
Gutenberg · ebook 40761
Marianne-rouva: Romaani
by Victoria Benedictsson · Finnish · public domain in the US
Suomentanut Auk. Dahlberg
Porissa, Axel Bergbomin kirjapainossa, 1890.
1.
Pienen ruokahuoneen ovi aukeni ja Marianne astui sisään.
Äiti istui kyökki-käsiliina polvilla ja kiskoi kuoria äsken kaltatuista manteleista.
"Äiti, minä olen saanut sellaisen ihmeellisen kirjeen", sanoi Marianne ja asettui pöydän ääreen.
"Minkä johdosta sitten?"
"Lukekaa itse." Hän antoi kirjeen, rouva Björk pyyhkäisi käsiään, otti sen ja rupesi lukemaan. Marianne istahti toiselle puolen pöytää odottamaan.
"Neiti!
Koska minua eivät miellytä pitkät johdatukset, kysyn minä
lyhykäisesti: tahdotteko tulla vaimokseni. Minä kyllä käsitän,
että sellaiseen kysymykseen voi olla vaikea vastata noin
äkkipikaa, varsinkin kun niin vähän minua vasta tunnette.
Minä en odotakkaan, että te nyt paikalla vastaisitte myöntymällä.
Mutta jos te mielestänne ette koskaan voi muuten vastata, kuin
en, niin ei luonnollisesti mikään estä teitä sitä paikalla
lausumasta.
Jos sitä vastoin aikaa voittaen luulette voivanne
minusta enemmän pitää, kuin nyt, niin on parasta, että tulemme
tuttaviksi mitä pikemmin sitä parempi, ja pyydän siinä tapauksessa
saada käydä tervehtimässä teidän vanhempianne. Minä pyydän,
ettette ole millännekään tämän kirjeen kuivakiskoisuudesta. Se
johtuu siitä, etten tahdo lausua sanaakaan enemmän kuin täytyy,
sillä jos tarjoumukseni hylkäätte, on sitä parempi meille
molemmille, mitä vähemmän tästä asiasta on puhuttu.
Pikaista vastausta pyydetään.
Kunnioittavaisesti:
Börje Olsson."
"Olsson? -- Minä en tunne edes nimeä", sanoi äiti ajatuksissaan pitäen kirjettä kädessään ja katsellen Mariannea.
"Hän on maanviljelijä, ja minä tapasin hänet Hallstorpin pappilassa, kun olin siellä viime suvena."
"Minä en ole kuullut sinun koskaan häntä mainitsevankaan. Minkälainen mies hän on?"
"Niin, tiedättekös äiti, sitä tuskin voin sanoa; minä muistan häntä aivan vähä. Hän on nuori -- kuusi-seitsemän-kolmatta ehkä täyttänyt -- hyvin hiljainen, ja noin niinkuin ihmiset yleensä."
"Onko hän niiltä seuduin?"
"Ei, ei juuri. Hän oli tullut junalla, oikeastaan jollain asialla, luullakseni, vaan hänellä oli tapana aina jäädä päivälliselle."
"Sitten?"
"Niin, herra jumala, enhän minä tunnekkaan sitä ihmistä!"
"Osoitetaanko hänelle mitään kunnioitusta?"
"Sen kyllä luulen. Hänestä pidettiin paljon pappilassa. Minä luulin melkein toivottavan häntä vävypojaksi sinne."
"Vai niin", sanoi rouva Björk päästen selville. Asian niin ollen hänen tarjoumuksensa ei varmaankaan ole ylönkatsottava, ajatteli hän. "Eikökän ole parasta, että menemme isän luokse?"
"Kyllä kai."
Marianne nousi. Rouva Björk pani varovasti kyökki-käsiliinan kokoon ja asetti sen pöydälle. Marianne kulki edellä ison, kauniin huoneiston läpitse. Äiti tuli perässä vaappuvin askelinensa. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä selkä oveen päin, kun he tulivat sisään.
Hänestä näkyi ainoastaan harmaa yönuttu ja laineen tapainen, hyvin harmaahtava takaraiva, joka oli varsin kauniisti muodostunut.
Vaan kuullessaan oven aukeavan, kääntyi hän puoleksi ympäri kirjoitustuolinsa rautaruuvilla. Hänellä oli säännölliset kasvot, sileäksi ajeltu leuka, jossa oli pieni kuoppa ja joka oli jäänyt syvälle harmaakähäräisten poskipartojen väliin, joita raudanharmaat viikset yhdistivät. Tuuheat, tummat kulmakarvat pistivät omituisella tavalla silmään harmaiden hiuksien ja suurien, kosteiden sinisilmien rinnalla. Koko miehessä näkyi olevan jotain huolellisesti hoidettua ja hyvin säilynyttä, ja kasvojen kaikki juovat kertoivat syntyneensä alituisesta hymyilemisestä, eikä suinkaan huolista.
"No mitä nyt?" sanoi hän jörömäisen ääntä teeskennellen, "rahaa, rahaa, rahaa!"
Hän huitoi molemmilla isoilla käsillään ilmaa. Hänen äänensä tuntui kuin se olisi aina täynnä salaista naurua, joka pian tulisi kuuluville.
"Ei, tänään ei tarvita rahaa", vastasi rouva Björk, siirtyen kirjoituspöydän kulman ohitse tuolille istumaan, "vaan lueppas tämä kirje, jonka Marianne on saanut."
Isä otti kirjeen ja luki.
"Kuka Olsson tämä on?" kysyi hän lopetettuaan.
"Niin, minä tuskin tiedän; minä luulen, että hän on jossain paikassa, jonka nimi on Tomtö", vastasi Marianne.
Isä päästi pitkän salaperäisen vihellyksen.
"Sekö Olsson!" sanoi hän, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, "sitten on hän rikas."
"Sen kyllä luulen", vastasi Marianne aivan levollisena, "tunnetteko hänet isä?"
"Niin, se tahtoo sanoa, kun hän osti tilan, kuulin minä hänen maksaneen ostosummasta suurimman osan puhtaassa rahassa. Hän lienee pitänyt sitä nyt noin vuoden. Kuuluu olevan kelpo mies. Hän on ollut Munckebyssä pehtoorina -- vai se hän onkin! No, mitä vastaat, tipuseni?"
"Isäkulta, minä en ollenkaan tiedä mitä vastaisin", sanoi Marianne pistäen huulensa ulospäin vähäiselle tötterölle. joka oli hänelle omituista ja liiallisesti hemmoitellun lapsen tapaista. Hänellä oli pieni sun ja jokseenkin turpeat huulet.
"Parasta on, että saat asiata ajatella. Minä hankin hänestä likempiä tietoja."
"Tee niin, isäkultaseni", sanoi Marianne silittäen kädellään muutamia kertoja ympäri isän pyöreätä niskaa, kuin olisi hän tahtonut sorvata sitä vielä pyöreämmäksi.
- * * * *
Jo seuraavana päivänä oli kamreeri Björk hankkinut kaikki tarpeelliset tiedot ja tullut niiden johdosta sangen tyytyväiseksi. Börje Olssonin naimatarjous oli hyvin edullinen, sitä ei voinut epäillä.
Kamreeri Björk oli saanut tietonsa aivan varmoista lähteistä.
Neuvoteltuaan ensin vaimonsa kanssa, meni tämä Mariannen luokse. Oli jokseenkin myöhä, vaan Marianne ei ollut vielä alkanut riisua vaatteitaan, vaan istui ja luki kirjoituspöytänsä ääressä lampun valossa. Äiti oli kokonaan liikutettu ja hänen poskillaan heloitteli pienet punaiset valkeat.
"Niin, Marianne, nyt saat kirjoittaa hänelle, jos tahdot. Isällä on jo ihan varmat tiedot, hän on hyvä mies, kelpo mies, ja hän on hyvin varakas."
"Mutta hän on talonpojan poika."
"Oh, se ei tee mitään, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvinkin sievä."
"Niin, mutta sukulaiset? -- -- -- No niin, eihän mitään päätetä ennenkuin isä ja äiti ovat häntä puhutelleet. Sitte saamme kuulla."
"Kirjoita nyt, että hän tulee sunnuntaiksi, minä hankin neljä ruokalajia päivälliseksi."
Toivotettuaan suudelmalla toisilleen hyvää yötä, lähti äiti pois.
Marianne otti esille soman pienen kirjepaperin, johon hänen nimensä oli painettu ja kirjoitti:
"Herra Patruuni Olsson, Tomtö.
Kiitos kirjeestä. Toistaiseksi en voi mitään vastata muuta,
kuin että vanhempani lausuvat sydämestään teidän tervetulleeksi
tänne sunnuntaiksi. Kaikesta muusta päättäköön tulevaisuus.
M. B----."
Nyt oli tiistai. Jo tuorstaina sai hän vastauksen.
"Neiti!
Kiitoksia kirjeestänne, vielä enemmän kiitoksia niistä toiveista,
joita se loi tulevaisuuteeni, vaan niistä ei nyt sanaakaan. Minä
en ollenkaan tahdo, että te jonkun hätäellyn lupauksen kautta
tulisitte sidotuksi. Että tuntisitte itsenne aivan vapaaksi
päätöstä tehdessänne, en tahdo tähän kirjeeseen kirjoittaa 'sinä',
vaikka luonnolliselta tuntuukin, että niin tekisin. Älkää,
Marianne, mitä tahansa minusta arvelettekin, luulko, että minä
yhdellä ainoalla sanalla tahtoisin houkutella teitä vaimokseni.
-- Vapaasta tahdostanne minun, taikka muutoin ei ollenkaan!
Ja nyt yksi seikka sulkumerkeissä. Älkää koskaan kirjoittako
'patruuni' minun kirjeisiini. Minä kammon kaikkia arvonimiä,
ja tätä enemmän kuin muita. Kirjoittakaa maanviljelijä taikka
vaan lyhykäisesti herra.
Tuntunee ehkä hyvin omituiselta, että kirjoitan nyt pitkän kirjeen,
vaikka kohta tapaamme toisemme, vaan asia on niin, että minun on
vaikea välistä ilmaista puheessa ajatukseni ja tunnen helpotusta,
kun sen sijaan saan ne kirjoittaa.
Tämä on jäännös talonpoikaista ujoutta, josta minä kyllä toivon
pääseväni. Toistaiseksi minussa sitä on kuitenkin. Ja nyt löytyy
muutamia seikkoja, jotka teidän pitäisi tietämän ennenkuin
päätätte. Minun ulkonaisesta asemastani voitte kyllä saada tietoja
toiselta taholta, vaan minun sisällistä tai varsinaista ihmistäni,
jonka tunteminen teille kuitenkin täytyy olla kaikkein tärkein
asia, voitte tuskin muiden kautta oppia tuntemaan, sillä tarkkaa
tehtäissä minulla ei ole ollenkaan ystäviä; minä tarkoitan oikein
luotettavia ystäviä, muutoin on niitä minulla kuten muillakin.
Tahdon kertoa teille itsestäni ja koettaa olla vilpitön.
Minun vanhempani olivat talonpoikia. Isäni on kuollut, vaan äitini
elää, minulla on ainoastaan yksi veli, vanhempi kuin minä,
luultavasti hän on vanhaan kansan tapaan perinyt minun isäni
aseman. Äiti on ottanut osuutensa vanhasta omaisuudesta. Hän olisi
kyllä mieluummin muuttanut minun kanssani, sillä minä luullakseni
olen hänen rakkain lapsensa, vaan hän ei sentään hennonut luopua
paikasta, jossa hän oli asunut koko elinaikansa. Vanhat ihmiset
ovat kuin talokissoja, he vaihtavat mieluummin isäntiä kuin kotia.
Äiti elääkin aivan itsekseen eikä hänen tarvitse olla veljeni eikä
kälyni kanssa suuremmassa yhteydessä kuin itse tahtoo.
Opintoja en ole saanut koskaan harjoittaa, isäni mielestä oli
se tarpeetonta, ehkä olikin siihen katsoen, joksi minulla oli
aikomus, sillä maanmieheksi olin minä päättänyt ruveta joka
tapauksessa. Semmoinen taipumus oikein istuu sen ruumiissa,
joka kuten minäkin, on sukeutunut mieheksi maanviljelystoimien
keskellä. Ellen saa kylvää ja niittää, ellei minulla ole lehmiä
ja hevosia, en tunne elävänikään. Kyllähän minä olen ajatellut
muitakin pyrintöjä maailmassa löytyvän, vaan samassa olen tuntenut,
että minä olen syntynyt maata viljelemään. Minuun nähden ei
voinut muu puheeksi tulla.
Ennen renki, jos niin tarvittaisiin,
kuin oppinein professori. Sillä kaiken täytyy täällä maailmassa
olla oikealla paikallaan, muutoin ei mennä hyvästi eteenpäin.
Minä en siis koskaan ole käynyt alkeiskoulua, en koskaan oleskellut
yliopistossa; kyläkoulu, kansanopisto ja maanviljelysopisto, --
niissä on minun opintojeni määrä! En tätä sano valittaakseni.
Onhan meillä yltäkyllin kirjanoppineita. Isä oli vallan oikeassa.
Vaan huolimatta taipumuksestani maanviljelyyn olen minä sangen
tiedonhaluinen, minussa hehkuu himo saavuttaa tietoja, jotka
voisivat tehdä minusta monipuolisemmin kehittyneen ihmisen kuin
minä olen, ja jos te kirjoitukseni johdosta pidätte minua töykeänä,
pyydän teitä sentään uskomaan, ettei minun sisällinen ihmiseni
ole raaka.
Äitini ja minun kesken vallinnut sydämellinen väli on minuun
varmaan paljon vaikuttanut. Sanotaanpa, että ken on ollut hyvä
poikana, hänestä tulee kunnollinen aviomieskin.
Vaan eihän maksa vaivaa puhua! Minusta on perin mahdotonta keksiä
oikeita sanoja. Sitä paitse on minussa jotakin, joka tahtoisi
tunkeutua esiin, vaan jota minä nyt vielä vähän aikaa pidän
aisoissa. Minä olen käytännöllinen mies enkä salli mielikuvitukseni
liehua kaikkialla perässäni.
Hyvästi vähäksi aikaa!
B. O."
Marianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli nojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä päivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja päästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin katsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen mielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät takanaan. -- olihan hänellä oikeus uneksia.
Hänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi jännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei hän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan osalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta hänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla tarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän houkutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin mahdollista.
Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle suloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot, onnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän antanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija juuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen kuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan hän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.
Hän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon tanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin täyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi, viehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja hänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta tanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes huomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän vaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä tunnetta toiselta puolen.
Vaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin muihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän ollutkaan kaunis -- jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen
- niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on
sanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli, joka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen vaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen ulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja hän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.
Eikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina huomiota herättävä.
Tanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse tanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä kahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin lepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät kiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone ympärillänsä. -- Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin Marianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän.
Ainoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista pitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan tapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun ja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä ympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin hengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys, kosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan koko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja hän oli väsynyt ja tyytyväinen.
Hieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala tullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli mielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän mieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että tuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan suuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti kuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan jotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla.
Tämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, -- siinä oli jotakin, joka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun ajatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli vähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään miten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi sellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön himo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena, vaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä vaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin julmuuden, -- siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle.
Siitä nautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa kauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä arvostella.
Jos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan olisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan yksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta lähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli tehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena vuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut vähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä mennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä näyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester pehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.
2.
Syyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi kaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka aamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä vuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli kymmenen piti Börjen tulla.
Jokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta huoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa, valmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne astuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana ja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät suurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi esteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella.
Hänellä oli kapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut likistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka -- niinkuin kädetkin -- eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun ruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.
Tottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja lyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä vallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan hänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä luonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka liikkeessään.
Hänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu korkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa jäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen hänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja olivat hentoja kuin hieno untuva.
Hän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä.
Viime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko suvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista pois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä rahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.
Kaikki viittasi siis kihlaukseen.
Kaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan jollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys vallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain tavatonta olevan tekeillä.
Hermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja yksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja ihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman.
Hän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi, että todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.
Soitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!
Hän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat auki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut -- se oli matala miesääni -- eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät huoneen kautta.
Vieras teki kumarruksen ja lähestyi sitten Mariannea, tulevan appivaarinsa seuraamana, joka kävellessään koetti pitää kurissa tyytyväistä hymyänsä.
Odotus ja uteliaisuus oli niin teroittanut Mariannen silmät, että hän yhdessä sekunnissa oli päässyt koko persoonan perille kaikkine erityiskohtineen.
Puku oli moitteeton, vaan käynnissä ja ryhdissä oli jotakin maalaista,
- jotain raskasta ja jäykkää.
Hän ojensi Mariannelle kätensä ja tervehti häntä kuin tavallista vanhaa tuttavaa. Hänessä oli vakavuutta, joka vaikutti toisiin.
Istuttiin ja ruvettiin puhumaan tuulesta ja ilmasta. Välistä näytti hymy tahtovan päästä leikkimään kosijan kasvoilla; hän näkyi selvästi pitävän asemaa ilveellisenä. vaan pysyi toki totisena. Appivaari oli nähtävästi enemmän hämillään kuin hän.
Kaikki asiaankuuluvat olivat olevinaan, kuin ei olisi mitään tavatonta tekeillä. Marianne istui ja teki havainnoita tulevaisesta sulhostaan.
Vaikea oli saada selville, pitikö häntä rumana vai ei. Hänellä oli tuuhea musta täysiparta, jota ei luultavasti ollut koskaan leikattu: mustat kiillottomat hiukset, jotka kähertyivät ohauksien kohdalla; tasainen auringon paahtama iho ja lyhyt suora nenä. Ei mitään tavatonta löytynyt hänen muodossaan, ja se voi helposti haihtua mielestä. Sitten oli hänellä vaaleat, harmaat silmät, jotka tummasta ihosta ja lyhyiden mustien kulmakarvojen alta kummallisella tavalla pistivät näkyviin.
Silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, niin että ne vaivatta ja helposti näyttivät voivan tunkeutua pohjaan asti kaikessa. Silmäkulmissa oli hänellä pieniä ryppyjä, jotka saattoivat silmät helposti näyttämään kujeellisilta.
Kun rouva Björk oli tullut sisään ja puhuttu kaikenlaista, sai isäntä äkisti tärkeän kirjoituksen valmistettavaksi, jonka tähden hän anteeksi pyydettyään lähti hetkeksi pois. Heti sen jälestä kutsui joku emäntää talouden toimiin, ja nuoret jäivät yksikseen.
Tukala äänettömyys tuli pariksi silmänräpäykseksi.
"Noh?" sanoi mies.
"Niin, mitä minun pitäisi sanoa?"
Marianne istui vähän matkan päässä ison akkunan vieressä salin nurkassa. Börje meni nyt hänen luokseen, niin että he joutuivat istumaan vallan vastapäätä toisiansa ja olivat molemmat täydessä päivän valossa.
"Niin kauvan kun asia on tällä kannalla ei meistä ikänä tule kuitenkaan tuttavia," sanoi Börje, "sillä, jos me yksinämme rupeamme seurustelemaan, saavat ihmiset vettä myllyynsä, ja jos toisia on aina meidän kerallamme, emme koskaan pääse toisiamme lähemmäksi. Silloin täytyy meidän, kuten nytkin, katsella toisiamme ja puhua kaikkea mahdollista tyhjää, jota emme edes omilla ajatuksillamme viitsi seurata."
Tämä nyt ei tuntunut ollenkaan siltä rajulta intohimolta, josta Marianne oli uneksinut, vaan tämä oli maltillista tyyneyttä, joka teki miellyttävän vaikutuksen.
"Kyllähän se on totta," lausui Marianne ja hypisteli kädet polvilla viheriätä lehteä, jonka hän oli nyäissyt jostakin ruukkukasvista.
"Niin, ja tärkeintähän on meille tulla sellaisiksi ystäviksi, että voimme näyttää toisillemme, minkälaisia olemme, ja että luottamus ja vilpittömyys voisi syntyä välillemme."
Oli omituista kuulla hänen puhuvan. Ääni ei ollut erittäin sointuva ja hän puhui harvaan ja johdonmukaisesti, omituista oli se, että Mariannen mielestä tämä ääni ei ollut vieras; hän luuli sen kuulleensa monta, monta kertaa ja oppineensa siitä pitämään. Kaikki oli siten vallan toisin kuin hän oli odottanut, -- ei mitään kiihottavaa mielenliikutusta, ei mitään jännitystä eikä sydämen tykytystä.
Äänettömyyden kestäessä oli Börje istunut häntä katsellen, ja nyt loi hänkin silmänsä ylös, ja he katselivat toisiansa silmiin, vaan Marianne ei vastannut, loi vaan silmänsä punehtumatta taas alas.
"Eiköhän olisi sentähden parempi, että nyt jo menisimme kihloihin?
Koska ei ole ollut mitään rakkaushistoriaa eikä muutakaan välillämme, on luullakseni parasta alkaa siitä syrjästä."
Marianne loi silmänsä ylös melkein pelästyneenä.
"Niin niin," sanoi Börje vakavan leikillisesti, "kyllä semmoinenkin tulee, vaan kaiken täytyy saada kasvaa ja itää itsestään, eipähän liene vallan tärkeätä, syntyykö se kihlauksen toisella tai toisella puolella."
Kummallinen ihminen! Nyt veti Marianne suunsa nauruun.
"Asia on niin, että minä haluan saada kaikki selväksi, jotta voisimme seurustella kuin ihmiset, sillä tämä on vaan paljasta ilveilyä."
Toista vähän suututti kuin toinen voi olla noin levollinen. Oliko tämmöinen kosimista! Marianne istui ja lykerteli viheriätä lehteä sormiensa välissä, jotta se tuli aivan pehmeäksi.
"Nyt olen minä puhunut," sanoi Börje suoralla, leikillisellä tavallansa.
"Minun mielestäni on narrimaista, että me näin vieraina toisillemme kuin nyt, menemme kihloihin," sanoi Marianne ja lensi tulipunaiseksi tietämättä minkä tähden.
"Oh, minä ymmärrän!" sanoi toinen äkkiä, ja näytti sitten silmänräpäyksen etsivän sanoja, "minä ymmärrän vallan hyvästi; vaan eikö ole parempi ilveillä toisille sen aikaa, kuin että ilveilisimme keskenämme ja olisimme olevinamme kuin ei olisi naimiskaupoista eikä muusta siihen suuntaan puhuttukaan?"
"Kyllä, mutta" -- -- --
"Niin sitähän minä tarkoitan, nyt tunnette olevanne arka minua vastapäätä ollessanne. Se on luonnollista, teidän täytyykin -- sellaisen tytön kuin te. Te ette voi olla ajattelematta, että minun täytyy olla raaka, koska olen talonpojan poika, ja sentähden pelkäätte te, ennenkuin lämpimämpi ja täydellisesti yhteinen tunne on syntynyt välillemme, antaa minulle kihlatun miehen oikeuksia. Eikös ole niin?"
"En tiedä," vastasi Marianne niin hiljaa kuin olisi hän ainoastaan vetänyt syvään henkeänsä. Kuinka toisin oli hänen oma mielialansa, kuin hän oli mielessään kuvitellut! Hän tunsi olevansa ujo ja totinen ikäänkuin hän olisi ollut vallan toisenikäinen. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin nuoreksi kuin nyt.
