← catalogue

Uusi tilanhaltia

by Mór Jókai · Finnish · Gutenberg #40486 · 666,946 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Uusi tilanhaltia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Uusi tilanhaltia

Author: Mór Jókai

Translator: Antti Jalava


        
Release date: August 13, 2012 [eBook #40486]
                Most recently updated: October 23, 2024

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/40486

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSI TILANHALTIA ***

UUSI TILANHALTIA

Kirj.

Mauri Jókai


Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1878.


Kaikki tekstin alla tavattavat selitykset ovat suomentajan tekemiä.



SISÄLLYS:

 Mauri Jókai'n elämäkerta
     I. Vanha ihminen, uusi aika
    II. Onnettomuus elinkeinona
   III. Vanha sotamies ja hänen perheensä
    IV. Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa
     V. Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa
    VI. Kaunohenki
   VII. Toinen
  VIII. Kostoa sekin
    IX. Molemmat vangit
     X. Erilainen vastaan-otto
    XI. Eräs köyhä rouva
   XII. Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?
  XIII. Se kumpu, joka itseensä sitoo
   XIV. Yhteinen hätä
    XV. Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa
   XVI. Vanha kastelli
  XVII. Eriskummainen oikeuden-käynti
 XVIII. Pikku pilanteko Cabinet noir'issa
   XIX. Kun karhu lähtee pesästänsä.




MAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.

Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.


Rakas ystävä!

Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan,
paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä
kysynyt.

Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen
tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta,
vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun
kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on
olemassa, ettei minulla siinä ole _uskoa_, vaan _tieto_.

Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä,
lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo
kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset
homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.

Kasvatuksenikin oli sen mukaan; -- minä en koskaan kuullut kenenkään
kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon
sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme
on, -- samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja,
carbonicum'ia ja mosquitoja, -- verbejä, substantiveja j.n.e. ja
"ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään
aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon
puusta, jotta Abel syntyisi.

10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että
sivistyneet perheet keskenään _vaihettavat_ lapsiaan, Vuodeksi tahi
kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja
unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja
niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja
minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n
kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs.,
joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.

Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut
mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta
sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy
melkein ihmeeksi.

Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut
gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka
oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni
suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli
helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia
koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja
mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in
gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle:
"tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä,
valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja
folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin
kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan,
englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja
rakennus-taidetta.

Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä
tekemään.

Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava
luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin
valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas
minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös
valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin
ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana
toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.

Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli
syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella
alalla.

Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.

Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.

Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei
mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen
näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet
oppinut miekkailemaan, ampumaan" -- minä olen juhla-ampujana saanut
kunnia-palkintoja --, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan,
näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" -- Nämät
kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin
protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita
opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen
toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan.
Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija,
kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides
piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista
taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen
polvikunta toista kaikkiin näihin _ilmaiseksi_ ja leikkien. Minä opin
puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa -- hedelmäpuuni ovat ainoa
kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa
olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja,
ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää,
sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä
Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.

Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle
maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän
oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan
runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota
kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti
minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.

Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin,
ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla.
Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan:
muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin
kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin
advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.

Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena
Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin
taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in,
mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä,
yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja
toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai"
(Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää
kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää
neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty
oikeudenasia rasita sitä.

Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi,
sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin
kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via
facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza
Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin
kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä
enemmän.

Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi
avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet
toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.

Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.
Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,
Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.

Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on,
sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse
kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész"
(näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi",
"Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja
"saksalainen" -- tuo tunnettu építheton.

Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten
ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä,
että tämä ylpeys _pehmenisi_. Ja minä olenkin saanut niitä näitä
aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on
emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä;
Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään
Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät
komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja
siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei
kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin
tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli
Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.

Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden
vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.

Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle
tuottamatta.

Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin.
Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä
päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta
taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut,
että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois
valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa
astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari
kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa
kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa.
Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme
siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme
häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän
välttämiseksi, meni kamariinsa ja -- ampui itsensä. Minä olin valmis
tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti
minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti
minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin
mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli
välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten
leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin,
Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti
minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan
talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24
peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua
pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.

Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona
oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä
laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen
mieleen -- hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli --
kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän
vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin
minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.

Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan
mennyttä taisteloa, -- taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan,
kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen
alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys!
Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en
enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa
olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania,
joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin
vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen
oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja
kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin
kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan
antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista
taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä
kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.

Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se
paremmalta soipi.

Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa,
rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa,
hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa
taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina
pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.

Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se
arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun
ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime
kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on
Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut,
että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta
ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.

Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen.
Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas,
etten minä halua edes paratiisiin. -- -- -- -- --

6/12 70.

Teidän palvelijanne

Jókai.






UUSI TILANHALTIA.




I.

Vanha ihminen, uusi aika.


-- "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole
olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että
olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen
Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja
elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti.
Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä
tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos
en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä
täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen
kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin
luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja:
sentähden -- elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina
aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena
vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa,
ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi
havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi
osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi
tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta
hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä,
hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten
elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5]
semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli
vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun
aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona,
juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania
taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan
yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi
olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki
silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät.
Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se
ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään
haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy.
Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan
sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in
judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä
vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin
luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi
lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä
lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä
klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden
ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi
latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa -- vaan nyt kylläksi.
Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta,
kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt
latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja
kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä
sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi
sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole
suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti,
sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät
hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. -- Tästä lähtien ei enää saa
polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa;
tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta,
muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä
löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa
valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

-- "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi
ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput,
uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista
olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää
tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä
tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa
vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja
sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska
kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän
"kontribuerataan."

-- "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään
uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat,
vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

-- "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi
päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi,
että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan
komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä
tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle
kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11]
käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

-- "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä
käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä
jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen
matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan
takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä
passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12]
sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä
"in flagranti" tavataan.

-- "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn
siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja
vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin
puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää
käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten
välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että
muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja
tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että
sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään
jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin
noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä
panee ja kadulle astuu.

-- "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos
asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan,
ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun
asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin
syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on
oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään
semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen
ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen
karttamerkin suuremman arvoisesta.

-- "No, -- sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti
prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön
tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa
-- hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa
tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä,
metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri
tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo
"ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä
"passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin
ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen
latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia"
(yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa
kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta
hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea,
mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt
eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen
päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen
vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan
sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi
häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja
myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea
arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2
florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli
taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät
henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja
olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he
joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa,
villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita
nahkojansa.

Tämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.

Joku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota
onnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä
käymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun "eläintohtorin", ehkä se
voisi lampaita parantaa.

Tuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.

-- "Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!"

Tuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri
Pest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui
ulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan
vaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset
otsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla
peitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula;
kädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman
Virginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt,
jaspisnupilla varustettu kävelykeppi.

Tämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin
pälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian
hampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa
kallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:

-- "Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen
tohtori Grisák."[13]

-- "No terve! Hyvään aikaan tulittekin", vastasi hänelle Garanvölgyi;
"Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti
herran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä
herra tohtori."

Sen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin
tämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän
pihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi
vahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin
lammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.

-- "Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa
heiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa
seisoalla pysyä."

-- "Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista..." sanoi siihen
tohtori Grisák.

-- "Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä
kummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se
joutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen
on huomenna vika suussa."

-- "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen..." keskeytti
häntä tohtori Grisák.

-- "Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa.
Ehkä maksa-mato?"

-- "Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt."

-- "Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te
kaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä."

-- "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!"

-- "Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin;
otitteko mukaanne lampaan rohtoja?"

