← catalogue

Unkarilainen Nabob: Romaani

by Mór Jókai · Finnish · Gutenberg #39096 · 932,797 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Unkarilainen Nabob: Romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Unkarilainen Nabob: Romaani

Author: Mór Jókai

Translator: Niilo E. Wainio


        
Release date: March 10, 2012 [eBook #39096]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/39096

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNKARILAINEN NABOB: ROMAANI ***




Produced by Tapio Riikonen






UNKARILAINEN NABOB

Kirj.

Mauri Jókai


Unkarin kielestä suomensi Niilo E. Vainio


Werner Söderström, Porvoo, 1889.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.

 I OSA:

    I. Omituinen mies.
   II. Kauppa elävästä ihmisestä.
  III. Rousseaun haudalla.
   IV. Nuoret jättiläiset.
    V. Taiteen alalta.
   VI. Teaatteritaistelu.
  VII. Chataqvela.
 VIII. Helluntaikuningas.
   IX. 1825.

 II OSA:

    I. Erään perheen kirous.
   II. Kiusaaja kirkossa.
  III. Maksettu.
   IV. Nabobin nimipäivä.
    V. Odottamaton käänne.
   VI. Metsästäjä kuopassa.
  VII. Kohtaus.

 III OSA:

    I. Isänmaallinen laitos.
   II. Vaimo parka!
  III. Ystävätär.
   IV. Juhla.
    V. Metsästäjät.
   VI. Tuhannet tuskat.
  VII. Vakooja.
 VIII. Sydän ei syttä valkeampi.
   IX. Vaarallinen koe.
    X. Harmillisia havaintoja.
   XI. Zoltán Kárpáthi.
  XII. Salaisia tervehtijöitä.
 XIII. Testamentti.
  XIV. Jäähyväisiä.
   XV. Ihmisten puheita.

 Viiteselitykset.






ESIPUHE


Mauri Jókai on jo suomalaiselle yleisölle tunnettu ja rakas nimi.
Hänen lukuisista, saattaisipa melkein sanoa lukemattomista teoksistaan
ei tosin vielä ole aivan monta Suomen kielellä ilmestynyt. Vain
nämät: _Carinus_ (suomentanut J. Päivärinta, 1875), _Paholaisen
päiväkirja_ (suom. O. Blomstedt, 1877), _Uusi tilanhaltija_ (suom.
allekirjoittanut, 1878), _Rakkaita sukulaisia_ (suom. allekirjoittanut
1879), _Kymmenen M. Jókain novellia_ (suom. A. Genetz, 1881),
_Rakkauden narrit_ (suom. Elisabeth Löfgren, 1881), _Sotakuvia 1848 ja
1849 vuosilta_ (suom. J. Krohn, 1884) ja _Kiusaaja_ (suom. N.E. Vainio,
1885) sekä lisäksi muutamia lyhyempiä aikakauskirjoissa ja
sanomalehdissä julkaistuja kertomuksia. Mutta näitten joukossa -- jotka
kaikki, paitsi "Rakkauden narrit", ovat suoraan alkukielestä käännetyt
-- on kuitenkin ne kaksi teosta, joissa Jókain kirjailijanero ilmenee
eheämpänä ja sopusointuisempana kuin missään muissa hänen teoksissaan
ja joita sen vuoksi syystä pidetään hänen etevimpinä tuotteinaan, nim.
romaani "Uusi tilanhaltija" ja novelli "Rakkaita sukulaisia".
Edellisten lisäksi tulee nyt _Unkarilainen nábob_.

Kaikista Unkarin kaunokirjailijoista on Jókai saavuttanut kansansa
suurimman suosion. Ei kenenkään muun kirjailijan teoksia lueta
semmoisella mielihalulla, semmoisella ihastuksella kuin hänen. Hän on
myöskin kaikista Unkarin kirjailijoista ulkomailla parhaiten tunnettu
ja suosittu; hänen teoksiansa on käännetty kaikkien sivistyskansojen
kielille, jopa kiinalaisten ja japanilaistenkin.

Mikä on näin suuren suosion Jókaille tuottanut?

Ensi sijassa epäilemättä hänen erinomainen kertoilijakykynsä ja
tavattoman rikas mielikuvituksensa. Siinä suhteessa ei kukaan
unkarilainen kirjailija vedä hänelle vertoja. Mitä hän kertoo on usein
vähemmän arvoista kuin se, että hän kertoo. Me emme aina usko niitä
eriskummallisia, liioiteltuja kuvauksia, joita hänen uhkuva
mielikuvituksensa synnyttää, mutta se elävyys, se luonnollisuus, se
yksinkertaisuus, jolla hän näitä uskomattomia asioita kertoilee,
miellyttää meitä. Sentähden Jókai harvoin on ikävä, ja se, joka vain
ikävyydestä romaaneja lukee, löytää hänestä hyvän huvittelijan. Tosin
saattaa hänen kertomistavassaankin keksiä vikoja, mutta yleensä
kuitenkin hänen kertomiskykynsä on se, johon kaikista hänen
kirjailijalahjoistaan on suurin arvo pantava, ja siinä suhteessa hän
myöskin on vaikuttanut paljon hyvää Unkarin koko kaunokirjallisuuteen.

Toiseksi hän enimmiten osaa hyvin valita kertomuksensa aiheet ja
esineet. Melkein aina hän ottaa käsiteltäväksensä semmoisen aiheen,
joka miellyttää Unkarin yleisöä. Jókai tietää tahi vaistomaisesti
tuntee, minkä aikojen, olojen ja yksilöiden kuvailemisella hän
parhaiten löytää tien kansalaistensa sydämeen. Useimpien romaaniensa
aiheen hän on ottanut nyky- tahi sen lähinnäedelliseltä ajalta;
kuvauksensa hän mielellään kutoo jonkun kansanmieleisen aatteen tahi
muistettavan tapauksen yhteyteen. Semmoisista onkin vastamainittu aika
Unkarin kansan elämässä varsin rikas: tämän vuosisadan alkupuolella
kansallishengen uusi herääminen kaikkine sitä seuraavine jaloine
pyrintöineen kansallisen kielen ja kirjallisuuden edistämiseksi sekä
monenlaisten yhteiskunnallisten epäkohtain ja vanhentuneiden laitosten
poistamiseksi; sittemmin saman vuosisadan keskivaiheilla tuo
kunniarikas, vaikka onneton vapaussota, ja sitä seuraava kansallisen ja
valtiollisen itsenäisyyden alennus- ja sortokausi; vihdoin saman
itsenäisyyden jälleen voimaansa ja arvoonsa saattaminen sekä kansan
kohoaminen ennen tuntemattomaan valtiolliseen vaikutusvoimaan. Selvää
on, että tämmöisten suurten tapahtumain pohjalle perustuvat runolliset
kuvaukset, ylempänä mainitulla mestarillisella kertomiskyvyllä
esitettyinä sekä tuon Jókaille kuten yleensä kaikille unkarilaisille
ominaisen hehkuvan isänmaanrakkauden ja tulisen kansallistunteen
elähyttäminä, ovat omiansa mitä suurimmassa määrässä viehättämään
lukijoita.

Vielä mainittakoon, että Jókai teoksissaan esittää myöskin suuria
luonnon-onnettomuuksia, semmoisia kuin vedenpaisumus Pestissä, Tiszan
tulvat, Komárom'in maanjäristys, ruttotaudit, nälkävuodet ja muita
luonnon merkillisyyksiä. Ja kun hän näitten kuvailemisessa osoittaa
yhtä suurta taitoa kuin muitten asiain kertomisessa, on helposti
ymmärrettävä, että nuo tuommoisetkin kuvaukset puolestaan kohottavat
hänen romaaniensa vaikutusta.

Unkarilaista kansan-elämää kuvaillessaan Jókai niinikään on mainio. Ne
tyypit, jotka hän siitä tuo esille, ovat todellisuudesta otetut, niin
sanoakseni magyarilaista lihaa ja verta, vieläpä henkeä, kaikkine
unkarilaisten kansallisluonteessa tavattavine hyvine ja huonoine
puolineen, joita viimemainituita Jókai ei suinkaan tahdo peitellä eikä
salata. Ei yksikään muu kirjailija ole ymmärtänyt kuvailla tuota
kirjavaa, väririkasta kansan-elämää niin viehättävällä tavalla kuin
hän. Sitä tehdessään hän usein näyttää ikäänkuin täydellisesti
vaipuneen tuohon samaiseen elämään. Silloin myöskin hänen huumorinsa
ilmenee kaikessa luonnonomaisessa raikkaudessaan.

Huumorikin on näet yksi Jókain huomattavimpia kirjailijaominaisuuksia.
Niinkuin Dickens'illä on Jókaillakin aivan erinomainen taito
jokapäiväisimmissäkin tapauksissa ja henkilöissä havaita hullunkuriset
puolet. Tämä näkyy varsinkin hänen ylempänä mainitusta "Rakkaita
sukulaisia" nimisestä novellistaan, joka alusta loppuun uhkuu mitä
hauskinta leikillisyyttä ja sukkeluutta. Mutta ei sitä puutu muissakaan
hänen teoksissaan, eipä edes niissä, joitten esineenä on mitä
synkimpien ja kurjimpien olojen esittäminen. Todistuksena siitä
mainittakoon "Uusi tilanhaltija". Se kuvailee sitä surullista
aikakautta Unkarissa 1850-luvulla, jolloin siellä vallitsi täydellinen
poliisi- ja vakoilijavalta, jolloin kaikki kansalliset ja valtiolliset
oikeudet olivat unkarilaisilta riistetyt ja maahan tallatut, jolloin
ei edes Unkarin tiedeakatemian sallittu pitää istuntoja. Luulisi,
että tämmöisen kamalan ajan kuvaileminen muodostuisi joksikin
korkeantraagilliseksi murhenäytelmäksi tahi ainakin muuten kovin
vakavaksi ja juhlalliseksi teokseksi. Vielä mitä! "Uusi tilanhaltija"
on läpeensä humoristinen romaani, jossa sekä pää- että sivuhenkilöt,
kukin omalla tavallaan huvittavat lukijaa ja saavat hänet tuon
tuostakin makeasti naurahtamaan.

Vielä on mainittava Jókain selvä, sujuva ja kansanomainen kieli,
jota jokainen helposti voi ymmärtää ja nauttia. Hän käyttää
aitounkarilaisia, sattuvia, luonteenmukaisia lauseita ja puheenparsia,
jotka aina ovat paikallaan. Tämä kielen unkarilaisuus ja sujuvaisuus
tekee hänen tyylinsä luonnolliseksi, mehukkaaksi ja maalailevaksi sekä
kokonaan poikkeavaksi siitä milloin oratoorisesta milloin vaikeasti
käsitettävästä tahi kuivakiskoisesta maneerista, joka suuremmassa
tai vähemmässä määrässä on Unkarin vanhempien novellin- ja
romaaninkirjoittajien tunnusmerkkinä.

Nämät nyt luetellut ansiot ovat niin suuret, että ne peittävät monta
puutetta, jommoisista Jókaikaan ei suinkaan ole vapaa. Hänen
pääansionsa, tuo uhkuva, tyhjentymätön mielikuvitus on samalla, sopii
sanoa, hänen päävikansakin. Rajattomuudessaan se usein -- varsinkin jos
hän jättää enemmän tunnetut aikakaudet ja oman maansa olot -- turmelee
kertomuksen todenmukaisuuden, henkilöiden tarkat rajapiirteet,
perusjohteitten sielutieteellisen pätevyyden ja yleensä koko teoksen
sisällisen totuuden. Niinpä puuttuu muutamista hänen historiallisista
romaaneistaan -- esim. _Transilvaanian kultakausi_, _Turkkilaismaailma
Unkarissa_ ja _Epäjumala-linna_ -- todellisen ajankuvauksen vankka
pohja, vaikka monet yksityiskohdat ovatkin loistavasti esitetyt.
Itämaisissa ja haaveellisissa kertomuksissa taas -- semmoisissa kuin
esim. _Tulevan vuosisadan romaani_ ja _Oceania_ -- se houkuttelee hänet
täydellisiin mielettömyyksiin. Tähän hillitsemättömään mielikuvitukseen
ei hänen muodostamis- ja luonteenkuvaamisvoimansa ole missään
tasasuhdassa. Henkilönsä hän varustaa mielellään yliluonnollisella
voimalla, joka usein tekee koko toiminnan pilventakaiseksi. Jókain
romaanien päähenkilöt, jotka tavallisesti ovat huonommin onnistuneet
kuin syrjähenkilöt, näyttävät usein siltä kuin he salaisuudessa
hautoisivat jotakin, jolla voisivat hämmästyttää ja kummastuttaa meitä.
Hänen sankarinsa ovat enimmiten ulkonaisesti huikaisevia, mutta
sisällisesti jotensakin tyhjiä. Harvoin tiedämme, mimmoisiksi he
muuttuvat, sillä se ei riipu niin paljon heidän hyvien tai huonojen
ominaisuuksiensa laadusta, heidän intohimojensa luonnosta kuin
runoilijan oikusta.

Mitä erittäin siihen romaaniin tulee, joka nyt lasketaan suomalaisen
yleisön käteen, niin siinäkin kyllä tavataan vastamainittuja virheitä,
mutta myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, ylempänä lueteltuja
ansioita. Kaikista Jókain romaaneista on _Unkarilainen nábob_ se, jota
Unkarissa on enimmin luettu ja josta useimmat painokset (viisi) on
otettu. Erittäinkin on se jo alusta alkaen ollut nousevan nuorison
lempiromaani ja on yhä vielä, vaikka siinä kyllä on kohtia, jotka eivät
liene liioin nuorisoa varten kirjoitettuja.

"Unkarilaisessa nábob'issa" Jókai kuvailee Unkarin yhteiskuntaa,
semmoisena kuin se oli tämän vuosisadan alkupuolella, erittäinkin
sen ylimyskuntaa, joka siihen aikaan yksinomaisesti edusti
rikkautta, sivistystä ja kansanvoimaa. Osa tästä ylimyskunnasta oli
epä-isänmaallinen, henkisesti veltostunut, ulkomaalaisuutta apinoiva;
toinen osa isänmaallinen ja kansallismielinen, mutta sivistymätön ja
raaka. Näitten välillä oli kolmas, lukumäärältään vähitellen kasvava
joukko, joka innokkaasti harrasti kansallistunteen herättämistä,
kansallisen sivistyksen kohottamista ja yleensä ajanmukaista edistystä
kaikilla aloilla, niin henkisellä kuin aineellisella. Mitenkä tämän
viimemainitun ryhmän edustamat aatteet ja pyrinnöt saavuttavat yhä
enemmän alaa ja vihdoin pääsevät voitolle, sen näyttäminen on puheena
olevan romaanin tarkoituksena.

Sitä varten tekijä tuo esiin edustajia kustakin noista kolmesta
ryhmästä. Toista ryhmää edustaa etupäässä vanha Juhana Kárpáthi, tuo
kummallinen "nábob" eli pohatta, jonka mukaan romaani on nimensäkin
saanut. Se kuvaus, joka hänen raaoista kotitavoistaan ja mielettömistä
huvituksistaan annetaan, kammottaa meikäläisiä ja hämmästyksellä
kysymme: ovatko Unkarin rikkaat ylimykset todellakin tuolla tavoin
eläneet? Sitä ei tosin saata heistä yleensä sanoa, mutta varmaa on,
että Kárpáthi-ukon kaltaisia on ollut olemassa, sillä hänen kuvaansa
kaavaillessaan on Jókailla ollut mallina eräs mahtava pohatta Yrjö J.
Tapansa mukaan Jókai kuitenkin on ukon kuvaa liioitellut.

Ensimmäisen ryhmän edustajia on Juhana Kárpáthin veljenpoika Béla eli
Abellino, joksi hän itse tahtoo itseään nimitettäväksi. Hänet Jókai on
kuvannut niin perin huonoksi ja ilkeäksi ihmiseksi, ettemme saata muuta
kuin syvästi inhota häntä, mutta hänenkin kaltaisiansa miehiä kuuluu
todellakin olleen niitten unkarilaisten ylimysten joukossa, jotka
siihen aikaan, jossa kertomus liikkuu, hävittivät ulkomailla
omaisuutensa ja terveytensä. Abellinon esikuvaksi olen kuullut
nimenomaan mainittavan erästä paroonia, jonka Unkarissa ollessani olen
nähnytkin, mutta onko siinä perää, ei kukaan ole ottanut varmaan
vakuuttaaksensa. Jókai itse kysyy eräässä "loppulauseessa", jonka hän
on liittänyt kysymyksessä olevan romaaninsa toiseen painokseen v. 1858
(ensimmäinen ilmestyi 1853): "Onko vielä tähän aikaan näitten
irvikuvien malleja?" ja vastaa siihen: "Sitä en luule enkä väitä; se
ainakin on varmaa, ettei minua vielä ole ahdistanut kukaan, joka olisi
tuntenut itsensä Abellinoksi".

Mitä vihdoin kolmanteen ylempänä mainituista ryhmistä tulee, niihin,
jotka harrastivat uuden ajan aatteita, niin on Jókai niitten
edustajiksi tuonut esiin kaksi suurta isänmaanystävää, joitten nimet,
varsinkin toisen, säilyvät Unkarin kanan kiitollisessa muistossa miltei
pyhimysloisteen ympäröiminä, nimittäin kreivi Tapani Széchenyin
(1791-1860), "suurimman unkarilaisen", joksi häntä Unkarissa sanotaan,
ja parooni Nikolaus Wesselényin (1797-1850). Jälkimmäinen oli
Széchenyin vanhin ystävä ja asetoveri, jonka kanssa hän kauan astui
samaa valtiollista uraa, kunnes heidän tiensä myöhemmin, Wesselényin
yhä yltyvän radikaalisuuden takia, erkanivat, tämän kuitenkaan
vaikuttamatta mitään häiriötä heidän ystävyyteensä. Nämät henkilöt
nimitetään romaanissa heidän ristimänimillään, joista suomentaja
kuitenkin on muodostanut Nikolauksen nimen Niiloksi. -- Jókaita on
Unkarissa moitittu siitä, että hän on liittänyt nuo kaksi suurta
nimeä romaaniinsa, antamatta niitten omistajille siinä sittemmin
mitään varsinaista osaa (joka sen sijaan on tullut heidän
sielunheimolaisekseen kuvaillun Rudolf kreivin osaksi). Tämän johdosta
tekijä ylempänä mainitussa loppulauseessaan sanoo: "Minä pidän näitä
kahta henkilöä todellisina myytillisinä ilmiöinä yhteiskuntamme
historiassa; niitä syrjäyttäen ei kukaan saata, kiittämättömyydestä ja
tietämättömyydestä syytetyksi joutumatta, kirjoittaa unkarilaista
tarkoitusromaania noista ajoista, samoin kuin eivät roomalaiset
kirjailijat voineet kirjoittaa sankarirunoelmaa ilman Mars'ia ja
Minervaa; eroitus on vaan siinä, että heistä ei saa kirjoittaa muuta
kuin mikä on totta, sillä heidän käyttämistään runollisiksi henkilöiksi
sitä vuosisataa varten, jossa he ovat eläneet, kieltää kunnioittavan
hellyyden tunne".

Sivumennen mainittakoon vielä, että laulajatar Josefina
Fodor-Mainville, jonka elämänvaiheista kerrotaan ensimmäisen osan
viidennessä luvussa, on historiallinen henkilö (synt. v. 1793), vaikka
häntä meillä tuskin ensinkään tunnetaan tahi ei ainakaan niin paljon
kuin samassa luvussa mainittua, samanaikuista italialaista laulajatarta
Angelica Catalania.

Nämät lyhyet huomautukset "Unkarilaisen nábob'in" tarkoituksesta ja
sisällyksestä -- ne lienevät Unkarin oloihin vähemmin tutustuneelle
suomalaiselle lukijalle tarpeelliset teoksen käsittämistä varten --
samoinkuin se isänmaallinen ja kansallinen henki, jota tekijä on
osannut tähän romaaniin puhaltaa ja joka pian lukijaakin innostuttaa,
riittänevät selittämään miksi se, kuten jo sanottiin, on tullut
Unkarin nuorison mieliromaaniksi, jommoisena se tietysti on paljon
vaikuttanut isänmaanrakkauden ja kansallistunteen elähyttämiseksi ja
vahvistamiseksi tässä nuorisossa. Tehköön se alkukielen mukaisessa
tarkassa ja sujuvassa käännöksessä nyt tekijänsä toivomuksen mukaan[1]
suomeksi ilmestyessään saman vaikutuksen suomalaisissakin
lukijapiireissä!

Kääntyäksemme nyt muutamiin muihin Jókain huomattavampiin romaaneihin,
mainittakoon ensiksi _Zoltán Kárpáthi_, joka on jatkoa "Unkarilaiseen
nábob'iin" (ilmestyi jo vuosi tämän jälkeen, 1854). Niinkuin jo nimikin
osoittaa, on tässä päähenkilönä nábob'in, vanhan "Juhana-herran" poika,
se, josta isä hänen syntyessään toivoi, että hän "on sovittava isän
pahat teot ja nuorilla voimilla suorittava vanhat velat, jotka
Kárpáthin suku on velkaa isänmaalle ja ihmiskunnalle" ja että
hänestä tulisi "suurten ja jalojen aatteiden kannattaja". Mitenkä
tämä isän toivo käypi toteen, kerrotaan vastamainitussa romaanissa
erittäin herttaisella tavalla. Zoltán kehkeytyy siinä innokkaaksi
isänmaanystäväksi ja jaloksi kansalaiseksi, joka kaikessa harrastaa
maansa ja kansansa parasta. "Zoltán Kárpáthi" on siis, niinkuin
"Unkarilainen nábob'kin", n.s. tarkoitusromaani. Kun jälkimmäisessä
kuvaillaan Unkarin ylimyksiä semmoisina kuin heidän ei tule olla,
näytetään edellisessä heidän niin sanoakseni ideaalikuviansa. Sen
ohessa siinä kerrotaan muutamia muistettavia tapauksia, niinkuin tuo
kauhea vedenpaisumus Pestissä v. 1838, jolloin lähes neljätuhatta
asuinhuonetta sortui maahan ja puolitoista sataa ihmistä hukkui, sekä
Unkarin kansallisteatterin avaaminen v. 1837, jossa tilaisuudessa
jokaisen unkarilaisen povessa ilmileimahtavaa riemua lämpimillä
väreillä kuvataan. Suotavaa olisi, että tämäkin romaani saataisiin
Suomen kielelle käännetyksi.

_Kulta-ihminen_ on hyvin mieltä jännittävä, viehättävä romaani, täynnä
runollisuutta ja romantillisia tapauksia, joitten esittämisessä tekijän
hehkuva mielikuvitus ilmenee kaikessa loistossaan. Se alkaa
mestarillisella kuvauksella tuosta kuuluisasta Rautaportiksi
nimitetystä, laivakululle ennen aikaan ja osaksi vielä nytkin kovin
vaarallisesta Tonavan koskesta Unkarin ja Rumanian rajalla; toinenkin
oivallinen luonnonkuvaus tavataan siinä, nim. talvipakkanen
Balaton- (Platten-) järvellä. Tämän, niinkuin muutamat muutkin
romaaninsa, Jókai on sovittanut näytelmäksi; semmoisenakin se on
saavuttanut suurta suosiota. -- _Mustissa timanteissa_ kuvataan
teollisuusosakeyritysten vehkeilykautta 1860-luvun loppuvuosina. --
_Valtiolliset muodit_ ja _Kivisydämisen miehen pojat_ nimisissä
romaaneissaan tekijä vie meidät vapaussodan melskeihin samoin kuin
novellikokoelmassaan _Sotakuvia 1848-49 vuosilta_. -- _Ja kuitenkin
liikkuu maa_ on romaani, jossa kuvaillaan Unkarin kirjallisuuden
ja taiteen tienraivaajain taistelua vuosisatamme alussa
välinpitämättömyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. -- _Nimetön linna_
nimisen romaanin historiallisena pohjana on Unkarin aatelin kapina
v. 1809.

-- _Vanhat, hyvät oikeuden-istujat_ käsittelee samoja uuden ajan
kevätmyrskyjä kuin "Unkarilainen nábob" ja "Zoltán Kárpáthi". --
_Toiset ajat, toiset ihmiset_ sisältää kertomuksen niistä vapaussodan
tapahtumista vv. 1848-49, joissa Jókai itse oli osallisena, sekä
mitenkä hänen vaimonsa pelasti hänet itävaltalaisten kynsiin
joutumasta. -- _Surullisia päiviä_ on kuvaus taantumuskaudesta
vapaussodan jälkeen. -- _Ylös-alaisin kääntynyt maailma_ on satiiri
onnenonkijoista. -- _Miksi vanhenemme?_ sisältää likimmiten tekijän
omat elämänvaiheet.

Kävisi pitkäksi ruveta tässä edes näin parilla sanalla viittaamaan
kaikkien Jókain romaanien sisällykseen. Olkoon siinä kyllä, että vain
luettelen seuraavat hänen romaaniensa paljaat nimet: _Arkipäiviä_
(Jókain ensimmäinen kaunokirjallinen teos, ilmestynyt v. 1846),
_Köyhiä rikkaita, Maan yllä ja veden alla, Elämän komediantit, Aina
pohjoisnavalle asti, Mies, joka kaikki tietää, Minun, sinun, hänen,
Verikirja, Janitscharien viime päivät, Varjokuvia, Kirottu perhe,
Millaiset ovat naiset? Millaiset ovat miehet? Kaunis Mikhal, Yksi on
Jumala, Vapautta lumen alla, Ráby orja, Jotka kaksi kertaa kuolevat,
Tänään_ (jatkoa edelliseen), _Rakastava mestauslavalle asti, Peluri,
joka voittaa, Jokaisen helvetin lävitse, Löcsen valkoinen rouva,
Mustalaisparooni, Pikku kuninkaat, Kolme marmoripäätä, Ajatustenlukija,
Pater Peter, Lenczi Fráter_. Jókain novelleista mainittakoon kokoelma
_Dekameron_, jossa on sata sisällykseltään erilaatuista novellia.

On vielä mainittava, että Jókain vanhemmat teokset, ne jotka
ilmestyivät 1850- ja 60-luvulla, yleensä ovat etevämmät kuin myöhemmin
ilmestyneet, joissa jälkimmäisissä tavataan paljon huolimattomuutta ja
joihin nähden suurempi pohtiminen olisi ollut tarpeen, ennenkuin tekijä
umpimähkään laski julkisuuteen kaikki, mitä hänen aina virkeä
mielikuvituksensa herkeämättä tuotti. Ilman näitäkin Jókain ansio
olisi ollut kyllin suuri, se nimittäin, että hän on Unkarin
kaunokirjallisuuteen tuonut enemmän kansallista ainesta ja sitä myöskin
taiteellisemmin käsitellyt kuin kukaan hänen edelläkävijänsä tahi
aikalaisensa.

