← catalogue

Valkoisia kanervakukkia

by Mathilda Roos · Finnish · Gutenberg #39756 · 580,770 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Valkoisia kanervakukkia
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valkoisia kanervakukkia

Author: Mathilda Roos

Translator: Aune Krohn


        
Release date: May 22, 2012 [eBook #39756]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/39756

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA ***




Produced by Tapio Riikonen






VALKOISIA KANERVAKUKKIA

Kirj.

Mathilda Roos


Suomensi Aune Krohn


Helsingissä 1908,
Raittiuden Ystävät.
Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.



    _Anna Roosille
    pienten ja sorrettujen lämminsydämiselle
    puoltajalle
                 omistaa tämän kirjan
                 hänen sisarensa._






ENSIMMÄINEN OSA.




I.


    Mi naisenvienoa ihmisessä, on
    vapahdus maailman ja tulosoitto
    veljestymisen valtakunnan.

                     _v. Heidenstam_.

Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren
laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää
kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se
vyörtää laineitaan eteenpäin -- heleänpunaisena, sinipunervana,
ruskeahkona -- aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa
sulauvat toisiinsa.

Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön
saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran
vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta
holvikatolta.

Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki
nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun
raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat,
sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi -- valkoiseksi
kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.

Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista
poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia
mättäitä -- aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.

Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu -- valkokanervan, joka
piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä.
Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä
astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus
elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.




II.


Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä
pientaretta.

Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa.
Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot
liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien
sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat
räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset
ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa,
taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia,
ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta
kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset
kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan.
Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten
puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina
varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä
kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa,
ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.

Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin
vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä --
niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde -- välähdytti
lapsellinen ihastus. Luonto -- oi luonto, mikä verraton ystävä se oli!
Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi
mieltä!

Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi
ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut
kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen
mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa.
Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan
ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse
järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa
silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.

Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin
hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on,
harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.

Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan
vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi
kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin.
"Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää
ihmistä, kun ei hänkään..." hän ajatteli, päättävin askelin tietä
eteenpäin painaltaessaan.

Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen
ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti
heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän
taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä,
mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön
pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen
välkkeeseen.

Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori
käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat
yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä
kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.

Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin
päivänpaiste murtautui jälleen esiin. --

-- Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea,
oletteko menossa mansikoita poimimaan?

-- Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa
ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.

-- Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.

-- Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja,
semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.

-- Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja
katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole
vielä punaisia!

Neiti naurahti.

-- No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta...

-- Emme me uskalla, pojat vievät ne...

Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.

-- No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui
veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään
ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.

Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan
tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.

Kansakoulunopettajatar -- hän se oli -- astui myös eteenpäin ja kääntyi
polulle, joka vei metsämökkiin.

"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä
iloitsee minut tavatessaan ... mutta nyt en tosiaankaan pane kortta
ristiin asian vuoksi -- toisen kerran hän jo mutkailee."

Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan
levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin
hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä
hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme
katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily,
kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan,
joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun
päästään.

-- Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin
että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia?
huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli
niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki
kokonaan taittui.

-- Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä
sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi
ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä?
Puhelinsoittoja ... vaimoja ... poikia ... jotka asettuivat tielleni,
niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni
anteeksi?

Hän kumartui tyttöä kohden -- hän oli pitkä, tyttö pieni -- ja katseli
häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja
avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu
värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti
röijyn nappeja.

-- Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn
välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin...

-- En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys
kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää,
täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden...

Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua,
joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.




III.


Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin
retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se
kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä
oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen,
perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat
sammalpeittoisen katon yllä.

Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen
toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja
juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt
kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat
niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti
yhteen" ja "vanhain piti multaan".

Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli
yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta
ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori
tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta
maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.

Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka
esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi
ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla
talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa,
kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.

Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti
vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot
-- punakat, kuivat ja ryppyiset -- pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet
silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät
viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.

Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja
vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella
kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan
käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin
taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa
tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin
ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.

Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän
oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan
itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää
vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla... Onhan sitä
hiukan tietoa ihmisellä, tuota ... ja onhan sitä tullut oltua vähän
ulkona maailmassa, tuota..." Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei
paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa
merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy
rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku
ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.

Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin:
"Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin..." Sillä Lotan
hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen
mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat
saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli
häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut.
"Lukeehan ihminen raamattuaan", -- arveli Lotta -- "ja onhan sitä toki
niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen
ohi..."

Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat
noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa
laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.

Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid
Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä
omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan
avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.

Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan:
nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia"
aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei
sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut
luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita
marenkeja" kuin Lotta.

Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat
tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:

-- Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei
se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta
ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo
sormustimen verran kaljaa...

-- Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on
tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.

-- Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä
sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta ... onhan sitä oltu
ihmisissä... Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en
minä juoruja kanna ... osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan
Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin
pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen
ei ole luottamista...

Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän
tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.

-- Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että
röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi...

Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat
voimattomina.

Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän
kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää
että vartalo.

-- Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin
nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa,
suuressa ja pienessä.

-- Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään,
ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä
peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin
"sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi
hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea
välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.

Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi
itsensä -- varsinkin tänään -- liian onnelliseksi.

Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän
haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin
silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle,
yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui
asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja
voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän
oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli,
mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt
mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto
kylmetti jalat -- päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään,
voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen
jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi.
Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai
sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai
useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella
ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi
vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.

Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket -- mutta myös sen
suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli
taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa,
iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan
kaltaisuutta.

Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan
kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli
leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin
tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina.
Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului -- se toi hänelle hänen
ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia -- miten hän oli rakastanut
pienokaisia -- kuinka leikkinyt heidän kanssaan -- ja kuinka he
puolestaan olivat hänestä pitäneet...

Hän hymyili -- niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät
kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme
talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja
pettymykset ja kivut ja kyynelet...

Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa
sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot
näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka
vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset
ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi
taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti
Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.

-- Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa
olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi.
Kuinka voit tänään ... pastorimme on mukanani, kuten näet -- -- Toivon,
että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.

Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään.
Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi
olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan
raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.

-- Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta
ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen
päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä,
ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko
istuutua tähän hetkeksi?

-- Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin.
Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen
tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus
ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt
nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.

Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.

-- Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen
onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan
kuulla toisen saarnaavan minulle.

-- Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka
voisin sanoa?

-- Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai
heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran
tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa.
Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi
kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette
ystävällisen, iloisen näköinen?

-- Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.

-- Sen näen teistä. Sitä paitsi...

-- Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei
Ingrid koskaan nurise... Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole
maailmassa toista kiltimpää tyttöä...

-- Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja -- Jumalaa varten,
sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.

-- Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.

