← catalogue

Putkinotko: Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta

by Joel Lehtonen · Finnish · Gutenberg #39261 · 819,334 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Putkinotko: Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Putkinotko: Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta

Author: Joel Lehtonen


        
Release date: March 25, 2012 [eBook #39261]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/39261

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUTKINOTKO: KUVAUS LAISKASTA VIINAROKARISTA JA TUHMASTA HERRASTA ***




Produced by Tapio Riikonen






PUTKINOTKO

Kuvaus laiskasta viinarokarista ja tuhmasta herrasta


Kirj.

JOEL LEHTONEN


Julkaistu ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa v. 1920
Kustannusosakeyhtiö Kariston kustantamana.




Ensimmäinen luku


Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on
kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa,
supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin
saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään
toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin
merellä. Yleensä ovat tuon suuren sisäjärven selät täällä pienenlaisia,
peninkulman taikka parin, kolmen pituisia. Leveydeltään ovat ne välistä
tuskin neljää kilometriä, ja kun lukuisat saaret ja niemet vielä
kaventavat niitä paikoittain, näyttävät ne joskus suorastaan joelta
tahi kosken suvannolta.

Rannat ovat kolkon karuja, melkeinpä pienoiseen hirvittävyyteen asti.
Tuossa, aina tyynenä pysyvän rotkolahden perukassa, joka jatkuu niin
kapeana salmena, että siitä tuskin saadaan vene kiskotuksi väkivallalla
läpi, jos tahdotaan oikaista jonkin niemen ympäri vievä reitti,
nousevat jyrkät kallioseinät tuuheasta kaislikosta. Niistä seinistä
puskee esille monenmuotoisia, kummallisia kivilohkareita, harmaita ja
sammaltuneita, milloin neliskulmaisia ja irtonaisilta näyttäviä,
milloin ikäänkuin kiintonaisia hyllyjä tahi portaita. Paikoittain ovat
ne pykämät niin vähäisiä, että ihminen saattaa ainoastaan vaivalla
nousta niitä myöten metsäisen kukkulan harjalle, mutta ei mitenkään
laitumelle laskettu karja. Näillä jyrkillä ja louhisilla rinteillä
kasvaa koivu hoikkana ja kituvana, kun se taas alempana, sellaisissa
paikoissa, minne halkokauppiaiden rekien on melkeinpä mahdoton päästä,
nousee mahtavaksi jättiläiseksi. Koivun toverina näkee usein
alakuloisesti nuokkuvan pihlajan, mutta tavallisimmin petäjän:
louhikkopetäjän sitä vääristyneemmän kuta jyrkemmällä rinteellä se
kasvaa. Tuolla törröttää parin petäjän latva kuivuneena ja tummana
puikkona. Tuossa on jälleen tuuli vääntänyt puun vinoon. Toisaalla se
on kaatanut yhden sillä tavoin, että juurakko kuumottaa mustana
rykelmänä pystyssä ja huippu on heittynyt vuoren hyllyltä suoraan
syvyyttä kohti, riippuen puolittain ilmassa.

Ja kuitenkin vaivainen petäjä elää.

Kun käyräkokkainen sisämaanvene on solunut läpi jostakin kapeasta
salmesta, voi soutaja kääntyä sekä oikealle että vasemmalle, sillä
salmia ja lahtia on joka puolella. Outo ei löytäisi noissa sokkeloissa
minnekään. Mutta se, joka tuntee väylät ja pyrkii tätä oikotietä järven
aukealle, joutuu sinne kiertelemällä, pitkin lammen tapaisia leveämpiä
paikkoja, joissa vesi välkkyy vihertävänä ja hopeisin viiruin ja joissa
silloin tällöin pulahtaa kala lumpeiden seassa.

Tuolla on ulapalle vievä syvä laivareitti. Sen käänteessä paistaa
valkeaksi kalkittu kummeli taikka pienen pieni vilkkumajakka, sylen
korkuinen, punaisine ja sinisine lyhdynlaseineen. Pian joudutaan
ulapalle. Se näyttää matalarantaiselta, sillä vastapäiset mantereet ja
saaret ovat toki peninkulman päässä, joskin ovat melkein yhtä korkeat
kuin tällä puolella. Ulappa avautuu eteen uuden niemen takaa, joka
nousee syvyydestä jyrkkänä kuin seinä, hyvin kymmenenkin syltä
korkeana. Tuossa seinässä ei ole minkäänlaisia hyllyjä eikä lokeroita.
Sen juurella vedessä asuu paikoin ainainen varjo. Auringonsäteet eivät
koskaan pääse sinne syvyyksiin. Ja vuoren huipulla, humisevassa
hongikossa, viheltävät haukat.

Tuolla näkyy kapean ja kaislaisen salmen toisella reunalla omituisia,
suuria kiviä rannalla. Aivan veden äyräällä. Joku niistä muistuttaa
istuvaa sammakkoa. Ja yksi on muodoltaan ikäänkuin hevosen pää, eräältä
taholta nähtynä: turpa kurottautuu juomaan pienestä poukamasta.

Tällaiset ovat Kenkkuinniemen rannikot.

Entä sisämaa?

Sinne ei oikeastaan kulje mitään teitä, vaan pelkästään niin huonoja
polkuja, että karjan on vaikea siellä liikkua, noilla vuorilla
kiipeävillä ja heti taas rotkoihin syöksyvillä poluilla, etsiessään
hengenvaaralla louhikoista niukkaa ruohoa. Tämä sisämaa on melkein yhtä
karua kuin rannikko. Taloja on harvassa, ja niitäkin erottavat
toisistaan ainaiset vesien taikka mäkien solat, lahdet ja puolittain
umpeen sammaltuneet lammet. Kylistä siinä mielessä kuin edes muualla
näillä Saimaan pienikyläisillä seuduilla ei voi puhua. Harvalla
taloista on mainittavan laajalti hyväpohjaista maata pelloksi ja
kiitettävän leveältä reheviä alanteita niityksi.

Maan karuudesta ja vesien esteistä johtuneekin osaltaan, että
tällaisella seudulla saattaa tavata kansaa, joka on, paitsi yleensä
köyhää, joskus siinä määrin kehittymätöntä, saamatonta, itsepintaisen
kulmikasta ja taikauskoistakin, että mieleen johtuu melkeinpä kaikkein
alkeellisin metsäläisyys. Ja tämä seikka on sitä merkillisempi, kun
sivistyskeskusta, kaupunki, on ainoastaan peninkulman päässä.

Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei
sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan
harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa
kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein
viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä,
vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja
syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet.
Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta
vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet
mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri.

Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet
veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja
koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina.

Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta
kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet
varjokuvina, synkkinä ja uneksivina.

Talvella, keskellä lunta ja pakkasta, on erämaisia kuutamoita. Metsä
paistaa huikaisevan valkeana lumessaan, joka säkenöi ja kiiluu. Kaikki
on hiljaista. Vain ketut etäällä äännähtelevät. Ja tähdet välkkyvät.

Tulee kevät. Jäät ovat lähteneet vesistä. Valaistus on kuin kultaa:
maat ja ilmat täynnä ikäänkuin värisevää kultatomua. Järven ulapoilla
on valon loisto monistunut tuhatkertaiseksi. Saaret ja niemet
verhoutuvat siniseen autereeseen.

Milloin voisi unohtaa keväistä iltaa siellä, viluista iltahämärää
noilla salmilla? Laineet tulevat lepoon asettuen etäisiltä seliltä,
joiden takana hulmuaa rusko taivaalla monen värisenä, synkkien pilvien
alta metallisesti punaisena. Taivaan tuokion kestävä värileikki, nuo
hattarattomat läikät, joista ei tiedä, ovatko ne sinisiä tai vihreitä,
kuvastuu vesissä vielä itseäänkin epätodempana ja hämärämpänä.

Jos sydänkesällä kiipeilee siellä metsäisillä kukkuloilla, niin voi
joutua jollekin kummulle, mistä näkee pitkälle lahdelle, ja silloin
hämmästyy ja huikaistuu. Niin kaunis saattaa se lahti olla, niin
lämpöisen sininen väriltään, ja loistava ja riemukas, ettei melkein
usko silmiään! Järviseutujen ihanuutta!... Illalla, kun aurinko on
mennyt mailleen kauas ulapan ja kyläisten vaarojen taakse, huomaa
järven, jos siellä soutelee, sinisen harmaaksi: himmeän sinertäväksi,
ikäänkuin syreeninkukalle vivahtavaksi. Kaukaa ohitsekulkevan laivan
mainingit pyörivät sileinä ja kiiltävinä. Niissä heijastuvat kaikki
taivaan värit, joissa tuhkansinervä on kuitenkin valtavärinä.




Toinen luku


Suuren ulapan rannalla näkee soutaja tai laivalla matkustava siellä
lahden poukamassa joukon pieniä ja harmaita rakennuksia. Jos on
tuulinen ilma, hyrskyävät aallot lahden suussa ja kokoavat vaahtoa
hietikkoon sen pohjaan, sillä lahti on avonainen suoraan ulapalle päin.
Mutta tyynellä ilmalla karehtivat laineet lempeästi ja leikitellen
noilla rannoilla, haapojen varjossa.

Lahden toisella reunalla näkyy kaislikossa muutamia kellertäviä
katiskoita.

Rakennukset ovat rinteellä, hiukan ylempänä rantaäyrästä. Ne on kyhätty
epäjärjestykseen, mikä millekin kalliolle. Jotkut niistä ovat niin
harmaita, että ne erottaa juuri parhaiksi taustana olevista puuttomista
louhista, jotkut taas mustia, surullisen tai suorastaan kolkon
näköisiä, varsinkin päärakennus: mökki, jossa on vihertäväksi
naavettunut katto.

Mökissä ammottaa oviaukko, jossa ei ole ovea. Neliruutuiset ikkunat
ovat vinossa mikä oikealle, mikä vasemmalle. Ja ympäryslaudoitus on
niistä osittain ravissut pois.

Korkea koivu kasvaa mökin nurkalla. Sen juurella on kumpu,
perunakuoppa.

Mökin edustalla on neliskulmainen pihamaa, saunakukkia kasvava,
toisesta reunasta perunamaaksi kynnetty nurmikko. Piha suippenee
rantaan päin niin, että rantaveräjän viereen istutettu humalisto
rajoittaa suureksi osaksi sen alareunan.

Piha-aitauksen sisällä on vielä pari pientä aittaa. Ja toisen aitan
takana joku koju, joka nyyköttää kallellaan.

Rannempana on läävä, notkalleen painuneine kattoineen, sikolätti ja
muutamia harmaita korsuja. Lähimpänä rannalla sauna.

Lahden matalammalla puolella näkyy nuottakota, jossa ei ole nuottaa,
vaan ainoastaan kasassa verkkoja sekä pajuista ja pärekonteista
tekaistuja mertoja.

Mutta erillään muista rakennuksista, ylhäällä kalliolla, on musta
riihi.

Koko rakennusryhmä on alakuloisen, jopa melkein vihamielisen näköinen.

Mutta jos soutaja on tullut maihin ja nousee rannalta karjakujaa ja
katselee ympärilleen mökin kulmalta tai riihikalliolta, niin saa paikka
lempeämmän sävyn ja rehevämmän muodon. Kallioiden takana rinteellä on
pieniä peltoläiskiä, joilla kasvaa viljaa. Viljan keskeltä kohoaa
kallioita ja vielä runsaammin kivistä kasattuja raunioita
vattupensaineen ja loistavine horsmineen. Peltojen pientareet ovat
nurmea, missä kohdin ei kasva leveitä pihlajia tai pehmeästi nuokkuvia
tuomia.

Peltoja alempana mökin takalistolla on pitkä ja kapea luonnonniitty.
Siellä versoo pajupehkoja ja suopursuja, heikossa ruohossa ja
punaisessa karhunsammaleessa.

Mutta runsaasti on varsinkin korkeita putkia.

Niityn ojat kiiluvat täynnä mustaa ja mutaista vettä, sillä niitty
päättyy syvään lampeen, joka paikoittain katoaa vaaleain pajujen ja
raitojen kätköön, toisin paikoin jälleen aukeaa näkyviin kuin mikäkin
joki, loitoten komeasti kaartuvana ja kuvastaen vastapäistä
louhirinnettä.

Tältä mantereen ja sisälaakson puolelta näyttää Putkinotkon paikka
kesäisin melkoisen vehmaalta ja kodikkaalta.

Mutta mikä rakennus pilkottaa laivareitille vielä tuolta toisen lahden
perukasta, koivikosta? Punertava se on ja korkea. Siinä on lahdelle ja
etelää kohti parveke ylhäällä. Ja alakerrassa pylväskuisti. Sen
ikkunoissa on uutimet, sen seinämillä syreenipensaita. Ja sen edustalla
törröttää paljon kuivuneita omenapuita. Lahteen aleneva rinne on
nurmikkoa, kauniisti kiemurtavine polkuineen ja runsaine putkineen.
Suurin polku tuo rannalle venelaiturille ja saunan luokse.

Sehän on Aapeli Muttisen huvila.

Ja mökki on Putkinotkon huvilatilan vuokralaisen, Käkriäisen asunto.




Kolmas luku


On varhainen aamu, heinäkuun viimeisinä päivinä. Mökin pihalla on
hiljaista. Ainoastaan pääskyset, jotka lentelevät aitan päätyyn
naulatun viiritangon ympärillä, ääntelevät terävästi. Ja pari
leppälintua tirahtelee mökin lahoneessa salvaimessa.

Metsistä kallioiden toiselta puolelta kuuluu rastaiden ja muiden
pikkulintujen hälinää.

Pienen lahden toinen sivu on tumma, sillä aurinko, joka on kotvan
sitten noussut ja paistaa kaljun mäen ylitse, ei sinne käy. Rannalla
läpisevät haavat aamuviluisesti. Ja vedestä nousee usvaa. Rannan
penkereellä kasvavat heinämättäät hohtavat paksussa ja kylmässä
kasteessa.

Jos kuka tulisi rannalta pihalle, seisoisi siinä, ihailisi ulapan
heräävää kauneutta ja nousisi mökin nurkalla kasvavan koivun luokse,
jonka latvapuoli paistaa aamun kellassa, ja katselisi mäeltä lammelle,
sen rinteelle ja niitylle päin, niin näkisi hän paikan sillä taholla
vieläkin kauniimpana kuin järven puolelta. Mykevät peltokumpareet,
joilla kasvaa millä rehevää perunaa, millä kellastuvaa ruista tai
pehmeää kauraa taikka sitäkin vihreämpää ja välkkyvää ohraa, luovat
painannekohdissaan tummia varjoja koko pieneen peltoaukeamaan. Niityllä
ovat raitojen, tuomien ja pihlajien varjot suunnattoman pitkiksi
venyneitä. Ne ulottuvat monen saran ylitse. Laihasta heinikosta on osa
jo katkeillut viikatteen edessä ja levännyt yötään karheille
unohdettuna. Mutta nopeasti lyhenevät puiden varjot auringon rientäessä
korkeammalle. Ilma lammin rannalla loistaa sinisenä ja punertavana
usvien yläpuolella. Lampi huuruaa moninverroin sakeammin kuin järvi.
Siinä väkevästi sinisessä ilmassa välkähtelevät auringon selkeät säteet
kuin mitkäkin kiiltävät teräslangat. Lammen kalvolla syntyy siellä
täällä hopeisia renkaita, joiden piirit laajenevat ulottumaan yli koko
lammen. Ne renkaat tyyntyvät ja hälvenevät. Mutta uusia tulee jälleen,
pieniä ja selväpiirteisiä, kun kalat pulahtelevat ulpukkain ja
lumpeiden keskellä.

Mökin pihalla ei vielä liiku ketään.

Nyt alkaa rannalta, ulkorakennuksilta päin, kuulua hiljaista ja kimeää
määkymistä. Se on pienen vuonan, joka mäkättää vapisevalla äänellä
emolleen, hämärässä kujassa läävän ja tallin välissä. Kujan lautaovet
on pönkitetty ulkoa kiinni puoleksi veistetyllä ja karjapihassa
tahrautuneella hirrellä.

Tämän mäkätyksen kuulee erinomaisesti mökin koira, siellä lintujen
jälkeen ensimmäiseksi heräävä olento. Sen nimi on Hurja, joskaan nimi
ei aivan vastaa sen luonnetta. Se on maannut tapansa mukaan yönsä mökin
rappeutuneiden portaiden alla. Nyt se vavahtaa, kun tuo hiljainen ja
valittava ääni sattuu sen korvaan. Se avaa pimennossa tihruiset
silmänsä ja nostaa nopeasti takkuista päätänsä. Sen mielessä herää kuva
karitsasta: kuinka se pieni lammas hoippuu pitkillä ja pakoon
pääsemättömillä jaloillaan sitä puolustavan emälampaan takana. Mutta
nopealla liikkeellä saisi Hurja sen ehkä kiinni, aivan kuin Hurja on
joskus metsässä tavannut kivenkolosta jäniksen pojankin, syönyt sitä
louhikossa täydessä rauhassa lapsilta ja varsinkin kissalta, joka
kärkkyy aina hänen saaliitaan, kärkkyy hänen myyriäänkin, saati sitten
jäniksiä. Ja puolen päivää jänistä syötyään on Hurja kantanut sen
pyöreän ja verisen pään näytteeksi kotiin, se on ollut komea
metsästyksen tulos, ja Hurja niin kylläinen, ettei se ole tullut pariin
päivään tietämään ruokaa muulta perheeltä. Eivätkä ne perheen ateriat
aina ole kovinkaan runsaita. Niinpä onkin Hurja tottunut pienestä asti
syömään paitsi joskus jäniksen yksinpä päästäisiäkin, kissalle
kelpaamattomia. Niitäpä se ajaa ja kaivelee useasti perunamaan vaoista,
touhuten lammenpuolisella rinteellä niin että selkä ja häntä vain
vilahtelevat perunanvarsien keskeltä. Ja sitten se tulee takaisin
pihalle lyhyet jalat juurta myöten mullassa ja laiha selkäkin rupaa
täynnä.

Nyt saa pieni vuona Hurjan pistäytymään nopeasti portaiden alta ja
nuuskimaan ilmaa kuonollaan, jonka kärki on mustanvärinen. Tuonne alas
läävälle se nuuskii. Se aikoo jo lähteä sinne juoksemaan. Se kohottaa
pystykorviaan.

Mutta silloin kuuluu saunalta kolahdus, ja Hurja näkee saunan ovesta
ilmestyvän jonkun mökin väestä. Se tunteekin ilmestyjän mökin
emännäksi, vaikka se onkin huononäköinen, joten kirjakauppias Muttinen
sanoi kerran, kun se haukkui häntä villitysti mökin töyryltä, että se
tarvitsisi päähänsä sankalasit erottaakseen, vihamies vai tuttavako
taloon on tulossa. Se sana oli lapsista hauska, samoin kuin aina on
hauskaa, että Hurja osaa haukkua.

Sitten muistaa Hurja epäselvästi seuraavan seikan: äskettäin, silloin,
kun tuo heikolla kurkulla ääntelevä eläin ilmestyi tänne, ja aina
myöhemminkin on emäntä ollut Hurjalle kova, jos se on tahtonut sitä
eläintä ahdistella. Sillä Hurja on ajatellut sellaisen syömistäkin. Nyt
pysähtyy Hurja yhtäkkiä pihalla, tuskin nähtyänsä emännän rannalla
saunan edustalla. Emäntä liikkuu alaveräjää kohti, Hurja pyörähtää
selin ja lähtee ryömimään vatsa maata vasten. Mutta kun sille ei
karjaista, emäntä kun näet ei ole sen aikeita huomannutkaan, niin se
kääntyy jälleen ja alkaa heilutella häntäänsä. Heiluttaa sitä pari
kertaa. Sitten se näkee, ettei siitäkään välitetä. Silloin laskee se
valkean häntänsä, katselee hiukan ympärilleen ja painuu vielä takaisin
portaiden alle, ensin vähäisen seinänviertä vesitettyään ja
pureskeltuaan ruohonlatvoja.

Sinne asettuu Hurja huokaisten. Portaiden koloon ovat lapset koonneet
kesän alussa sille ja itselleenkin heiniä, joilla on hyvä maata
aamukylmässä, sillä ne eivät ole vielä niin kirppuisiakaan kuin
talvella siellä olleet heinät. Hurja huokaisee ja painaa tihruiset
silmänsä umpeen.




Neljäs luku


Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä
ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin
käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä
koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen
vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne
oleksimaan. Saunassa niin ahtaassa, että kukin seinä täyttänee parin
sylen mitan. Siellä on heitä ollut yöllä kolmetoista henkeä,
seitsemänkymmenen ikäisestä pienimpään asti, joka on syntynyt
kevättalvella samaisessa saunassa, kitkerän savun keskellä, tuiskun
kohistessa ympärillä, minkään kylänakan auttamatta äitiä, sillä hän on
tottunut tekemään yksinään nämä ituisensa.

Mutta onhan mökki runsaasti isompi saunaa! Tuvassa on neljä ikkunaa,
kaksi päädyssä ja yksi kummassakin sivuseinässä. Miksi ovat siis
Käkriäiset sulloutuneet kaikki pieneen saunaan? Onko tuvassa,
mustankiiltävien seinien raoissa ja penkkien halkeamissa, niin
runsaasti luteita, ettei uni tulisi siellä aikuistenkaan ja nahkaltaan
karaistuneempien silmään ja että lapset siellä inahtelisivat sen kiusan
tähden kaiken yötä keskellä untaan, heittelehtisivät rauhattomasti
lavereillaan ja vongahtaisivat tuon tuostakin parkaisevaan itkuun? Ja
raapisivat itseään raivoisasti. Kyllä, tosinhan on niitä punaniskaisia
elukoita tuvassa, ja ruskeaniskaisiakin on muutama. Mutta juuri samoin
ja vielä enemmän on niitä täällä kaiken kesää asutussa ja viidesti
viikossa lämmitetyssä kylyssäkin, josta nyt kuuluu selvästi
miehenkurkun jyrisevä kuorsaus ja jonkun pienokaisen aamu-uninen itkun
yninä: "Yy-yy-yy-yyh". Yninä vaikenee jälleen. Lapsi on nukahtanut
uudestaan aamun hiljaisuudessa. Ja järven selkä sohisee yhä
aamu-unisesti.

Kas, nyt vasta alkaa mökissä kanakin laulaa.

Kana eikä kukko.

Vanha ja valkeapilkkuinen kana, mökin ainoa. Ei täällä ole ollut kukkoa
siitä saakka kuin kettu eräänä kesänä sieppasi Käkriäisen oman
hoidokin, komean ja punaisen kukon, vei juuri tuosta saunan nurkalta,
vaanittuaan sitä tupakka-aitauksen takaa. Se aitaus! Niinkuin
silloinkin kasvaa siinä, saunan päässä, nyt mökin isännän tuuheaa ja
lihavalehtistä tupakkaa, parhainta koko Kenkkuinniemen paikkeilla,
sanoo Käkriäinen. Ja parhain kukkokin hänellä oli, jotta hän suuttui
kovasti ketulle ja aikoi vääntää siltä niskat nurin, ja tappaakin sen
uhkasi hän. Ja sen ketun tähden jätti hän sitten pois koko kanojen
pitämisen, joskin myös siksi, ettei kanoista ole mihinkään, koska ne
repivät nokallaan ja jaloillaan tupakkamaita. Hän ei hankkinut enää
uusia kanoja, kun kettu ryösti niitä ruispeltoon ja metsään ja haukat
veivät toisia ilmaan. Eikä antanut eukkonsakaan hankkia.

Nyt on kanoista ja kukoista jäljellä enää ainoastaan se yksi kana, joka
laulaa aamuvirttä Putkinotkon mökillä.

Mutta tällä kertaa ei Juutas Käkriäinen muistele kettua eikä kukkoa.
Eikä hän ajattele tupakkamaitaankaan, joita on muuallakin, nimittäin
pihalla ja riihen takana. Eikä kuule kanan laulua. Hän nukkuu kuin
tukki. Hänen suunsa on auki, suu, josta kuorsaukset korahtelevat
mahtavasti, luteiden kuljeskellessa miehen punoittavalla naamalla.
Siellä hän kellottaa ylhäällä lauteilla, perimmäisellä paikalla, niin
sanotussa hevosnurkassa: takanurkassa nimittäin, missä löyly on kuumin.
Käkriäinen on tosin aukaissut melkein kaikki nappinsa, mutta takki ja
housut hänellä on yllään. Ja päässä on hänellä talvella pidettävä
karvalakki, savolainen reuhka. Jalassa jonkinmoiset varrelliset
huopakengät, mikäli voi päättää, sillä ne ovat kuluneet rikki melkein
pilalle.

Ja iso piippu riippuu hänellä maatessa toisesta suupielestä.

Toinen perälava on ollut hänen vaimonsa paikkana, yönsä vaatteissaan
nukkuneen, kuin muutkin. Siinä on päänalusena kylvetty saunavasta. Ja
vastan vieressä pesukaukalossa nukkuu pienin vauva, joka on levännyt
yönsä äidin rinnoilla.