       *       *       *       *       *

Olisi kai vielä esitettävä joitakuita biograafillisia eli
elämäkerrallisia tietoja Mauri Jókaista. Niihin on kuitenkin
suomalaisella yleisöllä jo ollut tilaisuutta tutustua siinä Jókain
itsekirjoittamassa elämäkerrassa, joka on liitetty johdannoksi "Uuden
tilanhaltijan" suomennokseen. Parempaa ja kuvaavampaa elämäkertaa ei
kukaan muu voisi kirjoittaa, sillä se on, niinkuin nimimerkki Y.K.
mainittua romaania Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvostellessaan sanoi,
"pieni taideteos itsessään". Siinä Jókai kertoo lapsuudestaan -- hän on
syntynyt helmik. 19 p:nä 1825 Komárom'in eli Komorn'in kaupungissa;
vanhempansa olivat asianajaja Samuli Jókai ja Maria Pulay, molemmat
vanhaa aatelista, reformeerattua uskoa tunnustavaa sukua -- ja
koulunkäynnistään Pápassa, jossa hänellä muitten muassa oli toverina
Unkarin suurin runoilija Aleksanteri Petöfi; kuinka hän sittemmin
Kecskemét'issä suoritti oikeustutkinnon ja sen jälkeen rupesi ajamaan
lakiasioita, ensin syntymäkaupungissaan ja sitten Pestissä, jossa hän
kuitenkin pian kääntyi kirjailija-uralle, julkaisten aluksi kaksi
vihkoa novelleja, _Metsäkukkia_, ja ruveten _Elämänkuvauksia_ nimisen
viikkolehden toimittajaksi; kuinka hän vallankumousvuonna 1848 oli
osallisena kansan vapauttamista tarkoittavissa liikkeissä ja, naituansa
Unkarin suurimman näyttelijättären Rosa Laborfalvyn, seurasi Unkarin
hallitusta Debreczen'in kaupunkiin, jossa hän toimitti _Iltalehteä_,
taistellen siinä noina myrskyisinä aikoina järkevän, isänmaallisen
politiikan puolesta; mitenkä hän sittemmin vaimonsa kaikki alttiiksi
panevan uhraavaisuuden ja erään yksinkertaisen sotamiehen
kekseliäisyyden kautta pelastettiin joutumasta sen hirmuisen kohtalon
alaiseksi, joka vapaussodan loputtua mestauslavalla odotti Unkarin
jaloimpia miehiä, ja jonkun ajan päästä saattoi vaaratta palata
Pestiin, jossa hän uudestaan, keskellä ankarinta yksinvaltaisuutta,
kirjallisilla aseilla alotti tuon kokonaan hukkaan menneen taistelun
maansa ja kansansa vapauden hyväksi, taistelun semmoisen, jossa, kuten
hän itse sanoo, lähes kahden vuosikymmenen kuluessa ei kukaan muu häntä
suojellut kuin Jumala eikä kukaan muu häntä rakastanut kuin hänen
vaimonsa, ja vihdoin kuinka, parempien aikojen Unkarille koitettua,
hänellä ei enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin, saatuansa
kansaltaan nauttia "arvoa, joka on paljon suurempi kuin hänen
ansionsa".

Tuon viehättävän elämäkertansa, jonka pääkohdat tässä nyt on lueteltu,
Jókai kirjoitti 1870 vuoden lopulla. Sen ajan perästä hänen elämänsä
juoksu on ollut yhtä rauhallinen kuin tyvenen virran, jonka laineita
eivät mitkään sen tielle viskatut louhikot saata kuohumaan. Kansansa
vilpitöntä kunnioitusta ja rakkautta Jókai nauttii erinomaisen suuressa
määrässä, saaden siitä usein näkyviäkin todistuksia. Niinpä hänelle,
hänen matkustaessaan johonkin maaseutu-kaupunkiin, siellä tavallisesti
valmistetaan loistava vastaanotto juhlapitoineen, soihtukulkueineen,
laulutervehdyksineen y.m. Että hänen osaksensa myöskin on tullut
ruhtinaallisia suosionosoituksia sekä kunnioitusta Unkarin akatemian
y.m. tieteellisten ja taiteellisten seurain puolelta, lienee
tarpeetonta lisätä.

V. 1875 vietettiin hänen 50:ttä syntymäpäiväänsä Budapestissä (ja
muillakin paikkakunnilla) komeilla juhlakemuilla, joissa pidettiin
innokkaita puheita suositun runoilijan kunniaksi. Tässä tilaisuudessa,
jossa minunkin oli onni olla saapuvilla, Jókai noihin puheisiin
vastatessaan muun muassa tavallisella leikillisyydellään sanoi
kirjoittaneensa täyteen tien syntymäkaupungistaan Komárom'ista
Budapestiin, siis 13 penikulmaa (s.o. jos kaikki rivit hänen
julkaisemissaan teoksissa ladottaisiin perätysten, täyttäisivät ne
mainitun välimatkan). Hän oli todellakin mainitun vuoden loppuun asti
kirjoittanut: a) romaaneja 100 nidettä, b) novelleja 48 nid., c) n.s.
humoristisia kirjoituksia (tarinoita, kaskuja, pilajuttuja y.m.s) 28
nid., d) historiallisia ja valtiollisia kirjoituksia sekä muistelmia 8
nid., e) kalentereja 8 nid., f) runoja 4 nid. ja g) näytelmiä 4 nid.
eli yhteensä 200 nidettä (joista joka nide tavallisesti käsittää 8
arkkia pientä oktaavi kokoa.) Eri vuosille nämät niteet jakaantuvat
seuraavalla tavalla:

V. 1846 - 2, 1847 - 2, 1850 - 6, 1851 - 3, 1852 - 7, 1853 - 9,
1854 - 6, 1855 - 8, 1856 - 14, 1857 - 9, 1858 - 8, 1859 - 13, 1860 - l,
1861 - 2, 1862 - 6, 1863 - 2, 1864 - 11, 1865 - 10, 1866 - 1, 1867 - 2,
1868 - 9, 1869 - 7, 1870 - 6, 1871 - 8, 1872 -7, 1873 - 10, 1874 - 14,
1875 - 17.

Vuosina 1848-49 vapaussota esti Jókaita kirjailijatoimesta; vuosien
1860-61 ja 1866-67 vähentyneeseen tuotteliaisuuteen taas oli syynä,
edellisinä ankara sensuuri ja jälkimmäisinä kova sairaus.

Vuodesta 1876 aina tähän saakka on Jókai kirjoittanut noin 100 nidettä
eli keskimäärin 8 nidettä vuosittain.

Tämä suunnaton tuotteliaisuus meitä tosiaankin hämmästyttää. Mutta
vielä suuremmaksi käy hämmästyksemme, saatuamme tietää, että Jókailla
vielä on aikaa muihinkin toimiin kuin romaanien ja novellien
kirjoittamiseen. Vuodesta 1867 asti, jolloin perustuslaillinen
hallitusmuoto Unkarissa astui uudestaan voimaan, Jókai säännöllisesti
on ollut edusmiehenä (sen pääkaupungin vaalipiirin, jossa hän asuu)
valtiopäivillä, jotka Unkarissa, kuten tunnettu, kokoontuvat joka
vuosi. Eduskunnassa hän on pitänyt paljon kauniita puheita,
joista kuitenkin moni lienee sisältänyt enemmän runollisuutta
kuin valtioviisautta. Ensi alussa hän kuului maltilliseen
vastustuspuolueeseen, mutta liittyi vuonna 1875, jolloin n.s. "fusioni"
eli yhdistys tämän ja Deak- (hallitus-) puolueen välillä tapahtui,
täten syntyneeseen uuteen vapaamieliseen puolueeseen, joka aina tähän
päivään asti Kálmán Tiszan johdolla on hallituksessa pysynyt.
Semmoisena hän on hartaasti kannattanut Tiszan politiikkaa, ollen hänen
persoonallinen ystävänsä.

Mutta ei siinäkään kyllä. Jókai on vielä sanomalehtimieskin. V. 1863,
"juuri Schmerling'in hirmuhallituksen aikana", kuten hän itse sanoo,
perusti hän _A Hon_ (Isänmaa) nimisen valtiollisen päivälehden, joka
ensi alussa tuotti hänelle alituisia rettelöltä sensuurin ja
leppymätöntä vihaa ja vainoa jopa vankeuttakin hallituksen puolelta
sekä koko hänen omaisuutensa menetyksen, mutta josta kaikesta hän
kuitenkin vihdoin voitolla suoriutui, saattaen lehtensä niin
loistavalle kannalle, että sillä oli enemmän tilaajia kuin milläkään
muulla lehdellä Unkarissa. Myöhemmin muutti hän lehtensä nimen
_Nemzet'iksi_ (Kansa), jolla nimellä se vielä nytkin ilmestyy. Lehden
valtiollisen kannan määrääjänä on tietysti ollut toimittajan oma kanta.
Sen lisäksi Jókai kolmattakymmentä vuotta julkaisi kerran viikossa
ilmestyvää _Östökös_ (Pyrstötähti) nimistä pilalehteä, jota hän
huumorinsa tyhjentymättömästä varastosta varusti kaikenlaisilla
sukkeluuksilla ja pilajutuilla sekä myöskin piirustuksilla (Jókai on
piirustajakin), ja yhteen aikaan toimitti hän vielä erityistä
kaunokirjallistakin lehteä. Näissä lehdissä Jókai ensin on julkaissut
melkein kaikki romaaninsa ja novellinsa, ennenkuin ne ovat erityisinä
teoksina ilmestyneet -- ja siitä selvenee meille myöskin syy, miksi,
kuten jo ylempänä on huomautettu, hänen myöhemmät teoksensa ovat
vähemmin onnistuneita. Kun näet romaani on kirjoitettava niin
sanoakseni kappaleittain, sen verran erältään kuin joka päivä lehteä
varten tarvitaan, on selvää, ettei sillä lailla -- varsinkin jos,
niinkuin Jókailla usein on laita, tekeillä on pari kolme romaania yhtä
haavaa -- työ saata tulla yhtä huolelliseksi kuin jos se ennen
painattamista kokonaan valmistettaisiin ja saisi joutua tarpeellisen
viimeistelyn alaiseksi -- vaikkakin Jókai aina, ennenkuin hän ryhtyy
jotakin romaaniaan paperille panemaan, täysin valmistelee päässänsä sen
juonen ja merkitsee tämän pääkohdat muistikirjaansa.

Vielä mainittakoon, että Jókai tätä nykyä on osallisena eräässä
suurenmoisessa kirjallisessa yrityksessä, joka on ollut tekeillä jo
muutamia vuosia. Perintöruhtinaan Rudolfin alkuunpanosta toimitetaan
näet paraikaa _Itävalta-Unkarin monarkkia kerrottuna ja kuvattuna_
nimistä, kuvilla varustettua teosta, jonka on määrä antaa täydellinen
esitys mainitusta valtakunnasta ja siinä asuvista monista kansoista
muinais- ja kansantieteelliseltä, historialliselta, maantieteelliseltä,
luonnontieteelliseltä, yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta kannalta
ja joka ilmestyy yhtaikaa Unkarin ja Saksan kielillä. Tämän suuren
(noin 450 arkin suuruiseksi lasketun) teoksen Unkaria koskevan osan
päätoimittajana on Jókai.

Mistä ihmeestä saa Jókai aikaa kaikkeen tähän monipuoliseen,
suunnattomaan työhön, johon vielä tulee lisäksi ahkera kirjallisuuden
viljeleminen -- hän seuraa tarkasti ei ainoastaan oman maansa, vaan
myös Saksan, Ranskan ja Englannin etevimpiä kirjallisia tuotteita,
myöskin luonnontieteissä, jotka häntä suuresti miellyttävät ja joitten
uusimpiin tutkimuksiin hän on hyvin perehtynyt? Ja kuinka hänen
terveytensä ja voimansa sitä kestävät? kysyttäneen.

Jo nuoruudestaan asti Jókai on totuttanut itsensä joka päivä
tekemään työtä kuusitoista tuntia. Se saattaa tietysti tapahtua
ainoastaan siten, että hän huolellisesti karttaa kaikkea ajantuhlausta
huvituksiin, seuraelämään j.n.e. Ulkopuolelle oman maansa rajoja
Jókai ei ole matkustanut ennenkuin 1870-luvulla, jolloin hän
kävi Saksassa. Ruumiinsa voimia ja terveyttään taas hän ymmärtää
säilyttää järjellisellä, kohtuullisella elämällä. Hän menee
levolle säännöllisesti klo 9 illalla ja nousee ani varhain
aamulla ylös. Tarpeellista ruumiinliikuntoa hän hankkii itselleen
voimistelulla ja miekkailulla. Kesäksi muuttaa hän kauniiseen
huvilaansa Szechenyin-vuorelle Budan puolella, jossa ilma on yhtä
raitis kuin terveellinen, ja hoitaa siellä itse puutarhaansa --
"hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni", sanoo hän ylempänä mainitussa
itsekirjoittamassaan elämäkerrassa.

Paljon saattaisi vielä kertoa Mauri Jókaista yksityisenä ihmisenä,
hänen lempeästä ja jalosta luonteestaan, hänen hyväsydämisyydestään ja
auttavaisuudestaan, hänen onnellisesta avioliitostaan Rosa Laborfalvyn
kanssa, jonka Tuoni mennä vuonna häneltä katkeraksi kaipaukseksi
tempasi pois, hänen miellyttävästä ulkomuodostaan ja viehättävästä
esiintymistavastaan ynnä muista yksityiselämän seikoista, jotka
voisivat tarjota yhtä huvittavia kuin opettavia kohtia, mutta siitä
estää tälle kyhäelmälle määrätty niukka ala. Pyydän saada päättää sen
seuraavalla otteella eräästä Jókaita koskevasta kirjoituksesta, jonka
tekijä on yksi Unkarin nuorempia kirjailijoita, suosittu novellisti
Kálmán Mikszáth:

"'Minä kirjoitan, sentähden että kirjoittaminen on minulle huvitus' --
on Jókain tapa sanoa.

"No, siinä tapauksessa hänen todellakaan ei sovi valittaa, hän on
ottanut osansa huvituksesta. Ei kulu yhtäkään vuotta, jona hän ei
kirjoittaisi useampia niteitä.

"Ja meidän unkarilaisten taas on tapa kunkin syksyn loputtua laskea,
paljonko tukaatteja on lyöty Körmöcz'issä (jossa Unkarin valtion
rahapaja on), paljonko vehnää saatu Banaatissa ja paljonko kirjoja
Jókai sinä vuonna on kirjoittanut.

"Tukaatit viepi saksalainen, vehnän korjaa juutalainen, mutta Jókain
kirjat jäävät meille ainiaaksi, julistaen unkarilaisen hengen voimaa ja
Unkarin kielen suloutta".

Helsingissä, marraskuulla 1888.

_Antti Jalava_.






ENSIMMÄINEN OSA




I.

Omituinen mies.


Myrsky raivoo arolla, taivas on pilvessä, maa loassa, kaksi viikkoa on
satanut yhtä mittaa; kaikki ojat ovat täynnä, tulvillaan; ruoko kasvaa
vehnäpellolla, haikarat ja sorsat ovat muuttaneet kalliille
viljavainioille.

-- Medarduksen päivänä (kesäkuun 8:ntena) alkoi tämä kamala ilma, ja
jos se vielä kestää neljäkymmentä päivää, niin en tiedä, ken on oleva
Noa, joka pelastaisi ihmiset ja eläimet tästä osittaisesta
vedenpaisumuksesta.

Tämän ikävän havainnon teki herra Pietari Bús, jonka armoton kohtalo
oli määrännyt Ristintien padolle Szabolcsin komitaatissa riitelemään
matkustavaisten kanssa, hän kun oli "Ratkorikkolan" kapakan isäntä.

"Ratkorikkolan" kapakka, missä herra Pietari Bús oli isäntänä, oli
sievä suojapaikka Ristintien padolla. Tämä kunnon talo ei ollut saanut
nimeänsä esi-isistä vaan ansioistaan, sillä ennenkuin matkustaja pääsi
tänne, ratkesivat ja rikkoontuivat usein ajoneuvot.

Näin käy eritoten sellaisella miellyttävällä säällä, jolloin taivaan
kanavat alkavat tulvailla ja jolloin ihminen huomaa, että olisi paljoa
parempi, jos maassakin olisi kanavia; aro ei silloin olisi järvenä
kummallakin puolella patoa eikä veteläksi lionneena. Onneton se, joka
sattuu sinne ajamaan; hän joko saa siellä vanheta taikka kantaa rattaat
hartioillaan.

Ilta alkaa joutua. Herra Pietari Bús tuli pellolta ratsastaen, hiljaa
itsekseen horisten, sillä hän ei viitsinyt puhumista varten ottaa
piippua suustansa. Piippu näyttää olevan juuri keksittykin suojaamaan
suuta kirouksien tulvalta.

-- Heinät vei lempo latoineen päivineen; vehnä makaa maassa, senkin
hitto perii. Päin hornaan menee koko talous!

Kapakanpitäjä arolla ei näet elä paljaasta viinin myymisestä, vaan hän
on maanviljelijä; kapakanpito on sivutointa.

Hänen näin itsekseen kiukutellessaan, viittaa eräs epäiltävän näköinen
naisihminen, josta on vaikea sanoa, onko hän ukon vaimo vaiko hänen
palkollisiansa, padon toista päätä kohden, joka on Tisza-virran
puolella.

-- Eiköhän tuolta ole vaunut tulossa?

-- Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee
Pietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät
turkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. -- Jos leipä
loppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.

Vihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi
pyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta
valjaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään
rauhoittavasti viitaten:

-- Nuo eivät ehdi tänne tänään.

Hän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan
levollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä
padolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja
ovat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin
puoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he
milloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat
lokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat -- huutavat miehet
ensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla
ja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja
puolapuista -- ja taas muutama askel eteenpäin.

Herra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä
miesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot
ja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä
neljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää
vaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä
hyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut
pääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos
taasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina,
niin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä
muuttaa.

Vihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa,
ettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.

Miesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset
makasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti
herra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei
tänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle
mennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen
kokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on
kallista -- ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja
piippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle
tämmöisessä rankkasateessa.

... Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta
vaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa,
vaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon
joutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka
tuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan
kuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä
tienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja
mäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla
tahansa.

On jo melkein puoliyö käsissä, sillä "Ratkorikkolan" kukot alkavat
toinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään.
Kaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja
heidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.

Rattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa
vastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta
viisaaksi sekä välttää vaaran.

Soihtuja pitävät miehet ovat kaikki omituisiin univormuihin puettuja
heitukoita.[2]

Päässä karvalakki valkoisine hevosenhäntäviuhkoineen, yllä punainen,
keltaisilla nyöreillä koristettu dolmanytakki, ja sen päällä
sudennahkaiset turkit sateen suojaksi; satulannuppiin oli kullakin
kiinnitetty kirvessauva ja kaksi pistoolia. Takki ulottuu vyötäisiin
saakka, mutta sitten seuraavat lyhyet, liinaiset roimahousut, jotka
eivät mitenkään tahdo soveltua punaiseen dolmanytakkiin.

Luokaamme silmäys rattaisiin! Neljä hyvää, korskuvaa hevosta, joiden
harjat melkein ulottuvat veteen, on valjaissa, ohjaksia hoitaa
moukkamainen vanha renki. Mies nukkuu, sillä osaavathan hevoset tien
aivan hyvin; hän herää vain hevosten ohjaksia nykäistessä, mutta
silloin hän suuttuu ja antaa niille aika läimäyksiä.

Rattailla istutaan sangen omituisesti; takaistuin näyttää olevan
tyhjänä, mutta etu-istuimelle on asettunut kaksi oudon näköistä miestä
selin ajuriin. Mitä he ovat miehiään, siitä ei voi äkkiä saada selkoa,
sillä he ovat niin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneinä, kaulukset
pystössä, jottei heidän kasvojansa ollenkaan näy, ja sitä paitsi
nukkuvat he makeasti. Kummankin pää heilahtelee oikealle ja vasemmalle;
vähän väliä havahtaa milloin toinen milloin kumpikin aina sen mukaan,
ovatko lyöneet päänsä rattaisiin vai toisiinsa. Silloin ojentuvat he
suoriksi aivan kuin tehden vakaan päätöksen: varmaankaan en enää nuku,
mutta seuraavana hetkenä nukkuvat he uudestaan.

Rattaitten pohja on peitetty hevosloimella, jonka kohopaikoista saattaa
arvata, että sen alla on sangen paljo tavaraa. Takaistuimenkin kohdalla
liikkuu välistä loimi ja antaa tietää, että sielläkin mahtaa olla
jonkinmoinen elävä, jonka kunniaksi nuo kaksi herrasmiestä ovat
istuneet huonommalle paikalle. Vihdoin, pitkän taistelun perästä,
kömpii loimen alta esiin pulskan pulska -- susikoira. Siis oli tällä
etusija! Tämän näytti se hyvin käsittävänkin, se nousi kahdelle jalalle
häkin reunalle ja haukotteli pitkään ja arvokkaasti, sitten se kaiveli
pitkillä jaloillaan korviansa, ravisti helisevää, teräksistä
kaulapantaansa, ja kun nenäkäs yöpaarma väkisin tahtoi tehdä sen kanssa
tuttavuutta, tavoitteli se sitä suuhunsa luskuttaen kovasti
hampaitansa. Kun se kyllästyi tähän huviin, käänsi se huomionsa
nukkuviin kumppaneihinsa ja ollen hyvällä tuulella sekä nähdessään,
miten pitempi mies nuokkuessaan syvästi hänelle kumarteli, kohotti
leikkisä koira etukäpälänsä ja sipasi pitkin miehen kasvoja. Tämä
murahti siihen: "antakaa minun olla rauhassa, armollinen herra!"

Katsokaamme vaunuja.

Viisi täysveristä oritta on valjaissa, koreita koristeita kunkin
päässä; kaksi on aisoissa, kolme edellä, kulkunen näitten kolmen
kaulassa, jotta vastaantulija jo kaukaa kuulisi äänen ja tietäisi
väistää. Ajurinistuimella istuu lyhyet turkit yllä vanha ajuri, jolle
on annettu se ohjesääntö, ettei hän koskaan, vaikka minne mentäisiin,
saa katsoa taaksensa, taikka saa hän heti kuulan päähänsä.

Mutta me kun emme pelkää tuollaisia kuulia, katsokaamme, ketä on
vaunuissa.

Kuomin sisällä istuu vanhanpuoleinen mies, sudennahkaturkkeihin
puettuna, päässä astrakaanilainen lakki silmiin asti painettuna.

Miehestä ei näy muuta kuin kasvot, mutta näitten juonteet
hämmästyttävät katsojaa; silmistä kuvastuu harhateille joutunut
sielu, joka ehkä oli aiottu suuria aatteita kannattamaan, mutta joka
kohtalon, ympäristön, yksinäisyyden pakoittamana etsi tavattomia
vähäpätöisyyksistä ja nyt katsoa tuijottaa ikäänkuin itseänsä
ihmetellen. Pulleat, värittömät kasvot, joitten alkuansa jalot juonteet
ovat rumentuneet omituisen särmikkäiksi, karkeat kulmakarvat,
sukimattomat viikset tekevät ensi silmäykseltä inhottavan vaikutuksen.
Mutta kun kauemmin katselee, tottuu pian jokaiseen juonteeseen; etenkin
kun silmät ovat ummessa ja uni tasoittaa karkeat piirteet, saavat
kasvot niin patriarkaalisen muodon, että katsoja alkaa muistella omaa
isäänsä. Mutta vielä enemmän vetää huomiota puoleensa se seikka, että
herran kummallakin puolella istuu maalaistyttö ihan hänen viereensä
likistettynä, kaksi punaposkista tyttöstä, joitten vakaasta, jopa
huolestuneesta katsannosta saattaa päättää, etteivät he vain pilan
vuoksi ole joutuneet vanhan herran viereen.

Vanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit
eivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä
pantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen
sähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.

Hän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin
kuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt,
hervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate
voi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.

Nytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa
kartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä
yötä "Ratkorikkolan" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli
kaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun
keskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä
vaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä
heitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee
maksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta
huvista maksaakin.

Senvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää
soihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille
seuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita
tarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan
kolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka
kulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran,
mustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä
hyvässä sovussa.

Näin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset
valjaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki
"Ratkorikkolan" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine
kattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä
esineet näkyvät suurennettuina.

Perille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan
sinuttelemalla häntä.

Joka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään
kohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka
tämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.

Herra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan
tarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti
saanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän
suuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku
alkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää
häntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain
yhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut
sanoa hänelle: "kuules", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet
kaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa
ratsain, tadikko kädessä.

Heitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen
samalla pakanallista melua ikkunan alla:

-- Nouseppas joutuun ylös, isäntä! -- Tule heti ulos; -- paikalla
palvelemaan!

Pietari Bús nousi kuin nykäistynä vuoteeltaan, tarttui kirvessauvaansa
ja joutui raivoissaan kellokaappiin, kun eteiseen piti mennä.

Mutta katsahtaessaan ulos ikkunasta, hän huomasi nuo monet komeat
palkolliset, jotka soihduillaan valaisivat koko talon, ja arvasi heti,
kenen kanssa oli tekemisissä. Hän arvasi, että häntä tahdotaan pilan
vuoksi suututtaa ja päätti kiusallakin olla suuttumatta.

Heti ripusti hän koreasti sauvansa jälleen naulaan, painoi päähänsä
lammasnahkalakin, ja heitettyään turkit hartioilleen astui pihalle.

Kaikki vieraat olivat jo rappusilla; keskellä, henkivartionsa
ympäröimänä, pitkä polviin ulottuva kultanappinen takki yllä, seisoi
itse armollinen herra, ruumiin laajuuden takia hieman takanojossa ja
nojautuen kultanuppiseen merenruokokeppiin. Nyt näkyi selvään, ettei
hänelle sopinut tuo ivallinen ja ilvehtivä muoto, joka kokonaan rumensi
hänen suopeat kasvonsa. -- Tuleppas lähemmäksi, huusi hän
kapakanisännälle teeskennellyllä äänellä. Avaappas huoneesi ja laita
vieraille suunavausta; viiniä tänne, Tokajin, Ménesin viiniä;
fasaanipaistia, artisokkia, ravunhäntiä.

Sangen nöyrästi otti isäntä lakin käteensä ja vastasi sävyisästi ja
tyynesti.

-- Tervetultua meille, armollinen herra; käskynne olen kaikki täyttävä,
mutta saan pyytää anteeksi, ettei minulla ole Tokajin eikä Ménesin
viiniä, fasaanini eivät vielä ole lihoneet ja ravut taasen, kuten
itsekin saatatte nähdä, ovat kaikki veden peitossa, paitsi noita
kahtatoista rapua tuossa.

Tällä tarkoitti hän punatakkisia heitukoita, ja kokkapuheen huomasi
heti armollinen herra. Hänen oli mieleen, kun kapakoitsija näin eli
tuttavan kannalla hänen kanssansa; vaikka hän ei ollut sitä odottanut,
huvitti se häntä.

Mustalais-narri pisti tällä välin esiin mustan naamansa, joka olisi
voinut kilpailla minkä maurilaisen kanssa tahansa, ja näyttäen kahta
kiiltävän valkoista hammasriviään hän alkoi sormillansa laskea, mitä
kaikkea hän tahtoi.

-- Minä en tahdo muuta kuin lautasellisen kolibrilinnun munia, imevän
kauriin voita, lohen rustoista keitettyä sylttyä; muuta en koskaan syö.

-- Se on vahingollista moiselle herrasvatsalle, vastasi Pietari Bús;
minä saan tarjota vähän mustalaispaistia.

-- Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa
paistaa!

Herra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä
huvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle,
muutti hän tuumansa häntä kohtaan.

-- Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.

-- Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se
on loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä
taasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.

Vanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että
häneltä pääsi kova nauru.

-- Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? -- huusi hän. Tämä seisoi
hänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina,
mielipahoillaan katsellen koko leikkiä. -- Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa
heti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.

Gyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka
ja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet:

    "Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa;
    Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee."

-- Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa
tekemistä?

-- On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat
syödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis
oikea.

-- Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt
jotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä
hiiriä?

-- Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta
kyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä
tarvinne tiliä tehdä.

-- Paistakaa sitten meille yksi hiiri!

-- Vain yksikö?

-- Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään
hornan luola, ettei yksi piisaisi.

-- Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen.
Vähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille
valikoidakin.

Koko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja
kutakin nauratti jo edeltäkäsin.

Tällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan
huoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes.
Oli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä
äkeen päälle pitkälleen.

Heitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja
ja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen
herrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja
maljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten
venetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys
näytti hurmaavalta.

Herra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle,
heitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan,
toinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata
tukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás
ja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen
alla makasi koira.

Tämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja,
maalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia;
heitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä
mustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia
loiseläjiä.

Kaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia
eläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta
toiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa
nimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi
ja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja,
siten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin
aikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta
kartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.

Jo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa
hopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia
ympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista
elukkaa.

Vati laskettiin keskelle pöytää.

Herra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain
pudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:

-- Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen
päivineen, niin syön tuon hiiren.

Nyt tuli runosepän vuoro.

-- Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon
syöjän kunniaksi.

-- Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.

-- Niin minäkö, armollinen herra? -- puhui tämä ikäänkuin ei olisi
oikein kuullut.

-- Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte
härän, joka kuoli minulta.

-- Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä
hapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.

-- No syöhän pois, vadin kunniaksi.

-- Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.

-- Ole sinä isoisääsi uljaampi.

-- Olkoon menneeksi -- sadasta floriinista, lausui narri raapien
kiharaista tukkaansa.

Herra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi
näyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen
lompakkoon ja toisti:

-- Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.

-- Sama se.

Narri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla
hännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä
sangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan
uusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti
nauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen,
pullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran
edestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen
tukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan
hiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta,
pudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti
silmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.

Narri ei saanut sanaa suustaan; hän tarttui kurkkuunsa; eihän ole
hauskaa yhdellä kertaa niellä kokonaista nelijalkaista elävää. Mutta
toisen käden ojensi hän heti herraa kohden ähkyen: "sata floriiniani!"

-- Mitkä sata floriinia, kysyi herra, olenko minä luvannut sinulle sata
floriinia? Kiitä, kun sait niin harvinaista paistia, ettei isoisäsikään
ole sellaista syönyt! Pitäisikö sinun vielä siitä saada maksu.

Pilalle naurettiin, mutta pian katosi hymy huulilta, sillä narri kävi
siniseksi, viheriäksi, silmät pullistuivat kuopistaan ja hän kaatui
tuolille. Ollen tukehtumaisillansa hän osoitti avonaiseen suuhunsa ja
alkoi vavahdella.

-- Siinä sitä ollaan, kurkkuun jäi! -- huudahtivat useat.

Herra pelästyi kovasti huomatessaan pilan saavan vakavan käänteen.

-- Kaatakaa viiniä suuhun, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Heitukat ottivat nopeasti pullot esille ja alkoivat kaataa narrin
kurkkuun hyvää Egerin ja Ménesin viiniä. Hän alkoi vähitellen tointua;
silmiänsä hieroen mutisi hän ymmärtämättömiä sanoja.

-- No, tuossa saat sata floriinia, lausui herra pelästyksissään tahtoen
lepyttää perikadon partaalta pelastunutta narriansa.

-- Kiitoksia, ähkyi tämä surullisesti -- en huoli enää, Vidra päättää
päivänsä, Vidra kuolee! Oi jos edes susi olisi Vidran vienyt, ettei
olisi hiiren surmattavaksi joutunut!

-- Älä hulluttele, et sinä tästä kuole; tuossa vielä toinenkin sata;
no, älä nyt noin, johan menee ohitse. Lyökää häntä vähän selkään;
tuokaa hänelle kauriinpaistia, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Narri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia,
oli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä
pitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta
paistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa,
ja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään
ole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri
söi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti
ilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa,
ja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran
olisi koiralle ruokansa jakanut: "tuoss' on Matti!" (Herra oli
narrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)

Kun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän
Gyárfásin heti sepittää runon.

Runoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:

    "Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun,
    Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin".

-- Te olette hävytön varas! -- tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen
olette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut
kovaonnisesta uuniluudasta.

-- Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on
licentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan
plagiaatiksi.

Herran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia.
Hän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat
telttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.

Katsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen
ruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi
kutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli
herraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille
toisten piti nauraa.

Kun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti
mustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:

-- Tässä hiiri on!

Samassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen
kenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen
ja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu,
mitä parasta oli.

-- Tuoss' on, Matti!

Koira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.

-- Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä
hirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!

Heti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja
asetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää
heitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.

Narri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät
häntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten
päästivät he hänet alas.

Narri suuttui.

-- Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan
kunniallisestikin kuolla.

-- Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän
hautakirjoituksen.

-- Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti
silmänsä.

Gyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.

    "Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää;
    Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on".

Mustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana,
hengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja
jalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.

Hänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin
ympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten
täytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja;
runosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.

Herra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.

Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui "Ratkorikkolan" ainoassa
vierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista
majaa kohden.

Nämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän
omien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan.
Kun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada
saveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko
turvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea
miehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.

Hän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään,
ja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi
postimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella
omituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään
portaille.

Hauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on
mahdollista.

Puvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.

Riisuttuaan avaran, pienikauluksisen viittansa "à la Quiroga", nähtiin
hänen olevan sangen omituisessa puvussa. Jos meidän aikanamme näkyisi
kaduilla tuolla tavoin puettuja henkilöitä, juoksisivat katupojat jopa
me itsekin heidän perässään.

Tätä muotia nimitettiin siihen aikaan "à la calicot".

Tulijan päässä oli pieni, paistinpannun näköinen hattu, jonka reunus
oli niin kapea, ettei tiennyt, miten hän saattoi ottaa hatun päästänsä.

Hatun alta esiintyy kummallakin puolella päätä ulospäin käherrettyjä,
häilyviä hiussuortuvia niin taajassa, että ne kohoavat hatun reunan
yli.

Kasvot ovat sileiksi ajellut, jäljellä ovat vain viikset, joiden päät
ovat pystyssä; kaulassa on korkea ja kova kaulus, jonka terävät
taitteet estävät pään liikuttamista.

Tummanvihreän hännystakin uuma on melkein kainalon alla, mutta liepeet
alapuolella polvia, ja kaulus niin korkea, että tuskin yli näkee,
rintaliput kahdessa kolmessa kohden halki, takin vaskinapit kirsikan
kiven kokoiset; pussihihat suunnattoman suuret, olkapäiltä levenevät.

Puvun täydentävät housut "à la cosaque", jotka levenevät alaspäin ja
ovat laskoksissa jalkineitten päällä. Liivistä riippuu kaikenmoisia
heliseviä koruja; saappaissa on kauhean pitkät kannukset, joiden
lähellä on syytä varoa silmiänsä.

Tällainen oli ajan sotaisa tapa; nimittäin silloin, kun ei missään
sotia käyty.

Vielä kuului pukuun ohut kilpikonnanluinen keppi, jonka päässä oli
elefantin luusta tehty linnunkuva. Tätä keppiä oli jokaisen hyviin
tapoihin tottuneen tapa pyörittää suussaan, ja jos linnun päässä oli
pilli, oli sangen herrasmaista puhallella siihen.

Tämmöinen oli äskentullut vieras. Tutustuttuamme hänen pukuunsa olemme
varmaan tulleet koko miehenkin tuntemaan. Sen aikuiset muotimiehet näet
muuttuivat itsekin muodin mukaan; tavat, käytös, luonne oli yhtä
vaihteleva kuin muotikin.

"Jeunesse d'orée'n", "kultaisen nuorison" aikana käytti muotimaailma
paksuja oksaisia keppiä. Pariisin salongeissa tuli tavaksi olla
ääntämättä r-kirjainta. Tämä tapa ulottui aina Koblenziin saakka, niin
että nuorten herrojen komentaessa Ludvig XVIII:nnen kaartia, sotamiehet
eivät r:än poisheittämisen vuoksi ymmärtäneet komennusta.

Calicot'n aikana taasen puotipojatkin käyttäytyivät kuten sotamiehet,
ja hienoissa piireissä äännettiin "r" niin kovasti, kuin olisi oltu
täynnä kiukkua.

Minerva-hatun vallitessa oli muotina olla tasavaltalainen, ottaa
roomalaisia ja kreikkalaisia nimiä; Robinson-hattu taasen ja "cravatte
à la oreilles de lièvre" (jäniksenkorvainen kaulus) velvoitti olemaan
Napoleonin puolella. Tämän muodin sijaan tuli taas "ryssän hattu".
Ihmiset olivat samoja kuin ennenkin, muuttivat vain pukua, mielipidettä
ja luonnetta, vieläpä väliin nimeäkin, kuten kävi erään maanmiehemme,
joka vuosien 1790-1820 välillä koki kaikki muodinmuutokset ja jonka
nimi alkuansa oli Váry. Tästä tuli roomalaisen muodin aikana Varus,
Ranskan kansallismuodin vallitessa de Var, puolalaisten puolta
pidettäessä Varszky, sitten Waroff; kotia saapui hän vihdoin nimellä
Herra von War.

Mutta tämän miehen kanssa meillä ei nyt ole tekemistä.

-- Eh ventre bleu! Eh sacre bleu,[4] huusi äsken tullut (näin paljon
oli hän Béranger'lta oppinut) lykättyänsä tuvan oven auki ja
pudistellessaan läpimärkää viittaansa. Mikäs maa tämä on? Hoi! Valoa!
Eikö ketään ole kotona?

Nyt astui herra Pietari Bús tupaan kynttilä kädessä, ja ensin hyvän
aikaa ällisteltyänsä vierasta ja hänen palvelijaansa, kysäsi hän
tavattoman kohteliaasti: "Mitä tahdotte, herra?" Mutta hänen muotonsa
osoitti, ettei hän ollut mitään antava.

Vieras puhui huonosti unkaria, ääntämisessä saattoi selvään huomata
oudon äänenkoron.

-- Mille tonnerres![5] Eikö täällä ymmärretä muuta kuin unkaria?

-- Ei.

-- Sepä paha. Oletteko isäntä?

-- Olen. Mutta mitäs herra on miehiänsä? Mistä tulette?

-- Täällä ovat tilukseni. Asun Pariisissa. Piru minut tänne toi. Saisi
viedä edemmäksi myöskin; loan valtaan olimme jäädä tiellä. Antakaa
minulle -- comment s'appelle cela? (Tähän hän pysähtyi: tarvittava sana
ei tullut mieleen).

-- Mitä pitää antaa?

-- Comment s'appelle cela? -- Miksi sitä sanotaan?

-- "Minuako?" Nimeni on Pietari Bús.

-- Diable! Ei teitä; vaan sitä mitä tarvitsen.

-- No, mitä sitten tarvitsette?

-- Sitä, joka vetää rattaita; neljä jalkaa, piiskalla lyödään...

-- Hevostako?

-- Pas donc! (Ei niin!) Ei sitä siksi sanota.

-- Kyytiäkö?

-- Niin, niin; kyytiä! Minä tahdon kyytiä, heti!

-- Ei ole, hyvä herra, mahdollista; hevoset ovat laitumella.

-- C'est triste; (Sepä ikävää!) siis jäämme tänne. Tant mieux; (Sitä
parempi) ei haittaa; olen matkustanut Egyptissä, Marokossa, olen
maannut sangen surkeissa kojuissa, se minua vain huvittaa. Olen
kuvaileva mielessäni, että olen beduinien teltassa ja että tämä on
Niilin virta, joka on tulvillaan, ja nämät elävät, jotka täällä
metsissä huutavat, comment s'appelle cela? -- sammakot ovat
alligaattoria; ja tämä miserable (kurja) maa: -- miksi kutsutaan tätä
departement'ia jossa asutte?

-- En asu minkään partaalla, vaan Ristintien padolla.

-- Fripon! (Lurjus!) En tarkoita tätä lokaa, johon olin jäädä, mutta
miksi kutsutaan koko tätä seutua?

-- Vai niin? Szabolcsin komitaatiksi.

-- Szabolcs? Szabolcs? Kai parce que (koska) täällä asuu ehkä paljon
saapasniekkoja? Ha, ha. Sepä oli hyvä plaisanterie! (Kokkapuhe.)
Tiedättekö?

-- En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta
päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.

-- Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen
päällikköjensä nimiä komitaateilleen.

-- Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?

-- Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo
asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.

Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.

-- No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi
vieras.

-- Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen
tyydyn.

-- Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja
kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja
viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne,
onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?

-- Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin
syysyö.

-- Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä
parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen,
tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin
Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est
la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.

Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.

-- Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön
maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.

-- Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?

-- On yksi, mutta siellä on jo väkeä.

-- Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos
taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.

-- Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!

-- Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?

-- Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa
mainittavan.

-- Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset
olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? -- Eh bien! (Hyvä!)
Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen
huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta
pois).

-- Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän
sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään
kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.

Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan
oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme
vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän
nimen on saanut, on sekin pian selviävä.

Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut
korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja
kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen
pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla
pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja.
Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli
muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja
liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi
kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.

Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto,
laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat
hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.

Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; -- ovea ei kukaan
vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.

-- Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata!
(tervehtiä).

Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu
auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa
päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.

Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä
vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei
hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras
outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta
nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen
olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä,
lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa,
veli veikkonen!"

Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.

-- Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä
narrin syleilystä; -- älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!

Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien
mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.

-- Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat
ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen
todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air
(tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle.
Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.

Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen
nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.

Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra
nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa
narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.

Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:

-- Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee,
nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet
yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa.
-- Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla
ja hänen nimensä on Béla.[7]

-- Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, -- vastasi vieras,
nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen
tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli
keppinsä nuppia vasten. -- Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni
minut, -- ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? -- Se
isäni, joka oli nainen.

-- Ehkä siis äitinne?

-- Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut;
mutta isäni oli vähän omituinen mies. -- Muiden omituisuuksiensa muassa
hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut
unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi?
Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme
Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka
nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole
unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin
kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.

-- Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte
tällä matkalla toimeen.

-- Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla
Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! -- C'est
merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. -- Ah,
mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa
lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé
messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja
erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.

Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan
jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno,
surullinen ilme.

-- Mikä on saanut herran lähtemään tänne? -- taivaasta helvettiin.

-- Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia
lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on
monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun
vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla
kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa
tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni
oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia,
kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni;
matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen
haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila
Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin
kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla
niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden
vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa
pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin
ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen
päivineen -- pyh!

Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka
tuuleen.

Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja
ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.

-- Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on
miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia.
Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti
ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset
kaikki perässä. -- Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet,
vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler
la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta
nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi,
joka oli paljon rikkaampi kuin isäni...

-- Ahaa!

-- Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.

-- Todellakin?

-- Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan
oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa
parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on
kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa
pöydässä.

-- Mitä vielä?

-- Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa
lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän
kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä
tilaisuuksissa.

-- Ja sitten?

-- Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei
salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa
maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin
sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?

-- On kai. Tiedättekö vielä mitä?

-- Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain
yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin,
kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut
kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä
unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia
mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti
annettiin tieto.

-- Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?

-- Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän
kurjaan maahan.

-- No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko
Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus
olen minä, minä en ole vielä kuollut.

Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat
alas, ja hän änkkäsi:

-- Est ce possible? Onko se mahdollista?

-- Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu
Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.

-- Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri
seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset
ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten
voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille
tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin
kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut
tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin
hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen
jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.

-- Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä;
olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin
enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään,
velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa.
Eiköhän tuo ole teistä harmillista?

-- Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te
vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.

-- Mitenkä? En ymmärrä.

-- En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien
fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen
sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät
ainiaaksi rauhaan.

-- Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai
julistatte sodan minulle?

-- No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte:
minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta
livreä. Mitä se on teille!

-- Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette
tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne
ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää;
minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia,
minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko,
ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka
rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta
minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria
ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja
juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin
kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan
vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen
avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla
tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea
Tonavaan kantamaan.

Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä
hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.

-- Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin -- vaan etuantia.

-- Etuantiako? Mistä hyvästä?

-- Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat
hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä,
jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein
julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen,
lausui hän vielä:

-- Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.
Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?

- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät
kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?

-- Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja
maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki,
mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.

-- Ajurit! -- ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti
uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme
heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.

Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.

-- No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja
saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin
kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.

Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja
laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.

Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.

-- Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään,
johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa,
on isännän.

Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja
käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja
runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.

-- Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää
noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista.
Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran
päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen
alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!

Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli
häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi
pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni
nähdessään herran tuiman katseen...

Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin
puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen
korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä.
Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen
pitää.

Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien
ympäröiminä.

Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:

-- Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona
ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!

Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja
pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.

-- Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista
huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.

-- En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.

-- Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?

-- Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja
maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan.
Muuten asia ei liikuta ketään muita.

Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla
olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään
levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli
saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme
taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.

Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi,
kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään
ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.

-- Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut
maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.

Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa
köyryselkäiseltä jättiläiseltä.

Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys
"Ratkorikkolan" kapakassa.




II.

Kauppa elävästä ihmisestä.


Herra Griffard oli aikanansa Pariisin rikkaimpia rahamiehiä.

V. 1780 oli herra Griffard vielä leipuri eräässä etukaupungissa ja sai
kokemuksensa taloustieteessä Piquepuce-kollegion oppilailta, käyttäen
kultaista laskutapaa, jonka mukaan yhden oppilaan velaksi jääneet
piirakat tulivat maksetuiksi koroittamalla toisten oppilasten laskua.

Missisippi-raivo vei hänetkin pyörteeseensä. Siihen aikaan tultiin
Pariisissa äkkiä miljoonamiehiksi; kaikkialla, kaduilla ja toreilla
myytiin ja ostettiin Missisippi-osakkeita. Herra Griffardkin myi
leipuri-puotinsa vanhimmalle sällillensä ja läksi itse etsimään
miljoonia, joita hän löysikin. Mutta eräänä päivänä meni koko
Missisippi-juttu myttyyn kuin saippuarakko, ja herra Griffardille ei
jäänyt muuta kuin yhdeksän sou'ta taskuun.

Ken ei ole koskaan miljoonamies ollutkaan, sille ei ole niinkään
harmittavaa jäädä kadulle yhdeksän sou'ta taskussa; mutta joka jo on
kohonnut niin korkealle, että voi pitää omat vaunut ja hevoset,
livreepukuiset palvelijat sekä komeasti sisustetut huoneet, hienoja
ruokia, kauniita hempukoita ja muita samanlaisia sieviä kapineita,
sille mahtaa tämmöinen lankeaminen tuntua harmittavalta.

Herra Griffard pistäytyi suruissaan erääseen rautapuotiin, osti suuren
puukon kahdeksasta sou'sta ja sai sen teroitetuksi yhdellä sou'lla.
Samassa saapui puotiin joukko uusimman muodin mukaan puettuja
"kansalaisia", frygiaiaiset lakit päässä, täyttä kurkkua huutaen: "alas
valtaherrat", ja kantaen tangon nenässä lippuna Marat'n sanomalehden
viimeistä numeroa. Havaittuansa, että joukossa oli useita, jotka eivät
tunteneet lehden sisältöä, ottivat he sen alas tangon päästä ja se,
jonka ääni oli vähimmän sortunut, luki kuuluvasti puodin edustalla
lehteä. Tästä oppi herra Griffard, että terävällä puukolla saattaa
tehdä hyödyllisempääkin työtä, kuin leikata oma kurkkunsa poikki. Hän
pisti puukon vyöhönsä ja liittyi joukkoon huutaen kuten muutkin: "alas
valtaherrat!"

Miten hän sitten muutaman vuoden eleli, sitä hän ei ehkä itsekään
tiedä. Maineesta ja kunniasta hän ei paljoa välittänyt, ne hän antoi
muille, mutta direktorien hallitessa tapaamme hänet taas, tällä kertaa
jo arvoisana muonakomisariuksena milloin rheiniläisessä, milloin
italialaisessa armeijassa, aina sen mukaan kumman päällikkö tahtoi
hänet ampua.

Komisariuksia on nimittäin kahta lajia: kerjäläisiksi köyhtyviä ja
virassaan miljoonamiehiksi paisuvia. Edelliset tavallisesti itse
ampuvat päänsä puhki, jälkimmäiset taas joutuvat toisten ammuttaviksi.
Mutta tämä viimeinen tapaus on sangen harvinainen.

Onneksensa kuului herra Griffard niihin, jotka tulevat miljoonamiehiksi
kuulaa päähänsä saamatta. Hän anasti muutamia kelpo maatiloja, jotka
maastaan paenneet valtaherrat olivat jättäneet sillensä. Kun he
restaurationin aikana palasivat, oli herra Griffard niitä onnen
kultapoikia, jotka omien palatsiensa parvekkeilta saattoivat katsella
sotajoukon komeata kulkua Pariisin kaduilla. Muuan emigrantti, joka
tuli kaupunkiin voittoisan sotajoukon perässä, katseli kummastellen
uutta viisikerroksista, komeata palatsia Boulevard des Italiens'illa,
rakennusta, jota ei ollut hänen Pariisista lähtiessään; ja kysyessään,
kuka on talon omistaja, sai hän kuulla nimen, jota hän ei tuntenut.

Mutta eipä se kauan tuntemattomaksi jäänyt. Miljoonan omistaja saa
helposti kunnian päästä parhaimpiin seuroihin.

Ei aikaakaan, niin herra Griffardin nimi sai suloisen kaiun. Komeata
iltamaa, nerokasta päivällistä, hevoskilpailua, kuuluisaa naisenryöstöä
ei saatu toimeen ilman herra Griffardia. Tällaisista tilaisuuksista ei
hän koskaan jäänyt pois, sillä niissähän saattaa tarkka tutkija
helpoimmin tulla tuntemaan ihmisten intohimot, mielettömyydet,
raha-asiat, tuhlaamisen tai rahapulan sekä näitten mukaan tehdä päteviä
laskuja.

Herra Griffard oli rohkea liikemies. Hän uskalsi lainata suuria summia
hävinneille tuhlareille, joilta palkollisetkin olivat oikeudessa
hakeneet palkkaansa. Kuitenkin sai hän aina milloin milläkin tapaa
rahansa takaisin. Sanoessani "rahansa" on tämä ymmärrettävä niin, että
hän sai rahansa takaisin kaksinkertaisesti. Hän puuttui tämmöisiin
rohkeisiin yrityksiin sentähden, ettei hänen tarvitsisi vaivata itseään
vähäpätöisillä koronlaskuilla.

Eivät ainoastaan yksityiset, eivätkä ylhäiset henkilöt olleet hänelle
kiitollisuuden velassa. Hänen huolensa ulottuivat arvoisaan
yleisöönkin. Parhaimmat henkivakuutuslaitokset ja varakkaimmat
pelipankit olivat hänen suojeluksensa alla. Jottei valtio voisi sanoa,
ettei hän välitä yhteiskunnallisista asioista, olivat hänen
pörssitietonsa aina luotettavimmat. Puhuipa virallinen Moniteur-lehti
mitä tahansa, aina kävi kuitenkin niin, että kun herra Griffard äkkiä
antoi myydä paljon arvopapereitaan, pelästyivät pörssimiehet
pahanpäiväisesti, ja kurssit alenivat, mutta kun hän alkoi ostaa niitä,
kirkastuivat kasvot taas ja arvopaperien kurssi nousi.

Välistä pysyi hän yksin vankkana, kun toiset pörssimiehet horjuivat, ja
tällöin voitti hän suuria summia juuri rohkeutensa takia. Hän ei enää
itsekään tarkoin tietänyt, kuinka suuri hänen omaisuutensa oli. Köyhä
mies saa tehdä työtä otsansa hiessä ansaitakseen sata floriinia, mutta
miljoonamiehelle on helppo saada toinen miljoona. -- Rahakin rakastaa
seuraa.

Tällä suurella, kunnianarvoisalla miehellä oli siis harvinaista
rohkeutta ryhtyä epävakaisiin raha-yrityksiin, auttaa hävinneitä miehiä
rahoja lainaamalla. Tätä olemme katsoneet sopivaksi vielä huomauttaa
sen vuoksi, ettemme liioin kummeksisi, kun heti tuon kapakassa
tapahtuneen yhtymyksen jälkeen tapaamme Pariisissa kertomuksemme toisen
sankarin -- jos nimittäin saa tällä nimellä solvata nuorta,
tunteellista kavaljeeria.

Kohtauspaikka ei ole oikeastaan Pariisissa, vaan eräällä Seine-virran
luodolla nimeltä Ile de Jerusalem, missä ovat Pariisin rikkaimpien
rahamiesten huvilat, ja minne ei kaikkien vaivaisten miljoonamiesten
sovi rakentaa huviloita, puutarhoja ja puistoja, sillä täällä maksetaan
neliösylestä maata tuhat, jopa tuhat kaksisataa frangia, joten
tavallinen englantilainen puisto tulee maksamaan yhtä paljon kuin
maakartano Unkarissa.

Kaikkien huvilain ja puutarhamajojen joukossa, joita luoto on täynnä,
on epäilemättä herra Griffardin asunto kaunein, suurenmoisin ja
kallein.

Pienelle, ihmisvoimin tehdylle kummulle on se rakennettu, julkipuoli
Seineä päin, kaikkien kansain ja aikain maun mukaan; kunniaksi sen
aikaiselle rakennustaiteelle, joka halveksien kaikkea klassillista sekä
toiselta puolen rococo-muotia, koki saada kaikki monimutkaiseksi,
kummalliseksi, epämukavaksi.

Ei siinä kyllin, että puisto on luodolla, sitä ympäröi lisäksi
keinotekoinen joki, jonka yli oli tehty kaikenmoisia siltoja, alkaen
ameriikkalaisesta ketjusillasta aina parkkipuusta koottuun, muratilla
peitettyyn bretagnelaiseen siltaan, ja niitä vartioivat vakituiset
pertuskoilla varustetut vartijat, joitten asunnot olivat muodostetut
joko erakkomajoiksi tai tulitorneiksi; ja kun kullakin vartijalla oli
eriääninen torvi, saattoi helposti tietää, mitä siltaa ja mitä tietä
vieras lähestyi kartanoa.

Toisella puolen siltaa alkoivat englantilaisen puiston monimutkaiset
polut, jotka tähän aikaan olivat sysänneet syrjään entiset suorat
kulissimaiset kujanteet. Kaikkialla sai kuljeskella tiheitten,
toisiinsa yhtyvien puiden suojassa, sai käydä sinne tänne tuntikausia
perille pääsemättä. Teitten sivulle oli kaikkialle istutettu kukkia,
joka käänteessä oli jasmiinimaja, jonka sisällä oli sievät penkit tai
vanhanaikaisia marmoripatsaita, tuolla kokonaisia kukkaspyramiideja,
täällä keinotekoisia raunioita, agaveja ja kauheita kaktuskasveja;
toisaalla taas egyptiläinen hautakammio, jonka sisällä oli todellisia
muumioita sekä ikuisesti palava lamppu, johon joka aamu pantiin öljyä.
Tuossa oli vielä roomalainen alttari kivi-astioineen ja korintolaisine
maljoineen sekä kaikenlaisia kirjavasta kivestä muodostettuja
muinaisten roomalaisten kakkuja ja leipiä, jotka Egeria-immen aikana
kelpasivat jumalillekin. Niiden alle oli kerran joku irvihammas
kirjoittanut seuraavat sanat: "täällä myydään vanhoja piirakoita", mikä
ei kumminkaan entistä leipuria näkynyt harmittaneen, koskei hän ollut
lausetta poistanut. Paikka paikoin oli aukeilla kohdilla suuria
suihkulähteitä, joitten vesisäteet putosivat marmorisäiliöihin, missä
kultakaloja uiskenteli; vesi juoksi näistä säiliöistä lammikoihin,
joiden tyynellä pinnalla souteli kauniita valkojoutsenia. Nämä eivät
tosin laula niin kauniisti, kuin runoilijat luulottelevat, mutta syövät
sitä enemmän hirssijyviä, jotka silloin olivat kalliimpia kuin vehnät.

Käytyänsä kaikki nämät mutkaiset polut sekä kaikki kummat ihmeteltyänsä
saapui tulija vihdoin viimeinkin huvilaan vievälle käytävälle. Joka
askeleelle on tämän käytävän sivuille istutettu appelsiinipuita, joista
muutamat vielä kukkivat, toiset jo ovat täynnä hedelmiä.

Näitten appelsiinipuitten keskellä tapaamme nuoren herrasmiehen, johon
meillä jo on ollut kunnia tutustua. Mutta siitä on jo kulunut
kokonainen vuosi; muoti on paljon muuttunut. Meidän täytyy siis
esitellä hänet uudestaan.

Calicot-aika on ollut ja mennyt. Tämän nuoren keikarin yllä on nyt
pitkä, polviin ulottuva takki, ahtaat nimettömät ovat pitkävartisiin
kiiltosaappaisiin pistetyt, viiksistä ei ole enään jälkiäkään, nenään
päin kaareutuva poskiparta antaa kasvoille uuden muodon, hiukset ovat
jakaukselle kammatut. Nämät peittää kamala kapine, jota sanottiin
Bolivar-hatuksi ja joka oli sangen hyödyllinen, sillä sen reunat olivat
niin leveät, että ne kävivät sateenvarjosta. Tämä mies on Abellino
Kárpáthi. Pankkiirin portailla ja etuhuoneissa vilisi livreepukuisia
tyhjäntoimittajia, jotka kuljettivat vierasta miehestä mieheen ja
ottivat huostaansa tämän päällystakin, kepin, hatun ja hansikkaat,
jotka lähtiessä täytyi lunastaa kelpo juomarahoilla.