"Vaan sitä sinä et saa ajatella, Marianne," sanoi mies nojautuen tuolillaan eteenpäin luomatta silmiänsä ylös, "meillä talonpojillakin voi olla hienotuntoisuutta, vaikka meistä sitä ei uskota."
"Ettehän te ole talonpoika!" Marianne melkein huusi nämät sanat pelästyksissään.
"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret sitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin hienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja jokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain hyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te."
Hänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen alaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat hiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä näyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla vihainen.
"Ja ellei siitä mitään voi tulla," sanoi Börje kuivasti ja melkein väliä pitämättömästi, "niin on parasta, että saan sen nyt tietää."
Toinen säpsähti. -- Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen tarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.
"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä," huomautti hän.
"Kuten tahdotte," sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja nousi. "Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy kohta kun sisään astuu."
Marianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän punehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia sormiensa välissä.
"Te täällä kaiketi soitatte?" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.
"Niin." vastasi tyttö tuskin kuultavasti.
"Te laulattekin näen mä," jatkoi toinen selaillen jotakin nuottivihkoa, "olipa vahinko, ettemme saaneet kertaakaan teitä kuulla siellä Hallstorpissa."
"Ette siinä mitään kadottanut," vastasi Marianne sainealla äänellä, jonka jälkeen tuli silmänräpäykseksi väliaika. Sateen solina kuului kadulta ja sen rummusta katon vesijohtimissa. Kirkonmenon loputtua piti poikien tulla kotiin. Päivällispöytään tulivat sekä he että perheeseen sijoitetut vuokralaiset. Hän itse näyttäisi huolestuneelta ja neuvottomalta, kaikki sen huomasivat, katselivat häntä, ihmettelivät ja lörpöttelivät, eikä hänellä olisi mitään apua tuosta tuossa, joka varmaankin istuisi levollisena ja vakavana puhuen ilmasta.
Hän heitti kädestään lehden hykertyneet jäännökset, asettui katselemaan akkunasta ulos, vaan ei nähnyt mitään.
"Viihdyttekö hyvin maalla?" alotti mies uudestaan.
"Ei. sitä ei voi kestää!" huudahti toinen epätoivossaan.
"Minä tarkoitan tätä!"
Marianne oli uhkamielin tehnyt käännöksen silmät täynnä kyyneleitä.
"Vai niin. Mitä sitten tahdotte?"
Marianne meni hänen luokseen vallattomasti käydä keijuillen, kuten aina, jolla aikaa Börje häntä katseli tarkastellen jokaista hänen liikuntoansa. Tämä käynti juuri voi panna Börjen pään pyörälle; ja nämä äänettömät, pehmeät askeleet kuin olisi hän käynyt höyhenien päällä!
Börje seisoi hypistellen kellonsa periä, Marianne laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen. Nyt, näin lähellä seisoessaan, huomasi hän olevansa Börjeä tuskin päätänsä lyhempi.
"Älkää olko pahoillanne."
Marianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.
Kerrassaan haihtui jokainen epäilys, -- Börje näytti kauniilta mieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla hienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen vyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia, tai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei, vaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka suuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja ilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä hinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin jokseenkin valmiina nauramaan.
Ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko elinaikansa.
"Kuuletko, tuleeko joku?" sanoi mies.
"En tiedä -- niin, jahka ne tulevat kirkosta."
"Onko tämä sinun huoneesi?" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen kannatteleman ovenvarjostimen alta.
"On."
"Onko sulla sisaruksia?"
"On kolme veljeä."
"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat."
"Voimmehan hyvästi mennä minun huoneeseeni."
"Sepä hauskaa, minusta tuntuu kuin olisin jäniksen kaltainen, joka hakee pensasta," sanoi mies nauraen. "Tarvitaan tottumusta kihlattunakin olemaan."
Marianne laski kätensä hänen olkapäälleen, ja siten astuivat he hänen kamariinsa, hän nosti varjostinta ja taivutti päätänsä sivulle ovessa, että mahtuisivat rinnatusten. Börje seisahtui äkkiä.
"Kaunis huone sinulla onkin!" Hän katseli ympärillensä joka suunnalle. "näin somaa ei ole minun kotonani."
"Kyllä me siellä saamme hauskaa," sanoi Marianne lohduttaen.
Hän istahti lepotuoliinsa, Börje hajareisin tuolille häntä vastapäätä pannen käsivartensa sen selkälaudalle, saadakseen katsella häntä oikein sydämen halusta.
"Kuinkas olikaan, eihän meidän pitänyt pitää niin kiirettä kihlauksen kanssa?" sanoi Börje voimatta, iloinen kun oli, tukehuttaa pientä haluansa kiusan tekemiseen.
"Ei yhtään pahoja elkiä, sillä sinä olet vielä liiaksi äsken leivottu sulhasmies."'
"Kuuleppas, emmekö vaihda huomenna sormuksia? Minä otan kyllä kahleet hankkiakseni?"
"Niin, niin! Ajatteles, ettei kaupungilla ole vielä yhtään vihiä tästä, ei pienintäkään. Hei, tästä tulee jumalallista!"
Börje kävi totiseksi.
"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko todellakin voivasi ruveta minusta pitämään."
"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään."
Marianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin silmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli, joka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä erillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.
"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen hänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. Jos sinun kerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet sen nyt."
"Minä en voi kieltää," vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia sanojansa.
"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin naimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta löytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten -- -- -- vastaisuudessa -- -- -- ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin helposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös -- -- -- olethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi -- -- -- ei, minä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä minua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi, vaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt.
Ja jollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu -- -- -- ei, minä tarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi -- niin, sinä ymmärrät, niin älä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. -- Omasta tahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo."
Börje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla liikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä ilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan, vaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan samalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri kuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.
"Ja nyt," sanoi Börje, "nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme kysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty."
Kuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja rupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot olivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka niistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän luottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa teeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi parasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut näin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt.
Elämä kangasteli heidän edessään kuin avara, aamuruskon valaisema maisema, ja he olivat nyt juuri niitä, joidenka todellisuudessa piti alkaman matkaansa. Ei ollut mitään sivutarkoitusta, jota toinen olisi salannut toiselta, ja silmä katsoi silmään selkeästi ja lämpimästi, kuin olisi siellä auringon valaisema syvänne, jossa sielu voi sieluun sulautua. Heillä ei ollut vielä koko maailmassa muuta kuin toinen toisensa, vielä ei ollut mitään vierasta tunkeutunut saastuttaen heidän välillensä, vielä vallitsi tuo yksinkertainen luonnollisuus, että he olivat yksi ihmispari.
Heidän ei vielä tarvinnut hyväilyillä pitää onnea kiinni, sillä itse oleminen tuntui nautinnolta, -- elämän suuri, raitis ilo, että oli olemassa, että sitä jatkui tulevaisuuteen, että sitä kesti. Ja tämä suuri ilo kumpusi kuin salainen puro heidän sanojensa ohessa, kuinka tyyneitä ja vähän sisältäviä ne olivatkin, katsoen siihen, mitä silmäys tiesi kertoa.
Sitten kuului askeleita viereisestä huoneesta. Kuin sattumalta kävi rouva Björk oven ohitse, hän loi hätäisen silmäyksen kamariin ja vetäytyi takaisin kuin ei olisi nähnyt mitään.
"Sinun vanhempasi," sanoi Börje seisahtuen ja varjo oli lankeamaisillaan hänen kasvoillensa.
Ajatella kaikkea, ja tämmöisenä hetkenä. Ja sitten kihlasormukset ja kihlausilmoitus ja kihlauslahjat!
Börje putosi päistikkaa tähän aineellisuuteen matkaltaan taivaaseen ja hän rupesi jo hikoilemaan. Hän seisoi neuvotonna. Eeva sai nyt jo ottaa Aatamiansa kädestä, ja noudattaen vanhoja sääntöjänsä ojensi hän hänelle iloisesti sivistyksen hedelmiä.
"Niin, tule," sanoi hän.
Ja Börje seurasi.
3.
Sinä päivänä ei voinut tapahtua mitään julkista kihlausta, sillä sormuksia ei voitu saada, ennenkuin seuraavana päivänä, vaikka Börje olikin mennyt appensa ja anoppinsa luota suoraan kultasepälle. Vaan kun sen niin pian piti tulla julkisuuteen, niin ei huolittu pitää niin vallan salassa asiata. Ilmoitus oli jo lähetetty painoon.
Kun kaksi vanhinta poikaa käytyään aamupäivä-tervehdyksillä toveriensa luona, tulivat kotiin, kohtasivat he sentähden etehisessä äidin, joka tahtoi sopivasti ilmoittaa heille tuon ihmeellisen tapauksen.
"Hys," sanoi hän, kun pojat hälisten ja nauraen astuivat sisään, "Marianne on kihloissa, ja sulhanen on tuolla sisällä."
"No saakeli soikoon!" lausuttiin eri äänillä sillä aikaa kuin ylioppilaslakkeja ja nuttuja ripusteltiin naulaan.
"Kuinka tämä on tapahtunut?" Kysymyksen teki vanhin, joka oli kookas valkeaverinen nuori mies vähän semmoisia lyhyitä valkeita hiushaitukoita ylähuulessa, joista aikaa voittaen piti tulla viikset.
"Niin, Marianne sai kirjeen tässä muutama päivä sitten, ja nyt on mies säännöllisesti kosinut."
"Niin, me huomasimme jotakin olevan tekeillä," sanoi nuorempi, joka oli vaalea nuori mies ja jonka tumma tuuhea tukka oli leikattu lyhyeksi, "mutta senhän piti oleman niin hirmuisen salaista."
Samassa lensi ovi auki ulkoapäin ja kuusitoista vuotinen poika ryntäsi sisään, huopahattu päässä ja keppi kädessä.
"Mistä täällä valtiopäiviä pidetään?" huudahti hän ja hämmästyi nähtyään kaikkien kasvot totisina.
"Marianne on kihloissa," ilmoitti nuorempi ylioppilas.
"Puh -- se oli kumminkin sitä!" huudahti viimeksi tullut päästäen vihellyksen ja heittäen päällysvaatteensa naulaan sekä lausui: "tekihän Marianne siinä viisaasti."
"Onko hänellä mitään?" vanhin puhui.
"Rikas," sanoi äiti kunnioittavaisella äänellä.
"Hih!" riemuitsi nuorin ja otti tanssiaskeleen. Hänellä oli vaalea, lyhyt pystytukka. Lihavine pyöreine kasvoineen, kapeine kauloineen näytti hän puoleksi höyhentyneeltä linnun poikaselta.
"Mitä miehiä hän on?" kysyi tummaverinen.
"Hän on maanviljelijä," vastasi äiti matalalla äänellä, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.
"Mitä Marianne semmoisen kanssa. Hän, joka on niin sievä," äyhkäisi koulupoika.
"Sinä olet tyhmä," nuhteli Kaarle; hän oli se valkeanverinen.
"Semmoista sinäkin puhut -- puupää -- navettapässi!" huusi nuorin.
"Vaiti!" sanoi äiti komentavalla äänellä, kuin jos häntä aina toteltaisiin, joka harvoin tapahtui.
"Hän jää tietysti päivälliselle meille?" kysyi Kaarle, joka ajatteli vaan lankoansa eikä ollut milläänkään kunnianimistä, joita veli oli anteliaasti jaellut.
"Se on luonnollista," sanoi äiti, "hän jää tänne tietysti koko päiväksi."
"Mitäs isä sanoo?" kysyi tummatukkainen poika.
"Isä on hyvin iloinen."
"Onko hän todellakin niin rikas?"
"Enemmän kuin satatuhatta kruunua."
"Eihän tämä vaan ole -- poika seisahtui ennenkuin lopetti -- petkutusta?"
"Ei suinkaan. Isä on hankkinut aivan varmat tiedot."
"Hyvä! se oli edes jotakin."
"Jotainko? Olihan se hirmuinen talonpoika-saalis Mariannelle, luulen minä," sanoi vanhin, kun kaikin kolmisin poistuivat päivälliselle valmistautumaan. Äiti meni jälleen kyökkiin. Hän tahtoi itse kaikesta pitää huolta.
Vierashuoneessa istuivat Marianne, sulhanen ja kamreeri Björk itse.
Aika oli juuri vähää ennen päivällistä, ja ettei aivan paljo annettaisi salaisuutta ilmi, oli äskenkihlattujen täytynyt jättää turvapaikkansa, Mariannen huone. He olivat jo saaneet asiaan kuuluvat syleilyt ja liikutetut silmäykset osakseen, vaan vielä tuntui kolkolta, niin että selkääkin saattoi karmia.
"Eikö sinusta ole tuntunut tyhjältä, asua näin kauvan vallan yksinäsi siellä Tomtössä?" sanoi kamreeri.
Marianne istui sohvan päässä ja Börje hänen vieressään tuolilla, he koettivat olla ketään loukkaamatta, pitämällä toisiansa huomaamattaan kädestä kiinni.
"Ei, enpä voi sanoa, ennenkuin näin Mariannen, ei siellä tuntunut tyhjältä. Minulla olikin ihan tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, -- kun saa käsiinsä niin suuren ja huonosti hoidetun omaisuuden."
"Niin kai, mutta se oli varmaankin sangen edullinen kauppa?"
"Siksi se tulee aikaa voittain, vaan siihen tarvitaan suurta liikepääomaa ja paljo työtä. Mutta kyllä sentään toimeen tullaan."
"Millä sinä huvittelet itseäsi, kun olet joutilaana?" sanoi Marianne aivan hiljaa, ettei tämä sinä olisi ulottunut tarpeettomiin korviin.
Pitihän käyttäytyä sopivasti. Tällä syrjäisellä, salaisella kysymyksellä oli vielä oma viehättävä tarkoituksensa.
"Noo, minä lueskelen."
"Mitä sinä lueskelet?"
"Enimmäkseen sanomalehtiä."
"Onko sulla niitä paljon?" kysyi appivaari.
"Eteläruotsalainen, Skoonen iltalehti, Tukholman Päivälehti ja Päivän Uutiset."
"Oletko hupsu! Mitä niin monella sanomalla teet?" sanoi kamreeri.
"Minä pidän vaaria, puhuvatko ne kaikki samaa", sanoi Börje jonkinlaisella kuivalla leikkipuheella.
"Ehkä sinä pidät niitä jatkokertomuksien tähden?" sanoi Marianne.
"Niitä minä en koskaan lue."
Nyt aukeni ovi ja keski-ikäinen nainen astui sisään mustaan silkkiin puettuna. Hänellä oli iso, terävä nenä, jota hän työnsi edellänsä kuin kokkapuuta. Hän käveli niin kankeasti, kuin olisi hänellä ollut pyörät kenkien alla ja hän olisi työntänyt toista jalkaansa aina kerrassaan eteenpäin.
Kaikki nousivat seisomaan ja isäntä esitteli: "Patruuni Olsson -- vapaaherratar Stjernklo."
Börje lensi tulipunaiseksi kuullessaan "patruuni"-nimen.
Tuo mustiin puettu nainen kävi istumaan saman sohvan toiseen päähän, jonka toisessa päässä Marianne istui, ja kamreeri käänsi heti tuolinsa aloittaakseen keskustelua. Vapaaherratar vastaili lyhyillä, katkonaisilla lauseilla, joiden loputtua hän aina nyrpisti suunsa, niin että nenä esiintyi täydessä luisevuudessaan.
"Luetteko, herra Olsson, koskaan romaaneja?" sanoi Marianne.
"Harvoin, minulla ei ole aikaa."
Mariannen veljet tulivat huoneeseen, heidät esiteltiin ja he katselivat uteliain silmin lankoansa.
Muuan nuori tyttö, pari poikaa ja joku nuori konttoristi tuli vielä lisäksi, ja sitten mentiin syömään, vapaaherratar kävi edellä, kokkapuullansa osoittain tietä toisille.
Rouva Björk oli pannut parastansa pöydän kattamisessa ja kaikessa.
Häntä halutti suuresti kaikella tavalla huomauttaa vävypojalle, että Marianne oli hieno tyttö, että tämä oli oivallisesta perheestä ja että Marianne osoitti Börjelle suuren kunnian suostuessaan hänelle vaimoksi.
Palvelustyttö seisoi ruokahuoneen ovella kuin henkivartija, ja tottuneesti kuin juhlamestari osoitti isäntä paikan vieraallensa emännän sivulle; vastapäätä isännän vieressä, istua törrötti vapaaherratar suorana ja jäykkänä kuin sotalippu. Kamreeri kaatoi viinaa laseihin ja nosti omaansa katsoen Börjeen.
"Anteeksi, minä en ryyppää."
Isäntä hämmästyi. Ei suinkaan hän ikinä ollut goodtemplari!
"No, ehdottomasti raitisko?" sanoi hän ilmaisematta vähääkään vastenmielisestä hämmästyksestään.
"En juuri, vaan ruotsalaisen jumala-juoman vihollinen."
"No, me sitten", sanoi isäntä nyykäyttäen konttoristille ja kahdelle vanhemmalle pojalleen, jotka seurasivat hänen esimerkkiänsä.
Kamreeri oli tullut oikein huonolle tuulelle. Silka veden ihminen, raittiusapostoli; olipa sentään synti Marianneen nähden. Mutta mies oli kuitenkin liian hyvä hyljättäväksi. Kunpahan hän ei vaan olisi vielä kirjatoukkakin!
Näitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli eloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja hänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa ei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että jotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä pian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa, osoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.
Vastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka ei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja iloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen, heillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän esiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei voinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla ruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä pilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli välistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään.
Se ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä oli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita silmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä päätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen ajallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan onnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan koukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi lautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän pureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja sekä päärynöitä.
Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa oli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu neula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät ne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat kuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen kauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei koskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti -- hopeahaarukasta ja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, -- voi tuntua inhottavalta.
Ja vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli karkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin koreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä kuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin isänsäkin, -- hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se siivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa, luultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän oli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli saanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.
Nuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin kuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää, jossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut aikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille päätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle.
Kaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla näytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille ruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin vanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti erinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine silmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa.
Linnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman ilveellinen.
Toinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä naapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin hyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten veljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen vaatteensa olivat tummaa kangasta.
Isäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja katsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui siihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä voinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat
- -- Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno
taivuttaminen -- ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan yksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään puutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä apu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi ollut vallan häpeällistä.
Iloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien lausumisena ja lasien kilinänä.
"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä sitten?" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.
"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg."
"Tämä on koko joukon parempata."
Isä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta mausta. Siitähän voi jotakin tulla aikaa voittaen.
Huuhdinkupista piti vielä tuleman koetuskivi perheen uudelle jäsenelle.
Kamreerin ajatukset häälyivät kauhistuksen ja vahingonilon välillä, jos Börje olisi juonut veden. Sitä hän ei tehnyt, vaan kamreeri huomasi, kuinka hän viipyi hetkisen tarkastaakseen toisia.
Tyhmempihän sitä voi olla.
Puolisen jälkeen käytiin vierashuoneeseen istumaan ja vasta myöhään illallisen jälkeen jäi Börje yksinään perheen keralle. Jokainen veti helpottavan hengähdyksen, kun viimeinen liuska vapaaherrattaren länninkiä katosi oven ulkopuolelle. Ojennettiin sääriä, oikaistiin selkää, noustiin kävelemään laattialle, aivan uusi tyytyväisyys oli laskeutunut kaikkien kasvoille.
"Qvod bonum, faustum felixqve sit!"[1] huusi nuorin ja ojensi siunaten käsiänsä mennen jälkeen.
"Vaiti, hän voisi kuulla", sanoi Kaarle.
"Vaikkei hän sitä ymmärräkkään! Nyt sinä olit taas tyhmä."
"Hiljaa pojat, saatte tupakkia", sanoi Waltteri, hän, jolla oli tumma tukka.
"Äiti, eikö sinulla ole lasia mietoa, hyvää viiniä?" sanoi kamreeri, "pitäähän meidän poikiemme juoda veljenmaljaa toistensa kanssa.
Kuuluthan sinäkin nyt niiden joukkoon, oma rakas Börjeni."
Puhuteltu vastasi myöntävästi kumartaen päätänsä. Ja rouva Björk lähti tuomaan, mitä oli pyydetty.
"Äiti, kakku taikka appelsiini --." Marianne kallisti päätänsä ja ojensi kättään tehden rukoilevan liikkeen.
"Älä kerjää, Marianne, vaan jos sen teet, niin kerjää vähän mullekin!" huusi Hakvin.
"Tuo herra on valmis uhraamaan ruumiinsa ja sielunsa leivoksien ja sikaarien edestä", selitti Waltteri.
"Juuri kuin olisit itse mikään muonan halveksija!"
"En minä ainakaan polta kasakkaa."
"Oletko minun nähnyt kasakkaa polttavan?" riehui Hakvin vallan tulipunaisena tämmöisestä loukkauksesta.
"Eipä se ole paljoa parempaa ollut."
"Voi olla yhtä hyvää kuin se, että sinä poltat kahdenkymmenenviiden äyrin sikaaria, joita kiusaat tovereiltasi etkä ikänä maksa takaisin", ärisi Hakvin. Hän oli niin ilkeä, ettei huolinut siitäkään arasta seikasta, että uusi lanko oli saapuvilla.
"Hiljaa, poikaseni, muutoin et saa mitään makeisista", sanoi isä hyväntahtoisesti.
"Ah" -- Hakvin vetäytyi nurkkaan kuin muriseva koira.
"Odotetaanpas vaan kunnes äiti tulee, kyllä hän sitten on iloinen, kun saa ryömiä taas esille", sanoi isä nauraen ja laski kätensä kummankin vanhemman veljen olkapäälle. "Katsoppas Börje, nämä kaksi piskuista tulivat yht'aikaa ylioppilaaksi viime kevännä. Eivätkö ne ole aikapoikia? Kaarle on kahdenkymmenen ja Waltteri yhdeksäntoista vuotias. Meidän lapsemme ovat syntyneet kaikki vallan yhdessä rypeessä.
He ovat kaikki tyyni yhtä vanhoja melkein. Ei vaan, ei Hakvin, hän on vaan kuusioista vuotias, vaan ensi kesänäpä ehkä hänkin hankkii valkean lakin itselleen."
"Vai niin", sanoi Börje välinpitämättömästi.
"Nii-iin, kyllä hänessä on pontta, vaikka mieli kuohuukin sangen usein väliä reunojensa ylitse."
Kamreeri löi Kaarlea olkapäähän.
"Tässä on lääkärin alku, ja tuosta tummatukkaisesta tulee lakimies.
Näinä päivinä lähtevät he täältä Lundiin. Kenenkäs kanssa tuo pieni sitten saa jankuttaa?"
Tuo pieneksi kutsuttu oli jo ennättänyt muuttua hyväksi. Hän halasi isää kaulasta ja he rupesivat kävelemään edestakaisin laattialla.
"Marianne, kuules, tuo vapaaherratar lienee oikea ylimys", sanoi Börje.
"Hänen isänsä oli nahkuri ja hänen nimensä oli Eskilsson. Hän oli hirmuisen rikas ja parooni oli hirmuisen köyhä, siinä on koko historia ennen häitä. Kun on nähnyt hänen kasvonsa, tietää myöskin häiden jälkeisen historian. Parooni raukka -- hän sitten pääsi siitä vihdoin ja viimein ja se oli vallan hyvä hänelle, sillä hänellä ei ollut liian hauskaa. Hän sai ristineen ajella vaunujen jälessä."