Kuskipukilla eli lämpimän kiukaan puolisella lavalla makaa Käkriäisen
kaksi vanhinta tytärtä. He makaavat jalkapohjat vastatusten ja kovin
kyttyrässä, kun penkki on käynyt heille kahdelle liian lyhyeksi.
Nuorempi heistä, hentovartaloinen Leja, raottelee silmiään, ja hänen
huulensa, jotka ovat kuin hohtavat vaapukat, kiertyvät pieneen ja
virkkuun haukotukseen. Mutta Saara makaa sikeässä unessa. Hän hengittää
niin että tohisee ja että rinnat, joita ympäröi likaisenkeltaisilla
pitseillä koristettu paita, pullistuvat. Jalassa on hänellä punaiset
sukat, mutta nappikengistä, jotka hän asetti eilisiltana makuulle
ruvetessaan tuohon penkkinsä alle, on toinen pudonnut saunan lehtiseen
ja onkimatojen asumaan karsinaan. Pienet lapset ovat sen pudottaneet
sinne unissaan, maatessaan lauteiden jalkasillalla ja keikkuessaan
sinne tänne syöpäläisten nipistäminä ja toisiaan tuupiskellen. Siinä
heitä on niin monta, ettei oikein selvääkään saa. Isompia ja pienempiä
sikin sokin. Sängynpeiton seasta, jonka pumpulit ovat purkautuneet
ulos, näkyy paljaita sääriä, valkeita taikka mustanruskeiksi
ahavoituneita. Väri riippuu siitä, onko kuka tyttö vai poika,
hameellako polvensa suojannut vai paljain pohkein juossut. Säärien
joukossa, jotka ovat toistensa ylitse ristissä tahi toisiinsa
sotkeutuneet, on pieniä vartaloita ja päitä, suurempia tai vähäisempiä,
missä pitkätukkainen, missä vielä pitempitukkainen. Edellinen on jonkun
poikalapsen, jälkimmäinen tytön.

Ja siinä tuo lapsukaisten kasa kihnuttaa itseään, raapii pienin kynsin
sekavia päitään ja ruumiitaan, sillä paitsi punaiset ja karpalomaiset
lutikat raivoavat heidän pinnassaan nopsat kirputkin ja muut yhtä
kutittavat.

Lähinnä vanhin poika, kalpea ja solakka Ananias, jo melkein aikamies,
loikoilee alhaalla saunan permannolla, tuoreelta lemuavalla
lehtikasalla, vieressään joku lihava pikku veli, paksuposkinen Topi.
Mutta anopille on annettu paikaksi permantopenkin ovensuun puolinen
pää, koska näet saman penkin peräpuolella tohisuttaa nenäänsä vanhin
poika, vankkaluinen Malakias. Siinä makaa anoppi kuuman saunan
kylmimmässä osassa. Kyyryinen mummo. Polvet koukussa vihertävää ikkunaa
kohti, jonka takana lotisee aamuinen ranta ja jonka riepupaikkojen
välistä pilkistelee sisälle korkeita viholaisia. Sellainen on vanhan ja
heikon mummon kohtalo, Käkriäisen vaimon äidin. Hänen oikea
olinpaikkansa olisi pitäjän vaivaistalo, mutta tänäkin kesänä on hän
karannut sieltä, päässyt muutamaksi viikoksi Putkinotkoon. Joskin hän
kiusautuu Putkinotkossa huonommilla ruuilla ja melkeinpä huonommalla
kohtelulla kuin köyhienhovin akkaseurassa, niin saapa hän täällä toki
olla missä tahtoo: erillään, metsissä marjoja poimimassa, tarvitsematta
mennä määrätunnilleen ellei juuri työhön, jota ei näin vanhoilla kunnan
hoidokeilla juuri teetetäkään, niin ainakin syömään ja makuulle.

Mutta miksi nämä ihmiset eivät nuku avarassa pirtissä, vaan pienessä ja
tulisessa saunassa?

No, heitä ei kuumuus kammota. Nuo luonnonlapset, miehet, jotka
liikkuvat talvella hevostöissä tai halkoja hakkaamassa viiltävillä
pakkasilla ja syvässä hangessa, ja pojat, jotka hiihtelevät usein
hyvinkin ohuissa pukimissa katsomassa jäniksenpyydyksiä taikka
laskemassa mäkeä Putkinotkon töyryltä, ovat yleensä sisällä
vilunarkoja. Samoin nämä naiset, jotka rämpivät syksyisin kantamassa
vesikorvoa rannasta navettaan ainoastaan yksi ohut hame päällä ja sekin
korkealle käärittynä, niin että paksut pohkeet ja reidetkin vilkkuvat
punaisina. Siksi he eivät nuku nyt aitoissakaan, joita pihan
reunustalla on parikin, tummia ja vinoon kallistuneita. Vankka
Malakias, häntä pari vuotta nuorempi Ananias ja heitä vielä viisikin
vuotta nuorempi Topi koettivat kyllä asettua sinne, kun ilmat
juhannukselta lämpenivät, viimeinkin. Sinne he puuhasivat itselleen
pesän heinistä, ylemmän aitan vinnille, koska itse aitat ovat täynnä
kaikenlaista muuta: akkojen hameita, ruumenia ja Juutas Käkriäisen
työkaluja ja tupakoita. Mutta alemmassa aitassa jälleen on maitoja ja
hulikoita. Siellä ylisillä he makasivat, Malakias ja Ananias, pyöreillä
kattovasoilla tuetun pärekaton alla, jolla pikkuisten lintujen varpaat
aamuisin rapisivat ja jonka päädyssä viiritangon puikolla pääskyset
laskettelivat iloista tirunlirutustaan. Paksuposkinen Topi heillä oli
haarojensa välissä. Mutta nyt, heinäkuun loppupuolella tuli heillekin
siellä vilu. Ja sisään he muuttivat takaisin, toisten luokse
lämmitettyyn saunaan.

Ja joskin päivät nykyään ovat melkeinpä kuumimmillaan, niin öisin aamun
koitteessa on ulkona viiltävä vilu. Sellainen on pohjolan kesä.

Eikähän köyhillä ole liikoja vaatteita, joihin kietoutua paikallaan
maatessa.

Mutta voisi kai pirttiä lämmittää? Sillä onhan Putkinotkossa metsää,
suurta koivikkoa, on syltäkin paksuja ja uunin vankasti kuumentavia
koivuja. Miksi sitten sängyt tuvassa ovat tyhjinä, toinen ruskeaksi
maalattu ja toinen vesisateen harmaaksi värittämä, koska näet niitä on
silloin tällöin pidetty ulkona kalliolla, että ilma ja sade huuhtelisi
ja karkoittaisi niistä punaiset pois? Miksi on sängyt hylätty
pelkästään joidenkuiden vanhojen housujen ja hameiden olinpaikaksi? Ja
yksinään on heitetty tupaan mökin ainoa kukkakin, Lejan kalpea
turkinpalko.

No, kukka nyt on kukka!

Ja tupaa voisi kyllä lämmittää. Mutta siinä ei kestä lämmin.

Sillä siitä on takaseinästä kolme, neljä hirsikertaa olemattomissa.
Siinä ei voi elää muuta kuin päivisin.

Tässäkin eräänä aamuna, kun mökin emäntä, Rosina meni ensimmäisenä
tupaan, risukasa helmassa sytyttämään tulta kahvipannun alle, niin
istui siellä pankolla, karstaisen padan vieressä, iso kettu. Punainen
tulikettu. Mökin emäntä pelästyi, mikähän tässä vielä tulee, kun ketut
työnnäiksevät sisälle, padasta lihalientä haistelemaan. Ananias oli
edellisenä päivänä kalalla käydessään tavannut merrasta poikueen pieniä
sorsia, ja niitä oli keitetty, ja jos lienee kettu älynnyt sen
lintukeiton hajun. Vai mitä lienee tullut varoittamaan, pahaa aikomaan?
Siinä se pankolta hävisi kuin lentämällä. Pelästyneen Rosinan, joka oli
jäänyt paikalleen ovensuuhun ja tuijotti kettua, ei tarvinnut sitä edes
hätistää pois.

Niin, ketut pääsevät tupaan. Tupa on takapuolelta aivan avonainen, ja
päädyssä ja pihan puolellakin on puolitoista kyynärää korkea rako,
josta sekä aurinko ja kuu että pian taivaalla kuultavat tähdet pääsevät
hohtamaan sisälle.

Itse Juutas Käkriäinen otti viime keväänä seinistä kolme neljä
hirsikertaa irralleen.

Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo
vuosia aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja
nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä
kymmenenä vuotena, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa
ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin
päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla
ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten
ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti
pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta
eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan
ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se
Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän
Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen
luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne
suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen siihen hyvään
luuloon. Sitä ennen oli Juutas Käkriäinen asunut tuolla aivan korvessa,
vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän
oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää
vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi,
vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut
tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli
tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka
voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita
ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut
Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.

Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.

Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä
huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä
muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden
juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut
täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on
niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät
niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen
työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä
täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole
itsekään saanut käsistään noita töitä.

Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, -- tuo tungeksiva mummo, mutta
tässä asiassa kyllä totta puhuva, -- usein sanoo, sellainen merkillinen
nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia.
Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.

Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä kymmenenä vuotena
noita velvollisuuksia täyttäneeksi.

Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään
paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.

Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan
miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin
huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se
on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin
on vielä kaupungissa.

Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot,
mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan...

Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin
rakennuksenkin rappeutua.

Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut
sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei
se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta
mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!

Kauan pullisteli ja keinotteli hän Muttisen vaatimuksia vastaan. Mutta
viimein teetti Muttinen hänellä kirjallisen kontrahdin: panetti hänellä
puumerkin paperiin, jota heillä ei ensin keskenään ollutkaan.

Sen paperin nojalla hän nyt on saanut Käkriäisen korjaamaan pirttiä,
tiukattuaan kolmisen vuotta sen kontrahdinpykälän täyttämistä. Toisena
syksynä kontrahdinteon jälkeen kaatoi Juutas Käkriäinen metsästä
tarvittavat puut mädänneiden seinähirsien tilalle, koska Muttinen
lupasi antaa hänelle jäniksenpassit, ja mökissähän Käkriäisellä olisi
kyllä muussa suhteessa kuin Muttisen kovennusten tähden parempi olla
kuin muualla. Seuraavana keväänä Juutas koloi sitten osan niistä
kaadetuista hirsistä, ettei toukka olisi päässyt kaivelemaan niitä
reikäisiksi. Aapeli Muttinen tyytyi sinä kesänä siihen. Mutta
seuraavana kesänä rupesi hän taas polttelemaan, että puut on kuorittava
kaikki, ja vedettävä kartanollekin. Ja veistettävä niihin salvaimet, ja
sitten sijoitettava ne vanhain seinähirsien paikalle, jotka olisi
revittävä pois. Ja täytyihän Käkriäisen totella viimein tuota alituista
hoputtamista, niin kiireellistä, ettei hän oikein ennättänyt päätänsä
raapia ennen työhön ryhtymistään. Ja sitten hän veisti hirsiä, jo
hiukan kovettuneita. Ja kun pääsi vauhtiin, repi hän viime keväänä
entiset lahoneet hirret seinistä pois ja pönkitti seinät vankoilla
vitaposkilla, jottei tupa romahtaisi ihmisten niskaan.

Mutta siihen se pirtin korjaaminen ja kengittäminen taas jäi. Siellä
tuvan takana sinistyvät nyt uudet hirret puolittain valmiina kehikolla,
korkean ruohon sisässä. Ja onpa joku niistä kulkeutunut, mitenkä
lieneekään ja missä tarkoituksessa, aina tuonne alas kujallekin, läävän
eteen, pönkäksi sen välikön ovelle, jonka takana vuona nyt aamun
hiljaisuudessa surkeasti määkii ja puolisokea kana laulaa kimeästi ja
lyhyesti.

Siksi on nyt kesä asuttu saunassa, ja kettu tulee istumaan tuvan
nokiselle pankolle.




Viides luku


Rosina eli Eufrosyne Käkriäinen katselee saunan nurkalla jalkojaan,
jotka ovat jälleen koko kesän olleet pahasti pöhöttyneet ja joita
kolottaa kipeästi. Varmaankin se tulee tuosta ainaisesta juoksusta,
sillä hän se melkein yksinään pitää tässä talossa elämisen vireissä. Ja
Rosina ajattelee:

No nyt sitä pitää tulla kaupungista sitä kolotiita ja korpinrasvaakin.

Sillä kaupunkiin hän on tänään lähdössä.

Ainakin kolotiita ja korpinrasvaa. Ja muitakin voiteita... Jos nuo nyt
sitten auttaisivat ... siihen muuhun.

Ja Rosina huokaisee.

Mutta ainakin näihin jalkoihin, jotka ovat pöhöttyneet paksuiksi kuin
pölkky, auttaa kolotii ja korpinrasva. Niitä ihmeellisiä voiteita ei
nyt enää ole kotona.

Niitä oli hän kerran saanut eräästä Kenkkuinniemen mökistä, suutari
Sinikanteleen eukolta, käytettäväksi silloisen nuorimpansa, Repekan
pään rupiin. Ja sitten ne olivat näyttäytyneet sellaisiksi, että niiden
pitää auttaa vaikka mihin. Jos Jopi saa hampaankolotuksen viimeisten
maitohampaittensa koloihin, ei hänen poskiaan enää tervata eikä kääritä
ratamonlehtiä poskelle, vaan pannaan hampaankoloon korpinrasvaa ja
poskelle putelista kolotiita. Niin on tehty silloin, kun sitä mökissä
oli. Jos Ananias on valittanut tavallista päänkivistystään tahi isä
Juutas pistävän kupeisiinsa, ja saattaahan se pistääkin, vaivaista
miestä, hän kun on aikoinaan, nuorena, katkaissut toisen jalkansa, niin
että hän liikkaa kuin lasten tekemä sahuriukko pöydän reunalla,
päreestä vuoltu; ja jos Rosinaan itseensä on sattunut paitsi tätä
monivuotista jalkojen pöhötystä joskus ruusukin, lyöden hänet täyteen
ikäänkuin rokkoa, ehkä paha-aikeisten tuttujen panemaa; taikka jos
vanhin tytär Saara on saatettu ihmisten pilkan esineeksi, silmäämällä
hänen takakannikkaansa iso paise, jotkut silmänneet, koska hän on ollut
menneen kesän ja osan tätäkin kesää halkolotjassa laivamiesten
huushollerskana, niin ei kuin pyyhkäise päälle korpinrasvaa ja
kolotiita: ne auttavat. Jo seuraavana aamuna on rietta poissa. Sen voi
uskoa se joka on nähnyt ja kokenut. Ihmekös tuo, kun on nimikin kolotii
ja korpinrasva. Kolotii on kolotusta vastaan, ja korpinrasva on
ruumiitakin syövästä otettu.

Sillä kolotuksen voiteella ja korpinrasvalla paransi Rosina viime
vuonna vielä pahemmin pöhöttyneet jalkansa kuin nyt. Sitä ennen ei
ollut tiennyt mitään näistä rohdoista, kunnes Repekan pää johdatti
hänet pääsemään käsiksi hyvään lääkkeeseen. Ei ollut sitä ennen
kolotiita eikä korpinrasvaa juoksemisesta pakottaville sorkillekaan,
vaan parannettiin niitä silloin muulla. Saunan tulisessa löylyssä
voidellun tervan rinnalla oli parhainta Rosinan oma rohto. Ei hänen
itsensä keksimä, vaan Juutaksen neuvoma ja joidenkuiden vanhojen
ihmisten Juutakselle opettama. Sitä käyttää hän nytkin, ja helpottaahan
sekin edes hiukan, tällainen ilman aikojaan vain kotiliritys, kun sillä
hautelee, varsinkin jos ottaa omaa, holaisee, saahan tuota. Ja vielä
paremmin se auttaa, jos käy talvella vesittämässä johonkin paikkaan ja
ottaa siitä paikasta multaa ja pitää mullassa jalkaansa päiväisen ajan.
Niin sanoo Juutas Käkriäinen, ja hänellä onkin niissä asioissa kokeneen
tietoja, vanhan kansan ihmisiltä saatuja. Ja tietää Rosinakin tämän
auttavan jonkin verran. Mutta kolotiille ja korpinrasvalle ei ole
voittanutta, joskin ne ovat liian tahmeita nielaista mahaan, niinkuin
ne nyt ehkä parhaiten auttaisivat Malakiastakin, sillä Malakiaksella on
varmaankin matoja, joille nyt niillekin täytyy tuoda rohdot
kaupungista. Ja itselleenkin rohtoja, ... muuta, ei pelkästään
kolotiita ja korpinrasvaa.

Ja vieläkin eräs homma on hänellä kaupungissa. Ei siinä nyt muu auta
tuon Juutas-raukan tähden!

Mutta nytpä tästä on jouduttavakin, kun kerran kaupunkiin aikoo!
Jouduttava ja lennettävä! Kiidettävä niinkuin palava taula hännän alla.
Ei ole aikaa pelata lampaidenkaan kanssa, jotka ovat juosseet kujan
suusta Rosinan luokse, nähdessään hänet siellä saunan nurkalla. Niitä
on viisi, kuusi lammasta, joukossa pari pässi-poikaa. Kilvalla ovat ne
parahtaneet määkimään, makuupaikaltaan kallion pykämältä, jossa ne ovat
viettäneet yönsä yhdessä laterissa, villattomat ja vasta kerityt,
lämmittävän kiven suojassa. Siitä ne ovat kepsahtaneet määkien pystyyn
ja kipottaneet Rosinan luokse. Nyt ne ympäröivät emäntänsä ja
tavoittavat hänen sormiaan. Ja hän antaakin ensimmäiselle lampaalleen,
antaapa toisellekin. Mutta kun ne kaikki ryntäävät häneen kiinni ja
hyppivät terävillä sorkillaan hänen paljaita polviaan vasten, niin että
ovat hänet kaataa, ei siinä ole lopulta muu edessä kuin täytyy suuttua.
Ja Rosina huudahtaa tänä aamuna ensimmäiset kivakat sanansa:

"On siinä nyt enkelit laulamassa! Ettekö mene! Tässähän teille nyt..."

Ja hän antaa lampaille läiskyjä kämmenillään, hätyyttäen niitä pois. Ja
nujuuttaa sarvista poikien vihaiseksi ärsyttämää isointa pässiä, joka
tahtoo häntä puskea, kun ei ole saanut mitään suuhunsa. Nujuuttaa
hiukan naurahtaen, niin että pässin otsaluut tuntuvat ruskavan.

Mutta sitten muistaa hän myöskin ainoan pienen vuonansa, jonka hento ja
vapiseva initys kuuluu kujasta, kuuluu emonsa pehmeän äänen ohella.
Sinne rientää nyt Rosina, kalliolle päin, rientää kipunsa unohtaen ja
minkä aamuisenjäykillä jaloillaan pääsee. Hän hätistelee takaisin muita
lampaita, jotka juoksevat määkivänä parvena hänen perästään. Paiskaa
hirsipönkän pois navetan välikön ovelta, säkättää vielä härnätylle
pässille, ja pistäytyy sitä pakoonkin oven raosta sinne välikköön.
Siellä antaa hän nyt lampaalle tuoreita leppäkerppuja, eilisiltana
metsästä kantamiaan. Täksi päiväksi niitä on siellä vielä. Sitten
puhelee hän lampaalle imettämisen huolista, sillä vuona on vasta parin
viikon vanha. Ja vielä hellemmällä äänellä pakinoi hän karitsalle,
jonka emo on saanut ajetuksi väkisin jalkeille, opettaessaan sitä
kävelemään, jo niin nuorena, vaivaista. Oppisipa ihme senkin lapsi niin
nopeasti! Eikä nyt pientä pikkoa uskalleta päästää edes metsään,
lepikkoon, lepänlehtiä näppäisemään, kun siellä on nähty susia: niin,
suu levällään juoksentelevia herrojen jahtikoiria. Eilenkin on nähty
suuri ja punainen kutale, Jopi oli nähnyt. Ovat niillä herroilla elukat
elätettävinään, köyhien lampaita syömässä ... tällaisia pieniä
pikko-parkoja! Mutta onpa Putkinotkossa rohkea pässi! Eiköhän se osaa
jo rutaista sarvillaan koiria? Ainakin se pitää töminää jaloillaan, kun
koira tulee. Se polkaisee jalkaa, ja iskee sinne, iskee tänne, ja
sill'aikaa pääsevät muut lampaat juoksemaan kotiin, ellei hukkia,
korvenhujeltajia, ole niin monta, että sittenkin lampaan tappavat. Niin
tekivät viime kesänäkin. Silloin se vuona, sellainen vasta luotu kuin
tämäkin, makasi metsässä kurkku auki, korahteli toista päivää, raukka.
Lopettaahan se viimein täytyi ja heittää suohautaan. Ei tullut
huomatuksi, että olisi vienyt vaikka kaupunkiin: aikaisemmin lopettanut
ja sitten lennättänyt herrasväkien kattilaan. Nehän ne näet syövät
sellaistakin kuin vastasyntyneet vasikatkin ovat. Phyi! Ammuttava olisi
nuo koirat. Kunhan tässä Ananias tapaa ne torvelo olalla, niin
herkeävät, herjat, sellaisia pieniä runtelemasta ... että pikko pääsee
metsään pikittämään...

Vuonaa hyväillessään ja emälammasta ruokkiessaan on Rosina sattunut
koskettamaan hameensa helmalla Putkinotkon ainoaa kanaakin, joka on
istunut yönsä ylisille nousevien tikapuiden alimmalla kapulalla, se kun
ei enää pääse korkeammalle, niin vanha se on. Siinä se on laulanut
aamuvirttänsä. Ja haarustellut siitä alas ja ollut joutua lampaiden ja
Rosinan jalkoihin, se puolisokea.

Siitä hameen huiskauksesta kana suuttuu. Se kipastuu kotkottamaan ja
avaa lyhyet siipensä kuin lentääkseen silmille. Rosina katsahtaa kanaan
ja huudahtaa:

"Mitäs sinä rotkotat, mokomakin...! Vaikkei ole takapäässä kuin
kynäntynkiä. Voi sinua, raiskaa! Niin sokea, ettei osaa enää nokkia
suoraan, jos mistä silmällään syömistä erottaisi, vaan toksii kupista
syrjään ja tyhjää maata. Ja niin liikkuu, pyrstötön kana, kuin kaalin
kerä. Jalatkin ovat kankeat ja paksut, ja valkeat kuin mitkä kaalin
kannat. Ja varpaat ovat venyneet hirmuisen pitkiksi. Ja kuhmuiset
ne ovat ... kihtikö heissäkin lienee? Mutta sisu on kuin vanhalla
akalla ... äidillä, hyvälläkin! Annas, jos paiskaan tuon kerpun
päällesi, niin märkä sija jää enää kanasta! No, enpä hennokaan
paiskata ... kun olet tämän paikan ainoa kana! Olihan niitä ennen
muitakin, joskin sodalla ja telmeellä. Päivät se Juutas-raukka vahti
niitä tupakkamaansa vieressä. Ja jos kana nokkasi yhtäkin
tupakankukkaa, niin silmät paistoivat punaisina tupakkamiehen päässä.
Ja hän uhkasi lyödä sorkista seinään jokaisen kanan, hihii. Ja hän
uhkasi polttaa koko mökin!"

Mutta sittenhän veivätkin ketut ja haukat kaikki kanat paitsi tämän
yhden. Eikä sitten ole maksanut vaivaa hankkia uusia, Juutaksen ja
kettujen vihattaviksi.

Mutta tästä ei ole tupakkamaan nokkijaksi, koska se ei pääse itse enää
aidastakaan ylitse, vaan etsii rakoja. Vanha on vanha.

Rosina muistelee, että viisitoista vuotta on tällä kanalla ikää. Se
ostettiin Vaskilahden Matilta, vanhaltapojalta, ennen tänne
Putkinotkoon tuloa. Ja sitten se on muninut täällä melkein koko ajan.
Sanovat, ettei kana muni muuta kuin kolmen vuoden vanhaksi. Mutta se
puhe painaa vanhan naulan ja ison kiven: tämä on muninut ihan ehjät ja
kovat munat toissa kesään asti. Siksi sitä ei ole tullut tapetuksikaan,
vanhaa palvelijaa, varmaankin satoja munia muninutta, ja miljoonia!
Ihme, että sen haukkakin säästi. Vai eikö sekään huoline näin vanhaa ja
homehtunutta: korvallisetkin sillä ovat paljaat ja höyhenettömät.

Ja sitäpaitsi on Rosina ajatellut, että ehkäpä se vielä rupeaisi
munimaankin. Ja että se pitäisi myydä jonnekin, jos tilaisuus sattuisi.
Johonkin kukolliseen taloon. Tulisi siitäkin silloin markka tahi pari.
Ja kyllä täällä rahaa tarvitaan.

Niin ajatellen menee hän ottamaan kanalleen aitasta hiukan jyviä. Ja
maitoa sianporsaalle, joka kuuluu alkavan öristä tallista.




Kuudes luku


Porsas on ensin alkanut öristä, ja sitten, kun siitä ei ole lähtenyt
apua, kimeällä ja kiukkuisella äänellä rinkua. Nyt juoksuttaa Rosina
sille maitovatia aitasta. Ei se anna siivota edes allastaankaan, johon
se tipsuttaa napukastaan. Sellaisia ilkeitä ovat nämä urosporsaat. Nyt
porsas tunkee päänsä altaaseen, kun Rosina koettaa sitä kepukalla
puhdistella, haukkuen porsastaan kovalla äänellä koukkukärsäksi ja
karvaniskaksi. Se kapuaa emäntäänsä vastaan, ja tönkäisee hänen
jalkojensa alta ja hösii lämpöisellä kärsällään hänen käsiään. Eikä se
piittaa iskuistakaan, kunnes saa altaan asemasta koko ihmisten
maitovadin eteensä.

