← catalogue

Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

by graf Aleksey Konstantinovich Tolstoy · Finnish · Gutenberg #40568 · 689,551 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

Author: graf Aleksey Konstantinovich Tolstoy

Translator: K. K. Saarikoski


        
Release date: August 23, 2012 [eBook #40568]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/40568

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINAS SEREBRJANI: KERTOMUS IIVANA JULMAN AJOILTA ***

RUHTINAS SEREBRJANI

Kertomus Iivana Julman ajoilta


Kirj.

ALEKSEI KONSTANTINOVITSH TOLSTOI


Venäjän kielestä suomentanut K. K. Saarikoski



Tampereella 1890,
Hj. Hagelbergin kustannuksella.




SISÄLLYS:

       I. Opritshnikit.
      II. Uusia tovereita.
     III. Loitsiminen.
      IV. Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.
       V. Kohtaaminen.
      VI. Vastaanotto.
     VII. Aleksandrovan sloboda.
    VIII. Pidot.
      IX. Tuomio.
       X. Isä ja poika.
      XI. Öinen juhlakulku.
     XII. Panettelu.
    XIII. Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.
     XIV. Korvapuusti.
      XV. Suutelu-tilaisuus.
     XVI. Ryöstö.
    XVII. Veren manaus.
   XVIII. Vanha tuttu.
     XIX. Venäjän mies muistaa hyvän.
      XX. Iloista väkeä.
     XXI. Satu.
    XXII. Luostari.
   XXIII. Tie.
    XXIV. Rosvojen kapina.
      XXV. Valmistus taisteluun.
    XXVI. Veljeys.
   XXVII. Basmanov.
  XXVIII. Ero.
    XXIX. Silmätysten.
     XXX. Miekan loihtiminen.
    XXXI. Jumalan tuomio.
   XXXII. Vjasemskin taikapussi.
  XXXIII. Basmanovin taikapussi.
   XXXIV. Narrin kaapu.
    XXXV. Mestaus.
   XXXVI. Palajaminen slobodaan.
  XXXVII. Anteeksi anto.
 XXXVIII. Lähtö slobodasta.
   XXXIX. Viimeinen kohtaaminen.
      XL. Jermakin lähettiläiskunta.




I Luku.

Opritshnikit.


Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan
v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,[1] ruhtinas
Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin
kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.

Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.

Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli
lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään
rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa
tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti
puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää
tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt
keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi
puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien
suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia
koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät
pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja
lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui:
keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi
rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.

-- Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita.
Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte
tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.

Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten
keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa,
jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää
rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan
kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt
löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti
kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti
pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.

Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota
herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa
kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien
ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen,
itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet
vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa
yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden
puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu
osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta,
melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet
yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen
piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen,
mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen
olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen,
että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa
vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei
käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä
ei hänelle oltu suotu.

Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän
keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea
tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti
vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt
parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.

Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan
synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä,
jolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät
heleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin
aalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa
olisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka
ruohonkorrella.

Kirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi
vuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja
metsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.

Petoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen
Iivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut
hänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja
tunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä
käsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata
kuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja
entisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei
yksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa.
Hänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi
kultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät
löytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.

Jo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä
iloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että
siellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat
poikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit
liikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla.
Päässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat,
milloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja
heittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken
tyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat
joukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja
hyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.

Kylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.

-- Heleijaa! -- sanoi hän iloisesti, -- katsokaapa, isäseni, kuinka ne,
susi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä
tässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi
matkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka
papuja puisi.

-- Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! -- sanoi ruhtinas,
joka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.

-- Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt.
Sanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan
taival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin
väsyneet.

-- No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.

-- Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: -- alas hevosilta,
kattilat esiin, tehkäät tuli.

Sotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He
kiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi
hevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä
korkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat
ottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan,
jatkaako ilonpitoa vai ei.

-- Älkää kursailko, hyvät ihmiset, -- sanoi ystävällisesti Nikita
Romanovitsh: -- jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.

-- Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. -- Jollei sinun
armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me,
jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo
terveydeksemme! .-- Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: -- mitä
pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä
minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään
tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle
miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase
ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin
toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.

-- Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.

-- Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme
tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee
ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella.
Niin on tsaari käskenyt!

Ruhtinas Serebrjani tulistui.

-- Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta
keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!

-- Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet
kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan
tekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä
Stepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa
oli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki,
vieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko
puhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi
rievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin:
ottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän!
Ja kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki
pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin
ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin
väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa
maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle
kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.

Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.

-- Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja
tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja
kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat
että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?

-- Niin, -- vakuutti talonpoika, -- mepä olemme tsaarin väkeä,
opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette
maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja
koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.

-- Hupsu! huudahti ruhtinas, -- älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin
väeksi! -- En saa päähäni, -- hän ajattelu -- Erityiset merkkinsä?
Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun
tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään
heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!

Sillävälin piiritanssia jatkettiin.

Nuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika
kumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja
tyttöjä.

-- Herra appiseni, -- lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, -- pane
minulle olutta!

-- Rouva anoppiseni, leivo piiraita!

-- Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!

Otettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat
sulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin.
Sulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois
sukulaisensa.

-- Mene hiiteen, appi!

-- Mene hiiteen, anoppi!

-- Mene hiiteen, lanko!

Joka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin
pojan.

Talonpojat nauraa hohottivat.

Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika,
ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.

-- Pelastakaa! kätkekää! -- huusi hän, tarttuen talonpoikain
vaatteisin.

-- Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän
toki opritshnikit?

Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään;
kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.

-- Tuolla, tuolla, -- änkytti hän vapisevalla äänellä, -- ryytimaiden
takana, minä paimensin vasikoita ... silloin he tulivat ja alkoivat
teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,[2] rupesi
rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta
minua...

Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta
päästä...

-- Onnettomuus! onnettomuus! -- huusivat he: -- opritshnikit! juoskaa,
tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja
Sergevaan löivät kuoliaaksi.

Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä,
sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas
nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka
oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja
koiranpää.

-- Goida! Goida! -- huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa
talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni,
pojat! Ei ketään saa säästää!

Talonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.

-- Isäsemme! Bojari! -- vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä
ruhtinasta: -- älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!

Mutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.

-- Missä on bojari? -- kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille
tahoille. -- Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat
rientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää,
voi, me olemme kuoleman omat!

Reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.

-- Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset
karkasivat?

Talonpoika kumarsi ääneti.

-- Ripustakaa hän koivuun! -- huudahti mustaparta: -- hän pitää
vaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!

Muutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät
silmukan talonpojan kaulaan.

-- Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää,
veikkoseni, älkää surmatko vanhusta!

-- Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta
myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!

Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa
kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti
sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas
Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät
huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta
vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että
he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse
miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta
hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa
hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.

-- Kuka sinä olet, roisto? -- kysyi ruhtinas.

-- Ja ken sinä? -- vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.

Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.

-- Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!

-- En ole sinun palkollisesi, rosvo, -- vastasi mustaparta mitään
pelkoa osoittamatta; -- mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut
kajota tsaarin väkeen!

Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.

Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi
kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat
päässeet pakoon.

-- Sitokaa tämäkin! -- bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia,
mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi
kieltää, urhea poika! -- ajatteli ruhtinas; -- sääli, että hän on
rosvo."

Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.

-- Katso, isäseni, -- hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja,
silmukat päässä: -- millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään
eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!

Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä
istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä
oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen
kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.

-- Mitä ihmisiä nämä ovat? -- kysyi ruhtinas. -- minkätähden olette
sitoneet heidät satuloihin?

-- Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot.
Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä
vartioimaan.

-- Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!

Vapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta
kiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan,
miten kävisi voitettujen.

-- Kuulkaa, hirtehiset, -- ruhtinas virkkoi vangituille
opritshnikeille: -- kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin
palvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?

-- Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai
etkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä,
opritshikeitä.

-- Kirotut! huudahti Serebrjani; -- jos henki on teille kallis, puhukaa
totta!

-- Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, -- sanoi mustapartanen mies
ivallisesti hymyillen, -- etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt?
Tosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee
loiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!

Rosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.

-- Kuuleppa, poikaseni, -- hän sanoi: -- sinun pelkäämättömyytesi
miellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla
sano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä,
hirttämään sinut. --

Rosvo oikasihen ylpeästi.

-- Minä olen Matvei Homjak, -- hän vastasi, -- Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja
tsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee,
että lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta;
mutta koiranpää -- että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka
olen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä
nimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?

Ruhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa.
Tämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä.
Mutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita
Romanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria
sekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat
kauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken
uhkasi talonpoikaraukkaa.

Silloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa
satuloista, tuli hänen luokseen.

-- Salli, bojari, minun lausua sananen.

-- Puhu!

-- Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden
koirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä
et näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä
tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi
vielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä
heidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua,
bojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta,
hirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule
lähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.

Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä
osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja;
vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen
puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina
tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella
varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria,
että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä.
Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly,
ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.

-- Kuka sinä olet, nuori mies? -- kysyi Serebrjani; ja mintähden
puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?

-- Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa
heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et
kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei
ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi
mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään
jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että
jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä
vaan sinua suorastaan.

Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet,
ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin
nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi
paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti
kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa
päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin
kanssa yksin ajavansa eteenpäin.

-- Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, -- sanoi
tuntematon, -- vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan
heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille
neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.

Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin
korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija
ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.

-- Bojari isäseni, -- sanoi hän, -- saattaa olla niinkin, että tämä
nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot
vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta
Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän
kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle
puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät
syököön!

Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit
syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti,
huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.

-- Se oli mukavin keino, -- sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen
näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän,
mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.

Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili,
partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.

-- Bojari, -- sanoi hän, -- jos tahdot matkata ainoastaan yhden
ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun.
Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on
myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä
läimäyttää enemmän kuin neljä.

Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät
matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä
matkalle.




II Luku.

Uusia tovereita.


Tiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä
olisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä
kaikenlaisilla verukkeilla.

-- Kah, susi heidät syököön! -- sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: --
minkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä
pyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.

Sillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.

-- Bojari, -- sanoi hän, -- teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret
miehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa.
Ne ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat.
Näinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?

