← catalogue

Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

by Albion Winegar Tourgée · Finnish · Gutenberg #39491 · 892,131 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani

Author: Albion Winegar Tourgée


        
Release date: April 20, 2012 [eBook #39491]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/39491

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HULLUN YRITYS: AMERIKALAINEN HISTORIALLINEN ROMANI ***


E-text prepared by Tapio Riikonen



HULLUN YRITYS

Amerikalainen historiallinen romani

Kirj.

ALBION W. TOURGÉE

Englannin kielestä [A Fool's Errand] suomentanut Waldemar Churberg.

W. Churberg'in Romani-kirjasto.
Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Kolmas vuosikerta.







Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1883.



SISÄLLYS:

 Kunnioitetuille romani-kirjaston lukioille.
 Kirje kustantajille.

       I. Hulluuden genesis.
      II. Le premier accès.
     III. Suru tulee tiedon muassa.
      IV. Ojasta allikkoon.
       V. Kysytään neuvoa orakelilta.
      VI. Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.
     VII. Vanha "Unionisti".
    VIII. "Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".
      IX. Uusi valtakunta.
       X. Heikot astiat.
      XI. Kissa vieraassa ylisessä.
     XII. Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.
    XIII. Sukkela temppu.
     XIV. Ilkeä murha.
      XV. "Kuka naapurini on?"
     XVI. Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.
    XVII. Toinen penikulman patsas.
   XVIII. Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.
     XIX. Kansalais-alkuja.
      XX. Ajattomaan aikaan.
     XXI. Kuinka viisaat miehet rakensivat.
    XXII. Kukon kiekunta.
   XXIII. Arpa on heitetty.
    XXIV. "Viisaus itkee kaduilla".
     XXV. Nurisian varomiset.
    XXVI. Balak ja Bileam.
   XXVII. Uusi laitos.
  XXVIII. Kimppu kuivia risuja.
    XXIX. Pääkirjan yhteen laskeminen.
     XXX. Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
    XXXI. Kolmasti kerrottu kertomus.
   XXXII. Viisauden hulluus.
  XXXIII. Sydämen yltäkylläisyydestä.
   XXXIV. "Jos rakastat minua, rakasta koiraani".
    XXXV. Viisauden sato.
   XXXVI. Eräs herääminen.
  XXXVII. Kilparatsastus ajan kanssa.
 XXXVIII. "Reb'ien" ajatus siitä.
   XXXIX. "Ja koko mailma oli mullin mallin".
      XL. "Valkeus paistaa pimeydessä".
     XLI. Pro bono publico.
    XLII. "Rauha Warsovassa".
   XLIII. Ystävällinen välitys.
    XLIV. Ehdoton antauminen.
     XLV. Ylpeys ylpeyden voittajana.
    XLVI. Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
   XLVII. Kotona viimein.
  XLVIII. Hautakivi.
 Viiteselitykset.





KUNNIOITETULLE ROMANI-KIRJASTON LUKIALLE.


Koska tämä Romani-kirjaston vuosikerta on viimeinen, joka minun
toimestani ilmestyy, lienee soveliasta, että julkisesti lausun
kiitollisuuteni etupäässä muutamille henkilöille, jotka ovat seisoneet
tätä yritystä likellä ja sitä tavalla taikka toisella edistäneet.

Kun Uusi Romani-jakso, jonka jatkona tämä Romani-kirjasto on, vuonna
1874 ilmoitettiin tilattavaksi, sanottiin tilaus-ilmoituksessa, että
osallisina yrityksessä, paitsi allekirjoittanut, olivat herrat _Yrjö
Koskinen, B.F. Godenhjelm_ ja _F.W. Rothsten_. Mainitut miehet, joita
saanee pitää asian alkuun-panioinakin, valitsivat minut toimittajaksi
ja luovuttivat muutamien vuosien kuluttua yrityksen kokonaan minulle.
Täten lausun nyt heille suuren kiitollisuuteni, ei ainoastaan siitä
luottamuksesta, jota he osottivat minulle, kun antoivat minulle
toimittajan viran, vaan myöskin siitä suosiosta, jonka he yhä ovat
tälle yritykselle näyttäneet.

Ennen muita on kuitenkin herra _F.W. Rothsten_ ottanut osaa tähän
toimeen ja sitä monella tavalla hyödyttänyt. Hänen suuri Suomenkielen
taitonsa on ollut näille romani-kokoelmille kokonaan altisna. Kaikki ne
niissä julkaistut kirjat, jotka minun kääntäminäni ilmestyivät,
muodostuivat hänen kauttansa semmoisiksi, että sopi ne yleisön
luettavaksi tarjota. Minä luin nimittäin käsikirjoitukset hänen
kuullaksensa, jolloin hän esitteli tarpeelliset muutokset, joitten
kautta virheelliset ja kankeat paikat taivutettiin oikeammiksi ja
sujuvammiksi. "Hullun Yritys" on ainoa käännös, jonka kanssa ei tällä
tapaa menetelty. Siinä korjaaminen tapahtui vasta korrektuuri-arkeissa.
Mutta vähäinen ei hänen apunsa tässäkään teoksessa ole ollut, sillä
melkein kaikista vaikeammista kohdista olin tilaisuudessa edeltäpäin
hänen kanssansa neuvotella, ja korjaukset korrektuuri-arkeissa ovat
olleet perin suuret. Ilman herra Rothsten'in apua koko yritys olisi
ollut miltei mahdoton, sillä minun Suomenkielen taitoni on niin
puutteellinen, etten olisi koskaan mitään käännöstä julkaissut, jota
hän ei olisi ensiksi läpikäynyt. Olkoon minun siis tässä sallittu
julkisesti lausua hänelle syvät kiitokseni siitä ystävällisyydestä,
jolla hän on tätä yritystä kohdellut ja kaikesta siitä avusta, jonka
hän on niin runsaassa määrässä sille antanut.

Varsinaisessa kiitollisuuden velassa katson itseni myöskin olevan
kaikille niille kirjailioille, jotka ovat kunnioittaneet näitä
romani-kokoelmia antamalla käännöksiänsä niissä julkaistavaksi ja sillä
tapaa nimellänsä tuottaneet niille arvoa ja eri kirjoitustavallansa
tehneet niitten kielen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ilman suuren yleisön kannatusta ei kuitenkaan tätä yritystä olisi voitu
saada aikaan eikä ainakaan jatketuksi. Eri vuosikertoja itselleen
tilaamalla sekä muilta tilauksia hankkimalla ovat useat kansalaiset
tehokkaasti vaikuttaneet yrityksen mahdollisuuteen. Heille kaikille
lausun täten sulimmat kiitokseni. Erittäin tahtoisin mainita kolme
henkilöä, jotka enemmin tai kauemmin, kuin muut, ovat tällä tapaa näitä
romani-kirjastoja pontevasti edistäneet, nimittäin: herrat _S.
Hirvonen_ Joensuussa, _H. Åström_ Oulussa ja _J. Enlund_ Helsingissä.

Se tapa, jolla sanomalehdet yleensä ja etenkin _Morgonbladet,
Uusi Suometar, Valvoja_ ja _Helsingfors Dagblad_ ovat näitä
romani-kokoelmia ilmoittaneet taikka niitten eri kirjoja arvostelleet,
on tietysti sekin tuntuvasti vaikuttanut yrityksen menestykseen. Olkoon
minun tässä suotu niille ilmoittaa hartaimmat kiitokseni.

Helsingissä, Marraskuun 15 p. 1883.

_Waldemar Churberg_.




Kirje kustantajille.


_Gentlemanit_. -- Teidän pyyntönne, että minä kirjoittaisin alkulauseen
siihen kirjaan, jonka olette painattaneet, näyttää minusta erittäin
oudolta. Se on niinkuin mies, joka esittelee itseänsä --
aina kömpelöinen ja tavallisesti joutava toimi. Mikähän hyöty lienee
"nyt seuraavan epoksen esipuheesta", jollei se ole jonkunlainen
kauppa-ilmoitus? ja siinä tapauksessa teidän tulee se kirjoittaa. Kuka
ikänänsä sen tekee, hänen pitäisi olla:

    "Kylläksi viisas hullua _näyttelemään_;
    Ja oivasti tuot' osatakseen laillaan nerokas myös".

Mutta tuota hullun lajia minä en ole. Kaikenlaisen semmoisen työn minä
jätän teille ja täten oikeutan ja valtuutan teitä sanomaan, mitä
tahdotte siitä, mitä olen kirjoittanut, ainoastaan pyytäen teitä
pitämään muistossa yhtä selvää eroitusta. Löytyy kahta lajia hulluja.
Todellinen hullu on kaikkein rehellisin kuolevaisista: hovinarri ja
hänen heimolaisensa -- lapsitteleva, leikkiä laskeva pilkkakirves --
vaan matkivat sukunsa hyviä avuja ja varastavat sukunsa nimen alhaisia
tarkoituksia varten.

Oikean hullun elämä on täynnä uskon runollisuutta. Hän ehkä tavottaa
virvatulta, ja viisas häntä nauraa, mutta hänestä tämä virvatuli on
todellinen toivon tähti. Hän eriää lähimmäisistään etupäässä siinä,
että hän näkee taikka uskoo, mitä he eivät näe eikä usko, ja sen vuoksi
yrittää semmoista, johon he eivät koskaan rupea. Jos hän menestyy
toimessaan, mailma lakkaa nauramasta ja nimittää häntä neroksi; jos
hänen työnsä raukee tyhjäksi, se vaan nauraa sitä enemmän ja ivaten
sanoo hänen ponnistuksiaan _Hullun Yritykseksi_.

Sillä tapaa sama henkilö usein on sekä hullu että nero -- hullu koko
elinaikansa ja nero kuolemansa jälkeen, taikka hullu yhden vuosisadan
mielestä ja nero seuraavan, taikka hullu kotona ja ihme-olento muualla,
Watt oli hullu, kun hän istui teekattilaa katsellen, mutta nero, kun
hän oli vanginnut pikku peijakkaan, joka sysäsi pois kannen. Tuo hyvä
Genualainen, joka tempasi puolen maailmaa pimeydestä, oli hullu sen
vuosisadan mielestä, joka etsi Nuoruuden lähdettä; ja kuitenkin
jokainen seuraava vuosisata vaan lisäämällä lisää hänen ylistystään.
Nämät ovat ainoastaan esimerkkejä. Runoilia on sovittanut tunnustetun
peri-aatteen näihin säkeisin:

    "Nero suur' ja hulluus naapurit on keskenään,
    Ohkaiset seinät vaan
    Sulkee ne toisistaan".

Mutta ainoastaan yksinkertaisessa, täydellisesti luottavassa _uskossa_
tämä neron ja hulluuden heimolaisuus on. Moni saattaa olla kenenkään
kieltämättä hullu ilman mitään mahdollisuutta päästä tietäjien
luokkaan. Niin on todella monen heidän laitansa. Yksistään menestyksen
kautta hulluuden herkkäluuloisuus muuttuu tunnustetuksi
profeetalliseksi ennustukseksi.

Noa oli yksi varhaisimpia hulluja, joita jälestäpäin tunnustettiin
järkeviksi. Hänen aikansa viisaat miehet istuivat hänen ympärillään
kyynärätavara-arkuilla ja vuolivat[1] ja viheltelivät ja silmäilivät
tuota kummallista haahta, jonka rakentamisessa hän askarrutti poikiansa
ja vävyjänsä, kunnes taika oli yhtä vanha, kuin fregattimme
"Constitution",[2] ennenkuin hän oli valmis liittämään päällimmäistä
kantta. Jollei sade lopuksi olisi tullut, he eivät koskaan olisi
herjenneet hänen hulluuttansa hihittämästä. Vedenpaisumus pelasti hänen
maineensa ja teki arkista _succès'n_. Mutta se ei aina tapahdu, että
hullun tarjona on taivaallinen ääni, joka neuvoo häntä, taikka tulva,
joka häntä auttaa.

Tämä vähäinen kertomus esittelee yhtä hulluuden tyhjäksi raukeamisista.
Sankari ei voi omakseen väittää minkäänlaista suuruutta. Yksi uskova
Noa siinä on, hyvin rakennettu arkki ja todellinen vedenpaisumus. Mutta
vedet voittivat ja Hullu hukkui ja moni heimolainen hänen kanssaan.
Viisaat miehet katselivat tuota ja nauroivat.

Ainoa ansio, jota tämä kertomus soisi itselleen myönnettävän, on
kuvausten tarkka todenperäisyys. Ne ovat kaikki tosi-elämästä otetut.
Ja myöskin tässä, jota hän kehuu hyväksi avuksi, ehkä tavattaneen
suurin hulluus, minkä milloinkaan toimitti

                           Syyskuulla 1879.

                                         Yksi Hulluista.[3]




I LUKU. Hulluuden genesis.[4]


Hullun sukunimi oli Servosse; hänen ristimänimensä Comfort. Hänen
isänsä juonti sukunsa yhdestä noista gallialaisista perheistä, jotka
jättivät _la belle France'n_[5] ylellisyyden, lähteäkseen semmoiseen
Arkadiaan, joka näinä myöhempinä aikoina on ruvennut merkitsemään
samaa, kuin kylmyys, jollei suorastaan hedelmättömyyttä. Luultavaa on,
että hänen esi-isänsä, ennenkuin he ottivat vaihtaakseen Normandian
rannan tai Bordeaux'n tasangot Kanadan talvien iloihin, kuuluivat
johonkin jaloon perheesen, joka oli saanut kirkkaan ja sinisen verensä
jonkun martellisen kanta-isän suonista.

Ei liene muuta kuin soveliasta otaksua, että tämä muutto toisen taivaan
alle tapahtui pikemmin urhoollisen ja hyvän kuningas Louis'n kunniaksi
ja pyhän katolisen uskon levittämiseksi uuteen maailmaan, kuin sen
naapurikunnan rauhan ja levollisuuden vuoksi, jonka kehässä esi-isä
asui. Olkoon kuinka hyvänsä, eräs myöhempi esi-isä oli niitten
joukossa, jotka tuolla samalla haavaa rohkealla ja leppeällä tavalla,
joka teki sen ajan _voyageur'it_[6] niin soveliaiksi voittamaan
ja säilyttämään viattomien ruskonahkojen ystävyyttä, tunkivat
länteen päin pitkin "Suurten järvien" rantoja, siksi kuin he tulivat
Straits'ille,[7] jossa oli niin monta kauppapaikan etua yhdistettynä,
että Detroit'n kaupunki siellä sai sijansa ja nimensä.

Uusi hallitus, aika ja lähiseutujen englantilaistuminen olivat
alkuperäisen Servosse'n jälkeläisiltä vieneet jokaisen jäljen heidän
gallialaisesta sukuperästään, paitsi nimen; ja sitä mainitaan
tässä ainoastaan jonkun ahkeran, perittyjä omituisuuksia uskovan,
sielun-ilmeiden tutkijan vuoksi, joka ehkä arvelee, että semmoinen
esi-isä, joka saatti vapaaehtoisesti vaihtaa Burgundin lakeat Abrahamin
Kunnaisin, vaikkapa vielä viehättävämpi nimi annettaisiin niille, oli
aivan omainen jättämään jälkeläisillensä senlaisen _accès de la
folie'n_,[8] kuin meidän erityisessä Hullussamme ilmestyi.

Hänen äitinsä suvussa ei suinkaan ollut mitään tällaista mielenvikaa;
he tiesivät, millä puolella voi oli heidän voileivällänsä. Puhtainta
puritanilaista kantaa ollen, äidin suku oli asettunut vähäiselle,
mäen rinteellä sijaitsevalle maatilukselle, joka oli lohkaistu Hop
Brook'in lahjoitusmaasta Berkshire'ssa ja joka jylseydessään ja
luoksepääsemättömyydessään näytti melkein yhtä horjuvalta, kuin se
haarapääskysen pesä, joka jonkunlaisella salamyhkäisellä tavalla pysyi
kiinni siinä jyrkässä seinässä, johon se oli rakettu vanhan, kaltavalla
päätykatolla varustetun ladon räystään alle. Kuitenkin oli tämä
vähäinen mäkirinteen koti, samoin kuin pesäkin, pystynyt synnyttämään
monta ravakkaa poikuetta, jotka olivat lentäneet pois yhä väistyvään
Länteen melkein ennenkuin olivat tulleet täysikasvuisiksi nuorukaisiksi
ja tytöiksi. Urhea-sydämisiä, lujajäsenisiä ja selväpäisiä eli,
niinkuin heitä nyt sanottaisiin, _tasapäisiä_, olivat nämät Berkshire'n
mäkien lapset. Ei löytynyt mitään mielen-sairauden merkkiä yhdessäkään
heistä. Ennen kaikkea oli tämmöisestä syytöksestä vapaa keltatukkainen,
ruskea-silmäinen Eliza Hall, nuorin yhdeksästä, joka nokkaviisaasti
ylöspäin pyrkivine nenineen ja muutamia kesamia pyöreissä poskissa,
joitten ruusu-ihoa ne vaan saattivat paremmin näkyviin -- ystävien
pyynnöistä, rakastajien rukouksista ja vanhempien kiellosta huolimatta
-- kahdeksantoista-vuotisena pyrki pois Länteen, ruvetakseen
Yankee-kouluttajattareksi[9] Michigan'iin.

Että nuori sahan-omistaja Michael Servosse -- joka oli rikas
rajattomista mahdollisuuksista semmoiseen tulevaisuuteen, minkä luonto
oli viitannut varttuvan valtakunnan uraksi; jossa oli rohkea sydän ja
kukistumaton jäntevyys; jolle tuhannet tynnyrin-alat mitä parasta
honkametsää maksoivat veroa ja jonka sievä kuunari-laivasto vuosi
vuodelta kasvoi suuremmaksi -- että hän vangitsisi ja tekisi
iki-toverikseen tämän kauniin linnun Uuden Englannin kotipesästä, oli
niin soveliasta kuin kaikkein innokkain luonnollisen valikoimisen
puollustaja saatti toivoa. He edustivat mitä parhaimmalla tavalla
kaukaisia haaroja samansukuisista roduista, joita Uuden manteren raikas
elämä oli terästyttänyt.

Ensimäinen hedelmä tästä liitosta oli Hullu, joka syntyi ensimäisenä
päivänä Toukokuuta armon vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä
neljä juuri siinä paikassa, missä Irokesit yhtyivät neuvotteluun
suuren päällikön Pontiac'in kanssa, jolloin he keksivät sen nerokkaan
keinon päästäksensä linnaan, että heittivät pallia paratikentällä
linnaväen huviksi. Vuoden naimisissa ollut vaimo, jota äitiyden
vaarat lähestyivät, kun mies oli poissa järven luona kevään
laivattamis-asioissa, alkoi huokailla kaukaista vuorista kotoansa ja
nimitti sentähden sitä nuorta henkeä, joka tuotti hänelle lohdutusta
hänen yksinäisyydessään, _Comfort'iksi_.[10]

Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut
yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen
nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin
huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän
kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan
lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen
jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse
siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin
pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten
ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta
ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen
neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti
allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti
painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea
lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen
häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä,
lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi
laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien
hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion
lakipaikkaan. Toimenpannen sitä _circumspice'ä_,[11] joka näkyi hänen
valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa,
jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua
Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista
työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta
ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti
hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.




II LUKU.

Le premier accès.[12]


Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli
useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä,
synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän
nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai
heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa
tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut
mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä
siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän
johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli
kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota
ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys
ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman
minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain
kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein
vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi
se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli
minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen
ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän
lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea
häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan
mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin
kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei
hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota
olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin
tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja
juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt,
taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä
mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut
koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa
ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen
taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat
keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas,
ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja,
joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli
joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties
väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi
vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän
uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti
lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan
noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi
semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja
itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään
taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi
tietänyt, että kaikki nämät merkit -- unettomuus, perätön pelko, huoli
asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja
levottomuutensa syyn tarkka salaaminen -- pettämättömästi osottivat
mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään
tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt
oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti
ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä
unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä
silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa,
jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki
salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä
huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin
hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei
voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois
minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta
hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä
jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän
vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja
kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät
kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen
kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi
ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy
huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään
vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään
muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen
laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja
äänettömänä -- mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän
välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen -- hiipi vaimo hiljaa hänen
syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen
huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai
nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin
suloinen. Ei mikään koti _voisi_ koskaan olla suloisempi. Mutta
kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä
ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli
katettu -- tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta
oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa
varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies
raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta
alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää
seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi
vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi
luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin,
jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt,
vuotaa -- "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen
sanojen tarkoitusta.

Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja
alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.

"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta
on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty.
Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja
joutunut hirveään tappioon".




III LUKU.

Suru tulee tiedon muassa.


Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa
kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat
yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän
luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja
tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran
olivat yksinään ryhtyneet. Vieras -- julma ja pelottava -- istui
pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset
ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat
valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli _Sota_. Se istui vastapäätä vaimoa
ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen
aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja
Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä
talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat
kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet
eteisessä tänä aamuna.

Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden
merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista
aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja
armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi
poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli
sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli
niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön"
suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla
vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan
aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun
sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa
poskia myöten alas.

Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn
tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli
illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli
tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan.
Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi
syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti
häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet
ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli
hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui
vastapäätä häntä ja jota _hän_ ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli
syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen,
jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat
järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä
kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta,
kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".

Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu
pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin
nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.

"Etkö luule, Metta, että minun -- se on -- meidän -- tulee tehdä
jotakin -- maamme edestä?"

Nyt kuului vähäinen valitushuuto.

"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja
ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti
itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä -- jos --
jos -- jos siitä vaan on jotakin hyötyä".

Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat
nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku
suuri syvänne äkkiä olisi auennut.

"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että
_minun_ tulisi tehdä jotakin? -- että minun tulisi -- tulisi -- mennä?"

"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän
ei tahtonut ymmärtää.

"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.

"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei
voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä
kylläksi -- puolestamme -- ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!"
Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa,
ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen
häntä hämmennyksissään.

"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista
meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja -- ja", hän
kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin;
ja miks'et sinä?"

"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että
se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että
olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en
voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin,
jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon,
jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä
lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä
pelkurimaisuutta!"

Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle
pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja
menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai
rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko
se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi,
että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä
tietä!

Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen
kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja
nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen
mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon
suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava
mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos
taistelemaan oikeuden puolesta.

Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan
narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen
siitä, mitä hän teki.

Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat
B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili
summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin
tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri
alkanut.

Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että
sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat
vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita
ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä
tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin
ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät
kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä
milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri
paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi",
"Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä
sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja
"Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen
nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat
pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen
sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan
kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet,
oikein käännettyinä, tarkoittivat _Hulluja_.




IV LUKU.

Ojasta allikkoon.


Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten
vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti
halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.

Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa
soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko
takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä
korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa,
kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä
soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista
vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen
ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa,
nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat
vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua
sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin,
siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.

Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen
puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa,
että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen
huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne
ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti
suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja
hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi
läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä
ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta
takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen
kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän
tietää, että hän on tullut vanhaksi -- elänyt monta kymmenkunta vuotta
näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille
asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja
valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään
jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä
on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä _éclat'ista_,[13] jolla
mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu
miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat
sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet
täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt
översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo
semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole
saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän
telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen
monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa
yksinäisyydessä.

"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein.
"Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan
pikku tytön kanssa".

Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää
itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi
menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella
puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen
kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat
nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa
ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja
yhteydestään hänen kanssaan.

"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen
puoleksi aikonut lähteä takaisin?"

"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.

"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.

"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.

"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.

"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja
jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.

"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa
katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit,
Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni.
Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt.
Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin.
Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että
jään tänne".

"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä,
kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja
ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun
haltuusi".

"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen
menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä;
ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa
-- varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan
omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.

"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja
meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla
on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma
siitä", kiirehti hän sanomaan.

"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä?
Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta -- ja kuka ei siltä
näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? -- ja partani, joka
on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja
lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä
painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava
keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi
minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin
lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja
tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa.
Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä,
kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella
jury'a".

"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja
onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan
synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.

"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole
mitään vaarallista -- ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että,
koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta
muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään
muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin
kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".

"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain
keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.

"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse,
ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita
ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita
kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta
ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".

"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä
aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä
menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin
minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa
minua".

"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus
on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä
luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on
poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava
sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni
viides osa sotureistamme -- vieläpä parhaat heistä -- vähemmässä kuin
kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan
suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä
myöten".

Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan
yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän
voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia
ja viimein kypsyneet sodaksi -- ettei katkennutta rengasta voi taatusti
korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan
että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat
yhteen.




V LUKU,

Kysytään neuvoa orakelilta.


Se epäilys, jonka Metta oli tuonut esiin, saatti Hullun muutamien
päivien perästä kääntymään yhden vakavan viisaan miehen puoleen,
jonka päätökseen hän aina oli suuresti luottanut, kysyäkseen
hänen ajatustaan aiotusta muutosta. Hän kirjoitti siis entiselle
yliopiston-rehtorillensa, kunnian-arvoiselle jumaluus-opin tohtorille
Enos Martin'ille:

  _Rakas vanha Ystäväni_, -- Se seikka, että huolin niin vähän
  teidän neuvoistanne hoitonne alla ollessani, on ehkä syy siihen,
  että nyt pidän ajatustanne jokaisesta tärkeästä asiasta suuressa
  arvossa. Minä pyytäisin saada kuulla teidän mielipidettänne
  seuraavassa kysymyksessä ja lupaan tarkkaan punnita sitä, vaikka
  en sitä noudattaisikaan.

  Minä olen aikonut muuttaa kotijumalani Dixie'en. Mitä minun
  personallisiin ominaisuuksiini tulee, tunnette te ne luultavasti
  paremmin, kuin kukaan muu, paitsi minä itse, ettekä pitäisi lukua
  minun ajatuksistani siitä, mitä ette tunne. Minä voin saada kokoon
  muutamia tuhansia dollareita -- ehkä kahdeksan ja kymmenen tuhannen
  välillä. Minä olen tullut takaisin sodasta vähän huonompana
  terveyteni puolesta, kuin ennen, sillä minä olen saanut jonkun
  vian toiseen keuhkoon tai sen lähiseutuihin -- ei kukaan näytä
  tarkoin tietävän, mihin -- ja vieläpä muutamia muitakin muistelmia
  kapinallisten ystäviemme hellästä huolenpidosta. Entinen työni on
  tietysti viety minulta, ja minä pelkään kylmiä talviamme. Koska
  tahdon tietää teidän mielipidettänne, en tuo esiin omaa. Tietysti
  minun täytyy polttaa sillat takaani, jos lähden. Minä olen liian
  vanha katsomaan semmoista tulevaisuutta kohden, joka sisältää
  kaksi mahdollisuutta.

