← catalogue

Kapteeni Grantin lapset

by Jules Verne · Finnish · Gutenberg #39058 · 413,955 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Kapteeni Grantin lapset
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kapteeni Grantin lapset

Author: Jules Verne

Translator: Eino Voionmaa


        
Release date: March 5, 2012 [eBook #39058]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/39058

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPTEENI GRANTIN LAPSET ***




Produced by Tapio Riikonen






KAPTEENI GRANTIN LAPSET

Kirj.

Jules Verne


Suomentanut Eino Voionmaa



Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

 Vasarahai
 Kolme asiakirjaa
 Malcolmin linna
 Lady Glenarvanin ehdotus
 Duncanin lähtö
 Matkustaja hytissä numero kuusi
 Mistä Jacques Paganel on tulossa ja minne menossa
 Yksi kunnon mies lisää retkelle
 Magalhãesin salmi
 37 leveysaste
 Chilen halki
 3900 metrin korkeudessa
 Kordillieerien rinnettä alas
 Kaitselmuksen pyssynlaukaus
 Jacques Paganelin espanjan kieli
 Colorado-virta
 Pampa
 Juomavettä etsimässä
 Punaiset sudet
 Argentiinan tasangot
 Independancen linna
 Tulva
 Eletään lintujen lailla
 Jatketaan lintujen elämää
 Tulen ja veden välissä
 Atlantti
 Viiteselitykset.




VASARAHAI.


Heinäkuun 26. päivänä 1864 viiletti komea huvipursi navakassa
koillistuulessa täyttä höyryä Pohjois-Kanaalin laineilla, Skotlannin ja
Irlannin välisessä salmessa. Englannin lippu liehui kokkamaston
kahvelissa; suurmaston päässä oli sininen merkkiviiri, johon oli
kultaneuloksin ommeltu kirjaimet E.G. ja niiden yläpuolelle
herttuakruunu. Huvialuksen nimi oli _Duncan_: sen omistaja oli lordi
Glenarvan, yksi niistä kuudestatoista Skotlannin pääristä, jotka
istuvat Ylähuoneessa, ja koko Isossa-Britanniassa kuuluisan Thamesin
kuninkaallisen purjehduskerhon arvokkaimpana pidetty jäsen.

Lordi Edward Glenarvan oli laivassa nuoren vaimonsa, lady Helenan, ja
erään serkkunsa, majuri MacNabbsin seurassa.

Vastikään valmistunut _Duncan_ oli ollut tekemässä koematkaansa
muutamia meripeninkulmia Clyden lahden suulta ja nyt palaamassa
Glasgowiin; Arranin saari kohosi jo näköpiiriin, kun tähystäjämatruusi
ilmoitti valtavan suuren kalan seuraavan laivan vanavedessä. Kapteeni
John Mangles lähetti heti lordi Edwardille tiedon tästä tapauksesta.
Lordi nousi peräkannelle majuri MacNabbsin kanssa ja kysyi, mitä
kapteeni ajatteli tästä otuksesta.

-- Toden sanoakseni, teidän jalosukuisuutenne, vastasi John Mangles, --
luulen että se on isohko hai.

-- Hai näillä rantavesillä! Glenarvan huudahti.

-- Epäilemättä, kapteeni vastasi; -- erästä hailajia tavataan kaikissa
merissä ja kaikilla leveysasteilla. Se on vasarahai, ja pahastipa
erehtyisin, ellei tuo ole yksi niitä veijareita! Jos teidän
jalosukuisuutenne suostuu ja lady Glenarvania ehkä huvittaa katsella
mitä merkillisintä kalastusta, niin saamme pian nähdä, mikä se on.

-- Mitä te siihen sanotte, MacNabbs? lordi Glenarvan lausui majurille;
-- yrittäisimmekö?

-- Miksei, jos teitä huvittaa, majuri vastasi tyynesti.

-- Muuten, John Mangles jatkoi, -- näitä kauheita petoja ei saa kyllin
paljon hävitetyksi. Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme, teidän
jalosukuisuutenne, se olisi samalla jännittävä näytelmä ja hyvä työ.

-- Tehkää niin, John, lordi Glenarvan sanoi.

Sitten hän lähetti sanan lady Helenalle, joka saapui peräkannelle
tosiaankin sangen halukkaana katselemaan tätä jännittävää kalastusta.

Meri oli suurenmoisen kaunis; sen pinnalla saattoi helposti seurata
hämmästyttävän joustavana sukeltelevan ja heittelehtivän hain nopeita
liikkeitä. John Mangles antoi määräyksiään. Matruusit heittivät aluksen
oikeanpuolisen laidan varppeiden yli lujan köyden, jonka päässä oli
pyörykoukku, johon syötiksi oli pantu valtava silavankimpale. Vaikka
hai vielä oli viidenkymmenen metrin päässä, se vainusi ahneena tarjotun
täyn. Se lähestyi nopeasti huvipurtta. Sen kärjestä harmaat, juuresta
mustat evät löivät laineita ankarasti, samalla kun sen pyrstö piti sitä
tarkoin suorassa suunnassa. Sen lähetessä näkyivät suuret, ulkonevat,
himoa kiiluvat silmät ja sen kääntyessä välähti ammottavassa kidassa
nelinkertainen rivi hampaita. Sen pää oli suuri ja muistutti varren
päässä olevaa kaksipuolista vasaraa. John Mangles ei ollut erehtynyt;
se oli haisuvun ahnain kala, englantilaisten vasarahai, provencelaisten
juutalaiskala.

_Duncanin_ matkustajat ja laivamiehet tarkkailivat jännittyneinä hain
liikkeitä. Pian kala oli koukun ulottuvilla; se kääntyi selälleen
voidakseen paremmin hotkaista sen, ja valtava kimpale katosi sen
avaraan kitaan. Samalla se itse kahlehti itsensä voimakkaasti
nytkäisemällä köyttä, ja matruusit alkoivat hilata sitä ylös isonraa'an
päähän sovitetun taljan avulla. Hai teki ankaraa vastarintaa
tuntiessaan itseään kiskottavan pois luontaisesta elinpiiristään. Mutta
sen voima taltutettiin. Juoksusolmulla varustettu köysi saatiin
solutetuksi pyrstön ympärille tekemään sen liikkeet tehottomiksi.
Muutamaa hetkeä myöhemmin se oli nostettu laitavarppeiden yli ja
vedetty laivan kannelle. Muuan matruuseista lähestyi sitä varovasti ja
katkaisi voimakkaalla kirveeniskulla pedon pelottavan pyrstön.

Pyynti oli päättynyt; pedon puolelta ei ollut enää mitään pelättävää;
merimiesten kostonhalu oli tyydytetty, mutta ei heidän uteliaisuutensa.
Yleisenä merimiestapana onkin aina huolellisesti tutkia hain
vatsalaukku. Matruusit tuntevat kalan valikoimattoman ahnauden ja
odottavat yllätystä, eivätkä siinä aina petykään.

Lady Glenarvan ei halunnut katsella tätä tympäisevää tarkastelua ja
palasi peräsalonkiin. Hai huohotti vielä; se oli lähes neljä metriä
pitkä ja painoi yli kolmesataa kiloa. Tällainen koko ei tosin ole
tavaton; mutta vaikka vasarahai ei kuulukaan lajin jättiläisiin, se on
kuitenkin pelätyimpiä.

Valtavan kalan vatsa avattiin kirveeniskuilla, suuria siekailematta.
Koukku oli tunkeutunut aina vatsaan saakka, joka oli aivan tyhjä; eläin
oli ilmeisesti paastonnut pitkän aikaa, ja pettyneet merimiehet
rupesivat jo heittämään sen raatoa mereen, kun kapteenin huomiota
kiinnitti muuan suurehko esine sisälmysten sopukassa.

-- Kas, mikä tuo on? hän huudahti.

-- Sekö? yksi matruuseista vastasi. -- Se on kivenlohkare, jonka peto
on nielaissut painolastikseen.

-- Hei, toinen jatkoi, -- sehän on kanuunankuula, jonka se veitikka on
saanut vatsaansa, mutta ei ole vielä ehtinyt sulattaa.

-- Olkaa vaiti, huomautti Tom Austin, laivan ensimmäinen perämies, --
ettekö näe, että tämä ahmatti on ollut paatunut juoppo, joka ei ole
juonut ainoastaan viiniä, vaan -- ettei pisaraakaan menisi hukkaan --
vielä pullonkin?

-- Mitä! lordi Glenarvan huudahti, -- onko hain vatsassa pullo?

-- On kuin onkin, ensimmäinen perämies vastasi. -- Mutta sen kyllä
näkee, ettei se tule suoraan viinikellarista.

-- No niin, Tom, lordi Edward lausui, -- ottakaa se esiin varovasti;
merestä löydetyt pullot sisältävät usein tärkeitä papereita.

-- Niinkö arvelette? majuri MacNabbs sanoi.

-- Arvelen ainakin, että niin voi olla.

-- Niin, en minä vastaan väitä, majuri vastasi, -- ja ehkäpä tuossakin
on joku salaisuus.

-- Sen saamme pian tietää, Glenarvan sanoi. -- No, Tom?

-- Tässä se on, vastasi ensimmäinen perämies näyttäen muodotonta
esinettä, jonka hän juuri oli saanut vaivoin vedetyksi esiin hain
vatsasta.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- peskää se ensin ja tuokaa sitten
peräsalonkiin.

Tom teki työtä käskettyä, ja näin omituisissa oloissa löydetty pullo
asetettiin peräsalongin pöydälle, jonka ympärille istuutuivat lordi
Glenarvan, majuri MacNabbs, kapteeni John Mangles ja lady Helena, sillä
nainen on, sanotaan, aina hiukan utelias.

Merellä voi kaikki tuntua erikoisen merkittävältä. Syntyi hetken
hiljaisuus. Jokainen tutki katseellaan tätä merestä saatua särkyvää
esinettä. Piilikö siinä todellisen onnettomuuden salaisuus vaiko joku
tyhjänpäiväinen, jonkun joutilaan purjehtijan aaltojen armoille
heittämä sana?

Oli miten oli, asiasta oli saatava selko, ja Glenarvan ryhtyi enempää
odottamatta tutkimaan pulloa; hän noudatti siinä muuten kaikkea
asianmukaista varovaisuutta, ikään kuin olisi ollut vakavan tapauksen
yksityiskohtia tutkimassa oleva rikoskomisario; ja siinä Glenarvan teki
oikein, sillä näennäisesti mitättöminkin merkki voi usein paljastaa
tärkeitä seikkoja.

Ennen pullon avaamista tarkastettiin sen ulkokuori. Sillä oli
pitkänsuippeneva kaula, jonka vankassa päässä vielä oli ruosteen syömä
rautalangan pätkä; suurta painetta kestävä paksuseinäisyys osoitti
ilmeisesti champagnelaista alkuperää. Näillä pulloilla lyövät Ain ja
Épernayn viinitarhurit poikki aisanpaksuisia kalikoita, pullon saamatta
vähäisintäkään säröä. Tämä oli siis särkymättä saattanut kestää
pitkänkin vaelluksen vaiheet.

-- Se on Cliquot-pullo,[1] majuri sanoi yksikantaan.

Ja kun hänen täytyi siinä asiassa olla asiantuntija, myönnettiin hänen
toteamisensa oikeaksi.

-- Rakas majuri, huomautti kuitenkin lady Helena, -- vähät kai on
väliä, mikä pullo se on, ellemme tiedä, mistä se tulee.

-- Me saamme sen tietää, Helena-kulta, lordi Edward sanoi, -- ja jo nyt
voi vakuuttaa, että se tulee kaukaa. Katsokaa sitä peittävää
kivettynyttä ainesta, jonka merivesi on ikään kuin muuttanut malmiksi!
Tämä pullo oli uiskennellut jo kauan valtameressä ennen solahtamistaan
hain vatsaan.

-- Minun täytyy olla samaa mieltä, majuri lausui; -- tämä pullo, jota
sen kivikuori on suojellut, on tosiaan voinut tehdä hyvin pitkän
matkan.

-- Mutta mistä se tulee? lady Glenarvan kysyi.

-- Odota, rakas Helena, odota; pullojen suhteen täytyy olla
malttavainen. Erehtyisin suuresti, ellei se anna vastausta kaikkiin
kysymyksiimme.

Ja näin sanoen alkoi Glenarvan raaputtaa pullon suuta peittävää kovaa
kerrostumaa; pian tulikin korkki näkyviin, mutta pahoin meriveden
tärvelemänä.

-- Ikävä seikka, Glenarvan sanoi, -- sillä jos siellä on joku paperi,
se on varmaan pahoin pilalla.

-- Se on mahdollista, majuri myönsi.

-- Minä lisäisin, Glenarvan jatkoi, -- että tämän huonosti suljetun
pullon olisi piankin täytynyt upota, ja on onni, että tuo hai sen
nielaisi tuodakseen sen meille_ Duncanin _kannelle.

-- Epäilemättä, John Mangles vastasi, -- ja kuitenkin olisi
ollut parempi löytää se suoraan merestä, määrätyltä pituus- ja
leveysasteelta. Silloin voisi, tuulia ja merivirtoja tutkimalla, laskea
sen kulkeman tien; mutta kun sen tuojana on hai, joka kulkee vasten
tuulta ja virtaa, ei enää tiedä perusteita päätelmille.

-- Saammehan nähdä, Glenarvan lausui.

Samassa hän poisti korkin mitä huolellisimmin, ja hyttiin levisi
voimakas, suolainen tuoksu.

-- No? lady Helena kysyi malttamattomana kuten naiset ainakin.

-- On kuin onkin! Glenarvan sanoi. -- Minä en erehtynyt. Täällä on
papereita!

-- Viestejä! Viestejä! lady Helena huudahti.

-- Ne näyttävät vain kosteuden kuluttamilta, Glenarvan vastasi, -- ja
niitä on mahdoton vetää ulos, sillä ne ovat tarttuneet kiinni pullon
laitoihin.

-- Lyödään pullo rikki, MacNabbs sanoi.

-- Minä säilyttäisin sen mieluummin ehjänä, Glenarvan huomautti.

-- Niin minäkin, majuri yhtyi.

-- Epäilemättä, lady Helena sanoi, -- mutta sisällys on arvokkaampi
kuin kuori, ja jälkimmäinen täytyy uhrata edellisen vuoksi.

-- Ehkä teidän jalosukuisuutenne rikkoo vain kaulan, John Mangles
esitti. -- Silloin saamme paperin ulos sitä vahingoittamatta.

-- Tehdään niin, tehdään niin, rakas Edward! lady Glenarvan huudahti.

Oli vaikea menetellä toisin, ja niinpä lordi Glenarvan päätti särkeä
kallisarvoisen pullon kaulan. Täytyi käyttää vasaraa, sillä lasin
kivettymäkerros oli tehnyt sen kovaksi kuin graniitti. Pian se hajosi
siruina pöydälle, ja pullossa nähtiin useita toisiinsa takertuneita
paperipaloja. Glenarvan otti ne varovasti ulos, erotti ne ja levitti
eteensä, lady Helenan, majurin ja kapteenin painautuessa hänen
ympärilleen.




KOLME ASIAKIRJAA.


Näissä meriveden puoleksi hävittämissä paperipalasissa saattoi huomata
vain muutamia sanoja, melkein tyyten näkymättömiin kuluneiden rivien
selittämättömiä jäännöksiä. Muutamia minuutteja lordi Glenarvan tutki
niitä tarkkaavasti; hän käänteli niitä edestakaisin; asetti ne
päivänvaloa vasten; tarkasteli meren säästämän kirjoituksen
pienimpiäkin viivoja; sitten hän katsahti ystäviinsä, jotka
tarkkailivat häntä huolestunein katsein.

-- Tässä on kolme eri asiakirjaa, hän sanoi, -- ja arvatenkin kolme
saman asiakirjan jäljennöstä käännettyinä kolmelle kielelle, englannin,
ranskan ja saksan. Eräät säilyneet sanat eivät jätä minulle siinä
suhteessa mitään sijaa epäilyille.