Sitten katselee Rosina vielä hetken, kuinka hänen mieleinen porsaansa
syö, imee maitoa niin, ettei malta nostaa edes päätänsäkään. Välistä se
vain hiljaa röhkäisee. Ja sen maha paisuu kuin puhallettu rakko.

Ja sitten se vilkaisee mustin silmin emäntäänsä, ja alkaa jälleen
syödä.

Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä
metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla
roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin,
pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä
puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku
sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.

Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet
juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen
kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen
keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten
ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.

Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen
luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää
jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko
kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa.
Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja
sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.

Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen
rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia
pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin
korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt
näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä
kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:

"Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn'se-ee!"

Vielä hän huutaa, venyttävästi:

"Jertta, Palmu...!"

Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan
käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle
päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain
linnut veisaavat lehdossa.

Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.

Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.

Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja
tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy
niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko,
on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa
sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja
päivettyneet ruskean kellertäviksi.

Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta
syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän,
pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä,
jossakin määrin indiaaninaista.

Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula
kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat
pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja
kiukkuisestikin:

"Jertta, Palmu, Poika, Juotikki...!"

Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu
hiljaistakaan lehmien ammumista.

Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne ... jälleen ovat menneet
Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille... Korpeen,
josta ei mikään ota selvää.

Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta.
Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!

Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan
aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun
se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä
kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten
vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen
yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin
päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä,
joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen
kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä
komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan,
Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja
opettelee... Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas
luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle
kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti,
ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin
peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.

Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen
vuodenkin.

Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin
niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain.
Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa... Aivan
kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa
perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää.
Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja
anelemassa mökeistä ja taloista.

Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja
rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja.
Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin
päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.

Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä
säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on
Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa
hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä
penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä
polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se
työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa
suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja
usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia
omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan
odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka
tuotava hänelle aviisi, "Työmies", jota Juutas sitten lueskelisi,
vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä
sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt
siitä paranisi ... nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää
tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä
vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen
edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä
viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan
paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa
paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa
karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle
jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa
muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama
paita. Köyhälle, muka.

Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu
silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä
Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja
kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse
alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina
hänet lähtemään lääniin ... viinoilla täytettyine pulloineen, kun
hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa
takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja
rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?

Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin
pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää
jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi
liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui
parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen.
Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja
ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias
saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen
ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta
kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.

Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin
viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista.
Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen
mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa
pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten
on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan
ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin
vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä
tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui
koko sen päivän, syömättä ... ihmisten naurettavana. Ja kun sitten
viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty
seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi,
lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä
penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt
ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on,
lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa...

Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt
viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.

Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet.
Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin,
pannakseen Juutaksen jälleen myymään ... ellei saa häntä parempaankin
ansioon.

Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun
hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se
toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää
vain pohjassa syömistä.

Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen
vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi,
ei tosiaan ... ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on
Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.

Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon
taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota
penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin
luontokappale.

Ei Rosina ole päästänyt heitä kylille palvelukseenkaan, joskin niitä on
täällä kotona niin paljon. Minkäs niille ... kun niitä tulee... Tulee
köyhille. Jumala köyhiä muistaa...

Tätä ajatustaan Jumalasta Rosina kuitenkin hätkähtää, sillä hän pelkää
Jumalaa, pelkää pahemmin kuin enteitä ja taikamaisia ennustuksia.

Ei, rakkaitahan ovat lapset, Jumalan lahjat.

Mutta kun niitä tulee niin paljon, että sen taakan alle nääntyy! Ja
nälkä uhkaa.

Onpa hän koettanut, ettei niitä tulisikaan. On kysellyt neuvoa
Sinikanteleen akalta ja Mauno-veljen Pertalta. Mutta Sinikanteleen akka
on puhunut ainoastaan niistä tipoista, jotka ... eivät auta. Ja
kuitenkin aikoo Rosina niitä tänäänkin kaupungista ostaa!

Sillä taaskin tuntee hän niinkuin hän olisi sinnepäin. Hän huokaisee.

Ja ne Maunon Pertan neuvot ovat nyt sellaisia, että Rosinaa sekä
naurattaa että iljettää!

Pitää vain niitä tippoja taas!

Mihinkäs tässä muuten jouduttaisiin? Lapset! Palvelukseen ... siihen
rääkkiin kun hän ei lapsiaan pane! Emäntiä taikka jopa rikkaita rouvia
passaamaan, jotka ilkeävät kannattaa piialla pellolle vetensäkin,
pyttyyn lotisuttamansa, niin emännät kuin hyvätkin rouvat. Jos ei juuri
se emäntä, jota Rosina oli nuorena tyttönä palvelemassa, saaden raataa
aamusta iltaan laiskalle, pöyhkeälle ja lihavalle emännälle,
rikastuttaa rikasta, niin kyllä sen sijaan toiset. Sellaisetkin, jotka
ovat kaukana rouvasta, koska eivät osaa edes ruotsiakaan, niinkuin on
Matti Muikkusen akka, jolle Rosina erehtyi toissa vuonna antamaan
Saaran palvelukseen. Mutta heti otti hän Saaran Aina Kustava
Muikkuselta pois, kun tyttö valitti sellaista orjana olemista. Mitä on
sitten tuo Matti Muikkusen akka, jolle toisen pitäisi kantaa pyttyjä ja
punttuja? Ihmisen lihaa se on niinkuin hänkin, Rosina Käkriäinen. Mutta
köyhemmän pitäisi sellaisia passailla. Ei, niihin koiranketjuihin ei
Rosinan pentuja kahlita, tarjotkoot hänelle heistä mitä tahansa. Ja
pilkatkoot, että hän laskee Saaran mieluummin vaikka halkolotjaan kuin
antaa hänet herrastaloihinkaan.

Ja olihan sillä Saaran lotjaan laskemisella toinenkin tarkoituksensa,
jota ilkeät ja irvistelijät eivät tiedäkään: Saara oli tervahöyryssä
Pietarin-matkoillaan toki kaupinnut viinaa. Kunnes päämiehet ajoivat
tytön lotjasta pois.

Miksi ne ajoivat?

Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi
siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se
sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä
ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.

Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen.
Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias.
Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin
onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin
koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän... Liehua niinkuin Rosina
itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut
ketään palvella, niinkuin hänen.

Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?

Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset,
tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.

Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla
pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen
aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen
solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli
sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet
repesivät ... ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta
tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla:
Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli
paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan.
Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut.
Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä ... jos se
vain milloin rupeaisi työhön.

Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja
päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa
lehmiään.

Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun
takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa
lehmilleen:

"Mikäs teitä täällä pidättää ... kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei
edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta
kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä ... kun se Jertta ei
kerran anna."

Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää,
telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs
ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän
silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä
kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt
ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt,
ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun
mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut
kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt ... on niitä huolia.

"Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!"




Seitsemäs luku


Aurinko lämmittää. Leppien lehdet kiiltävät. Koivujen lehdistä kimpoaa
säteitä aivan kuin kastepisaroista.

Taivaalla on ainoastaan muutamia pilvenhaituvia. Ilmanranta punertaa.

Kaste herahtaa Rosinan hameenhelmoista selvänä vetenä, polviin
ulottuvassa ruohossa. Jalkoja jäykistää ja varpaat tulevat punaisiksi.
Tuolla metsäniityllä, jonka kulmauksesta Putkinotkon lampi kiiltelee,
sillä Rosina on tuonut karjansa jo vierailta alueilta pois, haihtuvat
usvat, leijuen niin ohuina, että niitty pääsee kuultamaan usvapeitteen
läpi. Mutta vielä näyttävät niityn takana metsä ja puut pelkältä
utuiselta seinältä ja varjoilta, joista ei erota lehteä eikä oksaa.

Koivut selvenevät usvasta latvapuoliltaan yhä enemmän, niinkuin mitkä
haamut. Jo kuumottaa heinälatokin harmaan aidan vierestä.

Paikoin on niityllä vieläkin vaaleampaa kuin usva. Se on kuin kuuraa
tai lunta: niittyvillat siellä kukkivat.

Tuossa lepikossa on oksissa leppäkerppuja, lasten pari viikkoa sitten
tekemiä.

Mutta sitten kiintyvät Rosinan ajatukset hienossa aamutuulessa
välkähtelevään ruispeltoon, joka on lähellä Putkinotkon riihtä. Lehmien
kellot kalisevat ja helisevät, ja yksi pömpöttää epätasaisesti: Yömin
kello, tuon vanhan lehmän kömpiessä ryteikössä rinteen alla.

Se pelto on pieni, ja ikäänkuin kolmikolkkainen, uusin niistä
kaistaleista, mitä Juutas on Putkinotkossa ollessaan avannut lisää sen
viljelyksiin. Innokkaasti ja mielihyvällä katselee Rosina sitä, hänen
ja hänen omiensa elatuksen antajaa. Usein on hän muistanut sitä, toissa
keväästä asti, jolloin se kaskettiin. Ja varsinkin viime syksystä,
jolloin se kylvettiin ja kynnettiin. On ollut toivova ja utelias siitä,
on tarkannut keväällä sen oraita ja nyt kesällä leivän paisumista
siinä. Hyvä onkin nyt vilja kallionkolossa. Kun ei vain pouta sitä
polttelisi.

Mutta samalla sekaantuu siihen pellon mieluiseen ajatteluun katkeruus
ja kiukku, ettei se pelto, joka on heidän, Putkinotkon mökin
asukkaiden, raivaama ja reuhtoma, ole oikein pohjiaan myöten hänen eikä
heidän. Se katkeruus on kurkussa kuin suola. Ja se panee Rosinan
puremaan leukaluunsa yhteen. Pohjiaan myöten heidän, oikein oma. Sillä
sellaisena oli Rosinakin oppinut pitämään vuosien kuluessa Putkinotkoa.

Mistä syystä?

Siksi, että Muttinen oli tosiaan luvannut heille oman palstan, jos...
Eikä Muttinen alkuvuosina sekaantunut tilan asioihin. Ja hän on rikas:
herra ... mikäs sellaisella hätänä. Ja tosiaan se Juutakselle lupasi,
jos Juutas... Mutta Juutas ... että sen juuttaan pitääkin olla
sellainen! Ettei ole korjannut tupaa, vaikka Rosina olisi kuinka
hoputtanut. Kun ei kerran herrojen sovi sen vertaa kustantaa. Eikä
Juutas ollut rakennellut aitoja, eikä varustanut talveksi puita
kartanolle, vaan kaatanut tuoreeltaan talvella metsästä. Ja siitäkin on
Muttinen vihoissaan, nuuskittuaan viimein mokomastakin selvän. Eipä
silti, ettei täällä olisi puita polttaa tuoreeltaankin, vaikka
paremmathan ne kesällä tehdyt ja kuivatut puut olisivat. Mutta eihän
tuo nyt paljon repisi Muttisen kukkaroa, rikkaan miehen...

Ja siitähän se vuosien takainen ja yhä tiukkeneva silmälläpito pääsi
alkamaan, ettei tuon Juutaksen passannut hoidella Muttisen omenapuita;
olisi noille nyt hennonut paiskata mutaa ja sontaa yli korvien,
mokomille koristuksille, jos se nyt muka oli ehtona. Mutta eipä
Rosinakaan saattanut ensin ymmärtää sellaista niin vakavasti, lauhkean
Muttisen puolelta. Ja kun sitten alkoi ymmärtää, niin Juutastako
silloin olisi saanut hommaan! Muttinen oli Juutasta käskenyt, eikä
Juutasta saa käskyllä mihinkään. Kuta enemmän Muttinen oli ruvennut
komentelemaan, sitä enemmän oli Juutakselta mennyt aikaa jurnottaessaan
sitä komentelemista vastaan. Ja kun hänen nyt viimein on täytynyt
taipua, ensin kiviaitaa tekemään ja sitten asuntoaan korjaamaan, niin
nyt on jo liian myöhäistä: Muttiselta ei heltiä lahjapalstaa. Ja
korjaileminen ja rakentelu on Rosinastakin nyt melkoisen katkeraa.
Vierasta maata hurja hoitakoon! Siinä on Juutaskin oikeassa... Pitää
sitä kuitenkin hoitaa sen verran, että leipänsä saa. Viisitoista vuotta
on heillä nyt vielä oikeus olla Putkinotkossa tämän kontrahdin nojalla.
Kontrahti on yhtä helppo kuin ennenkin. Mutta sittenkin ... tämä ei
vain ole omaa maata.

Rosinan mustien hiusten reunaama otsa laskeutuu ryppyihin ja huulet
työntyvät vihaisesti törölleen, kun hän katsahtaa nyt tuonne uudelle
ruispellollekin. Tekemättä olisi sekin tainnut saada jäädä ... jos he
joutuvat tästä pois. Kun ei Juutas ole vieläkään nurkkiaan paikkaillut.

Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?

Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla
vastineena passailu.

Tuossa on polun poikki maassa puu, aikamoinen koivu, jonakin talvena
polttopuuksi kaadettu ja metsään unohdettu. Siihen se mätänee.
Mädätköönpä jos! Mädätkööt kaikki puut! Jotain iloa tuosta
lupittamisestakin on.

Ja siitä, että on edes älytty ruveta myymään viinaa. Kun Juutas on
kerran sellainen, ettei hänestä ole jörötystuulella kotona hommiin ja
kun hän sitäpaitsi unohtuu muutenkin kylille kuljeskelemaan, koska
haluaa olla joko ihan yksinään tahi pakinoida vieraiden ihmisten
kanssa, niin onpahan niistä joutoajoista ja kylillä istumisista ollut
se hyöty, että hän on myynyt sitä. Veli Mauno sen ajatuksen Rosinalle
antoi viisi, kuusi vuotta sitten. Ja Rosinan avulla sai hän kuin saikin
Juutaksen vanutetuksi valveille sitä ajatusta toteuttamaan.

Mauno Kypenäinen onkin toki mies ja sen verran Rosinan verta, vaikka
lieneekin jollain tavoin tullut vikaan, ennen häitäkin kun on tehty.
Laiskanpuoleinen on Mauno. Mutta mies se on sen verran, että evästä se
osaa omilleen hankkia, vaikka asuukin siinä kaupungin etukylässä, jota
sanotaan Mesopotamiaksi: rikkaammat sanovat sen köyhien eläjien tähden.
Sellainen on Mauno, ettei rupea raatamaan isännille heidän
määräämistään ja usein pilkkahuokeista päiväpalkoista vuokramaksuja
asumuksistaan. Ja siksi ajavat rikkaat hänet mökeistään muualle, tuskin
hän on ennättänyt niihin asettua. Mutta Potamian maiden omistaja on
toista, ei se kiristä köyhiä. Ja sieltä saa Mauno viinaa; sitä
kuljetetaan sinne, ja siellä sitä keitetäänkin joskus. Mauno on antanut
sitä Käkriäiselle myytäväksi. Ja hän myy sitä itsekin, se pitkänhuiskea
Mauno. Mikäs tässä maailmassa, ettei köyhä saisi sitä myydä! Myyväthän
herrat itsekin. Hotelliherrat kaupungissa, juottavat herroille ja
talonpojille! Ja rikastuvat: monen maajussin mannut niillä on
taskussaan. Sellaisista laeista, ettei köyhempi saisi ansaita sillä,
millä toinenkin, ei Maunon tosiaan tarvitsekaan olla tuonaan. Eikä se
ole. Vinttasipa se tässä takavuosina kelpo lailla kuonoon sitä
poliisin-ketaletta, joka tunkeusi kaivelemaan viinaputeleita hänen
housunkauluksensa alta, vinttasi, ja pantiin sitten vedelle ja leivälle
linnaan. Niin hyvästi vinttasi. Mutta pilkatkootpa ihmiset Maunoa
viinarokariksi ja kunniansa muka menettäneeksi, viisipä sellaisista
kunnioista...!

Ja alkavat ne jo pilkata Juutastakin. Nuuskivat nokkaansa kaikki hänen
kuljeskelunsa. Ne kadehtivat ... vaivaisemmat ... kun Juutas on toki
jotain osannut hankkia: nämä lehmätkin on saatu sillä tavoin
karttumaan. Ennen veivät ryöstäjä tai manuuttaja aina heidän
maidonantajansa. Ruununmies otti ruunulle, kun heillä ei ollut työntää
rahaa sille ihmeen imijälle, tai menivät lehmät sitten ihmisille
veloista. Mutta nyt on useampiakin lehmiä, ja nuori härkäkin on, Poika.
Ja lampaita on. Ja pitäisi ostaa uusi hevonen.

Eikähän tuota Juutasta ole saatu kylillä viinanmyynnistä kiinni, niin
viisas se on, kun rupeaa hommaamaan. Ja täällä kotona on Rosina, joka
osaa kätkeä lekkerit ja putelit. Vähänkös täällä metsissä on
louhenkoloja! Ja isommat lapsetkin ymmärtävät lennättää piiloon, niin
etteivät poliisit tapaa mitään, jos tulevat, kuten pari kertaa ovat
tulleet. Eivätkä edes penikatkaan, ne heistä, jotka puhuvat, virka
poliiseille sanaakaan, vaan käsittävät ihan kuin vaistosta, miten se on
vaarallista. Se heissä toki on Rosina Kypenäisen ja isänsäkin älyä.

Eivätkä nuo ostajat liene tämän viinan tähden toisiaan verille
pieksäneet. Kaupungissa hotellissa taitavat pahemmin juoda ja tapella.
Ja etäälle se viina on mennytkin enimmäkseen, toisiin pitäjiinkin.
Varsinkin runsaimman edun tuottanut minne lienee mennyt, Pietariin,
Saaran mukana. Mennyt ... kuka tietää vaikka rohdoiksikin.

Mutta nyt ne niistä lähteneet pennit loppuvat. Ja vielä enemmän voisi
saada toisella tavalla!

Ei kannata tonkia toisen mäkeä muuta kuin sen verran, että ... lapset
edes oppisivat työhön.

Rosina on jo koettanut monta kertaa hyvin varovasti haastella
Juutakselle, kuinka se viinahomma nyt olisi järjestettävä. Mutta Juutas
ei ole suostunut, vaikka Rosina on koettanut olla puheissaan arka ja
herkkä. Pelänneekö Juutas sitä uutta tapaa, kun toinen sitä ehdottaa?
Tai hän ei ole siihen vielä ennättänyt selvitä.

Mutta mistä tässä nyt tulee leipä suuhun? Ja toista se on se
helpommalla saatu leipä: ikäänkuin makeampaa. Se sallii syödä
säästelemättä itseään. Joskin on paha syödä sitäkin kevytmielisesti,
niinkuin Juutas-parka ensi kerran tällaisia helpolla hellinneitä
rahoja. Riemuissaan toi hän silloin paljon kotiin vehnäsiä, joita
rikkaiden pöydillä on. Ja yhtäkkiä, paljon syötyään, ennenkuin Rosina
aavistikaan, käänsi hän iloissaan yhden korvapuustin alleen tuolille,
ja, Herra hyvästi siunatkoon, ampui siihen takalistollaan, nauroi
hyvillään. Se oli paha, josta Rosina torui niinkuin enteestä: ei tässä
tiedä, mitä vielä saa syödä...

Eikä tiedä, kuinka käy lopulta sen uuden hommankaan, jonka Rosina aikoo
tänään panna toimeen Maunon avulla, jos tapaa Maunon kotona.

Pääskysen pesäkin putosi toissa viikolla läävän orren alta. Mikähän sen
olisi pudottanut?




Kahdeksas luku


Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa
kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi,
tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla.
Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja
auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa
kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.

On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten
varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä
ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja
juoksemassa.

Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.

Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan
paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on
etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee
tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma
vielä melkein kokonaisena.

Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen
laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan
mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä
hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne
kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja
mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.

Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.

Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa.
Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka
samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon
asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä
ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja
Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja
oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi
puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta,
rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna
ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa.
Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!"

Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava
voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.

Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja
uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään
niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä
nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:

"Koila juokki tietä myöten..."

Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.

"Kissan häntä suussa", jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellen
Ananias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.

Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.

Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii
jälleen.

Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan
luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa
sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei
ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt.
Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa
sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.

Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaan
väistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi.
Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan.
Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:

"Tapan tuon kittan!"

Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa
häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen
nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:

"Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa..."

Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli
hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan,
saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että
korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo
naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja
ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se
kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä
läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota
äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo
täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja
leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin
elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.

Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä
enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka
sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä
nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman
tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen ... missä se nyt
yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää
hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin
tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille.
Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se
hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja
Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien
jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi.
Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka
päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja
ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria.
Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä
leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen
luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole
vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina
on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että
hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos
saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta
johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka
ostelemaan ... ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen
verkkoja.

Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket yöt, eivätkä
lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää
sellainen...

Ei, ei korjaa Juutas tupaa!

Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin
kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt
perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi
itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden.
Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.

Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja
sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että
heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi,
että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän
nyt ensin Malakias ja Ananias. "Minä tulen sitten ... heti tulen",
sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista... Poikiaan se yllytti
lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat
varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:

"Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos."

Se on se Topi...

Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja
sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.

Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta
ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi
umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne
tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia,
parempia kuin parhain pelto. Ja sitten ... eikö liene taas mennyt
makaamaan saunaan.

Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? Entäs
Topi, ja Saara? Saara makaa...

Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!

Mummo virkkaa Repekalle:

"Niin, niinhän se reppana tanssii ... reppaisee!"

Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa
talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu.
Ja aidanseipään rusahdus.

Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:

"Se oli pässin tär-rsky Malakolle!"

Topi on sorakielinen.

Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen
aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.

Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä
suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin
päässä.

Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille
päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät
muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi:
"Pä-ä-ääh."

Sitten hän ärsytteli sitä: "Tseh, tseh."

Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla
ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen
kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja
vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja
leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä
Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti
pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana,
kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen
Topi kirosi itsekseen:

"Voi per-rkele."

Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen
pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä
viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo
kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin
täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden
kamaloiden tähden.

Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo
tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita
veljeksiä vanhempi ja aikamies:

"Älä sinä sitä eluketta... Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!"

Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen
vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi
veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin,
vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui
aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja
nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen
katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä
maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti
itseään ja hoki verkalleen:

"Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen."

Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat
mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut
taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen
takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen.
Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa
painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta
alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa
katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän
kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi
äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin
viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä.
Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi
kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:

"Minä tapan ... sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen..."

Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten
lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka
säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon
vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin
perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle,
silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan.
Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta,
ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja
haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.

Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi
Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti,
silmät sirrallaan taivasta kohti.

Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta
Malakiasta Juutas Käkriäisen pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo
hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee
häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee
mummon voivottavan.

Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton,
läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon
huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä
saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä ...
Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas
niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan
hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen,
täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se
tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas
Käkriäisen äitiä muistuttava tyttö.

Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat
lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja
nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.

Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa
sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää
itkemästä.

Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu
sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja
säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että
lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot
remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon
mökissä:

"Entä sinä, Saarukka ... makaat kuin hako! Niin, ... kuin lammin hako!
Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan
juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän... Mitä sinä
itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa
sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on
kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä
pihatantereelle ... Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä
matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa!
Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka ... voi nyt
ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi ... nyt
minä...!"

Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti
taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä
nuorin.

Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:

"No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä
hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä ... onko
hevonen? Mikä... Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan
seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p--siiseen."

Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee
kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän
isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän
äskeistä lempeämmällä äänellä:

"No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on
pantava. Tai ... annan sinulle ... katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu
ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä."

Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa
tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti
kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:

"Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!"

Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan
nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha
knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut
äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin
hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä
pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:

"Saakeli soi, saakeli soi!"

Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan
hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa
siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja
varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa
elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä
ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti
levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan
lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko
mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta.
Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse
ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut
imettämään ... hän on kotona kesälomalla... Mummo keskellä pihaa alkaa
silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka,
hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu
Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu
kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja
aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat
kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa
kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu
pilkallisesti väärässä:

"Ai, ai!"

Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen
pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:

"Ai, ai...! Kunhan et itse ... omiasi imettäisi ... kerran. Kyllä olet!
Mutta ... nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut
kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja
sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne
heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö
on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä... Olisi paiskannut
Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset
sarvet kuin pässillä. Ja ... paholainenko sitä isoa pässiä täällä
pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne
pässin eukot... No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä
riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi... No, Leja,
tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten
turpaan ... niin pääsevät lähtemään ... kuin juotetut vasikat. Hiiden
kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja
huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna
hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!... Mutta tuo pikkuinen
Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me
lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka..."




Yhdeksäs luku


"Onko se siellä?" kysyy mummo Rosinalta uteliaasti ja kiukkuisesti
piha-aidan takaa, johon hän nojailee selkä kumarassa.

Rosina murahtaa jotain, josta ei saa selvää, onko se myöntämistä
vai eikö hän ole äitinsä kysymystä kuullut. Kiuluihin vedetyt
maitosuihkutkin soittavat niin, etteivät korvat oikein erota puhetta.
Kuitenkin luulee Rosina käsittäneensä, että äiti tähtäsi Juutasta, se
riidankärhän nostaja, joka pistää paitansa alinomaa toisten pyykkiin.
Siksi murahtaa Rosina vastaan jotakin epäselvää ja välinpitämätöntä.

"Makaako se siellä yhä?" jatkaa mummo pisteliäästi, tarttuen korvansa
lehteen ja kääntäen sitä eteenpäin, kuullakseen mitä Rosina sanoi. Ja
mummo kurottelee ruskeaa ja punasuonista kaulaansa aidan ylitse.

