Gutenberg · e01.org
Cover of Suomen kansan satuja ja tarinoita
Project Gutenberg cover, or a typographic cover where none is held.

Gutenberg · ebook 38272

Suomen kansan satuja ja tarinoita

by unknown · Finnish · public domain in the US

  • Language Finnish
  • PG edition 2011
  • Rights public domain (US)
  • Source Project Gutenberg
0%

Contents

    Suomen kansan satuja ja tarinoita is a Finnish public-domain text held from Project Gutenberg (ebook #38272). Ilmestynyt ensimmäisen kerran neljänä osana 1852, 1854, 1856 ja 1866 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

    EERO SALMELAISEN HUOMAUTUKSIA JA SELITYKSIÄ

    I OSA

    ALKULAUSE

    Kuten yksityiset, siten kansatkin kerran ovat olleet lapsuuden iä'ssä.

    Kertomia ikivanhojen aikojen seikoista ja tapahuksista voisi sanoa kansan lapsuuden historiaksi. Uskontonsa puki kansa taruihin, keksintänsä sekä muun tietonsa sananlaskuihin, ja mitä nykyänsä sanoisimme historiaksi, oli siihen aikaan tarinoita. -- Se oli luonnollisuuden ja lapsellisen vi'attomuuden aika. Tosin eivät vuosisatojen kokemukset ohjanneet mielen juoksua silloin, vaan myöskään ei vielä tyhjäntäpöinen, useinkin itseensä hämmentynyt viisastelemus rau'aissut ihmisen henkeä. Yltänsä näki ja haveksi kansa tässä lapsuuden iä'ssä ollessansa kummallisia, mielikuvallisia ihme-olennoita.

    Joka vuorella ja laaksolla oli omat eläjänsä, ja kussakin jo'essa sekä lähteessä joku jumalallinen olento. Haltioita ja henkiä, hiisiä ja kummitoksia, peikkoja ja piruja oli maailma täynnä. Sanalla sanoen: kaikki luonnon välikappaleet olivat kansan silmissä eläviä.

    Ristin oppi oli se maailmalle loistava valo, jonka säteitä eivät vanhat tummentuneet luulot ja kuvannot kau'empaa sietäneet vaan pakenivat pakenemistansa yhä, haihtuen ihmisten mielestä. Ensi työksensä sai uusi oppi puhdistamaan ihmisen sydäntä, kävi siitä uudistamaan hänen henkeänsä, ja on viimein päästävä kaiken maailman niistäkin pimenteistä, mitkä vielä tummentavat sitä. Vaan tänäänkin siltä valistuksen alalta, jolla nykyänsä olemme, kuuntelemme mieluisasti esivanhempiemme muinoista oloa, heidän tapojansa ja elämätänsä yleiseen.

    Varsinkin viehättävät meitä heidän ihanat, korkeamieliset runonsa ja suloluontoiset tarinansa, joissa vuosisatojen kuluttua omituisella, meille iä'tse rakkaalla kielellänsä vielä haudoistansakin puhuttelevat meitä.

    Ovat siis vanhojen runot ja tarinat kalliita meille muinoistiedon suhteen, vaan eivät sentähden ole ainoastansa kuolleita muinoisjätteitä, vaan i'än kaiken pysyväisiä muistopatsaita, joiden juurella kotimainen Runotar vieläkin valvoo, kuni kiitollinen lapsi äitinsä haudalla. Ovat ikäänkun sivistyksen kätkyviä, esivanhempiemme lapsellisia unelmia täynnä, kauniita, kummastuttavia teoksia, joiden rakennuksessa kansan omituinen luonne ja henki vielä osotaikse täydessä puhtaudessansa ja alkuperäisessä terveydesssänsä.

    Tekisi mielemme sanoa runon ja tarinan, kuni kaksi sisärystä; ikuisesta säännöstä asetetun taidetekoisen runoelman rinnalle, kuten lapsi täysiaikaisen miehen vierelle, kaikissa elon vaiheissa ja vimmoissa muistuttamaan häntä oman lapsuutensa virheettömyydestä ja puhtaasta kainoudesta. -- Niin jos lienee, on vanhojen runoilla ja tarinoilla vielä tänäänkin suuri arvonsa, ja tulevat vaikuttamaan kotimaisen runoelman koko vastaiseen luonteeseen, juurikun varoittavaiset äänet, jotka estävät sitä omaa luonnon laatuansa heittämästä osoittamalla sille oikean suuntansa, jota sen tulee seurata, poikkeamatta harhateille.

    Mitä Suomalaisiin runoihin tulee, lienevät joksensakin jo tarkkaan halki maan kerätyt, ja meillä on Kalevala ja Kanteletar, joissa ne säilyvät Suomen kansalle ikuiseksi iloksi; vaan tarinat, joita Suomalaiset niin suuresti rakastavat ja keskinäisessä elossansa huviksensa kertoelevat, ovat tähän asti olleet, josko ei ylenkatseessa niin kuitenkin kansan suusta keräämättä ja siis yleisölle melkein tuntemattomat. Juuri tästä seikasta puhuu jo 1836 vuoden Mehiläisessä muutamassa kohdin Lönnrot, sanoen moniaan siinä kerrotun tarinan jälkimaineessa: "Ilman on Suomalaisia tarinoita tähän asti ylen vähän ko'ottu.

    Taitaisivat kuitenki olla siitä arvosta, että ansaitsisivat tulla ko'otuiksi samalla huolella, kun moni muukin kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaellut.

    Niistä vaan olisi kotvaksikin kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pi'an äärettömästi ja useimmiten erilaatuisia itsekullakin paikalla. Aina siitä ai'asta saati on kuitenkin kansan suussa eläviä tarumia al'ettu suuremmassa arvossa pitää, ja useammat Suomen kielen ja kirjallisuuden hyväelijät ovat niitä viimeisinä aikoina ahkeruudella kokoelleet." Paitsi Lönnrotin Mehiläisessä ilmaisemia keräsi juuri samalla aikaa Akatemian oppilas herra J. Fr. Kainonen ison joukon Venäjän Karjalasta, ja sittemminkin on vuosittain aina toisia tarinoita Suomen eri maakunnista kerätty. Niin ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oppilaat D.E.D. Europaeus, A.E.

    Oksanen, Fr. Polén ja maisteri H.A. Reinholm keränneet niitä Karjalasta, oppilaat A.

    Rothman, A.E. Nylander ja tämän tarinakokouksen sommittelija Hämeestä.

    Samassa tarkkeessa on Länsi-Suomalaisen oppilais-osakunnan avulla oppilas B.A. Paldani vaeltanut Satakunnassa ja oppilas O. Palander muutamien Viipurilaisen osakunnan jäsenten toimesta Hämeessä, joiden kumpienkin kokoelmat ovat Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle lahjoitetut. Vielä sitte on pitäjän mestari Olli Karjalainen vasta mainitulle Seuralle hyväntahtoisesti lähettänyt muutamia kiitoksen sietäviä tarinoita, joita itse on kerännyt ja kirjoitellut kotitienooltansa Liperistä.

    Mitä nyt aikoja myöten useammalta kerääjältä näin on ko'ottu, olemme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tahdosta kokeneet kykymme mukaan suunnitella ja painoon toimitettavaksi korjata; ja tässä lähtee nyt ensimäinen osa Suomalaisia Tarinoita, Suomalaisten lukijoiden hyvään mielisuosioon turvaten, ensi kertaa liikkeelle, omaa synnynmaatansa samoamaan; vaan jos nykyinen asunsa olisi ikäänkuin halpa ja siistimätöin, elköön kuka lii'oin pahastuko sitä, se ei ole matkaajan syy vaan sen, joka sen pukua tiehen laittaessa korjaeli.

    Helsingistä Kesäkuun 15 päivänä 1852.

    Eero Salmelainen.

    SEPPO ILMARISEN KOSINTA

    Seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, oli pajassansa, rautaa pani ahjoon ja hiillutti. Tulipa nainen pajan kynnykselle, pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen, ja virkkoi sepolle: "Tietäisithän, seppo Ilmarinen, minun sanomani, et pani rautaa ahjoon." Vastasi tuohon seppo Ilmarinen: "Pieni nainen pikkarainen, suuri nainen suurukainen! Sanonet hyvät sanomat, minä sinulle hyvät lahjat annan; sanonet pahat sanomat, minä sinulle hiilavan raudan kurkkuusi ajan." -- "Nämä minun sanomani", virkkoi nainen, "Hiihtoin kuninkaan tyttäreen, valkeaan vaalikkoon, kaunoiseen Katrinaan kahdet kosijat menivät, venoilla soutivat."

    Kuultuansa moiset sanomat seppo Ilmarinen raudan kohta otti ahjosta ja miettien mielessänsä läksi pajasta kotiinsa. Kävi äitinsä puheelle ja sanoi: "Oi emoni, kantajani, pannos vaskinen kyly lämpiämään; hiilavammaksi lämmitä hiilavata rautaa, hiilavammaksi hiilavata kiveä!"

    Äiti siitä lämmittikin kylyn ja kävi poikaansa kylpemään. Sanoipa taas seppo Ilmarinen: "Anna, emoni, kantajani, pellavainen paita päälleni, kapoiset kaatiot jalkaani!" Äiti silloin paidat, kaatiot tuopi pojallensa, ja seppo lähtee kylyyn.

    Kyllin siellä kylvettyänsä astuu jo kiiruusti sieltä kotiinsa vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla, ja sanoo orjallensa: "Vanha orja uskollinen, valjastapa viljo valjo varsa kolmikesäinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisillä ohjaksilla, tinaisilla rinnuksilla." Ottaa siitä vanha orja uskollinen viljon valjon varsan kolmikesäisen ja rupeaa valjastamaan, vaan ei saa rinnusta riuhtaistuksi.

    Tuleepa silloin itse seppo Ilmarinen vyöttömillä rungilla, kengättömillä jaloilla orjaansa auttamaan, riuhtaisee rinnuksen ja pistää varsan valjaisiin. Siitä astuu sitten pirttiin, vaatteupi sukkelaan ja heittää äidillensä jäähyväiset sanoen: "Oi emoni, kantajani, siunaos minua matkalleni, kosiin on nyt lähteminen!"

    Saatuansa emonsa siunaukset istuu jo seppo Ilmarinen kirjaviin korjiin, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle ja saapi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajaa ajettelee, minkä aikaa ajaneekin, niin jo tapaa ne kahdet venojen soutajat, jotka nainen hänelle oli neuvonut, ja rupeaa yhteen matkueehen.

    Katsoopa meren takaa Hiihtoin kuninkaan tytär, valkea vaalikko, kaunis Katrina kolmannesta kartanon kerrasta merelle, keksii siellä matkaajat ja sanoo taatollensa: "Oi taattoseni, minuhun kolmet kosiomiehet tulevat, kaksi venoilla soutaa, kolmas korjalla ajaa." Eipä aikaakaan, niin pääsevät jo matkaajat perille ja tulevat Hiihtoin linnoille, jossa kuningas ottaa heidät jalosti vastaan ja syöttää, juottaa kaikenmoisella hyvästi.

    Syötyänsä toimittavat miehet asiansa ja sanovat kumarrellen kuninkaalle: "Tulimme, kuninkaisemme, kosijiksi kaunoiseen Katrinaan." Kuningas siitä määrää heille ansiotöitä ja kysyy ensiksi: "Kuka teistä voinee minulle käärmehisen pellon kyntää kengättömillä jaloilla, paljahilla sorkilla, alastolla hipiällä?" -- "Ka, minä kynnän peltosi", vastasi seppo Ilmarinen rohkeasti; mutta toiset kaksi eivät hirvenneet työhön ruveta, vaan kumarsivat kuninkaalle ja menivät tiehensä.

    Toisten lähdettyä seppo Ilmarinen kohta valjastaa viljon valjon varsansa aatraan ja saapi käärmehistä peltoa kyntämään. Kahden kyynärän korkeudella madot kuhisivat pellolla lentäen alituiseen aatrasta ja seposta päällitse, vaan eihän yksikään sentähden koskenut.

    Seppo sai työnsä hyvästi tehdyksi, meni rohkeasti kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt on, kuninkaiseni, käärmehinen peltosi kynnetty." -- "Hyvä!" sanoi kuningas, "vaan koska moisen työn toimeen sait, voinethan tanhuelleni lammin laulaa, siihen suuret kalat uimaan, pienet pirskamaan." -- "Kyllä minä senkin laadin", vastasi seppo Ilmarinen ja meni epäilemättä tanhuelle.

    Siinä kun laulun lauloi vain, niin heti syntyikin lampi tanhuelle, siihen suuria kaloja uimaan, pieniä pirskamaan. Siitä päästyänsä meni sitten kuninkaan eteen taas ja sanoi kumarrellen: "Nyt on teko tehty, mikä määrättiinkin." Sanoi tuosta kuningas sepolle: "Hyvästi olet tähän saati työsi toimittanut; menehän nyt, tuo morsiamellesi, kaunoiselle Katrinalle, meren rannasta kotoinen lipas, joka on aikaa monta siellä peitossa ollut."

    Mitäs siihen? Sepon täytyi lähteä kotoista lipasta etsimään, ja päätyi meren rannalle.

    Siinä näki kolme nuorta neitoa rannan vietteellä istuvan, rupesi haastattamaan heitä ja kyseli: "Oi neitiseni, kussa on huomenlahjalipas kaunoisen Katrinan, tiedättekö?" -- "Ukko Untamoisen vallassa on haettavasi", sanoivat neitiset, "tuossa pirttinsä näkyy, käy kysymässä häneltä, rupeaisiko hän antamaan, vaan ole kaikin mokomin varoillasi, äijä on sikäli mennyttä, vähän tullutta." Seppo siitä menikin Untamoisen pirtille, kuten neuvottiin, ja katseli ikkunoista sisälle. Siellä ukko Untamoinen makaa ympäri pirtin punalluksissa, jalat ja pää uksessa.

    Seppo silloin hiipien menee ukselle ja harpastaa siitä suorastansa keskipirttiin sanoen: "Annas, ukko Untamoinen, kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas!" Vastaili siihen ukko Untamoinen: "Voinet kielelläni pysyä, siinä hyppiä, tanssia, äsken annan huomenlahjalippaan." Seppo silloin ei arvellut, vaan laskeusi Untamoisen kielelle ja alkoi siinä hyppiä; mutta ukko Untamoinen samassa avasi leukapielensä, että puolentoista kyynärää oli suu leveyttänsä, hampaat kyynärän pituuttansa, ja seppo Ilmarisen lainasi purentelematta vatsaansa.

    Tämäpä ei siitä vielä hätäytynyt, vaan heitti vaatteet päältänsä: paidastansa laati pajan, kaatioistansa palkeet, vasemman polven pani alasimeksi, vasemman käden pihdiksi, oikean käden paljaksi, ja rupesi Untamoisen vatsassa takoa taputtelemaan. Paidastansa otti vaskisen soljen ja takoi siitä linnun, jolle laati rautaiset kynnet ja teräksisen nokan. Sen kun sai valmiiksi, laulun lauloi vain, niin hengen pani sydämeen linnulle ja työnsi sen Untamoisen vatsassa lentää repakoimaan.

    Lintupa kun pääsi siellä lentelemään, rautaisilla kynsillänsä katkoi vatsassa suonet kaikki ja kylkeen teki teräksisellä nokallansa suuren loukon, josta tuli ukko Untamoiselle semmoinen tuska, että hädissänsä huusi sepolle: "Lähtenet, seppo Ilmarinen, vatsaani syömästä, niin saat kaunoisen Katrinan huomenlahjalippaan. Menehän meren rantaan; kussa näet kolme neitoa rannalla istuvan, siinä on lipas hiekkaan peitettynä."

    Sen kun kuuli seppo Ilmarinen, pujottelihe linnun kaivamasta kolosta Untamoisen vatsasta ulos ja harpasti uksesta pihalle lähtien heti meren rantaa astumaan. Siellä näki ne kolme neitoa, mitkä jo ennenkin, ja sanoi heille: "Oi hyvät neitiseni, antakaa kaunoisen Katrinan huomenlahjalipas, ukko Untamoinen sen jo minulle lupasi!" -- "Ota, tuossa on hiekassa lipas, -- nosta, kanna", virkkoivat neitiset ja neuvoivat sepolle, kuhun oli lipas peitettynä.

    Hän silloin lippaan kaivoi hiekasta, kantoi sen kuninkaalle ja sanoi: "Tässä on nyt kaunoiselle Katrinalle huomenlahjalipas, jota panit etsimään!" Tyytyi jo kuningas sepon tekoihin, kun kotoisen lippaan sai Untamoiselta lunastetuksi; tyttärensä, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan antoi hänelle naiseksi ja siunasi heitä matkalle.

    Tuosta istui jo seppo Ilmarinen naisensa kera kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, rautaisiin rahkeisiin, vaskisiin valjaisiin, teräksisiin ohjaksiin, tinaisiin rinnuksiin ja läksi sulaa merta ajaa surahuttamaan: ei kastu kavio eikä tunnu korjan jälki. Ajoi, ajoi, niin jo yö saavutti merellä. Seppo siitä lauloi laulun, niin samassa syntyi saari keskimerelle, kuhun laskihe naisensa kera makaamaan.

    Levättiin siinä sen yötä aamuun saati, niin seppo Ilmarinen jo heräsi unestansa ja katsahti kupeellensa, vaan eipä naista enää nähnytkään. Nousi silloin vuoteeltansa, läksi saaren rantaa astumaan ja luki sotkat kaikki saaren ympärillä. Tulipa yksi sotka liikaa heti. Sen kun näki, lauloi seppo laulun kohta ja sanoi: "Eläs peittäydy, Katrina, tässä olet!" ja samassa syntyi sotkasta nainen järillensä. Lähdettiin siitä taas sulaa merta ajaa surahuttamaan ja kuljettiin, minkä aikaa lienee kuljettukin, niin jo taas yö saavutti matkalla.

    Lauloi silloin seppo Ilmarinen laulun, niin saari syntyi merelle, ja laskeusivat siihen lepäämään. Kului se yö sitten, ja aamu tuli, niin heräsi seppo makaamasta ja katsahti viereensä, vaan ei naista enää ollutkaan. Nousi tuosta kiiruusti vuoteeltansa ja kaikki puut saaressa luki, niin yksi puu liikaa tuli. Sille lauloi hän laulun ja sanoi: "Eläs peittäydy, kaunis Katrina, tässä olet!" ja tuossa paikassa syntyi nainen järillensä.

    Istui seppo Ilmarinen siitä taas naisensa kera kirjaviin korjiin, viljolle valjolle varsalle kolmikesäiselle, ja saatiin sulaa merta ajaa surahuttelemaan. Kuljettiinhan sen päivää, kunne yö saavutti, niin lauloi seppo Ilmarinen laulun kuten ennenkin, ja merelle laatiutui saari moinen, johon laskihe naisensa viereen makaamaan. Kuluipa yö, ja päivä rupesi valkeamaan, niin havaitsi seppokin unestansa ja katsahti kainaloonsa, vaan eipä naista siinä ollutkaan. Tuosta suuttui jo seppo Ilmarinen naiseensa, kavahti vuoteelta ja sai saaren rantaa kiertämään.

    Siinä kävellessänsä kun kivet luki saaren ympärillä, niin yksi kivi taas liikaa oli. "Elä peittäydy, Katrina, tässä olet!" sanoi hän heti, ja kun laulun lauloi vain, syntyi nainenkin ennallensa. Siitä puhui seppo vihoissansa: "Minä sinun tauttasi, kaunis Katrina, äijän työtä tein, äijän huolta näin, ja sinä yhä minua pettelet; niinpä menekin iäksi päiväksi merelle asumaan!" Sen kun sai seppo sanoneeksi, laulun lauloi heti ja naisensa, valkean vaalikon, kaunoisen Katrinan kirosi kajavaksi merellä vastatuuleen iätse lentelemään.

    Mutta kävipä ikäväksi naisettakin eläminen, ja seppo vaskesta rupeaa itsellensä naista laatimaan. Laulun lauloi ensimmäisen, niin jo syntyi ihminen; siitä lauloi jo toisen, niin henki tuli sydämeen naiselle. Sen omatekemän naisensa viereen rupeaa sitten makaamaan; toisen kätensä panee naiselle poveen, toisen pistää omaan poveensa. Siitä kun herää aamusella ja koettelee käsiänsä, niin kumpi itsellänsä povessa, se lämmyt, vaan kumpi naisen povessa, se viluinen.

    Pakisi tuosta seppo Ilmarinen, takoja ikuinen, noin ikään: "Kenkään elä laatimaan rupea naista, ota valmis laadittu!" Lauloi sitten laulun toisen, niin muuttui kajava naiseksi jällensä, valkeaksi vaalikoksi, kaunoiseksi Katrinaksi, kuten luonnostansa olikin. Sen kera istui sitten viljolle valjolle varsalle rekeen ja ajaa kavahutti kotiinsa, jossa äiti hyvästi vastasi miniänsä.

    LIPPO JA TAPIO

    Lippo liukas mies, metsänkävijä, kahden toverinsa keralla ennen muinoin läksi petran ajantaan. Päivän kävivät metsää, niin tuli heille yö siellä, ja menivät metsämökkiin pimeätä pakoon.

    Sen yön makasivat siinä mökissä, ja kun tuli toinen päivä, läksivät hiihtämään taas, ja mökiltä lähtiessänsä kolisti Lippo suksiansa ja sanoi: "Pitää tänä päivänä saada riista sukselle, toinen toiselle, kolmas sauvalle." Tuskin pääsivätkään liikkeelle, niin tuli heille kolmet petran jäljet, ja niitä jälkiä myöten kun hiihtivät, löysivät kolme petraa, kaksi sarvikkain, kolmas loitompana irrallansa.

    Sanoi Lippo toisille: "Pyytäkää, miehet, nuo kaksi, ne ovat teidän varoille tähän pannut; minä lähden tuolle yhdelle jäljestä." Menikin, ajoi, hiihti sen päivän iltaan asti, ja kuitenkaan ei tavoittanut petraa kiinni, vaikka kyllä oli liukas hiihtäjä. Tuli viimein talo eteen metsässä. Petra juoksi aituukseen pihalle, ja Lippo meni perästä. Isäntä seisoo pihalla, vanha ukko, parta, hiukset kaikki kuusen naavasta.

    "Ohoh!" sanoo, "ken lie konnan poika orini tänä päivänä hikeen ajanut?" Lippo tuli siihen, tervehti ukkoa ja todisti: "Minähän sen ajoin enkä tavoittanut kuitenkaan, tänne pääsi pihaan." Ukko, joka olikin Tapio, sanoi siihen: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut, niin käy tupaani yöksi." Lippo menee nyt Tapiolan pirttiin ja katsoo: täällä on petraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti iltasen hänellä ja hyvänä piti.

    Aamulla sitten aikoi Lippo ruveta pois menemään, vaan eipä löytänytkään suksiansa. Kysyy Tapiolta suksia, vaan Tapio sanoo: "Etkö tahtoisi jäädä vävyksi minulle, minulla yksi tytär vain on?" Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta köyhä mies olen." -- "Hoo, elä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei ole köyhyys mikään vika, meiltä saat, mitä mielesi tekee." Naittoi tyttärensä hänelle, ja Lippo liukas mies, metsänkävijä, jäikin vävyksi Tapiolle.

    Kolme vuotta kun oli Tapion vävynä, jo pojan sai Tapion tytär. Lippo sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään itseänsä sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä pääset." Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen puun oksalla istuu ja laulaa:

    "Tii tii tiainen,
    vati kuti varpunen:
    pane oksa olkahasen,
    pää aseta pälkähäsen!"

    Lippo viskasi paalikalla tiaista ja sanoi: "Mitä, herjä, siinä vielä vinguttelet?" Teki sukset kaikilla keinoin koristetut, ja miten vain parhain sai, ja vei Tapiolle. Tapio koetteli suksia, vaan sanoi kohta: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippopa toisena päivänä niin ikään meni suksien teentään. Taas tiainen siellä istuu, puun oksalta laulaa:

    "Tii tii tiainen,
    vati kuti varpunen:
    pane oksa olkahasen,
    pää aseta pälkähäsen!"