-- Mutta muodostavatko nämä sanat mitään ajatusta? lady Glenarvan
kysyi.

-- Sitä on vaikea sanoa, rakas Helena; näihin papereihin piirretyt
sanat ovat sangen epätäydellisiä.

-- Ehkäpä ne täydentävät toisiansa? majuri arveli.

-- Niin voi olla, John Mangles huomauta; -- on mahdotonta, että
merivesi olisi rikkonut rivit ihan samoilta kohdilta, ja yhdistelemällä
toisiinsa nämä lauseiden katkelmat me lopulta keksimme niistä
ymmärrettävän ajatuksen.

-- Siihen juuri ryhdymmekin, lordi Glenarvan lausui, -- mutta
menetelkäämme järjestelmällisesti. Tässä on aluksi englantilainen
asiakirja.

Siinä paperissa oli seuraavat rivit ja sanat:

            _62_               _Bri_        _gow_
    _sink_                                  _stra_
                   _aland_
        _skipp_         _Gr_   _this monit of lond_
    _and_                               _ssistance_
    _lost_

-- Se ei sano paljon, majuri sanoi pettyneen näköisenä.

-- Selvästi se ainakin on englannin kieltä, kapteeni vastasi.

-- Siitä ei ole epäilystä, lordi Glenarvan sanoi; -- sanat _sink,
aland, this, and, lost_ ovat säilyneet ehjinä; _skipp_ muodostaa
ilmeisesti sanan _skipper_, ja kysymys on eräästä herra Gr:sta,
luultavastikin jonkun haaksirikkoutuneen laivan kapteenista.

-- Lisätkäämme, John Mangles sanoi, -- sanat _monit_ ja _ssistance_,
joiden ajatus on ilmeinen.

[Sanat _sink, aland, this, and, lost_ merkitsevät _upota, maihin, tämä,
ja, hukassa_. _Skipper_ on Englannissa kauppalaivojen kapteenin
nimityksenä. _Monition_ on _asiakirja eli kirjelmä_, ja _assistance_
merkitsee _apua_.]

-- Mutta tuohan on jo jotakin, lady Helena huudahti.

-- Onnettomuudeksi puuttuu meiltä kokonaisia rivejä, majuri huomautti.
-- Mitenkä saamme selville uponneen laivan nimen ja haaksirikon paikan?

-- Kyllä saamme, lordi Edward sanoi.

-- Epäilemättä, vastasi majuri, joka oli ehdottomasti samaa mieltä kuin
muutkin, -- mutta millä tavalla?

-- Täydentämällä yhtä asiakirjaa toisella.

-- Yrittäkäämme siis! lady Helena huudahti.

Toinen paperipala oli vioittuneempi kuin ensimmäinen ja sisälsi vain
yksinäisiä sanoja, jotka sijaitsivat näin:

    _7 Juni_                   _Glas_

                       _zwei_           _atrosen_
                             _graus_
                             _bringt ihnen_

-- Tämä on kirjoitettu saksaksi, John Mangles sanoi vilkaistuaan
paperiin.

-- Osaatteko sitä kieltä, John? lordi Glenarvan kysyi.

-- Osaan, teidän jalosukuisuutenne.

-- Niinpä sanokaa meille, mitä nämä muutamat sanat merkitsevät.

Kapteeni tarkasti asiakirjaa huolellisesti ja lausui:

-- Ensinnäkin on tässä tapahtuman aikamäärä; _7 Juni_ merkitsee _7.
kesäkuuta_ ja liittämällä tämän englantilaisen asiakirjan numeroihin
62, on meillä aikamäärä täydellisenä: _7. kesäkuuta 1862_.

-- Erinomaista! lady Helena huudahti. -- Jatkakaa, John!

-- Samalla rivillä, nuori kapteeni jatkoi, -- näen sanan _Glas_, josta
yhdistettynä ensimmäisen asiakirjan tavuun _gow_ tulee _Glasgow_. On
nähtävästikin kysymys jostakin Glasgowin satamasta kotoisin olevasta
laivasta.

-- Minä olen samaa mieltä, majuri sanoi.

-- Tästä asiakirjasta puuttuu toinen rivi kokonaan, John Mangles
jatkoi. -- Mutta kolmannella on kaksi tärkeää sanaa: _zwei -- kaksi_ --
ja _atrosen_ eli paremmin _matrosen_, kuten _matruusi-sana_
kirjoitetaan saksan kielellä.

-- Olisiko siis kysymys, lady Helena sanoi, -- kapteenista ja kahdesta
matruusista?

-- Luultavasti, lordi Glenarvan vastasi.

-- Minä tunnustan, teidän jalosukuisuutenne, jatkoi sitten taas
kapteeni, -- että seuraava sana, _graus_, saattaa minut pulaan. En
tiedä, kuinka sen kääntäisin. Ehkäpä kolmas asiakirja tekee sen
ymmärrettäväksi. Kaksi viimeistä sanaa taas on helppo selittää. _Bringt
ihnen_ merkitsee _tuokaa heille_, ja jos liittää ne englantilaiseen
sanaan, joka niin kuin nämäkin on kuudennella rivillä, eli sanaan_
assistance_, niin syntyy selvästi lause: _tuokaa heille apua_.

-- Niin, tuokaa heille apua! Glenarvan lausui, -- mutta missä ne
onnettomat ovat? Tähän saakka meillä ei ole ainoatakaan vihjettä
paikasta; tapahtumapaikka on täysin tuntematon.

-- Toivokaamme, että ranskalainen asiakirja on selvempi, lady Helena
sanoi.

-- Katsokaamme ranskalaista asiakirjaa, Glenarvan vastasi, -- ja kun
kaikki osaamme sitä kieltä, on työmme helpompaa.

Kolmas asiakirja oli seuraavannäköinen:

       _trois_      _ats_       _tannia_
                   _gonie_                     _austral_
                                            _abor_
    _contin_         _pr_               _cruel indi_
             _jete_                            _ongit_
    _et 37° 11'_              _lat_

-- Siinä on numeroita, lady Helena huudahti. -- Katsokaa, herrat,
katsokaa!

-- Edetkäämme järjestyksessä, lordi Glenarvan sanoi, -- ja alkakaamme
alusta. Sallikaa minun korjata entiselleen, yksitellen, nämä hajanaiset
ja vaillinaiset sanat. Näen ensinnäkin ensimmäisistä kirjaimista, että
on kysymys fregatista (_troismâts_), jonka nimi on englantilaisen ja
ranskalaisen asiakirjan avulla säilynyt täydellisenä: _Britannia_.
Kahdesta seuraavasta sanasta, _gonie_ ja _austral_, on vain
jälkimmäisellä merkitys, jonka kaikki ymmärrätte: _eteläinen_.

-- Se on tärkeä seikka, John Mangles huomautti. -- Haaksirikko on
tapahtunut eteläisellä pallonpuoliskolla.

-- Se on laajanpuoleinen käsite, majuri sanoi.

-- Minä jatkan, Glenarvan lausui. -- Ah! sana _abor_, alku verbistä
_aborder_, päästä maihin. Nuo onnettomat ovat päässeet maihin jossakin.
Mutta missä? _Contin!_ Onko se siis _continent_, manner? _Cruel_...!

-- _Cruel!_ John Mangles huudahti, -- siinähän on selitys saksalaiseen
sanaan _graus ... grausam ... cruel_, julma!

-- Jatkakaamme, jatkakaamme! sanoi Glenarvan, jonka into yltyi sitä
mukaa kuin sananjäännösten ajatus valkeni heille. -- _Indi_ ... olisiko
siis kysymys _Intiasta_, jonne nämä merimiehet olisivat joutuneet? Mitä
merkitsee sana _ongit_? Ah, _longitude_, pituusaste! Ja tässä
_latitude_, leveysaste: _kolmekymmentäseitsemän astetta yksitoista
minuuttia_. Vihdoinkin! Meillä on siis yksi täsmällinen ohje.

-- Mutta pituusaste puuttuu, MacNabbs sanoi.

-- Ei kaikkea voi saada, rakas majuri, Glenarvan vastasi; -- ja
leveysasteen tarkka tieto on jo jotakin. Tämä ranskalainen asiakirja on
kieltämättä täydellisin kaikista kolmesta. Ilmeisesti kukin niistä on
sananmukainen käännös toisestaan, sillä jokaisessa on yhtä monta riviä.
Täytyy siis nyt yhdistää ne, kääntää ne yhdelle ainoalle kielelle ja
etsiä niiden todennäköisintä, johdonmukaisinta ja selvintä ajatusta.

-- Ranskaksi, englanniksi vaiko saksaksi aiotte tämän käännöksen tehdä?
majuri kysyi.

-- Ranskaksi, Glenarvan vastasi, -- koska useimmat tärkeistä sanoista
ovat sillä kielellä meille säilyneet.

-- Teidän jalosukuisuutenne on oikeassa, John Mangles sanoi, -- ja
siksi toiseksi mehän osaamme sitä kaikki.

-- Se on siis sovittu. Minä kirjoitan tämän asiakirjan yhdistämällä
sanojen ja lauseiden katkelmat, jättämällä erottavat aukot väliin ja
täydentämällä vain ne, joiden merkitys ei voi olla epäselvä; sitten
vertaamme ja päättelemme.

Glenarvan tarttui heti kynään ja hetken kuluttua hän esitti ystävilleen
paperin, johon oli kirjoitettu seuraavat rivit:

    _7 juin 1862_   _trois-mâts_   _Britannia_     _Glasgow_
      _sombre_            _gonie_                  _austral_
            _à terre_                         _deux matelots_

    _capitaine Gr_                            _abor_
    _contin_       _pr_             _cruel_      _indi_
            _jete ce document_                  _de longitude_
    _et 37° 11' de latitude_              _Portez-leur secours_
               _perdus_

Tällä hetkellä tuli eräs matruusi ilmoittamaan kapteenille, että
_Duncan_ oli saapumassa Clyden lahteen, ja kysymään hänen käskyjään.

-- Mitä teidän jalosukuisuutenne aikoo? John Mangles kysyi kääntyen
lordi Glenarvanin puoleen.

-- Pyrkiä Dumbartoniin niin pian kuin mahdollista, John; sitten, sillä
välin kun lady Helena palaa Malcolmin linnaan, matkustan aina
Lontooseen saakka esittämään tämän asiakirjan meriministeriöön.

John Mangles antoi senmukaiset määräykset ja matruusi meni ilmoittamaan
ensimmäiselle perämiehelle.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- jatkakaamme tutkimuksiamme. Me
olemme suuren onnettomuuden jäljillä. Eräiden ihmisten henki riippuu
meidän terävyydestämme. Käyttäkäämme siis kaikki älymme saadaksemme
tämän arvoituksen selville.

-- Me olemme valmiit, rakas Edward, lady Helena vastasi.

-- Ensinnäkin, Glenarvan jatkoi, -- tässä asiakirjassa on tarkoin
erotettava kolme seikkaa: 1. se, mikä tiedetään; 2. se, mitä voidaan
olettaa; 3. se, mitä ei tiedetä. Mitä siis tiedämme? Me tiedämme, että
7. kesäkuuta 1862 eräs fregatti, _Britannia_ Glasgowista, on uponnut;
että kaksi matruusia ja kapteeni ovat heittäneet tämän asiakirjan
mereen 37° 11' leveysasteella ja pyytävät apua.

-- Aivan niin, majuri vahvisti.

-- Mitä voimme olettaa? Glenarvan jatkoi. -- Ensinnäkin, että
haaksirikko on tapahtunut eteläisillä merillä, ja silloin kiinnitän
heti teidän huomiotanne sanaan _gonie_. Eikö se itsestään viittaa maan
nimeen, johon se kuuluu?

-- Patagonia! lady Helena huudahti.

-- Epäilemättä.

-- Mutta kulkeeko 37. leveysaste Patagonian kautta? majuri kysyi.

-- Se on helppo todeta, John Mangles vastasi käärien auki
Etelä-Amerikan kartan. -- Niin on asia. 37. leveysaste koskettaa
Patagoniaa. Se leikkaa Araucaniaa, kulkee ruohoaavikoiden poikki
Patagonian alueen pohjoisosassa ja häipyy sitten Atlantin valtamereen.

-- Hyvä. Jatkakaamme olettamuksiamme. Molemmat matruusit ja kapteeni
_abor_ ... abordent, pääsevät maihin, eikö niin? _contin_ ...
continent, manner; te ymmärrätte: mannermaalle eikä saarelle. Miten
heidän käy? Tässä on kaksi kohtalokasta kirjainta _pr_ ... jotka
ilmaisevat heidän kohtalonsa. Ne onnettomat ovat _pris_ tai
_prisonniers_, vankeina.

Kenen? _Cruels indiens_, julmien intiaanien. Tuntuuko se teistä
vakuuttavalta? Eivätkö nämä sanat kuin itsestään hypähdä
aukkopaikkoihin? Eikö asiakirja selkene teidän silmissänne? Eikö ole
kuin valo välähtäisi mielessänne?

Glenarvan puhui vakuuttavasti. Hänen silmistään loisti ehdotonta
luottamusta. Koko hänen hehkunsa tarttui hänen kuulijoihinsa. Hänen
laillaan hekin huudahtivat:

-- Se on selvää, se on ilmeistä!

Hetken kuluttua lausui lordi Edward jälleen:

-- Kaikki nämä olettamukset, ystäväni, tuntuvat minusta erittäin
päteviltä; minä katson onnettomuuden tapahtuneen Patagonian rannikolla.
Muuten, minä annan tiedustaa Glasgowista, mikä _Britannian_
määräpaikkana oli, ja me saamme tietää, onko se voinut joutua näille
seuduille.

-- No, meidän ei tarvitse mennä niin kauas, John Mangles huomautti. --
Minulla on täällä kokoelma _Mercantile and Shipping Gazettea_, josta
saamme tarkat tiedot.

-- Katsotaan, katsotaan! lady Glenarvan sanoi.

John Mangles otti pinkan kauppa- ja merenkulkulehteä vuodelta 1862 ja
alkoi selailla nopeasti. Kauan ei hänen tarvinnutkaan hakea, ja pian
hän sanoi tyytyväisellä äänellä:

-- 30. toukokuuta 1862. Peru! Callao! Lastissa Glasgowiin. _Britannia_,
kapteeni Grant.

-- Grant! lordi Glenarvan huudahti, -- tuo uskalias skotlantilainen,
joka aikoi perustaa Uuden-Skotlannin jonnekin Tyynen Valtameren
saarille!

-- Niin, John Mangles vastasi, -- sama mies, joka vuonna 1861 lähti
Glasgowista _Britannialla_, ja josta sitten ei ole milloinkaan saatu
mitään tietoja!

-- Ei epäilystäkään! Glenarvan sanoi. -- Se on hän. _Britannia_ lähti
Callaosta 30. toukokuuta, ja 7. kesäkuuta, kahdeksan päivää lähtönsä
jälkeen, se on joutunut haaksirikkoon Patagonian rannikolla. Siinä
kapteeni Grantin tarina täydellisenä näissä selittämättömiltä
näyttäneissä sanojen jäännöksissä. Te näette, ystäväni, että se osa,
minkä me kykenimme olettamaan, on aika runsas. Mitä taas siihen tulee,
mitä emme tiedä, se supistuu vain yhteen ainoaan seikkaan:
pituusasteeseen, joka meiltä puuttuu.

-- Se on meille tarpeeton, John Mangles huomautti, -- kun kerran
tiedämme maan, ja leveysasteen nojalla yksin minä ottaisin mennäkseni
suoraan haaksirikkopaikalle.

-- Tiedämmekö me nyt siis kaikki? lady Glenarvan kysyi.

-- Kaikki, rakas Helena, ja ne aukot, jotka meri on syövyttänyt
asiakirjojen sanoihin, minä täytän vaivattomasti, ikään kuin
kirjoittaisin kapteeni Grantin sanelun mukaan.

Samalla lordi Glenarvan tarttui kynään ja kirjoitti epäröimättä
seuraavan selonteon:

    "7. kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi
    Patagonian rannikolla eteläisellä pallonpuoliskolla. Maihin
    pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant yrittivät nousta
    mantereelle, missä he joutuvat julmien intiaanien vangiksi.
    He ovat heittäneet tämän asiakirjan -- pituus- ja 37° 11'
    leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa."