                    Aina teidän

                         _Comfort Servosse_.

Muutamien päivien kuluttua sai hän seuraavan vastauksen:

  _Rakas Överstini_, -- Minä kuulen ilolla, että ajattelette
  sitä asiaa, josta kirjeessänne puhutte. Tietysti minä en voi
  _neuvoa_ teitä tämän sanan tavallisessa merkityksessä; enkä
  luule teidän tahtovankaan, että sitä tekisin. Minä voin ainoastaan
  ilmoittaa teille yleiset ajatukseni sen maan-osan tulevaisuudesta,
  johon aiotte muuttaa.

  On vielä liian aikaista varmuudella sanoa, kuinka hallitus aikoo
  menetellä kapinallisten maakuntien suhteen. Tuhansia esityksiä
  on tehty, jotka kaikki minusta näyttävät kypsymättömiltä,
  vaillinaisilta ja heikoilta. Yksi asia on luullakseni varma: ei
  yhtäkään rangaista kapinasta. Totta on, että Davis'ta[15] ja
  muutamia muita kehoitetaan maan hyväksi ja ehkä sen kulungillakin
  menemään ulkomaille muutamiksi vuosiksi; mutta siihen se loppuukin.
  Esimerkkien asettaminen, kostokset tai tavarain ryöstö eivät tule
  kysymykseen. Mutta samalla kertaa täytyy, jos mieli sotaa hyödyksi
  käyttää ja varjella kansaa samanlaisen onnettomuuden palaamisesta,
  aivan perin pohjin rakentaa näitä valtioita uudestaan. Minä pelkään,
  etteivät kansalaisemme vielä kylläksi käsitä tätä. Minä en usko,
  että mikään levottomuus tällä kertaa uhkaa Etelässä. Kaikki semmoiset
  onnettomat mullistukset, kuin meillä oli, eivät helposti herää uuteen
  eloon. Mutta tuhan alla kytevä tuli on pelättävä ehkä vielä pari
  kymmentä vuotta. Eikä tätä voi estää, jollei kansan koko mieli ja
  ajatus-tapa muutu. Minä en tiedä, kuinka paljon syytä lienee toivoa
  semmoisen muutoksen tapahtuvan eteläisen kansan omasta toimesta,
  mutta varon, ettei ole paljon.

  Minusta näyttää siltä kuin ainoa keino, jolla tätä voi aikaan
  saada, on sisäänmuuttaminen Pohjoisvalloista. Kasvimaitten ja
  neekeri-kortteerien vanha taloudellinen laitos on tietysti häviävä.
  Tämän maan-osan työ täytyy saada järjestetyksi tai oikeammin
  opetetuksi itseänsä johtamaan, että se tulee itsetoimiseksi.
  Entiset isännät eivät ole omaisia tätä tekemään: ensiksi, koska
  he eivät tiedä, kuinka se on tehtävä; ja toiseksi, koska eivät
  vapautetut luota siihen, että heidän vanhat isäntänsä tahtovat
  valvoa _heidän_ etuansa. Poikkeuksia epäilemättä löytyy,
  mutta tämä lienee sääntönä. Tässä uudestaan järjestämisessä luulen
  semmoisten miesten, jotka ovat tottuneet vapaasen työhön, olevan
  sopivia antamaan arvokasta apua ja saattamaan hyvää aikaan. Minä
  toivon ja luulen suurten väen liikuntojen tapahtuvan Pohjasta
  Etelään ja _vice versa_;[16] sillä minun ymmärtääkseni
  ainoastaan tämmöinen molempain maan-osien asukasten toisiinsa
  sekaantuminen voi tehdä heidät yhdeksi kansaksi ja poistaa
  tulevan onnettomuuden vaaran. Jos nykyinen eripuraisuus päättyisi
  ja uusia valtioita perustettaisiin äsken kapinallisiin maan-osiin
  eikä mitään semmoista lisäystä väestöön tulisi Pohjasta, olen
  vakuutettu, että hyvät seuraukset kestäisivät vaan lyhyen aikaa
  ja maan vastainen rauha olisi epävarma.

  Mitä sinne muuttavien henkilöiden yhteiskunnallisiin ja
  taloudellisiin toiveisin tulee, luulen niiden suuresti riippuvan
  heistä itsestänsä ja siitä paikasta, johon he muuttavat. Minä
  sanoisin, että te olette hyvin sopiva semmoisen tienraivaajan
  työhön, ja jos päätätte lähteä sinne, toivotan teille kaikenlaista
  menestystä ja onnea uudessa kodissanne ja olen vakuutettu, että
  te siellä saatte yhtä hartaita ja luotettavia ystäviä, kuin olette
  tähänkin saakka rehellisellä ja kunniallisella elämällänne
  voittaneet.

  Jumala siunatkoon teitä ja teidän omaisianne!

                                        _Enos Martin_.

Tämän kirjeen kautta vahvistuivat sekä Hullun mielipiteet että hänen
vaimonsa pelko. Metta, joka näki miehensä käyvän yhä varmemmaksi
päätöksessään, ei luullut maksavan vaivaa enemmän vastustaa häntä, vaan
lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että hänen miehensä terveys oli
tärkein asia, ja tukehutti pelkoansa sillä sokealla, perättömällä
toivolla, että, koska se, mitä he aikoivat tehdä, tapahtui hyvässä
tarkoituksessa ja hellästä taipumuksesta, sen myöskin täytyi onnistua.
Muutamat ihmiset sanovat tätä "uskoksi"; ja epäilemättä on siinä suuri
lohdutus, ehkäpä ainoa, kun järki ja ymmärrys kokonaan vastustavat sitä
suuntaa, jota astumme.




VI LUKU.

Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.


Kun asiat vielä olivat tällä ratkaisemattomalla kannalla, sai Hullu
kirjeen översti Ezekiel Vaughn'ilta Pipersville'sta, eräästä
kaupungista, jossa hänen komentokuntansa oli jonkun aikaa ollut
majoitettuna vähäistä ennen, kuin hän jätti sotapalveluksen; jota
teko-asiaa hänen tuli kiittää muun muassa siitä, että hän sai kunnian
tutustua översti Vaughn'in kanssa.

Muutamia päiviä Konfederationin kukistumisen jälkeen oli eräs
gentlemani ilmestynyt Hullun pääkortteerissa Pipersville'ssa ja
käskenyt virassa olevaa ordonanssia ilmoittamaan, että --

"Översti Ezekiel Vaughn tahtoo antautua ja tehdä uskollisuuden valan",
jonka perästä hän saatettiin sankarimme eteen ja ilmoitti taas
melkoisella komeudella asiansa. Tavalla tai toisella hän ei nuoren
soturin mielestä näyttänyt semmoiselta mieheltä, joka on tottunut
leireihin ja armeijan tapoihin, niinkuin olisi sopinut odottaa
neljävuotisen sodan veteraanilta, joka viimeisessä hetkessä tuli
jättämään miekkaansa, kun kaikki hänen kumppaninsa jo olivat antaneet
kunnia-sanansa ja lähteneet pois. Tosin hänellä oli "vihollisen"
säännöllinen harmaa univormu päällänsä; ja merkit hänen kauluksessaan
olivat ehkä joskus osottaneet sitä arvoa, jonka hän oli ilmoittanut.
Hänellä oli päässä keveä, alaspäin antava leveälierinen hattu, joka,
vaikka se ei ollut minkään määrätyn kaavan mukainen, nähtävästi oli
tehnyt paljon palvelusta. Mutta antaumisessa tuli monta outoa univormua
ja vaatetusta ilmi, jonka vuoksi översti Servosse ei olisi kummastellut
mitään, jota joku upseeri saatti pitää. Kuitenkin oli jotakin tuossa
korkea-äänisessä ja hiukan liiallisessa tervehdyksessä, joka, vaikka
ottikin lukuun kaikki, mitä mahdollisesti sopi ajatella löyhän sotakurin
syyksi, osotti, että hänen edessänsä seisova mies ei ollut tottunut
seurustelemaan soturien kanssa. Hän kysyi siis tyynesti: --

"Mihin rykmenttiin, Sir?"

"Översti Vaughn, översti Vaughn", vastasi tämä kunnon mies ja
istuutui jollekin leirituolille, ikäänkuin osottaaksensa tottumustaan
sota-oloihin. "Hyvä, Sir", jatkoi hän korkealla ja vähän ylpeällä
äänellä, "te olette nyt viimein saaneet meidät, voittaneet meidät.
Irlantilaiset ja Saksalaiset sen tekivät. Minä en saattanut
aavistaakaan, että saisitte heitä niin paljon. Heitä oikein kihisi
teidän puolellanne. Yankeet eivät koskaan olisi voineet yksinänsä
kurittaa meitä -- ei koskaan. Mutta se on ohitse. Minä antaudun --
luovun -- otan eroni. Minä en ole niitä, jotka tahtovat ijäti jatkaa
jotakin melua. Minä olen tullut tänne antautumaan ja koettamaan nyt
ruveta tekemään leipää ja lihaa, Sir -- leipää ja lihaa. Te olette
vapauttaneet kaikki neekerit, ettei meillä ole ketään, joka tekisi
työtä edestämme. Meidän täytyy nyt itse ruveta siihen. Eikö teillä ole
mitään muulia, jonka voisitte luovuttaa minulle, översti? Minulla ei
ole mitään rahaa; mutta Zek'le Vaughn'in krediti on vielä sangen hyvä,
luulisin. Minä kadotin viidettäkymmentä neekeriä -- vieläpä niin kelpo
poikia, kuin ikinä on seisonut maanpinnan ja päivänpaisteen välillä --
ja nyt minun täytyy ruveta kyntämään -- _minun_ ijälläni. Se on
surkeata, mutta meidän täytyy hankkia leipää ja lihaa -- leipää ja
lihaa, Sir. Se on surkeata, mutta sitä ei voi auttaa. Minä koetin
parastani teitä vastaan; mutta tässä nyt ollaan. Antakaat minun tehdä
vala. Minä tahdon tulla vannotetuksi ja mennä kyntämään, ennenkuin
aurinko käy liian kuumaksi".

"Minkä rykmentin mainitsitte, Sir?" kertoi upseeri.

"Noh, älkäät huoliko rykmentistä!" vastasi toinen, "kaikki on nyt
ohitse. Sanokaat vaan Översti Ezekiel Vaughn; siinä on kyllin. Jokainen
tuntee översti Vaughn'in -- Zeke Vaughn'in. Minä en kummastelisi,
vaikka huomaisitte, että tuntevat minut pääkortteerissa".

"Se on tarpeellista, Sir, että minä tiedän rykmenttinne nimen ja
numeron, ennenkuin voin päästää teidät", vastasi upseeri tuikeasti.

"Ah niin! rykmentti. Noh, översti, te olette kovasti tarkka, siltä
minusta näyttää. Mitä väliä sillä nyt enää on, sitä tahtoisin tietää?"
hän kysyi.

"On tarpeellista taatusti tietää, keitä olette", kuului vastaus.

"Ah, niin! minä ymmärrän. Te pelkäätte, että minä söisin sanani ja
aikaansaattaisin teille jotakin harmia. Minä tunnustan, ettei minua ole
ruoskittu; mutta minä olen voitettu -- voitettu, Sir -- ja minä
antaudun rehellisesti. Minä annan kunnian-sanani, Sir -- eteläisen
gentlemanin kunnian-sanan -- yhtä hyvin kuin valani, Sir!" sanoi hän,
näyttäen suuresti loukatulta.

"Saattaa olla, översti", vastasi upseeri; "mutta meidän käskykirjeemme
määräävät, että teistä hankitaan täysi tieto".

"Hyvä, hyvä! se on aivan oikein. Sanokaat vaan översti Vaughn
Pipersville'sta; siitä tietää, kuka olen. Jokainen ihminen tässä
valtakunnassa tuntee minut. Minun ei auta koettaa väistyä. Minä tulen
tänne milloin vaan tahdotte tavata minua -- valmiina joutumaan
puheillenne ja hirtetyksi, jos semmoinen loppu on minulle tuleva.
Oh, minä tarkoitin sitä! Minä olin yksi noista ensimäisistä
Secessionisteista -- yksi noista ikimuistettavista kolmestatoista
miehestä, jotka tässä maakunnassa äänestivät eroa. Minä en olisi
koskaan lakannut sotimasta teitä vastaan, jos olisin saanut noudattaa
omaa mieltäni! Te ette olisi koskaan päässeet tänne, jos olisin saanut
noudattaa omaa mieltäni! Mutta kaikki on nyt ohitse. Minä tahdon antaa
kunnian-sanani, jotta saatan mennä kotiin ja ruveta heinää niittämään!"

"Kun saan tietää rykmenttinne ja komentonne, täytän tyhjän paikan
paperille", vastasi upseeri päättäväisesti.

"Ah, niin! rykmentti. Hyvä, översti, asia on semmoinen -- ahem! -- että
minä olen -- ahem! -- minä olen unhottanut sen numeron".

"Kuinka! unhottanut rykmentinne numeron?"

"Hiisi vieköön, jollen ole -- tulisesti vieköön, jos tahdotte.
Näettekö, minä en ollut missään säännöllisessä rykmentissä".

"No, mimmoinen komento teillä oli? mihin divisionaan tai prikatiin
kuuluitte?"

"Hyvä, minä en kuulunut juuri mihinkään".

"Oliko teillä joku itsenäinen komento?"

"Ei; ei juuri".

"Palvelitteko esikunnassa?"

"Ei juuri".

"Tahdotteko sanoa minulle, mitä _juuri_ olitte?"

"No, näettekö, översti, minä olin juuri tuommoinen vapaa kulkia
leirissä".

"Ordonanssi!" lausui upseeri.

Sotamies astui huoneesen ja, tervehtien päällikköänsä, seisoi ja odotti
käskyä.

"Viekäät tämä mies vahtihuoneesen!"

"Mutta -- översti -- minä --"

"Menkäät!" sanoi upseeri.

"Mutta -- minä panen vastalauseeni, översti -- minä --"

"Ei sanaakaan, Sir! Viekäät hänet pois!"

Sotamies otti yhden kiväärin, joka seisoi huoneen nurkassa, ja viittasi
oveen päin.

Översti Ezekiel Vaughn astui siitä ulos ilman sen enempää melua, ja hän
saatettiin vahtihuoneesen, painetin kärki ruumista kohden ja
alinomaisessa pelossa, että ordonanssin kivääri laukeisi.




VII LUKU.

Vanha "Unionisti".


Vähän ajan perästä toinen henkilö saatettiin överstin
kortteeriin. Se oli pitkä ja laiha maamies, puettuna yksinkertaisiin
parkkumi-vaatteisin, jommoisia tähän aikaan melkein yksin-omaisesti
käytettiin. Hänellä oli pitkä, karkea, tumman punainen parta, jossa
harmaita juovia nähtiin; ja kun hän otti hatun päästänsä ja kumarsi
kunnioittavaisesti, huomattiin, että hän oli aivan paljaspäinen. Hänen
pienissä harmaissa silmissään oli viekas katse, ja hän näytti
lähestyvän upseeria, niinkuin mies, jolla oli oikeus puhua vapaasti
hänen kanssansa. Hän yskähti vähäisen ja laski pateetillisella
liikenteellä toisen kätensä harmaalle parrallensa, sanoen:

"Översti Servosse, arvaan minä".

"Niin, Sir. Mitä sopii minun tehdä teidän hyväksenne?" kuului vastaus.

"Hyvä, minä en tiedä juuri mitään. Minä aioin vaan pistäytä sisään
vähäisen tarinoimaan". Hän yskäisi taas ja lisäsi puollustavaisesti:
"minä istuudun, jos sallitte".

"Oh, tietysti!" sanoi upseeri; mutta vieras oli jo istuutunut vastausta
odottamatta.

"Te ette, luullakseni, tunne minua, översti. Ettekö? Hyvä! minun nimeni
on Brown -- Jayhu Brown".

"Jehu Brown! Ei suinkaan se mies, joka opasti noita kelpo poikia, jotka
vuonna kuusikymmentäneljä karkasivat vuorten yli Salisbury'n
vankihuoneesta?"

"Juuri se", taas yskäisten, "minä olen sama mies. Te ette ollut niitten
joukossa, vai kuinka, översti?"

"En; mutta minulla oli ystävä, joka oli, ja hän käski minua
nimen-omaan, jos joskus joutuisin tähän maanosaan, etsimään teitä,
muistuttamaan teitä hänestä ja, jos voisin palvella teitä jollakin
tavalla, tehdä sen hänen tähtensä".

"Kiitoksia paljon. Mikä hänen nimensä lienee?"

"Edgarton -- kapteeni Edgarton -- Michigan'in patterissa!"

"Ah, kyllä! Minä muistan hänet nyt hyvin. Harteakas, pulskea mies.
Hänen pitkät hiuksensa kiemuroitsivat niskassa. Minä leikkasin ne
poikki, etteivät niitten mukaan tietäisi seurata meitä. Hän voi hyvin,
toivon minä", ja vanha mies yskäisi taas.

"Oivallisesti. Hän on nyt översti tykkiväestössä ja tämän aselajin
päällikkönä kenraali Davis'in esikunnassa Neljännessätoista
joukkokunnassa. Hän tulisi ylen iloiseksi, jos hän saisi nähdä teidät".

"Kiitoksia paljon, kiitoksia! Vai olette ennen kuullut vanhasta
Jayhu'sta", lausui vieras, uudestaan puollustavaisesti yskien. "Minä en
ole luullakseni koskaan nähnyt teitä. Se ei usein tapahdu, että Jayhu
Brown unhottaa miehen, johon hän kerta on iskenyt silmänsä, eikä liioin
hänen nimeänsäkään; enkä minä saata ymmärtää, että olisin koskaan ennen
kohdannut teitä, vaikka nuot vangit olivat niin laihat ja raantuneet,
ettei paraskaan mies voisi tuntea heitä sitten kuin olivat muutamia
kuukausia saaneet kylläksi ruokaa". Hän yskäisi taas; se oli
jonkunlaista kaakottavaa hökää, joka näytti tekevän naurun virkaa
hänessä.

"Teillä näyttää olevan huono terveys, Mr. Brown", arveli översti,
tarkoittaen hänen yskäänsä.

"No, ei erittäin", vastasi Brown. "(Öhöh, öhöh.) Minä en ole koskaan
ollut oikein tukeva, vaikka minun on onnistunut suoriuta niin monesta
pulasta, kuin harvat miehet. Se oli mainion vaikea aika noitten
Salisbury'n toverien kanssa. (Öhöh, öhöh.)"

"Ettekö suvaitsisi vähän whisky'a?" kysyi översti, muistaen, mitä
katsottiin vieraanvaraisuudeksi siinä maan osassa, jossa hän oli.

"Hyvä, översti, se on kovasti ystävällistä, että ajattelette sitä. Minä
en huoli, vaikkapa joisin vanhan ystävän muistoksi teidän kanssanne.
(Öhöh, öhöh.)"

Ordonanssi käskettiin sisään, lasit pantiin pöydälle ja viinaa, sokuria
ja vettä asetettiin vanhuksen eteen.

"Ei, kiitoksia paljon!" sanoi tämä; "nuot lisä-aineet eivät sovi
minulle. Minä olen aina juonut viinani selvänä -- selvänä ja
sekoittamattomana". Ja hän tyhjensi täyden pikarin tuota tulista
nestettä. "Minä en koskaan juo viinaa, niinkuin muutamat ihmiset,
ainoastaan huvin vuoksi; vaan minä otan täyden taakan, niinkuin
oikeassa työssä. Minun ikäisen miehen ei sovi hukata aikaa juomien
sekoittamiseen. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Yskiessään asetti hän kätensä suunsa eteen semmoisella pateetillisella
katsannolla, että joutui hautausmaata ajattelemaan.

"Minä en juo usein -- en koskaan, jollei terveyteni vaadi sitä tai
minua kovasti haluta. En ole kertaakaan eläessäni ollut päissäni enkä
sallikaan, että olisin; mutta minä olen aina kuullut, että mikä
ollenkaan ansaitsi tulla tehdyksi, ansaitsi tulla hyvin tehdyksi".

Hän painoi taas kättänsä rintaansa vastaan tuolla erinomaisella
kuivalla yskinällä, joka näytti olevan anteeksipyyntöä, naurua tai
selitystä, kuinka kulloinkin sattui.

"Teillä näyttää olevan kovin tuskalloinen yskä, Mr. Brown", arveli
översti.

"Hyvä (öhöh, öhöh), arvattavasti se teistä siltä näyttää. (Öhöh, öhöh.)
Mutta tiedättekö, översti, että se on melkein sukkelin seikka, joka
minulla koskaan on ollut? Minä olen nähnyt semmoisen ajan, jolloin en
olisi myynyt tätä yskää mistäkään rahasta -- ei mistäkään rahasta!
(Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä", lausui översti.

"Ette ymmärrä, arvattavasti ei. Hyvä, tämä yskä on minun
vapautus-paperini. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

"Teidän 'vapautus-paperinne!' Minä en vieläkään ymmärrä".

"No, näettekö (öhöh, öhöh, öhöh, puollustavaisesti), Konfedereerattujen
oli tapa silloin tällöin ajatella, että melkein jokainen oli sovelias
palvelemaan armeijassa, näettehän (öhöh, öhöh); ja muitten muassa vanha
Jayhu. (Öhöh, öhöh.) Ja niitten meistä, jotka eivät helposti voineet
lähteä kotoa taikka ainakaan eivät luulleet voivansa, oli kovin vaikea
keksiä verukkeita. (Öhöh, öhöh.) Ja minä -- hyvä, näettekö, he eivät
voineet koskaan löytää mitään lautakuntaa, yhdentekevä, ketä he siihen
asettivat, joka ei olisi sanonut, että se oli vaan kuljetuskustannusten
hukkaamista, jos sodan rintaan lähetettäisiin mies minun ti-las-sa-ni.
(Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Ja vanhus yski ja ähkyi ja pyöritti silmiänsä, niinkuin hänen
hajoamisensa hetki ei olisi voinut olla kaukana.

"Minä en koskaan valittanut, näette; mutta heidän ei tarvinnut kuulla
yskääni, kun se oli koleimmillaan, enemmän kuin pari kertaa, kun jo
lähettivät minut kotiin. (Öhöh, öhöh.) Se oli ihme ja kumma, sanoivat
he usein, että ollenkaan elin; ja niin se olikin, mutta minä olen
osannut tähän asti melkoisen hyvin tulla toimeen. (Öhöh, öhöh, öhöh,
nauravaisesti.)"

Översti nauroi oikein sydämestänsä tätä kertomusta; ja vanhus yski
hyväksyväisesti hänen iloonsa, mutta ei hymyillyt vähimmälläkään
tavalla.

"Muutamat heistä", jatkoi hän, "ovat viskanneet pois vapautus-paperinsa
nyt, kun sota on ohitse; mutta minulla on ollut niin paljon hyötyä
minun papereistani, että luullakseni yhä pidän kiinni niistä. (Öhöh,
öhöh.) Ne ovat olleet hyvin mukavat ja ehkäpä niitä vielä ruvetaan
käyttämään. Ne eivät kaikki olleet niin mukavia, kuin minun. Tuossa on
naapurini Mastin'in esimerkiksi: hänellä oli mainion hyvät paperit;
mutta ne olivat epämukavat -- kovasti epämukavat. Hän hankki ne
hätäisesti; mutta minun olivat kotitekoiset eikä ensinkään epämukavat.
Näettekö, Mastin oli vahva kuin karhu -- ei edes näyttänyt heikolta,
joka on suureksi hyödyksi semmoisissa asioissa. Mutta aamulla sinä
päivänä, jona hänen piti olla tutkittavana, tuli hän kaupunkiin, pää
kääreissä, niinkuin hänellä olisi kauhean kauvan aikaa ollut
vatsanväänteitä. (Öhöh, öhöh.) Jokainen kysyi häneltä, mikä hänen oli,
ja hän sanoi heille, että hän oli tullut kaupunkiin, jotta valtion
lääkärit sanoisivat sen hänelle. Hän oli kauan aikaa, sanoi hän, ollut
kovin huonona ja oli liian köyhä itse tuottamaan lääkäriä, mutta oli
hyvin iloinen, että arpa oli langennut hänelle, sillä hän luuli nyt
saavansa jonkunlaista hoitoa ilman mitään maksamatta. Kun siis
lautakunnan edessä kysyivät häneltä, mikä hänen oli, vastasi hän vähän
menosteltuaan, niinkuin hän ei olisi kuullut oikein hyvin, että se oli
hänen korvansa, joka vaivasi häntä. Ja yksi tohtoreista otti pois
kääreet ja kaivoi hänen korvastansa noin puolen paalin pumpuleita ja
juuri kuin hän kiskoi ulos viimeistä tulppaa, hän käänsi pois päänsä ja
huusi: 'korjatkaat luunne täältä! Päänne on pahemmin mädännyt, kuin
Lazaruksen!' (Öhöh, öhöh.) Näettekö, Mastin'in vaimo oli sinä aamuna
kaatanut noin puolen pilaantunutta munaa hänen korvaansa. (Öhöh, öhöh,
öhöh.) Ne olivat kyllä hyvät paperit, mutta epämukavat. (Öhöh,
öhöh.)"[17]

"Niin minäkin luulisin", arveli översti, kun hän kykeni tukehuttamaan
nauruansa.

"Mutta semmoisia eivät kaikki olleet", jatkoi vanhus. "Tuolla miehellä,
joka kävi teidän luonanne tänä aamuna ja jonka te niin kursastelematta
lähetitte pois, oli kovasti hyvät paperit; mutta minä huomaan, että hän
on viskannut ne pois ja se on ehkä syy siihen, että hän nyt on
vahtihuoneessa".

"Ketä tarkoitatte? Ei suinkaan översti Vaughn'ia!" sanoi översti.

"Siksi hän itse nimittää itseänsä; mutta enimmiten kutsumme häntä
'Zeke Vaughn'iksi' taikka vielä yleisemmin vaan 'Zeke'ksi' eli
'Hoilaus-Zeke'ksi'".

"Miksi hän vapautus-papereita tarvitsi?"

"No -- arvatakseni aivan samaa tarkoitusta varten, kuin me kaikki
muutkin!"

"Kuinka, minä luulin häntä oikeaksi Secessionistiksi, varsinaiseksi
sotakukoksi!"

"Niin hän olikin alussa ja yleensä koko ajan, kun oli vaan kysymys
puhumisesta; mutta kun ruvettiin tappelemaan, ei hänessä ollut kylliksi
sotakukkoa, että hän olisi tahtonut estää muita pääsemästä rehellisesti
tulta näkemään. (Öhöh, öhöh.) Sentähden on hän kulkenut kahden sauvan
nojassa keväästä kuusikymmentä ja kaksi lähtien eikä ole luopunut
niistä paitsi levolle mennessään, ennenkuin hän viime viikolla lähti
omin jaloin vanhan Polly Richardson'in kentälle estääksensä Yankee'ita
nielaisemasta itseään".