"Mitäpäs se muuta tehnee", hymähtää tytär äskeistä lyhyemmin ja
nopeammin. Mutta tämäkin vastaus on onnettomuudeksi huomattu
sellaiselta taholta, jolla sitä ei olisi tarvinnut huomata. Joskaan
sitä ei ole juuri kuultu, niin suurin ja levein korvin se on huomattu:
itse Käkriäisen korvin.

Käkriäinen on näet juuri tullut saunasta kotaan, ja seisoo vielä vähän
kodassa, nuhjailee, ulos aikoessaan. Hänen terävät silmänsä keksivät
nyt, kuinka mummo on kumartunut veräjän takaa puhelemaan Rosinalle. Ja
siksi hän tarkastelee mummoa ja koettaa erottaa hänen sanojaan. Sillä
hän on hirveän epäluuloinen, varsinkin mummoa kohtaan, joka aina parjaa
häntä. Ja hän kun ei sellaista kielenpieksämistä siedä!

Vaikka Käkriäinen on toisella puolella pihaa ja karja-aitausta eikä saa
ollenkaan selvää mummon sanoista, epäilee hän kuitenkin mummon puhuvan
hänestä. Ja huomaa nyt vielä Rosinan vastaavan jotain mummolle.

Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen.
Nyt tulee hän harvinaisen ripeästi ulos kodasta, se karvareuhka
kallellaan toisella korvallisella. Vaalea ja hiukan ruosteenpunertava
tukka pörröttää päälaen oikealta puolelta karkeana ilmassa, tuon
karvalakin ylös sysätyn reunan alta. Avonaiset liivit, joihin on
napeiksi vuolaistu katajapuisia tikkuja, näyttävät housuista ulos
pullistuvan paidan. Paidan rintamusaukko on revennyt vaaksaa pitemmäksi
kuin se on ollut alkujaan. Ja paidan aukeamasta rehottaa ylen karvainen
rinta koko leveydeltään, puolen metrin laajuisena. Rintakarvat ovat
tiheät ja varsinkin keskikohdalta, rintakuopasta, mustan ja punertavan
kirjavat. Siitä jatkuvat ne kahtiajakautuneena vakona vatsalle. Pää,
joka kääntelehtii milloin Rosinaan, milloin mummoon päin, on iso ja
pyöreähkö. Niskasta on tukka niin pitkä, että se harjaa liivien
kaulusta sekä ulko- että sisäpuolelta. Suuren äkänystyrän takaraivossa
erottaa kuitenkin tukan sisästä. Otsaluiden alta ja pystynenän päältä
pälyilee kaksi pientä ja kummallisesti sädehtivää silmää. Otsa on
vankka, mutta vielä vankemmat ovat leukaluut, kulmikkaat ja lujat kuin
mitkä kääntöauran kädensijat. Leukojen toisesta pielestä tempaisee hän
juuri pois piippunsa, halukkaana juttelemaan. Hänen käsivartensa
ulottuvat raskaina sivuilla riippuessaan melkein polvien kohdalle asti,
nuo kyynärpäistä koukkuiset käsivarret. Nyt on piippua pitävä käsi
ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan olkapäästä alkaen, koska toinen
paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy pelottavan paksuna: väkevät
ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. Kyynärvarsissa kiiltelee sakeassa
kellertävää ja punertavaa karvaa. Karvaiset ovat leveät ranteetkin ja
valtavan isojen käsien selkämykset, käsien, jotka ovat kuin tummat
puunjuurikot.

Jalat ovat lyhyet ja näyttävät huopakengissä vieläkin lyhyemmiltä, kun
hän, vähän matkaa Rosinaa kohti onnuttuaan, pysähtyy hiukan ja seisoo
siinä toinen polvi koukussa, se vioittunut polvi.

Niin, hänen muotonsa muistuttaa hiukan sitä olentoa, jota kuumissa
etelämaissa nimitetään metsänihmiseksi.

"Mitäh?" ärähtää Käkriäinen leveästi ja astuu jälleen pari askelta
Yömin komeain utareiden kohdalla kyyköttävää Rosinaa kohti. Sitten
seisahtuu hän taas pää nuukassa kuuntelemaan. Riekaleet, jotka
riippuvat hänen housujensa takalistosta melkein maata hipoen, asettuvat
jälleen heilahtelemasta.

Rosina ei vastaa, katselee vain eteensä, hiukan tuijotellen. Sillä hän
pelkää, että nyt tästä taas täytyy tulla riita. Tänä päivänä, jolloin
sen ei varsinkaan sopisi tulla, sillä ennen kaupunkiin menoaan on hän
ajatellut koettaa vielä kerran suostutella Juutasta siihen uuteen
viinoja koskevaan järjestelyyn. Siksi tahtoisi Rosina olla kiihtymättä.
Mutta hän ei tiedä vielä, millä tavalla vastata Juutakselle tarpeeksi
lauhkeasti, koska näet Juutas taisi jo kuulla, että Rosina sattui
sanomaan hänen makaavan.

Se Rosinan vastaamattomuus saattaisikin lauhduttaa Käkriäisen. Siihen
ei tarvittaisi tuskin lempeää selittelyäkään Rosinan suusta, nyt, kun
Juutas ei ole varmasti kuullut, tokko hänestä puhuttiinkaan pahaa.

Mutta silloin pitää Rosinan äidin ennättää vastata ennen Rosinaa! Ja se
vastauskos ärsyttää Juutasta.

Juutas Käkriäisen valtaominaisuuksia on, ettei hän voi kärsiä
vastarintaa, ei koskaan, ei ainakaan omassa kodissaan. Ja myöskin
muualla on hän, etenkin murjotustuulella, yksinpä erilaisista
mielipiteistäkin niin niskoittelemaan nouseva olento, että hän on
yleensä kaikessa vasten kaikkea, mitä hän ei ole itse ensin ajatellut.
Jos joku esittää asian omanaan, ei hän kenties vieraiden ihmisten
joukossa sitä vastustele. Mutta sitten, kotoistensa parissa, nousee hän
kumoamaan sitä vääränä, vaikka hän aikaisemmin olisi yksikseen ollut
siitä samaa mieltä kuin nuo muutkin, joita hän nyt vastustaa.

Tuota luonnonlasta ikäänkuin kiusaa muiden ajatusten yhtyminen hänen
omiinsa. Ne ahdistavat häntä samaan tapaan kuin vieraat ihmiset
puristavat kulkijaa hartioista markkinatungoksessa.

Ja useinpa hakee Juutas Käkriäinen kotonaan riitaa pelkästään sen
vuoksi, että kaipaa riidellä, päästäkseen siten aivan erilleen
ihmisistä, niistäkin vähistä aikuisista, joiden kanssa hän elää kylki
kyljessä, nimittäin kotoisistaan, vaimostaan ja isommista lapsistaan.
Riideltyään hän saattaa juosta metsään yksikseen taikka lähteä kylille
vieraampien ihmisten pariin, joille hän puhuu silloin paljonkin ja
kaikenlaista, mutta pääsee puhumasta kotoisista seikoistaan: kalvavista
huolista, jotka eivät helpotu puhumisella. Joskus herkimmillä
hetkillään avaa hän sydämensä Rosinalle, mutta ei saa sanoilla
kuitenkaan oikein ajatuksiaan ja salaperäisiä kiusojaan kevennetyksi.
Vetäytymällä kodista ja kotoisista erilleen ne keventyvät.

Siksi riita. Se on välttämätöntä kuin ukonilma, että kaunista ja
mukavaa ja iloista ja rauhallista tulisi jälleen. Nyt se ukonilma on
kasautunut hänessä jo monia viikkoja, joiden kuluessa hän ei ole tehnyt
mitään muuta kuin syönyt ja maannut hirveästi. Syönyt leivän ja
kolmisenkymmentä perunaa kerrallaan, ja juonut neljä tuoppia piimää
aterialla. Ja sitten maannut. Niin on yhä nukuttanut.

Lujille hän olikin yrittänyt sitä ennen, ei täällä Putkinotkossa
peltoja möyrien, sillä onhan hänellä mielestään ikäänkuin renkejä, on
viime vuodet ollut; pojat, Ananias ja Malakias ja Topikin. Ja ilmaisia
renkejä, ne pojat. Mutta kauempana hän oli kierrellyt, ulapan takaa
näkyvien vaarojen kylissä, missä häntä ei niin paljoa tunneta,
Käkriäistä viinoineen. Kierrellyt näennäisesti velttona vetelehtien,
mutta päässä eli hänellä alinomaan se viinanmyyminen, siinä määrin,
ettei hän siihen jaksoon nukkunut paljoa öisinkään. Se oli hänen
virkkua aikaansa.

Ja rahaa lähtikin Käkriäiselle. Seteleitä niinkuin allakanlehtiä. Onhan
sitä maailmassa rahaa miehelle, joka osaa sitä hankkia! Enemmän ei
korpi-oravillakaan käpyjä kassassa kuin hänellä rahaa! Eikä Käkriäisen
Juutasta siepattu kiinni. Ei hän vain niin itseään anna! Kerran tuli
itse vallesmannikin vastaan veneellä, Käkriäisen soudellessa
kilisevissä kevätjäissä. Käkriäisellä oli monta putelia veneensä
kokkalaudan alla. Nimismies pysähdytti hänet, pyysi tupakkaa pistämään,
tarjosi tupakan. Ja hän otti. Siksi se ei ruununherra häntä
epäillytkään, kun hän seisahtui ja otti: hänen rohkeutensa tähden. Tahi
ehkä se ei häntä tuntenut, Juutas kun oli nylkenyt pois tuon parran
ylähuulestaankin, ja puhui muutetulla äänellä, pitäen kielensä päätä
toisessa poskessaan. Ja se oli iltahämärä, melkeinpä pimeä.

Mutta ihmekös, jos sellainen nukuttaa sitten perästä! Nukuttaa niinkuin
muukin työ. Eikä tuosta ole ollut virkuksi tekijää tästä kesästäkään.
Sellainen tuo on ollut kesäkin. On sataa rätkinyt melkein kokonaan,
juhannukseen asti.

Vähitellen on sitten Käkriäisen aivoissa alkanut kuitenkin herätä
ikäänkuin ajatus, että ne rahat rupeavat loppumaan siitä hänen suuresta
ja vanhasta kukkarostaan. Ja loppuvat eväät pennuilta.

Ja sitten on tullut hieno halu, että pitäisi tästä ruveta hommaamaan
uusia rahoja.

Pitäisi mennä ottamaan lankomieheltä sitä korpijoonia myytäväksi.

Rosina on tyrkyttänyt hänelle, että hänen olisi ruvettava polttamaan
itse, mutta...

Mutta ... se sitä tyrkyttää!

Ja nuo kotirengit pitäisi neuvoa työhön, joskaan ei itse isä vielä. Ei
vielä, vaan ... sitten. Hänellä on nyt muuta ajattelemista. Sitä oli
hän ajatellut tänä aamunakin, silloin kun sanoi mummolle tupakoita
katsellessaan, että hänellä on tässä katselemista. Ei hän silloin ollut
katsellut pelkästään tupakoita, vaan oli tuuminut, että pitäisi mennä
hankkimaan jauhoja jostakin, vaikka velaksi ensimmäiseen hätään, koska
entiset ovat loppumaisillaan, eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia. Hän
oli ajatellut, että tuolta Könösen sahalta ja myllyltä niitä saisi,
Kenkkuinniemen päästä. Sieltä on annettu ennenkin velaksi. Kaupungissa
ei häntä tarpeeksi tunneta puodeissa.

Mutta viime kerralla Kenkkuinniemen sahalla käydessään niinikään
jauhoja ottamassa, vaikka silloin rahalla, oli hän tullut olleeksi
koppava. Ja siksi ei hän nyt tiedä, kuinka ilkeäisi pyytää sieltä
velaksi. Sahan konttoristi oli näet silloin vihjaillut jotakin, jota
Käkriäinen arveli pistelyksi hänen tienioihinsa, niihin viinoihin. Se
oli sanonut, että hätäkös Käkriäisellä, onhan hänellä niitä
kapitaaleja. Ja konttoristi oli hymyillyt. Ikäänkuin leikitellen
hänellä, Käkriäisellä! Silloin oli Juutas yhtäkkiä pistänyt reuhkan
päähänsä ja karjaissut niin, että konttorihuone kumisi:

"Hyvästi!"

Ei hän muka tarvinnut Könösen jauhoja. Hänellä oli silloin rahaa. Ja
käreällä äänellä örähtäen oli hän lähtenyt rahapussi kädessä ulos.

Niin pistätti häntä se hänen asioihinsa sekaantuminen.

Kun se konttoristi antaisi nyt hänelle anteeksi. Mutta tiettävästi se
nauraa hänelle, muistellen hänen viimekertaisia hyvästejään.

Minkätähden pitää ihmisten olla sellaisia? Etteivät voi unohtaa, antaa
anteeksi! Tuollaista ... leikkiähän se oli.

Tänä aamuna tupakoitakin katsellessaan on Käkriäinen tuuminut, kuinka
siistiksi hän pukeutuisi sinne sahalle ja myllylle mennäkseen. Muulloin
ei hän paljoa välitä, mitä ihmiset hänen vaatteistaan ajattelevat, kun
hänellä kerran on rahaa matkassa. Mutta nyt on ... toinen liikutus
asiassa...

Sitten hän on ajatellut, kuinka lupsakka mies hän olisi siellä sahan ja
myllyn konttorissa käytöksensä puolesta. Ja jos tarvittaisiin, niin hän
puhuisi katumisestaankin muka.

Tällä tavoin miettien on hän pistäytynyt nurkan takaa vielä vähän
saunaan. Aprikoimaan asian ihan selväksi. Ja kahviakin hän on siellä
odottanut.

Mutta silloin alkoivat nuo akat puhua hänestä, juuri kun hän tuli
takaisin ulos, mietittyään kaiken selväksi. Siltä tuntui hänestä mummon
saunalle päin vilkumisesta päättäen. Ja sen arvaa, mitä mummo hänestä
puhuu!

Käkriäinen on ollut kodassa jo hieman hyvillään siitä, että hän aikoo
nöyryyttää itsensä sahalla, olla kohtelias ja aneleva ja siisti
vaatteiltaankin, mutta yhä on hänen mielessään toimettomuudessa
kasautunutta ukkosen raskautta. Vielä on hän päättänyt, että hän rupeaa
tekemään kohta heinää, aikaisemmin kuin eilisaamuna. Tekee siihen asti,
kunnes sahan konttoristi voisi ottaa hänet puheilleen, kello
kymmeneltä, aamiaisen syötyään.

Nyt ... nuo akat siinä sotkeutuvat. Vaikkei Käkriäinen oikein
tarvitsisikaan riitaa ... enää.

Rosina on ihan hiljaa. Ja aikoo sitten vastata sukkelasti jotain
selitykseksi. Silloin ehtii mummo ennen Rosinaa. Hän kivahtaa terävällä
kielellään, joka myrkyttää Juutasta ihan mahan pohjaan asti, että
hänestä, Juutaksesta, tässä on sietänyt puhuakin. Käkriäisestä, joka
makaa, makaa! Ei opeta lapsiaan töihin, pässien kanssa ne kaiken aamua
teluavat. Häntä ei kannattaisi pitää talonhoitajan kirjoissa, tuon
Muttilaisen nimittäin...

Niin myrkyttää mummo Juutasta. Ja pakenee aidan luota kiireesti pois.

Minkäpä tekee Juutas? Hän on hirmuisen pikavihainen. Mutta mummoa
vastaan ei hän voi oikein karata puheillakaan, vieraampaa ihmistä, joka
oleksii hänen luonaan ainoastaan näin tilapäisin. Ja jos Juutas ärjyy
hänelle, niin lähtee hän kohta köntystämään täältä kylille,
vaivaistalolle muka. Mutta kylillä hän mennessään kertoo taas,
minkälainen hänen vävymiehensä on.

Juutasta suututtaa kovasti. Johonkin hänen nyt täytyy saada puskea
vimmaansa siitä, että hänen elämäänsä sotkeudutaan. Ettei anneta hänen
olla rauhassa, mennä ja olla missä milloinkin haluttaa!

Mihinkä hän puskisikaan muuhun kiukkuaan kuin Rosinaan, lähimpäänsä?
Rosina sattuukin nostamaan päätänsä ja kääntämään kasvojaan, ja kun
näkee Juutaksen suuttuneet kasvot, niin hänkin suuttuu. Rosina on kuin
tuli ja leimaus.

Rosinan jäykistä kasvoista ja synkistä kulmista huomaa Käkriäinen, että
eukko on kiukkuinen. Nytpä tulee sittenkin riita, hautuvan ukkosen
helpottaja.

"Mitäh?" sanoo Juutas. "Mikä se on...?"

"Häh", vastaa Rosina. "Kas, kas ... nyt posket punottavat!"

"Häh?" kysyy Juutas tiukemmin.

"... kuin punatulkun vatsa!" jatkaa Rosina. "Niin, sinun poskesi,
hyvänkin tuomioherran...!"

Nyt on riita valmis.

"Ja mikä se on?" kysyy Käkriäinen. "Että minä ... mummo ... makaan.
Mutta... Missä se on se kahvin-kurri? Ei suinkaan tässä töihin ... kun
maha huutaa kurria! Siihen kun minä en rupea!"

"Voi helvetti", huudahtaa Rosina. "Se huutaa. Mutta minun mahani ... ei
pitäisi huutaa...! Aamun kaiken olen juossut. Mitenkä tässä on
ennättänyt sitä keitellä? Kymmeneen kappaleeseenko tässä olisi pitänyt
revetä? Eikä ole kahvia heti aamulla kurkkutorveen kaadettu. Anna
huutaa. Anna huutaa mahasi kuin posetin, monella äänellä. Äh. Ähä!"

Niin kiivastunut on Rosina, että hän kiihdyttää kauheasti Juutaksen
vastarintaa ja voittamis- ja isännöimishalua. Käkriäinen tulee niska
jäykkänä ja tuikein silmin yhä lähemmäksi Rosinaa, paisuvin ja
vapisevin sieraimin. Ne sieraimet paistavat punertavina. Ja piippukin
kädessä vapisee.

"Mikä... Pysyykö se..." alkaa Juutas.

"Mikä, pysyykö?" kimmahtaa Rosina. "Minunko turpani kiinni? Ii!
Odotapas. Mikä ... mikä kuningas sinä tässä luulet olevasi! Komentaja!
Kämpyräjalka. Minä ... minä kun otan tuosta seipään kappaleen ... ja
lyön tuon kompurasi poikki...!"

"Kuuletko ... kun minä setvin!" ärjähtää Käkriäinen. "Kuuletko, kun
sanoin, että pysyykö, niin minä meinasin..."

Hän oli tosiaan tarkoittanut, että pysyykö se Rosinan suu kiinni. Mutta
nyt hän ei keksi minkäänlaista pientä veruketta, jolla kääntäisi ne
sanat tarkoittamaan jotain muuta.

Rosina on noussut pystyyn. Hän on taisteluun valmis vastustaja. Hän
säksättää. Hän laskettelee sanoja sellaista vauhtia, ettei Juutas saa
suunvuoroa. Ja silloin miehen vimma yhä kiihtyy. Niin, hänen tekisi
mieli käydä käsiksi Rosinaan ja nipistää häntä niskasta niin kauan,
että kyllä se tottelisi. Niin tekee mieli. Sen hän tekisi, ajattelee
hän, jos ei Rosina olisi akka.

Niin on Juutasta aina ennenkin haluttanut Rosinan kanssa riidellessään.
Mutta eihän sitä ... akkaa voi! Ja sitäpaitsi on Rosina vahva. Auta
armias, jos se antaisi takaisin, kun se on noin silmille lentämässä! Se
on sellainen ... kuin mikä vihainen kana.

Eikähän Juutas Käkriäinen toki ole Rosinaa koskaan lyönyt, enemmän kuin
hän toteuttaa muitakaan julmia uhkauksiaan.

Mutta tällä kertaa hän kuitenkin ajattelee:

Kun se vain koskisi yhtä ainoaakin paikkaa hänessä, silloin hän...! Jos
se koskisi hänen näppejään! Tai hänen piippuaan. Silloin... Mutta sitä
se karttaakin tekemästä. Se ainoastaan säksättää:

"Vai ... kuningas. Liikkuu ... kuin sontiainen. Joka sontiaiseen
turvaa, se sontaan menee! Menisit tuonne lehmän rieskan alle ... tuossa
on ... kuningas!"

"Kuuletko sinä", karjaisee Juutas Käkriäinen niin että riihikin tuolla
kauempana tuntuu kumeasti mörähtävän.

"Juutas Käkriäinen lehmän-r-rieskan alle!" nauraa paksuposkinen Topi
kujan kiveltä.

Ja nyt huomaa Juutas, että muutkin lapset pilkistelevät kujalle
piha-aidan raoista. Vielä kerran huutaa hän niin kovalla äänellä kuin
väkevän ja leveän rinnan uumenista lähtee:

"Se on pidettävä suu kiinni, akka ... sen sanon minä...!"

"Minä kun otan tuosta tuon Yömin rieskan ja länttään, niin...!" huutaa
Rosina.

Ja samaa tulee Rosinan suusta loppumaton määrä.

Juutas-parka ähkii ja puuskuttelee. Hän on vihainen. Hän örisee. Tekisi
mieli lyödä akkaa, mutta nuo lapset... Ja joskin hän välistä lyö
hevostaan ja vielä harvemmin lapsiaan, niin hänkö ... akkoja!

Viimein hän ärjähtää, kun saa Rosinalta sananvuoroa:

"Kun ei ... kun ei minun anneta olla rauhassa!"

Sitten ryntää hän pihalle. Ei matalasta veräjänkohdasta, vaan kömpii
suoraan aidan ylitse. Hän harppailee kiireesti miesten aitan luokse. Ja
pujahtaa matalasta ovesta aittaan. Ja siellä alkaa hän penkoa
vaatekasaa, joka on lattialla, höyläpenkin tapaisen takana, sillä hän
on taitava puuseppäkin, jos milloin tulee ryhtyneeksi toimeen ja löytää
mistä sahansa ja höylänsä.

"Ei anneta ihmisen ... ihmisen olla rauhassa", äännähtelee hän edelleen
aitassa. "Missä nyt lienee se hattukin..."

Niin muristen hän tempoo jalastaan huopikkaat ja ottaa nurkasta
vaatekasasta ruskeat lapikkaansa, leveät ja kiveräkärkiset. Sitten
nyhtää hän rimsuhäntäiset housut jalastaan ja etsii sijalle toiset.
Pyhäiset housunsa hän etsii, tai paremminkin kylähousut, sillä arki- ja
pyhäpäivillä ei Käkriäiselle ole muuta eroa kuin että hän voi
sunnuntait pötköttää täydellisessä rauhassa, jos on makuutuulella. Eikä
Rosina saa houkutelluksi häntä kirkkoon juuri koskaan. Mutta harvoin
Rosina itsekään kirkkoon joutaa. Työpuuskan tullessa möyrii Käkriäinen
pellolla pyhänäkin. -- Mutta nämä housut! Näitä harmaita kylähousuja
täydentää hän nyt vielä kylätakilla, unohtaen siinä kiireessä kuitenkin
vaihtaa liivejä. Ja nyt työntää hän rajusti jo päähänsä parempaa
hattuakin, paiskattuaan karvaisen reuhkansa höyläpenkin alle. Se
ainoastaan juhlatiloissa käytetty hattu, joskin pojat anastavat sen
muulloinkin, jopa pienimmät äyskäröivät sillä vettä pois veneestä, se
hattu on hyvin leveäreunainen ja sinertävä. Se on huopahattu, Muttisen
entisen, lyhytaikaisen rouvan hattu, annettu pikku Lejalle tuuhealla
höyhenellä varustettuna. Mutta kerran kaupunkiin lähtiessään ei Juutas
löytänyt vanhaa hattuaan, jota penikat sitäkin kuljettelivat. Ja
silloin johtui hän katselemaan Lejan saamaa hattua. Kiukuissaan repäisi
hän silloin siitä irti sen kukon tai teiren hännän, kuten hän sellaisia
koristeita nimittää, ompeli toista liertä edestä vähän koholle, ettei
se ollut silmiä sokaisemassa, ja paineli pohjankin kuopalle niinkuin
miesväen hatuissa. Siten oli hän omistanut itselleen sen hatun
kylähatuksi.

Nyt hän on jo melkein valmis. Minnekä hän lähtee? Sahan hovilleko ja
myllylle?

Ei hän sinne lähde. Hän lähtee matkalle. Lääniin. Jonnekin hyvin kauas.
Sillä hän on ottanut orrelta ja asettanut viereensä myöskin ruudukkaan
kapsäkkinsä, saman, jota hän on keikuttanut mukanaan kävellessään
korpijoonia myymässä. Mutta eihän hänellä ole nyt viinojakaan
matkalaukkuunsa pistää?

Sitä ei mies kuitenkaan ajattele. Vielä ottaa hän rahakukkaronsa, jossa
on muutamia seteleitä, housujensa oikeaan taskuun. Ottaa vanhan ja
ruskean arkkunsa pohjalta, jonka hän teki muinoin renkimiehenä
ollessaan avioarkukseen. Mutta hänen jalkansa ovat paljaat, ja toinen
sukkakin puuttuu. Ei sitä löydy aitasta mistään. Perhanaankos se
sukka...?

Pennut ovat tulleet ovelta katselemaan. Etummaisina ovat pieni, musta
Sanukka, Topi ja Jopi. Heidän välistään kurkistelevat kynnyksen yli
Repekka ja Ester.