-- Hyvä, hyvä, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja jos nämä
onnettomat vielä näkevät kotimaansa, niin heidän on siitä onnesta
kiittäminen sinua.

-- Ja he näkevät sen, Glenarvan vastasi. -- Tämä asiakirja on niin
pätevä, niin selvä, niin varma, että Englanti ei voi epäröidä
lähettämästä apua noille kolmelle, autiomaahan joutuneelle lapselleen.
Mitä se on ennen tehnyt Franklinin ja niin monen muun vuoksi, sen on se
nyt tekevä _Britannian_ haaksirikkoisten hyväksi.

-- Mutta niillä onnettomilla, lady Helena huomautti, -- on
varmaankin perhe, joka suree heidän menettämistään. Kukaties kapteeni
Grant-paralla on vaimo, lapsia...

-- Rakas Helena, sinä olet oikeassa, ja minä toimitan heidän tietoonsa,
että kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Nyt, ystäväni, nouskaamme
kannelle, sillä me lähestymme kai satamaa.

_Duncan_ oli todellakin ruvennut kulkemaan höyryllä; se sivuutti tällä
hetkellä Buten saaren rantaa, oikealla puolellaan Rothesay ja sen
ihana, vehmaassa laaksossa oleva pikku kaupunki; sitten se saapui
lahden kapeihin salmiin, kulki Greenockin ohi ja ankkuroi kello kuuden
aikaan illalla Dumbartonin basalttikallion juurelle, jonka huipulla on
skotlantilaisen sankarin Wallacen kuuluisa linna.

Siellä odottivat valjastetut kyytivaunut lady Helenaa saattaakseen
hänet ja majuri MacNabbsin Malcolmin linnaan. Sitten lordi Glenarvan
syleili nuorta vaimoaan ja riensi Glasgowin pikajunaan.

Mutta ennen lähtöään oli hän antanut eräälle pikalähetille tärkeän
tiedon, ja muutamia minuutteja myöhemmin sähkölennätin välitti
_Timesille_ ja _Morning-Chroniclelle_ seuraavan ilmoituksen:

    "Tietojen saamiseksi Glasgowista olevan fregatin, _Britannian_
    ja kapteeni Grantin kohtalosta käännyttäköön lordi Glenarvanin
    puoleen, Malcolmin linna, Luss, Dumbartonin kreivikunta,
    Skotlanti."




MALCOLMIN LINNA.


Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin
kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat
laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli
kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin
maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia
tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana
joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa
tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset
rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan
toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan
yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen.
Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään
jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät
entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja
hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin
Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat
MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista,
-- olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä,
henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä
puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.

Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan
avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin
suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi
pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä,
edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen
mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, -- kun hänellä ei ollut
halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, -- eivät Englannin
valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä
syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti
tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin
asioihin.

Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei
ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa
ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena
mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään
kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.

Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli
kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta
hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa
oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli
urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan
19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen
kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren
tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli
maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.

Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja
se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä
nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin
herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran
yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa
Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen
vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen,
silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen
rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito
rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi
köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet
henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä:
Lussin hyvä valtiatar.

Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa,
keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja
sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä
entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta,
-- missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna.
Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen
kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin
äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen,
tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin
sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter
Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun
"MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin
Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä
näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin
maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan
kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien
vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen
hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan
päällä vain rakastavaiset sydämet.

Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta
lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren
löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin
oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä
erehtynytkään. Rakennettiin _Duncan_; sen oli määrä kuljettaa lordi ja
lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina
Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun
hänen puolisonsa määräsi _Duncanin_ hänen käytettäväkseen! Tuskin
onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille
viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden
ihastuttavilla rannoilla?

Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia
onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin
tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan;
seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita
pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä
kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia;
sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut
tyytymättömyyttään meriministeriöön.

Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin
huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään
suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka
pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.

-- Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.

-- Eivät, rouva, hovimestari vastasi, -- sillä minä en tunne heitä. He
ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.

-- Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.

Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady
Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä
vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista.
Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan
olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä,
hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti
kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti
ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa
loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän
pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan
eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.

-- Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä
katseellaan.

-- Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, -- vaan lordi
Glenarvania itseään.

-- Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä
katsahtaen.

-- Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; -- mutta minä
olen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne...

-- Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.

-- Olen, neiti.

-- Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut
lehdessä _Britannian_ haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?

-- Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. -- Entä te...?

-- Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.

-- Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön
luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.

-- Rouva, nuori tyttö kysyi, -- mitä te tiedätte isäni haaksirikosta?
Onko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa,
rukoilen sitä teiltä!

-- Rakas lapsi, lady Helena lausui. -- Jumala varjelkoon minua
vastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en
tahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä...

-- Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin
kuulla mitä tahansa.

-- Rakas lapseni, lady Helena vastasi, -- toive on hyvin heikko; mutta
kaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte
jälleen nähdä isänne.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut
pidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.

Tämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään
lukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden
paperilappujen löytymisestä, että _Britannia_ oli haaksirikkoutunut
Patagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi
matruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet
mannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä
kolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa
kirjeessään.

Kertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen
elämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin
kauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän
näki isänsä _Britannian_ kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa,
kapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois
aaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä
hän mutisi jotakin.

-- Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.

Neiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen
kuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: -- Oi, rouva, se kirje,
se kirje!

-- Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.

-- Eikö teillä ole sitä enää?

-- Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt
viedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se
sisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen
pääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa
muutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei
ole pituusastetta...

-- Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.

-- Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin
päättäväisenä. -- Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen
pienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.

-- Niin kai, rouva, tyttö vastasi, -- mutta minä olisin tahtonut nähdä
isäni käsialan.

-- No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna.
Mieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa
näyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä
heti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.

-- Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; -- oletteko
tehneet senkin meidän hyväksemme?

-- Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.

-- Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta
intoa, -- taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!

-- Rakas lapsi, lady Helena vastasi, -- me emme ansaitse mitään
kiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla
tavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat
toteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut...

-- Rouva, tyttö vastasi, -- minä en tahtoisi käyttää väärin
myötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.

-- Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole
tuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että
lordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan
yrittää heidän isänsä pelastamiseksi.

Näin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä
sovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin
linnassa lordi Glenarvanin paluuta.




LADY GLENARVANIN EHDOTUS.


Tämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin
kirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset
voisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään
lausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli
Etelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja
turhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei
vaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä
seikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli
vuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän
näytti olevan veljensä ainoa huoltaja.

Siitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan
myötätuntoa tyttöä kohtaan.

Mary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli
menettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän
jätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni
Grant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija
ja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri
kauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin
kreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä,
Pyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin
hyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa
ketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.

Ensimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin
laivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia
Robertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin
omaisuuden.

Silloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä
tunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin
alamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti,
irtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen
mielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä
omaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen
siirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän
tulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat
antaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla
kerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten
toiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus
kieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä
kapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa
olisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa
itseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa
asiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön
saattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan,
tutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861.
Vuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen
lähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan
_Britanniasta_, ja _Shipping Gazette_ pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.

Tähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset
jäivät yksin maailmaan.

Mary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei
masentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa
huolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa,
opettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla,
tehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse
kieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja
täytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat
lapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden
liikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja
haaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti
_Britanniaa_ iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä
on tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun _Times_-lehden ilmoitus,
jonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti
toivottomuudesta.

Tässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis.
Vaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli
löydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten
joukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä
epätietoisuuden ikuinen kidutus.

Hän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset
rautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa
Mary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.

Tämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady
Glenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa
tässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt
sankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja
monta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen
kapteeni Grantin lapset.

Robert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa;
hän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli
tehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää
sydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:

-- Oi, äiti! Rakas äitini!

Tämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen
molempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää
yhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he
nukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään
lähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän
illan tapahtumat.

-- Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa
kertomuksen.

-- Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena
vastasi, -- sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!

-- Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, -- taikka sitten on meriministeriön
viranomaisten sydän kiveä kovempi.

Huolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin
huolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.

Mary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja
kävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen
rätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa
vinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana
pihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta,
pettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut
mitään.

-- No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.

-- Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, -- niillä
ihmisillä ei ole sydäntä!

-- Eivätkö he ole suostuneet...?

-- Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin
etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on
muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien
haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin
enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran
ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan,
eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen -- kolmen
skotlantilaisen! -- vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja
vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen,
esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun
eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja
onneton Grant on hukassa!

-- Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin
polviin.

-- Teidänkö isänne! Mitä, neiti ... tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään
nuoren tytön jalkojensa juuressa.

-- Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, --
kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on
tuominnut orvoiksi!

-- Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, -- jos
olisin tiennyt teidän olevan täällä...

Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen,
nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi
Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä
äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään
kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin
hallituksen menettelystä.

Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi
hänelle:

-- Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?

-- Ei mitään.

-- Onhan, nuori Robert huudahti, -- minä menen tapaamaan niitä herroja,
ja sittenpä on...

Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet;
mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.

-- Ei, Robert, Mary Grant sanoi. -- Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita
ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille
ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!

-- Mary! lady Helena huudahti.

-- Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.

-- Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö
vastasi, -- ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä
pyytävän lapsen rukouksille.

Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt
hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei
Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät
pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein
kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten
englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan
seinämään:

-- _Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä_.

Lady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön
yritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta.
Silloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.

-- Mary Grant, hän huudahti, -- odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä
sanon!

Neitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän
pysähtyi.

Silloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni
varmana ja kasvoissa tunteikas ilme:

-- Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen
kapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen
antanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut
antaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.

-- Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.

Kaikki olivat aivan hiljaa.

-- Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, -- että meidän on pidettävä
itsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä.
Rakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä
huvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen,
jotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?

-- Helena! lordi Glenarvan huudahti.

-- Ah, sinä ymmärrät, Edward! _Duncan_ on uljas ja hyvä laiva! Se
pystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja
se tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään
kapteeni Grantia!

Nämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa
nuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin
suudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen
kohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja
sydämestään kiitollisina huudon:

-- Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!




DUNCANIN LÄHTÖ.


On jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri
esitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli
täydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään
ja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo
herännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa
hylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui
siitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa.
Mutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti.
Linnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla;
olihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin
hekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi
kaikuviin huutoihin.

Kun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana
päivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä
_Duncanin_ Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille
lähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten
lady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut _Duncanin_
ominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja
nopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.

Se oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli
kaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet
laivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon
pienempiä.[2]

_Duncanilla_ oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje,
kahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin
mesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja
haruspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi
käyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen
kaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen
höyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli
rakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös
tulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean
paineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi _Duncan_
saavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus.
Clyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan
kulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi
sellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi
pitää huolta vain ruumien varusteluista.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin
mahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea
täydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös
ruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että
voi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei
puuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun
kanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä
voisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula
neljän meripeninkulman päähän.

Täytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain
huvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän
oli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat,
mutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin
linnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja
kouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä
merimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja
kylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle _Duncanin_
päällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti
Malcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin
vielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.

Ensimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta
ansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen
perämies niihin luettuna, oli _Duncanin_ miehistönä; kaikki kuuluivat
Dumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja
perheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon
miesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut
edes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä
joukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita,
taitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa
toimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun
_Duncanin_ miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut
hillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän
innokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.

Laivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut
varustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin
oli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady
Helena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata _Duncanin_ mukana.

Mitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen
ruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella
laivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut
_Duncaniin_. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä
ei yritettykään. Täytyipä suostua "kieltämään häneltä" matkustajan
ominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana
tai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen
ammattia.

-- Hyvä, Robert sanoi, -- eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä
käsketään.

-- Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan
näköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli
kielletty ja muuten aivan tarpeetontakin _Duncan_-laivalla.

Matkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin
mainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja
säännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä,
erinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja
lempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis
kinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä
askel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin
rinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi
väistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä
hän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä
miehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista
taistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu
yksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta,
siis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen,
että hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän,
puhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen
noudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja
majurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa
rykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia
aatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa
ja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä
_Duncanin_ matkaan.

Tällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat
seikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä
matkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön
uteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui
joka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu
muusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni
Burtonin, _Duncanin_ vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan
_Scotia_-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.

Kokonsa puolesta saattoikin _Scotia_ katsoa _Duncanin_ mitättömäksi
kärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi
Glenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.

Lähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja
toimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi
_Duncan_ lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin
muuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus
saattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.

Niin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän
saanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista;
mutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään
Malcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin
moittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta
skotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet,
lukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia,
yksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä
tässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä
kiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.

Elokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs,
Mary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän
puoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin
linnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille.
Muutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin
väestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja
uljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista
ja riensi auttamaan haaksirikkoisia.

Lordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat _Duncanin_ kaikki
perähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä
itseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi
kajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin
sekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja
Tom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan
yläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin
mielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet,
elintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa
sisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.

_Duncanin_ oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme
aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä
liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi
Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä
kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä
uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan
tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt
koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota
Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa
valtavien holviensa alle _Duncanin_ matkustajat ja miehistön. Suunnaton
väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on
täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra
Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta.
Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa
kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan
edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän
liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet
laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä
lähtövalmisteluja.

Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä
mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin.
_Duncanin_ purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden
oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi
lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.

Kello kahden aikana alkoi _Duncan_ puuskua höyrypannujen kuumetessa;
höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa
Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys
alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.

John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi
kannelle.

Samalla alkoi laskuvesi tuntua; _Duncan_ vihelteli voimakkaasti,
hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani
potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut
ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan
olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa
mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä
äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla
täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina
vaimeni välimatkan kasvaessa.

Tunnin perästä sivuutti _Duncan_ Dumbartonin kalliot, kahta tuntia
myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi
Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa
valtamerta.




MATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.


Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja
tuuli yltyi iltaan mennessä. _Duncan_ keinui kovasti; niinpä eivät
naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja
tekivät siinä viisaasti.

Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John
avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; _Duncan_ kulki nyt tukevammin
aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady
Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi
Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli
suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin
suunnattomasta sähkökylvystä. _Duncan_ liukui niin säihkyvän säteilyn
keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan
auringonsäteiden voimasta.

Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän
taivaankappaleen ilmestystä:

-- Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. -- Se lupaa kaunista
päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi
_Duncanin_ kulkua!

-- Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan
vastasi, -- eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua
vastaan.

-- Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?

-- Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. -- Kuljemmeko
hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?

-- Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; -- tämä
on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan
ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon;
katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu
aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos
tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä
ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.

-- Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, -- ennen viittä viikkoa!

-- Kuulen, rouva, tyttö vastasi -- ja sydämeni sykähtelee kovemmin
kapteenin sanoista.

-- Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.

-- Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä
siihen pian totun.

-- Entä pikku Robert?

-- Robertko? John Mangles vastasi. -- Kun hän ei ole sukeltanut
konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain
meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.

Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa
kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen
raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut
olla huudahtamatta.

-- Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, -- minä vastaan hänestä
ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni
Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.

-- Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.

-- Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, -- koko tässä asiassa on
jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä
toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan.
Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin
hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme,
vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle
huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.

-- Edward, lady Glenarvan sanoi, -- sinä olet miehistä paras.

-- En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö
ihaile _Duncania_, Mary-neiti?

-- Minäkö, mylord? tyttö vastasi. -- Tottahan sitä ihailen, kun olen
todella asiantuntija.

-- Ah, niinkö?

-- Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt
tehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai
reivaamaan tai punomaan köyttä.

-- Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.

-- Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi
Glenarvan sanoi, -- sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän
vertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?

-- Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, --
mutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa
kuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla
hänen puhuvan noin.

-- Ja varsinkin kun hän ihailee _Duncania_, lordi Glenarvan lisäsi.

-- Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.

-- Kuulkaa, lady Helena sanoi, -- kun te olette niin ylpeä
aluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka
ja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.