-- Olkootpa vaikka ilkeitä, -- vastasi ruhtinas huolettomasti, --
kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan
vielä opritshnikit!

-- Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää
puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee
millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut
venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan
vahingoita.

Pimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului
ainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.

Kulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi
säestää.

Tämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän
tapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä
kävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä
Moskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa oli taas
äkkiä siinä kirkossa, jossa hän ennen lähtöään kuunteli messua ja jossa
keskellä juhlallista laulua, keskellä rahvaan hyminää hänet hurmasi
hellä ja sointuva ääni, jota ei miekkain kalske, eikä litvalaisten
tykkien jyrinä ollut voinut hälventää.

"Jää hyvästi, ruhtinas!" sanoi hänelle salaa tämä ääni; "minä rukoilen
edestäsi"... Sillä välin tuntemattomat jatkoivat laulamistaan, mutta
heidän sanansa eivät vastanneet bojarin ajatuksia. Laulussa puhuttiin
arojen runsaista rikkauksista, Volga-emosta, kulkurimiehen vapaasta
elämästä. Äänet milloin yhtyivät, milloin erkanivat, milloin soluivat
tasaista juoksua, kuin leveä virta, milloin nousivat ja laskeutuivat
raivoisina aaltoina, ja vihdoin, lennettyään ylös korkealle, liitelivät
taivaalla, kuin kotkat levitetyin siivin.

Surullista ja iloista oli tyynenä kesäyönä, keskellä äänetöntä metsää,
kuunnella sujuvata venäläistä laulua. Siinä on sekä tuskaa
loppumatonta, toivotonta, siinä myöskin voimaa voittamatonta, siinäpä
kovan kohtalon jälkeä, rautaista sallimusta, yksi kansallisuutemme
pääominaisuuksia, joka voi selittää paljon, mikä venäläisessä elämässä
näyttää käsittämättömältä. Ja mitä ei vielä kuulisi laulussa,
laulettuna keskellä kesäistä yötä ja hiljaista metsää!

Kimakka vihellys keskeytti bojarin ajatukset. Kaksi miestä karkasi
puiden takaa ja tarttui hänen hevosensa suupieliin: Kaksi muuta kävi
hänen käsiinsä kiinni. Vastustaminen oli mahdoton.

-- Ah, roistot! -- huudahti Miheitsh, jonka tuntemattomat ihmiset
myöskin olivat ympäröineet; -- Ah, susi heidät syököön! Ovatpahan
pettäneet meidät, ne kirotut!

-- Kuka kulkee? -- kysyi karkea ääni.

-- Muorin värttinä! vastasi nuorempi ruhtinaan uusista tovereista.

-- Ukon virsussa! virkkoi karhea ääni.

-- Mistä Jumala tuopi, maamiehet?

-- Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi
ruhtinaan seuralainen.

Kädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen,
tunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.

-- Näet, bojari, -- virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta --
sanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain.
Anna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme.
Myllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin
pari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.

-- Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan
toisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!

-- Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta
tuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin
satuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja
että me aina olemme uskollisia orjiasi.

-- Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?

-- Minulla ei ole yksi nimi, -- vastasi nuorempi tuntemattomista. --
Tällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys
minulle löytyä.

Pian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi
vedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei
voinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän
vanhus.

-- Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. -- Enpä odottanut
sinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän
kanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole
kauroja, ei heiniä, eikä illallista!

Persten puhui jotakin myllärille ymmärtämättömällä kielellä. Ukko
vastasi samanlaisilla ymmärtämättömillä sanoilla ja lisäsi puoliääneen:

-- Olisinpa iloinenkin veikkoseni, mutta odotan vierasta; sellaista
vierasta -- Jumala varjelkoon, kuinka kiivas!

-- Mutta puoti myllyn takana? sanoi Persten.

-- On säkeillä ahdattu täyteen.

-- Mutta aitta? Kuuleppas veli, sinun on heti hankittava paikka,
kauroja hevosille, ja illallista bojarille! Mehän tunnemme toisemme,
minua et petä!

Mylläri johdatti muristen matkustajat puodille, joka oli noin kymmenen
askeleen päässä myllystä, ja missä, huolimatta leipä- ja jauhosäkeistä,
oli tilaa vallan tarpeeksi.

Silläaikaa kun hän läksi pärettä noutamaan, Persten ja hänen toverinsa
heittivät jäähyvästit bojarille.

-- Mutta sanokaa, veikot, -- kysyi Miheitsh, -- mistä etsin teitä, jos
ruhtinas ehkä, tämänpäiväisen asian johdosta, tarvitseisi todistajia?

-- Kysy tuulelta, -- vastasi Persten, mistä se tulee? Kysy aallolta
vieriävältä, missä sillä on kotinsa. Me olemme kuin terävät nuolet, --
lennämme jänteestä: mihin nuolenkärki tunkeutuu, siellä on myös sen
koti! Todistajiksi, -- jatkoi hän naurahtaen, -- me emme hänen
ruhtinaalliselle armolleen kelpaa. Mutta jos meitä mihin muuhun
tarvitaan -- tule, ukkoseni myllärin luokse; hän sanoo sinulle, miten
etsiä Vanjuha Perstenin.

-- Katsohan, susi sinut syököön! -- ärähteli itsekseen Miheitsh: --
millaisia vikuraisia puheita laskettelee!

-- Bojari; -- sanoi Persten poistuen, -- tottele minua, älä kehu
Moskovassa, että tahdoit hirttää Maljuta Skuratovin palvelijan ja
sitten pehmitit häntä kuin vierasta sikaa.

-- Kas kuinka opetti! -- ärähti taas Miheitsh: -- päästä rosvo
menemään, älä hirtä rosvoa, äläkä vielä kehase, että tahdoit hirttää!
Olipa konstinsa oppinut, näkyy, että ovat samasta papumaasta! Älä
huolehdi veli, -- lisäsi hän ääneen, -- meidän ruhtinas ei pelkää
mitään; hän välittää viis sinun Skurlatovistasi; hän on vastuunalainen
ainoastaan tsaarille!

Mylläri toi sytytetyn päreen ja pisti sen seinänrakoon. Sitten hän toi
kaalia, leipää ja haarikan olutta. Hänen piirteissään oli kummallinen
sekoitus hyvänluontoisuutta ja konnamaisuutta; hivukset ja parta olivat
kokonaan harmaat, mutta silmät kirkkaanharmaat väriltään; hänen
kasvoihinsa oli kaikille tahoille syviä ryppyjä uurtunut.

Illastettuaan ja rukoiltuaan Jumalaa, ruhtinas ja Miheitsh ojensiihevat
säkeille; mylläri toivotti heille hyvää yötä, syvästi kumartaen,
sammutti päreen ja meni ulos.

-- Bojari, -- sanoi Miheitsh, kun olivat jääneet yksikseen: -- suotta
minusta jäimme tänne. Parempi olisi matkata Moskovaan.

-- Jottako häiritä Jumalan ihmisiä keskellä yötä? Kiivetä hevosen
selästä ja aukaista puomeja joka kadulla?

-- Niinpä, isäseni, parempi on aukaista puomeja kuin nukkua pirun
myllyssä. Senkin kirotut, kun kulettivat meidät juuri myllyyn! Ja vielä
Johannes Kastajan päivänä! Hyi sinä hiiden pesä!

-- No mikä sinua tässä vaivaa, mikä?

-- Ei mikään, isäseni! sekä maata on rauhallista, että kaali oli hyvää,
ja hevosille on runsaasti kauroja sirotettu; mutta se on paha,
ruhtinas, että isäntä on mylläri!

-- Mitä siitä, että hän on mylläri?

-- Niin siitäkö, että hän on mylläri? -- sanoi Miheitsh kuumaverisesti.
-- Näinköhän sinä et tiedä, ruhtinas, ettei ole mylläriä, joka ei olisi
paholaisen kanssa liitossa jo syntymästään saakka? Tahi luuletko sinä
että hän ilman paholaista osaisi tehdä myllyn toetta? On hänessä pirua
kaksi! Susi hänet syököön!

-- Olen minä sitä kuullut -- sanoi ruhtinas, -- vähänkös sitä ihmiset
puhuvat. Mutta nyt aika valita; ota vastaan minkä Jumala lähetti.

Miheitsh oli hetken vaiti; sitten hän haukotti, oli vielä vähän aikaa
ääneti ja kysyi jo unisella äänellä:

-- Mutta mitä sinä arvelet, bojari, mikä mies tämä Matvei Homjak on,
jonka sinä heitit hevosen selästä maahan?

-- Arvelen, että hän on rosvo.

-- Samoin minäkin luulen. Mutta mitä arvelet, bojari, mikähän mies tämä
Vanjuha Persten on?

-- Luulen, että hän myöskin on rosvo.

-- Niinpä minäkin luulen. Ainoastaan tämä rosvo on hiukkasta puhtaampi
tuota rosvoa. Mutta miten sinusta näyttää, bojari, kumpiko rosvo on
sinusta vähän puhtaampi, Homjak tahi Persten?

Ja vastausta odottamatta Miheitsh alkoi kuorsata. Pian nukkui myöskin
ruhtinas.




III Luku.

Loitsiminen.


Kuu kohosi taivaalle; tähdet kirkkaasti kiiluivat, puoleksi hajonnut
mylly ja kohiseva pyörä loistivat hopeankarvaisessa valossa.

Äkkiä kuului kavionkapsetia, ja pian käskevä ääni huusi aivan myllyn
luona:

-- Hei, noita!

Näytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei
vastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:

-- Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni
kuului.

-- Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia
on pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!

-- Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! -- kiljasi se,
jota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan
tänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!

-- Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä
sinulle jo sanoin -- asia pelkää melua, mutta matkustavaisten
karkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne
nukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!

-- No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi
parempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä
ajateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!

-- Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen,
sen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan
vallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista,
silloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.

-- No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.

Tulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti
vielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia
tupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.

-- Mitenkä, ruhtinas, -- sanoi mylläri, -- oletko oppinut sanat?

-- Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.

-- Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?

-- Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, -- ei mikään auta! Taannoin näin
hänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi
ja riensi huoneesen.

-- Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua
sinulle sana.

-- Puhu, ukko!

-- Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua...

-- Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.

-- Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?

-- Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?

-- Mutta jos ... -- jatkoi mylläri änkyttäen: -- jollei hän rakastaisi
miestänsä?

-- Ah, sinä metsänpeikko! -- huudahti ruhtinas: -- kuinka tämä on sinun
päähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin
molemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!

Mylläri astui pelossaan taappäin.

-- Noita, -- jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, -- auta minua!
Rakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt!
Kokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En
rukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää
karahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan
ratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin
kuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, -- tuskaani en voinut
juomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin
kaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin
pöydässä yhdessä pyövelien kanssa, -- semmoisten kuin Grjasnoin ja
Basmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin
kyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä
sammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että
opritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa
kiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta
Skuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen
saattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä
helvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet
minua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole
tullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen
ruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta
loppua!

Mylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua
luonnettaan, oli peloissaan hengestään.

-- Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö
minkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä
noitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!

-- Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On
ruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, -- kootaan Pietarin paastona.
Sillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa
Lisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha
käänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti
ja ripusta kaulaasi -- kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.

Vjasemski naurahti katkerasti.

-- Minua jo muutenkin pelätään, -- sanoi hän: -- en tarvitse
kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.

-- Vielä on Aadaminpää, -- kasvaa soiden varsilla: helpoittaa
synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä
karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On
raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy
ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.

-- Eikö enään ole muita?

-- Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka;
jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On
Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se
huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.

-- Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan
vastenmieliseen?

Mylläri hämmästyi.

-- En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee -- en
tunne!

-- Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, -- etkö tunne?

-- Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho:
sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne
kappaleiksi.

-- Mene hiiteen ruohoinesi! -- sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen
tuikean silmäyksensä mylläriin.

Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.

-- Ukko! -- huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: --
anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla!
Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.

Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti
ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

-- Armahda minua! nyyhkytti hän: -- auta minua! Minä annan sinulle
lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!

Mylläri vielä enemmän säikähtyi.

-- Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen,
Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!

-- En nouse, ennenkuin minua autat!

-- Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri --: aika on
ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en
tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!

Ruhtinas nousi.

-- Alota, -- hän sanoi: -- olen valmis.

Molemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun
valaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla
valitteli nurmi-kärsittäjä. Huuhkain huuteli aika-ajoin sakeassa
metsässä.

Ukko ja ruhtinas lähestyivät myllyä.

-- Katso, ruhtinas, pyörän alle, kun minä rupean loitsimaan.

Ukko heittäytyi maahan pitkäkseen, ja vielä läähättäen pelosta, alkoi
höpistä jonkinlaisia sanoja. Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului
muutama hetki.

-- Mitä näet, ruhtinas?

-- Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.

-- Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!

Vjasemski huokaili.

-- Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?

-- Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden
kesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.

-- Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin
palveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!

-- Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi
punertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se
merkitsee?

Mylläri oli ääneti.

-- Mitä se merkitsee, ukko?

-- Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!

-- Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas,
ikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas...

-- Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!

-- Seis, -- sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: -- on juurikuin
hampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta
tirskuisi!

Mylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.

-- Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä... Voi
kipeätä!

Ruhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.

Kauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:

-- Tahdon tietää, rakastaako hän toista?

-- Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?

-- Kas, minkä löysin portin luota!

Ruhtinas näytti sinistä nauhaa.

-- Heitä pyörän alle!

Ruhtinas heitti.

Mylläri veti povestaan savisen taskumatin.

-- Ota siemaus! -- hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.

Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä
rupesi hämärtämään.

-- Katsele nyt, mitä näet?

-- Hänet, hänet!

-- Yksinäänkö?

-- En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen
nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei
voi nähdä...

Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan ... yhä likemmäksi, likemmäksi...
Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä
noita, ole kirottu, kirottu!

Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti
ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua
metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä
yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.




IV Luku.

Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.


Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja
korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän
löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja
Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi
olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä
tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin,
Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa
kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita
kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja
keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja
ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja,
jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki
kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri
kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot,
vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan
hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella
luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi
kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.

Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse
kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan
Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten
Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili
Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet,
jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa
eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja
kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan
kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä
Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille
siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin
Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä
vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä
kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia
pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta
välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän
asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi,
honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla,
vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on
kaunis kaakkusista.

Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi
toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat
valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo
kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli
kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset.
Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla,
ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen
lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan,
läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat
palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin
kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen
huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan
ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla
ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan
komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!

Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli
hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän
kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi
kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen
rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät
hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli
naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien
seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle
useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.

Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki
Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut
turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.

Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä
suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi
Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja
kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti
portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei
ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle
takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi
toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh
häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt;
vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai
rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi
tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle
onnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena
Dmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria
kyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen
Jumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.

Kirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti
taakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä
samettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.

-- Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? -- kysyi Morosov.

Tunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.

Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin
hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä
kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei
vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi,
hänelle turmioksi.

Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa
ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että
tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään
Vjasemskille.

-- Jelena Dmitrijevna, -- bojari sanoi: -- kyllä, oikeinko totta, ettei
Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei
hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole
vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin
vaha; suvaitsee, rakastuu!

-- En koskaan, -- Jelena vastasi, -- en koskaan rakastu häneen. Ennen
astun alas hautaan!

Bojari katseli häntä sääliväisesti.

-- Jelena Dmitrijevna, -- hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, -- on keino
pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta
rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä
tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.

-- Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin
jalkoihin.

Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei
arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu
oljenkorteen.

Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.

-- Lapsukaiseni, -- hän sanoi, -- lupaa tässä ristin kautta, ettet
milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan
edessä!

-- Vannon, vannon! -- sanoi Jelena kuiskaten.

Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu;
kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina
Andrejevitsh Morosovin morsian.

Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän
oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli
lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei
sanoilla eikä ajatuksilla.

Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin
ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että
vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja
laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä
kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra
ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä
tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen
naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja
päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet
ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia,
Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä
ollut korkeata säätyä.

Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä -- nousi pöydästä: ei sovi
Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja
käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni
Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja
nimitti häntä koiraksi.

Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski
Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa
kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui
hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat
hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei
enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan
häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.

Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja
rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin
sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät
hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä
tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja.
Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin
runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena
Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu
ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti
rukoili puolisonsa menestykseksi.

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin
rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti
ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä
kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia
litvalaisia rykmenttejä?

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi
häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen
sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut
minun palaustani, sinä petit minut!..."

24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan
kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki
kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi
kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat -- kantoivat kotiinsa
viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki
oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut
alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian
Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi
kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan,
eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen
kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta
lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa
vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.

Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta.
Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli
ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta
päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria,
kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle.
Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi
vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä
säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia,
ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka
satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.

Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli
karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen
lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen
ratsastajan puoleen:

-- Miheitsh, -- hän sanoi, -- näetkö näitä juopuneita miehiä?

-- Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on
tullut kuumaksi.

-- Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?

-- Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties
tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä
me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!

Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.

-- Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?

-- Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! -- huudahti Miheitsh, ajaen
joukon luo: -- missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?

-- Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?

-- Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville,
voivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.

-- Anna tänne kirje!

-- Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö ... mitä sinä? Oletko
järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?

-- Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei
Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa
hallitsijaa?

-- Ah, sinä roisto! -- huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla
oli alkamaisillaan puhua: -- minun herraniko olisi tekemisissä
kavaltajain kanssa!

-- Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä,
pojat, ja ruoskaa selkään!

Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.

-- Takasin! -- huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta
pysähtyivät.

-- Jos joku teistä, -- jatkoi ruhtinas, -- vaikkapa sormellaan tähän
mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat
vastata hallitsijalle.

Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä
kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin
joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi
käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi
psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki
katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin
neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan
kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha.
Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen
parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat
synkästi ja harhailevaisesti.

Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja
katseli häntä suoraan kasvoihin.

-- Sinä, sinä? hän sanoi, -- ikäänkuin ihmetellen: -- miksikä sinä olet
täällä, näiden joukossa?

Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei
riettaiden retkillä kulje".

Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas
katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.

-- Mikitka, Mikitka! -- hän sanoi, ravistaen päätänsä: -- mihin sinä
olet joutunut?

Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän
puhutteli häntä nimeltä.

-- Sinä tunnet minut? -- hän kysyi.

Vähämielinen naurahti.

-- Sinä olet veljeni! -- hän vastasi: -- minä tunsin heti sinut. Sinä
olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla
ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko
sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan
paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä![4] Mutta nämät, -- hän
jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: -- nämä eivät ole meille sukua!
Uh!

-- Vasja, -- sanoi yksi opritshnikeista: -- etkö tahdo mitään? Etkö
tarvitse rahoja?

-- En, en, en! -- vastasi heikkomielinen: -- sinulta en mitään tahdo!
Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!

-- Jumalan mies, -- Serebrjani sanoi: -- minä kysyin, missä bojari
Morosow asuu.

-- Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan
hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian
taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.

-- Missä hän asuu? -- toisti Serebrjani ystävällisesti.

-- En sano, -- vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: -- en sano,
sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!

Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.

Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani
kääntyi uudestaan opritshnikoihin.

-- Kuinka, -- hän kysyi, -- sanotteko vihdoinkin kuinka löydän
Morosowin talon?

-- Mene yhä suoraan, -- vastasi muuan heistä jurosti. -- Siellä, kun
käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.

Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen
ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.

-- Hei! -- huusi eräs: -- vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano,
että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!

-- Ja varusta itseäsikin varten nuora! -- huusi toinen hänen jälkeensä.

Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.

"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" -- hän ajatteli, antaen
päänsä painua. -- "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa,
vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"

Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä
monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät
ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä
toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia
ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet
täydelliseen rankaisemattomuuteen.




V Luku.

Kohtaaminen.


Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä
koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan
lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon.
Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä
nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan
orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia
kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa
sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot
päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän
puolipäivän auringossa.

Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä
makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla
turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen,
kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat,
koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella
kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset
korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen
kokoshnik,[5] ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.

Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.

-- Bojaritar, -- sanoi yksi heistä: -- koetteleppa vielä näitä
rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.

-- Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, -- vastasi Jelena ystävällisesti:
-- kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt
on tarpeeksi.

-- Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet
koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin
pyhäinkuva kehässään!

-- Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!

-- No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta
leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua
kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?

-- Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin
lauloit, kun marjoja poimitte!

-- Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se
on surullinen laulu, ei iloinen.

-- Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!

-- Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, -- laulan; älä vain
jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te
ystävättäreni, säestäkää!

Tytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:

    Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois,
    Niin talvellakin ne kukkia vois;
    Ja murhe mieltän ei murtaisi,
    En mitäkään minä surisi,
    En istuisi tässä sortuneena
    Jo katsoisin aukeita vainioita...
    -- -- -- -- --

    Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki,
    Kohotin sopuliturkkiani.
    Ettei turkkini kahajaisi,
    Ettei näppini kilahtaisi,
    Ei kuulisi appi-ukkoseni,
    Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!

Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.

-- Ah, minua hönttiä! -- sanoi Pashenjka: -- mitä olen tehnyt. Omaksi
mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista,
bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?

-- Halupa sinun on niitä osatakin! -- puuttui puheesen Dunjaska,
vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.

-- Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö
saa bojaritarta iloiseksi!

Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen
kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi
laulaa:

    Pantelei-herra pihalla käy,
    Laajalla kartanolla kävelee,
    Näädän-nahkanen turkki maata laahaa,
    Sopulilakki hänellä on päässään.
    Ja Herran armo hänellä on ijäti;
    Tyttönsä katsoo uudinten alta,
    Herrat katselivat kaupungista,
    Rouvat häntä kamareistaan katsoo,
    Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen?
    Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on?
    Mut tytöt lausun: oma kultain on!

Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli
vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja
hyrskähti itkuun.

-- Kas siinä nyt sinun laulusi! -- sanoi Pashenjka. -- Mitä meidän nyt
on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet
silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän
sanoi.

-- Tyttö-kullat! -- sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan:
-- auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!

-- Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra
katkerasti?

-- En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot
alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi
kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi ... ja nytkin vielä
sydämeni on pakahtua ... ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas,
niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni
puitte... Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik,
palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!

-- Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida
hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina
Andrejevitsh tietää!

-- Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme
ota sitä omalletunnollemme.

"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista
muisteleminenkin."

-- Olkoon niin, -- hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain
tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin
minun palmikoittiin.

Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen.
Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja
alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä
säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin
löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko
niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena
työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä
säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.

Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen
lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.

-- Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.

-- Nouseppas, käyppä edessäni! -- No, katsokaa, eikö totta, palmikko on
kauniimpi kuin kokoshnik?

-- Kaikki aikanaan, bojaritar. -- vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa
ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!

-- Heretkää, pilkkakirveet! -- Dunjaska vastasi.

-- Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta
tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin
huoneenhaltijasta.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja
punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.

-- Kumarru, Pashenjka, -- bojaritar sanoi: -- minä sidon sinulle vielä
helminauhan... Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään
vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!

-- Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina
vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he
juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois
sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.

-- Jumala heidän kanssansa! -- Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan
Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.

-- Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?

-- Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä,
oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he
alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!

-- Puhut, mutta itse et tiedä! -- keskeytti hänet toinen tyttö. -- Mitä
vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän
pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä
on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja
uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään
vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut,
heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.

Jelena rupesi miettimään.

-- Tytöt, -- hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: -- onkohan Litvassa
vellamonneitoja?

-- Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on
yhdentekevää...

Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja
Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.

Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä
silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin
seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista
ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki
edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän
rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta.
Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?

Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun
kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!

"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin
peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"

-- Tytöt! pyysi Jelena: -- poistukaa, minä kutsun teidät jälleen,
poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä
neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?

Serebrjani oli sillävälin toipunut.

-- Jelena Dmitrijevna, -- hän puhui ankarasti: -- vastaa minulle
ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa?
Oletko todellakin naimisissa?

Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.

-- Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, -- nyt
ei ole joulu!

-- Kuule minua, Nikita Romanovitsh! -- kuiskasi Jelena.

Ruhtinas alkoi vavista.

-- Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, -- hän sanoi -- minä olen
käsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!

Ja hän tempasi hevosensa taapäin.

-- Nikita Romanovitsh! -- Jelena huudahti: -- rukoilen sinua Kristuksen
ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin,
mutta kuule minua ensin!

Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat
turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.

Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta
sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.

Hän pysähtyi.

Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski
oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa
hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut
vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti
itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi
surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi
hentomielisyyttään.

-- Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, -- hän sanoi: -- ei ole
sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua;
sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!

Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

-- Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: -- Kristuksen
tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!

Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko
hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.

Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.

-- Bojaritar, -- hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: -- näköään
se oli Jumalan tahto ... etkä sinä ole niin syyllinen ... niin, sinä et
ole syyllinen ... ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena
Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, -- en -- Jumala näkee, en kiroa --
Jumala näkee, minä ... minä rakastan sinua kuin muinoin.

Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.

Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.

Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui
aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä.
Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja
heidän huulensa yhtyivät...

Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli
pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut
Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?

Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies,
että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on
hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että
Nikita Romanovitshin!




VI Luku.

Vastaanotto.


Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi
aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan,
Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet
nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei
ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi
ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli
niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava
vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi
Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita
karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle
otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä
rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse,
ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää
hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan
oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta,
arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan
häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen
kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen
kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa
helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä
saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja
avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.

-- Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov
sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli
kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita
aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti
asetettuina leveille hyllyille.

-- Terve, terve, ruhtinas! -- Kas, millaisen vieraan Jumala minulle
lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah,
hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat
linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit
juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit
kuin karhunpoika, -- anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton
sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, -- kenen oikealle, kenen
vasemmalle, -- oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta
sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi
Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin
poikia kuritit!

Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa
loistivat lempeästi.

-- Mutta muistatko, Nikitushka, -- hän jatkoi, tarttuen toisella
kädellään ruhtinasta olkapäähän, -- muistatko, kuinka sinä et missään
leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi
rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin
kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit
kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.

Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.

-- Bojari, -- hän sanoi, -- kas tässä on sinulle kirje ruhtinas
Pronskilta.

-- Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä
itseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa
vaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh
Serebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!

Hiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä.
Tarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena
kumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt.
Hän oli kalpea kuin kuolema.

-- Ruhtinas, -- Morosow sanoi, -- tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna!
Rakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille
melkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin
veljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja
pyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja
suolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista,
tässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, -- emäntä itse valmisti.

Morosow kumarsi syvään.

Ruhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.

Jelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat
lasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa
vastaan.

-- Mikä sinun on, Jelena? -- sanoi äkkiä Morosov -- ethän vaan ole
kipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, -- hän lisäsi
kuiskaten, -- eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se
kirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei
ole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta
lohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua!
Hymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! -- Anna
anteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan,
sanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan
sinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?

-- Kiitän, bojari, olen syönyt.

-- Ei haittaa, Nikita Romanitsh, syöt vielä kerran! -- Mene, Jelena,
mene toimittamaan! Mutta sinä, bojari, maista sitä, minkä Jumala on
lähettänyt, älä loukkaa epäsuosiossa olevaa ukkoa! muutenkin minulla on
murhetta kyllin!

Morosov osoitti pitkää tukkaansa.

-- Näen, bojari, näen ja tuskin silmiäni uskon! Sinä epäsuosiossa!
Minkä tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.

Morosov huokasi.

-- Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin
kunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!

Tätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat
tuiman katseen.

Hän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin
väärämielisyyttä.

-- Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä
ajoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!

-- Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä
opritshnikeitä, vaan en pääse selville.

-- Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on
pimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat
Silvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät
luotaan, -- silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä
alkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia
palvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä,
mikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat,
ja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta,
mikä toivoen itselleen suosiota, -- ja kaikille hän alkoi kallistaa
korvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään
vihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka
korottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle.
Ja silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät
ristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä.
Monta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja
pantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan
hallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun
päällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, --
kuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan
yhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita
Romanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista
ajoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten
mestattiin!... Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä
puhuttavan?

-- Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan.
Toiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista
pahantekijöitään.

-- Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on
tsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta,
ettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia
palvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine
poikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä
vielä monta muuta syytöntä.

Mielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. -- Bojari, siihen tsaari ei
varmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!

-- Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään
korvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta
verta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka,
rukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin
sopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti
hän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!

-- Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: -- jos joku toinen
olisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi!
Olisin itse käynyt häneen käsiksi!

-- Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa
hallitsijaani!

-- Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta!
Eiköhän vaan tsaari ole noiduttu?

-- Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran
Iivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on
häpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä
oli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä
rupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. "En," Repnin
sanoi, "sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni", ja tallasi
jaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä
tapettu Herran temppelissä.

-- Bojari! Jumala meitä rankaisee!

-- Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta
kuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi
verta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka
päivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni
tulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta
pahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan
helvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri
joutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti
marttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin
tuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja
verikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille
lukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan,
ja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna
ja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä
juoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: "hallitsija matkustaa
pois, tietämätöntä minne!" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen
päälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa
Kremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä
kukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille -- näemme,
sotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden
jälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh.
Tsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko
irtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee
maaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä
henkilöitä -- kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin
reelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei
ole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien
taakse.

Me palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta
mieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä
(metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni
on sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia
juonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä
osoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä
hylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?

Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan
Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan
tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me
kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria
etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää
tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen
kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme
Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran
rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari
surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä
puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen.
Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana
Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat
melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä
kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä
olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita
itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan
hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen
teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme
ja päästi meidät menemään.

-- Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? -- kysyi Serebrjani.

-- Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana
Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei
pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston
neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että
minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin
pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin
heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä
virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni,
hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä
kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne
kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo,
opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja
metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja
sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! -- Siitä päivin alkoi
hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet
ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa
tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki
talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset
omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta
juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän
sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta
pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja
koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan
Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen
uskollisia palvelijoitaan, -- eikä heitä vastaan ole missään
tuomioistuinta eikä tutkintoa!

-- Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? -- huomautti Serebrjani.

-- Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole
Jumalasta?

-- Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?
Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?

-- Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt?
Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi
sanonut?

Serebrjani rupesi miettimään.

-- Niin, -- hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: -- hallitsijatta ei
olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano
hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette
kaikkia ja vaikenette?