"Minä olisin antanut hänen mennä maailman loppuun saakka vaunuineen, vaan en itse suinkaan olisi seurannut", sanoi Börje.
"Parooni voi kuitenkin vallan hyvin, hän söi itsensä kuoliaaksi", sanoi Waltteri katsahtaen ilkeästi Kaarleen.
"Hän söi suuren osan vaimonsakin rahoja", lisäsi isä.
"Mutta eikö häntä mahda olla ikävä pitää luonaan?"
"Ei suinkaan, hänellä on vielä kylläksi varoja maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin muut vuokralaiset", vastasi kamreeri, "hän on paras äidillämme."
"Näetkös, Marianne", sanoi Börje hiljaa ja kumartui eteenpäin, "minä olen vakuutettu siitä, että jollei hänen nimensä olisi ollut Eskilsson eikä hänen isänsä olisi ollut nahkuri, niin ei hän läheskään olisi niin kopea kuin nyt."
"Kuinka niin?"
"Onnen kohottamien kanssa käypi siten usein. Senpätähden minäkin olen niin peloissani."
"Minkätähden sitten?"
Börje ei vastannut, katseli vaan häntä kasvoihin ilkamoiden. Hän ei tahtonut lausua lempisanaansa: -- talonpoika.
Ja samassa tuli rouva Björk tuoden viiniä ja appelsiinejä.
Vähän ajan perästä sanoi Börje jäähyväiset ja lähti ravintolaan, jossa hän asui.
Hänen mentyään katselivat perheen jäsenet kysyvin katsein toisiansa.
"Noh, oletko tyytyväinen Marianne?" kysyi Kaarle.
Marianne seisoi pöydän vieressä ja hypisteli ajatuksiinsa vaipuneena kirjailtua pöytäliinaa.
"Tietysti, eihän minun muutoin olisi tarvinnut suostua. -- Etkö pidä hänestä?" lausui hän kääntyen Waltteriin, joka oli perheen ennustava tietomies.
"Kyllä maar, näyttääpä hän siivolta." Äänessä oli jotain myöntyväistä.
Marianne tiesi veljensä pitävän parempana jotakuta tieteellisesti sivistynyttä miestä tai ainakin jotakuta, jolla olisi ollut toisenlainen käytöstapa. Marianne tunsi hieman nöyryytystä, eikä Börje ollut hänestä enää sama kuin aamupäivällä. Hän ei voinut olla asiata ajattelematta toisten kannalta.
"Minä pidän hänestä oikein paljon, se on varmaa," sanoi rouva Björk, "eihän se mitään tee, vaikkei hän olekkaan keikailija, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvä."
"Ja kyllä hän sievistää itseänsä, siihen hänellä on varoja," sanoi Kaarle.
"Minä taas olen vakuutettu, että hän on oleva hyvä meidän pikku Marianneamme kohtaan," sanoi isä.
"Ja ajatelkaamme kuinka sinun luonasi saamme syödä maamansikoita sokurikerman kanssa!" sanoi Hakvin ja nyhkäisi Mariannea kylkeen.
4.
Oli seuraavana päivänä. Aamulehdessä oli ilmoitus; niin pian kuin Börje tuli, vaihdettiin sormuksia, ja aamiaisen jälestä juotiin lasit.
Sitten meni kukin suunnalleen, ja kihlatut jäivät yksikseen. Ja puolipäivä-junassa piti Börjen lähtemän. Hän ei voinut olla kauvemmin poissa kotoansa.
Marianne oli nojallaan lepotuolissaan; hänen edessään istui Börje ratsastaen tuolillansa. Viimeksi mainittu näytti iloiselta ja voimakkaalta ja nuortealta; nuo kaksi olivat oikeita vastakohtia.
Toisella oli kaikessa jälkiä alituisesta ulkona olemisesta; toinen oli samalla turpeavartaloinen ja voimaton.
Mariannea voi ajatella mietona ja pehmeänä, kuin olisi tuossa ollut vaan joutsenen höyheniä, mutta ei koskaan enempääkään, ei koskaan pirteätä elämää suonissa, ei koskaan voiman lämmintä punaa poskilla.
Hänen silmissään kimalteli nyt kuitenkin himmeä loiste, kun hän tuossa oli nojallaan ja katseli noita auringon paahtamia kasvoja.
Hän ei olisi koskaan tahtonut kenellekään tunnustaa, että sulho hänen mielestään nyt näytti kauniilta, hän ei olisi koskaan tahtonut myöntää rakastuneensa tähän yksinkertaiseen tyynimieliseen ihmiseen, jolla hän tiesi ei olevan hienoja kasvonpiirteitä ja jonka käytöksessä hän tiesi voivan ilmestyä hienoa kömpelyyttä. Mitä hän toisille voi myöntää, oli siinä, että hän "piti hänestä," "piti arvossa" häntä.
Sillä jos Marianne olisi nimittänyt tunnettaan sulhoansa kohtaan, niin olisi siihen pitänyt tulla myös vähä armoittelua, hänen hyvä aistinsa ei saanut kärsiä siitä, että hän olisi sanonut sulhoansa moitteettomaksi mieheksi Tämmöistä hän tunsi heti kun oli sulhonsa kanssa toisten läsnä ollessa, vaan kun he olivat kahden kesken, oli tuo kaikki kadonnutta.
Silloin katseli hän häntä omilla silmillään, muutoin toisten. Ja jokainen puutteellisuus hänessä synnytti Mariannessa kärsimyksen tunteen.
Sentähden oli hän nyt kaksinkertaisesti onnellinen tuossa loikoessaan paksu kihlasormus kädessä ja katsellessaan noita rehellisiä, luotettavia kasvoja. Tosin oli hänellä vaaleat silmät, vaan kuinka ystävälliset ja kirkkaat! Ja kuinka pehmeä oli hänen nuorekas, taajakiharainen partansa! Hän oli saanut luvan polttaa sikaria täällä itse kaikkein pyhimmässä. Hän veteli silloin tällöin hiljaisia haikuja, muutoin piteli hän sikaria sormiensa välissä. Kuinka vahva oli tuo käsi! Ruskea, vallan nahkaruskea täysinäisine suonineen. Marianne ojensi ujosti kättänsä ja silitti sitä. Tuossa pienessä liikkeessä oli niin paljo arkaa ujoutta, ettei Börje voinut olla sitä hymyilemättä.
"Niin, ei se ulkopuolelta ole karkea," sanoi hän, ikäänkuin tyydyttääkseen Mariannen uteliaisuutta, "vaan sisäpuolelta se on kova."
Börje käänsi kätensä.
Marianne veti sen luoksensa aina vaan nojollaan kuten ennenkin. Hän olisi toivonut aina vaan olevan kuten nytkin, ja ettei tarvitsisi muita ihmisiä maailmassa löytyäkään, kuin he kahden. Silloin! -- -- -- Hänen silmänsä välkähtivät ja Börje huomasi sen.
"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän. Mutta toinen ei tahtonut sitä sanoa ja vastasi siis:
"Sinä sanoit kirjeessäsi, ettei sinulla ole yhtään ystäviä."
"Oh, eihän sitä saa ymmärtää niin vallan sananmukaisesti. Minä tarkoitin, ettei minulla ole oikein luotettavaa ystävää nyt, josta pitäisin, kuten välistä tapahtuu."
"Onko sulla ollut sellainen ystävä?"
"On."
Börjen kasvoille ilmautui lempeä ja salaperäinen hymy, silmät näyttävät katselevan sisäänpäin, kuin olisi hän ajatellut mennyttä onnea ja päiväpaistetta.
"Kerro minulle hänestä," sanoi Marianne kuten lapsi, joka pyytää kuulla jotain matkaseikkailua tai satua. Hän tunsi heränneen rakkauden määrätöntä halua saada, -- kysellä, ilman että mitään jätettiin pois.
Börje veti savupilven sikaaristaan.
"Se oli melkein enemmän kuin tavallinen ystävyys," sanoi hän, "se oli luullakseni samaa minulle, mitä ensimmäinen rakkauden ailahdus on toisille pojille. Ihmeelliseltä tuntuu sitä nyt muistella. Tiedätkös, olen kuin olenkin täyttänyt kuusikolmatta, mutta siitä huolimatta tunnen melkein veden silmissäni, kun sitä aikaa ajattelen. Me olimme tovereita pikkukoulussa, hän ja minä, me olimme myöskin vierus-tovereita isommassa koulussa, heti kun tulin sinne. Hän oli minua vuotta nuorempi. Ja sitten oli hänellä semmoinen lukuhalu, että hän pantiin kouluun Lundiin, kun oli kahdentoista vanha."
"Mikä poika hän oli?"
"Hän oli äpärä. Hänen äitinsä oli palvelustyttö jossakin herraskartanossa, en tiedä missä, ja Pauli itse asui mummonsa luona, joka oli köyhän loisen leski ja asui vallan lähellä meidän taloamme.
Hyvän päänsä oli hän varmaankin perinyt isältään, joka oli muuan nuori ylioppilas ja oli ollut vähän aikaa talossa kotiopettajana."
Marianne lensi tulipunaiseksi. Hän häpesi sulhasensa tähden, koska tämä oli hänen läheisyydessään puhunut sopimattomasta asiasta.
Börje oli puhunut tyynesti kuin maailman viattomimmasta seikasta, vaan nähtyään Mariannen alakuloisuuden, koska ei tämä enää uskaltanut katsahtaa ylös, punehtui hänkin. Lämmin väri nousi auringon paahtaman ruskean alle, ja levisi hänen hienoihoiselle otsalleen, sillä hän huomasi toisen olevan häpeissään hänen tähtensä.
Olihan hän puhunut täydellä luottamuksella. Pitihän Mariannen tulla hänen vaimokseen, eikä sitäpaitsi hänen vertaistensa silmissä ollut mitään loukkaavaa, vaikka puhuikin äpärälapsista.
Kiusallisen äänettömyyden jälestä jatkoi Börje sellaisella kiireellä kertomustansa, kuin olisi hän tahtonut saattaa toista unhottamaan, mitä oli tullut sanotuksi.
"Pauli ei ollut talonpojan lapsen näköinen. Hän oli näköjään kuin tyttö pojan vaatteissa. Toisilla pojilla oli aina tapana pilkata häntä kysymällä, oliko hänen kasvonsa olleet litistymässä kahden laudan välissä. Hän oli vaalea ja hoikka, kapeakasvoinen. ja hänellä oli suuret ruskeat silmät. Hän ei ollut koskaan oikein terve. Luulempa melkein, että tämä juuri veti minua häneen."
"Kuinka niin?"
"Niin näetkös, sillä kun me toiset olimme ulkona leikkitantereella ja melusimme, niin istui hän melkein aina jossakin nurkassa ja oli viluissaan; minä luulen melkein, että hän paleli keskellä kesää. Ja sitten voi hän keksiä semmoisia pieniä hauskoja leikkejä itselleen. Hän leikkeli eläimiä ja muuta kaunista nähtävää lantuista ja perunoista, hän rakenteli pieniä sieviä puutarhoja hiekkaan, kerran oli hän tehnyt pienen auran, joka ei ollut kuin puolen korttelin pituinen, ja se vallan hurmasi minua. Ja tuota kaikkea minä ihailin.
"Välistä tulivat isot pojat sotkemaan hänen puutarhaansa tai rikkomaan hänen lelujansa, ja silloin tappelin minä niiden kanssa. Minun mielestäni oli hauska tapella. Ja siten tuli tavaksi, että minä ja Pauli leikimme yhdessä, joten hänellä oli aina joku, joka suojeli, mitä hän oli pannut järjestykseen. Ja minä olin ylpeä hänen puolestaan. Minä näin, että hän oli sukkelampi kuin muut pojat. Meillä oli hyvä matka kouluun; hän ja minä kuljimme aina yhdessä. Ja äiti varusti aina minun eväskorini niin, että sieltä liikeni joku pieni pala Paulillekin, sillä hänen mummonsa oli köyhä, eikä hän koskaan ollut niin hyvissä oloissa kuin minä. -- Sillä tavalla se kävi.
"Jos tietäisit, milloin tahansa ajattelen häntä, kun hän oli pieni, näen minä hänen aina puettuna pieneen, mustaan samettimekkoon, jonka hän oli saanut herraskartanosta ja joka hänellä oli ensiaikoina pikkukoulua käydessämme. Hän näytti minun mielestäni prinssiltä, minun mielestäni oli hän paljoa ylhäisempi kuin minä ja minä kuvailin aina mielessäni jonkun tulevan häntä ottamaan viedäkseen hänet suureen komeuteen. Kuinka minä muistan sitä samettimekkoa!
Se oli viimein kulunut, jotta siinä näkyi pieniä ympyriäisiä pilkkuja harmaahtavan pumpulikudoksen päällä -- ja se oli vallan kiiltävä hihan suista ja kyynäspäistä. -- Niin näetkös, kun hän sitten oli kahdentoista vuotias, panivat pappi ja koulumestari toimeen rahankeräyksen hänelle ja sitten pantiin päivätöitä, ja hän pääsi Lundiin kouluun. Kuinka minä itkin!
Minä tahdoin myöskin mennä opiskelemaan. Äiti olisi kyllä päästänyt, vaan isä ei suostunut millään ehdolla. Hän oli antamaisillaan minua selkään, kun en tahtonut olla vaiti asiasta, ja viimein siitä ei enää hiiskuttu. Niin, siihen aikaan en vielä ollut niin Pauliin ihastunut, kuin sitten. Se oli silloin, kun me molemmat olimme varttuneet ja hän oleskeli loma-ajat kotona. Hän oli pitkä ja huojuva silloin, hänen olennossaan oli pehmeyttä, kuin olisi hän ollut nainen, ja sitten oli niin omituista puhua hänen kanssansa.
Sieluineen ja ruumiineen oli hän antautunut opintoihinsa, ja hän puhui aina niin, että kaikki tuli selväksi, kun hän vaan siitä puhui, minä oikein jumaloin häntä. Kerran tuli hän hyväksi ystäväksi erään tuttavansa kanssa, joka oli ylioppilas ja kotiopettaja paroonin perheessä. Ja sinne meni Pauli häntä usein tervehtimään. Minä luulin tulevani hupsuksi sinä suvena.
Minä taisin maata ja itkeä yöt läpeensä, sentähden että ajattelin hänen ylönkatsovan minua tietämättömyyteni tähden, ja sentähden että minä mielettömästi kadehdin hänen uutta ystäväänsä, jolla oli, mitä minä kaipasin. Ja kuinka minä luin sinä kesänä!"
Börje vaikeni, vajonneena menneisyyteen.
"No, kuinka kävi?" sanoi Marianne.
"Kuten aina käy. Minä rauhoituin. Mutta me olimme kirjevaihdossa kauvan aikaa -- useita vuosia."
"Etkö nyt koskaan ajattele häntä?"
"Kyllä, välistä ihmettelen missä hän mahtaa olla."
"Etkö tiedä sitä?"
"En, niin se on eri historia. Vaan koska olen edellisen kertonut, voin tämänkin kertoa. Vähää ennen kuin Pauli pääsi ylioppilaaksi kuoli hänen mummonsa ja hänen äitinsä muutti tämän pieneen asuntoon, joka siivottiin ja tuli oikein sieväksi, ainakin sisältä, sillä Paulin äiti oli kelpo ihminen ja ansaitsi paljon ihmisten kankaita kutomalla. Mutta kuinka olikaan, oli Pauli Lundissa ahtaissa oloissa. Hänen oli välistä ikävä, ja silloin kirjoitti hän minulle pitkiä kirjeitä. Minä olin silloin kansanopistossa.
Hän ihaili kaikkea hienoa ja kaunista, hän oli murheissaan, kun täytyi asua sellaisessa pienessä hökkelissä, kuin hänellä oli. Hänen mieltänsä kaivoi nähdessään tovereinsa ylvästelevän rahoillaan, vaikkei hän saanut syödä edes vatsaansa täyteen. Hienolta hän aina näytti. Yhden ainoan kerran kävin häntä tervehtimässä. Vaan muutoin en tahtonut mennäkään Lundiin; eihän hänellä, joka oli ylioppilas, voinut olla hauskaa kävellä minun kanssani. Kelpo mies oli hän ja oli juuri suorittamaisillaan kandidaatti-tutkinnon.
Silloin keikahti hän naimisiin ja matkusti ulkomaille."
"Vai meni hän naimisiin!"
"Niin. Hän oli vaan yhdenkolmatta vuotias. Hän nai rikkaan vanhanpiian, joka häneen oli ihastunut. Sitten on kulunut joku neljä vuotta."
"Eikö hänestä koskaan kuulu mitään?"
"Ei. Hänen äitinsä kuoli pari vuotta sitten, Paulilla oli tapana lähettää hänelle rahoja, niin kauvan kuin äiti eli, vaan nyt ei hänellä ole ketään, kelle kirjoittaisi."
"Missä luulet hänen oleskelevan?" kysyi Marianne, joka alkoi tulla uteliaaksi.
"En voi tietää. Ainakaan Ruotsissa ei hän ole ollut sitten, kun lähti."
"Luuletko koskaan enää näkeväsi häntä?"
Heidät keskeytti rouva Björk, joka astui sisään salaisesti kurkistettuaan, ettei tullut häiritsemään mitään arkatunteista kohtausta kahden kesken.
"Börje, onko se sinun täyttä tottasi, että matkustat puolipäivä-junalla?" sanoi hän.
"On, äiti hyvä, se on aivan välttämätöntä. Minä en voi viipyä. Ja minä toivon, ettei viivy kauvan, ennenkuin minun ei enää tarvitse lähteä pois Mariannen luota, minä tarkoitan ennenkuin hän on kotonani Tomtössä. Vai kuinka?" Hän kumartui alas ja katseli Mariannea, joka ei vastannut. Tästä ei ollut niin suloista puhua häistä kuin kihlauksesta.
"Niin, minun pienet kyyhkyläiseni," sanoi rouva Björk iloisena kuten aina, "minun on todellakin mieleni paha, että täytyy häiritä teitä, vaan minä teen sen vallan käytännöllisistä syistä, joiden johdosta minun anoppimuorina täytyy tiedustella Börjen mieltä. Niin esim., milloin olette ajatellut häät pidettäviksi?"
"Minä soisin mielelläni pidettävän ne Marraskuussa," vastasi Börje, "vaan en ole kysynyt Mariannelta."
"No, mitä sanot?" Äiti kääntyi tyttäreensä.
"Siitä saavat äiti ja Börje keskustella," vastasi tytär hieman väsyneenä ja alakuloisena, vaan hän pienessä alakuloisuudessaan halusi ainoastaan muiskua, ulospäin pistettyihin huuliinsa ja otsalleen, jossa näkyi semmoisia, jotka olivat ryppyjä olevinaan.
"Ei, lapsikulta; se ei ollenkaan sovi," sanoi äiti päättävästi, "kyllä sinunkin täytyy sanoa tahtosi, senhän voit ymmärtää."
"No siis, Marraskuun lopussa."
"Minulla ei todellakaan ole paljoa aikaa käytettävänä," sanoi rouva, "ja sentähden täytyy minun tiedustella sinulta, Börje, mitä sinulla on talouden alalla ja mitä ei."
"Ah, äiti hyvä, minulla on luullakseni kaikki, mitä tarvitaan, ja mitä puuttuu, voin hankkia; älkää niiden tähden ruvetko aivojanne vaivaamaan. Äitini on hankkinut minulle sänky- ja liinavaatteita niin runsaasti, että tuskin tiedän mihin enemmän sovittaisin, jos niitä vielä tulisi lisää."
Rouva Björk siunasi sydämmessään tuota talonpoikaisvaimoa, sillä hän tunsi liian hyvästi miehensä raha-asiat, että olisi voinut pöyristyksettä ajatella näitä kaikkia menoja ja kuinka olisi mahdollista lainata rahoja niihin kaikkiin.
"Kaksi huonetta ovat ilman kaluja," lisäsi Börje, "vaan ne panen minä kuntoon heti, kun Marianne on käynyt siellä ja lausunut ajatuksensa asiasta ja esineistä. Milloin saan teitä odottaa sinne?" Hän kääntyi puoleksi Marianneen ja puoleksi anoppiinsa.
"Ah, se oli totta!" huudahti Marianne, "neljäntoista päivän perästä olen minä nuodetyttönä erään serkkuni häissä. Silloinhan on selvää, että sinut kutsutaan minun parikseni. Muista se."
Börjen kasvot näyttivät hullunkurisesti närkästyneiltä.
"Mitä hittoa se noita ihmisiä koskee, jos minä olen kihloissa sun kanssasi!"
"Kyllä, se koskee koko sivistynyttä maailmaa, ethän sinä olisi muutoin ilmoittanut sanomalehdessä. Ja se merkitsee niin paljo, että sinä olet nyt hyvä ja esiinnyt loistavasti, kuuletkos!"
Leikkipuheessa oli enemmän totta, kuin äänestä olisi luullut. Marianne oli salaa peloissaan, kuinka vapaasti hän voisi käyttäytyä tällaisessa juhlatilaisuudessa. Jonkinlaisella tuskalla laski hän lukua mielessään, oliko Börje nuorin morsiuspojista, jolloin hänen olisi täytynyt pitää puhe nuodetytöille, vaan kaikeksi onneksi oli morsiamen veli nuorempi.
"Sinun täytyy varmaankin olla valkoisissa," sanoi Börje, "minä olen varma, että semmoinen puku sopii sinulle tavattoman hyvin. Sinun muotosi tuntuu, kuin sopisi sille ainoastaan harso ja pitsit."
"Oh, sinä vekkuli! Sinulla on tapana tarkastella naisten pukuja!" huudahti Marianne iloisesti hämmästyen, ja hänen silmissään leimahti niin, ettei Börje ollut semmoista ennen nähnyt.
"Niin," sanoi hän, "se on totta. Minä katselen mielelläni hienosti vaatetettuja naisia, minä en koskaan voi päättää, mitä heillä on yllä, mutta minä tiedän aina, onko se kaunista vai ei. Ja häissä ovat valkeat länningit minun mielestäni kauniita, se on niin puhdasta ja juhlallista mielestäni ja sopii oikein hyvin semmoiseen tilaisuuteen. Aivan valkea puku ja nuoret viattomat kasvot -- ne ovat jotain nuorta, jotain hurskasta, eikä kuitenkaan tarvitse turmella iloaan sillä, että näin vaatetettu menisi luostariin."
Hän nauroi vähäsen, ikäänkuin ujostellen omia sanojansa.
Rouva Björk katsahti häneen vähän kummastuneena. Ehkei hän sentään ollut niin sivistymätön, kuin luultiin.
"He aikovat menetellä meidän aikaisella tavalla, että kaikki juhlallisuudet tapahtuvat ennen häitä, sillä nuori pari lähtee matkalle kohta vihinnän jälkeen," sanoi Marianne. "Minun valkeata hamettani sinä et siis saa nähdä, ennenkuin vasta lopussa. Ensimmäinen ja komein pääjuhlallisuus on tanssijaiset majuri Follmerin luona. Ne ovat, kuten olen kuullut, ensi keskiviikosta kahdeksan päivän kuluttua. Siihen saa oikein ponnistaa neroansa ... sehän onkin jokaisen rouvaksi aikovan velvollisuus! Niin, niin, minä luulen kyllä saavani kokoon jotakin, jota voi näyttää. Huomenna valitsen kankaan. Sinistä, kuules! Eikö niin?"