-- Mainiot, John vastasi, -- he ovat siellä kuin kotonaan.

-- Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan
lisäsi. -- Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen
osa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on
purjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! _Duncan_ on
Malcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.

-- No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady
Helena vastasi.

-- Kuten käsket, Glenarvan lausui, -- mutta salli minun sitä ennen
puhutella Olbinettia.

Laivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen,
joka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja
täytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.

-- Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan
sanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai
Katrine-järvelle. -- Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.

Olbinett kumarsi juhlallisesti.

-- Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.

-- Jos käskette, MacNabbs vastasi.

-- No, lordi Glenarvan huomautti, -- majuri on uponnut sikarinsa
savuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima
tupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.

Majuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät
välikannelle.

Yksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä
milloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan
savupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan
vanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja
havaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi
voinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä
matkustaja oli hänelle täysin outo.

Hän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies,
näöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso
ja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin
jykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen
katseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns.
päiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen
hän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä
ilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät
mitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman
herttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän
osasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei
hän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin
hajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat,
eivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa
paksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat
samettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat
taskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja
taskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia
esineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi
olkahihnassa.

Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän
liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään
kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä
hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana
_Duncan_-laivalla.

Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo
arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli
reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien
kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa
kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä
tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja
nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin
putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä
katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.

Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes
räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.

-- Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti
hänen olevan ulkomaalaisen.

Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.

-- Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.

Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan
keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan
henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!

-- Mistä ihmeestä tuo tulee? -- hän tuumi. -- Joku lordi Glenarvanin
ystävä? Mahdotonta!

Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.

-- Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.

-- Olen, herra, Olbinett vastasi, -- mutta minulla ei ole kunnia
tuntea...

-- Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.

-- Numero kuusi? muonamestari toisti.

-- Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?

-- Olbinett.

-- No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, --
täytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt
puoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut
puolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka
tulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään
aamiaista?

-- Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.

Muukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään
aikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.

-- Kas, hän sanoi, -- kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis,
Olbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen
nääntymässä nälkään.

Olbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja
siirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.

-- Entä kapteeni! hän kysyi. -- Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja
ensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on
onneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.

Samassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.

-- Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.

-- Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, -- kapteeni Burton, mieluisaa
tutustua teihin!

John Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan
kapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.

Toinen jatkoi mitä luontevimmin:

-- Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. -- Kun en tehnyt sitä
toissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä
päällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni
puheisiin kanssanne.

Silmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä
tulokasta.

-- Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, --
olkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko
tyytyväinen _Scotiaan_?

-- Mitä te _Scotialla_ tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.

-- Heh, tietenkin tätä _Scotiaa_, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva,
ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön,
kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko
samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies.
Saan siis onnitella!

-- Hyvä herra, John Mangles lausui, -- minä en ole ensinkään matkailija
Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.

-- Ah, päätteli tuntematon, -- minä olen siis puheissa _Scotian_
ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!

-- Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian
oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta
erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri
aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen
vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja
huudahti:

-- Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness,
teitä esittelemään minut...

Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John
Manglesin esittelyä.

-- Rouva, hän sanoi neiti Grantille; -- neiti, hän sanoi lady
Helenalle; -- hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin
puoleen.

-- Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.

-- Mylord, jatkoi silloin tuntematon, -- pyydän anteeksi, että itse
esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria
seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja _Scotian_
matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin
mieluisaltakin.

Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan
vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan
ilmestymisestä _Duncanin_ kannelle.

-- Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, -- kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?

-- Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin
Maantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin,
Leipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen
kirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja
kansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä
vuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt
jatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen
siellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.




MISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.


Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä
kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan
tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques
Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon
hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa
esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa
koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä
tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden
odottamattomalle vieraalleen.

-- Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, -- sallinette, herra
Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?

-- Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. -- Minulle
on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.

-- Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?

-- Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin
Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta _Scotiaan_, jossa
olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla
en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin
matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä
nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset
päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut
kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.

Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen
olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan
ja tullut _Duncaniin_ sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon
kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi
kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin
matkalla?

-- Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. -- olette valinnut
tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?

-- Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani
koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin
toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.

-- Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra
Paganel?

-- Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on
suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja
Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.

-- Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?

-- On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen
matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni,
herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata
Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja
Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja
monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä,
missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen
kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin
alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja
vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin
koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka
näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon
alalla.

Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän
heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä
mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.

-- Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden
jälkeen, -- se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi
olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää
pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän
luopua ilostanne päästä Intiaan.

-- Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?

-- Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.

-- Kuinka?! Kapteeni Burton...

-- Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.

-- Mutta _Scotia_?

-- Tämä laivakaan ei ole _Scotia_.

Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään
lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia,
joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka
hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan,
siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:

-- Mitä pilantekoa tämä on!

Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka
kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:

        DUNCAN
        GLASGOW

-- _Duncan! Duncan!_ hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.

Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään
kohti.

Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana
majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua
väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä
Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua
Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo
hajamielisyyden huippu!

-- Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,
Glenarvan sanoi. -- Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.
Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut
Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän
on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.

-- Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. -- Emmehän voi
viedä häntä väkisin Patagoniaan.

-- Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. -- Me emme ole vastuussa
hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään
junaan, pysähtyisikö se?

-- Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady
Helena.

-- No niin, Glenarvan lausui, -- sen hän voi tehdä, jos haluaa,
ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.

Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään
toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli
lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: _Duncan! Duncan!_ Hänen
sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin,
tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää
näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.

-- Ja minne tämä _Duncan_ on menossa? hän kysyi.

-- Amerikkaan, herra Paganel.

-- Ja tarkemmin määritellen?

-- Concepcioniin.

-- Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. -- Entä
Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean
esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja
mitä sanon minä itse seuran istunnossa!

-- Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, -- älkää
menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain
verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina
Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te
tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.

-- Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että
tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja
minulla kun on varattu hytti _Scotiassa!_

-- No, _Scotia_ teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.

-- Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. -- _Duncan_
on huvipursi.

-- Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, -- ja sen omistaja on
hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.

-- Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,
Glenarvan lisäsi.

-- Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. -- Minä ymmärrän
todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun
tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa
matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä
tunne... No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria,
ja _Duncan_ kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun
se kerran on huvimatkalla...

Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet
hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.

-- Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, -- jos olisi puhe vain
huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä
Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta
_Duncan_ on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita
haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa
suuntaa...

Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa
tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta
löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan
jalomielisestä ehdotuksesta.

-- Mylady, hän sanoi, -- sallikaa minun lausua ihailuni teidän
menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne
on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos
hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.

-- Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.

-- Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä
lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne...

-- Madeirassa siis, John Mangles sanoi.

-- Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen
peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.

-- No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, -- teidän toivomustanne
noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota
teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin
vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!

-- Oo, mylord, tiedemies huudahti, -- minähän olen ylen onnellinen,
että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on
sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja
purjehtiikin Amerikkaa kohti!

Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui
myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa
hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen
päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin
hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti,
kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei
hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä
herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille
hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön
menestys, jota hän ennusti _Duncanin_ retkelle, houkutteli hymyn nuoren
neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi
hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!

Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän
puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä
uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut,
kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri
hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra
Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William
Tuffnelin tyttären kanssa!

Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja
siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan
"asiaankuulumatonta."




YKSI KUNNON MIES LISÄÄ RETKELLE.


Afrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki
_Duncan_ nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli
Madeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi
Glenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.

-- Lordi, Paganel vastasi, -- puhukaamme kursailematta. Oliko ennen
minun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?

-- Ei, Glenarvan sanoi.

-- Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni
seurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle
ei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja
kirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten
viininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa,
että Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813
nousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845
ainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä
hehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on
masentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian
saarille?

-- Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. -- Sehän ei
tee mitään mutkaa meidän matkaamme.

-- Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme
saariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina
olen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni,
ja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.

-- Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei
voinut olla hymyilemättä.

Ja hänellä oli syytä hymyillä.

Kanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän
väliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka
_Duncanin_ nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.

31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John
Mangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan
vilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja
sanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:

-- Herra Paganel!

-- Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.

-- Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?

-- En.

-- Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen
yläpuolelle, pilviin.

-- Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla...

-- No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.

-- Minä en näe mitään.

-- Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen
meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä
taivaanrannan yläpuolella.

Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin
hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.

-- No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.

-- Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään
välinpitämätön sävy: -- Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?

-- Se se on.

-- Eipä se näy olevan kovin korkea.

-- On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa
korkeammalla.

-- Se ei vastaa Mont-Blancia.

-- Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette
sitä sentään kyllin korkeana.

-- Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän
kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo
Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin
tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän
havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen,
havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman
vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut
tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs
osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja
tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla
olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?

-- Tosiaan, John Mangles vastasi, -- eipä siinä ole enää mitään
haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi
odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan
vaihtelua toivottavissa.

-- Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan,
Paganel sanoi nauraen. -- Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden
saarilla ole ankkuripaikkoja?

-- On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.

-- Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel
lisäsi, -- siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista,
missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja
epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta
maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee
tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään
kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.

-- Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles
vastasi, -- minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän
oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa
sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta
meille mitään viivästystä.

Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian
saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja
nopeakulkuinen _Duncan_ kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä
syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli
sadekauden kostea ja raskas ilmasto, _le tempo das aguas_, kuten
espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja
siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä
aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta
salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.

3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan
lähestyvää maihinnousua varten. _Duncan_ liikkui Kap Verden saarien
lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio
hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen
St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu
basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John
Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin
edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko
tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta
tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä
kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten
kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan
tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.

Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin
kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. _Duncanin_
matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja
taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului
tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin
sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman
vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli
edestakaisin pudistellen päätään.

-- Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.

-- Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi -- että
luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.

-- Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.

-- Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.

-- Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin
matkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.

-- Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan
laivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. -- Niin pian kuin olette
kampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin
siedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura
ei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja
toivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä
lähtemään Eurooppaan.

-- Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.

-- Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa
sadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä
tavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian,
klimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon
tekemistä.

-- Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.

-- Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.

-- Entä jokia?

-- Ei niitäkään.

-- No puroja sitten?

-- Ei edes niitä.

-- Hyvä, majuri sanoi, -- sitten samoilette metsissä.

-- Metsien muodostumiseen tarvitaan puita, mutta siellä ei ole puita.

-- Mainio maa, majuri huomautti.

-- Lohduttakaa itseänne, rakas Paganel, sanoi silloin Glenarvan. --
Onhan siellä ainakin vuoria.

-- Oh, mylord, ihan matalia ja vähän mielenkiintoisia. Ja muuten, nekin
on jo tutkittu.

-- Niinkö?

-- On, se on minun tavallista huonoa onneani. Kanarian saarilla oli
edessäni Humboldtin työt, täällä on minut ehättänyt eräs geologi, herra
Charles Sainte-Claire Deville.

-- Onko se mahdollista?

-- Niin on asia, Paganel vastasi surkealla äänellä. -- Mainitsemani
tiedemies oli mukana _La Décidée_-nimisessä valtion kornetissa sen
poiketessa Kap Verden saarilla, ja hän kävi niiden mielenkiintoisimman
kukkulan, Fogosaaren tulivuoren huipulla. Mitäpä minulla olisi tehtävää
hänen jälkeensä?

-- Sepä on tosiaan ikävää, lady Helena vastasi. -- Mitä te sitten
teette, herra Paganel?

Paganel oli hetkisen vaiti.

-- Epäilemättä olisitte tehnyt paremmin, Glenarvan huomautti, -- jos
olisitte noussut maihin Madeirassa, vaikka siellä ei enää olekaan
viiniä.

Maantieteellisen seuran oppinut sihteeri oli taas ääneti. -- Minä
puolestani odottaisin, majuri sanoi juuri samalla äänensävyllä kuin
olisi sanonut: -- minä en odottaisi.

-- Rakas Glenarvan, sanoi silloin Paganel, -- missä aiotte ankkuroida
tämän jälkeen?

-- Oh, vasta Concepcionissa.

-- Perhana, se vie minut yhä kauemmaksi Intiasta.

-- Ei suinkaan. Niin pian kuin olette kiertäneet Kap Hornin, tulette
taas lähemmäksi Intiaa.

-- Sitäpä rohkenen epäillä.

-- Muuten, Glenarvan sanoi ihan vakavissaan, -- kun kerran on mentävä
Intiaan, niin samantekeväähän on, joutuuko Länsi- vai Itä-Intiaan.

-- Kuinka niin samantekevää?

-- Puhumattakaan siitä, että Patagonian ruohoaavikkojen asukkaat toki
ovat intiaaneja, elleivät aivan intialaisia.

-- Ah, tosiaan, mylord, Paganel huudahti, -- siinä on seikka, jota en
koskaan olisi tullut ajatelleeksi.

-- Ja sitten rakas Paganel, voi kultamitalin ansaita missä tahansa;
kaikkialla on tekemistä, etsimistä, tutkimista, Kordillieerien
harjanteilla yhtä hyvin kuin Tiibetin vuorilla.

-- Mutta Jaru-Dzango-Tshun suunta?

-- Hyvä! Tutkikaa sen sijaan Rio Colorado! Se on vähän tunnettu virta,
joka kartoilla juoksee melkoisia matkoja maantieteilijöiden
mielikuvituksen mukaan.

-- Sen kyllä tiedän, rakas lordi, siinä on useiden asteiden virheitä.
Ah, en epäile, etteikö Maantieteellinen seura olisi lähettänyt minua
Patagoniaan yhtä hyvin kuin Intiaan. Mutta en ajatellut sitä.

-- Se oli teidän tavallista hajamielisyyttänne.

-- No niin, herra Paganel, liityttekö meidän matkaamme? lady Helena
kysyi kiehtovimmalla äänellään.

-- Hyvä rouva, entä minulle annettu tehtävä?

-- Huomautan teille, että aiomme kulkea Magalhãesin salmen kautta,
lordi Glenarvan mainitsi.

-- Mylord, te houkuttelette.

-- Minä lisään, että me käymme Port Faminessa.

-- Port Faminessa! huudahti ranskalainen, joka puolelta ahdistettuna.
-- Sielläkö maantieteen aikakirjojen kuulussa satamassa?

-- Ajatelkaa myös, herra Paganel, lady Helena lausui, -- että ottamalla
osaa meidän retkeemme teillä on oikeus liittää Ranskan nimi Skotlannin
nimeen.

-- Niin tosiaan!

-- Maantieteilijä voi olla retkikunnallemme suureksi hyödyksi, ja mikä
on kauniimpaa kuin tieteen asettaminen ihmisyyden palvelukseen?

-- Se on hyvin sanottu, rouva.

-- Uskokaa minua. Antakaa sattuman tai paremmin sanoen kaitselmuksen
ratkaista. Tehkää niin kuin me. Se on pannut meidän käteemme nuo
asiakirjat, me olemme lähteneet. Se on tuonut teidät _Duncanin_
kannelle, älkää sitä jättäkö.

-- Tahdotteko, että puhun teille suoraan, hyvät ystävät? Paganel kysyi
silloin. -- No niin, haluaisitteko todella hartaasti, että jäisin?

-- Ja te, Paganel, tehän aivan palatte halusta jäädä! väitti Glenarvan.

-- Niinhän se on! tiedemies huudahti, -- mutta minä pelkäsin olevani
tunkeileva!




MAGALHÃESIN SALMI.


Ilo oli yleinen laivalla, kun Paganelin päätös tuli tiettäväksi. Pikku
Robert kavahti välittömässä vilkkaudessaan hänen kaulaansa niin
rajusti, että kunnianarvoisa sihteeri oli mennä selälleen. -- Siinä on
reipas pikkumies, hän sanoi, -- minun pitää opettaa hänelle
maantiedettä.

Niinpä kun John Mangles oli päättänyt tehdä hänestä merimiehen,
Glenarvan rohkean, majuri kylmäverisen, lady Helena hyvän ja
jalomielisen, Mary Grant tällaisille opettajille kiitollisen oppilaan,
täytyi Robertista väkisinkin ajan oloon kehittyä täydellinen
herrasmies.