"Niin, niin, Jopi, isi lähtee nyt", puhuu heille Juutas Käkriäinen. "Ei
voi jäädä ... lehmänrieskalla paiskellaan. Pitää lähteä ... lääniin.
Jopi, työnnähän tupakkaa tuohon tupakkakukkaroon. Missäs perhanassa se
minun sukkani?"

Käkriäinen ojentaa Jopille tupakkakukkaronsa, harmaan ja pitkän,
pässinpusseista tehdyn. Jopi kokoaa siihen tupakkaa huhmaren pohjalta
ja sanoo, ettei siellä enää paljoa olekaan, tähän ne loppuvat.

Ja sitten muistaa Topi nähneensä jonkin sukan tuolla alhaalla
humaliston juurella, kivelle jätettynä. Topi aikoo käskeä Jopia sitä
hakemaan, mutta Käkriäinen ei anna Jopin juosta, vaan menee itse
rantaan päin, ajatellen, että rantatietä hänen onkin poistuttava
Putkinotkosta Kenkkuinniemen kannakselle päästäkseen. Ja rannalle
mennessään aikoo hän pistää sukat ja kengät jalkaansa.

Sinne hän katoaakin pian, saunan ja korsujen taakse, tyhjä kapsäkki
toisessa kädessä ja toisessa lapikkaat ja sukka. Kerran vilkaisee hän
haikeasti taakseen, mutta sitten hän menee päättävästi. Paksuposkinen
Topi ällistelee hänen menoaan, Jopi ja pieni Sanelma näyttävät
kummastelevan, Repekka ja Esterkin hätääntyneiltä.

Rosina melkein itkee kiukusta. Ja sitten katsoo hänkin, minne se Juutas
menee. Tuokioon ei Rosina muista edes lypsettävää Juotikkia, vaikka
Leja jo lopettaa toisenkin lehmän lypsämistä, punaisen Jertan, jonka
otsassa on valkea sydämenkuva. Ainoastaan muutaman suihkauksen on
Rosina vetänyt Juotikin nänneistä, ja vetänyt hihaansa. Nyt johtuu
hänen mieleensä, että Juutaksella on kaikki rahat, niinkuin ainakin. Se
köntäle on nyt sellainenkin, ettei se antaisi mitään Rosinalle, joten
Rosinalla ei tavallisesti olekaan muuta kuin mitä hän on hankkinut
itselleen salaa, myymällä akoille sikareen voita, ja jos oikein koville
ottaa, hiukan Juutaksen jyviäkin. Eikä Rosinalla ole nytkään rahaa. Ja
kaupungissa hän on aikonut ostaa paitsi niitä rohtoja myöskin hiukkasen
vaatteita lapsilleen, raukoilleen!

Mutta nyt tuo mörökki, Juutas, lähtee luppaisemaan kylille! Lähtee
melkeinpä aavistamatta, vaikka Rosina on kylläkin jo ennestään tottunut
näihin temppuihin. Siksipä tietää hän miehensä tulevan takaisinkin
sieltä. Mutta milloin? Ja rahamassi sillä on housujensa taskussa, se on
selvä.

Rosina keskeyttää yhtäkkiä Juotikin lypsämisen, ja huutaa lyhyesti
Lejalle:

"Katsokaa, tyssit, tuota Luukasta! Ja lypsä, Leja, Juotikki loppuun!"

Sitten alkaa hän päättävästi rientää Käkriäisen perästä, läävän ja
saunan välitse ja sieltä rantaan. Hän tapaa matkalaisen nuottakodan
luona kalliolla, sovittamassa jalkaansa jo toista, humaliston juurelta
löydettyä sukkaa sekä lapikasta, joka tahtoo repiä puolittain mädänneen
sukan poikki ennenkuin jalka menee pohjaan.

"Entä ... millä minä sitten siellä kaupungissa ostan?" kysyy Rosina.

Käkriäinen murahtaa jotain kyllästyneesti ja katselee maahan. Sitten
vääntää hän housujensa takataskusta mustan ja litteämahaisen kukkaron
ja työntää sen Rosinalle, torjuen kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet.

Ja sitten nousee hän paikaltaan ja lähtee taas mennä jöröttämään,
heittäen kapsäkin selkäänsä. Kiipeää rantakallioilta ylös metsään.

Rosina katselee hänen menoaan, nytkäyttää niskojaan hiukan myhäillen,
ja rientää takaisin mökille hommiinsa.

Minne Juutas menee? Sitä hän ei ole tullut vieläkään ajatelleeksi.
Kaupunkiin hän ei ole aikonut mennä. Kylille vain, jonnekin. Lääniin.
Sinne tekisi hänen mielensä kulkea. Kulkea erilleen.

Ja jokin alkaa kaivaa rintaa kuin alakuloisuus. Äsken on kiukku siinä
voimakkaassa rinnassa lietsonut niinkuin pauhaavat ja pölisevät
pajanpalkeet. Yhä polttaa otsassa se suuttuminen... Ettei saa olla
rauhassa ... omine aikoineen! Että pitää tulla se rähinä!

Nyt vasitenkin, kun hän juuri oli rupeamaisillaan suosiolla taas
töihinkin ja aikoi lähteä ilomielin hankkimaan evästä niille
kasakoille, lapsille.

Kävelee, kävelee.

Johtuu sitten siinä vähitellen ajatuksiin, että nyt ne muut juovat
kahvia siellä mökillä, seinättömässä tuvassa. Kyllä se Leja oli kai
keittänyt sen varikon valmiiksi, ei siinä oikeastaan ollut
äkäilemistä... Ja tunnin parin päästä rupeavat ne kotona syödä
riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja ja murakoita perunoita,
Käkriäisen omia viljelemiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita,
sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs
nämä nyt omenat... Muttisen, ennen ... ruuan rinnalla. Ei niistä oikean
ihmisen maha täyty. Ja voita ne syövät! Ja perkaavat eilisiä kaloja,
jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan. Olihan
niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimää ne hörppäisevät päälle,
piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä
kaljatynnöri.

"Paskia", murahtaa Juutas Käkriäinen itsekseen, istahtaen karjapolun
varrelle vihantaan notkelmaan, tuskin puolen virstan päähän
Putkinotkosta. Ja hän kaivaa housujensa taskusta tupakkakukkaronsa, sen
toistakymmentä vuotta sitten ison pässin pusseista tekemänsä, Hiesun
myllärin tapetun pässin pusseista, hänen koko ikänsä kestävän ja
pojillekin perinnöksi jäävän. Ja piippuunsa hän pistää, ja imee kaksi
piipullista oikein kiukkuisesti, yhtä mittaa. Siten istuu hän keskellä
kirpeää savupilveä. Nyt hän sylkäisee ruosteenruskeain hampaittensa
särkyneestä kolosta ja sanoo itsekseen:

"Hyh ... tästä nyt yhdestä suuruksesta! Elää tuota ilmankin ...
ihminen."

Että saisi olla rauhassa, yksin. Miksi eivät ihmiset elä keskenään
rauhassa?

"Tahtovat olla yksinään ... siinäpä se aihe ja liikutus onkin."

Mutta nyt hän on yksinään. Hongikon rinne tuolla lämpenee. Petäjät
suhisevat hiljaisessa tuulessa. Kangas huokuu ja hengittää.

Siinä hän käännähtelee, työntää leveän naisenhattunsa takaraivolle ja
katselee maahan. Hän katselee pian muurahaisia, joista hän,
Kenkkuinniemellä ja muuallakin tunnettu parantaja, osaa valmistaa
voiteita kihtiin. Ja voiteita hän osaa tehdä muihinkin tauteihin. Ja
kuta kovempi on rohdon aihe, sitä paremmin se parantaa. Punatauti nyt
lähtee lehmistä helposti, vaikkei hän sano, millä se lähtee, kun häntä
kutsutaan taloihin lehmiä parantamaan. Mutta ei siinä tarvita sen
enempää kuin että panee venäjänlehteä puteliin korpijoonin sekaan, ja
sitä antaa lehmälle... Ja apteekkirohdoista hänellä on kokemus. Hän
tietää, mitä ovat keripukin rintatipat, kaiken syövän voide, kolmen
sormen linjamentti. Ja kuolleen vuoteen juuri. Mutta lasten yskään ei
pidä panna sievettä enempää kuin yksi pieni pisare ... niinkuin
siilaamalla, veteen. Kaikenlaista hän on oppinut muilta, vanhoilta. Ja
itsekin keksinyt uusia. Ja jos eivät ne rohdot aina auta, niin joskus
ne auttavat. Ja sen auttamisen ne ihmiset muistavat. Niille ei vain
pidä itse mainita, milloin ne eivät auta. Ja sen paremmin ne auttavat,
kun ei sano, mitä niihin on sekoitettu. Sellainenhan vie voiman...

Ja niin paljon hän on saanut ihmisiä ja elukoita voima-aiheillaan
paranemaan, ettei häntä Kenkkuinniemessä sanotakaan turhaan Putkinotkon
jumalaksi. Sillä jos siinä nimessä on pilkkaa ja leikkiä ihmisten
puolelta, niin on siinä toinen puoli tottakin. Joten se Rosinakin, jos
se ei olisi äkäpussi ja tulistuisi ... jospa se oikein tietäisi,
minkälainen mies hänellä onkaan! Sellainen jumala vaan on, poppa, muka.
Ja tietäähän nyt sen: pelätäkin häntä pitää...

Yhtäkkiä näkee hän maassa jotain uutta. Se on sellainen ... eluke. Hän
kaappaa sen sukkelasti isoihin sormiinsa ja katselee, haistelee sitä.
Voi hylky, kuinka haisee pahalta!

Siitä jos tekisi rohtoa johonkin! Kolotukseen taikka muuhun. Siitä
voisi tulla. Se on väkevää, ja tauteihin pitää olla väkevää. Ja sillä
voiteella kun voitelee, niin jos ei silloin vika lähde, niin ei
millään! Siinä on sellainen voima, koska se haiseekin kirpakalta.

Jos nyt kuka kysyy Kenkkuinniemellä tai muualla neuvoa, ja tahtoo
rehellisen puheen kuulla, niin kuulkoon, että maassa on sellainen ...
iso juoksija, kiiltäväkuorinen kuin messinki, taikka paremminkin
niinkuin kuparossi. Ja siitä jos keittää voiteen ... ja panee sekaan
pirtua, oikein väkevää ... se on tärkeä luokka siinä ... niin se auttaa
paremmin kuin apteekkarien keitokset. Ne sellaisten keitokset ...
paskia!

Viimein Juutas Käkriäinen ottaa matkalaukkunsa, jossa ei olekaan mitään
tavaraa, ja ontuu keveänlaisesti takaisin kotiaan kohti, vaikkakin
varaten silmäkulmiinsa Putkinotkon mökin lähistöllä vielä vakavan ja
suuttuneen ilmeen.




Kymmenes luku


Saksanheisi pilkistelee seinän alitse Putkinotkon tupaan, jossa perhe
on suuruksella. Rehevä on se heisi niinkuin nokkospehko. Lapset ne ovat
maistelleet sen pensaan marjoja tuolla Muttisen Aapelin huvilalla, ja
vaikka ne olivat äiteliä ja happamia, joten silloinen pieni Malakias
paiskasi kokonaisen tertun seinään, lienevät hän tai muut lapset niistä
muutaman syöneetkin, kuten pennut nykyäänkin koettavat niitä syödä,
koskapa heisi nyt rehottaa täällä mökin nurkalla. Samalla tavoin on
Putkinotkon mökin pientareille ja pikku laaksojen siimekseen siirtynyt
viini- ja karviaispehkojakin. Tosin on Käkriäinen heinäntekoaikaan tai
peltoa kyntäessään sukinut ja nykäissyt noita marjapensaita pois,
sukinut viikatteellaan ja repinyt kiukuissaan paljainkin käsin niitä
pistäviä vesoja, sillä joutavia ne ovat hänestä, koska ihminen ei elä
marjoilla. Esimerkiksi puolukat saattavat olla hyviä, koska hän on jo
niihin tottunut, mutta ei niilläkään elä. Metsot ne marjoilla! Ja
samoin hän arvelee ilkanäköiseksi tätä heittäkin, siinä ihan seinässä
kiinni, missä se tukkii hänen mielestään kaikki ikkunat. Ja lisäksi se
mädättäisi, jos pääsisi nousemaan puuksi, tuvan seinät pilalle. Niinhän
hyötyvät syreenit ja puuherneetkin Muttisen seinämillä. Ja Rosinakin
sanoo, että puhtaan sen pitää rakennuksen ympäristön olla, ei metsää,
vaan kyntömaita. Siksi on Käkriäinen montakin kertaa sivaltanut tämän
heiden poikki. Mutta niinpäs on maa väkevää ja höystyisää tuossa
paikassa, jossa lapset aina talvella pistäytyvät, että pensas nousee
yhä uudestaan, lykäten yhtenä kesän alkupuolena juurivesoista miehen
vyötäröille ylettyvät haarat. Eikä Juutas ole tullut viitsineeksi
kaivaa maasta pois juuria, joita peittelemässä on viholaisiakin,
pahannäköisiä paholaisia. Se häneen huolikoon työntää kynsiään, ja
varsinkaan ilman rukkasia, muuten kuin oikein suutuksissaan! Eipä
silti, ettei hän, jos oikein sisulle pistää, sysäisi kouraansa
niihinkin, kasvoipa tuossa vaikka käärmeitä. On hänellä sellainen koura
ja sellainen luonto! "Se on toinen aihe siinä ... se sellainen", sanoo
hän.

Varjon puolelta se heisi tupaan pilkistelee. Mutta toisaalta jälleen,
etuseinän alta, loistaa sisälle pihan heleä nurmikko, ja samoin
aurinko, joka paistaa ylempänä olevasta ikkunasta. Muista ikkunoista ei
se vielä paistakaan. Ei etelänpuolisesta läheskään, josta se hautoo
vasta keskipäivällä ja suurimman osan iltapäivää. Mutta silti hörisevät
jo kärpäset tuvassa. Aamu on lämmin, ja päivästä lupaa tulla kuuma.

Kärpäset hörisevät paksuna ja mustana parvena. Ne tuprahtavat sieltä
täältä, kaikkialta. Varsinkin pöydän kohdalla on niitä sakeanaan kuin
noki ilmassa lampun savuttaessa, ja pöydällä kuhisee niitä kuin
missäkin muurahaispesässä. Ne ympäröivät aterialla istuvien päitä. Ne
pistävät ja imevät. Ne suhisevat ja soivat yhtenä säveleenä. Ne
ponnahtavat lentoon, jos niitä karkoittaa korvistaan, ponnahtavat
kimahtavalla äänellä. Ja jos niitä lyö huivilla, tuprahtaa niitä ilmaan
satojen parvi. Eivätkä ne vähene tällaisesta tuvasta, vaikka niitä
makaakin jo kirjavanaan rikkaisella lattialla, raheilla ja
ikkunanlaudoilla, kellii kuolleina, keltaiset vatsat ylöspäin,
maistettuaan kärpässienistä, joita on tuotu punanloistavista
kärpässienilehdoista ja pantu paistettuina ja sokerilla ripoteltuina
uunin reunoille, niin korkealle, etteivät pienimmät muoskat pääsisi
nuolaisemaan niistä sokeria. Mutta kymmenin verroin on niitä yhä
lentämässä ja humisemassa, korviin ja silmiin tunkeutumassa. "Kukapa
Luojan luomaa kärpästen sukua hävittäisi, jos Luoja tahtoo kärpäsiä
lisätä", sanoo mummokin, joka istuu uunin ääressä ja jonka niskaa
kärpäset nipistelevät. Mutta Ananias suutahtelee ruokapöydässä, koska
ne hörisijät tunkeutuvat sieraimiinkin, vaikka luulisi niillä olevan
muutakin syömistä. Ja syömistä muulloinkin kuin ihmisten ruoka-aikoina.
Ovathan huttuiset padat öisinkin pankolla, ja pöydällä on
maitolamparoita ja leivänmuruja.

Mutta pikku Repekalla, joka aterioi vatsa paljaana rahin ääressä
seisten, kun taas toiset pikku lapset istuvat polvillaan permannolla
saman rahin ympärillä, hänellä ei ole aikaa ajatella kärpäsiä, vaikka
ne lentävät hänen suureen lusikkaansa. Tukka tummien ja ruokahalusta
kiiltävien silmien edessä, viisi kärpästä poskellaan, koettaa hänkin
tavoittaa hapanmaitoa lasten yhteisestä kupista, noita meheviä ja
suuria kokkeleita, jotka kelluvat vaaleassa sinnussa. Hän koettaa,
koettaa. Mutta hän ei ennätä. Vaikeaa on hänen tunkea kuppiin
lusikkaansa, jota hän pitää kiinni keskeltä vartta, tuohon hyppelevään
ja heilahtelevaan kuppiin: niin nopeasti saavat toiset siihen aina
peltiset lusikkansa, päreestä reväistyt lastunsa taikka paljaat
kouransa. Aina on kupissa käsiä, jotka vievät vimmatulla kilvalla
toisiltaan kokkeleita. Milloin oikeita, milloin vasempia käsiä, kun
taas hampaat puraisevat vapaina olevista käsistä rajusti leipää ja
nieleksivät Putkinotkon meheviä ja vasta kaivettuja kesäperunoita.
Kuppi tyhjenee kiireesti. Silloin hätääntyy Repekka. Hän katselee
ällistynein silmin toiseen ja toiseen rahin ääressä ahnastelijaan. Ja
hän huomaa kauneimman kokkelin Jopin suussa! Hänen ruskeat silmänsä
välkähtävät. Ja yhtäkkiä karkaa hän päin Jopia rahin ylitse, ja pieksää
piimäisellä lusikalla häntä vasten naamaa, itselläänkin suun ja nenän
ympärykset ja kädet piimässä. Pieksää, ja silmät säkenöivät vimmasta.

"Saakeli soi!" huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin
kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja
tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja
lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja
kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen
katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat
pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä
läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma,
Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja
luonnoltaan kuin pippuri... Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon
tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan,
ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi
auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä
hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan
vuoteen ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä
myymään ... seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja
itkee kiukusta ja noituu:

"Saatanat, saatanat...!"

Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska
pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt
tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla
hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään
kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat
kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä
paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä
uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat
halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu.
Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus
lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua,
mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan
mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän
istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi
häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa,
kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa
paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.

"Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!" siunailee mummo.
"Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h--ra on?"

Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen
hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja
sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä
kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi
Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista
potateilla.

"Hyvä Isä siunaa!" huudahtaa mummo. "Penkinpäs kaasivat! Siinä nyt
yhtenä sorkkaläjänä survovat. Koirankin ihan tappavat."

Nyt täytyy Rosinankin hypähtää paikaltaan. Hän on istunut punaisen
pöydän päässä, Ananias ja Leja sivullaan, sillä Malakiaksen on Leja
saanut taivutetuksi olemaan ilman aamiaista niiden rohtojen tähden,
jotka äiti tuo kaupungista. Ja Malakias on lähetetty syömättömyyttään
nurisevana rantaan, äyskäröimään vettä veneestä, jolla kaupunkiin
aikovaiset, Rosina, Saara ja pikku Jopi, on saatettava laivaan. Saara
jäi aittaan pukeutumaan, ja mitä lienee jäänyt tekemään.

Rosina hypähtää nyt kapalolapsi sylissä paikaltaan ja nykäiseepä
ensimmäistä eteensä sattunutta pienokaista hiukan tukastakin. Se
nykäisty on Topi. Ja Rosina huutaa:

"Jo nyt on ihmeet ja kummat! Minä ... nyljen teidät kaikki tupelle! Kun
ankerit!"

Mutta Topi, kaksitoistavuotias ja lyhyt, ällistyy ja suuttuu. Hänen
tukkaansa on nykäisty. Hän sieppaa haaraiset rahinjalat, jotka ovat
rytäkässä päässeet irti, ja hyökkää ne kourassa hammasta purren Rosinaa
kohti.

Ananias tempaa rahinjalat pois Topilta. Ja niinkin paljon on hänen
mielestään syytä puuttua asiaan, että hän nousee pöydästä ja
tavoittelee seinältä solmuisia köysiohjaksia, antaakseen tuolle
jurikalle kuranssausta.

Sen näkee Topi. Ja pelästyy. Hänen täytyy hellittää tervaiset ja mustat
kouransa Rosinan hihasta, eikä hän ennätä iskeä edes hampaitaan Rosinan
käsivarteen, kuten aikoi, kun ei ylettänyt häntä lyödä. Sydän kurkussa
livistää Topi seinän alitse ulos, heittäen ateriansa kesken. Rosina
rientää vielä hiukan portaille hänen perästään. Mutta tuolla juoksee
Topi jo pakoon pihan poikki, niin että tallattu polku tömisee ja hänen
paksut, paljaat pohkeensa hyrräävät väkkäränä. Vielä huutaa hän
Rosinalle, taakseen katsomatta ja täydessä vauhdissa, huutaa kimakalla
äänellä, jo lähellä itkua, puhaltamalla ja vinkaisevassa kiukussa:

"Rusina Kypenäinen! Sinä ... sinä... Sinulla on ... p--!"

Viimeisen sanan huutaa hän läkähtyvällä äänellä, josta puhuu
äärimmäinen halveksuminen ja pilkka.

Alaveräjän raosta pujahtaa Topi saunalle. Ja menee ylös kalliolle ja
petäjikköön. Ja siellä pillahtaa hän itkuun, pelonkin itkuun. Sillä
joskaan äidistä ei hätää, se kun ei kuitenkaan antaisi vitsaa, vaikka
sanoo lyövänsä korennolla, niin Ananias kovine ohjaksineen saattaa
muistaa tämän myöhemminkin.

Topista on parasta nyt vähän välttää Ananiasta. Itsekseen hitaasti
kävellen ja kohotellen kiipeilee Topi kallioilla.

Mutta sitten johtuu hänen mieleensä, että Malakiaksen pitikin olla
tuolla kauempana rannalla, lappamassa veneestä vettä. Malakiaksen,
hänen parhaan ystävänsä ja joskus suojelijansakin.

Topi kääntyy metsästä takaisin ja menee nuottakodalle, Malakiaksen
luokse.

Mutta minkälaista on sillä välin tuvassa?

Jopikin itkeskelee tuvassa, ruskeaksi maalatun taikinakorvon vieressä.
Hänen tukkaansa ei Rosina tosin ole koskettanutkaan: johan nyt, pienen
äidinpojan, Jopin, pehmeitä ja vaaleita haivenia! Sekin jo riittää
Rosinalle, että hän on ollut niin kova Topille: ajanut pentunsa
metsään, ja saanut hänet haukkumaan äitiään niin julmasti, että Rosinan
sydäntä oikein pahoinvointi kouristaa. Moittivalla silmäyksellä hän on
estänyt Ananiaksen kurittamasta Jopia, joka ravisteli vimmoissaan
Repekkaa. Jopilla ei siis nyt ole minkäänlaista ruumiillista kipua.
Mitä sitten kalpea ja hento Jopi nyyhkyttelee ja kitisee? Sitäpä hän
nyyhkyttelee, että Repekan tähden on piimää ja kokkelia kaatunut paitsi
hänen silmilleen myöskin takin rintamuksille. Uuden, harmaan takin,
keväällä teetetyn, pikkupoikien, Topin ja Jopin, yhteisen
juhlatiloissa. Tällä kertaa se takki on annettu Jopille, hänen
ensimmäistä ja ihanaa kaupunginmatkaansa varten.

Jopi ei näet vielä ole käynyt kaupungissa. Eikä missään muuallakaan
kauempana kuin kinkereillä lähimmässä mantereentalossa, neljän virstan
päässä, tavaamassa isämeitää. Siellä kävi hän toissa talvena. Sekä pari
kertaa Kenkkuinniemen sahalla, jossa sai nähdä, kuinka isä muiden
timperien joukossa tilkkesi ja pikesi tervahöyryä. Sitä samaa, missä
Saara sitten on ollut ruokarouvana. Mutta muu maailma ja Kenkkuinniemi
on Jopille vielä aivan merkillistä ja epämääräistä. Niinkuin kaunista
unta. Varsinkin kaupunki, josta puhutaan aina ja enimmän. Ja hän on
kuunnellut näitä puheita vaiti ja virkuin korvin. Kuunnellut
mainittavan korkeaa kirkontornia, ja jonkinmoista, jota sanotaan
linnaksi. Ja varsinkin joitakin kivimuureja. Minkähänlaisia nuo muurit
ovat? Eivät ne kai ole sellaisia kuin tuo tuvan uuninmuuri? Sillä mitäs
siinä olisi ihmettelemistä. Jopista ne taitavat olla saman näköisiä
kuin ne Sioninmuurit, joista mummo veisaa. Ja veisaa joskus Mauno-enon
Perttakin. Niitä on Jopi nähnyt siitä kirjasta, jonka Saarukka ja
Ananias ja Leja saivat lainaksi koulusta siihen aikaan kun ne kävivät
siellä ... kansakoulua. Muttinen ne sinne tiukkasi, antaen heille
kengät, nimittäin Saarukalle ja Lejalle. Ananiakselle oli isän
hankittava. Antoi kengät, että olisivat siellä kävelleet ... koulussa.
Ja kävivät ne ... kunnes kengät menivät ihan riekaleiksi sinne sahan
taakse kävellessä, ja äiti sanoi, että mitä luettanevatkaan siellä,
lorulauluja, ei edes pääkappaleita kaikkia annettu lukea. Ja Juutas
Käkriäinen jatkoi, että ... paskia ne ovat, ne pääkappaleetkin; mutta
työ se on toista. Ja isä tarvitsi Ananiaksen työhön, hän itse meni
Mauno-enon kanssa lääniin, kävelemään sanoi menevänsä. Ja kun kerran
Saarukka ei lähtenyt kouluun eikä Lejakaan joutanut sinne, vaan äiti
tarvitsi häntä ja Saarukkaa, niin opettaja otti kirjansa pois, lähetti
ottamaan. Siinä niitä oli korkeita muureja, siinä piplianhistoriassa.
Jos lienevät olleet kultaa. Lienevätkö sellaisia ne kaupungin muurit?

