← catalogue

Talvi-iltain tarinoita 3

by Zacharias Topelius · Finnish · Gutenberg #38533 · 739,397 chars · public domain (US)

The Project Gutenberg eBook of Talvi-iltain tarinoita 3
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Talvi-iltain tarinoita 3

Author: Zacharias Topelius

Translator: Ilmari Jäämaa


        
Release date: January 9, 2012 [eBook #38533]
                Most recently updated: June 7, 2012

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/38533

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TALVI-ILTAIN TARINOITA 3 ***




Produced by Tapio Riikonen






TALVI-ILTAIN TARINOITA 3

Suomen herttuatar. Kulta-aave.


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. Ilmari Jäämaa


Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.




SISÄLLYS:


SUOMEN HERTTUATAR:

  1. Päivälliset vanhaan hyvään aikaan.
  2. Prinsessa Ruusunen.
  3. Helenanpäivä Ruissalossa.
  4. Loitsumäki.
  5. Diakoni Elg.
  6. Tanssiaiset ja tappio.
  7. Sota.
  8. Venäläiset tulevat!
  9. Syysmarkkinat Turussa.
 10. Ruususen syntymäpäivä.
 11. Jaakko Keith.
 12. Jyrkänteitä alas.
 13. Lankeemus.
 14. Nouseminen.
 15. Herttuatar.
 16. Rauha.
 17. Katuja.
 18. Jäähyväiset.
 19. Seitsemänseitsemättä vuoden kuluttua.

KULTA-AAVE:

  1. Kaksi suurvaltaa.
  2. Toiminimi Lauri Gråberg.
  3. Rosvoluolan edustalla.
  4. Kohtaaminen.
  5. Serkukset.
  6. Hannu Kristofer Halm ja sukuperintö.
  7. Sten-lanko.
  8. Kulta kummittelee.
  9. Sotaa, havaintoja, unelmia.
 10. Roderikin näky.
 11. Sten Halmin elämäntarina.
 12. Katuja.
 13. Kapina rahaa vastaan.
 14. Viimeinen katumustyö.
 15. Halm Gråbergia vastaan.
 16. Raha tahtoo meidät kokonaan.
 17. Kun raha käy sotaa.
 18. Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.
 19. Syyrakin kirja.
 20. Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
 21. Koettelemuksia.
 22. Kapteeni Edvardson.
 23. Eräs kuolema.
 24. Halmin ja Gråbergin suvut.
 25. Kulta-aave.

Viiteselitykset.






SUOMEN HERTTUATAR.




PÄIVÄLLISET VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN.


Leikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti
isonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha
roomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri
Tammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja;
presidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen
paroni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria
johti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon
valtioasioissa.

Kaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin,
vaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja
rohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli
niitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten
aika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden
päivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.

Kaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli
hovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim
Wittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti
Lutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen
Saksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla
miehellä, jota yleensä sanottiin vain "Hannu sedäksi" ja joka,
mainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli
uudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta,
joka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni
Björkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja
kaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen
säilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten
kilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.

Vuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori,
saksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko
liikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki
oli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein
pidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan "jotain"
tehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.

Tätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa
tarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja
uuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen
maanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin
tilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi
toipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies
Merthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen
neuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin
ryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen
tupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja
siitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut
tuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta
hopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt
saada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin
pihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta
neljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja,
vaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien
tuhkaa.

Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori
mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten
mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle
hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti
sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli
neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä
kysymyksistä.

Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin
viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat
sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden
vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski
Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa
käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.

Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken
tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman
ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi
aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että
jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen
tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut
siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt
oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen
osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän
tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?

Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa
päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli
huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan
tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes
pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin
syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja
presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa
oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin,
niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa
nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin
verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä
työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee
semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa
lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin
tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis
noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden
osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.

Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa,
mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli
kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello
kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei
ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä,
mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä
hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.

Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld,
asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot,
tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan
tekijä, professori Daniel Juslenius -- Suomen ainoa lakitieteen
professori Samuel Schultén -- Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring --
maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen _rector magnificus_,
professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen
taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta -- kuuluisa latinantaitaja,
professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja
siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten
ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat
kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin
herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska
hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden
toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin
perheen kaukainen sukulainen.

Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti
laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei
ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan
ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta
pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin
ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä
yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.

Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne
kaupungin rummuttaja Mikael Kallio -- Kaarle XII:n aikainen invaliidi
Mikku -- oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu
jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten
kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät
jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan
päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat
edelleen saliin.

Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen
sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille
veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja
sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä
nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten
huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa;
se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen ... juoruta.

Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina
kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan
mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain
sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku
Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja
arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi,
ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin
asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili
hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon
kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki
olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai
onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen
seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki
vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä
kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.

Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään
siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta
Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla,
keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla
kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija
Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta
vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan
villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin
tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja
sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva
varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen
suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin
suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen,
arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton
virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta
emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren
annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen
jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä,
hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi
kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta,
joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti
reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja
äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti
puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla ...
ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.

Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun
olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen,
naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka
täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta
tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren
hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin
pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä
nousi, vieraat nousivat ... juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja
viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti
valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän
ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan
hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi -- toivottaen heidän
majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta,
valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi
ja pysyväiseksi menestykseksi...

Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi
harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit
tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut
ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan
onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen
hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu
Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä
valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen -- tuntui kuin olisi
herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun.
Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen
kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen
hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen
kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin
ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt
seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja
kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit
juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty
hurrata eikä eläköötä huutaa ... ja Heldt näki lasinsa lävitse
viehättävän naapurinsa hymyilevän.

Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain
keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin
ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan
juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia
valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin
lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui
Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman
piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa.
Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät,
joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana.
Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan
tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä
tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa
silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa,
että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten
antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan
meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus
varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä,
lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan
koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi
sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä
tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden
paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan,
itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.

Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen
rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642
tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua
lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen
torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja
rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita,
manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan
pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa
mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän
kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä
ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät,
kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin
pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin
harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa
hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun
katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin
kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.




2. PRINSESSA RUUSUNEN.


Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet
makuukamarin turviin -- neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan
tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö -- ja siellä heitä kestittiin
teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman
valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin
hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi
survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki
hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin
äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden
varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli
täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun
teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi
kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli
tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai
viidennen haudeveden voiman.

Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin
oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin,
olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin
edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä
ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista
taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin
lapsiakin.

Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja
kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen
esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä
pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja
näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta
jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja
siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta
käsivarrellaan.

Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva,
Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli
kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt
rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut
nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin
hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet
olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja
hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja
tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle
näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään
viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli
vilkas kuin kissanpoikanen.

Kolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä
tervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se
velvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren
Eevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:

-- Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?

-- Tiedän, sanoi tyttö.

-- No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni
taskussa?

Tyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin
timanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.

-- Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta
kappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen
nenäliinaan.

Eeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi
houkuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi
sitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.

-- Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa
hänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.

-- Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti
arvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan
kummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt
antaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.

-- Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui
puheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen
kalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.

-- Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen
harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna,
joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia
juoruja.

-- Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi
laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne
vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli
ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.

Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli
taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.

-- Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti
asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.

-- Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen
aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava
kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva ...
ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?

-- Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien
sormillaan. -- Isä ... setä Heldt ... maisteri Elg ... ja Iisakki...

-- Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme
liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?

-- Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua
kelkassaan jokimäelle...

-- No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas
tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena,
nimittäin isäsi.

-- Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar,
ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva
hymyillen.

-- Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.

-- Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi
laamanninleski.

-- Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui
puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi
hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli
vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa
kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.

-- Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä,
uskotteko?

Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle
rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen
isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut
käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka
oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee
perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi
ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli
hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.

-- No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.

-- Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi
hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla
esiliinallaan.

-- Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän
pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin
siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas
nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.

-- Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin
käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee
hyvin rikkaaksi.

-- No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala
hänelle suo.

-- Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen
laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin;
sellaistahan näkee joka päivä.

-- Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt
Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä
aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen
nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin
kukaan muu tässä maassa...

Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut
ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen
tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.

-- Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli
pienokaista.

-- Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen
tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys...

-- Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin
ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.

-- Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä
näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma:
kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin
tämä lapsi.

Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan
henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän
ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien
miespolvien kasvavan perimään isiään -- sellainen yksinkertainen,
luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten
kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä
näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen,
katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin
korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.

-- Lupaa, Eeva -- sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna
-- lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi
haudalla!

Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja
muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä
sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän
kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä
kummi häneltä pyytää.

-- Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää
vierastensa kiihtyneitä tunteita. -- Sinä jakelet todella
kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi
sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin
sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden
esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä.
Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.

-- Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole
sanottu.

-- Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?

-- Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa
Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja
onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa;
mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä,
ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai
yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin
yhdeksännentoista.

Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat,
ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.

-- Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti
laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään
värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja
haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää
yhdeksäntoista vuotta. Se on ... katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä
syyskuuta 1723?

-- Niin.

-- Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.

-- Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään
vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin
tahtoo?

-- Mitä Vappu sanoo?

-- Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus
kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu.
Rakas lapsukaiseni!... Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen
pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta
vaaralta.

-- Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä
värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos
isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa,
hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen
tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar
Björkegren, hänen hyvä kumminsa...

Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään,
suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:

-- Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään
merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen
annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi.
Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei
ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin,
älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin?
Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin
runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?

-- Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään
esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä
siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita
ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja
tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut
kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut
niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä
esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki
puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta
käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan
jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.

Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään,
istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt
pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän
veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.

-- Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.

Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään
kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.

-- Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki
Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni
otti tänne pannakseen hänet kouluun.

-- Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25

-- Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!... Lapsi laskettelee
sukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti
anteeksi pyytäen.

-- Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda
meitäkään!

Ja rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin
tullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen
huonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko
hovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.

       *       *       *       *       *

Jottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin
valtioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon
kuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa
tutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta
hitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä
veljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli
paennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun
kaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin
turhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän
romaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui
rakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui
seuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.




3. HELENANPÄIVÄ RUISSALOSSA.


Se, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on
oikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon
kauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa
vain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys,
siitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen
Choraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli
koko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren
tavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari
kätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä
näkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri
heittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden
lehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin,
joka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan
piiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko
tenhovoimalla.

Jos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä
sievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka
tuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen
tavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin
muhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta
myöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan
ollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella
ainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta
komeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien
tai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi
siellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän
siistitympää "kesätupaa", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten
huvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan
hyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.

Erään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja.
Tupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli
tehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että
puhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle
avoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka.
Suurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan
edustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n
muotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine
pöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät
helteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan
huomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti
katselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin
uutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka
olivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen
huomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku
tykiksi.

Kello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi
vilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli
helppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä
kaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä
rannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja
terävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti
sellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja
panos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat
hurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten,
mutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.

Myöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia
siveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo
turkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle
rannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden
sekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät
olleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan
pääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he
tunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana.
Kursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan.
Oli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle
noustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä
aamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta
matkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui
suuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän
rasittavaksi kuin ilman paino.

Huvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski
Björkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun
ystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää.
Merthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset
taikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs
pää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen
nopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen,
neuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista
arvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin
vallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa
1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää
vastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat
valtiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella
kiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun
kaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä
luotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä
paljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja
muista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla
yhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa,
pormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen
nimipäivänään.

Se oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä
ollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi,
joiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän
oli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle
Ruissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran,
joka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.

-- No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan
mielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla
kiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään
nuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.

-- Älä minua syytä -- sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle
käsivartensa -- ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar,
ketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?

-- Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar
Forselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse
keksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt
kuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea
tarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä
porsliinia ja laseja?

-- No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys,
sisar... On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman
äidin koko Turussa.

-- Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva...

-- No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se
juuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: "Nyt on äiti
Naantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa
Helenanpäiväksi?" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin
minä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko
salaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi!
Anna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.

-- Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva ... hän ei muuta ajattele
kuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta
tuleekaan?

-- Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin.
Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut
vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen
muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta
täyttää kahdeksannentoista vuotensa ... että hän jo aikoja sitten on
lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona ... että hän puhuu saksaa
melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni ... että hän on lukenut ranskaa
ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla -- että hän on
lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa -- että hän voi valita maan
parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut
kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta,
joka on puolihulluna... Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva
vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.

-- Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja
onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut
ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No,
en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä,
sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen ... olet
huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan,
sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle
kalleimpia pitsejä Raumalta... Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan
sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin
suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä...

-- Kiitos ylistelyistä -- sanoi iloinen ystävätär nauraen -- kun, kuten
Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär,
saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan
ihan palavissasi, sisar... Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!

Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta
kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle
onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa
tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä
kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan
kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli
viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin
tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja
puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät
sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen
eloisuutta ja kauneutta.

-- Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt,
juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.

-- Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta
tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin
oman Turun.

-- Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen
vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne,
ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä
vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana
maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta
puhkesi katsojain huulilta.

-- Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro
raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.

-- Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi
klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.

-- Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki
Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.

-- Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun
kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun
myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut
niin harvinaista kuin nykyjään.

Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen
kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri
sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren
tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon
viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen
jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren
ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.

-- _Quid spectant_? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.

Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja
kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta -- sillä hän se oli -- ja
vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu
ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:

-- _Domine professor_, Eeva Merthen se on.

Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi
tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen,
jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa
olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli
tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta
muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä
ja antoi lausuntonsa:

-- _Mehercle, dryas!_ Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan
_emanatio maniumia_, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on
sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain
kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja
hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska
suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä
asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai
goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner ... mutta
mikä poikaa vaivaa?... _Alane! Alane!_

Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka
nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan
hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren
kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla
verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli
kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota
hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja
eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan
kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa
tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut
pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä
välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi
heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä
neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän
kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain
pikajuoksijain voittamisesta.

Nuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta
ja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin
perhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan
lehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän
tuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi
hänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli
rientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota
oppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara
näköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi
silmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää
auringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa
taivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman
ilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli
vallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin
auringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana
repiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten,
tummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut
kyynel.

Eeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia
tyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka
suhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä
kuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta
kauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden
piirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja
yksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli
kasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin,
ettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen,
vaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten
kerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka
esi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen
maaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa
tulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama
äidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi
vain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden
leima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho
läpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat
hiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty
taapäin -- muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden
yhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta
säännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli
täydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos
Eeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän
muuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja
vallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän
tehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.

Tarkasti katsottaessa 1700-luvun kuuluisimpien kaunotarten muotokuvia
huomataan niissä kaksi yhteistä, aluksi kyllä vähäpätöiseltä näyttävää,
mutta kuitenkin siksi selvää piirrettä, että ne antavat kasvoille
ilmeen, johon sen ajan melkoisen veltostunut maku rajattomasti ihastui;
toinen oli hyvin pieni kirsikkasuu, jossa alahuuli oli tavallista
täyteläisempi; toinen taas hieno, tuskin huomattava velttous silmien
alaluomissa, joten ne tulivat hieman raukean näköisiksi, mikä oli
ikäänkuin vastapainona pikku suun jonkun verran liian täsmälliselle
nyrpistykselle ja ikäänkuin saattoi hellyyden sovittamaan sen, mitä
ylpeys oli rikkonut. Molemmat nuo pikku piirteet oli Eeva Merthenillä,
kuten Aurora Königsmarkillakin -- ja molempia katselivat sekä narrit
että viisaat siksi kunnes sokaistuivat.