"Hän ei siis ole ollut armeijassa?"

"Ollut armeijassa! No, siunatkoon sieluanne! Hän ei ole nähnyt yhtäkään
Yankee'ta, ei elävää eikä kuollutta, siitä kuin sota alkoi, ennenkuin
hän näki teidät; ja jos kohtelette häntä, niinkuin olette tänään
tehneet, hän ei suinkaan panisi henkeänsä alttiiksi, saadaksensa nähdä
teitä jälleen".

"Mutta eikö hän olekaan översti?"

"No -- eipä paljon. (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka hän siis sen nimen sai?"

"Se taitaisi olla vaikeata sanoa, Mister!"

"Milisi-översti, arvaan minä".

"Minä epäilen sitä. En ole koskaan kuullut, että hän olisi ollut.
Luullakseni hän noukki ylös sen nimen juuri niinkuin kymmenen tuhatta
muutakin maassa on tehnyt. Sai sen kirjoittamalla itseänsä siksi
hotellien nimikirjassa ja juottamalla ihmisiä, että he valtiollisissa
kokouksissa hoilaisivat 'Översti Vaughn'ia', jolloin hän sitten vastasi
heidän hoilauksiinsa".

"No mikä hänen vapautus-kirjansa oli, niinkuin te sitä kutsutte?"

"Oh, hän nilkutti kaikkialla kahden kainalo-sauvan varassa ja oli
potevinansa niin kovaa luuvaloa, kuin ikinä olette nähneet kenessäkään
olevan, siksi kuin te tulitte tänne. Te kohtelitte häntä ansion mukaan
ja se ilahutti minua".

Iltapäivällä useat kaupungin johtavista asukkaista kävivät överstin
luona ja vahvistivat välillisesti vanhan unionistin kertomusta
urhoollisesta överstistä. He sanoivat häntä iso-ääniseksi ja
ajattelemattomaksi; mutta hänessä ei ollut mitään pahaa ja hän oli
_sangen_ suuressa määrässä gentlemani ja hyvin arvossa pidettyä sukua.

Illempana översti siis antoi käskyn vapauttaa vangin, samalla lähettäen
hänelle tämän kirjeen: --

  Sir, -- tiedon saatuani arvonimenne synnystä olen käskenyt
  vapauttaa teidät ja pyydän saadakseni sanoa teille, ettei
  Yhdysvaltain hallitus katso mitään kunniansanan antamista
  tarpeelliseksi teidän asiassanne. Teidän on siis täysi valta
  mennä mihin vaan tahdotte.

                                    Kunnioittavaisesti

                                 _Comfort Servosse_,
                                Vahtia komentava översti.

Översti luuli viimeisen kerran nähneensä "översti" Vaughn'in; mutta
siinä hän oli tehnyt laskunsa ilman "överstiä"; sillä tämä kunnon mies
asettui heti hänen pääkortteeriinsa jonkunlaiseksi ylimääräiseksi
ordonanssiksi ja etevimmäksi vapaa-ehtoiseksi nuorten upseerien
neuvonantajaksi. Hän hankki itselleen komean hevosparin ja saatti
itsensä tuiki tarpeelliseksi, kun tuumittiin ja pantiin toimeen
jokapäiväisiä huvi-ajoja läheiseen ympäristöön, jommoisia översti ja
hänen upseerinsa paljon harjottivat hauskaksi vastakohdaksi pitkän ja
vaivalloisen sotaretken pakkoon. Hän tunsi hyvin kaikki paikat ja
hänessä oli jonkunlainen hyvänluontoinen itsepäisyys, joka teki sen
vaikutuksen, ettei hän ollut mitään pahempaa, kuin hyvän-aikeinen,
mutta ikävä ihminen, jota kuitenkin aina kärsittiin satunnaisen
hyödyllisyytensä ja alituisen iloisuutensa tähden. Muiden asiain
joukossa, joista oli näihin aikoihin keskusteltu, oli myös
Pohjoisvaltalaisten sisäänmuuttaminen, asialiikkeen uudestaan
herättäminen ja työn jälleen järjestäminen. Semmoisissa tilaisuuksissa
Vaughn aina oli äänekkäästi väittänyt, että mitä kukistettu maan-osa
enimmin kaipasi, oli Pohjoisvaltalaisten pää-omaa, Pohjoisvaltalaisten
jäntevyyttä ja Pohjoisvaltojen miehiä, jotka saattaisivat sen jälleen
onnellisuuden valtatielle.

Yhteen semmoiseen aikaan he usein olivat kulkeneet erään "Warrington
Place'n" nimellä tunnetun maakartanon ohitse, joka oli erittäin
vetänyt Hullumme huomion puoleensa, ja hän oli usein sanonut
ihmettelevänsä sitä. Hän olikin todella monta kertaa ratsastanut sen
tilusten poikki ja tarkastanut sen rakennuksia sillä nuhtelevan
suuttumuksen katsannolla sen laiminlyödyn tilan suhteen, joka ilmoittaa
omistajaksi pyrkivän ensimäistä mielentekoa. Tämä asia ei ollut jäänyt
tarkkasilmäiseltä Vaughn'ilta huomaamatta, mutta hän oli päättänyt, jos
mahdollista, lyödä itsellensä rehellisen rahan överstin ihastuksesta.
Hän oli hyvä ihmisluonnon tuntia ja tiesi, ettei olisi edullista liian
äkkiä ajaa ylös otustansa. Hän ajatteli aivan oikein, että kun
vanhoihin oloihin palaamisen uuteus oli hävinnyt, nuoren miehen
ajatukset varmaan jälleen kääntyisivät jonkunlaisella kaipauksella
hänen nykyiseen ympäristöönsä. Ei mikään virkeäluontoinen mies voi
neljän vuoden sodan perästä ruveta entisten vuosien jokapäiväiseen
elämään ilman monta kertaa käymättä levottomaksi ja epämääräisesti
ikävöimättä sitä aikaa, jolloin "saappaat ja satulat" alottivat aina
vaihtelevia päiviä.

Kuukaudet kuluivat; ja niinkuin VI:nnessa luvussa kerrottiin, Hullumme
oli palannut kotiinsa. Eräänä päivänä hän sai lyhyen kirjeen, joka oli
annettu Syyskuun 1 päivänä 1865 ja kuului näin: --

  _Rakas Oversti_, -- 'Warrington Place' on myytävänä; halpa
  kuin roska. Viisituhatta dollaria sieppaa koko paikan (kuusi sataa
  acre'a);[18] se on viisi tuhatta dollaria kullassa. Meidän kansa
  ei ole tähän asti paljon oppinut vehreä-selkiä ymmärtämään.
  Meillä on ollut paperirahaa yltäkyllin neljä vuotta aikaa. Tämä
  on edullinen tilaisuus teidän kaltaiselle gentlemanille. Me
  tarvitsemme juuri semmoisia. Pohjoisvaltain miehiä tulvaa tänne
  joka päivä. Muuan mies rakentaa tehdasta, ja kolme on avannut
  kaupan. Sanonko minä Griswold'ille, joka hoitaa omaisuutta,
  että tahdotte ostaa Warrington'in. Minä hartaasti suon, että te
  saisitte sen. Minä tiedän, että se sopii teille. Jollette päätä
  ottaa sitä, pankaat minulle heti sana, koska muutamat muutkin
  tarjoavat.

                                       Teidän todellinen

                                 _Översti Ezekiel Vaughn_.

  P.S. -- Tuttavuuteni kautta Griswold'in kanssa voin minä saada sen
  paremmilla ehdoilla, kuin kukaan muu.

                                             E. V.




VIII LUKU.

"Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".


Warrington oli ollut erään vanhan suvun asunto, jonka esi-isät monta
vuotta ennen vallankumousta olivat rakentaneet tuon tavallisen
kaksinkertaisen, veistämättömistä puista tehdyn huoneuksen (eli
"kaksi-kannen ja yksi-käytävän", joksi niitä siellä vielä nimitetään)
keskelle viehättävää tammikkoa vienosti kaltavalle kunnaalle, joka
kohosi niin kauniin virran polvessa, kuin koskaan on turhassa kiireessä
loristen juossut kallioin yli kaukaista merta kohden. Tämä puuhuoneus
oli sittemmin antanut sijaa komeammalle tiilirakennukselle; tammikkoa
oli harvennettu ja siivottu ja käytäviä oli laitettu siihen; ja vuodet,
jotka olivat tehneet rakennuksen vanhemmaksi ja kosteammaksi,
kuluttaneet saven tiilien välistä ja peittäneet cypressi-katon
sammalvaipalla, olivat lisänneet kunniaa metsän ruhtinaille, jotka
seisoivat sen ympärillä ja vuosi vuodelta ojensivat isoja käsivarsiansa
lähemmäksi ja yhä lähemmäksi sitä, ikäänkuin verhotaksensa sen
puuttuvaisuuksia ja salatakseen katsojalta sen vanhuuden vikoja.

Warringtonilaiset itse olivat sukua muutamien valtion
korkeimpien heimojen kanssa ja ylpeilivät niin varallisuudestaan ja
yhteiskunnallisesta asemastaan, etteivät ruvenneet yhdistyksiin muitten
kanssa. He menivät keskinäisiin naimisiin niin kauan, että se voima,
joka oli koonnut suuria rikkauksia, veltostui ja heikkous ja paheet
astuivat sijaan. Tavarat tuhlattiin, tulot vähenivät ja toinen maatila
toisensa perästä hävitettiin, siksi kuin viimein Warrington'in itse,
sukukartanon, kymmenkunta vuosia ennen kertomuksemme aikaa, täytyi
tyydyttää vaivaavien velkojain vaatimuksia. Onneksi (tai pikemmin
onnettomuudeksi Hullullemme) kartano joutui erään haaveksivaisen
Franskalaisen, varallisen vanhanpojan käsiin, joka harrasti ryytimaan
hoitoa ja hedelmän viljelyä. Hän ihastui tähän kauniisen paikkaan ja
siellä kasvaviin oivallisiin hedelmiin ja rakennettuaan toiselle
puolelle tilaa sievän majan, joka melkein riippui vähäisen
vesiputouksen yli, jota hän oli korjaillut, kunnes se muuttui yhdeksi
tilan viehättävimmäksi paikaksi, hän sulki suuren asuntokartanon ja
antautui hedelmäin ja kukkien hoitoon semmoisella iloisella innolla,
joka tuotti ihmeellisiä satoja. Kaikkialla tuon keskellä olevan
tammi- ja hickory-lehdon ympärillä oli puu- ja viinitarhoja, jotka
kasvoivat mitä harvinaisimpia ja suloisimpia hedelmiä. Aina-vehriöitä
oli sirotettu lehtoon katoavaisten kasvilajien sekaan ja puita, joilla
oli omituinen luonto ja kummallinen lehdistö, oli istutettu sinne tänne
pitkin tiluksia.

Kartanon muista, kauempana päärakennuksesta olevista maista -- noista
kuudesta sadasta acre'sta vaihtelevaa mäki- ja laaksomaata ynnä saloja
ja vanhoja peltoja -- oli hän pitänyt vähemmin huolta, antaen ne jonkun
hoitajan käsiin joko viljeltäväksi tai sillensä jätettäväksi sen
mukaan kuin tämän kunnon-miehen halu tai taipumus määräsi. Hän ei
vaatinut muuta tältä maatilansa osalta, kuin että se maksaisi oman
viljelemisensä kulungit ja tuottaisi viljaa, lihaa ja rehua kylläksi
hänelle ja niille kahdelle "pojalle" (orjalle), joita hän piti
apulaisina puutarhallisissa toimissaan, ynnä niille heposille ja
muuleille, joita maatilalla käytettiin. Tämä oli helppoa, vaikk'ei
olisi viljellyt enempää, kuin toisen puolen tarjona olevasta
peltomaasta. Hoitaja siis vähensi vaivaansa ja suoritti kaikki, mitä
hänen isäntänsä vaati häneltä, jättäen vuosi vuodelta kokonaisia tilan
osia autioiksi, mitään uusia aloja viljelykseen ottamatta. Seuraus
tästä oli se, että, kun Mr. Noyotte toisena sotavuotena kuoli, suurin
osa viljelysmaista oli kasvanut petäjiä ja sassafras-puita, joitten
välissä uhkea saraheinä huojui ja isot punaiset vesiva'ot pyrkivät
jokaista onelmaa tai ourua kohden. Ne maat, joita todella oli viljelty,
olivat käyneet kovin kuluneiksi ja ränstyneiksi, kunnes mäkirinteet
huhtountuivat tyhjiksi ja lannot täyttyivät hierroksilla suureksi
vahingoksi ei ainoastaan ylhäällä oleville vietoksille, vaan myöskin
lietynnäismaalle alhaalla.

Haaveksivainen Franskalainen oli, sitä myöten kuin tiedettiin, kuollut
ilman perillisiä. Häntä ei oltu koskaan suuresti suosittu naapuristossa
ja varsin vähän tiedettiin hänen asioistansa. Hänen emännöitsiänsä,
eräs qvadroninainen, vaati itsellensä hänen omaisuuttansa laillisesti
tehdyn testamentin nojassa; mutta koska muistutettiin, että hän oli
orja ja mahdoton minkään testamentin voimalla perimään, eikä hän
pystynyt todistamaan tätä väitettä vääräksi, hylättiin testamentti ja
asetettiin väliaikainen hallitsia. Nyt huomattiin, että vainaja oli
joutunut suurempaan velkaan, kuin oli mahdollinen saada maksetuksi
hänen irtonaisella omaisuudellaan, erittäinkin niitten huokeitten
hintojen vuoksi, joita maksettiin, kun hallitsia asiain suorittamiseksi
pani toimeen huutokaupan.

Översti Vaughn osti melkein kaikki kapineet niin halvalla hinnalla,
että se olisi kummastuttanut jokaista, joka ei tietänyt, kuinka
semmoisia asioita voi sovittaa. Kerrottiin ja uskottiin, että översti
Vaughn erään kirjeen kautta, joka oli päässyt perille piirityksen
kiusallakin, oli valtuutettu edustamaan vainajan perillisiä --
veljenpoikia ja -tyttäriä, jotka asuivat Franskassa -- ja että hän osti
omaisuuden, pitääksensä sitä heitä varten. Kun siis översti Vaughn
oivallisista neekeri-orjista tarjosi kappaleelta viisikymmentä dollaria
Konfedereerattujen rahassa, sanoi jokainen, että kaikki oli oikein,
eikä kukaan tarjonnut sen enempää. Hallitsia laati virallisen
kertomuksen tehdyistä kaupoista ja koska ei löytynyt kylläksi
irtonaista omaisuutta velan maksoksi, hän sai käskyn myydä maatkin,
jota hän oikeutettiin tekemään joko julkisella huutokaupalla tai
yksityisesti.

Vähemmän kuin kymmenen dollaria acre'lta semmoisesta maasta näytti
Hullustamme, joka oli tottunut Pohjan korkeihin maan hintoihin,
erinomaisen huokealta -- niinkuin se, tosi-asioita lukuun ottamatta,
ehkä olikin. Hän ei tietänyt, ettei tämä maatila kaikkein
parhaimpinakaan päivinänsä olisi tuottanut tätä hintaa puhtaassa
rahassa; että se nyt oli niin rappeutunut, että saman hintaluvun mukaan
sen arvo tuskin oli enemmän kuin puoli tästä summasta; ja että näitten
lisäksi sodan vahingollinen vaikutus kaiken omaisuuden arvoon tässä
maan osassa oli peräti vaikea määrätä. Kaikki nämät jäivät häneltä
huomaamatta. Hän vastasi heti, että översti Vaughn saisi ostaa maatilan
mainitusta hinnasta, jos hän voisi hankkia hyvän ja laillisen
kauppakirjan. Tästä asiasta hän tahtoi olla aivan varma. Tuosta hänelle
tuli ote kauppakirjasta, eräältä, niinkuin hän tiesi, suurimmassa
arvossa olevalta asian-ajajalta, ja sen muassa tämä kirje: --

  "Griswold'in oli kiire myydä; minä ostin siis, tietäen, että
  varmaan ostaisitte paikan, kun olitte kauppakirjani suhteen
  tyydytetty, joksi tulette, kun luette tämän. Minä sain sen
  vähäistä huokeammasta hinnasta, kuin minkä teille mainitsin;
  ja te voitte saada sen minulta samasta hinnasta milloin hyvänsä
  ennen kahden kuukauden kuluttua.

                              "_Översti Ezekiel Vaughn_."

Hullu myi siis sievän asuntonsa, pani kokoon kotijumalansa, otti
vaimonsa ja pikku tyttärensä ja lähti etsimään terveyttä, onnea ja
menestystä Dixie'ssa. Kauppa, jonka itsepintainen Vaughn oli
pannut alkuun, päätettiin soveliaasti, ja Comfort Servosse tuli
Warringtonilaisten sukukartanon todelliseksi omistajaksi. Melkein koko
hänen vähäinen omaisuutensa meni tähän ostoon; mutta kun asia oli
suoritettu, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Hän oli tehnyt edullisen
kaupan ja perustus vastaiseen onnellisuuteen ja menestykseen oli nyt
pantu; ja tästä hän tunsi itsensä olevan kiitollisuuden velassa översti
Vaughn'ille ja tuli siihen päätökseen, että, jos kohta tämän kunnon
miehen luonto ei vetänyt taistelukentälle, hän kaikissa tapauksissa oli
hyväsydäminen ja valmis muita palvelemaan. Vasta jälestäpäin hän
huomasi, kuinka monta hintaa hän oli maksanut; sillä kun Mr. Noyotte'n
perilliset -- veljenpojat ja -tyttäret Franskassa -- lähettivät
hallitsialta vaatimaan jäännöstä omaisuudestaan, nähtiin asiakirjoista,
että maatila oli myyty yksityisesti översti Vaughn'ille vuonna 1863 ja
että oli vastaan-otettu maksoksi siitä eräs summa Konfedereerattujen
rahassa, jonka hallitsia oli laillisesti esitellyt oikeuden edessä,
mutta sittemmin ilmoittanut sotatapausten kautta kadotetuksi.

Mutta nämät seikat jäivät Hullultamme moneksi vuodeksi tuntematta; ja
Warrington joutui hänen käsiinsä, niinkuin uusi leikkikalu, jota ei
mikään epäilys liiallisen hinnan suhteen haitannut.




IX LUKU.

Uusi valtakunta.


Miksi yrittääkään kuvaamaan ensimäisen Warrington'issa vietetyn talven
iloja?

Paikkaa tutkittaessa huomattiin, että Franskalaisen majaa oli
käytetty semmoisia tarkoituksia varten, jotka estivät sitä nyt
ihmis-asunnoksi kelpaamasta, ja he olivat pakoitetut muuttamaan
vanhaan tiilirakennukseen. Tämä kaipasi paljon korjaamista ja
parhaimmallansakin sopi paremmin katseltavaksi kuin asuttavaksi.
Mutta kuitenkin oli isoilla huoneilla avonaisine tulisijoineen ja
tummanruskeine kattoineen jonkunlainen sulo. Kuljetusneuvot olivat
vielä vaillinaiset, ja kesti kauan, ennenkuin heidän huonekalunsa
pääsivät tulemaan kuluneita ja vanhoja rautateitä myöten, joita
molemmat armeijat eri tilaisuuksissa sodan aikana olivat ahdistaneet.

Lokakuun keskivaiheilla he ottivat uuden omaisuutensa haltuunsa; ja
kaikki oli niin uutta ja herttaista Metta'lle ja pikku Lily'lle, ettei
mikään mukavuuksien puute olisi voinut himmentää heidän ihastustaan.
Balsami-ilma, uudet maisemat, se omituinen yksinäisyyden tunne, joka
aina on eteläisellä maa-elämällä, ja ennen kaikkia kauan poissa olleen
puolison ja isän läsnä-olo, kaikki yhtyivät tekemään heitä ylen
onnellisiksi.

Metta ratsasti miehensä kanssa kaikkialla ympäristössä, jonka outo
säännöttömyys päivä päivältä yhä enemmän miellytti heitä -- polkuja
myöten tiheäin metsäin halki, jossa maa oli peitetty syksyn lehdillä,
jotka olivat varisseet pikemmin kypsyydestänsä, kuin kylmyyden
vaikutuksesta; pienien talojen ja varallisten tilanhaltiain hovien
ohitse; kaalattaen hevosiansa jokien poikki tai yksinkertaisilla
lautoilla kulkien niitten yli; samalla kuin joka ihmisessä, jonka he
tapasivat, olipa hän ylhäistä tai alhaista säätyä tai mitä rotua
hyvänsä, oli jotakin Pohjassa syntyneelle ja kasvaneelle uutta ja
omituista.

Eräs kirje, jonka Metta kirjoitti sisarellensa vähäistä jälkeen heidän
tulonsa, osottaa nuoren vaimon tunteita: --

  _Rakas Julia'ni_. -- Minä en tiedä, kuinka voisin paremmin
  käyttää muutamia tunteja Kiitospäivästä, kuin kirjoittamalla
  sinulle luvatun kirjeen uudesta kodistamme ja matkastamme tänne.
  Sillä välin kuin sinä vapiset vilusta ja ehkä katselet jäätä ja
  lunta, istun minä vähäisellä verandalla, jonka ylitse kiertelee
  ruusupuu täynnänsä umpuja ja kukkia. On ollut vähäinen halla,
  ja nuot uikopuolella ovat lakastuneet, mutta sisäpuoliset ovat
  vielä yhtä tuoreet, kuin olisi vasta Kesäkuu. Aurinko paistaa
  lämpimästi sisään ja jokaiseen esineesen on koskenut tuo hieno
  utu, josta nuot harvat omituiset Pohjan syyspäivät, joita me
  sanomme indianilaiseksi kesäksi, ovat erinomaiset. Sama hiljainen,
  uneksivainen uupumus ja sama äärettömän etäisyyden tunto
  ympäröitsee meitä.

  Kaikki sekä ihmiset että esineet ovat uusia meille, se on Lily'lle
  ja minulle. Comfort'in nelivuotinen sotamiehen-elämä totutti häntä
  hyvin tämmöisiin näkyihin; ja, en epäile sitä, suuri osa huvistamme
  tulee siitä, että hän on täällä selittämässä meille kaikkia näitä
  ihmeitä.

  Tuntui kauhean yksinäiseltä ja autiolta, kun ensin saavuimme tänne.
  Sinä tiedät, että Comfort oli tullut ennen meitä ja päättänyt
  kaupan sekä tehnyt muutamia valmistuksia tuloamme varten, se on,
  hän oli palkannut jonkun tekemän näitä valmistuksia ja sitten
  palannut meitä vastaanottamaan. Meidän oli hirmuista matkustaa
  -- kovia aallokoita ja huonoja laivoja, kolkkoja seutuja ja
  rautateitä, jotka näyttivät kaipaavan kaikkia, mitä olemme
  oppineet pitämään semmoisten rakennusten pää-asiana. Kiskot
  olivat kuluneet ja taittuneet, alushirret painuneet ja lahonneet;
  ja tuon tuostakin näimme, kuinka joku ryöstölle lähtenyt joukkio
  oli kuumentanut kiskoja ja kiertänyt ne puitten ympäri, ja niitten
  sijaan oli pantu vanhoja ruosteisia, jotka olivat otetut jostakin
  vähemmän tärkeästä radasta. Comfort sanoi luulleensa, että he
  varsin pian ajaisivat junan "oikealle puolelle tietä" yksikseen
  kulkemaan. Kaikkialla maassa näkyi sodan jälkiä -- linnoituksia,
  multavarustuksia ja paalutuksia. Sota- ja sairasvaunuja ja muuleja
  on levällään joka paikassa, ja näyttävät olevan ainoat jälellä
  olevat kuljetus-neuvot. Konfederationi raukka lienee varmaan
  ollut viimeisissä henki toreissansa, kun se antautui.

  Matkamme viimeisinä kahtenatoista tuntina satoi -- satoi niinkuin
  sinä et koskaan ole nähnyt satavan ja niinkuin, minun luullakseni,
  ei koskaan voikaan sataa paitsi tässä ilman-alassa. Jos sanoisi,
  että vettä rankasti tuli, antaisi sinulle vaan heikon käsityksen
  siitä. Se ei piessyt eikä pyryttänyt: ei ollut vähintäkään
  _myrskyä_ eikä mitään kiihtymyksen eli ponnistuksen tapaista
  sen ohessa. Sitä vaan _kaatain_ tuli -- vakavasti, tyvenesti
  ja keskeytymättä. Näytti siltä, kuin samea, raskas ilma olisi
  suljettu johonkin läpitunkemattomaan pilvien teltaan ja täytetty
  loppumattomalla vesijoukolla, joka oli juuri kylläksi sakeutunut,
  että pääsi putoamaan. Ei kuulunut mitään rätinää, vaan ainoastaan
  vanhojen vaunujemme vuotavalta katolta ainainen kohina putoavasta
  vedestä, melkein niinkuin jostakin koskenkielestä sen painavassa
  yksitoikkoisuudessa. Pahimmassa sateessa tulimme sydän-yönä
  viimeiseen pysäyspaikkaan ennen Warrington'ia. Se on totta puhuen
  sievä pikkuinen kaupunki, jossa on noin pari tuhatta asukasta;
  mutta se oli pimeä, kuin katakombit, ja yhtä hiljainen, jollei
  ota lukuun sadetta, joka lankesi, lankesi joka paikassa lakkaamatta.
  Konduktööri sanoi, että siellä löytyi hyvä hotelli, jos voisimme
  päästä sinne; mutta siellä ei ollut minkäänlaisia kulkuneuvoja
  eikä mitään muuta valaistusta paitsi konduktöörin lyhty ja yksi
  talikynttilä, joka liehuen paloi vähäisessä asemahuoneessa. Comfort
  otti ulos kapineemme ja sai ne suurella vaivalla järjestetyksi
  asemahuoneesen; ja väskyt ja rasiat kainalossa ja leukaan saakka
  verhottuina sateen torjumiseksi (joka näytti tunkevan paraplyyn
  lävitse, niinkuin se olisi halveksinut semmoista yritystä
  syrjäyttää sitä suunnastaan) lähdimme hotelliin päin, konduktööri
  lyhtyinensä oppaanamme. Semmoista kävelyä! Kun Comfort auttoi
  minua ulos vaunuista, sanoi hän: "täällä on kauhean mutaista".
  Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Minä jo vaivuin, vaivuin
  pehmeään, sitkeään liejuun. Gummikalossit eivät olleet miksikään
  hyödyksi eikä myöskään nuot korkeat kengät, jotka olin pannut
  jalkaani, että olisin oikein varustettu, tuli mitä tuli. Minä
  rupesin pelkäämään juoksuhietaa, ja jos olisit nähnyt vaatteitani
  seuraavana aamuna, et olisi sitä ihmetellyt. Onneksi oli pimeä
  eikä kukaan voi koskaan muuta kuin arvata, mimmoinen sokaistu
  seura me olimme sinä iltana.

