavaa. Ja kun äitini makasi sillä hetkellä
levollisessa unessa, irroitin käteni, nousin hiljaa ja menin hänen
kanssaan lieden luo.

Sen sijaan että olisi puhunut, asetti hän nyrkkinsä eteeni ja aukaisi
yhtäkkiä kouransa. "Tunnetteko tätä?" kysyi hän, katsahtaen minuun
terävästi.

Otin hänen kädessään olevan esineen, ja katseltuani sitä nyökkäsin. Se
oli ruusukkeeksi solmittu tummanpunainen samettikaistale, joka oli
muodostanut, kuten ensi silmäyksellä huomasin, osan neiti de la Viren
naamion pidikkeestä. "Mistä sinä sen löysit?" sopersin minä, otaksuen
että hän oli poiminut sen porraskäytävästä. "Katsokaa sitä!" vastasi
hän kärsimättömästi. "Te ette ole katsonut."

Käänsin sen toisinpäin, ja silloin näin jotakin, mikä ensin oli jäänyt
minulta huomaamatta -- nimittäin että kaistaleen leveämmässä päässä oli
omituisia kuvioita, jotka oli hyvin kömpelösti ja säännöttömästi
ommeltu valkoisella silkkilangalla. Pistot muodostivat kirjaimia ja
kirjaimet sanoja. Hätkähtäen luin: "Apua!" ja kulmassa näin pienemmillä
pistoilla nimikirjaimet "C.d.l.V."

Katsoin kiihkeästi ylioppilaaseen, "Mistä löysit tämän?" kysyin.

"Löysin sen kadulta", vastasi hän levollisesti, "noin kolmensadan
askeleen päässä täältä."

Mietin hetkisen.. "Katuojastako vai seinän vierestäkö?" kysyin sitten.

"Seinän vierestä."

"Jonkin ikkunan altako?"

"Aivan niin", vastasi hän. "Voitte olla levollinen; minä en ole hölmö.
Panin merkille paikan, herra de Marsac, enkä unohda sitä."

Tämä löytö herätti tunteita, jotka pyrkivät syrjäyttämään mielestäni
äitini tilan aiheuttaman surun ja levottomuudenkin -- mitkä tunteet
vielä hetki sitten olivat näyttäneet tekevän mitättömiksi kaikki muut
huolet. Sillä näin nyt olevani pulassa, jossa minun täytyi kärsiä
teinpä miten hyvänsä. Toiselta puolen oli minun mahdoton jättää äitini;
olisin ollut sydämetön julmuri, jos sen olisin tehnyt. Toiselta puolen
taas en voinut ilman viiltävää tuskaa jäädä liikkumattomaksi ja
toimettomaksi, kun neiti de la Vire, jota olin vannonut suojelevani ja
joka nyt kärsi minun huolettomuuteni ja huonon onneni takia, kutsui
minua apuun. Sillä muuta tuo samettiruusuke ei voinut merkitä, ja
kenellekään muulle se ei voinut olla tarkotettu kuin minulle, koska ei
ollut montakaan muuta, joka olisi todennäköisesti voinut sen tuntea, ja
koska hän piti luonnollisena, että minä koettaisin päästä hänen
jälilleen.

Enkä voinut antaa tuolle merkille mitään pientä merkitystä. Muistaen
neidin ylpeän ja pelottoman luonteenlaadun, sekä missä valossa hän aina
oli minua katsonut, oli minulla syy aavistaa pahinta. Olin varma, ettei
mikään luuloteltu vaara eikä muu kuin kaikkein viimeinen hätä olisi
saanut häntä ottamaan näin alentavaa askelta. Ja tämä johtopäätös ynnä
lisäksi pelko siitä, että hän oli joutunut Fresnoyn käsiin, jota luulin
siksi henkilöksi, joka oli ryövännyt minulta kultarahan puolikkaan,
täyttivät minut hirveällä epätietoisuudella siltä, millä suunnalla
velvollisuuteni tällä hetkellä oli. Kunniantuntoni veti minua kahdelle
taholle, vaatien minua sekä lähtemään että jäämään, ja kun käteni meni
miekankahvaan ja jalkani pakottivat minua lähtemään, etsivät silmäni
äitiäni ja korvani kuuntelivat hänen vienoa hengitystään.