Nuoren tytön herätti unelmista kilpajuoksun töminä kunnaan juurelta, ja
kun hän katsahti sinne päin, näki hän ylioppilas Iisakki Alanuksen
syöksyvän rinnettä ylös ensimmäisenä kolmesta. Ylös päästyään hän
voitonriemuisesti katsahti kilpaveljiinsä; mutta ehdittyään muutaman
askelen päähän päämäärästään hän pysähtyi äkkiä, loi katseensa maahan
ja tunsi poskilleen kohoavan saman polttavan punan kuin äsken Scarinin
häntä puhutellessa.

-- Anna anteeksi, änkytti hän, ja siihen loppui hänen aiottu ja
mietitty puheensa.

-- Mitä minun pitäisi sinulle antaa anteeksi? kysyi kaunis tyttö
sointuvalla äänellään, jossa oli säälin ja naurun vivahdus.

Alanus ei saanut vastatuksi. Jo jonkun aikaa oli hänelle aina käynyt
niin, milloin hän puhui kasvatussisarelleen. Hän ei sitä itsekään
käsittänyt; hänen latinanoppilaansa oli lopettanut hänen oman
latinansa.

Hänen tappionsa tuli täydelliseksi, kun molemmat kilpailijat ehtivät
esiin ja raastuvannotarius, jolle luonto oli lahjoittanut mitä
sukkelimman kielen, huudahti:

-- Kaunis, mutta julma Chloë, löydämmekö teidät vihdoinkin
kuuntelemasta turturikyyhkyjen hellää kuherrusta myrttilehdossa?
Sanokaa, kuinka olette voinut olla niin kova, että olette meiltä muilta
paimenpojilta ja -tytöiltä niin pitkäksi aikaa voinut ryöstää
kadehdittavan onnen saada nähdä teidän olympialaisia silmäyksiänne?

-- Neiti Eeva -- sanoi vähemmän tunteellinen ja käytännöllisempi
kauppias -- arvoisa rouva äitinne ja me muut olemme jo kauan odottaneet
teitä päivälliselle.

-- Ah, antakaa anteeksi, sanoi Eeva välinpitämättömästi: minä en ole
kuullut mitään turturikyyhkyjen kuherrusta, ennenkuin kuulin sihteerin
äänen. Minä katselin ulapalla näkyvää sotalaivaa. Se tulee tänne päin.

Kaukana näkyivät todellakin prikin solakat mastot ja valkoiset purjeet.
Vienossa länsituulessa se ohjasi kulkunsa Turkua kohti. Purjehtiva
priki oli yleensä hyvin tavallinen näky, mutta juuri näinä päivinä oli
monella taholla liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja.
Maltittomasti odotettiin uutisia Tukholmasta.

Herrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi
kuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä
alas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa.
Hän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu
nopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty
sopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja
etu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.

Karkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä.
Turhaan. Notarius -- tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka
-- jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias,
ollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti
jalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle
ja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.

-- Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä
ylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta
vanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin _secunda_-luokan poika...
Minä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma
kukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani
ja samalla suojella häntä...

Juuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä
ääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä
lähenevän prikin keulan ohitse.

-- Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus
miettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.

Siellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta
kaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni
etsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja
savukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin
tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei
iloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu
kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta
takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä.
Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet,
sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy
kuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut
elähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?

Äsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi
päivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja
tietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin
kahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain
pikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja
suurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja
kermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka
herätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin
eri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä,
tuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja
kyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa?
Tuhassa paistettuja perunoita.

Yliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä
harvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä
tarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat
vieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo
kasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista
ilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan
moisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian
kalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin
pöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään
silkkimatoja.

Jokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen
vuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut
talonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä
Etelä-Suomessa; sotamiehet -- sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä
-- olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta.
Vielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme
pohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura
ryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi
kaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella
vuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen
tuota amerikkalaista "ylellisyystavaraa": kolmas osa maamme ravinnosta,
kolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon
rukiinsadon sattuessa.

Neuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien
Helenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär
Anna Helena Merthen.

-- _Tibi, Helena_, sinä Troian hävittäjä, joka huoaten ikävöit
Paristasi! puuttui puheeseen professori Scarin ja tyhjensi
kipposellisen maitoa yhtä vakavan näköisenä kuin se olisi ollut
kuolleitten alaanien ja hunnien hautausuurna, nyökäyttäen samalla
päätään hämillään olevalle tytölle, joka posket hehkuvina talutettiin
esiin lieden luota, missä hän juuri oli paistanut vohveleita lapsille.

-- _Tibi, Paris!_ toisti Eeva Merthen kääntyen muumiomaisen
professorikumminsa puoleen. Koko seura purskahti hillittömään nauruun.
Korkeasti oppinut professori Scarin noudatti erittäin tarkkaa
elantojärjestystä ja oli erittäin täsmällinen kaikessa, mihin hän
ryhtyi -- kävi joka päivä kävelemässä määrätyt askelensa määrättynä
hetkenä -- ei koskaan syönyt muuta kuin määrättyjä ruokia -- eikä
koskaan juonut muuta kuin määrätyn maitoannoksen. Mutta kukapa olisi
voinut vastustaa semmoista ristitytärtä?

-- _Tibi, Hebe_, jumalten juomanlaskija! vastasi professori ja tyhjensi
ihastuksissaan kokonaisen kipposen olutta, mitä hän ei ollut tehnyt
kahteenkymmeneen vuoteen.

Ateria päättyi kello puoli kahden ajoissa, pantiin taas kädet ristiin,
pikku Wechter luki taas rukouksen, vieraat antoivat toisilleen leikillä
aimo ruokaläimäyksiä ja hajaantuivat, muutamat lepäämään lähimpien
puiden alle, toiset nukkumaan päivällisuntaan kaksinkertaisissa
vuoteissa, joita ajan yksinkertaiseen tapaan oli kesätuvan peräseinällä
yövieraita varten.

Nuorilla oli kuitenkin jotakin salaperäistä tekeillä
läheisessä ladossa. Kello kolmelta annettiin merkki äänekkäällä
torventoitotuksella, kaikki kokoontuivat nurmikolle, ia nyt nähtiin
paimenpoikia ja -tyttöjä tulevan ladosta parittain. Kaikilla oli päässä
liehuvilla nauhoilla koristetut leveälieriset olkihatut; muutamat
taluttivat ruusunkarvaisista nuorista vastahakoisia lampaita. Ne, jotka
eivät olleet saaneet käsiinsä yhtään nelijalkaista elukkaa, tyytyivät
kaksijalkaisiin ja hallitsivat Merthenin pikku lapsia suitsista, jotka
olivat palmikoidut leiniköistä ja päivänkukista. Astuessaan he
lauloivat tuttua säveltä, jota vielä nytkin usein kuulee:

    Lampaitaan paimentytöt ja -pojat paimentaa :.:
    He kertoa lemmen voimasta voi. :.:

Ruiskaunokkiseppeleellä koristettu etummaisin paimentyttö, jonka
leveiden hatunreunojen alta välkkyivät Eeva Merthenin ihanat silmät,
hypähti kevyesti emännän eteen ja sanoi teeskennellyn vihan äänellä:

-- Arvoisa rouva, millä oikeudella te ja kaikki nämä Minervan ja
Merkuriuksen lempilapset olette uskaltaneet astua minun saarelleni.
Ettekö tiedä, että minä Amaryllis olen ainoa näiden seutujen ruhtinatar
ja hallitsen paimenpoikineni ja -tyttöineni rajattomasti Ruissalon
saarta?