  Entäpä hotelli sitten; mutta minä en rasita sinua sillä! Lily
  itki itsensä nukuksiin, ja minä olin vähällä tehdä samoin.

  Seuraavana aamuna oli maa niin kirkas ja hymyilevä, kuin ei
  vedenpaisumus olisikaan pari tuntia takaperin käynyt sen yli.
  Comfort oli hyvin levoton päästäksensä Warrington'iin, ja me
  olimme yhtä halukkaat jättämään tuota kauheata hotellia. Hän
  hankki siis meille jonkunlaiset vaunut ja me lähdimme. Hän sanoi,
  ettei hän ollenkaan epäillyt, että tavaramme jo olivat siellä,
  koska ne olivat lähetetyt kolme viikkoa takaperin ja hän oli
  sopinut erään miehen kanssa, että tämä veisi ne ulos kartanoon.
  Emme ainakaan, sanoi hän, voi joutua pahempaan tilaan, kuin
  olimme tuossa kurjassa hotellissa, jossa kohden minä täydellisesti
  yhdyin häneen; mutta hän ei tietänyt, mitä kaikkia oli edessämme!

  Warrington'iin on ainoastaan kuusi penikulmaa pysäyspaikasta;
  mutta me olimme kaksi kuolettavaa tuntia matkalla, ennenkuin
  pääsimme sinne niitten arkkujemme ja kofferttiemme kanssa, jotka
  olimme ottaneet mukaamme. Ajatteleppas, kun melkein unettoman
  yön ja seitsemänpäiväisen väsyttävän matkan perästä ajoimme kaksi
  tuntia mudassa, joka oli melkein yhtä punaista, kuin veri, yhtä
  sitkeätä, kuin piki, ja syvempää, kuin 'laskinluoti koskaan
  ilmoitti', niin voit vähän arvata, mimmoisilla tunteilla minä
  saavuin Warrington'iin. Kun astuimme käytävää ylöspäin noitten
  isojen vanhojen tammien alla, jotka juuri kypsyivät vakavan ja
  tasaisen ruskean värisiksi ja joitten välissä hickory-puitten
  nähtiin matalimmasta korkeimpaan oksaan asti hohtavan kullassa,
  ja näimme harmaitten oravien (joita ei entinen omistaja antanut
  tappaa ja joita ei kukaan sen jälkeen ollut joutanut tappamaan)
  leikkivän ja tuon ison tiilirakennuksen seisovan hiljaisessa
  komeudessaan keskellä tätä teko-saloa, olisin voinut ilosta
  suudella puita, oravia, halkeilevaa porttia, jopa mutaista maata
  itseä. Se oli koti -- lepo. Comfort näki kyynelet silmissäni,
  ensimäiset, jotka olin vuodattanut koko matkalla, ja sanoi hellästi:
  -- 'No, no! Se on melkein ohitse nyt!' niinkuin minä olisin ollut
  väsynyt lapsi.

  Lily oli ihastuksissaan vanhan paikan kauneudesta, johon hänellä
  todellakin oli hyvä syy; mutta minä olin väsynyt. Minä kaipasin
  lepoa. Me ajoimme rakennuksen luo ja tapasimme sen tyhjänä --
  autiona. Ovet olivat auki; vettä oli juossut eteisen poikki ja
  kaikki oli niin surkean-näköistä, etten voinut muuta, kuin istua
  maahan ja itkeä. Vähän etsittyänsä löysi Comfort sen miehen,
  jonka oli määrä tehdä korjaukset ja viedä ulos tavaramme. Hän
  sanoi, etteivät tavarat olleet vielä tulleet, ja arveli, ettei
  ollut miksikään hyödyksi ryhtyä toimiin, ennenkuin ne tulivat.

  Comfort lähetti vaunut, joilla olimme tulleet, takaisin noutamaan,
  vähän ruokavaroja, muutamia keitto-astioita ja mitä muuta
  välttämättömästi tarvitsimme. Musta vaimo löydettiin, joka saapui
  paikalle ja niillä monella hyväntahtoisella kädellä, joita hän
  pian käski avukseen, teki vanhan rakennuksen (tai ainakin yhden
  huoneen siitä) oikein miellyttäväksi. Kapineemme ovat siitä
  alkaen tulleet, vähä erältänsä, ja nyt olemme aivan järjestyksessä.

  Comfort on ostanut minulle ratsuhevosen -- kauniskarvaisen ruskean
  tamman; ja hänellä on vanha sota-ratsunsa Lollard, jonka hän,
  jollakin tapaa aavistaen, että hän tulisi tänne, oli jättänyt
  näille tienoille erään vanhan Jehu Brown nimisen miehen luo, joka,
  sivumennen sanoen, on 'karakteeri'. Me ratsastamme siis hyvin
  paljon. Tiet ovat niin huonot, että on vaikea liikkua muulla
  lailla; ja on oikein hupaista päivällä tai yöllä ratsastaa
  metsäpolkuja myöten ja pitkin kummallisesti koukertelevia
  maanteitä.

  Ihmiset täällä näyttävät sangen ystävällisiltä ja kohteliailta.
  Useat gentlemanit ovat käyneet Comfort'ia katsomassa. He ovat
  kaikki överstejä tai squirejä ja hyvin miellyttäviä, hupaisia
  miehiä. Muutamat ladyt ovat käyneet minun luonani -- kuitenkin
  aina puolisojensa kanssa; ja minusta näytti, kuin he eivät
  tahtoisi olla niin suloisia käytöksessään ja niin sydämellisiä
  vastaan-otossaan, kuin gentlemanit. Minä olen huomannut, ettei
  kukaan heistä ole erittäin paljon pyytänyt meitä vuorostamme
  käymään heillä. Comfort sanoo, ettei se ole ensinkään ihmeellistä,
  vaan että meidän pikemmin tulisi kummastella ja olla iloisia
  siitä, että he ollenkaan tulivat; enkä minä ymmärrä muuta, kuin
  että hän on oikeassa.

  Pari kolme maamiestä tuli tervehtimään Comfort'ia muutamia päiviä
  tulomme jälkeen. He olivat kaikki 'mister'eita' eikä överstejä ja
  'squirejä'. He sanoivat ölevansa Unionin miehiä, ja oli ihmeen
  hauska kuulla, kun he omituisilla maakunnan-murteillansa juttelivat,
  mitä oli tapahtunut heille sodassa.

  Me ratsastimme perästäpäin tervehtimään yhtä heistä ja näimme,
  että hän oli hyvin menestyvä maanviljeliä, jolla oli neljä tai
  viisi sataa acre'a kelpo maata. Hän asui veistämättömistä puista
  rakennetussa huoneessa, jossa kummallisella tavalla yksinkertaisuus
  ja ylellisyys yhtyivät hänen ympärillänsä. Minusta tuntuu jollakin
  tapaa, kuin tulisin pitämään tästä ihmisluokasta enemmän kuin
  noista toisista; vaikka he ovat raakoja ja yksinkertaisia, näyttävät
  he niin hyväsydämisiltä ja kunniallisilta.

  Täksi päiväksi olemme kutsuneet opettajattaret Verdenton'in mustasta
  koulusta päivällisille viettämään Kiitospäivää. Heitä on noin puoli
  kymmentä -- kaikki Pohjoisvaltojen tyttöjä. Minä en ole nähnyt heitä;
  mutta Comfort sanoo, että he ovat hyvin miellyttäviä ladyjä.
  Tietysti heillä ei ole mitään muuta seura-yhteyttä, kuin muutamien
  pohjoisvaltalaisten perheiden kanssa; ja Comfort on mennyt ottamaan
  heitä ulos, huvittaaksensa heitä yhtä hyvin kuin meitä itseämmekin,
  luulen minä. Sydämellisiä terveisiä kaikille!

                                                  Sinun ainainen

                                                    _Mettasi_.




X LUKU.

Heikot astiat.


Seuraava kirje oli kirjoitettu ensi viikolla joulupäivän jälkeen ja
selittää itse itsensä: --

  _Rakas Julia'ni_. -- Viimeinen kirjeeni sinulle oli kirjoitettu
  sillä aikaa kuin odotin noitten nuorten Verdenton'issa opettavain
  ladyjen tuloa meille Kiitospäivän päivällisille. Se oli tärkeä päivä
  meille, ja nuot päivälliset kovin merkillinen seikka. Meillä oli
  vähän niukanlaisesti semmoisia kaluja, joita tarvitaan tämmöistä
  tilaisuutta varten; mutta me sovitimme ja laittelimme ja useitten
  mustien tyttöjen (sinun tulee muistaa, että kaikki mustat vaimot
  ovat "tyttöjä") ketterien käsien avulla onnistui meidän kattaa sangen
  kunnollinen pöytä. Comfort oli ratsastanut varhain kaupunkiin,
  taluttaen herkkäsuista pikku tammaani Jaca'a, jolla yhden noista
  nuorista ladyistä oli määrä ratsastaa; ja vaunut seurasivat toisia
  varten. Juuri kuin kirjeeni oli valmis, tulivat he kaikki käytävää
  ylöspäin rakennuksen luo, enkä minä suinkaan eläessäni ole iloisempaa
  seuruetta nähnyt. On mahdoton löytää kuutta suloisempaa tyttöä.
  Lähetys-seuran palveluksessa he opettavat niissä mustissa kouluissa,
  jotka ovat niinkuin tenhovoimasta syntyneet kaikkialla Etelässä,
  ja he ovat todellisia lähetys-saarnaajia tämän sanan parhaassa
  merkityksessä. He ovat kuudesta eri valtiosta eivätkä koskaan olleet
  nähneet toisiansa, ennenkuin he yhtyivät täällä Verdenton'in
  koulussa, ja he ovat kaikki sivistyneitä, hientyneitä naisia meidän
  Pohjan kansan parhaasta luokasta, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan
  tehdäksensä hyvää. Oikein ihastutti nähdä heidän niin vilkkaina ja
  tyttömäisinä, vaikka he olivat äsken eronneet armaista kodeista ja
  hellistä ystävistä, jalolla tarkoituksella tulevan alas tänne,
  jossa heitä ylenkatsotaan ja herjataan juuri siitä hyvästä, jota
  he toimittavat. Ainoastaan ne harvat Pohjoisvaltalaiset, jotka
  löytyvät täällä, tahtovat olla jossakin yhteydessä heidän kanssaan.
  He ovat yhtä paljon lähetys-saarnaajia ja he saavat kärsiä yhtä
  paljon, kuin jos olisivat Turkinmaalla; totta puhuen enemmänkin,
  jos meidän vanha ystävämme, joka opettaa Beirut'issa, sanoo koko
  totuuden vastuksistansa. Meillä oli hupainen päivä; ja iltapuolella
  me molemmat palasimme heidän kanssaan ja, lähettäen takaisin vaunut
  ja pitäen vaan ratsuhevosemme, jäimme Lähetyshuoneesen, joksi heidän
  asuntoansa sanotaan, siksi kuin kello kävi kymmenettä, jolloin
  Comfort ja minä ratsastimme kotiin kuutamossa. Minä en luule, että
  olen koskaan eläessäni ollut onnellisempi taikka tuntenut aikaan
  saattaneeni enemmän iloa muille, kuin sinä päivänä; ja kun
  iltarukouksessamme olimme polvillamme, kiitin Jumalaa kaikesta
  sydämestäni siitä, että Hän oli johdattanut askeleemme tänne, sillä
  minä luulen, että meillä on siunattu työ edessämme ja ettei meidän
  elämämme täällä ole oleva turha.

  Muutamia päiviä myöhemmin lähdin tervehtimään yhtä noista ladyistä,
  jotka olivat käyneet minun luonani. Se oli niin pitkä matka, että
  Comfort tuli minun kanssani ja minä suostutin hänet antamaan minun
  ratsastaa; sillä kovin ikävä on ajaa vaunuissa, joka on ainoa
  toinen keino. Tämä ei olisi aivan _en régle_[19] kotona,
  sen tiedän kyllä; mutta täällä se on hyvin tavallinen asia, ja se on
  semmoinen matkustamiskeino, joka on liian hupainen, että siitä saisi
  koskaan luopua. Me kävimme kolmessa eri perheessä ja vastaan
  otettiin kaikissa ilmeisellä kylmyydellä ja yhdessä suorastaan
  epäkohteliaasti. Minusta tuntui, kuin olisin voinut itkeä
  pettymyksestä ja harmista. Me tahdoimme olla ystävällisiä ja
  kartimme kaikkia semmoisia puhe-aineita, jotka olisivat voineet
  käydä tuskalloisiksi; ja tuntui liian pahalta kokea semmoista
  jäykkyyttä. Comfort koetti lohduttaa minua, kun ratsastimme
  kotiin; mutta minä huomasin, että se vaivasi häntä yhtä paljon,
  kuin minuakin. Pari kolme päivää tämän perästä tuli Squire Hyman,
  joka on yksi meidän lähimmäisistä naapureistamme, vaikka hän asuu
  penikulman päässä, meitä katsomaan. Hän on kummallinen vanha
  kielenpieksiä, joka tahtoo niin mielellään olla hyvällä kannalla
  jokaisen kanssa, että hänen on vastus pitää ketään puolellansa.
  Sodan aikana hän näyttää harjottaneen petollista käytöstä, ja on
  hupaista kyllä kuulla översti Vaughn'in ja hänen konfedereerattujen
  ystäviensä varoittavan meitä hänestä, niinkuin semmoisesta miehestä,
  joka vakuutti olevansa 'aivan oikea mies', mutta koko ajan kehoitti
  karkulaisia ja suojeli partioretkeläisiä; ja sitten kuulla Jehu
  Brown'in ja muitten tunnettujen ja taattujen Unionistein sanovan:
  'häneen ei sovi luottaa. Hän tahtoi aina käydä erittäin hyvästä
  unionistista, vaan samalla aikaa hän antoi tietoja semmoisista
  pojista, jotka olivat menneet piiloon'.

  Minä tiesin, että hänellä oli jotakin 'varsin erinomaista', niinkuin
  hän sanoo, kerrottavana sinä hetkenä, kuin hän tuli huoneesen; mutta
  kesti kauan aikaa, ennenkuin hän sai sen sanoneeksi. Minä luulen,
  että Comfort arvasi, mitä se oli, ja tahallansa johdatti hänet pois
  siitä asiasta, johon hän pyrki. Viimein hän yht'äkkiä puhkesi
  puhumaan siitä, lausuen: --

  'Olen kuullut, että ovat saaneet kauhean ison koulun noita
  'niggereitä' varten, joksi me sanomme heitä, Verdenton'iin'.

  'Niin oikein!' vastasin minä aivan viattomasti. 'Me olimme kutsuneet
  nuot nuoret ladyt, jotka opettavat siellä, tänne Kiitospäivän
  päivällisille ja me pidimme sangen paljon heistä'.

  'Todella! Minä en tiedä mitään heistä, ei hyvää eikä pahaa. Tietysti
  kuulen paljon puhuttavan, mutta sitä ei käy kertominen. Muutamat
  ihmiset pitävät paljon menoa jokaisesta seikasta; mutta minä olen
  niitä, jotka antavat muiden olla rauhassa, kun he vaan eivät minua
  häiritse. Se on oikein tehty, eikö niin, översti? He, he!'

  'Minä en ymmärrä, miksi jotakin sanottaisiinkaan näitä nuoria
  ladyjä vastaan', sanelin minä.

  'Noh', vastasi hän, 'te tiedätte, mimmoiset me Eteläläiset olemme,
  Meillä on omat käsityksemme'. Ja hän vilkutti silmillänsä ja nauroi
  itseksensä; ja minä sanoin jokseenkin tylysti: --

  'Minä en ymmärrä, mitä teidän käsityksillänne on tekemistä näitten
  nuorten ladyjen kanssa, jotka varmaan tekevät Jumalalle otollista
  työtä, kun opettavat tätä mustaa kansa raukkaa, vanhoja ja nuoria'.

  'Oh, varmaan! siltä se näyttäisi; mutta' --

  'Mutta mitä?' kysyi Comfort niin osottavaisesti, että vanha mies
  hypähti tuolillansa.

  'Oh -- ei mitään -- ei mitään tärkeätä -- ainoastaan -- tiedättehän,
  översti, meidän on mahdoton ajatella muuta, kuin että se, joka
  Pohjasta tulee alas tänne ja seurustelee niggerien kanssa -- ei voi
  -- noh -- ei voi olla missään arvossa kotona'.

  'Ja te sanotte mustan kansan opettamista seurustelemiseksi heidän
  kanssaan?' kysyi Comfort.

  'No, tietysti, tavallansa', vastasi Squire miettiväisesti.

  'Ja epäilemättä pidätte seurustelemista semmoisten opettajien
  kanssa häpäisevänä?'

  'Hyvä, översti, minä olen iloinen, että mainitsitte sen. Minä en
  tahtonut tuoda sitä itse esiin, koska se on arka aine; mutta
  siksi sitä katsoo -- katsoo -- paras societeeti, ymmärrättehän'.

  'Te tulitte siis varoittamaan meitä, että, jos vielä seurustelemme
  näitten opettajattarien kanssa, meidän täytyy luopua hyvän
  societeetin iloista?'

  'Noh, minä olen kuullut moitteita lausuttavan. Minä en nimitä
  mitään nimeä; mutta minusta se ei ollut muuta, kuin hyvän naapurin
  velvollisuus, koska olitte, niin sanoakseni, vieraita täällä
  ettekä tunne meidän tapojamme, antaa teidän tietää tämä, että
  voitte olla varovaiset tulevaisuudessa'.

  'Kiitoksia paljon. Me olemme todella hyvin kiitolliset teille,
  koska ilmoitatte meille, kenenkä kanssa meitä lasketaan
  seurusteluun ja kenenkä kanssa ei'.

  'Oh, ei ollenkaan! ei ollenkaan! Se ei suinkaan ole mitään muuta,
  kuin mitä tekisin jokaiselle naapurille', arveli Squire tyydytetyn
  turhamielisyyden katsannolla.

  'Ei suinkaan, Squire', lausui Comfort ivallisesti -- ja minä tiesin
  hänen silmiensä leimauksesta, että joku saisi laukauksen -- 'ei
  suinkaan; ja se on juuri minun luottamukseni teidän naapurilliseen
  ystävyyteenne, joka tekee, että uskallan pyytää yhtä suosio-työtä
  teiltä'.

  'Kaikki, mitä ikänäni vaan voin tehdä, Sir. Minä vakuutan, että
  olen ylpeä siitä, että saan palvella teitä', lausui Squire
  ilmeisellä ihastuksella.

  'Minä olisin siis, Squire, mielissäni, jos tahtoisitte sanoa
  noille hyville ihmisille, jotka ovat ottaneet määrätäksensä
  seurustelemisestamme, että minä ostin tämän maatilan, maksoin
  sen puhtaalla rahalla ja pystyn varsin hyvin hoitamaan omia
  asioitamme ilman heidän apuansa'.

  'Mitä tarkoitatte, Sir?' lausui Squire, vaaleana vihasta ja
  hypäten ylös tuoliltansa. 'Aiotteko loukata minua?'

  'Minä aion', vastasi Comfort tyvenesti, 'sanoa, että nuot ladyt,
  jotka opettavat Verdenton'in mustassa koulussa, ovat arvossa
  pidettäviä ja sivistyneitä ladyjä, soveliaita kumppaneita vaimolleni
  ja täydellisesti kaikkien ladyjen arvoisia tässä valtakunnassa.
  Minä tahdon sanoa vielä lisäksi, että, kun kerta pidän heitä
  semmoisina, jos minun täytyy valita, tahdonko hylätä heidät yksistään
  sen hyvän työn tähden, jota he ovat toimittamassa, vai menettää
  Verdenton'in ja lähiseutujen suosion, minä varmaan valitsen
  jälkimäisen ehdon'.

  'Noh -- tietysti', vastasi Squire, vähän kummastuneena tästä
  katsantotavasta, 'tietysti teillä on oikeus astua omaa tietänne.
  Minä en tarkoittanut mitään pahaa, ei vähintäkään maailmassa.
  Hyvää iltaa, Sir! Hyvää iltaa, Madam!' Ja hän oli mennyt
  toimittamaan, mitä Comfort oli käskenyt.

  Översti Vaughn tuli seuraavana päivänä samassa asiassa. Minä en
  kuullut hänen keskusteluansa Comfort'in kanssa; mutta hän puhui
  hyvin korkealla äänellä ja sai, luullakseni, melkein samanlaisen
  vastauksen, kuin Squire'kin. Minä kuulin Comfort'in sanovan
  hänelle juuri kuin hän oli lähtemällänsä: --

  'Minä taistelin neljä vuotta, Sir, saadakseni oikeutta elää
  kansalaisen kaikilla oikeuksilla Yhdysvaltojen lipun alla missä
  paikassa tahansa Unionissa, enkä aio sallia, että kukaan määrää
  käytöstäni ketäkään kohtaan'.

  'Jos perheenne seurustelee neekerin-opettajien kanssa, ei teidän
  sovi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat sitä
  seuralaisekseen'.

  'Me emme pyydä ketään seurustelemaan meidän kanssamme, Sir. Me
  emme rukoile kenenkään arvon-antoa. Jos ihmiset tahtovat
  ystävyyttämme, olemme avosydämisiä ja suoria; me emme ole
  olevinamme muuta, kuin mitä olemme, ja vastaan-otamme muut
  semmoisina, joksi huomaamme heitä. Jos he eivät tahdo
  seurustella kanssamme, emme valita emmekä luultavasti sitä sure'.

  Översti, joksi hän nimittää itseänsä, lähti pois kovasti
  suuttuneena; ja seuraavalla viikolla sisälsi Verdenton'issa
  ilmestyvä sanomalehti alhaisen pienen häväistyskirjoituksen,
  jonka lähetän sinulle.

  Se kuuluu, niinkuin seuraa: --

  ('Lukiamme varmaan mielipahalla kuulevat, että kanadalainen Yankee
  Servosse, joka on ostanut Warrington Place'n, on yksi noita
  vimmapäisiä abolitionisteja, joitten jumalattomat opit olivat
  todellinen syy kaikkiin viimeisten neljän vuoden kärsimisiin ja
  verenvuodatukseen. Kaupunkilaisemme olivat osottaneet hänelle
  paljon suosiota, ja ladymme ovat olleet erittäin kohteliaat hänen
  perheellensä. Sen sijaan, että hän olisi pannut arvoa näihin
  asioihin, on hän ottanut parjataksensa ensimäisiä ladyjämme,
  verraten heitä noihin niggerein koulu-opettajattariin, jotka ovat
  tulleet alas tänne esimerkillänsä opettamaan yhteiskunnallista
  yhtäläisyyttä.

  Me olemme kuulleet, että Servosse oli kutsunut kaikki nämät
  naisellisen vakuutuksen vapaa-lempiset niggeri-lähettiläät
  Warrington'iin viettämään tuota uutta Yankee'itten pyhäpäivää,
  joka Lincoln'in[20] hallituksen ensimäisenä vuonna lisättiin
  valtio-kalenteriin ja jota nimitetään Kiitospäiväksi. Päivä itse
  on jäännös Uuden Englannin puritanilaisesta ulkokultaisuudesta
  ja se vietettiin, niinkuin meille on kerrottu, soveliaasti
  Warrington'issa, jossa he söivät ja joivat ja lauloivat 'John
  Brown',[21] 'Me tulemme, isä Abraham' ja muita samankaltaisia
  lauluja. On sanottu, että eräs näistä 'N.O.'ista joutui niin
  haltioihinsa tässä tilaisuudessa, että hän suuteli yhtä noista
  mustista pojista, jotka passasivat pöydässä. Översti Servosse
  ei voi odottaa, että arvossa pidetyt ihmiset tunnustavat hänen
  perhettänsä vertaisekseen, jos hän valitsee semmoista seuraa
  sille.')

  Oletko koskaan kuullut mitään niin halpaa? Tietysti emme ollenkaan
  huoli siitä: vaikka kyllä jokainen tahtoo elää sovinnossa naapuriensa
  kanssa, jos mahdollista. Comfort suuttui kovasti, kun hän ensin
  näki tämän, ja lähti hyvin vihaisena kaupunkiin. Minä en tiedä,
  mitä hän teki, mutta seuraavalla viikolla oli sangen nöyrä
  puollustus-kirjoitus sanomalehdessä. Se aikaan sai kuitenkin paljon
  kiihtymystä, ja useat mustastakin kansasta neuvoivat meitä vastedes
  jättämään koulu-opettajattaria tänne kutsumatta. ("N.O." on, näetkö,
  eteläinen lievitys-sana, joka merkitsee _Niggerin-Opettaja_.)
  Tietysti me emme pitäneet sillä mitään väliä, vaan aiomme kutsua
  heidät luoksemme juuri niin usein, kuin vaan voimme, osittain siitä
  syystä, että tahdomme osottaa, etteivät semmoiset asiat vaikuta
  meihin, osittain myöskin sen vuoksi, että täällä-käynti näyttää
  huvittavan heitä niin paljon.

  Joku aika takaperin Comfort päätti perustaa sunnuntaikoulun mustalle
  kansalle, koska heitä on sangen paljon näillä tienoilla eikä löydy
  minkäänlaista koulua heitä varten likempänä, kuin Verdenton'issa.
  Hän neuvotteli siis muutamien heidän etevimpien miestensä kanssa ja
  he tekivät holvikäytävän kasvavista puista ja asettivat muutamia
  penkkejä yhteen lehtoon aivan likelle rakennusta; ja sinun
  pitäisi saada nähdä, mimmoisia ihmisjoukkoja kokoontuu sinne
  sunnuntai-iltapäivinä. Pari kolme valkoista miestä tuli ensin
  ikäänkuin katsomaan, mitä toimitettaisiin. Comfort käski heidän
  ottaa jonkun luokan itselleen ja auttaa meitä opettamaan noita
  ihmis-raukkoja. Eräs vanha mies, jolla oli pitkät, valkoiset
  hiukset, kummalliset mustat silmät ja lempeä, mieluisa ääni, tuli
  esiin ja sanoi, että se oli hyvä työ ja että hän kiitti Jumalaa,
  joka oli johdattanut tämän uuden naapurin mieleen tehdä sitä;
  ja hän puolestansa tahtoi tehdä kaikki, mitä hänen voimassaan oli,
  auttaaksensa häntä.