    "Jokos sinäkin olet tässä taas pakisemassa!" sanoi Lippo vihoissansa ja heitti tiaista lastulla. Ei ymmärtänyt sen tiaisen sanan jälkeen laatia, vaan teki kuten meidänkin sukset ja toi ne Tapiolle. "Eivät nämä ole minun sukseni", sanoi taas Tapio. No, siitä kun kolmantena päivänä vielä metsään meni, ja tiainen taas tuli laulamaan:

    "Tii tii tiainen,
    vati kuti varpunen:
    pane oksa olkahasen,
    pää aseta pälkähäsen!"

    Ajatteli Lippo: "Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne laulamassa!" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän atutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. "Ka, nämähän ovat minun sukseni!" sanoi Tapio, kun koetteli, "nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista." Siitä kun läksi Tapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja niitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä.

    Vasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi paistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä lepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa ottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen löysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat ylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät.

    Yötä siinä levättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen somman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", sanoi Lippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään panivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja tähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin harva oli.

    Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa ole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei tiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä lapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse, myhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi jäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee myhöttelee sivuitse.

    Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi joka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi, siitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen laatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa.

    Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. -- Sen pituinen se tarina.

    METSÄN POIKA

    MIKKO METSOLAINEN

    Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko Metsolainen pantiin nimeksi.

    Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa.

    Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on."

    Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan, tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" -- "Eihän minulla ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?"

    Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?"

    Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan, vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa, seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi, ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan.

    Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen seuraan?" -- "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä matkaamaan.

    Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." -- "En minä väkevä ole", sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua, kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa nälkä odottaessa.

    Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" -- "On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän välillänsä tora.

    Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka."

    Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa mitään.

    Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies, vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään.

    Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka."

    Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No, tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi kolmanneksi päiväksi keittämään.

    Keitti siinä, keitti, kunne sai jo rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä ainakin.

    Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan. "Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin.

    Saapi Mikko Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan maan mies, kun sinä tänne tulit -- annahan maammoni tulee, se tappaa sinut." -- "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti.

    Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu, neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan, kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas koettelemaan.

    Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"

    Siitä he tytön keralla yhteen tuumaan. Pantiin hyvyys kaikki remelin pohjaan. Itse rupesi Mikko Metsolainen alimmaiseen pohjukkaan, pani sen tytön vähän ylemmäksi ja nyhtäisi remeliä. Toiset silloin heitä vetämään, nostivat, nostivat ylemmäksi yhä; vaan kun nähtiin se tyttö ja hyvyys, leikattiin remeli poikki ja nostettiin tyttö maalle. Se Mikko Metsolainen meni sinne, hurahti läpi maan piirin toiseen maailmaan.

    Siellä kun käveli, yhtyi leskiakkaan, jolla ei ollut lapsia, ja rupesi sille ottopojaksi. Siinä valtakunnassa annettiin joka talosta aina lapsi ja lammas lohikäärmeelle. Tulipa jo kuninkaan tyttären vuoro. Mikko Metsolainen sattui ulkona kävelemään, tuli kotiinsa ja kysyi: "Mikä se on, maammoni, kun puoli valtakuntaa nauraa, toinen puoli itkee?" -- "Kuninkaan tytär on lohikäärmelle annettava", sanoi leskiakka, "sitä puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa." Läksi Mikko silloin miekkoinensa sinne, kusta itkun kuuli, tytärtä lohikäärmeestä pelastamaan.

    Tyttö täällä istuu lammas sylissä ja itkee, ottajatansa vuottelee.

    Siitä menee Mikko tytön luokse, rupeaa puhuttelemaan ja sanoo: "Kaiveles, tyttö, päätäni; jos nukkunen syliisi, sano minulle, konsa nousee käärme merestä ottamaan!" Tyttö ottikin pojan pään syliinsä ja rupesi sitä kaivelemaan, vaan kun näki veden meressä lensuavan, herätti jo syliinsä nukkunutta ja huusi: "Jo tulee kolmipäinen käärme ottamaan, kolmella sylellä myrkky suusta suihkuaa!" Mikko Metsolainen silloin nousi tyttären polvilta, kävi käärmelle vastaan ja sanoi: "Katsos, käärmerukka, kun kotisi palaa!" Käärme kohta kääntyi sitä katsomaan, ja hän miekalla sivalsi siltä kaikki päät poikki.

    Tyttö sillä tavoin pääsi käärmeestä, kiitti pelastajaansa ja läksi linnoille takaisin, jossa nousivat ilot suuret, kun nyt ainoa tytär elävänä kotiin saatiin; vaan Mikko Metsolainen palasi maammonsa luokse kotiinsa. Tulipa toinen päivä. Mikko Metsolainen taas meni pihalle ja kuuli itkun sieltä kuten eilenkin. Otti miekkansa vyölle, läksi ääntä kohti kulkemaan ja tuli meren rantaan. Siellä tyttö istuu lammas sylissä ja itkee taas.

    "Kaiveles, tyttö, päätäni", sanoi Mikko, ja lähestyi rannalla istujata, "konsa nousee käärme ottamaan, sano minulle!" Tytölle hyvä mieli: "Tämähän tämä on eilinen mies!" Istui häneltä päätä kaivelemaan, ja Mikko uinahti tytön polville.

    Kohta näki tyttö kuitenkin veden lensahtelevan ja huusi äkkiä: "Jo tulee!" Mikko Metsolainen kavahti siitä seisaallensa, kävi käärmeelle vastaan ja sanoi: "Katsopa, kun pääsi aurinkona merellä vieree!" Käärme, jolla oli kuusi eri päätä yksillä hartioilla, kääntyi merelle katsomaan, ja Mikko siitä silpoi häneltä kaikki kuusi päätä poikki. Siitä pääsi tyttö taas vanhempiensa luokse linnoille, jossa tuli heille hyvä mieleen; vaan Mikko Metsolainen kiirehti kotiinsa.

    Tuli kolmas päivä.

    Mikko Metsolainen meni pihalle silmiänsä pesemään, niin kuuli taaskin oudot äänet ulkona ja kävi maammollensa sanomaan: "Mikä se on, kun puoli valtakuntaa itkee, toinen nauraa?" -- "Se tulee vielä isompi, yhdeksipäinen lohikäärme kuninkaan tytärtä ottamaan", sanoi maammo, "kahdesti on jo tyttöraukkaa meren rannalle kuljetettu, vaan minkä lienee voiman kautta säilynyt; nyt taitaa tuho tulla viimeinkin." Tuskin kuulikaan Mikko Metsolainen maammonsa sanat, niin meni taas miekkoinensa tytön luokse rannalle ja pyysi häntä päätänsä kaivelemaan.

    Tytölle taas hyvä mieleen, kun tunsi entisen pelastajansa, suostui heti pojan pyyntöön ja rupesi häneltä päätä etsimään Mikko Metsolainen nukkui taasen siihen tyttären syliin; vaan ei kaukaakaan, kun näkyi jo käärme tulevaksi, niin nostatti tyttö poikaa ja huusi: "Jo tulee!" Tämä silloin kavahti unestansa, kävi käärmeelle eteen ja kiljaisi: "Katso, järin suurempi peto jäljestäsi tulee, syöpi sinut!"

    No, käärme kun kääntyi jäljellensä katsomaan, Mikko Metsolainen samassa karsi häneltä kaikki yhdeksän päätä maahan ja tappoi siihen paikkaan.

    Tästäkös nyt kuninkaan tytär ihastui taas, hyvillänsä painoi sormuksella merkin pojalle otsaan, jotta tuntisi, ja kiirehti linnoille; vaan Mikko Metsolainen meni maammonsa luo takaisin. Kuningas sitä miestä tiedustelemaan, kuka käärmeet tappoi, jotta hän puolen valtakuntaa ja tyttärensä sille antaisi, joka sen pelasti. Teki linnoillansa pidot, joihin tulee hyvää, huonoa; vaan ei tunne tyttö. Antoi viimein sitten kuningas kuulutuksen, että kaiken rahvaan piti kulkea yhden portin läpi hänen nähdäksensä.

    Tulee rahvasta taas koolle, kukin portista kulkee vuoronsa, vaan ei ala miestä näkyä. Kuningas siitä jo suuttui tyttöönsä, kun ei enää ollut muuta kuin rippeitä jäljellä, että: "Mittyinen se onkaan sinun pelastajasi!" Mikko Metsolainen näet heittihe vihoviimeiseksi. Tulihan viimein sitten hänkin portille, niin kuninkaan tyttö kiepsahti hänelle kaulaan, suuta, nenää antoi ja sanoi: "Tässäpä tämä onkin minun pelastajani!" -- "No, sinulle en saata muuta palkintoa antaa kuin tämän tyttäreni", sanoi kuningas iloissansa ja tervehti Mikko Metsolaista.

    Hän kuitenkaan ei huolinut, sanoi sillä maalla ei toimeen tulevansa, pyysi kotiinsa laittamaan. "No, sinua ei sinne saada muuten", sanoi kuningas, "kun ei pantane vaakalinnun selkään." Mikko Metsolainen, jonka teki mieli kotiinsa, suostui heti tuumaan, ja kuningas käski vaakalinnun saattamaan häntä kotimaillensa. Se oli sama vaakalintu, joka söi sen isän kaurahuuhtaa ja jota Mikko oli lähtenyt ampumaan.

    Sille kun nousi Mikko Metsolainen selkään, se läksi lentoon heti ja nousi, nousi taivaalle yhä, jossa kysyi häneltä: "Joko meri suurelta näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin jauhinkiven kokoiselta", sanoi Mikko.

    Heittipä vaakalintu silloin hänet kirpoamaan mereen, laski aina meren pintaan, vaan siitä tempasi takaisin ja kysyi: "Säikähditkö?" -- "Kyllä säikähdin", vastasi Mikko, "jos olisi poikki leikattu, ei olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin ennen, kun ammuit kaurahuuhdassa, ja vasama meni tuosta kupeitseni", virkkoi vaakalintu, otti selkäänsä, nosti toisen kerran järin ylemmäksi, ja kysyi: "Joko nyt isolta meri näyttää silmästäsi?" -- "Ei näytä enää kuin kiven silmän kokoiselta", sanoi Mikko.

    Laski sieltä vaakalintu hänet selästänsä lähelle veden pintaa mereen putoamaan, että ennätti vähän jo kastua, tempasi siitä takaisin pankkansa alle ja sanoi: "Säikähditkös nyt hyvin?" -- "Säikähdin!" sanoi Mikko, "jos olisi kahdesta kohdin poikki lyöty, ei sittenkään olisi verta saatu." -- "Säikähdinpä minäkin, kun minua toisen kerran ammuttiin", sanoi vaakalintu, nosti Mikon selkäänsä ja kohosi kolmannen kerran taivaalle kysyen: "Näyttääkös nyt isolta meri?" -- "Ei näytä kuin värttinän kehrän kokoiselta vain", sanoi Mikko Metsolainen ja vapisi.

    Lintu silloin laski hänet sieltä putoamaan, jotta puoli kylkeä jo veteen tuli; vaan pisti siitä siipipankkansa alle taas, nosti ylös ja vei meren rannalle, kussa oli kaikkea ruokaa hyvästi, sanoen: "Syö, lepää, ole; vaan elä juo, jos sinua kuin juottuoon!" Hän kun oli nälkäinen ja näki edessänsä herkkuja kaikenlaisia, kävi kohta ruokaan käsin ja alkoi syödä. Söi, söi, niin rupeaapa tämä juottamaan. Siinä oli lähde tuo semmoinen kaunis, ihana, häntä likellä, niin ei muistanutkaan vaakalinnun varoitusta, vaan laskeusi viimein lähteen reunalta juomaan.

    Siitäpä rautakissa tarttui hänelle partaan ja repi, repi siitä, kunne repi koko parran. Mikko Metsolainen silloin pääsi pakoon, vaan rautakissa tuli perästä. Ajoi, ajoi jäljestä yhä, niin Mikko Metsolainen pääsi sepän pajaan piiloon, ja seppä löi oven lukkoon. Rautakissa vuottaa oven takana.

    Seppä kohta työntää rautaharkkoja tuleen, saa ne varistetuksi ja sanoo ulkona olijalle: "Pane suusi auki, silmäsi kiinni, niin minä paiskaan miehen kulkkuusi!" Tämä kun aukaisi suunsa, toinen heti työnsikin tulisen rautaharkon hänelle kulkkuun, niin ei vuotellut enää, loppui siihen. Sillä tavalla pääsi viimeinkin Mikko Metsolainen hädästänsä ja meni siitä kotiinsa.

    No, ne toiset miehet, se vuorenloukuttaja ja ongittaja, elävät siellä pohattoina; vaan tyttö ei ruvennut heille ennenkuin vetivät sen jousen, joka Mikko Metsolaiselta jäi sinne tavaroiden sekaan. Mikko Metsolainen kun tuli siihen, toiset pohatat eivät tunteneet häntä, vaan tyttö tunsi ja ojensi hänelle jousen vedettäväksi. Tämä vetikin heti jousen vireeseen, ampui ja sanoi sille ongittajalle: "Mene, käy se vasama!" Veti siitä toisen kerran, ampui taas ja sanoi sille vuorenloukuttajalle: "Mene, käy se vasama!" He menivät, ja siellä ovat tänäkin päivänä.

    Vaan Mikko Metsolainen sai siitä tytön, ja päästiin yhtenä elämään. -- Sen pituinen se.

    MIKKO MIEHELÄINEN

    Mies päivän oli metsää käynyt ja läksi synkkiä saloja kotiinsa kulkemaan. Siellä tuli Tapiotar äkkiä häntä vastaan ja sanoi: "Lähtenet minun kerallani, en tapa sinua, vaan et hyvällä lähtene, tapan paikalla." Säikähtäen Tapiottaren puhetta, kun niin kovan ehdon pani eteen, ei tohtinut mies vastustella, vaan täytyi lähteä Tapiottaren keralla kulkemaan. Käytiin sitten hyvän aikaa synkkää metsää yhtenä, kunne päästiin jo Tapiolaan, niin vei Tapiotar miehen kotiinsa ja sanoi: "Tässä saat nyt isännöidä kuten ikään mielesi laatinee, kun vain minulle uskollinen olet; vaan jos petolliseksi ruvennet, että koetat luotani paeta, niin paikalla sinut hengeltä panen."

    Mies kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, suostui Tapiottaren tuumaan ja otti hänet naiseksensa. Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui Tapiotar ja teki pojan, jolle pantiin Mikko Mieheläinen nimeksi. Se kun kasvaa suuremmaksi, tulee hänestä mies vahva ja väkevä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa.

    Ovatpa leivät heillä sitten lopella kerran, niin menee Tapiotar syömistä saamaan ja sanoo lähtiessänsä: "Liikkua ei pidä poikessa ollessani pirtistä kunnekaan, muistakaa se!" Toiset lupasivat kotona pysyäksensä; vaan tuskin ennättikään Tapiotar talon tienoolta, niin tuli jo Mikko isänsä puheelle ja sanoi: "Himottaa, taattoseni, omaa maata nähdä, lähtekäämme tästä sinun kotimaitasi katselemaan!" -- "Oi poikaseni!" sanoi isä, "himottaa minuakin entistä kotiani nähdä; vaan muista äitisi mitä sanoi, kun kielsi meitä pirtistä minnekään menemästä." Mikko ei huolinut siitä, vaan houkutteli yhä isäänsä, kunne mieltyi hänkin viimein poikansa tuumaan, ja läksivät yhtenä pakenemaan.

    Vaan eipä kaukaa, kun palasi jo Tapiotar syömisen hausta kotiinsa, ja kun ei pirtissä keksinyt ketään, niin arvasi heti asian ja läksi pakenijoita tavoittamaan.

    Vähän matkan päästä yhdyttikin jo miehensä ja poikansa tietä astumassa, niin hyppäsi, kavahti eteen ja kysyi vihaisesti: "Minkätähden pakoon läksitte, enkö minä teitä kieltänyt?" Siitä isä hätäytyi niin pahanpäiväiseksi, ettei tainnut virkkaa mitään, vaan Mikko astui rohkeasti Tapiottarelle vastaan ja kiljaisi hänelle: "Tie auki!" Suuttuipa siitä Tapiotar, että tarttui poikaansa käsin; vaan Mikko ei suvainnut sitä, vaan iski häntä aitaa vasten, että tuosta luu, tuosta nahka emolta pakosi, ja läksi taattonsa keralla edelle kulkemaan.

    Pääsivät siitä jo omaan maahansa, ja isä poikinensa rupeaa kodissansa elämään niinkuin muinoinkin. Mikko miehistyy yhä ja tulee aikoja myöten aina väkevämmäksi, että oli jo viimein voimaa liiaksikin. Kerran muka lähtee mierolla käymään ja menee siellä muiden poikien, tyttöjen keralla kisaan.

    Ruvetaan siinä nyt koppiselle, niin Mikkokin pääsee vuorollansa koppia heittämään, ja kun iskee sillä neitiä, neitiseltä samassa käsi katkenee, ja rahvas käypi valittamaan isälle: "Hävitä poikasi ääreen, tappaa lapsemme kaikki!" Taatto siitä nuhtelee poikaansa ja sanoo: "Miksi, poikaseni, semmoisia laadit?

    Varoita itseäsi!" -- "Asun mukaan minä koppia olin heittävinäni", vastasi Mikko, "vaan taisi vahingossa kovanlaisesti käydä." Isä silloin mietti mielessänsä: "Pitää laittaakseni poika työhön, jott'ei jouda vasta pahaa laatimaan", ja sanoi samassa hänelle: "Menepä, poikaseni, tuo muudan kuorma puita metsästä, millä kylyä lämmitämme!" -- "Väleen tuo on tehty", sanoi Mikko, "vaan onko rekeä ja länkiä kussa, taattoseni?" -- "On", sanoi isä, ja reen sekä länget antoi pojallensa. Hän silloin niine kaluinensa läksi puuhun ja meni parhaaseen hongikkoon.

    Sielläpä metsän eläjät tunsivat hänet ja rupesivat päälle tulemaan; vaan Mikkokaan ei ollut peloissansa, mutta rupesi riehkimään, tappamaan heitä. Siitä tuli metsän eläjille hätä, ja alkoivat rukoilla häntä: "Elä, poikaseni, meitä tapa, me sinulle hyvää laadimme!" -- "No, jääkäähän sitten eloon, kunhan moniahta puukuormani kotiin vetää", sanoi Mikko Mieheläinen, valitsi metsän eläjistä parhaimman ja valjasti rekeensä.

    Kaasi sitten suuren hongan metsästä, jonka väänsi rekeen oksinensa, ja ajoi metsän eläjällä kotiinsa, jossa kavahti heti reeltä ja huusi isällensä: "Tässä, taattoseni, puuta, tässä hevonen sinulle!" -- "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä hevosta", vastasi isä.

    Oli aikaa vähäsen, niin läksi Mikko mierolle taas kisaan ja toisten poikien, tytärten keralla rupesi koppiselle. Mitäs ollakaan; kun lykkäsi kopin menemään, se puuttui neitiselle jalkaan, ja jalka samassa katkeni.

    Tuli rahvas sitä taas isälle valittamaan ja sanoi: "Hävitä poikasi ääreen, kaiken rahvaan ruhtoo äijällä voimallansa." Isä kyllä paheksi poikansa tekoja, vaan kun ei siihen muuta voinut, arveli hänelle taas jotakin tekemistä ja sanoi: "Menepä, Mikko, tuolta lammista kalaa pyydä, että saisin kerran vielä kalakeittoa maistaa." -- "No, annahan, taattoseni, hevoskulu tallista, millä minä kalat kotiin tuon, niin kyllä kalan syönnille kohta pääsemme", vastasi Mikko. Isä silloin hevosen toimitti pojallensa, ja Mikko läksi kalastamaan, onkisiimasensa vain keralla. Tulipa lammin rantaan, niin hongan katkaisi vavaksi ja sai rannalta onkimaan.

    Onki siinä, onki, niin kiepsahti vetehinen onkeen, ja Mikko vetäisi hänet maalle, jossa rupesi onkivavalla hengettä lyömään.

    Vaan vetehinen alkoi rukoilla häntä ja sanoi surkeasti: "Elä, mies kulta, tapa, minä sinulle hyvää laadin!" -- "No, kun kuormallisen kalaa lammista tuonet, että kalakeiton saan taatolleni, niin heitän eloon", sanoi Mikko vetehiselle ja samassa päästikin hänet, onki suussa, lampiin takaisin. Vetehinen toi sieltä hänelle takallisen kaloja ja kantoi rannalle; vaan Mikko nosteli takkaa ja sanoi: "Tuo vielä toinen takka, täss' ei ole miehen kuormaa!" Vetehinen silloin uudestansa upposi lampiin ja väänsi kohta toisen kalatakan rannalle. "No, nyt on kyllä!" virkkoi Mikko vetehiselle, "lähdes nyt kalakuormaa kotiini kantamaan!"

    Vetehisen täytyi nyt lähteä niitä kalatakkoja kantamaan, ja tulivat yhtenä Mikon kotiin. Tultuansa taattonsa kuulumille huusi jo Mikko hänelle vastaan: "Täss' on nyt, taattoseni, kalaa, tässä emännyt emännöimään!" Isä, joka näki poikansa saaliin, sanoi siihen: "Maltoit, poikaseni, saada, maltatkin pitää, ei minulle pidä sitä emännyttä!"

    Eletäänhän aikaa taas vähäsen, niin Mikko kolmannen kerran lähtee mierolle kisaan ja muiden nuorten keralla rupeaa koppiselle. Vaan mitenkäs kävikään; kun iski neitiä kopilla, koppi puuttui neitiselle kylkeen, ja kylki väärään meni. Siitä rahvas taas käypi valittamaan isälle ja sanoo: "Hävitä jo poikasi ääreen, kaiken rahvaan pilkkoo äijällä voimallansa." Siitäkös taas isälle huolta oli pojastansa, miten muka estäisi häntä pahaa laatimasta.

    Viimein kauan arveltuansa päätti lähettää hänet pitkälle matkalle pois kotoansa ja sanoi: "Varjakaiselta kuninkaalta kaksi tynnyriä rahaa velkaa on otettavaa kolmannen vuoden ajasta, lähdepä, poikaseni, niitä rahoja perimään." Mikko oli siihen valmis ja suorisi matkaamaan. Metsän eläjän pisti aisoihin, itse istui korjaan ja vetehisen pani ohjilliseksi. Sillä tavoin matkasi sitten nuo ajat, nämä päivät, kunne tuli Varjakanmaahan ja lähestyi jo kuninkaan kotia, niin ajoi jyrähytti sitä vaahkua pihaan, että rupesivat palatit liikkumaan.

    Säikähtipä Varjakainen kuningas sitä peläten palattiensa kaatuvan ja sanoi orjillensa: "Käykää tiedustamassa, matkaaja mitä pakisee, ja antakaa, mitä pyytää, että lähtee edellensä." Orjat kävivätkin heti Mikon puheille ja nähtyänsä, mittyinen hänellä oli sekä hevonen että ohjillinen, säikähtivät vielä pahemmin ja kysyivät peloissansa: "Mitä vieraalle pitää?" -- "Olisipahan kaksi tynnyriä hopeita kuninkaaltanne perittävää", vastasi Mikko rohkeasti.

    Muistaen isäntänsä käskyn kantoivat orjat rahatynnyrit epäilemättä esiin, ja Mikko Mieheläinen nosti ne rekeensä ja läksi ajaa karettelemaan kotiinsa. Omaan pihaan päästyänsä riisui sitten metsän eläjän valjaista ja ajoi pois metsään, mutta vetehisen päästi lampiin takaisin ja itse kävi taattonsa puheelle ja sanoi: "Täss' on nyt, taattoseni, rahat, joita panit Varjakanmaalta hakemaan, -- ota!" Mitäs olikaan isällä siihen virkkamista?