Kunnon syöpäläiset tunsivat Abellinon aivan hyvin, sillä unkarilaiset
valtaherrat tietävät, miten tulee kansansa kunniaa ulkomailla ylläpitää
etenkin palkollisten silmissä. Tähän on olemassa vain yksi keino,
nimittäin varistaa rahaa kuin vettä, jakaa kultakolikoita pudonneen
hansikkaan ylösnostamisesta. Oikean kavaljeerin taskuista et löydäkään
muuta rahaa kuin kultakolikoita, uusinta lyöntiä ja hajuvedessä
pestyjä, jottei muitten ihmisten piteleminen tuntuisi.

Hetkisen kuluttua oli Abellinon hattu, keppi ja hansikkaat korjuussa,
palvelijat soittivat toisilleen, ja kavaljeeri oli tuskin ehtinyt
perimmäiselle ovelle, kun jo palvelija tuli ilmoittamaan, että herra
Griffard on heti valmis ottamaan vastaan. Samassa avattiin
selkoselälleen mahonkiovet, jotka veivät herra Griffardin omaan
kamariin.

Herra Griffard istui sanomalehti-tukun ääressä, sillä sivumennen
mainiten ovat vain unkarilaiset herrat siinä luulossa, että Luoja on
säätänyt kesän sen vuoksi, ettei silloin tarvitse lukea sanomalehtiä.
Herra Griffard luki uutisia kreikkalaisten viimeisistä voitoista, ja
hänen mielensä oli kuohuksissa harmista, jonka eräs englantilainen
lehti oli hänessä herättänyt; siinä eräs herra Watts kokee askel
askeleelta todistaa, että tuo jumalaton, pöyhkeä lordi Byron on sieltä
täältä varastanut kaikki runonsa ja että ennen häntäkin on samoista
asioista runoiltu. Tämä polemiikki teki herra Wattsin kuuluisaksi
pariksi vuodeksi.

Pankkiirin edessä porsliinipöydällä oli tee-astiat; matalasta kupista
ryyppieli hän silloin tällöin jotakin märkää ainetta, luultavasti
munalla sekoitettua teetä, joka oli tehty makeaksi maidosta
valmistetulla sokerilla. Tämä sokeri oli hiljakkoin keksitty ja
väitettiin olevan hyvää keuhkotautisille, mutta se oli sangen kallista,
jonkatähden monet herrat pitivät muotiasiana sairastaa keuhkotautia,
voidakseen käyttää tätä sokeria.

Pankkiirin kamari ei enää vähääkään muistuttanut entisestä leipurista.
Ostettuansa emigranttien kartanoita, otti hän myöskin heidän
palkollisensa palvelukseensa, ja taitava kamaripalvelija voi parhaiten
opettaa noita ylhäisten tapoja, joita alemmat kansanluokat,
kiinalaiset, latinalaiset ja filistealaiset ällistellen katselevat ja
joita he eivät voi itselleen omaksua. Isommat huonekalut, sohvat,
kirja- ja kirjoitus-pöydät olivat ebenpuusta, hopeakoristeilla
kaunistetut, päällykset valkoisesta cashmir-kankaasta, joiden reunukset
olivat täynnä ommeltuja kukkasia. Ei yksikään huonekalu ollut seinän
vieressä tai nurkassa, vaan joko keskellä huonetta tai poikittain
nurkassa, sillä näin oli tähän aikaan muoti. Huonekalujen välissä,
joitten raskas muoto osoitti uudemman ajan (1822) velttoutta ja
arkiluonnetta, seisoi korkokuvisia, solakoita korintolaisia maljoja,
kalliita antiikkisia kuvapatsaita, joita Pompejin raunioista oli
kaivettu, sekä kullankirjavia, kiinalaisesta porsliinista tehtyjä
pöytiä. Matot olivat kaikki käsin kirjaeltuja; isoimpaan oli suurilla
kirjaimilla ommeltu sana: "souvenir" (muisto), mikä ei kuitenkaan estä
epäilemästä, että pankkiiri on ostanut maton kalliista hinnasta. Seinät
olivat peitetyt hopeapaineella koristetuilla seinäpapereilla;
tibetmattoja oli ripustettu laesta lattiaan saakka jonkun matkan päähän
toisistaan, ja näitten välissä riippui komeita teräspiirroksia
(hienoissa työhuoneissa ei ole tapana pitää öljymaalauksia, nämät
kuuluvat salonkiin), kuuluisien muotirunoilijain ja mainioitten
hevosten muotokuvia. Nämät tuntee pankkiiri persoonallisesti, sillä
edelliset ovat hänestä runoilleet, jälkimmäiset häntä selässään
kantaneet.

Kaikki todistaa, että pankkiirilla oli sangen taitava ja ajan maun
tunteva kamaripalvelija.

Pankkiiri on noin seitsemänkymmenen vuotias, sangen kunnianarvoisa
vanhus, kasvot miellyttävän ystävälliset; hänen käytöksensä ja koko
olentonsa muistuttaa Talleyrandista, jonka ylistäjien joukkoon hän
kuuluu. Hiukset ovat ihmeen valkoiset, kasvot vielä verevät, puhtaiksi
ajellut ja sangen vilkkaat, hammasrivit eheät ja valkoiset, kädet
erittäin hienot ja sileät, kuten tapaamme ihmisillä, jotka kaiken
ikänsä ovat taikinaa pidelleet.

Nähtyänsä Kárpáthin astuvan sisään avoimesta ovesta, laski rahamies
kädestään sanomalehden, jota hän oli ilman silmälaseja lukenut, ja
ovelle päin astuen tervehti tulijaa mitä ystävällisimmin.

Täydellisin ystävyyden osoite oli muodin mukaan se, että noustiin äkkiä
varpaille ja samassa, kaksi sormea huulilla, työnnettiin selkä niin
paljon taaksepäin kuin mahdollista ja annettiin tulijalle kättä. Tämä
vastasi samoilla tempuilla.

-- Monseigneur! huudahti nuori merveilleux ("merkillinen", tämä on
muotiherrain nimi), olen teidän palvelijanne saapasteni anturoihin
saakka.

-- Monseigneur! -- vastasi herra Griffard yhtä leikillisesti, minä olen
teidän aina kellarini pohjaan saakka.

-- Hahaha! Hahaha! Hyvin sanottu, nauroi nuori keikari; tätä
kokkapuhetta kerrotaan tunnin kuluttua joka salongissa. Mitä uutta
Pariisiin, kunnon raharuhtinaani? Huonoista uutisista en huoli, hyviä
olla pitää.

-- Suurin uutinen on se, että taas näemme teidät täällä Pariisissa. Ja
vielä suurempi uutinen se, että olette minun luonani.

-- Te olette, herra Griffard, aina yhtä kohtelias, lausui nuori
incroyable ("uskomaton", myöskin muotinimi) heittäytyen nojatuoliin.
Tämä ei enään ollut muotina Pariisissa, nyt piti istua ratsain
tuolille, ja nojata käsillä selkänojaan. Tätä ei Abellino vielä
tietänyt.

-- Eh bien, (hyvä!) herra Griffard, jatkoi hän, katsottuansa ensin
pieneen taskupeiliin, oliko tukka vielä sileänä. -- Te tiedätte
tuollaisia uutisia, minä tiedän toisia, mutta huonoja.

-- Esimerkiksi?

-- Esimerkiksi, -- te tiedätte, että menin Unkariin nostamaan erästä
perintöä, erästä perintötilusta, josta on toista miljoonaa tuloja.

-- Tiedän, lausui pankkiiri kylmästi hymyillen ja kynällään leikkien.

-- Tiedätte siis ehkä senkin, että tuossa aasialaisessa maassa, missä
perintötilani on, ei mikään ole niin huonolla kannalla kuin lainkäyttö,
maanteitä lukuun ottamatta. Maantiet sentään saattavat kuivalla aikaa
olla hyvätkin, mutta lainlaadinta on aina yhtä huono sekä sateella että
päivänpaisteella.

Tässä pysähtyi nuori "merveilleux" ikäänkuin antaaksensa pankkiirille
aikaa onnitella häntä mielevästä pilapuheesta.

Pankkiiri vain hiljaa hymyili.

-- Ajatelkaas, jatkoi Abellino rinnuksiansa silitellen ja heittäen
oikean kätensä selkänojan taa, niillä on siellä suuri kirja, lievimmin
sanoen voisin verrata sitä maustekauppiaan tilikirjaan. Se sisältää
kaikki lait, joita barbaarit aikoinaan ovat laatineet, jopa
semmoisenkin pykälän, joka säätää, että cocu (vastaavaa sanaa ei,
Jumalan kiitos, löydy Unkarin kielessä)[8] saa murhata uskottoman
vaimonsa ja tämän rakastajan, jos tapaa heidät rikoksen teossa. Sitä
paitsi on maa täynnä asianajajia; talonpoikainen väestö kuuluu kahteen
luokkaan: maata viljelevään ja riita-asioita ajavaan. Siellä kutsutaan
muutamia talonpoikia aatelismiehiksi, en tiedä minkätähden.
Asianajajilla ei ole muuta työtä kuin kaikkialla etsiä riitoja sekä
paremman puutteessa tehdä niitä. Tätä riitojen ja nurkkasihteerien
paljoutta varten on kussakin departementissa (piirikunnassa) vain yksi
tuomari ja tämäkin viljelee suvella repsiä ja polttaa talvella viinaa.
Ei siinä kyllä; jos vihdoin saa oikean tuomion, on hävinneellä puolella
lupa ajaa tuomari tiehensä, kurittaa häntä seipäillä ja tangoilla sekä
vedota kolmeen korkeampaan oikeuteen, joista ylintä kutsutaan
septemtrional-senaatiksi.[9]

-- Kerrotte sangen hauskoja asioita, lausui naurahtaen hra Griffard,
joka ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi hänen piti kaikki noin
juurtajaksain tietää.

-- Teidän täytyy saada tietää kaikki nämät seikat ymmärtääksenne
seuraavaa puhettani. Unkarin kielessä on vielä eräs ilkeä lause: intra
dominium et extra dominium, mikä ranskaksi merkitsee: "sisäpuolella
tilusta ja ulkopuolella tilusta". Vaikka olisikin ihan oikeutettu
saamaan jonkun maatilan, niin ovat asiat huonosti, jos on ulkopuolella
tilusta. Sisäpuolella olija, olkoon kuinka laiton anastaja tahansa, voi
nauraa partaansa, sillä lainkäynnin saattaa venyttää hyvin pitkälle.
Tässä juuri ollaan. Ajatelkaas, perintö, suuri sukukartano oli jo
melkein minun käsissäni, minä riensin ottamaan sitä haltuuni, mutta
tapaankin siellä jo toisen omistajan.

-- Ymmärrän, vastasi pankkiiri kummallinen hymy huulillaan; siis on
teidän suuren perintötiluksenne sisäpuolella joku pahanilkinen
anastaja, joka ei tahdo antaa teille oikeutta, ja sen tähden te
vetoatte tuohon suureen kirjaan, jonka monien pykälien joukossa on muun
muassa myöskin se, että: "elävää ihmistä ei peritä".

Nuori keikari ällistyi.

-- Mitä tiedätte?

-- Tiedän, että tuo ilkeä anastaja, joka väärinkäyttää teidän
perintöänne, ei ole kukaan muu kuin teidän oma setänne, joka oli niin
hävytön, että saatuansa halvauksen, pikaisen suonenlyönnin kautta
parantui ja otti uudestaan haltuunsa teidän omaisuutenne sekä saattoi
teidät pahaan pulaan, kun ei tuossa sisältörikkaassa kirjassa ole
sanaakaan, joka antaisi teille oikeutta nostamaan kannetta setäänne
vastaan, koska hän ei ole kuollut.

-- Ah! Tämä on solvaus! -- huudahti Kárpáthi hypäten pystyyn. Minä olen
kaikkialla kertonut, että tulen alkamaan oikeusjutun.

-- Olkaa rauhallinen, tyynnytti pankkiiri. Kaikki uskovat teidän
puheenne. Vain minun täytyy tietää totuus, sillä minä olen pankkiiri.
Mutta minä olen vaiti. Minä tunnen yhtä hyvin Nepaalin herttuan
perhe-olot Itä-Indiassa, kuin ylimmän espanjanlaisen grandin
elämäntavat. Minua hyödyttää sekä edellisen embarras des richesses
(rikkauden pulat) että jälkimmäisen loistolla kullattu köyhyys. Tunnen
jokaisen Pariisiin tulleen vieraan raha-asiat, tulkoonpa hän mitä tietä
ja millä melulla tahansa. Näinä päivinä saapui tänne kaksi unkarilaista
kreiviä, jotka ovat kulkeneet jalkaisin halki Euroopan, kolmas palasi
Ameriikasta, missä hän on alhaisena miehenä matkustellut. Mutta tiedän
näillä herroilla kumminkin talouden olevan kotona niin hyvässä
kunnossa, että voisivat minullekin rahoja lainata. Sitä vastoin ajoi
muutama päivä sitten St. Denis'n portista sisään eräs herttua,
pohjoismaista kotoisin, kuusi valkoista hevosta kullattujen vaunujen
eteen valjastettuina. Herttualla on suuri nimi, mutta minä tiedän
miesparan tuoneen mukanansa viimeiset rahansa, sillä jonkun
poliitillisen selkkauksen tähden on hänen omaisuutensa pantu
takavarikkoon.

Tuskastuneena keskeytti Kárpáthi pankkiirin puheen.

-- Hyvä herra, miksi minulle näitä puhutte?

-- Vain osoittaakseni, että sydänten ja rahamassien pohjalla kyllä on
ollut ja on oleva salaisuuksia, ja vaikka rahamiehet saavatkin niistä
vihiä, pysyvät ne kuitenkin salaisuuksina. Vaikka minä tunnenkin teidän
arat asianne, voitte puhua aivan toista maailmalle eikä kukaan ole
epäilevä teidän sanojanne.

-- Enfin, (lopuksi) mitä tämä minua hyödyttää?

-- Vai niin? -- huudahti pankkiiri. Teidän mielestänne saisi koko
maailma tietää, mitä minä tiedän, mutta minä en. Te olette
luonnollisesti tullut tänne ilmoittaaksenne aivan toisen taudin
oireita, kuin oikeastaan sairastatte ja kuitenkin toivotte lääkitystä.
Mutta minä olen käytännöllinen lääkäri ja huomaan taudin syyt jo
kasvoistanne. Entä jos kuitenkin voisin lääkitä teidät terveeksi?

Abellino kuunteli mielihyvällä tätä katkeraa pilaa.

-- Hm, tutkikaa valtasuonta, -- vastasi hän leikillisesti; ei kädessäni
vaan taskussani.

-- Ei ole tarvis. Katsokaamme ensin taudin oireita. Teillä on siis
huono ruokahalu kolmensadan tuhannen frangin tähden, jotka olette
velkaa.

-- Itse sen paremmin tiedätte. Tukkikaa velkojieni suu, jotta
pysyisivät poissa!

-- Tulisi surku miesparkoja. Kuka menisi surmaamaan verhoilijoita,
vaununtekijöitä ja satulaseppiä vain päästäkseen maksamasta heille? On
olemassa paljon helpompi keino tyydyttää heidät.

-- Miten? -- huudahti Abellino harmistuneena. Ehkä samoin kuin Don Juan
de Castro, joka lähetti toisen viiksensä Toledoon rahoja saadakseen.
Minä en voi sitäkään tehdä, sillä olen antanut ajaa viikseni.

-- Mitä aijotte tehdä, jos teiltä tullaan pyytämään rahaa?

-- Suorin keino on ampua luoti otsaani.

-- Sitä ette saa tehdä. Mitä maailma sanoisikaan kuullessaan ylhäisen
unkarilaisen aatelismiehen ampuneen itsensä muutaman vaivaisen
sadantuhannen frangin tähden?

-- Entä mitä sanottaisiin, jos joutuisin muutaman vaivaisen
sadantuhannen frangin tähden velkavankeuteen?

Pankkiiri laski hymyillen kätensä keikarin olalle ja sanoi rauhoittaen:

-- Koetetaan auttaa teitä.

Tämä hymyily ja alentuvainen olkaan koskettaminen kuvasi täydellisesti
onnenkohtaamaa nousukasta.

Tällä hetkellä ei Kárpáthille tullut mieleen, että entinen leipuri
Rambuteaun kadulta tarjoo suosiollista apuansa eräälle Unkarin
mainioimpien valtaherrain jälkeläiselle.

Pankkiiri istui hänen viereensä leveälle sohvalle.

-- Te tarvitsette kolmesataatuhatta frangia, lausui herra Griffard
ystävällisellä ja lempeällä äänellä, ettekä varmaankaan oudoksuisi
maksaa tätä summaa takaisin kuudellasadallatuhannella, sitten kuin
saatte sukukartanon haltuunne.

-- Fi donc (hyi) lausui Kárpáthi ylenkatseellisesti, ylpeys heräsi
hänen sydämessään hetkiseksi, ja hän veti kylmästi kätensä pankkiirin
kädestä. Te olette sittenkin koronkiskoja.

Pankkiiri nieli hymyillen solvauksen koettaen sitä pilapuheella
silittää.

-- Latinalainen sananlasku sanoo: "bis dat qvicito dat". -- "Joka antaa
heti, antaa kaksinkertaisesti". Miks'en siis saisi pyytää lainaa
kaksinkertaisena takaisin? Muuten, hyvä herra, on raha tavaraa, ja kun
kylvetystä siemenestä saa odottaa kymmenkertaista satoa, niin miks'ei
saisi kylvetystä rahasta odottaa samaa? Myöskin tulee ottaa huomioon se
seikka, että tämä on uhkarohkea yritys. Te saatatte kuolla ennen
setäänne, jonka toivotte perivänne; voitte pudota hevosen selästä
ketunajossa tai kilpajuoksussa ja taittaa niskanne, saatatte tulla
ammutuksi kaksintaistelussa; ei muuta kuin kuumetauti tai vilustus, ja
minä saan panna suruharson hattuuni surrakseni menetettyjä
kolmeasataatuhatta frangiani. Vielä eräs seikka. Ei siinä kyllä, että
maksatte veikanne, te tarvitsette vastedeskin vuosittain kahta vertaa
enemmän rahoja. Hyvä. Minä lainaan teille nekin.

Kárpáthi kääntyi mielihyvissään pankkiiriin päin.

-- Te laskette leikkiä?

-- En ollenkaan. Panen alttiiksi miljoonan, voittaakseni kaksi ja niin
edespäin. Puhun suoraa puhetta. Annan paljon, mutta otan myöskin paljon
takaisin. Tällä hetkellä olette yhtä pahassa pulassa kuin Don Juan de
Castro, joka Toledon saraseeneilta sai rahaa toista viikseänsä vastaan.
Hyvä! Unkarilaisen aatelismiehen viiksen ei pidä olla huonomman kuin
espanjalaisenkaan. Lainaan niin paljon kuin tahdotte, ja uskallan
epäillä, tokko kukaan muu, paitsi tuo Toledon maurilainen, tohtisi
tehdä samoin.

-- Hyvä. Sovitaan asiasta, puhui Kárpáthi totta tehden. Te lainaatte
minulle miljoonan, minä annan velkakirjan kahdesta miljoonasta, joka
summa on maksettava heti setäni kuoltua.

-- Entä jos setänne on pitkä-ikäisempi, kuin miljoona teidän
käsissänne!

-- Siinä tapauksessa lainaatte minulle toisen ja niin edespäin. Rahanne
tulevat hyvään talteen, sillä unkarilainen aatelismies on omaisuutensa
orja, sitä kun ei voi saada muu kuin perillinen.

-- Oletteko ihan varma siitä, että olette ainoa perillinen.

-- Juhana Kárpáthin kuoltua ei ole, paitsi minua, ketään Kárpáthi-nimeä
kantavaa.

-- Tiedän. Mutta Juhana Kárpáthi saattaa mennä naimisiin.

Abellino purskahti nauruun.

-- Te luulette kai setäni olevan sievänkin kavaljeerin?

-- En lainkaan. Tiedän hänen seisovan miltei haudan partaalla, hänen
elimensä ovat niin rappiotilassa, että tuskin luulen hänen enään vuotta
elävän, jollei hän heti paranna elintapojansa ja lakkaa mässäämästä,
mutta tästähän on vähän toivoa. -- Suokaa anteeksi, että puhelen
tällaisia rakkaasta sedästänne.

-- Olkaa vain hyvä!

-- Me, jotka toimimme henkivakuutuslaitoksissa, olemme tottuneet
arvostelemaan ihmisten elämän pituutta. Suhtautukaa siis tähän asiaan
aivankuin kysymys olisi setänne kirjoittamisesta henkivakuutukseen.

-- Turhia kursailuja! Minä en juuri pidä sedästäni.

Pankkiiri hymyili. Hän tiesi tämän paremmin kuin Abellino itse.

-- Sanoin äsken, että setänne saattaa mennä naimisiin. Tämä ei ole
mitään harvinaista. Usein tapahtuu, että elähtäneet herrasmiehet, jotka
kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka ovat avioliittoa
pelänneet, ovat äkkiä hempeätunteisella hetkellä kosineet ensimmäistä
vastaantulevaa nuorta naista, oli tämä vaikka vain kyökkipiika. Tai voi
vanha rakkaus vuosien vierittyä herätä ilmiliekkiin kuin kipinä
hiilissä, ja he naivat 70 vuoden vanhoina ihanteensa, jota eivät
saaneet kuudentoista vuoden iässä, sillä tyttö saattoi silloin olla
toiseen sidottu.

-- Sedälläni ei ole ihanteita. Hän ei tunne tuota sanaakaan. Muuten
voin vakuuttaa, ettei tästä naimisesta olisi mitään tavallisia
seurauksia.

-- Siinä suhteessa olen rauhallinen. Muuten tuskin olisin tohtinut
tehdä tarjoustani. Mutta eräässä toisessa suhteessa täytyy teidän antaa
minulle takaus.

-- Minäkö? Takauksiako? No, nyt menee partani, mutisi Abellino
silittäen mustaa poskipartaansa.

-- Toden totta, lausui pankkiiri, tässä on kauppa aivan samanlainen,
kuin mitä sanotaan tekevän erään minua rikkaamman herrasmiehen, jota
arkipuheessa kutsutaan perkeleeksi. Kun hän lainailee ihmisille
äärettömiä aarteita, ottaa hän heidän sielunsa takaukseen verellä
kirjoitetulla sitoumuksella. Par Dieu! (Jumal'auta!) Minä olen toista
mieltä; tuo herra Saatana tietää, mitä hän sieluilla tekee, mutta
mitäpä ne minua hyödyttäisivät? Päinvastoin; minä tahdon saada
takauksen siitä, että elätte kauan.

-- Luonnollisesti sen vuoksi, etten kuolisi ennen setääni.

-- Oikein arvattu. Minä siis sekä lainaan teille rahoja että pidän
huolta hengestänne.

-- Millä tavalla?

-- Vanhan Juhana Kárpáthin eläessä ette saa ryhtyä kaksintaisteluun,
mennä metsästämään, ette saa lähteä merimatkoille ettekä ruveta
lemmenjuoniin tanssijattarien kanssa; sanalla sanoen: teidän
velvollisuutenne on välttää kaikkea hengelle vaarallista.

-- Siis en saisi myöskään juoda viiniä, en kulkea rappusia, sillä
pöhnäpäisenä saattaisin langeta ja taittaa niskani?

-- Emme ole niin ankaria. Myönnän, että nämä määräykset ovat teistä
sangen harmillisia, mutta tiedän keinon, jolla voisitte näistä kaikista
päästä.

-- Ja mikä se olisi?

-- Että menette naimisiin.

-- Parbleu! (Saakeli!) Siinä tapauksessa lupaan mieluummin olla hevosen
selkään nousematta sekä aseeseen tarttumatta.

-- Monseigneur! (Herra!) Te matkitte sanoja, joita olette kuullut
maalattujen herrasmiesten lausuvan huvinäytelmissä. Kirjailijat ovat
keksineet tuon kokkapuheen. Tiedättehän, että tarkemmin asiaa punniten
avioliitto ylhäisten kesken on vain kautsukkiside; se sitoo, jos niin
tahdomme, mutta venyy myöskin mielemme mukaan. Te voisitte kosia
ylhäistä naista, elää hänen kanssaan onnellisena ensimmäisen vuoden,
sillä luulenpa Pariisissa olevan naisia, joita saattaa rakastaa vaikka
koko naisen ajastajan. Vuoden kuluttua on Kárpáthin perheellä yksi
jälkeläinen lisää, ja silloin olisitte päässyt sitoumuksestanne,
saisitte vaikka taittaa niskanne tai ampua luodin päähänne aivan oman
tahtonne mukaan. Taikka jos tahdotte mieluummin nauttia maailmaa, niin
on Pariisi tarpeeksi suuri ja maailma vieläkin suurempi; -- voitte elää
tarvitsematta nähdä vaimoanne, jollette toista kertaa rakastu häneen,
kun hän on jo ehtinyt käydä teille vieraaksi. Eihän tuo ole niinkään
kauheata.

-- Saadaan nähdä, lausui Abellino nousten ja silittäen istuessa
rypistyneitä kalvosimiansa.

-- Mitä? -- kysyi innolla pankkiiri, joka arvasi Kárpáthin tulevan
pöyhkeäksi saadessaan rahoja lainaksi.

-- Sanon vain, että piakkoin saan nähdä, kumpi keino on sopivampi.
Tarjoamanne rahat otan joka tapauksessa vastaan.

-- Ab! Sitä minäkin.

-- Vain takauksesta on nyt kysymys. Minun täytyy ensin harkita,
jaksanko täyttää määräämiänne ehtoja. Olen jo tottunut askeettien
elämään; viimeisinä aikoina olen nauttinut homeiopatisia lääkkeitä,
viiteen viikkoon en ole juonut kahvia enkä voidellut hiuksiani. Minä
olen lujamielinen. Jollen kuitenkaan voi ehtoja täyttää, niin koetan
mennä naimisiin. Parasta kuitenkin olisi päästä sedästä jollakin
hyvällä keinolla.

-- Hyvä herra, puhui pankkiiri hypäten pystyyn, toivon teidän laskevan
leikkiä.

-- Haha! -- nauroi nuori keikari. Ei puhettakaan salamurhasta eikä
myrkystä. En aio verevillä naisilla enkä edes paksuilla piirakoillakaan
turmella setäparan terveyttä. Tehän tiedätte, että on olemassa eräitä
hyviä piirakoita, joita kutsutaan perintöpiirakoiksi. Niissä ei ole
myrkkyä, vaan hanhenmaksaa ja makeutta. Vahva ateria niitä ja viiniä
päälle, niin halvaus on valmis.

-- Minä en tiedä, sillä en ole koskaan sellaisia valmistanut, vastasi
entinen leipuri vakaasti.

-- En pyydäkään teitä sellaisia sedälleni tekemään. Minä voin vihata,
voin vihasta ampua tai pistää toisen kuoliaaksi, mutta antaa murhata
ihminen päästäkseni häntä perimään, se on luontoani vastaan. Sen voin
kuitenkin sanoa, että hänet hengiltä saisin, jos viitsisin vaivaa
nähdä.

-- Odotetaan, kunnes itsestään kuolee.

-- Muuta ei voida tehdä. Siihen asti olette siis minun pankkiirini.
Mitä enemmän minä rahoja kulutan, sitä enemmän teitä hyödytän, sillä
tehän saatte kaksinkertaisesti takaisin. Olkoon menneeksi! Perässäni
tulija sulkekoon oven!

-- Siis olemme yhtä mieltä.

-- Huomenna aamulla voitte lähettää kirjurinne luokseni kirjoitukset
valmiina, etteivät ne minua kauvoja vaivaa.

-- En ole teitä väsyttävä.

Abellino sanoi jäähyväiset, pankkiiri seurasi häntä ovelle kämmeniään
hykertäen.

Alku on hyvä, yksi Unkarin suurimpia maatiloja oli joutumassa
ulkomaalaisen rahamiehen käsiin.




III.

Rousseaun haudalla.