  Toiset seisoivat kauempana eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tehdä
  tässä asiassa. Vanhan miehen nimi on George D. Garnet. Hän on
  hugenottilaista sukuperää ja kuuluu erääsen suureen eteläiseen
  perhekuntaan, jonka nimi on täksi väännetty sen alkuperäisestä
  kirjoitustavasta. Hän on hyvin ylpeä sukuperästänsä ja taipui
  meidän puoleemme, koska meidänkin nimi oli franskalainen. Hän on
  diakonus Baptistein seurakunnassa Mayfield'issa, noin kaksikymmentä
  penikulmaa tästä. Hän sanoo ihan antaumisen päivästä asti
  koettaneensa saada seurakuntaansa toimittamaan mustaa
  sunnuntaikoulua; mutta he eivät tahdo kuulla häntä. Hän on usein
  jäänyt teetä juomaan meille, ja hän on meistä todella erittäin
  huvittavainen. Hän on hyvin intomielinen, joka näkyy sekä siitä,
  mitä hän puhuu, että myöskin niistä kertomuksista, joita musta
  kansa juttelee hänestä. Hän sanoo, että hän oli orjanpitäjä, joka
  katsoi orjuutta vääräksi -- 'virginialainen abolitionisti', niinkuin
  hän sanoo. Musta kansa kertoo, että hänen oli tapa ostaa orjia,
  jotka halusivat päästä vapaiksi, ja antoi heidän työllänsä hankkia
  vapautensa. Hän ei ollut mikään rikas mies, ainoastaan semmoinen
  'tavallinen eläjä', niinkuin sanotaan; mutta tällä tapaa hän osti ja
  vapautti paljon orjia.

  Musta kansa kerääntyy meidän ympärillemme, ikäänkuin he
  ajattelisivat, että 'Yankee-översti' voisi tehdä kaikki ja antaa
  heille kaikille työtä. Minä luulen, että voisin saada sata
  palvelustyttöä, jos ottaisin kaikki, jotka tulevat tänne, ja
  Lily'lle on tarjoutunut hoitajattaria niin kylläksi, että he
  voisivat ottaa hoimiinsa kaikki lapset sinun kaupungissasi.

  Comfort on päättänyt myydä kaikki Warrington'in maat, paitsi sata
  acre'a. Loput ovat kummallakin puolella jokea ja sopivat hyvin
  jaettaviksi kymmenen ja kahdenkymmenen acre'n pikku maatiloiksi
  mustille miehille, sillä ne antaisivat heille ylämaata, jossa elää,
  hiukan hirsiä ja kappaleen hyvää viljelysmaata. Hän aikoo rakentaa
  niihin veistämättömistä puista pieniä asuntoja ja myydä ne mustalle
  kansalle kuudeksi tai kymmeneksi vuodeksi. Siitä tulee oikein pieni
  kaupunki.

  Me toivomme voivamme tehdä jotakin hyvää ja luotamme siihen, että
  ihmisten joutavat ennakkoluulot vähitellen kuluvat pois. On
  kummallista, kuinka herkkä-uskoisia he kuitenkin ovat. Joku vanha
  talon-emäntä, joka moniaita päiviä takaperin toi muutamia kapineita
  tänne myytäväksi, sanoi kuulleensa, että översti oli tullut alas
  tänne 'nostamaan niggereitä valkoisia ihmisiä vastaan', ja tahtoi
  tietää, oliko siinä perää! Hänellä oli nuuskapurus suussa eikä hän
  eikä hänen molemmat täysikasvuiset tyttärensä osanneet lukea eikä
  kirjoittaa. On ihmeellistä, että täällä löytyy niin paljon, jotka
  ovat niin taitamattomia; ja ne, jotka eivät ole taitamattomia, ovat
  täynnänsä kummallisia ennakkoluuloja kaikkia vastaan, jotka eivät
  ole heidän omaa erityistä joukkoansa eivätkä ajattele ja usko aivan
  niinkuin he.

  Me olemme kuulleet muutamia kertomuksia vastuksista, jotka ovat
  kohdanneet Pohjoisvaltojen miehiä muutamissa paikoissa Etelässä;
  mutta me toivomme, että ne ovat liioiteltut.

                                               Sinun ainainen

                                              _Metta'si_.




XI LUKU.

Kissa vieraassa ylisessä.


Servosse puuhasi hyvin ahkerasti seuraavana talvena ja keväänä,
rakentaen niitä huoneita, joita Metta mainitsi, sekä asettaen kuntoon
ja myyden ison osan maatilastaan. Hän huomasi, että hyvämaineiset ja
ahkerat mustat miehet olivat halukkaat ostamaan maata, jota ei
kukaan muu mielellään tahtonut myydä heille. Hän osti muutamia
Konfedereerattujen rakennuksia, jotka hallitus möi, purkasi ne ja
pystytti aineksista joukon sieviä ja tukevia pieniä asuntoja niille
palstoille, jotka hän myi. Hän auttoi myöskin monta heistä ostamaan
hevosia, osti muutamissa tapauksissa itse heille, suostuen ottamaan
maksoa niistä eloissa ja rehuissa vastaisista vuodentuloista. Sillä
välillä hän pani paljon työtä Warrington'in parantamiseen, toivoen
palkkansa tuleentuvan niistä tuhansista hedelmäpuista, jotka Mr.
Noyotte oli istuttanut ja jotka olivat kasvaneet täysikantaviksi,
vaikka niitä oli laiminlyöty tämän kuoleman jälkeen. Nämät puut ja
köynnökset siivottiin ja hoidettiin kaikki suurella huolella; ja
Warrington, jonka kasvoihin huolimattomuuden ja häviön leima ennen oli
painettuna, alkoi nyt näyttää sievältä ja kukoistavalta. Tosin niissä
kaupoissa, jotka hän oli tehnyt mustien miesten kanssa, huomattiin
muutamia virheitä sen johdosta, että niillä oli taipumus edistää
"niggeri-yhtäläisyyttä"; mutta hän oli niin hyväluontoinen ja suora
asiassa, että siitä ainoastaan vähäisen puhuttiin eikä mitään tehty
siihen aikaan, vaikka hän kuuli yhdistyksistä muutamissa osissa
valtiossa, jotka olivat perustetut estämään mustaa kansaa maata
ostamasta tai hevosia omistamasta.

Seuraavaa kesää oli paljon kulunut, kun hän jonakin päivänä lähti
valtiolliseen kokoukseen, jota pidettiin vähäisessä lehdossa noin
seitsemän penikulman päässä Warrington'ista. Tämä kokous oli kuulutettu
maan yleisten asiain keskustelemiseksi. Eteviä puhujia ilmoitettiin
saapuvan sinne; ja Servosse oli hyvin utelias sekä näkemään semmoista
kokousta että myöskin kuulemaan, mitä puhujilla oli sanottavaa. Hän ei
ollut koskaan ollut mikään poliitikko eikä tahtonut eikä toivonut
semmoiseksi tulevansa. Hän ratsasti kokoukseen, jonka hän huomasi
paljon isommaksi, kuin hän oli odottanut, sillä koko tuhat henkeä oli
kokoontunut sinne. Melkein jokainen mies tuli ratsastaen tai jalkaisin;
ja hevoset seisoivat ylt'ympäri sidottuina puitten matalampiin oksiin
siinä lehdossa, jossa kokous oli. Siellä pidettiin monta semmoista
puhetta, jotka ovat omituiset eteläisille vaalikokouksille ja
sisältävät runsaasti voimallisia, karkeita ja sattuvia sanoja, uhkuvat
sukkeluudesta ja humorista ja kovasti höystetään pöyhkeillä lauseilla.
Kertomuksia, joitten sopivaisuus oli epäiltävä, kuului kosolta ja mitä
selvimpiä personallisia hyökkäyksiä harjotettiin.

Servosse istui keskellä joukkoa, nauttien suuresti tästä uudesta
kokemuksesta ja kummastellen, kuinka ihmiset saattoivat iloksensa
kiistää niin tulisesti toistensa teoista sodan aikana ja ennen sotaa.
Se näytti kaikki hyvin hupaiselta hänestä. Mutta, kun he rupesivat
lausumaan ajatuksiansa tulevaisuudesta, hän kiinnitti huomiotansa
toisesta syystä. Se lukia, joka tahtoo ajatuksissaan seurata muutamia
vuosia taaksepäin taikka kysellä muistoonpanoja, jotka eivät vielä ole
muuttuneet historiaksi, huomannee, että tämä tapahtui sen aikakauden
alussa, joka sitten on käynyt mainioksi "uudestaan rakentamisen"
aikakautena. Se suunnitelma, jota Toimeenpania[22] silloin koetti
noudattaa, oli sama, joka sittemmin on tullut tunnetuksi "presidentin
suunnitelmana", jonka lisäksi tuli "Howard'in parannus" ja joka riippui
erityisten äsken kapinoitsevien valtojen hyväksymisestä. Edellä käyvät
ehdot olivat: orjuuden hävittäminen perustuslaillisen asetuksen kautta,
juhlallinen luopuminen oikeudesta erota unionista ja Konfedereerattujen
valtiovelkojen kieltäminen. Vapautettujen neekerien vastainen tila oli
tietysti erittäin tärkeä kysymys, vaikka se jätettiin kokonaan eri
valtioiden ratkaistavaksi.

Näin syntyvien kysymysten keskustelemiseksi oli puheena oleva kokous
kuulutettu.

Erimielisten puolueitten suuri riidan aine oli, pitäisikö sallia äsken
vapautetun kansan todistaa oikeuden edessä.

"Kuinka!" sanoi eräs puhuja, "sallia niggerin todistaa! sallia hänen
vannoa pois teidän oikeutenne ja minun! Ei koskaan! Meitä on sorrettu
ja häväisty! Parhaita miehiämme on pantu pannaan; mutta niin syvälle
emme vielä ole vaipuneet, että taipuisimme tähän. Meidän oikeutemme
ovat liian pyhät, että ne laskettaisiin valapattoisten niggerien armon
alle!"

Tämä mielipide näytti saavuttavan hyvin suurta kannatusta läsnä-olevien
ääntö-valtaisten puolelta ja moni suosion-osotusten myrsky tervehti
sitä puhetta, josta se oli osa. Kun kokous näytti lähestyvän loppuansa
ja Servosse mietti mennäksensä kotiin, kuuli hän kummastukseksensa
viimeisen puhujan yksinkertaiselta puhelavalta vielä kerran
puhuttelevan kokousta ja ilmeisesti viittaavan häneen itseen.

"Herra esimies", hän lausui, "minä näen erään miehen olevan täällä,
joka äsken on muuttanut keskuuteemme yhdestä Pohjoisvallasta ja koko
päivän kuunnellut täällä, mitä olemme puhuneet, vakojanako vai
kansalaisena, sitä en tiedä. Yleisesti kerrotaan, että joku yhdistys
Pohjassa on lähettänyt hänet tänne auttamaan, kun hävittävät
laitoksemme ja kääntävät kaikki ylös-alaisin. Minä olen kuullut, että
hän suosii yhteiskunnallista yhtäläisyyttä, niggeri-todistajia,
niggeri-juryja ja niggeri-ääntäjiä. Minä en tunne tätä asiaa, vaan olen
ainoastaan kuullut sen; ja saattaa olla, että teen vääryyttä hänelle.
Minä toivon, että teen, ja, jos niin, että hänelle nyt annetaan
tilaisuutta astua esiin ja kieltää asiaa. Jos hän on tullut meidän
joukkoomme _bonafide_-kansalaisena,[23] joka harrastaa kansamme etua,
on hänen nyt hyvä aika saattaa se tunnetuksi. Jos hän on tullut
alentamaan ja polkemaan meitä, tahtoisimme tietää, mikä syy hänellä on
semmoiseen menetykseen. Kaikissa tapauksissa tahtoisimme kaikki kuulla
översti Servosse'a; ja minä esittelen, että häntä pyydettäisiin
puhuttelemaan tätä kokousta".

Jos tulipommi olisi pudonnut Hullun jalkain juureen, se ei olisi voinut
hämmästyttää häntä enemmän. Hän näki kohta tarkoituksen. Vaughn ja
muutamat muut, joilla, niin hänen oli syy luulla, ei ollut mitään
ystävällisiä tunteita hänen suhteensa, olivat ilmeisesti yllyttäneet
tähän puheesen. He kokoontuivat paraikaa puhujan ympärille; ja tuskin
oli tämä lakannut puhumasta, ennenkuin he alkoivat huutaa: "Servosse!
Servosse! Servosse!"

Esimies nousi ja sanoi jotakin keskellä hälinää. Servosse kuuli
ainoastaan muutamia sanoja: --

"Esitelty ja puollustettu -- Servosse -- puhutella -- kokousta. Jotka
tahtovat -- niin". Kolme "niin"-myrskyä puhkesi. "Jotka vastustavat --
ei". Haudan hiljaisuus; ja sitten seurasi pitkä äänettömyys, jota
ainoastaan joku satunnainen "Servosse"-huuto pahansuopain joukosta
puhelavan oikealta puolelta keskeytti.

Servosse pudisti päätänsä esimiehelle; mutta huudot kävivät kahta
lukuisemmiksi ja huomattiin, että väkijoukko jollakin tapaa sulkeutui
ahtaammaksi ilmeisesti hyvin uteliaana tietämään seurausta tästä
kutsumuksesta.

"Tuokaat hän esiin!" huusi Vaughn ympärillä seisoville. "Tuokaat hän
esiin! Me emme ole moneen aikaan kuulleet kenenkään Yankeen puhuvan".

"Servosse! Servosse! Servosse!" huusi väkijoukko. Ne, jotka seisoivat
hänen ympärillänsä, alkoivat, hänen vastaväitöksistään huolimatta,
tunkea häntä puhelavaa kohden. He olivat aivan kunnioittavaisia ja
hyvällä tuulella, mutta olivat nähtävästi päättäneet saada kuulla uuden
naapurinsa puhuvan tai muuten tehdä jonkunlaista pilaa hänen kanssaan.

"Oh, tuokaat hän tänne!" huusi Vaughn puhelavalta. "Älkäät pitäkö häntä
kokonaan itseänne varten, gentlemanit. Me emme voi kuulla sanaakaan
tänne. Antakaat meille joku tilaisuus kuulla!"

Tätä leikkipuhetta tervehdittiin huudolla; ja kymmenkunta vahvaa kättä
tarttui Servosse'en, joka yhä väitteli vastaan ja pyysi päästäksensä,
kantoi hänet istuinrivien välitse -- yksinkertaisia honkalautoja
pölkkyjen päälle asetettuina -- ja nosti hänet ylös puhelavalle kesken
kaikuvia nauruja.

"Me olemme saaneet hänet nyt", kuuli hän Vaughn'in sanovan
puoluelaisillensa. "Hänen täytyy pitää puhe ja sitten översti Johnson
voi aika tavalla löylytellä häntä". Taas huudettiin "puhe! puhe! puhe!"
Sitten esimies kutsui kokouksen järjestykseen; ja äänettömyys syntyi,
paitsi että silloin tällöin kuului joku kehoituksen sana, todellinen
tai leikillinen: -- "puhe! alottakaat! suokaat heidän kuulla, 'Yank'!"
j.n.e.

Servosse oli huomannut, etteivät kaikki suinkaan vetäneet yhtä hankaa.
Totta oli, että siellä oli joku näennäinen yksimielisyys, koska ne,
jotka eivät kannattaneet sitä katsantotapaa, joka oli esiin tuotu,
olivat äänettömät eivätkä ilmoittaneet poikkeavia ajatuksiansa. Hän
tiesi, että tämä maakunta oli yksi semmoinen, jota oli sanottu
"unionistiseksi maakunnaksi", kun sota alkoi; ja siellä löytyi vielä
melkoinen osue, jonka taipumukset olivat olleet kapinaa vastaan ja joka
vaan muisti sitä pelkkänä pahana. He olivat kärsineet kovasti sen
pitkällisyydestä ja seurauksista ja tuskitelleet niitä mahtavia juonia,
joilla kansakunta pakoitettiin taisteloon. Hän oli kokouksen kuluessa
huomannut kaikki nämät; ja nyt, kun niitten, jotka hän tunsi
vihamiehiksensä, oli onnistunut saada hänet tämmöiseen asemaan, hän
päätti kasvoista kasvoihin kohdata kaikki eikä sallia heidän saavuttaa
mitään etua, jos hän voisi sitä estää.

Hän mukaantui siis oloonsa ja sanoi hyvänsävyisesti: --

"Hyvä, gentlemanit, minä olen kuullut, että --

    "Yhdessä miest' on rantaan hevosta tuomaan,
    Mut' eivät tuhannetkaan saa sitä juomaan!"

"Kun siis olette osottaneet voivanne saada minut käsiinne ja nostaa
minut puhelavalle, aion näyttää, ettette saa minulta mitään puhetta,
jollette pidä minulle yhtä. Kuitenkin olen minä hyvin kiitollinen
teille siitä, että panitte minut ylös tänne, koska nuot karkeat
selättömät penkit tuntuivat erittäin kovalta ja minä epäilemättä istun
paljon mukavammin tällä tuolilla".

Jonka jälkeen hän otti yhden tuolin, joka seisoi pöydän vieressä
likellä esimiestä, ja istui tyvenesti siihen. Se mielenmaltti, jota hän
tämän tempun kautta osotti, teki hyvän vaikutuksen joukkoon ja sitä
tervehdittiin hurraalla, naurulla ja huudoilla: "hyvä!" "niin oikein!"
ja muilla ihmettelemisen merkeillä. Jos niillä, jotka ensin nostivat
huudon, oli ollut aikomus pakoittaa häntä suorasta päästään pitämään
puhetta tälle joukolle, joka jo oli kiihtynyt semmoisesta
keskustelusta, jonka he tiesivät olevan aivan vastakkaisen niille
mielipiteille, jotka hänellä epäilemättä oli, sitä varten, että häntä
kohtaisi vastustus, oli hän nyt vähällä pettää heitä heidän
toiveissaan. Sen sijaan, että hän olisi pitänyt vihastuttavan
puheen tai heidän mielihyväkseen kokonaan hämmentynyt, oli hän
yksinkertaisesti kieltäynyt takertumasta siihen verkkoon, joka
levitettiin hänen eteensä, sillä, että hän kylmäkiskoisesti puollusti
oikeuttansa puhua tai olla puhumatta, sen mukaan, kuin hän itse tahtoi.
Ja kuunteliajoukko selvästi hyväksyi häntä.

Esimies, vanha, kohtelias gentlemani, jonka koko ulkomuoto todisti
hänen luonnettansa, säädyllisyyttänsä ja mielenmalttiansa, tunsi
nähtävästi, että tulokasta oli kohdeltu raa'asti ja että hän itse
tietämättänsä oli joutunut häijyn loukkauksen toimeenpaniaksi. Selvästi
näkyi, että vieras käsitti asian siksi, eikä esimies voinut sallia,
että häntä syytettäisiin tämmöisestä taitamattomuudesta. Hän nousi siis
ja, kääntyen toisella tuolilla istuvan puoleen, lausui kohteliaasti: --
"Minulla ei ole kunnia olla tuttava teidän kanssanne, Sir; mutta minä
otaksun, että te olette se gentlemani, jota on kutsuttu översti
Servosse'ksi".

Jälkimäinen kumarsi myöntäväisesti.

"Minä vakuutan teille, Sir, että minun on onni tuntea teidät, koska
olen kuullut niin paljon teidän hyväksenne, että olen toivonut
itselleni suurta huvia teidän tuttavuudestanne".

Servosse punehtui niinkuin lapsi; sillä ei löydy mitään ihmisluokkaa,
jonka hyväileminen on niin valloittava, kuin sen, johon esimies kuului,
koska se on yhdistetty heissä siihen arvokkaasen käytökseen, joka antaa
erityisen voiman helpoimmallekin lauselmalle.

"Minä olen varma, Sir", jatkoi esimies, "ettei mikään voisi tuottaa
minulle suurempaa iloa, kuin kuulla teidän ajatuksianne niistä
kansalais-velvollisuuksista, jotka meillä on tällä erittäin
koettavalla aikakaudella meidän historiassamme; ja minä olen vakuutettu
siitä, että semmoinen on myöskin tämän kokouksen harras tahto. (Niin,
niin-huutoja.) Se tapa, jolla teitä kehoitettiin siihen, ehkä näyttää
teistä vähän raa'alta ja olikin todella anteeksi antamaton, jos
ajattelee sitä tosi-asiaa, että olette vieras. Minä toivon kuitenkin,
ettei se aikaan saata sitä, ettemme saa kuulla teidän mielipiteitänne.
Luultavaa on, että, katsottuina teidän kannaltanne, nykyiset tapaukset
käsitetään toisella tavalla, kuin käsitetään, jos katsotaan niitä
meidän kannaltamme; mutta me olemme yhtyneet naapureina ja sopii
toivoa, että mielipiteittemme vaihtaminen tekee meidän hyvää. Minä
toivon sen vuoksi, että sallitte minun esitellä itsenne tälle
kuunteliakunnalle ja että lausutte muutamia ajatuksia, jollei minkään
muun vuoksi, niin sen vuoksi, että näytätte, ettette pidä mitään pahaa
mieltä ehdottomasta taitamattomuudestamme".

"Servosse! Servosse! Översti Servosse!"-huutoja.

Oli mahdoton vastata näin hyvin sovitettuun anteeksipyyntöön ja
ehdotukseen muulla tavalla, kuin myöntäväisesti. Servosse huomasi sen
ja nousten antoi kättä esimiehelle, joka muodonmukaisesti esitteli
häntä kuunteliakunnalle. Uteliaasti odottaen väkijoukko kokoontui
puhelavan ympärille ja pieni parvi mustia miehiä, jotka koko päivän
olivat pysyneet kuunteliakunnan ulkoreunalla, ikäänkuin epäillen
oikeuttansa olla läsnä, alkoi nyt toinen toisensa perästä lähestyä
puhujan paikkaa. Tulokkaan lyhyet, selvät lauseet erisivät kokonaan
niitten kukkaisasta ja vähän liiaksi valmistetusta puheesta, jotka
olivat astuneet esiin ennen häntä. Se oli Luoteen totinen
käytännöllisyys ja yltäkylläinen elinvoima verrattuna Etelän
epäkäytölliseen ja väitteliääsen uhkavarmuuteen.




XII LUKU.

Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.


"Gentlemanit", hän lausui, "minä en ole tullut tänne mitään puhetta
pitämään. Minä en ole mikään puhuja enkä poliitikko. Minä en ole
eläessäni pitänyt mitään valtiollista puhetta enkä suinkaan ole
valmistanut itseäni tänäänkään alottamaan. Minä olen ostanut kodin
teidän keskellänne ja tullut rehellisesti jakamaan kohtaloa teidän
kanssanne. Olenko menetellyt viisaasti vai tehnyt hullun yrityksen, sen
saa tulevaisuus osottaa. Minun täytyy sanoa, että, siitä päättäen, mitä
olen täällä tänään kuullut ja kuullut ääneen kiitettävän, olen taipuisa
ajattelemaan, että jälkimäinen arvelu on oikea. Esimiehemme on
viitannut siihen, että minun mielipiteeni ehkä ovat toisenlaiset, kuin
teidän; ja, koska tämä tosi-asia näyttää olevan tunnettu kaikille, on
arvattavasti paras, että minä sitä varten, että eroisimme hyvinä
ystävinä, en ilmoita teille, mimmoiset mielipiteeni ovat".

"Ei, ei! Jatkakaat!"-huutoja.

"Hyvä, siis, jollette yhdy minun ajatuksiini, muistakaat, että te
olette pyytäneet minua lausumaan niitä. Niinkuin olen sanonut, en ole
mikään poliitikko enkä toivo koskaan semmoiseksi tulevani. Minä luulen
kuitenkin, että minulla on tavallinen järki ja aikomukseni on koettaa
oppia jotakin siitä, mitä tapahtuu maailmassa niin kauan, kuin olen
siinä. Minä en tahdo keskustella siitä, mitä on tehty eikä siitä, kuka
sen teki. Minä tahdon vaan sanoa yhden asian lähimmäisestä
tulevaisuudesta. Minä olen kuullut paljon tänään siitä, mitä Etelä
kaipaa ja sen välttämättömästi täytyy saada; mitä te tahdotte tehdä ja
mitä ette tahdo tehdä. Minun ymmärtääkseni teillä on kaksi
yksinkertaista kysymystä vastattavana: ensiksi, mitä _voitte_ tehdä?
Ja, toiseksi, mitä _tahdotte_ tehdä? Paljon on puhuttu tänään
vapautettujen päästämisestä todistamaan oikeuden eteen, näitten
valtioiden sotavelan kieltämisestä ja kahdesta tai kolmesta
samanlaisesta kysymyksestä. Sallikaat minun sanoa, että, minun
luullakseni, hukkaatte aikaanne tämmöisiä asioita miettimällä. Ne ovat
jo ratkaistut. Kentiesi näyttää olevan vääryyttä siinä; mutta näitten
valtioiden sotavelkaa ei koskaan makseta. Eikä voi jättää vapautettuja
ilman oikeutta todistaa tuomio-istuimien edessä. Se ei eroita ollenkaan
tässä suhteessa, suostutteko nyt tarjottuihin ehtoihin vai ei, --
taikka, siinä on ehkä tämä eroitus: tavallisesti on parempi kohdata
ikävää täytymystä puolitiessä, kuin odottaa siksi, kuin se itse-altansa
tunkee päällenne".

"Tapausten logiki on määrännyt nämät asiat. Sotavelka kävi yhtä
arvottomaksi, kuin paljas paperi, kun Lee[24] antautui, eikä mikään voi
jälleen elvyttää sitä. Laittoman perustuksen tahra pysyy ja on aina
pysyvä siinä. Niin myöskin mitä siihen tulee, että mustan miehen
sallitaan todistaa. Tämä on päätetty asia. Hänen sallittiin todistaa
tappelutanterella ja hänen sallittaneen todistaa oikeustoissa.
Sotamiehen valan vannoessaan, hän saavutti oikeuden vannoa vieraana
miehenä. Nämät, sanon minä, ovat jo _teko-asioita_".

"Se käytöllinen kysymys, jota teidän sopii miettiä, on: kuinka suuressa
määrässä ja kuinka pian kansalais-oikeuksia annetaan vapautetuille? Te
olette tänään kannattaneet sitä väitettä, joka on useasti tehty, ettei
Etelä koskaan kärsisi 'niggerien ääntö-oikeutta'. Mutta minä taas
sanon: Etelällä ei ole minkäänlaista tekemistä tämän kysymyksen kanssa.
Sota ratkaisi senkin".

"Me tahdomme toiset neljä vuotta siitä, ennenkuin taivumme", keskeytti
Vaughn kovasti kiihtyneenä. Hyväksyvä humina kuului suuresta osasta
kuuntelioista tässä pysähdyksessä. Puhuja ei näyttänyt ollenkaan
hämmästyneeltä, vaan, kääntyen Vaughn'in puoleen, sanoi: --

"Ei, minun toivoakseni, översti. _Minä_ olen saanut
siitä kylläksi; mutta jos _te_ tahdotte sitä, lainatkaat
minulle kainalosauvanne ja antakaat minun tällä kertaa yhtyä
raajarikko-prikatiin, annatteko?"

Se naurun jyminä, joka seurasi, keskeytti puhujaa pitkäksi aikaa ja
teki Vaughn'ista kummastuksen kuvan. Että vieras rohkenisi tämmöiseen
vastaukseen eteläiselle gentlemanille, oli jotakin, jota hän ei
ensinkään voinut käsittää.