Neuvottomana ja hämmentyneenä katsoin ylioppilaaseen, ja hän katsoi
minuun. "Sinähän näit miehen, joka vei hänet", mutisin minä. Siihen
saakka, ollen yksinomaan huolissani äitini kohtalosta, olin tehnyt vain
joitakin kysymyksiä ja sivuuttanut asian ikäänkuin se liikuttaisi minua
vähän ja kuuluisi minulle vielä vähemmän. "Minkä näköinen hän oli?
Oliko hän iso, turpea mies, pää siteessä, tai ehkä haava kasvoissaan?"

"Sekö herra, joka meni neidin kanssa?" kysyi hän.

"Niin, niin, vaikkapa herra, jos niin haluat!"

"Ei ollenkaan", vastasi ylioppilas. "Hän oli pitkä, nuori, hieno mies,
komeasti puettu, ja hänellä oli tumma tukka ja komeat kasvot. Kuulin
hänen sanovan neidille, että hän tuli erään neidin ystävän lähettämänä,
joka oli liian korkea-arvoinen mainittavaksi julkisesti, varsinkaan
Blois'ssa. Hän lisäsi tuovansa häneltä tunnusmerkin; ja kun neiti
mainitsi teistä -- hän oli juuri tullut rouvan huoneeseen seuranaisensa
kanssa, kun tuo mies ilmestyi..."

"Hän oli tietysti pitänyt silmällä, milloin minä menin ulos."

"Aivan niin. No niin, kun neiti mainitsi teistä, vannoi mies, että te
olitte seikkailija ja rutiköyhä petkuttaja ja vaikka mikä, ja kehotti
neitiä sanomaan, pitikö hän todennäköisenä että hänen ystävänsä olisi
uskonut sellaisen tehtävän sellaiselle miehelle."

"Ja silloinko neiti lähti hänen kanssaan?"

Ylioppilas nyökkäsi.

"Mielelläänkö? Vapaasta tahdostaanko?"

"Kyllä", vastasi hän. "Siltä minusta näytti. Hän koetti estää miestä
puhumasta teidän äitinne kuullen, mutta siinä oli kaikki."

Hetken mielijohteen ajamana otin askeleen ovea kohti; muistin kuitenkin
asemani ja käännyin takaisin voihkaisten. Melkein poissa suunniltani ja
tuntien tarvetta purkaa jollain tavoin tunteitani, tartuin poikaa
hartioihin ja pudistelin häntä edestakaisin.

"Sano minulle, mies, mitä minun on tehtävä!" mutisin hampaitteni
välistä. "Puhu! Ajattele! Keksi jotakin!"

Mutta hän pudisti päätänsä.

Päästin hänet irti mumisten kirouksen ja istuin tuolille vuoteen
viereen, laskien pääni käsieni väliin. Juuri sillä hetkellä saapui
kumminkin huojennus -- saapui odottamattomalta taholta. Ovi avautui ja
lääkäri astui sisään. Hän oli taitava ammatissaan, ja vaikka häntä
paljon käytettiin hovipiireissä, oli hän siitä huolimatta hugenotti --
ja juuri tämä seikka oli rohkaissut Simon Fleix'tä pyytämään hänen
apuaan "Vertavuotavan sydämen" isännän kautta, mikä majatalo oli
Blois'n hugenottien salainen yhtymäpaikka. Toimitettuaan tutkimuksensa
aikoi hän poistua, sillä hän oli vakava ja hiljainen mies ja hänellä
oli paljon työtä, mutta minä pysäytin hänet ovella.

"Kuinka hänen laitansa on, herra tohtori?" sanoin matalalla äänellä,
pidellen kädelläni hänen päällysviitastaan.

"Hän on voimistunut ja voi elää pari kolme päivää", vastasi hän
levollisesti. "Ehkä neljäkin, ja niin monta kuin Jumala tahtoo."

Painaen kaksi kruunua hänen käteensä pyysin häntä käymään joka päivä,
minkä hän lupasikin tehdä. Sitten hän poistui. Äitini uinui yhä
rauhallisesti, ja minä käännyin Simon Fleix'n puoleen; epäilyni olivat
hälvenneet ja päätökseni oli tehty.