Kolme keveästi puettua nuorta miestä kulkee Ermenonvillen metsää
kohden. Heidän ulkomuodossaan on jotakin luontoperäistä hienoutta,
vaikka he ovatkin vain matkapuvuissa.

Kaikki kolme ovat nuoria unkarilaisia aatelismiehiä. Heistä olemme jo
kuulleet mainittavan herra Griffardin luona, ja tiedämme, että nuo
kaksi, jotka käyvät äärimmäisinä, ovat Unkarista kotoisin ja jalkaisin
kulkeneet Euroopan halki kilpaillen keskenänsä kaikissa puutteissa.
Kummankin kasvot osoittavat ryhtiä ja jäntevyyttä. Edellisen luonnetta
kuvaavat tuuheat, mustat kulmakarvat sekä huulten hieno ivahymy, joka
vain hetkeksi ilmestyy heti taas kadotaksensa. Toinen on roteva,
leveärintainen mies, hänellä on tiheä, musta tukka, palavat silmät ja
rohkeutta osoittava suu, jonka yläpuolella lyhyet viikset ovat
kasvamassa. Hän puhuu niin syvällä äänellä, että häntä luulisi
aikamieheksi, jollei näkisi kasvoja.

Kolmas, joka käy keskellä, on solakka nuorukainen, kasvot sileiksi
ajetut. Hänen pukunsa on yksinkertainen, kasvoissa ei näy mitään
erikoista ilmettä, ne ovat kylmänlevolliset; hänen silmissään ja hänen
huulillaan on tuo rauhallinen kirkkaus, joka on naisille niin
vaarallinen. Hänen liikkeensä ovat englantilaisten lailla hitaat ilman
minkäänlaista teeskentelyä, puhe hiljaista ja sujuvaa, toinen sana ei
saa suurempaa äänenpainoa kuin toinenkaan; hän näyttää enemmän
huolehtivan puheen selvyydestä kuin loisteliaisuudesta. Tämä on se
nuori mies, jonka herra Griffard kertoi tulleen Ameriikasta
kansipiletillä.

Omituisuuden vuoksi täytyy meidän mainita, että kaikki kolme puhuivat
unkarin kieltä, mikä siihen katsoen, että kertomuksemme aika on vuosi
1822 ja paikka Ermenonvillen metsä sekä henkilöt unkarilaisia
aatelisherroja, -- antaa kyllin aihetta ihmettelemiseen.

Miehet puhuttelevat toisiaan ristimänimellä. Tuon kiihkeän, rotevan
miehen nimi on Niilo; tuon, jolla on mustat kulmakarvat, Tapani;
keskellä käyvän Rudolf.

Tarkka katsoja saattaa huomata, että näiden kolmen käsitysten käydessä,
ensimmäinen aina on edellä toisia, ja toinen taas jäljessä, joten
keskimmäistä vedetään milloin eteen-, milloin taaksepäin, niin että
hänen usein täytyy seisahtua saadaksensa kiivaan keskustelun aikana
epäjärjestykseen joutuneen rivin suoraksi.

Metsän yksinäisyydessä uskaltavat he puhua kovemmin. Ermenonvillen
metsä ei ole mikään muotimaailman suosima paikka. Siellä saa jutella,
kiistellä kuinka kovasti tahansa joutumatta kenenkään naurun alaiseksi.

Äkkiä raivaa eräs nuori mies itselleen tietä pensaitten läpi ja
seisahtuu kuuntelemaan noiden kolmen puhetta. Puvusta päättäen näkyy
hän kuuluvan työväen luokkaan, päässä on ympyriäinen lakki, rotevan
vartalon peittää avara liinainen mekko, jonka päälle kirjava paidan
kaulus on taitettu.

Tämän nuoren miehen kasvoista loistaa ilo ja hämmästys kuullessaan
kolmen vastaantulijan puhetta. Hetkisen näkyy hän epäröivän, mutta
astuu kohta vakavin askelin heidän luoksensa ja puhuttelee heitä.

-- Te puhutte, hyvät herrat, unkaria, minä olen myöskin unkarilainen.

Ilon kyynel kiilsi työmiehen silmissä.

-- Terve, kansalainen, vastasi syvä-ääninen mies, ystävällisesti
tarttuen outoa kädestä sekä miehekkäästi sitä pudistaen, minkä hänen
kumppaninsakin tekivät.

Nuoren ammattilaisen mieli heltyi; tuskin sai hän kuuluvaa sanaa
sanotuksi.

-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat, kun näin tunkeudun seuraanne, mutta
kaksi vuotta Pariisissa asuttuani kuulen nyt ensimmäisen kerran
kotimaani kieltä puhuttavan, ja se tekee niin hyvää, se tekee niin
hyvää!

-- Tulkaa mukaan, lausui keskellä kävijä, jos toimenne myöntävät;
ottakaa jotakin meistä kädestä kiinni ja jutelkaamme.

Ammattilainen vitkasteli kainosti, jonkatähden Tapani-niminen nuorista
miehisiä pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti hänet luoksensa.

-- Emmehän vain pidättäne teitä jostakin työstä?

-- Ette, hyvät herrat, tänään on juhlapäivä, tänään emme tee työtä.

-- Mutta emmeköhän estä teitä tapaamasta ketään? kysyi Tapani
hymyillen.

-- Ette niinkään, vastasi ammattilainen. Minun on tapana käydä tänne
joutoaikoina.

-- Mutta eihän tämä ole mikään miellyttävä seutu.

-- Viinimyymälät tosin ovat kaukana täältä, mutta täällä on erään
suuren miehen hauta, miehen, jonka teoksien lukeminen voittaa kaikki
huvit, sillä nuo teokset ovat niin kirjoitetut, että sivistymätönkin
voi niitä ihailla. Ehkä tunnettekin ne? Yksinkertaisiapa kysynkin! Näin
sivistyneet herratko eivät tuntisi Jean Jaques Rousseaun teoksia?

-- Rousseaun hautaako teillä on tapana käydä katsomassa?

-- Rousseausta pidän paljon. Hänen kirjansa olen lukenut satoja kertoja
läpi ja joka kerta olen niistä löytänyt uusia ihania kohtia. Hänen
sanojensa todenperäisyyden olen itse kokenut; kun joku suuri aate tuli
mieleeni %ai joku seikka suututti minua, otin Rousseaun käsiini ja
tyynnyin sitä lukiessani. Näin juhlapäivinä on tapani ollut tulla
tänne. Istun yksinkertaisen muistopatsaan juurelle, joka on pystytetty
hänen kunniaksensa, otan kirjan esille, ja silloin tuntuu kuin
puhelisin hänen kanssansa. Tulin jo varhain aamulla ja olen kotia
menossa.

Rudolf keskeytti hänen puheensa, ohjaten keskustelun aivan toiselle
suunnalle.

-- Mikä virka teillä on Pariisissa?

-- Olen käsityöläinen, hyvä herra, puusepän sälli Gaudcheux'n
verstaassa. Jos sinnepäin matka sattuu, älkää olko poikkeamatta sisään
katsomaan taidetyömalleja sekä gootilaisia kirkonkoristeita, jotka ovat
varastossa nähtävinä. Ne olen minä piirustanut.

-- Ettekö koeta saada aikaan omaa tehdasta?

Ammattilaiselta pääsi huokaus.

-- En tahdo jäädä Pariisiin; aion palata kotimaahan.

-- Kotiako Unkariin? Ehkä teillä on huonot ansiot Pariisissa?

-- Parempia en voisi toivoa. Mestarini kunnioittavat minua, työstäni
saan hyvän hinnan; täällä rakastuu ammattiinsa, sillä alati muuttuvat
muodit kohottavat sen melkein taiteeksi. Hupaista on joka päivä tehdä
jotakin uutta, komeata esinettä, joka kysyy tekijän kykyä. Mutta en
kuitenkaan jää Pariisiin, vaan palaan kotimaahan, vaikka tiedän, ett'en
siellä saa tehdä herttuoitten loistovuoteita enkä kirkkojen koristeita,
sillä semmoisia ei tohdita antaa unkarilaisen tehtäväksi. Tiedän, että
saan taistella köyhyyttä vastaan, ja jos mieli toimeen tulla, tehdä
maalaisvuoteita ja kukilla koristettuja arkkuja, sillä unkarilaiselta
puusepältä ei muuta vaadita. Mutta kumminkin lähden kotimaahan.

-- Teillä on ehkä sukulaisia kotona? -- kysyi Rudolf.

-- Ei ketään muuta kuin Jumalani.

-- Ihan tolkutonta on lähteä pois hyvistä oloista.

-- Järjetöntä on, hyvät herrat, enkä voi itsekään syytä sanoa. Pienenä
poikasena jouduin kotimaaltani, ja siitä on jo aikoja kulunut. Mutta
kun tulee mieleeni, että maa, jossa minun kieltäni puhutaan, on satojen
peninkulmien takana, niin kyynel vierii silmistäni. En voi teille tätä
tunnetta selittää. Olkaapas te, hyvät herrat, kuusi vuotta poissa
kotimaastanne, niin saatte kokea samaa tunnetta.

Hupsu mies parka! Hän luuli kaikilla ihmisillä olevan samat tunteet
kuin puusepän sällillä!

Tapani kääntyi Rudolfiin ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Näetkös? Teillä ei ole sadannestakaan näistä tunteista!

Rudolf kohautti olkapäitään ja mutisi:

-- Todellakin kadehdittava tunne.

Tällä välin olivat miehet saapuneet tienhaaraan ja seisahtuivat
epäröiden, kumpaako piti kulkea.

-- Tunteehan nuori ystävämme nämä seudut, puhui Niilo, joka oli
vapaamielisin ystävällisiä sanoja jakelemaan. Olkaa hyvä, johtakaa
meitä oikealle tielle. Mekin läksimme Rousseaun haudalle.

Nuori ammattilainen ei voinut salata hämmästystään.

-- Aiotteko tekin poppeli-luodolle?

-- Onko se mielestänne niin ihmeteltävää?

-- On, sillä se on halveksittu paikka; viisaan hautaa harvat käyvät
katsomassa. Mutta olen iloissani, kun tekin olette häntä muistaneet. En
koko Ranskan maasta tahtoisi viedä muuta mukanani kuin tuon haudan.
Siellä olin jo tänään kerran, mutta kernaasti tulen vielä. Ihan haudan
luo emme pääse, sillä ylt'ympärillä on suo, mutta vastapäätä on
korkeahko kumpu, jossa on muinaisen temppelin jäännöksiä. Sen erääseen
pylvääseen on Rousseaun nimikin hakattu. Sieltä voimme aivan hyvin
nähdä viisaan miehen hautakiven.

Herrat suostuivat kernaasti ehdotukseen ja kävivät tiheän pensaston
läpi polkua, jonka nuori ammattilainen tunsi. Hän seisahtui väliin,
uskoen tuskin silmiänsä, kun perässä tulijat astuivat yhtä reippaasti
kuin hänkin.

Vihdoin tuli näkyviin kumpu, minne Montaignen kunniaksi oli rakennettu
pieni temppeli. Sen kuhunkin pylvääseen oli hakattu filosofien nimiä,
näitten joukossa nimet Voltaire, Montesquieu ja Rousseau. Rakennus on
jäänyt keskentekoiseksi; ehkä juuri sen vuoksi sitä on nimitettykin
viisauden temppeliksi.

Vastapäätä tätä kumpua on pieni kenttä, jota kutsutaan
Poppeli-luodoksi. Tuuheiden puitten keskeltä pilkistää filosofin hauta:
korkea kivipatsas, johon on piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää luonnon ja totuuden mies."

Ei ihmekään, että hauta on noin hyljätty; totuus on huono suositus.

Mutta luonto on ottanut suojelukseensa rakkaimman miehensä haudan;
kukat eivät koskaan lakastu siellä, ja ylt'ympäri kasvaa viheriöitä
pensaita, aivan kuin tahtoisivat ne saada haudan omaan haltuunsa. Kun
seurue oli tullut Montaignen muistopatsaan luo, sanoi ammattilainen
jäähyväiset noille kolmelle unkarilaiselle, sillä hänen täytyi palata
Pariisiin. Hän puristi liikutettuna heidän kättänsä ja erkani heidän
nimiänsä kysymättä, useat kerrat katsoen tiellä taaksensa.

-- Tunnen olevani alakuloinen, puhui Tapani käsityöläisen mentyä. En
tiedä, tuon nuoren miehen sanatko vai tämä autio, yksinäinen seutu,
jota kuvailin mielessäni aivan toisenlaiseksi, on minussa tämän tunteen
herättänyt. Luulin Ermenonvillen metsän olevan ihanaa seutua, kukkivine
pensaineen, kuvittelin solisevan joen keskellä olevan luodon
todelliseksi keijukaisten ja luonnottarien olopaikaksi. Luulin saavani
nähdä Tempen laakson, mutta eteeni avautuikin kaislaa ja vesitulpaaneja
kasvava suo, jonka keskeltä näkyy yksinkertainen valkoinen kivi kaikkea
muuta kuin kauniiden puitten juurella.

-- Ennen tämä seutu olikin sellainen, jommoiseksi sitä mielessäsi olit
kuvaillut, vastasi. Rudolf laskeutuen pitkälleen nurmelle, sillä aikaa
kuin Niilo kirjoitti muistikirjaansa pylväissä olevia muistolauseita.
Tämä oli kukoistava Tempen laakso, josta ei keijukaisiakaan puuttunut,
nimittäin Pariisin kaunottaria. Rousseaun haudalle pääsi pienillä
veneillä. Paikka oli sangen sopiva lemmenkohtauksille. Mutta kerran
tuli rankkasade, puron rannat hajosivat ja vesi levisi yli koko kentän.
Siitä saakka on seutu ollut suona, eikä Rousseaun haudalla käy muita
kuin sammakot, jotka Homeron ajoista asti ovat olleet runouden ystäviä,
joku omituinen matkustaja, jolla on aikaa tännekin lähteä tai joku
puusepänsälli, joka lukee Heloisea. Tämä on jokaisen tiedemiehen
kohtalo maan päällä. Onnelliset barbaarit, joilla ei ole tiedemiehiä!

-- Jos tarkoitat meitä mainitessasi onnellisia barbaareja, niin emme
ole tätä kunniaa ansainneet, sillä viimeisinä aikoina on Unkarin
kansakin alkanut herätä hengellisestä horrostilastansa, eikä Csokonai
enää ole viimeinen runoilija, joka on kirjallisuudessamme esiintynyt,
eikä "Oppinut Palócz" ainoa kaunokirjallinen lehti. Tänä vuonna on
syntynyt useampia tieteellisiä ja kaunokirjallisia aikakauskirjoja.
Kalentereitamme, jotka tänä vuonna ovat ilmestyneet, ei meidän tarvitse
salata ankarimmaltakaan arvostelijalta.

-- Minäkin pidän mieltymystä kotimaiseen arvoa ansaitsevana.

Tapani joutui kiihkoon näistä sanoista.

-- Tämä on enemmän kuin mieltymystä, tämä on oman arvon tuntoa. Nuoret
runoilijamme, jotka ovat viimeisinä aikoina esiintyneet, tekevät meidät
ylpeiksi kielestämme, kansallisuudestamme.

Niilo oli saanut muistiinpanonsa valmiiksi ja lausui korkealla äänellä:

-- Siis on unkarilainen vanhojen akkojen tavalla ylpeä vain kielestään?
Eikö ole muuta alaa kuin runojen sepittäminen ja kirjojen
painattaminen, jolla voimme tulla kuuluisiksi?

-- Hyvä ystävä! Suuria sankareita ja valtiomiehiä syntyy vain siellä,
missä suuria runoilijoitakin. Näitten katoaminen on kansan kuoleman
enteitä, samoin kuin uusien runoilijoiden ääni on horrostilassa
nukkuvan kansan elonmerkkejä. Meidän aikanamme ei Juhana Hunyadilla
olisi muuta virkaa kuin kyntää ja kylvää, kun taasen uskallan ennustaa,
että niille miehille, jotka ovat tänä vuonna "Aurorassa" julkisuuteen
astuneet, nimittäin Bajatza, Szenvev ja Vörösmarty, koittaa loistava
tulevaisuus.

-- Tuntemattomia nimiä, lausui Rudolf pistäen kätensä päänsä taakse ja
pureskellen heinänkortta.

-- Mutta ne eivät tuntemattomina pysy. Muuten voin mainita tutumpiakin,
ettet tarvitse luulla kirjallisuuden alalla työskentelevien kuuluvan
kansan alhaisoon. Tämän vuoden "Hebe"-nimisessä kalenterissa tapaat
nimet Desewffy, Frans, Teleky, Gideon, Ráday, Mailath, jotka ovat
meikäläisiä eivätkä tuntemattomia.

Rudolfin kasvoissa näkyi taas tuo entinen ivallinen hymy.

-- Pelkkiä ruumiitten galvaanisia nykäyksiä, vastasi hän kylmästi,
silmänsä veltosti ummistaen.

-- Luuletko siis kansamme kuolleeksi? kysyi Tapani.

-- Luulen.

-- Mutta se ei ole totta, huudahtivat kiivaasti molemmat miehet
yhtäaikaa.

Rudolf vastasi järkähtämättömän tyynesti:

-- Jos kova ääni on hyvä elon merkki, niin olette aivan oikeassa näin
huutaessanne. Te oudoksutte mielipidettäni, koska asia on arkaa laatua.
Mutta minä huomaan, tiedän, tunnen, vakaumukseni on, että kansamme on
tehtävänsä tehnyt, että sillä on sama kohtalo edessä, joka on kohdannut
esi-isiä, hunneja, avaareja, petchenegejä. Kaupungeissamme ja
suuremmissa kauppapaikoissamme asuu sangen vähän unkarilaisia. Kansan
korkeat tietävät vain kartasta, missä maa on, ja voivat pakoittamatta
liittyä muihin kansallisuuksiin. Alkuperäinen kansa ajetaan aroille,
mökkeihin, ja vähitellen karkoittavat elinvoimaiset maanviljelijät ne
sieltäkin; kansa köyhtyy, häviää, aatelisto hautaantuu vanhentuneihin
laitoksiinsa, niinpian kuin ne tulevat sivistyksen kanssa tekemisiin.
Eivät barbaarit hävitä unkarin kansaa, vaan sivistys. Mikä antaisi
meidän kansallisuudellemme tulevaisuuden toivoa?

-- Sillä on poikia, puhui Niilo mahtavalla äänellä.

-- Oikein sanottu, vastasi Tapani tarttuen toverinsa käteen. Minä
sanon, että sillä on kaikkea, mitä se tarvitsee elääkseen.

-- Viiniä ja vehnääkö tarkoitat?

-- Niin sitäkin. Ruoka-aineet ovat hyviä estämään kuihtumista. Totta
onkin, ettei kansan ole ollut täytymys mieltänsä vaivata, sillä kun on
ollut elatusta runsaasti. Mutta unkarilainen kykenee kaikkiin toimiin.
Jos häntä pakoitetaan vaivalla ja työllä leipäänsä hankkimaan, on hän
kyvyllänsä saava ihmeitä aikaan. Kansallistumisen johtavat aatteet
omistettuansa, on se seuraava aikaansa, kilpaileva joka alalla maailman
etevimpien kansain kanssa.

Syntyy uusi elo, uusi liikunto, uusi verenkierros kansassa, se laskee
kädestään miekan, jolla kerran suojeli koko Eurooppaa ja näyttää
osaavansa käyttää kaikkia keinoja saavuttaakseen mainetta, hyötyä,
kunniaa; kuvanveistäjän talttaa, vuorimiehen vasaraa, maalaajan
pensseliä, rakentajan mittanuoraa. Kansasta on nouseva jaloja miehiä,
jotka kehoittavat, innostavat sitä, ja minä luulen, ettei meidän enää
tarvitse heidän syntymistään odottaa.

-- Pääasian unhotit, lausui Niilo, nimittäin heidän diplomaattikykynsä.
Myöntää nimittäin täytyy, että alimman unkarilaisen käräjäkirjurin
pikkusormessa on enemmän valtiomiehen viisautta kuin...

(Hän huomasi itsekin liikoja laskevansa.)

Rudolf hymyili tälle viimeiselle väitteelle ja kääntyi toista
kyynäspäätään vasten nojaten Tapanin puoleen.

-- Tuolle miehelle en vastaa mitään, lausui hän osoittaen Niiloa, sillä
hän ehkä veisi minut vielä tuohon suohon; mutta sinun mielipiteesi ovat
samat kuin minunkin, vain toiselta kannalta katsottuina. Jos kansamme
luopuu vanhoista omituisuuksistaan, pukeutuu uudempien aatteiden
määräämään muotoon, niin se lakkaa olemasta sitä, mitä se oikeastaan
on. Alkaessaan uutta elämää, kuolee se vanhalle; saattaa tulla
onnelliseksikin, mutta ei ole enää unkarilainen, sillä mitä enemmän se
lähenee muita kansallisuuksia, sitä kauemmaksi se poistuu omastansa.
Runoilijat ja säveltäjät eivät ylläpidä kansallisuutta; --
valtiomiehistä en tohdi hiiskuakaan, sillä nehän ovat Niilon
suojeluksen alla.

-- Mutta kaikista näistä epäilyksistä tekee lopun yksi ainoa sana,
ainoa aate, nimittäin sana: "tahtoa". Sanoessamme: "me tahdomme elää",
tahdomme ylläpitää ja säilyttää vanhasta kansallisesta luonteestamme,
mitä siinä on jaloa, elinvoimaista, ihanaa; tahdomme kukin voimiensa
mukaan kunnialla seisoa valitsemallamme uralla, tahdomme rakastaa
toinen toistamme, kunnioittaa kotimaista; tahdomme hyödyttää, jalostaa
kaikkea, mikä kansaamme kohottaa, emme tahdo olla ulkomaalaisten turhia
apinoitsijoita, vaan heiltä jotakin ottaessamme muodostaa sitä
omaksemme, kuten keuhkot muuttavat valkoisen chylusmaidon punaiseksi
vereksi; tahdomme matkustaa ulkomailla hyödyttääksemme isänmaata
taidoilla emmekä ulkomaita tyhmyyksillä. Silloin ei löydy mitään
luonnon taikka tahdon voimaa, joka meidät masentaisi. Jää sulaa, mutta
kristalli sanoo: "minä en sula", vaikka auringon säteet sen pinnalla
säkenöivät. Muut kansat saavat nähdä, että meissä on elinvoimaa, ja
tulevat antamaan arvoa meidän toimillemme. Vainioillamme alkaa
kukoistaa uusi elämä, maa- ja vesiteillä kauppa vilkastuu, unkarinkieli
pääsee salonkeihin ja tulee muodinmukaiseksi, suurimmissa
kaupungeissamme herää kansallinen henki; pääkaupunki Pest on oleva
kansan loisteen, mahdin, hengen keskipisteenä. Saamme oman akatemian,
omat kirjallisuuden seurat, kansallisteaatterin. -- Ja tähän kaikkeen
tarvitaan vain tahtoa.

-- Hyvä. Mutta kuka on alkava tämän pyhän tahdon? Jonkun täytynee kai
esimerkillään käydä edellä; muutama miljoona ihmistä ei innostu yhdessä
tuokiossa.

-- A capite foetet piscis. (Päästä kala lihoo.) Ne, joilla
menneisyydessä on suurimmat ansiot, nykyisyydessä suurimmat synnit ja
enimmän velkaa tulevaisuudelle: Unkarin ylimykset.

-- Vahinko vaan, ettei tapani ole nauraa kovasti, puhui Rudolf, sillä
nyt olisi siihen hyvä aihe. Missä ovat nuo Unkarin ylimykset?

-- Suurin osa heistä on ulkomailla; mutta ethän luule heidän jättäneen
sydäntänsä pantiksi, vaikka ovatkin jalkansa kotimaan tomusta
puhdistaneet?

Rudolf hymyili hiljaa.

-- Sinä olet oikea lähetyssaarnaaja, kun aiot kääntää kansalaisia
kotimaahan ja kuljet ympäri maailmaa heitä kotia kutsumassa.

-- Sitä en pidäkään mahdottomana.

-- Onnellinen nuorimies, kuinka vanha olet?

-- Täyttänyt kaksikymmentä,

-- Huomenna tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi. Tulkaa huomenna kanssani
"nuorten jättiläisten" klubiin. Se on aatelisseura, ja siihen pääsevät
vain henkilöt, jotka ovat ylhäistä syntyperää, rikkaita tai hurjasta
elämästään kuuluisia. Siellä tapaatte kaikki täällä asuvat Unkarin
ylhäisön nuoret miehet. Sitten vasta kysyn: tahdotko, tohditko viedä
heitä mukanasi kotia?

-- Turha vaiva! Valtiopäiväoikeudet kyllä kokoavat heidät kotia.

Näillä sanoilla rohkaisi tovereitansa Niilo, joka koko kiistan ajan oli
koettanut saada pystyyn erästä temppelin edustalla makaavaa katkennutta
kivipylvästä, johon seuraava lause oli kirjoitettu: "kuka voi tämän
pystyttää?" Niilo käänsi kiven ylösalaisin, painoi rikkinäisen pään
maahan, asetti sen päälle erään toisen palan, johon oli hakattu kruunu,
ja vastasi täten viisaaseen kysymykseen.

-- Huomenna siis menemme miehissä "nuorten jättiläisten" klubiin.




IV.

Nuoret jättiläiset.


Montmartren puistokadun pohjoissivulla seisoo kolmikerroksinen rakennus
joka nykyään on ratsastajaklubin huoneustona. Se oli kertomuksemme
aikana (1822) korean nuorison suosima kokouspaikka (Tämä lause tosin
tuntuu liikanaiselta, sillä koreat herrat tahtovat ikuisesti pysyä
nuorina.)

Täältä saivat alkunsa kaikki tapaukset, jotka antoivat ylhäisemmille
piireille puheen aihetta; täällä päätettiin metsästysretket,
kilpa-ajot, juhlapidot kuuluisien taiteilijain kunniaksi. Samaten sai
täältä alkunsa yleinen joko kiittävä tai moittiva mielipide
teaattereista sekä vihellys että taputus. Täällä päätettiin, mikä kukka
on oleva muodissa. Mennä vuonna oli hortensia, mutta lopulta sysäsi
oranssi- ja auringonkukka sen syrjään; nyt ovat sekä oranssi- että
auringonkukka karkoitetut palkollisten huoneisiin. Tätä nykyä ovat
mielipiteet jaetut kurjenpolven ja melaleuca'n kesken, eikä vielä
tiedetä, kumpi jää voitolle. Tärkein kysymys on kuitenkin, onko Academie
royal de Musique'n johtajalla (näin ylväs nimi oli silloin
ooppera-teaatterilla) rohkeutta antaa Rossinin uusimmassa ooperassa,
Zelmirassa, nimiosa Catalanille, jota nuoret jättiläiset suosivat, koska
tämä on vastatullut ja vielä nuori, ja hylkääkö hän rouva Mainvielle'n,
joka täällä on jo kauan ollut, ja mikä pahempi: on mennyt miehelään, ja
mikä vieläkin pahempi: on mennyt näyttelijälle, ja mikä kaikkein
pahinta: elää hyvässä sovussa miehensä kanssa. Joka kamarissa muodostuu
peli- ja biljaardipöytien ääressä ryhmiä, jotka näkyvät kiivaasti
keskenään kiistelevän; tämä kysymys on jokaisen mielessä, ja vain joku
mestarillinen käänne pelissä voi hetkiseksi vetää huomiota puoleensa.

Seuran valioitten suosima kokouspaikka on parvisali. Tämä oli komea
huone, jonka seinät olivat marmorisilla korkokuvilla kaunistetut ja
jonka katossa oli Lebrun'in tekemiä taidemaalauksia.