-- "Mutta, hyvä herra!" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla
tohtori Grisák, "keneksi te minua luulette?" ja vimmassaan sivalsi hän
kepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti
kyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että
elukka paikalla keikahti taaksepäin.

-- "Ettekö siis olekaan eläintohtori?" kysyi suurella
yksinkertaisuudella Garanvölgyi.

-- "Mitä ajattelette? Minä olen _lakitieteen tohtori!_ 'Doctor
utriusque juris', Johann Nepomuk Grisák."

-- "Vai niin, siis prokatori?" sanoi vihdoin asian käsittäen
Garanvölgyi. "No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko.
Muuten -- en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia
ratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?"

-- "Älkää pahastuko", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti
lykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia -- "ehkä
kuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää."

-- "Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen
neuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä
siitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin
teidän armonne voipi niistä saada palkkansa."

-- "Teidän luvallanne", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä
ujoudella, "minä en ole mikään armo."

-- "Anteeksi, teidän jaloutenne!"

-- "Sitä en myöskään ole."

-- "Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'"

-- "Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'"

-- "Ainoastaan?" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen.
"Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi'
nimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta
lyhyeltä, mitä tahdotte?"

-- "Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään
vastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa
herra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään
erästä naapurikohteliaisuutta."

Nyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.

-- "Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä
en ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä.
Ettekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä
itse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia?
Mistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra
Ritter von Ankerschmidt on?"

Herra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.

-- "Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra
klienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in
maa-osuuden."

-- "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"

-- "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."

-- "Keneltä hän sen on ostanut?"

-- "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne
kälyltä."

-- "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi
sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli
vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli
joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta
tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja
lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."

Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä
maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.

Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti
hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä
nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti
silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat
hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne
välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella
viisaudella:

-- "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on
aivan mahdollista."

-- "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä
saatan näyttää asiakirjat."

-- "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole
mitään eroitusta."

-- "Minä en ymmärrä teitä."

-- "Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?"[14]

-- "Koira sitä pitäköön!"

-- "Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko." Ja pistäen hansikoitun
kätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen
Reichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy
julkaistuna asetus, joka kumoo kaikki "vanhaan" lakiin perustuvat
oikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten
haltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö
ilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä
määrä-ajan kuluttua tulee voimaan "beati possidentes", s.o. joka on
jonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä
vastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt
mainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi
ei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut
kirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa
ollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin
saattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa
enää mikään koirannabka[15] auta.

Herra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.

-- "Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä
antaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden
ett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän
postikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva
se, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa
öin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi
joku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä
se kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille
osoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni."

-- "Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin
kohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi
affäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias'
(kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen,
jotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa,
jonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa
eräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi
sallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten
keskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa)."

-- "Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni
rakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä
ehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä
herkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen,
mutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen."

-- "Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka
omasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän,
vieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia."

-- "Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin
päästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet
keksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä
laskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas
edustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien
varrelle istutettuja kauniita poppeli-puita."

-- "Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan,
koskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi
omistajaksi."

-- "Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin
monta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan
palatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?"

-- "Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne
on mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja."

-- "Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä
mitään arvoa?"

-- "Aivan varmaan!" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa
vahvistamaan.

-- "Mahdotonta!" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella
päänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä
käsitysvoimasta. "Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden
voimalla, mitä minä siihen voisin?"

-- "Voisitte haastaa hänet oikeuteen!" vastasi siihen nopeasti tohtori
Grisák. "Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!"

-- "Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa
tuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja
rauhanhäiritsijä?"

Tohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan
yksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja
kiiruhti häntä oikaisemaan.

-- "Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille
oikeutta yhtäläisesti jaetaan."

-- "Suokaa anteeksi! -- Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

-- "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon
puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä
sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei
sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?..."

-- "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut
luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne
vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne
ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi
suuri hyöty. Mutta -- ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään
pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon
heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen,
tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

-- "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös
heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan
mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa
mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis
kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria
pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä
neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä,
joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen
saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella
ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin
sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta
korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa
luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin
oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon
poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan
vieraansa sisään.

-- "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen
katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava
suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä.
"_Mehiläis-huonehan_ tämä on!"

-- "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen
isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja
sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja:
vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia
maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin
paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut
sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään
hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee
edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä
tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille
unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."

-- "Kyllä; mutta ne pistävät", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä
huolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.

-- "_Hyvään ihmiseen_ ne eivät kajoo", rauhoitti häntä isäntä
mielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä
Sareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.

Siten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen
alaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava
"hyväin ihmisten" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty
lammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi
istumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.

-- "Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet
ostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä
seisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien."

-- "Se on luonnollista", lausui siihen herra Garanvölgyi, "koska
kastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa."

-- "Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen
kastellin."

-- "Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille
sovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa
olisin."

"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies", ajatteli tyytyväisenä tohtori
Grisák.

-- "Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta
rakennuksesta..."

-- "Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa."

-- "Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata..."

-- "Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille."

Lakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota
hänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.

-- "Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia."

-- "Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut."

-- "Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän
täytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!" Tämä viimeinen huudahus
ei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli
erinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä
liikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi
demonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä
leikillisesti pistimellään.

-- "Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle", lohdutti isäntä
vaikeroivaa. "Se karkottaa kivun."

Mutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.

-- "No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun
sanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?" ahdisti herra
Garanvölgyi vikisevää tohtoria.

-- "Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut
valtuuskirjalla ... hiisi vieköön nämät mehiläiset! ... minun
luullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi
maksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla."

-- "Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha."

-- "Ja rakennus on kovin rappeutunut."

-- "Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta
florinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää
hyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota
rappeutunutta rakennusta."

-- "Miks'ette?... Se kohoo vielä."

-- "Kauppahintako?"

-- "Ei, tämä mehiläisen pistos..."

-- "Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut."

"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!" arveli itsekseen tohtori.

-- "Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille
kahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!"

-- "Mitä olen sanonut, sen olen sanonut."

-- "Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan."

-- "Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!"

-- "Tuuli hävittää jo kattoa."

-- "Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos
kastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan."

Tohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli
yhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen
kastellin "mihin hintaan hyvänänsä", ja hän itse olisi vaivastansa
saava viisituhatta florinia -- asia oli siis aivan tärkeä.

-- "Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te
ehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?"

-- "Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton
ajatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei
hyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että
Reichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos
jollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo
rakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se
siitä pois. -- Ja nyt, jääkää hyvästi!"

Jottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä
voisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut
lehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja
rupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä
kirjaa lukenut.

Tohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta "re infecta", sillä
herra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä
saattaaksensa.

-- "Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan."

Mutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa
puutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä
pistänyt.

Eikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut
suojelijaksi pyytää.

Kun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista,
huomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra
Garanvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon
ison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta
sotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset
nauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän
kanssaan.

"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä."




II.

Onnettomuus elinkeinona.


Vuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.

Se oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei
puuttunut rahoja.

Seuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha
herra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.

Hänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta
tuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut
heidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää
rauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.

Garanvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun
myrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava
mainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun
aikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten
joukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä
pyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti
talletti.

Herra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli
tieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan
siitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista.
Politiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia
asioita kyllästymään asti lateli.

Jos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan
päinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä
syystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin,
että juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän
semmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään
matkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä.
Jos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä
suureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee
heidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä
sanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee
kylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä
hän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa
tapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana
epätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä
keväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema.
Hänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: "no, no!
kyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!"

Jotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä
väitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä
rypäleitä pehmeän leivän kanssa!

Kampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen.
Garanvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä
turvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä
pitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa
ennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17]
vehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan
vaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla
kertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti
häneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä
tavallisesti herra Adam.

-- "Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa!
Tämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin
pettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan."