"Kyllä, sininen on kaunista tuon vaalean tukan rinnalla," ja Börje katseillaan silitteli hänen hiuksiansa.
"Ja sinä et saa vilaustakaan nähdä minusta, ennenkuin perillä. Et -- kuuletkos sinä!"
"Vai niin, sinä tahdot huikaista silmäni!... Vai sinistä? ja sitten pitäisi sulla oleman hopeata. Oletkos nähnyt eräänlaisia rannerenkaita muinaispohjolaiseen tapaan, hopeaisia kullattuine korkoteoksineen ... tiedäthän? -- ja niihin on sovitettu tahkotuita teräsnauloja."
Äiti ja tytär olivat ihastuksissaan. Tiesipähän jotakin! Voi toki, kuinka helpottavan huokauksen keralla heidän kaikki ennakkoluulonsa pakenivat! Hän ei ollut, kun kaikki pääsi ympäri, läheskään semmoinen moukka, kuin he olivat pelänneet.
"Ah, ne ovat kauniita!" huudahti Marianne mielissään.
Börje ei puhunut mitään, hän vaan nauroi.
S.
Vasta Börjen lähdettyä, tuli tapaus oikein selville.
Marianne on kihloissa. Ja sitten tulivat kaikki tuumailut. Äiti oli väsymätön, hän ihmetteli ja kyseli ja punnitsi. Hänen tapansa oli menetellä aina aivan käytännöllisesti. Hän ihmetteli, minkälaisia huonekaluja sulhasmiehellä mahtoi olla, minkälaisia sukulaisia, mitä lahjoja Marianne saisi, kuinka Börje järjestäisi talouskassan, ja tuhansia muita asioita. Hänen mielestään oli Marianne vallan liiaksi toimeton ja haluton. Nythän oli jo aika herätä vallan hereilleen, kun hänellä kohta olisi koto omasta kohden.
Tuolla toimeliaalla rouvalla oli lukemattomia neuvoja annettavana tyttärelleen, vaan väsynein kasvoin lykkäsi Marianne ne luotansa; tuo kaikki oli hänelle vallan liiaksi monimutkaista. Hän olisi mieluummin käyskennellyt ympäri ja ajatellut, vaikka tuskin tiesi mitä. Hänessä itsessään oli jotain särkynyt, josta hän ei voinut päästä selville, ja hän luuli tarvitsevansa lepoa.
Ollessaan yksin Börjen kanssa, tunsi hän hiljaista tyytyväisyyttä, ja mieli tuntui niin levolliselta; vaan heti kun eivät enää olleet kahden kesken, tai kun hän tuli toisten seuraan, oli mielen tasapaino poissa, ja sen sijaan tunsi hän kalvavaa levottomuutta, jonka vuoksi hän ei uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin samalla tavalla kuin ennen; se oli jotakin sellaista, kuin hän olisi tuntenut, ollessaan puettuna epämukaviin vaatteisiin.
Äidin arvelut ja kysymykset kaivelivat auki pieniä, helliä haavoja, ja juuri sentähden ne vaivasivat häntä; hänellä ei ollut ollenkaan rohkeutta ottaa niitä harkitakseen. Ainoastaan Börjen kanssa tunsi hän sitä, kuin olisivat he aina olleet tuttavia, vaan kohta kun Börje oli poissa hänen silmistään, tuntui sulho oudolta henkilöltä. Mitä taisi hän silloin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin?
Mutta olipa seikkoja, joihin Mariannenkin täytyi ottaa osaa, ja ne olivat pukukysymyksiä, sillä häät piti oleman Marraskuussa, ja ompelijaa täytyi ajoissa puhutella. Sitä paitse ei ollut kysymyksessä ainoastaan hänen omat häänsä, vaan ennen niitä hänen serkkunsa sekä niihin kuuluvat juhlallisuudet. Isä, jonka sitten ei enää tarvinnut häneen kulutuksia tehdä, oli antanut hänelle avonaisen valtakirjan, jota hän käyttikin. nyt hyvällä omallatunnolla, sillä hänkin tiesi, miten isän kulungit pienenisivät hänen kodon jätettyään.
Samana päivänä, kuin Follmerin tanssijaisten piti tapahtuman, tuli Börje kaupunkiin. Hän ja Marianne olivat pari kertaa kirjoittaneet toisilleen, vaan eivät nähneet toisiansa ensimmäisen yhtymisen jälkeen.
Kaksi vanhinta veljestä oli matkustanut Lundiin alkamaan yliopistollisia lukujansa. Ainoastaan Hakvin oli kotona. Börje huomautti, että hän oli kanan näköinen, jolla on juuri pahin sulkasato.
Marianne selitti tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ollut ketään torakumppania. Kuinka olikaan, liittyi Hakvin varsin peittelemättä lankoonsa, joka hiljaisessa ilossaan käyskenteli haarat hajalla ympäri hiljaisin liikkein, kuin olisi hän pelännyt rikkovansa jotakin. Missä tahansa Hakvin sukkeluuksineen oli esillä, siellä oli Börje valmiina säestämässä häntä hyväntahtoisella naurullaan.
Edellisellä kerralla ei oltu ollenkaan jouduttu käymään vieraissa, se oli nyt tehtävä. Börje oli muassa, mitään muuta vastaan sanomatta, kuin murtaen suutansa vähän ilveellisesti Mariannelle. Hän ei ollut kömpelö, vaan ei myös ollenkaan yrittänyt näyttää luontevuutta käytöksessään.
Marianne ei voinut hänestä ylpeillä, vaan hänen ei tarvinnut häntä hävetäkään.
Börjessä oli jotakin arkaa hienotunteisuutta, joka esti häntä näyttämästä hyväilyjään, ja Mariannella oli hauskaa, kun sai osoittaa hänelle pientä mielivaltaa, juuri sentähden, että Börje itse oli niin sävyisä. Hän siveli poskeansa hänen olkapäähänsä, hän kiersi kätensä hänen kaulaansa, hän pörrötti hänen tukkaansa, hän tunsi halua suudella häntä ihan eräiden arvostaan arkojen vanhojenpiikojen nenän edessä, nähdäkseen ainoastaan, miltä se Börjestä tuntuisi, vaan hän ei sentään uskaltanut; hän aavisti, että Börje sen panisi pahakseen.
Ennenkuin taas menivät kotia, ehdotteli Börje, että mentäisiin jalokivien kauppiaalle valitsemaan rannerengasta, jonka hän halusi lahjoittaa Mariannelle. Kun olivat tulleet kotia, näytteli Marianne todellisella ihastuksella kokonaista varastoa muinaispohjolaisia koristuksia, jotka oli Börjeltä saanut. Se kohotti Börjen arvoa.
Puolisen jälkeen saivat kihlatut vihdoinkin hetken istua rauhassa ja jutella, kunnes oli aika ruveta pukeutumaan.
Oli penikulma matkaa herraskartanoon, ja sinne piti ajettaman hevosilla ja vaunuilla. Mariannea saatiin odottaa; vanhemmat istuivat jo vaunuissa, ja Börje seisoi astinlaudan vieressä, kun hän tuli. Börjestä tuntui, kuin ei Marianne koskaan olisi näyttänyt niin kauniilta hänen silmissään kuin nyt. Hän oli käärinyt ympärilleen maahan saakka ulottuvan viitan ja päässään oli hänellä pitseistä ja nauharuusuista tehty vaaleahko teaatterihuntu. Hän oli pitänyt kiirettä, jonka tähden hänen poskensa olivat ruvenneet hieman rusottamaan, ja nuo säännöttömät, pienet kasvot näyttivät sanomattoman viehättäviltä pehmeässä kehyksessään.
Sivumennen pudistivat he toistensa kättä, Mariannen nojautuessa sulhoonsa vaunuihin noustakseen, ja hieno parfyymi löyhkähti Börjen ohitse, kuin melkein tuntumaton kukan tuoksu.
Börje istui peräistuimella vastapäätä morsiantaan. Appivaari oli tahtonut mennä ajajan istuimelle, sillä häntä halutti "ajaa häkissä", sanoi hän. Alussa juteltiin, vaan vähitellen vaikeni keskustelu. Börjen päähän johtui paljo omituisia ajatuksia, tuossa puolihämärässä istuessaan ja katsellessaan Mariannea.
Tämä ei ollut toisten tyttöjen kaltainen, joiden kanssa Börje oli tottunut seurustelemaan rauhallisissa pappisperheissä ja kelpo maanviljelijöiden luona. Börje oli ollut monissa tanssijaisissa, joissa naisilla oli ollut ainoastaan pitkähihaiset villahameet yllä. Vaan tuon avaran pehmeän viitan alta, jonka sisustettu silkkivuori kääntyi näkyviin hieman polven kohdalta, pistäytyi esiin Mariannen toinen käsivarsi; se oli se käsi, jossa hän piteli viuhkaansa, ja pitkän hansikkaan yläpuolelta pilkoitteli esiin käsivarren hieno iho.
Kanteen ylitse työnnettynä ympäröi Börjen rannerengas tätä hansikasta, joka laskeutui hienoihin poimuihin ranteessa, vaan ylempänä ympäröi tasaisesti kaunista käsivartta. Hän ei koskaan uskonut naisilla olevan samalla kertaa noin pyöreitä ja hienoja käsivarsia, paitse teaatterissa, ja siellä luuli hän ne olevan jollain tavalla maalattuja.
Niin, tuossa hänellä nyt se oli! Marianne oli joka kohdassa vallan toisesta maailmasta kotoisin, kuin mihin Börje oli tottunut. Ja tämä juuri hurmasi häntä.
Börjen intohimoja oli teaatteri ja soitanto. "Se on sielun viljelemistä," oli hänellä tapana sanoa. Joka kerta kuin taiteilijoita Tukholmasta kävi Skoonessa, sovitti hän sentähden matkansa kaupunkiin, ja joka kerta kun hän kävi Kööpenhaminassa, meni hän kuninkaalliseen teaatteriin. Hän katseli mielellään ranskalaisia puhenäytäntöjä, joissa naisilla oli pitkät laahustimet, jotka pyörähtelivät heidän liikkeittensä mukaan, varsinkin suurissa murhenäytelmissä. Sarah Bernhardtin oli hän nähnyt, ja häntä jumaloitsi hän kunnioituksella, johon oli sekoittunut ihailua ja kauhistusta; hänestä oli Sarah Bernhardt kaunis käärme, joka voi lumota ja hävittää.
Ja niin olivat kaikki naiset teaatterissa -- toiset suuremmassa toiset pienemmässä määrässä; ne olivat hänen muistissaan jotain lumottua, todellisesti melkein olematonta.
Mutta nyt oli siitä tullut todellisuus, sillä tuossahan -- niin lähellä, että hän melkein voi siihen käsin tarttua -- istui hän, tuo ruumiilla varustettu ihanne, jota hän tähän asti oli voinut jumaloida ainoastaan matkan päästä. Hänet valtasi sama tunne, jonka hän tavallisesti tunsi teaatterissakin: jonkinlainen kuume veressä, loiston ja huvituksen himo, kiihottavien nautinnoiden himo, hienouden ja ylellisyyden himo; -- sanalla sanoen himo kaikkeen, mitä rahalla voitiin saada.
Sillä rahoja hänellä oli! Hänellä oli mitä nämä haluavat, kaikki nämä, jotka käyvät hienoissa vaatteissa kohteliaine tapoineen, kaikki nämä, jotka halveksien katselevat niitä, jotka eivät ole saaneet sivistystä kuin he. Hän ajatteli sitä riemumielin ja näin tehdessään tunsi hän kävelevänsä kiusauksen partaalla, jolloin nautinto oli juuri se väristys, jonka putoamisen pelko vaikutti.
"Marianne! Minä voin antaa sinulle kultaa ja hohtokiviä, jos tahdon,"
- tulivat äänettömät sanat hänen mieleensä. Ne olivat muodottomia
sanoja, joita tunteet käsittävät, tuntematta vielä niiden kieltä; hämäriä aavistuksia, jotka liikkuvat tavallisen tuntemisen rajan ulkopuolella, nostaen häntä -- hänen tietämättään kuinka -- itsetietoisen olemisen seuraavalle portaalle. "Marianne, minä voin kääriä sinut samettiin, joka hiljaa ja pehmeästi ympäröi sinun kaunista vartaloasi. Minä voin vaatettaa sinut välkkyvään, kahisevaan silkkiin.
Kuka sanoo minun syntyneen työtä tekemään? Minulla on rahoja, Marianne!
Minä voin elää ja nauttia."
Hän nojautui taaksepäin pehmeisiin vaunutyynyihin, joilla hän ensin oli istunut suorana ja jäykkänä, ikäänkuin peläten niitten houkuttelevaa mukavuutta. Hän tunsi kurnivaa nälkää, -- nautinnon nälkää, silmien nälkää niiden kauneutta etsiessä.
Mitä oli hänen tähtensä suuta soitettu hänen työnraatamisensa, yksinäisyytensä, itsensä kidutuksen johdosta? Hän katseli Mariannen kättä. Tämä käsi ei ollut koskaan tarttunut siihen, mitä Börjen oloissa sanottiin työksi. Vaan se käsi oli luotu rahoja tuhlaamaan, se käsi oli luotu muiskuja sekä hyväilyjä varten. Luulikohan hän, ettei Börje siitä tietänyt! Luulikohan hän Börjen olevan tyynen ja maltillisen, sentähden että tämä siltä näytti? Hän kumartui eteenpäin tietämättänsä ja kuiskasi: "Marianne!"
Tämä katsahti kysyen häneen, vaan kun hänellä ei ollut mitään lisättävää, nyökäytti Marianne vaan päätänsä.
Äiti oli vaipunut nurkkaan ja nukkui.
"Vaimoni? Minun vaimoni?" ajatteli hän edelleen, vaunujen vieriessä tietänsä ja ikkunaruutujen hiljaa helistessä. Tuo sana soi vakavalta hänen kuvituksessaan, siinä oli jotakin puhdasta ja kunnioitettavaa, rauhallista, eikä siinä ollut kuumaa kiihkoa. Marianne talonemäntänä Tomtössä, -- hänen oli vaikea sitä ajatella. Hän luuli melkein käyttäneensä väkivaltaa häntä kohtaan siinä; se oli sama kuin viedä hänet maahan, jonne hän ei ensinkään kuulunut. Ja tätä tuumiskellessaan menivät hänen ajatuksensa uudelle uralle.
Jos hän olisi köyhä mies, olisikohan Marianne silloin suostunut hänen vaimokseen? Tässä ajatuksien käänteessä tunsi hän toista nälkää kuin äsken, -- tunsi lämpimän, terveen luonnon nälkää uskollisuutta saavuttaakseen, ollakseen rakastettu ainoastaan itse tähtensä ja koetellakseen persoonallisen luotettavuuden pysyväisyyttä.
Tiesipä hän liiankin hyvin, että Marianne oli sanonut "jaa" ainoastaan hänen rahojensa tähden, että tämä piti hänestä ainoastaan sentähden, että hänellä oli kädessä voimaa tehdä elämä suloiseksi hänelle, ja koska Marianne tiesi hänen halusta sen tekevän. Mutta tässä tunsi hän itsensä aivan köyhäksi, -- hän, joka äsken olisi voinut ostaa maailman.
Hän ojensi esiin ison työhön tottuneen kätensä, hiljaa ja vaatimattomasti kuin almun anoja. Marianne katsahti taas kysyvästi häneen, ja huomattuaan hänen tarkoituksensa, veti hän esille toisen kätensä ja pisti sen Börjen käteen. Börje istui ja painoi kättä aivan hiljaa Mariannen polvea vastaan katsellen ääneti hänen kasvojansa. Itse liikkeessä, jolla hän kumartui eteenpäin, ilmautui hienotunteisen luonteen koko itsetiedoton sulous. Marianne piti sitä jonakin, josta ei voinut päästä selville, jonakin käsittämättömänä vetovoimana.
Börje ei voinut kysyä, pitikö Marianne hänestä. Sellaiseen kysymykseen olisi toinen ainoastaan myöntänyt, ja sitä juuri hän ei tahtonut. Börje olisi toivonut hänen tahtovan silittää häntä poskelle tuolla hienolla hansikkaalla ja sanovan: "Börje-rukka." Sitä hän parhaiten kaipasi.
Marianne koetti katsella häntä kasvoihin, vaan hämärässä näkyivät juonteet ainoastaan epäselvinä, eikä hän voinut nähdä muuta kuin Börjen silmät, jotka kirkkaina olivat luodut häneen. Hänet valtasi jokin, ei tiennyt mikä, ja antaessaan viuhkan liukua niin alas kuin side ulottui, kiersi hän oikean käsivartensa Börjen kaulan ympäri. Tämä tunsi sen niskassaan ja hivutti poskeansa siihen, hän olisi luopunut paljosta, saadakseen sanoja ristiriitaisten, kummallisien tunteittensa selvittämiseksi, jotka liikkuivat hänen sydämessään.
Mutta hienoon värähtelevään mielialaan ei sopinut se jokapäiväinen puhe, jota hän oli oppinut, ja siten täytyi hänen olla ääneti, vaan hän tunsi olevansa omituisesti sidottu. Pudistettuaan tuota pientä kättä vaipui hän takaisin soppeensa.
Heti sen jälkeen oltiin perillä. Kun vaunut seisahtuessaan portaiden eteen vähän heilahtivat, heräsi anoppimuori.
Kun päästiin avaraan etuhuoneeseen, johon päällysvaatteet jätettiin, auttoi Börje morsiantaan riisumaan vaippaansa, jolla aikaa kätevä palvelija auttoi rouva Björkiä.
Kun Börje oli saanut naulaan teaatterihunnun, tarttui hän vaippaan, Marianne putkahti sirosti ulos sen sisältä, kuin perhonen kotelostaan, ja pyöräytettyään laahustinta jalallaan, asettui hän täysin valmiina voiton hymy huulilla Börjen eteen.
Tämä jäi seisomaan silmänräpäykseksi tyhjä viitta käsivarrelle, kasvot tulipunaisina. Oli kiusallista nähdä tuon suuren, voimakkaan miehen punehtuvan melkein kyyneleisiin saakka, ja Marianne astui oitis korkean kuvastimen eteen nähdäkseen, oliko puvussaan tullut mitään epäjärjestykseen, vaan kaikki oli paikoillaan.
Hän oli puettu vaaleansiniseen, isokukilliseen silkkihameeseen, johon oli sovitettu tummansinistä samettia. Miehusta lyöttäytyi tarkoin vyötäisiin kuin haarniska. Olkapäillä oli se pyöreä kaulan kohdalta, vaan takaa ja edestä oli se auki muodostaen alaspäin pitkän suippenevan huipun. Hihoista ei ollut jälkiäkään. Päinvastoin, kangasta oli siinä sullottu yhteen, niin että koko olkapää jäi paljaaksi ja näytti pyöreytensä vielä olkaniveleen yläpuoleltakin. Neulos oli siinä reunustettu ainoastaan silkkipunoksella, joka oli niin ahdas, että painui melkein ihon sisään.
Olkapään ja kaulan ympärillä ei näkynyt liinavaatetta hituistakaan, joten katselijasta tuntui, kuin hänellä ei olisi ollut alusvaatteita ollenkaan hameen alla, vaan että se oli pantu hänen paljaan ruumiinsa ympärille.
Asia ei paremmaksi tullut, vaikka alushameet kahisivat, vaikka laahustimen alta pilkoitteli esiin tukittain valkeita reunuksia; täytyi aina nähdä tuon alastoman kaulan ja paljaat käsivarret, jotka yhtyessään tuohon tummaan samettiin, näyttivät melkein inhottavan alastomilta.
Mariannella oli lyhyt kaula ja jokseenkin korkeat olkapäät, vaatetus teki mahdolliseksi nähdä niiden hienon muodostuksen. Väkisinkin täytyi tuon kauniin takaraivan pistää silmiin vallattomine hiusten pitimineen, josta vaaleauntuvainen tukka laskeutui kuin varjo kaulalle, jossa se hienoni. Hänen kaulansa oli niin pehmeän valkoinen, kuin olisi se sivelty näkymättömällä valkojauholla; ei missään olisi se paremmin tullut näkyviin, kuin sametin tummalla pohjalla. Kokonaisuus tuntui täydelliseltä ja koskemattomalta, kuin suurissa pehmeissä orvonkukissa.
Börjen mielestä oli hän niin kaunis, että henki ei tahtonut hänessä kulkea. Mutta samassa loukkasi häntä puvun julkeus. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällisin tunne-elämänsä olisi tuotu yleisön nähtäväksi.
Hän tointui äkkiä, mutta häpesi huimaustaan. Ja juuri tätä häpeää vastaan taisteli hän suurella epätoivolla, sillä siinä oli nöyryytys hänelle itselleen: se oli todistuksena hänen tottumattomuudestaan hienon maailman tapoihin. Sentähden hän niin tulisesti punehtui; hän luuli Mariannen voivan nähdä hänen ajatuksensa.
Vaan tällä ei ollut pienintäkään aavistusta herättämänsä vaikutuksen laadusta; sentähden oli hänelle mahdotonta käsittää Börjen alakuloisuutta. Hän luuli Börjen pitävän pukua liian kallisarvoisena, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli rauhoittaa sulhoansa.
Börje oli pannut vaipan naulaan ja seisoi nyt aivan hänen vieressään.
"Älä pelästy minun ulkoasuani," kuiskasi hän hyväillen ja kääntyi, "minä en läheskään maksa niin paljo kuin luulet."
"Rakas Marianne, en minä arvostele sinun pukuasi," sanoi hän.
Ehkä jossakin teaatterissa olisi puku hänen mielestään ollut kaunis, vaan tässä, -- kun hän seisoi näin lähellä, että näki tarkasti pienimmänkin väreen ihossa -- nyt se oli hänen mielestään ihan ruma eikä hän tietänyt minne olisi pannut silmänsä. Mutta hän koetti pakottaa vastenmielisyyttänsä, hän tahtoi tottua. Mikä ahdasmielinen raukka hän olisi, jos loukkautuisi siitä, mitä koko maailma piti sopivana!
Appi ja anoppi olivat jo valmiina, ja Börje tarjosi käsivartensa morsiamelleen. Hänen kasvoilleen oli ilmautunut melkein tyly totisuus, joka vallan muutti hänen muotonsa, vaikkei hänellä siitä ollut aavistustakaan.
Marianne tarvitsi välttämättömästi ystävällisiä ja iloisia kasvoja ympärillään, ja Börjeen äkkiä tullut totisuus ahdisti häntä.
Hän ei voinut löytää lepoa, ennenkuin näki sulhonsa taas hyvänä.
Tervehdysmenot, puhelu ja tanssipyynnöt saivat kuitenkin aluksi hänen toiselle tuulelle, niin että hänellä ei ollut paljon aikaa ajatella sulhoansa. Börje ei varsin mielellään tanssinut, sillä se kävi häneltä huonosti, vaan sen valssin kestäessä, jonka hän ainoastaan tanssi morsiamensa kanssa, kuiskasi tämä pienellä hemmoitellun tyytymättömyydellä ja maikailevin kasvoin hänelle:
"Minä olen vetäytynyt pois toisesta polkasta saadakseni oikein rauhassa lörpötellä sinun kanssasi, sinä pahanilkinen poikanulikka! Tiedä, että on suloista olla tuolla kasvihuoneessa, ja niin kauvan kuin toiset tanssivat, saamme me olla yksinämme. Pidä silloin minua silmällä."