"Kuule", sanoin minä, "ja vastaa minulle lyhyeen. Me emme voi poistua
yhtaikaa, se on selvä. Kuitenkin täytyy minun mennä heti paikalla sille
paikalle, mistä sinä löysit tuon samettinauhan. Kuvaa se paikka minulle
tarkasti, niin että voin löytää sen, äläkä tee erehdyksiä."

Hän nyökkäsi ja vastasi hetkisen mietittyään:

"Tiedättehän St. Denis'n kadun? No, menkää sitä alaspäin, jättäen
'Vertavuotavan sydämen' vasemmalle puolellenne. Kääntykää toisesta
kulmauksesta samalla puolella sivuutettuanne majatalon. Kolmas talo
kulmasta lukien, jälleen vasemmalla, on Pyhän ristin sairaalaan
johtavan porttiaukon yläpuolella. Portin yläpuolella on kaksi ikkunaa
alemmassa kerroksessa, ja niitten yläpuolella vielä kaksi. Nauha oli
ensimäisen ikkunan alla, jonka kohdalle saavutte. Oletteko ymmärtänyt?"

"Täydellisesti", sanoin minä. "On hyvä joskus olla kirjamieskin,
Simon."

Hän katsoi minuun miettiväisenä, mutta ei virkkanut mitään, ja minä
puuhasin miekankahvani lujittamisessa ja viittani sovittamisessa
kasvojeni alaosan eteen. Saatuani nämä tyydyttävästi järjestetyiksi
otin esiin rahani ja laskin kolmenkymmenenviiden kruunun suuruisen
summan, jonka annoin hänelle, terottaen hänen mieleensä että hänen oli
välttämättä pysyttävä äitini luona, jollen sattuisi palaamaan. Sillä
vaikka aioin lähteä ainoastaan tiedusteluretkelle, ottamaan, jos
mahdollista, selkoa siitä, oliko neiti vielä Blois'ssa, niin
tulevaisuus oli kuitenkin epävarma, ja vaikka viholliseni olivat
minulle tuntemattomia, tunsivat he minut.

Terotettuani hänelle tätä velvollisuutta otin äänettömät jäähyväiset
äidiltäni ja jättäen huoneen poistuin hitaasti alas portaita, äitini
riutuneitten, kalpeitten kasvojen kuvan seuratessa mukanani ja
antaessa, kuten minusta tuntui, pyhityksen aikomukselleni.

Kellot löivät yhtätoista, kun astuin ulos ovesta ja seisoin hetkisen
kujalla katsellen kummallekin suunnalle, näkyisikö mitään vakoilun
merkkejä. Mitään ei kuitenkaan ollut nähtävissä. Kuja oli autio. Ja
ollen varma siitä, että olisi turhaa yrittää eksyttää vastustajiani,
jotka arvattavasti tunsivat Blois'n paremmin kuin minä, en sitä
koettanutkaan, vaan ohjasin tieten tahtoen kulkuni "Vertavuotavaa
sydäntä" kohti St. Denis'n kadulle. Kaduilla oli sama synkän odotuksen
leima, jonka olin huomannut edellisenä päivänä. Samat ryhmät
seisoskelivat kadunkulmissa, samat epäluuloiset katseet kohtasivat
minua niinkuin kaikkia muitakin muukalaisia, jotka näyttäytyivät
ulkona; yhtä välinpitämättömän toimettomilta näyttivät kaupunkilaiset,
yhtä levottoman kiireellisiltä tulevat ja lähtevät sanansaattajat.
Näin, että täälläkin, ihan palatsin muurien juurella, lain ja
järjestyksen siteet olivat jännitetyt miltei katkeamaisilleen, ja
ajattelin, että jos milloinkaan oli Ranskassa ollut aikaa, jolloin
oikeus merkitsi vähän ja vahva käsi paljon, niin sellainen aika oli
nyt. Sellainen asiain tila olikin edullinen käsissä olevalle
tuumalleni, ja välittämättä epäluuloisista katseista astelin
päättäväisenä tietäni.