"Niinkuin sanoin", Hullu jatkoi, "mustien ääntö-oikeuden yleisen
kysymyksen kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Se on jo täysi
tosi-asia. Sitä ei ole vielä pantu asetuskirjaan, mutta se on
sallimuksen kirjassa. _Tämä_ kysymys on kuitenkin vielä
teidän käsissänne: onko ääntö-oikeus annettava neekereille
kerrassaan vai vähitellen? Jos omasta tahdostanne suostutte antamaan
kansalais-oikeuksia jollekulle osalle heistä, jolla on joku määrätty
tunnusmerkki -- tietoja, varallisuutta tai mitä hyvänsä -- ja lopulle,
kun he saavuttavat tämän edistyskannan, se on riittävä tähän aikaan.
Odottakaat, epäilkäät ja kieltäkäät, ja yhteinen hallitus antaa heille
kaikille samaan aikaan nämät oikeudet. Te sanotte sitä suureksi
onnettomuudeksi. Siinä tapauksessa teidän tulee tehdä se niin keveäksi,
kuin mahdollista. Jos annatte vaali-oikeuden jokaiselle mustalle
miehelle, jolla on sadan dollarin arvoinen kiinteä omaisuus, ja
jokaiselle, joka osaa lukea ja kirjoittaa, on kansakunta oleva
tyytyväinen. Kieltäkäät, ja kaikille annetaan tämä oikeus teidän
tahtoanne tai pelkoanne kysymättä".

"Minä olen sanonut teille, ei, mikä minun luullakseni pitäisi olla,
vaan, mikä minun ymmärtääkseni todella _on_ teko-asiana nykyisessä
asemassa. Minä näen kyllä, ettette kaikki ajattele, niinkuin minä,
kenties ei kukaan teistä; mutta asia sietää miettimistä. Älkäät
unhottako, mitä sanon teille ja, jollette hyväksy mielipiteitäni,
muistakaat, että te pakoititte minua sanomaan, mitä olen sanonut, yhtä
paljon kiihkeitten vaatimustenne, kuin esimiehenne ystävällisen
kehoituksen kautta".

Hänen vaiettuansa seurasi jonkunlainen raskas, hämmästynyt äänettömyys.
Juuri hänen puheensa rohkeus näytti vieneen kaiken voiman, jollei
kaikkea halua, vastata. Muutamat hänen kuunteliansa katselivat häntä
vihaisella, synkällä kummastuksella, toiset taas näyttivät tylsästi
ihmettelevän, että kukaan oli rohjennut semmoisia väittää. Moniaat
harvat näyttivät katselevan häntä jonkunlaisilla ystävällisillä
tunteilla, mutta eivät osottaneet minkäänlaista suostumuksen merkkiä.
Esimies nousi ja arveli, että puhujan mielipiteet olivat jotenkin
kummastuttavia ja hänen luullaksensa aivan uusia kuunteliakunnalle,
niinkuin hänellekin. Niinkuin översti Servosse oli sanonut, ne
sietäisivät miettimistä; ja kuunteliain puolesta hän ilmoitti översti
Servosse'lle heidän kiitoksensa siitä, että hän niin erittäin suoraan
ja selvästi oli tuonut esiin ajatuksensa. Jollei ollut mitään muuta
asiaa, lykättiin kokous toistaiseksi.

Sitten väkijoukko hajosi; ja vähän aikaa esimiehen ja muutamien muitten
kanssa keskusteltuaan Hullu nousi hevosensa selkään ja ratsasti
kotiinpäin.




XIII LUKU.

Sukkela temppu.


Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hän, laskien jotakin mäkeä
alaspäin vähäistä joen haaraa kohden, saavutti kaksi miestä, jotka
nähtävästi kuljeksivat joutilaina, odottaen jotakuta, jonka oli määrä
saada heidät kiinni. Hän tunsi heidät miehiksi, joita hän oli nähnyt
kokouksessa. Kun hän ennätti heidän luoksensa, he tervehtivät häntä
iloisesti, vaikka muutoin käyttivät itsensä, niinkuin joku asia olisi
pidättänyt heitä. Päivä oli laskemallaan; ja länteen päin katsoen
arveli toinen heistä: --

"Te lähdette takaisin Warrington'iin tänä iltana, översti?"

"Niin lähden", kuului vastaus. "Se on juuri hauska tunnin matka".

"On varmaan hyvin pimeä, ennenkuin pääsette sinne", lausui kysyjä
varovaisesti.

"Vähäinen kuuvalo tekee kaikki vaan hupaisemmaksi", vastasi hän
nauraen.

"Jos tahdotte ottaa vastaan köyhän väen vieraanvaraisuutta", sanoi
toinen mies vähän tuskissaan, "olette tervetullut illalliselle ja
makuusijalle minun talooni. Se on aivan likellä tässä", jatkoi hän, "ei
enemmän kuin korkeintaan penikulman matkan päässä teidän tiestänne.
Sopiihan teidän ratsastaa sinne ja jäädä edes illalliselle. Se ei
viivyttäisi teitä kauan ja me juttelisimme hyvin mielellämme vähän
teidän kanssanne".

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi hän; "vaimoni odottaa minua ja hän
kävisi levottomaksi, jollen palaisi pimeän tullen tai vähän sen
jälkeen. Hyvää iltaa!"

Hän kiidätti jo hevostansa, kun toinen miehistä huusi hänen perästänsä
heidän omituisella tavallaan: --

"Oi vieras! odottakaat hetki. Älkäät pysähtykö, vaan kulkekaat
eteenpäin juuri niin, kuin me ainoastaan toivottaisimme teille hyvää
päivää. Minä en tahdo säikähyttää teitä; mutta se on minun ajatukseni,
että teidän olisi paras olla lähtemättä kotiin suoraa tietä tuon puheen
jälkeen, jonka piditte tänään".

"Miksi niin?"

"No, näettekö, siellä oli joukko tuimia miehiä, jotka kauheasti
suuttuivat siitä, mitä sanoitte niggereistä, vaikka minä tahdon tulla
kirotuksi, jollen usko, että jokainen sana oli yhtä tosi, kuin
evankeliumi. Kuitenkin he ovat vimmassaan siitä; ja löytyy
kaupunkilaisia, jotka ovat yllyttäneet heitä seisauttamaan teitä
jossakin paikassa matkallanne kotiin, ja he voivat aikaan saattaa
teille jotakin pahaa. Minä en luule, että heidän on aikomus
vahingoittaa teitä; mutta toiselta puolelta ei kukaan voi sanoa, mitä
semmoinen joukko saattaa tehdä".

"Te sanotte, että he aikovat asettua väijyksiin minua vastaan?"

"No, ei! me emme sitä sanoneet: sanoimmeko, Bill?" vedoten
kumppaniinsa. "Mutta me ajattelimme, että he ehkä seisauttaisivat teitä
ja kohtelisivat teitä raa'asti".

"Te luulette siis, että he aikovat seisauttaa minua. _Missä_ luulette
heidän tekevän sitä?" hän kysyi.

"Oh, me emme tiedä sitä! Muistakaat, ettemme sano sitä; mutta _ehkä_ he
sen tekevät ja, _jos_ niin, se luultavasti tapahtuisi kaalamon luona".

"Kaikki oikein, ystäväni. Kun minua seisautetaan, olisi se kummaa,
jollei joku joudu vahinkoon".

"Parempi olisi nyt jäädä meille", arvelivat hänen uudet ystävänsä
levottomasti, "eikä mennä vaaraan, kun yhtä helposti voitte välttää
sitä".

"Ei, paljon kiitoksia", hän vastasi; "minä menen kotiin eikä kukaan ole
minua siitä estävä".

Hän kannusti hevostansa, mutta oli päässyt vaan lyhyen matkaa
eteenpäin, kun pieni kivi putosi tielle hänen eteensä ja sitten toinen,
ilmeisesti heitettyinä pensastosta oikealta puolelta. Hän seisautti
hevosensa ja aikoi juuri vetää pistoolin vyöstänsä, kun hän kuuli
jonkun, nähtävästi mustan miehen, sanovan: --

"Oi, master översti! Älkäät ampuko!" ja samalla hän näki mustien
kasvojen, joita harmaa tukka ja poskiparta ympäröitsi, kurkistelevan
esiin jonkun pensaan takaa.

"Astukaat alas hevosenne selästä ja jääkäät tänne hetkeksi, että kerron
teille jotakin".

"Mitä tahdotte?" toinen kysyi levottomasti. "Päivä laskee ennen pitkää
enkä minä tahdo tulla myöhään kotiin".

"Voi minua! kuulkaat, mitä hän nyt sanoo!" lausui musta mies
moittivaisesti. "Niinkuin vanha Jerry koskaan olisi tahtonut pidättää
häntä poissa kotoa!"

"No, mikä nyt on, Jerry? Kiireet paikat!" sanoi Servosse, kun hän astui
maahan ja talutti hevostansa siihen tiheään viidakkoon, jossa mies oli.
Vähintäkään pahaa pelkäämättä hän sen teki. Hän ei tuntenut tätä miestä
eikä ollut koskaan ennen nähnyt häntä, paitsi, niinkuin hän luuli,
tämän päivän kokouksessa. Häntä oli varoitettu vaarasta; mutta
semmoinen oli hänen luottamuksensa jokaisen mustan miehen
hyvänsuontiin, että hän jätti valtatien ja tuli ilman pelotta
viidakkoon häntä kohtaamaan. Se luottamus mustan miehen uskollisuuteen,
ta'attavaisuuteen ja varovaisuuteen, jonka hänen palveluksensa
Federalistein soturina oli synnyttänyt, ei ollut vielä kadonnut.

"He ovat teitä odottamassa, Master Översti", sanoi mies melkein
kuiskaten, niin pian kuin toinen lähestyi häntä. "Minä olin istunut
tänne leväyttämään rampaa jalkaani pensastossa juuri vähä aika
takaperin, kun he tulivat ja pysähtyivät aivan likelle sitä paikkaa,
jossa olin; ja minä kuulin heidän laskevan koko tuumansa -- seisauttaa
teitä kaalamon luona ja sidottaa teidät johonkin puuhun metsässä ja
ruoskia teitä siitä puheesta, jonka piditte tänään".

Mies tuli esiin pensaansa takaa ja Servosse näki, että hän oli
kummallisesti rumentunut eli oikeammin rujostunut taudista. Hän käveli
melkein koukussa kahden sauvan nojassa, mutta hänellä oli kuitenkin
hyvin kirkkaat ja älykkäät kasvot. Hän muisti nyt, että hän oli nähnyt
ne ennen. Hänen nimensä oli Jerry Hunt ja hän asui jossakin
uudispaikassa likellä Warrington'ia.

"Kuinka jouduitte olemaan niin kaukana kotoa, Jerry?" hän kysyi
kummastuneena.

"Lähdin kuulemaan puheita, Sir. En voi sanoa, miksi. Ajattelin, että
Herra oli määrännyt jotakin vanhalle Jerrylle tehtäväksi täällä; lähdin
siis varhain ja tulin. Minä tiesin, että Herra lähetti minut, mutta en
ymmärtänyt minkä vuoksi, ennenkuin kuulin heidän päättävän ottaa teidät
kiinni, Master översti. Silloin minä ymmärsin sen, sillä te olette
meidän ystävämme: _minä_ tiedän sen".

Sitten hän kertoi, kuinka, kun hän makasi pensastossa lepäämässä, kuusi
miestä tuli pitkin tietä; ja hän kuuli heidän keskenänsä sopivan,
kuinka he asettuisivat väijyksiin översti Servosse'a vastaan ja
odottaisivat häntä, hickory-puun oksat kädessä. He sanoivat, etteivät
menneet vahingoittamaan häntä, vaan ainoastaan opettamaan häntä, ettei
hänen käynyt pitää semmoisia jumalattomia puheita, kuin tänpäiväisen,
tässä seudussa ilman saamatta selkäänsä juovitetuksi -- siinä kaikki".

"Ja missä heidän on määrä olla, Jerry setä?"

"Juuri tällä puolella kaalamoa, Sir -- juuri kun kuljette mäkeä alas
tuohon syvään uurrokseen".

"Mutta kuinka he voivat tietää, mitä tietä minä tulen? Tie haaraantuu
kolme penikulmaa ennen, kuin pääsen joen luo, ja minun sopii yhtä hyvin
valita toinen, kuin toinenkin".

"Aivan oikein, Sir!" vastasi setä Jerry. "Kyllä he sitäkin ajattelivat
ja sentähden he jättävät tienhaaraan yhden miehen, jolla on hyvä
hevonen; hänen tulee ratsastaa sitä tietä, jota ette valitse, antamaan
tietoa heille, etenkin jos menette ylätietä, jota he eivät luule, koska
tulitte alatietä. He aikovat asettaa viiniköynnöksen uurroksen poikki,
pysäyttääksensä hevosta".

"Ja kuka jää tienhaaraan?"

"Master Savage, Sir".

"Mimmoisella hevosella hän ratsastaa?"

"Hänellä ei ole oleva mitään tienhaarassa, vaan hän on odottavinansa
Master Vaughn'in vaunujen tuloa; mutta tuo harmaa tammavarsa on
kätketty pensaistoon".

"Kaikki oikein, Jerry. Minä olen suuresti kiitollinen. Jollen nyt pidä
huolta itsestäni, on se oma vikani. Hyvää yötä!"

"Jumala siunatkoon teitä, Sir!"

Servosse ratsasti eteenpäin, miettien tuumaa, jonka avulla hän
voittaisi vihamiehensä. Tämmöisen varoituksen jälkeen ei suinkaan ollut
mikään vaikea asia välttää heitä; mutta hänen suuttumuksensa oli niin
suuri, ettei hän tahtonut tehdä sitä. Siinä ajatuksessa, että häntä
väijyttäisiin yhteisellä maantiellä ja rääkättäisiin sen vuoksi, että
hän, heidän omasta vaatimuksestaan, vilpittömästi ja yksinkertaisesti
oli lausunut ajatuksensa yhteisestä asiasta, oli enemmän kuin hän
saatti kärsiä. Hän päätti tehdä enemmän, kuin vaan välttää uhkaavaa
päällekarkausta, ja antaa ihmisten tietää, ettei hänen kanssaan käynyt
leikkiä laskeminen.

Tienhaaraan tultuansa tapasi hän Savage'n odottamasta, niinkuin hänelle
oli ilmoitettu, ja vähäisen juteltuaan hänen kanssansa lähti hän
ratsastamaan ylätietä. Savage huusi hänen perästänsä ja vakuutti
hänelle, että alatie olisi paljon parempi ja lisäksi lyhyempi tie
Warrington'iin.

"No", kuului vastaus, "hevoseni on valinnut tämän tien ja minä annan
hänen aina noudattaa omaa tahtoansa, kun matkustamme kotiinpäin".

Se hevonen, josta hän puhui, oli ruskea "messenger", jonka hän oli
ottanut jossakin tappelussa ja jolla hän sitten oli palveluksessa
ratsastanut melkein kaksi vuotta. Nopeuden, kestävyyden ja ymmärryksen
puolesta tällä hevosella oli harva vertainen edes tässä kuuluisassa
rodussa. Kaviot, jäsenet ja hengitys olivat hyvät; ja hänen tulensa
tuotti kunniaa hänen mainehikkaalle sukuperällensä. Hänen lujuuteensa
ja kuntoonsa ratsastaja saatti luottaa aivan täydellisesti. Hevonen ja
mies olivat hyvin toistensa vertaiset; kumpikin tarkoin ymmärsi toisen
taipumukset ja tavat.

"Nyt, Lollard", hän sanoi heti kuin häntä ei enää sopinut nähdä siitä
paikasta, jossa Savage seisoi, "saavuta vanha 'tabernakeli-kirkko'
lyhyimmässä ajassa, minkä voit, ja koeta, emmekö pane näitä
gentlemaneja katumaan, että yrittävät voittaa meitä kavaluudella".

"Tabernakeli" oli erään kirkon nimi ylätien varrella noin kahden
penikulman päässä alemmasta kaalamosta ja sieltä kävi metsän kautta
ratsutie, joka tuli ulos alatielle noin puoli penikulmaa kaalamon
ylipuolella. Lähin tarkoitus oli nyt päästä tätä ratsutietä myöten
alatielle, ennenkuin Savage ehtisi sen paikan ohitse, jossa nämät
molemmat tiet yhtyivät.

Lollard kulki matkaansa lujalla vauhdilla, mutta tasaisesti ja
vakavasti ja semmoisella tavalla, joka osotti hänen todellista
kelvollisuuttansa. Kun he saapuivat kirkon luo, heitti ratsastaja
ohjakset hänen niskallensa ja hypähti maahan. Hän tunsi hyvin jokaisen
pensaan kirkon ympärillä, koska hän usein oli käynyt kokouksissa
siellä. Hetkisen hapuiltuansa hän notkistui vähäisen hickory-puun
puoleen ja leikkasi sen poikki veitsellänsä. Siitä tuli noin syltä
pitkä vitsa, joka jykeimmästä paikasta oli läpimitaten ehkä
puolentoista tuumaa. Hän karsi pois sen harvat oksat, laski sitten
vitsan latvan maahan ja piti sitä jalkansa alla, sillä aikaa kuin hän
kiersi tyvipäätä ympäri muutamia kertoja, taitavasti vääntäen syitä
niin, etteivät katkeisi äkillisessäkään lyönnissä. Tämän tehtyänsä
hänellä oli semmoinen ase, jota tottuneen kädessä hyvin saatiin pitää
pelottavana. Hänellä oli kyllä revolveri vyössänsä; mutta hän päätti
olla sitä käyttämättä.

Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin,
siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa
molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle
nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa
turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän
ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä
laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja
hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti
ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen
kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti
hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän
kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen
jälkeen tammavarsan rinnalla.

Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli
kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta
kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken
saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän
hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen
hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi
kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken
loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja
ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään
varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun
kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin
Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen
kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen,
huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa,
jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä,
jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin
hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä
metsässä.

"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme
viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä
poikki.

"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma
asiansa".

"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä
hänestä".

Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista
uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen
hevosen askelet -- likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä,
joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut
ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan
koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja
pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.

"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.

"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä
kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se
oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan
viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen
alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän
toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.

"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"

Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto;
ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja
musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen
toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.

Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin
heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus
heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan,
he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa
ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti
nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he
syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli
keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne
nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi
ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen
kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se
mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki
nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista
tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän
kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa,
siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi,
että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.

Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä
myöten ylhäällä.

"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän
oli määrä pysäyttää översti".

Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat
kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat
parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin
varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein
vieressä.

"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.

"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät
vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"

Vaivaisuuttansa muistamatta hän kömpi kiireesti alas vankkureilta ja
silmänräpäyksessä kerkeät kädet auttivat överstiä kantamaan voimatonta
ja verta vuotavaa esinettä valoa kohden. Sitten yksi toi vettä
hatussansa ja toinen kokoeli jotakin, mistä tehdä valkea, että
voitaisiin tarkemmin tutkia Savage'n ruumista. Onneksi oli hän
luiskahtanut satulasta, kun hevonen sukaisi köynnöstä ja ennenkuin se
teki viimeisen hyppäyksensä kalliolle, jossa se nyt virui rusentuneena
ja kuolevana. Hän heitettiin savista kuvetta vastaan ja oli kovasti
ruhjottu ja verissänsä, mutta eli kuitenkin. Hän nostettiin
huolellisesti vankkureille ja kuljetettiin Warrington'iin.

"Juuri kuin olitte ratsastanut ohitseni, tulivat vankkurit ja minä
kerroin heille, mitä oli tekeillä, ja sain heidät ajamaan lujasti, että
voisimme auttaa teitä, jos tarvittaisiin, vaikka, Jumalan kiitos, sitä
ei tarvittu", oli setä Jerry'n selitys heidän odottamattomasta
ilmestymisestään.




XIV LUKU.

Ilkeä murha.


Seuraavana päivänä vallitsi suuri vireys Savage'n hevosen johdosta,
joka löydettiin kuolleena uurroksen pohjassa. Viiniköynnös, joka vielä
pysyi kiinni yhdestä puusta kummallakin puolella tietä, selitti
täydellisesti asian laidan. Savage'a itseä ei löydetty; ja hänen viisi
toveriansa olivat kaikki paenneet, kukin toistansa peläten ja kukin
luullen, että toiset olivat vieneet ja kätkeneet ruumiin. Että murha
oli tehty, oli selvä asia, sanoi jokainen; ja niitten, jotka olivat
tuumaan vihityt, vaikk'eivät ottaneet osaa sen toimeen panemiseen, oli
tuskin vaikea ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut, ainakin pääjuonteet
siinä; ja Savage'n kumppanien pako vahvisti heitä heidän luulossaan.
Yritys ottaa kiinni översti oli ilmeisesti mennyt mitättömäksi, ja
suurempi paha, kuin mikä oli aiottu hänelle, oli kohdannut yhtä
salaliittolaisista. Kumma kyllä ei kukaan asettanut Servosse'a
minkäänlaiseen yhteyteen tämän onnettoman päätöksen kanssa. Yleinen
oikeudentunto ja niitten turvallisuus, joita ajateltiin todellisiksi,
vaikka ehdottomiksi murhaajiksi, vaati, että joku rangaistaisiin. Joku
syyllinen tarvittiin välttämättömästi vakuuttamaan sekä paenneiden että
jälelle jääneitten rauhaa ja levollisuutta niinkuin myöskin
tyydyttämään yleisen oikeudentunnon luonnollisia vaatimuksia.

Kolme mustaa miestä otettiin siis epäluulon-alaisina kiinni ja vietiin,
kun heitä ensin oli rääkätty ja uhattu pakoittaa tunnustamaan, tuomari
Hyman'in eteen tutkittaviksi. Kädet piukasti ja monella solmulla
sidottuina rinnan eteen ja kyynäspäät vedettyinä taaksepäin selän taa
heitä kuljetettiin, kukin ratsumiehen huostassa -- sillä välin kuin
suuri väkijoukko, kaikki aseissa, seurasi -- pitkin sitä isoa tietä,
joka Warrington'in ohitse johdatti Squire Hyman'in asuntoon. Vanha
Jerry tuli antamaan överstille tietoa kiinnipanosta ja tämä nousi
viipymättä hevosensa selkään ja ratsasti oikeuden paikkaan olemaan
läsnä tutkinnossa.

Oikeutta pidettiin lehdossa Squire'n asunnon edustalla. Esivaltalainen
istui pöydän ääressä hihasillaan ja poltti pitkää ruokovartista
piippua, jonka pesä oli tehty siitä tunnetusta savesta, jota Allegany'n
vietosten tupakoitsiat väittävät melkein yhtä hyväksi, kuin merenvaha,
ja jota _connaisseuri_,[25] joka pitää suloisesta savusta enemmän kuin
kauniiksi värjätystä pesästä, on valmis vakuuttamaan vielä
paremmaksikin, kuin tämä ylistetty aine.

Vankeja syytettiin Thomas Savage'n murhasta. Heidät oli pantu kiinni
ilman mitään laillista vangitsemisen käskyä, kosk'ei semmoista muodon
asiaa katsottu tärkeäksi, sillä he olivat "vaan niggereitä". Syytetyn
rikoksen suuruus tosin olisi oikeuttanut kiinnipanoa ilman tämmöistä
käskyä; mutta ei kukaan ajatellutkaan asiaa siltä kannalta. Joku
semmoinen käsky laitettiin nyt kuitenkin, sillä aina valmis översti
Vaughn vahvisti valallansa, että hänellä oli täysi syy uskoa, niinkuin
hän uskoikin, että vastaajat ... ja ... ja ... koska he olivat
häijyjä ja pahanilkisiä henkilöitä, joita perkele oli riivannut ja
vietellyt ... maakunnassa, olivat Thomas Savage'n, joka Jumalan ja
valtion rauhassa silloin oleskeli siellä, tappaneet ja murhanneet
tämmöisiä kohtauksia varten tehtyä ja määrättyä asetusta vastaan,
sillä, että olivat sitoneet viiniköynnöksen uurroksen poikki vasemmalla
puolella Gray'n kaalamoa Reedy Run'in tykönä samassa maakunnassa.

Polisipalvelia ilmoitti sitten, että hän oli tuonut syytetyt oikeuden
eteen ja tutkintoa jatkettiin.

Piirikunnan päällekantaja, joka kiiruimman kautta oli noudettu
tutkintoa johtamaan, saapui juuri, kuin nämät ulkonaiset temput olivat
päätetyt, ja, vähän neuvoteltuaan översti Vaughn'in ja muutamien
muitten kanssa, sanoi olevansa valmis käymään toimeen sekä ilmoitti
jotenkin lavealta ja melkoisella kiivaudella, mitä hän toivoi
voivansa saattaa selväksi; jonka jälkeen hän rupesi tuomaan esiin
todistuksiansa. Nämät olivat: se tunnettu seikka, että tamma oli
tavattu ilmeisesti putouksesta kallioille kuolleena; viiniköynnös, joka
oli pingoitettu tien poikki; Savage'n hattu, joka oli löydetty
uurroksesta ynnä veren jälkiä pitkin raitioita siinä. Nämät teko-asiat,
hän väitti, olivat kylläiset todistamaan kuolemaa, vaikk'ei _corpus
delictiä_[26] tuotukaan esiin -- kylläiset, ainakin oikeuttamaan
syytettyjen vangitsemista. Hän ei ensinkään epäillyt, että ruumis
löydettäisiin.

Voidaksensa yhdistää syytetyt rikokseen, hän turvasi siihen
tosi-asiaan, että näillä oli syytä pitää vihaa luultua vainajaa
vastaan, koska heillä kullakin oli ollut joku riita hänen kanssaan
vähän aikaa ennen tapausta. Tämän lisäksi löydettiin kaalamon kohdalla
kosteassa maassa muutamia jälkiä, jotka epäilemättä olivat mustien
miesten; ja nämät jäljet olivat melkein samankokoiset ja -näköiset,
kuin syytettyjen.

Kun toteen-näyttö oli päättynyt, ilmoitti esivaltalainen, että hänen
täytyi antaa viedä syytetyt vankihuoneesen; ja kuunteliajoukosta kuului
silloin jupina, että parempi ja halvempi keino olisi hirttää heidät
johonkin puuhun.

"Jos lähetätte heidät vankihuoneesen", arveli joku, "on tuo kirottu
Bureau[27] laskeva heidät vapaaksi!"

Silloin Servosse astui tyvenesti esiin ja kysyi, eikö syytetyillä ollut
mitään oikeutta tulla kuulluksi ja tuoda esiin todistuksia omasta
puolestansa.

Suuri hämmästys, johon sekaantui oikeutettu suuttumus, syntyi
väkijoukossa, kun tämä esitys tehtiin. Esivaltalainen vastasi, että,
hänen luullaksensa, heillä oli -- se on, jos he pystyivät mitään
todistuksia esiin tuomaan.

Jonka jälkeen Servosse ilmoitti tahtovansa tulla vannotetuksi, ja kun
häneltä kysyttiin, mitä hän tiesi Thomas Savage'n murhasta, josta näitä
neekereitä syytettiin, vastasi hän tietävänsä, että he eivät murhanneet
häntä.