-- Niin ... niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin
silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi
Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä -- noita
entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota -- -- nurinaa -- --
katkeruutta -- -- niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" --
rakastavasti puhellen.

-- Ja ne tottelevat häntä aina?

-- Aina -- lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet...

Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky
kohonnut etäisyyden syvyydestä.

-- On siis ollut aika, jolloin -- jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi
pastori matalalla äänellä.

-- Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle
paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve
ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse
elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä.
Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli
kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla
hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja
ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille,
jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta
olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta
permantoa, vaan siitä ei tullut mitään -- ennenkuin oli myöhäistä...

-- Mutta nyt olette antanut anteeksi...

-- Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen
on Jeesus ottanut pois...

-- Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?

-- Niin, hän... Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun
kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman
Vapahtajana -- sellaisena tunsin hänet ensin -- vaan _omanani_,
ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin
luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki
muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin
minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen:
"täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat
ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni,
että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni,
säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se
ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää",
tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla
heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin
asti. -- Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi
-- ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja
kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne
muistuttivat minua hänestä... Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä
-- jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut
tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa,
mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen,
jolloin kokonaan sulaumme häneen!...

Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili
ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli
kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine,
hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan
hohdettaan.

Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli
seurannut Ingridin sanoja.

-- Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta
ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla,
niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää
Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille
hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä,
kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä
lähtien -- teidät nähtyäni -- kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin
ennen.

Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle,
puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.

Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin,
hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden
sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin
kirkkaansinisessä ilmassa.

-- Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut
kotiin?

Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.

-- Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun
alkamiseen asti.

-- Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid,
kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen
tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen
kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on
hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi
äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata
tyhjään pikku kotiin.

-- Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän
terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.

-- Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta
talo on niin autiossa seudussa -- minun suhteeni ei sillä ollut väliä,
sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa
käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat
pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.

-- Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?

-- Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi
Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku
tyttö parka!

Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako
tulla sisään?"

-- Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja
avaten.

-- No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon
ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara,
tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita
kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.

-- Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän
ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?

-- Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa,
sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo
ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia
vieraita, näemmä.

-- Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori
Martinin?

-- Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta
ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia
poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme
tunnemme.

Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen
polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman
hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta
opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet
Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään.
Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin
läsnäoloa.

-- Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa,
Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään
aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.

-- Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,
Hanna ei juuri muutoin ole optimisti...

-- En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!
Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!...

-- Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.

-- No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit --
vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka
hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä -- voi voi,
ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on _ihminen_. Nyt saatte
kuulla, tytöt!

Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin
pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.

-- Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin
kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa
tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä
katsomaan outoa, rajua Stupet'ia -- omista ajatuksistani on minulla
ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen
illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan,
olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi"
vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko
vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun
tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä.
Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse
olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta
alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin
mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja
kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt
ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni
kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön
taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin
kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in
yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa
olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei
minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli
kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti
hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin
tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi",
ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha,
silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja
anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä
näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti
pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin
minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin
pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta
Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen
iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin
saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko
pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se!
Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle,
rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta
ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.

-- Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori
Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne
useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi...

-- Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta,
surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja
rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset
siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon
oli tapana sanoa.

-- Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.

-- Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se
kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin
isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut,
mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa
itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin
saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte.
Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn
läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?

Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka
asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.

-- Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme
kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt
hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan
ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä
pomeranssinkuoria!

-- Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja
siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy
laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan
kiusottavasti.

-- Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta
vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.

-- Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit
miehet pitävät kahvista.

-- Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta
eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita
johonkin määrin pitäisi vaimentaa?

-- Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena
pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme
vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin
paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta
oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat
vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa
elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi
kahvitilkkaa kohtaan?

Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut
hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.

-- Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet
riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman
juhlallisella äänellä.

-- On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän...

-- Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja
hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa
nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.

Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin,
samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.

Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän
juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen,
äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota
kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku
tupaan.

-- No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni
"häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.

-- Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna
nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan
kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.

Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia
hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta
nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja
valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka
häntä odottivat.

Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei
häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri
olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset
työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta,
vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon
ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat
äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot!
Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät
vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna
Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan.
Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä
riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää
mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.

Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä,
miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin
auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.

-- Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja
tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää
suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran
monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.

-- No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan
liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä
arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?

Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.

-- Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen
istunut liian kauan...

Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.

-- Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla
äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen
kättään omassaan, eikö niin?

-- Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori --
minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni...

Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.

Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja
astui nopein askelin ovesta.

Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus,
jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti
ryhtyi pesemään.

-- Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö
sinustakin, Hanna?

Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti:
o-on! Sitten hän lisäsi:

-- Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas,
tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee
tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta,
voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina
palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin
myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois --
ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä -- mutta
perussävel -- perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina
toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä
hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.

Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud
kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän
ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään
hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa
Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä
kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja
Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.




IV.


Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut
paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa
Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän
aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä
unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt,
kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille.
Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei
tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin
minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä
sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista
vaatimuksista -- haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen
rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä
rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi
ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.

Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa
sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin.
Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän,
hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine
liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti,
sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät
salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet
pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka
loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin
tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen
ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne
nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja
alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia
kohti.

Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä,
hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen
surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan"
tupaan.

Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat
kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle:
nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine
madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus
taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän
vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.

Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista,
jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut
huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän
kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän
vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.

Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä
kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä
vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni
metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä
lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien
latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui
räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja
risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden
raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia
lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja
harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja
soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä
kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva
kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui
korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään;
kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa
yltäkylläisyyttä.

Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi,
missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei
ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän,
jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet
olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän -- ijäisyyden
-- Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli
tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa
kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.

-- Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on
herännyt eloon -- puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein
olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni:
pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.

Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen
kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että
odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee
korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia,
joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon,
värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja
silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen
ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä
kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin
asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on
vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat
toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.

Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja
Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien
tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi;
hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä
värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja
kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee
itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain
näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa --
nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin
pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole
koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on
ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen
elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt
surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea.
Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.

Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen
suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän
makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa
torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset,
haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.




V.


Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun
piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.

Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut
ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan
väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua,
ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä
esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu
järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken
pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen
pesukaapin vierellä -- sen kansi oli haljennut -- näkyi useampia
parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia
ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus
levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi
heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi
huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne;
mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen
ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli
aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut
epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo
ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun
katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan
suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja
kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista
tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään
vuorijärven sinervä kimallus.

Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään
huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia
seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas,
yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän
olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen
kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi
onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut
ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi
pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.

Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse
papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän
liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot
pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli
kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin
verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.

-- Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja
helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä -- ei, panen sen
sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on
paras olla varuillaan!

Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat
kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan
mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen
hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään.
Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen
maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä,
niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että
rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson
aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin,
hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!

Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva
Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo,
haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja
asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.

Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen
autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.

Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti
tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja
läksi alas keittiöön.

-- Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy
koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.

Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella,
hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti
sisään.

-- Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä
näyttää! _Lamppu_ piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet
hameet, ei kukkaakaan -- äiti muori on kaltaisensa!

Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.

-- Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa
ja krassia -- jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen.
Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la,
tra-la-la!

Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi
huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen
vierassuojaan.

Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja
siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten --
nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä
pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!

Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja,
tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.

-- Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta:
taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata,
tuhlata niin, että jään puille paljaille!

Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja
miltei heittäen itsensä alas portaita.

Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin
perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja
"kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja
hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla,
että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan,
vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä
näyttelivät.

Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja
rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.

Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo
hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä
puoliyöhön ja kauemminkin.

Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa
valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja
ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä,
noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan
johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies,
kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät
katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava
katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka
Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.

Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen
kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.

-- Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta
huutaen: "minä tulin ensin!"

-- Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten
nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?

Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä
syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana
seurata.

Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain
oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti
osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa
sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois
ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.

Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin
yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun
kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli
_tuohon_ sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"

Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.

-- Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän
jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda
kodikkuudentunnetta!

Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän
äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret,
tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen
kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö -- sellainen iho,
sellainen vartalo -- hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran
juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer -- vaimoni -- tyttäreni
Estrid -- tätini, neiti Bodin -- Per ja Svante -- maisterin tulevat
oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja
karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti
kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita
silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa
hän olisikin... Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä
tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja
hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.

Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen
nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot
kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä
ilme.

Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa.
Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan,
kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin
kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja
siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea
lukea. Mutta miten juhlallinen perhe -- ja kaunis mustasilmä -- eikö
hän koskaan puhu?"

Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman
verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan
suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.

-- Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen
ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt
vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään.
Sen hän heti oli huomannut -- pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja
maidossa -- niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen
ajalla.

Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.

-- Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri
koskaan tapahdu.

Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui,
rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.

-- Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen
poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.

-- Oi, ei mitään -- minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti
kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.

-- Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä
äänellä.

Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin
koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa
äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha
neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja
kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes
kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa
avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli
Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon
seurassa, "miten täällä kestän?"

Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin
rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain
hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon
lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti
suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan
kuin olisi joku hänet pettänyt.

-- Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.

-- Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.

Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja
kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt
Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä
loiston ja kasvoilta hienouden.

-- Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva
Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.

-- Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin
äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa
näköiset?

Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä
molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta
yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset
silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei
tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja
munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi
hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden
hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän
vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.

-- Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin
yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä
odottaa.

Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen,
sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen
kumarsi.

-- Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon
perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri,
olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?

-- En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä
pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.

-- No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja
hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä
mansikkamaan tänään.

-- Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra
nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy
maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.

Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen
pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti
hämilläolonsa kuivalla naurulla.

Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi
aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan,
kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante
olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin
tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.

Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin.
Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun
heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho
oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun
hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt
pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.

-- Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja
piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.

-- En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti...

-- Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa
ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne
uusmaltusianismista?

-- Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja
purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

-- Mitä nauratte?

-- Teitä -- tai oikeastaan kysymystänne.

-- Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä
äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä
kansallistaloudellisesta kysymyksestä?

-- Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se,
ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.

Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän,
lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.

-- Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada
yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti,
maisteri?

-- En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.

-- Niinkö --

-- Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?

-- Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei
kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut
sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua
kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita...

-- No, no -- ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan
nuori nainen...

-- Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa --
ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on
niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja
ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.

-- Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?

-- Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa,
maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.

Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi
sitä osottain:

-- Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut
viisauteni, kuten sanoitte.

Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme,
että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa
aivoissa.

-- Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää,
jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas
isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti,
hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas
lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa,
että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö
vetoa suklaatikakusta?

-- Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella
erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.

-- Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid
veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on
rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin
kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, -- vapaa elämään elämää!

-- Miten sitten eläisitte?

-- Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja
hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin,
katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä
mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys,
yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman
sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää.
Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan
hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin
sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei,
vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat
sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda
Gabler! Elää vapaudessa -- kuolla kauneudessa -- niin juuri, maisteri!

Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että
kyynillisesti.

-- Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento!
huomautti Gösta kiusottavasti.

Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.

-- Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri -- suorastaan homeinen.
Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon!
Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa
tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine
mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta --
sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun
äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä -- minä silloin rykäsen näin. Ja
älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!

Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit
värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle
suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en
voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen
kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä,
riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen
iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."

Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan
piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla
syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa
valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia
aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin
rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin,
Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"

-- Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi
ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.

-- Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti.
Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri -- loistava pää hänellä
on -- ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä
kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.

Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse
keittiöön.

Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi,
ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina,
niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi
levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa,
järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin
syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet
samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista
sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi
keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta
pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on,
että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna
kulkemasta!"

Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun
kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa
päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha
huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja
opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin
taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun
seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain
kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin
kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta -- niin, kirkkoherra ja hänen
rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan..."

Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante
syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.

Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita
oppilaitaan.

-- No, no, rakkaat pojat!

Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.

-- Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja
sukkeluutta seurasi raikuva nauru.

Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei
hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä
lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja
aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?

-- Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta
ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!

Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen
huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita
pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.

-- Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule,
mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!

Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja
halveksivasti nauraa pihertäin.

-- Sepä nyt oli...

Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli
tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja
lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä
vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta
myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien
rajain.

-- Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman
ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan
asian vanhemmillenne...

-- Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin
saatte nähdä, mitä tapahtuu...

-- Tapahtuu -- sattuu -- kohtaa -- täyttyy -- toteutuu -- toisteli
Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!

Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.

-- Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa
vahvempaanne!

Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui
tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin
tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui,
ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään
luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi
heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta,
jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään
ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä
kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi,
lähteä koko pappilasta.

Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran
huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet
edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä,
ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä
kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli
kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.

Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli
Göstaa nyreästi.

-- Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän
sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan.
Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta
käytöksestään.

Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja
antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.

Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai
nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.

-- Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi
suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja
epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?

Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat
halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.

-- Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä
kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas
niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää
ole syytä valittaa teistä.

Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra
kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:

-- Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani
valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös
viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!

Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta;
mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista
syistä.

Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä
seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja
rouvan tavallista tylympänä.

-- Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia,
toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä
voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se
myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri
Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen,
ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin
arvelette, maisteri...

-- Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä
tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin
hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun,
niin saisittepa, maisteri, nähdä!

Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on
mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten
oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan
molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään
levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.

Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin
vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla
niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen
loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut
kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä
kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja
Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin
kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran
saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti
pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja
rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä
kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli
mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja
sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun
hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin
nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila
tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.