-- Minäpä en vaikene, ruhtinas, -- vastasi Morosov arvokkaasti. -- En
koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa.
Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei
kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas,
kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei
ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät
eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen
mielit. Basmanovit, isä ja poika -- enpä tiedä, kumpiko on
inhottavampi! Maljuta Skuratov -- puoleksi teurastaja, puoleksi peto,
ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov -- hän möisi isänsä ja
äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä
vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä
kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua -- ruhtinas
Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se
kirottu! Mutta mitäpä hänestä!

Morosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon.
Serebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata
muutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet,
joihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.

Sillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.

Huolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti
vieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä,
paisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa.
Mutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov
itselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä
seisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen
pikarin korkealle.

-- Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.

-- Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! --
vastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.

Jelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien
keskustelussa.

Paljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten
(tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan
sodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan
luo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi
tappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan
heidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa,
päätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.

Morosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. -- Pahoin, ruhtinas, --
hän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, -- hyvin pahoin. Että he
rosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole
ihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa
olevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu
asia: minkä voi ottaa -- ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen
polttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän
tapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei
sinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta
jokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta
kertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä.
Ollappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei
olisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, -- milloin olet päättänyt
käydä tsaaria tervehtimässä?

-- Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee
makuuhuoneestaan.

-- Kuinka, ruhtinas? -- Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle
sadan virstan ajettavaa!

-- Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?

-- Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa,
hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan,
elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä
anteeksiantamusta.

-- Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole
vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän
valjetessa, lähden kauppalaan.

-- Älä matkusta, ruhtinas!

-- Miksikä en, bojari?

-- Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.

-- Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!

-- Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä
muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi
kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle
armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun
kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan,
ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.

-- Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!

-- Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi,
orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!

-- Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi
venäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.

-- Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen
puolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan
vihollinen?

-- Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on
tuleva, sitä ei voi välttää!

-- Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu,
kenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt
putoat kuin piki hiillokselle!

-- Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella
koettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee.
Kiitoksia vieraanvaraisuudesta, -- lisäsi Serebrjani, nousten
seisovalleen, -- kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän
väkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!

Morosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi
näkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja
ettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan
sijassa. -- Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! -- hän sanoi
nousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, -- pehmittäköön Herra tsaarin
sydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen
palavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen,
kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!

Sananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen
luo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä.
Ajaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean
puvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi
pisteaitaa.

-- Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, -- minä kuulin keskustelusi Drushina
Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan... Jumala sinua
varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!

-- Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin
surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra
minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna!
Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!

-- Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä
ajatteleminen! -- Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?

-- Menköön se! -- sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.

-- Pyhä Jumalan äiti! -- Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli
toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!

Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä
kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset
korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät
ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis
kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi
kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut
miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen
silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin
horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta
hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei
lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut
häntä vaatinut?

Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania
kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas
äkkiä.

-- "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella,
loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden
petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"

-- Minä en voi olla menemättä, -- sanoi hän päättäväisesti. -- En yksin
voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon.
Jää hyvästi, Jelena!

Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän
heittäytyi epätoivossaan maahan.

-- Aukene allani, kostea maaemo! -- hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä
päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä
lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä
rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en
ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!

Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän
itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja
kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan
päätti hän temmata itsensä irti hänestä.

-- Jelena, jää hyvästi! -- hän sanoi: -- jää hyvästi, sydämeni,
päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me
vielä näemme toisemme!

Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana
sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat
notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten
viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös
hänen rakastettunsa!

Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki
hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se
vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija
puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?




VII Luku.

Aleksandrovan sloboda.[7]


Tie Moskovasta Troitskaja Lauraan[8] ja Laurasta Aleksandrovan
slobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä
tsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät
jalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi
kauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki
tavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja.
Laumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja
balalaikoineen.[9] Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat
kesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta
matkustajilta.

-- Armahtakaa, herrat, meitä, -- puhuivat he kaikissa äänissä, --
teille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän
antimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!

-- Isämme, taattosemme! -- lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen
tien vieressä: -- antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon
Jumala teidät Sergei Troitsin luostariin!

Toiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että
moni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen
kultarahan.

Usein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen
välillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät
slobodaan, elääksensä tsaarin almuista.

Myöskin sokeita guslinsoittajia[10] ja satujenkertojia kuleksi, guslit
olkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.

Tässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut --
hirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki.
Huolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia
rosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.

Rosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin,
kun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja
kokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä
ryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he
rosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi
hyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan
rosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet
heille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin
eivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset,
kohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein
rosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät
sekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit.
Mutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto
asuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen:
"Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille". Ja tuntematonta on,
miten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että
kauppiaat jäivät voitolle.

Troitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella.
Saman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita
Romanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee
varmaan kuolemaan.

Noin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona
sotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta:
kuka hän on ja min tähden matkustaa _njevoljaan_ (orjuuteen)?
Tähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: _sloboda_,
joka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin _svoboda_
(vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan
tutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti
heidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään
saattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut
kuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä
linnasta historiankirjoittajamme,[11] Iivanan aikuisten ulkomaalaisten
todistusten mukaan.

"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan
aikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi
ja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä,
kaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi,
ruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin
lukkariksi, antoi heille patalakit eli kalotit, ja mustat messukasukat,
joiden alla heillä oli kullanhohtavat, sopulinnahalla reunustetut
kauhtanat; laati heille luostarisäännöt ja oli itse esimerkkinä niiden
noudattamisessa. Näin kuvaillaan tätä Iivanan luostarielämää. Aamulla
kellon neljättä käydessä hän poikineen ynnä Maljuta Skuratov menivät
kellotorniin soittamaan huomenmessuun, veljet kiiruhtivat kirkkoon; ken
ei saapunut, rangaistiin kahdeksan päivän vankeudella. Kirkonmenoa
jatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki
ja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki
voimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan
kokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin
veljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen
mieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä
jaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty;
ruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti,
se on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa
uskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan
jotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä;
hän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui
tavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä
käydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli
hänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi
aikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella.
Toisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan
Iivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa.
Tämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan,
kävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli
rajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten
hän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka
paikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka
tosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät
uskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa."

Tultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari
oli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla.
Vaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei
yksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut
muodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.

Paljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat
toinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja
näyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta,
hopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa,
huipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä
voinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai
kasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät
päivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.

Ei kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat
kirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille
mestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta.
Kauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa
asuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit,
leipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset
muut hoviammattilaiset.

Slobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin
temppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka
tiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen
verhoon.

Tämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät
olleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen
näytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain
hirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä
oli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja
hirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja
kestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi
vuodeksi.

Kuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään
välinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas
kuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan
salainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei
Serebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa
sisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen
tuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa
virnistelivät.

-- Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, -- lausui yksi heistä, osoittaen
hirsipuuta: -- ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä
silmiäsi pois.

Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja
pudisti päätään.

Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas
hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu
renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä
kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat
inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli
heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli
pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi
noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä,
heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran
peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua
vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan
kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa.
Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja
kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä
koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen
kokonaisuuden.

Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se
oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta
kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu
rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei
hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista
naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin
hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa
kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle;
mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä
istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi
kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi
heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti
tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti
nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja
erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä
käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia.
Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi
suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa.
Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän
kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen
pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa.
Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä
silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen
päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä
ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja
silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä,
tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin
temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli
unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan.
Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. -- Niin,
niin! -- hän sanoi: -- hae miekkaasi!

Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se
ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan
tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.

-- Nouse, bojari! -- joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.

Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin,
jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi
selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä
hänen jalkainsa juuressa.

Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa
ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut
ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.

-- Kunnon nuorukainen! -- sanoi hänelle Serebrjani, -- mainitse minulle
sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!

-- Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! -- vastasi opritshnikki.
-- En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.

Tällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen
pelastajansa oli jo kadonnut.

-- No, isäseni, Nikita Romanitsh, -- sanoi Miheitsh pyyhkien
kauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, -- minäkös olin
peloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi
sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle
terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on
tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi
hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, -- lisäsi Miheitsh
kuiskaten! -- Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa
karhuja on päästetty kahleistaan?

Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa,
eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.

Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina
rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen
opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja
iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin
palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi,
annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin
luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi
tsaarin vihan uhrien edestä.

Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että
tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on.
Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat
jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee
sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.

Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei
kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa
Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi
ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus
kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten
oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.

Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka
valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla
selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt
kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä
olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien
kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.




VIII Luku.

Pidot.


Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin,
veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä
kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli
katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä
lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli
valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä
penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna
helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi
leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu
kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka
kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat
sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen
vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja,
joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä
raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia
siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että
kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja
tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi
kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja,
kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki
nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut
olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein
kosketti kattoa.

Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui
penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa,
pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää
lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa
puisissa maljoissa.

Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat
hallitsijaa.

Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin
luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen
hovimarsalkka.

Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja
verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.

Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla
kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä
koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa
koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut
kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan.
Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut
hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita
Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta
piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin
käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja,
joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat
parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta
näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli
tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä
seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat
silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen
ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti
suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä
lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat
hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana
tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet,
kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain
toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän
puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.

Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle.
Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja,
heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille;
sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja
laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi
pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla
ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin
saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen
kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.

Tällä päivällinen alkoi.

Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien
kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan,
mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa
syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi
Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä
itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.

Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa,
jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt
istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään
naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:

-- Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen
kalpea ja nurpea?

-- Se on tsarevitsh[12] Ivan Ivanovitsh, -- vastasi bojari, ja,
vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: -- olkoon Jumala meille
armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa
nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen
hallinnostaan meille huvia!

-- Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin
miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista
missä hänet olen nähnyt.

-- Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten,
henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin
mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov,
tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, -- jatkoi bojari, alentaen
äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista
ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen
kulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu
ystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi,
Jumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan
askeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei
käy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo
nuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä
kaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.

-- Sekö? -- kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka
ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton
ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.

-- Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää
hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa
kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.

-- Niin, -- sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, -- nyt
muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?

-- Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää
vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain
tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella
ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan
nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka
oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu
tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää
kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne
kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. -- Tatarilainempa
riemastui: -- Tapaahan, tsaari -- taattoni, -- sanoo: -- minulta meni
tuhathevosinen tabuni,[13] mutta paljonko sinulta meni? se on meidän
kielellämme, mitä panet veikkaa? -- Menköön Rjasanin kaupunki! -- sanoi
tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! -- Boris syöksi liekalla,
missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme,
että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä
kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin
sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris,
viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne
singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi
hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: -- anteeksi, armollinen
herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! -- Mutta
tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: -- No, sanoo --
tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla
jousella et ammu! -- Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja
katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen
mies, -- jatkoi bojari, katsellen Godunovia, -- ei hän koskaan
hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei
oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään
veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut
osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on
puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan
kirjoitettu. Tuo tuolla, -- hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää
miestä, -- on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän
etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon
arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon
paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!

Serebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. -- Sano, bojari, --
kysyi hän, -- kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin
kolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt
toinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on
juomaan, ei muuta sovi sanoa, -- vaan viini ei näy hänelle iloa suovan.
Katso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin
kekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten
hän veitsellä pöytäliinaa viiltää!

-- Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli
meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston
häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh
Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään
malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään
ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan
kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta
karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin,
tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta
kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.

Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa
hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä
pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:

-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta
pöydästään!

Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.

Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa,
nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että
onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista
eri kumarruksella.

Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle
kumartaen vyötäisiin saakka:

-- Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!

Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja
palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt
pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi
kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja,
piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä,
palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja
tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä:
romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat
kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen
käskyjä.

Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin
kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta
minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein
ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin
pikarin viiniä.

-- Vasili! -- sanoi Basmanov: -- korkea hallitsijamme lahjoittaa
sinulle armossa pikarin!

Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan
tsaarin luo, ilmoitti hänelle: -- Vasili tyhjensi pikarin, kiittää
armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen
hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen
hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen
silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti
maahan.

-- Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: -- viekää hän ulos!
-- Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja
loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia
Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean
kostonsa todistajaksi.

"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko
oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat
ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina,
ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen
muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille
asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä,
suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja
kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista
kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen
tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.

Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja
viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.

Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat
käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki
etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli
pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan,
mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään,
nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut
osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta,
mutta äkkiä kuuli hän takanaan:

-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor
Basmanov ja tarjosi hänelle pikarin.

Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin
viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse
odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn
vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi
hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden.
Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä.
Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle
rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.

Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat
ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat
itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot,
kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä
ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan
lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä
suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat
tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi
ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito
ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä,
niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin,
tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita
olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin
itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja
kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa.
Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan,
pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät
ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat
kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla
reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja
kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin
sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen
tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä
varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat
huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin
kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen
kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa
hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita.
Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia
lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi
omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää
koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen
romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset
torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain
alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet
kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.

Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli,
laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen
kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi
sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä
veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja
hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan
käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui,
kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja
itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja
makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja
halveksimista välähti hänen kasvoissaan.

Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti
yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai
Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut
niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa
herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt,
hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja
leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo
muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi,
mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät
olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet
suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä
katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi
eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua
näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin
aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta.
Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä
puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut
itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka
ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta
ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista,
jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.

Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa
poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon
rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä
alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi.
Ollen alhaista säätyä, _Pahoinsyntynyt_, vaivasi häntä kateus, kun hän
näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin
jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti
sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan
silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän,
Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla
saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei
päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä
murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän
saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa
rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren
vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli
hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan
mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita
ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa,
että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot,
korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta,
kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen
orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut
niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bielski.

Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.

Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta.
Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten
halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja
tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa
lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli
päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa
makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut
kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli
kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt
häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän
onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut,
jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.

Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi
Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta
kääntyi hän Vjasemskiin.

-- Afanasi, -- hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi
leikillisesti: -- kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa
opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?

-- Vjasemski ei ole opritshnik, -- huomautti tsarevitsh. -- Hän
huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet
sarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka
Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla.
Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.

-- Tsarevitsh! -- Vjasemski huudahti, -- jos sinulla olisi viisi vuotta
lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan
Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi
ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!

-- Afonjka! -- sanoi tsaari ankarasti, -- Älä unhota, kenenkä edessä
puhut!

-- Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, -- vastasi Vjasemski
rohkeasti: -- jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni,
mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.

-- En, -- sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden
takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: -- aikaista on
Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron
sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli
viime yönä!

"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon
nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen
ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli
naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha
Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En
rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni,
lempeätä vanhaa Smijevitshiä. -- Hyvä, -- sanoi Afoja, -- rakastatpa
vielä minuakin, valkea joutseneni! -- Otti kaksitoista paraita
palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen
nuoren naisensa. -- Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, -- sanoi vaimo,
-- ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen
tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän
valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"

-- No, mitä, Afonja, -- lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen
Vjasemskiin: -- miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?

Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat
hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti
hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.

-- Afanasi, -- jatkoi tsaari, -- minä lähden näinä päivinä Susdaliin
rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo;
tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään
hänet pannastaan... Ja ota, -- lisäsi hän painavasti, -- ota kanssasi,
arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.

Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja
kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä
oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.

Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän
olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän
miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita
Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa
räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän
saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.

Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun
ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen,
ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä
kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.

Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut
pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin
korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei
jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.

-- Hallitsija! -- huudahti Maljuta: -- tavaton teko! Kavaluus, kapina
sinun tsaarillista armoasi vastaan!

Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi
säihkyä.

-- Hallitsija, -- jatkoi Maljuta: -- taannoin lähetin Moskovan
tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät
sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari
orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja
ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo
oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?

Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki
hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen
tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:

-- Kutsu tänne!

Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.




IX Luku.

Tuomio.


Homjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä
kääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on
rääkätty!

Lähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen
lupaa.

Kaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi
äänettömyyden.

-- Kenen päälle valitat? -- hän kysyi: -- kuinka oli asia? Kerro
järjestyksessä!

-- Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei
sanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle
armollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.

Yleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät
hengitystään. Homjak jatkoi:

-- Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään,
kun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla
tuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi
kymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo,
tahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka
retkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää
menemään.

Homjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen
nurina kulki miehestä mieheen.

Kertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.

-- Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? -- hän sanoi, kotkan
silmillään katsellen Homjakin läpi: -- eiköhän pääsi ollut vähän
pyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?

-- Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija;
panen puheistani pääni pantiksi!

-- Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?

-- Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan
ruoskilla suomia meidät kaikki.

Nurkumista kuului taaskin koko seurasta.

-- Montako teitä oli ratsaspatrullissa?

-- Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!

-- Mutta montako heikäläisiä oli?

-- Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista
vähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.

-- Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu
teidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt
kantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen
bojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on
kerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan,
mutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta
hampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin
nimitä se bojari, -- ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä
myönnä valhetelleesi, -- niin paha sinut perii, poikaseni!

-- Korkea hallitsija! -- vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: --
Jumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en
pelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko
sotajoukkoasi vastaan!

Nyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä
todistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.

Vaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat.
Hämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, nousten: -- jos tahdot tietää, kuka
hyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä,
käske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!

Kaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia
kulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Nikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.

-- Nikita, -- sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: -- tule
tänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?

-- Tunnen hallitsija.

-- Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?

-- Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun...

Homjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla
itseään säästämättä.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, -- älä kuule bojaria! Hän valehtelee
minusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken
totuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus
meidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka
käske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän
kesken tulee ilmi.

Serebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. -- Hallitsija, -- hän
sanoi: -- minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle,
käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin...

-- Kylliksi! -- sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa
kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat
minun opritshnikeitäni?

-- En tiennyt, hallitsija.

-- Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?

-- Sanoivat, hallitsija.

-- Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?

-- Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.

-- Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?

Serebrjani ei löytänyt vastausta.

Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan
hänen sielunsa sisimpään.

-- Et sentähden, -- hän sanoi, -- et sentähden luopunut heitä
hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että
sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, -- jatkoi tsaari
karttuvalla vihalla, -- sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja
annoit ruoskia heitä?

-- Hallitsija...

-- Tarpeeksi! -- ärjyi Iivana. -- Tutkinto on päätetty. Veljet, -- hän
jatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: -- sanokaa, minkä on ansainnut
bojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen
ajatuksen!

Iivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo
sydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi
sitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.

-- Puhukaa, miehet, -- toisti hän, korottaen ääntänsä: -- minkä Nikita
on ansainnut?

-- Kuoleman! -- vastasi tsarevitsh.

-- Kuolema! -- toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmat
Basmanovit.

-- Siis kärsiköön hän kuoleman! -- sanoi Iivana kylmäverisesti. --
sillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan.
Miehet, tarttukaa kiinni!

Serebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet
paikalla ja vei salista.

Moni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen.
Sekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen
muotonsa oli riemullinen.

-- Veljet, -- hän sanoi; -- onko tuomio oikea?

-- On, on! -- vastasivat läheiset opritshnikit.

-- On, on! -- toistivat tuonempana olijat.

-- Ei ole! -- sanoi yksi ääni.

Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.

-- Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian
tuomio on väärä? -- kuului kaikkialta.

Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät
harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta
oli kuolon kalpea.

-- Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä -- kysyi Iivana, koettaen
tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. -- Joka sen sanoi,
astukoon silmieni eteen.

-- Hallitsija! -- äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, -- kunnon
palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia,
jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä
juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita
humalapäissään lasketteli!

Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.

-- Isä paraklisiarkka! -- hän sanoi, naurahtaen, -- kauanko siitä on,
kun sydämesi heltyi?

-- Hallitsija! -- jatkoi Maljuta; älä käske... Mutta oli jo myöhäistä.

Maljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan
edessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut
Serebrjanin karhun kynsistä.

-- Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? -- sanoi Iivana ja katseli
ilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. -- No, sanoppa,
Maksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?

-- Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et
antanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä,
miksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!

-- Älä kuule häntä, hallitsija! -- rukoili Maljuta: -- hän on
päihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois,
juomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!

-- Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, -- huomautti häijysti
tsarevitsh. -- Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään
kastellut!

Maljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen
olisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan
kosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen
perillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat
esimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli
hyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.

-- Niin, -- lisäsi hän naurahtaen: -- Maksim ei syönyt eikä juonut
päivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni
opritshninaa!

Tämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään
Iivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni
hiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.

Maljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.

-- Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! -- virkkoi hän, tarttuen
tsaarin vaatteiden liepeisin: -- tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää,
sukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon...
Missä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö,
saastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani,
houkkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta
minut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen
rikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu!
Mutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, -- miksi
annoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna
tyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!

Surkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo
kuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta
kuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.

-- Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! -- hän sanoi: -- Maksim
on oikeassa!

-- Mitä, hallitsija? -- huudahti Maljuta: -- onko Maksim oikeassa? --
ja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se
katosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi
häntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia,
että tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.

-- Maksim on oikeassa, -- toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan
muotonsa: -- minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten
taiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan
vielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle
hyvä palvelija. Te kirotut, -- tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja
Basmanoveihin, -- te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö
teillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon
kunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi,
älkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut!
Te kaikki saatte maksaa minulle hänen verestään!

-- Ei ole myöhäistä, hallitsija, -- sanoi Godunov, palatessaan saliin.
-- Minä käskin vähän viivyttää Serebrjanin mestausta. En miksikään
armonosoitteeksi, vaan minä tiedän, että sinä olet armollinen, että
monta kertaa sekä tuomitset että annat syylliselle anteeksi. Mutta
Serebrjani on jo pannut päänsä pölkylle; pyöveli, riisuttuaan
kauhtanan, käärittyään hihansa, odottaa sinun käskyäsi.

Iivanan kasvot kirkastuivat.

-- Boris, -- hän sanoi, -- tule tänne, hyvä palvelijani. Sinä yksin
tunnet sydämeni. Sinä yksin tiedät, etten huvin vuoksi vuodata verta,
vaan hävittääkseni kavaluuden. Sinä et pidä minua verenhimoisena. Tule
tänne, Fjodoritsh, minä syleilen sinua!

Godunov kumartui. Tsaari suuteli häntä päähän.

-- Tule sinäkin, Maksim, minä ojennan sinulle käteni suudeltavaksi. Syö
suolaa ja leipää, mutta puhu totta! Tee vastakin niin. Antakaa hänelle
sopuliturkki!

Maksim kumarsi maahan asti ja suuteli tsaarin kättä.

-- Minkälainen palkka sinulle tulee? -- kysyi Iivana.

-- Tavallisen sotilaan, hallitsija.

-- Minä siirrän sinut päämiesten lukuun. Sinulle on tuleva muonaa ja
kaikenlaisia tarpeita, jotka päälliköille kuuluvat. Mutta sinulla,
näen, on kielelläsi jotakin vielä kerällä; puhu pelkäämättä, pyydä --
mitä tahdot.

-- Hallitsija! en ole ansainnut suurta armoasi, en ole mahdollinen
saamaan kallista pukua, on minua vanhempiakin. Yhtä pyydän, hallitsija.
Lähetä minut Litvaa vastaan sotimaan, lähetä Liivinmaahan. Tahi,
hallitsija, lähetä Rjasaniin, tattarilaisia hätyyttämään!

Jotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.

-- Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä
ikävää?

-- Ikävää, hallitsija.

-- Miksikä niin? -- kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.

Maljuta ei antanut pojan vastata. -- Hallitsija, -- hän sanoi, -- hänen
tekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin
käsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri.
Sentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.

-- Ei hän sentähden pyydä päästä, -- puuttui tsarevitsh puheesen, --
vaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla
opritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä
tsaarin tahdon mukaan!

-- Kas niin vaan, -- sanoi Iivana pilkallisesti: -- -- vai sinä,
Maksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä
kurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo
opritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!

-- Oi, hallitsija! -- kiirehti Maljuta sanomaan: -- mihin vaan armosi
tahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun
käskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, -- on myöhäinen; sano äidillesi,
ettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja
pitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!

Maksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.

Opritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan
kaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat
käärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt,
antaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa
rangaistuslajia.

-- Tule tänne, ruhtinas! -- sanoi Iivana. -- Poikani olivat liiaksi
kiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen:
kalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti,
että aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, -- ei
saakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat
lähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut
Homjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?

-- Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten
kimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun
palvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein
silloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi
kylään ja alkoi surmata ihmisiä!

-- Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani,
olisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?

Tsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.

-- Olisin silloinkin, hallitsija, -- hän sanoi suoraan, -- en olisi
uskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!

Iivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut.
Lopulta hän keskeytti äänettömyyden.

-- Hyvin vastasit, Nikita! -- hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi
päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että
palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri
kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta
Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä
olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko
mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet.
Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä,
vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on
punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe,
kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava
pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan
tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin
Rakel, -- hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), --
niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken
kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä
annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene
tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita... Tahi älä, odota pikkasen!

Iivana kääntyi Homjakkiin.

-- Vastaa, -- hän sanoi tuimasti, -- mitä te hurjaan tapaanne
Medvedevkassa teitte?

Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten
korvallistaan.

-- Ärsytimme pikkasen talonpoikia! -- vastasi hän puolittain viekkaasti
ja röyhkeästi; -- ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme
rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi.
Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!

Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.

-- Mitä, -- hän sanoi, -- oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan
löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin
annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen
päivä!

Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa
mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja
hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin
ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen
maalaisbojareihin.

-- Älkää luulko, -- sanoi hän ankarasti, -- nähdessänne tuomioni, että
olen ruvennut teitä pilaamaan! -- Ja samassa hänen rauhattomassa
sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen
laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle
anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.

-- Kuule! -- hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: -- minä armahdin sinua
tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta.
Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua
vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä
pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno
nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä
rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.

-- Hallitsija, sanoi Serebrjani, -- henkeni on sinun kädessäsi.
Piileskellä sinua, ei ole minun tapani. -- Lupaan sinulle odottaa
tuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin
rikokseen vikapääksi.

-- Suutele sen vakuudeksi ristiä! -- sanoi Iivana juhlallisesti, ja
kohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen
Serebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.

Kesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun
Iivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään
ristinmerkin, oli suudellut.

-- Mene nyt! -- sanoi Iivana: -- ja rukoile kaikkein armollisinta
Kolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta,
vaikkapa helpostakin rikoksesta!

-- Ja te, -- lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, -- te,
kuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta
Nikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran
saa vihani syttymään!

Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen
mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi
Iivana kasvoissaan mielihyvää.

-- Poistukaa kaikki, -- hän sanoi, -- jokainen toimeensa!
Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit,
valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä
närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä
sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!

Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa,
mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti
pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa.
Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen.
Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis
kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön
silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari.
Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi
hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa
hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi,
jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki
olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni
tammi aukealla kedolla.

Tsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet
pihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina,
himmennyttyään, -- himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua
houkkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla
hetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä
tähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei
ole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.




X. Luku.

Isä ja poika.


Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun
metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät
pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa
säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut,
hän tuli isäänsä vastaan.

-- Isä, -- Maksim sanoi, -- olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa
kanssasi.

-- Mistä? -- kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa.
Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin
läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.

-- Minä lähden huomenna, -- jatkoi Maksim, -- anna anteeksi, isä!

-- Mihin? -- kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa
Maksimiin.

-- Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on
tarpeeksi!

-- Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla!
Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria
vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?

-- Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta
kuitenkaan en saata jäädä.

-- Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on
tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun
tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi?
Miksikä, juuri nyt?

-- Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen
tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka
taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole
suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että
kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi,
etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan
miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta
jätin lähtemättä. Mutta tänään, -- jatkoi Maksim, ja veri kuohahti
hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin
ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli
rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta,
vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, -- silloin sydämeni
sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja
mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että
totuus ei ole teidän puolellanne.

-- Hän vainen on sinulta mielen vienyt' -- huusi Maljuta, joka jo
muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan -- vai hän sinulta on mielen
vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla
niistä pääse, koira!

-- Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! -- sanoi Maksim,
tehden ristinmerkin; -- Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken,
mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin -- jatkoi Maljutan poika innostuneena
-- tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa
syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut
luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät
kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!

Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä
keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä
jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta
pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi
vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi
hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.

-- Maksimushka! -- hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin
hänen pedonnaamansa salli, -- et ole oikeaan aikaan alottanut
lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä
säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä
auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta
että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja
lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa
korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?

Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.

-- En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin
jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi
katsoa, että isäni on... Maksim herkesi.

-- No? -- sanoi Maljuta.

-- Että isäni on -- pyöveli! -- änkytti Maksim ja loi maahan katseensa,
ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen
sanan.

Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. -- Ero on pyöveleillä!
-- hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. -- Toinen on alhainen
ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen
bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa
koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni
katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!

-- Vaikene, isä! -- sanoi Maksim, nousten seisomaan: -- älä murra
sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut
turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa
häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi
katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin
lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte
tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä
vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että
juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!

-- Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? -- sanoi ilkeästi
hymyillen Maljuta. -- Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska
ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko
yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän
edessämme? -- Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut?
Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat!
Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit
saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu
kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden
kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat
ovat, sitä ei sovi kieltää.

Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä
voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut
sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi
peloksi.

Mutta Maljuta ei sitä huomannut.

-- Maksimuska, -- hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja
koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää
kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä
lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin
riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt,
tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi,
niin luulen, että söisin hänet elävältä!

Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.

-- Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän
sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?

-- Ei mikään, isäni!

Maljuta salasi kiukkunsa.

-- Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee
sinun karanneen luotaan?

-- Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus.
Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran
näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa
rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää
viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan
uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa
häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!

-- Mutta miten käy äitisi? -- sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen
keinoon. -- Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle!
Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!

-- Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, -- vastasi huoaten Maksim. -- Äiti
antaa minulle anteeksi.

Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.

Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli
kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa
ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.

-- Kuule, maitosuu, -- hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, --
tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en
anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta
jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan
tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät
isääsi halveksimasta!

Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän,
että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen
isällistä tahtoaan.