"Tiedättekö tämän omasta personallisesta havainnostanne, översti?"
kysyi tuomari Hyman.

"Tiedän, Sir".

"Tahdotteko olla hyvä ja kertoa oikeudelle, kuinka te tämän asian
tiedätte?" kysyi piirikunnan päällekantaja.

"Koska, Sir, Mr. Thomas Savage, se mies, jota luullaan kuolleeksi, tänä
hetkenä on hengissä ja minun asunnossani".

Jos ukkosen jyskäys olisi kuulunut kirkkaalta taivaalta joukon päältä,
he eivät olisi voineet enemmän hämmästyä.

Viimein piirikunnan päällekantaja purskahti nauruun ja, ojentaen
kättänsä todistajaa kohden, sanoi: --

"No, Sir, te tuotte meille hyvät uutiset. Mimmoisessa tilassa hän on?"

"Hän on varsin pahasti loukkaantunut; mutta teidän sopisi paremmin
kysyä häneltä, mikä syy siihen oli. Hän kykenee pian taikka, jos on
tarpeellista, nyt jo kertomaan sen teille. Mieluisammin minä en itse
sano asiasta mitään -- en ainakaan, jollei hän ole läsnä. Yhden asian
voin kuitenkin sanoa: näillä miehillä, jotka olette vanginneet, ei
ollut mitään tekemistä sen onnettomuuden kanssa, joka tapahtui
hänelle".

"Kaikki oikein!" lausui päällekantaja. "Meidän sopii heti päästää
heidät vapaaksi, teidän arvoisuutenne. Minä olen hyvin kiitollinen
teille, översti, mutta olisin suonut, että olisitte kertoneet sen
minulle, ennenkuin tämä leikki alkoi. Minä luulen, että menettelitte
niin, saadaksenne nähdä minun rupeevan narrin virkaan".

"Ei ollenkaan, Sir", kuului vastaus. "Minä en voinut uneksiakaan, että
lakimies suostuisi julistamaan ketään syylliseksi murhaan ilman että
kuolema näytettiin todeksi".

"Sh--!" lausui päällekantaja, sitten pannen kätensä huulillensa ja
nojautuen eteenpäin aivan likelle kanssapuhujansa korvaa, hän sanoi
kuiskaten: --

"Ettekö ymmärrä tätä, översti? Mihin nämät miesraukat olisivat
joutuneet, jos heitä, näin syytettyinä, olisi päästetty irti ennen
teidän todistustanne?" Hän katsoi ympärillensä ja sanoi sitten ääneen
hyvin pontevasti: --

"Ei tarvitse minkään hengen tulla kuolleitten luota kertomaan meille
tätä, lord'ini. Eh?"

Sitten Squire käski heidät kaikki ottamaan pienen ryypyn hänen
kanssaan. Karafiini laseineen ja sokuri-rasia, jonka suusta
puolikymmentä lusikkaa pyrki esiin, asetettiin pöydälle, ja koko
ihmisjoukko pyydettiin ottamaan osaa. Ämpärillinen vettä ja
kurpitsin-kuorinen malja tuotiin, ja jokainen toimitti itsellensä
omena-viinaa, sokuria ja vettä. Äskeisiä vankeja ei unhotettu. Kun
heidät oli päästetty köysistänsä, tuomari itse kaasi heille jokaiselle
aika ryypyn ja toivotti heille onnea heidän pelastukseensa. Muutos
näennäisen kovasta julmuudesta sääliin ja hyvän-suontiin tapahtui
silmänräpäyksessä ja oli Servosse'n mahdoton käsittää.

Se tylsä, stoalainen välinpitämättömyys, joka oli ollut omituinen
vastaajille edellisten lakitemppujen kestäessä, oli muuttunut suureksi
kummastukseksi, kun "tuo Yankee-översti" oli ilmestynyt. He olivat
silmät selällään kuunnelleet hänen lyhyttä todistustansa ja kun heidän
köytensä olivat poikki leikatut, he eivät ilossansa odottamattomasta
pelastuksestansa ollenkaan muistaneet äskeistä pahaa kohtelua. Kun siis
Squire tarjosi heille ryypyn ja ystävällisillä sanoilla onnitteli
heitä heidän vapaaksi pääsemiseensä, kukin heistä tyhjensi, ujosti
irvistellen, viinalasinsa ja sanoi hartaasti: "teidän onneksenne,
Master!"

Ainoa ikävä seikka tässä tilaisuudessa oli, että yksi mustien miesten
vaimo, joka isoilla surun huudoilla tuli paikalle, tahtoi, kun asiat
kiireesti selitettiin hänelle, välttämättömästi heittäytyä polvillensa
Hullun eteen ja avuttomien pikku lastensa nimessä kiittää häntä siitä,
että hän oli pelastanut heidän isänsä tulemasta hirtetyksi ilman lakia
ja oikeutta "juuri sitä varten, että hän oli niggeri".

"Ihmis parka ei ymmärrä sen paremmin", kuten Squire puollustavaisesti
ilmoitti Hullulle.

Tähän muistutukseen Hullu vastasi: --

"Ilmeisesti ei". Joka vastaus jätti hyvän tuomarin suureen epäilykseen
siitä, mitä sillä tarkoitettiin.

Mr. Thomas Savage jäi Warrington'iin siksi, kuin hänen vammansa olivat
parantuneet. Moni hänen ystävistänsä kävi häntä tervehtimässä ja tahtoi
hyvin hartaasti tietää syytä hänen vahingoittumiseensa. Hän sanoi vaan
vähän uuden naapurinsa katon alla ollessaan, mutta sieltä lähdettyään
ei salannut asiaa, vaan, kumma kyllä, rupesi siitä alkaen mitä
lujimmaksi Servosse'n ja hänen perheensä ystäväksi.




XV LUKU.

"Kuka naapurini on?"


Eräänä päivänä vähä aika viimeisessä luvussa kerrottujen tapausten
jälkeen heidän naapurinsa Squire Hyman tuli Warrington'iin omia
sanojansa myöten tervehtimään Mr. Savage'a, mutta itse asiassa,
niinkuin Mrs. Servosse luuli, uudistamaan tuttavuuttansa heidän
kanssaan, jonka hän edellisenä vuonna oli katkaissut suutuksissaan
siitä, että he pyysivät mustan koulun opettajattaria luonansa käymään.
Hän näytti vähän aralta alussa; ja Mr. Savage oli poissa, ettei hänen
tekosyynsä pitänyt paikkaansa. Koska översti Servosse ei ollut kotona,
luuli Metta, että hänen kävisi vaikeaksi silloittaa vieraansa tyhjä
onni. Tämä muisti ilmeisesti viimeisen kerran, kuin hän oli siellä, ja
tiesi, ettei hänen emäntänsäkään ollut unhottanut sitä. Kuitenkin oli
tällä sattumalta yksi Victor Hugo'n uusista romaneista työpöydällänsä;
ja tietäen, että Squire Hyman kummallisella, karkealla tavallansa oli
vähän kirjallinen mies, koska hänen puolisonsa oli sanonut, että hän
oli lukenut sangen paljon sekä aivan omituisella ja alkuperäisellä
tavalla käsitti mitä hän luki, huomautti hän hänelle tätä kirjaa ja
saatti hänet pian istumaan _vis à vis_[28] itsensä kanssa, iso keppi ja
hattu vieressään lattialla ja suussaan pitkävartinen piippu, joka
tuskin koskaan paloi, vaikka hän sytytti sitä joka viides minuti.
Tietysti hän ei polttanut Mrs. Servosse'n arkihuoneessa ilman hänen
luvattansa eikä hän edes ottanut pyytääksensä sitä lupaa; mutta
ymmärtäen, minkä arvoinen vanhan miehen piippu varmaan oli hänelle,
siitä hellittämättömyydestä, jolla hän kuljetti sitä muassaan, Mrs.
Servosse kehoitti häntä sytyttämään sitä. Ei kestänyt kauan aikaa,
ennenkuin tämä vanhan tuttavan tavalla keskusteli kirjoista ja
tapauksista niin omituisella tavalla, että Mrs. Servosse tunsi itsensä
hyvin palkituksi.

"Victor Hugo", sanoi hän miettiväisesti. "Tiedättekö, Madam, että se
tapa, jolla tämä nimi on tullut tunnetuksi tällä puolella merta,
minusta tuntuu melkein unelmalta? Hän on varmaan vanha mies nyt, paljon
vanhempi minua, ma'am; ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailia,
luullakseni, aivan nuoruudesta asti. Kuitenkaan -- voisitteko uskoa
sitä? -- minä en koskaan ennen sotaa nähnyt enkä lukenut, ainakaan sitä
myöten kuin nyt muistan, mitään siitä, mitä hän on kirjoittanut. Enkä
minä tunne ketään, joka olisi sen tehnyt. Ei, että minä olisin mikään
oppinut mies, ma'am; mutta meillä Etelän ihmisillä oli hyvin paljon
aikaa lukea noina päivinä; ja, kosk'ei minulle oltu annettu suurta
kasvatusta, rupesin lukemaan, etten tuntisi olevani takapajulla
toverieni suhteen! Minä tietysti en lukenut kaikkia eikä minulla,
surullista puhua, ollut mitään erityistä tarkoitusperää; mutta minä
luin, mitä muut ihmiset lukivat, novelleja ja valtiollisia ja
uskonnollisia lentokirjoja ja mitä hyvänsä joutui eteeni. Mutta minä en
lukenut mitään Hugo'n teoksista ja tuskin kuulin niistä, ennenkuin
kerta viimeisenä sotavuotena erään naapurin poika palasi hospitalista,
jossa hän oli maannut sairaana kauan aikaa, ja lainasi minulle yhden
kirjan, jota hän nimitti 'Lee's Miserables'.[29] Se sisälsi
jonkunlaisia pintapuolisia sanasutkauksia, niinkuin minä huomasin;
mutta minä luulen, että ne olivat täyttä totta poika raukoista
juoksukaivannoissa. No niin, se on kummallista, mikä menekki tällä
kirjalla oli täällä Etelässä, piiritystilasta huolimatta; enkä minä
ensinkään kummastellut, kun muutamia päiviä sitten näin väitettävän,
että hänellä oli melkein yhtä paljon lukioita Amerikassa, kuin
kotonakin. Hän on kaikkein franskalaisin Amerikalainen, mitä ikinä
luin".

Sitten hän hetkeksi sukelsi johonkin muuhun kirjaan tai luki ääneen
jonkun vähäisen kohdan, joka koski hänen huomiotansa, siksi kuin hän
oli saanut selkoa siitä aikakaudesta, josta kirjassa puhuttiin, ja
kirjan yleisestä tarkoituksesta. Hän sanoi tahtovansa lainata sitä
niin pian kuin Mrs. Servosse oli päättänyt sen, mutta ei suostunut
vastaan-ottamaan sitä ennen.

Hetken ajan perästä pyysi hän saada katsoa kirjakaappiin ja oli pian
täydessä toimessa uusien tuttavuuksien tekemisessä ja vanhojen
uudistamisessa, niinkuin hän sanoi. Siellä löytyi muutamia kirjoja,
jotka Servosse oli pannut jollekin ylemmälle hyllylle, etteivät ne
herättäisi kenenkään huomiota ja ettei luultaisi hänen asettaneen niitä
näkyviin jonkunlaisella loukkaamisen tarkoituksella. Näissä teoksissa
puhuttiin orjuudesta ja senlaatuisista aineista.

Metta havaitsi, että vanhus erittäin käänsi huomiotansa tähän hyllyyn.
Hän näytti sangen pian unhottaneen kaikki Victor Hugo'sta ja nyt hän
kysyi, saisiko hän lainata muutamia noista kirjoista. Metta tuskin
tiesi, mitä sanoa hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut käskeä hänen
odottaa, kunnes Comfort tulisi, sillä hänestä näytti hullunkuriselta
niin sanotussa vapaassa ja kristityssä maassa epäillä, olisiko
turvallista lainata joku kirja. Vanhus huomasi hänen epäilyksensä ja
sanoi: --

"Minä lukisin ne suurella uteliaisuudella. Minä olen kuullut niin
paljon niistä enkä ole koskaan nähnyt niitä ennen. Te ehkä ette tiedä,
madam, että niitä ennen sotaa pidettiin 'kapinan julistuksina'; niin
ettei niitä saatu luettavaksi kuin melkoisella vaaralla ja vaivalla.
Näitten alttiiksi en huolinut koskaan panna itseäni; mutta nyt, kun
kaikki on ohitse ja näitten kirjojen opit ovat päässeet valtaan, minä
mielelläni lukisin niitä juuri saadakseni nähdä, mikä niissä
vahingoittaa meitä".

Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle
sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin
saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten
salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.

"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka
minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja
vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri
sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".

"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian
rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia
koskaan pantiin toimeen".

"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski
Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä
maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla
tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin
suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä
puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta
muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia
vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti
lakia jokaisessa pikku seikassakin".

"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he
tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista
ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat
raamattua".

"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa;
kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset
tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin,
nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä
yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".

"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli
olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus
vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota
hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni
siitä, että hän lausui ajatuksensa?"

"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse
koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on
urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia
mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt
tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut
mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä.
Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot,
repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".

"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta
keskeytti.

"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te
moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa
yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus
on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää,
kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".

"Jos!" lausui Metta kiivaasti. "Luuletteko, että semmoisia löytyi?"

"Epäilemättä", vastasi vanhus vakavasti -- "löytyi monta tuhatta ja
löytyy vielä tänään. Sopii todellakin sanoa, että Etelän kansan
enemmistö uskoi sitä silloin ja uskoo sitä nyt. He katsovat orjuuden
hävittämistä ainoastaan uskonvimman hetkiseksi voitoksi jumalallisen
totuuden yli. He eivät usko, että neekeri on aiottu eli määrätty
mihinkään muuhun piiriin elämässä. He ehkä luulevat, että pahat isännät
ja keinotteliat ja semmoiset väärin käyttivät tätä laitosta ja että
Jumala siis salli sen hävitettäväksi; mutta he eivät voi ajatellakaan,
että Hän sallii mitään järjestelmää pysyväiseksi, joka ei pidätä
Afrikalaista alemmassa ja palvelevassa tilassa".

"Mutta ettehän te usko mitään näin hirveätä oppia, Squire?" Metta ei
voinut olla nopeasti kysymättä.

"Minä pyydän teiltä anteeksi, ma'am", arveli vanhus varsin
kohteliaasti; "minä en tiedä, mitä uskon. Minä olen nuoruudestani asti
ollut orjan-omistaja ja aina siitä saakka, kuin voin muistaa, olen
saarnastuoleissa ja uskonnollisissa keskusteluissa kuullut orjuuden
laitosta mainittavan, ei niin paljon semmoiseksi asiaksi, jota voi
todistaa pyhäksi, mutta joka kuitenkin kieltämättömästi oli alkuansa ja
luontoansa aivan yhtä suuressa määrässä jumalallinen, kuin naiminen tai
mikä muu kristillinen laitos hyvänsä. Minä en usko, että mikään pappi,
jolla oli epäilyksiä tässä suhteessa, olisi huomannut uskontonsa
suosituksi täällä. Ja jos löytyi joku asia, jota minä pidin muita
varmempana ja selvempänä ja lujempana, siksi kuin sota oli ohitse, oli
se, luullakseni, se, että niggerit olivat luodut orjiksi; ja että
pumpuli, tupakka, sokuri-ruoko ja riisi olivat määrätyt heidän
viljeltäväkseen ja ettei näitä voitukaan milläkään muulla lailla
viljellä. Nyt olen aivan valmis sanomaan, että koira vieköön minut, jos
tiedän, mitä uskon. Minä tiedän, että niggerit ovat vapaat ja, sen
mukaan, mitä minä voin ymmärtää, he luultavasti siksi jäävät; mutta
mitä siitä on syntyvä, sitä en tiedä".

"Puolisoni", lausui Metta, "luulee, että he pysyvät vapaina ja että
heistä tulee kelvollisia kansalaisia ja että Etelän kansa todella on
voittanut sodan kautta enemmän, kuin orjien vapauttaminen maksoi
heille".

"Niin, niin, kyllä tiedän", arveli vanhus; "minä olen kuullut överstin
puhuvan, ja mitä hän sanoo, näyttää myöskin hyvin todennäköiseltä.
Luullakseni on se se, joka on saanut minut horjumaan uskossani.
Kuitenkin minä soisin, että hän olisi varovaisempi. Hän ei näytä
ymmärtävän, että hän asuu semmoisen kansan keskellä, joka ei ole
tottunut siihen vapaasen ja suoraan tapaan, jolla hän puhuu jokaisesta
asiasta. Minä pelkään, että hän joutuu kommeluksiin. Minä tiedän, että
hän tarkoittaa hyvää, mutta hän on niin varomaton".

"Hän ei ole tottunut salaamaan ajatuksiansa", lausui Metta
jonkunlaisella ylpeydellä.

"Ei", vastasi vanhus; "eivätkä ne, joitten keskellä hän on, ole
tottuneet siihen, että heidän mieluisimpia ajatuksiansa ahdistetaan
semmoisella tavalla. Minä pelkään, että rettelöitä syntyy. Minä tahdoin
hyvin mielelläni tavata häntä tänään ja puhua hänen kanssansa siitä;
mutta minun sopii tulla toisten. Sillä välin, jos sallitte minun ottaa
nämät kirjat, aion lukea niitä huolellisesti ja ehkä löydän jonkun tien
pois dilemmastani".[30]

"Aivan niin", lausui Metta. "Meillä ei ole mitään kirjoja, joita eivät
naapurimme ole tervetulleet lukemaan, uskomaan tai epäilemään,
hyväksymään tai hylkäämään, niinkuin he itse vaan katsovat sopivaksi.
Me elämme niinkuin opetamme, Squire".

"Minä uskon sen, madam", sanoi vanhus, kun hän kumarsi tarttuaksensa
hattuunsa ja keppiinsä; "ja minä uskon, että teillä on hyvin totiset
tarkoitukset sekä opetuksessanne että elämässänne. Oh, kerroinko minä
teille?" lisäsi hän äkkiä, "poikani Jesse on kuullut överstin puhuvan
kerran tai pari ja on aivan ihastunut häneen. Hän sanoo, että
överstillä on enemmän järkeä, kuin kenelläkään, jonka hän ikinä kuuli
puhuvan semmoisista asioista. Hän on kokonaan taipunut siihen
ajatukseen, jonka vast'ikään toitte esiin -- että orjien vapauttaminen
on paras asia, joka koskaan on tapahtunut Etelän valkoiselle kansalle.
Ehkä hän on oikeassa, mutta se kuuluu aivan kummalliselta, kun hän
puhuu sillä tapaa. Hän on kuitenkin juuri niinkuin te sanotte olevanne
-- elää niinkuin hän opettaa ja ryhtyy työhön, niinkuin häntä olisi
koko elin-aikansa kasvatettu siihen. Se näyttää oivalliselta ja kuuluu
kummalliselta; mutta ehkä hän on oikeassa. Hyvää iltaa, ma'am! Sanokaat
överstille, että olen kovin pahoillani, ettei hän ollut kotona. Minä
tulen takaisin, kun olen lukenut nämät" -- koskien kirjoja piipullansa
-- "ja toivon, että silloin tapaan hänet".

Servosse ei ollut oikein tyytyväinen, kun hänen puolisonsa sinä iltana
kertoi hänelle, mitä hän oli tehnyt. Hän oli kovasti koettanut olla
antamatta mitään _oikeata_ syytä, niinkuin hän luuli, loukkaukseen
heidän naapureillensa. Vaikka hän ei epäillyt ilmoittaessaan
ajatuksiaan jokaisessa nykyhetken painavassa kysymyksessä, ei hän
katsonut hyväksi palauttaa entisiä riitakysymyksiä, vaan oli tarkasti
karttanut niitten mainitsemista, jollei se käynyt tarpeelliseksi
nyky-aikaa arvostellessa. Hän ei kuitenkaan sanonut paljon; ja kun
muutamia iltoja jälestäpäin Squire tuli heille tuomaan takaisin
kirjoja, oli Hullu melkein iloinen, että hänen vaimonsa oli lainannut
ne.

Vanhus oli ilmeisesti tullut juttelemaan. Sen saatti nähdä, kun hän
pani pois hattunsa ja keppinsä, täytti piippunsa, veti tuolinsa
nurkkaan avaran tulisijan luo, jossa kuivat hickoryt ja rikinsekainen
sinkki hohtivat, ja houkutteli heidän pikku kultatukkaista lemmittyänsä
viereensä istumaan.

"No, översti", sanoi hän tuokion lapsen kanssa leikittyänsä, "minä olen
tuonut takaisin kirjat, jotka muutamia päiviä sitten lainasin
puolisoltanne".

"Niin näen", nauroi Servosse. "No, minä toivon, että mielihyvällä
luitte niitä?"

"Sen minä tein, översti", vastasi vanhus -- "suuremmalla mielihyvällä,
luullakseni, kuin ikinä saattaisittte ajatella".

"Todella!" lausui Servosse. "Minä puoleksi pelkäsin, että ne
suututtaisivat teitä niin, että teistä tuntuisi, kuin täällä
käynnillänne purkaisitte vihanne minun päälleni".

"Ei, ei suinkaan!" vastasi vanhus jonkunlaisella naurun kotkotuksella.
"Minulla ei ollut mitään taipumusta suuttumiseen; vaikka, kun nyt
rupean ajattelemaan sitä, en saata ymmärtää, miks'en suuttunut. Siinä
on todella noissa kirjoissa kylläksi kovia paikkoja minusta ja
kansastani, että jokaisen sopisi vimmastua. Mutta totuus on se,
översti, että se näyttää kaikki koskevan mennyttä aikaa -- joka nyt on
kokonaan ohitse ja suoritettu -- niin että minusta tuntuu, kuin lukisin
jostakusta muusta henkilöstä ja jostakin toisesta ajasta, kuin omasta.
Tiedättekö, översti, etten minä ollut koskaan ennen lukenut mitään
'abolitionistein kirjoja', paitsi muutamia lempeämmän-laatuisia? ja
minulla on nyt se ajatus, että kansamme erehtyi, kun se sulki ne pois
Etelästä. Minua vähän kummastutti, kun Madam tässä" -- kädellänsä
kohteliaasti viitaten Mettaa kohden, "kysyi minulta, uskoiko kukaan
todella orjuutta oikeutetuksi. Jos te olisitte ollut Madam'in sijassa,
olisin minä kysynyt, uskoiko kukaan todella 'abolitionismia'
oikeutetuksi. Mutta minä olen vakuutettu, että ne, jotka kirjoittivat
nämät kirjat, uskoivat mitä he kirjoittivat, ja siltä näyttää, kuin
heillä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Kovasti surkeata, ettemme
voineet keskustella näistä asioista ja sopia niistä ilman tuota
kauheata sotaa".

"Se oli aivan mahdotonta, Squire", sanoi Servosse. "Me emme olisi
koskaan voineet tulla yksimielisiksi. Minä olen nähnyt kylläksi asiain
entisestä laidasta täällä, että jo tiedän sen. Kumpikin puolue epäili
toisen rehellisyyttä ja halveksi toisen tietoja. Sota oli välttämätön:
pikemmin tai myöhemmin sen täytyi tulla. No, emmepä edes nyt voi pitää
yhtä mieltä asioissa, jotka lähtevät orjien vapauttamisesta -- ovat
pelkkiä corollariumeita siitä probleemista, jonka Jumala on suorittanut
meille meidän parhaittemme veressä".

"Se on totta, aivan totta", huokaili vanhus, "ja se on myöskin
kummallista. Se on lopulta kaikki tavallista ihmisjärkeä. Miks'emme voi
sopia ja ajaa yhdessä, siksi kuin löydämme sen?"

"Se näyttää tulevan ihmisluonnosta, Squire".

"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki.
Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee
ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin
tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät
koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan
vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön
villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös
ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä
naurulla.

"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina
erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut
oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan
aikaa sitten".

"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen
vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä
asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin
kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä
orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle
otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan
voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä
vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat
myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä
väärinkäytettiin -- sitä ei ole epäilemistäkään -- ja pahat ihmiset
tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut
tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki
julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta
jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä
selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin
vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut
lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen
luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen
siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia
omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä
laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan
turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen
pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta
saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli _täällä_, niin kauan
-- siitä olimme kaikki vakuutetut -- täytyi hänen myöskin olla orja.
Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi
voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".

"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään
kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että
ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän
perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät
semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat
sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella
kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".

"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme
puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen
ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista
kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen
itseni tähden? -- minulla, Nathaniel Hyman'illa?"

"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan
ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"

"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu
mihinkään erittäin kadehdittavaan _rôliin_. Pahin kaikista on paitsi
sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen
asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin.
Ettekö ollut huomannut sitä?"

"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse
punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se
ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen
yksityisiin luonteisin".

"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".

Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja
vanhus jatkoi: --

"Hyvä, minä en tiedä, että huolin siitä, vaikka tuskin kukaan tahtoo
tulla esitellyksi jälkimaailmalle minäkään aikansa mustana karitsana.
Se asia, joka on saatu niin suureksi, oli sangen vähäpätöinen, ja
minulla oli oikeastaan sangen vähän tekemistä sen kanssa".