"Kiitos," vastasi toinen lyhyesti, ja he lopettivat.
Valssin loputtua kulki Börje ensin ympäri miesten tupakkahuonetta, vaan siellä oli tukala olla, sillä hän ei koskaan lyönyt korttia, eikä tuttavia hänellä ollut melkein ketään. Poltettuaan sikaarinsa loppuun, pujahti hän sentähden uudestaan tanssisaliin, jossa toki oli jotain katseltavaa, ja erään akkunan vierestä löysi hän oivallisen nurkan, josta saattoi nähdä kaikki. Tanssittiin juuri lansiääri-katrillia, ja hän kiintyi kiintymistään sitä katselemaan.
Hän asetti tuolinsa mukavasti, vetäytyi akkunan varjostimen suojaan ja nojasi kyynäspäänsä akkunalautaa vasten. Oli niin mieleistä, ajatteli hän, istua siellä näin yksinään ja kenenkään näkemättä katsella tuota ihmisryhmää. Tämä häntä juuri miellytti, ja hän seurasi kaikkea uteliain tarkkaavin silmin. Tanssi kävi luontevasti, varsinkin se katrilli, johon Marianne otti osaa, ja Börjeä huvitti nähdä, kuinka vuorot johtuivat toisistaan ja liittyivät toisiinsa, aina ilman mitään epäjärjestystä.
Jokainen pani parastansa, ja paljo joutilaita seisoi oven suussa katselemassa.
Laahustimia pyöräyteltiin kuninkaallisella suloudella ja kumarrukset olivat sulavia kuin hovimiesten. Kaikki vaikutti Börjeen. Löytyi sangen paljo hänelle mieluista: valot, kukkaset, tanssipuvut, upseerien kultareunaiset univormut, vaan ennen kaikkea sotilasmusiikki. Se pani tahtiin hänen ajatuksensakin kuten tanssivien askeleet. Vaan hänen mielestään ei tämä kaikki kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tunsi aina olevansa vieras, joka kuului ulkopuolelle.
Ei hänen mieleensäkään olisi voinut juolahtaa ottaa osaa tämmöiseen tanssiin, tai että hän voisi liikkua samalla tavalla kuin nuo nuoret luutnantit. Vaan tämä oli hänestä kaunista katsella. Nuo kankeat univormut, jotka tekivät kantajainsa miehekkäät vartalot siroiksi ja hienokasvuisiksi, sopivat hyvin yhteen naisten pitkien laahustimien ja alastomien jäsenien kanssa. Vaan tämä kaikki teki ilman ikäänkuin kuumaksi, uneliaaksi, huimaavaksi, joka vaikutti kaipausta johonkin, -- johonkin rikkaampaan, täydellisempään, monipuolisempaan.
Hän ajatteli jotakin kaukana, kaukana, jotakin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, vaan ainoastaan halunnut: kirkasta, tummansinistä taivasta, mäntyjä ja oliivipuita, kaikki nämät lämpimän, lämpimän auringon paisteen valaisemina. Kaikki, mitä Börje oli ainoastaan salaa uskaltanut toivoa, oli suotu Paulille.
Niin oli aina käynyt. Tuntui kuin tällä pienellä köyhällä pojalla samettimekkoineen olisi Aladdinin lamppu kädessään. Ja missä hän nyt oli? Kuinka paljon mahtoi hänellä olla havainnoita ja kokemuksia!
Hetkeksi vetäytyi jotain surumielisyyttä Börjen tasaisen, iloisen luonteen ympärille. Aina piti toisten oleman häntä korkeammalla, aina piti hänen tuntea itsensä köyhemmäksi kuin muut. Minkätähden? Ja kaikkia oli hänen sangen vaikeata unohtaa. Mitä hän kerran sai mieleensä, se juurtui sinne, kuin esimerkiksi Marianne. Kuinka oli hän ponnistellut unohtaaksensa häntä ennenkuin kirjoitti hänelle ensimmäisen kirjeen! Vaan se ei ollut hänelle mahdollista.
Hän näki Mariannen edessään satoja kertoja päivässä, hän näki tämän lihavan vartalon, tämän taaksepäin taipuneen niskan ja tämän lyhyen kaulan. Hän kaipasi häntä kuin vettä. Tuli aina pahempi ja pahempi olla, kunnes hänen täytyi kirjoittaa. Eläminen tuntui hänestä mahdottomalta häntä näkemättä. Ja nyt piti Mariannen tulla hänen omakseen. Koko elämänsä ijän saisi hän pitää hänet läheisyydessään, nähdä näitä jahnustelevia, huolimattomia liikkeitä, kuulla hänen vienoa, hyväilevää ääntänsä.
Hän oli joka tapauksessa onnellinen.
Hän istui katsellen Mariannea. Tämän iloa näytti jokin häiritsevän, näyttipä kuin hän ei olisi huolinut tai ei olisi voinut olla niin hilpeän iloinen kuin muut nuoret tytöt. Vaan Börjestä oli tämä paljo kauniimpaa. Hänen mielestään oli kaikki, mitä Marianne teki, kaunista.
Ja nähdessään nyt häntä vähän loitompaa, ei hänen paljaat olkapäänsä olleet enää niin vastenmielisiä, vaikka selkääkin näkyi hyvin alhaalle suippenevasta aukosta. Ainoastaan välistä kouristi hänen sydäntänsä, kun hän näki jonkun silmien katsahtavan näihin pehmeisiin olkapäihin ja käsivarsiin; vaan se ei ollut mustasukkaisuutta, se oli äkkinäistä halua, että saisi heittää vaipan hänen ympärilleen, ettei hän olisi niin alastonna.
Ja samalla liikkui hänessä jotain hämärää, kuin hän haluaisi, että Marianne voisi jakaa itsensä, niin että olisi Marianne, jonka edessä ei Börjen tarvitsisi arastella, vaan joka voisi istua hänen vieressään tuon toisen akkunavarjostimen takana ja jolle hän olisi voinut uskoa kaikki ajatuksensa, kaikki jota hän ei voinut sanoin selittää. Kun Marianne oli hänen luonansa, tuntui hänellä olevan äärettömän paljo hänelle sanomista; vaan kun hän katseli häntä edessänsä ja hän sai puhua, mitä tahtoi, silloin haihtui kaikki pois, ja hän lörpötteli paljaita hulluuksia, joista hän ei itse edes väliä pitänyt.
Marianne oli nähnyt Börjen ja antanut siitä tiedon salaperäisellä vihjauksella. Kun tanssi oli lopussa, tuli Marianne hänen luoksensa ja he menivät kasvihuoneeseen, joka oli huoneiston peräpäässä. Ilma ulkona oli lenseä, kostea ja ikäänkuin täynnä kasvien hengitystä. Marianne oli käärinyt hartioilleen joutsenen untuvilla reunustetun tanssivaipan.
Pyramiidin muotoisen kukkapöydän takana oli pieni sohva. Marianne heittäytyi siihen, ja Börje istahti hänen viereensä.
"Sinä tulit varmaan pahoille mielin äsken," sanoi Marianne. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi reunoista, ja tuntehikas suu vetäytyi pieneen hempeään nuhteluun. Hän istui katsellen alaspäin hypistellessään viuhkansa plyymireunustusta.
Tuossa se Börjellä taas oli, liikkeineen, koko olentoineen; tämä, joka voi kiertää hänen päänsä vaikka ympäri.
"En minä suuttunut", sanoi Börje matalalla äänellä. Tuntui kuin olisi hänen verensä pyörryttävän onnen työntämänä syöksähtänyt hänen sydämmeensä.
"Tunnusta vaan!" Marianne loi silmänsä ylös leikillinen väike silmässä.
Vaan sitten muuttui hän totiseksi, kääntyi ja laski kätensä hänen olkapäillensä.
"Minä tahdon vaatettaa itseni kauniiksi, että sinä pitäisit minusta," sanoi hän ja katse muuttui taas itkeneen näköiseksi.
Börje ei voinut vastata, vaan hän veti Mariannen luoksensa, joka samassa silmänräpäyksessä heitti kätensä hänen kaulaansa. Tanssivaippa soljui laattialle, ja kaikki mitä puhuttiin, oli katkonaisia kuiskauksia.
- * * * *
Kun oli pari päivää lepoaikaa tanssijaisten ja itse häiden välillä, niin oli päätetty, että Marianne äitinensä seuraavana päivänä Börjen seurassa tulisi katsomaan nuorten kotia. Yhden aikaan piti matkustettaman. Mutta Marianne vaan makasi ja makasi, ja kun hän makasi, käveli koko talo varpaillaan ja koko talo puhui kuiskien.
Börjellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin yhä katsoa kelloansa. Kun se oli yksitoista, kysyi hän anopiltansa kainosti, eikö voitaisi Mariannea herättää. Vaan tämä rohkea ajatus herätti hämmästystä.
"Marianne-rukka, kyllä hänen täytyi saada maata unensa loppuun!" sanottiin. Ja Marianne-rukan annettiin maata.
Börje ja appivaari olivat jo suurustaneet kauvan sitten, sillä kamreerin täytyi mennä konttooriinsa kaupunkiin, ja Börjellä oli aina tapana nousta aikaisin.
Vihdoin kahdentoista aikaan tuli Marianne kahville. Hän oli sangen väsyksissä, ja äiti lellitteli häntä kuin olisi hän ollut kapalovauva.
Kahvin juotuaan ja kun hänen huoneensa oli pantu järjestykseen, heittäytyi hän lepotuoliinsa. Liian väsyksissä kun oli, ei hän tahtonut puhua, vaan makasi hiljaa pää nojautuneena Börjen olkapäähän, silloin tällöin ojentaen käsivarsiansa hyväiltäviksi. Suloinen raukeus tuntui joka jäsenessä ja miellyttävä huumaus; ei ollut mitään levottomuutta, ei mitään huolta; hänellä tuntui olevan suoja kaikkia elämän melskeitä vastaan; itse levon tunne oli nautintoa. Hän ummisti silmänsä, ei liikahuttanut ollenkaan itseänsä enää; hän olisi tahtonut viettää koko elämänsä tässä häiritsemättömässä levossa. Ja tässä muka oli täysin luotettava todistus siitä, että hän rakasti Börjeä.
Tämä ei ollut mikään Rochester, vaan todellisuus, oli tulevaisuus paljasta rakkautta, olipa vielä hän, joka julki julisti salaiset unelmat lainvoimaisiksi.
Börje katseli välistä kelloansa, ajatteli junaa ja kuinka Marianne ennättäisi tulla valmiiksi. Ja sitten tuli rouva Björk katsomaan tytärtänsä.
"Ehkei maksa vaivaa, että matkustat tänäpäivänä, pikku tipuseni," sanoi hän hellästi.
"Niin, voinko odottaa huomiseen?" kysyi Marianne ja katsahti Börjeen muuttamatta asentoansa.
"En voi. Meillä on koelypsy huomenna aikaisin."
Arveluttava hiljaisuus syntyi
"Voinhan minä matkustaa kotia, ja sinä ja äiti saatte tulla huomenna," sanoi Börje.
Ja niin päätettiin.
Marianne tunsi varsinaista kaihoa, kun Börje lähti. Jotakin tuli kuolleeksi ja kylmäksi, eikä hän tietänyt, millä saisi kulumaan odotusaikansa; hän ikävöi saada aina olla hänen yhteydessään, joka hetki. -- Väliajat olivat niin kolkosti vastenmielisiä.
Mitä Börjeen tulee, niin lähti hän sillä tunteella, kuin ei olisi ollenkaan saanut tavata Mariannea. Hän kyllä voi nähdä hänet edessään, milloin tahtoi, ja hän tunsi vielä yhtäläisesti janoavansa hänen läsnäoloansa, vaan lisäksi oli tullut joku tyhjyyden tunne. Hänen mielestään olisi hänellä pitänyt olla jotain säästössä yhdessäolosta, jota ei ollut, joka siis näytti hukkuneen. Ehkä se johtui siitä, että hänen oli niin vaikea pukea ajatuksensa sanoihin, sillä hyväilystä huolimatta olivat he suorastaan vieraita vielä toisilleen. Vaan kyllä se haihtui vähitellen häiden jälkeen. He kun oppisivat uskomaan kaikki toisilleen. Kuinka paljo heillä olisikaan sanomista!
Vaan kotia päästyään ei hänellä ollut enää yhtään aikaa mietiskellä.
Huomiseksi piti kaikki pantaman järjestykseen, että Tomtö miellyttäisi vieraita.
Hän itse tietysti tuli asemalle vastaan ottamaan. Satoi aikalailla, ja hän oli jalkapeitteen pannut tarkasti peräistuimen yli, ettei se olisi kastunut. Pystykauluksin ja kädet taskuissa seisoi hän keskellä vesiroisketta, kun juna seisahtui asemasillan viereen. Hän näytti niin tyytyväiseltä, kuin hän olisi ollut ankanpoikanen, joka rankkasadetta sangen hartaasti on odottanut.
"Onko sulla avovaunut?" sanoi anoppimuori päästyään paraplyymi hatun päällä odotushuoneeseen. Marianne seisoi niin kaukana kuin mahdollista ettei olisi tullut märäksi, ja kurotti nauraen huuliansa eteenpäin suuteloa varten.
Börje melkein säpsähti kysymyksen kuultuaan. Avovaunut? Hänen mieleensä ei voinut koskaan juolahtaa muiden ajattelevan, että hänellä muuta olikaan. Olikohan sanoissa salainen muistutus?
"Niin, minulla on avovaunut," vastasi hän nyreissään. Luulivatko he hänellä. -- talonpojan pojalla -- olevan umpivaunuja ajeltavina.
Mutta hevosistaan oli hän ylpeä ja syystäkin. Niistä ei kuitenkaan näyttänyt kukaan huolivan, ja se harmitti Börjeä. Kyllä niistä olisi kannattanut sanasen lausua! Vaan Marianne ei suinkaan semmoista huomannut. Olipa tämä sentään raskasta, ajatteli Börje. -- Hänen oivalliset varsansa!
Börje ajoi itse tietysti. Ja niin lähdettiin.
Sade rapisteli paraplyymejä, eikä koko matkalla Marianne eikä äiti joutuneet muuta ajattelemaan, kuin miten suojelisivat sateelta itseänsä. Kuitenkin näkivät he seudun olevan paljasta ja aukeata.
"Tästä alkavat minun tilukseni," sanoi Börje ja ojensi piiskaansa.
Naiset tosin katsahtivat ympärilleen, vaan kaikki oli samanlaista kuin alkumatkakin.
"Ja tuolla on Tomtö." Hän näytti taas. Tie oli kääntynyt, joten valkea asuinhuoneisto näkyi pilkoittelevan viidakosta.
"Se näyttää hauskalta," sanoi Marianne rauhoittuneemmalla äänellä.
"Niin todellakin," todisti äiti.
"Ja näetkös tuota pitkää ulkonevaa rakennusta? Siellä ylhäällä on semmoisia hauskoja vinttikamaria, ja sinne olen minä aikonut vielä rakentaa verannan puutarhaan päin. Sinne tulee oivallisia huoneita pojille, kun ne suvella tulevat meitä katsomaan."
"Oi, se veranta tulee vallan lumoavaksi siellä!" huudahti Marianne iloisena.
Jos Börje olisi ollut valtioviisas, ei hän koskaan olisi voinut löytää mukavampaa keinoa saadakseen mielialan paremmaksi, kuin juuri puhumalla veljien kesänvietosta, sillä sen johdosta saatiin silmien eteen pitkä jakso hauskoja tulevaisuuskuvia.
Tie kääntyi taas ja pitkän puistokäytävän läpitse ajettiin taloon.
Sillä oli avara piha, joka melkein yliympäriinsä oli rakennettu, ja johon istutuksia oli asetettu puoliympyrään asuinhuoneen edustalle, joka oli vähän korkeammalla kuin maanviljelysrakennukset. Pitkältä holvatulta kivisillalta, jota myöten ajotie kulki pääovelle, päästiin portaita myöten tuohon pieneen puoliympyrän muotoiseen kasvitarhaan Sementistä tehty suoja-aita oli tätä laitosta varjelemassa, ja kummallakin puolen alasviepiä portaita kohosi kaksi suurta ruukkua isolehtisine kasvineen. Kaikki oli haravoitu, siivoa ja järjestyksessä, vaan sateen huuhtelemana näytti synkältä ja ilottomalta.
"Onpa ikävää, kun on tällainen ilma," sanoi Börje tyytymätönnä, "ei mikään näytä miltään."
Vaunujen jyrinän ja koiran haukunnan kuultuaan tuli renki ottamaan hevosia. Börje johdatti vieraansa isoon valoisaan etuhuoneeseen, etehistä ei ollut. Vastapäisestä ovesta tuli sisään muuan vanhan puoleinen nainen.
"Tässä on emännöitsijäni," sanoi Börje esittelyksi, ja emännöitsijä niiasi, eikä nähtävästi tietänyt pitikö antaa kättä vai ei. Hänen kapeat kasvonsa terävine nenineen näyttivät leppeiltä, vaan hänen vilkkaista silmistään loisti vastustamaton uteliaisuus.
Sukkelasti vilkuen näyttivät nämä silmät katselevan kaikkea mitä oli uutta nähtävänä: vieraiden kasvoja, tapoja, käytöstä ja pukua, -- pienimpään erikoisseikkaan saakka, -- jolla aikaa avuliaisuus pysyi aina muuttumatonna hänen kasvoissaan.
"No, mitä sanotte neitsyt hänestä?" sanoi Börje toverillisesti, "luuletteko, että voin vetää tasaisesti hänen kanssansa?"
"Ei minun sovi sanoa ajatustani." vastasi neitsyt vaatimattomasti, vaikka tunsikin tulleensa hyvilleen, "mutta kyllähän minä tahtoisin sanoa tervetulleet Tomtööhön, jollei sitä pidettäisi liian rohkeana."
"Kiitos, kiitos," vastasi Marianne sangen ystävällisesti, mutta vähä huolimattomasti.
Börje avasi oven asuinhuoneeseen ja emännöitsijä palasi keittiöön.
Harvaan kalustetun huoneen kautta tultiin vierassaliin. Äiti ja tytär katselivat tutkistellen ympärillensä. Tämä huone oli kuin sadat muut semmoiset, se oli suuri -- sen mukaan kuin kapineita oli tässä avarassa huoneessa -- vaan siellä ei ollut mitään somaa, ei mitään mukavaa.
Huonekalut olivat tavallisinta laatua ja seisoivat järjestyksessä pitkin seiniä kukin määrätyllä kohdalla. Mariannen mieltä rupesi ahdistamaan, eikä äitikään ollut niin puhelias kuin tavallisesti.
"Onhan sinulla jotenkin hauskaa ja mukavaa -- nuorenmiehen asunnoksi," sanoi hän.
"Hoo, minun huoneeni, joita on kaksi, ovat etuhuoneen toisella puolella," vastasi Börje, "minun luonani käy paljo väkeä: renkiä, työntekijöitä ja sen semmoisia. Vaan tällä puolella pääsee Marianne niitä kaikkia näkemästä. Tässä on ruokakamari."
"Onhan se tilava ja mukava," lausui anoppi, koska täytyi jotain lausua.
"Niin; äiti on sen järjestänyt," vastasi Börje. Tämä "äiti" tuntui vastenmieliseltä rouva Björkistä, vaikkei hän tietänyt syytä siihen.
Siellä oli suuria kaappia, leveä ravintosäiliö, kunnollisia tammikaluja, vaan ei yhtään leikkausteoksia, ei mitään somaa, sanalla sanoen: kokonaisuus ei näyttänyt miltään.
"Tiedätkös, että äiti on varustanut nämä kaapit meitä varten," lisäsi Börje kääntyen Marianneen, joka koetti olla muassa ja tyytyväinen.
"Käykö sinun äitisi usein täällä?" kysäisi hän umpimähkään saadakseen jotain puhetta alkuun.
"Ei, ei hän tosin käy. Minä tahdoin, että hän olisi muuttanut luokseni, kun sain talon haltuuni, vaan siihen en saanut häntä suostumaan. Hän hoki aina, että menisin naimisiin sen sijaan, hänen mielestään ei ole koskaan hyvin, kun anoppi ja miniä asuvat samassa talossa."
"Kuinka niin?" sanoi Marianne. Mutta rouva Björkin silmissä tuon talonpoikais-eukon arvo nousi.
"Hän sanoo niin," vastasi Börje, kuin tässä olisi jo syytä kyllin.
Kahvipöytä oli jo katettu, ja tässä silmänräpäyksessä tuli emännöitsijä sisään kannuineen.
"Minä luulen kyllä kahvin maistuvan hyvältä näin hirmuisen rankalla ilmalla," sanoi Börje vetäen tuolia esille vieraita varten. Istuttiin ja emännöitsijä poistui, vaan mitään vapaampaa keskustelua ei tahdottu saada käymään. Kaikki tunsivat ahdistusta, josta ei kukaan voinut päästä. Molemmilla puolin epäröittiin, oli paljo saatettava uuteen kuntoon, ja sitä oli vaikea ottaa puheeksi. Börje tunsi vaistontapaisesti, että häntä aiottiin saada johonkin suostumaan.
Mariannen mielestä oli tämä huone niin autio, että häntä värisytti täällä asuminen, ja hänen äitinsä istui ja mietti, kuinka parhaiten voisi ottaa puheeksi uusien huonekalujen hankkimisen. Hän tunsi sangen vähä vävypoikaansa eikä tiennyt, kävikö laatuun puhua suunsa puhtaaksi hänen kanssansa.
Hän yskähti, leikki teelusikallaan ja koetti näyttää huolettomalta.
"Koska ei Marianne tarvitse mitään myötäjäisiä, niin onhan luonnollista, että isä tahtoo ottaa osaa uusien huonekalujen hankkimiseen ja muuhun semmoiseen," aloitti hän. Ettei Börje käsittäisi häntä vallan sanojen mukaan, siitä oli hän varma alusta alkaen, ja tämä oli ainoa keino päästä asiaan näyttämättä liikaa vaativaiselta.
Börje punehtui. Hän tunsi appensa rahallisen kannan, vaan ei uskaltanut siihen viitata. Sehän voisi loukata.
"Kiitoksia, sitä ei ole ollenkaan tarvis," sanoi hän kahvipöydästä noustaessa, "niiden huoneiden, jotka jo ovat kalustetut, toivoisin jäävän entiselleen, vaan täällä on vielä kolme muuta," hän kulki edelleen huoneiston läpi -- "tämä saa olla Mariannen työhuoneena, eihän tässä ole ainoatakaan huonekalua, ja tänne voi hän valita oman päänsä mukaan; minä en tee mitään muistutusta. Ja tässä on makuukamari. En tännekään ole ostanut mitään kaluja, voidaanhan siitä sitten sopia.
Näetkös -- Marianne -- toinen akkuna aamupäivän puolella ja toinen suoraan etelään. Eikös tämä huone miellytä sinua?"
"Miellyttää."
"Ja kun me sitten saamme puutarhan oikein järjestykseen ... kas, eikös tule hauskaa? Vehreätä aina akkunaan asti, ja puisto tuolla perällä!