Hän alkoi kaivata -- melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku
kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet
surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.

Sillä suruja heillä oli ollut -- monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta
oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja
jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein
oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin
täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla
työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois
alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä
ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli
pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa
tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.

Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina
kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä.
Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo
hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo
tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän
pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan,
pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä
riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä
auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli
uhrannut niin paljon lastensa tähden -- ja sitten päästä näistä
kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja.
Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka
aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.

Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes
takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka
tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä
tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen
mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.

Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi
hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli,
niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat
kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä.
Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine
pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten.
Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni
olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein
kaukaisuuteen.

Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen
suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut
hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan
hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli
kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa -- nyt vaipui
aurinko vuoriketjun taa -- yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli
loistavan auringonkehrän -- nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen
juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen
vuoriselänteen välillä alkoivat... Tuolla leimusi mahtava Ljungberg
purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin
orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit -- Månbergin, tuon
kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi
lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon
hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä:
Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas
iltahämärän sinervään huntuun.

Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin
suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine
mahdollisuuksineen!...

Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän
muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta -- pieni, hento ja hellä
kuin tämäkin -- siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut.
Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka...




VI.


Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun
opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä,
puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään
rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka
ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan,
mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän
oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut:
"voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja
säteilevä -- -- tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa
sellaisten ihmisten yli..." Sitten hän oli huoaissut syvään ja
kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai
että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että
levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin
kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.

Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa
ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse,
jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä
avaruutta, loisti kiihkeänä.

Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa
pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen
livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren
kalpeat kasvot ja arat liikkeet.

-- Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla
päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.

Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden
lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.

Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän
punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä
aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei
auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno
ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten
mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden
tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla
ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden
tuskan ja häpeän nyyhkeitä.

Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen.
Odottaisiko hän -- menisikö edemmä?... Onneksi aukeni samassa ovi, ja
rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi
taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle
mieluinen yllätys.

-- Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä
ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti -- hän
nauroi räkättäin aivan kuin Estrid -- vaan sitä, että meillä on juuri
tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.

-- Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain
tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.

Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin
vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut
ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen
epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten
mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani
merkille joka ören.

-- Vai niin ... niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön
käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti -- muutoin voisimme ehkä jonkun
toisen kerran...? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.

-- Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson,
sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.

-- Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko,
rakas neiti, kysyähän aina sopii -- antakaapa minun sitä katsella.

Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka
pistosta arvostelevan näköisenä.

-- Niin -- mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän
sanoi viimein.

Karin punastui taas.

-- Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän
väitti hiljaisesti.

-- Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei
häijyllä kädenliikkeellä, niin _en_ sanonut. Minä sanoin, että oli
ommeltava pitkin tätä juovaa -- _tätä juovaa_!

Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin
nuorta tyttöä.

Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen
mukaisesti -- mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!

-- Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein
matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan...

-- Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla
kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne,
neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa
ompeluksen toiseen suuntaan -- näin, käyhän se laatuun.

Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen
puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti
nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten
kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi
tahtonut...

-- Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti
ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta,
mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta
vasempaan laitaan -- ja siitähän syntyy lisämenoja -- ehkä siksi
tyydytte 80 öreen, neiti?

Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi;
mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva
Henningsonin vuoksi.

-- Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin
painokkaasti ompeluksen ympärille.

-- Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.

-- No niin --

Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.

-- Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan
on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.

Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin
hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.

-- Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne
kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.

-- Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan
liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin
ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen
pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta
niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.

Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan
seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten
ennättää nuoren tytön edellekin.

Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi,
tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan
ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.

-- Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä
kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi
nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".

Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen
näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin
nimeä -- niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.

Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.

-- Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti
hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua
ihailemassa.

Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään
myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten
hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain
sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa,
etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä -- elämä mahtaa silloin
olla helppoa."

Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei
Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään
liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja
pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli
ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin
päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli
"kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen
takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.

Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa
oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken
hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"

Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti
tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena
kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden
ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus,
pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei
häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle
olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:

    "sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?

Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen
sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori
tyttö häntä miellytti -- ja se tapahtui usein -- huomata yhtäläisyyksiä
tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma -- miten hän kaipasi kotiin,
miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten
paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun
aiheita!

Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli
jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat
hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun
opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.

Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja
Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi
itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut
olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan
hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän
oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson
kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin
mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki.
Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa
sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen
"kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.

-- Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan
kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä
oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten
ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran...

Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..

-- Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos
olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. _Hän_ oli antanut
kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on
anteeksiannon -- kaikille on anteeksi annettava -- kaikille. Oi jospa
voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia.
Tuota nuorta herraa -- miten ystävällinen ja herttainen hän oli --
häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa -- voi, ei ole
silloin vaikea olla iloinen -- minäkin olisin, jos minulla vain olisi
joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla
pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa
vain voisin.

Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet,
sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut
elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen
juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka
korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki
päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös
sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se
kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.

Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka
pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo
yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti
taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun,
ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen
satuvuori -- Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon
punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle
oudon, troopillisen leiman.

Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua
portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta
kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän
seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja
lakeutta.

Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana,
yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla,
rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren
salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan
haastelunsa.

Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli
rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin,
ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli
kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi
pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut
Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia
rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän
laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun
marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes
takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.

Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja
köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään,
onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset
kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo
mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa
palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain
kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.

Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin
ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti
lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti,
kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen
tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen
selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi
silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.

Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä
elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan
illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan
kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta
riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä
ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta
nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli
nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten.
Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku
nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.

Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin
hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la,
tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja
värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin
käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja
katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa
vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa
hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten
kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne
olisivat sielussa myrskyn herättäneet.

Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu
katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja
itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti
arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja
antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän
vaipui tuolille ikkunan luo -- äidin tuolille, jolla tämän oli tapana
istua kuutamossa -- nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä
poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa
jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.

    Mieron tie on riemuton...
    Kera valkojoutsenten
    Sinun luokses mielein on,

hän toisteli moneen kertaan -- niin -- niin -- mieron tie on riemuton
-- miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?

Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi.
Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen
vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja
vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä
tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet
syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako
vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat
kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule --
tule tähdistä, vie minut luoksesi!"

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti
oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän
järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän
sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.

Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti
tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.

Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen
kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde
pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta
huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.




VII.


Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat
pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella -- varjot, jotka jo
silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko
taivaanrannan -- kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina.
Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus;
kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä
riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku,
murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä
heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat
suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut
taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja
teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin
lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt
alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti
kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät,
odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä
asemastaan.

Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan
ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat
molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että
kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan -- ja heidän laskunsa
pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut
Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea
luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin
kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut
teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan
Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se
on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet,
mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista
kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.

Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt
kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan
kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.

Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan,
kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta
sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta
kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on
tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin
keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin
väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi,
mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin
puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti,
hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin
puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä
huomaa.

Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen
painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen
heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi
pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään
ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä
heräävä arvostelun henki -- "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi
en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun... Minullahan on
ollut niin paljon tunteita -- ja niin paljon ajatuksia -- ja niin
paljon kärsimystä -- en koskaan voi kertoa siitä -- kuuntelen vain
muita. Kuuntelen elämää -- mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään
sanoa."

Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan,
hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot,
pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat
epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu.
"Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä
olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton
lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa -- miten luuletkaan, että hän,
joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta
sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja
polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja
kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja
kääntäisi minulle selkänsä."

Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen
tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:

-- Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista
oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun
pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua
koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja
huvitetun kuulijan -- ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta
siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi
parantumatonta lörpöttelijää?

Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily,
joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.

-- Ei -- ei -- Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei
pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan
pahoillaan Göstalle.

Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:

-- Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun
jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?

Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään -- riemustako
vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.

-- Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi
irti hänen kätensä.

-- Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.

-- Oi -- vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista -- en
tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?

-- Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.

Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.

-- Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö
isäni vai onko kuollut, -- en ole koskaan häntä tuntenut -- en edes
tiedä hänen nimeään.

Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän
puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille
lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.

-- Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun
tarkotukseni ollut...

-- Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota
häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka -- Mutta
hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi -- en
koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä -- mikäli siitä
kiittää tulee -- lisäsi hän vielä matalammin.

Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi
ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja
kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja
lohdutuksen halusta.

-- Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin -- että oppisitte
tuntemaan äitini -- häneltä saisitte rakkautta.

-- Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi -- äitini kuolemasta on kulunut
vain puoli vuotta -- haava on liian verinen -- ehkäpä tulee muutos --
mutta nyt -- jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän...

Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten
sumentamin silmin.

Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti
ja tuskallisesti hymyillen.

Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin
ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja
pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen
koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.

Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja
vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin
kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä
kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät -- ehkä ne vain
piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen -- mutta hän ei
niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella
tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella
tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.

Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen
pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan
hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen
suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin
seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään,
vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana
metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin
usein johti pappilaan päin.

Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla
rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista
eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä
makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla
ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta,
kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi
epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan
kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille
heti kotiin saavuttuaan.

Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät
kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille
täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi
neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja
säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen
kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut
lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita,
niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä,
pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen
lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut
keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi
erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.

Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin
synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän
näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään,
eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja
papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä
tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat
silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva,
ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli
mies ollut heidän naimisestaan alkaen -- rouva ei ollut oikeastaan
koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä,
vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen
totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän
velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun
kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen,
toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai
koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin
esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen
penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.

Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin
tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä,
tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka
muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.

Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen
tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat
puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat
repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan
voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli
suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin
pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi
katseensa kulkea pientä joukkoaan.

Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting,
hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja
Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä
huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet
itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa
heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten
paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat
kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä
kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf ... Lena Hodenius? Pienet
kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät
hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan
ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli
niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.

-- No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei
Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?

-- Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä
huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä
jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.

Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi
raikkaana lakeudella.

-- No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?

-- Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun
tirkistin sisään.

Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten
opetuksen rukouksella ja virrellä.

-- Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud
ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette
ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja
vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea -- että Jumala mielisuosiolla
katsoo teitä.

Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää
"opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa.
Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen
toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä.
Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin
tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui
koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja
tuulotti seuraavan tunnin varalta.

Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden
muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että
monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa
järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat
"pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti
kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2]
ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa.
Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan"
selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että
kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut
ja tapahtuu.

    [1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä
    käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee
    "pähkinät".

    [2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä)
    muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan.
    Suoment. muistutus.

Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän
kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa,
kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti
tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika",
pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he
katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että
Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua
tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista
niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli
muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä,
talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies,
suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua
huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla
tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä
ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman.
Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja
metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen"
leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut
omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen,
vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen
alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli
korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.

Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että
veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja
pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli
aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista
osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme,
kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille
leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin
kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään
ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin
ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta,
jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi,
hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa
Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet
liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka
nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.

Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä
koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä
kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja
suntion poika.

-- Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä
puolitiehen, _koko_ Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten
pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme -- se on mitä
tärkeintä -- _tärkeintä kaikista_.

Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.

-- Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi,
silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta -- sanovat
minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.

-- Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista,
sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai
kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea
sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä
ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen,
kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät
puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin
nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko
pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa
ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää,
Sverker!

Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine
silmineen.

-- Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä
isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole
niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.

-- Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti
toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin
varma.

-- Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin
minä, vastasi toveri katkerasti -- kun kuulen opettajan puhuvan,
silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua
saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin -- August aikoo lähteä
Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.

-- Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata
viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti
pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano
sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin,
ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme,
oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin
turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista,
mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?

-- Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.

-- Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun
taistellaan suuren asian puolesta, niin...

He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker
painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil
jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi
siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat
pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin
ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.

Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja
Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat
laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli
puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon
laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti
räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien
rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin
kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia:
kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.

"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."

Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä,
suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja
pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan.
Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli
hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut
Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti,
ajamatonta leukaansa sivellen:

-- Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan
yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat
voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin
oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat
kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla
puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom
keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös
paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja
kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me,
kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä
lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?

-- Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?

-- Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka
olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi:
"me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat
voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen
tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia
kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.

-- Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja
harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin
mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan
maistaisi viinaa.

-- Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja
heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka
esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja
valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.

-- Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni.
Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset
tulleet kouluun tänään?

Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa
liidellä avaruutta.

-- Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen
asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja
kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää
ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän
tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.

Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas
avaruuteen.

-- Tehän tiedätte, että teidän _täytyy_ toimittaa lapsenne kouluun,
tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.

Tingbom ei kuunnellut.

-- Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei
kunnallismiehenä ole aikaa.

-- Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja
enemmän perheellenne, Tingbom.

Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron
katseen.

-- Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa
sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja
ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt",
sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän
kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset
ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta
olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään,
olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.

-- Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska
harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.

Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.

-- Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken
voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä
ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö
velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset
ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja
laiminlyödyistä -- hm -- rikollisista lapsista.

-- Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!

-- Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En,
mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota
tuottavat minulle. Mutta ne _eivät_ häpeä; hyvää iltaa, neiti.

Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.

Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin
neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja
torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä,
keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan,
oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.

Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.

-- Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin
vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään
lapsista ollut koulussa tänään?

Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.

-- Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden
mennä, mutta --

Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen
hangatessa permantoa.

-- Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?

-- Niin, he ovat karanneet, he.

-- _Karanneet_?

-- Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi
karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät
puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin.
Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään
tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja
panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa -- hän osotti pientä
likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen -- sanoo,
että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun
kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne
kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä
velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.

Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa
vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.

-- Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä _omaa_
velvollisuuttanne.

-- Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi,
niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.

-- Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian
tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.

-- Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin
lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.

Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin
pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja
missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan,
likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja
epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä
niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun
Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin
kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita,
niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa,
silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli
kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin
muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan,
hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä
oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja
ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud
läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen
vastauksen.

Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun.
Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä,
täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan
tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa
pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e.
Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei
mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota
hän hitaasti ja kankeasti totteli.

-- Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti
tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei
kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.

Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille
ja sanoi ankarasti:

-- Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.
Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".

Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja
pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas
piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.

-- Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud
ankarasti.

Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti:

-- Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.

Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä
kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen
Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.

Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut
juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi
miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta!
Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei
mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet
huoneesta pois pimeään komeroon.

-- Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi
lyhyesti.

Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli
hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.

Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella
tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen
kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat
kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen,
vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät
turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti
kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia
ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla,
se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen.
Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos
kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli
leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin
voitonriemuisen katseen.

Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin
kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut
poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse
asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni
viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset
ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten
päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta
näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö.
Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia -- _ruokkia_, kasvattaa ja
laahata eteenpäin maailmassa -- _laahata eteenpäin_ kahdeksaa, sanoo
kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö
opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen --
_elättääkseen_ kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja
ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla
samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja ... tutkia valtiotaloutta
ja harrastaa yleishyvää?

Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli
vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt
viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja
enemmän lapsilleen.

-- Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta
minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin
minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään
ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän...

-- Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa --

-- Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä.
No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut,
että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä,
neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa
tulevaisuudesta, niin -- Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi
suosioonne.

Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja
huiskuttain keppiä sormiensa välissä.

Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta;
lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud
muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään
auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä
nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka
eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.

Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa
otettaviksi pitäjän turvakotiin.

Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli
lopulta johtanut päämäärään.

Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun
oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin
tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet
korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta
ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan
laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän
kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja
suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.

Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan
lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin,
mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän
löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi,
ja huusi:

-- Sitä hän saa katua koko elinikänsä!




VIII.


Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut
tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä
-- toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua --
kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä
aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen
oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei
hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei
koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei
ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt
oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi
miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän
sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja
hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle
pienintäkään kiveä kannettavaksi.

He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja
väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia
kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka
kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä,
raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille
y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan
puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien
henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja
pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani
toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen
talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka
koetti levittää "harhaoppeja".

Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja
ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja
kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut
olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista
tunnelmaa hänen ympärilleen.

-- Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain
isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän
jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.

-- Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe
ehdotettavana?

-- On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne
siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen
vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin.
Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset -- sitten, kun
harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi,
kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi,
välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme,
kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta -- miten olen
siitä kärsinyt!

Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä,
ja pudisti surullisesti päätään.

-- Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on
hirmuinen -- eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä.
Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme
avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.

-- Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua
isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se,
joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden
maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme
_yhtä_ syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia.
Uskon sen todeksi. Ensin koti -- vanhemmat, siskot; se joka on ollut
heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan -- ne
kuuluvat yhteen -- ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus
_kaikkeen_ Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä
isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä
kiviä, syleillä näitä puita -- kuolla tämän ihanan, kauniin maan
puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut
verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu -- kodinkaipuu --
ijäisyyskaipuu.  Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet
taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse
johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän
aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma
oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat
terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina
ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain
tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja,
hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.

-- Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä
alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti,
kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä,
jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.

Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin
luuli hänen tahtovan kerskata?

-- Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei
tarkotukseni ollut kiittää itseäni.

-- Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen
kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne
riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee --

Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.

-- Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja
lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua -- mutta on niin
hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa -- olen aina
ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. -- Niin, tiedättekö, mitä
esim. tein viime vuonna? Minun _täytyi_ saada kokoon rahoja,
sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata
voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä
antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon.
Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin,
paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei
kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri
niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä
kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin
ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä
voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä
paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin
ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua -- yhteensä viisikymmentä, jotka
lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli
lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin
pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin
entiselläni.

Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin
kaikkien tytärten olla -- silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.

-- Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta -- sellaista voivat
tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.

-- Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut
rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut -- ja hän katsahti ylös
alakuloisesti hymyten -- olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon
kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta
asti.

Nils huokasi.

-- Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin
voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina
täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen
ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei
sadulta.

Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä,
rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä
kyyneleisin silmin.

-- Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.

-- Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan
tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?

Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia
kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa,
Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.

Niin tuli tiistai.

Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli
ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko
hänen huoneensa näytti -- jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja
suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla,
kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin
suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden.
Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia
syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan
sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus
ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä
tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja
välinpitämättömiin mieliin.

Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi,
kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen
päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan
vain joku kuului olevan tulossa -- kahvi ei saanut kylmetä.

Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään
ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen
otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen
ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen
pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes
pastori?

Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain
tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana
ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.

-- Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan
tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna
levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta
vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.

Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui
itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen
ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti
neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja
heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa,
Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa
olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät,
kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan
kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti
Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta
sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa
kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet
loistamaan ilosta.

Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut,
tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei
aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello
oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva
ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä
odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia"
harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa
ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen
mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan...

Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf
vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten
noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi
kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat,
ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti
kuuntelivat hänen puhettaan.

Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa
hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja
rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen
saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja
muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin
suusta ei puhunut mikään harhahenki.

Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset
Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan
tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta
näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja,
liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin
katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten
isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme
ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä
vihollisia, -- ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono
isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen
taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä
nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat
vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista.
Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin
ruotsalaisille!"

Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana
edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se
jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla
ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka
eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät
"raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti
Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne
tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan
käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin
säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi
säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin
ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan
sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset
uppiniskaisiksi ja...

Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja
alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.

Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat
hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat
turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset,
heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta,
juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää
mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella
kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa",
sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien
pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi
kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia
uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan.
Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi.
Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin
luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja
siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin
j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.

Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker
lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin
olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä
paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt.
-- Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.

Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään
kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti
raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi,
joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään -- niin,
kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään
kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta
muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa -- ja toisinaan ei
poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. --
Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja
ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on
otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien
ääressä.

Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän
kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä
Sverkerin kotiin.

Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella,
kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren
jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella
oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä,
ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin
vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.

Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen
lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä.
Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka
ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan
ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten,
tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli
päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä
hetken -- mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne
ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.

Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan
vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta
kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.

Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa -- miksi he eivät
aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti
tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi
nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja
repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.

Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha
mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti,
puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies,
mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka
seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka
riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi
ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska
pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."

Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!

Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska
pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli
juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli
hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin,
kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja
lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi.
Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian
voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin
että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas
tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä
näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi
hallitsevana hänen kasvoillaan.

Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän
kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi
hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli
oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin,
ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan
kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka
oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli
huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin
takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota
ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole
terve, näemmä.

August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi
jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.

-- No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei
suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?

-- Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi
vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon
meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme
lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat
vähän kynnelle kykeneväin apua.

Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu -- koulu
oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan
varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille
oikeutta myöten tuleva.

-- Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena
päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista
laiminlyöntiä voi jatkua.

-- Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi
Wettingin muori lyhyesti.

-- No, millä lailla hän sitten on auttanut?

Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen
velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että
Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia
Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli
mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.

Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein,
löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän
polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan,
katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan
luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta
uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa
tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi
ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"

-- Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan
olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?

-- En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut
lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!

-- Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina
olen sanonut -- väkipakkoa ja tohua ja sellaista -- sitä on koulussa,
mutta mitä lapset oppivat?

-- Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat
silmänsä Kristiniin.

Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut;
August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka
tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä
katse, joka pelotti Gertrudiakin:

-- Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta,
mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia
koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!

-- Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti
koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin
silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme
päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.

-- Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on
palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia
vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja
käsi ojossa.

Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin
väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä
kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin
tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.

-- Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut
huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.

Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa
katseessaan.

-- Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle,
odotan siis sinua. Hyvästi!

Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja
epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan
se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun
hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.

Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei
puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat,
olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet,
ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja
vanhempien toruja.

-- Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun
hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä
menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin
pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli
pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan
masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua
sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi
kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna
kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua
jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran
tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja
josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin
keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"

Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan,
joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta
oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa
harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois
ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä
tarvitsematta elää satojen muiden elämää -- jos sellaista paikkaa
maailmassa olikaan.

Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan,
muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine,
harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki,
kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki
liikuttavan kiintyneen katseen -- aivan kuin koiran -- jonka poika
häneen loi paremman itsensä herätessä.

Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen
kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui
taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena --
vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla --
oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten
kiitosta ja palkkaa pyytämättä.

Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä,
väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa
Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien,
varsinkin Sverkerin ympärillä.




IX.


Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin
harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo
tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit
kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä,
huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta
lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus,
joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen
ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen
kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä,
etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja
lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä,
missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija,
silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen,
joka ajatuksillesi laskeuu.

Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina
pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä,
kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia
näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä
ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain
haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori
kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot,
jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan,
kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy
tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta
unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot,
"menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa
maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin
pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla
ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin
nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne
katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja,
silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi
ajatus.

Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut,
tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa
marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran
ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon.
Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan!
Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi
torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä
viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen
kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka
valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä
mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja
ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia
kauhistuttavia ääniä!

Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka
mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut
veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä
koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava
metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.

Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on
kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille
tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle
nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä
ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän
pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää
hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu:
pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin
katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää,
on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä
katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista
lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika -- kaikilla on silmät, kaikki
elää -- kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.

Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa -- väkivallantekijäin --
ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että
jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja
syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat
sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori
tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä -- jos
jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä
niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla -- murskautua -- ruhjoutua
-- mitä tahansa -- ei vain elinijäksi turmeltua -- ei nähdä pedon
himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä -- ei tuntea pedon
käsivarsien syleilyä.

Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta -- tai myrsky.
Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha
tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys -- yksinäisyys -- hirvittävä
yksinäisyys!

Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei
mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa.
Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa,
hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja,
kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota
hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja
kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko
seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?

Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan.
Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän
nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä,
kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi
koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien
sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!

Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.

-- Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen
sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta
tuoksi kysymykseksi.

Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa
meluisan kohinan äänen vastaavan:

-- Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.

Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa
suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa,
hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti,
ja avaa oven.

-- Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?

-- Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna,
pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.

-- Hanna rakas, miten kiltisti tehty!

-- Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi
Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko
sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?

-- Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja
työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa -- istu, rakas Hanna. Uh, miten
hauskaa!

-- Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa
olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!

-- Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton
lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun
kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna
kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?

-- Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan
-- siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen,
vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.

Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi
pehmeyttä tylyihin piirteisiin.

-- Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä
hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä
nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja -- minä
olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken,
myrsky niin rynnisteli --

-- Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.

-- Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.

-- Sen kyllä uskon, toisti Hanna.

-- No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle
vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät
kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta
mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle
tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.

-- Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen
Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi
kuppi, tyttö, noin, -- ääriä myöten.

-- Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!

-- Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin
suloista!

Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa
myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.

Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin
hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt
väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut
häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui
ovelle.

Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa
ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa
henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa
kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja
salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin
mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi
itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin --
säälistä, hänen vuoksensa -- ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on
kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys,
miten kauhistava!

-- Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt
tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut
vaikealta?

-- Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.

-- Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja
katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin
kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä,
sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.

-- Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.

-- Oi Hanna, Hanna!

Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.

-- Sano, Hanna, -- etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?

Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta
hetki niin kiihotti sellaisiin.

-- En koskaan, -- en ikinä.

-- Ja olet ollut onnellinen?

-- No niin -- miten kuten -- kohtuullista onnea.

-- Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin...

-- En -- en ole koskaan ikävöinyt -- en koskaan. Ja hetken päästä hän
sanoi hiljaa: -- Olen vain kaivannut.

-- Hanna! -- Olet siis...

Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.

-- Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja
syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja
ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea
ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole
enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta
ja muuta sellaista tyhmää.

Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen
sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia
kohti.

-- Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan
vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.

Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.

-- Ymmärtää; niin, ehkäpä -- sellainenhan on kohtalon tavallinen
kulku -- meidän kohdallamme -- vietelty tai hyljätty -- ne ovat
arkitarinoita. -- Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule
nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. -- En ainakaan minä. --
Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta -- ja
kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa
kaksinkertaisina -- No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui --
sairastuipa hän erääseen tautiinkin -- ja silloin särjin sopimuksen.

-- Hanna -- Hanna -- sinäkö särjit?

-- Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko
pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa,
siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen
tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin
ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut
kihlauksen -- ja niinhän asia olikin -- kirjaimenmukaisesti. Niin, ja
sitten hän nai ikävöimisensä esineen.

Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen
kulmainsa alta.

-- Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.

-- Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän
lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea,
ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu.
Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle
maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja
halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren
asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran
tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova
hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.

Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan
ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset
silmät kiilsivät kosteina.

-- Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin
palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä -- ihmeellinen
elämä -- voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille
elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa
rautaniskat ja -- mikä ihmeellisintä kaikista -- katkerin suru muuttuu
Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei
minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden
arvoituksen eteen -- jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka
pakotti ryömimään, niin, Karin, _ryömimään_ -- sillä liian ylpeä olin
käydäkseni -- ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.

-- Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin
uneksuvin katsein.

-- Ei, ei, ei selittää -- ei mikään voi arvoitusta selittää --
ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme.
Rakkaan Welhavenin keralla sanon:

    ti alt mer mit Hjerte banker

    af usigelige Tanker
    ved den store Livets Gaade.

    [Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat
    ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]

Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin
ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden
vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.

-- Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.

-- Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.

-- Mutta äsken sanoit...

-- Ei, ei, en puhu _siitä_ rakkaudesta -- se on vain unelmia, jotka
syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä
rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin
juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti
enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole
osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.

-- Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen
päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä -- olen niin väsynyt
siihen -- kaipaan niin rajusti -- onnea -- iloa -- rakkautta...

Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.

Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa
mutisten: "lapsi parka!"

Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja
kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.

Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli
myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he
paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti,
myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan
nurkissa.

Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin
nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina
myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta.
Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan
kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan
luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän
väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin
ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä
myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä,
jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein
kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä
pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja
päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria,
pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan
vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.

Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun
puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät
edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin.
Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud
oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta,
että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran
luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain
kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit,
joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja
kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella,
paitsi lapsiansa ja kirjojaan.

Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat;
aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien
perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa
ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti
tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut
hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet
mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja
vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin
mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään
iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä
määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin
valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän
vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet
ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.

Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja
valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen
mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät
ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä
kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet
hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo,
pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas
surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin,
jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas
arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa...

Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki
ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto
vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi;
lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei
yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.

Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon,
etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli
hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös
kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta
lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.

Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki
raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja
aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää
ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi
kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa
pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului
kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti
helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman
raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne
lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat
toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne
tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät
edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni,
kuoli pois.

Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri
ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet
jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat
tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat
vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii
tirkistämään kaihtimen lomasta.

Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä
huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun
jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä
ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat
miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin
permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi
ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä
näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt!
Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen,
nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja
hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on
pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen
hukassa."

Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet
haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa
huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä
pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä,
häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise
heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!

Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot
ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat
lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain
alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen
käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.

Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta
sisään, ja toinen seuraa heti perässä.

-- Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja
sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas
nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja
sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa
tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.

-- Sinä...! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi
yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin
Karinia kohden.

Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen
takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen
silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei
tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla,
rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa
ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä
elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.

Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi
tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja
kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa
taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten
silmäin katse on täynnä rakkautta -- mitä sitten muusta kärsimyksestä?

-- Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo
kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän
nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja
turvallisuutta kuin äidin sylissä.

Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli
toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa
ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella
vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan,
ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa
sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä
omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä,
silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.

Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein
läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän
olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään
haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä,
jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli
kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä -- Karin ei
itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat -- ilmenihän siinä
vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut
tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa
siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan
mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä
salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia
kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen,
särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän
tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on
mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen
kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.

Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat
niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin
runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain
opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa
ja huomaamatta hukkuivat.




X.


Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä
jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja
sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä,
sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki,
laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset
mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.

Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien
ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä
yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä
jäätynyttä maata vasten.

Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään
oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät
katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi
kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan
ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja
laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.

Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen
persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt;
vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä
kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan,
kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan,
kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä
mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista
pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli
paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos
jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta,
jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä
tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi,
ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan,
sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin
kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen
keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä,
ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse
asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden
henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud
Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö,
joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle
jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan
antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään
tekemistä opettajatoimen kanssa.

Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin,
kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena,
intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin
kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman
että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän
välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja
mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus
koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen
ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien
kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa
herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti
elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut,
ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä
pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle
oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä
kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa
hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan
välillä.

Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin
Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran
kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin,
sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan
keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui
Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa
etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei
siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka
huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun
edeltäjiä.

Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä
kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen
vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän
oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen,
siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää,
itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan
voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi
todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut
hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim.
ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä,
kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja
oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului
kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto,
vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä;
oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli
sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia,
etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja
sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein
vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät
nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys,
tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten
suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos
heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä
typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu
ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman
raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja
kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja
ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli
aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun
hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että
epämieluisasti seuraava kirje:

    _Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!_

    Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin
    koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita,
    vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut,
    jotka ovat huolissaan.

    Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla,
    kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän
    lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle
    kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä
    voi ne todistaa oikeiksi.

    Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe
    vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole
    tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät,
    että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole
    uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi
    nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin
    mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia
    lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa.
    Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä
    on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua,
    kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin
    myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää
    lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi,
    monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä
    näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk
    saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi
    sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko
    opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään
    kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.

                                                Kunnioittaen:

                                               _Timeon Tingbom_.

Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa
huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen
tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja
huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan
vahvisti juuri sitä, mitä hän -- ja moni muu hänen kerallaan -- oli
ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko
väestöön -- monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä
moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia
täyttämään -- lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi -- että hän rohkeni
lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen -- sehän
saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi
nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana
siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin
täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen
moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä
oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli
viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen
johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian
pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava
heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille
varotusta.

Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen
kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui
kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen
edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla
"kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan,
pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies
Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut
läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen
kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä
kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen
kruunuun viiteenkymmeneen öreen.

Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan
hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.

-- Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?

Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl
jatkoi:

-- Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka
kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia
opetusvälineitä?

Pappi huokasi ja pudisti päätään.

-- Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.

Talollinen Svan nousi ja sanoi:

-- Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me
olemme korjanneet kirkonkaton.

-- Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies
Håf ja raapi korvallistaan.

-- Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me
olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu
olevan aika ruveta vähän säästämään.

-- Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja
katseli pitkin salia.

Ei kukaan vastannut.

-- Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia
opetusvälineitä?

-- Ei.

-- Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?

-- Hyljätään.

Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin,
sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren
virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.

Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin
puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen
välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka
yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä
Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud
Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset
oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli
toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa,
vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin
ilmein:

-- Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat,
esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen
jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud
Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria
ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen
syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on
häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena,
ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten
opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen
opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aika

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/39756