_Duncan_ täytti hiilivarastonsa mahdollisimman ripeästi, lähti näiltä
ilottomilta seuduilta länttä kohti Brasiliaan päin, ja saapui,
kuljettuaan 7. päivänä syyskuuta päiväntasaajan poikki vinhan
pohjatuulen puhaltaessa, eteläiselle pallonpuoliskolle.

Matka tuntui sujuvan vaivattomasti. Kaikki olivat hyvin toiveikkaita.
Tällä kapteeni Grantin etsintämatkalla tuntui onnistumisen
todennäköisyys kasvavan joka päivä. Kaikkein luottavaisin oli John.
Mutta hänen luottavaisuutensa johtui suureksi osaksi halusta nähdä
Mary-neiti lohdullisena ja onnellisena. Hän oli aivan erikoisesti
kiintynyt tähän nuoreen neitoon; ja tämän tunteen hän osasi salata niin
hyvin, että Mary Grantia ja häntä itseänsä lukuunottamatta jokainen
_Duncanilla_ olija sen huomasi.

Mitä maantieteilijään tulee, hän oli varmaankin koko eteläisen
pallonpuoliskon onnellisin ihminen; hän vietti päivänsä tutkimalla
karttoja, jotka oli levittänyt ruokasalin pöydälle; siitä aiheutui
jokapäiväistä kahnausta herra Olbinettin kanssa, joka ei voinut kattaa
ateriaa. Mutta Paganel sai puolelleen kaikki peräsalongin matkustajat
lukuunottamatta majuria, joka pysyi aivan välinpitämättömänä
maantieteellisten kysymysten ratkaisusta varsinkin aterioiden aikana.
Sitten löydettyään kokonaisen kantamuksen mitä erilaisimpia kirjoja
ensimmäisen perämiehen varusteista ja niiden joukossa erinäisiä
espanjalaisia teoksia, Paganel päätti opetella Cervantesin kieltä, jota
kukaan muu laivalla ei osannut. Se helpottaisi tutkimuksia Chilen
rannikolla. Kun hänellä oli taipumuksia kieliopintoihin, hän uskoi
varmasti osaavansa puhua tätäkin uutta kieltä sujuvasti laivan
saapuessa Concepcioniin. Niinpä hän sitä opiskeli hartaasti, ja hänen
kuultiin lakkaamatta mutisevan itsekseen katkonaisia äänteitä.

Mutta hän ei kuitenkaan jättänyt antamatta joutohetkinä pikku
Robertille käytännön opetusta, vaan kertoi hänelle niiden seutujen
historiaa, joita _Duncan_ nyt nopeaa vauhtia lähestyi.

Sitten 10. päivänä syyskuuta, tultiin 5° 73' leveys- ja 31° 15'
pituusasteen kohdalle, ja silloin kuuli Glenarvan ensi kertaa erään
asian, jota luultavasti ei moni muukaan tiedä. Paganel kertoi Amerikan
historiaa, ja tullakseen suuriin löytöretkeilijöihin, joiden kyntämää
reittiä alus juuri seurasi, hän alkoi Kristoffer Kolumbuksesta ja
lopetti kertomuksensa hänestä mainitsemalla, että tämä suuri
genovalainen kuoli tietämättä, että oli löytänyt uuden maailman. Kaikki
huudahtivat ällistyneinä. Mutta Paganel pysyi väitteessään.

-- Se on aivan totta, hän sanoi. -- Minä en suinkaan tahdo vähentää
Kolumbuksen kunniaa, mutta näin on asia. Viidennentoista vuosisadan
lopulla oli ihmisillä vain yksi pyrkimys: helpottaa yhteyttä Aasian
kanssa ja etsiä itää lännen kautta, sanalla sanoen: päästä lyhintä
tietä 'meden ja hunajan maahan'. Se se Kolumbusta kannusti. Hän teki
neljä matkaa; tuli Amerikan rannikolle Kumanan, Hondurasin,
Mosquitosin, Nicaraguan, Veraguan, Costa-Rican ja Panaman kohdilla,
joita hän luuli Japanin tai Kiinan rannikoiksi, ja kuoli aavistamatta
tulleensa ennestään tuntemattomaan maanosaan, joka ei edes saanut
nimeään hänen muistokseen.

-- En tahdo epäillä sanojanne, rakas Paganel, lordi Glenarvan lausui,
-- mutta sallikaa minun ihmetellen kysyä, ketkä purjehtijat sitten
ensimmäisinä ymmärsivät, että Kolumbus oli löytänyt uuden maanosan.

-- Heti hänen seuraajansa. Jo hänen matkoillaan mukana ollut Ojeda,
samoin kuin Vincent Pinzon, Vespucci, Mendoza, Bastidas, Cabral, Solis,
Balboa. Nämä purjehtijat kulkivat pitkin Amerikan itärantoja ja
kartoittivat ne kiitäen kolmesataakuusikymmentä vuotta ennen meitä
tämän saman merivirran vieminä etelää kohti. Nähkääs, ystäväni, me
olemme leikanneet päiväntasaajan aivan samalta kohtaa, missä Pinzon
kulki sen poikki viidennentoista vuosisadan viimeisenä vuonna, ja nyt
lähenemme sitä kahdeksatta eteläistä leveysastetta, jonka kohdalla hän
laski Brasilian alueelle. Vuosi sen jälkeen eteni portugalilainen
Cabral Seguron satamaan saakka. Kolmannella retkellään vuonna 1502
purjehti Vespucci vielä kauemmaksi etelään. Vuonna 1508 ryhtyivät
Vincent Pinzon ja Solis yhteisesti ottamaan selkoa Amerikan rannoista
ja vuonna 1514 löysi Solis La Plata-virran suun, missä alkuasukkaat
söivät hänet suuhunsa, niin että uuden mantereen kiertämisen kunnia jäi
Magalhãesin osaksi. Tämä kuuluisa purjehtija lähti vuonna 1519 matkalle
viidellä laivalla, seurasi Patagonian rannikkoa, löysi Desiren sataman,
samoin San-Julianin, missä hän viipyi pitkiä aikoja, tapasi 52.
leveysasteella sen Yhdentoistatuhannen Neitsyen salmen, joka myöhemmin
sai hänen nimensä, ja 28. päivänä marraskuuta 1520 hän pääsi salmesta
ulos Tyynelle valtamerelle. Ah, mitä riemua hän lieneekään tuntenut,
mitä liikutusta sykki hänen sydämessään, kun hän näki uuden meren
kimaltelevan näköpiirissä auringonpaisteessa.

-- Niin, herra Paganel! Robert Grant huudahti innostuneena
maantieteilijän sanoista. -- Siinä minä olisin tahtonut olla mukana!

-- Niin minäkin, poikaseni, enkä olisi laiminlyönyt sellaista
tilaisuutta, jos taivas olisi antanut minun syntyä kolmesataa vuotta
sitten!

-- Mutta se olisi ollut ikävää meille, herra Paganel, lady Helena
huomautti, -- sillä siinä tapauksessa te ette nyt olisi _Duncanin_
salongissa kertomassa meille tätä historiaa.

-- Joku toinen olisi kertonut minun sijastani, rouva, ja lisännyt, että
länsirannikon tutkimisesta kuuluu ansio Pizarron veljeksille. Näistä
sitkeistä seikkailijoista tuli suurten kaupunkien perustajia. Cusco,
Quito, Lima, Santiago, Villarica, Valparaiso ja Concepcion, jonne
_Duncan_ meitä vie, ovat heidän työtään. Pizarrojen löydöt liittyivät
tähän aikaan Magalhãesin löytöihin, ja Amerikan rannikoiden muoto
ilmestyi kartoille vanhan maailman oppineiden suureksi iloksi.

-- Minäpä, Robert sanoi, -- en olisi vielä siihen tyytynyt.

-- Miksi et? Mary kysyi katsellen nuorta veljeään, joka oli niin
innostunut löytöretkien historiasta.

-- Niin, poikani, miksi? toisti lordi Glenarvankin rohkaisevasti
hymyillen.

-- Koska olisin tahtonut tietää, mitä oli Magalhãesin salmen toisella
puolen.

-- Oikein, ystäväni, Paganel vastasi. -- Minä myös olisin tahtonut
tietää, jatkuiko mannerta etelänavalle saakka, vai oliko siellä päin
olemassa vapaa meri, kuten oletti Drake, muuten teidän maanmiehiänne,
mylord. On siis selvää, että jos Robert Grant ja Jacques Paganel
olisivat eläneet seitsemännellätoista vuosisadalla, he olisivat
ruvenneet matkatovereiksi Shoutenille ja Lemairelle, kahdelle
hollantilaiselle, jotka olivat kovin uteliaita ratkaisemaan
lopullisesti tämän maantieteellisen arvoituksen.

-- Olivatko he tiedemiehiä? lady Helena kysyi.

-- Ei, vaan rohkeita kauppiaita, joille löytöjen tieteellinen puoli ei
paljon merkinnyt. Silloin oli olemassa hollantilainen Itä-Intian yhtiö,
jolla oli yksinoikeus kaikkeen Magalhãesin salmen kautta käytävään
kauppaan. Kun siihen aikaan ei tunnettu muuta tietä Aasiaan lännen
kautta, oli tällainen etuoikeus suoranainen kaappaus. Eräät kauppiaat
yrittävätkin kamppailla tätä yksinoikeutta vastaan etsimällä toista
salmea, ja niiden joukossa oli eräs Isaac Lemaire, älykäs ja oppinut
mies. Hän kustansi retkikunnan, jonka johtajina olivat hänen
veljenpoikansa Jacob Lemaire ja muuan Shouten-niminen kelpo
merenkulkija, kotoisin Hornista. Nämä uljaat löytöretkeilijät lähtivät
matkaan kesäkuussa 1615, lähes sata vuotta Magalhãesin jälkeen; he
löysivät Lemairen salmen Tulimaan ja Staten-saaren välillä, ja 16.
päivänä helmikuuta 1616 he kiersivät kuuluisan Kap Hornin, jota
paremmin kuin sen veljeä, Hyväntoivonniemeä olisi kannattanut sanoa
Myrskyniemeksi!

-- Niin, tosiaan, siellä minä olisin tahtonut olla! Robert huudahti.

-- Ja olisit saanut ammentaa mitä suurimpien liikutusten lähteestä,
poikaseni, Paganel jatkoi innostuen. -- Onko tosiaan todellisempaa
tyydytystä, oleellisempaa iloa kuin purjehtijan, joka laivallaan
merkitsee kartalle löytöjään? Hän näkee maiden vähitellen muodostuvan
silmiensä edessä, saaren saaren jälkeen, vuorisen niemen toisen niemen
jälkeen, ja niin sanoakseni sukeltavan ylös aaltojen helmasta! Aluksi
ovat rajaviivat epämääräisiä, erillisiä, katkonaisia! Tuolla yksinäinen
kukkula, täällä erillinen lahti, kauempana avaruuteen häipyvä poukama.
-- Sitten löydöt täydentävät toisiaan, piirrot yhtyvät, karttojen
pisteet muuttuvat viivaksi; lahdet kaartuvat määrättyyn muotoon, niemet
liittyvät siihen ja siihen rantaan; uusi manner järvineen, rantoineen,
jokineen, vuorineen, laaksoineen ja tasankoineen, kylineen,
kaupunkeineen ja pääkaupunkeineen esiintyy kartalla koko suurenmoisessa
loistossaan! Ah, ystäväni, löytöretkeilijä on todellinen keksijä! Hän
kokee odottamattomia yllätyksiä! Mutta nyt tämä kultakaivos on melkein
tyhjennetty! On nähty kaikki, löydetty, keksitty kaikki mantereet ja
uudet maailmat, eikä meillä, maantieteen alalle viimeksi tulleilla, ole
enää mitään tehtävää.

-- On kyllä, rakas Paganel, Glenarvan vastasi.

-- Ja mitä sitten?

-- Se, mitä me juuri teemme!

_Duncan_ kiiti tätä Vespuccin ja Magalhãesin tietä erinomaisen
nopeasti. Syyskuun 15. päivänä se kulki Kauriin kääntöpiirin poikki, ja
keula käännettiin kuuluisan salmen suuta kohti. Monta kertaa näkyi
Patagonian matalaa rannikkoa kuin hämäränä viivana näköpiirin rajalla;
niiden ohi kuljettiin yli kymmenen meripeninkulman päästä eikä edes
Paganelin mainiolla kiikarilla voinut näistä Amerikan rannoista saada
kuin perin epämääräisen käsityksen.

25. päivänä syyskuuta _Duncan_ oli Magalhãesin salmen kohdalla. Se
laski siihen epäröimättä. Tyynelle valtamerelle kulkevat höyrylaivat
käyttävät yleensä mieluummin tätä väylää. Se ei ole kuin
kolmesataaseitsemänkymmentä meripeninkulmaa pitkä, vesi on kyllin syvää
suurimmillekin aluksille, jopa aivan rannallakin; siellä on mainio
ankkuripohja, runsaasti juomaveden ottopaikkoja, kalaisia jokia,
riistaisia metsiä, kymmenittäin turvallisia ja helposti saavutettavia
valkamia ja monia muita etuja, joita Lemairen salmen ja rajutuulen ja
myrskyn yhtä mittaa ahdistaman Kap Hornin väylältä puuttuu.

Alkumatkalla, ensimmäisen kuuden- tai kahdeksankymmenen meripeninkulman
taipaleella, Kap Gregoryyn saakka, ovat rannat matalia ja hiekkaisia.
Jacques Paganel ei tahtonut päästää ohitseen ainoatakaan salmen
nähtävyyttä. Sen läpikulku kestäisi tuskin puoltatoista vuorokautta, ja
rantojen ohi liukuva näköala maksoi hyvin vaivan, jonka maantieteilijä
näki saadakseen sitä ihailla etelän auringon häikäisevässä valossa.
Pohjoisella rannalla ei näkynyt ainoatakaan asukasta; vain muutamia
surkeita alkuasukkaita harhaili Tulimaan karuilla kallioilla. Paganel
ei siis saanut nähdä patagonialaisia, mitä hän matkakumppaniensa
suureksi huviksi kovasti pahoitteli.

-- Patagonia ilman patagonialaisia, hän sanoi, -- eihän se enää ole
Patagonia!

-- Malttia, arvoisa maantieteilijä, lordi Glenarvan rauhoitti, -- me
näemme vielä patagonialaisiakin.

-- En ole siitä varma.

-- Niitä on kuitenkin olemassa, lady Helena sanoi.

-- Minä epäilen sitä vahvasti, rouva, kun en näe yhtään.

-- Eihän patagonialaisen nimeä, joka espanjan kielellä merkitsee
'suuria jalkoja', ole voitu antaa olemattomille olioille.

-- Oh, nimi ei merkitse mitään, vastasi Paganel, joka piti itsepäisesti
kiinni mielijohteestaan vilkastuttaakseen väittelyä, -- ja muuten,
totta puhuen, ei tiedetä, miksi he itse itseään nimittävät.

-- Niinkö? Glenarvan huudahti. -- Tiesittekö sitä, majuri?

-- En, MacNabbs vastasi, -- enkä maksaisi viittä penniä saadakseni
tietää sen.

-- Te kuulette sen kuitenkin, Paganel huomautti, -- välinpitämätön
majuri. Magalhães on nimittänyt näiden seutujen alkuasukkaita
patagonialaisiksi, tulimaalaiset nimittävät heitä tiremeeneiksi,
chileläiset caucalhuiksi, Carmenin siirtolaiset tehuelcheiksi,
araukaanit huilicheiksi; Bougainville antaa heille chaouhain, Falkner
taas tehuelhetien nimen! Itse he nimittävät itseään yleensä inakeiksi.
Kysynpä siis teiltä, kuinka tästä sekamelskasta voi saada selvää ja
voiko sellaista kansaa olla olemassa, jolla on niin monta nimeä!

-- Tuo on kyllä jonkinlainen peruste! lady Helena vastasi.

-- Olkoon, lordi Glenarvan huomautti, -- mutta ystävämme Paganel
myöntänee luullakseni, että jos patagonialaisten nimestä onkin
epätietoisuutta, heidän koostaan kuitenkin ollaan varmoja.

-- Sitä en voi myöntää, Paganel vastasi.