Eikös ole, kuin asuisi metsässä?"
"Kyllä, onhan tuo kaunis näkyala," sanoi anoppimuori.
"Ja täällä -- toinen syrjähuone -- myöskin suoraan etelään. Näin valoisa ja raitis! Vaan voimmehan vähän lykätä tuonnemmaksi sen kalustamista. Eikös niin, Marianne? Onhan hyvä odottaa ja katsoa, mihin tätä parhaiten tarvitaan." Hänen silmänsä välkähtivät iloisesti, ja Marianne vetäytyi hämillään taaksepäin.
Tultiin takaisin samaa tietä.
"Tästä, työhuoneestasi, voit nähdä koko pihan, jossa saat nähdä minun käyvän ulos ja sisälle talleissa ja rehusuojissa ja josta minä voin nyökätä päätäni sulle joka kerta kun menen akkunan sivu. Tässä tulee sinulle kaikkein hauskin olla, tästä näet kaikki, mitä tapahtuu ja aivan vastapäätä näet kasvipenkkejä. Ne ovat suvella täynnä kukkasia, ja oikein hienoja kukkasia."
Hän oli vallan innostunut, ja tyytyväisyydestä loistivat hänen kasvonsa hänen puhuessaan.
Sitten mentiin hitaasti takaisin vierashuoneeseen.
"Tuolla seinällä on tilaa piaanolle," jatkoi Börje, "ja sen saat sinä valita, minä en ymmärrä semmoisia asioita. Eli ehkä tahdot mieluummin piaanon työhuoneeseesi, vaan minun mielestäni tulee se siten ehkä ahtaaksi; täällä avarassahan on huokeampi laulaa."
"Niin, niin on."
Keskustelu vaikeni taas. Naiset katselivat permantoa, jossa ei ollut mattoja, huonekaluja, jotka näyttivät hyvin jyhkeiltä, valkeita akkunavarjostimia, jotka täydensivät heidän mielestään tämän poroporvarillisen kokonaisuuden. Börje ei voinut olla huomaamatta tätä äänetöntä arvostelua. Vaan hän ei puhunut mitään
"Etkö luule voitavan muuttaa näitä kaluja johonkin toiseen huoneeseen, kun kuitenkin ostat uusia?" aloitti rouva Björk uudestaan, "vieraishuone tai salonki..."
Hän jätti lauseensa kesken, sillä Börjen kasvoihin ilmautui jotakin, joka käski hänen olemaan varuillaan. Hän oli varmaan talonpoikaissaituri, jota täytyi houkutella. Hänen Marianne-rukkansa!
Kyllä hänen olisi vaikeata monta kertaa. Semmoinen kulkee perintönä, ja kun ei lapsuudessa saada mitään oikeita käsityksiä, niin... Mutta häntä lohdutti naisen suuri suostuttamiskyky ja taito.
Marianne huomasi Börjen olevan tyytymättömän, hän hiipi hänen luoksensa, pisti kätensä hänen käsivarrellensa ja rupesi kulkemaan hänen vieressään. Börje tarttui hänen käteensä, vaan oli yhä ääneti.
Kuinka paljo risteili hänen päässänsä ajatuksia! Jospa hän olisi voinut puhua, kuten tahtoi! Vaan sitä ei voitu enää auttaa; hänen täytyi koettaa keksiä sanoja, vaikka kuinkakin kömpelöitä, sillä ellei hän voinut Mariannelle sanoa mitään kaikesta tästä, niin ei hän koskaan olisi häntä ymmärtävä. Ei ollut mitään pelastusta: hänen täytyi koettaa.
"Älä ole vihainen, vaikka tahdonkin kaikki olemaan näin yksinkertaista," alotti hän. Sen jälkeen hän vaikeni ja jatkoi hetken ajateltuaan:
"Näetkös, en minä tahdo komeilla ja olla kaikessa kuin hienot ihmiset; siihen ehkä voisin hankkia rahoja, mutta olenhan minä vaan maanviljelijä, ja..."
Hän vaikeni taaskin äkkiä. Hän häpesi omaa kykenemättömyyttään.
Minkätähden hän ei voinut puhua, vaikka hän pilkusta pisteeseen tiesi, mitä tahtoi sanoa! Ja vihoissaan omalle itselleen lähti hän nyt puheessaan eteenpäin päistikkaa semmoista vauhtia, kuin olisi hän lukenut kuulutusta.
"Niin, näetkös, useimmat ajattelevat vaan, kuinka saisivat hienoa ympärilleen, ja kuinka voisivat elää ajanmukaisesti, ja kuinka heillä olisi yhtä hyvästi kuin sillä, ja sillä. Eikä se käy laatuun ajan pitkään. Täälläpä he istuvat, minun naapurini, oikealla ja vasemmalla, velassa korviin saakka.
Ja pehtoorilla pitää olla yhtä hienoa kuin herrasmiehelläkin, ja talonpoika tahtoo yhtä hienoa kuin säätyhenkilökin, eikä tahdo olla toisesta jälellä, vaan kaikki pitää oleman niin hienoa, niin ajanmukaista, niin oivallista, ja kaikki ponnistavat viimeiseen saakka, saadakseen vaan sitä mitä muutkin. Ja kun ei enää jakseta, niin tulee kalikkamarkkinat ja he alkavat taas uudestaan velassa ja ylpeydessä ja kurjuudessa.
Eikä siitä tule koskaan mitään muuta, niin kauvan kuin ei mies ole hattunsa arvoinen, eikä elä varojensa mukaan tai niinkuin häntä haluttaa, kysymättä kuinka toisilla on tapana. Vieläpä ihmistenkin tähden, näetkös, ei ollenkaan sovi ympäröidä itseänsä semmoisella ylellisyydellä. He kyllä muutenkin luulevat erotuksen meidän ja heidän välillä olevan liian suuren. Mutta kaikista pahin on se, että heitä opetetaan elämään leveämmin kuin varat myöntävät. He ovat kuin lapset, valmiita apinoitsemaan kaikkea mitä näkevät.
Ympäröimällä itsensä ylellisyydellä vahvistaa jokainen heidän uskoansa, ettei muka kukaan ihminen voi vapaasta tahdostaan mistään kieltäytyä. Ja kun ihmiset eivät vähääkään luota vapaaseen tahtoonsa,
- se juuri on turmiollista. Minun työmiehieni on hyvä olla. Jos
tahtovat säästää, voivat he saada jotakin vanhojen päivien varaksi, vieläpä lapsilleenkin. Naineet, joilla on perhe elätettävänä, saavat monesti enemmän kuin naimattomat, sillä näiltä menee kaikki koreihin vaatteisiin tai juomatavaroihin. Jos minä nyt itse olisin heille huonona esimerkkinä, kuinka voisin minä vaatia heiltä enemmän ymmärtäväisyyttä kuin itseltäni? Näetkös, Marianne, juuri sentähden täytyy minun pysyä vanhoillani."
Marianne oli vaiti. Tämä oli ikävää ja yksipuolista oppia -- tämä -- arveli hän. Mitä tekemistä heillä oli torpparien kanssa!
Börje katsahti häneen sydämellisen lämpimästi. Hän luuli morsiamensa nyt ymmärtävän häntä. Vaan tämän välinpitämättömät, vähä väsyneet kasvot rankaisivat hänen intonsa kokonaan. Hän huomasi puhuneensa tyhjään.
Anoppi oli istunut akkunan luona vähän matkan päässä kuuntelemassa. Nyt kääntyi hän ja katseli Börjeä neuvova äidillinen hymy huulilla.
"Sinä olet haaveksija Börje," sanoi hän lyhyesti.
Ja Marianne katsahti häneen silmillä, jotka sanoivat kaikki anteeksi antavansa.
Börjen mieli tuntui kummallisen tyhjältä. Koko hänen sielunsa tuntui muuttuneen yhdeksi ainoaksi onteloksi. Jospa hän vaan olisi voinut sanoa Mariannelle kuinka heikko hän todellisuudessa oli, kuinka kaikki tämä, josta hän tahtoi kieltäytyä, häntä houkutteli ja veti puoleensa!
Jospa Marianne tietäisi, kuinka kovasti hän taisteli sitä vastaan. Hän oli melkein luullut Mariannen olevan häntä vahvemman ja auttavan häntä elämään, kuten hän tahtoi, eikä kuten hän välistä tunsi itsensä kiusatuksi.
"Etkö halua tulla katsomaan minun huoneitani?" sanoi hän päästäkseen toiseen asiaan. Olihan hän sanonut mitä tahtoi, ja sitten se oli sanottu. Sitä ei hän aikonut enää toistaa.
He seurasivat häntä etuhuoneen läpitse hänen työhuoneeseensa. Siellä oli avaraa ja valoista, kaksi paria akkunoita pihalle päin.
"Näetkös, minä voin jotenkin tarkasti valvoa asioita sisälläkin ollessani", sanoi hän, "maanmiehen täytyy asua aina niin, että hänen akkunansa ovat pihalle päin."
Morsian ja anoppimuori katselivat ympärillensä. Kaikki oli järjestyksessä, vaan kaikki tarkoitti enemmän hyötyä kuin hauskuutta.
Kuitenkaan ei puuttunut jonkinlaista komeutta laitoksissa, ja huone oli miellyttävämpi kuin muut, sentähden että se näytti asutulta.
Vanhanaikaisen sohvan yläpuolella riippui kaksi kaunista metsästyskivääriä ja laukku, kirjoituspöydän alla oli mustakarvainen vasikannahka mattona, vaan siinä ei ollut mitään sisustusta eikä ompelusta. Yhden seinän täytti suuri kirjakaappi; Marianne astui heti sen luokse. Se sisälti melkein yksinomaan maanviljelyskirjoja, aikakauslehtiä, historiallisia teoksia ja muuta semmoista. Ei ainoatakaan romaania.
"Tarvitseeko lukea näin paljon, ennenkuin tulee maanmieheksi," sanoi Marianne käännähtäen pienellä, vallattomalla liikkeellään.
"Ei, kyliä voi olla ilmankin, ellei ole halua."
Sileäkarvainen lintukoira oli noussut pöydän alta, vasikan nahalta, ja ojennettuaan kerran miellyttävästi jäseniänsä, tuli se vieraiden luokse, heiluttaen häntäänsä kummallekin puolen, kuin pehmeätä vapaa.
"Oh, Marianne -- taputa sitä. Se pyytää sitä sinulta," sanoi Börje.
Hänen äänensä soi välistä hyvin kauniisti. Muuten oli se vähän yksitoikkoinen ja raskas. Marianne kumartui ja taputteli kädellään koiran päätä.
"Se on kaunis," sanoi hän.
"Hän on ollut paras seuratoverini täällä Tomtössä. Fokki-poikani, meneppäs rouvaakin tervehtimään... Niin tuolla sisällä on minun makuuhuoneeni. Se on melkein köyhemmän näköinen kuin tämä, niin että siellä ei ole mitään nähtävää."
"Kah, sinä pidät kukkasista, näenmä!" huudahti anoppi hyvillä mielin.
"Niin, minä rakastan hupsusti kaikkea, mikä kasvaa", vastasi Börje iloisesti, "vaikka hävitän rikkaruohoa, on mulle mieluista nähdä se aikansa kasvavan lihavana. Se näyttää ainakin maassa olevan elinvoimaa."
"Kuinka tämä puu on kaunis. Onko se joku palmulaji?" sanoi Marianne ja näytti korkeata kasvia, joka seisoi yksinään pienellä pöydällä.
"Palmuko!" nauroi Börje. "Arvasinhan minä, ettei pieni kaupunkilaisneiti voisi sen nimeä tietää. Se on vaan hamppu. Mitä luulet! Eikö se ole kaunis?"
"Tämä on kummallista. Tuoltako hamppu näyttää?"
"Niin," jatkoi Börje vilkkaasti, "kun sen näkee näin kunniassa ruukussa, ei sen luule olevan niin vähäpätöisen kasvin; tuohan näyttää vallan komealta. Mutta se onkin kaunis kappale. Tämä on naaraspuoli; koirashamppu on toisenlainen. Vaan tähän ei koskaan voi kuitenkaan kasvaa siemeniä, sillä hampussa kasvaa eri sukupuolet eri varsissa, ja tämähän seisoo aivan yksinään."
"Vai niin se on, siitä en tietänyt." Marianne koetti näyttää huolettomalta, vaan hän ei tietänyt minne loisi silmänsä. Börjellä oli sentään hirmuinen tapa puhua kaikesta!
Börje on katsellut häntä suoraan ja vilkkaasti kasvoihin. Vaan nyt punehtui hän ihan tulipunaiseksi. Pitikö tuo talonpoika sitten hänessä aina pysymän!
Marianne käveli ympäri huonetta.
"Onko sulla tapana lukea tätä?" sanoi hän laskien kätensä Melinin ison raamatun kannelle, jossa oli hopeahakaset ja joka oli toisella pienellä pöydällä.
"Ei. Mutta äidillä on samanlainen," vastasi Börje.
"Senkö vuoksi sitä sitten vaan pidät!" Marianne oli nauramaisillaan kohti kulkkua.
Börje katsahti häneen luotettavimmilla silmillään.
"Nii-in," sanoi hän pitkään. Hän ei voinut keksiä, mitä siinä oli omituista. Hänen mielestään oli tämä vallan luonnollista.
Illemmalla, kun rouva Björk -- jonka perheenemännälle kuuluvat toimet olivat vallanneet -- kulki ympäri ruokakamarissa ja aitoissa neitsyt Kristiinan kanssa, saivat nuoret olla yksinään.
Marianne oli koettanut asettua niin mukavasti kuin mahdollista vierashuoneen sohvalle, ja Börje asteli ajatuksissaan edestakaisin laattialla.
Hänen iloisen luottamuksensa taivaalle oli laskeutunut vähitellen pilviä, hän oli ruvennut miettimään kihlaustansa. Hän ei silmänräpäystäkään ajatellut sen purkamista, vaan häntä oli ruvennut epäilyttämään, että oli sitonut Mariannen. Hän oli mielestään koronkiskuri, joka rahan tähden oli saanut velallisen valtaansa.
"Marianne, minä ikävöin piaanoa; tahtoisin sinun kuulla laulavan täällä," sanoi hän äkisti ja arvelematta, "valitse semmoinen heti kun tulet kaupunkiin."
"Kiitoksia Börje!"
Marianne oli juuri istunut ajatuksissaan kalustellen työhuonettansa, ylellisesti ja somasti. Siitä oli hän tullut paremmalle tuulelle.
Tumma hämärä vallitsi huoneessa, vaan joka kerta kun Börje kulki akkunan ohitse, kuvastui hänen voimakas, sopusuhteinen vartalonsa sen valoisaan taustaan. Se ei ollut mikään vastenmielinen kuva, ja jotenkin pystyt olkapäät näyttivät kauniiltakin.
"Börje, mitä sinä ajattelet kävellessäsi?" sanoi Marianne vienolla äänellään.
Börje meni hänen luokseen. "Lapsukainen, minun mielestäni tehdään syntiä sinua kohtaan. Minä huomaan, ettet sinä oikein viihdy täällä Tomtössä. Ei sinusta ole hauskaa elää minun luonani; sinun tulee ikävä."
Börje otti tuolin sohvan luokse ja istahti siihen. Hiljaisuus heidän ympärillään vaikutti ihmeellisesti mielialaan, -- ja tämmöinen tumma harso kaiken ympärillä! Marianne pisti kätensä hänen kaulaansa.
"Mutta minä pidän sinusta," vastasi hän.
Börje ei lausunut mitään, istui vaan hiljaa ja ajatteli, mutta innokkaasti, tutkistellen, kuin onni tai onnettomuus olisi riippunut hänen sisällisen taistelunsa puhkeamisesta juuri nyt, tässä silmänräpäyksessä. Hän mietti ja mietti, hän ajatteli mielessään samaa toiselta ja toiselta puolen. Kuinka voisi syntyä mitään yksimielistä heidän välilleen, kun he molemmat olivat niin perin pohjin erillaisia?
Kuinka voisi kaksi niin eri luontoa yhdistyä? Oliko ehkä Börjen ajatus, ohjata hänen taipumuksiansa tai muodostaa niitä oman tahtonsa mukaan?
Ei koskaan, ei koskaan! Hän rakasti Mariannea juuri semmoisena kuin hän oli kaikkine hienoine tapoineen ja kaikkine, mitä hän ei hyväksynyt, vaan mikä samalla hurmasi häntä. Ei, ei hän tahtonut häntä toiseksi.
Vaan ei hän myöskään voinut luopua oman elämänsä määrätystä suunnasta.
Ja vaikka hän voisikin siitä luopua, niin hän ei tahtonut. Päinvastoin, hänen täytyi tahtonsa koko voimalla taistella semmoisia kiusauksia vastaan: -- Tähdätä vakaumuksellaan toiseen ja elämällään toiseen? Ei, ei. Ja kuitenkin täytyi tästä päästä. Niin, tie häämöitti. He jakaisivat valtakuntansa ja eläisivät kumpikin alallaan. Börjen suvun tuttavuuteen, hänen työhönsä ja koko hänen menneisyyteensä ei Marianne saisi perehtyä. Marianne saisi olla semmoinen kuin oli. Ja kun he molemmat olivat nuoria, elämästä iloitsevia ja vapaita, eikö siinä ollut yhteyttä kylläksi!
Hän oli tehnyt päätöksen, ja hän tunsi kuohuvan nuoruudenilon virtaavan sielunsa ja ruumiinsa läpi.
"Marianne," huudahti hän aivan äkisti, "sinulla on kirjoja, kukkia ja soittoa, ja sinun luoksesi tahdon minä tulla oppiakseni nauttimaan kaikkea ihanaa. Sinä teet pienen nurkkasi taikalinnaksi. Sinä saat nähdä, että sinun täytyy täällä viihtyä!"
6.
"Marianne, tahdotkos istua tähän?" sanoi Waltteri nousten keinutuolista Mariannen sisään tullessa.
"Kiitos," vastasi tämä ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä ja istahti tarjotulle sijalle.
Noin viikko oli kulunut serkun häiden jälkeen, ja molemmat veljet olivat tulleet edellisenä iltana Lundista kotiin ollakseen sunnuntain kotona. Koko perhe oli koolla, paitse isä, joka oli ulkona. Nyt piti käytettämän tilaisuutta, että kukin saisi sanoa, mitä hänellä oli mielessä, sillä perheeseen sijoitetuista vuokralaisista ei ollut ketään saapuvilla, ja aamupäivällä myöhempään odotettiin Börjeä.
Mariannen perhe oli eräänlainen tasavalta, jossa kaikilla oli äänestys-oikeus.
"Niin, sitähän mun pitikin sanoa sulle, Marianne," sanoi äiti äänellä, joka ilmoitti, että hän oli ainoastaan kutsunut tytärtänsä jo alettuun keskusteluun, "että sinun kaikella muotoa täytyy ottaa selko Börjen ja hänen sukulaistensa välistä. Onpa sangen kummallista, ettei hän koskaan mainitse siitä mitään. Teidän pitäisi toki menemän hänen äitiänsä tervehtimään."
"Oh, rakas äiti, siinä voi minun mielestäni Börje menetellä kuinka itse tahtoo, eihän minun semmoista tarvitse hänelle esitellä," huomautti Marianne.
"Niin kyllä, mutta kyllä sinun ajoissa pitäisi hankkia tieto, mikä siinä on," lausui puolestaan Waltteri, joka käveli edestakaisin laattialla, "kun hän niin yksipäisesti on siitä puhumatta, voi olla mahdollista, että hänellä on siihen syytä. Semmoista ei koskaan voi tietää edeltäpäin, ja jos siinä olisi jotakin, josta sinä vielä saisit vastenmielisyyttä --"
"Mitä se muuta olisi, kuin että hänen sukulaisensa ovat talonpoikia ja että hän häpee niitä!" lausui Kaarle, joka makasi sohvalla supi suorana ja tuprutteli savuja sikaaristaan.
"Siinä arvaat Kalle veli hullusti," sanoi Waltteri, "Börje ei ole se mies, joka häpeää olla talonpojan poika."
Hakvin oli istunut sanomalehti auki edessään ja nenä siihen painuneena, nyt laski hän sanoman alemmaksi ja katsahti ylös ulkonevilla, likinäköisillä linnunsilmillään.
"Äh -- kunpahan hän ei olisi yhtä hieno kuin joku teistä!"
Waltteri seisahtui ja katsahti häneen, nauroi sitten musertavalla ylenkatseella, kääntyi ja pitkitti kävelyänsä.
"Pidä mielessäsi, ettet vielä ole sitoutunut," jatkoi hän puhuen Mariannelle, "vaan jos sitten huomaat joutuneesi johonkin sietämättömään asemaan, niin et voi siitä koskaan päästä."
Hakvin oli kuunnellut häntä taistelua haluavin silmin ja lensi nyt tulipunaiseksi.
"Sinun pitäisi hävetä -- pitäisipä toki -- kun taas tyrkytät esille sinun tavallisia ketunkoukkujasi!"
"Onko se ketunkoukku, kun tahtoo katsoa eteensä?"
"Ja Börje on kymmenen prosenttia parempi mies, kuin sinusta tulee ikänäsi," jatkoi tuo innokas puollustaja.
"Katsoppas tuota kiusankappaletta, joka ei anna kenenkään puhua sanaakaan rauhassa!" huudahti Waltteri närkästyneenä.
"Niin, kyllähän sinä voisit antaa Waltterin puhua lauseensa loppuun," lisäsi äiti kääntyen tuolillaan ja katsellen nuhdellen Hakvinia.
"En suinkaan minä tahdo sekaantua hänen armonsa puheeseen," murisi Hakvin ja ryhtyi jälleen lukemaan, "pane vaan myllys käymään uudestaan."
"Minä luulen, että sinä otat asian puheeksi, pikku sisko-rukkani," sanoi Waltteri.
"Niin, on kovin kiusallista kaikkea kaivella."
Waltteri hymyili.
"Se on isiltä perittyä, björkiläistä laiskuutta!"
Hän teki pienen vertaavan liikkeen Mariannen ja sohvalla loikovan tupakoivan veljen välillä.
"Hyvä Waltteri, minä teen sen!"
"Niin, äläkä ole noin pahoillasi, pikku Nanne, minä en siitä enää puhu."
Syntyi hetken hiljaisuus. Waltteri asteli yhä edestakaisin.
"Äiti," sanoi hän äkkiä, "te saatte todellakin toimittaa niin, että isä tekee tuon vekselin, josta eilen puhuin."
"Niin, hitto vieköön!" huudahti Kaarle ja nousi sukkelasti istumaan.
"Näin ollen kirjoittaa Kustaa-eno luonnollisesti mielellään alle," jatkoi Waltteri samalla tyynellä äänellä, "eikä sitten taida olla vaikeata saada toista nimeä lisäksi."
"Ehkä Börjekin kirjoittaa," lausui Kaarle.
"Oletko hupsu!" huomautti Waltteri. "Miltä se näyttäisi, jos häntä pyydettäisiin nyt nimeänsä siihen kirjoittamaan? Ei, ukko-rukka, ei käy päinsä."
"No sitten saadaan joku toinen."
"Samanlaisen huomautuksen on minulla jo ollut kunnia tehdä."
"Mutta kuulkaapas, pojat, eiköhän kävisi laatuun, että asuisitte molemmat yhdessä huoneessa. Sehän tulisi aina halvemmaksi."