-- Kas, -- jatkoi Maljuta, -- olenpa haastellut kanssasi, kohta on
keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on
tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt!
Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin -- saapa
minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi
levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä
opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama!
kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt
ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat
aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan!
Kyllä hänelle tämän maksan!

Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.

Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika
ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia
kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla
raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen
äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti
yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven
eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.

-- Herra Jumala! -- sanoi Maksim itsekseen. -- Sinä näet sydämeni;
tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä
kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi,
Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna
minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta
siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et
olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani,
et milloinkaan näe minua enää!

Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten
hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni
pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko
Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin,
tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja
satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä
ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä
susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä
sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä
ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä
hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.

-- Hyvästi, Bujan, -- sanoi Maksim, -- vartioitse meidän taloamme,
palvele uskollisesti äitiä. -- Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos
ja lennätti pois vanhempainsa talosta.

Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään
haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että
oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.




Xl Luku.

Öinen juhlakulku.


Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari
rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut,
jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti
ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista
kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki
imettäjänsä, Onufrevnan.

Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas
suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena
Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli
siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen
tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä
ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat
kaikin tavoin suositella häntä.

Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan
erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan -- Iivana oli
silloin neljän vuoden vanha -- oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän
kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut,
mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.

Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi
niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen
kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren
kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin
Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita
hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää
tutisi suonenvedontapaisesti.

Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän
Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi
tahi itsekseen höpisisi.

-- Mitä? -- sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, --
rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon
sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit
rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin
anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule,
mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!

-- Herkeä, Onufrevna, -- sanoi tsaari nousten, -- itse et tiedä mitä
puhut.

-- Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?

Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.

-- Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä
ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi
rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan.
Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa;
silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät
vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!

Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.

Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas
mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston
kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain
pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti
hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen
Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta
vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui
mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen
kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa
alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin
kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa.
Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin
uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan
ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden
jälkeen.

Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet
ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan
väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.

-- No, mitä, isäseni? -- sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi,
-- mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin,
olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista,
lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on
Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä
enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin,
mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa
kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin
rukouksillani pelastaa!

Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen
ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.

-- Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan
haltuun!

-- Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo
tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? -- Mutta älä
sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei
itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat
nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No,
kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen
piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana
yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi,
antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja
piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.

Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi
taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.

Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.

Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.

-- Kas, -- hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!
Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!

Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli
alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.

Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.

-- Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken
varistamaan sinulle piittinää...

-- Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve...

-- Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna
vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode
sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko
se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole
mikään munkki.

Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.

-- Onufrevna, -- sanoi hän äkkiä peloissaan, -- kuka siellä käy
etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.

-- Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.

-- Tulee, tulee joku! -- Tulee tänne! Katso, Onufrevna!

Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana
näyttäytyi Maljuta.

-- Kuka se on? -- kysyi tsaari, hypäten pystyyn.

-- Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, -- vastasi imettäjä,
vihaisesti katsellen Maljutaa, -- Grishka Skuratov, kas, kuinka
säikäytti, kirottu!

-- Lukjanovitsh! -- sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: --
hyvä ettäs tulit, mistä?

-- Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet!
-- Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.

-- Avaimet! -- murahti vanhus; -- kyllä sinua poltetaan toisessa
maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana!
Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä
ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi
nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä
pihkassa, muista minun sanoneeni!

Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun
seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.

Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin
läsnäolo.

-- Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, -- hän sanoi, -- tiedä asiasi, älä
välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä
meidät!

Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.

-- Vanha hupsu! toisti hän: -- olenko minä vanha hupsu? Te muistatte
minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi,
Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä
Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa
mukaan, mutta tämä, -- jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, --
tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan
vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä;
siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja
iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!

Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.

Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti
kotvasen aikaa.

-- Mitä, Lukjanovitsh, -- sanoi vihdoin tsaari, -- tunnustivatko
Kolitshevit?

-- Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun
huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.

Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista
antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.

Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi
hän vuoteelle ja nukkui.

Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.

Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen
läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille
kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain
puuta.

Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin
kauhistuttamaan.

Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee
myrkytetty bojari.

Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen
vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.

Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari
katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä
mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän
tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.

"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan
viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen
vihollisensa hajaantukoot!"

Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.

Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.

Kuollut kumarsi Iivanan edessä.

-- Ole tervehditty, Iivana, -- virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, --
katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!

Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei
tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa
pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.

Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila
Adashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.

Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:

-- Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet
mestannut minut syyttömästi!

Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen.
Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat
tsaarille, ja jokainen sanoi:

-- Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!

Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita
Sheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.

Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki
sanoivat:

-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme
sinua!

Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki
kalpeina ja verisinä.

Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet
Kasaanin edustalla.

Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan
pyövelin tekemiä.

Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja
rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja
sopersivat:

-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät
syyttömästi!

Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa
mielikuvitusta todellisuudesta.

Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja
ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen
hivuksensa nousivat pystyyn.

-- Elävän Jumalan nimessä, -- hän lausui, -- jos te olette pahoja
henkiä, vihollisen voiman lähettämiä -- poistukaa! Jos te todella
olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut --
odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja
teidän välillä!

Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin
vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui
ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa
oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: --
Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!

Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä
huoneesta makuuhuoneesen.

-- Nouskaa! -- huusi tsaari: -- ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on
alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun
jälessäni!

Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun
nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan
ja kiirehtivät pukeutumaan.

Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat
maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he
kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden
kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.

Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti
valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät
paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet
muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä
pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.

Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin
kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti
leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja,
mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja
kalleille kiville.

Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili,
äänekkäästi itkien:

-- Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä!
Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi
surmaamaini sieluille rauha!

Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.

Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi
tsaarille vapisevan kätensä.

-- Nouse, isäseni! -- sanoi Onufrevna: -- minä autan sinua. Kauan sinua
odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!

Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.

Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa,
riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia
ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä
vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.

Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen
laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.

Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja
alkoivat kuunnella.

-- Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, -- he sanoivat. --
Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!

Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä,
heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.

Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.

-- Vaiti! -- hän sanoi viimein: -- vaiti, ettei Maljuta kuule!

Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se
painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta
kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.




XII Luku.

Panettelu.


Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan
kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli
ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo.
Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka
olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään
vankeuteen.

Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli,
ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.

Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta
katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria
huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta,
hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan
Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti
lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.

-- Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! -- sanoi tsarevitsh,
seisahtaen ratsunsa. -- Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi.
Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi.
Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia
tuomaan, vai mitä arvelet?

Ja tsarevitsh purskahti nauruun.

Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen
paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen
myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.

-- Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? -- huomautti Basmanov, haluten
olla tsarevitshille mieleen, -- jossakin toisessa se tosin näkyisi,
mutta ei hänessä.

Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.

Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin
jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi
käyden linnalle.

"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa
aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen
jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu
kosto varomattomille pilkkaajoille.

Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän
vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä
aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa
riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu
kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton
rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta
saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli
kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi
pelkoansa.

"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee
minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun
kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa
tapasi väkevämpänsä!"

Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä
surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja
ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään
etsiä kavaltajia.

Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.

Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä
sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät
välttäneet hänen epäluuloaan.

Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.

-- Hallitsija, -- sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, --
sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia
kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä
puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun
suurinta vastustajaasi!

Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.

Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.

-- Asia, näet, hallitsija, on sellainen, -- jatkoi Skuratov, ja hänen
äänensä muuttui, -- että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta
julkilausumaan sitä kieli ei käänny...

Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.

-- Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta
mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa
kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et
kuitenkaan pääse!

Tsaari kuunteli eikä arvannut.

-- Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä
haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!

Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla
uteliaisuudella.

-- Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi,
muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta
vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua
vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir
Andrejevitsh!

"Ah! -- tuumasi tsaari: -- kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni!
Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni
aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"

-- Puhu, -- hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, -- puhu, mitä
tiedät Vladimir Andrejevitshistä!

-- Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä.
Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua
vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän
luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.

-- Ketä sitten? -- kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi
värähdellä.

-- Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat
häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat
itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle,
niin asetammepahan me...

Maljuta kävi hämilleen.

-- Kenen? -- kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.

Maljuta tuli viheriäksi.

-- Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja
arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.

-- Kenen? -- toisti Iivana, nousten sijaltaan.

Maljuta vitkasteli vastatessaan.

Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa
lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.

Maljutan polvet alkoivat notkahdella.

-- Hallitsija, -- sanoi hän puoliääneen, -- älä sinä vihastu häneen,
eihän hän itse ole sitä miettinyt.

-- Puhu! -- kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.

-- Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, -- alkoi Maljuta,
välttäen tsaarin katsetta, -- no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä.
Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen
ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin,
kaikki samaan päättyy.

Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat
suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.

Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan
iskun.

-- Hallitsija! -- sanoi hän äkkiä terävästi: -- älä etsi kavaluutta
kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi
samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä
olkapäiltä.

Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset
silmänsä tsaariin.

Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas.
Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.

Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.

Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken,
tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja
kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten
suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.

Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.

-- Mitä te anotte; kyynäräsaksat? -- kysyi huolimattomasti tsarevitsh,

-- Isäsemme! -- vastasivat vanhimmat, -- olemme tulleet rukoilemaan
armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit
hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!

-- Kas, hupsuja! -- sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin
päin. -- He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että
tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne,
höntöt!

-- Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! --
huusivat kauppamiehet.

Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat
olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli
leipää ja suolaa.

Maljuta näki kaikki akkunasta.

-- Hallitsija, -- kuiskasi hän tsaarille, -- kenties häntä on
kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo
kansakin tervehtii häntä valtiaana!

Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut
esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa
olivat mananneet Iivanan kasvoille.

Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä
Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.

Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.

-- Grisha, -- sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille,
-- kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko
se seisoo eheänä?

-- Grisha, -- jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen
Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, -- otatko sinä hävittääksesi
kavaluuden juurineen?

Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.

-- Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, -- kuiskasi hän vavisten koko
ruumiissaan.

Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet
kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa
näyttivät marmorista hakatuiksi.

-- Ei saa vitkastella! -- hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. --
Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään
hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen
selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?

-- Tiedän, hallitsija.

-- Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.

Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.

Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti
pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.

Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen
ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa,
rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa
huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä
johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko
jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän,
pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.

Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään
juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun
tsarevitshin metsäkoirat väsymättä 

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/40568