Parvekkeella istuu viisi tai kuusi nuortamiestä yhdessä ryhmässä;
täältä he voivat nähdä Pariisin sekä ylhäisön että alhaison
ja saada hyviä aiheita hauskaan huvitukseen, jota sanotaan
médisance'iksi, meidän kielellä panettelemiseksi. Heidän keskellänsä
näemme markiisi Debryn, joka on Pariisin hauskimpia miehiä ja
miellyttävimpiä panettelijoita. Hän tietää kaikki pienet seikkailut,
naiskammioitten pienimmätkin salaisuudet, kulissien takana tapahtuneet
rakkaudenvehkeet, joista hän tekee kaskuja kaikenmoisissa toisinnoissa.
Kun hän on nähnyt jonkun, saattaa olla varma siitä, että hän tietää
jotakin tästä henkilöstä. Mutta kuitenkin on markiisi sangen
miellyttävä mies, sillä hän ei solvaa ketään vasten silmiä. Mitä taasen
selän takana puhutaan, siitä ei sivistyneen ihmisen ole tapana suuttua.

Ympärilläseisovien nauru osoittaa, että hän paraikaa kertoo jostakin
hauskasta seikkailusta. Välistä muuttuu puhe kuiskaamiseksi, kuulijat
työntävät päänsä yhteen, mutta äkkiä remahtavat he taas nauramaan ja
erkanevat, mikä oikealle, mikä vasemmalle.

Markiisi on lihava ja tanakka mies, jota ei kukaan luulisi vikkeläksi;
mutta käsin ja kasvoin hän osaa niin ilkeästi kuvata sanojaan, ettei
useinkaan itse asia olisi niin hauska, jollei hän sitä kertoisi;
jäljittelijät joutuvatkin tavallisesti häpeään.

Hänen paraikaa kertoessaan saavumme sinne kreivi Rudolfin, ja hänen
toveriensa kanssa. Rudolf, joka on seuran tuttu, esittelee lyhyesti
toverinsa, ja tavallisen tervehdyksen jälkeen jatkuu taas kertomus.

-- Vaikka monet koetukset menivät myttyyn, ei meidän Saint-Michel
menettänyt rohkeuttansa, jatkoi tuo miellyttävä mies; -- miesparka ei
saanut pikku Petit-pas'ta katsomaan puoleensakaan, sillä poikaparka ei
juuri kuulu enempää kuin minäkään Adoniksien joukkoon (mikä sovelias
panettelemistapa sanoa "enempää kuin minäkään"); hänen vastainen
perintönsä on vielä hänelle ventovierasten ihmisten hallussa,
eikä hänen kuukautinen elatusrahansa riitä melaleucakimpuksikaan
Petit-pas'lle, sitä paitsi hän ei ole tullut tähän maailmaan
tehdäksensä itseään järjen kautta onnettomaksi. Minkä keinon keksikään
Saint-Michel parka lähestyäkseen lemmittyänsä, nopsajalkaista
tanssijatarta, jotta saisi niin sanoakseni yöt päivät pysyä hänen
luonansa?

-- Ohoo, tämä on liikaa, huudahti herttua Ivan, pitkä sotilaanryhtinen
mies, jota meidän on kunnia tervehtiä pohjoismaisena herttuana, josta
jo on ollut puhetta.

-- Sata tukaattia annan sille, joka arvaa!

-- Anna itsellesi sata tukaattia ja arvaa, vastasi lordi Burlington,
eräs omituinen nuori englantilainen, joka istui selin seuraan,
ratsastaen tuolilla ja ojentaen jalkansa niin pitkiksi, että milt'ei
epäili niiden kokonaisuudessaan kuuluvan hänelle.

-- Jalo lordi lausuu parempia kompia kuin minä, nauroi markiisi; -- hän
tietää, ettei minun taskuissani useinkaan ole sataa tukaattia. -- Tuo
kunnon poika rupesi tanssijattarelle -- kamaripalvelijaksi.

-- Oh, oh, huudahtivat kaikki.

-- Täten pääsi hän kaksinkertaisesti tarkoitustensa perille, puhui
lordi, sillä siten saattoi hän kisailla piikojenkin kanssa.

-- Fi donc! kuului eräs vieno ja kimeä ääni; näin huudahti kreivi
Vezekéri, komea unkarilainen, solakka maidonvärinen mies, joka
laiskasti nojasi parvekkeen ristikkoa vasten, kädet reunan yli
riippuvina. Pi donc! Älkää kertoko enää, minua kauhistaa tuollainen
skandaali meidän piireissämme!

-- Eikö kellään ole hajuvettä muassaan? Kreivi pyörtyy, puhui Debry
pilojansa.

-- Kuulkaamme kertomusta, huusivat toiset.

-- Poika tuli siis Petit-pas'n kamaripalvelijaksi, nauroi Ivan, oli
ehkä sama mies, joka hiljakkoin sai minulta ruplan, kun avasi vaunujen
oven?

-- Ja joka kaasi teetä vaatteilleni, puhui lordi, -- mutta siitä hän
saikin korvapuustin.

-- Vai niin, koetti myöskin nuori, herkkätuntoinen unkarilainen kreivi
puhua kimakalla äänellään, ja minä kun annoin hänen viedä
lemmenkirjeitäni neidille.

-- Ne hän varmaan on heittänyt kaikki tyyni tuleen! -- ilkkui Debry.
Mutta antakaas, kerron miten sitten kävi, sillä nyt tulee paras kohta.

-- Kuulkaamme!

-- Eräänä päivänä oli Petit-pas'lla lemmenkohtaus Boulognen puistossa,
missä hänellä Jumalan armosta on pieni sievä huvila.

-- Niin, minun rahoillani, mutisi Ivan.

-- Herttua! Mitä oikea käsi antaa, sitä ei vasen käsi saa tietää,
lausui markiisi nuhdellen. Tanssijattarella oli siis lemmenkohtaus
tiedossa, jonkatähden hän vuokrasi vaunut ja otti tietysti palvelijansa
mukaan.

-- Kenenkä? Saint-Michelinkö?

-- Juuri hänet; tytön piti tavata erästä kunnon kenraalia josta luulen
hänen vähän pitävänkin.

-- Debry! Älä panettele! huudahti leikillisesti Rudolf, joka myöskin
oli liittynyt kuulijoihin.

-- Oh, unhotin teidän olevan läsnä, muuten olisin lausunut
huolellisemmin. Varma kuitenkin on, että tällä kunnon kenraalilla on
hyvä onni naisasioissa; minut on hän useamman kerran sysännyt syrjään.

-- Älä puhu itsestäsi, poismentyäsi me kyllä sinusta pidämme huolta.

-- Pysykäämme siis asiassa. Kenraali saapuu paikalle; Petit-pas käskee
tuoda kahta varten katetun pöydän ruusumajaan, aivan samoin kuin
Ovidius Nason aikana; tuoksuvia ruusupensaita, lirisevä puro ja kaksi
lempivää sydäntä, vaikkei siihen aikaan juotu samppanjaa eikä ympärillä
ollut noita onnettomia palvelijoita avaamassa pulloja, rakastavien
tyhjentäessä niiden sisällystä. Meidän Damon ja Phyllis istuivat
pöytään, onnettoman palvelijan piti seisoa emäntänsä selän takana,
lautanen kainalossa, ja kun kenraali istui häntä vastapäätä, ei hänen
auttanut olla millänsäkään. Mutta kenraalin kasvoihin katsottuansa oli
Saint-Michel parka vajota maan alle, sillä mies oli -- hänen setänsä!

-- Hauska juttu!

-- Ehkei setä sentään olisi häntä tuntenut, jos hän olisi ollut
tyynellä mielin, sillä eihän ole tapana niin tarkasti silmäillä
palvelusväkeä, nimittäin meidän sukupuolta. Mutta poika parka joutui
hämille, teki kaikki nurinpäin, antoi veitsen, kun lusikkaa pyydettiin,
pisti kahvelin jäätelöön ja oli ampua kenraalilta toisen silmän puhki
samppanjapullon korkilla. Nyt katsoi kenraali häneen ja alkoi
vähitellen tuntea pojan. Que diable, (mitä hittoa), olethan sinä
Saint-Michel, veljeni poika, huudahti ukko vihdoin. Onneton poika
pudotti peloissaan puolitusinaa kiinalaisia porsliinilautasia maahan.
Petit-pas nauramaan niin, että kureliivit ratkesivat, ja hän kaatui
selälleen tuolineen päivineen.

-- Mainioita juttuja!

-- Mitään skandaalia ei kumminkaan tapahtunut, tyttö nostettiin ylös;
kenraali oli sävyisä mies, käski Saint-Michelin istua viereensä,
hänelle tuotiin ruokaliina ja myöhään iltaan he pitivät hauskaa,
iloiten toistensa tapaamisesta.

-- Entä sitten? kysyi lordi.

-- Tämäpä mainiota! Jalo lordi tahtoo kertomuksen loppuvaksi samoin
kuin Scott'in romaanit: kauanko kukin eli ja kuinka kukin kuoli.

-- Kuinka Saint-Michelin sitten kävi?

-- Ei mitenkään. On setiä, jotka ovat ystävällisiä veljenpoikia
kohtaan. Mutta hän saattaa tämän tapauksen johdosta tulla vielä
muotileijonaksi.

-- Äiteliä juttuja, huokaili herkkätuntoinen skyytiläinen kreivi ottaen
kellon taskustaan ja nostaen sen niin likelle silmiä, että viisarit
olisivat silmään pistäneet, ellei lasia olisi ollut. Kello on jo viisi
minuuttia yli kahdentoista, minä myöhästyn. Näin sanoen hän etsi
hattunsa, katseli sitä tuntehikkailla silmillään sisältä ja päältä,
oliko se todellakin hänen hattunsa; pisteli sitä päähänsä, ikäänkuin
koetellakseen, oliko pää todellakin hänen omansa.

-- Mistä hän sanoi myöhästyvänsä, kysyi eräs seurasta hänen mentyänsä.

-- Bain cosmetique de lait'stä (kaunistavasta maitokylvystä), ilkkui
Debry.

-- Laskette leikkiä, puuttui Tapani puheeseen, eihän hän toki maidossa
kylve, kuten naisväki?

-- Kylpee niinkin, sillä siten tulee iho hienoksi ja hermot
tuntehikkaiksi. Joku aika sitten kylpi hän yhtä mittaa lihaliemessä,
jotta hermot karaistuisivat. Nyt hän on jo nämä niin kouluttanut, että
hän joka kerta, kun Rossinin "Mosesta" näytellään, korkeampia säveliä
laulettaessa pyörtyy kilpaa läsnäolevien naisten kanssa.

-- Voi, Arpád, pantterinnahkoinesi! -- huokasi Niilo syvällä,
kumajavalla äänellä.

Miehiä tuli ja meni, seura muuttui, menneitten sijaan tuli toisia, ja
jälkeenjääneet panettelivat viimeksipoistunutta. Tämä oli säännöllistä.

Ensin läksi pohjoismaalainen herttua. -- Debry heti tiesi kertoa
hänestä jutun.

-- Eräänä päivänä hän tapasi Venäjän lähettilään asunnon edustalla
kasakan, joka paraikaa laskeutui hevosensa selästä. "Kuules moukka",
huusi hänelle kasakka -- kasakoista ovat kaikki moukkia, jotka eivät
kanna pyssyä eivätkä istu hevosen selässä. "Kuules moukka", sanoi hän,
"pidä hevosestani vaaria, käyn sisällä", ja antoi hänelle ohjat.
Herttua otti ohjat käteensä ja piti kauniisti hevosesta huolta, kasakan
mennessä sisälle. Lähettilään palvelijat huomaavat tapauksen ikkunasta
ja rientävät pelästyksissään rappusia alas huutaen vastaan tulevalle
kasakalle, mitä hän herran tähden on tehnytkään, kun antaa Ivan
herttuan pitää ohjaksia! Kasakka raukka oli kuolla pelästyksestä; hän
lankesi polvilleen herttuan eteen rukoillen armoa, ja luultavasti olisi
hän tyytynyt sataan ruoskanlyöntiin. Mutta herttua otti kaksi tukaattia
taskustansa ja pisti ne hänen käteensä sanoen: "kas tuossa, poikani,
älä pelkää, ole toistekin ylpeä!"

-- Muutamat nauroivat, toiset ihmettelivät tätä juttua. Lordin mielestä
oli herttua omituinen mies. Samassa töytäsi hän nurin tuolinsa,
harppasi kolmen edessäistuvan polvien ylitse, kädet selän takana
hännystakin takataskuissa, ja löydettyään hattunsa pöydältä, hän pisti
siihen päänsä käsin hattuun koskematta sekä meni ulos salista.

-- Kas, tuo jalo lordi luulee hänellä yksin olevan oikeuden
omituisuuksiin, puhui Debry. Oletteko kuulleet viimeisestä näytelmästä
Gaieté-teatterissa? -- Se oli mainiota! -- lausui hän kääntyen
Rudolfiin, odottamatta vastausta, oliko tämä siitä kuullut vai ei. --
Tunnettehan tuon lystikkään huvinäytelmän: La belle laitière (Kaunis
maidon myyjätär), joka muutamia viikkoja sitten herätti semmoisen
riemastuksen. Siinä on karhulla sangen mieltäliikuttava osa; karhu
joutuu erään metsästäjän kanssa kahakkaan, metsästäjä tappaa vihdoin
sen, istuu saaliinsa päälle keskellä näyttämöä ja laulaa sievän
kupletin, jota jo kaikki katupojat viheltelevät. Tuo omituinen lordi
houkuttelee Gaieté-teatterin johtajaa päästämään hänet näyttelemään
karhun osaa. Johtaja suostuu. Lordi kääritään karhunnahkaan; hän osasi
mainiosti matkia karhun ääntä ja liikkeitä. Vihdoin tulee metsämies;
lordi nousee kahdelle jalalle, metsämies karkaa kimppuun, mutta lordi
antaa karhunkämmenellä hänelle semmoisen iskun, että puukko putoaa
kädestä. Nyt alkaa käsipaini, karhu voittaa metsästäjän, tämä kaatuu ja
karhu istuu riemuiten miehen selkään sekä alkaa laulaa tuota tunnettua
kuplettia yleisön äärettömäksi nauruksi. Eikö tuo ollut mainio pila?

Rudolf kuunteli tyynenä markiisin kertomusta. Sitten kuin tämä oli
lopettanut, sanoi hän:

-- Sangen hauska uutinen. Vasta toissapäivänä luin sen "Journal des
carricatures'stä", "Ivalehdestä".

-- Tämä oli kova isku, vastasi Debry, annatte toisen kertoa loppuun
saakka uutisen, joka jo on ollut sanomalehdissä luettavana.

Lähtöä tehdessään kääntyi hän leikillisesti rukoillen seuran puoleen:

-- Hyvät herrat, armahtakaa minua. Tiedän, mikä kohtalo täällä odottaa
mennyttä. Armoa ja laupeutta, hyvät herrat!

Debryn onneksi seuran huomio samassa kääntyi toiseen suuntaan, joten ei
kerrottu siitä, että hän on maan rikkaimpia miehiä, sillä hän kuluttaa
rahoja sekä omasta että muitten taskusta, että hän värjää partansa,
että hänellä on kolmekymmentä peruukkia, joista hän joka päivä muuttaa
pitemmän päähänsä ja sanoo kuukauden lopulla menevänsä leikkauttamaan
tukkansa; hän suuttuu kovasti, kun hänen peruukistansa mainitaan.
Kerran oli hän haastaa erään englantilaisen kaksintaisteluun
kokkapuheen tähden. Kun he olivat Odéonissa ja nuoret jättiläiset yhä
jättivät loosin ovet auki, valitteli Debry vetoa. "Teillä ei ole mitään
hätää", vastasi hänelle lordi, "tehän ette ole avopäin!" -- Näitä ja
muita lisää olisi markiisista kerrottu hänen mentyänsä panettelijain
seurasta, ellei samassa omituiset ajoneuvot olisi tulleet pitkin
puistokatua. Uusien, vihreiden vaunujen eteen oli valjastettu neljä
komeata, täysiveristä hevosta, ei kaksittain, kuten on tavallista, vaan
kaikki neljä rinnatusten, aivan kuin roomalaisten voittovaunujen eteen.
Hevosia ajoi herra itse, ajuri ja lakeija istuivat takana.

-- Katsokaas Kárpáthia, puhuu eräs nuori keikari katsoen kadulle, hän
on, muistakaamme se, erään unkarilaisen vara-ispaanin (vara-maaherran)
poika, joka saa kotoa elatusrahaa ja on jo vuoden ajan uskotellut
muille, että hänen äitinsä on syntyänsä paroonitar ja että
vara-ispaaneja Unkarissa kutsutaan ylhäisiksi herroiksi; mikä kunnon
poika tuo Kárpáthi! Hyvät herrat, moista ajajaa ei ole Pariisissa. Ajaa
täyttä laukkaa, vaikka katu on rattaita täynnä. Hiljakkoin ei eräs
maitokuski tahtonut väistyä tieltä. Odotappas, sanoi hän tälle, -- minä
istuin silloin hänen vieressänsä -- ja ajoi taitavasti maitokuskin
päälle. Hei vaan! Yhdessä hetkessä olivat kärryt ylös alasin, pyörät
päin taivasta, maitokuski tirkisteli häkkien alta; poikki oli kuskin
jalka ja toinen aisa. Poliisikamarissa, minne maitokuski oli mennyt
valittamaan, teki Abellino asiasta pikaisen lopun, otti lompakkonsa
esiin: "noin paljon särkyneestä aisasta; noin paljon särkyneestä
jalasta". Älykkäästi tehty! Samoin tapahtui kerran minun äitini,
paronittaren, ajurille; eräänä aamuna tulee tämä papan luo, sanoo:
teidän ylhäisyytenne...

Enempää ei nuori "merveilleux" ehtinyt puhua, sillä samassa nousi
salissa suuri melu, aivan kuin olisi jotakin voittokulussa tuotu
sisään. Avoimesta salin ovesta astuu sisään Kárpáthi, kasvot ilosta
loistaen ja ympärillä joukko nuoria jättiläisiä, jotka olivat jättäneet
kortit ja biljaardipelin saadaksensa kuulla, mitä uutisia Kárpáthilla
on kerrottavana Mainviellen ja Catalanin asiasta.

-- Miten asia päättyi, kysyttiin usealta taholta.

-- Hyvät herrat, antakaa minun vähän vetää henkeä, olen altereerattu,
exalteerattu, fatigeerattu![10]

Heti tuotiin hänelle tuoli.

-- Voitto on meidän; olen saanut aikaan enemmän kuin klubi toivoikaan.
Vaiti! Hiljaa, hyvät herrat! tahdon kertoa kaikki, mutta pyydän, ettei
kukaan saa keskeyttää puhettani. Tiedätte, kuinka tuo itsepäinen
Deboureux, oopperahuoneen johtaja, pysyi jäykkänä aikomuksessaan antaa
Zelmiran osan vaatimuksistamme huolimatta rouva Mainviellelle eikä
Catalanille.

-- Onko hän sama rouva Mainvielle, kysyi Tapani, jota joku vuosi sitten
niin ylistettiin Pietarissa, Venetsiassa ja Pariisissa.

-- Siinä oltiin! Jopa keskeytettiin, huudahti Abellino suuttuneena
nousten tuolilta.

-- Anteeksi, mieleni kiintyi tuohon nimeen, kun rouva on meidän maan
tyttäriä.

-- Niin on...

Tämä lausuttiin äänellä, joka osoitti epäilystä, tokko kotimaasta tulee
mitään hyvää.

-- Siis, jatkoi Abellino, oli johtaja olevinaan aivan järkähtämätön
eikä sallinut asiasta puhuttavankaan. Tällöin tuli vanha
suosijattareni, onnellinen sattumus avuksi villakoiran hahmossa.

Yleinen nauru.

-- Kuten sanoin, villakoiran hahmossa. Tunnettehan, hyvät herrat,
uusimman nykyään muodissa olevan näytelmän, joka on sysännyt syrjään
kaikki Shakespearen ja Victor Hugon näytelmät, nimittäin: "Aubryn, eli
kiitollisen koiran?" Sisältö on seuraava: eräs ritari joutuu
murhatuksi, ja hänen uskollinen koiransa astuu esiin murhamiehen
syyttäjänä, jonkatähden kuningas säätää jumalan tuomion; syytetyn
täytyy näyttämöllä taistella koiran kanssa, joka ottaakin voiton. Joku
älyniekka on tästä sepittänyt mainion näytelmän, missä pääosa on Phylax
herralla, villakoiralla. Phylax herra on jo matkustanut puolen
Eurooppaa, kaikkialla mainetta saavuttanut, innostusta herättänyt;
kukkakiehkuroita on sataen tullut hänen jalkojensa juureen ja taalareja
sekä tukaatteja hänen isäntänsä taskuun. Turhaan kirkuivat runoilijat
ja sanomalehtimiehet, että tämä oli häväistystä, taiteen alentamista!
Phylax herra vain jatkoi taidematkaansa ja pari viikkoa sitten
saavuttuansa Pariisiin herätti hän täälläkin riemastusta. Alussa
johtajat tosin pelkäsivät antaa hänen esiintyä, sillä näyttelijät
uhkasivat heti jättää näyttämön, missä taiteilija asetetaan koiran
kanssa samaan luokkaan ja missä taputuksia ja seppeleitä, joita ennen
on jaettu hyvästä lausumisesta, taiteellisesta mimiikasta, mainiosta
äänestä ja loistavasta tunteesta, nyt tuhlataan järjettömän elukan
haukunnasta ja hypyistä.

-- Hän ei puhu huonosti, kuiskasi Tapani Rudolfin korvaan.

-- Älä sure, heti hän puheensa pilaa.

-- Mutta kuitenkin löytyi johtaja, joka ei välittänyt näyttelijöistä,
nimittäin Luxenbourg-teaatterin johtaja. Hänellä oli rohkeutta ottaa
koira näyttelemään, aikoen ottaa hänet varsinaiseksi näyttelijäksi, jos
koe onnistuu. Se onnistuikin odottamattoman hyvin, Luxenbourg'in kurja
parakki, jossa ennen kävi vain merimiehiä, ylioppilaita ja ajureita,
tuli tänä iltana täyteen Pariisin hienointa väkeä. Kynsilaukalta ja
paloviinalta haisevista looseista katselivat tunnetuimmat muotinaiset.
Tänä iltana taiteilija-koira sanan täydessä merkityksessä haudattiin
kukkasiin. Tästä päivästä alkaen riisti toinen teaatteri toiselta
kuuluisan nelijalkaisen taiteilijan. Eräänä iltana kuultiin hänen
haukkuvan "Gaietéssä", seuraavana "Theatre des vaudeviiles'issä",
sitten Varieté-teaatterissa. Mutta molemmat ylpeimmät teaatterit,
"Theater francaise" ja "Academie royale de musique" jäivät tyhjiksi;
koko ylhäinen yleisö juoksi Phylax herran perässä. Hänet kutsuttiin
looseihin, häntä hyväiltiin, syleiltiin; ja minne naiset menivät, sinne
tietysti miehet myöskin. Sanalla sanoen: nuo molemmat turhantarkat
teaatterit saivat näytellä tyhjille seinille, saivat näytellä Cideä,
Hermionea, Tartuffeä tai Cerentolaa, Gazza ladraa, Alcidoria, Normaa,
mutta teaatterit olivat kuin olivatkin tyhjinä. Johtajat olivat
suutuksissaan yleisölle, joka oli oikein rakastunut koiraan.

-- Hyvä herra! Miksi meidän pitää näitä kaikkia saada tietää? huudahti
eräs seurasta.

-- Hyvät herrat, pyydän vaitioloa, vastasi Abellino närkästyen, taikka
en enää puhu sanaakaan.

Luvattiin olla vaiti.

-- Kun tiesin hänen olevan koiralle niin kovasti suutuksissaan, että
jos hänellä Aubryssa olisi murhaajan osa, hän varmaan surmaisi koiran
eikä koira häntä, menin hänen luoksensa ja kysyin, mitä hän lupaa
minulle, jos teen heti lopun tästä koiraraivosta ja parannan yleisön
koirahulluudesta? -- Lupaan kaiken, mitä vain tahdotte, vastasi tuo
kunnon mies. -- Hyvä, tahdon ensiksi, että annatte Zelmiran osan
Catalanille. Hän lupasi.

Nuoret jättiläiset olivat riemusta ratketa.

-- Toiseksi, että heti kun Zelmira on näytelty, seuraavana päivänä
esitätte tuon vanhanaikaisen oopperan "Italiana in Algheri" sekä
annatte rouva Mainviellen siinä esiintyä.

-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat useat. Mainiota, ei koskaan saata paremmin
koroittaa toista taiteilijatarta ja samalla masentaa toista!

-- Odottakaa, ei vielä ole kaikki lopussa. Rouva Mainvielle oli varmaan
saanut asiasta vihiä, sillä hän lähetti heti johtajalle pyynnön saada
vapautta vähäksi aikaa, hänen täytyi muka lähteä sairaan miehensä
kanssa kylpylaitokseen. Ken ei tässä voisi havaita maailman ilkeyttä?
Onko näyttelijättären tapana matkustella miestensä kanssa kylpemään?
Johtajan täytyi päästää rouva matkustamaan kolmen päivän perästä, ja
Zelmirasta on vasta kaksi näytöstä harjoitettuna, joten se vasta rouva
Mainviellen mentyä valmistuu esitettäväksi. Asia on kaikkien mielestä
näyttävä siltä, kuin olisi Catalani vain tarpeen tullen saanut osan.

-- Mistä nyt apu tulee?

Hän katsoi nuoriin jättiläisiin ja näitten vaiettua nosti hän
mahtavasti kätensä otsalle, ikään kuin lausuen: "minun päästäni!"

-- Sitä parempi, sanoin, esitetään sitten samana iltana kaksi
ensimmäistä näytöstä Zelmirasta ja sen jälkeen kaksi viimeistä näytöstä
tuosta inhottavasta Italianasta, jota yleisö tavallisesti pakenee. Eikö
niin?

-- Mainiota, huusivat kaikki, hyvin keksitty, mainiosti laitettu!
Voitto ja häviö samalla kertaa, taputuksia ja vihellyksiä samana
iltana!

-- Mutta kuulkaa vielä! Ehtona oli, että koiraraivosta tulee loppu.
Tässä hypähti Abellino seisaalleen ja napsahutti sormiansa: kas, se on
jo loppunut!

-- Miten, miten? kysyivät kaikki ihmetellen.

-- Minä heti ratsun selkään puhumaan asiasta pankkiirilleni (tässä hän
ojensi kaulustansa, jotta kuulijat saisivat aikaa miettiä, että hänellä
on oma pankkiiri); sieltä heti Pelerinin luo, jonka oma tuo
taiteilijakoira on. Kutsuin hänet koirineen ulos luokseni ja astumatta
alas hevoseni selästä kysyin "paljoko tahdot elukastasi?" Ensin lurjus
vastasi äreästi, ettei minulla ole niin paljon rahaa, että jaksaisin
sen ostaa. Par Dieu! (Jumal'aut!) Saattaako unkarilaiselle
aatelismiehelle sanoa suurempaa hävyttömyyttä? Olenko, hyvät herrat,
rahattoman näköinen? Häh! Huudahdin kiivastuneena lurjukselle: herra,
mitä te rahaksi sanotte? Luuletteko, etten voi maksaa tuon koiran
hintaa? Mitä pyydätte?

-- Mies vastasi, ettei hän anna sitä alle viidenkymmenen tuhannen
frangin.

-- Pripon! (Lurjus!) Tuotako te rahaksi sanotte! Tuossa on
viisikymmentä tuhatta frangia, ärjäsin äkkiä vetäen lompakostani
viisi seteliä ja heittäen ne hänelle. -- Mies ällistyi. Koira oli
taiteilija-ammatillaan elättänyt häntä jo muutaman vuoden, mutta se voi
kuolla, ja viisikymmentä tuhatta frangia ei kuole, vaan niillä voi
perustaa rihkama- ja höystetavarakaupan sekä elää kuolinpäivään saakka.
Hän näkyi ensin vähän miettivän, sitten pisti hän setelit taskuunsa ja
talutti villakoiran minun luokseni mutisten: "nyt herra teki hyvän
kaupan!" Tuo heittiö luuli minua joksikin kiertävän näyttelijäseuran
johtajaksi ja arveli minun nyt alkavan kulkea koiran kanssa kaupungista
kaupunkiin näyttämään, mitä kaikkea se taitaa. Kyllä näytän sinulle
kelvoton, että unkarilaiselle aatelismiehelle on leikintekoa tuhlata
viisikymmentä tuhatta frangia. Katsoppas tänne! Samassa otin satulan
laukusta pistoolin ja puff! -- siinä makasi koira kuoliaana. -- Nyt on
koiraraivo loppunut.

Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, vain yksi huokaus kuului.

-- Toverisi tulee koiraa surku, lausui Abellino Rudolfille tarkoittaen
Tapania.

-- Ei koiraa, vaan sinua.

-- Olen siis täyttänyt ehtoni; samoin myöskin Deboureux. Huomenna
näytellään Zelmiraa ja Italianaa. Nyt täytyy ajatella valmistuksia,
jakaa kullekin tehtävänsä, jotta ehtisimme tulla valmiiksi. Debryn
toimeksi annamme yllyttää kukkakauppiaita laittamaan meille niin paljon
melaleuca-kukkia kuin mahdollista. Fennimore (tämä oli maitokylpyä
käyttävän maanmiehemme ristimänimi) pyytäköön runoniekkoja, jotka
meidän kunniaksi kirjoittelevat, sepittämään ylistysrunoja. Ivan
rientäköön jalokivikauppaan valitsemaan kauneimmat timantit komeata
diadeemia varten, sillä hän parhaiten osaa sellaisia ostaa. Jos klubin
kassa ei riitä menoihin, panen lisää omastani.

Näistä sanoista syntyi suuri hälinä nuorten jättiläisten kesken, kukin
tahtoi saada jonkun toimen osalleen.

-- Käskekää minuakin, toisti nuori gentlemanni, joka kutsui isäänsä
hänen ylhäisyydekseen. Käskekää minuakin, toisti hän jo varmaan
kymmenettä kertaa.

-- Kernaasti, ystäväni, puhui järjestävä Abellino; rientäkää te
kutsumaan herra Oignon tänne.

Nuori mies ensin mietti hetken aikaa, oliko toimi hänelle tarpeeksi
arvokas. Vihdoin päätti hän kumminkin totella, otti hattunsa ja läksi.

-- Ettekö te myöskin aio ryhtyä toimeen, kysyi Abellino kääntyen
erääseen nurkkaan, missä Rudolf ja hänen toverinsa seisoivat.

-- Kun on jo näin monta näyttelijää, niin pitää kai jäädä katsojiakin,
vastasi Rudolf ivallisesti. Tapani tarttui Abellinon käsivarteen ja
pistäen etusormensa tämän napinläpeen hän kysyi:

-- Sanokaa, miksi tämä viha rouva Mainvielleä vastaan? Onko hän
loukannut teitä?

-- On, meitä kaikkia! Loukannut vereen asti. -- Kun hän neljä vuotta
sitten tuli tänne, koroitimme me hänet taivaaseen saakka, ylistimme
häntä, laitoimme hänet maailman kuuluksi, ja miten hän on meitä
kiittänyt? Siten että hävyttömällä tavalla on luopunut meistä ja mennyt
äreälle, synkkämieliselle miehelle, hyljäten jaloimmat kavaljeerit;
vaikka usein koetimme sitoa kaikkein kunniallisimpia lemmen siteitä
hänen kanssansa, niin hän aina torjui meidät luotaan.

-- Oikeassa olette, vastasi Rudolf tuskin liikuttaen huuliansa
surulliseen hymyyn.

-- Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Joku aika sitten pidimme
juhlapidot, joihin oli kutsuttu vain taiteilijattaria ja taiteen
ystäviä, mutta hän ei tullut, vaan veti verukkeeksi, että hänen muka
täytyi hoitaa sairasta miestänsä. Oh, rouva! Mikä uppiniskaisuus? Varo,
kyllä näytämme, että voimme sysätä sinut maahan, me jotka olemme sinut
koroittaneetkin!

-- Entä jos rouvan mies alkaa tehdä vastarintaa, kysyi Niilo, jonka
mielestä tämä oli ihan luonnollista.

-- Mieskö? Que diable? (Mitä hittoa?) Mitä vastarintaa? Me olemme
yleisö, rouva on näyttelijä; me maksamme, hän näyttelee. Jos hän on
mieleisemme, niin taputamme, jos ei, niin vihellämme. Mehän maksamme.

-- Vielä yksi seikka, lausui Tapani, oikaisten kuten hänen tapansa
myöhemminkin oli, puhuttelemansa kaulaliinaa, -- tämä nainen on
unkarilaista syntyperää, oman maan lapsia. Pitääkö meidän vainota
kansalaisiamme?

Tähän kysymykseen ei Abellino vastannut, mutta kun Tapani yhä piti
sormeansa napinlävessä, sanoi hän leikillisesti:

-- Olkaa hyvä, hellittäkää takkini, taikka täytyykö minun riisua se
yltäni.

Kun edellinen oli tapahtunut, poistui nuori leijona keikaillen toisten
nuorten jättiläisten joukkoon.

Ei aikaakaan, niin palasi vara-ispaanin ja paronittaren
epäonnistuneesta aviosta syntynyt nuori mies, herra Oignon seurassaan.

Herra Oignon oli "entrepreneur de claque", suomeksi: mies, joka tekee
taputusten ja vihellysten kauppaa. Sangen tärkeä mies, sillä hänestä
riippuu kirjailijain sekä taiteilijain kohtalo.

Mitä edelliseen näytelmään tuli, suostuttiin pian taputusten,
seppeleitten ja runojen kaupasta. Mutta toisen näytelmän suhteen ilmeni
vaikeuksia. Yleisesti kunnioitetulle taiteilijalle viheltäminen ei ole
mitään leikintekoa, johon voisi helposti ryhtyä, sillä saattaa tulla
santarmien kanssa tekemisiin tai yleisö voi mennä taiteilijan puolelle.
Sitäpaitsi on claque-päällikölläkin sydäntä.

Mutta kaikeksi onneksi ei claque-päällikönkään sydän ole raudasta;
muutama käteen pistetty kultainen todistuskappale saattoi sen
heltymään. Hän lupasi parastansa koettaa. Lupasi laittaa
taiteilijattaren vastaanoton kylmäksi sekä estää leipureita tuomasta
teatteriin virvokkeita, jotta yleisö joutuisi kovassa lämpimässä
huonolle tuulelle. Vielä saattaa pienestä välinäytelmästäkin olla hyvä
apu, esimerkiksi jos sattumalta hattu putoaa permannolle, tai jos joku
laulajattaren hiljaa laulaessa äänekkäästi haukottelee, jolloin yleisön
hilpeämpi osa remahtaa nauruun, niin on tämä vaikuttava paljoa enemmän
kuin vihellykset, sillä ikävystyminen ja kyllästyminen ovat pahemmat
kuin vihellys, joka usein herättää vain vastustusta.

Tällä tavoin keskusteltiin ja päätettiin yhtymyksestä seuraavana
päivänä, jota kiihottuneitten jättiläisten mielestä oli pitkä aika
odottaa.

-- Vietkö heidät kotia? -- kysyi Rudolf toveriltaan.

-- Vien ainakin sinut heidän joukostansa.

Rudolf astui pää alaspäin  painuneena ja vaieten toverinensa klubin
huoneitten läpi. Vasta rappusilla hän sanoi:

-- Mahdollista!

Katsokaamme nyt, kuka oli tuo rouva Mainvielle, joka antoi aihetta niin
suureen hälinään jättiläisten keskuudessa. Olemme häneen mieltyneet,
sillä tiedämme hänen olevan unkarilaista syntyperää, tiedämme, että hän
on ollut ylistetty koko Euroopassa. -- Niin, on ollut! Nyt hänkin
nukkuu syvää unta; sulosäveliensä kuoltua ei hänestä enää sanaakaan
mainita.




V.

Taiteen alalta.


En puhu ihanteista. Runoilijat valehtelevat, elämä puhuu totta.

Taiteilijatar, jonka elämästä kerron, oli aikansa suurimpia kykyjä.
Luonto oli antanut hänelle jalon mielen, ihanan muodon ja viehättävän
äänen. Taiteen hengetär oli puhaltanut häneen tulisen innostuksen, ja
oikullinen onnetar oli avannut hänelle helmansa aarteet.

Hänen maineensa oli levinnyt Moskovasta Venetsiaan, Wienistä Pariisiin
ja Lontooseen; häntä pidettiin ihmeellisenä ilmiönä. Runoilijat, jotka
lauloivat maailman sotien sankareista, ylistivät häntä; hänen voittonsa
oli suurempi kuin Napoleonin, sillä hänestä ei vain yksi kansa ollut
ylpeä, vaan koko Eurooppa. Englannissa häntä ylistettiin yhtä paljon
kuin Venäjälläkin, ja Tuilerien palatseissa oli hän yhtä suuressa
kunniassa kuin Kremlissäkin.

Hänen nimensä tunsi jokainen, kuten nykyään Jenny Lindin -- tuskin on
kolmeakymmentä vuotta kulunut -- nyt ei häntä kukaan enää muista.

Tämän naisen nimi oli Josefina Fodor. Hänen isoisänsä, unkarilainen
husaarikapteeni, muutti viime vuosisadalla kolmen poikansa kanssa
Hollantiin. Näistä rupesi nuorin, Jooseppi, opiskelemaan musiikkia, ja
naituansa erään ranskalaisen naisen hän pääsi Montmorencyn herttuan
kapellimestariksi. Tästä avioliitosta syntyi Josefina. Lapsen kauneus
osoitti vanhempien rakastaneen toisiansa, ja hänen vuosi vuodelta
kasvava ihanuutensa todisti hänen rakastavan vanhempiansa. Saattaa olla
taikauskoa, mutta minä luulen, että lapsi, jonka vanhemmat eivät
rakasta toisiansa, syntyy rumana, ja lapsi, joka ei rakasta
vanhempiansa, kasvaa rumaksi. Rakkaus luo kaunista.

Ranskan vallankumouksen aikana pakeni Montmorencyn herttua, ja Jooseppi
Fodor palasi Hollantiin, missä hänen vaimonsa kuoli. Tähän aikaan tuli
hänet tuntemaan herttua Kurakin, joka oli Hollannin hovissa, ja hän vei
Fodorin mukanaan Venäjälle. Taiteita rakastava venäläinen ylimys otti
hänet kapellimestarikseen ja antoi kuuluisien mestarien kasvattaa
Josefinaa tytärtensä kanssa yhdessä. Tyttö puhui jo kymmenen vuotiaana
kaikkia Euroopan sivistyneitä kieliä; kotimaan raakalaiskieltä taasen
opetti hänelle isä loma-aikoina.

Jo lapsena osasi hän soittaa harppua, joka vielä siihen aikaan oli
enemmän käytännössä kuin epätäydelliset pianot, niin taitavasti, että
isä uskalsi antaa hänen esiintyä Moskovan yleisölle eräässä
konsertissa, jossa hän herätti yleisön ihmettelyä.

Kahden vuoden perästä saivat Moskovan taiteenihailijat taasen kuulla
häntä; tällä kertaa hän lauloi. Laulajaisissa oli itse keisari
Aleksanteri läsnä ja ihastui niin tytön äänestä, että kaikkien nähden
antoi hänelle kättä. Ei kulunut viikkoakaan, niin lähetti keisari
kamariherransa Josefinan isän luo pyytämään tyttöä laulajattareksi
hovioopperaan kolmen tuhannen ruplan palkalla.

Hänestä tuli pian yleisön lemmikki. Tuossa kylmässä ilmanalassakin
ihmiset, joita etelämaiden sivistynyt kansa luulee karhuntaljoihin
puetuiksi ja rummun mukaan tanssivan, -- saattavat ihailla taidetta.

Siihen aikaan oli Moskovassa ranskalainen teaatterikin, jonka enimmän
ylistettynä sankarina mainittiin herra Thauraud-Mainvielleä.

Hän oli sorea, pitkä mies, jonka jalot vakavat kasvojenjuonteet
tavallisesti osoittivat rehellisyyttä ja avomielisyyttä, mikä kuuluikin
hänen luonteeseensa. Mutta näyttämöllä muoto muuttuu monenlaiseksi;
hänen kasvonsa ilmaisivat raivoa, innostusta, kauheata vihaa, hurmaavaa
viehätystä, kalman kostoa tai naurettavaa pilaa, kaikkia yhtä
taitavasti. -- Tämä oli hänen taiteensa.

Mainvielleä ylistettiin yhtä paljon kuin Josefinaakin. Maine, tuo
taitava rakkausliittojen solmija, kulki heidän väliänsä edestakasin;
joka päivä he saivat kuulla toistensa voitoista. Maine on usein
yhdistänyt kuuluisan miehen ja naisen, jotka luulivat rakastavansa
toinen toistaan, vaikka olivatkin rakastuneet vain toinen toisensa
maineeseen.

Tällä kertaa oli poikkeus säännöstä. Aikakauden molemmat kuuluisat
taiteilijat rakastuivat toisiinsa. Tämä rakkaus ei koskaan sammunut, ei
maineen mentyäkään. Sillä tietäkää, te hyvät ystävät, jotka mainetta
etsitte, että taiteilijan maine on katoavainen; taiteilijan ei ole
tarvis kuolla, vaan vanheta, niin hän on jo haudattu.

Kuuluisasta miehestä ja naisesta tuli siis aviopari. Molempien maine
oli tästä lähin yhteinen, kaksinkertainen. Riemuitseva yleisö tunsi
yhtä hyvin Mainviellen kuin Fodorin, eikä sen tarvinnut tottua uuteen
nimeen nähdessään lemmikkinsä näyttämöllä.

Mutta sota syttyi Venäjän ja Ranskan välillä, ja keisari Aleksanteri
karkoitti kaikki ranskalaiset näyttelijät maasta, muiden muassa
Mainviellenkin. Josefinan ei ollut pakko seurata miestään, sillä häneen
ei keisarin käsky koskenut, koska hän kuului Venäjän hovi-oopperaan.
Eikä olisi ollut mikään tavaton tapaus, jos hän olisi antanut miehensä
mennä ja itse jäänyt paikkaansa suuria tuloja saamaan.

Mutta Josefina seurasi kuin seurasikin miestänsä, jätti hyvät tulonsa
ja läksi köyhyyttä, kurjuutta kohden. He perustivat kiertävän
teaatteriseurueen, kävivät Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Hampurissa.
Oopperaa kun ei ollut, täytyi Josefinan esiintyä näytelmissä.
Luullakseni tuntuu tällainen näytteleminen mitä suurimmalta
alennukselta jokaiselle, joka on tottunut oopperalaulajattaren
mainehikkaaseen uraan.

Vihdoin joutuivat he Pariisiin.

Eräs kolmanteen tai neljänteen arvoluokkaan kuuluva taiteen temppeli,
Feydan-teaatteri, päästi monen pyynnön perästä Josefinan näyttämöllänsä
esiintymään. Tästä päivästä alkaen hän tuli Pariisin lemmikiksi. Hänet
otettiin heti ensimmäiseksi laulajattareksi italialaiseen
oopperaseuraan, ja esiinnyttyänsä "Griseldassa" joutui entinen
primadonna, neiti Barilli, ikuisen unholan hautaan.

Pariisista meni Josefina Englantiin ja ihanaan Venetsiaan. Täällä,
laulun kotimaassa, kohosi hän maineensa kukkulalle. Harvoin vie
taiteilija Italiaan muualla voittamiansa seppeleitä, mutta jos hän ne
sieltä saa takaisin lakastumattomina, niin ne myöskin ikuisesti
vehreinä pysyvät.

Venetsialaisten ihastus, kuullessaan unkarilaisen taiteilijan
laulua, nousi niin suureksi, että he juhlallisesti kruunasivat hänet
Fenice-teaatterissa, ja hänen muistokseen tehtiin kulta-, hopea- ja
vaskimitaleja, joiden toisella puolella oli taiteilijattaren rintakuva,
toisella laakeriseppele, jossa luettiin sanat: "Te, nuove Euterpe,
Adria plaudente onora". ("Sinua, uusi Euterpe, kunnioittaa Adria
käsiänsä taputtaen").

Silloin vaati Pariisi häntä tulemaan takaisin. Omiemme arvon tulemme
useinkin tuntemaan vasta ulkomaalaisilta siitä kuultuamme. Josefina
palasikin. Juuri siihen aikaan koetti Rossini onneansa ensimmäisillä
sävelteoksillaan, mutta hänellä oli huono onni. "Sevillan parturi"
esitettiin, mutta heti ensi kerralla sille vihellettiin, toisella
kertaa sille naurettiin, kolmatta esitystä ei menty katsomaankaan;
vihdoin pyyhittiin se pois näytelmälistalta, Josefina tuli tuntemaan
tämän teoksen, ja hänen älynsä keksi heti sen kauniit puolet. Hän pyysi
päästä sitä esittämään. Hänen laulaessaan Rosinan osaa olivat
pariisilaiset riemastuksesta pakahtua; joka kohdassa keksittiin uusia
ihanuuksia. Pian tuli Rossini kuuluksi, ja "Sevillan parturissa"
esiintyi rouva Mainvielle kahdeksankymmentä kertaa yleisön suureksi
ihastukseksi.

Kunnon yleisö! Eihän se helposti hylkää sitä, johon se kerran on
rakastunut. Kunhan vain yleisö ei olisi joukko yksityisiä ihmisiä!

Vaikka taiteilija olisi kuinka erinomainen tahansa ja valloittaisi
yleisön mielet, niin kylmenevät ne kuitenkin vähitellen; ei enää
huomata hänen ansioitaan, vaan ruvetaan näkemään vikoja, jos hän
kauan pysyy paikallansa. Jos hän harrastaa vain taidetta eikä yhdy
maailman hälinään esiintymällä elämässä samanlaisissa osissa kuin
teaattereissakin, tahi jos hän on kotilieden ääressä onnellinen, jos
hän aina esiintyy miehensä rinnalla, jota hän vuosikausia
itsepintaisesti rakastaa, niin alkavat ihailijat vähitellen kadota ja
vihdoin arvonantajatkin. Käsiä ruvetaan taputtelemaan ja seppeleitä
heittelemään huonolahjaisille, mutta helppohintaisemmille
kaunottarille. Edellinen saa tulla tuntemaan kaikenlaisia yleisön
kylmenemisen osoitteita, vaikenemista, silloin kun hän tietää
täyttävänsä taiteen vaatimukset, alentavia arvosteluja sekä tyhjiä
sijoja. Sitten saa hän kuulla olleensa jo kauan laulajattarena; hänen
ikävuosiansa aletaan laskea; sanotaan, että hän on sopimaton milloin
mihinkin osaan; ja lopuksi sanotaan hänelle vasten silmiä, että hän on
liian vanha. Kun sitten tulee kilpailija, jolla on kaksi etua,
nimittäin ensiksikin se, että hän on uusi ja toiseksi, että hän koettaa
päästä yleisön suosioon sekä teaatterissa että sen ulkopuolella, niin
on entinen lemmikki tuomionsa saanut, vaikkei olekaan menettänyt
kykyänsä ja lahjojansa. Kaikki ovat häntä vastaan, sekä arvostelijat
että yleisö; sitten seuraavat toverien juonet, huonot osat ja vihdoin
vihellys.  Catalani ei ollut kauniimpi eikä nuorempi eikä myöskään
suurempi taiteilija kuin Josefina, mutta hänellä oli taikaesine, jolla
on suuri merkitys taiteen maailmassa. Hänellä ei ollut miestä mukanaan.
Miehestänsä, merikapteenista, joka jollakin valtamerellä joi rommiansa,
ei vaimo edes sen vertaa välittänyt, että olisi hänen nimeänsä pitänyt.
Kuinka olisi hän voinutkaan vaihtaa sointuvata, mainehikasta nimeänsä
raakalaiseen bourgognelaiseen nimeen? Puolet hänen ihailijoistaan
olisivat vaienneet kuullessaan signora Catalanin sijasta rouva
Valabreguen nimen.

Kunnon Valabregue ei ollut vaimonsa taidetta estämässä. Hän sai olla
sairaana keltakuumeessa, keripukissa, isossa rokossa, ja mitä kaikkea
kuuma ilmanala saattoi tarjota, sai mielensä mukaan kuoliakin tai
hukkua mereen; hänen tähtensä ei teaatterilistalla muutoksia tapahtunut
eikä aiottua näytelmää tarvinnut toistaiseksi lykätä.

Harmillista onkin, kun täytyy lykätä kuuluisa näytelmä toistaiseksi
pääosan näyttelijän sairastumisen tähden. Saattaako moista uskoakaan,
voineeko anteeksi antaa? Arki-ihminen saa olla huonolla tuulella, kun
vatsa on kipeä, saa yskiä, kun on yskä, saa suuttua, jos sappi on
puhjennut; jollei voi pystyssä pysyä, saa hän mennä maata. Mutta mikä
oikeus on taiteilijalla, jonka velvollisuus on huvittaa yleisöä, yskiä,
sairastua, maata?

Ja onkohan koskaan kuultu taiteilijattaren luopuvan näyttämöltä
miehensä sairauden vuoksi? Kutsukoon herran tähden lääkärin luoksensa,
ei vaimo häntä kuitenkaan voi parantaa. Vaimo menköön näyttelemään,
laulamaan, hymyilemään, kiemailemaan.

Useampia päiviä jo kulki kaupungissa ilkeä huhu: rouva Mainvielle ei
tahdo esiintyä, syystä että hänen miehensä on kovasti sairaana, sillä
jos hän hetkeksikin poistuisi miehensä luota, olisi hän kovin
huolissaan. -- Loruja! Kuka tuollaisia uskoisi? Hän ei tahdo esiintyä,
siksi että Catalani on täällä, sillä hyvä rouva on närkästynyt, kun
yleisö taputtaa käsiänsä Catalanille.

Joka taholta ahdistetaan johtajaa, miksei hän anna rouva Mainviellen
esiintyä? Johtaja lähettää tiedon toisensa perästä rouvalle, vihdoin
uhkauksiakin. Taiteilijatar pyytää viimein lomaa, sillä hänen miehensä
ei parane, jollei lähde hänen kanssaan kylpylaitokseen. Mutta ensin
täytyy hänen yhden kerran esiintyä, niin on kontrahdissa. Olkoon
menneeksi, kun hän vain pääsee. Nyt lähetetään hänelle kaikkein ikävin
osa; yhdentekevää, hän päättää näytellä.

Seitsemän yötä on hän jo valvonut miehensä vuoteen ääressä ja on yhtä
vaalea kuin tämäkin. Monta pitkää yötä on hän istunut sairaan luona
kuunnellen hänen huokauksiaan, laskien hetkiä, etteivät lääkkeet tulisi
liian myöhään nautituiksi, sekä rauhoittavasti kuiskailemalla
karkoittaen taudin kamalia houreita. Tuttavat, hyvät ystävät pysyivät
poissa, sillä Mainviellen taudin sanottiin olevan tarttuvaa. Vaimo
syleili miestään, suuteli hänen kuumia huuliansa ajatellen, että jos
tauti on tarttuva, saa se häneenkin tarttua, ja jos mies kuolee, saa
hänkin kuolla... Teaatteri jäi unhotuksiin sekä päivän kestävä kunnia!

Mutta viime yönä oli taudissa käänne, sairas vaipui virkistävään uneen,
ja lääkärit vakuuttivat hänen pelastuneen vaarasta.

Josefina istui vuoteen ääressä, hänen kalpeilla, jaloilla kasvoillaan
näkyi suloinen rauhallisuus. Hän mietti vain miehensä paranemista.

Hänen kädessään ovat tuon ikävän osan nuotit, joita hän silmäilee
varmemmin muistaakseen sekä löytääksensä jotakin loistokohtaa, jotakin
kaunista. Mutta turhaan! Auttamaton on osa, sellainen johon taiteilija
käyttää kaikki sielunsa voimat saavuttamatta vähintäkään menestystä,
jonka runoilija on sepittänyt innottomana, ajattelemattomasti ja antaen
esittäjän luoda hengen, jota hänellä itsellään ei ollut. Olisi pitänyt
heittää maahan nuo nuotit, polkea niitten päälle; mutta nyt Josefina ei
suuttunut, teaatterin oikut eivät koskeneet sydämeen; hän tiesi
miehensä paranevan.

Välistä hän käy surulliseksi ajatellessaan elämänsä loistokohtia ja
miettiessään, miten taiteilijan elämän iltaruskossa varjot
pitenemistään pitenevät; mutta silmäys nukkuvaan mieheen, ja hän alkaa
taas hymyillä. Onhan tuo kaikki joutavaa! Onnellisuushan asuu neljän
seinän sisällä, eikä sillä ole mitään yhteyttä teaatterin lamppujen
kanssa. Hän oli rukoillut Jumalaa miehensä puolesta: -- mies parantui;
maine sen sijaan menköön! Jos hän olisi miehensä kadottanut, ei maine
eikä kunnia olisi voinut vahinkoa korvata.

Ovi aukenee hiljaa; puhtaita mattoja pitkin astuu varovasti sisään
mamseli Jeannette, Josefinan vanha, uskollinen palvelijatar, jonka hän
viimeisinä aikoina oli vapauttanut työstä pitäen häntä seuranaisena,
ystävättärenä.

Neitsyeen kasvoista näkyi suru, jota hän ei voinut salata.

-- Mitä asiaa, Jeannette, kysyi Josefina, viitaten kädellään hänen
puhumaan hiljaa, sillä sairas nukkui.

-- Hyvä rouva, olen iloissani, kun herra paranee, mutta mieleeni olisi,
jos te tänään sairastuisitte.

-- Jeanette, soisitteko minulle pahaa?

-- En millään muotoa; en tarkoittanut mitään pitkällistä sairautta,
vaan jotakin tuommoista _teaatterikipua_.

-- Tiedättehän, ettei minua ole tuollainen tauti vaivannut, miksi sitä
nyt soisitte?

-- Tiedättekö, hyvä rouva, että Catalani tänään esiintyy Zelmirassa?

-- Tiedän, Jeannette.

-- Hänelle taputetaan käsiä, hänelle heitellään seppeleitä!

-- Luuletteko, Jeannette, minun sitä paheksuvan? Catalani on sen
ansainnut, hän on suuri taiteilijatar.

-- Niin, hän on suuri, kun ei teitä ole. Hyvä Jumala! Tekö hänen
rinnallaan "Italianassa"! Yleisö kylmenee.

-- Siihen olen jo tottunut.

-- Mutta yleisö ei aio pysyä vain kylmäkiskoisena; se aikoo myöskin
osoittaa vastenmielisyyttänsä.

-- Minä kärsin, Jeannette.

-- Oi, hyvä rouva, te ette tiedä, mitä on tekeillä! Kaupungissa
puhutaan kaikkialla, että...

-- Mitä puhutaan?

Jeannette näytti epäröivän, ikäänkuin koettaen keksiä uusia lievempiä
sanoja; vihdoin lausui hän kuitenkin totuuden:

-- Että teille aiotaan _viheltää_...

Josefina kävi hetkiseksi kalman kalpeaksi, nuotit putosivat kädestä,
pää painui alas, silmissä kiilsi kyynel.

-- Oi hyvä rouva, älkää esiintykö tänään, älkää esiintykö enää koskaan;
teitä aiotaan häväistä.

-- Saavat senkin tehdä. Ei se minuun enää koske!

Hän katsoi nukkuvaa miestänsä.

-- Älkäämme puhelko enää, Jeannette, mieheni saattaa herätä ja kuulla
puheemme.

Samassa avasi Mainvielle silmänsä, tarttui Josefinan sileään,
valkoiseen käteen, ja vetäen hänet luoksensa hän kuiskasi hiljaa:

-- Kuulin kaikki. -- Sairaat ovat viekkaita; usein silmät ovat ummessa,
ja he ovat nukkuvinaan vain kuunnellaksensa, mitä ympärillä
puhellaan... Näin pitkälle siis on päästy!...

Josefina kumartui hänen ylitsensä ja suuteli hänen otsaansa.

-- Älä huoli, Thauraud; huhu liioittelee; en usko heidän sitä tekevän.
Ja jos tekisivätkin, mitä he minulta ottaisivat? Maineeniko? Vasta
maineen mentyä olen onnellinen. Sinä jäät minulle.

-- Sinun ei olisi pitänyt niin paljon rakastaa minua, huokasi
Mainvielle.

Näyttelijä on koko maailman oma; joka hänet ottaa omakseen, hän on
varas, häntä rangaistaan.