    Olisi kyllä suonut poikansa sille matkalle jääneenkin; vaan hyvät olivat mielestänsä rahatkin, ja täytyi kiittää Mikkoa jaloksi, kun niin sukkelaan asiansa toimeen sai.

    Kauaksi ei isälle pojastansa vastusta ollutkaan. Muutaman ajan päästä kävi Mikosta kodissa eläminen ikäväksi, eikä tehnyt enää mielensä kisaankaan sen kovemmin lähteä, kun siellä niin pahasti aina kävi, niin tuli isänsä puheelle ja sanoi: "Ompele, taattoseni, minulle salkku, mieleni laatii maailmaa katselemaan." Sepä oli isänkin mieleen, joka kohta ompeli nahkaisen salkun ja antoi pojallensa.

    Salkku selässä läksi sitten Mikko Mieheläinen matkaamaan ja kulki maita kauan, kunne kohtasi korkean vaaran, jonka harjulla oli poika, joka kahta kalliota yhteen jylkytti. Se kallionjylkyttäjä kun keksi Mikon vaaraa lähestyvän, tervehtii häntä heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Ota minua toveriksesi!" -- "Tule vain, koska niin vahvalta mieheltä näytät, parempi on kahden kulkeaksemme", sanoi Mikko Mieheläinen, ja kallionjylkyttäjä laskeusi vaaralta ja läksi hänen kerallansa matkaamaan.

    Kulkivat siitä vähän matkaa yhtenä, niin näkivät pojan, joka kahta jokea kämmenillänsä yhteen talusi, ja menivät luokse.

    Jokientaluttaja taukoaa heti työstänsä ja sanoo Mikolle: "Terve, Mikko Mieheläinen! Etkö ottaisi minua toveriksesi?" -- "Lähde vain keralla, kun mielesi tehnee, hyvä on toveri matkalla", vastasi Mikko Mieheläinen, ja läksivät kolmen miehen siitä astumaan. Kotvasen matkaa kuljettuansa tulivat synkkään metsään, josta etäältä näkyi heidän silmiinsä niinkuin huone ikään olisi ollut, ja kun pääsivät likemmäksi, siellä olikin asunto moinen, linnaksi pieni, pirtiksi suuri. Pihaan tultua näkivät tanhuen olevan mahoja täynnä, niin luulivat talonkin asutuksi ja menivät pirttiin; vaan siellä ei ollutkaan ketään, ihan oli autiona pirtti.

    Pojille kun oli kävellessä tullut väsymys ja nälkä, heittäysivät pirttiin levähtämään pitäen keskenänsä tuumaa, mistä rupeaisivat ruokaa saamaan. Puhui silloin Mikko Mieheläinen toisille: "Pirtti kun on autiona, vaan tanhut mahoja täynnä, ei tule ruoasta puutetta, josko pidot vielä laatisimme, -- tappakaamme muudan maho tanhuelta!" Sepä neuvo oli toistenkin mieleen, ja menivät heti tanhuelle, josta valittiin parhain maho ja iskettiin kuoliaaksi. Vuorenjylkyttäjä jätettiin sitten mahoa ruoaksi laittamaan, vaan toiset kaksi menivät metsään halkoja leikkaamaan.

    Sepä olikin Syöjättären asunto, joka oli siellä metsässä, niin tulee Syöjätär kotiinsa ja löytää pirtissä pojan mahoa keittämässä.

    Siitä ärjäisee keittäjälle: "Vai tulit sinä, raatoniekka, tähän minun pirttiini polttamaan, kärventämään!" Tarttuu poikaan käsin, nostaa toisella kädellänsä salpamen ja toisella panee häneltä pään sen alle loukkuun. Sitten menee hän keittoa katsomaan, kahmuaa lihat kaikki vatsaansa ja lähtee ääreen.

    Poika siinä salpamen alla kimpuilee yhä, kunne pääsee loukustansa viimeinkin, niin kerää Syöjättären jättämät luupalat pataan kaikki ja keittää ne uudestansa rokaksi. Käypi siitä sitten tanhuelle ja kirjuu tovereitansa syömään. Toiset tulivatkin kohta metsästä, kun olivat nälissänsä hyvin, ja ruvettiin ruoalle; vaan eipä ollutkaan toisista rokka hyvä, niin kysyivät keittäjältä: "Minkätähden tämä rokka niin laiha on?

    Parhaimman mahonhan me olimme tappavinamme!" -- "Tämä pirtti vanha on", sanoi kallionjylkyttäjä, "niin liikahteli keittäessäni, että rokka maahan meni, ja minä kun uudestansa keitin, ei syntynytkään rokka hyvä." No, toisten täytyi tyytyä rokkaansa, jommoinen oli, ja tulivat sen päivää sillä syömällä toimeen. Tuli sitten aamu, niin iskettiin maho taaskin tanhuelta ja jokientaluttaja jätettiin keittämään, vaan toiset kaksi menivät puita leikkaamaan niinkuin eilenkin.

    Mitäs ollakaan; pojan siellä keittäessä tuli taaskin Syöjätär pirttiin sanoen hänelle: "Jokos taas olet, raatoniekka, pirtissäni, vaikka eilen kielsin tulemasta!"

    Tarttui poikaan kiinni ja pisti häneltä pään salpamen alle, vaan keiton söi vatsaansa ja meni tiehensä.

    Pääsi poika viimeinkin salpamen alta, niin keräsi ainoat keiton jätteet, mitä oli luupalasia Syöjätär vähän jättänyt, ja keitti niistä uudellensa rokkaa. Huusi sitten metsästä toisetkin toverinsa syömään, ja ruvettiin ruoalle. Syödessä nurkuivat toiset taas rokkaa kehnoksi ja sanoivat: "Mikä kumma, kun tämä rokka niin laiha on, hyvän mahonhan me iskimme!"

    Mutta jokientaluttaja vastasi toverinsa eilisillä sanoilla: "Pirtti liikahteli keittäessäni, niin rokka maahan meni, ja uudestansa kun keitin, ei syntynyt enää ruoka hyvä." Mitäs siihen, elettiin se päivä taas ja maattiin yön seutu, kunne päivä valkesi, niin nälkä tuli miehille, kun niin vähällä syönnillä oli täytynyt menneenä kahtena päivänä aikaan tulla, ja iskivät taas toisen mahon tanhuelta. Jäipä Mikko Mieheläinen itse keittämään ja toiset työnsi halkoja leikkaamaan.

    Keittäessänsä kävi hänestä sitten aika ikäväksi, niin laati rokan kiehuessa itsellensä kanteloisen, ja kun ei ollut pirtissä lavitsaa, millä olisi istunut, kantoi pihalta suuren tammisen altaan pirttiin, jonka asetti kumollensa lattialle, ja rupesi siihen selällensä kanteleella soittamaan.

    Samassa tuli Syöjätärkin taas kotiinsa ja ärjäisi heti hänelle: "Vai tulit sinä, Mikko Mieheläinen, minun pirttiini remuamaan!" -- "No, hiljempää, hiljempää, akkaseni", sanoi Mikko Mieheläinen, "minä heitän soiton tähän lapsillesi; onko lapsia kussa?" Syöjätär suuttui siitä aina pahemmaksi ja huusi vihoissansa: "Minä vähät soitostasi, tule, raatoniekka, tappeluun!" Vaan Mikko Mieheläinen kun pääsi akkaan käsin, ruhtoi hänet samassa ja pani sen tammisen altaan alle, joka oli lattialla kumossa.

    Sitten keitti hän rauhassa rokan valmiiksi ja kirjui toisia syömään. Ne tulivatkin metsästä kohta, ja ruvettiin yhtenä syömään, niin kysyi Mikko Mieheläinen tovereiltansa: "Hyväkö on rokka nykyinen?" -- "Ka, hyvä on!" sanoivat toiset ja kehuivat Mikon keittämää makeaksi. Hän silloin nousi syömästä, kohensi allasta ja sanoi: "Täss' on nyt pirtinliikuttaja!

    Miksi ette varoittaneet minua? Vakautuu nyt pirtti liikkumasta, vaan lähtekäämme jo poikkeen, ei tässä enää ole meillä tekemistä." Toiset olivat häpeissänsä eivätkä juljenneet virkkaa mitään, vaan läksivät Mikon keralla matkaamaan. Menivät, menivät edellensä, niin löysivät metsästä haudan niin suuren, niin suuren, ettei pohjaa näkynytkään.

    "Pitäisipä käydä tietelemässä, mitä haudassa on", sanoi Mikko Mieheläinen, "vaan millä me sen pohjaan pääsemme?" Asiata vähän arveltuansa keksivät jo toverit neuvon ja sanoivat: "Onhan meillä ne kolme mahon nahkaa keralla, jotka Syöjättären kodista saimme, laatikaamme niistä vipu moinen, jossa laskeudumme alas!" Se keino oli Mikostakin hyvä, ja laadittiin nahoista kätkyt, johon liitettiin nahkaiset hihnat, niin pitkät kuin vain nahoista saatiin, niillä muka laskeaksensa kätkyttä hautaan.

    Kun oli se heidän laitoksensa valmis, kysyi Mikko toisilta: "Kuka siihen nyt istuu meistä kätkyehen?" -- "Istu sinä, Mikko Mieheläinen", sanoivat toverit, "me väettömät miehet, mitä pannet kätkyehen, sitä hihnoista nostamme." -- "No, sitähän tuo on", sanoi Mikko Mieheläinen ja istui kätkyehen käskien toisia laskemaan häntä hihnoista alas. Toverit saavat silloin häntä laskemaan, ja Mikko Mieheläinen alenee hihnojen sujuessa aina syvemmälle, kunne tulee jo viimein maan alle, jossa avautuvat äkkiä oudot maat ja toiset ennen näkemättömät seudut.

    Ilmaupi muka toinen maailma siellä, moinen kuin ylhäälläkin, jossa on meri ja sen rannalla pirtti. Nouseepa Mikko Mieheläinen silloin kätkyestä ja menee siihen pirttiin, niin siellä on ylen kaunis neitonen valkoisissa vaatteissa, joka

    kultakangasta kutoopi,
    hopeaista helkyttääpi;
    kädet kultaiset kalvosista,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistaa päälaelta,
    kuutamaiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta,
    seitsentähtinen selältä.

    Neiti kun keksii Mikon, säikähtää heti ja sanoo: "Oi vieraan maan mies, miten sinä poloinen tänne jouduit? Maammoni kun kotiin tulee, se tappaa sinut." -- "En ole miestä vertaistani ennen nähnyt, saatikka sitten pelätä tiennyt, joko ruvennevat nyt akat minua tuhoamaan", sanoi Mikko Mieheläinen ja kertoili neitiselle, miten hän ylämaailmasta kätkyessä sinne oli laskeutunut. Neitisen silloin kävi sääliksi poikaa, kun se hänestä hyvä oli, ja vei Mikko Mieheläisen aittaansa, jonne peitti vaatteihinsa, ettei maammo sieltä löytäisi, ja salpasi oven.

    Mutta kohta tuli akkakin kotiin ja kiljaisi heti kynnykseltä tyttärelle: "Kunne sinä pojan peitit? Poika on nykyänsä käynyt tässä; tuo häntä piilostansa kerallani tappeluun!" Neitisen silloin ei auttanut enää kieltäminen, vaan täytyi tuoda poika näkyviin, jossa nousi maammon keralla hirmuinen tora; mutta viimein tuli Mikko voitolle kuitenkin ja tappoi akan. Siitä meni sitten se neitinen miehelle, läksi Mikko Mieheläiselle naiseksi, ja suorisivat ylämaailmoille lähtemään.

    Mitä oli neitisen kodissa tavarata, eloa ja muuta hyvyyttä, hopeata, kultaa, sen ottivat myötänsä kaikki ja kantoivat siihen haudan suulle, jossa se nahkainen kätkyt riippui. Niitä tavaroitansa panivat sitten kätkyehen, jonka Mikon toverit hihnoista nostivat ylös ja tyhjennettyänsä aina solauttivat takaisin, kunne aikansa sitä tekoa tehtyänsä tavarat alhaalta loppuivat.

    Solui kätkyt taas tyhjänä alas, eikä ollut enää muuta siihen panemista, niin sanoi Mikko Mieheläinen naisellensa: "Istu sinä nyt, neitiseni, kätkyehen, että pääset täältä ylös, niin tulen sitten minä taas vuorollani." Istui neitinen silloin kätkyehen ja nostettiin ylös, vaan kätkyt solautettiin takaisin, ja Mikko Mieheläinen itse rupesi viimeiseksi kätkyehen.

    Saivat toverit taas hihnoista vetämään, että kohosi jo kätkyt vähän matkaa, niin puhui nostaessa toinen toisellensa: "Mikko Mieheläinen jos pääsee haudasta ylös, se ei annakaan meille osaa eloksistansa, vaan työntää meitä vuoromme sinne, niinpä heittäkäämme hänet hautaan ja pitäkäämme tavarat kaikki!" Toinen mieltyi heti toverinsa tuumaan; samassa katkaistiin hihnat, joissa kätkyt oli riipuksissa, ja Mikko Mieheläinen puolitiestä hautaa kirposi alas.

    Mitäs siihen; Mikko lähtee meren rantaa siellä maan alla suruissansa astumaan, niin näkee linnun lentelevän taivaalla ja huutaa sitä luoksensa: "Tules tänne, lintuseni!" Lintu lentää leuhahtaa siihen heti ja sanoo: "Terve, Mikko Mieheläinen! Mitäs tuumailet?" -- "Sitä tuumailen, miten kotiini pääsisin", vastasi Mikko, "saata, lintuseni, minut omalle maalleni!" Linnun kun oli sääli häntä, ottikin heti selkäänsä Mikon ja läksi lentämään.

    Lensi, lensi matkojansa, kunne toi Mikon viimein siihen paikkaan, kussa tovereinensa mahoja keittääksensä oli halkoja leikellyt, niin heitti jo selästänsä ja kysyi: "Joko tunnet maata, kussa olet?" Mikko siitä katsastamaan ympärillensä, niin tuntee jo paikan ja sanoo: "Jo nyt tiedän, lintuseni, kussa olen, kiitoksia tuomastasi!" Sitten erosivat siinä toisistansa; lintu läksi lentoon uudellensa, vaan Mikko Mieheläinen kävi haudalle sinne, kuhun oli molemmat toverinsa jättänyt.

    Paikkaa lähestyessä kuuli jo melun haudalta, ja kun likemmäksi meni vielä ja syrjästä katsoi, näki kallionjylkyttäjän ja jokientaluttajan siinä keskenänsä kiistelevän. "Ota elot! Anna neiti!" sanoi toinen toisellensa, eivätkä sopineet osiltansa niitä kätkyessä nostamia jakaessansa. Mikko Mieheläinen silloin lähestyi heitä ja sanoi: "Terve, toverini!

    Tässä te olette, tässä minäkin!" Tapasi rinnasta yhden yhdellä, toisen toisella kädellänsä ja lykkäsi hautaan kummankin sanoen: "Menkää, veikkoseni, kukali minä, sikäli tekin kävelkää!" He samassa tuiskahtivat maan alle päällensä, eikä heitä sen kovemmin nähty ei kuultu; vaan Mikko Mieheläinen otti tavaransa haudan reunalta ja meni morsiamensa keralla siihen Syöjättären entiseen pirttiin, jota kaunistelivat kaikenmoisella rikkaudella, ja rupesivat yhtenä elämään.

    Jossa kului heidän elinaikansa hupaisesti, kunne viimeinkin kuolema saavutti. -- Sen pituinen se.

    HIIDEN LAIVA

    Oli muinoin metsämies. Se meni metsälle, jousi keralla, ja käveli metsää kauan, niin yhtyi Hiiden vuoreen. Hiitolaisilta olivat vanhemmat kuolleet, ja heitä oli suuri joukko perillisiä. Heillä oli ylen paljon hyvyyttä, kultalusikkaa, kulta-astiata siinä vuoren päällä, ja joka miehellä oli kultavaunut, ja kultalaiva oli kaikille yhteinen, joka kulki halki maailman itseksensä, kun vain laivaan nousi.

    He kun näkivät sen metsämiehen jousi olalla lähestyvän, huusivat heti: "Tule, hyvä mies, meille rahan ja hyvän sanan edestä jakamaan nämä tavarat!" Hän tuli siihen heidän luoksensa ja kysyi: "Mitenkä nämä saadaan nämä kultavaunut ja kultalaiva itsestänsä juoksemaan?" No, he siitä neuvoivat miehelle: "Kun nousee ylävivulle, ja alavivulle jalallansa polkee, no, sitten juoksevat vaunut ja laiva itsestänsä." Mies kun sai taian tietää, hänellä oli jousi veteessä, niin ampui kerran ja huusi: "Etsikää, miehet, se pulikka, joka jousestani läksi; ken ennen tavoittanee, sille kultavaunut ja laiva osaksi!" Hiitolaiset silloin läksivät hyppäämään sitä vasamaa tavoittaaksensa ja menivät, jott'ei näkynyt ei kuulunut.

    Mies vaikka näki, että jo menivät, ajatteli kuitenkin: "Ehkä tulevat sieltä tavaroillensa takaisin." Mätti kaikki hyvyyden yli kynnyksestä laivaan, veti kaikki ne kultavaunut sekä muut rikkaudet siihen ja nousi itsekin laivaan, kohosi ylävivulle ja polki jalallansa alavipua. Alas siitä laiva hypätä maalla ja merellä, kunne hyppäsi kuninkaan linnan eteen ja siihen seisahtui. Päätyipä kuninkaan tytär linnan portailla istumaan.

    Se kun keksi kultalaivan, niin sormellansa pyörittää ja sanoo: "Tuossapahan on ylimmäinen keisari tämän maan päällä tuossa kultalaivassa kulkemassa. Ottakaa, keisarikulta, minut laivaanne, minä rupean teille morsiameksi!" Mies avasi laivansa oven auki, kun kuuli sen, ja sanoi: "Kuninkaallinen herttua! Minä olen vain talonpojan palvelija, en minä kelpaa teidän jalkojannekaan riisumaan, on teille kuninkaitakin." No, tytär vaikka kuuli, jotta talonpojan palvelija se onkin, pyrki vain uudestansa ja sanoi: "Ottakaa vain!

    Minä rupean teille morsiameksi." Mutta toinen sanoi: "Te, näen mä, pilkkaatte minua vain, onhan teille kuninkaitakin." Kuninkaan tytär silloin kannatti sinne laivaan ruokaa sekä juomaa kaikenmoista sen miehen syödä, ja herrasvaatteet, hatut, saappaat kaikki; vaan ne jäivät lattialle läjään, se ei tohtinut käteensäkään ottaa niitä mies. Tytär sillävälin kävelee siinä laivan edessä pahoilla mielin kahdakäsin, kun ei mies ottanut häntä.

    Mies katsoo viikon aikaa sitä, niin näkee, että apea tämän on mielestä, ja sanoo viimeinkin: "No, kun tahtonette, herttuakulta, talonpojan palvelijan kanssa kauppaan ruveta, niin nouskaa laivaan!" No, hän nousi siitä laivaan.

    Mutta mies lankesi polvillensa ja kysyi: "Minnekä me nyt, herttuakulta, tämän hyvän laivan keralla menemme?" Hän vastasi, se kuninkaan tytär: "Menkäämme meren keskelle, siinä on saari kymmentä virstaa pitkä, joka on marjaa täynnä ja hedelmää maata myöten ryöhyttää." No, laiva pantiin liikkeelle; se juoksi keskelle saarta ja asettui siihen. Mies sitten läksi marjan mätäntään, vaan kun maisteli marjasia, nukkui siihen, rupesi maata ruojottamaan eikä saanut yhtään marjaa laivaan.

    Viimeiseltä suuttui jo kuninkaan herttua: "Joudat", sanoi, "kuolla siihen saareen, talonpojan palvelijakuojus, minä käännän laivan ja lähden kotiin." Kääntikin laivan ja meni kotiinsa, vaan mies jäi maata ruojottamaan siihen. No, sitten hän viimeisellä havaitsi siitä makuukseltansa kuitenkin, vaan laivaa ei näkynyt ei kuulunut; sinne menivät ne kehnojen antamat tavarat ja muut, lompukka rahaa vain jäi miehelle. Hänellä nälkä semmoinen verinen mahassa, eikä ole mitä syödä.

    Menee siitä yhden marjapuunpehkon juureen, mätti vasemman lakkarinsa marjaa täyteen ja sitten pisti yhden marjan suuhunsakin, söi sen, ritusteli. Nämäpä olivatkin pahoja marjoja, tästä kasvoi hänelle sarvet, semmoiset häkylät päähän, jott'ei niskat jaksaneet kannattaa. Siitäkös hänelle tuska. "Hyvä olisi", sanoi, "muuten vielä ollut, nälkä vaikka on semmoinen, vaan nämä häkylät kun vielä kasvoivat päähäni. Laivalaisia jos mitä tulee, niin minut vielä metsän petona ammutaan tänne saareen!"

    Meni sitten toisen marjapuunpehkon ääreen ja mätti siitä oikean lakkarinsa täyteen. Pisti yhden marjan suuhunsa taas ja söi sen, ritusteli. Nepä päätyivät jo hyviä marjoja olemaan, sarvet putosivat päästä, eikä tuntunut sijaakaan. Tuli niin kaunis sitten hänestä, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista.

    No, hän vuotti siinä, kunneka laivalaisia tulisi -- eihän se meren keskeltä päässyt mihin saaresta -- ja kun näki, että laiva jo nousee ja tuli jo saaren kohtaan, niin huutaa: "Ottakaa, hyvät ystävät, rahan ja hyvän puheen edestä minut pois täältä saaresta kuolemasta ja saattakaa minut ja neuvokaa kuninkaan linnaan, josta läksinkin laivoineni kulkemaan!" No, he saattivat hänet maalle ja neuvoivat tien kuninkaan linnaan. Mies siitä sitten meni kuninkaan pihaan.

    Kuninkaalla oli ruokakaivo siinä koreata vettä täynnä ja tiyris tulppa suussa, niin istuutui kaivon kannelle ja alkoi likajaloillansa kuljutella, liata vettä. Päätyipä kuninkaan ruoantekijä linnan portaille tulemaan. Se kun olisi ollut pahempi mies, olisi kiljaissut heti: "Minkätähden sinä likasit meiltä ruokakaivon? Paha on tuota meidän syödä, pahempi vielä kuninkaan ja kuninkaallisen puolison!"

    Olisi kuningas kuullut, olisi leikkuuttanut kaulan poikki. Vaan tämä oli hyvänsävyinen, tyyni mies, meni miehen luo, nykäisi häntä ja sanoi: "Voi, miesrukka, kun likasit meiltä kaivon, paha on meidän syödä, vielä pahempi kuninkaan ja kuninkaallisen perheen. Kuningas kun saapi tietää, se leikkuuttaa pääsi poikki, ja valta olisi minullakin se sinulle tehdä." Ja valtahan sillä olisi ollutkin. Mies sanoi: "Elkää, herrakulta, virkkako mitään, niin minä neuvon taian semmoisen, että tulette niin kauniiksi kuin minäkin olen." -- "No, minä en virka mitään", vastasi ruoantekijä, "kun sinä semmoisen taian teet minulle."

    Mies antoi hänelle sitten marjan syödä. Se sen syödä ritusteli, ja hänestä tulikin niin kaunis, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista; mutta se talonpojan palvelija pistihe jo siitä piiloon, etteivät häntä muut näkisi.

    Se ruoantekijä sillä aikaa laitteli kuninkaallisia ruokia linnassa; syötiin, juotiin, rehattiin siinä, kunne herettiin jo ruoalta, niin menee se kuninkaan herttua ruoalta päästyänsä sen ruokaevestin eteen ja kysyy: "Mikä teidät teki, evestikulta, yht'äkkiä niin kauniiksi?" Evesti sanoo: "Oli äkkinäinen mies tuolla pihamaassa, niin sillä on semmoiset taiat, jotta saapi, jos ketä tahtokoon kaunistella, kauniiksi." Sanoo siihen se laivansa-viejä-tyttö: "Kunpa minuakin kaunisteleisi, niin minä rupeaisin hänelle morsiameksi."