Ei ole Jopi iljennyt kysyä isommilta pennuiltakaan, kaupungissa
käyneiltä. On ajatellut, että näkeepä hän ne sitten itsekin, sillä hän
on saanut äidiltä lupauksen päästä tänä kesänä kaupunkiin. Siksi hän
onkin koonnut kaiken kesää rahaa, isältä ansaittua, hakkaamalla hänelle
tupakoita. Viisi ja kymmenen penniä kerrallaan on Jopi saanut palkkaa.
Jopa isä yhden kerran, kun oli mukavalla tuulella ja tuli läänistä ja
naureskeli muutaman päivän, antoi hänelle rahaa kahmalonsa täydeltä,
pennejäkö lienevät olleet vai markkoja, sitä ei Jopi vielä tiedä. Mutta
niitä rahoja Jopi on pitänyt ensin piilossa tuvan nurkkahyllyllä,
peltisessä rasiassa, piilossa muilta muoskilta ja varsinkin Sanukalta,
kunnes Juutas Käkriäinen yhtenä päivänä meni ja vei kaikki Jopin rahat
tuusasta, ja Jopi pelkäsi, ettei hän saisikaan niitä takaisin. Mutta
sittenpä äiti antoi hänelle rahaa sijaan, yhtä paljon sanoi antavansa,
vaikkei antanutkaan niin monta rahaa kuin rasiassa oli. Mutta ei se
äiti Jopille valehtele. Ja näitä äidiltä takaisin saamiaan rahoja piti
Jopi sitten kätkössä muualla eikä enää tuvassa. Sikopahnan katolle,
lahonneiden päreiden alle hän työnsi rahatuusansa.

Nyt aikoo hän ostaa kaupungista rahoillaan vehnästä ja namusia. Ja
aikoo antaa niitä muillekin pennuille. Sen julisti hän heti, kun äiti
tänään viimeinkin myöntyi viemään Jopinsa kaupunkiin. Niin julisti
Jopi, vaikka hän sitä ennen olikin sanonut pudottaneensa sen tuusansa,
jossa rahaa oli. Mutta tuusa tulikin tällä kertaa pian esille. Sitten
Jopi pesi oikein silmänsäkin. Niin tekevät muutkin aina kaupunkiin
lähtiessään, muut paitsi Malakias, ja Juutas Käkriäinen silloin kun hän
on totisella päällä.

Jalassa on Jopilla Saaran nappikengät, sillä Saaralla itsellään on
Muttisen emäntärouvan valkeat kengät, koska hänen omansa ovat jo niin
läntässä.

Ja sitten ei Jopi malttanut oikein kunnolla syödäkään, niin teki
levottomaksi se kaupunkiin lähtö, matka laivareitille soutaen,
ohitseajavaan laivaan.

Ja silloin kokkeloi Repekka hänet tällä tavalla!

Lapset itkevät. Toiset heistä nostavat pystyyn rahia ja
asettavat katajanhaarukan siihen paikoilleen. Pikku Sanelma menee
ruokakonttoriin, joka on tuvassa, pihanpuolisessa nurkassa, ja tuo
sieltä uutta piimää. Sitten lapset taas syövät. Niin aikuisetkin.

Nyt tulee sisään Saara, kaupunginmatkalle pukeutuneena.

Hänellä on punainen pusero. Vaaleanpunainen satiinipusero.

Mutta hame on hänellä musta, ja tukka korvallisilta kikkaroitu.
Kodassa, padan alla kuumennetulla poltto-oralla hän kikkaroi tukkansa.

Saara on korea, niin että pienet lapset katselevat häntä iloisesti
ihaillen, ja Repekka asettuu hajasäärin hänen eteensä ja sanoo
veikeästi:

"Sinä olet ryökkinä!"

Ja sitten Repekka nauraa kirkkain silmin.

Saaran sydämestä tuntuukin hyvältä noiden toisten katselu, joskin häntä
hiukan harmittaa Ananiaksen naurahdus. Mutta vielä enemmän harmittaa
häntä, kun äiti äännähtää:

"Mikäs se tässä niin haisee?"

Rosina huudahtaa sen aivan viattomasti, muistamatta, että se haju
lähtisi Saarasta. Pistävä ja voimakas haju. Se on hajuvettä, jonka
Rosina on unohtanut. Se haju tuntuu hänestä pahalta.

Mutta Saara ajattelee, että äiti pistelee häntä tahallaan. Hän mutisee:

"Sellainenhan se on äidin nenä! Vaikka ... itsekin haisee..."

"Voi Herra siunatkoon...!" huudahtaa Rosina. "Haisee... Sinä olet..."

"Haise itse paremmin!" sanoo Ananias.

Ja sitten jatkavat hän ja Rosina ja Leja syöntiään. Lapset katselevat
yhä Saaraa. Saaralla on ne punaiset sukat. Ja kengät valkeat niinkuin
liitu. Mutta sukista pyrkivät Saaran kantapäät paljaina vilkahtelemaan,
kun nämä Muttisen neidin kengät ovat sellaiset, ettei jalka painu
niihin ihan pohjiin asti. Saara ajattelee, että siksi kai se jättikin
ne tänne maalle. Ei sillä niin pieni jalka ole. Varmaan se ei voi niitä
enää käyttää. Niinpä saattaakin Saara niitä lainata. Tosin se neiti
mahtaillakseen sulki viime syksynä täällä kaikki tavaransa lukon taakse
ja telkesi huvilan ulko-ovet pienillä rautapuomeilla ja isolla
munalukolla, ettei vain mentäisi sinne sisälle... Niinkuin ne olisivat
hänen, nuo Muttisen huoneet! Ikkunain säpitkin se näpelöi sisältä
nyörillä hakoihin kiinni, sen näkivät Saara ja pikku Sanelma kavuten
kurkistamaan ikkunasta huvilaan. Mutta jäipäs siltä yhdestä ikkunasta
haka solmimatta, keittiön porstuan ikkunasta! Sen saa auki, kun
sorkottelee varvulla. Ja eteiskonttorin lukko aukeaa melkein itsestään,
ja konttorissa on tavaroita. Ei se huomaa, että hänen kenkiään on
lainattu, tai muitakin kapineita. Herra itse ei huomaisi yhtään mitään,
eikä se ennen sellaisesta välittänytkään. Mutta nyt tämä neiti panetti
munalukon kellumaan yksinpä saunankin ovelle. Ei se Muttinen ennen
muinoin sellainen! Siihen aikaan sai lainata siltä kaikkea. Ja jos joku
lusikka katosi, harakka vei täältä tuvalta, ne harakat kun ovat
sellaisia varkaita, niin hän ihmetteli vain. Ja nauroi sillekin, että
isä sattui kerran talvella ottamaan hänen kenkänsä, jäädessään
kelirikolla lapikkaattomaksi, niin ettei päässyt mutaa luomaan. Ne
ruskeanahkaiset ja matalat kengät.

Eikä Rosina Käkriäinenkään virkkanut Saaralle mitään silloin, kun näki
ensi kerran nämä kengät Saaran jalassa, Saaran mennessä viime
heinätalkootanssiin Vaskilahteen. Saara koetteli silloin näitä hiukan,
koska omansa olivat läntässä. Eiväthän nämä sellaisesta vähäisestä
kävelystä kuluneet.

Ja Rosina ajatteli, että joutavat ne sen verran rikkaiden tavarat. Ja
tavaroista pöyhkeäksi tulleen herran leipäsudelleen kustantamat
tavarat.

Nyt tarvitsee äiti itse kenkiään, joita Saara on täällä ollessaan
käyttänyt, milloin hänet on pantu työhön. Sillä hän kun ei työnnä
tällaisiin louhikkoihin edes omia länttäisiäkään kenkiään. Mutta
pihoilla niillä vielä kyllä kävelee, niillä nappikengillä, täällä
Putkinotkon piha-aituuksien sisällä. Eikä Saara enää osaa olla
paljasjaloin, hän kun nyt on ollut ruokarouvana tervahöyryssä.

Vasemman käden nimettömässä on Saaralla sormus. Sen on hän saanut siltä
laivamieheltä, joka palveli samassa tervahöyryssä kuin hän. Mies on jo
kerran kirjoittanut Saaralle tänne Putkinotkoon. Siksi on varsinkin
Ananias joskus sanonut Saaraa pilkallaan Saara-morsiameksi, vaikkei
Saara olekaan väittänyt nimenomaan olevansa morsian, vaan ainoastaan
vihjaillut huvikseen sinne päin. Mutta pilkatkoon! Saattaa siitä
asiasta vielä tulla tosikin. Juuri äsken on Saara aloittanut tuolla
aitassa kirjeen sille laivamiehelle, vastaukseksi; Saara osaa
kirjoittaakin, kansakoulussa käynyt ... kaksi kuukautta. Ananias osaa
yhtä paljon kuin Saara. Ja Leja on isänsä äitiin, ja on muka ahkera, ja
kirjoittaa muka paremmin kuin Saara. Mutta Käkriäisen Juutas se ei osaa
muuta kuin nimensä raapustaa, ja lukee päin helvettiä melkein joka
sanan!

Siinä kirjeessä on Saara, joka suuttui varsinkin äidin tämänaamuisesta
haukkumisesta, sanonut olevansa kyllästynyt Putkinotkoon. Hän
ajattelee, että hänen täytyy puuhata täällä kuin minkäkin piian, hänen,
joka ei rupea piiaksi parempiinkaan paikkoihin, koska on saanut
kyllänsä sellaisista, koetettuaan raataa Vaskilahden akkaakin
passaillessa. Ja täällä kun on oltava vielä lapsenpiikanakin. Vaikka
hän on jo toisessa iässäkin, ja ollut tervahöyry "Turhassa"
ruokarouvana. Näitä ajatuksiaan ei Saara kuitenkaan ole kirjeeseen
pannut. Ei, kirjeessä laivamiehelle on Saara sanonut, että hänellä on
ikävä täällä maalla, kesälomallaan. Ja sitten hän on sommitellut pari
riviä, eikö se ystävä hommaisi hänelle toista ruuantekijän paikkaa,
jossakin toisessa höyryssä tai laivassa, kun Saara ei viihtynyt siinä
ensimmäisessä niiden pömpelien eli hyttien kirppuisuudenkaan tähden. Ja
Saara muistaa, että varsinkaan sen ilkeän kapteenin vuoksi ei hän
viihtynyt siinä. Että se kapteeni viitsikin hiipiä sillä tavoin öillä
pömpelien ovien edessä! Kiusata itseäänkin unettomuudella. Kapteenin
ilkeydestä ei Saara kumminkaan tässä kirjeessä mainitse, enempää kuin
muustakaan, mikä saattoi kapteenin ajamaan hänet tervahöyrystä. Ja ne
syyt olivat toisenlaisiakin kuin viinan levittäminen. Kirjeessään
ystävälleen pyytää Saara laivamiestä vain toimittamaan hänelle sitä
uutta ruokarouvan tai teeterskan paikkaa, joskin Saaralla kyllä on
täällä kaikkea, mitä mieli tekee: oma kammari, ja voita ja läskiä ja
maitoa. Mutta maalaiselämä on niin ikävää.

Sen kirjeen on hän aloittanut aitassa pakkalaatikon kannella, joka
tytöillä on piironkina, alkanut poski kiinni paperissa, jonka hän on
repäissyt Ananiaksen entisestä ja Sanelmalle antamasta kouluvihkosta.
Siinä oli ainoastaan alkulehdillä Ananiaksen tekemiä kirjaimia. Sitten
on Saara jättänyt kirjeensä keskentekoisena laatikon kannelle aittaan,
pohtiakseen aamiaisen ajalla jatkoa.

Saara istahtaa pöydän ääreen, ja vetäisee keskeltä pöytää käsiinsä
särjen, auringonpaisteessa kuivatun. Eipä uhallaankaan eilen saatua
siikaa, sillä hän on nyt närkästynyt Putkinotkoon. Ja hän naurahtaa,
etteihän tässä ole taltrikkiakaan, mistä syödä. Jokin kuppi pitäisi
edes olla. Rosina myhähtää, että kupit ja kipit tässä ... maidossa ovat
toiset, ja porsaan edessä vati. Mutta silloin huudahtaa Jopi, jonka
Leja on siivonnut ja saanut jälleen onnelliselle mielelle, että eipä se
vati ole enää porsaallakaan, sillä hän juoksi sen sieltä ja pani
itselleen siihen konttorista piimää, kun tyssit kaatoivat yhteisen
piimän lattialle, josta nyt Hurja sitä nuoleskelee, laihana ja häntä
maata pitkin, ja Repekka lusikoi. Oman astiallisensa on Jopi
kapustoinut itselleen piimää.

Saara vaikenee hetkeksi. Hän katselee nyreästi ja särki kädessä pöydän
reunalla paikkaa, mihin hän voisi sijoittaa punaisen puseronsa
kyynärpäät. Viimein sovittaa hän ne pöydälle läikähtäneiden
maitolammikoiden väliin, ja alkaa syödä, könöttäen pöytälautaa vasten.
Saara jatkaa nurisemistaan. Ensin ylimalkaisesti ja lauhkeasti,
niinkuin juttu olisi muuten vain johtunut hänen mieleensä. Puhelee
siinä, että mukavaa siellä on kuitenkin, siellä tervahöyryssä: saa
riisiryynipuuroa. Ja voita pannaan puuron silmäksi! Neljälle miehelle
ja ruuankeittäjälle verokseen aina melkein kilo voita.

"Se on ihan totta, kilo sitä pannaan!" huudahtaa Saara.

Rosina rypistää hiukan kulmakarvojaan, ja Ananias vääntää huuliaan
pilkallisesti.

Silloin könnistää myöskin itse Juutas Käkriäinen tupaan. Hän tulee
takaisin kotiin. Hän komauttaa kapsäkkinsä ovensuuhun nurkkaan,
tuikeasti ja jäykästi. Hän on jo melkein täydellisesti tyyntynyt. Mutta
täytyyhän kuitenkin vielä olla tuimaa miestä, sellaista on nyt ilmestyä
toisten eteen, varsinkin mummon, vieraamman ihmisen. Mutta kun on
olevinaan yhä suutuksissaan, niin pelkäävät ne ruveta irvistelemään
hänen äskeisestä matkastaan! Häntä täytyy pelätä, on Käkriäinen
ajatellut saunalta päin palatessaan. Sellainen voima on hänellä
silmissäänkin, hän kun on kerran sellainen ... ei turhaan Putkinotkon
jumalaksi sanota!

Niinpä tuijottaa Käkriäinen ensin kulmakarvat rypyssä eteensä maahan,
ovelle seisahtuen. Sitten katselee hän hiljaa ja vaiti kulmiensa alta
ympärilleen. Ja pistää vielä varmuuden vuoksi piipun suupieleensä.
Juutas on hyvillään, että perheen huomio näyttää nyt kiintyneen
Saaraan, joka kertoo edelleen, että tervahöyryssä syödään paitsi
riisiryynipuuroa myöskin läskiä: sitä saa ostaa Pietarista kuinka
paljon tahansa.

"Mutta se maistuu kattopihville", jatkaa Saara.

"Niin ... maistuu mikä?" kysyy Ananias.

"Se läski", vastaa Saara.

Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä
se Saara sanoi?

Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt
muut ... siinä...

Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:

"Millekä se maistuu?"

"Niin se? Kattopihville!" vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että
hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. "Sellaiselle, jolla on ne
pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä ...
Ronstaassa."

Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.

Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus,
että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut.
Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten.
Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he
sillä tiedolla tekisivät.

Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä
ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla,
kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias
tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain,
mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan
viimeisen piimän pois:

"Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa."

Sen sanoo hän hiukan pilkallisesti. Ja lisää:

"On meidänkin kaupungissa. Ja muuallakin kuin kivimuureissa."

Tämän painaa Jopi päähänsä: että kaupungissa on muureissa kattopihvejä.
Ei hän muista siellä tervahöyryssä sahalla sitä nähneensä, vaikka onkin
kaikkea katsellut.

Mutta Juutas Käkriäinen tietää, ettei se kattopihviä olekaan, vaan
pahvia se on. Kattopihviä ei ole missään! Muuten se Saara vain sillä
tavalla sitä sotkee sanoissaan. Niin se on!

Kuitenkaan ei Käkriäinen vielä voi ruveta puheliaaksi, ei ihan vielä.

Olisipa nyt edes tarpeellisia välijuttuja, ikäänkuin sovittelijoita!

Sitten hän kumminkin ajattelee, että se heitä aina oikomaan, akkoja!
Hän vain myhähtää sieraimiinsa.

Nyt istahtaa hän leveää hattuaan takaraivolleen työntäen pöydän ääreen.
Ja viiltää itselleen leivänkannikasta paksun palasen.

Saara on innostunut kertomaan tervahöyrystä. Ruokapuolesta hän yhä
kertoo, syöden viimein tuoretta siikaakin. Hän sanoo, sekä kerskuen
että muuta perhettä pistelläkseen:

"Mutta voi sitä ... miten siellä oli hyvä tehdä ruokaa! Läskistä
ja voista. Ja röpöteistä sai oikein mukavaa ruokaa. Jaa muuröpöteistä
saa, kun tekee, ja tillistä ... sellaisesta tuuvinkia. Ja
palsternakkareista ... ja ...."

Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella
myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että
muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä
on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta
ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia.
Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi
tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen:
Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan
joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin
puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa
kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.

Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:

"Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!"

Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä
tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin
kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista,
jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja
muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat,
mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa
ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara
ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin,
joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on
kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.

Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun
toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.

Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt
niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt
heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se
eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain
jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan.
Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin.
Pitäisi se Rosina saada leppymään.

Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle.
Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti:
jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän ... sulkisi heiltä suun.

Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten
mielensä mukaan puhumaan.

Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa,
pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut
notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa
taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin,
toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee
edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja
lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin
ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi
lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän
alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on
kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä.
Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista,
iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa
olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä
takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.

Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle,
lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee
Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.

Siitä pääntappamisesta on Käkriäinen leikillään huomaavinaan, että
häntäkin syö jostain. Hän raapaisee reittään. Nipistää housunsauman
kohdalta ja ravistaa lahkeesta. Ja raapii nyt itseään takaa, muihin
merkitsevästi katsellen. Saara, joka istuu Käkriäistä vastapäätä,
kysyykin:

"Kah ... mitäs se isä kieppuu?"

"Mitäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen nopeasti. Ja sitten on hän tuokion
vaiti. Ja kallistaa vartaloaan, ja työntää kätensä taakseen, ja sanoo:

"Vornikka puri."

Hän on hetken taas vaiti. Ja lopulta sanoo hän, suu naurussa:

"Muutin tuon laihasta paikasta lihavampaan."

Saara ja Ananias purskahtavat nauruun. Rosinakin hymyilee, huomaten
että Juutas tahtoo jälleen päästä suosioon. Hymyilee kuitenkin vielä
hiukan salavihkaa, mutta sillä tavoin, että huomaa hänenkin valmiutensa
sovintoon.

Nyt saattaa Juutas alkaa puhua vapaasti mielihalujaan. Hän nauraa
leveämmin:

"Hehe, niin minä tein kerran ... herra-Aapelillekin!"

Uudestaan hän on vaiti. Ja sitten jatkaa:

"Oli ... vieraita siellä. Mutta minä ... sisään! Mitäs, irvistelin vain
ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!"

Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:

"Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä
uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä?
Katselivat. Minä ... kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin,
että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo,
nauroi, että oli maha revetä... Mutta ... se on sellainen luokka ...
että... Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja... Mokomia
nakkareita...!"

Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.

Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy
pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö
suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa
uudestaan:

"Ja ... mikäs urakka on mokomissa ... viljellessä! Voi, mikäs urakka!
Siinähän vasta ... urakka... Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää.
Olen tuon nähnyt... Paskia!"

"Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?" kysyy Saara hiukan
pisteliäästi.

"Minäkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Minäkö... Olisin noita saanut ...
tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä...!"

Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja
äänellä:

"Enkä nakkareita enkä kakkareita... Eivät ne ole terveellisiäkään...
Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä ...
hampaille ... arvelen..."

"Kah, no sittenpäs on isäkin sika", naurahtaa Leja lauhkeasti.

"Mitäh?" kysyy Juutas Käkriäinen.

Leja sanoo hiljaisesti:

"Kun syö sieniäkin... Ei sanonut ensin syövänsä, kun ruvettiin syömään.
Ja nyt ... hyviähän nuo, hihi."

"No se nyt onkin toinen luokka!" vastaa hänelle Juutas, ja hänen
perunaa kuoriva puukkonsa asettuu mahtavasti päälleen pystyyn
pöytälautaa vastaan. "Se on toinen luokka, se... Että niitä syön. Ja
olisinkin aina syönyt, mutta... Sillä sienet, ne nyt ovatkin metsän
aiheista parhaita! Sienet, ja puolukat marjoista. Mutta jos minä nyt
oikein selitän paikalleen, minkäslaisella kannalla minä ...
tulevaisuudessa ... niin, minkäs liikutuksen tämä nyt tekee, että
sienet: ne nyt ovat luonnostaan pehmeitä. Märkänevätkin pian. Katsoopa
nyt tuota, niin maata lötköttävät jo kypsinä parin päivän päästä...
Lötteröinä. Ja niin märkänevät mahassakin. Mutta nuo röpötit ja
mörötit, heh, ne nyt ovat ... kovia jurtikkaita. Ja jos sitä ajattelee,
on niissä puuhaa keittäessä pehmeiksi. Kaikissa. Olen heitä nähnyt!
Syökööt herrat heitä...! Ja retkuväet. Kun syövät sellaisiakin kuin
kärpässieniä, ruttopunaisia. Olen minä nähnyt..."

"Niin tekevät", myöntää Leja. "Näin, kun Muttisen neiti viime kesänä
otti niitä."

"Eivätpäs kuole niihin, hihii", äännähtää Rosina.

"Mitenkä kuole?" matkii Juutas Käkriäinen. "Kyllä minä tiedän. Ja
selitän. Kun ne keittää ... myrkkyaiheen pois, ei kuolisi
kärpässienistäkään... Minkäs liikutuksen tämä tekee. Mutta mitä näitä
keittelemään ... nakkareita. Ja morotit, minä sanon, hahaa. Ja minä ...
minä olen nähnyt pirunkin..."

"Pi-rrun?" sorahuttaa Topi.

"Niin", vastaa Juutas.

Hän vaikenee ja odottaa, että muut tulevat uteliaammiksi. Sitten
toistaa hän totisena ja köreästi:

"Pirun näin. Ryssä möi kaupungissa. Tai mitä lienevät olleet. Minä,
hupsu, ostin pilkallani. Mutta kun maistoin, niin seinään mättäsin.
Minä en syö pirujakaan. Kurkku, mikä lienee ollut. Mutta minä..."

"Juutas Käkriäinen ei syö piruja!" nauravat pienet lapset.

"Jos lieneekin ruotainen, piru", laskee Ananias leikkiä.

"Mutta sienet, näettekös, ne nyt ovat metsän aiheita", sanoo Juutas
Käkriäinen.

"Juoksisit, Jopi, katsomassa, joko sillä Malakiaksella on se lotokka
tyhjennetty", sanoo Rosina. "Ja sitten ... lapset ja muut... Se on nyt
mentävä aikuisten heinään! Niinkuin kekäle hännässä! Kuulettekos."

"Mutta morotteja en minä turpaani työnnä, ennen kuolen vaikka nälkään!"
huudahtaa Juutas Käkriäinen. "Kah, nuo kärpäset, silmät syövät
päästä... Sianruokaa... Ja Saara, se kattopihvi? Mitä se sellainen
juttu... Ei sitä sellaista ole..."




Yhdestoista luku


Jopi juoksee rantaan. Saaran nappikengät, housunsuiden päälle vedetyt,
kolisevat. Muttisen koppahatun hän on jo kauan sitten heittänyt
 pihalle ison kiven viereen. Nyt on Ananias painanut hänelle päähän
oman lippahattunsa: sitä varten Ananias sen naulasta ottikin.
Kaupunginmatkasta innoissaan juoksee Jopi yli pihan ja kiipeää nopeasti
karjatarhan veräjästä. Kapsuttaa rannan kivikkoa, pienten leppien
välitse. Toisessa kädessä on hänellä se peltinen namusrasia, jossa
rahat kalisevat. Vielä estää vinossa nyyköttävä korsu Jopia näkemästä
nuottakodalle. Mutta kun hän on pujahtanut korsun nurkan sivuitse,
seisahtuu hän tutulle ja sileälle rantakivelle ja katselee sinne päin,
missä vanhimman veljen pitäisi olla. Ja samassa hän huutaa: "Malakias!"
Malakiasta ei näy.

Nyt huomaa Jopi, ettei Malakiasta näy. Ja huutaa uudelleen, vielä
hiljaa: "Malakias."

Mutta vastausta ei kuulu.