-- "Inculpata tutela" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.

Herra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja,
jottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.

Mutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen
huoneenhaltian tileissä.

Niissä on esimerkiksi yksi menojakso: "_Köyhäin poikain[18] hyväksi_",
joka sisältää:

"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;" harvemmin
"rahaa", mutta sitä useammin "yksi porsas."

Kuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat!
Jakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan
komisarjukselle!

Mutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin
selittääkseni.

Kerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä
seuraavat kohdat:

"_Sándor'ille_[19] leili ménes'in-viinia..."

"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita..."

"Item: Sándor'ille villainen ihokas..."

"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia."

"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia."

Herra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain
luokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa
välttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään
täällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on
pakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi
astua sota-oikeuden eteen ja sanoa: "minä tulin, hyvät herrat, mitä
olen velkaa? Tahdon maksaa."

Garanvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken
hyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin
semmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.

-- "Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi
juuri ménes'ia?"

-- "Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra", jupisi tuo lyhytläntä
mies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.

-- "Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut
semmoisia, ei ainakaan maalla."

-- "Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa."

-- "Sitte repeteri-kellon korjaus."

-- "Senhän olen minä hänelle lahjoittanut."

-- "Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin
tarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?"

-- "Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin
paljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani,
ellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos
kerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi."

Salaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:

-- "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."

-- "Suokaa anteeksi -- ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen
asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."

-- "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne
jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te
viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."

-- "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei
ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."

-- "Ken?"

-- "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän
vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."

Herra Adam pudisti päätään.

-- "Miksi hän nimittää itseään?"

Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille:
ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä
päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja
hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä
kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella
kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen
suustaan.

-- "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor
Petöfimme..."[20]

Herra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen
syvästi.

Huokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka
anastaa tämän jumaloitun nimen.

-- "Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?" kysyi hän murheellisesti
huoneenhaltialta.

-- "Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä
ulkoa."

-- "Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?"

-- "Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan
elävästi mieleeni kuvailla."

-- "Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?"

-- "Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä."

-- "Onko hän tuon muotoinen?" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa
runoilijan muotokuva oli nähtävänä.

-- "Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä
tuosta kuvasta tunnettaisi."

-- "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"

-- "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa
hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."

-- "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."

-- "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen
odottamaan."

Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin
kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään
neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.

-- "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."

-- "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi
kiinni."

Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot
ja alkoi niitä lukea.

Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on
ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.

Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian
typeryys.

-- "Rakas ystäväni", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita
Kampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa
neuloa, "oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka
pimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi
samana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?"

-- "Olen", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään,
mitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.

-- "Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän
voi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?"

-- "En suinkaan minä."

-- "Mutta minä luulen. Tehkää hyvin -- tässä kissanpojat!" Ja tämän
sanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.

Kampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka
rahaseteleitä väitetään "vääriksi." Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä
hän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei
ole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut
luopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta "suurelta pakolaiselta"
tähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen
kirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis
tuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy
skytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa
silta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän
luopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.

-- "Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda
kaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän
siitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun
Segesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä
takaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä;
seitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi
häneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi
eivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat
saksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui
kaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan
attilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset
tutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli
120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu.
Setelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat
kasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta
ylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös
maasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo
itseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka
juoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää
kuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä
päivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri
Unkariin."

-- "Luulinpa jo: Amerikkaan."

-- "No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän
enempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on
tullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä."

-- "Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva.
Mutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. -- Koska
kuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät
tuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata
minua?"

-- "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän
sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä
mihinkään pulaan."

-- "Se jalo sielu!"

-- "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin
me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen
asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja
sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin
korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter
ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi
tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta
saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."

Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.

-- "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot
siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä
äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin
muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä,
missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä
hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"

-- "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."

Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli
tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen
salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.

Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt _jo_
olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä
Kampós herran salaisuutta.

Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden
tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin
etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään
herra Adamin luokse.

Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli
valloilleen päässyt.

-- "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen
luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä?
Suokaa anteeksi!"

-- "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se
valuu tukastanne."

-- "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin
vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." -- "Niin, syyskuun
27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja
kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan
näillä sanoilla."

Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana
tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta.
Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli
jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli
se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e.,
jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän
salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä
puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla
lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja,
osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä
Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä
lauseen vaikutusta.

-- "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"

Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät
sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja
vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen
hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi
kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta
hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia
ja häijynparisesti lausui:

-- "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon
arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa
hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen,
ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan
ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa
hänelle matkakustannuksiin."

Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi,
vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan
kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis
kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle
kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi,
hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse
on.

Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että
kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi
selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne
asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä
hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja,
miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta
ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra
Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen
hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen
pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki
talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien
peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan,
hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti
turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä
viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä,
lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli.
Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen
syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin
runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt!
kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut!
häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen
mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui
hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista
tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus
on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli.
No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he
vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä,
isänmaallista sieluansa!

Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan
sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän
ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle
päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että
tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut
holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!

No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä,
havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä,
hattua päästänsä ottamatta!

Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka
olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta,
meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä
kolkuttamatta sisään.

Häntä odotettiin.

Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen
todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi
herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran,
että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden
ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun
valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä
hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja
käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita:
päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka
sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.

Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti
kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä,
suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden
kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien
alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat;
musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n
muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat,
rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi
niistä pettynyt.

Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun
taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti
päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan
unhotuksesta siihen olisi jäänyt.

-- "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui
hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla
joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.

Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli
tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton
uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen
silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä
anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.

-- "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen
herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta
armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan
koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi..."

Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä
viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:

-- "Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä."

Kampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön
osotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.

Suuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti
päätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät
soimaavat sanat:

-- "Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten
ystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun
kunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä
siihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä
sanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' -- Minä tunnen
teidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte
nyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi
teidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä
sille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää!
Petosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille,
päämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat
henget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on
oleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet
leipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa!
vapiskaa!"

Kampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän
arveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä
suoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.

-- "Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä
viisikymmentä florinia."

-- "Hahaha!" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin
pankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós
herra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne
kappaleiksi repisi. "Viisikymmentä florinia!" huusi katkerasti
pakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia
taivasta kohden. "Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa
uhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta
päästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi
kurja, hylätty isänmaani!"

Kampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo
hapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies
kuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja,
tarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:

-- "Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja
että siitä olet viisikymmentä pidättänyt!"

Mutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi
vimmastua.

-- "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette
minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa
häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"

Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja
tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:

-- "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä
almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä
vihaisesti hieroen -- pisti hän sen taskuunsa.

Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän
lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois
huoneesta.

Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon
mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti
mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi
sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.

Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen
silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran
takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:

"_Nagy a világ, végtül végig bujdosom_."

(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).

Ja hän syöksi ulos.

Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin
olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli
kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos
mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada
omantunnon rauhaa.

Hän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja
pani sen tallelle erääsen kirstuun.

Vaan tuo lause: "Nagy a világ, végtül végig bujdosom!"

Tämän säkeen on todellakin tuo suuri runoilija kirjoittanut.

Mutta suuri pakolainen vielä samana hetkenä pakeni -- ei maailman
toiseen päähän, vaan kylän toisessa päässä olevaan kastelliin, jossa
hän esitti itsensä Ritter von Ankerschmidt'ille Sáros'in
vapaajoukon[23] jäseneksi, jota hallitus ei ollut kylläksi palkinnut ja
joka, komitatin asujamiston vainon alaiseksi jouduttua, oli pakoitettu
vaeltamaan pois muihin komitateihin, palkintoa ja arvonsaantia
etsimään.