    • "Jo se on tainnut mennä", vastasi ruokaevesti, "se ei tohtinut silmää

    näyttää kellekään, pelkäsi äkkinäisessä kaupungissa tapettavan itsensä."

    Tytär laittoi sanan miehelle: "Elköön miesrukka mitään pelätkö, kyllä minä hänet varjelen, tulkoon äkkinäiseen huoneeseen, minä sinne syötän, juotan hänet." Poika tulikin, ja pantiin erityiseen huoneeseen. Se kuninkaan herttua kantoi sinne ruokaa, juomaa, kaikenlaista herkkua.

    Tuli siihen eteen syödessä, juodessa, rupesi puhuttelemaan miestä ja sanoi: "Tehkää minutkin, hyvä mies, niin kauniiksi kuin ruokaevestin teitte! Minä rupean teille morsiameksi." Toisella äkä sydämessä siitä, kun jätti sinne saareen. Syöpi kuitenkin, juopi siinä, sanoo: "Enhän, herttuakulta, minä, talonpoikakuhjus, teille sulhaseksi kelpaa, onhan teille kuninkaita!" -- "Jos ette muuten usko", sanoi tytär, ei tuntenut häntä meren keskelle jääneeksi, "niin minä annan teille kenraalin vaatteet ja kultarahaa, kultamaljaa, onhan minulla! Ja minulla on kultalaiva ja kultavaunut, ne annan kanssa, kun teette minut kauniiksi."

    Toinen ajatteli mieltänsä vasten: "Omanipa ne olisivatkin!" vaan ei virkkanut mitään. Kuninkaan tytär puheli yhä vain ja sanoi: "No, minä en teitä käsistäni heitä ennenkuin minuakin kaunistelette." Mies silloin rupesi kaunistelemaan. Tämä viettelys otti marjan vasemmasta lakkaristansa, antoi pahoja marjoja kuninkaan tyttärelle syödä ja itse pistihe siitä piiloon; syönti, juonti jäi siihen. Tyttö kun sen marjan syödä ritusteli, no, sille kasvoi sarvenhäkylät päähän.

    Kuningas kun näki sarvet tyttärellänsä päässä, koetteli sahoillakin leikkuuttaa; vaan eiväthän ne sahat pystyneetkään. Pani sitten kaksi sotamiestä, vahvaa, sarvia jäljestä kantamaan, että pääsi tyttörukka liikkumaan. Ei muuta kuin hätä käsissä, toista hätää metsästä tulee. Pani viimein kuningas kuulutuskirjat valtakuntaansa, että jos olisi naimaton mies, joka hänen tyttärensä tohtoroisi ja saisi sarvet pois, niin hän panisi sen kenraaliksi tyttärensä kanssa yhteen.

    Tahi jos olisi nainut mies eli akka, joka sen parantaisi, niin antaisi hänelle ikuisen hyvyyden.

    No, tähän tulee tohtoria, miestä, akkaa salin täysi, tohtoroidaan tytärtä siinä, vaan ei saada sarvia pois.

    Tuleepa se mieskin sieltä rahvaan takaa piilosta, lankeaa kuninkaan eteen polvillensa, sanoo: "Armollinen kuningas, antakaa minäkin ruokin tuota teidän herttuaanne, jos nuo minä saisin sarvet pois!" Kuningas sanoi: "Liekö tuota, poikaseni, sinullakaan sitä voimaa, jopa tässä ovat nämä muutkin koetelleet, ovat syöneet, juoneet onneksensa vain!" Mitäs ollakaan, mies meni poikkeen; oli aikaa poikessa, niin tulee takaisin, sanoo: "Armollinen kuningas, ei näissä ole muissa sarvien saajia, minä ne saan, kun koetella antanette." -- "No, kun saanet, poikaseni", vastasi kuningas, "koettelehan!

    Sarvet kun ruvennevat tyttäreni päästä lähtemään, niin panen sinut ylimmäiseksi kenraalikseni!" Mies siitä puhui kuninkaalle, sanoi: "Laittakaahan muut parantelijat pois ja sotaväki jo iloa tekemään, kyllä minä tyttärenne parannan!" Heti laitettiin muut kaikki pois, ja sotaväki työnnettiin iloa tekemään; mies vain jäi siihen tytärtä korjaamaan, ja palvelijoita käskettiin hänelle avuksi.

    Puhui siitä nyt piikatytölle: "Mene, tyttö, pane risuja saunan uuniin, sauna lämpeämään!" Pojalle sanoi: "Mene, poikarukka, käy metsästä kolme hienoa, oksatonta pajun varpaa hautumaan, joilla ruokin sarvet pois lähtemään!" No, saivat varvat hautuneiksi, niin piikatytöllä haudotti vastat, saunaan laitatti lämpimät vedet, lessinkipyyhkimet ja muut tarpeet, kuninkaan tyttären vei kylpemään, laittoi piikatytön pois saunasta ja pani oven lukkoon. Sotaväki teki sillä aikaa iloa.

    Panipa sitten kuninkaan tyttären sarvistansa mallatlautoihin riippumaan ja alkoi niillä hautuneilla varvuilla kylvettää häntä sanoen: "Vieläkö jätätte minut kuolemaan meren keskelle? Vieläkö karkuutatte minun hyvyyteni pois?

    Tässä tämä on teidän sulhasenne, ette nyt enää saa niin pilkata!" Kuninkaan tytär rukoilemaan häntä: "Elkää, miesrukka, lyökö minua, en sinä ilmoisna ikänä enää tee mitään pahaa teille!" Mies antoi sitten oikeasta lakkaristansa tytölle marjan, niitä hyviä marjoja; no ne läksivät sarvet pois, jott'ei tuntunut sijaakaan, ja tyttö tuli niin kauniiksi, ettei koko valtakunnassa ollut niin kaunista kuin he olivat.

    No, siitä he linnoille syömään, juomaan, tanssimaan; poika pantiin ylimmäiseksi kenraaliksi ja sai sen kuninkaan tyttären itsellensä. -- Sen pituinen se.

    TUHKAMO

    Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi Tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Tulivat siitä kovin murheellisiksi ja itkivät itkemistänsä yhä. Kauan itkettyänsä, käski unissa heitä isävainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vartioimaan, kunkin aina yöksensä.

    Meni ensinnä vanhin veli sinne, vaan kotvasen rannalla istuttuansa, rupesi pimeä pelottamaan, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "Mitä sait?" -- "Itsepähän näette, kun vuoronne käytte", vastasi poika siihen eikä tehnyt muuta selvää. Toissa yönä meni keskimmäinen veli, ja hänen kävi samoin kuin vanhimmankin. Läksipä kolmanneksi yöksi Tuhkamo vuoronsa vartioimaan; siinä istui kaiken yön eikä pelännyt.

    Tulipa päivän koittaessa aamulla kolme hanhea rannalle ja korjasivat siipensä aidan alle, niin muuttuivat heti ihaniksi neidoiksi ja läksivät mereen uimaan. Tuhkamo silloin valitsi kauneimmat siivet sieltä talteensa ja istausi taas paikallensa. Neidot jonkin ajan uituansa nousivat jo maalle pois lähteäksensä ja kävivät aidan luokse, josta toiset kaksi ottivat siipensä ja läksivät lentoon, vaan yksi ei päässyt, kun siipiänsä ei löytänyt.

    Ilmoitti siitä nyt itsensä Tuhkamo ja sanoi neidolle: "Täällä siipesi ovat, vaan et saa, kun et ruvenne naisekseni!" Neito silloin ilmaisi olevansa kuninkaan tytär, vaan palvelijoinensa hanhena lentäneensä meressä kylpemään, ja puisti Tuhkamolta siipiänsä. Mutta Tuhkamo pani entisen ehdon eteen ja sanoi: "Ottanet minut mieheksesi, niin annan lentimesi." No, neidon ei auttanut siinä viipyminen, päivä kun alkoi jo valjeta, vaan lupasi ruveta hänelle puolisoksi, sai siipensä, puki päällensä ja lensi hanhena kotiinsa kutsuen Tuhkamoa linnoilla käymään.

    Läksi sitten Tuhkamokin kotiinsa, niin kysyivät toiset veljet kotiin tulijalta: "No, mitä sait hanhia vartioituasi?" -- "Sain kuninkaan tyttären puolisokseni", vastasi Tuhkamo. "Sinäkö semmoinen kuninkaan tyttären", irvistelivät toiset eivätkä ottaneet uskoaksensa.

    Vaan Tuhkamo läksi siitä heti kuninkaan linnoille ja sanoi tytölle: "Täällä minä nyt sitä vasten olen sinua saamassa, joko nyt lähtenet minulle?" -- "Jopa vainen", sanoi tyttö, "vaan siitä emme virka kuninkaalle mitään, pidämme salahäitä." -- "Mitä me häitä pidämme, kun kuninkaalle emme sano", tuumaili Tuhkamo. "Sehän se on", sanoi tyttö, "vaan isälleni kun sanot, se panee semmoiset puustit eteesi, ettet niistä pääse ikänäsi." -- "Mitä tehneekin", vastasi Tuhkamo, "mutta sanon minä." Meni sitten kuninkaan eteen ja ilmoitti asian.

    "No, minä sinulle en anna tytärtäni", vastasi kuningas, "ennenkuin menet, kaikki puut tästä vuomasta kaadat."

    Läksi Tuhkamo siitä morsiamensa luokse, sanoi: "Semmoisen nyt pani isäsi puustin, kaikki puut minun tästä vuomasta kaataa." -- "Enkö minä sitä sinulle sanonut", vastasi morsian, "vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi. Mene, kaada yksi puu ja sano puun kaatuessa: 'Kaikki metsä kaatukoon!' niin silloin ovat puut kumossa." Tuhkamo kohta meni työllensä, kaasi yhden puun ja sanoi ne morsiamensa neuvomat sanat, niin sai sillä kaikki puut vuomasta kaadetuiksi. Meni siitä sitten kuninkaan eteen ja pyysi tytärtä sanoen jo puut kaataneensa.

    "Et vielä sillä saa", sanoi kuningas, "sinun pitää nyt mennä, ne kaikki kannoillensa nostaa." Tuli taas morsiamensa luokse Tuhkamo ja sanoi: "Jo toisen pani isäsi puustin vielä pahemman, kaikki puut pitäisi minun kannoillensa nostaa." -- "Arvasin minä sen", vastasi morsian, "vaan vielä siitäkin pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa.

    Mene, nosta yksi puu kannollensa ja sano nostaessa: 'Nouskoot kaikki kannoilleen!' niin sillä se on tehty." Tuhkamo tekikin kuten morsiamensa neuvoi ja sai puut kaikki kannoillensa; niin meni taaskin, kuninkaalta tytärtä pyysi. Vaan ei antanut vielä silläkään, käski kultaviljat taivaasta käydä, sitten vasta antaisi.

    Tuli siitä Tuhkamo morsiamensa luokse alla päin pahoilla mielin ja sanoi: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käydä; millä minä ne saan?" -- "Voisit vielä ehkä nekin saada", vastasi morsian, "kun ei ainakin pahempaa vasta tulisi." Sitoi hänelle säkin päähän, laittoi hevosen selkään ja sanoi: "Aja nyt, kunne hevonen putoaa altasi, niin hauraise päältäsi ja ota, mikä käteesi puuttuu." Läksi siitä nyt Tuhkamo ajamaan ja laski yhtä vaahkua yhä.

    Jo viimein kauan ajettuansa putosi hevonen, niin hauraisi samassa päältänsä ja sai kultaviljat käteensä, vaan ne kun raskaita olivat, putosi itse niiden kanssa ja painui maan sisään, ettei jäänyt kuin vähän hiuksia ylös. Olla oletteli siinä maan sisässä, niin tuli sotka ja teki pesänsä hänen päähänsä, muni siihen muniansa ja alkoi hautoa. "Jo tämä nyt ainakin minulta pään märättää", ajatteli Tuhkamo. Vaan silloin tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän ja rupesi munia syömään.

    Hän sitä kettua tapasi hännästä, niin se irti ryöstäytyessänsä tempasi häntä ylemmäksi.

    Toissa päivänä tuli ahma ja rupesi hänkin munia syömään. Kun taaskin sitä tarttui häntään, se hänet tempasi vieläkin ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään.

    Tarttuipa Tuhkamo karhua jalkaan, niin se hänet nosti kokonansa ylös.

    Ylös päästyä ei tiedä kunne lähteä; lähteä sitä pitäisi jonnekin. Astuu, kävelee, niin kuulee toraamisen ja sinne meni.

    Toraajat kun näkevät hänen tulevan, ihastuvat siitä, huutavat iloissansa: "Ahah, jo paisti tuli!" Sanoi siihen Tuhkamo: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka ottanut jo keittämiset, paistamiset." -- "No, kun et kelpaa paistiksi", sanoivat toraajat, "erota meitä torastamme!" -- "Mikä teillä välinä?" kysyi Tuhkamo. "Tämä isävainajan sauva; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, se oman väen nostaa ylös; määrää sinä, kummalle tuleepi!" -- "Kuinka minä teidät siitä voisin erottaa?" sanoi Tuhkamo, "jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kulle en anna; parasta, antakaa minulle koko sauva!"

    • "No, ota, mene matkoihisi!" sanoivat siihen toraajat, antoivat

    Tuhkamolle sauvan, ja hän läksi sauvoinensa siitä edelle astumaan. Kulki vähän matkaa, niin jo toisessa paikassa torataan. Hän sinne meni. "Ahah", huudettiin vastaan taas, "jo paistin saamme!" Tuhkamo sanoo toimessansa: "Ei minussa keittämistä eikä paistamista, vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." -- "No, kun ei sinusta paistettavaksi liene, erota sitten meitä!" sanoivat miehet. "Mikä teillä erotettavana?"

    • "Tämä äitivainajan lakki, kummalle tuleepi; sen kun panee päähänsä,

    ei näe kukaan, oli missä tahtonsa." -- "Milläpä teidät siitä erottaisin", sanoi Tuhkamo; "jommalle kummalle antanen, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatte minulle." Miehet päästäksensä torasta nakkasivatkin hänelle lakin, sanoivat: "Tuoss' on, ota, mene matkoihisi!" Ja Tuhkamo läksi lakkeinensa edelle astumaan.

    Vähän matkaa käytyänsä kuuli kolmannessa paikassa torattavan ja meni ääntä kohti sinne taas; vaan tuskin pääsikään näkyviin, kun huudettiin vastaan jo: "Ahah, jo paisti sattui!" -- "Ei minussa keittämistä eikä paistamista", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." -- "No kun ei sinusta paistiksi ole, erota sinä meitä!" -- "Mikä teillä toran aineena?" -- "Nämä isävainajan vanhat kuovat; ne näet semmoiset ovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahdot, ei voi kukaan pahaa tehdä."

    • "Paha teitä erottaa", sanoi Tuhkamo; "toiselle annan, toinen suuttuu.

    Paras, annatte kuovat minulle." Miehistä oli tämä neuvo hyvä, ja antoivat hänelle ne isävainajansa kuovat, joilta eivät muuten sopineet, niin pääsivät toraamasta ja erosivat kotiinsa.

    No Tuhkamo kun sai nekin, läksi hänkin taas matkaamaan ja tuli taloon.

    Siellä taaskin, kun ikään nähdään ovesta tulevan, sanotaan: "Hah, jo kerran tuli, mitä syödä!" -- "Vähän minussa syömistä", vastasi Tuhkamo, "vilu, pitkä matka vienyt jo syömiset sekä juomiset -- se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihaa" -- "No, olisiko sinun itsesi nälkä?" -- "Mikäpä se olisi, kuutena kuukautena kun en ruokaa ole nähnyt", sanoi Tuhkamo. Sai ruokaa, söi ja kysyi syötyänsä, jos eivätkö tietäisi sen kuninkaan aluetta, johon olisi kulkeva. "Emme tiedä", vastattiin talossa, "vaan on meillä metsän viljat, tiennevätkö ne." Kutsuttiin kokoon kaikki ja kysyttiin, vaan eivät tienneet.

    Annettiin Tuhkamolle sitten kivi ja käskettiin tallella pitämään, jos tarve mikä tulisi.

    Panikin kiven talteensa, läksi siitä talosta pois ja tuli toiseen.

    Siellä häntä taaskin syödä aiottiin, vaan kun ei sanonut itsessänsä syömistä olevan, pantiin hänelle ruokaa ja kysyttiin, mitä asioitsisi.

    Tuhkamo ei sanonut muuta asioivansa kuin että neuvottaisiin sen kuninkaan maahan, jonka nimitti. "Itse emme tiedä siitä kuninkaasta mitään", sanottiin talossa, "vaan on meillä metsän pedot, tiennevätkö."

    Kutsuttiin siinä sitten metsän pedot kokoon kaikki ja tiedusteltiin heiltä sitä maakuntaa, johon olisi Tuhkamolla matka ollut, vaan eivät tienneet nekään sanoa. No, kun ei siihen muuta voitu, annettiin hänelle siitäkin talosta kivi, ja niin meni edellensä ja tuli kolmanteen taloon.

    Sielläkään ei tietty sen kuninkaan maata, jota kysyi, vaan sanottiin taivaan linnut olevan, joilta kysyttäisiin. Kutsuttiin koolle linnut, niin tulivat heti muut, kokko yksin ei tullut, vaan heiltäkin kun sen kuninkaan maata kysyttiin, eivät sanoneet tietävänsä. Käytiin taas kokkoakin kutsumassa, vaan ei ollut kuullaksensa; vasta kolmannella kutsumuksella tuli, vaan ei sanonut hänkään tietävänsä. "Tiedät kyllä", sanoi talon väki, "vaan vaivojasi pelkäät." -- "No tiedän minä sentähden", sanoi kokko, "vaan sinne on hirveän pitkä matka." Käskettiin vain viemään mies sinne, ei matkaa katsomaan.

    Tuhkamo sai siitäkin talosta kiven, ja niin nousi kokolle selkään. Kokko läksi lentämään, lensi, lensi, joko lie useampia viikkojakin lentänyt, niin kysyi mieheltä: "Saitko kiveä ensimmäisestä talosta, jossa kävit?" -- "Sain."

    • "No, luo se kivi mereen!" Tuhkamo sitten loi kiven mereen, niin siitä

    paikalla kasvoi kallio, jolla kokko vähän aikaa lepäsi ja läksi uudellensa lentoon. Kotvan lennettyänsä kysyi taas mieheltä, jos eikö saanut toisestakin talosta kiveä. Sanoi mies saaneensa, niin kokko senkin käski mereen lähettämään, ja se kun taas mereen luotiin, siitä samatse kallio kasvoi, jolle kokko istui lepäämään.

    Siitä taaskin lentoon kohosi kohta ja kotvan lennettyänsä kysäisi mieheltä: "Antoiko minun emäntäni kiveä sinulle?" -- "Antoi", vastasi Tuhkamo. "Pudota sekin vielä mereen!" neuvoi kokko; ja mies kun pudotti, siitä tuli kolmas lepäyspaikka kokolle, josta kun läksi lentämään taas, niin kerrassaan vei jo miehen rannalle ja maalle laskettuansa kysyi: "No, mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla siinä, niin Tuhkamo sanoi: "Ota noista kumpi tahansa!" No, otti siitä lihavamman kokko, söi suuhunsa ja läksi takaisin lentämään.

    Tuhkamokaan ei kaukaa siinä viipynyt, vaan meni kuninkaan linnaan, se toraamapaikassa saamansa lakki päässä, joka teki hänet näkymättömäksi, ja tuli morsiamensa huoneeseen. Siellä morsian itku silmissä ja kaikki murheissansa, vaan häntä ei nähty. Jonkin ajan näkymätönnä siellä istuttuansa kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan, ja kun meni piika kaivolle, meni hänkin jälkeen ja murensi kultaviljoista vähäsen astiaan.

    Tuli piika veden kanssa, niin kuninkaan tytär katseli sitä, sanoi: "Ei tämä ole puhdasta, käy toista!" Se kun toista läksi käymään, Tuhkamo taas jäljessä meni ja enemmän viljoista veteen murensi. Ei kelvannut sekään vesi sitten kuninkaan tyttärelle, käski kolmannesti käydä, puhtaampaa tuoda. Kävi piika taas kaivosta toista noutamaan, niin Tuhkamo siihen loi kaikki kultaviljat, jotka oli taivaasta saanut, ja vesi kannettiin kuninkaan tyttärelle.

    Sepä näki jo viljat siinä, tunsi heti ja sanoi: "Tässä olet nyt, sulhoseni, missä oletkin, elä piileskele!" Tempasi Tuhkamo silloin lakin päästänsä, tuli näkyväiseksi ja sanoi: "Tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun ei hänestä kuulu mitään?" -- "Elä puhukaan kuninkaasta!" sanoi tytär, "se on tappanut kaiken väkensä sodassa, siellä on vieläkin, liekö hengissä vai hengetönnä, ei ole enää kotvin sanomia saatu." -- "No sinne sitä pitää minunkin paikalla lähteä häntä auttamaan", sanoi Tuhkamo.

    "Elä lähde, viikon jo viivyit matkallasi ilmankin", rukoili morsian ja koki estää häntä lähtemästä. Vaan Tuhkamo sanoi: "Lähden kuin lähdenkin, en enää taida kauan viipyä." Läksi siitä sotatantereelle kulkemaan. Jopa tuli vähän matkan päässä kuningas tiellä vastaan ja murheelliselta näytti hyvin. Tervehtii Tuhkamo häntä, sanoo: "Elä huoli murehtia, lähde vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällensä! Katsomme, jos mitä voimme."

    Antoi kuninkaalle kuovat ja lakin, itse piti sauvan, ja saivat yhtenä kulkemaan. Tulivat sotakentälle. Vihollinen siellä yhä saaliita korjailee, niin huutaa Tuhkamo: "Onko vielä vastaanottajata?" -- "On vielä jos ennenkin!" huudettiin sieltä vastaan. Tuhkamo silloin keikahutti toisen pään sauvastansa, niin kaikki oma väki samassa nousi ylös; vaan toisen pään kun keikahutti, kaikki viholliset maahan kaatuivat. Kysyi sitten kuninkaalta: "No, kuinka nyt näit vävypoikasi?"

    • "Elä semmoisia enää kyselekään!" vastasi kuningas. "Ota tyttäreni, ja

    puolen valtakuntaa annan sinulle morsianlahjoiksi. Vaan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan katsoit, viimein tulit viisahaksi!"

    • Siihen se loppuikin.

    KOLMET VELJEKSET

    TUHKIMO

    Oli ukko, jolla oli kolme poikaa: kaksi vilkasta ja toimeliasta, kolmas Tuhkimo, nuorin ja perätse kunnoton. Ukko kun oli vanha ja kykenemätön, oli pojillensa jo antanut talon katsannan. Vanhimmat pitivätkin kaikki hyvässä kunnossa, jotta talossa hyvin tultiin aikoihin. Työtä tekivät ahkerasti, kävivät kauppaa, vaatehtivat itsensä somasti ja olivat kuninkaalta ja kaikilta toimensa tähden kiitetyt sekä rakastetut.

    Tuhkimo puolestansa -- se ei viitsinyt töillä eikä muilla yrityksillä hartioitansa konsaan kiskoa, majaili laiskana uunilla, josta nokisena ja likaisena vetäysi vain muiden keralla aina syömään. Tahtoi vain, oli hän kuitenkin sukkela ja viisas kaikessa, etenkin puheillensa. Isänsä rakastikin häntä sentähden ja piti yhtä hyvänä kuin toisiakin, josta veljensä juuri vihasivat häntä.

    Ukko kun tienoille vain ei sattunut, toruivat häntä yhtenänsä, häventelivät häntä roskaisuudestansa ja laiskuudestansa ja pitivät aina pilkkanansa haukkuen häntä Tuhkimoksi, Tuhkapöperöksi ja miksi milloinkin sattui. Tuhkimo siitä vähän kuitenkaan huoli, naurahteli vain veljiensä komppi- ja pilkkapuheille, kääntelihe uunilla toiselta kupeeltansa toiselle ja jonkin viisassanan välistä itsekin työnsi heille takaisin. Näin kului monta vuotta.