Löysin helposti sen porttikäytävän, josta Simon oli puhunut, ynnä
ikkunan, jonka alta hän oli löytänyt samettisolmukkeen, Koska
melkein vastapäätä avautui kapea kujanne, käytin sitä hyväkseni
tarkastellakseni taloa mielin määrin, ja huomasin heti, että alempi
ikkuna oli suojattu vain lujilla luukuilla, jotka nyt olivat auki,
mutta ylemmän kerroksen ikkuna oli varustettu vahvalla rautaristikolla.
Luonnollisesti keskitin huomioni jälkimäiseen. Talo oli vanha
kivirakennus ja päältä katsoen jotensakin kunnioitettavan näköinen,
enkä voinut huomata siinä mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloani,
jos nauha olisi löytynyt muualta. Sen seinässä oli erään uskonnollisen
veljeskunnan vaakuna, ja portti oli arvattavasti aikoinaan ollut sen
sairaalan pääsisäänkäytävänä, joka vieläkin oli sen takana, mutta nyt
oli portin päällinen talo nähtävästi joittenkin säätyläisihmisten
asuntona. Olivatko molemmat kerrokset samoilla vai eri asukkailla, sitä
en voinut ratkaista.

Katseltuani sitä jonkun aikaa näkemättä kenenkään menevän sisään tai
tulevan ulos ja keksimättä mitään, mikä jollain tavoin olisi opastanut
minua, päätin uskaltautua talon sisäpuolelle, kun katu oli rauhallinen
eikä talossa näkynyt mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet sen
olevan vahvasti vartioidun. Sisäänkäytävä oli porttiholvin alla
oikealla puolella olevasta ovesta. Näkemästäni tein sen johtopäätöksen,
että portinvartia oli poissa, arvatenkin juoruilemassa kaupungilla
valtiollisista asioista.

Johtopäätökseni näyttäytyikin oikeaksi, sillä kun olin onnellisesti
päässyt kadun poikki ja pujahdin sisään puoliavoimesta ovesta, löysin
ainoastaan hänen sauvansa ja hiilipannunsa häntä edustamassa. Yksi
silmäys riitti vakuuttamaan minulle tämän, ja heti käännyin empimättä
nousemaan ylös portaita, sillä oivalsin, että jos tahdoin saada jotakin
aikaan yksinäni, niin oli minun turvattava enemmän rohkeuteen ja
yllätykseen kuin varovaisuuteen ja harkintaan.

Portaisiin tuli vain niukasti valoa pihan puolella olevista
tähystysaukoista, mutta ne olivat siistit ja hyvässä kunnossa. Koko
talossa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vain minun askelteni ääni, ja
kaikki näytti niin siistiltä ja säännölliseltä, että kuta ylemmäs
nousin, sitä alemmas painui menestyksen-toivoni. Päättävästi jatkoin
kuitenkin kulkuani, kunnes saavuin toiseen kerrokseen ja seisoin
suletun oven edessä. Nyt oli hetki, jolloin kaikki tulisi ratkaistuksi.
Kuuntelin joitakin silmänräpäyksiä, mutta kun ei mitään kuulunut,
kohotin varovaisesti salpaa. Vastoin odotustani ovi avautui, ja minä
astuin sisään. Korkeaselustainen penkki oli sisäpuolella, estäen minua
näkemästä vapaasti huoneeseen, joka näytti olevan avara ja runsaasti ja
komeasti sisustettu, vaikka hiukan matala ja verrattain hämärästi
valaistu, sillä sen kaksi ikkunaa olivat leveyttään matalampia. Lämmin
takkatulen hohde valaisi kattoa, ja juuri kun suljin hiljaa oven,
murtui jokin palanut halko liedellä niin että säkenet ratisivat, mikä
ääni toi kodikasta eloa loisteliaaseen hiljaisuuteen. Heti sen jälkeen
kysyi matala soinnukas ääni: "Alfons, sinäkö se olet?"

Astuin selustapenkin ympäri, ja näin edessäni kauniin naisen
kyynärpäänsä nojassa sohvalla. Kuullessaan oven avautuvan hän oli
kohonnut ryntäilleen. Kun hän nyt näki vieraan ihmisen edessään,
hypähti hän heikosti huudahtaen pystyyn ja tuijotti minuun hämmästystä
ja suuttumusta kuvastavin kasvoin. Hän oli keskikokoinen, piirteet
säännölliset, vaikka hiukan lapsimaiset, kasvot erittäin kauniit.
Tuuhea, kullankeltainen tukka riippui epäjärjestyksessä hänen kaulansa
ympärillä, sopien hyvin hänen silmiensä syvään sineen, missä minusta
näytti piilevän enemmän henkeä ja tulta kuin hänen yleiset
kasvonpiirteensä panivat otaksumaan.