Jopi ihmettelee ja katselee tarkemmin: siellä on se vene, jolla laivaan
olisi soudettava. Se on niinkuin ennenkin, kokka rantaan vedettynä,
mutta perä melkein veden alla, kuten se on ollut siinä jo pitkät ajat,
isän upottamana turpoamaan, se kun näet vuotaa. Toinen vene on
sivummalla, mutta se vuotaa vielä pahemmin: se ei turpoa vedessäkään,
vaan uppoaa siihen itsestään, jos sillä soutaa lahden ylitse katiskoita
katselemaan. Sillä ei voi lähteä laivalle, muuten joutuu uimaan.

Malakiasta ei näy nuottakodan varjoisen katonkaan alla. Jopi
tähystelee, suojaten silmiään järven kiillolta.

Sitten huutaa Jopi entistä kovemmin, Putkinotkon kauimmaksi kantavalla
kurkulla. Rannat kaikki kajahtelevat. Mutta kahdesti tällä tavalla
huudettuaan ja vastausta saamatta Jopi kiljaisee lyhyesti ja
kiukkuisesti:

"Malakko!"

Ei vastausta. Silloin sanoo Jopi itsekseen:

"Saakeli soi!"

Vielä juoksee hän kuitenkin nuottakodalle, ihan tuon parhaan veneen
luokse. Ei se Malakias olekaan tyhjentänyt venettä. Vettä se on täynnä,
laidoista sisään tirissyttä ja laskettua. Eikä veneessä tai sen
vieressä näy vielä airoja eikä äyskäriäkään, joita pidetään piilossa,
ylempänä louhisella rinteellä, kivenkolossa ja sammalien alla. Pidetään
vieraiden vuoksi, jotka tulevat tänne isän kanssa juttelemaan, mutta
vievätkin sitten airot ja äyskärit. Kun tarvitsevat niitä, sanoo äiti.
Mutta isä uhkaa, että tarvitkootpas venettä, ja sanoo senkin tähden
upottaneensa sen pohjaan.

Jopi höristää korviaan. Ja nyt hänen sydämensä hätkähtää. Hätkähtää
niin, että hän pysähtyy toiselle jalalleen, kun kääntyy katsomaan
mäelle airokätköön. Ja uusi huutokin jähmettyy hänelle kurkkuun. Hän
kuulee jotakin. Paljon selvemmin se kuuluu kuin kesän aamuiset ja
pienet laineet, jotka solahtelevat lämpöisesti rantakiviin. Hän on
kuulevinaan tuolta niemen takaa laivan huudon. Joko se laiva tullee?
Miksi nuo akanhapset tuolla lahden suussa keinuvat hänen mielestään
niin kovasti veden pinnalla? Jokohan siellä laivan aallot liikkuvat?
Silloin olisi laiva jo mennyt ohitse. Jopi vilkaisee terävähuippuisen
saaren sivuitse, meneekö se laiva siellä, sillä laivan kaksiäänisen
soiton hän tuntee.

Ja sitten juoksee Jopi niin, että hiki kihoaa otsaan, mäkeä ylös
mökille. Ja huutaa jo alaveräjälle kavutessaan äidille, jonka hän näkee
maitoaitan edustalla, huutaa, että laiva tulee. Ja ettei Malakko
olekaan äyskäröinyt veneestä vettä. Ja että laiva huutaa.

Rosina ojennaiksen ja vastaa:

"Mitä? Malakias? Minnekäs se? Eikö se siellä ollut? Kuka se nyt soutaa
sen lotokan sieltä laivalta takaisin? Hiiden tuuttiinko se? No, onpas
sinulla into reissuun. Vastahan se järven takana huusi, se laiva ...
Runkkelin laiturissa."

Jopi rauhoittuu. Hän katselee äitinsä hommia. Rosinalla on jo parempi
huivi päässä, se valkea. Ja edessä puna- ja siniruudullinen esiliina.
Hän latoo Jopiin selkänsä kääntäen isoon tuohikonttiin puteleita.
Näkyvätpä ne putelit, äidin ja Saaran eilisiltana rannalla pesemät,
kadonneen tuolta aidan seipäistä. Vieressä on Kypenäisen Rosinalla
täysi kannu maitoa ja pytty voita. Ja nyt hän aikoo pujahtaa aittaan
Saaran perästä, joka on jo siellä, mutta vielä pysähtyy Rosina
päivittelemään;

"Se Malakias! Ananiasko nyt pitikin ottaa? Ja viedä sinne järvelle. Kun
olisi heinänteko ... pitäisi olla jo niinkuin tehty. Se poikakin,
junttura, olisi voinut soutaa lotokan kotiin, mutta metsään vilisti
taas Topi. Mutta missäs se on Juutas? Juutas hoi. Juutas!"

Jo örähtää Juutas vastaan. Tuvassa hän örähtää, jotain epäselvää.

Rosina kivahtaa:

"Juutas! Tule sieltä!"

Käkriäisen ääni örähtää taas. Ei hän niin pian tuvasta pääse. Sillä
hiukan köllöttämään hän on asettunut, suuruksen päälle, ainoastaan
siksi hetkeksi, kunnes kaupunkiinlähtijät katoavat, miettiäkseen, miten
hän nyt rupeaa töihin, ennenkuin voi lähteä Sahan hoville. Harmillista
on ruveta töihin näin pyhävaatteissa. Harmissaan on hän pistänyt piipun
lisäksi suupieleensä vielä mällinkin uunin reunalta. Piipusta oli
tupakka näet melkein loppunut, kun hän rupesi loikomaan, eikä hän
sitten tullut uudestaan piippua ladanneeksi. Mutta uunin reunalla,
kärpässienien vieressä, on hänellä kokonainen pitkä rivi mällejä,
siihen poskesta kaivettuja taikka kämmenen pohjassa ulkoa tuotuja, jos
hän on siellä pistänyt tupakkaa poskeensa. Siinä ne mällit ovat usein
hyvinkin monta päivää koskematta, säästettyinä jälleen uudestaan
imettäviksi. Sillä auta armias, jos akat tahi muoskat hänen limaisiin
tai kuiviksi kapertuneihin ja pölyisiin mälleihinsä tunkevat näppejään!
Silloin hän mörisee. Silloin hän uhkaa repiä karvat kaikkien päästä.
Mikäs näet muuten on edessä, jos sattuisi piipputupakka loppumaan
hakkurista? Ja joskus maistuvat mällit vaihteeksi mukavilta.

Nyt nousee Käkriäinen rahilta, jolla hän on köllöttänyt kyljellään,
hattu päässä ja toinen poski pullollaan mällistä, kun taas toisesta
suupielestä, josta piippu roikkuu, valuu mällivettä hiljalleen
leukaparralle. Kummastellen tallustelee hän tuvan portaille. Mutta
ennenkuin Rosina ehtii selittää hänelle asiansa, täytyykin Juutaksen
höristää korviaan toisaalle, sillä akkojen aitasta kuuluu nyt Saaran
vimmattu noituminen:

"Helvetin hulikaanit! Lempparin hanarit! Retkut! Mitä te olette siihen
kirjoittaneet, minun kirjeeseeni."

Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät
sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni
ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:

"Senkin h--rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat
ukoilleen."

Pikku Sanelma hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään
Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen
tukka huiskaa pään ympärillä.

"Mikä se on ... se sellainen mökä!" mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan
portailta.

"Tuhrasivat minun kirjeeni", sanoo Saara. "Mitä sillä nyt tekee? Senkin
pahanhengen hanarit!

"Jo nyt taas... Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä..." mörisee Juutas
Käkriäinen. "Ka, ka, Sanelma ... hyppii toisten silmille kynnet
koukussa. Odotapas, kun minä tulen ... ja revin joka karvan sinulta
päästä."

Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut,
ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:

"Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan."

"Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?" kysyy Rosina.

Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo:

"Ei muuta kuin pantiin morsiamen kirjeeseen terveisiä. Kun kirjoitti
asuvansa kammarissa... Niin pantiin terveisiä kammarikarhulta."

"Helvetin retkut!" ärjyy Saara ja repii kirjeensä.

"Hihii", nauraa Rosina. "Kammarikarhulta... Eikös... Mutta nyt se pitää
loppua tämä sota ja rähäkkä! Niin että päästään lähtemään. Juutas
hoi... Jo nyt on taas ihme...! Oletteko hiljaa siinä!" huutaa hän
väliin lapsilleen. "Messuavat siinä kuin rovastit. Juutas, sinun se nyt
on soudettava meidät laivalle... Malakias minne lienee mennyt..."

"Häh? Eikö se ollutkaan sitä venettä tyhjentämässä?" kysyy Juutas.
"Tämän talon elämästä ei tule mitään. Malakias? Missä se on? Minä
sen... Metsäänkö juossut?"

Juutas on nyt hyvin punainen, hän katselee portaiden vierestä jotain
käteensä, ja tapaakin lasten siihen kuljettaman patukan. Se korttelin
pituinen patukka kädessä alkaa hän ontua kiireesti rantaveräjää kohti,
ja urisee:

"Metsään... Sillä miehellä nyt ei tee mitään... Kuin pistää turkin
hihaan ja..."

"Tehdä uudestaanko muka?" huudahtaa Rosina, joka hätääntyy ja suuttuu,
kun näkee Juutaksen aikovan varmaankin Malakiasta kurittamaan. "Vai
turkin hihaan! Voi voi, ihan sydäntä repii, turkin hihaan kuin
kilkittävä kissa. Sinä häntä lyömään. Ja turkin hihaan! Niinkö ...
lienet hänet tehnytkin. Sinä... Itse, varo sinä! Ala joutua sensijaan
rannalle, lappamaan lotokasta vettä. Ja sinä, Jopi, ota tuo nyytti. Ja
Saara ... heitä hiidenkiukaalle ne kirjeet! Minnekä Saara menee, mitä,
Sanukka? Lotjaanko taas pyrkii, häh?... Menköön! Mutta kun morsian
kerran on jo punaisissa, niin ... ota edes tuo kontti, Saara...
Sinä ... Ananias, pane täällä tuo heinänteko sujahtamaan. Ja, Leja,
huutele Malakko ja Topi työhön. Se on tehtävä työtä niinkuin tuli
haaroissa, ja sitten välillä työnnä putelia lapsen suuhun. Ja pane
mummo sitä tuudittamaan... Juutas..."

Juutas aikoi taas suuttua, kun se Malakias sillä tavoin... Ei siitä ole
töihin... Eikä tässä ole mitään järjestystä. Suuttua oli hän
Rosinaankin, sillä vastaansa pousaamista hän ei kärsi. Varsinkaan
akkojen pousaamista.

Mutta sitten viilsi vähän Juutaksen sydämeen se Rosinan sana, että hän,
Juutas, oli Malakiaksen tehnyt: tuollaisen raukan. Ja rakastaapa hän
kuitenkin pohjaltaan lapsiaan.

Mutta enemmän lauhdutti häntä tällä hetkellä kuitenkin se mielessä
heräävä ajatus, että nyt hän joutuu viemään matkalaisia laivalle ja
pääsee menemästä tekemään heinää. Siinä työssä olisi ollut melkeinpä
vaikeinta se, että hänen olisi täytynyt repiä nämä pyhävaatteet
päältään, ja sitten taas turata ne ylleen lähteäkseen Sahalle ja
myllylle. Eihän sinne konttoristin puheille tavallisissa rytkissä nyt,
kun hänellä ei ole rahaa.

Laivalta palattuaan ja ennen myllylle menoa ei hän ennättäisi enää
heinäniitylle.

Ja mitäpä sellaisesta työstä, jos hän vielä vähän sinne ennättäisikin?
Hän ajattelisi kuitenkin koko ajan myöskin myllyllä käyntiä ja
konttoristille puhumista, ja mikä se niin monia asioita jaksaisi
ajatella yhtaikaa?

Ja aivan leppyneeksi ja iloiseksikin tulee Juutas Käkriäinen viimein,
kun huomaa Saaran sieppaaman kontin kilahduksista, että siinä kontissa
on puteleita: eukko oli siis jo ryhtynyt tähän myytävienkin hommaan,
johon Juutas itse oli kyllä jo kauan tuntenut tarpeelliseksi sekä myös
haluavansakin ruveta. Mutta hän ei ollut tullut siihen ruvenneeksi ...
vielä. Juuri tänäkin aamuna oli hän ajatellut sitä. Mutta sen ajatuksen
oli vienyt sitten toinen, aikomus lähteä myllylle.

Varsin tyytyväisenä hän täyttää nyt piippunsa. Ja kertoo sitten siinä
Rosinalle vastalahjaksi, että hänpä lähteekin kävelemään ja koettaa
saada myllyltä jauhoja perheelleen. Siitä ei hän ole ennen hiiskunut
Rosinalle eikä muillekaan mitään, ja isännän omia hommiahan se onkin,
se leivän hankkiminen. Eikä Rosinakaan ole häneltä vielä kysellyt,
kuinka nyt jauhoja saadaan, kun kukkaro rupeaa tyhjenemään, vaikka hän
onkin jo ollut siitä huolissaan. Ei ole kysellyt, koska Juutas on ollut
sellaisella jöröllä päällä, että olisi siitä vain lisää jöristynyt eikä
siis semminkään ruvennut hommaamaan jauhoja.

Nyt on Rosina tästä miehensä antamasta tiedosta iloissaan. Sillä joskin
Juutaksen lähtö myllylle hukkaa tältä päivältä yhden miehen heinätyön,
niin jauhojahan kohta tarvitaan...

"Mitenkäs tuo Saara retuuttaa konttia! Vetelee sitä nuorasta melkein
maata myöten!" huudahtaa Rosina.

No, Juutas Käkriäinen ottaa sen kontin kantaakseen, kun hän tässä on
ensin vetänyt viimeiset savut. Sitten sovittaa hän kontin oikealla
tavalla selkäänsä. Ja sen jälkeen lähtee jono rannalle. Ensimmäisenä
rientää Rosina, maitokannu ja voipytty käsissä, rientää alamäkeä niin
että valkean huivin takanurkka keikahtelee. Jopi juoksee kiireesti
hänen kintereillään. Ja sitten kekkaisee suuttunut Saara, ja hänen
perästään koettaa Juutas Käkriäinen joutua. Mutta hänen takanaan
juoksee Hurja, ja vielä pieni ja musta Sanelmakin, joka ei välitä
siitä, että Rosina räyskyttää hänelle ja käskee häntä menemään
takaisin, koska näet Repekka mäellä kiljuu ja itkee. Mutta Leja
houkuttelee tuvan portailla takaisin Repekkaa. Ja samoin tekee pieni ja
vaaleaverinen Esterkin.

Nyt tulee myöskin Ananias saattamaan lähtijöitä rantaan.

Kivisellä ja louhisella rannalla, ennenkuin Juutaksen olisi ryhdyttävä
ajamaan vettä veneestä äyskärillä, jonka Jopi on jo tuonut rinteeltä
piilosta samoin kuin airotkin, täytyy Juutaksen vielä kumminkin täyttää
piippunsa, saadakseen sen suupieleensä äyskäröimistyöhön. Mutta silloin
onkin Rosina jo ennättänyt kietaista hameet vyötäröilleen ja alkaa
lappaa vettä. Äyskäri käy yhtenä kiekkona. Nyt ei Juutaksella ole muuta
hommaa kuin katsella päältä ja kehua hiukkasen Rosinan ripeyttä. Ja
ihmetellä, minne se Malakias oikein on joutunut ... sillä eihän tässä
tule taas mitään töistä, kun lähtee, poika-parka, sillä tavalla ...
minne lähtenee.

Niin, missä on Malakias, Käkriäisen esikoinen?

Ja Topikin on kadonnut.

Missä on Ananiaksen selkäsaunaa paennut Topi?

Jopi huuteli Malakiasta äsken rannalla. Ja samoin huuteli häntä
Topikin, mutta hiljaa eikä toitottamalla ja viimein kiljumalla niinkuin
Jopi. Ei, hiljaa oli Topi ystäväänsä huudellut. Ja katajapehkossa
piilossa oli hän sitten häntä odottanut.

Mutta viimein, kun Malakiasta ei tullut, päätti Topi lähteä pois
rannalta, sillä saattoihan Ananias ehkä tulla sinne, kaupunkiin
soudettavien mukana. Kukapas ne nyt muu laivalle soutaisi kuin Ananias,
koska Malakias katosi? Ananias taikka isä, joka Topin arvelun mukaan
tuskin lienee mennytkään lääniin, olihan näet Juutas Käkriäisen
kapsäkkikin tyhjänä. Mutta jos Juutas Käkriäinen olisi saanut kuulla
Topin karkaamisesta ja sanoista ja sattuisi olemaan äkäisellä päällä,
niin ei sen kynsissä olisi paljon pyristelemistä. Isä on pieksäessään
isä. Ja Juutas Käkriäinen olisi saattanut tavata Topin kartanolla
taikka nuottakodan luona.

Nälkäkin kurni Topin vatsassa, kesken ruokailua karanneen.

Siksi lähti Topi hiljaa piilopaikastaan, lähti loitolta metsää
kierrellen laaksoon lammen puolelle, ensin kallioita ja sitten jylhää
koivikkoa, missä lehmien polku painuu notkelmaan. Sieltä pujahti hän
aidan repeämästä lammen niitylle. Lammen viimeisessä perukassa tiesi
hän olevan ongen ja matoastiankin, joku päivä sitten sinne unohtamansa.
Pajukon vapisevaan suojaan katosi Topi, katseli matopurkkia,
kalalaatikkoa, jossa aikoinaan oli ollut Muttisen iljettäviä, haisevia
syömäkaloja, märätyksiä. Ja sitten otti hän onkensa ja puikki ylös
lammen takana olevalle mäelle. Sieltä hän pääsi oikopolulle, joka vie
Muttisen huvilaan. Huvilalla Topi tietää suuria marjapensaita, joissa
kasvaa punaisia viinamarjoja ja tikkereitä. Sinne hän kellahti
pensaiden alle ja söi ensimmäiseen hätään vatsansa täyteen marjoja.

Sitten meni Topi alas rannalle, kahden kyömyisen kallion väliin, ja
alkoi onkia. Kaiveli matoja pöntöstään ja pehmitteli niitä syljellään,
kun ne olivat kuivuneet melkein koviksi tikuiksi. Lämpiävälle kalliolle
hän istahti ja onki syvästä vedestä.

Täältäpähän eivät ainakaan pieksäjät häntä löydä. Kaukaa vain kuuluu
häliseviä ääniä, heikosti, Putkinotkon mökiltä.

Ja Topi ajattelee, että sitten, kun hän saattaa arvata Rosina
Kypenäisen lähteneen kaupunkiin ja Ananiaksen ja muiden kotimiesten
menneen lammen niitylle, silloin hiipusteleekin hän täältä metsäteitä
takaisin kartanolle ja syö siellä oikein emämurkinan: paistaapa
ahvenia, jos saa, ja ottaa ruokakonttorista leipää ja akkain aitasta
voitakin, kun ainoastaan mummo on kotona. Ja saatava niitä ahvenia on!
Hän juuttuu tähän rannalle, kunnes saa. Nakottaa siinä vaikka kaiken
päivää: on hän ennenkin onkinut syömättä koko päivän, eikä nälästä ole
ollut himpunkaan hätää.

Ja ilman ruokaa hän ei rupea heinää tekemään, perkaamaan.

Mutta Malakias, jonka turviin Topi vielä äsken kaipasi? Malakias, tuo
toinen heinäntekoon lähtijä?

Hän istuu loitolla Putkinotkon mökin rannasta ja vettä lappamasta.

Kiireelliselle asialle oli Rosina hänet lähettänyt. Malakias asteli
pihamäkeä alas rauhallisesti ja verkalleen. Joskus hän seisahtui
hiukkasen, humaliston luona veräjällä, ja saunan nurkalla. Sillä
Malakias ei juokse melkein koskaan. Hänen suunsa ja vasen silmänsä
katselivat valkeihin poutapilviin. Ja oikea silmä katseli humaliston
juurelle. Siinä hän mietti yhä, pitäisikö hänen, perhana, olla noiden
käärmeitten tähden vielä päivällistäkin syömättä? Niin sanoo Leukko ja
tahtoo. Toisi äiti niille sellaiset syömiset, että saisi mies syödä
samalla kun käärmeetkin syövät. Kummatkin omissa eväissään.

Ja sitten mietti Malakias, seuraavan kerran korsun luona,
seisahtuessaan ihmettelemään, että korsun tuohilla paikattu katto alkaa
vuotaa ... on viime talven vuotanut, vai kolmeko talvea, sitä ei
Malakias tiedä ... mietti, että mitä se Saarukkakin sinne kaupunkiin?
Piruako se siellä tekee? Jos hän, Malakias, olisi menossa kaupunkiin,
niin hän ei ottaisi mukaansa Saarukkaa eikä muitakaan naisia. Sillä
akkaväkeä ei Malakias suvaitse, paitsi äitiä, joka on muuta. Malakias
on näet kolmannellakymmenellä, ja hänen äänensä korisee kuin hyvänkin
karjun. Ja on noita jo haiveniakin ylähuulessa, pitkänlaisia haivenia.
Eikä niitä tarvitse kasvatella kanan sonnalla, sen pyrstöttömän ja
tiplikkaisen kanan, niinkuin Ananias kehoittelee Malakiasta. Pankoonpas
Ananias itse kanan sontaa ikeniinsä ... ja voita päälle. Itsellään
hänellä on pienemmät karvat huulessa kuin Malakiaksella, joka siellä
korsun luona nykii niitä viiksiään, seisoen paljain jaloin lämpimällä
kalliolla rantarakennusten takana. Se kallio ... vaikka toisi leivän
siihen paistumaan, tai voit ja rasvat tirahtelemaan siihen: kyllä
kypsyisivät...

Mutta akkaväellä itseään pilkattavan ei Malakias suvaitse, koska hän on
jo mies. Kyntämäänkin on oppinut. Kun oppisi vielä erottamaan
kellonajat! Mutta läkkipeltinen kello tuvan nurkassa on seisonut
monta vuotta, eikä Putkinotkon miesväellä ole kelloa muilla kuin
Ananiaksella. Isällä oli useampiakin taskukelloja, mutta eivät ne hänen
kourissaan paljoa kestäneet. Kuitenkin tietää Malakias päivien kulut
muustakin kuin kellosta. Sahan huudosta, Kenkkuinniemen kannakselta
kuuluvasta, osaa hän arvata, milloin on ruvettava syömään ja milloin
herettävä työstä. Ja laivojen huudoista hän myöskin tietää ajan. Nytkin
hän siellä rannalla arvasi laivan äänestä, että kello on siinä
kahdeksan paikkeilla. Ei hän niinkään pystymätön ole. Siksi häntä
pistättääkin, jos hänelle aina niistä akoista ja tytöistä, ne heillä
joskus käyneet vieraat. Ja äitikin ensin ... niin että Malakiakselle
tuli oikein paha mieli. Morsiamista kuullessaan Malakias punastuu
vihasta. Vaaleasti hän punottaa, ja lopulta hän ihan valkenee. Ja koska
hän ei ennätä vastata mitään muiden pieksäessä nopeasti turpaansa, niin
sanoo hän vieraiden lähdön jälkeen, sillä oma väki ei uskallakaan enää
hänelle usein hiiskua tytöistä:

"Kun olisi ollut kirves ... olisin heille näyttänyt morsianta!"

Sitten oli siellä rannassa tyhjennettävä se vene. Malakias katseli
sitä, nuottakodan viereen pysähtyneenä. Äyskäröimällä se vene olisi
ollut lapettava kuivaksi. Mutta sitten ajatteli hän, että veneestä
menisi enemmän, jos kaataisi sen. Kymmenen miestä nostaisi varmaankin
koko lotokan veden alta ja kääntäisi nurin, ja tyhjä siitä tulisi! Ja
jos olisi oikein vahva mies, niin kaataisi yksinään yhdellä
rasahduksella. Ja isä sen kyllä kaataisi! Rynkyttämällä ei vesi
kaatuisi niin joutuisasti. Malakias koetti rynkyttää sitä, istuen
veneen kokalla. Mutta se häntä rynkyttämään: se on jo vanha vene, raot
irvistelevät reunoissa ikeniään, ja reunapuut ruskavat. Ihmekös, jos on
huono, kun ei ole sitä tervattu. Mutta jos pikeä keittäisi, niinkuin
sahalla keitettiin tervahöyryn rakoihin ja kaataisi sitä tämän lotokan
reikiin, niin varmaan se ei vuotaisi, vaikka pitäisi aina maalla
päivänpaisteessa. Mutta nyt jos sitä rynkyttää, niin se katkeaa poikki,
ja tulee vahinko. Pitää mennä ottamaan metsästä äyskäri.

Malakias on kavunnut rinteelle ja juuri painautunut viileään
louhenkoloon ja kaivaa sammalien alta äyskäriä ja airoja. Silloin ihan
hänen vieressään humahtaa ja hurahtaa. Metsäkanako se oli? Vai itse
metsänkukko? Malakias on harras metsänasukkaiden ajattelija. Jos
hänellä olisi pyssy, kyllä hän olisi niitä saanut jo ammoin.
Ananiaksella on uusi ja kiiltävä, Mauno-enolta ostettu; mutta ei se
sitä lainaa Malakiakselle. Sanoo, ettei hän osaa ampua, silmiensä
tähden. Mutta kummakos olisi ampua, jos makaisi hiljaa piilossa...
Ja jos metso kävelisi kohti ... antaisi tulla melkein kiinni
pyssyntorveen ... niin silloin jo pamauttaisi, niin kyllä olisi isokin
metso tuhannen nuuskana.