-- He ovat kookkaita, Glenarvan sanoi.

-- Sitä en tiedä.

-- Pieniäkö? lady Helena kysyi.

-- Sitä ei voi kukaan todistaa.

-- Ehkäpä sitten keskikokoisia? esitti MacNabbs sovittaakseen kaikki.

-- Siitäkään en tiedä sen enempää.

-- Tuo menee jo hiukan pitkälle, Glenarvan huudahti. --
Tutkimusmatkailijat, jotka ovat heitä nähneet...

-- Tutkimusmatkailijat, jotka heitä ovat nähneet, maantieteilijä
vastasi, -- antavat aivan ristiriitaisia tietoja. Magalhães sanoo, että
hänen päänsä tuskin ulottui heidän vyötäisilleen.

-- Nähkääs nyt!

-- Niin, mutta Drake väittää, että englantilaiset ovat kookkaampia kuin
kookkain patagonialainen.

-- Oh, englantilaiset, se on mahdollista, majuri huomautti
halveksivasti, -- mutta jos olisi puhe skotlantilaisista!

-- Cavendish vakuuttaa heidän olevan suuria ja rotevia, Paganel jatkoi.
-- Hawkins tekee heistä jättiläisiä. Lemaire ja Shouten sanovat heidän
olevan yli kolmemetrisiä.

-- Nehän ovat uskottavaa väkeä, Glenarvan sanoi.

-- Ovat, aivan yhtä hyvin kuin Wood, Narborough ja Falkner, jotka ovat
katsoneet heidät keskikokoisiksi. Tosin Byron, la Giraudais,
Bougainville, Wallis ja Carteret vakuuttavat, että patagonialaiset ovat
kahden metrin pituisia, mutta näiden seutujen paras tuntija, herra
d'Orbigny väittää heidän olevan keskimäärin 160 sentin pituisia.

-- Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus?
lady Helena kysyi.

-- Totuus, rouva, Paganel vastasi, -- on tämä: patagonialaisilla on
lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä
hauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia
istuessaan ja vain 150 seisaallaan.

-- Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. -- Tuo oli
hauskasti sanottu.

-- Paitsi, Paganel jatkoi, -- ellei heitä ole olemassa, jolloin koko
tämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään
lohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman
patagonialaisiakin.

Tällä hetkellä kiersi _Duncan_ luonnonkaunista Brunswickin niemeä.
Seitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan
se jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja
kirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui
mahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien
metsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien
ylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen;
pitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta;
taivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille
etelänavan suuntaa.

Tämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka
korvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti
matkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista
valkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien
oksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen
potkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit
ja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja
soraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös
hylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden
ja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. _Duncan_ lipui Port
Faminen -- Nälkäsataman -- ohi.

Sinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan
siirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin;
julman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti
ne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish
näistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään
kuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka
näytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.

_Duncan_ sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin
kapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden
keskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia
kumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin
korkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten
Bougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi;
kaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden
puhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman
päähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven
viimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa,
kohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä
pilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin
ilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan
mantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä
56. leveysasteella.

Kap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja
toisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa
tuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta
valasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai
Intian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon
maanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden
valtameren välisen vuoriniemen?

Sitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja,
kolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia.
Erehtymättä, epäröimättä kulki _Duncan_ sokkeloiden läpi, sekoittaen
savuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se
sivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia
asutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä
vauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi
etelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se
näki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä.
Määrätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques
Paganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin
Ferdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen _Trinitad_ aluksensa
liukui Tyynen valtameren laineille.




37. LEVEYSASTE.


Kahdeksan päivää Kap Pilaresin ohi kulkemisensa jälkeen laski _Duncan_
täyttä höyryä Talkahuanon lahteen, kahdentoista meripeninkulman
pituiseen, yhdeksän levyiseen poukamaan. Sää oli mitä suotuisin. Tämän
maan taivaalla ei ole pilvenhattaraa marraskuusta maaliskuuhun, ja
Andien vuorijonon suojaamaa rannikkoa pitkin puhaltaa jatkuvasti
etelätuuli. Edward Glenarvanin käskyn mukaan oli John Mangles kulkenut
aivan likeltä Chiloen saaristoa ja koko tämän Amerikan-seudun
lukemattomia säröjä. Joku mereen jäänyt laivahylky tai murtunut masto
tai muu sellainen olisi voinut saattaa _Duncanin_ haaksirikon vaaraan;
mutta mitään ei näkynyt, ja alus jatkoi matkaansa ja ankkuroi
Talkahuanon satamassa neljäkymmentäkaksi päivää sen jälkeen kun oli
jättänyt Clyden myrskyisät vedet.

Glenarvan käski heti laskea veneen vesille ja soudatti itsensä
Paganelin seurassa sillankorvaan. Maantieteilijä katsoi nyt
asianmukaiseksi käyttää espanjankieltä, jota oli niin ahkerasti
opiskellut, mutta hänen hämmästyksekseen eivät maan asukkaat häntä
ymmärtäneet.

-- Minulla on väärä ääntämiskorko, hän sanoi.

-- Mennään tullikamariin, Glenarvan vastasi.

Siellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja
kuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa.
Sinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä
hevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan,
yritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan
kaupunkiin.

Kuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat
alkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819,
suuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden
hävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt
sen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta
asukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan.
Ei kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella
soiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen
takaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut
naisten ja lasten mitätön kylä.

Glenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä,
vaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan
menettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen
majesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan
hyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan
tarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.

Mitä tuli kysymykseen, oliko _Britannia_ tehnyt haaksirikkonsa 37.
leveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen
annettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta
onnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden
konsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon
eikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan
lähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon
väestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut
jäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että _Britannian_ haaksirikosta
ei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.

Glenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan
ollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla
ilmaisematta mielensä masennusta. _Duncanin_ saapumisesta Talkahuanaan
oli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla
peräsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla -- mitäpä hän olisi
saattanut sanoa? -- vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques
Paganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin
tarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän
oli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:

-- Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä
papereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?

Paganel ei vastannut. Hän mietti.

-- Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi?
Glenarvan jatkoi. -- Eikö nimi _Patagonia_ pistä tyhmimmänkin ihmisen
silmään?

Paganel pysyi yhä vaiti.

-- Entäs sana _indi_? Glenarvan sanoi. -- Eikö ainakin se osoita meidän
olevan oikeassa?

-- Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.

-- Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan
nämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?

-- Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. --
Olkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen
ei tunnu minusta järkevältä.

-- Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä
katseensa maantieteilijään.

-- Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, -- että
kapteeni Grant _on nyt intiaanien vankina_, ja lisään, että asiakirja
ei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.

-- Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.

-- Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan
_seront prisonniers_, vaan _sont prisonniers_,[5] niin kaikki on
selvää.

-- Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.

-- Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.

-- Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä
hetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä,
että pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon
paikkaa.

-- Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. -- Enkä minä
näe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat
kuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon
avulla ilmaista, missä he ovat vankina.

-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen
heittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.

-- Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.

Tätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä
äänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että
heissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi
ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Mikä ajatus! hän huudahti.

-- Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.

-- No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.

-- Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37.
leveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja
seurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan
saakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta
löydämme _Britannian_ haaksirikkoiset.

-- Heikko toive! majuri huomautti.

-- Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, -- emme voi jättää
sitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo
on kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy
meidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa
tämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!

Paganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.

-- Katsokaa, hän sanoi, -- ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan
poikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon
yli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia
tai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden
lisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet
kuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista
asuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen
varrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme -- kuten saanen
sanoa -- kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän
toivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on
kuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota
sormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä
vieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37.
leveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo,
jos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?

Nämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää
liikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat
puristamaan hänen kättään.

-- Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa
silmillään.

-- Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, -- me löydämme hänet, lapseni!
Ystävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä
seurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten
indiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä
tapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme
_Duncaniin_ itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos
Airesiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy
voittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.

-- Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi,
että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman
pienintäkään vaaraa.

-- Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. -- Kuinka monet
ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä
meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa
yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut
Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin
maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta
lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut
Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja
vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa
ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin
rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme
tehdä inhimillisyydelle.

-- Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, --
kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät
niin monille vaaroille alttiiksi?

-- Vaaroille! Paganel huudahti. -- Kuka on lausunut sanan _vaara_?

-- En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse
päättäväisenä.

-- Vaaroja! Paganel toisti; -- mitä vaaroja siinä voisi
olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta
kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan
samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän
pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa
oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on
vain kävelyretki!

-- Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, -- oletatteko te siis,
että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on
jätetty henkiin?

-- Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä.
Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa,
herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä
oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän
suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen,
nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen
arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.

-- Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, -- vaan nyt
pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?

-- Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. -- Hiukan vuoria
alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä,
nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.

-- Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.

-- Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä
Chilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä.
Kuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki
Antucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas
pitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme
pampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on
Buenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra
Tandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin
rannalla.

Näin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin
vilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän
oli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset
ja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän
maantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:

-- Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä
ehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen _Duncania_ itärannikolle,
jos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.

-- _Duncanin_ on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien
välillä? John Mangles tiedusti.

-- Juuri niin.

-- Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.

-- Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko
kapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien
kanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena
päällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa
kenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel...

-- Ja minä! pikku Grant huudahti.

-- Robert! Robert! Mary sanoi.

-- Mutta miksei? Paganel huomautti. -- Matkat kehittävät nuorisoa.
Niinpä me neljä, ja kolme _Duncanin_ matruusia...

-- Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, --
unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?

-- Hyvä John, Glenarvan vastasi, -- me jätämme laivaan naiset, siis
rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei _Duncanin_
uskollinen kapteeni?

-- Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin
ilmestyi surumielisyyden häive.

-- Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, -- meidän matkamme täytyy
tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja...

-- Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; -- menkää siis,
ja onnistukoon yrityksenne!

-- Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.

-- Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.

-- Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki
tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. _Transire
benefaciendo_[6] -- se on tunnuksemme.

Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa
keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin
heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa,
etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.

Lähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan
tulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta
pulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan
ollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun
saivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä
veitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom
Sayersia vastaan.

Glenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi
olla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan
hankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla
Argentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin
ja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.

Määräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen
lähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. _Duncan_ oli
lähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan
leppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom
Austin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina
lähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.

-- Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.

-- Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten
liikutuksensa.

Lordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin
kaulaan.

-- Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, -- viimeinen
kädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!

Se ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi
kuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.

Noustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät _Duncanilta_.
Pian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin
päähän.

Komentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:

-- Ystäväni! Herran haltuun!

-- Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, -- sillä voitte
uskoa, että me aiomme auttaa itseämme!

-- Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.

-- Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.

Ja samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia
kääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi _Duncan_ täyttä höyryä
jälleen kyntämään valtamerta.




CHILEN HALKI.


Glenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja
yksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta
asustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen
matkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen
jälkeen hän jätti heidät erään _baqueanon_, argentiinalaisen oppaan,
haltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei
seurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä
määrässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella
saatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja
toteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä
Jacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.

Tällä muulipäälliköllä eli _catapazilla_, käyttääksemme chileläistä
nimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista
ikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia
muuleja, poika ohjasi _madrinaa_, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana
edellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina
seitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat
elintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus
saavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa
mukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti
turvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä
suotuisimmissa oloissa.

Kulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka.
Sitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat
argentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat
kehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden
ruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä,
kulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa
tunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista _arroben_ eli
sadankahdentoista kilon kuormaa.

Tämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään
kuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä
matkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista,
tasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella
on mukanaan _chiffle_-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa
alkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista
näillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt.
Vuoteena käytetään yksinomaan _recadoa_, kuten paikkakuntalaiset
nimittävät satulalaitetta. Se on tehty _pelioneista_, toiselta puolen
parkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja
varustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin
peitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu
kuin tukki.

Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden
tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset
vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta -- toinen suuri, toinen pieni
-- olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen _ponchoon_,
väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren
hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin.
Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät
nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla
kirjaillut päitset, ja _alforjat_, räikeäväriset, kaksipuoliset
kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen
arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan
kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän,
ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja
saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan
eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli,
hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.

Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä
tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä
ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman
mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä
etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin
reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin
vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin
mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä _Duncanin_ savua. Kaikki olivat
vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen
maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili
niihin samalla kielellä.

Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut
omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin
sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita
ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen
kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä
annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai
suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti
sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan
matkaansa.

Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty
varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka
kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä
retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon
kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren
vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin
kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen
37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo
samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä
haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja,
ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä
lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.

Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui
erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä
ylen alkeellisia.

Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa
kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on
molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia
jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja
Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut
vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten
vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti
silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu --
valkoinen tähti sinisellä pohjalla -- hulmuaa vielä kaupunkia
suojelevan linnoitetun kukkulan laella.

Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz
katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin
jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan
koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan;
mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty
pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin
espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis
silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa
tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä
oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka,
epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat
antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista
sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän
säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt,
ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät
miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja,
joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on
vähintään sata dollaria.

Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja
jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet
yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.

-- Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään
ottamaan osaa ilta-ateriaan.

Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän
lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen
ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän
odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa
oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain
ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän
hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins;
tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista,
ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden
takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri
hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä
asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli
ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän
huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan
Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä
myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä,
saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He
kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta
rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla
täällä, peninkulmien päässä, joku _rastreadorien_, koko Amerikassa
tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan
majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä
käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal,
katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi
yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita
pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta
pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman
luusto nojautuu.

Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi
kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit
riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle
laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan
levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja
jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa,
saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.

Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan
luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein,
täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin
peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana
päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin
kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on
Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä
toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli
samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia
orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi
runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana
ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku
haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja
uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin
_guassoja_, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä,
jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin
jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu
matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu
minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän
arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien
täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista
saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä
puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.

17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa
järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen
intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi
kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään
nuori poika paikallaan jonossa.

Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan
lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä
useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku
näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri
hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.

-- Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, -- sehän on kuin ihminen ilman
siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!

Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän
merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä
espanjankielisiä nimiä.

-- Mikä kieli! hän toisteli, -- mikä täyteläinen ja kaunissointuinen
kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on
seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa,
niin kuin kirkonkellojen pronssissa!

-- Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, -- tehän alatte edistyä!

-- Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!
Mutta se juuri siinä on!

Ja paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan
ääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja.
Siinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton.
Kun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta,
ehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz
töllisti häneen ällistyneenä.

Juuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan
tie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi
tietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:

-- Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.

Glenarvan katsahti catapaziin.

-- Niin on, tämä vastasi.

Mutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:

-- Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?

-- Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.

-- Muulillako?

-- En, nojatuolissani.

Catapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon
kärkeen.

Kello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia
kilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä
leiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden
liepeille.




3900 METRIN KORKEUDESSA.


Matka Chilen poikki oli tähän saakka sujunut ilman sanottavia
tapaturmia. Mutta sitten tulivatkin yhdellä kertaa vastaan kaikki
vuorten ylityksen vaikeudet ja vaarat. Kamppailu luonnonesteiden kanssa
alkoi nyt täydellä todella.

Ennen lähtöä oli ratkaistava tärkeä kysymys. Minkä solan kautta saattoi
mennä Andien yli joutumatta pois määrätystä suunnasta? Asiaa kysyttiin
catapazilta.

-- Minä en tiedä, tämä vastasi, -- tällä kohtaa Kordillieereja kuin
kaksi käyttökelpoista solaa.

-- Varmaankin Arican solan, jonka löytäjä oli Valdivia Mendoza, Paganel
sanoi.

-- Niin kyllä.

-- Ja Villarican solan, Nevado de Villarican eteläpuolella.

-- Niin oikein.

-- Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi
pois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.

-- Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.

-- On kyllä, Paganel vastasi. -- Antucon sola, joka tosin on
tuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis
puolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen
kahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon
solaa?

-- Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt
sitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden
intiaanipaimenten käyttämä karjatie.

-- No, ystäväni, Glenarvan vastasi, -- mistä pehuenchien hevos-,
lammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se
on juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.

Niinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten
vuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös.
Kello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien
läheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne
solisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella
levisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja
oli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko,
jota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin
Ballenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren
ylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo
karuiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä
alkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla
nähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa
hävitetyn linnoituksen rauniot.

-- Niin se on, Paganel sanoi, -- vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä,
ne pitää vielä linnoittaa.

Tästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni
yhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin.
Muulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä.
Marssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas
näkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon
kaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon
kahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella
saattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta
kolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän
kuilun.

Ruohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan,
mutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren
läheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot
kristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan
kaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja.
Ilmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja
katsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja,
nurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen
tasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.

Näissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien
vuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa,
eivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin,
pysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa,
etsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä
selvyyteen.

Glenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen,
tajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi
hankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä
syyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta
luottaa siihen.

Vielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla,
mutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli
pakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia
intiaanit nimittävät _quebradoiksi_. Laelta katkennut porfyyrimuuri
sulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani
käsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.

-- Oletteko eksynyt? hän kysyi.

-- En ole, mylord, catapaz vastasi.

-- Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?

-- Ollaan kuin ollaankin.

-- Ettekö erehdy?

-- En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja
lammaslaumojen jättämiä jälkiä.

-- Sittenhän tätä tietä on kuljettu!

-- On, mutta ei kuljeta enää. Viimeinen maanjäristys on sen tukkinut...

-- Muuleilta, majuri huomautti, -- mutta ei ihmisiltä.

-- Jaa, se on teidän asianne, catapaz vastasi, -- minä olen tehnyt
voitavani. Minä olen valmis muuleineni lähtemään takaisin, jos haluatte
kääntyä etsimään toisia Kordillieerien ylimenosolia.

-- Kuinka paljon se veisi aikaa?

-- Vähintään kolme päivää.

Glenarvan kuunteli ääneti catapazin sanoja. Tämä toimi täysin
sopimuksen mukaisesti. Hänen muulinsa eivät voineet kulkea kauemmaksi.
Mutta kun oli tullut esiin kysymys kääntymisestä samaa tietä takaisin,
Glenarvan kysyi kumppaneiltaan:

-- Tahdotteko jatkaa matkaa yhtäkaikki?

-- Me seuraamme teitä, Tom Austin vastasi.

-- Menemmepä teidän edellännekin, Paganel lisäsi. -- Mistä tässä itse
asiassa on puhe? Nousemisesta vuoren harjalle, jonka vastapäisiä
rinteitä on verrattomasti helpompi laskeutua alas. Sen jälkeen tapaamme
argentiinalaisia, jotka opastavat meitä pampan halki, ja ripeitä
hevosia, jotka ovat tottuneet nelistämään näitä maita. Eteenpäin siis
ja epäröimättä!

-- Eteenpäin! Glenarvanin kumppanit huusivat.

-- Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.

-- Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.

-- Kuten haluatte.

-- Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. -- Tuon muurin takana me
tapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät
vuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.

Glenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet,
saattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin
seitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin
ryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta
rinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi
voineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin
ponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen
kumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.

He olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä
Kordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä
solaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset
maanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs
harjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie
ollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes
päästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500
ja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika
suotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen
vuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian
matkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan
_temporalien_, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka
joka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.

Kiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille
penkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute
korvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina;
niinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä
kaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady
lukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään.
Nämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa
olisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja
rohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä
ja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli
eteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri
sen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei
huomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo
useita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan
alaspäin.

Kello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen
neljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He
olivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen
viimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat
riemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä
ne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli
laama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja
hevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin
chinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja
hyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään
ei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden
latvoissa kuin oravan. -- Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, --
mutta jo enemmän kuin nelijalkainen.

Nämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita.
Kahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla,
eli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja
kiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji,
jonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi.
Mutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se
pakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään
valkeuteen.

Täällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän
ensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä
sinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin
vaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli
huolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi.
Wilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen
kestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja
välttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä
melu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä
heidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.

He olivat tällöin saapuneet pensaspuiden piiriin, jotka neljäsataa
viisikymmentä metriä ylempänä luovuttivat paikkansa ruoho- ja
kaktuskasveille. Kolmentuhannen kolmensadan metrin korkeudessa jättivät
nämäkin kasvit mehuttoman maan, ja kasvullisuus loppui täysin.
Retkeilijät olivat pysähtyneet vain yhden ainoan kerran, kello
kahdeksan, virkistääkseen voimiaan nopealla aterialla, ja ryhtyivät
yli-inhimillisen rohkeasti jatkamaan kiipeämistään, uhmaten yhä
kasvavia vaaroja. Oli kuljettava yli suippokärkisten kukkulain ja päätä
huimaavien kuilujen. Tuonne tänne oli pystytetty puisia ristejä, jotka
osoittivat täällä tapahtuneiden monien tapaturmien tapahtumapaikkoja.
Kello kahden aikaan avautui karujen kallioiden välillä laaja tasanko,
vailla merkkiäkään kasvullisuudesta, ilmeinen erämaa. Ilma oli kuiva,
taivas sinisenkylmä; näin korkealla ovat sateet tuntemattomia, huurut
muuttuvat vain lumeksi tai rakeiksi. Siellä täällä pisti esiin
porfyyri- tai basalttikallioita kuin luurankoja valkoisen käärinliinan
keskeltä, ja väliin aiheutti ilman vaikutuksen murentamien kvartsi- tai
gneissijätteiden luhistuminen hiljaista rapinaa, jonka ohut ilmakerros
teki melkein huomaamattomaksi.

Tarmostaan huolimatta olivat retkeläiset kuitenkin lopen väsyneitä.
Huomatessaan toveriensa uupumuksen Glenarvan katui, että oli noustu
näin kauas. Pikku Robert ponnisteli väsymystä vastaan, mutta ei
jaksanut kulkea edemmäksi. Kello kolmen aikana pysähtyi Glenarvan.

-- Täytyy levähtää, hän sanoi, sillä hän huomasi, että kukaan muu ei
sitä ehdottaisi.

-- Levähtääkö? Paganel vastasi. -- Mutta meillähän ei ole minkäänlaista
suojaa.

-- Se on kuitenkin välttämätöntä jo Robertin vuoksi.

-- Ei, mylord, uljas poika väitti, -- kyllä minä vielä jaksan ... älkää
pysähtykö...

-- Sinua kannetaan, poika, Paganel selitti, -- mutta meidän täytyy
hinnalla millä hyvänsä päästä itärinteelle. Siellä löydämme kukaties
jonkun majapaikan. Minä pyydän vielä kahden tunnin marssia.

-- Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä? Glenarvan kysyi.

-- Ollaan, hänen seuralaisensa vastasivat.

Mulrady lisäsi:

-- Minä hoidan pojan.

Ja niin jatkettiin matkaa itää kohti. Kesti vielä kaksi tuntia
hirvittävää kiipeämistä, kunnes vihdoin oltiin vuoren harjalla. Ilman
oheneminen aiheutti _punan_ nimellä tunnetun ahdistavan tunteen.
Ikenistä ja huulista tihkui verta hengitysvaikeuksien vuoksi ja ehkä
myös lumen vaikutuksesta, joka näin korkealla ilmeisesti tärvelee
ilman. Sen tiheyden puutetta täytyi verenkierron ylläpitämiseksi
korvata läähättävällä hengittämisellä, mikä väsytti yhtä paljon kuin
auringon säteilyn heijastuminen lumesta. Niin sitkeä kuin näiden
uljaiden miesten tarmo olikin, tuli kuitenkin hetki, jolloin
voimakkaimmatkin herpoutuivat, ja pyörrytys, tuo hirveä vuoritauti,
teki lopun sekä heidän ruumiinvoimistaan että myös heidän mielensä
rohkeudesta. Tällaisia vaikeuksia vastaan ei voi taistella
rankaisematta. Pian kompastui yhä useampi eikä kyennyt enää kulkemaan
kuin nelinkontin.

Uupumus lopetti siis liian kauan kestäneen kiipeämisen, ja Glenarvan
ajatteli huolestuneena lumen määrättömyyttä, kolean paikan hirveää
kylmyyttä, vuorille nousevaa hämäryyttä ja yösuojan puutetta, kun
majuri pysäytti hänet sanoen tyynellä äänellä:

-- Tuolla on maja.




KORDILLIEERIEN RINNETTÄ ALAS.


Kuka tahansa muu kuin MacNabbs olisi saattanut kulkea sata kertaa tämän
majan ohi, ympäri, jopa ylikin, aavistamatta sitä rakennukseksi. Se oli
lumikumpu, joka ei näyttänyt sanottavasti erottuvan ympärillä olevista
kallioista. Sisään päästäkseen täytyi luoda lumi pois. Puolen tunnin
sitkeän raivauksen jälkeen olivat Wilson ja Mulrady saaneet _casuchan_
oviaukon esiin, ja retkeilijät kömpivät sinne innokkaina.

Tämä intiaanien rakentama kammio oli tehty eräänlaisista auringossa
poltetuista tiilistä; se oli kuutionmuotoinen, kolme ja puoli metriä
joka suuntaan ja sijaitsi erään basalttikallion laella. Kiviportaat
johtivat sen ovelle, joka oli kammion ainoa aukko; lumi ja rakeet
olivat oven ahtaudesta huolimatta tunkeutuneet sisälle myrskytuulten
tuiskuttaessa niitä vuorilla.

Siinä oli auttavasti tilaa kymmenelle hengelle, ja vaikkeivät sen
seinät olisi olleet riittävän tiiviit sadekautena, oli niistä ainakin
jotakin suojaa pakkasta vastaan; lämpömittari osoitti kymmentä astetta
alle nollan. Jonkunlainen hatarasti muuratulla savutorvella varustettu
tulisija mahdollisti tulen sytyttämisen ja tehokkaan taistelun
ulkoilman kylmyyttä vastaan.

-- Tämähän on auttava suoja, Glenarvan sanoi, -- joskaan ei upea.
Kaitselmus on ohjannut meidät tänne emmekä voi olla sitä siitä
kiittämättä.

-- Mitä? Paganel huudahti. -- Tämähän on palatsi! Ei puutu muuta kuin
kunniavahdit ja hoviherrat. Täällä on mainio olla.

-- Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, -- sillä
jos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani
miellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.

-- No, Tom, Paganel lausui, -- yritetään etsiä jotakin poltettavaa.

-- Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen
päätänsä epäilevästi.

-- Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, --
niin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin
poltettavaa.

-- Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. -- Ottakaa esille
illallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.

-- Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.

-- Ehkä minäkin voisin olla avuksi...? Robert lausui nousten pystyyn.

-- Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. -- Sinusta tulee
kyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!

Glenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi
illalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni.
Taivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä
säteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut
ilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä.
Ilmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin
korkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen
metriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi
kohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai
jos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään
retkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren
vuoriharjanteen lakea.

Glenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja
tähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien
korkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen
neliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä,
joita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan.
Kaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja
kalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon
laskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja
vähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat,
sitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä
valaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen
rinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli
häikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon
säteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät
sekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä
vedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli
näköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä
suurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin,
saattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden
peninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden
kaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista
hehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa;
hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli
yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja
häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun
aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut
tähti varjoihin.

Paganel ja Glenarvan olisivat jääneet pitkäksi aikaa katselemaan tätä
maan ja taivaan tulien suurenmoista kamppailua; puunetsijät saivat
antaa tilaa taiteilijoille; mutta Wilson, joka ei ollut taipuvainen
innostumaan, palautti heidän mieleensä nykyisen tehtävän. Puita ei
ollut, se on totta; sen sijaan kallioita onneksi peitti laiha ja
kuiva jäkälä; sitä koottiin suuret sylilliset samoin kuin erästä
_llaretta_-nimistä kasvia, jonka juuri saattoi palaa riittävästi. Kun
nämä arvokkaat polttoaineet oli kannettu casuchaan, ne sullottiin
lieteen. Tulta oli vaikea saada syttymään ja varsinkin palamaan. Perin
ohentunut ilma ei sisältänyt kylliksi happea sen pitämiseksi yllä;
ainakin majuri selitti asian sillä tavoin.

-- Mutta sen sijaan, hän lisäsi, -- ei vesi tarvitse sadan asteen
kuumuutta kiehuakseen; ne, jotka pitävät sata-asteisessa vedessä
keitetystä kahvista, saavat siitä luopua, sillä tällä korkeudella alkaa
kiehuminen ennen yhdeksääkymmentä astetta.[7]

MacNabbs ei erehtynyt, ja lämpömittari, joka oli pantu kattilan
veteen siitä alkaen, kun se oli alkanut poreilla, osoitti vain
kahdeksankymmentäseitsemää astetta. Jokainen joi mielihyväkseen
muutaman siemauksen kuumaa kahvia. Kuiva liha sitä vastoin tuntui
hiukan pilaantuneelta, mikä sai Paganelin tekemään järkevän, mutta
hyödyttömän huomautuksen.

-- Peijakas, hän sanoi, -- täytyy tunnustaa, että käristetty laamanliha
ei olisi pahitteeksi. Sanotaan tämän eläimen vastaavan raavasta ja
lammasta, ja minä olisin utelias tutkimaan, onko asia näin myös
ravintoaineena!

-- Mitä! majuri huudahti, -- ettekö ole tyytyväinen illalliseemme,
tiedemies Paganel?

-- Ihastunut, arvoisa majuri, vaikka tunnustankin, että
metsäriista-annos olisi tervetullut.

-- Te olette herkuttelija, MacNabbs sanoi.

-- Hyväksyn määritelmänne, majuri; mutta ettepä te itsekään, sanokaa
mitä tahansa, panisi pahaksenne, jos edessänne olisi hyvä pihvi!

-- Luultavasti en, majuri myönsi.

-- Ja jos teitä pyydettäisiin lähtemään väijymäpaikalle pakkasesta ja
pimeästä huolimatta, ettekö tottelisi arvelematta?

-- Kieltämättä; jos vähääkään haluatte...

MacNabbsin kumppaneilla ei ollut aikaa kiittää häntä tarjouksesta ja
kieltäytyä sitä käyttämästä, kun alkoi kuulua kaukaista mylvinää. Se
piteni pitenemistään. Se ei ollut yksinäisten eläinten ääntelyä, vaan
kokonaisen karjan, joka läheni nopeasti. Aikoiko siis kaitselmus, joka
oli antanut heille asunnon, tarjota heille vielä illallistakin? Se oli
maantieteilijän päätelmä. Mutta Glenarvan hillitsi hiukan hänen iloaan
huomauttamalla, että Kordillieerien nelijalkaiset eivät koskaan kiipeä
näin korkealle.

-- Mistä sitten tuo melu johtuu? Tom Austin kysyi.

-- Äänestä päätellen se lähenee!

-- Ehkäpä se on lumivyöry, Mulrady huomautti.

-- Mahdotonta! Sehän on selvää mylvinää, Paganel sanoi.

-- Menkäämme katsomaan, Glenarvan päätti.

-- Ja metsästäjinä, majuri lisäsi ottaen pyssynsä.

Kaikki kömpivät ulos casuchasta. Oli pimeä, mutta tähtikirkas yö. Kuu
ei vielä näyttänyt viimeisen vaiheensa puoliksi jyrsittyä kehrää.
Pohjoisen ja idän kukkulat olivat pimeyden peitossa, eikä voinut nähdä
muuta kuin muutamien vakavimpien vuorten epämääräiset ääriviivat.
Mylvinä -- pelästyneiden eläinten mylvinä -- kasvoi kahta kovemmaksi.
Ne tulivat Kordillieerien pimeältä puolelta. Mitä tapahtui? Äkkiä tuli
kamala vyöry, ei lunta, vaan eläviä ja pelosta mielettömiä olentoja.
Koko alue tuntui liikkuvan. Näitä eläimiä, jotka ohenneesta ilmasta
huolimatta pitivät hirvittävää melua, oli satoja, ehkä tuhansia.
Olivatko ne tasangon petoja vaiko vain laama- ja vikunjalauma?
Glenarvan, MacNabbs, Robert, Austin ja molemmat matruusit ehtivät töin
tuskin heittäytyä maahan, kun tämä elävä massa vyöryi heidän ylitseen.
Päiväsokea Paganel jäi pystyyn paremmin nähdäkseen, mutta kellahti
silmänräpäyksessä nurinniskoin.