_Tällä matkalla_ oli hänen nimensä Richard Marczián. Ei tosin niin
loistava, kuin se, josta häntä viimeiseksi oli karkotettu, mutta hyvä
kyllä jokapäiväiseksi tarpeeksi -- niin kauan kuin se ei revennyt.




III.

Vanha sotamies ja hänen perheensä.


Ritari Ankerschmidt oli kyrasieri-majurina asunut monta vuotta
Unkarissa; hän oli oppinut tuntemaan tasankomaan kaupungit ja viihtyi
siellä varsin hyvin.

Seurasi sitte semmoiset vuodet, joina hän näki entiset tuttavansa,
niitten joukossa asekumppaneitansakin, vihollisina edessään. Sekin aika
oli loppunut.

Haavat, jotka hän tappelukentällä entisten ystäväinsä nostamassa
taistelussa oli saanut, antoivat hänelle syytä luopua palveluksestaan
ja peräytyä yksityiselämään.

Hänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän
sai noin puolen miljonaa.

Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä
ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras
panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen
aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24]
noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta
rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon.
-- Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa
pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi
muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön
joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi
silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.

Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat
peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena,
pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä
paljon omaan päällikön-taitoonsa.

Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut
kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva
Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia
parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan
vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon
kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon
tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin
suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian
laitaan ja rakensi sen edustalle.

Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen
vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä
kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone,
sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren
sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä
repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja
jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin
asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä.
Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki
ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat
varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin
tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten
tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä
hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato
oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda
assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä
vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen,
jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat
torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa
torjuaksensa.

Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.

Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi
ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen
oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei
käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin
ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei
ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset
kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla
hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä
milloinkaan tiellä tapaa.

Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän
molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan
omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti
heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.

Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä
ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.

Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin
isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva,
kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin
armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset,
jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen
sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin
vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät
viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti
oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna.
Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien
arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.

Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota
emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset
hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun;
pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen
ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat
vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.

Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen
ritarille ilmoitettiin tulleeksi.

Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton
herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.

-- "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme",
sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan
soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.

-- "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.

-- "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie,
koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen
ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin
pöydän päähän."

Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli
jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet
silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä
taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan.
Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut
tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi
lausua seuraavat sanat:

-- "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."

-- "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen
hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan,
me syömme vasta soppaa."

Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti
huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu
viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän
näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten
itseään katselevan.

-- "Herra ritari!" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. "Se
jalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille
kunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen
taistellut teidän äärellänne."

-- "Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy."

-- "Kiitoksia!" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten
välillä vähän pathosta. "Minä olin todellakin palveluksessa."
(Kaksi lusikallista soppaa). "Verelläni, hengelläni." (Kolme
lusikallista soppaa). "Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen
hengen-pisaraan asti." (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). "Minä en
pelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa." (Taas lusikallinen soppaa).
"Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin."
Nyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut
mitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.

-- "Missä rykmentissä palvelitte?" kysyi ritari epäluuloisella
nenän-rypistyksellä.

-- "Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni.
Olin eräässä vapaajoukossa."

-- "Missä vapaajoukossa?"

-- "Szirmay'n."

-- "No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt
kuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä
juoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden
tulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä
muuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä
minun joukkoani."

-- "Minä olin siinä!" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi
palasta tarjottua naudanlihaa. "Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni
paettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius
Cocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin
ylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt
kaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena
syöksähdin alas jokeen."

-- "Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!" huusi
siihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. "Väsynyt
kaksitoista-naulainen -- johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma."

-- "Kuula oli jo kovin väsynyt", selitti vieras.

-- "Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä
ryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo.
Kaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri
herra! -- Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?"

Sankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa
maksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi
kuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka
myöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen
itse-uhraustaan pyydettiin epäillä.

Vasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa,
katsoi hän hyväksi huoaten lausua:

-- "Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa
kotimaassani."

-- "Kuinka?" kysyi kenraali. "Osottihan hallitus tietääkseni
kiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?"

-- "Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat.
Minun oli pakeneminen."

-- "Eikö teillä ollut äiti kultaista?" kysyi hellätunteisella äänellä
neiti Natalie.

-- "Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa."

-- "Hirveätä! Oliko teillä siskoja?"

-- "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia,
niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet,
murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä
kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä
vähän sitrunaakin sen päälle.

-- "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.

Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.

-- "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"

Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta
nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.

-- "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.

-- "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti:
minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte
viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta
hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka
virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin
todenmukaisena."

-- "Ja -- teidän kunnianne -- kuitenkin -- saattoi kärsiä?"

-- "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"

-- "Se osottaa jaloa sydäntä."

-- "Hyvä herra!" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan
silmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. "Minä olin karhu, joka
tappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka
ajaa esiin otusta metsästäjälle."

Tästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa,
että siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää
vettä.

Hän kaivoi siis syvemmälle.

-- "Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen
puoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa."

-- "Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä
kuin hän itse."

-- "Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän", kiiruhti tulokas
puhdistukseksensa vakuuttamaan. "Senpätähden jätinkin hänet. Hän on
kovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa
Kampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin
kehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat
salaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen
kanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus..."

Ritari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.

-- "Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä
ainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa
tehdä kantelijan virkaa."

N.k. Richard _Marczián_ katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran
hyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi
antaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan
osottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä
osottamasta "lojalista" mielialaansa j.n.e.

Guvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän
johdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin
Profeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin
soittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin,
Profeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz
ilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä
pahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa
semmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: "quelle idée;" tämä
taas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.

Sen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia
"rêverie'eitä", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen
säesti häntä obligati-huokauksilla.

Sittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei
vieraansa tupakka-kamariin.

Täällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja
vieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien
molemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla
tavalla:

-- "Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu,
paonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat,
ja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua
leikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin
vaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa
taikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle."

Richard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti
kohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden
sanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta
maanmiestensä vainoa.

-- "No -- hyvä", vastasi isäntä. "Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin
mielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle
N:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne."

Sen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä
kertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua
huomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen
par'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi
ja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.

Hän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja
päätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän
keneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o
11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä;
ihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen
vuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.

Hän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat
numeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka
ei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui
pöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin
kirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä
kohmettuneet.

Richard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu
kaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.

Hän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti
kirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.

Kohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja
näki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.

Poika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin
kummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan.
Tämä oli neitien "henkivartia." Pöydässä hän passasi heitä.

Mihinkä lähettää hän tuon?

Muutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän
kirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi
hänelle kuiskaten: "mene englantilaisen puutarhan kautta."

Richard näki ja kuuli hyvästi kaikki.

Eliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi
alas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän
Gyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä
takaisin.

-- "Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on
hatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti
takaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan
sinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin."

Pikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja
arveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla
toisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta
hänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran
muistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas
huudettaisiin.

Sitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti
esiin kirjeen.

Sinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä
vastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista
kirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää,
mitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.

Joka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden
pyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.

Kun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä
tuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat
atrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte
mielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.

Tämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka
muodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti
hän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.

Sitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti
lakan, niin että kirjeen niput aukenivat.

Nyt oli kirje hänen vallassansa.

Kiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.

  "Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.

  Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette
  suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa
  povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te
  huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa,
  kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne
  ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi
  kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä
  teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen
  semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa
  sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät
  ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!

                                              Eräs tuntematon."

Ah! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!

No, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29]
tietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.

Sill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja
sillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa
sinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin
minutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän
juoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.

Sen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut
alottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä
perheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen.
Sotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa;
neidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa
kääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on -- _keltaista_.[30]

Hän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin
edessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin,
jotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti
rôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti
naisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.

Hiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki
yhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä,
ikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä
itseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut
ketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin
jalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä
kerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella
voimalla:

-- "Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja
sitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te
ylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus
saattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee
kauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon
kuolla."

Tämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen
toisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi
niitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:

-- "Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen _puolalainen
emigranti_, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan
Varsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi
Bogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen
tappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat
kaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan
rinnalla!"

Tässä peitti Bogumil Brazeszky -- vai kuka hän lie ollut? --
kyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.

Vaikutusta sopi sanoa edulliseksi.

Tämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa
sydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:

-- "Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset.
Ainoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän
vallassanne."

Miss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa
suinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja
pyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja
olkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli
kurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli
puolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään,
niinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa.
Hän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä
ainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.

-- "Minä koetan olla varoillani", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän
sitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan
kieltä.

Ja sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla
äänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten
suojelus-enkelien pariin.

Mutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.

Neiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli
usein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi
risti-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä,
pakolaiselta kysyäksensä:

-- "Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?"

-- "Mutta, Eliz!" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle
vastustajalle. "Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!"

Bogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin "muitten:" hänen olisi
sopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön
puolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän
tahtoi osottaa, että hänen "sininen kirjansa" oli täydessä kunnossa, ja
että hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan
pöydälle.

-- "Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa
henkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt
hänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot
vanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan.
Sentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa
aikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan
joutuva."

Eliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään,
kuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: "oi mimmoista törkeää
jättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan", mutta mitään semmoisia
sanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.

Miss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi,
että neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää
tätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän
hattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli
aika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että
hänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä,
katsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.

Tämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta
englantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.

Jälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.

-- "Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!" alkoi ensiksi
miss Natalie.

-- "Minkä vuoksi?" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti
kohottaen.

-- "Sopiiko vierasta loukata?"

-- "Sopiiko suojelijaansa pettää?"

-- "Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä
'hätä-puolustukseksi'."

-- "Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää
sitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos
keskuudestamme."

-- "Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan,
kiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta
minulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen
läksynne."

-- "Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään
ranskan läksyä oppia."

-- "Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa
niinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva -- olla
'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin."

-- "Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle
anneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin."

Tässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat
tuolien alla auki kierimään.

-- "Tämä on kauheata!"

-- "Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle
eikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun
joka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua
heidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en
ymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata,
että Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla
alhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan,
laulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he
laulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin
surullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni
koko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin
kauniita."

Ja nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä:
"Télen nyáron pusztán az én lakásom" (Talvet kesät asun minä
pustalla).[31]

-- "Neiti Eliz!" komensi jalonyleväisesti missi, "nouskaa ylös
neulous-työstä ja menkää _grammaire'a_ lukemaan!"

Eliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän
istui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista
kaavaa "il"-sanan käyttämisestä, hyräillen "Télen nyáron"-sävelellä:

"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi."

-- "Eliz!" huusi vimmastuneena miss Natalie. "Kylläksi jo! Nyt on mitta
täynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua
pianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!"

Pikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen
itsepintaista päätänsä taaksepäin.

-- "Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan
pidä pakolaista kunniallisena ihmisenä."

Tuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän
tiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.

Ja mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta?
Eipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti
yhtä jaksoa koko tunnin -- ei käskettyjä skaloja -- vaan juuri tuota
vaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: "Télen nyáron
pusztán az én lakásom."

Miss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos
ei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä,
pahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.

-- "Voi, Hermine!" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden
kaulaan. "Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo."
-- -- --

Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä
englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi
oli sitä tietä takaisin tuleva.

Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa
paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli
tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika
vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan,
niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.

-- "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"

Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka
oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa:
"tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."

Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta
palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.

-- "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"

Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin
ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.

-- "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee
hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]

-- "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen
poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.

-- "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka,
vetäen esiin kirjettä hatustaan.

-- "Haa! Hän lähettää sen takaisin!" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.

-- "Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa", irvisteli
Gyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa
lyödä itseään, eikä häntä.

-- "Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä
varten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään
puhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa."

Sen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi
ritari Ankerschmidt'in luokse.

Suoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti
kodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä
suuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.

-- "Tavatonta! Kauheata!"

-- "No! Mitä nyt on tapahtunut?" huusi ritari sohvalta nousten.

-- "Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä
hävyttömyys, tämä julkeus!"

-- "No, no, mikä nyt?"

-- "Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka
uhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne
taloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä.
Haa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen
rohkeutta."

-- "No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!"

-- "Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän
kunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen
vihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi,
vaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut.
'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen
kastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä
hän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen
lukematta takaisin.'"

-- "Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?" kysyi ritari kummastellen.
"Mikä kirje se lienee?"

-- "Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne."

Ankerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen
päällekirjoitusta, kolkosti mumisten:

-- "Tämä on Eliz'in käsialaa."

Bogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.

-- "Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan!
Garanvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän
ymmärrä saksaa."

-- "Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee
Garanvölgyille?" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä
päällekirjoituksen että sinetin puolelta.

-- "Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa", sanoi suurella
palveliaisuudella Bogumil.

-- "Kuinka?" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. "Te ette
suinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle
kirjoitettu?"

Seikkailija joutui tästä vähän hämille.

-- "Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse
ehkä..."

-- "Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa
täytyy minun asia suorittaa."

-- "Niin, niin!" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: "silloin rauta
taottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa,
ettei hän ymmärrä saksaa."

-- "Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä
kirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin."

-- "Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?"

-- "Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle
kirje on adresserattu."

-- "Mutta neiti itsekin..."

-- "Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle
kirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö
lastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja
jos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani."

-- "Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja
soturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian
herra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä
edesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta."

-- "Kuinka? Minun sijastani!"

-- "Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä
asiassa ruveta apulaiseksenne."

-- "Kiitoksia. Minä menen itse sinne", sanoi ritari äristen ja rupesi
sapelia vyöllensä sitomaan.

-- "Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?"

-- "Meitä on _kaksi_!" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. "Menkää nyt,
minä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään."

Bogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin
hyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden
vanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut.
-- Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi;
mutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden,
sotavanhus syttyvän ruudin luontoinen -- jos nämät kaksi törmäävät
toisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.

Nämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!

Sotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli
polkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.




IV.

Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,


Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós
herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa
ulkopuolia.

Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli
itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi
aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä
tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana
"lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla
uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte
kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."

He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.

-- "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"

-- "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34]
Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."

-- "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson
polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.'
Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"

-- "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."

-- "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä
edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan
rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut,
eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."

-- "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka
minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä
saksaa."

-- "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos
ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi
siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä
minä olen ne lukenut."

Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.

-- "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin
tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia,
joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on
tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."

-- "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä
poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä
siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen
alamainen."

Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja
ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen
vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan
valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja
ikäänkuin apostolin kaltaiset.

-- "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi;
"sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä
loukannut?"

-- "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan
palvelija minun kartanostani toi tänne."

-- "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne;
luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin
korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."

-- "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se
oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette
ymmärrä saksaa."

Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä
tämä siihen voisi vastata.

Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:

-- "Sentähden, etten todella ymmärräkään."

-- "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän
vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on
mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."

-- "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa
saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni
täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä
uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt
olen ne kaikki -- unhottanut."

-- "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt,
tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille,
eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten
tänne."

-- "Se on teistä humorillista?"

-- "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut
tuonlaisia!"

Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.

-- "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi
ihminen unhottaa -- jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin
valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi
uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan,
valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja
töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä
vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli
lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin
tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se
'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies;
jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on
ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten
ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään,
miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä
minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt
unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli
sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut,
ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan
menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa
poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle,
mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja
ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei
minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista
vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun
kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja
nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän
seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan,
kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi
tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen
askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta
hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne!
ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä
mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa
sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet
näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä
unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut;
minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi
en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."

Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja
consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi,
että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa
rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.

Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:

-- "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia
tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen
päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen
tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun
velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa
tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä,
koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin
teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota
minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä
huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja
ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."