    Ukko vanheni vanhenemistansa, kunne lankesi kovaan, pitkään tautiin, jotta tunsi jo kuolemansa lähestyvän, niin kutsui poikiansa kerran luoksensa.

    He tulivat, Tuhkimokin vetihe uunilta alas jäähyväiset isältänsä ottamaan. Ukko katseli siinä poikiansa vähän aikaa ääneti, käänsihe heihin ja lausui vesissä silmin: "Rakkaat poikani! Näette olevani jo haudan partaalla, monta silmänräpäystä ei ole enää minulla elettävänä, pois lähden kohta ja heitän teidät tänne. Ennen eroani tahdon minä jakaa teille kaikki omaisuuteni yhdentasan kolmeen osaan, osa kullekin.

    Pitäkää se ja eläkää aina rakkaudessa ja suosiossa; vaan kuulkaa, muistakaa, mitä vielä viimeiseksi sanon: Kuoltuani haudatkaa minut kunnialla ja käykää haudallani Jumalata edestäni rukoilemassa, vuorostansa kukin kolme yötä perätysten, muistakaa -- luvatkaa se minulle!" Pojat lupasivat, vesi valui karpaloina silmistänsä, ja sanottuansa nämä sanat vaipui ukko kuoleman uneen. Hautajaiset pidettiin ukon käskyn mukaan kaikella kunnialla; ei muuta kuin haudalle rukoilemaan tuli poikien nyt vain mennä, niin olivat lupauksensa täyttäneet.

    Vanhimman vuoro oli ensin; vaan häntä pelotti, ei uskaltanut öillä yksin kalmistossa olla, niin sanoi Tuhkimolle: "Mene edestäni isän haudalle rukoilemaan, minä lähden kaupalle, tuon sinulle sieltä hyvät vaatteet!"

    Tuhkimo aina oli hellästi rakastanut isäänsä, niin läksi nytkin veljensä edestä haudalle, rukoili siinä kaksi yötä ja kolmantena kaivoi isänsä arkun haudasta, aukaisi sen ja suuteli isänsä ruumista. Ukko kohensihe istuillensa, aukaisi silmänsä ja nähtyänsä Tuhkimon sanoi: "Veljesi joko ovat käyneet haudallani rukoilemassa?" -- "Ei", vastasi Tuhkimo. "Kumpikaan -- eikö?" kysyi isä.

    "Ei", vakuutti Tuhkimo, "vanhin veli, jonka vuoro nyt olisi, pelkäsi kalmistoa, ei uskaltanut tulla, pyysi minua edestänsä, niin minä läksin." -- "Poikaseni!" lausui isä siitä Tuhkimolle, "mene kotiin, pihalla löydät siellä lähteen, pesey siinä ensinnä, mene siitä riihen taakse, huuda kolmasti pahan äänellä, pesey uudellensa ja tule jällensä luokseni!" Tuhkimo teki niin. Meni kotiinsa, löysi pihalla lähteen ja pesihe siinä, niin muuttui niin kauniiksi, jott'ei maailmassa kauniinpata löydy.

    Katselihe vähän aikaa lähteessä kummeksien kauneuttansa, meni sitten riihen taakse ja huusi kolmasti pahan laatuun niinkuin oli neuvottu. Heti ilmestyi siihen kaunis, musta hevonen, vaskisiloilla koristetut suitset suussa ja satula selässä, jonka hirnuminen ja juoksu kuului jo kolmen virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja ratsasti vähän aikaa huviksensa, niin ajoi lähteelle takaisin ja pesihe uudellensa.

    Samassa katosikin hevonen, ja itse muuttui ennallensa. Siitä läksi sitten kalmistoon jällensä, jossa kertoi isällensä, mitä oli tapahtunut, pani arkun ukon käskystä hautaan takaisin ja tuli kotiinsa. Veljet heti kysyivät: "Mitä näit, hahmut eivätkö näyttäyneet, pahaa eivätkö tahtoneet tehdä sinulle?" -- "Ei", vastasi Tuhkimo ja nousi uunille venyttelemäänsä. Illan tullen oli toisen vuoro haudalle mennä, mutta häntäkin pelotti, pyysi Tuhkimoa edestänsä, lupasi hyvät saappaat siitä hänelle.

    Tuhkimo meni nytkin, rukoili kolme yötä toisenkin veljensä edestä ja kaivoi kolmantena isänsä taas haudasta, katseli ja suuteli häntä. Ukko kohennaikse taas istuillensa, aukaisee silmänsä ja kysyy: "Eikö toinenkaan veljesi tullut?" -- "Hänkin pelkäsi, ei uskaltanut tulla", vastasi Tuhkimo. "Poikani!" virkkoi siihen ukko, "mene kotiisi, pellolla löydät lähteen, pesey siinä! Mene siitä sitten pellon päähän, huuda kolmasti immen äänellä, pesey lähteessä uudellensa ja tule, kerro minulle, mitä siellä kohtaat!"

    Tuhkimo meni, löysi lähteen ja pesihe siinä, niin tuli siitä niin iloiseksi, jotta mitkään surut eli murheet eivät voineet iloansa rasittaa. Meni sitten pellon päähän, huusi kolmasti immen laatuun, niin kaunis, vedenkarva hevonen tuli hirnuen hänen luoksensa, hopealla siloitetut suitset suussa ja satula selässä, jonka juoksu kuului kuuden virstan päästä, tuli läksi suusta ja tuli säihkyi sieraimista. Tuhkimo katseli hevosta, silitteli karvaa ja nousi selkään. Vähän aikaa ajettuansa palasi jo lähteelle takaisin ja pesihe taas uudellensa, niin hevonen katosi, ja hän tuli samannäköiseksi kuin ennenkin.

    Meni sitten isänsä haudalle, kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, pani ukon hautaan jällensä ja läksi kotiinsa. Veljet kysyivät taas, mitä hän haudalla näki ja eikö siellä pelottanut. -- "Ei", sanoi vain Tuhkimo, vetihe uunille ja panihe maata.

    Ilta kun tuli, oli Tuhkimon oma vuoro mennä isänsä haudalle rukoilemaan.

    Hämärissä nousikin jo makaamasta ja läksi kalmistoon. Kolme yötä perätysten rukoili siellä hartaasti, viimeissä yönä taas kaivoi isänsä haudasta, aukaisi arkun ja suuteli kuollutta. Ukko siitä kohensihe istuillensa, loi silmänsä auki, katseli Tuhkimoa ja sanoi: "Rakas poikaseni! Mene kolmannen kerran vielä kotiin nurmelle, sieltä löydät lähteen, pesey siinä ja mene nurmen päähän, huuda kolmasti miehen äänellä. Käy siitä sitten lähteelle takaisin, pesey uudestansa ja tule luokseni tänne!" Tuhkimo teki taas kuten oli käsketty.

    Meni nurmelle, josta löysi lähteen ja pesihe siinä, niin pukeutui tuossa paikassa välähtäviin kultavaatteisiin. Kulki sitten nurmen päähän ja huusi kolmasti miehen äänellä niinkuin oli neuvottu. Siitäpä lumivalkea hevonen hirnuen tuli häntä vastaan, kullalla siloitetut suitset suussa ja kultasatula selässä, jonka juoksu ja hirnunta kuului jo yhdeksän virstan päästä ja jonka tuli suihkusi suusta ja tulisäkeet sieraimista.

    Tuhkimo ihmetteli sitä kummaa, katseli kultapukuansa, katseli kaunista, valkeata hevosta, silitteli lautasta, kohensihe selkään ja läksi nurmella ratsastaman. Ratsasti siinä, ajaa karetteli vähän aikaa edestakaisin, niin palasi taaskin lähteelle ja pesihe uudellensa, niin hevonen kohta oli poikessa ja hän kuin ennenkin. Kävi siitä sitten kalmistolle takaisin ja kertoi isällensä, mitä oli kohdannut. Lausui ukko silloin Tuhkimolle: "Kuuliaisuutesi, rakkautesi ja nöyryytesi tähden kuollutta isääsi kohtaan mitä, poikani, tahdot? Tahdotko kauppamieheksi ruveta, vai tahdotko ikuisen hyvyyden, jott'et konsaan työtä tarvitse raataa, vai ikuisen viisaudenko tahdot?

    Ota jompikumpi, laske minut hautaan jällensä, tästä edes toisiamme emme enää näe!"

    Tuhkimo otti viisauden, laski isänsä hautaan, peitti sinne ja meni kotiinsa. Veljet taaskin kyselemään, mitä hän näki, ja eikö hän pelännyt. Vaan Tuhkimo nytkään ei virkkanut mitään, sanoi vain: "Enkä pelännyt", ja väänsihe uunille levolle.

    Muutamia vuosia kului. Vanhimmat veljet kumpikin pitivät talon kunnossa, mutta Tuhkimo aina vain rakasti uuniansa, oleksi siellä yhtenänsä eikä muusta ollut millänsäkään. Toiset puoleltansa olivat siinä vihaiset, kun isä Tuhkimolle antoi yhtä suuren osan kuin heillekin, ja hän sittenkään ei työhön ruvennut. Kerran sitten läksivät vanhimmat veljet kaupalle ja Tuhkimon jättivät kotiin sillä käskyllä ja varoituksella, että kaikessa noudattaa naisien mieltä, hankkia heille puut, vedet ja kaikki, mitä talossa tarvittaisiin.

    Tuhkimo suostui siihen, ja veljet läksivät kaupoillensa. Samana päivänä loppui jo talosta vesi, ja naiset Tuhkimoa vedelle käristämään. Tuhkimo nousi uunilta alas, otti korennon, pani kumpaankin nenään korvon, väänsi ne olallensa ja läksi rantaan. Ammensi siellä korvot vettä täyteen ja istui avannon reunalle lepäämään. Siinä istuessansa näki suuren hauen veden kalvossa uiskentelevan.

    "Ahaa!" arveli Tuhkimo iloissansa, "tuoresta kalaa kaukaan en ole syönyt, tuon hauen tuolta pyydän." Otti, teki ansan, piiritti sen hauen pään ympärille ja alkoi vetää jännistää, mitä jaksoi. Veti, veti, kunne sai jo pään jäälle, niin hauki rupesi rukoilemaan: "Elä, elä vedä minua, mieskulta, täältä, minä kuolen!" -- "Tuoresta kalaa kotvin en ole syönyt, tapan sinut kuin tapankin", sanoi Tuhkimo. "Elä tapa minua!" pyysi hauki yhä, "elä tapa!

    Saat ikuisen voiman ellet tapa, semmoisen voiman, jolla kaikki, mitä ikänänsä tahdot, toimeen saat." Tuhkimosta oli hauen puhe soma, vaan koettaaksensa puhuiko totta, pyysi hän kerraksi vain tätä voimaa. Hauki antoi neuvoen: "Sano vain: 'Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani!' Sillä kaikki saat toimeen." Tuhkimo käski vesikorvoja näillä sanoilla kotiin menemään kantamatta. No, ne samassa menivät. Päästi siitä jo Tuhkimo hauen ansasta ja otti sen voiman häneltä.

    Istui korennolle selkään ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani kanna minut kotiin!" Korento kantoi, ja Tuhkimo pääsi uunille makaamaan.

    Huomenna loppuivat puut; naiset Tuhkimoa puulle. Tämä läksi kirves kädessä pihalle, istui rekeen takaperin ja sanoi hauen neuvomat sanat.

    Reki siitä juosta vilisemään. Juoksi, juoksi ennättämistänsä yhä, kunne tuli kuninkaan satuun. "Tuossa näkyy olevan kauniita puita, tuosta otan", arveli Tuhkimo ja pani kirveen hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa satuun puita hakkaamaan. Kirves hakkasi siellä, hakkasi, jotta linna kaikui vastaan. Kuuli kuningas tämän ja laittoi sotaväkeä satuun katsomaan. No, kun tultiin siihen ja nähtiin puut, miten kaatuivat itsestänsä ja latoutuivat kantamatta Tuhkimon rekeen, rupesi sotaväki häntä kiinni ottamaan. Mutta Tuhkimo lähdettihe rekeensä, sanoi sanat ja mennä vilisti kotia kohti. Hukkaan sotaväki perästä, täytyi palata linnoille.

    Kuningas heiltä kun kuuli asian, viestiä lykkäämään heti tiedustaaksensa, ken olisi mies hänen valtakunnassansa, joka tämmöisiä ihmeitä teki; vaan ei saada tietoon.

    Tuhkimo kun pääsi rauhassa kotiinsa, tulivat hauen sanoilla puut itsestänsä pinoon ja lämmityksen verta kantamatta tupaan; vaan jott'ei kukaan voisi varastaa puita pinosta, sanoi Tuhkimo heille: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tarttukoon kiinni teihin, ken vieras teitä koskee!" Sattuikin niin, jotta naapurit nähtyänsä Tuhkimon kodissa nämä kauniit puut tulivat yöllä, ottivat muutaman halon katsellaksensa ja tarttuivat kiinni pinoon.

    He kun älysivät Tuhkimon tämän taian heille tehneen, rukoilivat häntä irtauttamaan itsensä, ja Tuhkimo tuli päästämään. Mutta naapurit suuttuivat kuitenkin ja kantelivat kuninkaalle Tuhkimon varkauden. Kuningas hyvillänsä, kun pääsi tämän kauan jo etsityn miehen perille, kutsui Tuhkimoa luoksensa; vaan Tuhkimopa ei ollut millänsäkään, vaikka monta käskyä jo tuli.

    Viimein tuli kuninkaan uskollisin palvelija ja semmoista viinaa toi kerallansa, josta muut pisarankaan maistettuansa humaltuivat, tarjoili sitä Tuhkimolle, jotta humaltuneena veisi hänet sitten kuninkaan eteen.

    Tuhkimo kyllä arvasi viekkauden, vaan sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani en humaltuko minä tästä!" otti koko ryypyn ja ei lähtenyt sittenkään. Viikon päästä lupasi kuitenkin itsestänsä tulla; ja tulikin uunilla ajaen linnan pihaan. Kuningas naurussa suin häntä tervehtimään, rupesi puhuttelemaan ja kysyi: "Miten sinä, veikkonen, noin uunilla kuljet?" -- "Kuljenpahan", virkkoi Tuhkimo, nokea ja muuta likaa hieroi silmistänsä vähemmäksi ja sanan sanansa perästä vastasi kuninkaalle aina viisaammasti.

    Se kuninkaasta mieleen vain, ei suuttunut Tuhkimon puheille. Kotvan aikaa siinä kuninkaan kanssa keskusteltuansa sattui Tuhkimo luomaan silmänsä linnan yläkertaan, jossa näki kuninkaan tyttären ikkunassa istuvan, häntä sieltä katselevan. Tyttären kaunis ja ihana näky heti sykähytti Tuhkimon sydäntä, jotta lausui: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani palakoon tuo minua!" Kesti sitten vähän aikaa puhetta vielä kuninkaan kanssa, niin Tuhkimo laskettiin pois.

    Jonkin ajan kuluttua tuli kuninkaalle suuri huoli. Tytär kävi päivä päivältä kalmakkaammaksi, ja syytä ei tiennyt kukaan. Itse ilmoitti tytär kuninkaalle viimeinkin mielialansa, vaan ei tiennyt itsekään, ketä hän paloi. Kuningas tytärtä naittamaan. Viestiä viedään ympäri koko valtakunnan; kolmessa päivässä piti sulho oleman löydetty. Se saisi tyttären, ken yhdellä hyppäämällä ratsastaisi linnan yläkertaan, jossa kuninkaan tytär ikkunasta painaisi sormuksen merkin hänen otsaansa, että hänet muka tunnettaisiin.

    Kaikki ylhäiset sekä alhaiset tulivatkin linnalle kokoon katsomaan ja koettamaan tätä ihmettä, mutta kaikki hukkaan; ei linnan kolmannellekaan kerralle voinut kenenkään hevonen hypätä. Tuhkimo vielä oli jälellä koettamatta.

    Vanhemmat veljensä kun palasivat linnalta kotiinsa, olivat pahoilla mielin, kun kuninkaan tytärtä eivät saaneet, ja sanoivat Tuhkimolle: "Sinuakin kutsuttiin koettamaan, mene sinäkin, niin saavathan muut edes nauraa!" Tuhkimo ei virkkanut mitään, mietti vähän aikaa mielessänsä, niin muisti jo muinoiset hevosensa, laskihe uunilta ja meni ensimmäiselle lähteelle.

    Siinä kun pesihe sitten ja kävi riihen takana pahan äänellä huutamassa, tuli hänelle kaunis, musta hevonen eteen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle; mutta ainoastansa kolmannelle kerralle jaksoi hevonen hypätä. Toinen päivä tuli, vaan ei ollut kellekään onnellisempi, Tuhkimonkaan toinen hevonen ei voinut hypätä kuin linnan kuudennelle kerralle. Kolmanneksi päiväksi varustautuivat kaikki hyvillä hevosilla, Tuhkimon veljetkin, ja ratsastivat linnalle koettamaan, vaan kaikki hukkaan, heille kävi samoin kuin eilenkin.

    Kotiin tultuansa käskivät veljet taas naurussa suin Tuhkimoakin linnalle menemään, sanoen sinne kutsutun, koska muiksi päiviksi ei ollut mennyt. Tuhkimo laskihe sukkelasti uunilta, meni, pesihe joka kolmessa lähteessä, jotta muuttui ylen kauniiksi, ja kävi siitä nurmen päähän, jossa kolmeen kertaan huusi innokkaasti miehen äänellä, niin hänelle tuli siihen lumivalkea, kultasiloilla koristettu hevonen, jolle istui selkään ja ratsasti linnalle.

    Kokoontunut väki ihmetteli, kyseli, ken tuo pulska ja kaunis kultavaatteisiin puettu mies olisi tuon noin komean, valkeanvälähtävän hevosen selässä, jonka tuli suusta läksi ja tuli suihkusi sieraimista.

    Mutta kenkään ei tiennyt. Tuhkimo vain ajaa karetteli linnan pihalla edestakaisin, silitteli ärjyvän ja hirnuvan hevosensa lautasta ja odotti käskyä, milloin saisi koettaa hyppyä. Käsky tulikin kohta. Tuhkimo kannusti hevostansa ja ajaa kavahutti ensi hypyllä linnan yhdeksännelle kerralle, jossa kuninkaan tytär istui ikkunassa. Se painoi sormuksellansa hänelle merkin otsaan, ja Tuhkimo ajaa hyppähytti pois.

    Siitä hälveni jo muukin väki linnan pihalta odottaen häitä pidettäviksi, jotta saataisiin tietää, ken se onnellinen oli, joka kuninkaan tyttären ansaitsi puolisoksensa. Odotettiin, odotettiin sulhoa tulevaksi, joko lie useampia päiviäkin odotettu, vaan ei tule. Etsittiin viimein yli koko valtakunnan, vaan hukkaan; merkkiä ei löytynyt kenenkään otsasta.

    No, kun ei muita enää ollut jäljellä, kutsuttiinpa Tuhkimoakin.

    Suruksensa löysikin kuningas hänen otsastansa merkin. Kuninkaallinen lupansa oli kuitenkin kova ja vahva, ei käynyt sitä rikkominen, pidätti häät; vaan luoksensa ei suvainnut semmoista vävyä, teetti umpipuolikon, siihen pani tyttärensä ja Tuhkimon ja työnnähytti mereen tuulen nojaan.

    Olivat siellä sitten aaltojen vallassa. Puolikko vieri, vieri meressä, kunne tuuli tuuditti rannalle. Tuhkimo tunsi tämän ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani halkea puolikko!" Se halkesi kohta, hajosi siihen, ja Tuhkimo puolisoinensa pääsi maalle. Täälläpä kaunis saari, joka kasvoi täpösen täynnä kaikenlaisia viina- ja muita hedelmäpuita, marjoja, kukkia, ruusuja vain. Ihana haju tuoksusi heistä, ja linnut visertelivät niiden keskellä.

    Siitä kävi Tuhkimokin iloiseksi, lohdutti surunalaista puolisoansa ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani yletköön linna keskelle saarta!" No, tulihan siihen linna, ja komea, monenkertainen linna tulikin. Siinä asuivat sitten kotvan, minkä aikaa lienevät asuneetkin, kunne tuli heille ikävä kotiin vanhoja ystäviänsä näkemään. Tämä rupesi nyt ajatteluttamaan Tuhkimoa, miten saaresta mantereelle pääsisi.

    Asiata miettiessä muistui hänelle hauen antama voima mieleen, niin pääsi jo arvelemasta ja sanoi: "Hauen sanoilla, omilla aivoituksillani tulkoon silta meren yli kuninkaan linnan ohitse!" No, silta ja oikein kultainen tulikin samassa meren poikki. Tuhkimo lennähytti sitä myöten kotiinsa, tervehti veljiänsä, jotka luulivat hänet ammon aikoja kuolleeksi, ja kertoi heille kaikki elämänsä vaiheet.

    Meni sitten joka lähteelle, pesihe jokaisessa, huusi kolme hevostansa yhteen, tuotti hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa kultavaunut ja ajaa karetteli ensinnä veljiensä luokse ja siitä ikävöitsevän puolisonsa luokse saarelle takaisin. Rauhassa ja rakkaudessa eleskelivät saarella linnassansa monta, monta vuotta.

    Kuningas, joka näki komeat vaunut ja hevoset linnastansa ohitse aina kulkevan, tiedusteli, ken se voimakas ruhtinas olisi, joka hänen linnansa ohitse aina ajoi, mutta kenkään ei tiennyt. Päätti viimein pitää pidot, kutsui niihin kaikki valtakuntansa, kutsui Tuhkimonkin.

    Pitoja pidettiin; kuningas tunnusteli tytärtänsä, vaan luuli harhailevansa. Mieli kuitenkin jollakin neuvoin kurittaa sitä, olipa sitten ken tahtonsa, joka luvatta on asettaunut hänen valtakuntaansa.

    Tuhkimo älysi jo kuninkaan käytöksistä, jotta sillä jotakin oli mielessä, ja tiesi olla varoillansa. Syötiin siinä, juotiin kyllältä kaikenlaisia herkkuja ja hedelmiä, kultapikari oli jokaisen edessä, Tuhkimon ei. Se kun ei viinaa maistellut ollenkaan, lausui kuningas: "Juo, ystäväni, vieraana kerran luonani ollessasi!" Tuhkimo kiitti, sanoi itsellänsä pulloa ei olevan, josta joisi. "Kaikille on pikari pantu, tiettävästi sinullekin", sanoi kuningas vihaisesti, "olet varastanut." Tuhkimo kielsi kovasti, väitti, ettei hän ole ottanut. "No muut sitten", otteli kuningas, "eihän niin ole, ettei selvää saada."

    Käski kaikkien lakkareita koettelemaan, tarkasti jokaiselta etsimään; keltä löydettäisiin, se päältänsä pantaisiin. No, etsittiin, etsittiin kaikilta, vaan ei löydetty pikaria keltään. Viimein sanoi Tuhkimo: "Itse, korkea kuningas, olette kuoleman ansainnut, omassa lakkarissanne on pikari!" Katsottiin, niin siellä olikin; Tuhkimo oli hauen sanoilla, omilla aivoituksillansa toimittanut sen sinne, vaikka kuningas oli panettanut sen hänen lakkariinsa saadaksensa Tuhkimoa syynalaiseksi.

    Sekös nyt kummaa kuninkaasta, kun pikari häneltä itseltänsä löytyi, ihmetteli sitä eikä tiennyt, miten asian laita oli. Tuhkimo silloin tietää antoi itsensä sekä vaimonsa, näytti merkin otsastansa ja sai kuninkaalta sovinnon ja puolen valtakuntaa. Siellä eleskelee Tuhkimo vielä tänäkin päivänä. -- Sen verta sitä.

    TYTÄR KOLMANNESSA LINNAN KERROKSESSA

    Oli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes, joka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja sanoi kuollessansa: "Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö makaamassa!" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi ensimmäiseksi haudalle makaamaan.

    Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä haudastansa alkaa tarinoida, kysyy: "Kenpä siellä rukoilemassa?" -- "Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi." -- "Ka, vanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin", sanoi isä, "vaan sinä kun tulit, poikaseni, sinun osa on." Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle punaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: "Kun lyöt tällä sauvalla vain, niin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista hyvyyttä, mitä ikään tarvinnet." Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin kysyivät veljet: "Mitä tuo taatto tarinoi?" -- "Syödä tahtoi", vastasi Tuhkimo, "syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa."

    Toisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen veli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa.

    No, läksihän tämä Tuhkimo. "Ei tule", sanoi, "minunlaisesta miehestä äijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!" Meni haudalle. Taas isä kysyy: "Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?" -- "Ei tohtinut tulla", sanoi Tuhkimo. "No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle", lausui ukko.

    Antoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: "Siinä ja siinä paikassa on kallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa, kuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa kalliossasi." Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa.

    Kysytään siellä niin ikään taas: "Mitäpä tuo taatto tarinoi?" -- "Syödä oli, kun palkan edestä menin", sanoi Tuhkimo, "oli vielä äkäisempi kuin viimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene." Mitäs tästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. "Kuusi sataa kun antanet, no, minä lähden", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi sataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan.

    Siitä ukko nousee haudastansa, sanoo: "Minkätähden ei tullut vanhin veli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle." Antoi mustan sauvan, sanoi: "Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä löydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan, lapsenlapsen." Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset veljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: "Mitä tuo taatto sulle tarinoi?" -- "Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi", sanoi Tuhkimo, "hätäiseltä pakoon pääsin."

    Eletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin korvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas läsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain.

    Pani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: "Sille minä äsken tyttäreni annan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni suuta antaa." Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta paljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin hänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera linnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: "Minä lähden keralla." -- "Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole paremmillekin työtä?

    Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma", sanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo veljiensä naisille: "Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin linnoille." Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä omaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien, variksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen, tähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan linnaan.

    Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo pääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan ei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa vaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja oli kotona ennen toisia veljeksiä.

    Tulivat hekin sitten linnoilta, niin Tuhkimo kysyi: "Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?" -- "Ei päässyt", sanoivat toiset, "oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella ajoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen, ei tuntenut kukaan häntä." -- "Enköhän minä ollut?" sanoi Tuhkimo. "Niin oli sinun näköisesi!" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.

    Tuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon veljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. "Mekö sinun näköistäsi linnoille ottaisimme", vastaavat veljet, "on sinne parempiakin!" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää vesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen heittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan kuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa pitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen.

    Siinä herraa on kaikensäätyistä ja toisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa Tuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä ajoi jo takaisin -- häntä ei tunnettu -- riisuutui taas kalliossa ja meni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin kysyi Tuhkimo: "Mitä te siellä näitte, veljeni?" -- "Näimme", sanoivat, "mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan tytärtä ylettänyt." -- "No, se minä olin", sanoi Tuhkimo.

    "Ole sinä ääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!" sanoivat veljet ja häventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin virkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena päivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat veljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: "Jahka minäkin lähden!" -- "Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!" sanoivat toiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta.

    Tämä jääpikin uunille virumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: "Antakaa vielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille." -- "Millä sitten vettä saamme?" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. "Hiisi häntä kysyköön", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta ja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen kallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti kalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta päällensä ja ratsasti linnoille.

    Siellä jo on rahvasta koolla linnan edessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse minnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa jo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan tytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi heti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä sormuksellansa merkin otsaan, arveli: "Tämä taitaa olla viisas, jott'ei tätä saa muuten käsiinsä." Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja ajoi kotiinsa.

    Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja oli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle suuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa toisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy.

    Kysyi sieltä kotiin tulleilta: "Mitenkäs nyt linnoilla kävi?" Veljet pahoillansa hyvin rupeavat päivittelemään: "Kuka perhana, kusta linnasta lienee ollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti, siinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan." -- "Minähän siellä taisin ollakin", virkkoi Tuhkimo. "Ole hiidessä ääneti, mokoma!" sanoivat toiset, "kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa semmoisesta puheesta." No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas, ei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.

    Odotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy, ei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken kihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin kuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo tytär viimein kuninkaalle: "Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä saisin." Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan, jotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle, sillä päällinen rangaistus tarjona.

    No, tulee rahvasta, joka haaralta keräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä istuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: "Minä olen." Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: "Et sinä ole!" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten; kuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä, kulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun kuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin jo linnoille lähtemään.

    Otsan vain siivoaa, panee nokiset, satapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja tulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo Tuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan: "Tässähän tämä onkin minun omani!" -- "Tuoko?" kysyy kuningas. "Se." -- "Ohoh, kylläpä se sitten mies on", sanoi siihen kuningas, "vaan mihin, tytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!" No ei muuta kuin häitä pitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta paljon.

    Sanoo Tuhkimo: "Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä pitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni." Meni sen mustan kallion eteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin.

    Kuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu heti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: "Onpa vävyä tässä vävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä." Antoi Tuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin, juotiin, elettiin hyvänä -- jos elettäneen vieläkin. -- Sen pituinen se.

    TUHKIMUS-TÄHKIMYS KIUKAAN PERÄSSÄ

    IHMEELLINEN KOIVU

    Oli ukko ja akka ja yksi tytär heillä. Katosi lammas laitumelta, niin lähtevät sitä etsimään. Etsivät, etsivät kumpikin eri haaraltansa metsässä, niin tulee Syöjätär akalle vastaan, sanoo: "Syle, herja, huotrahani, käy läpi jalan kesitse, muutu mustaksi lampaaksi." Akka ei sylkenyt eikä jalan kesitse käynyt, vaan kuitenkin Syöjätär muutti hänet lampaaksi metsään. Itse rupesi akaksi ja huhui sieltä miehelle: "Ukko hoi, hoi ukko! Jo minä löysin lampaani!" Ukko luuli akkansa olevan ja läksi Syöjättären keralla kotiinsa, hyvillänsä, kun lammas muka löydettiin.

    Kotiin tultua sanoi Syöjätär ukolle: "Nyt pitää, ukkoseni, meidän tämä lammas tappaa, jott'ei vasta katraasta metsään eksy." Ukko oli hiljainen, sopuisa mies, ei vastustellut eukkoa, sanoi vain: "Tehkäämme niin." Mutta tyttö kun kuuli heidän puheensa, juoksi lammaskatraaseen ja sanoi: "Oi maammoseni, nyt sinua tullaan tappamaan."

    • "No, kun tapettaneen", sanoi siellä se musta lammas tyttärellensä,

    "sinä elä syö rokkaa minusta, elä lihaa, vaan korjaa kaikki luut pellon pientareeseen." Ei aikaakaan, niin otetaan musta lammas katraasta ja tapetaan. Syöjätär keittää siitä rokan ja kantaa ukon tyttärelle syödä.

    Mutta tyttöpä muisti maammonsa varoituksen, ei syönytkään keittoa, vaan kantoi luut pellon pientareelle, peitti maahan, ja niistä siellä kasvoi koivu, suuri, ylen kaunis koivu.

    Elettiin kotvanen, minkä aikaa lienee elettykään. Syöjättärelle jo lapsi oli syntynyt, niin rupesi akka ukon tytärtä vihaamaan ja vaivasi kaikella tavalla. Laadittiin kerran sitten linnoilla pidot, ja kuningas käskee rahvasta keräämään, sanoo:

    "Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
    rammat ratsahin ajele,
    sokeat venehin souda."

    Käydään silloin, kaikki kerätään rujot, rammat, perisokeat sinne kuninkaan pitoihin. Lähdetään siitäkin ukon kodista.

    Sanoo Syöjätär miehellensä: "Ota sinä, ukko, lapsi, saa edellä käymään, minä lähden, työtä annan tyttärelle, ettei ikävä tulisi hänen kotona yksinänsä." Ukko siitä otti lapsen kerallensa ja läksi edeltä astumaan, mutta Syöjätär meni, kiukaan kumosi, kylvi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tyttärelle: "Kun näitä et illaksi sijaltane, ohria nelikkoon, kiuasta asemellensa, niin minä sinut syön." Siitä lähtee toisia tavoittamaan, vaan tyttöraukka jääpi kotiin itkemään.

    Ensinnä kokee ohranjyviä ennättämistänsä poimia, vaan kun näki työnsä turhaksi, läksi suruissansa koivun luokse äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee, kun on äiti kuolleena maan povessa eikä enää tyttörukkaansa auttamassa.

    Kotvan itkettyänsä, rupesi äitivainaja haudastansa häntä puhuttelemaan ja kysyi: "Mitä itket, tyttäreni?" -- "Kaatoi nelikon ohria Syöjätär kiukaaseen, käski minun ne illaksi sijaltaa", sanoi tyttö, "sitä itken, maammoseni." -- "Elä itke!" sanoi äiti, "ota oksa minusta, sillä sivalla ristin-rastin kiukaalle, niin kaikki tulee paikallensa." Tytär teki sen, kävi koivun oksalla kiuasta sivaltamassa, niin ohrat heti keräytyivät nelikkoon ja kiuas tuli asemellensa.

    Siitä meni jällensä koivun luokse ja oksan vei maammonsa haudalle. Äiti vielä käskee hänen koivun korvassa kylpemään, toisessa valeksimaan, kolmannessa vaatetsimaan, ja sen kun tekee tyttö, siitä muuttui niin kauniiksi heti, ettei maalla mointa.

    Vaatteet sai ylen hyvät ja hevosen semmoisen, jolla karva kultaa, toinen hopeata, kolmas vieläkin parempi. Sille nousi tytär selkään ja ajaa kavahutti linnoille. Tulee kuninkaan pihaan, niin kuninkaan poika käypi jo hänelle vastaan, sitoo hevosen patsaaseen ja viepi tyttären sisälle.

    Hän siellä huoneissa kävelee kuninkaan pojan rinnalla yhä, ja rahvas kaikki katselee häntä, kuka ja kulta linnalta tuo noin kaunis neitonen olisi, vaan kukaan ei tuntenut, ei tietänyt häntä. Ruoalle ruvetessa kaimaa häntä kuninkaan poika pöydän päähän istumaan; mutta Syöjättären tytär vain pöydän alla luita pureksentelee. Kuninkaan poika ei katsonut, luuli koiran siellä olevan luita kaluamassa ja potkaisi häntä, jotta käsi katkeni.

    Rupeaa siitä jo ukon tytär jäljellensä lähtemään, vaan kuninkaan poika oven korvan oli tervauttanut, niin tytöltä siihen sormus jääpi kädestä.

    Ei joutanut sitä ottamaan siitä, vaan meni, hevosensa kisallutti patsaasta ja sillä ajaa hurahutti linnan seinän päällitse. Kotiin tultua riisui vaatteensa heti koivun luokse ja hevosen heitti sinne, vaan itse kavahti kiukaan perään istumaan. Tulipa ukkokin ja akka kotiin, niin sanoo Syöjätär hänelle: "Oi raukka, täällä sinä olet; et nähnyt, miten kuninkaan linnoilla elettiin.

    Kuninkaan poika minun tytärtäni kannellaksensa otti, niin lankesi tyttörukka siitä hänen sylistänsä, jotta käsi poikki meni." Tunsihan se tyttö asian, vaan ei ollut tietävinänsä, pysyi vain ääneti kiukaalla. Toissa päivänä taasen tuli sana kuninkaan pitoloihin tulla. "Hoi ukko!" sanoi Syöjätär, "nouse jo vaatetsimaan, meitä kuninkaan pitoloihin kutsutaan.

    Ota lapsi, minä toiselle työtä heitän, ettei ikävä tule kotona." Meni siitä, kiukaan kumosi ja nelikon pellavansiemeniä kylvi sekaan sanoen tytölle: "Kun et näitä sijallensa saane, kiuasta asemellensa, siemeniä nelikkoon, niin tapan sinut." Tytär itkemään taas. Meni koivun luokse, siellä korvassa kylpee, toisessa valautuu, niin sai vaatteet vielä paremmat ja hevosen ylen komean. Taittaa sitten koivusta oksasen, jolla sivaltaa kiukaan asemellensa, siemenet nelikkoon, ja suorii hänkin linnoille matkaamaan.

    Siellä kuninkaan poika taas hevosen patsaaseen sitoo ja taluttaa tytön sisälle huoneisiin. Syödessä tyttö pöydän päässä istuu kuten eilenkin, vaan Syöjättären tyttö pöydän alla luita pureksentelee. Siinä kuninkaan poika vahingossa häneltä jalan poikki taas potkaisee; ei älynnyt häntä, kun siellä jaloissa oli.

    Lähtee sitten jo ukon tytär linnoilta pois menemään; vaan kuninkaan poika oli tervannut kamanan, niin siihen tytöltä kultainen rengas päästä puuttui. Ei joutanut etsimään sitä, vaan hyppäsi hevosellensa selkään ja ajaa lennähytti koivun luokse. Heittää sinne hevosensa, riisuu vaatteensa ja sanoo maammollensa: "Jäi minulta kultainen rengas linnoille, kamana oli tervattu, niin siihen tarttui." -- "Jääköönpä jos kaksi", vastasi äiti, "minä paremman annan." No, tyttö siitä kiirehtii kotiinsa, ja ukko kun Syöjättären keralla pidoista tuli, niin oli jo kiukaan perässä istumassa. Sanoi Syöjätär hänelle: "Oi raukka, mitä sinä näet, mitä minä kuninkaan kodissa näin.

    Minun tytärtäni siellä kuninkaan poika palatti palatilta kanteli, niin lankeutti, ja jalka tytöltä katkesi." Ukon tytär ei mitään virkkanut, olla oletteli vain kiukaan perässä.

    Kului taasen yö, noustiin aamulla, niin Syöjätär herätti miestänsä, sanoi: "Oi ukko, nouse jo makaamasta, kuninkaan pitoihin kutsutaan." No, ukko nousi. Syöjätär lapsensa antaa hänelle: "Ota lapsi", sanoo, "minä toiselle työtä heitän, ikävä ilman täällä yksin ollessansa tulee."

    Taasen teki entiseen tapaansa; loi nelikon maitoa kiukaalle ja kiukaan kumoon: "Kun et näitä minun tulooni sijaltane, maitoa astiaan, kiuasta asemellensa, niin paha perii." Mikäs tytöllä hätänä? Kävi koivun luona, jotta sai työnsä aikaan, ja läksi jälkeen kuin edellisilläkin kerroilla.

    Tuli linnoille, niin kuninkaan poika jo pihalla häntä vuottelee ja saattaa heti sisälle. Häntäkös siellä nyt hyvänä pidetään taas kuin ennenkin, Syöjättären tytär taasen oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin häneltä siellä silmä potkaistiin, kun jaloissa näet oli. Ukon tytärtä nytkään ei tunnettu, kusta oli; mutta kuninkaan poika kynnyksen tervautti, niin kauniilta tyttäreltä pois lähtiessä siihen kultakengät jalasta jäävät, tarttuvat tervaan kiinni. Tulee tyttö koivun luokse, niin riisuutuu siinä, sanoo: "Oi maammoseni!

    Kengät minulta siellä hävisivät." -- "Jääkööt!" vastasi äiti, "paremmat saat, kun tarvis ollee." Pääsi siitä jo tyttö kiukaan perään istumaan, niin tulee ukkokin Syöjättären kera pitoloista. Saapi Syöjätär heti tyttöä härsyttämään, sanoo: "Oi raukkaseni, mitä sinä täällä näet, mitä me kuninkaan linnoilla näimme! Tytärtäni siellä palatti palatilta kanneltiin, niin lankesi, että silmä päästä läksi; sinä täällä, tuhkimus, et tiedä mitään." -- "Ka, mitäpä minä tietäisin", vastasi tyttö, "kiuasta sijaltaessani työtä oli kylläkseni."

    No, kuninkaan pojalla on ne kauniilta tyttäreltä jääneet kalut tallella, niille pitäisi nyt omistajata tietoon saada. Laaditaan sen vuoksi neljäntenä päivänä linnoille isot pidot, ja kaikki kootaan rahvas kuninkaan kotiin. Suorii Syöjätärkin matkaan, tyttärellensä pesinpaalikan panee jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi myllähyttää ja lähtee sen kera linnoille.

    Siellä kun oli rahvas koolla kaikki, tulee kuninkaan poika siihen joukon keskeen, sanoo: "Kelle tämä sormus mahtunee sormeen, tämä rengas korvaan ja nämä kengät jalkaan, se minun morsiameni." No, koetellaan siinä, koetellaan, vaan ei mahdu kellekään.

    "Tuhkimus-Tähkimys vielä on jäljellä", sanoi kuninkaan poika, "tuokaa sekin koettamaan!" Se tuotiin sitten Tuhkimus-tyttö siihen, ja kuninkaan poika rupesi niitä kultakaluja hänelle ojentamaan; vaan Syöjättären akka esti antamasta, sanoi: "Elä anna sinne tuhkiin hieroutumaan, anna minun tyttärelleni." No, antoi kuninkaan poika kuin antoikin Syöjättären tyttärelle sormuksen; se vuolee, näet, akka tyttärensä sormea, kunne käypi sormus hänelle. Samoin kävi kultarenkaankin ja kultakenkien kanssa.

    Syöjätär ei suvainnut niitä Tuhkimukselle annettavan; vuoli, veisteli taas oman tyttönsä päätä ja jalkoja, kunnekka sai viimeinkin mahtumaan. Mikäs siihen? Täytyi kuninkaan pojan ottaa Syöjättären tytär morsiameksi, ja kaimasi häntä sinne ukon kotiin, ei iljetty näet linnoilla häitä pitää, kun se sen näköinen morsian oli sattunut. Elettiin muutama päivä, niin läksi jo kuitenkin viemään morsianta sieltä kotiinsa ja suori matkaan.

    Ikään oltiin jo lähtemässä, niin laskeusi Tuhkimuskin kiukaalta, oli menevinänsä läävään ja sanoi sivu mennessänsä kuninkaan pojalle, joka oli pihalla: "Oi kuninkaiseni armias! Elä vie kultiani, hopeitani."

    Kuninkaan poika silloin tunsi Tuhkimuksen, otti molemmat tyttäret kerallensa ja läksi matkaan. Vähän matkaa kuljettuansa, tuli joki heille eteen, niin Syöjättären tyttären työnsi sillaksi jokeen ja kulki Tuhkimuksen kera poikki joen edellensä. Siinä oli nyt Syöjättären tytär siltana joessa eikä päässyt minnekään, vaikka miten olisi sydäntänsä kaivellut. Kun ei muusta apua nähnyt, sanoi viimein suruissansa: "Kasvakoon kultainen putki navastani, eikö tuosta maammoni tietää saisi." Ja samassa yleni siihen kultaputki hänestä sillalle.

    Päästyä Syöjättären tyttärestä erillensä kuninkaan poika Tuhkimuksen otti morsiameksensa, ja kulkivat yhtenä sitten haudalla kasvavan koivun luokse. Sieltä saivat kaikenjytyistä eloista sekä hyvyyttä, kolme kuormaa kultaa, toinen verta hopeata, ja kauniin, komean hevosen, jolla ajoivat linnoille. Mutta koivukin hävisi samassa, ei jäänyt mitään paikalle. Elivät siellä nyt kotvan aikaa yhtenä, niin lapsen jo uusi nainen kuninkaan pojalle sai.

    Tulee siitä sana Syöjättärellekin, jotta tytär pojan on saanut; luultiin näet hänen tyttärensä nuorella kuninkaalla olevan naisena. Arvelee siitä Syöjätär: "Pitää lähteä hammasta viemään", ja lähtee matkaamaan. Tuleepa joen luokse ja näkee kaunoisen kultaputken sillalla kasvavan, niin rupeaa sitä leikkaamaan tyttärensä pojalle tuomisiksi, mutta samassa kuului sieltä ääni, sanoo surkeasti: "Elä, maammoseni, napaa minulta leikkaa!" -- "Sielläkö sinä oletkin?" kysyi Syöjätär.

    "Täällä, maammoseni", vastasi tytär, "tännehän minut sillaksi työnnettiin." Syöjätär siitä sillan lomotti muruiksi ja kiirehti kuninkaan pojan kotiin. Päästyä naisen hoteelle rupesi maanittelemaan heti ja sanoi: "Syle, herja, huotrahani, velho, veitsirautahani, muutu petraksi metsälle!" -- "Tännekö sinä taas vastukseksi tulit", sanoi nainen eikä sylkenyt eikä muuta tehnyt, vaan Syöjätär hänet kuitenkin muutti petraksi ja oman tyttärensä pani kuninkaan pojan puolisoksi. Lapsi siitä itkemään, kun ei maitoa saanut.

    Viedään pirttiin, viihdytellään kaikella tavalla, vaan se yhtäläiseen itkee vain. "Mikä lapsessa, kun niin levotonna on?" arvelee kuninkaan poika, lähtee Leskiakkaan ja kysyy siltä neuvoa. "Ka, ei ole oma naisesi", pakisee Leskiakka, "hän petrana on metsässä, sinulla Syöjättären tytär on puolisona, Syöjätär itse ativoina." -- "Eikö millä voisi omaa naista metsästä saada?" kyseli toinen. "Kun minulle annat lapsen", vastasi Leskiakka, "minä huomenna lehmien kera metsään lähden, siellä haavan lehtiä halajan, koivun lehtiä kolajan, eikö tuo lapsi tuosta paremmin kärsisi, kun sitä katselee." -- "No, tule ottamaan lapsi, vie metsään, jotta viihtyisi", sanoi kuninkaan poika ja vei Leskiakan kerallansa linnoille. "Ka, sinnekö sinä nyt lastasi laitat metsään?" epäsi Syöjätär, ei olisi antanut, vaan kuninkaan poika käski viemään.

    Sanoi: "Käytä häntä siellä, eikö tuo paremmin sitten viihtyisi."

    Veikin siitä Leskiakka lapsen metsään. Tuli suolle, niin näki petrakarjan siinä ja rupesi laulamaan:

    "Sinikkisein, Punikkisein,
    tule ihosi imettämähän,
    kannettusi katsomahan;
    ei on syö Syöjättäreltä
    eikä juo Juojattarelta,
    eikä nännien nenistä
    eikä petkeleen perästä!"

    Tulee siitä petraemä, päivän siinä imettää, syöttää, puhaltaa lastansa, vaan lähtee iltasella karjaan jällensä ja varottaa Leskiakkaa: "Tuo vielä kerran huomenuksella lapsi tänne ja kerta toisena päivänä, sitten minun pitää karjan kera muille maille loittoon lähteä."

    Lähtee Leskiakka toisenakin päivänä lasta hakemaan linnoilta viedäksensä metsään. Syöjätär ei antaisi, vaan mies sanoo: "Vie vain, käytä ulkona vähäsen, rauhallisempi tulee yöllä, kun metsässä päivän on." Ottaa siitä Leskiakka lapsen käsivarrellensa ja kulkee metsään suolle. Laulaa siellä entiseen tapaansa:

    "Sinikkisein, punikkisein,
    tule ihosi imettämähän,
    kannettusi katsomahan;
    ei on syö Syöjättäreltä
    eikä juo Juojattarelta,
    eikä nännien nenistä
    eikä petkeleen perästä!"

    Ei aikaakaan, kun tulee petraemä karjasta taas lapsensa luokse ja imettää häntä niinkuin eilenkin. Siitäpä hyvin kauniiksi kasvaa lapsi, jott'ei maalla mointa. Arvelee kuninkaan poika, sanoo Leskiakalle: "Eiköhän millä voisi petraa jällensä ihmiseksi saada?" -- "Ei tiedä", vastasi Leskiakka, "lähdehän itse metsään, kun taljan päältänsä heittää, niin minä päätä etsin siinä häneltä, sinä sillä ajalla talja polta."