Tällaista ei Malakiaksella kuitenkaan ollut aikaa ajatella siellä
nuottakodan luona. Ei edes mutista usein metsässä hyräilemäänsä ja isän
äiti-vainajalta kuulemaansa sanaa: "Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen
sydän särähti." Lintu kohahti aivan hänen vierestään. Se pyrki
siivilleen, ei heti päässytkään. Ja Malakias rupesi juoksemaan linnun
perästä. Sellaisten perästä hän toki juoksee. Hän näki edessään jotain
ruskeaa ja ikäänkuin valkoisen täplikästä. Hän ajoi takaa, ylös
rinnettä, pitkillä loikkauksilla. Hän kaatui kasvoilleen, ja kirosi
hiljaa. Mutta lintukaan ei ollut päässyt siivilleen, se juoksi yhä ja
piipatti. Malakias urahti, ja läksi taas ajamaan takaa rantavuorelta
lammelle päin, tiheään viidakkoon. Jospa hän saisi sen kiinni! Miksi ei
hänkin voisi kerran viedä kotiin lintukeittoa? Ananiaskin yhtenä kesänä
otti kiinni ukkometson. Ananiaksella ei ollut silloin vielä pyssyä,
vaan hän kulki panemassa satimia linnuille, Hurjan kanssa. Hurja oli
rynnännyt tällä tavoin sakeaan metsään, Ananias perästä, ja rotkossa
Hurja jo nujersi niskaa metsolta, jolta oli toinen jalka katkennut
rihmasissa, niin ettei se päässyt juoksemaan, eikä se viteikössä saanut
siipiään auki. Ananias kiersi metsolta koiran kanssa niskat nurin. Ja
kantoi linnun kotiin: se oli niin iso, että kiverä nokka viisti maata,
kun Ananias piti sitä sorkista olallaan...

Malakias juoksee piipatuksen perästä, kunnes taas kompastuu ja lyö
otsansa kiveen. Nyt hän raivostuu. Se pässikin tärskäytti tänään! Hän
ottaa pitkän oksan ja aikoo lyödä lintua ... joka onkin kadonnut. Ei
näy missään. Taikka se on muuttunut mustaksi: tuossa se on jälleen,
ihan edestä kohosi, jylähti kuin ukkonen. Tämä on varmaan metso. Ensin
näytti niin ruskealta ja pieneltä.

Sitä voi olla vaikka mitä tässä maailmassa ja metsässä... Leja oli
nähnyt Jopin kanssa täällä käärmeen, jolla oli kaksi jalkaa ja korvat
kuin kissalla. Se oli harpannut aidan ylitse...

Varovasti ja hiljainen kammo mielessä menee Malakias sinne päin, minne
se musta lintu lensi. Hän menee sangen kauas, tirkistellen ja
kuulostellen koivujen sihinää.

Kas, tuolla se nyt on, ison petäjän oksalla, vanhuuttaan
tummarunkoisen. Malakias tirkistelee salaa sitä etäältä, siristää
silmäänsä, että näkisi tarkemmin. Koivussahan se istuukin. Onkohan se
lintu, vai onko se tuulenpesä? Tuulenpesässäköhän tuulet syntyvät?
Mutta eihän tuulilla ole poikia... Ei, kaula siinä kenottaa. Malakias
hiipii lähemmäksi, ei se häntä huomaa. Sellainen iso metso. Ollapa nyt
pyssy, ja amitsuonia! Malakias pääsee aivan puun alle, ja lintu
katselee häntä päätään kallistellen. Hän näkee sen silmien yläpuolella
ne kaksi loistavaa ja punaista viirua ... niinkuin ainakin metsolla.
Mitähän ne viirut ovat? Ei ole tullut kysytyksi Ananiakselta eikä
isältä. Ananias ne tietäisi. Ja isä tietää kummempiakin! Eikö se isä
osaisi pyytää lintuja ilman pyssyjä ja satimia, jos tahtoisi...

Malakias arvelee, että ne viirut ovat linnun korvia. Hän asettuu
kivelle koivun juurelle istumaan, ja ihailee metsoa. Tuuli humisee
hiljaa, koivun ritvat suhisevat. On lämmintä. Ja juokseminen raukaisee
kovasti Malakiasta.

Siinä alkaa hän vähitellen hyräilläkin. Hyräilee ensin tuskin
kuuluvasti. Hän hyräilee:

"Korvat sill' on kahden puolen, -- mitähän nuokin o'..."

Mutta sitten ääni paisuu, metsän mahtavan, joskin hiljaisen huminan
mukana. Metso ei ole hänestä millänsäkään.

Sitten jyrisyttää Malakias linnulle, joka katselee häntä silmästä
silmään, vuoroin toista ja toista punaistaan häneen päin käännellen,
jyrisyttää syvällä ja yksitoikkoisella rintaäänellä, harvakseen ja yhtä
mittaa laulunsa hiukan muuttuneita sanoja: "Karvat sill' on kahden
puolen, -- mikähän tuokin o'..."




Kahdestoista luku


Saara istuu veneen perässä, jalat levällään, niin etteivät vaatekengät
kastuisi. Sinipilkkuinen huivi on sidottuna pyöreän pään ympärille,
hieman hunnun tapaan, mutta ei yhdellä solmulla niinkuin mummolla, vaan
kahdella: sillä tavalla käyttävät naiset huivia siellä Ronstaassa ja
Pietarissa, ja samoin täälläkin kaupungissa venakot, kesällä
kylpylaitoksella. Hunnun alta niskasta näkyy pieni ja kääntelehtivä
palmikko kuin tumma saparo.

Jopi istuu hänen edessään laudalla, jonka hän on sovittanut siihen
itselleen istuinpenkiksi, kadonneen tuhdon kohdalle. Mutta vastapäätä
Juutas Käkriäistä, joka alkaa nyt soutaa, on Rosina Käkriäinen
asettunut maitoineen ja voipyttyineen. Sillä Rosina aikoo vielä kerran
puhua sovinnossa Juutakselle siitä asiasta ... ennenkuin ryhtyy omiin
temppuihinsa. Varsinkin, kun Juutas nyt taas on sattunut iloiselle
päälle. Eukko kumartuu miehensä puoleen ja kääntelee nopeasti päätänsä
aivan kuin ryhtyäkseen häntä neuvomaan, innostamaan, yllyttämään ja
rohkaisemaan.

Kokassa Käkriäisen takana on paitsi suurta tuohikonttia valkea Hurja,
joka kapusi rannalla veneeseen, totutulle paikalleen, ja jäi nytkin
siihen, sillä Juutas, hellä omille eläimilleen paitsi milloin niihin
suuttuu, halusi sen mukaansa matkatoveriksi ja käski Ananiasta antamaan
koiran tulla hänen kanssaan. Siinä nyt seisoo Hurja etujalat kontilla
ja terävä, mustakärkinen kuono ulappaa kohti, jonka välkyntää se
vakavasti tirkistelee tihruisilla silmillään.

Vielä pysähdyttää Juutas Käkriäinen soutunsa ja lykkää hattuaan vähän
toiselle korvalliselleen, niin että pitkä tukku kellertäviä ja paikoin
punertavia hiuksia nousee toiselta korvalliselta pystyyn. Ja hän
näyttää aikovan sanoa jotain, ja huudahtaakin taakseen rannalle, jossa
Ananias seisoo yhä pikku Sanelman kanssa tarkastellen toista,
vanhempaa, venettä:

"Kuulepas, Ananias ... minä nostelenkin verkot takaisin tullessani...
Niin et niitä tarvitse... Menette siitä jo heinää kumpsimaan...!"

Sillä tavoin pääsee Käkriäinen siitä heinänteosta melkeinpä tarkkaan
koko aamupäiväksi. Ja iltapuolen alkuhan se kuluu siellä myllyllä.

Mutta nyt alkaa Rosina taas jouduttaa Juutasta soutamaan, äänellä,
jossa tuntuu laivasta myöhästymisen pelko, mutta kuitenkin varovasti ja
kautta rantain siihen myöhästymiseen vihjaillen, niin ettei Juutas vain
närkästyisi. Ja ehkä lakkaisi, jos syntyisi kiista, kokonaan
soutamasta.

Ja Juutas alkaa soutaa. Alkaa tosissaan.

Kun hän kerran alkaa, on se soutua. Kädet, nuo seitsemättä tuumaa
leveät kämmenet, ovat airoissa niinkuin yhtä puuta niiden kanssa ja
niihin kasvaneet. Ne eivät pyörähtele eivätkä kääntelehdi.
Kädenselissä, jotka ovat mustanpuhuvat ja pinnaltaan karkeat, ei näy
jänteiden nousua eikä laskua: niin ne jänteet ovat paksun nahkan
kätkössä. Eivätkä sormet soutaessa avaudu, eivät sulkeudu. Kädet
vetävät valtavan selän painolla. Se selkä ei koukistu, ei notku. Mutta
veneen laidat rytkähtävät jokaisella vetäisyllä. Ainoastaan Käkriäisen
leuat pingottuvat, vankat leukaluut, joiden toiseen pieleen on pistetty
ja lujasti purtu piipun luinen imuke, purtu ruosteisina pilkistelevien
hampaiden väliin. Ja imukkeen ympäriltä valuu suusta hiukan vettä
leukaparralle.

Käkriäisen otsa rupeaa kuitenkin punottamaan, ja joku hikipisarakin
kiiltelee siinä, sillä aamu on lämmin, eikä Juutas tässä nyt ole
viitsinyt repiä päältään takkia taikka hellittää remeliään, mokoman
lyhyen soutumatkan vuoksi, kolmisen kilometrin. Takki on hänellä
päällä, ja remeli pysyy niin tiukalle kurottuna, että housujen napit
pullistuvat auki. Lisääntyvä helle ja hikoilu kiihdyttävät häntä sen
verran, että hän rupeaa soutamaan yhä lujemmin, melkein kiskaisemalla.
Nyt vene nytkähtää niin, että Jopi, Saara ja Rosina nyökähtävät
edestakaisin aina kun Käkriäinen vetäisee. Ja Hurjan etukäpälien kynnet
ropisevat silloin tuohikontilla. Se on Juutaksesta hauskaa, se toisten
nytkyttäminen. Hän vetää yhä kovemmin. Veneen kokka kohisee mahtavasti,
ja liplattava vesi pakenee pitkin laitoja taakse. Käkriäinen nauraa
pienin ja kirkkaina kiiltelevin silmin. Hän on hyvällä tuulella tästä
joutilaasta retkestä ja päivänpaisteesta. Ja pitkän makailun jälkeen
tuntuu hartiavoimalla soutaminen hartioistakin oikein mukavalta.

Tuonne väistyy mökki mäenrinteineen lahden perukkaan. Iso koivukin
kohoaa yhä korkeammaksi, kuta kauemmaksi joudutaan. Vesi on valkeaa, ja
tuntuu ikäänkuin kevyeltä soutaa. Aurinko alkaa kuumottaa Juutaksen
niskaa, hautoa virkistävästi hänen takaraivonsa suurta kiukkunystyrää.
Saara huomauttaa, että päivän läätäminen päivetyttää. Ja hän peittelee
nenäliinalla rintaansa, joka näkyy paljaana punaisen puseron aukosta.
Rosina ei hänen marisemistaan kuuntele, Rosinalla on muuta ajattelua.

Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia
pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.

Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa,
jossa haavikko rapisee raukeasti.

Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä
nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne
määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin
ja päkättää siinä kaula pitkänä.

Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka
kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja
vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että
lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin,
punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa
hyvän murkinakeiton...

Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina
veteen.

"Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?" kysyy Jopi.

"Mikä?" vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse,
seisauttaen soudun. "Niin tuo ... vedessä ... mikä lienee."

Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:

"Mikäs ... kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut."

"Hyi, mitenkä se haisee!" huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin
vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.

"Koukun se on nielaissut", toistaa Käkriäinen. "Koukun, jossa on ollut
kala täkynä ... salakka tai... Kyllä minä... Sellaisen kalatäkyisen
koukun ... maha on haljennut lokilta..."

Ja Käkriäinen aikoo ruveta selittämään laajemmin, miten se lokki iskee
veteen ja tappelee kalojen kanssa, sen on hän nähnyt juuri tuon luodon
lähistöllä, joka on Putkinotkon mökin lahden suussa. Ja nähnyt, miten
kala vie lokin pohjaankin, ... jossa se voi elää kauan, se kun on
vesilintukin.

Käkriäinen aikoo jutella edelleen ja panna piippuunsa. Mutta silloin
huudahtaa Rosina:

"Tuollapas laiva jo öhöttää ... etäältä."

Ja Juutas alkaa jälleen soutaa.

Rosina kumartuu taas Juutaksen puoleen ja avaa jo kerkeitä huuliaan
ruvetakseen puhumaan siitä asiasta. Silloin näyttää Juutas päässeenkin
kiinni johonkin äsken sanomatta jääneeseen, ja hän nauraa ja huudahtaa:

"Ja vai haisee... Saarasta, hehe! Kun haisisi niinkuin hevosen
raato ... se se vasta haisisi."

"Mikäs sen hevosenraadon veteen?" kysäisee Saara.

"Mikäkö? Olipa mikä tahansa... Jos siihen rutkauttaisi. Mutta olisitpa
ollut, Saara, yhdessä talossa läänissä... Siellä kun oli kuollut ruuna
viety pellolle. Se kun haisi. Niin sitä haisua kun olisit ottanut,
hajuvesiä. Se olisi ollut sinulle..."

Käkriäinen on hetken vaiti. Sitten hän huudahtaa:

"Minä ... kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane
rinnoilleni ... haisuja."

Rosina sanoo:

"Kuulehan, läänistä puheen tullen... Johtui mieleeni... Sitä sinun
sittenkin pitäisi..."

"Mitä?" kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.

"Sitä, sitä... Soudahan", koettaa Rosina nyt hiljaa selittää,
kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: "Tuo poika
tuolla... Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi!
Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot,
kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä,
meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä ... talvella. Ja
kesällä ... osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat,
rännit ja römpötit..."

"Ahaa, sitäkös sinä vikuustat", vastaa Juutas Käkriäinen. "Sitä ...
taas. Pitäisihän sitä ... kyllä. Eikä niistä römpöteistä ... osaan ne
minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä... Kaikkea."

"Niin justiinsa, osaat."

"Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet... Juottaminen, konstikos se
nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty...
Mutta..."

"Mitä muttia vielä?"

"Mutta ... älä haastakaan... Siinä on toinen luokka vielä", vastaa
Juutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.

"Luokat ja kuokat! Yhä sinä... Sellaisen työn takana leipä! Ja
helpommalla riuhtaisisi. Muutamalla kerralla riuhtaisisi niin paljon,
että tulkoot ... viekööt pannut ja muut..."

"Entä itse miehen, häh? Sillä minä en lähtisikään niin vain. Saisivat
elinkaudeksi viedä. Niin se on. Löisin käpälät vastakarhaan. Jos minua
tultaisiin viemään, niin tulisi siitä pitemmältäkin. Löisin niin, että
olisi kerrallaan selvä! Minua jos käskee kolmasti, niin silloin se on
puukko rinnassa."

Käkriäinen aivan kiihtyy kuvitellessaan vankeutta, jonka hän lopulta
saisi viinanpoltosta.

Nyt selittelee Rosina hänelle jälleen, ettei hän ennenkään ole joutunut
kiinni ... hyvin on kaikki mennyt. Ja on poliisienkin kanssa tullut
toimeen: metsään on pistäytynyt lauhkeasti siksi aikaa ja malttanut
viisaasti mielensä, ei tehnyt turhaa tappelua.

Käkriäinen myöntääkin tämän.

Hän myöntää kyllä nytkin, että hyvähän se aikomus olisi, ja hyvin se
voisi mennä, niinkuin se entinenkin, joka sekin ensin oli outoa.

Rosina jatkaa:

"Ja sitten saisit vaikka mitä. On jo saatu vähemmälläkin lehmät, ja
härkäpoika ja muuta. Ja jos se herra vielä ajaa meidät pois, niin onhan
niitä paikkoja muualla. Ostettaisiin oma talo."

Mutta Käkriäinen soutaa levottomana ja huokaisee. Hän velloo niinkuin
aina ennenkin yhä sitä tavallista, että siitä nyt ei mitä, jos ihmiset
pilkkaisivat häntä entistä pahemmin, oikein viinan polttamisesta. Sillä
eiväthän ne viinanostajat muutu sen paremmiksi tai sen pahemmiksi hänen
tähtensä, möipä hän muiden keittämää tai keittäisi itse. Jostakin ne
kuitenkin ostavat mieleistänsä. Muu se on heidän pahenemiseensa syynä.
Ei Käkriäinen itsekään ole viinasta millänsäkään, ei viitsi sitä juoda
kuin maistaakseen. Ja olisi Ienokki Maljasellakin ollut rahaa juoda
vaikka koko ikänsä, kun oli talo. Mutta ne vekselithän ne, ja se
korttipeli. Maljanen antoi humalassa muiden pettää itseään. Siksikään
ei Käkriäinen itse juo, ettei häntä petettäisi niinkuin hölmöjä, jotka
ovat hulluja viinalle. Eikä hän antaisi pentujensakaan juoda, jos
Ananias esimerkiksi yrittäisi. Malakiashan tuo onkin liian hölmö
ruvetaksensa oikein tosissaan juomaa hankkimaan.

Eikä hän niitä poliisejakaan pelkää. On jo nähnyt, että rauhallisesti
niistä pääsee parhaiten. Ei niitä tarvitsisi tappaa, jos tulisivat
polttimoa nuuskimaan. Ja saisi sen polttimon jonnekin kätköön.

Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma.
Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin,
josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon
kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta
vuotta. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin
kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi
häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä
nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella
marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka
olla. Sitä ... sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa
myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä
rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.

Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka
juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä
saarissa ... pimeässä ja sateissa.

Sellaista puuhaa!

Niin uutta ... kun ei ole ennen tehnyt.

Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!

Laiva tulee jo ihan edessä.

Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole
tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada
ensi kertoja myömään sitä...

Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja
silloin sen pitää sujua toisella tavalla!

"Minä vinkutan laivaan nästyykillä!" huudahtaa Saara.

"Vinkuta jos paidanhelmallasi", vastaa Rosina. "Ja sinä, Juutas, nostat
tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele
sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan
halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane
vaikka ... nenäsi solmuun."

Käkriäinen soutaa kiivaasti, tempoo kiitävän laivan kupeeseen. Rosina
saa kiinni touvista, jota annetaan laivasta. Vene heittäytyy laivan
kylkeen, ja hytkähtää ja rusahtaa. Hurja juoksee veneessä. Jopi, jota
isä nostaa takapuolesta laivaan, kalpenee, kun näkee edessään vieraita
naamoja, oudoksuttavia ja kammottavia. Saara tarttuu ylhäältä
ojentuvaan laivamiehen käteen, ja lyykistää jo alhaalla veneessä ja
sanoo. "Kiitos!" Sitten roikkuu hän ilmassa, ja paiskaiksen kannella
laivamiehen kainaloon. Rosina tyrkyttää tavaroita Saaralle, kapuaa
ketterästi köyden avulla laivaan ja ottaa Jopia kädestä. Kapteeni,
kultainen nauha lakissa, huutaa Käkriäiselle: "Nyt kynnet irti, mies!"

Käkriäinen soutaa hartiainsa koko voimalla venettä laivan luota,
pysäyttää aironsa vähän loitommalla ja tirkistelee nopeasti
loittonevaan laivaan.




Kolmastoista luku


Hyvällä tuulella tulee Käkriäinen takaisin Putkinotkoon. Aurinko
paistaa. Se pyyhkii hänen karvaisilta kasvoiltaan pois huolen, että
hänen olisi ruvettava hommaamaan ihan uutta ... polttamaan viinaa. Ja
mukavalta tuntuu, kun eukkokin on vähän poissa kotoa. Monesti ei Rosina
käykään kaupungissa. Ainoastaan kerran tai pari kesässä. Talvella ei
juuri yhtään kertaa. Ja yhden ainoan kerran kesässä, jos uusi lapsi on
syntynyt niin kesän alussa, ettei siltä pääse liikkeelle muuta kuin
ihan väkisin, nimittäin mennessä pappilaan sitä kastattamaan,
valeluttamaan. Ja sellaisilla kastereissuilla on Rosina tehnyt samalla
ainoan kaupunginmatkansa niinä kesinä. Muulloin on hän käynyt
kaupungissa parikin kertaa, mutta on silloinkin sovitellut asiansa
lauantaiksi, joten hän voi viipyä kaupungissa sunnuntaihin ja istua
kirkossa.

Muuallakaan kylillä ei Rosina ravaa sen enempää.

Mutta kun Rosina on aina näin kotosalla, täytyy Juutaksen, milloin hän
itse on Putkinotkossa, hyppiä Rosinan hoputtamana mielestään useinkin
kuin mikä markkinahevonen, jolle on kaadettu viinaa korvaan. Melkein
hauskalta tuntuu, ettei Rosinan ääntä joskus kuule, motkottavaa ja
kiukkuistakin, sellaista, ettei aina auta kuin selvä tappelu ...
nimittäin riiteleminen. Silti myöntää Käkriäinen ainakin tällä
hetkellä, kömpiessään nyt rannalta tuvalle, että mikäpä tässä olisi
tullutkaan elämästä, ellei sitä eukkoa olisi ollut, sitä motkottajaa ja
säksättäjää. Niin, sitä huutavan ääntä täällä Putkinotkossa! Se se
auttaa paljon pysymään tätä taloa pystyssä, joskin Käkriäinen se on
isäntä ... ja hän se on niitä viinojakin myynyt!

Tänä aamuna lisää Käkriäisen rattoisaa mielialaa, päivänpaisteen
antamaa iloa ja myllylle kuljeskelun tiedettyä mukavuutta vielä se
seikka, että hän on saanut kalojakin tuolta laivasta palatessaan. Ne
kalat ovat nyt hänellä vitsassa selässä. Siellä salmilla melosteli hän
hupaisesti yksinään koiran kanssa ja tarkasteli pyydyksiä. Verkoissa ei
tosin ollut muuta kuin yksi matikka. Se se oli kiskonutkin verkon
pohjamutiin. Muut kalat lienevät päässeet menemään. Sillä kohtaa, jossa
hän oli laivalle mentäessä nähnyt verkon liikahtelevan, olikin matikan
vihertävä pää noussut verkkoa lappaessa ylös. Joten Käkriäinen oli
sanonut itsekseen:

"Arvasinhan minä sen ... että mikäs se muu kuin matikka, rutale ...
olisi pohjaan verkon vienyt."

Ja hän oli jo kahden vaiheilla, heittääkö matikan takaisin järveen,
mokoman limaisen lätnikän. Mikäs sitä kesäistä madetta ottamaan. Niin
se on liuskahtelevakin kuin ankeri, jota Käkriäinen ei suuhunsa pane.
Ennen kuolee vaikka nälkään! Hän arvelee, että käärme se on ankeri,
sotkekoot Ananiakselle koulussa mitä hyvänsä. Ja eikö tuo liene niin,
että matikka, joka on tammi- ja helmikuussa makea kala, saattaa muuttua
kesällä ihan muuksi, koskapa käestäkin tulee syksymmällä havukka.

Mutta sitten ei hän viitsinytkään nuljutella veneessä madetta verkosta.
Ja kun verkoissa ei ollutkaan muita kaloja, niin johtui hänen
mieleensä, että hänpä työntääkin tämän matikan kotimiehille, jos ne
nauravat hänelle, kalattomalle, ja laskevat leikkiä, että nyt häneltä
joutuu tipi pataan, kun hän ei tuonut kalaa. Ja sitten, kun hän on
kujeillut kotiväelle sillä tavoin, voi hän tarjota matikan vaikka
kissalle: sen Moksin poskeen ne mahtuvat yksinpä käärmeetkin, sellainen
kissa se on, se Käkriäisen rohkealuontoinen kissa. Ja ennen kaikkea:
made sattuikin jäämään veneessä verkon alle.

Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli,
varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin
haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa
rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan
kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä
kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli
hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä,
kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen
matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti
piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen
tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja
vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten
veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen
otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään
varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten
joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut
aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli
hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi
tullut myöhemmin joutavaa harmia.

Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta,
sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka
kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat
silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen
limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.

Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä
vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.

Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi,
katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen
kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta
naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun
ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat
tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta!
Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa,
niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä
kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan,
työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se,
vaikkei hän heille sano...! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä
Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden
koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika,
milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä
hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin
viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin
suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta,
tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta
kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei
itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne
alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja
kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän
näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän
siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan.
Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja
pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä
niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan
vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa
siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin
kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on
suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme
kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa
päivässä koko perheelle!

Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla,
tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja
nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn
tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.

Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona,
johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa.
Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa,
jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.

Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee
mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja
käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja
portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja
humisevat. Aurinko paistaa sinne.

Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä
lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.

Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia
ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa
voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä
päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?

Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa
latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään
yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo:

"Antoipas Ahti ahvenia."

"Antaahan se, veden akka", sanoo Juutas Käkriäinen. "Antaa, kun on
miestä niitä ottaa... Onhan maailmasa kaloja! Tuossa on ...
mummollekin!"

Ja Käkriäinen heittää kalavitsansa selästään mummon eteen permannolle.

"Olisi ... olisihan se hyvää vanhalle oikea kalakin", sanoo mummo,
ajatellen, niinkuin äsken jo ajatteli Juutaksen kalat nähdessään,
että ehkäpä Juutas antaa hänelle kaloja. Ei se Juutas itse ole
ruoka-aineista saita, vaan Ro

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/39261