Kun siihen ei tullut mitään vastausta, jatkoi paimenkuningatar:

-- Helppo minun olisi muuttaa teidät kaikki sudenpenikoiksi,
lohikäärmeiksi ja yököiksi; mutta minä olen suosiollisesti ottanut
huomioon jalon oluen, jota olette kaataneet minun maalleni, ja
miellyttävän paistinhajun, jolla olette virkistäneet ruohojen iloista
henkeä. Sentähden minä lupaan teille kaikille suosiollisen armoni ja
anteeksiantoni, tuomiten teidät ainoastaan kuulemaan ylimmäisen
hovisoittajani alamaista hyvitysrunoa ja sitten karkeloimaan
paimentyttöjen lehtoon.

Amaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä
suunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari
alkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin
kirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa
rouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja
jumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan,
joka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden
ylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:

    Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi,
    miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi
    kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella
    lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista!
    Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii,
    niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii,
    miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena
    Vuossadat eläköön kuin paratiisissa!
    Ja elon iltana -- kun saapuu kuolo vieno
    kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon --
    niin suku taajana kuin metsä Ruissalon
    nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]

Tämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat
ja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki
asettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari,
vuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:

    Nuorukainen tanssiin ennättää
    ja nostaa hattuansa,
    hän suuria, pieniä tervehtää,
    suloneitoja mieluisimmin.

    Neitosia käteen tarttuen
    hän lausuu luottavasti:
    ja sin' oot mun ja min' oon sun
    tään leikin loppuun asti.

Sanat "neitosia" ja "poikia" vaihdettiin tarpeen mukaan.

Tanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista,
pallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti
vanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin
jäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus
vihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa
kerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat
vielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.

Sitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä
varten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt
käytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin
uudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa
pysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin
ruvettiin leskisille.

-- Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.

Eevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä
herkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään.
Hän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti
sen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän
olisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.

Tuo huomio ei ollut tervetullut, sillä mustia ukkospilviä nousi
taivaanrannalta. Sillaikaa kuin illallispöytä sateen pelosta katettiin
tupaan, joutuivat vanhat herrat keskustelemaan politiikasta. Vapauden
aikana politikoitiin ankarasti, sillä silloinhan valtakunta oli
tosiasioissa tasavalta ja siis jokainen kansalainen oli tai ainakin
luuli olevansa valtiomies.

Keskustelu koski Tukholman tapahtumia. Arvaeltiin, olikohan sihteeri
Gyllenstjerna ollut salaa liitossa Venäjän ministerin kanssa.
Kerrottiin, miten Arckenholtzia ja Mathesiusta oli syytetty siitä, että
he olivat antautuneet Myssyjen kätyreiksi salaisiin vehkeilyihin.
Mathesiuksen kohtalo herätti suurta osanottoa, sillä hän oli
suomalainen ja sitä paitsi, mikä oli enemmänarvoista, rehellinen mies,
joka herkkäuskoisuudessaan oli joutunut viekkaiden ja paremmin itseään
salaavien valtiollisten juonittelijain aseeksi. Hattujen hallitusta ja
sota-aikeita kaikki läsnäolevat kauppiaat, porvarit ja akateemiset
oppineet yksimielisesti tuomitsivat hyvin ankarasti. Virkamiehiä oli
yhtä paljon kummallakin puolella.

-- Mitä uutta valtiopäiviltä?

-- Peruukkipölkkyjä salaisessa valiokunnassa ja hatuntekijöitä
salaisimmassa.

-- Eikö Merthen ole salaisimmassa?

-- Siinä on Örebron pormestari Salan, jonka pää paremmin sopii hattuun.

-- Hyvät herrat -- virkkoi hovioikeudenneuvos Ahlström, niitä harvoja
turkulaisia, jotka hyväksyivät hattujen valtiotaidon -- ei saa riistää
kauhaa köyhältä, kun kerran puuroa sataa.

-- Mitähän merkillistä puuroa nyt sataa? kysyi muuan Myssy
pisteliäästi.

-- Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.

-- Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla
syötyä.

-- No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti
tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja
sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.

-- Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka
kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen
säännölliset, huulet vienossa hymyssä. -- Veli Ahlström ei tyydykään
vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja
sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä
meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.

-- Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin
nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena
puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole
koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee
salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin
kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta
hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse
pyydämme.

-- Lupauksillako? Niin tietysti.

-- Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä
kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä
edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin
aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.

-- Entä sitten?

-- No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää.
Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen
oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä
sieltä.

-- Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet
valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään
maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen
Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja
upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme
olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän
huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään
aavistusta.

-- Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat -- keskeytti neuvosmies Wechter,
hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 --
tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on
nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko
koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole
kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän
sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista!
Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?

-- Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän
varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina,
milloin puhuu päänsä pölkylle.

-- Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa?
Pois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa?
Mitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala
siunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!

-- Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella
kangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel,
hyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.

-- Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen,
Uudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn
neuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia
housupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia
vaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että
suuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.

-- Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen.
-- Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun.
Eikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se
on vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto
tervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä
nimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki
sodantoitottajat!

Koetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon
mukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide.
Miksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen?
Kuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa
ollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui
kauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin
vuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa
oli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.

Kaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja
Braunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma,
elähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat
heistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti
taivaan Ruissalon tammien yläpuolella.

Kaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa
vihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä,
ja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa
kaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä
saapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle
kirjeen.

-- Kuka sinut lähetti?

-- Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan,
että asia on hyvin tärkeä.

Juhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia
Tukholmasta.

-- Niin -- sanoi Wechter yhä iloisempana -- hyviä uutisia! Kirje näkyy
olevan veli Mertheniltä.

Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka
nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin
purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli
puhaltanut navakka lounastuuli.

Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui
kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta
hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.

-- Äiti -- sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen --
onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?

Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.

-- Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon
heidät. Amen.

Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin
menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen
uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini
räiskähti lähinnä seisovien päälle.

-- Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.

-- Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja
kuului:

  Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.

  Kunnioitettu Veli!

  Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun,
  kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun
  Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että
  Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla,
  registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on
  julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan.
  Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan,
  Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.

                                        Kunnioitetun Veljen
                                   kuuliainen ja nöyrä palvelija
                                          _Carl Merthen_.

Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo
oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista
vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä
käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan
ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.

Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus
otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä
tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli
taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen
kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli
menestyksestä?

Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä
tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä
laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi
se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan
kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko
loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei
edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen.
Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa
väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan
mielipidettä.

-- Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys,
jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon
alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.

-- Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien
kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!

-- He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.

-- Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.

-- Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]

-- On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.

-- Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt
tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!

-- Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan
_säätyjä_ vastaan?

-- Valtakunnan _hampaitako_?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä
vertaa koirankitaan.

Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin
luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta;
mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö
kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä
juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.

-- Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella
mitä haluan.

-- Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi
moni lasiin tarttuen.

-- Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja
salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen.
Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade
alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti
yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.

Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan.
Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin
leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja
sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha
alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen
muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden
raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen
hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:

-- Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa
kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.

Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin
veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin
kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon
rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan,
vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin
yli koko lattian.

-- Missä Eeva on?

Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas
Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.




4. LOITSUMÄKI.


Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien
aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme
saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän
rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista
ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat,
ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja
onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten.
Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot
voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat... Jo tarttuu se
taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan,
arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu
sen lehtien alta loistava käärme...

Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä
kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen
kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden,
että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana.
Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken
punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja
oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla,
ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi
sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa,
jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.

Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä
harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman
pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät
sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva,
lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää.
Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja
mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn
manaukselta...

-- ... Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet?
Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut,
sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi,
myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää,
joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut
liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi
sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana
aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua,
lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta,
kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään
merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?

-- ... Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä
syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit,
kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta.
Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi
äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja
nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit
raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?

-- ... Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet!
Minä mahtava manaan teitä... Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun
neitsyt Maarian polvilta ... minun kädessäni te olette ... orjia te
olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja
vieritän päällenne Kipuvuoren... Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö
vieläkään tottele?

Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja
hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes
vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi
etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän
tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman
suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon
tuulenhenkäyksen...

-- Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa
tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat ... ne eivät enää ole
penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun
kaikki muu häviää!

Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista
vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua
haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika
katosivat majaan.

Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin
rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.

Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan
vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että
Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut
käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen
entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta
ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt
aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa
pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt
Vapun asuntoa -- se oli toisella puolella saarta -- ja toivoi ehtivänsä
sieltä takaisin illalliselle.

-- Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt
osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin
saattoi.

-- Aion kyllä, vastasi Eeva.

-- Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.

Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki.
Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi
raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle.
Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan
viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja
sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta
turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun
vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi
eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa
katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi
mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän
enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa
helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli
löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei
ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin
näkyi ranta ja meri puiden välitse.

Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi
silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla,
kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin
Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka
muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.

Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea,
jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli
puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä
vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja
helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös
vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.

-- Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?

Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen
akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi,
lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen
vaatteitaan.

-- Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno
olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen
mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta
se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen
kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis?
Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.

Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen
miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan
ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan
mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.

-- Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista
vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin
Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun
hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä
mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen,
nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai
viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä
merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun
kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan,
mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta
aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan.
Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian
palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä
soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan
kuin heinä viikatteen tieltä... Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat.
Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä:
ensin ukkonen ... sitten rankkasade ... sitten sota ... sitten
verta ... sitten tulta ... sitten nälkä ... sitten rutto ... niin,
niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja
maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin
huippuun asti...

Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että
kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä
lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen
häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta
sieltä kuului tuttu ääni huutavan:

-- Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?

Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta
tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan
katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun
kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä
mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn
sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle
korvaan:

-- Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!

Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen
eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. --
Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja
kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko
minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni?
Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia.
Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni
poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen
lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää
tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa
näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten
kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on
kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää
tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan
kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.

Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha
ystävä asuu.

-- Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole
siitä puhunut minulle!

-- Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle
kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu,
hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui
katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy
nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä
kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan
ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista,
jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.

-- Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon
sinusta.

-- Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus
raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä
sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin
luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen
täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun
silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja
olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin
sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?

-- Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista
lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten
lopulta ala uskoa uniin.

-- Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään
usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he
pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa
10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät
valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää.
Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä.
Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien
välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy
perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä
rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä
ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa
hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me
olemme vajavaisia olentoja.

-- Mitä näit sitten unessa, Vappu?

-- Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän
minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.

-- Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.

-- Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät
aivan kuin sadun prinsessa.

-- Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka
päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo
muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko
vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän
osti juuri palttinaa Naantalista.

-- Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan... Muistanpa, että sinulla kerran
oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?

-- Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.

-- Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että
seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko
metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?

-- Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä;
isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein
hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.

-- Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia,
neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?

-- Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi
ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai
oikeat talvirukkaset.

-- Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku
tylleröinen?

-- Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.

-- Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit
rippikoulunkin?

-- Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.

-- Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä ... on poikamies ...
eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies;
mikset ota _häntä_?

-- Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.

-- Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta
kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki
parkaa?

-- Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian
haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty
professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.

-- Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai
onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä
koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja
tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.

Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen
hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi
nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen
kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen
ainoa uskottunsa.

-- Säästä vitsasi -- sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli
kaunis, vakava ilme -- minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin
tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin
Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin
suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte
ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni -- niin tässä
olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut
Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!

-- No mikset sitten sano niin?

-- Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä
maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä,
enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla
onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan
sinua taistelemaan sen puolesta...

-- No, sano sitten! Mikset sano sitä?

-- Sentähden ... sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan.
Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti,
miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin
kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä
et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen,
sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan ... niin, mitä
kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä
ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä
auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä
mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei
koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli
ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja
se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän
sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja
tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä!
Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan
minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua,
minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin
kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut
itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta
täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse
sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi!
-- tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin
tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni
heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä
onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä
minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?

Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi
valkeaan ja sanoi:

-- Sen olet perinyt isältäsi.

-- Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?

-- Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan
olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo
päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta
kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi,
pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava,
kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet
perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan
äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme
veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko
nähnyt ketään unissasi ... ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?

Eeva oli vaiti.

-- Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano
minulle suoraan?

-- Älä kysy sitä!

-- No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri
ja ... nuori, kaunis mies...

-- Tarkoitatko Regnier'tä?

-- Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia
ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä
nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava
tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo
amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa
oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä
sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.

-- Vicomte hän on.

-- Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?

-- Ei minulla ole mitään vastaamista.

-- Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle
kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on
laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä,
mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä,
siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"... Olkoonpa niin. Mutta
kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan
takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt
kuulla, mitä unta olen nähnyt?

-- Niin kerropas.

-- Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin
tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot
soida, sinä putosit sylistäni ... putosit putoamistasi... Seuraavana
hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja...

-- Minä olin kuollut, eikö niin?

-- Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli
hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos
olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin,
että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin
taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti
minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti
ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä
vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla
ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima
myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin
pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se
merkinnee.

-- Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun
vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä?
Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa
kummittelevat mielessäsi yön unissa?

Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko
raukeni hiilloshehkuun.

-- En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä
palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani
pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun
polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla
ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit
kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme
suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin
helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden
välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa
jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä ... tuossa on
kauneus ... tuossa on rikkaus ... tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina
helmen pudotessa... Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä,
kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni... Mutta eipä maksa vaivaa
kertoa tyhmiä unia lapsille?

Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään
kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt
entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.

-- Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti
oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä
unien ja ennustusten uskosta. -- Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt
pojan ... mikä hänen nimensä on?

-- Sammu.

-- Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on
hyvin levoton minusta.

-- Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista;
saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku
lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta -- jatkoi Vappu
milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen -- eiköhän
se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista
olla?

-- Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.

-- Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse.
Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana
tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe.
Yhdeksästoista, yhdeksästoista ... jos voisin repiä maahan sen muurin,
antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja ... olin vähällä
sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei
ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee
kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota
Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.

-- Vappu ... älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin,
että minä en _voi_.

-- Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi
ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen
lumota itseäsi.

-- Lumotako? Ei, ole huoleti!

-- Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka
erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota
ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene
naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!

Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin
kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin
hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa
vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden
iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen
tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä
tulevan syliin.

Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä,
revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja
havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli
samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein
kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.

-- Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva
teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin
ettet sinä etsisi minua?

-- Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin
kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.

-- Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti
kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes
voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä
puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme
takaisin. Hyvää yötä, Vappu... Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein
rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa!
Kyllä minä muistan sinun opetuksesi... Tiedäpäs, Iisakki, minä olen
ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.

-- Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi
Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.

Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien
jälkeläistä, noita-akaksi -- mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan
ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli
valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.

Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut
vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.

-- Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin
pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa
ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen,
ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle ... mene, mene! Juuri
niin pitää käydä.

Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen
lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.

-- Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä
muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!... Yksi vain hänet pelastaa.
Minun täytyy lähteä diakonin luo...