    Lähtevät siitä nyt yhtenä lapsen kera metsään, niin tulee petraemä imettämään lastansa kuin edellisinäkin päivinä. Sanoo Leskiakka hänelle: "Kun nyt huomenna loittoon lähdet, minä sinua en enää näe; anna, jälkimmäisen kerran muistoksi päätäsi etsin." No, se riisui siihen petran ketut päältänsä ja etsitti Leskiakalla päätänsä. Kuninkaan poika sill'aikaa pisti taljan tuleen. "Mikä tässä karsuu?" sanoi nainen, katseli ympärillensä ja näki oman miehensä.

    "Voi, taljani poltit! -- miksi poltit?" -- "Sinua ihmiseksi saadakseni." -- "Ka, nyt minä alastonna raukka olen", sanoi nainen ja muuttui kuosaliksi, pesinpaalikaksi, kertovärttinäksi ja muuksi. Mutta kuninkaan poika ne kaikki hävitti, kunne sai ihmiseksi jällensä. "Ka, miksi sinä minua tahdot sinne Syöjättären syötäväksi?" kysyi nainen. "Ei syö enää", vastasi mies; ja lähdettiin kolmen kannan kotiin astumaan.

    Linnoille tultua sanoi kuninkaan poika palvelijoille: "Laittakaa kylyn alus kolmen sylen syvyydelle tulta, tervaa täyteen, ruskea vaippa levittäkää päälle ja siniset vaipat astuimiksi." Vaan Syöjättären tyttäreltä kysyi: "Eikös laadi mielesi kylyyn?" Tämä luuli miehensä hyvyydessä kyselevän ja läksi äitinsä keralla sinne. Tulivat kylyyn, niin ruskealle haljakalle astuivat ja sinne tuiskahtivat ähkyen kumpainenkin kolmen sylen syvyydelle, tulen ja tervan sekaan.

    Sieltäkin Syöjätär sakarinsa vielä loi maalle kirjuen: "Tulkoon maalle matoset, ilmoille itikkaiset, ihmisille vaivaksi!" -- Sen pituinen se tarina.

    KUMMALLINEN TAMMI

    Oli mies ja nainen, joilla oli yksi ainoa tytär. Tyttö oli kaunis ja siivo ja sen vuoksi vanhemmillensa ylen rakas. Kuolipa äkkiä häneltä äiti, niin isä meni toisesti naimiseen ja sai tietämättänsä Syöjättären akaksensa. Siitä muuttui tytönkin olento. Siihen asti oli isänsä pitänyt häntä kuin silmäteräänsä hellästi, kun oli hänen ainokainen lapsensa; mutta Syöjättärellä oli jo täysikasvuinen tytär entuudestansa, niin vihasi ukon tytärtä aina ensi tulostansa ja vaivasi kaikenmoisella.

    Laadittiinpa muutaman kerran linnoilla pidot, ja kuningas käski rahvasta keräämään joka haaralta. Orjat läksivät liikkeelle heti, ja kaikki kutsuttiin rujot, rammat, köyhät, kurjat, perisokeat kuninkaan käskystä linnoille. Määräpäivänä lähtee Syöjätärkin tyttöinensä siitä ukon kodista niihin kuninkaan pitoihin, niin olisi ukonkin tyttären tehnyt mieli sinne, pyrki keralle ja sanoi: "Ottakaa minua joukkoon!" Mutta toiset eivät huolineet hänestä. Syöjätär vielä häpäisi häntä ja puhui vihaisesti: "Vai ottaisimme me sennäköistä tuhkimusta joukkoomme!

    On sinulla kotonakin tekemistä." Sorti samassa kiukaan, kaasi nelikon ohraa sekaan ja sanoi tytölle: "Tuoss'on työtä; kun et siitä selvää saane, kunne minä pitoloista tulen, niin päältäsi poikki!" Lähtivät matkaansa.

    Tyttörukka suruissansa meni äitinsä haudalle ja itki siinä, itki, ettei voi sanalla sanoa. Hänen siinä itkiessään nousi äitivainaja haudastansa, ojensi hänelle vitsasen ja sanoi: "Elä itke, tyttöseni, mene, tällä vitsalla sivalla ristin-rastin siinä kiukaan päällä, niin työsi tulee toimeen." Siitä painui hautaansa takaisin. Tyttö kun ei enempää nähnyt äitiänsä, vaan se jo oli kadonnut, otti sen äitinsä antaman vitsan ja läksi kotiinsa. Siellä kun kiuasta sivalsi sillä, niin ohrat heti juoksivat nelikkoon, ja kiuas tuli kohdallensa.

    Syöjätär tyttöinensä sillä aikaa matkasi linnoille. Vähän matkan päässä tuli tiellä vastaan oinas, sarvissa keritsimet, ja rukoili heitä: "Keritse minut, ota villat palkoistasi." -- "No, mekö sinua rupeaisimme, kurja, keritsemään, sinusta pölyytymään, saastumaan vaatteiltamme!" sanoi Syöjätär oinaalle, ja läksivät edellensä.

    Menivät taas kotvasen, niin tuli vanha kerjäläisukko vastaan ja sanoi: "Etsi, sisko, päätäni, minä annan sauvan palkoistasi." No, eiväthän ne linnoille-menijät semmoiseen työhön ruvenneet: "Mekö sinulta, kurja, rupeamme tässä nyt päätä etsimään, kuninkaan pitoihin kun olemme matkaamassa, sinusta täitymään, pölyytymään!" sanoivat ukolle ja kävivät edellensä.

    Mutta Tuhkimus kun sai kiukaan ja ohrat asemellensa, läksi toisia vielä jälkeen ja saapi samaa tietä astumaan. Tuleepa vähän matkan päässä se samainen oinas häntäkin vastaan ja pyytää villojansa keritsemään. Tyttö keritsee sen ja saapi villat palkoista. Menee siitä vähän matkaa taas, niin tulee se vanha, sauvalla kulkeva ukko hänelle vastaan ja pyytää päätänsä etsimään. Tytön kun oli ukko rukkaa sääli, ei epäillyt ruvetessansa, vaan etsi häneltä pään ja sai sauvan palkoista.

    Vieläpä neuvoi häntä ukko ja sanoi: "Kun nyt kuljet tästä kotvasen, tulee tienhaara, pikkarainen polkunen eteesi. Mennös sinä, tyttöseni, sille polkumelle, ja kun sitä käydessäsi tulee iso tammi vastaasi, sinä sauvallasi sivalla sitä ristin-rastin, niin sieltä sinulle avautuupi hyvyyttä kaikenjytyistä." Tyttö lähteekin ukon neuvomaa tietä astumaan, ja kun poikkeaa tienhaarasta pienoiselle polkumelle, löytää sieltä suuren, suuren tammen, jota sivaltaa sauvallansa.

    Heti aukenee jo tammi, jonka sydämestä löytää hyvyyttä kaikenlaatuista, mitä ikään olla saattaa. Hän vaatetsii siinä kauniiksi, ottaa komean hevosen tammesta, hyppää sille selkään ja ajaa kavahuttaa linnoille; hevonen hyppää suoraan linnan seinästä päällitse patsaaseen kiinni, ja itse kavahtaapi linnaan, pöydän päähän istumaan. Siinä häntä hyvänä pidetään, syötetään, juotetaan kuin vierasta ainakin; ja rahvas kaikki ihmettelee vieraan tyttären kauneutta, mistä siihen lienee ilmestynyt, kun ei häntä kukaan tunne eikä tiedä.

    Istuuhan siinä, syödä näpöstelee; vaan Syöjättären tytär pöydän alla luita kaluaa. Se kun oli siellä vastuksina, rahvas potkieli häntä, jotta silmä puhkesi. Päästiin sitten syömästä, niin Tuhkimus alkaa lähteä kotiinsa. Lähdetään häntä silloin perästä, mutta Tuhkimus sormuksen heittää sormestansa, niin kaikki linnan väki jääpi tavoittelemaan sitä, ja hän pääsee pakoon, hyppää hevosellensa selkään ja ajaa kavahuttaa tammeensa.

    Siihen jättää hevosensa, riisuu vaatteensa, muuttaa omat huonot ryysynsä taas päällensä ja menee, asetakse kiukaan perään kotiinsa.

    Palaapi jo Syöjätärkin tyttöinensä pitoloista, niin kysyy Tuhkimus-Tähkimys kiukaalta: "Mitä näitte linnoilla käydessänne?" -- "Näimme", sanoi Syöjätär, "tyttären hyvissä vaatteissa, niin kauniin, niin kauniin, ettei voi mielellä miettiä." Virkkoi Tuhkimus: "Enköhän minä ollut?" -- "Ollut!" sanoivat toiset, "sinäkö semmoisissa vaatteissa, tuhkaisissa, tomuisissa, vai sinä siellä!" No, tyttö sen kovemmin ei virkkanut mitään, kuunteli vain kiukaalta toisten pakinoita.

    Mitäs ollakaan. Toissa päivänä samatse taas hankitaan rahvasta linnoille, ja lähtee Syöjätärkin tyttöinensä. Sortaa taas kiukaan, seuloo ruista nelikon sekaan ja sanoo Tuhkimukselle: "Et saane selvää näistä, kunne minä linnoilta palaan, niin päältäsi pääset." Suruissansa lähtee tyttö äitinsä haudalle ja itkee siinä, itkee niinkuin eilenkin.

    Siitä nousee äiti taas haudastansa, antaa tyttärellensä vitsasen ja neuvoo sillä kiuasta sivaltamaan. Tytär silloin teki äitinsä neuvon mukaan, niin sai kaikki sijallensa ja läksi toisia jälkeen. Tuli tammeen, otti sieltä vaatteet vielä kauniimmat kuin eilen ja ajaa karetteli linnoille. Perille päästyänsä kiinti hevosensa patsaaseen pihalle, vaan itse meni linnaan, kökähti pöydän kokkaan istumaan.

    Syöjättären tytär taas oli pöydän alla luita pureksentelemassa, niin käsi potkaistiin häneltä poikki, mutta Tuhkimusta pidettiin kaikenmoisella hyvänä. Pois lähtiessä tultiin häntä taas jäljestä, jotta nähtäisiin, minne hän menee; mutta Tuhkimus tahallansa pudotti korvastansa renkaan, niin rahvas jäi tapailemaan sitä, ja hän pääsi hevosellensa selkään. Ajaa kavahutti tammeensa, riisui siinä vaatteensa ja meni kotiinsa kiukaalle. Tulivat sitten toisetkin kotiin, niin kyseli heiltä: "Mitä näitte kuninkaan linnoilla?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli tytär niin kaunis, niin kaunis, ettei voi mielen miettiä, suun sanoa.

    Vaan minun tyttäreni sai käsirakkoset siellä kuninkaan pojan kera palatti palatilta vaeltaessa."

    • "Kunhan en minä ollut", sanoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, siellä ollut,

    semmoisissa vaatteissa!" nauroi Syöjätär eikä ollut kuulevinansa.

    Tulipa kolmas päivä, niin linnoille taaskin kerätään rahvasta koolle, ja Syöjätär tyttöinensä niin ikään lähtee kuninkaan pitoihin. Lähtiessänsä särkee entiseen tapaansa kiukaan, kylvää nelikon naurissiemeniä sekaan ja käskee Tuhkimuksen ne sijaltaa, kunne hän pidoista tulee. Tyttö taaskin meni äitinsä haudalle, josta sai samanlaisen vitsan kuin ennenkin, ja asetti kiukaan kohdallensa, siemenet nelikkoon. Siitä meni sitten tammeensa, josta sai vaatteet vielä eilisiä etevämmät ja hevosen ylen komean, jolla oli karva kultaa, toinen hopeata. Sille nousee hän selkään ja linnoille tultua kiintää sen pihalla olevaan patsaaseen, vaan itse kavahtaapi pirttiin, jossa istukse pöydän päähän syömään.

    Siellä Syöjättären tytär taas on pöydän alla luita imeksimässä, niin häneltä taas jalka potkaistiin poikki, kun näet jaloissa oli muiden tiellä.

    Tuhkimus samassa tunsi hänet niinkuin Syöjättärenkin, vaan häntä ei kukaan tuntenut, kun oli niin kauniissa vaatteissa. Tulipa aika kotiin lähteä, niin linnan väki taasen läksi Tuhkimusta jälkeen kuin eilenkin, tietääksensä, kuka se niin kaunis neito oli. Tuhkimo silloin kultakengän loi jalastansa, niin kaikki rupesivat sitä tavoittamaan, ja hän pääsi pakoon, hyppäsi hevosellensa selkään, ajoi ensinnä tammeen ja meni sieltä kiukaalle.

    Tuli Syöjätärkin tyttärensä kera linnoilta, niin kysyi Tuhkimus: "Mitäpä näitte kuninkaan kodissa?" -- "Mitäkö näimme?" sanoi Syöjätär, "näimme kaikkea; siellä oli se entinen vieras tytär, niin kaunis, niin kaunis, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa." -- "No, minähän siellä olin", virkkoi Tuhkimus. "Sinäkö, kurja, semmoinen kuninkaan linnoilla", sanoivat toiset ja nauroivat hänelle, "vai sinä siellä!"

    No, eipäs mitään. Tuli neljäs päivä, niin laaditaan kuninkaan talossa pidot kuin edellisinäkin päivinä. Pitää muka saada tietoon, keltä on sormus, keltä korvarengas, keltä kultainen kenkä; ja kaikki kerätään taas rujot, rammat, perisokeat kuninkaan linnoille kokoon. Eipäs jää Syöjätärkään kotiinsa. Panee tyttärellensä pesinpaalikan jalaksi, piiraanpaalikan kädeksi, hevosenkakaran silmäksi, ja lähtevät yhtenä linnoille.

    No, rahvas kun on koolla, tulee kuningas siihen, alkaa panetella: "Kelle tämä sormus käynee sormeen, se minun poikani morsian; kelle rengas korvaan, se minun poikani morsian; kelle kenkä jalkaan sopinee, se minun poikani morsian." Tyttäret siitä niitä kaluja koettamaan, saisivatko sopimaan, vaan kellekään eivät sovi. Kokee Syöjätärkin tyttäreltänsä ehtimiseen sormia vuolla, jalkoja veistää, jotta menisi sormus sormeen, kenkä kävisi jalkaan, vaan yhtä kaikki ei sovi.

    Sanoo viimein kuningas: "No, muille kun ei rupea käymään, tuokaa Tuhkimuskin-Tähkimys kiukaan perästä, eikö tuollekaan kävisi!" -- "Mitä kurjasta", sanoi muu rahvas, "hänenkö nämä ovat, mistä tulisi hänelle sellaiset vaatteet ja elot?" Vaan kuningas ei heittänyt sillä, sanoi: "Käykäähän, tänne tuokaa!" No, käytiin siitä Tuhkimusta hakemaan. Se ei enää käykään tammeensa, vaan lähtee jokapäiväisissä vaatteissansa tuhkaisena, tomuisena kuten oli.

    Tultiin linnoille, niin vietiin Tuhkimus-Tähkimys kuninkaan eteen, koetteeksi kävisikö hänelle ne muille sopimattomat kalut. Pantiin sormus sormeen: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; koeteltiin rengasta korvaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt; soviteltiin kenkä jalkaan: ka, niin on kuin siitä lähtenyt. Säikähti jo kuninkaan poika sitä, kun piti Tuhkimus ottaa morsiameksi, vaan minkäpähän teki, sana oli pidettävä; laadittiin tyttö morsiameksi kuitenkin ja ruvettiin häitä pitää remastamaan.

    Kävelee kuninkaan poika palatti palatilta morsiamensa kera yhtenä, näytteli hänelle hyvyyttänsä, mitä kaikkea linnoilla oli, niin sanoo Tuhkimus: "No, hyvä tämä!

    Lähtekäämme nyt, kuninkaan poika, minunkin hyvyyttäni katsomaan, mitä morsiamelta löytyisi." Vei sulhonsa tammen luokse metsään, ja kun sivalsi sitä sauvallansa, onpa täällä hyvyyttä, onpa täällä eloista!

    Ihastuu nyt kuninkaan poika, ei kadu enää naimistansa; otetaan sieltä eloiset, viedään kotiin ja ruvetaan hyvästi elämään. -- Sen pituinen se.

    KOLMET SISARUKSET

    Kerran oli kolme sisarusta, kaksi hyvää, yksi vähän huonompi, vaan kauniita kaikki. Kuolivat äkkiä vanhemmat, niin täytyi tytärten lähteä palvelukseen, sillä tavoin elatusta hankkiaksensa. Käkesi kaksi vanhinta kulkea kuninkaan linnalle paikkaa etsimään, niin nuorinkin olisi lähtenyt heidän kanssaan yhtenä, mutta toiset olivat ylpeitä hyvin, eivät suvainneet häntä seuraansa, vaan läksivät kahdenkesken kulkemaan heittäen sisarensa kotiin. Jonkin matkan mentyänsä kohtasivat tiellä sian, jolla oli ruoka-astia edessä.

    Se rupesi puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, purtilo edestäni, minä syön, että halkean." -- "Ohoh!" sanoivat tyttäret, "vai rupeaisimme me käsiämme siinä ryvettämään!" Kulkivat sian ohitse ja menivät edellensä. Tulipa vähän matkan päässä lehmä tietä kävellen heitä vastaan, sarvilla kiulu, ja rukoili: "Ottakaa, hyvät tyttöseni, kiulu sarviltani, johon lypsätte minut.

    Ryypätkää maitoa palkoistanne, kaatakaa loppu kintuilleni ja pankaa kiulu sarvilleni takaisin." -- "Ei ole aikaa", vastasivat tyttäret, "linnaan pitää joutuaksemme", ja menivät tiehensä. Vähän aikaa kuljettuansa, tulla ryötää taas vanha äijä heitä vastaan, sanoo: "Etsikääpä, tyttöset, päätäni, annan teille sauvani palkoista." -- "Ohoh! ei meidän käy siihen nyt rupeaminen, kun kuninkaan linnalle olemme menossa", sanoivat tyttäret ja kulkivat edellensä, kunne pääsivät viimeinkin perille, niin rupesivat siellä kuninkaan palvelijoiksi.

    Arvelipa kotonansa nuorin tytär: "Ei minunkaan auta tähän jääminen; palvelukseen sitä pitää minunkin pyrkiä, jos en muuksi, niin kelpaanhan sikopaimeneksi", ja läksi hänkin kuninkaan linnoille kävelemään. Tiellä löysi hänkin sen suurisyöjä-sian, joka pyysi purtiloa edestänsä ottamaan, niin otti sen siitä pois ja kävi edellensä.

    Vähän matkan päässä tulee häntä lehmä vastaan, sarvissa kiulu, ja sanoo niinkuin sisarillekin: "Lypsä, tyttöseni, minut tähän kiuluun, ryyppää maitoa palkastasi, kaada loppu kintuilleni ja pane kiulu asemellensa." -- "Autan, lehmäkulta, sinua, autan", vastasi tyttö, lypsi hänet kohta ja teki niinkuin oli neuvottuna.

    Siitä kun läksi kävelemään vain, tuli vanha, sauvan nojassa kulkeva äijä tietä astuen vastaan, tervehti häntä ja sanoi: "Etsipä, tyttö, päätäni, saat sauvan minulta palkaksi!" Tyttö ei pahastunut pyyntöä, vaan istui tien viereen heti ja etsi siinä äijärukan päätä niinkuin oli käskenyt. Äijäkös siitä kiitti häntä sitten, antoi sauvansa ja sanoi: "Pidä, tyttökulta, tämä minun sauvani, ja kun tulet kuninkaan linnoille, lyö sinä sillä sauvallasi sitä kalliota, jonka linnan luota löydät, niin kyllä saat sieltä tavarata, mitä vain mielesi tekee ja tarvitset." -- "Kiitoksia antamastasi!" vastasi tyttö, otti äijältä sauvan ja kulki sen kanssa linnoille, jossa rupesi kuninkaalle sikopaimeneksi.

    Siellä löysi vanhemmatkin sisarensa ja tervehti heitä niinkuin sisariansa ainakin; vaan heistä kun oli pahaa se, jotta hän perästä tuli, pitivät siitä vihaa hänelle ja pilkkasivat sisartansa, kun niin huonolle työlle oli ruvennut. Tämä kuitenkin kesti kaikkea sitä, ei niin torasanaakaan virkkanut, jos hänelle toiset miten olisivat irvistelleet.

    Tulipa sitten pyhä, niin läksivät vanhemmat sisaret kirkkoon ja panivat nuorimman sillä aikaa ruokaa keittämään, vaan eivät antaneet kuin yhden pavun ja yhden jyvän vain keiton aineeksi. Siitä tuli nuorin sisar hyvin murheelliseksi eikä tiennyt, millä neuvoin niin vähistä aineista ruokaa saisi. Menihän kuitenkin kotaan, pani padan tulelle ja itki siellä itkemistänsä.

    Tuli silloin se vanha äijä, jolta oli sauvan saanut, sinne kotaan ja sanoi: "Eläs itke, tyttöseni, menehän kirkkoon, kyllä minä täällä ruoan keitän sillä aikaa valmiiksi." Tyttö kun näki, että toimessansa se puhuu, meni heti lupaa kysymään kirkossa käydä ja kulki sen suuren kiven luokse, jonka hänelle äijä oli neuvonut. Siihen kun löi sauvallansa, siitä kohta tuli hänelle komeat hevoset ja vaunut sekä kauniit, silkkiset vaatteet, jotka puki siinä päällensä ja läksi ajamaan kirkkoon.

    Siellä pisti hänen kauneutensa heti muiden silmiin, ja kaikki väki ihmetteli, mistä se niin ihana, ihko tuntematon neitsyt siihen oli ilmestynyt. Päästiinpä kirkosta, niin täyttivät kaikki häntä katsastamaan, vaan tyttö nousi sukkelasti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä.

    Tuli kiven luokse, niin muutti ne uhkaiset vaatteet päältänsä, pukeusi taas omiin nahkaroukkuisiinsa ja kävi jalan linnoille. Siellä oli jo äijä keittänyt ruoan valmiiksi, ettei tarvinnut muuta kuin pöydälle kantaa, eivätkä päässeetkään sisaret kotiin tullessa hänelle riitelemään, kun kaikki oli hyvästi toimiteltu.

    Kehuivathan kuitenkin etevämpää oloansa: "Mepä olimme kirkossa, eipä sinua ruotaa sinnekään laskettu; me siellä näimme niin kauniin ja ihanan neitosen, vaan mitäs sinä olet nähnyt." Toinen ei virkkanut mitään, tekihän työtänsä vain ja ruokki sikoja, kunne kului se viikko ja tuli pyhä. Läksivät toiset taaskin kirkkoon ja jättivät nuoremman sisarensa kotiin, vaan äijä taasen otti ruoat laittaaksensa, niin tyttö kohta kävi haltijaltansa lupaa kysymässä ja läksi jälkeen. Otti kivestä kauniit, hopeaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, ja tuli hänkin kirkkoon.

    Sattuipa nuori kuningas kirkossa olemaan, keksi heti sen ihanan vieraan tyttären, ja kun näki hänen kirkosta lähtevän, kiirehti heti jälkeen nähdäksensä, kuka se oli; vaan ei saavuttanut, tyttö oli jo poikessa.

    Kului viikon päivät, niin kolmantena pyhänä vanhemmat sisaret samatse menivät edeltäpäin kirkkoon jättäen sisarensa kotiin, vaan tämä kun sai haltijaltansa luvan, läksi toisia jäljestä ja kävi kivellensä niinkuin ennenkin. Sieltä sai taas kauniit kultaiset vaatteet, vaunut ja hevoset, otti rahaa mukaansa ja tuli jalosti ajaen kirkkoon. Olipa nuori kuningas jo siellä odottamassa, ja kun näki tytön kirkkoon tulevan eikä muuta keinoa tiennyt hänestä tietoa saada, tervautti palvelijoillansa kynnyksen, jotta siihen jotakin merkkiä tyttäreltä pois lähtiessä jäisi.

    Tyttö kun ei tiennyt varoittaa sitä, astui kirkosta lähtiessänsä kynnykselle, ja kenkä tarttui tervaan. Samassa läksi väki kaikki häntä tavoittamaan; mutta tyttö kylvi rahaa molemmin puolin jäljellensä, ja kaikki jäivät poimimaan niitä, paitsi nuori kuningas yksin ei tauonnut, vaan ajoi takaa yhä. Tyttö silloin ei ehtinytkään riisua vaatteitansa, hätäiseltä sai vain nahkaroukut päällensä ja pääsi pakenemaan kotiinsa, jott'ei häntä tunnettu.