"Ei, äitiseni, ei käy."
"Miks'ei?"
"Luuletteko voivani lukea, kun tuo tulee laahaten perässään kaikki tuttavansa?" Waltteri katsahti Kaarleen, joka istui sohvassa tukka pystyssä takaraivolla kuin uroskyyhkysen harja. "Silloin saisin olla Lundissa ijankaikkisesti, eikä minulla ole siihen yhtään halua."
"Mutta, Kalle, lueskelethan sinäkin?" Äiti katsoi huolestuneena vanhinta poikaansa.
"Tottakai p--ru vieköön minä luen!" vastasi tämä harmillisimmassa unenpöppörössä.
"Huh, Kaarle, kuinka sinä kiroot!" huudahti äiti ja tukki korvansa käsillään.
"Niin, jos minä luen tai en, niin en ainakaan siedä, että sinun niin sanotut ystäväsi sotkevat piloille kaikki varpaani, se on varmaa."
"Näyttää kuin ne eivät sinulle sopisi!"
"Ehkä."
"Voitko sanoa seurustelevani muiden kuin hienojen poikien kanssa."
"Hienojenko? Niin, jos sinusta on hienoa, että joku tulee näyttäen sinettisormusta nyrkissään ja osaa seurustella kyypparien ja tupakkienkelien kanssa."
"Ei kaikkien ole pakko paljaasta ylpeydestä olla itseensä tyytyväisiä, kuten suuret hanhenpojat!" Kaarle rupesi näyttämään vihastuneelta verikoiralta.
"Tarpeetonta on puhua minun yksityisestä asiastani," vastasi Waltteri ylpeästi.
"Ehkä on myös tarpeetonta puhua, että sinä -- -- --." Kaarle oli hyökännyt ylös sohvasta. Hänen leveissä kasvoissaan vahvoine alaleukoineen ja paksuine jurohuulineen näkyi jotain raakaa ja hävytöntä.
Waltteri oli seisahtunut. Hän kiinnitti jäykän ja läpitunkevan katseen veljeen, pakottaen hänet vaikenemaan. Sen jälkeen ryhtyi hän taas keskeytettyyn kävelyynsä, vaan hänen kasvonsa olivat hieman vaaleammat kuin ennen.
"Uh, tämä oli kauheata jankutusta!" valitti rouva Björk äänellä kuin tämä olisi jotakin uutta.
"Minua vaan suututtaa, että Waltterin aina pitää soimata kaikkia toisia," nurisi Kaarle ja heittäytyi jälleen sohvalle.
"Niin, anna sen nyt olla. Sinä et ehkä itsekään tahdo asua minun kanssani," sanoi Waltteri suopeammin.
"En, en mistään hinnasta."
"Niin, mitä sitten tarvitsee kiistellä? -- -- Noh, Marianne, millä sinä olet huvitellut Huldan häitten jälkeen?"
"Oi -- ajatteles! -- minä olen valinnut komean piaanon, joka on lähetetty Tomtöön ja jonka Börje on jo maksanut."
"Toivotan onnea! No, vielä?"
"Minä olen tilannut viehättävimpiä huonekaluja työkamariini ja ostanut paksuja, kauniita gobelintapeettia. Nyt on vaan kysymyksessä hakea niihin sopiva matto -- matto koko laattian yli."
"Kyllä, luullakseni sinne tulee hienoa! -- Vaan sanos: saatko mitään seuraa?"
Marianne näytti huolestuneelta.
"En melkein mitään."
"Sen arvasin."
"Mutta minä saan kirjoja ja nuotteja niin paljon kuin haluttaa, ja sitten minä matkustan tänne kotia välistä."
"Tietysti -- ja mieux vaut seul que mal accompangné[2] -- mutta kyllä se sentään on laihaa elämää."
Sanoman takana puhisi Hakvin suuttuneena.
"Laihaako? -- kun hänellä on niin kelpo mies, ja hevosia ja lehmiä, ja..."
Hakvinin keskeytti heleä nauru, jonka päästi Waltteri ja Marianne.
"Niin, Hakke on kummallinen," sanoi Waltteri sävyisästi, "hän istuu seitsemännellä luokalla, ja kun kuulee hänen puhuvan, ei koskaan maailmassa voi käsittää, kuinka hän on päässyt sinne."
"En minä ole itseäni puhunut sinnekään!" Hakke aikoi olla vihainen, vaan hän tuli vetäneeksi suutaan nauruun, ja sitten oli turhaa jatkaa. "Mutta jos sinä Marianne menet Börjeä vastaan ottamaan, niin on nyt aika," sanoi hän sen sijaan.
Marianne katsahti kelloon ja nousi paikalla.
"Noh, kuinka häät pidetään?" kysäisi Waltteri.
"Syödään aamiainen, ja me lähdemme heti."
"Ulkomailleko?"
"Emme -- Tomtööhön."
Puhe taukosi ja Marianne meni panemaan päällysvaatteita ylleen.
Hiljakseen vihellellen ja luontevimmilla askeleillaan meni myös Hakvin eteiseen, jossa hän täydessä toimessa rupesi etsimään takkiansa.
"Marianne -- hm -- en suinkaan minä saa tulla mukaan?" sanoi hän viimein odotettuaan turhaan ehdotusta hänen puoleltaan.
"Kyllä, saathan sinä tulla."
Ja niin he lähtivät.
Börje näytti iloiselta ja ihastuneelta astuessaan alas vaunusta, vaan luonnollisesti ei hän millään hellemmällä tavalla tervehtinyt morsiantansa; hän kammoi semmoista. Hakvin näytti enemmän säteilevän ilosta kuin Marianne; hän lörpötteli alinomaa. Börje ja hän tunsivat tulevansa hyvin toimeen toistensa seurassa. Kun tultiin vastapäätä tullikamaria, sanoi hän kuitenkin luvanneensa tavata erästä toveriansa, jonka tähden hän heitti hyvästi ja lähti toiselle suunnalle: hänen täytyi mielestään olla tarkkatunteinen ja jättää heidät yksikseen.
Marianne oli tarttunut Börjen käsivarteen, ja välttääkseen kivikatuja lähtivät he kotia kohden tehden pitkän kierroksen kaupungin kävelypaikan läpitse.
Usein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi ei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain varsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka pääsisi alkuun.
Maa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä lahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin tällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.
"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun äitiäsi?" sanoi Marianne viimein.
Börje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.
"Mitä me siellä?" sanoi hän kuivasti.
"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi."
"Miksikä sitten?"
"Onhan hän sinun äitisi."
"Mutta hän ei ole sinun."
Marianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen käytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen rukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla pienimmästäkin asiasta.
"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?"
Börje huomasi häntä pahoittaneensa.
"Sen sanon sinulle," vastasi hän lempeästi, "te kaksi ette ymmärtäisi toisianne. Te olette niin erinlaisia."
"Mitä tarkoitat?" sanoi Marianne arasti.
Börjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti pitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen kaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi -- joista hän piti enimmin maailmassa -- tapaavan toisensa ainoastaan herättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä toisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät yhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.
"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko," sanoi hän hiljaa, "minä pidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle luonnollisesti hän ei voi tulla miksikään."
"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?"
Marianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.
"Kyllä, kaikki mikä meillä nyt on," vastasi Börje, "mutta kaikki, mikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, -- minä tarkoitan sitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu äitinikin."
Börjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti Mariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt, mitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään hänestä enemmän sentähden.
"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan vieraana anopilleni," sanoi hän hetken kuluttua.
"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan raukoiksi." Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.
Marianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin kotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin alkaessaankin.
"Mutta sinun veljesi --"
"Rakas Marianne -- mitä huolta sinulla on!"
"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni, etkä -- -- --"
"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla tulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan minun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja minä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa mieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, -- kauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian -- Marianne -- ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä en pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää sittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää sen."
Marianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä, ystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne oli pitkävihainen ja se pelotti häntä.
"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysäisi hän aralla äänellä.
"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä hänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, -- niin olen itsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi -- mutta hän on ylpeä, ja sitä -- -- -- sitä -- -- --! Niin, -- ja sitten ei hän ole ollut hyvä äitiä kohtaan."
Hän veti helpottavan hengähdyksen saatuaan viimeisen sanotuksi, niin vaikeata oli sitä saada esille.
"Mitä hän sitten on tehnyt äidillesi?"
"Oh, näetkös, ne ovat ainoastaan pikku-asioita -- hullutuksia, joita en voi luetella. Eikä äiti ole koskaan valittanutkaan. Mutta he ovat koettaneet kalvaa hänen eläkettään niin paljo kuin mahdollista ja -- niin, sanoja on lausuttu, jotka -- -- --"
Hän katseli kävellessään alas, kun puhui, hänen kasvoilleen oli ilmautunut ryppyjä ja ne olivat ruvenneet näyttämään vähän vihaisilta, joten tulivat rumiksi. Äkkiä hillitsi hän itseään.
"Ei äiti sillä ole tehnyt mitään!" sanoi hän pikaisesti, "sillä äidillä on toimeentulonsa, vaikkei hän saisikaan mitään eläkettä, mutta -- siitä näkyy mieliala; ja sentähden pidän minä heistä sen verran kuin pidän."
"Mutta häihin heidät luonnollisesti kuitenkin täytyy kutsua?"
"Tietysti. He kyllä tulevatkin, -- tahtovat ehkä näyttää olevansa hienoa väkeä," sanoi hän harmillisesti, "mutta äiti ei tule, siitä olen varma."
"Mutta Börje, tuo kuuluu kuin sinä et tahtoisi! Taikka kuinka voit sinä tietää, ettei hän tule?"
Marianne näytti vallan pelästyneeltä, vaan Börjen kasvoille levisi kaunis hymy.
"Äiti tekee kaikki mitä häneltä pyydän," sanoi hän matalalla ja pehmeimmällä äänellään.
Marianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä kävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin kaunis, että --
"Mutta minkätähden sinä et tahdo?" Nyt katseli hän häntä kasvoihin vallan iloisena ja luottavaisesti.
"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!" Börje näytti taas ystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.
"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit arvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä."
"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää asialla päätämme."
Vihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota he molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.
Sitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.
Oli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan, saattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen kauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi kaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä hänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.
Mutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä hänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä rahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan isältä, -- ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei sellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli hänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut, kuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun rikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa vetää vapaasti henkeänsä.
Hän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo itseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut tulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja maalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien silmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen mielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä, jonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.
Mariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä kuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun isän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko kihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus; taitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.
Marianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä ihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi.
Hän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi, eloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä oli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin, makuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen kulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi silitettyjen reunuksien sekamelskassa.
Joka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje.
Viimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään, kolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira katselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä vilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä asioissa.
Perheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien häiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen hyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat kapionsa uteliasta ihastusta.
Waltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai
- vielä hupaisempaa -- onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia
sanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei ollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion, että oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten ihastuksen välillä.
Aivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta kannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita saivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin koulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin heitä kuunnellessaan: "kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!" -- tai "kah tuommoista koruompelua!" -- tai "mikä hurmaavan kaunis paidanedusta -- katsokaa, tytöt!" -- tai "oi, jospa olisi tuollainen yöröijy!"
Vanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille, osoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne tulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi -- "ah, herra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!" tai "ajatteles häntä morsiuspuvussa!" -- tai "niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!"
- Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen
sumu. -- Morsian -- itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.
"Hih, hih!" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, "on juuri kuin heidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla varuillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi."
Lisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti
- tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen -- antoi koko
hellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.
Olisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä tämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä ihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa vähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin taivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan päällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä todella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen tietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa puhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä olisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.
Vaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan "naisen tarkoitukseksi," joka hänellä luultavasti oli -- koska hän oli nainen -- niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja jokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa tilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaan jos hän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain määrätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien ympärillä, -- jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen keskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.
Äiti, joka -- kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa -- osoitti tervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan pyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki vapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli tullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen kättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet silmissä ja lausui venyttäen "saa-aa-daas nähdä" värähtelevällä, kirkkaalla kurkkuäänellä.
"Aivan kuin pieni karitsa," huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei vähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia hän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin onnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin kanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä luultavasti oli yksin sopivaa hänen "säädylleen."
Eräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin siellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen.
Hänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille hartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä -- joka ei suinkaan tahtonut kieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä -- hiipi veljen viereen, ja toisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.
"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana, kuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus saa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että -- niin morsian kuin hän onkin -- ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea kyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia periaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea mahdollista, -- lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus ajan hengessä! -- Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille nuorille nuorikoille."
"Maukastako? -- Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on tietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua, ettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen mieltäsi." Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan.
Hakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi tirskumaan ja ilmaisi molemmat.
Börjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa verrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa olivat joko: "tämä on sentään sielunviljelemistä," tai myöskin: "naimisissa se kyllä tasaantuu." Ja siten oli hän aina ystävällinen ja iloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää loukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa, varsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla tarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa kipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.
Monesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi olla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset maalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja oikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden merkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää, koska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän mistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun esineeksi.
Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua koetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti puheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja maataloutta koskevaa.
Mariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet saaneet alkeissivistystä, "housuiksi", ja paljas sana vaikutti Börjeen kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista arkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea käsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli puuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa määrässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa vainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta hyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi syvältä.
Hän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin, piukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön, ratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut tämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka häneltä nyt jäi näkemättä.
Jotain oli aina, joka vaikutti, ettei hän koskaan tuntenut perehtyneensä Mariannen ympäristöön, vaikka hänen onnistuikin siltä näyttää. Hän oppi pujahtamaan keskusteluun, vaan ainoastaan koneellisella, melkein poissaolevalla tavalla, ja huolimatta tiheistä käynneistään jäi ja pysyi hän vieraana uusille sukulaisilleen.
Olipa vieläkin yksi seikka, joka asettui heidän välilleen:
Börje oli kuten useimmat talonpoikaispojat, kasvatuksensa kautta tullut arvossa pitämään rahaa, joka taipumus rajoittui kunnioitukseen. Hänen mielestään oli se koottua, lippaaseen pantua työtä, se oli jotakin, jota ei koskaan tarpeettomasti saanut panna menemään. Ei tullut kysymykseen, oliko jollakulla enemmän kuin hän itse tarvitsi, ei ollut puhetta, miksi koottu voisi kasvaa, hänestä tuntui vaan kuin se olisi uskottua omaisuutta -- tulevan suvun hyväksi -- jota tuhlaamalla saattaisi onnettomuuden niskoillensa.
Se oli polvi polvelta perinnöksi jäänyttä hankkimisvelvollisuutta, vanhempien lapsiinsa istuttamaa kauhua, ettei saanut tuhlata Jumalan antimia, jonkinlaista taikauskoa, sitkeätä ja juurtunutta, jommoisena se aina ilmautuu rahvaassa.
Mariannen perheessä oltiin vallan toista katsantokantaa. Siellä pidettiin säästäväisyyttä kaikkein parhaimmassa tapauksessa välttämättömänä pahana huonojen rahasuhteiden vallitessa, vaan muissa tapauksissa jonakin alhaisena, melkein naurettavana omaisuutena.
Tämä loukkasi Börjeä samalla tavalla, kuin olisi pilkattu uskontoa.
Hänestä tuntui sitä paitse sotivan vallan vasten luontoa, että ihmiset taisivat tuntea perikadon riippuvan langasta päänsä päällä, eivätkä kuitenkaan koettaneet sitä torjua. -- Ja hänen kälynsä, -- nämät juuri varttuneet pojat -- ne olivat nautinnonhimoisia ja huolettomia kuin pääoman omistajat! Heillä olisi luullut olevan summattoman perinnön odotettavissa, -- niin ylenkatseellisesti puhuivat he pikkusummista.
Vaan Börje ei arvellut olevansa ollenkaan oikeutettu sekaantumaan tähän asiaan ja oli sentähden vaiti.
Häät piti pidettämän eräässä hotellissa, sillä perheen huoneistossa ei ollut yhtään kylliksi tilavaa salia vieraille.
Herra ja rouva Björk olivat mestareita laitoksissaan, ja tässä tilaisuudessa ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Heidän mielestään palattiin nyt takaisin menneeseen aikakauteen.
- * * * *
"Niin, Marianne, nyt olet valmis," sanoi rouva Björk pöyhitellen silkkihameensa laahustinta ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin saadakseen selville, minkälaisen kokonaisuusvaikutuksen morsiuspuku synnytti.
Äiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään säteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua peläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat niin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan ainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos morsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi ollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää toisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.
"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!" sanoi Marianne lempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä huolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä elämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden etuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi kuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä kuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut pienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine sulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen vaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona kävellessään.
Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä hän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.
Mariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja siksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä atlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta kun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin kasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia ainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota koto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden tunteella.
Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen tähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset itsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän ei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.
Hän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä siihen pakottaen huulensa hymyilemään.
"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!" sanoi äiti sukkelaan saattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.
"Minkälaisia he ovat?" kysäsi Marianne iloissaan avusta.
"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että sen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. -- -- -- Niin, nyt sanon kai nuodetytöille?"
"Sanokaa vaan, äitikulta."
Äiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.
Hän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja vakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen leukaan saakka, -- hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät, valkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä kaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.
Nähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa tummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana valkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, -- se tuntui melkein pelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen tärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet lemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään -- tai ei ainakaan heidän seurassaan.
Yhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, -- kun ovi sulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti lukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus hyökkäyksensä. -- -- -- Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! -- oliko häntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä valmistanut? -- -- -- Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku; ja sitten se oli ohitse.
Tulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk pyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.
Iloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa ravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla silkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset kukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa juhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt hankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen tekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi hän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi pistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet valmiiksi puettua.
Mariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli siitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä alallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes takaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä kuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku katseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä silmänräpäyksenä tahansa.
Oli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.
"Nyt ne tulevat", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka sitten aukeni.
Syntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin rosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun kukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli oitis astunut Börjeä vastaan.
Börjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle kätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään kuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja poisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset laitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän näiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti liittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden viehätykseksi, vaan ainaiseksi. -- Ainaiseksi? Mikä sana!
Vaikea ymmärtää mahdottomuutena. -- Pois koko iäkseen, pois kotoa ja sukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! -- tuon yksinkertaisen, vaatimattoman Börje Olssonin keralla.
Vaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä turvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti kaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää -- lämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan aikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.
Hän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja heidän taakseen muodostui jono.
Kun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle, tapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän kääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä juhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he olisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan kahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen käytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella hennolla äänellään: "minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje Olsson."
"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa," kuiskasi joku vanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, "seisoa tuossa ja virnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä pappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän tuolla lailla."
"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut," valitti hänen naapurinsa puolestaan, "sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt häitä ennen."
"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an jätkän miehekseen."
Vaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen tyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä loistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan hänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.
Kun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin kaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.
Börjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.
Kasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan tunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä tyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.
Hän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä luottavalla uteliaisuudella.
"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla kihlausaikanaan!" sanoi hän.
"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät katosivat," vastasi Marianne.
Vaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin virtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.
"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi," sanoi hän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.
"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen," sanoi Marianne tavallisella ystävyydellään, "ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti pöytäkalustoon."
"Sitähän me juuri tahdoimmekin," keskeytti käly, "mutta äiti ennätti meitä ennen!"
Börje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän joutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun äänen.
Onnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä runsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen puheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen "maiden-speech'insä,"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä, niin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.
Kaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla kohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään, jossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai käsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti häntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja kuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan toverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän kuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.
Viiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyi Marianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.
Silmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen sivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä, joka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen näköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen lähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan.
Hänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti vierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille viiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen surussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun mielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään kuivuvat jälkiä jättämättä.
Hän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja silitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.
Puoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja odotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet melkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.
Kun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä hillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä tyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt, silmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.
"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi," sanoi hän pehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä ja vei sen intohimoisesti huulilleen; -- tämän pienen, työteliään, valkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan sitä pelännyt.
Kaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen neuvottomalta. Hän oli niin liikutettu -- joko sitten viinistä tai mielenliikutuksesta -- että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin kaksi värirotua.
Hän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa lausetta.
Waltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen, kuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja katseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.
"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!" kuiskasi hän hiljaa, kuin olisi hän hävennyt omia sanojansa.
Hakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko hänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli ainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä.
Marianne -- hänen sievä Mariannensa -- lähti pois. Eikä Börje enää kävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat matkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei hänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.
Kun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa tämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen päällysvaatteeseensa kuiskasi hän:
"Marianne ... Marianne ... ole hyvä Börjelle!"
Liikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta toiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä nauruun.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt itsensä.
Marianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat sekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra nenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.
"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme," vastasi Marianne silmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi jäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan kyyneleiden vallassa.
"Aika taitaa olla jo vähissä?" sanoi Marianne Börjelle, joka päällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti ulkopuolella.
"Niin se on aina."
Lähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita seurasi vartiostona asemalle.
Täällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo yksinään, matkalla kotiaan.
Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma ympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän kasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen olkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.
Kun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi jalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea kovaa maata allansa.
"Kas niin, Marianne," sanoi hän helpommin, "nyt olemme kohta kotona," Hän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen.
Ennenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen matkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja tyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen kotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka, tuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.
"Onko sinun vilu, Marianne?"
"Ei."
Börje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.
Börje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui joutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää, kuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten kavioista.
"Kuinka sinä voit nähdä?"
Börje nauroi
"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?"
"En."
Vaan Mariannen mielestä ajoi Börje hirmuista vauhtia ja lisäksi kuorsahteli toinen hevonen ja heilutteli päätään aina juostessaan.
"Se tietää, että olemme tervetulleita," sanoi Börje.
Vaan Marianne luuli sen ennustavan pahaa.
Kun he ajoivat piilipuu-käytävää, näkivät he kartanolta punaisen, loimottavan hohteen.
"Ah katsos! Siellä on tervatynnyreitä." Mutta Mariannea värisytti. Tuo näytti vallan kamalalta kolkkona, harmaana iltana ja lisäksi luikerteli kellahtava, kiiriskelevä savu pitkin maata, ja sen povesta vilkahteli punainen tulenkieli, joka sitten ponnistihe taas huikaisevan kirkkaana ylöspäin.
"Eikö tuo ole kaunista?" sanoi Börje, "he ovat keksineet sen omasta päästään."
"On."
He lähenivät nopeasti. Tervatynnyrit olivat asetetut molemmin puolin ajotietä kartanolle, ja kun hevosten piti mennä niiden välistä, säikähti toinen, kohosi pystyyn ja tunkeutui toiseen päin. Marianne tunsi itsensä puolikuolleeksi pelästyksestä.
"Nonoh, noh, noh," puhui Börje rauhoittaen hevosia, jotka näkyivätkin häntä ymmärtävän. Pelästynyt koukisti vaan kaunista kaulaansa ja tanssi siten eteenpäin toisen rinnalla.
"Katsoppas, noin viisas!" sanoi Börje lempeästi, "ja se onkin vaan varsa, jonka minä itse olen opettanut."
Marianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni vasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.
Kiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli pantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko rakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset näyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät liekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen silmiinsä kiiluen kummallisesti.
Takajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset.