Samalla hetkellä kuului pyssynpamahdus. Majuri oli ampunut arviolta.
Hänestä näytti, että muuan eläin kaatui muutaman askelen päässä
hänestä, samalla kun koko lauma, vastustamatonta vauhtia ja vieläkin
hurjemmin mylvien katosi tulivuoren heijastuksen valaisemille
rinteille.

-- Ah, löysinpäs ne! sanoi eräs ääni -- Paganelin ääni.

-- Ja mitä löysitte? Glenarvan kysyi.

-- Silmälasini, helkkarissa! Helpostihan tällaisessa mylläkässä voi
hukata silmälasinsa!

-- Ettehän ole haavoittunut?

-- En. Minua vain jokin vähän potkaisi. Mutta mikä?

-- Tämä vain, majuri vastasi laahaten perässään ampumaansa elukkaa.

Kaikki kömpivät takaisin kammioon, ja lieden valkean valossa tutkittiin
majurin "pyssynpamausta."

Se oli kaunis eläin, joka muistutti kyttyrätöntä kamelia, sillä oli
siro pää, litteä ruumis, pitkät ja hoikat jalat, sileä, vaaleanruskea,
vatsan alta valkotäpläinen karva. Tuskin oli Paganel siihen vilkaissut,
kun hän huudahti:

-- Se on guanakki!

-- Mikä on guanakki? Glenarvan kysyi.

-- Syötävä eläin! Paganel vastasi.

-- Onko se hyvääkin?

-- Maukasta. Jumalten ruokaa. Tiesinhän, että saisimme tuoretta lihaa
illalliseksi. Ja mitä lihaa! Mutta kuka paloittelee elukan?

-- Minä, Wilson sanoi.

-- Hyvä, minä otan sen paistaakseni, Paganel ilmoitti.

-- Oletteko te kokkikin, herra Paganel? Robert kysyi.

-- Peijakas, poikaseni, olenhan minä ranskalainen! Jokaisen
ranskalaisen ruumiissa on myös kokki.

Vähän ajan kuluttua asetteli Paganel suuria lihaviipaleita
llaretta-kasvin juurista saaduille hiilille. Kymmenen minuuttia sen
jälkeen hän tarjosi ystävilleen hyvin maukkaalta näyttävää
"guanakinkyljystä". Kukaan ei kursaillut, vaan kaikki haukkasivat kuin
haukat.

Mutta maantieteilijän suureksi kummaksi seurasi ensimmäistä puraisua
yleinen virnistys ja äännähdys "hyhyh".

-- Sehän on yököttävää! joku sanoi.

-- Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.

Miten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste
ei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle
pilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen
"jumaltenruokaansa"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha,
jonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen
käsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti
eräs ajatus.

-- Siinähän se on! hän huudahti. -- Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt
sen tiedän!

-- Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.

-- Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka
saatoinkaan sen unohtaa.

-- Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.

-- Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on
teurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan,
niin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy
kelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin
muodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.

-- Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.

-- Aivan varma.

-- Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä
eläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut
rauhassa maattava yösijoillaan.

-- Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, -- on minun mahdotonta
vastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata
enempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani.
Eikös nukuta, majuri?

-- Nukutaan pois, Paganel.

Tämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja
pian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia,
joiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.

Glenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä
väsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella
selittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa.
Guanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä
korkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo
ajoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan
aavisti vaaran lähestyvän.

Puolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki
tilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien
tasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä
menestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta
kapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät
hänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai
joku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat
toverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen
ajatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset
ahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä
huipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.

Kerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän
kaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut
johtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin
tuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä
varmuuden ja lähti ulos.

Kuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä
eikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa
kajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki
tuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja
kulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana
pohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja
guanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi
kelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma
vaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys
oli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen
unenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.

Äkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää,
sentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja
olisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan
vajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.

-- Huomio, hän huusi.

Kaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos
jyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien
muoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin
epävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi
auennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi
useiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa
kohti.[8]

-- Maanjäristys! Paganel huudahti.

Hän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia
maanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu
kaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden
kuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta
alkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi
aukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset
_tremblore_-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän
hätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen
tarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä
kilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä
ainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi
voinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske,
graniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki
sen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja
täräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen
heittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita,
nyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton
viikate kaikki itärinteen ulkonemat.

Ajatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se
kulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!

Miten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi
voinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi
uskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko
jo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä
sanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen
ryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä
ja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.

Äkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta
maankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle
pengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei
hievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä
sittenkin suoraselkäisenä -- majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka
sokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat
kaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit,
sikinsokin toinen toisensa päällä.

Majuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta.
Robert Grant puuttui.




KAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.


Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät
huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli
äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella
kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö
valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia
tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille
tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta
kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta
viheriöiville niityille, talvesta kesään.

Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli
tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana
mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa
liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut
tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan
sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja
Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja
tuntomerkkejä.

Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut
kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan
tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen
vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.

Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin
ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut
mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit
olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä
luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu
yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.

Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti
kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja
varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan
epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt
turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.

-- Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään,
-- meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä
näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin!
Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä
tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on
hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja
mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa
maksaa hänen lapsensa hengen!

Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän
heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa
maahan.

-- Ah! Glenarvan jatkoi. -- Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te
ette siis toivo enää mitään, ette mitään!

Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:

-- Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?

Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.

-- Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin
Kordillieereja alas, majuri jatkoi.

-- Minun, Wilson vastasi.

-- No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!

-- Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, -- että Robert Grant oli
minun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia
ennen äkkipysäystä.

-- Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet
tuntua pitkiltä. Etkö erehdy?

-- En luule erehtyväni ... en, niin se oli ... ei kahtakaan minuuttia!

-- Hyvä! MacNabbs sanoi. -- Kummallako puolella sinusta Robert oli,
oikealla vai vasemmalla?

-- Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.

-- Entä millä puolella sinä olit meistä?

-- Niin ikään vasemmalla.

-- Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle,
majuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. --
Minä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen
katoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän
vuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä
on häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.

Ei sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän
asettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien
rinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen
pienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi
täyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi
vaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan.
Koko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä
paikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin
ajatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut
kuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin
suuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.

Kello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa
murtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun
vallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi
itsekseen:

-- Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!

Kaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat
hänen olla rauhassa.

-- Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. -- Levätään
hetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme
uudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.

-- Niin, MacNabbs vastasi, -- ja etsitään, koska Edwardkin haluaa
etsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?

-- Jumala tietää, Tom Austin sanoi.

-- Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.

Laaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita
johanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka.
Muutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki,
mitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro,
josta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti
tulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja
virkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain
ponchollaan syvän raukeuden tilassa.

Näin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa
alallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan
Kordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä,
että pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle,
yksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja
hilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.

Koko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri
seurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi
vyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin
kuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi,
ja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon -- Robert! Robert! vastasi
vain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.

Päivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet
leiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka
olisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen
laakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain
lyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita,
joista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia
hevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno
eteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata _Duncan_ Atlantin valtameren
puolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja
yhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.

MacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania
toimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä
kuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen
huulensa.

-- Lähdetäänkö? hän sanoi.

-- Niin. Lähdetään.

-- Vielä yksi tunti!

-- Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.

Mutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin
armosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan
elämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin
MacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että
täytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä
päätöksestä.

-- Niin! Niin! Glenarvan vastasi. -- Lähdetään! Lähdetään!

Mutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa
pilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi
seisomaan kuin kivettyneenä.

-- Tuolla! Tuolla! hän sanoi. -- Katsokaa! Katsokaa!

Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan
suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se
oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.

-- Kondori, Paganel sanoi.

-- Niin, kondori, Glenarvan vastasi. -- Kuka tietää? Se tulee, se
laskeutuu maahan! Odottakaamme!

Mitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? -- Kuka tietää?
hän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki
hetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin
jumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se
kehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se
syöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla
harhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne
kynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee
kuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei
voi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen
kuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin
esineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.

Mitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin?
-- Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään.
Jättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas
nopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia
tuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen
hyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat
siivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret
linnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat
tarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.

Majuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi
heitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä
luoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä
retkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen
puristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.

-- Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.

Silloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.

-- Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean
parahduksen, -- niin tuo lintu... Ampukaa, ystävät, ampukaa!

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden
ulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata!
Sitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja
hitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui
elottoman näköinen ruumis -- Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen
vaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin
korkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja
koettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa
siivillään.

-- Ah! Glenarvan huudahti, -- murskautukoon Robertin ruumis ennemmin
näihin kallioihin kuin että se joutuu...

Hän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä
kondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan
varmaksi. Hänen silmiään sumensi.

-- Antakaa minun ampua! majuri sanoi.

Silmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi
lintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.

Mutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson
pohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti
valkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen
pudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena
laskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui
maahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.

-- Apuun, apuun! Glenarvan huusi.

Ja kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi
kondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.

Kun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli
peittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle,
irrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa
hengettömän rintaa vasten.

Ei milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä
hetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:

-- Hän elää! Hän elää vielä!

Silmänräpäyksessä oli Robertilta riisuttu vaatteet yltä, ja hänen
kasvojaan huuhdottiin raikkaalla vedellä. Robert liikahti, avasi
silmänsä, katseli ja sanoi sitten:

-- Ah, te mylord ... isä...!

Glenarvan ei voinut vastata; liikutus tukahdutti häntä, ja laskeutuen
polvilleen hän purskahti itkuun näin ihmeellisesti pelastuneen lapsen
vierellä.




JACQUES PAGANELIN ESPANJAN KIELI.


Sen suunnattoman vaaran jälkeen, josta Robert Grant juuri oli
pelastunut, hän joutui toiseen yhtä suureen. Vaikka hän oli vielä hyvin
heikko, eivät nuo kunnon miehet voineet vastustaa haluaan puristaa
häntä rintaansa vasten ja olivat musertaa hänet hyväilyillään. Täytynee
uskoa, että sellaiset hyväntahtoiset puristelut eivät ole turmiollisia
sairaille, koska lapsi ei kuollut. Päinvastoin.

Mutta pelastetun jälkeen ajateltiin pelastajaa, ja ensimmäiseksi se
tietenkin juolahti majurin mieleen. Viidenkymmenen askelen päässä
purosta seisoi eräällä vuoren ensi pengermistä liikkumatta hyvin kookas
mies. Pitkä pyssy lojui maassa hänen edessään. Tällä näin äkkiä
ilmestyneellä miehellä oli leveät hartiat, pitkä tukka nahkahihnoilla
sidottuna. Hän oli runsaasti 180 senttiä pitkä. Hänen kasvonsa olivat
pronssinväriset, silmien ja suun väli punainen, silmänalustat mustat ja
otsa valkoinen. Rajaseudun patagonialaisten tapaan hänellä oli upea,
punaisilla arabeskeilla kirjailtu viitta, joka oli tehty guanakin
kaulan ja jalkojen alustanahasta ja ommeltu kamelikurjen jänteillä,
silkinpehmoinen karvapuoli käännettynä ulospäin. Viitan alle sopi
ketunnahkainen, vyötäisiltä tiukka puku, joka edestä päättyi suippoon
nipukkaan. Vyöllä riippui hänellä pieni pussi, joka sisälsi kasvojen
maalaamiseen tarvittavia väriaineita. Jalkineet oli tehty yhdestä
ainoasta härännahan kappaleesta ja sidottu nilkkoihin ristikuvioita
muodostavilla pauloilla.

Patagonialaisen kasvot olivat uljaat ja ilmaisivat älykästä ymmärrystä
kirjavista koristeista huolimatta. Hän odotti arvokkaassa asennossa,
seisoen liikkumatta, mahtipontisena kalliojalustallaan kuin
kylmäverisyyden muistopatsas.

Miehen huomattuaan majuri osoitti häntä Glenarvanille, joka riensi
hänen luokseen. Patagonialainen astui kaksi askelta eteenpäin.
Glenarvan tarttui hänen käteensä molemmin käsin. Lordin katseessa,
hänen kasvojensa riemuisassa ilmeessä, koko hänen olemuksessaan oli
sellainen kiitollisuuden tuntu, että patagonialainen ei voinut siitä
erehtyä. Hän kumarsi verkalleen päätään ja lausui muutamia sanoja,
joita ei majuri eikä hänen ystävänsä voineet ymmärtää.

Silloin patagonialainen, katseltuaan tarkkaavasti muukalaista, vaihtoi
kieltä; mutta kuinka olikaan, tätä uutta kieltä ei ymmärretty enempää
kuin edellistäkään. Mutta jotkut alkuasukkaan käyttämät sanat
herättivät Glenarvanin huomiota. Ne tuntuivat hänestä kuuluvan espanjan
kieleen, josta hän osasi muutamia tavallisimpia sanoja.

-- _Espanol_? hän kysyi.

Patagonialainen nyökäytti päätään ylhäältä alas, mikä liike kaikkien
kansojen keskuudessa on myöntävä merkki.

-- Hyvä! majuri sanoi, -- sehän on ystävämme Paganelin alaa. Hän on
varmasti mielissään, että sai päähänsä opiskella espanjan kieltä.

Kutsuttiin Paganel. Hän riensi paikalle nopeasti ja tervehti
patagonialaista aitoranskalaisella kohteliaisuudella, josta
tämä arvattavasti ei ymmärtänyt mitään. Tilanne selitettiin
maantieteilijälle.

-- Mainiota, tämä sanoi.

Ja avaten suutaan tavallista enemmän ääntääkseen sanat selvästi, hän
lausui:

-- _Vos sois um homem de bem_![9]

Alkuasukas höristi korviaan eikä vastannut mitään.

-- Hän ei ymmärrä, maantieteilijä sanoi.

-- Ehkäpä te ette painota oikealla kohdalla, majuri huomautti.

-- Ehkä tosiaan en. Hemmetin korko!

Ja Paganel lausui kohteliaisuutensa uudelleen. Sama tulos.

-- Muutetaanpa lausetta, hän sanoi sitten ja lausui hitaasti kuin
koulumestari seuraavat sanat:

-- _Sem duvida, um Patago_.[10]

Toinen pysyi mykkänä, kuten ennenkin.

-- _Dizeime_![11] Paganel lisäsi.

Patagonialainen ei vastannut vieläkään.

-- _Vos compriendeis_?[12] Paganel huusi niin rajusti, että oli rikkoa
äänijänteensä.

Oli selvää, että intiaani ei ymmärtänyt, sillä hän vastasi, mutta
espanjaksi:

-- _No comprendo_.[13]

Nyt oli Paganelin vuoro ällistyä ja hän vetäisi hermostuneesti
silmälasinsa otsalta nenälleen.

-- Minut saa hirttää, hän sanoi, -- jos ymmärrän sanaakaan tämän seudun
murteesta! Se on varmaankin araucanian kieltä.

-- Ei toki, Glenarvan vastasi, -- mies vastasi selvästi espanjan
kielellä.

Ja kääntyen patagonialaisen puoleen hän toisti:

-- _Espanol_?

-- _Si, si_![14] alkuasukas vastasi.

Paganelin hämmästys yltyi tyrmistykseksi. Majuri ja Glenarvan
katsahtivat toisiinsa alta kulmien.

-- Ahaa, oppinut ystäväni, majuri sanoi, pienen hymyn väreillessä
huulillaan, -- olisikohan teille sattunut taas pieni hajamielisyyden
hairahdus?

-- Häh? Paganel äännähti höristäen korviansa.

-- Niin, niin. Se on selvää, että tämä patagonialainen puhuu
espanjaa...

-- Hänkö!

-- Hän juuri! Olisitteko te sattumalta opetellut jotakin muuta kieltä,
kuvitellen opiskelevanne...

MacNabbs ei jatkanut. Tiedemiehen

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/39058