-- Ole huoleti, älä mieti sitä enää!

-- Enkö saisi sitä miettiä? -- lausui surullisesti sairas näyttelijä.
Minä tiedän, miltä tuntuu keskellä tulisinta innostusta kuulla yksi
ainoakin vihellys tuhansien taputuksien joukosta. Se koskee kipeämmin
kuin kyykäärmeen hammas. Voisinko maata levollisena tietäessäni sinun,
oman ihanteeni, enkelini, seisovan häväistävänä ja kurjien riistävän
otsaltasi seppeleet, jotka ovat Jumalan kätten sitomia.

-- Thauraud! rauhoitti vaimo, älä kiivastu! Voiko tuollainen loukkaus
tahrata puhdasta sielua? Palatessani et ole näkevä häpeän punaa
poskillani!

-- Ja minäkö maata venyisin kotona vuoteessani? En. Minä annan kantaa
itseni sinne; vaikka puolikuolleena annan kantaa itseni kuulijain
joukkoon. Tahdon nähdä, onko kellään rohkeutta -- surmata minut,
tallata minut jalkojensa alle? Minä, minä haastan miekkasille koko
maailman!

-- Asetu levolle Thauraud, puhui Josefina tyynesti. Tämä mielenkiihko
ei minua hyödytä. Sairasta ei kukaan pelkää. Ja vaikka olisit tervekin,
et voisi minua puolustaa, sillä sinä olet mieheni. Jos olisit
rakastajani, voisit tehdä kaikki puolestani. Mutta ajatteleppas, mikä
naurettava seikka, näyttelijättären mies suuttuu niille, jotka eivät
tahdo taputtaa hänen vaimollensa!

Mainvielle peitti molemmin käsin kasvonsa.

Samassa soitti joku eteisen ovelle. Jeannette riensi avaamaan.

-- Jos tulen terveeksi, ähkyi Mainvielle itkusta nyyhkien, niin rupean
nuoralla tanssijaksi! Sirkus, tanssimaan opetettuja koiria,
silmänkääntäjiä, hävyttömiä tanssijattaria täällä tarvitaan, ei
taidetta. Jos alan uudestaan elää, rupean taideratsastusseuran
johtajaksi, enkä teaatterin. Fare well (hyvästi) Othello! Nyt tulee
Bambochen vuoro!

Josefina pyysi kiihkeätä miestänsä tyyntymään, kun Jeannette palasi
kädessä aukaistu kirje.

-- Anteeksi, rouva, kun rohkenin avata tämän kirjeen, mutta kun antaja
ei ilmaissut nimeänsä, niin tuli mieleeni, että se voi olla joku ilkeä
kirjoitus, joku ivakirje. Oi, noille ihmisille ei ole mikään
mahdotonta!

-- Mitä se on sitten?

-- Ihan vastaista laatua kuin luulin. Lukekaa.

-- Nimetön kirje! ken lienee kirjoittanut?

-- Se ei ole minkään korkean herran käsialaa, koska se on niin
kauniisti kirjoitettu; eräs yksinkertaisesti puettu mies antoi sen
minulle. Lukekaa, hyvä rouva, lukekaa ääneen, että herrakin kuulee.

Josefina otti kirjeen käteensä ja luki ääneensä:

"Kuolematon taiteilijatar! Älkää hämmästykö kuullessanne, että ihmiset,
joilla ei ole muuta työtä, valmistelevat itseänsä saattamaan Teitä
surulliseksi tänään esiintyessänne. Minä voin vakuuttaa, että se osa
yleisöä, joka käy teaatterissa kuulemassa eikä lavertelemassa,
nimittäin kaikki, jotka ihailevat Teidän taidettanne eivätkä
personallista kauneuttanne, nytkin ovat teidän puolellanne ja tulevat
tänä iltana osoittamaan hellät tunteensa sekä sanoilla että työlläkin.
Esiintykää siis yleisölle rohkeasti, tietäen, että Teitä rakastetaan.
Suokaa anteeksi huono käsialani, sillä minä, tämän kirjoittaja, olen
halpa käsityöläinen. Mikä minua vaati Teille kirjoittamaan, oli se
seikka, että minäkin olen unkarilainen ja olen Teistä, kotimaani
tyttärestä, ylpeä. N.N."

Nämä yksinkertaiset, suorat sanat olivat tervetulleita vainotulle
näyttelijättärelle. Missä taiteen ihanuutta suositaan, eikä
taiteilijattarelta muuta vaadita, siellä hän siis vielä on suosittu.

-- Katsos, sanoi hän miehellensä, nämä sanat ylentävät mieltäni. Tämä
nimetön kirje on minusta suurempi voitto, kuin koko tukku hyvänhajuisia
kirjeitä, joitten sineteissä on kymmenkulmaisia kruunuja. Tämän
sinetissä on mehiläinen, ahkeruuden merkki. Tänään olen rohkea!

Taas kilistettiin,

Jeannette tuli epätoivoissaan takaisin.

-- Johtajan lähetillä on teille asiaa. Päästänkö hänet sisään?

-- Päästä vaan! Olkoon mitä tahansa, lausui Josefina, olen rohkea.
Tänään ei mikään minua masenna.

Hän meni saliin vastaan, jottei ehkä uusi harminsanoma taasen
raivostuttaisi hänen miestänsä.

Kaikella kunnioituksella antoi johtaja lähettinsä kautta tiedoksi, että
hän pyytää anteeksi arvoisalta taiteilijattarelta, kun hänen täytyy
täksi illaksi ilmoitetun "Italiana in Algherin" sijaan ottaa toinen,
sillä hänen majesteettinsa kuningas on eilen tänne saapuneen Nemours'in
herttuattaren pyynnöstä, joka tahtoo nähdä rouva Mainvielleä
"Semiramia" oopperassa, käskenyt esittää mainitun sävelteoksen. Mutta
jos ehkä perheelliset vastukset estävät arvoisaa rouvaa esiintymästä,
on johtaja ottava huolekseen puolustaa arvoisaa taiteilijatarta
herttuattaren edessä.

Kunnon myöntyväinen johtaja! Äkkiä hän onkin tullut sävyisäksi.
Semiramiin roolissa Josefina oli ennenkin ihastuttanut yleisöä ja
esiintyessään siinä Zelmiran jälkeen on hän helposti ottava voiton
Catalanista. Tämäpä oli aika kepponen nuorille jättiläisille.
Pelästyksissään ovat he kai neuvoneet Deboureux'tä antamaan vapautta
rouva Mainviellelle, joka muutenkin pelkää tänään esiintyä.

Josefinan kasvot kirkastuivat, huulet värisivät, rinta aaltoili.

-- Terveiseni herra Deboureux'lle, -- lausui hän äkkiä tehden
päätöksensä -- minä olen esiintyvä!

Lähetti palasi tällä tiedolla, joka saattoi nuoret jättiläiset
täydelliseen raivoon. Tämä oli uhkaa, julkista kiusaa heille. He olivat
sallineet hänen peräytyä, mutta hän ei ollut käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen, vaan asettui heitä vastaan. Lähetti kuuli avoimesta ovesta,
miten Josefina käski seuranaisensa tuoda esille kauneimmat koristeet,
komeimman puvun.

Siis taistelu elämän ja kuoleman uhalla.




VI.

Teaatteritaistelu.


Odotettu, kauhea hetki lähestyi; kansa kulki teaatteriin. Nuorten
jättiläisten melkein julkisista valmistuksista levisi kaikkialle
kaupungissa huhu, että tärkeitä asioita on tänään tapahtuva
teaatterissa, näytellään suuri näytelmä sekä näyttämöllä että
permannolla, parvekkeella että "loge infernalessa" (manalan loosissa).
Näin kutsuttiin lähinnä näyttämöä olevaa loosia, joka oli nuorten
jättiläisten mieliluola, senvuoksi että se oli näyttämöä alempana,
joten sieltä oli mainio näköala tanssinäytelmien aikana.

Nuoret "merkilliset" raivailevat itselleen tietä eteiseen ja kassan
ympärille kokoontuneen kansajoukon keskitse, koettaen huomauttaa, että
heillä on tärkeitä toimia. Kun kaksi heistä tapaa toisensa, kysyvät he
sangen vakavasti, onko kaikki reilassa. Ispaanin poika on saanut
toimekseen kysyä jokaiselta vastaantulijalta, onko tämä nähnyt
Kárpáthia. Oletteko nähnyt ystävääni Ivan herttuaa? Oletteko nähnyt
herra Fennimorea? Ja muut lueteltuaan kysyy hän lopuksi: oletteko
nähnyt herra Oignonia? Tätä viimeksi mainittua ei juuri olisi sopinut
tällaisessa paikassa tiedustella, sillä hän oli niitä ihmisiä, joitten
kanssa tosin kahden kesken ollaan hyvät ystävät, mutta joita ei muitten
nähden tunnetakaan.

Herra Oignonia ei tarvinnut tiedustella; hän oli jo paikallaan. Hän oli
järjestänyt apulaisensa eri paikkoihin teaatteria ja oli nyt
tarkastamassa etuvartijoita, olivatko kaikki hänen määräämillänsä
sijoilla. Käsien taputus on alkava permannolta, sillä sieltä annetaan
merkki. Mutta kun oopperaa esitetään ensi kertaa, eivät katsojat tiedä,
milloin pitää taputtaa. Sentähden pitää ottaa vaaria, milloin manalan
loosissa Kárpáthi asettuu peilin eteen; tämä tietää, että nyt pitää
taputtaa. Seppeleen heittäjät ovat jo neuvotut ja sijoitetut.
Kolmannella rivillä on jo mies, jonka pitää pudottaa hattunsa Semiramin
aariaa laulettaessa. Vastapäätä häntä on toinen, jonka tulee haukotella
vienojen sävelten aikana. Parhaimmat nuorista jättiläisistä häärivät
sill'aikaa Catalanin ympärillä teaatterin lämpiössä. Rouva Mainvielle
ei ollut vielä puettu; hän esiintyy vasta kolmannessa näytöksessä ja
jää siksi vaatetushuoneeseen.

Catalani on tänään sangen hyvällä tuulella, hänen mielevät, väliin
pisteliäätkin kokkapuheensa saattavat jokaisen iloiselle mielelle. Hän
tietää aivan hyvin nuorten gentlemannien ponnistukset täksi illaksi ja
koettaa olla kiitollinen.

Hänen pukunsa on viehättävä. Pitkät, mustat hiukset ovat puoliksi
irrallaan ja helminauhalla liehuviin suortuviin sidotut. Aaltoileva
hame, joka peittää vartalon hurmaavat sulot, on fryygialaisesta
silkkikankaasta, josta suurella vaivalla on joka toinen lanka vedetty
pois, jotta puku olisi läpikuultavampi. Runsaasti kirjailtu vyö on niin
somasti solakan vartalon ympärillä, että moni sen kohtaloa kadehtien
toivoisi muuttuvansa kashmiriksi, voidaksensa syleillä ihanaa rouvaa.

Hän ei ole ollenkaan nuorempi rouva Mainvielleä, mutta hänen ilakoiva
ja usein ylenmäärinkin kiemaileva luontonsa sekä erinomaisesti hurmaava
rohkeus, joka on koko hänen olennossaan, saattavat ikuisen nuorison
suosimaan häntä. Sitä paitsi on hän joka osassa vain Catalanina,
esittäen miellyttävää, iloista ja hurmaavaa naista. Hän ei liioin pidä
väliä, onko hänen pukunsa luonteenmukainen, kunhan se vain ilmaisee
hänen kauneuttaan. Mielettömän lailla katselee hän hymysuin kulissien
taakse tai heittelee viehättäviä silmäyksiä manalan loosiin. Tämä on
vähäarvoista taiteen harrastajille, mutta sangen suuriarvoista
taiteilijattaren ihailijoille.

Catalani ei ollut yhtä heikkoluontoinen kuin muut näyttelijät, jotka
tahtovat luulotella, etteivät he juonittele kilpailijoitansa vastaan.
Rouva Valabregue ei pidä teeskentelemisestä näyttämölläkään. Hän
kehoittaa julkisesti suosijoitansa panettelemaan tovereitaan. Tämän
omituisuutensa tähden hän meni niin pitkälle ollessaan erään oopperan
johtajattarena, että kaikki seuran naisjäsenet luopuivat, ja hän jäi
ihan yksin.

Tänään hänellä oli erinomaisen hyvä tilaisuus mielistelemiseen.
Hännystakki-siipiset perhoset kuiskailivat salaa kauniin rouvan
korvaan, että häntä kohtaa tänään odottamaton tapaus. Heti he kuitenkin
ilmaisivat, mitä odottamattomia on odotettavissa, nimittäin seppeleitä,
timanteilla koristettu diadeemi hänelle, vihellyksiä kilpailijalle.

-- Sepä oikein hänelle, lausui ihana rouva peittämättä iloansa sekä
lyöden yhteen pieniä tylleröisiä nyrkkejänsä.

Pian ilmaisivat läsnäolijat senkin, kenen toimesta tämä kaikki oli.
Tietysti eivät poissaolijat saaneet vähintäkään osaa kunniasta.

Kaunis rouva palkitsi heitä suloisella hymyllä, kutsui Abellinon, joka
oli olevinaan paras estetiikan oppilas, asettamaan pientä mustaa
kauneuslaastaria korallipunaiselle huulelle. Kunnianosoitusta
lisätäkseen piti hän rinnallaan Abellinon aamulla lahjoittamaa,
loistavilla jalokivillä koristettua taskukelloa. Käyttivätkö naiset
Zelmiran aikana kauneuslaastaria ja taskukelloja, se ei tähän kuulunut.

Vihdoin tuli regissööri alamaisesti ilmoittamaan, että näytännön
pitäisi alkaa, sillä Nemoursin ja Berryn herttuattaret ovat jo
looseissaan.

-- Mitä minä Nemoursin ja Berryn herttuattarista, huudahti ylpeästi
kaunis rouva, joka ei unohtanut, että rouva Mainvielle näitten toimesta
tänään laulaa Semiramista eikä Italianaa. -- Odottakoot! Täällä minä
olen kuningatar.

Mutta nuoret jättiläiset eivät viihtyneet kauempaa valtakunnassa, missä
kaunis rouva oli kuningattarena, vaan pyysivät kohteliaasti anteeksi,
kun näin kauan olivat muka pidättäneet taiteilijatarta, vaikka tämä
olisi mielellään vielä pidättänyt heitä.

Kukin riensi paikallensa. Abellino kävi vielä kerran liittolaistensa
looseissa neuvomassa ja kehoittamassa heitä. Eräässä loosissa istuivat
nuo kolme unkarilaista ylimystä: Tapani, Rudolf ja Niilo. Heitäkin kävi
Kárpáthi tervehtimässä.

-- Oh, tekin täällä! Sangen hyvä. Pyydän, tulkaa meidänkin loosiin
katsomaan.

-- Näyttää siltä, puhui Rudolf, kuin tänään näyttelisittekin te eivätkä
nuo tuolla näyttämöllä. Onneksi olkoon.

Vähitellen saapui kukin paikalleen. Alkusoitto alkoi, ja manalan
loosista suunnattiin kokonainen patteri teaatterikiikareja tuolirivejä
kohden piirittämään kaunottarien joukkoa. Kaikkialla sekä ylhäällä että
alhaalla oli tuttavia.

Herra Oignon, taputuksen johtaja, istui ensi rivillä. Hänelle antoi
Abellino loosissaan olevasta suuresta seinäpeilistä salaisia merkkejä.

Vihdoin päättyi alkusoitto pasunan toitotuksella ja rummun päräyksillä.
Esirippu nousi.

Joka silmä, jok'ainoa kiikari oli näyttämöön päin, kaikki kädet
valmiina taputukseen, seppeleet ja runot lentämäisillään, niin että
kullattuun purppuraviittaan puetun naisen astuessa esiin näyttämön
hämärältä perältä, salissa nousi heti raivoisa kätten taputusten
myrsky, ja jottei se olisi ilman rakeita ja sadetta, alkoi seppeleitä
ja runoja satamalla lentää näyttämölle.

-- Roistot! Mitä teette? Eihän hän ole Catalani, vaan neiti Brussi,
joka lausuu prologin! Olkaa hiljaa!

Kun pelästynyt neiti huomasi, ettei myrsky ollut hänen tähtensä
noussut, peräytyi hän antaakseen sijaa Zelmiralle, joka astui
raivoissaan näyttämölle, toivoen hiiteen Rossinin prologineen, joka
riisti voitonseppeleen hänen käsistään. Mutta eihän noille tuhmille
ihmisille voi ensi näytännössä kaikkia seikkoja opettaa. Erehdystä ei
voi enää parantaa muuten kuin ajamalla neiti Brussi pois ja heti
ryhtymällä osaan.

Catalanin esiintyessä nousivat taputukset kahta kovemmiksi. Jos joku
toinen näyttelijä noin olisi menetellyt, unohtaen kunnioittaa yleisöä,
olisi häntä varmaan kielletty vast'edes esiintymästä samassa
teaatterissa; mutta yleisön mielestä on lemmikki vain ollut nerokas ja
älykäs.

Nyt lähtivät viimeisetkin seppeleet liikkeelle, niin että Catalani
suoraan sanoen seisoi polviin saakka kukissa ja seppeleissä, mikä
seikka oli taiteilijattarelle suureksi haitaksi, kun hän ei päässyt
kuiskaajan-luukun luokse. Sillä hänen mielestään oli tarpeetonta oppia
oopperan sanoja, mikä seikka ensiksikin osoitti hänen rohkeuttansa ja
toiseksi, ettei laulajan ole tarvis tutustua laulunäytelmän sisältöön.

Mutta myönnettävä oli, että hän oli sangen kaunis nainen. -- Lamppujen
valossa näytti hän nuorelta tytöltä, jokainen liike hurmasi, lumosi,
joka silmäys ihastutti. Hän ei koettanutkaan luoda osaansa
kokonaiseksi, vaan koki olla niin viehättävän lumoava kuin suinkin.
Laulukin joutui väliin sangen paljon pois tekstistä, sillä taipuvalla,
kauniilla äänellään sekoitti hän siihen mielensä mukaan ihmeellisiä
lirutuksia, käytti kaikenlaisia sävelmutkia yleisöä viehättääkseen ja
antoi oopperalle niin omituisen värin, että itse Rossini, joka kuunteli
teostansa kulissien takana, alkoi taputtaa käsiään, kysyen
läsnäolevilta: tiedättekö, kuka on noin ihanan teoksen luonut?

Yleisökin täytti sangen hyvin tehtävänsä. Herra Oignonin miehet
käyttäytyivät hyvin. Viittaus vain Kárpáthilta, niin kaikuivat salissa
satojen kämmenten paukutukset, ja hänen laskiessaan kätensä alas
vaikenivat taas kaikki, joten ei yksikään loistokohta laulusta mennyt
hukkaan yleisön ajattomain taputusten tähden.

Nyt alkoi Zelmiran romanssi, teoksen loistokohta, missä vain huilu,
viulun näppäykset ja väliin oboen ääni säesti vienon surullista aariaa.

-- Vait! hst! kuului jo aikaiseen. Manalan loosista viitattiin yleisöä
olemaan vaiti, sillä nyt tulee paras osa.

Catalani astui näyttämön etualalle, jotta hänen äänensä paremmin
kuuluisi, ja alkoi vienolla, sointuvalla äänellä laulaa romanssia.

Tuskin oli hän ehtinyt kolmanteen tahtiin, niin kuuluu ensi lirityksen
kohdalla kimakka ääni: "hyvä", ja lukemattomat kämmenet alkoivat
paukkua.

Kárpáthi katsahti pelästyneenä ylös. Mieletön mies tuo Oignon! Antaa
taputtaa pianoa laulettaessa!

Catalani keskeytti laulunsa ja odotti nähtävästi suuttuneena taputusten
loppuvan; vasta sitten jatkoi hän romanssiansa.

Tuskin pääsi hän seuraavaan liritykseen, niin alkoivat taas kätten
taputukset ja hyvä-huudot.

-- Onko Oignon tullut hulluksi? -- huudahti Kárpáthi kuuluvasti,
pistäen päänsä ulos loosista. Vait! Hiljaa!

Koko manalan loosin väki nousi sopimatonta melua hillitsemään. Mutta
vaikeata on saada riemuitsevaa yleisöä vaikenemaan. Zelmira alkoi
menettää malttinsa ja pudisteli päätään.

Hän alkoi uudestaan laulaa, mutta taputukset keskeyttivät taaskin, mikä
seikka niin harmitti taiteilijatarta, että hän unohti asemansa ja polki
jalkaa kiukuissaan.

Kárpáthi riensi raivoissaan toiselle riville ja tarttui kelmeätä
Oignonia kurkkuun.

-- Mies! Mitä olet tehnyt? Aiotko surmata meidät?

-- Hyvä herra, puolusti kalpea taputusten kauppias, minä olen hävinnyt
mies; täällä toimivat vieraat kädet, nämä eivät ole minun taputuksiani,
tämä on salavehkeitä, joita en voi käsittää. Taputtajista en tunne
ainoatakaan.

-- Täytyy saada heidät vaikenemaan.

-- Älkää menkö sinne hyvä herra, sillä ne ovat päihtyneitä
käsityöläisiä, jotka pian antavat nyrkistä.

Abellino repi epätoivoisena tukkaansa.

Vihdoin ymmärsi Zelmira, ettei hän voi laulaa tätä vienoa laulua
tuommoisen hälinän kestäessä ja keksi keinon laulaa eräästä toisesta
oopperasta, jota yleisö suosi, finaalin Zelmiran romanssin sijaan.
Taputukset tulivat yhä raivokkaammiksi. Taiteilijatar, joka on yleisön
lemmikki, saa tehdä mitä tahansa, hänelle sopii kaikki.

Nuoret jättiläiset olivat ihan riemastuneita mainiosta menestyksestä.
Esiripun laskeuduttua riensivät he näyttämölle, missä kaksi palvelijaa
paraikaa kokosi seppeleitä, ottamaan kukin seppeleestään lehden
muistoksi. Taiteilijatar asetettiin Zelmiran puvussa vaunuihin,
suurella innolla riisuttiin hevoset valjaista, ja sankaritar vedettiin
voittoriemulla asuntoonsa saakka, missä hän muutti pukua, palatakseen
ihailijainsa kanssa heti teaatteriin nauttimaan voittonsa toisesta
osasta: kilpailijansa masentamisesta.

Tällä välin olivat toiseen kappaleeseen tarvittavat valmistukset
tehdyt; alkusoitto alkoi. Kukin istui paikallensa, asetti silmälasit
nenälleen ja odotti uteliaana esiripun nousua. Tänäänhän on kummia
tapahtuva; teaatterin parhaalle näyttelijättärelle, joka monta vuotta
on ollut yleisön lemmikkinä, on tänään vihellettävä. Yleisö tunsi
saavansa korvausta kaikesta entisestä kunnioittamisestansa ja
ylistyksestänsä, kun nyt oli saava nähdä muinaisen mielikkinsä
masennettuna, sorrettuna. Eikä hän muuta ollutkaan kuin heikko
leikkikalu.

Alkusoitto loppui, -- näyttämöltä kuului kellon soitto, erään loosin
ovi paiskattiin kovasti kiinni ja sieltä kuului puhetta, naurua. Se
loosi oli Catalanin, jolla näkyi olevan sangen hauskaa nuorten
jättiläisten seurassa. Tämä kuului aivan hyvin, sillä yleisö alkusoiton
päätyttyä oli sangen hiljaa.

Esirippu nousi verkalleen. Näyttämön perältä astui esiin
majesteetillinen haamu. -- Kasvot, vartalo, käytös olivat
kuninkaalliset. -- Itse Semiramis ei saattanut olla ihanampi astuessaan
tuomariensa eteen, joko voittaakseen tai menettääkseen valtansa. Nyt
oli myöskin vallasta kysymys!

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, vain yhdessä loosissa juteltiin
kuuluvasti. Vielä ei kuulunut ainoatakaan vihellystä; oli tapana alkaa
vasta sitten, kuin taiteilija astuu lamppujen luo.

Tämän tiesi Josefina aivan hyvin. Hänen kasvoissaan ei näkynyt
vähintäkään pelkoa. Rohkeasti astui hän esiin.

Samalla hetkellä kumartui Berryn herttuatar, joka istui Nemoursin
herttuattaren vieressä, ulos loosistaan ja lausui voimakkaalla,
sointuvalla äänellä:

-- Au nom de la reine! (Kuningattaren nimessä!)

Ja yleisö näki immortelli-seppeleen lentävän taiteilijattaren eteen.

Seuraavassa hetkessä kuului miehen ääni parvekkeelta:

-- Au nom du peuple! (Kansan nimessä!)

Ja taiteilijattaren jalkojen juureen putosi yksinkertainen
laakeriseppele.

Aivan kuin olisi yleisöä vaihdettu kaikui salissa yhtäkkiä ääretön
kätten taputus, niin että Catalani pelästyneenä veti päänsä loosiin,
ikäänkuin jonkinlainen räjähdys olisi tapahtunut.

Yleisössä erottaa vain ohut verho vääryyden jalomielisyydestä. Yhtä
helposti se kallistuu kummallekin puolelle.

Rouva Mainvielle odotti kaikkea muuta kuin tätä. Kaksi seppelettä hän
oli saanut kahta nimeä mainittaessa, joita jokainen kumartaen
kunnioittaa ja jotka taian tavalla käänsivät yleisön mielet hänen
puolelleen. Kumartuessaan ottamaan käteensä seppeleitä, jotka olivat
suurempiarvoisia kuin maksettujen kukkien tulva, unohti hän Semiramiin
ja lankesi polvilleen. Luullaan yleisesti, ettei näyttelijätär voi
näyttämöllä todella itkeä, mutta nämä olivat todellisia kyyneliä,
äärettömän kiitollisuuden kyyneliä.

Yleisö ei voinut heretä taputtamasta, ja se oli Josefinalle onneksi,
sillä tällä hetkellä hänen äänensä ei olisi taipunut lauluun.

Mutta itkettyään palasivat hänen voimansa; palvelija tuli näyttämölle
asettaakseen seppeleet hopealautaselle. Josefina kuiskasi tälle, että
tämä rientäisi hänen sairaan miehensä luo ilmoittamaan, mitä on
tapahtunut, -- ja samassa oli hän taas Semiramis, sydänten,
valtakuntien valloittaja, kuningatar...

Ei koskaan oltu kuultu hänen näin laulavan. Hänen äänensä soi kuin
ihanin soitto, hän itki kilpaa huilun kanssa, niin ettei voinut erottaa
laulua huilun äänestä. Väliin lauloi hän puolenkolmatta oktaavia
syvälle, ja kumisevan kellon lailla tunkeusi ääni sydämiin saakka. Tämä
ei ollut tottumusta, vaan taidetta; ei hurmausta, vaan runoutta!

Yleisö oli kahta innostuneempi, ikäänkuin täten tahtoen osoittaa
katumustansa siitä, että se niin pian oli ollut valmis vaihtamaan
vanhan lemmikkinsä uuteen.

Innostuksella on samoin kuin kullalla jonkinlainen ehdoton
äänenvivahdus, jota ei voi sanoin selittää eikä jäljentää ja joka juuri
sen vuoksi onkin suuremman arvoinen kuin myrskyiset käsien taputukset.
Tällainen huokauksista, kehoituksista, tyytyväisyydestä syntynyt ääni
seurasi Josefinan ensimmäistä laulua, jossa ei ilmennyt vähintäkään
virhettä eikä heikkouden jälkeä.

Manalan loosin väki oli vaiti. Jos voisi kuvailla sen tunteita, joka
höyrylaivan räjähtäessä sinkoutuu meren syvyyteen, niin saattaisi sanoa
nuorten merkillisten tilan olleen samanlaisen.

-- Mitä tämä? Salavehkeitä! Komplotti! Salaliitto! Kenen tointa?
Lieneekö ehkä meidän joukossa kavaltaja? Oi, tuo käsien taputus on
häpeällistä! Maksua vastaan tehty! Varmaan nuo äsken tulleet
unkarilaiset ylimykset ovat toimittaneet tämän. Ei, ei, he ovat siihen
liian säästäväisiä. Kauheata!

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/39096