-- "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen
kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi,
mitä se sisälsi.

Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.

Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä
oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja
antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole
pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen
tavaamiseen.

Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut
painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta
virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan
ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?

Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi
huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi
tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen
kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi
lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi
tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.

Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.

-- "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"

Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä
viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti
kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:

-- "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"

Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.

-- "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista
neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää
sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään,
jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys
päättynyt?"

-- "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain
siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä
toivon."

-- "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle
suojelijattarelleni."

-- "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten
sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani
opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."

-- "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka
perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset
ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."

Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo
kotia.

Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in
toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde
huoneestaan.

-- "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"

Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin
yhtä haavaa se ajatus, että -- kenties olisi sentään sopinut
hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen
sitä ensiksi tehnyt?

Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle,
asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä
semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä
häntä vastaan tarkoitettavan.

-- "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö
vielä! Kuulustelkaa minua!"

-- "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.

-- "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa.
Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen
syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."

-- "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi
jotakin perää?"

-- "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä
tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden
annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle,
hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen
tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen
viinihuoneen alushirren alle."

-- "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.

-- "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä
tunnustan."

--- "Ettehän vaan..."

-- "Aivan niin, niin se on; yksi vihko -- 'Maaliskuun 15 päivää.'"

-- "Mitä pirua se on?"

-- "Sanomalehti vuodelta 1848."

-- "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se
pahentuu siellä."

-- "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"

-- "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei
kukaan tule sitä sieltä perimään."

-- "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä,
suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."

-- "Perhana! Vielä muutakin?"

-- "Josta kirjeessä puhutaan."

-- "Ehkä aseita?"

-- "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."

-- "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?
Mitä tarkoitusta varten?"

-- "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi
on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin,
kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden
annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se
löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut
antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä
toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."

-- "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"

-- "Vielä -- vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi
ruutisarvi."

Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin
kanuna tulisi esiin.

-- "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää
olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää
viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia,
lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut
voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa
olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."

Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.
Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja
sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää
saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä
sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä,
joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.

Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin
kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle,
siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon
korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn
kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta.
Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä.
Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan
eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki
sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö
ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen
sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi
hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.

Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra,
hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle
pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei
kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.

Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä
hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa.
Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat,
jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen
hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä
riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli
pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä
seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan
paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä
kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun
vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja
siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.

Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen
vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen
mieleensä.

Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!

Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli
vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.

-- "Tule esiin, kalabrialainen!"

Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle,
riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille
seuraavan kauniin puheen:

-- "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis
menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä
kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö
niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös,
hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli
hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit
saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton
konna; sen voin sanoa."

Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä
armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä
molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin
lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.

-- "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff,
puff! Kas niin!"

Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.

Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos
sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he
oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.

Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun
hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla
varustetulle rengille.

-- "Tuoss' on! -- Se on jo viimeisen virtensä veisannut. -- Viekää
se pois -- naulatkaa tangon päähän -- pistäkää hernemaahan --
linnun-peljätykseksi!"

Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään
taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä
sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan
yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.

Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.

Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet,
lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki
yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.

Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää
pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon.
Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen
vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien,
mitä olisi tytölle sanova.

Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.

-- "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet
alas! Tänään emme laske leikkiä."

Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.

-- "Te -- seisotte tuomarinne edessä!"

Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.

-- "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa.
Tiedättekö, mistä nyt tulen?"

-- "Tunnustakaa pois se!"

-- "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt
herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"

-- "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."

-- "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin
sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."

-- "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen
kohta häntä korvasta nipistämään."

-- "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"

Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.

-- "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä
vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana,
paremmin kätkeä sitä."

-- "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi
perheen-salaisuuksia!"

-- "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."

-- "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"

-- "Älkää siis kysykö minulta enempää."

-- "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään.
"Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä
kotonani."

Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.

Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi
hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.

Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja
kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen
äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty
suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin
suuret, niin loistavat, että...

Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa
lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin
kääntyneinä.

-- "Olenko siis -- tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.

-- "Vaiti! -- Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan
rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen
leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua
teidät."

-- "Mutta koska olen tyttäresi, niin -- suutelet minua siitä!" lisäsi
siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui
tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän
huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan
likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet
menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.




V.

Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,


"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."

Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista
sananlaskua, kuin unkarilainen?

Mutta hän on oikeassa.

Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan
tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa,
jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään
pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa
uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta:
hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.

Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra,
vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko
vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan
niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi
kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää
satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä
ennen oli.

Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho
rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen
koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin
koron lainatusta pääomasta.

Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan
maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa
huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti
kohotti jyväin hinnan.

-- "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran
herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."

Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä
kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri
oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin
leikkuu.

-- "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.

-- "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta
vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta."
(Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista
pehtoria).

-- "Minkätähden ei?"

-- "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen
aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska
oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään,
että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta
kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän
jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois
meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin
hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta
toukoa."

-- "Kuinka raskitte siitä iloita?"

-- "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin
tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa
tehdään."

-- "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan
hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."

-- "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana
puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina
rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta
vadit tyhjentyisivät."

(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja
taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa
itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati
tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin
todistukseksi barbarilaisista oloistamme).

Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun
aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät
myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu
kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan
ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen;
pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.

Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.

Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta,
viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-,
puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa
kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen
vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko
viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.

Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti
järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.

Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies.
Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä
kokeita.

Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra
Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen
poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava
koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy
oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin -- peltopyitten ammuntaan.
Muuta työtä ei ollut mitään.

Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä,
missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla
siimeksessä teetä juomassa.

Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja
tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen
ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin
hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin -- tuore seljaistee.

-- "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.

Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.

-- "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä
naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole
palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme
katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."

-- "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.

Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.

-- "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa
kaatumatauti?"

-- "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.

Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.

-- "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella
varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma
haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."

-- "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja
työkaluja?"

-- "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala
elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja
että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena
maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä
välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."

-- "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"

-- "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on
paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran,
jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."

-- "Entäs sitte?"

-- "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin
niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs
herrankin repsi niittäminen."

-- "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"

-- "No -- yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään
päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla;
päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi
korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää;
päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka
paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa;
välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi
kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko
puiduista jyvistä meidän."

Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta
puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina
pitää.

Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori
ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös
istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen
takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.

-- "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että
sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa
päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."

Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen
hattunsakin.

Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.

-- "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan,
ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse
herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

-- "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän
portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee
tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä
talonpojan hinta on."

Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran
tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan
(konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.

Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista
ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.

Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi
pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka
hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä
lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen
auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!

Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla.
Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää
edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa.
Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.

Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin
tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen
kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen
asti mitään rikki mennyt.

Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja
voimakasta meklenburgilaista -- taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa
olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.

Nyt siis toimeen!

Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat
pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat
tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat
rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen
ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.

Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli
tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:

-- "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se
ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin,
vieläpä jauhaakin."

Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin
oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä
Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se
leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin
rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.

Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti
esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi
niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!

Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus,
että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä
nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi
nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä
ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat
seisautetutkin.

Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi
omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset
huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä
lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen
aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä
äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen
töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte
toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.

-- "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt
myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia,
lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka
oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen
rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja
hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta
kohti.

Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa
kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain
valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan
lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa
silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle
sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa
aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen
kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt
siinä kavioillaan kauheasti.

Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita
katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin
sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.

Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?

Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita,
jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa,
osaavatko he pellolta "parran ajaa."

Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki,
kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa
varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse
turvata.

Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen
muista seikoista.

Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli
sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti
paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista,
Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen
paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä
myynyt.

Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle,
niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon
terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon
viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa,
jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä
palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä
varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä
hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä
korkea kivimuuri.

Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että
repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun
niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin-
kaitsijain.

Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna
Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon
ilmoittamaan, että yöllä -- millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton
ymmärtää -- kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne
olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin
niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin
niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä
kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta
herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia
fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.

Todellakin suuri tapaus!

Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille
ilmoittamaan.

Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet
mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat
hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat
takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja
tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi
rangaistuksi.

Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan
pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat
tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin
pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada
ilmi.

Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan
komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka
määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat
oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.

-- "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat
vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian
kuin mahdollista lähetetään takaisin."

Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä
ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni
työväestö.

Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra
Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa
rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin
kuulustelemaan jahtimiehiä.

Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.

-- "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka
mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.

-- "Suvaitkaa vaan odottaa!"

Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden
herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään
tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.

-- "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä
paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.

-- "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata
meitä."

Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin
olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.

Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä
enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra
Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin.
Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.

Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo
liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot
tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän
vahinkoa kuin hyötyä!

Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit,
palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei
jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi
hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin
olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin
peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.

Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?

Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.

Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.

Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák
niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.

Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka
päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei
hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti
mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä
kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin
häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä
neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota
teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."

Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai
puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu,
niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman
vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin
tämän orjuuden alaiseksi.

On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei
mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin
tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen --
varsinkin semmoisen, joka aina häviää.

Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata,
semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa
tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in
täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa"
puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas
sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan
lääkärintodistus hankkiminen.

Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin.
Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.

-- "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen
asiassa?"

-- "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan
jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"

-- "Kuinka pitkälle?"

-- "Vaan yhdeksään asti."

Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää
kumppaninsa peliä.

-- "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy
sulun-rakennuksestaan."

-- "Kuinka niin?"

-- "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat
tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa
pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon
tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies,
työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt
laskuissaan. -- Te heitätte siis valttinne pois?"

-- "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään
paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."

-- "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte
esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."

Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa,
mutta hän ei siitä virkkanut mitään.

-- "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta
menee sitä vähemmän alaspäin."

-- "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut
ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta
jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat
maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen
osan."

Tätä molemmat nauroivat hyvästi.

-- "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin,
jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"

-- "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä!
Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte
matiksi!"

-- "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."

-- "Tehkää hyvin, jakakaa!"

Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä,
pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.

-- "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita
seitikkoja ja kahdeksikkoja."

-- "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle
ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi
ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.

-- "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."

-- "Eivätpä ne minulle koskaan tule. -- Onko ilmoitus vangitun Aladár
Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"

-- "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli
ensimmäinen pisto?"

-- "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö _Straff'in_ kirjeetkin
seuraa?"

-- "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat.
Terz von Ober! Onko näin hyvä?"

-- "Varsin hyvä."

-- "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár
Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"

-- "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä
koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten
joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"

-- "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin
pahoja kohtia."

-- "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"

-- "_Bellus musicus_. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas
neljä yhdeksikköä."

-- "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu
turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."

-- "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen
kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."

-- "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki
teidän."

-- "Te kadotitte taas pelin."

-- "Tänään on minulla erittäin huono onni."

-- "Pelataanko vielä yksi?"

-- "Aivan kernaasti."

Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.

-- "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on
varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."

-- "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."

-- "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat
siat varastaneet."

-- "Omituinen uteliaisuus."

-- "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen
panemisesta."

-- "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on
kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"

Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin,
Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.

Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen
lukemiseen.

-- "Rakas ystäväni, tässä on virhe."

-- "Mikä se olisi?"

-- "Kartta ei ole riittävä."

-- "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja
kartta kelpaa 400 floriniin asti."

-- "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe _Yorkshiren_ sioista;
niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400
florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita
teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi
florinia."

Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin,
että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli,
jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli
kortit kädessä.

Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille
yhdeksän florinia.

-- "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi,
sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."

-- "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa
vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna
aikaisemmin."

-- "Päivällisen jälkeen olen täällä."

Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti
esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän
kustannukset.

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra
insinöri Schmerz debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- rouva
Pajtay debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra
ritari Ankerschmidt debet."

No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori
oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan
tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada
korvausta keneltäkään.

Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä
tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka
edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori
Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä
armottomasti loikkiinsa.

Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari
Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa
oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui,
se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.

Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi
ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja
epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen
juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.

Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä
monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä
useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi
protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille -- ja
sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa
pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon-
ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut
heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä,
vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja
juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.

-- "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo
palkatut koko leikkuun-ajaksi."

Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi
päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.

Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että
heitä ei edes saanut puhutella.

Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä
ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten
hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä
muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee
kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota
Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten
tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia
muitakin imisiä.

Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta
jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia
oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.

Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että
rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin
ajoi porsaansa kotia metsästä.

-- "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole
varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"

Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen,
moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa
käsitystä maan tavoista.

-- "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän
inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja
varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista
ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla
'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan
haltuun!"

-- "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi
itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että
vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.

Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin
kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta
yksinänsä kotia.

Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki
kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo
väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän
tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili,
viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota
hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, -- hän ei
enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen
palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona
lojuvan, niitetyn repsin. -- Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli
kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä;
tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että
koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa
kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja
maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.

Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani
sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina
saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.

Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta
jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin,
peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi
havaita, että sade-aika oli tulossa.

-- "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona
pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki
hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta
florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat
lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa.
Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt
myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan
vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."

Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa
ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu
hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.

Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli
ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja
siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin
lämmin ilma."

-- "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla
humorilla ritari.

-- "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee
varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula
Kassa'n tappelussa raapaisi."

-- "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella
äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.

-- "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että
marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun,
muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun
pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä
en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan,
mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein
kerjäläiseksi joutua."

-- "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.

-- "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."

-- "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"

-- "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen
korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta,
johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko
vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi
käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin
kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne
repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme
ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko.
Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen
isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille
hukkaan on vahingoksi koko maalle."

Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra
mitään virkkanut.

Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä
ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin
vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa
tarjottu.

-- "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa,
suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari
Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."

Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat
Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä
loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he
kaikki olivat syyttömät.

Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran
polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja
oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois,
sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän
vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut
suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.

Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille
soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:

"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa
tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä
_suurimmassa salaisuudessa_, sen sanon; sillä joka vielä kerran
rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman
armotta ajan talosta pois!"

Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos
herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa
ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta
kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti;
mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä
tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten
jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä
asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he
teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät
ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.

Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra
pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja
miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja
posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen,
siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin;
tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi
oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty
lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen
olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen
säädyllisyydessä pidetty palkollinen.

-- "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."

-- "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"

-- "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista _jalo-ihraisista_[42]
sioista."

(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti
tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos
ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään
"jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat
"jalo-ihraisia").

-- "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän
nojatuoliin."

Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen
kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.

-- "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti.
"Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt
hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä
pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada
käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi
sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan
laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä
luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät
muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle
hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä
he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa,
pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään
hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi
minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta
pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin
koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."

Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin
rahakukkaronsa.

-- "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."

-- "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."

-- "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä."
Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon
taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta
herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö
on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra
Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.

-- "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien
kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin
yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat
varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin
kaksikymmentä florinia."

-- "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en
ansaitse. Puolessakin on kylläksi."

Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!

-- "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"

-- "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan
puoli."

-- "Kymmenen florinia siis riittää?"

-- "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."

Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat
kreditiäkin!

-- "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat
viedä siat muurin ylitse."

-- "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja
kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."

Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.

Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen
florinia.

-- "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa,
saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"

Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja
meni kauniisti kiittäen pois.

Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.