Kun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas, heittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.
"Pelkäsitkö -- sydänkäpyni?" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet maahan.
"Pelkäsin," kuiskasi toinen vavahtaen.
Muuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä vastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon harhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui hänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun sopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän vankilan vartijattarelta.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi varuillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti huristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa olevan jo kotona.
Joka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti tuijottavan silmät selällään Mariannea.
"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä," sanoi Börje hyvin hiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.
"Kiitos kyydistä, Ola," huusi hän sen jälkeen rengille ja sitten menivät he sisään.
Pienessä etuhuoneessa riisuivat he turkkinsa. Kaikki ovet aina makuukamariin asti olivat selki selällään, ja joka paikkaan oli sytytetty kynttilöitä ja lamppuja.
Börje hykersi käsiään, hän oikein säteili ilosta.
"Kiitoksia, neitsyt, kiitoksia, kiitoksia! Oikein sielusta saakka tekee hyvää, kun tulee kotia."
"Ei ollenkaan kestä!" puheli neitsyt iloisesti hyvillään, "eihän tämä ole juuri niin mitään. Eihän tämän vähempää kukaan voinut panna toimeen."
Hän kokosi huolellisesti emäntänsä päällysvaatteet kokoon ja kurkisti ihmetellen tuon pienen vaipan silkkihienoa karvasisustaa vetäessään sitä yltä pois.
Marianne irroitti hattuneulansa ja pani pienen päähineensä kaiken muun päälle, jota neitsyt piteli seisoen käsivarrellaan. Sitten koetteli hän olivatko hiukset joutuneet epäjärjestykseen, jonka jälestä he astuivat vierashuoneeseen, tähän kolkkoon, jylhään vierashuoneeseen, jota Marianne kammoi ja joka oli aivan muuttamatta. Kattolamppuun oli pantu valkea, ja Marianne astui kuvastimen eteen. Hän näki kasvonsa ainoastaan varjossa, vaan kuitenkin hän näki olevansa vaalea, että silmät olivat reunoista punaiset. Matka oli ollut hirmuinen.
Kun neitsyt oli saanut turkit etuhuoneessa naulaan järjestykseen, tuli hän sisään ja veti rullavarjostimet akkunoihin niin että joka akkunasta kuului tahdinmukainen surina. Katsottuaan pitkään viimeisen kerran emäntänsä mustan atlashameen selkää, meni hän keittiöön, tehden itsekseen päätöksiä huomioistaan.
Hän oli siinä erikoisasemassa, joka seuraa valtaa, ja piikojen kanssa keskusteleminen oli hänen mielestään hänen arvoansa alentavaa.
Vaan iloisuus hänen kasvoistaan katosi hänen ulos mennessään. Ei sanaakaan -- ei sanaakaan lausunut tuo uusi emäntä hänen kaikesta vaivastaan, ja kuitenkin oli hän viime aikoina jatkanut päivänsä öillä, ja kuitenkin tiesi hän, että vaikka etsittäisiin silmä kourassa, niin ei koko talosta löydettäisi ainoatakaan hämmähäkin verkkoa, ja hän tiesi, että... Tässä sekaantuivat hänen ajatuksensa katkeriin, epämääräisiin mietelmiin.
Muuan piika seisoi keittiön ovessa ja kuiskutteli rengin kanssa, joka oli ollut asemalla. Neitsyt meni heidän ohitsensa lausumatta ainoatakaan sanaa tai muistutusta. Vaikka emäntä olikin ylpeä ja vaikka se tuntuikin raskaalta, niin ei se heihin koskenut. Hyvästi voivat he tuossa seisoa ja kuiskutella, hänellä ei ollut mitään puhumista.
Kun Marianne kääntyi kuvastimesta pois, näki hän Börjen katselevan häntä jonkinlaisella surumielisellä tunteella.
Börje tiesi vaimonsa mielestä täällä olevan yhtä tyhjää kuin ennenkin, vaan hän oli myöskin varma, että semmoinen tunne aikaa voittaen haihtuisi.
"Marianne," sanoi hän ja levollinen tyytyväisyys palasi jälleen hänen kasvoilleen, "nyt toivon voivani sanoa ja puhua sinulle, vaikka se olisikin vaan kymmenes osa siitä, mitä ajattelen. Minä sanoisin sinulle toivovani, että sinä viihtyisit luonani, ja että sinä päivä päivältä aina pitäisit enemmän meidän Tomtöstämme. Paljon enemmän sanoisin sinulle, mutta pahinta on, että minun on niin vaikea lausua ajatuksiani. Ainoa ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua maailmassa, oli Pauli ... niin ja äiti, tietysti. Mutta äidille saa puhua vallan toisella tavalla: vallan suoraan eikä ollenkaan oikealle eikä vasemmalle.
On paljo ajatuksia, joista ei voida puhua sillä tavalla, vaan sinä, Marianne -- jolta ei koskaan puutu sanoja, vaikka tahtoisit mistä puhua, sinä saat minua taluttaa."
Hän katseli Mariannea hymyillen itsellensä pilkkaavaisesti ja hyväntahtoisesti.
Marianne ei voinut mitään vastata, vaan kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja tunki kasvonsa hänen takkinsa poimuun kuin kesy kissanpoikanen lämmintä etsiessään.
Börje olisi toivonut hänen katsovan häntä silmiin ja sanovan, mitä itse ajatteli. Tätä hän aina ihmetteli. Hänestä tuntui kuin Mariannen täytyisi aina kulkea omassa maailmassaan, joka oli rikkaampi kuin hänen, ja hänkin toivoi pääsevänsä sen sisälle. Hän luuli tässä silmänräpäyksessä omistavansa kaikki, mitä maailmassa hän voi toivoa, paitse juuri tätä ihmisolentoa, joka niin turvallisesti painoi päätänsä hänen rintaansa vastaan. Hän tunsi vaistontapaisesti, että Mariannen nyt piti häntä auttaman. Vaan tämä oli vaiti ja hyväili ainoastaan hänen kaulaansa pehmeillä käsivarsillaan. Ja Börjellä oli sellainen luonne, että hän ainoastaan vähäisen hetken taisi viipyä sellaisessa mielialassa.
"Ei, nyt menemme katselemaan huoneita," sanoi hän iloisesti asettaen Mariannen käden käsivarrelleen, "tuntuupa vähä kuin olisimme vieraita toisillemme, vai kuinka? -- jos olemme oikein vilpittömiä."
Marianne nauroi. Tuntui hieman helpottavan, kun Börje otti tuolla tavalla totuutta sarvista kiinni.
"Niin, -- mutta sehän on hullua," sanoi Marianne.
"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen isäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa."
Börjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla omaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa mielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he vaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje tiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei koskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä täyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän kärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan.
Minusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa ottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! -- Vaan sitä hän ei voinut lausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että hänen oli kiusallista sitä katsella.
"Mitä sinä myhäilet?" kysyi Marianne.
"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin hauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule vierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja vaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan tehdä poikkeuksen hääpäivänämme."
Börje kutsui viiniä sisään ja "ylioppilaskauraa," ja sitten istahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän virkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen täytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati.
Ensiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan vähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli teeskennellystä luonnolliseksi.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja kierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja Marianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.
Börje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi Mariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin saisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.
Viimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin ruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin houkutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi lämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka voi hän maata vielä!
Kauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan hiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa oli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata ei voinut auttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi Mariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta.
Börje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut kokonaan nukkua!
Hän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti vielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja puri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein ensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.
"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi," nauroi hän kuin hyvä, äsken herännyt lapsi.
"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt," torui toinen, "minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme tuntia ja odottanut sinua ylös."
Marianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä vallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan yhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.
Börje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi hän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden katooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.
Marianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän sisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota hän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos, kaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana tunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan kotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.
Hän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa.
Hänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen ruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma kotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän tunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman, huolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten tunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien päiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan ollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli itseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.
Hänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.
"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!" sanoi Börje jääden itse istumaan voimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään Mariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein katsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon pitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa ylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän arvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten keveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat loistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän valkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.
Börje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen ujoutensa oli poissa.
"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et vielä tiedä."
"Mitä sitten?" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko vilpittömyydellä.
"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden kiirettä."
"Niin, mene sinä vaan."
"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle."
"Koputa vaan, kas niin!"
Tanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven perässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet eivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi pesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut voinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki oli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei ollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan ruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin huonetta odotellessaan Mariannea.
Hänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä mukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui hallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa, päinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä kaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli hänen.
Kädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia askeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus valtasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni ollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi, kukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva, luova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman terveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.
Jotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut enää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi tultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.
Nyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla tuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna -- pitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti -- pieni vaimo, jonka mielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli tullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli itsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen painuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja kyyneleiden jälkiä reunoissaan; -- ne olivat suuret lämpimät naisen silmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.
Ja sentähden ei hän enää tuntenut itseänsä köyhäksi, sentähden ei hän tuntenut itseänsä vieraaksi tässä huoneessa, sentähden hän ei hetkeäkään ajatellut eripuraisuutta eikä sovintoehdotuksia, sentähden hän ainoastaan nautti kulkiessaan ympäri tässä pehmeässä ylellisyydessä.
Se sopi nyt hänelle. Sillä nyt tahtoi hän tyydyttää elämän suloisuuksien nälkäänsä, yhtä hyvähän oli, kävikö se hänen omalla tai Mariannen tavalla.
Uusi mieliala herätti jälleen muiston lapsuuden ystävästä. Börje tunsi saavuttaneensa jotakin, jota hän oli kadehtinut Paulilta. Hän ei tietänyt mitä se oli; se oli vaan hämärä tunne siitä, että hän oli tullut samoille aloille kuin Paulikin.
Mutta tämän kaiken keskelle tunkeusi muuan epämääräinen ajatus: -- muuan yksinkertainen, tummapukuinen vanha vaimo. Hän sysäsi kuvan syrjään tarpeettomana varoituksena. Hän näki vallan selvästi, ettei tämä kaikki tekisi häntä huonommaksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi, paremmaksi. Sen hän näyttäisi -- tulevaisuudessa.
Sitten aukeni ovi. Marianne seisoi tuossa.
Hänellä oli yllä valkoinen pitsillä kiehkuroittu aamupuku, johon oli ommeltu vaaleansinisiä rosetteja, vaaleansiniset atlassitohvelit joutsenenhöyhenisine reunuksineen ja ihonväriset silkkisukat, -- ei kenkiä, vaan ohuet, pehmeät pienet tohvelit, jotka vetivät käydessään laattiata kuin haaremissa. Ja sitten aamuraittiit, vaaleanveriset, pienet, hyväilevät, rakastuneet kasvot.
Börjen valtasi salamannopea halu sulkea toisten huoneiden ovet, pitääksensä häntä täällä sisällä piilossa kuin tuntematonta prinsessaa.
Hän pelkäsi viedä häntä semmoisena, kuin hän tavallisesti oli jokapäiväiseen elämään, kaikkien nähtäväksi. Hän oli kuin Börjen sydämen salaisuus, hän oli kuin mielikuvitus, jota koetetaan salata toisilta, sentähden että sitä täytyy uskoa.
Marianne huomasi tuon nopean välkähdyksen hänen silmissään ja se täytti hänen sydämensä onnellisuudella. Rakastettuna juuri kuten itse tahtoi!
- kuten nainen, yksinomaan kuten nainen -- tahdottomana,
vastustamattomana esineenä.
"Suurus on odottanut," sanoi Börje. Oli kuin hänen oman äänensä sointu olisi saattanut hänen entiselleen.
He astuivat ruokahuoneeseen ja istuivat pöytään. Täällä talvipäivän valossa, näiden jäykkien raskaiden tammikalujen rinnalla, joissa ei ollut mitään leikkaustyötä, näytti valkea pitsipuku ihmeelliseltä.
Oikein vilutti sitä katsellessa. Ja Börje tunsi tulevansa hämilleen, jos joku palkollisista olisi tullut sisään. Hän tiesi heidän käsittävän asian niin, kuin hän olisi istahtanut pöytään kylläkin likelle paljaalla paidallaan olevata, sekä että tämä loukkaisi heitä kuin tyhmyys hänen puoleltaan.
Börje piti suuressa arvossa palkollistensa hyvää ajatusta hänestä, hän ei voinut päästä vastenmielisestä tunteestaan.
Marianne piti asianaan kaataa kahvia kuppeihin.
"No, mitä minun piti saaman tietää?" sanoi hän tarttuen kannuun.
Börje oli ääneti silmänräpäyksen.
"Niin, minä tahdoin, että kutsuisimme muonamiehet vaimoineen tänään päivällisille meille."
Marianne lakkasi äkkiä kaatamasta ja katsahti häneen kauhistuneena.
"Niin kai," vastasi Marianne ja istahti nähtävästi rauhoittuneena.
"Mielelläni olisin tahtonut kutsua lapset mukaan, vaan heille ei ole tilaa, niitä on semmoinen siunattu joukko."
Hän loi silmänsä kupistaan hetkeksi.
"Vaan sitten minä ajattelin, että lähettäisimme niille jotakin sen sijaan."
"Siinä olet tehnyt kiltisti," sanoi Marianne huolimattomasti kiittäen, ikäänkuin kaikki olisi ollut semmoista, joka ei voinut hänelle kuulua.
"Minä tahtoisin tämän päivän pysyvän muistopäivänä, jolloin sinä tulit meidän luoksemme."
Marianne tunsi olevansa alakuloinen. Hän ei tietänyt, mitä piti vastata. Vaan sitten ojensi hän itsensä ja taputti Börjeä kädelle.
"Ja sitten tahtoisin minä mielelläni että sinä olisit jakamassa mitä he saavat lapsille vietäväksi. Minä autan sinua. Minä tiedän tarkalleen, kuinka monta mukulaa heillä on. Muuten se ei ole mikään helppo asia: täytyy muuttaa numeroita hyvin usein."
Marianne oli nauramaisillaan.
"Niin, se on hirveätä," sanoi Börje leikillisesti, "täytyy toivoa sen muuttuvan, muuten tulvaa niitä maan yli kuin heinäsirkkoja."
"Mihin aikaan ovat päivälliset?"
"Lyönnilleen kello kaksitoista. Oletko silloin vaatteissasi?"
"Olen."
Suuruksen jälkeen oli Börjellä tekemistä laskujen y.m. kanssa, ja Marianne leikkasi auki parin uusia kirjoja, joiden avulla hän aikoi saada ensimmäiset päivät kulumaan. Hän istui työhuoneessaan, mukavasti nojallaan sohvassa jalat jakkaralla.
Häntä häiritsi emännöitsijä, joka sisään tullessaan lausui hyvän huomenensa sekä ystävällisesti että arvokkaasti. Parasta oli aina olla alussa varovainen, ajatteli hän. Hän yskähti hiljaa ja omituisesti.
Hän osoitti arkatunteisuuttaan emännälleen tullessaan nyt juuri sisään, kun Börje oli ulkona. Ei tietysti pitänyt herroja totuttaa pistämään nenäänsä kaikkiin talouden toimiin. Nuori rouva ei luonnollisesti voinut vielä olla aivan tottunut semmoisissa asioissa, hänestä täytyi sentähden olla parasta hoitaa taloudellisia toimia, sill'aikaa kun herra oli poissa, sillä niiden silmissä voi pian tehdä virheen.
"Niin, minä en ole voinut kysyä teiltä, rouva, edeltäpäin päivällisruasta, niin että tänään saan tehdä kai puolista siitä, mitä mulla oli -- -- -- hm -- varmaankin siitä?"
"Hyvä neitsyt, niin saatte aina tehdä; minä en välitä vähääkään, mitä saamme päivälliseksi."
"Niin, mutta kyllä -- -- --"
"Oh, olettehan te jo tottunut!"
"Niin, mutta -- -- --"
"Enhän minä mistään tiedä!"
"Tulette kai, rouva, sitten katsomaan kellariin ja ruokakamariin?"
"Kyllä kai, mutta eihän kiirettä."
Neitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä sydämessään.
Mariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä ei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.
"Sinä olet oivallisen näköinen," sanoi Börje hetken perästä sisään tullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen villakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.
Börje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti piaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan jonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet tärisivät.
"Mitä se on!" huusi hän.
"Päivällisellehän vaan soitetaan."
"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni," sanoi Marianne pyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä vaikutusta.
Börje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi kedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli melkein loukatuksi.
"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat kuulla."
Hän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin istutuksia.
"Noh, onko se ruma?"
"Ei-i-ei."
"Ah, tiedätkös, minun mielestäni on se sangen kaunis," sanoi Börje kietoen käsivartensa Mariannen vyötäisille, kuin suojellakseen häntä tuulelta, "minä ajattelen aina, kuinka paljon hyvää työtä se on jo soittanut talosta ulos ja taloon. Se on kuin koko talon isäntä. Kun se soi, täytyy meidän kaikkien totella, minunkin."
He astelivat hitaasti sisään; Börje jatkoi puhettaan vieraskamarissa.
"Se on ollut ennen laivakellona, jonka minä olen ostanut haaksirikkoisen laivan huutokaupasta." -- Hän asettui akkunan eteen selkä Marianneen päin. -- "Kaksi miestä oli pudonnut laivasta sinä yönä, jolloin laiva ajelehti kiinni tuonne Skanörin särkkään."
Tässä seisahtui hän hetkeksi.
"Minun mielestäni on tuossa kellossa jotain juhlallista," jatkoi hän. "Minä en tiedä kuinka laita on, mutta kun välistä kuulen sen noin soivan, tuntuu minusta niin omituiselta. Onpa kuin se voisi jotain kertoa. Ja välistä öisillä, kun tuulee, jotta ryskää nurkissa, heilauttelee tuuli kieltä kelloon, niin että välistä kuuluu pieniä kolkkauksia.
Silloin maatessani rupean ajattelemaan kaikkia merellä kulkevia, jotka ovat ulkona ulapalla, kun minä makaan hyvällä vuoteellani, ja minä ajattelen, miltä mahtaa tuutua, kun sumua on niin sakeassa etteivät lyhdytkään voi näkyä sen lävitse, vaan kaikki on pimeätä kuin säkissä niin ettei voi nähdä kättä edessään ja laivakello kolkahtelee, ja jokainen mies liikkuu henkensä kaupalla. -- -- -- Ja sitten ajattelen minä niitä kahta, jotka putosivat mereen sinä yönä. Ne olivat varmaan nuoria rivakoita miehiä kuten minäkin.
Ja he ajattelivat varmaan elävänsä vielä monta vuotta. -- -- -- Tuon kellon äänen he kuulivat viimeiseksi."
"Huu, Börje, -- minä pelkään pimeätä täällä ainoastaan tuon tähden."
Börje kääntyi kummastuksissaan. Marianne oli tukkinut korvansa käsillään ja katseli nuhdellen häntä silmäin reunat punaisina.
Börje ei ollut voinut ajatella häntä pelottavansa. Hänen mielestään oli vaan "vellikello" varsin halpa-arvoinen nimi, ja hän koetti sitä puolustaa, joka hänelle itselleen oli rakas. Hän oli aivan tietämättään puhunut vähän kansan huimalla, pimeitä rakastavalla hartaudella, -- sillä, joka on sepittänyt kaikki tonttukertomukset.
"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani," sanoi hän.
Marianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi jotakin eilispäivän tuskasta.
"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse," sanoi Börje äkkiä toimessaan, "nyt ne mahtavat olla täällä."
Marianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu vaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.
Börje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja kirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos Mariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet sangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi, vaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa makuansa hänen mielensä mukaan!
He menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili heitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.
Neitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun kupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset paperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita.
Hän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi löytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä turhaan.
Marianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat joukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet laajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti Börjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran löydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli semmoinen hänen vieressään.
"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan," sanoi hän. Ja he menivät sinne.
Pitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä, kapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos, eräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion.
Börje huomasi sen.
"Se on aivan vanhanaikaista," sanoi hän hymyillen. "Äiti otti huvikseen pari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna väelle. Noh, miltä tuntuu?"
Niin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä seinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja yksinkertaisia sarvilusikoita.
Mitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen vierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.
"Kyllä," sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.
Joka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä varuillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa niskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään, vähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi, vaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin, tai mikä oli soveliainta.
He menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat ruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.
"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!" huudahti Börje, "sanokaa -- neitsyt -- voinhan edes kerran päästä sisään kaikkein pyhimpään."
Tämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan ihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin tuo posliininukke.
Marianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli ympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja ruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.
"Ja tästä mennään kellariin," jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä luukkua laattiassa, "katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule koskaan vesi sisään."
Marianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei voinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.
"Kas tuolla ne ovat!" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä kuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, "mutta parasta on olla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu aikaa."
"Missä on lasten osa?" huusi hän keittiöön.
Neitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat täynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja Marianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja koko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin pieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne nauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.
"Minä takaan, että ne ihastuvat," sanoi Börje nyhkäisten Mariannea hieman kylkeen, "sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä -- mukuloita minä tarkoitan."
Ja sitten rupesi hän laskemaan. "Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari Laurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on kaksi," ja sitten hän nauroi.
"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin."
Ja hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat tapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin vieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä lörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin innostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka oli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi, kuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.
"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa tulla ja kantaa ne sisään!"
Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille mammoille.
Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.
Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.
"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän, ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."
"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat hirmuisen karkeat.
Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.
"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä tehdessään niiasi hän -- salaman nopeudella -- kuin olisi vieteri ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas laattiaan.
Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.
Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen.
Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä.
Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa, kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.
Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se ainoastaan huvitti häntä: -- Marianne, joka muutoin oli aivan varma!
Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.
Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen, että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.
Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä, ja kömpelöitä joka liikkeessään, -- tämmöistäkö elämää Börje hänelle tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna hänen kyyneleensä virtaamaan.
Ja kuten hyökylaine loiskahti taas liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä, vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa, viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat -- -- -- ja sitten nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho kasvaa mielettömäksi peloksi.
Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty jotain mahdotonta, yliluonnollista.
Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.
Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.
"Armaani -- mikä sinun on?"
"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, -- "uh, semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.
"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta tukalaa tarttua heitä käteen?"
"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.
Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti hänessä ylenkatsetta.
Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä semmoista. Hän puhisi harmista.
"Semmoista ei tämän perästä tapahdu," sanoi hän synkästi.
Mikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä kädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa.
Börje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut hänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran ennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen vaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut Mariannen eikä Mariannea ollut hänen.
7.
Jo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina siitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään päivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista tyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään oli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua.
Olla emännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, -- sitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella alkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista tehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin monta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat pyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään luotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän päässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta.
Keneltä hän saisi talonrahat, kenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?
Tätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi tarvittiin rahoja karkeaan suolaan.
Börje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään tepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki kummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.
"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?" kysyi hän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.
Börje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.
"Olipa hyvä, ett
Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence
The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.
Front matter as received (title page, contents)
MARIANNE-ROUVA Romaani Kirj. ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]
Header as received
The Project Gutenberg eBook of Marianne-rouva: Romaani
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Marianne-rouva: Romaani
Author: Victoria Benedictsson
Translator: Auk. Dahlberg
Release date: September 14, 2012 [eBook #40761]
Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/40761
Credits: Produced by Tapio RiikonenFull Project Gutenberg licence
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.Source: Project Gutenberg ebook #40761. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.