5. DIAKONI ELG.


Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua
synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt
iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja
laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia,
mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat
veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat
torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen
omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi
voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin
vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat.
Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti
toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan
huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja
onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.

Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa,
niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka
koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei
ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä
mullistuksesta -- he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita,
syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä,
jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka
olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä,
jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta
maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti
näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri
Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri
paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä
kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin
kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin
isänmaallinen tunnussana.

Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies
Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias
ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun
hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli
lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta
sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana
toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä
muuttua yleiseksi käsikähmäksi...

Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen.
Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua
välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana
yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi
kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen
harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja
kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä
taukosi, intohimot häpesivät ... korkeampi voima puhui tässä metallin
kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.

Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi
väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä
oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä
papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei
ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan
vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä
tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti;
ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin
olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti
vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava ... kirkas,
syvä, tyyni ... se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät
suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus.
Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet
hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella
ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään
hävisi näkyvistä.

-- Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli
laivarannassa.

-- Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle
Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.

-- Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät
häntä?

-- Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi
rajasuutari ylhäisen halveksivasti.

Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi
pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan
diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt
kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.

-- Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan.
Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain
itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa,
saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin
tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.

Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat
huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka
heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli
pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.

Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että
diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.

Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi
useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien
majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista
hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita
mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat
saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja,
rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut,
ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä,
mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan
vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten
sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä
hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa
vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu
keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä
sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen
kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi
toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä
usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti
muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa,
hehkuvaksi ennustukseksi.

Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia
yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran
huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja
kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa
vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa
kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki
sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella
kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain
kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi
pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä
ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä
Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren..."

Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23
vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi,
laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun
tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa
uskossa ja lopetti -- mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta --
tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.

Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin
valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta
ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja
eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä
katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus,
rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli
kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan
suloisin lapsentarina -- tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian
kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle,
mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka
ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli -- se ajatus ihastutti ja
valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan.
Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä
hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä
sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa
kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja
pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan
rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja
täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.

Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan,
jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen
Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki
toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo --
Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.

Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden
avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa
olevalle _Laimin_ (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa
kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli
aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu
keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui
vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina
Elg -- sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen
lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä
vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet
orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli
suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt,
jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen
tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan
sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan
ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi -- sisar oli ollut hänen
äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut
nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut
maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei
ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta
veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun
hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli
naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä
sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää,
mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää
veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen
tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan
hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti,
mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana
omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja
ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.

Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä
innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään
seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta.
Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa
saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä
kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus
omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista
intohimoa... Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan,
joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti -- tai ainakin luuli
rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.

Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille.
Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja
äidillistä huolenpitoa... Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein
olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin
yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli
tukenut.

-- Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on
viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin
paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.

-- Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet
kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon,
vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa
muistutusta.

-- Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi
kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.

-- Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt
sota.

-- Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä
jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja
jo taas alkaa verenvuodatus.

-- Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi
diakoni, seuraten sisartaan tupaan. -- Kuinka lapset voivat?

-- Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen
variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat
makeasti.

-- Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä,
kuka siinä on?

-- Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän
hän tahtonee näin myöhään illalla?

-- Pyydä häntä meille illalliselle!

Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta
huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen
sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli
samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.

Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean
valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava
öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä
vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.

-- No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet
niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti
raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että
poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako
jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis
kuulemaan.

-- Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen
talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin
tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.

-- Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja
juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa
vain sanottavanne; ei minua nukuta.

-- Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti
nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta
kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka
hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa
kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle
ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua
yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka
olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen
kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan
lohdutuksekseni ja kehoituksekseni...

-- Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut
teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin
sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi
palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin
hän kohta ottaa koko käden...

-- Voi arvoisa maisteri -- antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi,
niinkuin ennen olen tottunut! -- niinhän minun laitani on kuin te
sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta
ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia,
joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan
valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti,
jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia
on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli
paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui ... mutta
nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta
seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan
profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät...

-- Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen!
keskeytti diakoni ankarasti. -- Semmoiset parannusharjoitukset on
perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion
sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.

-- Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten
ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan
pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani
rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli
silloin tuskin seitsemänkään iässä...

Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli
kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan
tuli kasvoille huomattava kalpeus.

-- Hän tuli minun luokseni -- jatkoi Vappu huomaten punastumisen -- hän
tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua
leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä
täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen
puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran
kummallisen juovan...

-- Joko taas latelette ennustuksianne?

-- Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti,
sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa!
Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt
tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin
juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt
enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän
tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin
ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja
kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä
minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä
omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne
muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää
onnenlahjoista...

-- No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole
parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä,
että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta
kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa
sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien
eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen
oikeudenmukaisuuteen?

-- Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut
kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö
Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään
olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.

-- Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta
varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän
viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.

-- Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota
kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt
loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin
alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista ... niin,
yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä
ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä
luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa
kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi,
se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä
tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova
vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla
ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu
_jokin_, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä
suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta
niin suuresti... Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka
Jumala otti minulta... Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä
merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni ... kaikkein
rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se
paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä
se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta
meidän täytyy pelastaa hänet ... rakas, hyvä maisteri, lyökää minua,
pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin,
saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa
pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta
merestä!

-- Vappu -- sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään -- uskotteko minun
tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?

-- Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut
kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle
osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta
tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla
Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle
kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt
tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään
teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!

-- Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa
myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te
itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te
heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän
sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan
sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te
kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä
teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa,
mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä -- totuus,
että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.

-- No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä
siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain
pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä
vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku
enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne
mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa.
Mutta hän ... hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa
silmissään ... hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie ... hänet
täytyy teidän pelastaa, maisteri ... te, joka olette pelastanut niin
monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!

-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman
kärsimättömästi.

Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen
ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.

-- Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta
teeskennellen.

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen
jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa
salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken,
mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että
hän rakastaa teitä...

Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli
vaiti.

-- Hänen iässään -- jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta --
on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään,
ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä
ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta
jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa
tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan
nöyräksi ja hyväksi!

Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli
poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa.
Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä
noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!

Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään,
tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:

-- Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on
ainoa keino pelastaa kaksi sielua ... hänen sielunsa ja minun.

Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan.
Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi
hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden
loisteen.

-- Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa
miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on
inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että
nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette,
voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla
silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin
olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte
minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin
olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää
muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla
tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän
rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on
antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin
hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen
tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa
omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin
hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa
myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä
kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä
uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu,
joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden
arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te
taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa
Jumalan sanaan!

Vappu lähti ... ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan
pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun
valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä
kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi
itsekseen:

-- Ei hän kieltäytynytkään!




6. TANSSIAISET JA TAPPIO.


Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit
pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna
1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen
tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli,
varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn
parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen
hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita
muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että,
kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa
tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai
joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia
revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen
jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki
tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli
vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei
kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea
tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä,
eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli
vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen
lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen
itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen,
päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli
presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja
sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun
verran seitsemättä tuhatta henkeä.

Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun
asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita
viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan
ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan
vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä
vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja
siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla
määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia
vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden,
mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset
päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet
määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi
mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan
olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti
vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan
päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin.
Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen
varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli
kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan
tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä
tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja
matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot
pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja
sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että
maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä
silmille että korville.

Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt
olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja
puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka
katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että
kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa,
oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin
saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan
ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli
joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan
sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.

Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat
illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli
aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan
seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan
eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten
mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten
ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa
arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka
oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla
penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen
jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat
sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän.
Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain,
helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta
syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut
panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori
aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin
ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä
itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista
tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli
sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella,
että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat
kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita,
varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää
sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui
vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti
tasa-arvoisuuteen.

Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen
tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan
osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä _la régencesta_ Pompadourin
aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli
Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun
maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko
miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin
nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun
rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan
aikana -- lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon
silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman
pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki --
pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran
kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten
rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen
myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja
vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin
osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti
pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota
vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli
melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.

Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se
parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten
näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties
käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin,
vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista
astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia
rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu
kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa.
Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa
omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät
kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli
aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä
harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen
ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään
juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota
osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on
viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli
siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti
levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko
maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin
vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus
näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole
aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.

Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita
verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden.
Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen
saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä
ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin
kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin
painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista,
että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä
tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin
suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja
kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan
omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?

Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä
tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien
kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten
sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi
heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa,
keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli
suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui
nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar,
joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen
erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan
arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.

Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti,
jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman
edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston
miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.

Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi
loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan
tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen
tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä
ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien
kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin.
Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin
juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi
todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä.
Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana
tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.

Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin
valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar
hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä
kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:

-- Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?

-- Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko
maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. -- Johonkin
on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla
abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin
Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.

-- Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?

-- Ei muuta ... kuin teidän läheisyytenne!

Eeva hymyili halveksivasti. -- Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta
voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.

-- Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.

-- Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä
voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin
valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko
se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin
laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään
ranskalaiselta.

Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen
silmistään loisti neroa ja tulta.

-- Mademoiselle -- sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä --
vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin
en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne.
Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.

-- Kuollako? Ja minkä tähden?

-- Kunnian ja muiston tähden?

-- Kreivi -- jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan --
en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä
pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin
kuolemiseen.

-- Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden
kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi
rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.

-- Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja
ylevästi ... elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja
sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on
kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä
kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen
toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun
elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita,
yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen
todistettava koko olemassaolollaan.

Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan.
Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut
maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain
pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen
joutilaan hetken?

-- Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa
Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa
hansikastaan vasempaan käteensä -- mitä vaaditte minulta?

-- Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana
sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole
ranskalainen.

-- Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?

-- Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig
XV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin
Savoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.

-- Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta
silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti
Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja
kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli
peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen
poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen
väärin.

-- Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole
enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette
voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella.
Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut
sodassa haavoittumattomaksi.

-- Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva
Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja
"vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan
pakoon.

-- Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä
ammun kuulan otsaani.

-- Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se
onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.

Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää
häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei
sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt
huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen
keskustelu ranskalaisen kanssa.

-- Minun nuorena ollessani -- kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka
mies _ei_ ollut päässyt pormestariksi -- ei kukaan äiti olisi sallinut
tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän
ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja
siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?

-- Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa
Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter,
joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.

-- Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa,
ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori
Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty
poloneesiin.

-- Äiti! -- kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle -- Eevasta
puhutaan pahaa.

-- Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien
kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi.
Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos
nähtäisiin minun häntä varoittavan.

Anna meni Eevan luo ja sanoi:

-- Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.

Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli
sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat
tanssista.

-- Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.

-- Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä
sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi
kohtaan.

-- Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.

-- Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?

-- Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä
pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä ... mutta anna minun nyt
tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.

Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä
mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä
hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista
uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset
seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka
paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana _tapana_
sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi
rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri
aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on
luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita
Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret
tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat
vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa
seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei
mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä
tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen
sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön
ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän
kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö,
joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on
pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi
ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin
liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren
ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä
maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen
huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.

Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun
valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi
ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen
tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.

Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten
painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki
arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen
säkeistö:

    Un coeur blessé d'une légère atteinte
    pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte
    et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers.
    Eve, -- je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]

Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin
sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea
samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti,
että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.

Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:

    När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider,
    Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]

Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi,
että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei
luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän
ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän
ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta
katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se
oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän
paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut
tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle
sivutuloja.

-- Hän ei näy kainostelevan _billet-doux'ejansa_, tuo tyttö! virkkoi
ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.

-- Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli
jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.

-- Tuota ... mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen
tyttö?... Perkelin vai Pertta... Hän nauttii rakkaudentunnustuksia
niinkuin muut syövät ostereita.

Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo
sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin,
tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti
Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi,
missä tuo kohtaus tapahtui.

-- Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni
tämän kelpo herran kurittaminen.

-- Hyvitystä! huudahti luutnantti.

-- Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan
koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.

Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti
asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä
kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin -- upseerien mielestä
lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti -- erotettavaksi
vuoden ajaksi yliopistosta.

Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta
syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin
huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen,
joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä
oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa
oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman
puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi.
Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas
kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi
hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin
tanssiaisiin...

Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.

Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra
Yxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:

-- Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme
palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!

Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja,
sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan
nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle
kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän.
Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin,
jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen
tietoa pikasanoman sisällyksestä.

Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull
vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen
viserryksen vaiettua metsikössä.

-- Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo _ei
mitään_ sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan
merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli _jotain_. -- Ei se ole
mitään ... vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta
joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.

Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka
neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta
joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän
hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin
lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka
olivat pitkiä kuin aidanseipäät.

-- Sanokaa toki Herran tähden -- huusivat tämän tungoksen takaa
pelokkaimmat rouvat -- marssivatko venäläiset jo Turkuun?

-- Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän
urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. --
Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me
olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt
pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja
kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin
rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto.
Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme
uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!

Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet
juoda.

-- Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa
olevat Myssyt.

-- Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.

Maaherra oli vaiti.

-- Hän on kaatunut! huudahti joku.

-- Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.

-- Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.

-- Vain vankina! kaikui taaskin.

-- Rehellinen, uljas Wrangel!

-- Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan.
Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt
vihollisen selkään.

-- Missä on pikaviestin tuoja?

Hänet oli jo lähetetty pois.

-- Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?

-- Kaikki on hukassa.

-- Voi niitä kirottuja Hattuja!

-- Hirteen maankavaltajat!

-- Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!

-- Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.

-- Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?

-- Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne
taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen
penikulman päässä sotatantereelta.

-- Täällä ei komenna kukaan.

-- Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!

-- Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!

Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi,
ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet
sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän
esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja
hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli
edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.

Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa
huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja
kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut
vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta,
muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi.
Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan;
Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko
Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä
kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton
sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!

Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä
toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli,
ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri
mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan
pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo
ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin
sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti
sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä
haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen
kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat
ja suuret voimat hävittävät itsensä.




7. SOTA.


Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua
yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin
voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin
jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan
ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä
sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä
sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on
liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille
onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä
hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme
kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen
vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta
siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!

Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat
nimekseen _Myssyt_, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He
pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan
työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista -- erämaat
muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi,
köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja
toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat
perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan
horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana,
joka heidät oli koroittanut valtaan.

Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut
heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha
sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta;
oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi
menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot
houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi
paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa,
Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota
omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta
nimitettiin _Hatuiksi_, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana.
Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen
osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He
käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa
sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä
vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei
voinut olla kahta herraa.

Tuo politiikka oli Ruotsissa _perinnöllinen_: kaikki Vaasasuvun
kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat
olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös
_kansallinen_: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään
nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten
saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja
seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se
ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan
voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle
Myssylleen Kaarle XIV:lle.

Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että
Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani
toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen
perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan
kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet
kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita
syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että
Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka
oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin
hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi
kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi
kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n
viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid
Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi
yksityiset aatelistalot ja virastot.

Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on
edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat,
sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen
ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli
uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina
valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona
istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä
ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli
valmis.

Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita
sanotaan _edullisiksi olosuhteiksi_: Ranskan avustukseen, sotaan, jota
Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen
koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja
siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että
Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia
saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään
tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä
käyttivät kaikenlaisia syöttejä -- edullisia olosuhteita, raha-apuja,
Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta -- vetosivat jaloihin ja
halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin --
uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita -- se
kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja
sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä
kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle
valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "_Ainoa
todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen
perikato tai menettäminen_."

Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.

Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja
valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti
pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin
korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin
useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä
tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain
juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen
takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä
enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme
venäläiset merestä mereen."

Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen.
Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen
suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin,
joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen
joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta
marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli
Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla
3.000 miestä.

Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä
elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22
päivänä Lappeenrannassa.

Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti
linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900
miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten
sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä
2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta
puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään
Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se
oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.

Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja
hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä
tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei
hänellä ollut siipiä.

Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua
sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt
purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia
joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua
väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään
muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen
paistettua varpusta.

Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar
Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi
keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja,
joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän
tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea
uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan
synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.

Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus
ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa,
niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli
sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne
mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä
liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin
ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran
odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja
kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin
onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että
hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään
masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva
päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin
puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella,
kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat
näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan
riehuessa.

Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan
sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742
saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän,
on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi
tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman
hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella
suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät
vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen
vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.

On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle.
Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio,
niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä
sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti
ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.

Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja
sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta
Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.

Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen
toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen
pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti -- peräytyminen
miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja
kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta
paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten
päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston
enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin
kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun
vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me
olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on
ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja
sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."

Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti
heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä
Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä
"säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on
miehuullisesti puolustettava.

Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä
saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien.
Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä
erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock
kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742
täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen
antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen
16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä
laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin
ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja
ampumavarat oli jätettävä voittajalle.

Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi
sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä
toukokuuta 1808.

Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta
kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai
kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten
luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion
kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.

Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka
linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina,
keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet
rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle
lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti
koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän
asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen
huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."




8. VENÄLÄISET TULEVAT!


Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen
viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma
levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi
olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen
vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin
tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen
toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka
valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin
olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun.
Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta
uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen
sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka
koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai
onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja
kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja
torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää
kenraaleilta!"

Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista
kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät
ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito
mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli
joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys
voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu,
mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen
Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"

Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että
piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli
yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä
oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset.
Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa
juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän
asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin
vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja -- Pietarin takaisin
valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä
suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.

Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta
hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta.
Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin
puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut,
kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat:
saammepahan nähdä!

Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät,
sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä
armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle
XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla,
mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin
kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe
kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää
salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena
aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota
herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että
maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on
tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön,
kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka
luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista
irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta
pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon
sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet
rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus
Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä
mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät
yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti
taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista.
Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se
räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma,
että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin
kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja
koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja
kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot
menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun
yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit
lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat;
"pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa
kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran
hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti
suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä
maansa kanssa.

Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee
meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen
loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua,
tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi.
Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että
tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän
riveissään aikaan sivistymisen alun.

Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta
asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten
päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään
silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä
1742 vanhaa lukua -- mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna
1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan -- nähtiin
nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse
linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn
aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata,
ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna
näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista
liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka
toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä
uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä,
kun joku kiireessä sulki tien toiselta.

Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli
surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan
loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä
tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja
ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat
suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja
näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä
sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa
valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain
puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen
rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin
epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet
vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin
erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella
liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä
kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua,
mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin
mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen
sureekin isänmaataan.

Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.

-- Ah -- sanoi hän itsekseen hellällä äänellä -- enpä olisi koskaan
luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi
eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen
rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta,
itsestäni, kaikesta!

Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello
löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua
puolipäiväsaarnaan.

Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta
hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi
sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin
oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen
yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.

Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle,
toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt
hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.

-- Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin
odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän
kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. --
Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne,
vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole
antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa,
ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule?
Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta
hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin
ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne,
niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte
vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!... Mitä?
Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja
omiatuntoja ... ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet
kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö
vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?

Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi
soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen
kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin
puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.

-- Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä.
Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa
kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin,
jopa he tulevat ... tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä
kirkkaasti kuin äitimuorini rovio...

Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen
käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille
käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut
häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.

Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin
varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut
palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella
päänaluisella kurjassa vuoteessaan.

-- Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.

-- Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. --
Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.

-- Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?

-- Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten
hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.

-- Mitä? Onko Reetta kuollut?

-- Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko
levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä
rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.

-- Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja
nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!

-- Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella
palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa
Norjaan -- jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin
pyhimykselle -- ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden
kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi
lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin
kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan,
Eeva neiti.

-- Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin
ja nyt ovat matkalla Turkuun?

-- Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne
sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.

-- Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka
huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?

-- Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni
kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan
liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.

-- He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!

-- Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla.
Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me
maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! -- Ja ukko teki
kunniaa.

-- Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen
ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua
laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut,
unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin
toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. --
Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?

-- Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta
maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.

-- Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me
lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.

-- Lähteekö pormestarikin?

-- Ei, isä aikoo jäädä tänne.

-- Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan
ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.

Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei
veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.

-- Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen
auringonlaskua.

-- Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?

-- Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän
karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen.
Lähdettekö todellakin?

-- Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.

-- Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu
oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?

-- Kyllä muistan.

-- Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se
on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä
ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä
päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä,
mitä ilta tuo tullessaan.

Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen
mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde!
lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet
kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka
liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi
lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä,
missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut
ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.

Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset
olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta
sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin
saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus
oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen
Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa
Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli
tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut
kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä
taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi?
Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" -- ja tällä kertaa
eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät
ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli
kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui
Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet
laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät
vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa.
Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei
ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa.
Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota
hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti
kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra,
väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen
laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat
ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa
valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä... Jumala, me
olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän
aikanansa ja muinoin tehnyt olet... Vihollisemme eivät ole miekallaan
maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan
sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä
sinä mielistyit heihin... En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua
auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi
iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän
häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta
vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät
pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja
kasvojemme häpeä peittää meidät... Herää Herra, miksis nukut? Sielumme
on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes
tähden!"

Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa
hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin
virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta
sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta,
ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja
elinaikanamme" -- silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta;
eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen
sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin
nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan
onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan
lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan
maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.

Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos
tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana
odotellen ja huomasi Eevan.

-- Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain
olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina;
isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.

-- Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.

-- Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka
en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole
suuren arvoinen, mutta sinä ... sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan
aikaa!

-- Iisakki -- sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin
silmiinsä -- meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä,
miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras,
uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit
sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi.
Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun
tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi
yliopistosta... Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä
sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset
ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?

Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:

-- Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet
minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?

-- Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino
kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin?
Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna
yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla
kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana.
Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on
sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa
kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa
nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää
toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia
teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä
käännytkin, tieteissä tai ... niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule
suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle ... Iisakki! Sitten ... niin,
sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö
minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset,
joita et vielä ole oppinut?

-- Eeva ... anna minun kuolla puolestasi!

-- Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä
korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei
sanaakaan siitä, mitä puhelimme!

Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja
seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka
miehen kaupunkia puolustamaan.

-- No, Mikku -- huusi hänelle ohi rientävä Eeva -- miksi seisot siinä?
Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!

-- Poissa! vastasi rummuttaja.

-- No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!

-- Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin
olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n
ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.

Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia.
Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli
kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli
nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin
tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen
isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli
kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen
mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä
lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinu

Showing first 200,000 characters. Full text: gutenberg.org/ebooks/38533