Sitten hän luki ääneen kysymyksessä olevan paikan ja muistutuksen ja
selitti:

"No, koko asia oli tämä. Oli pari pohjoisvaltalaista pappia --
Wesleyaneiksi he luullakseni nimittivät itseänsä -- jotka eivät
ymmärtäneet suistaa suutansa, vaan kuljeskelivat ympäri täällä
puollustaen ja todistaen, niinkuin Herra ei olisi antanut heille mitään
muita käskyjä kuin soimata ja syyttää orjanpitäjiä ja orjuutta. Minä
menin pari kolme kertaa kuulemaan heitä, juuri vakuuttaakseni itseäni
siitä. He olivat kovin varomattomia ja maltittomia. Minä puhuttelin
yhtä heistä, kun kokous oli loppunut sinä päivänä, ja sanoin hänelle
sen. Hän ei tahtonut kuulla ollenkaan, vaan laski enemmän raamattua
korviini, kuin ikinä samassa ajassa kuulin keneltäkään muulta maan
päällä. Minä en riidellyt hänen kanssansa (te tiedätte, etten koskaan
riitele kenenkään kanssa, översti), vaan, luullakseni, sanoin hänelle,
että olin hänen ystävänsä. Minä olen jokaisen ystävä ja olen aina
ollut. Minä en tahtonut, että hän joutuisi mihinkään kommeluksiin enkä
olisi suonut, että mikään vahinko tapahtuisi hänelle. Tämä on kaikki
totta enkä minä ollenkaan epäile, että sanoin sen hänellekin. Mutta
minä _en_ hyväksynyt hänen oppiansa enkä taipunut hänen ajatuksiinsa;
enkä minä ilmoittanut sitä hänelle, vaikka kirjantekiä tuossa
muistutuksessa sanoo minun tehneen sen. Minä en koskaan ajatellut
mitään semmoista. Minä arvattavasti ilmoitin hänelle, että olin
esivaltalainen, joka oli totta, ja että pelkäsin kommeluksia, joka oli
yhtä totta. Kun rupean asiaa ajattelemaan, luulen sanoneeni hänelle,
että olisi parempi, jos hän ei saarnaisi Tasaisen ristin luona. Jollen
sitä tehnyt, olisi minun ainakin pitänyt tehdä se; sillä, jos he
olisivat menneet niihin seutuihin, heidät varmaan olisi hirtetty
johonkin puuhun. Tavalla tai toisella paikka seuraavaksi pyhäksi
muutettiin Matalan kaalamon kokoushuoneesen. Tämä on totta, ja minä
arvaan, että se tapahtui minun varoitukseni johdosta. No, nyt minua
kuvaillaan tehneeksi kaikki nämät sitä varten, että saisin nuot miehet
valtaani. Minä vannon teille, översti, että se on valhe. Minulla ei
ollut mitään semmoista ajatusta. Minä pidin heitä hulluina ja pidän
vielä nytkin; mutta minä en miettinyt mitään pahaa eikä vahinkoa
heille. Vaan nyt tapahtui, ilman vähintäkään joko välitöntä tai
välillistä tiedon-antoa eli neuvoa minun puoleltani, että seuraavan
pyhän aamuna, kun kokous oli pidettävä Matalalla kaalamolla, joukko
gentlemaneja kulki taloni ohitse matkallansa Tasaisen ristin luo, jossa
heidän, niinkuin sanoivat, oli määrä kuulla Wesleyani-pappeja. Minä
ilmoitin heille, että he olivat väärällä tiellä, ei mistäkään muusta
syystä, kuin pelkästä kohteliaisuudesta, näettekö; ja he lähtivät
tienhaaraan ylipuolella tätä teidän paikkaanne ja kääntyivät aivan
oikein Matalalle kaalamolle. Noin tunti taikka niin heidän lähtönsä
jälkeen johtui mieleeni, että heillä ehkä oli joku paha tarkoitus. Minä
en sano, etten olisi tehnyt aivan samaa, jos olisin tietänyt heidän
aikomuksensa; mutta tosi-asia on, etten sitä tietänyt enkä ensinkään
varonut sitä, ennenkuin perästäpäin".

"Hyvä", kysyi Servosse, "onko loppu-osa kertomuksesta totta, tuo,
kuinka papit vedettiin saarnastuolista, tyrkättiin poikin jotakuta
pölkkyä ja piestiin?"

"No, jälestäpäin minä kuulin, että nuot gentlemanit keskeyttivät
kokouksen ja antoivat papeille vähän loikkiin. Ehkäpä he tyrkkäsivät
heidät poikin jotakuta pölkkyä; hyvinkin luultavaa on, että tekivät
niin: se on mainion näppärä keino löylyttää jotakuta. Minä en
kuitenkaan myönnä, että tämä selkäsauna oli niin ankara, kuin kirjassa
kuvataan, vaikka papit epäilemättä pitivät sitä sangen kovana.
Arvatakseni he eivät olleet tottuneet semmoiseen -- kukaties luulivat,
että heidän pukunsa pelastaisi heidät. Minä olen kuullut, että he
suorivat tiehensä varsin pikaisesti tämän jälkeen eivätkä odottaneet
annoksen uudistamista, joka oli melkein ainoa järkevä asia, jonka
tekivät".

Vanha mies kertoi tätä silmiänsä vilkuttain ja ilmeisellä mielihyvällä
koko menetyksestä.

"Minulla on aina ollut vähän epäilyksiä näitten tapausten suhteen",
arveli Servosse, "ja olen iloinen, että yksi, joka oli osan-ottajana
niissä, on vahvistanut ne; mutta ettehän, Squire, tahdo puollustaa
semmoista menetystä?"

"No niin, översti, minä en todella ymmärrä, mistä oikeastaan semmoista
menoa nostetaan", Hyman lausui. "Tämä oli rauhallinen yhteiskunta, joka
eli maan konstitutionin ja lakien suojeluksen alla; ja nämät miehet,
joilla ei ollut mitään asiaa eikä etua täällä valvottavana, tulivat
meidän joukkoomme ja puollustivat oppeja, jotka, jos niitä olisi
noudatettu, olisivat hävittäneet koko yhteiskunnallisen laitoksemme ja
ehkä saattaneet meidän ja omaistemme henget vaaraan. Semmoiset opit
yllyttivät kerrallaan ja luonnollisesti mustia kapinaan ja uhkasivat
meille kaikille San Domingo'n kauhuja. Minun täytyy, översti,
tunnustaa, että, minun mielestäni, nuot gentlemanit olivat hyvin
lempeät ja suvaitsevaiset, kun he vaan vähän riipaisivat saarnaajien
selkiä eivätkä venyttäneet heidän niskaansa, jota samanlaisesta
loukkauksesta varmaan olisi tehty vähemmän rauhallisessa
yhteiskunnassa".

"Juuri tämmöisen suvaitsemattomuuden vuoksi, Squire, on Etelän melkein
mahdoton tyytyä nykyiseen asemaansa. Te tahdotte kaikki ampua, ruoskia,
hirttää ja polttaa niitä, jotka eivät ajattele, niinkuin te. Se on
kaikki hedelmä ja seuraus kahden vuosisadan orjuudesta: ei, se on
oikeastaan osa siitä", lausui Servosse.

"Mutta ettehän arvele, että noitten miesten oli oikeus tulla tänne ja
saarnata semmoisia vaarallisia oppeja", kysyi hänen naapurinsa
kummastuneena.

"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"

"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan
päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella
itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme -- me suojelimme itseämme ja
laitoksiamme".

"Te suojelitte itseänne laitoksianne _vastaan_, oikeammin sanoen",
arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima,
Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai
suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan
keskustelun valoa".

"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä
oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö
he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän
omaksi hyväksensä -- eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"

"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne
todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja
liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset
miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat
sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja
sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja
ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota
olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos
heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se
suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen
mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän
ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa
murhatakin, jos oli tarpeen".

"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.

"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on,
naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein
tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys
muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja
vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on
tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".

"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää
rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa.
Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole
huonoja. Me olemme köyhiä nyt -- olemme kadottaneet kaikki, paitsi
kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy
lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle
Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte,
ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen
eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi
eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".

Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen
yhteytensä tämän _ante bellum_-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin
tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.




XVI LUKU.

Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.


Siitä päivästä saakka, jona Warrington'in uusi omistaja piti tuon
puheen lehdossa, oli hän huomattu mies yhteiskunnassa. Häntä katsottiin
"abolitionistiksi" ja kapinanyllyttäjäksi. Vaikk'eivät hänen naapurinsa
personallisessa keskuudessaan hänen kanssaan näyttäneet pitävän mitään
erityistä epäluottamusta häneen, vaan yleisesti kohtelivat häntä
ystävällisesti, rupesi hän kuitenkin vähitellen huomaamaan, että
kummallisen mahtava mielipide alkoi muodostua häntä vastaan. Häntä
pidettiin tarkalla silmällä yhteisissä kokouksissa; Verdenton'in
sanomalehti sisälsi silloin tällöin halveksivia viittauksia häneen; ja
ahkerasti levitettiin hänestä se puhe, että hän oli jollakin tapaa
yhteydessä -- aivan identifieerattu -- "Yankee-vallan" kanssa ja että
hän oli lähetetty Etelään jossakin pahassa tarkoituksessa. Hän ei ollut
yksi heistä. Hän edusti toisenlaista sivistystä, toisenlaista
kehittymistä, jota he luonnollisesti epäilivät ja erittäinkin niitten
erityisten rajoitusten tähden, joita orjuus oli rakentanut heidän
ympärillensä ja jotka niin monena vuonna ennen sotaa olivat olleet
jonakin sisäänmuuttamisen salpana.

Yhteys hänen perheensä ja niitten välillä, jotka muodostivat mitä
sanottiin "hyväksi societeetiksi", lakkasi vähitellen ilman mitään
todellista epäkohteliaisuutta tai huomattavaa laiminlyömistä, siksi
kuin ne harvat maanmiehet, jotka "naapuroivat heidän kanssaan",
niinkuin sitä siellä nimitetään, olivat heidän ainoa seuransa, jollemme
ota lukuun mustan koulun opettajattaria ja muutamia pohjoisvaltalaisia
perheitä kaupungissa.

Silloin tällöin tämä perityn vastenmielisyyden tunto Yankee'n suhteen
ilmautui ikävällä tavalla; mutta se oli enimmiten vaan joku kylmä,
salainen tunto, joka pikemmin tuntui kuin näkyi niissä, joitten kanssa
hän oli yhteydessä asioissa tai muulla tavalla, siksi kuin ensimäinen
vuosi oli kulunut ja sato oli korjattu.

Varsin vähän oli se tapa huomioon koskenut, jolla hän oli rakentanut
asuntoja ja myynyt maata mustalle kansalle -- koska sitä katsottiin
vaan joksikin Yankee-abolitionistin haaveeksi. Mutta kun sato oli
korjattu ja muutamat mustat miehet tulivat hevosten ja huoneitten
oikeiksi omistajiksi, näytti se yht'äkkiä herättävän yleistä huomiota.
Eräänä yönä joukko valhepukuisia konnia hyökkäsi mustain miesten
vähäiseen uutis-asuntoon, löi ja kovasti rääkkäsi muutamia heistä, otti
kahden hevoset ja pilkkosi ja silpoi toisia muitten omia.

Kun Hullu seuraavana aamuna nousi, löysi hän kiinnitettynä
ovenponteensa ja käärittynä mustaan vaate-tilkkaan, johon valkoisella
värillä oli maalattu pääkallo ja kaksi ristiin pantua luuta
ruumiin-arkun kuvan yli, näin kuuluvan kirjoituksen: --

  _Översti Comfort Servosse. Sir_, -- Teidän tulee jättää tämä
  maa, ja mitä pikemmin, sitä parempi; sillä te ette ole turvassa
  täällä eikä kukaan muukaan viheliäinen Yankee! Te tulette tänne
  nostamaan niggereitä valkoista kansaa vastaan, selittäen, kuinka
  heidän pitää äänestää ja asettaa juryjä ja vannoa pois valkoisten
  ihmisten oikeudet niin paljon kuin kirottujen tekee mieli. Te
  kannatatte tätä käsitystä, myyden heille maata, hevosia ja muuleja,
  siksi kuin he paisuvat niin saappaissansa, etteivät voi maatakaan.
  Teitä on varoitettu, ettei semmoisia asioita siedetä; mutta te
  jatkatte vaan niinkuin ei ketään muuta olisi koko maan päällä. Nyt
  olemme päättäneet, ettemme kärsi tätä kauemmin. Me olemme käyneet
  opettamassa noille kirotuille niggereille parempia tapoja, kuin
  ratsastaa hevosen selässä, missä valkoiset ihmiset astuvat
  jalkaisin. Regulaatorit[32] ovat olleet koossa ja päättäneet,
  ettei tästälähin sallita kenenkään niggerin omistaa mitään
  hevosta tai kasvattaa mitään viljaa omasta takaa. Eikä kukaan
  niggereitä jumaloitseva Yankee-vakoja, joka kehoittaa heitä
  heidän hävyttömyydessään, saa elää tässä maassa. Nyt, Sir,
  annamme teille kolme päivää muuttaaksenne pois. Jos olette
  täällä vielä tämän ajan kuluttua, hankitaan haukoille pidot,
  jommoisia varsin harvoin ovat nähneet siitä asti, kuin sota
  loppui. Te ehkä luulette, että laskemme leikkiä. Toiset ovat
  suruksensa tehneet saman erehdyksen. Jollette aivan vielä huoli
  tilata ruumiin-arkkua itsellenne, on paras, että hankitte
  piletin, joka vie teitä Pohjantähteä kohden juuri niin kauas,
  kun tietä on rakennettu.

  Käsky on

                             _Regulaatorein Kapteenilta_.

Hullu heti julkaisi tämän kirjeen "Verdenton'in Gazette'ssa" ynnä
lyhyen, lujan vastauksen, jossa hän sanoi, että hän hoiti omia
asioitansa ja toivoi, että muut tekisivät samoin. Hän maksoi siitä
niinkuin ilmoituksesta -- ainoa ehto, jolla lehden toimittaja suostui
ottamaan sitä palstoihinsa. Tämä tapaus, joka Pohjassa tai missä muussa
yhteiskunnassa hyvänsä olisi synnyttänyt ankaraa suuttumusta niihin,
jotka näin yrittivät ajaa häntä pois hänen kodistaan, yhtä hyvin kuin
suurta mieltymystä häneen, ei vaikuttanut ollenkaan sillä tapaa hänen
kuntalaisiinsa. Moni julkisesti hyväksyi tätä roistojen menetystä;
toiset heikosti moittivat sitä; mutta ei kukaan tehnyt mitään
estääksensä uhatun väkivallan toimeenpanoa. Ei kukaan näyttänyt
ajattelevan, että Hullu oli oikeutettu johonkuhun kannatukseen tai
myötätuntoisuuteen. Että hän myi maata mustille miehille ja autti heitä
elikkojen ostamisessa, sitä melkein koko yhteiskunta piti semmoisena
loukkauksena, joka ansaitsi mitä kovinta rangaistusta; ja että hän meni
vielä edemmäksi ja julkisesti puollusti, että neekereille annettaisiin
kansalaisoikeuksia, se oli semmoinen törkeä väkivalta valkoisten
tunteita ja mielipiteitä vastaan, että moni näytti hyvin kummastelevan,
että "regulaatorit" ollenkaan olivat antaneet hänelle minkäänlaista
varoitusta.

Se, jota asia lähinnä koski, ei kuitenkaan ollut joutilaana. Hän hankki
aseita ja ampumavaroja ja valmisti itseänsä puollustamaan henkeänsä ja
omaisuuttansa, sekä suojelemaan alustalaisiansa ja niitä, joille hän
oli myynyt maata. Paalutus rakennettiin hevosia varten edulliselle
paikalle, vartioita asetettiin ja ilmoitusmerkeistä sovittiin sitä
tapausta varten, että hyökkäys tehtäisiin. Sotaväen päällikkö jossakin
läheisessä stationassa lähetti vähäisen komentokunnan, joka jäi
muutamiksi päiviksi, vaan sitten palautettiin. Warrington'in omistaja
ei ollut pyytänyt sitä, mutta semmoinen huhu levitettiin, että hän oli
kutsunut sotaväkeä avuksensa, ja yleinen mielipide hänestä kävi
päivästä päivään yhä nurjemmaksi.




XVII LUKU.

Toinen penikulman patsas.


Kun toinen joulu tuli, kirjoitti Metta -- taas sisarellensa: --

  _Rakas Julia_. -- Enemmän kuin vuosi on kulunut siitä,
  kuin kirjoitin sinulle ensimäisen kirjeeni eteläisestä kodistamme.
  Voi! jollemme ota lukuun niitä parannuksia, joita olemme tehneet
  Warrington'issa ja sitä karttunutta kodillisuuden tuntoa, jota
  elottomat esineet ympärillämme synnyttävät meissä, on se tuskin
  enemmän kodin kaltainen, kuin silloinkaan. Comfort on ollut hyvin
  toimelias. Hän on antanut aivan uuden ulkomuodon Warrington'ille,
  joka on suloisempi, kuin mikään kuvaaminen voisi saattaa sinut
  ajattelemaan. Melkein joka päivä hän lähtee tarkastamaan ja
  johtamaan töitä ja Yankee'n tavalla itse käymään asioihin käsin,
  niinkuin he täällä sanovat, Tämä ynnä meidän herttainen ilman-alamme
  ja minun huolenpitoni -- sillä minullakin pitää olemaan joku osa
  ansiosta -- on muuttanut sairaan puolisoni iloiseksi, rotevaksi
  mieheksi, joka näyttää alinomaa nauttivan elämästä.

  Enin osa ajastani menee pikku tyttäremme opettamiseen eli pikemmin
  koetuksiin hyväilemisellä saada häntä oppimaan, sillä hän on
  kaikkein kummallisin itsemielinen lapsi tässä suhteessa, minkä
  ikinä näit. Minä näen paljon vaivaa hänen tähtensä, ja hän edistyy
  ihmeellisesti, vaikka varsin omituisella tavalla. Hän liikkuu
  paljon ulkona tiluksilla isänsä kanssa ja, seurauksena siitä,
  tuntee nimeltä jokaisen puun ja kukan, viljelemättömän tai viljeltyn,
  joka kasvaa Warrington'in tienoilla. Hän on joko perinyt tai muulla
  lailla saanut tuon kummallisen huomaamisky'yn, joka Comfort'illa on,
  ja on jo enemmän perehtynyt muutamiin tiedon haaroihin, kuin mitä
  minä luultavasti koskaan olen oleva. Tämä ynnä vähäiset taloudelliset
  huoleni sekä ratsastukset, kävelyt ja kaikenlaiset muut matkustukset
  ovat minun elämäni. Pelkkä oleminen täällä on ainainen ilo.
  Päivänpaiste on kirkkaampi, kuunvalo lauheampi, taivas selkeämpi,
  maa viehättävämpi, kuin vanhassa kodissamme. Siinä on jotakin
  päihdyttävää näissä kaikissa -- kukat ilmaantuvat outoihin aikoihin
  ja tavattoman runsaasti ja uhkeasti; puut, kumman kauniin-kokoiset
  ja -lehtiset, muodostavat metsikköjä ja vehmastoja, joissa aina on
  jonkunlainen lumoava sulo, niin toisenlainen, kuin minkä ikinä
  havaitsimme Pohjassa; ja ennen kaikkia tuo balsami-ilma.

  Vaan kuitenkin me kaipaamme ystäviämme -- voi! kipeästi kyllä --
  sillä meillä ei ole mitään semmoisia täällä ja tavallansa emme
  voikaan saada. Minä olen varma, ettei kukaan koskaan tullut
  mihinkään uuteen kotiin ystävällisemmillä tunteilla kaikkia kohtaan,
  jotka ehkä ympäröitsisivät heitä, kuin minkä me teimme. Sinä tiedät,
  ettei Comfort tahtonut kuulla sanaakaan huonosta sovusta täkäläisen
  kansan kanssa. Hän väitti, että he olivat urheata, iloista väkeä;
  että sota oli ohitse; ja että kaikki siitä lähtien tulisivat vaan
  paremmiksi ystäviksi sentähden, että se oli ollut. Hän on huomannut
  erehdyksensä. Minä varon, ettemme saa mitään _oikeita_ ystäviä
  täällä. Löytyy ehkä muutamia, jotka ajattelevat hyvää meistä ja
  epäilemättä soisivat meidän yleensä menestyvän; mutta he eivät ole
  ystäviä. Tavalla tai toisella näyttää siltä, kuin tuo vanha epäilys
  ja vastenmielisyys Pohjan kansan suhteen ei sallisi heidän osottaa
  mitään ystävyyttä ja luottamusta muihin; taikka kenties vika on
  meidän puolella. Me olemme niin erilaisia, olemme kasvatetut niin
  erilaisten vaikutusten alla ja meillä on niin toisenlaiset ajatukset,
  ettei näytä siltä, kuin joskus tulisimme likemmäksi heitä.

  Sinä kuulit rettelöistämme "regulaatorein" kanssa. Comfort hankki
  joukon kiväärejä ja ampuvaroja mustille miehille ja valmisti itseänsä
  täydellä todella taisteloon; mutta he eivät ole häirinneet meitä sen
  jälkeen. Mr. Savage lähetti heille sanan, että he eivät voineet
  vahingoittaa meitä, ennenkuin olivat surmanneet hänet, ja tuli
  Warrington'iin ja jäi meille muutamiksi viikoiksi. Minä luulen,
  että se oli hänen vaikutuksensa, joka pelasti meidät enemmästä
  ahdistuksesta.

  Yleisön tunteet ovat kauhean katkerat Comfort'ia vastaan sen tavan
  tähden, jolla hän kohtelee mustaa kansaa. Näitä on jo koko kyläkunta
  maatilamme alemmassa päässä. Heillä on kirkko, pyhäkoulu ja tulevana
  vuonna he saavat arkikoulunkin. Sinä et voi käsittää, kuinka hyvät
  he ovat olleet meitä kohtaan ja kuinka suuresti he ovat kiintyneet
  Comfort'iin, He aikovat nyt pitää yhtä 'tractatikokousta', joksi he
  sanovat sitä. Minä sain Comfort'in tulemaan kanssani yhteen heidän
  rukous-kokoukseensa pari iltaa takaperin. Minä olin kuullut paljon
  niistä, mutta en ollut koskaan ennen käynyt missään. Se oli hyvin
  eriskummainen kokous. Siellä oli ehkä viisikymmentä henkeä läsnä,
  enimmiten keski-ikäisiä miehiä ja naisia. He lauloivat omituisen
  hiljaisella, matalalla ja yksitoikkoisella tavalla, silloin tällöin
  keskeyttäen venytetyillä huudahdusnuoteilla, jonkunlaista
  yksinkertaista hymniä, jonka minä kummastuksekseni tunsin yhdeksi
  heidän vanhoista lauluistaan orjuuden ajalta. Kuinka kööri saatiin
  noina aikoina suvaituksi, en voi ymmärtää. Se kuului: --

      'Suo, Herra, vapaus, vapaus meille
      Ja johda meitä taivahas teille!'

  Muutamat katsoivat ympärillensä, kun tulimme sisään ja kävimme
  istumaan; ja setä Jerry, uudis-asutuksen pyhimys, tuli
  sauvojensa nojassa meitä kohden ja sanoi lempeällä äänellänsä: --

  'Iltaa, översti! Teidän palvelianne, Mistress! Tahdotteko astua
  ylemmäksi ja ottaa paikkanne eturiviin?'

  Me sanoimme hänelle, että olimme vaan pistäyneet sisään ja ehkä
  lähtisimme taas vähän ajan perästä; me tahdoimme siis pysyä
  kuunteliakunnan takana.

  Setä Jerry ei osaa lukea eikä kirjoittaa; mutta hänellä on
  erinomaisen tarkka äly ja luja tahto. Kykenemätönnä tekemään
  minkäänlaista työtä on hän muitten uskollinen ystävä, neuvon-antaja
  ja johtaja. Hänellä on oma asunto ja kappale maata, kaikki
  maksettuna, hyvä hevonen ja lehmä, ja hän sai vaimonsa ja kahden
  poikansa avulla hyvän vuodentulon tänä kesänä. Hän on yksi niistä
  mustista miehistä uudis-asutuksessa, joista on paras toivo; niin
  ainakin Comfort sanoo. Kaikki näyttävät suuresti kunnioittavan
  häntä. Minä en tiedä, kuinka monen olen kuullut puhuvan hänen
  jumalisuudestansa. Mr. Savage'n oli tapa sanoa, että hän mieluisammin
  tahtoi kuulla hänen rukoilevan, kuin kenenkään muun maan päällä.
  Hänen isäntänsä piti häntä suuressa arvossa hänen uskollisuutensa
  ja hyvän luontonsa tähden myöskin sen jälkeen kuin hän kävi
  raajarikoksi.

  Kokousta johti sinä iltana eräs mulatti, nimeltä Robert, joka oli
  mitä nyt sanotaan 'vanhan jakson vapaaksi niggeriksi' (vapautettu
  ennen sotaa). Hän näytti hyvin halukkaalta tuomaan esiin
  lukutaitoansa ja kompuroitsi naurettavalla ylpeydellä kolmannen
  sadannen kolmannen neljättä hymnin ja yhden raamatun luvun läpi.
  Muutamat hänen muistutuksensa eri kohdista jälkimäisessä olivat
  huvittavan soveliaat. 'Minä tosin kastan vedellä; mutta minun
  perästäni on tuleva se, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella',
  hän luki kangertain. 'Kastaa vedellä', toisti hän miettiväisesti.
  'Me tiedämme kaikki, mitä se on; ja Pyhällä Hengellä kastaminen,
  se on juuri se, jota varten olemme tänä iltana tulleet tänne. (Amen!
  Jumala siunatkoon! Tuossa nyt!) Mutta tulella kastaminen! -- minä
  sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, että se aina saattaa
  hiukseni _nousemaan pystyyn_, kun ajattelen, mitä sillä
  _varmaan_ tarkoitetaan! Kastaa tulella! Minä luulen, että se
  on kullan koettaminen sulatus-uunissa -- Herran sulatusuunissa,
  joka selvittää pois kaiken kuonan, mutta epäilemättä on kauhean
  kuuma!'

  Sitten ei siellä hetkeen aikaan ollut mitään erinomaista, siksi
  kuin eräs mies polvillansa rupesi heiluttamaan ruumistansa
  edes-takaisin ja huusi semmoisella äänellä, jonka olisi voinut
  kuulla penikulman päästä, viisitoista tai kaksikymmentä minutia
  aikaa ainoastaan yhtä lausetta: -- 'Korjaa heidät! Oi Herra,
  korjaa heidät! Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät!'
  kummallisella, laulavalla äänellä, jonka vaikutus hermoihin oli
  hirveä. Miehet huusivat, naiset kirkuivat. Muutamat hypähtivät
  ylös polviltansa ja tanssivat kiljuen ja jonkunlaisissa hurmoksissa
  paiskaten käsivarsiansa sinne tänne, että mieleeni muistui mitä olin
  lukenut Idän tanssivista dervisbeistä. Yksi nainen meni pyörryksiin;
  ja lopullisesti tuo kiikkuva huutaja itse lankesi kumoon. Hänen
  päänsä päälle kaadettiin vähän vettä, pitkällinen, rauhoittava hymni
  laulettiin ja viidessä minutissa oli koko seura yhtä hiljainen, kuin
  mikä maa-seudun rukous-kokous hyvänsä Michiganissa. Itse puolestani
  riipuin melkein hysterillisessä pelossa Comfort'in käsivarressa.
  Minä pyysin häntä viemään itseäni pois, mutta olen hyvin iloinen
  nyt, ettei hän sitä tehnyt.

  Vähän ajan perästä setä Jerry nosti päätänsä, jota hän koko ajan
  siitä asti, kuin kokous alkoi, oli painanut polviansa vastaan, ja
  kohottaen laihoja käsiänsä kansaa kohden sanoi leppeällä, selvällä
  äänellä: --

  'Langetkaamme kaikki polvillemme ja rukoilkaamme -- yksi lyhyt
  rukous! lyhyt rukous!'

  Hän lankesi polvilleen, kasvot käännettyinä meitä kohden.
  Yksinkertaisen honkapöydän tippuva kynttilä loi liehuvan valonsa
  hänen ylitsensä, kun hän, kasvot ylöspäin nostettuina ja kädet
  ristissä, 'puhui Jumalan kanssa', oi, kuinka yksinkertaisesti ja
  suoraa

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/39491