-- "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini,
tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut
tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä
pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte
minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten
kanssa kotia tulla."

-- "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut
ajatelleeksi."

Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon
välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen
erosivat he suurimmassa ystävyydessä.

Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle,
että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin
kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle
mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille,
mitenkä oli saanut ne takaisin.

Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä
varten hän hymyili.

-- "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että
merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin
viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna
tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi
saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa
polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot
viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni
julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole
tapahtunut."

-- "No mitä tällä tarkoitatte?"

-- "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle
matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa,
vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin
Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"

Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!

Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää
tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.

Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä
tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen
jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä
reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat
tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä
päähineessä näkivät.



VI.

Kaunohenki.


Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.

Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät
kauniina. Sen lisäksi -- hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää
huolta kauneudestansa.

Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään
intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi,
ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia
ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.

Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi
vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä
kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä,
kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten
sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan
Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen
mitään.

Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi
jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden
jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan
kohdella.

N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole
nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä
hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.

Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä
odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt
laiminlyöminen.

Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä
kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja
nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah,
sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa
villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta
minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta.
Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun
viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista
kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin
ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi
mistään tarkkaa vaaria pitää.

Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi
kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on,
epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten
kasvatettu.

Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna
hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä
naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat;
sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä
joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan
toista laatua.

N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain
baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin
valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen
asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä
tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen
naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.

-- "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."

-- "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan
kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän!
Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä
oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."

-- "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät
kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella,
joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa
itsensä ainoastaan rouva Olkinen."

-- "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen
todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään.
Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja
kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."

-- "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä,
ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan
käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa -- missä; siinä kylläksi,
että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi
kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja
yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä
runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä
siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen
kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku
juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa
sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo
juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."

-- "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"

-- "En, teidän armonne, sitä en voi."

-- "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna
Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen
huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette
ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla?
Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille
saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako.
Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä,
muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"

Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta
kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään
jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee
illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.

-- "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste,
joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä
kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso
koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän
armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän
armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin
kuin timantit."

Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!

Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä
ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä
johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna
Pajtay eikä kukaan muu.

Seuraa N:ro 3.

Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3
on runoilija.

N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä
nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen
oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä
alla.

-- "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan
nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.

-- "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät
himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno
aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on
kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."

Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.

N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että
runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se
onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen
yhteyteen.

Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.

-- "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä
runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin
vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä
hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu
lintu" -- ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44]
Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai
aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.

Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.

-- "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen
kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."

-- "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"

-- "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen
kuulla."

-- "Sallikaa minun nähdä se."

-- "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä
tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"

Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli
vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti
sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti
silmällä.

-- "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että
vien sen 'Kuutamalle.'"

-- "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette
kuullut sen. Ehkä myöhemmin."

-- "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista
isänmaan-rakkautta!"

Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen
edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!

Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon
jo N:ro 4.

N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin -- tohtori Grisák.

Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se
valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan
aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka
"lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.

Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä
paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen
tosiperäisten havaintojen kautta.

Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot
"doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin
tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä
juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät -- mikä
on kaikista hurjin väitös -- erästä oikeuteen jätettyä asiaa
_kiiruhtamaankin_ omaa avioliitto-asiaansa.

Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?

Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän
kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä
nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi
myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja
virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta,
kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut,
sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön
panna.

Oikeuden-pohja on siis olemassa.

Mutta on siihen syytäkin.

Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn
omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu
luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän
procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä
saattaa reimaasti elää.

On siis syytäkin.

Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja
nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen.
Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta
niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu;
tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä
hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta
mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.

Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin,
että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin
salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui
klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei
ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."

Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria
omituisessa asiassa.

Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren
miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli
pitkälliseen vankeuteen tuomittu.

Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.

Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle,
saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle
anteeksi annetuksi.

Siihen on vastapaino asetettava.

Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin,
niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on
hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee
sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on
estettävä.

Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti
liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle
tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran
ennen olemme kuulleet mainittavan.

Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.

Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin
asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori
Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.

Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää,
mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja
hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä
jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi
loukatun rakkauden kostoa?

Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla,
puoleksi virallisella tiedonhalulla.

-- "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin
säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret
syyt, sitä en epäile."

-- "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille
täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta
'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi
kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa
pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä
Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan
hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä
oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla
itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä
leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi,
tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on
mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."

Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:

-- "Niin se on."

-- "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä
hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa
julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se
on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen
ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan
sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena;
tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli
ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon,
kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin
sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa
kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa.
Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain
sill'aikaa odottaa häitä!"

-- "Hirveä huikentelevaisuus!"

-- "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi;
hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies;
päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte
nähdä, kuinka mitätön mies hän on."

-- "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"

-- "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä
käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa
menetetyksi."

-- "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi
jo valjeta hänen edessänsä.

-- "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat
omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä
konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta
kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta
huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että
se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa
itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"

-- "Täydellisesti."

Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä
tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä
tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten,
että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt
toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.

-- "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi
onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen
terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä
tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti
virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, _jonka olopaikka on tuntematon_,
kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla
mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä
sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta
sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi
katsottavat.'"

-- "Olisiko se mahdollista?"

-- "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin
purattu."

-- "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."

-- "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole
päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla
ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei
ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja
sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki
enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten
naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa
turvassa."

Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä
hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat
silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä
mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa
heijastavan.

Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä
tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa
receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.

-- "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota
viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta
pitäminen."

-- "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra
Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä
vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää
nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme
pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa
pidentämiseksi."

-- "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä
siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän.
Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä
meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta
tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin
morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua;
jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä
heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti
ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten
alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."

-- "Mutta lopulta, -- eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän
kruunun-alusmaahan."

-- "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä
päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka
tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä
pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"

Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.

-- "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille
kirjeitä kirjoittaa."

-- "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin
tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."

-- "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"

-- "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."

-- "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota
tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."

Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi
syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on
ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas
astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski
oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut
mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi
hän...

Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas
istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle,
lila-väriselle paperilehdelle:

"Rakas ystäväni!"

Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.

Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an,
poste restante."

Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!

Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä
käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä
tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello
viisi jälestä puolenpäivän.

-- "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan,
ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta
tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua
nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani
tapaamassa."

Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta,
sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita,
näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa
hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.

-- "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori
Grisák, ritarin viereen istuen.

-- "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän
luoksenne."

-- "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi
oikeudenasioista keskustella."

-- "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen
luoksenne tullut."

-- "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."

-- "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!"
huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että
saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin
oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei
sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa.
Jotakin kaunista."

-- "Minä olen valmiina."

-- "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte
olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa,
teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta
hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä
suullisesti aion itse kaikki sanoa."

-- "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella
siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"

-- "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä
missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko
tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa
hankkia."

-- "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta
raha-asioissa tuomittu?"

-- "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."

-- "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]

-- "Ei. Unkarilainen sotamies."

-- "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"

-- "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää
kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár
Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä
piru teitä vaivaa?"

-- "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."

-- "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle
vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa
syönyt."

Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin
väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen
hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.

-- "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa
suojella?"

-- "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi
tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin
asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár
Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä
asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo
minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria
jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä
taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä
tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla
kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä.
Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme
toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse
tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte
vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen
vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa
säilyssä olevan."

-- "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"

-- "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne
vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."

-- "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."

-- "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."

-- "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse
saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka
tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."

-- "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo
kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen
jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä
paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen
sukulaisen."

Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se
lienee?

-- "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"

Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä
johdatetuksi.

-- "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja;
mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä,
kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn
saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä
huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle;
sitte vien sen itse Wie

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/40486