Hetken äänettömyyden jälkeen, minkä kestäessä hän mittaili minua
kiireestä kantapäähän hyvin ylpeästi -- ja minä katselin häntä
uteliaana ja ihmetellen -- hän lausui: "Hyvä herra, voisinko saada
tietää, mikä aiheuttaa tämän -- vierailun?"

Olin sillä hetkellä niin hämmästyksissäni naisen ilmestymisestä ja
hänen tavattomasta kauneudestaan, samoinkuin siitäkin, etten nähnyt
täällä merkkiäkään etsimistäni henkilöistä, että en saanut kootuksi
ajatuksiani vastaukseen, vaan seisoin ymmällä tuijottaen häneen.
Huoneeseen astuessani olin odottanut näkeväni vallan toista!

"No, herra?" sanoi hän jälleen puhuen terävästi ja kopauttaen jalallaan
lattiaan.

"Tämän vierailunko?" sopersin minä.

"Kutsukaa sitä vaikka tunkeilevaisuudeksi, jos niin haluatte!" huusi
hän kopeasti. "Mutta selittäkää syynne taikka menkää matkaanne."

"Pyydän lupaa saada tehdä molemmat", vastasin minä,
tahdonponnistuksella kooten ajatukseni. "Nousin ylös näitä portaita ja
avasin ovenne erehdyksessä -- yksinkertaisesti sanoen -- toivoen
tapaavani täällä erään ystäväni. Huomaan erehtyneeni, eikä minulla ole
muuta tehtävää kuin poistua, pyytäen samalla nöyrimmästi anteeksi." Ja
puhuessani kumarsin syvään ja valmistauduin lähtemään.

"Odottakaa vähän!" sanoi hän nopeasti ja muuttuneella äänellä. "Te
olette ehkä herra de Bruhlin -- mieheni -- ystävä. Siinä tapauksessa,
jos haluatte jättää hänelle jonkun sanoman, toimitan sen mielelläni
hänelle."

Hän näytti niin viehättävältä, että huolimatta tunteitteni sekasorrosta
en voinut muuta kuin katsella häntä ihaillen. "Valitettavasti en voi
esittää sitäkään puolustuksekseni", vastasin minä. "Ikävä kyllä ei
minulla ole kunniaa tuntea häntä."

Hän katseli minua hiukan hämmästyneenä. "Mutta kuitenkin", vastasi hän,
hymyillen kainosti ja leikkien pukuaan kiinnittävällä kultasoljella,
"teillä on täytynyt olla jokin syy, jokin aihe, jonka nojalla luulitte
löytävänne ystävänne."

"Kyllä, rouva", vastasin minä, "mutta minä erehdyin."

Näin hänen punastuvan äkkiä. Hymyillen ja räpyttäen ujosti silmiään hän
sanoi: "Onko ehkä mahdollista, että -- tarkotan, että oletteko ehkä
tullut tänne jostakin syystä, joka on yhteydessä -- esimerkiksi jonkun
samettinauhan kanssa?"

Minä hätkähdin ja astuin tahtomattani askeleen häntä kohti.
"Samettinauhan!" huudahdin liikutettuna. "Hyvä Jumala! Sittenhän en
olekaan erehtynyt! Olen tullut oikeaan taloon, ja te -- te tiedätte
tästä jotakin! Arvoisa rouva, sanokaa minulle mitä tuo samettinauha
merkitsee, minä rukoilen teitä!"

Kiihtymykseni näytti tekevän hänet levottomaksi; hän peräytyi pari
askelta, katsoen minuun ylväästi, mutta samalla ikäänkuin hiukan
häpeillen. "Uskokaa minua, se ei merkitse mitään", sanoi hän kiireesti.
"Pyydän teitä ymmärtämään sen. Se oli tyhmää pilaa."

"Pilaa?" sanoin minä. "Se on pudotettu tästä ikkunasta."

"Se oli pilaa", toisti hän itsepintaisesti. Mutta saatoin nähdä, että
hän kaikesta ylpeydestään huolimatta oli levoton. Hänen kasvonsa olivat
hämmentyneet ja kyyneliä oli hänen silmissään, Ja tämä saattoi minut

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/40876