    Kuningas kun ei tavoittanutkaan tyttöä, otti kultakengän kirkon kynnykseltä, ja kun kaikki väki oli koottu linnoille, niin kävi joukon keskeen ja sanoi: "Jonka jalkaan tämä kenkä sopinee, sen minä nain." No, tyttäret kaikki koettavat kenkää jalkaansa, vaan ei kellekään sovi.

    Vanhemmatkin sisaret kokevat sievistellä jalkojansa, vuolevat, veistelevät varpaitansa, jotta mahtuisi kenkä heille, vaan ei kuitenkaan sovi. Sanoi viimein kuningas: "Menkääpä, kutsukaa sikopaimenkin tänne, kävisikö kenkä kukaties sen jalkaan." Toisista kyllä oli se mitätöntä, vaan tuotiinhan tyttö suotta kuitenkin siihen ja käskettiin koettamaan kenkää jalkaansa. Sepä kun panikin kengän jalkaansa, niin ihan oli kuin siihen tehty. Mutta kenkää jalkaan pannessa leimahti tytöltä kultavaatteet nahkaroukkujen alta, ja kuningas sattui näkemään sen.

    Siitä siepattiin heti nahkaroukkuiset tytön päältä, ja välähtelevät kultavaatteet tulivat näkyviin sieltä. Arvattiin siitä jo asia, että hän oli se kirkossakävijä-tyttö, jolta kenkä kynnykselle oli jäänyt, ja kuningas kysyi samassa tytön oikeaksi morsiameksensa. Linnassa pidettiin sitten häät, ja kaikki väki oli iloissansa; vaan vanhemmat tyttäret eivät kyenneetkään häissä olemaan, kun olivat vuolleet jalkansa pilalle.

    • Sen verta sitä.

    MERESTÄNOUSIJANEITO

    Oli ukko ja akka ja niillä poika ja tytär, ylen kauniita molemmat.

    Läksipä veli kuninkaaseen ja pantiin siellä paimeneksi, vaan sisar jäi vanhaan kotiinsa, niin veli ikävöi häntä. Yhä muistui entinen koti hänen mieleensä. Kerrankin paimenessa käydessänsä kirjoitti sisarensa näyn jäniksen kääpään ja vei kerallansa linnoille.

    Sattuipa kuninkaan poika näkemään sen, ja kun oli tyttö kaunis ja ihana, jott'ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, pyysi häntä samassa naimisiinsa ja sanoi veljelle: "Siskosi käy tänne, minä otan hänet morsiamekseni, sinut rinnallani elämään, kun lie tytär kaunis kuvaa myöten." Tämä lähtee siitä kotia, alkaa siellä, yrittää: "Nyt pitää, siskoni, lähteäksesi kuninkaan pojan morsiameksi, pääset linnoilla elämään." Mutta tytär tekee vastusta, sanoo: "En minä, veikkoni, lähde ennenkuin taattoni ja maammoni saamaa kiveä jauhamalla murottanen, äsken lähden minä taattoni saamista huoneista." Veli silloin meni, kiven pani paloiksi, vähäsen tukkieli vain rakoja ja palat yhteen likisteli.

    Sisar kun meni jauhamaan, kivi samassa levesi. "Jokos nyt lähdet, siskoni?" kysyi veli. "En minä, veikkoseni, vielä lähde", vastasi sisar, "ennenkuin taattoni ja maammoni saama lavitsa kuosalin kannalla kulunee." Mitäs ollakaan.

    Sisar kun meni ulos, veli sillä aikaa lavitsan pani paloiksi, ja toinen kun ulkoa tuli ja rupesi kehräämään, heti lavitsa meni muruiksi. "Jokos nyt, siskoni, lähdet?" -- "En minä ennen lähde, ellen isoni saamaa huhmarta survomalla särkene." No, veli meni, senkin hajoitti vielä muruiksi ja kysyi: "Jokos nyt lähdet?" -- "En, veikkoni, ennen lähde kuin minä taattoni ja maammoni saaman kynnyksen helmoillani kuluttanen."

    Velipä silloin sisarensa tietämättä kynnyksenkin samatse särki ja kysyi uudellensa: "Joko nyt, siskoni, lähtenet?" Siitä jo läksi kuin läksikin, parhaat vaatteet otti aitastansa ja suori veljensä kera matkaan.

    Linnoille oli meritse mentävä, niin ikään olivat valkamoilta lähtemässä, kun tuli tyttären Pilkka-niminen koira siihen ja pyrki veneeseen. Tyttö ei hennonut jättää sitä, vaan otti kerallensa; ja lähdettiin soutamaan.

    Vähän matkaa kun soutivat, niin Syöjätär kävelee rannitse, niemen nenästä huhuu: "Ottakaapa, ukon poika, akan tytär, minua matkoihinne!"

    • "Otammeko, sisko?" kysyi veli. "Elä ota", vastasi sisar, "paha

    pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Syöjätär siihen tulee huhumaan: "Ottakaa minua matkoihinne!" -- "Otanko, sisko, matkaamme?" -- "Ole ottamatta", sanoi sisar, "paha pahasta tulee, pahan miehen siemenestä." No, ei otettu, soudettiin edelle, kunne tultiin kolmannen niemen kohdalle.

    Taas Syöjätär niemen nenästä huhuu: "Ottakaa minua matkoihinne!" Sisar ei huolisi häntä joukkoon, sanoo: "Elä ota!" Mutta veli ottaa, sanoo: "Ottakaamme, sen Jumala kanssamme suvaitsee." Syöjätär kun sai veneeseen, loihe istumaan keskelle venettä ja otti samassa veljeltä sekä sisarelta kuulon, teki kumpaisenkin kuuroksi.

    Jonkin matkan mentyänsä, alkoi heille jo kuninkaan linnat etäältä näkyä, niin sanoi veli veneen perästä sisarellensa: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" Tyttö kun ei kuullut veljensä puhetta, kysyi kokkapuolesta: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" Syöjätär vastasi keskeltä venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: herkeä soutamasta, luote päällesi mereen!" Tyttö ei kuitenkaan lähtenyt mereen, vaan herkesi heti soutamasta, ja Syöjätär rupesi sijaan.

    Soudettiin vähän matkaa, niin veli toisen kerran sanoo: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti näkyy!" -- "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" kysyi sisar. Syöjätär selvitti keskeltä venettä: "Sitä sanoo vieno veikkosesi: jaksa jalkasi, riisu vaatteesi, luote päällesi mereen!" Tyttö riisuikin vaatteensa ja heitti Syöjättärelle, vaan ei sillä vielä heittäynyt mereen.

    Kuljetaan taas vähän matkaa, niin jo veli kolmannen kerran sanoo veneen perästä: "Ylennä, sisko, istuimesi, korenna koristeitasi, kuninkaan koti lähellä on!" Sisar ei kuullut nytkään, kysyi entiseen tapaansa: "Mitä sanot, vieno veikkoseni?" -- "Sitä sanoo vieno veikkosesi", petteli Syöjätär taas tytärtä: "puhkaa silmäsi, katkaa kätesi, luote päällesi mereen." -- "No, totta minun täytyy ainoan veljeni sanaa totella", arveli sisar ja putkahti päällensä mereen, kuten luuli veljensä käskeneen.

    Veli samassa hätäytyi häntä tavoittelemaan, mutta Syöjätär esteli häntä ja sanoi: "Eläkä huoli, kyllä minä hänen näköisensä olen." Hyppäsi airoloille ja rupesi soutaa riehkimään. Sisar silloin jäi heistä jäljelle ja upposi mereen, jott'ei näkynyt ei kuulunut. Mitäs siihen?

    Veli kun ei hirvennyt morsiametta linnoille mennä, mieli jo kääntyä siitä kotiinsa, vaan Syöjätär oli viekas, houkutteli häntä ja sanoi: "Vie minut linnoille, sano sisareksesi, niin sillä hädästäsi pääset ja saat vielä palkat tuomastasi." Toinen ei muutakaan neuvoa tiennyt siihen hädässänsä parempaa ja suostui kuin suostuikin tuumaan. Syöjätär pukeutui sisaren kaunokaisiin vaatteisiin, jotta paremmin julkeaisi linnoille mennä, ja lähdettiin taasen soutamaan. Kohta päästiinkin jo perille.

    Kuninkaan poika tulee siellä heitä jo vastaan, morsiantansa muka tervehtimään, vaan kun keksii Syöjättären, miten on ruma, kysyy heti pojalta: "Tämäkö sinulla onkin sisko?" -- "Ka, tämä." No, kuninkaan poika ottaa Syöjättären morsiameksensa, ei sanaansa muuta; vaan ei olekaan sisko kaunis kuten oli kehuttuna, niin suuttuu siitä veljelle ja sanoo: "Kun kauniimpi ei ole, niin orjat, viekää morsiamen tuoja kyiden, käärmeiden sekaan." Orjat vievät heti, heittävät pojan sinne syötäväksi niinkuin rikollisen ainakin; vaan aamulla kun käyvät katsomassa, se terveenä on vielä.

    Tulevat siitä, sanovat kuninkaan pojalle: "Ka, kummahan on, kuninkaan poika! Muinoin yhtenä yönä söivät kyyt, käärmeet puhtaaksi yhden miehen, nyt vanhin käärme vain kämmenellänsä makuuttaa." -- "Antakaahan olla, eikö häntä huomiseen syödä", vastasi kuninkaan poika ja käski käydä aamulla taas katsomassa.

    Pojan oikea sisar, se kaunis tytär, sillä aikaa meressä vain on, ja häntä siellä kihlotaan meren kuninkaan pojalle morsiameksi. Muuten olisi hänen hyvä siellä elää, kaikenmoista rikkautta on kyllin, vaan sääli on veljeänsä, jotta sitä nyt kuninkaan poika Syöjättären tautta rankaisee.

    Ompeleepa kullalla, hopealla kauniin paikan ja pyrkii sieltä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan, eikö toki veljeä kyiden, käärmeiden seasta helpotettaisi. No, lasketaan häntä sitä paikkaa sieltä kuninkaan pojalle tuomaan, vaan hopeakahleisiin pannaan, jott'ei pois pääsisi.

    Onpa tyttären koira, Pilkka, vielä elossa. Kaiken päivää oli linnan seudussa juoksennellut eksyksissä tietämättä kehen turvautuisi, kun ei emäntäänsä löytänyt eikä keltään ruokaa saanut. Tuli jo ilta, ja Pilkka-raukan vatsa oli hoikkana hyvin, niin juoksi meren rantaan, jossa pojan vene oli, lakki siitä vettä vähän tuimaansa ja rupesi veneeseen maata. Oli likellä siinä Leskiakkasella huoneet, joista kivinen silta aleni mereen, niin tuli sydänyöllä pojan uponnut sisar niissä hopeakahleissansa siihen -- viideltä virstalta jo helinä kuului tullessa

    • ja nousi sillan korvaan istumaan. Hänellä oli entinen kaunis näkynsä

    ja verhot ylen kauniit päällä, jott' on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Keksii siitä koiransa meren rannalla makaavan, niin kutsuu luoksensa, antaa paikan kulman hampaisiin ja sanoo:

    "Piili, piili Pilkkaseni,
    avaa uksi, vieretä veräjä
    kyläkunnan kuulematta,
    uksien urajamatta,
    veräjien vinkumatta,
    mustan lehmän ammumatta,

    "saata kuninkaan pojalle pieluksiin tämä paikka, jott'eikö helpottaisi veljeäni kyiden, käärmeiden seasta." Koira toimitti heti asian, juoksi hiljaa linnaan ja pisti kuninkaan pojan maatessa hänelle kultapaikan pieluksiin, ettei hänen siellä käynnästään tietty mitään. Siitä juoksee samaa tietä jällensä ja tulee emäntänsä luokse rannalle. Tytär kun keksii hänen tulevaksi, rupeaa taasen puhuttelemaan, sanoo:

    "Piili, piili Pilkkaseni,
    saapa tänne sanomille,
    missä mun on veijoseni?"

    Pilkka vastaa:

    "Tuolla sun on veijosesi
    kyiden, käärmeiden seassa."

    Kysyy taasen tytär:

    "Mitäs saattelet sanoa,
    sanomia sulhon koista?"

    Pilkka vastaa:

    "Sitä saattelen sanoa:
    Syöjätär on sijassasi,
    sulhon vierellä venyvi."

    Kysyy tytär:

    "Mitä syötiin noissa häissä,
    noissa häissä Syöjättären,
    Syöjättären syömingeissä,
    Juojattaren juomingeissa,
    pitkähäntäisen pidoissa?"

    Vastaa Pilkka:

    "Luut lihoista, päät kaloista,
    kaalit kaikki naurihista,
    palanehet leivän kuoret."

    "Tule vielä, Pilkkaseni, kahdeksi yöksi tähän rannalle makaamaan, minä tarvitsen sinua", sanoi tytär, loihe sillalta mereen takaisin ja läksi meren kuninkaan kotiin kuten oli lähtiessänsä luvannut.

    Tuleepa aamu, ja kuninkaan poika nousee makaamasta, niin keksii paikan pieluksissansa ja oudostuu sitä, sanoen: "Mistähän tämä näin sirotekoinen paikka tähän on joutunut?" Syöjätär silloin valhetta sukelsi, sanoi miehellensä: "Niinhän tämä kummakin on; sinä vain makaat, pöhötät, minä sinulle yöllä kultapaikat ompelen." Kuninkaan poika ei kuitenkaan häntä uskonut, vaan mietti mielessänsä: "Ei tämä ole sinun ompeloitasi, tämmöistä ei yössä tee." Kuulusteltiin linnan väeltä, jos olisi ketä yöllä linnassa käynyt, vaan ei saatu selvää, eikä tiennyt paikkaa kukaan omaksensa, asia jäi sillensä.

    Muistaa siitä kuninkaan poika käärmeiden seassa olijan ja käskee orjien mennä luut pois luomaan: jo se nyt on muka syöty. No, käyvät orjat poikaa sieltä katsomassa, vaan tulevat takaisin, sanovat: "Eikä ole syöty, vanhin käärme vain kämmenellänsä häntä makuuttaa." Se taas kuninkaan pojasta kummaa on; lähtee Leskiakkaan, sanoo: "Oi sinä Leskiakkaseni, kun minä miehen panin kyiden, käärmeiden sekaan, mikä on, ei syödä nyt kahtena yönä, ennen yhtenä syötiin?" -- "Miksi hänet sinne panit?" kysyi Leskiakka.

    Vastasi kuninkaan poika: "Kun kauniin pojan otin paimeneksi, hän vielä sanoi kauniimman sisaren olevan, niin pyysin sitä morsiamekseni. Veli toikin sisarensa, vaan ruma oli, niin minä valehtelijan panin kyiden, käärmeiden sekaan, vaan sisarensa kuitenkin otin morsiamekseni, en sanaani muuttanut." -- "Eipä se hänen sisarensa olekaan", sanoi Leskiakka, "hänen sisarensa meressä on, sieltä toi sinulle paikan pieluksiisi, jotta etkö helpottaisi veljeä.

    Syöjätär sinulla on morsiamena." Moiset tiedot saatuansa lähtee kuninkaan poika Leskiakasta kotiinsa ja arvelee, ajattelee sen päivää, niin tulee toinen yö. Tytär taasen pyrkii merestä maan kuninkaan pojalle lahjaa tuomaan niinkuin viimeinkin; ompelee kullalla, hopealla paidan, jotta sen hän viepi.

    Pannaan siitä taas hopeakahleisiin ja lasketaan kohoamaan maalle.

    Sydänyöllä tulee hän sieltä -- viideltä virstalta jo helinä kuuluu -- ja nousee Leskiakan sillan päähän istumaan; niin on koreat, ylen kaunoiset vaatteet päällä, ett'on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää. Puhuttelee siitä koiraansa:

    "Piili, piili Pilkkaseni,
    avaa uksi, vieretä veräjä
    kyläkunnan kuulematta,
    uksien urajamatta,
    veräjien vinkumatta,
    mustan lehmän ammumatta,

    "saata kuninkaan pojan pieluksiin tämä paita." Pilkka otti paidan kulman hampaisiinsa ja sai sen kuninkaan pojan pieluksiin niinkuin oli käsketty. Nouseepa kuninkaan poika aamulla makuukseltansa, niin näkee kultapaidan pieluksissansa ja sanoo: "Ken tämän on paidan minulle pieluksiin pannut?" -- "Oi kuninkaan poika armias!" sanoi Syöjätär, "itse minä makaan, kädet minulla valvovat; niitä minä neulon, niitä minä ompelen, sinä vain makaat, pöhötät." Tulevat samassa orjat, sanovat: "Oi kuninkaan poika armias!

    Ei kuole se kyiden, käärmeiden seassa olija, vanhin käärme yhä kämmenellänsä makuuttaa vain." -- "No, ottakaa hänet pois, kun ei syödä", vastasi kuningas.

    Käski orjansa pois, pani sen pieluksista saadun paidan päällensä ja läksi Leskiakkaan taas arvellen: "Eivät nämä ompelemat ole minun naiseni raatoloita, tämmöisiä hän ei tee." Tulee siitä Leskiakkaan, sanoo: "Armas Leskiakkaseni, mikä kumma on, kun tuli ensi yönä kultainen paikka, toissa kultainen paita minun pieluksiini?" -- "Onpa se kummakin, poikaseni", vastasi Leskiakka, "kun yöllä aina nousee merestä nuori neitonen huoneeni portaille; se on kullassa kulajaa, hopeassa heläjää, ja niin kaunis, niin kaunis, jott'ei voi virressä veteä eikä saarnassa sanoa, niin kerallansa tuopi aina jotakin lahjaksi sinulle.

    Sehän se olisikin sinun oikea morsiamesi, ja se on Syöjätär, jota nyt pidät naisenasi."

    Kuninkaan pojan silloin rupesi mieli laatimaan nähdä sitä, joka hänelle semmoiset lahjat oli tuonut, ja sanoi Leskiakalle: "Milläpä minä sen kauniin neitosen sieltä saisin, jos tuo vasta vielä merestä kohoaisi?"

    • "Vielä se jälkimmäiset lahjat sinulle tuopi", sanoi Leskiakka, "vaan

    sitten täytyy meren kuninkaan pojalle ruveta naiseksi. Käyhän seppien pajassa, taota siellä viikatteet ja pitkät rautaiset vitjat ja tule yöksi tähän vartioitsemaan. Kun näet tyttären merestä maalle nousevan, niin tavoita heti vitjoillasi ja katko viikatteilla pitimet, joissa on kiinni, eläkä laske häntä, jos se miksi muuttuisi, vaan hävitä kaikki aseillasi, niin hän ihmiseksi muuttuu viimeinkin." Kuninkaan poika heti meni pajaan, teetti siellä viikatteet ja vitjat ja tuli illemmalla sitten sillan korvaan vartioimaan.

    Vuottaa siinä kotvasen, vaan ei näy tulevaksi. Viimein sydänyön aikana alkaa jo helinä kaukaa kuulua, ja merestä kohoaa neitonen niin kaunis ja ihana, ettei voi virsissä veteä. Nousee sillan korvaan istumaan ja rupeaa puhuttelemaan koiraansa: "Piili, piili Pilkkaseni, vie nämä kaatiot kuninkaan pojan pieluksiin!" Kuninkaan poika silloin nousi piilostansa häntä tavoittamaan niinkuin oli Leskiakka neuvonut. Neitonen heti yritti heittäytyä mereen, mutta toinen oli varoillansa, loi samassa vitjansa päällitse ja esti pakenemasta.

    Sieppasi siitä viikatteensa ja rapsi häneltä kahleet poikki, jotta kolisten katosivat mereen. Tyttö sittenkin olisi paennut häntä, muuttui maan matoseksi, ilman itikaksi, sisiliskoksi, käärmeeksi, värttinäksi, piiraanpaaluksiksi ja muuksi; vaan kuninkaan poika ne kaikki hävitti, ei laskenut ennenkuin ihmiseksi tuli jällensä ja muuttui ihanaksi kuin olikin. "Mitä te, kuninkaan poika, minusta tahdotte, kun minut Syöjätär kuitenkin syö?" sanoi neito.

    "Ei ole hätää", virkkoi kuninkaan poika, "ei hän viikkoja enää ole linnassani asuva, pääset ainoan veljesi luokse, se on jo helpotettu."

    Otti tyttären ja vei Leskiakkaan, jossa maattiin yö. Aamulla heitti sitten tyttären Leskiakan huostaan ja kävi linnoillensa kotiin. Kysyy siellä vanha morsian: "Missäpä nyt, sulhoni, kävelet, kun et pidä taloudestasi mitään?" -- "Elähän hätäile, en minä viikoksi sinua enää heitä", sanoi kuninkaan poika; mutta orjillensa sanoi: "Lämmittäkää rautainen kyly. Kaivakaa kynnyksen alle hauta kolmen sylen syvyydelle, pankaa siihen tuli ja terva palamaan ja levittäkää ruskea haljakka haudan päälle, vaan kylyn kynnykseltä pirtin ovelle saati asettakaa siniset haljakat, kuita myöten astutatte minun morsiantani kylyyn."

    Orjat toimittavat kaikki sanaa myöten tarkoillensa ja saavat astuttamaan Syöjätärtä kylyyn kuten kuninkaan pojan morsianta muinoinkin: kuka häneltä helmoja kantaa, kuka häntä kädestä vakuuttaa. Tultiin jo kylyn ovelle, niin sanoo Syöjätär: "En nyt enää tarvitse talutosta, tästä hyppään jo kynnykselle ja siitä lavoille." Mutta orjat houkuttelivat häntä, sanoivat: "Astukaa toki, kuninkaan pojan ainoa morsian, sileätä siltaa, ruskeata verkaa myöten." Syöjätär silloin astuikin haljakalle, vaan se samassa kisallettiin jalkojen alta, ja hän sysättiin kolmen sylen syvyiseen hautaan, johon jäi.

    Palaessansa kisalsi kuitenkin vielä tukkia päästänsä ja huusi: "Tukkani olkoot ilman itikoina, maan matosina, tuonen toukkasina ihmisille iän kaiken vaivaksi!"

    Päästyänsä Syöjättärestä kävi kuninkaan poika Leskiakasta sen kauniin merestä nousseen tyttären ja pani morsiameksensa, josta sitten linnoilla laadittiin häät. Mutta morsiamensa veljen otti vierimmäiseksi mieheksensä ja antoi hänelle puolen hyvyyttänsä, kun niin kauniin sisaren toi. -- Sen pituinen se.

    NAISEN YHDEKSÄN POIKAA

    VELJIENSÄ ETSIJÄT JA JOUTSENINA LENTÄJÄT

    Oli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan.

    Vanhin sanoi: "Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan." Toinen sanoi: "Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet." Kolmas virkkoi: "Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa." Sattuipa kuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti mielessänsä: "Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta kohdusta." Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.

    Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla mointa:

    Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    tähdet taivon hartioilta.

    Lähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee vähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: "Kunne matkaat?" -- "Pesijätä etsimään." -- "No, ota minut!" pyrki Syöjätär. "Ka, kun tullet", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. "Vuotahan vähäsen", virkkoi Syöjätär, "käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen."

    Orja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin äpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä linnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun pääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi korpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: "Onpa niitä pestäviä toki, ilman joutavia korpin äpäreitä vain!" -- "No, oli mit' oli, korjatkaahan naista kylyyn ainakin", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha mielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan.

    Lähdettiinpä naista kylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti hänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki valkoisen kiven alle.

    Ollaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste käypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista ja ihanaa, jotta:

    Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta.

    Lähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään tiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi häntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli uudestansa eteen, sanoi: "Ottakaa minua pesijäksi!" Etsijät nyt eivät tunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä linnoille lähtemään. "Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin", virkkoi Syöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme variksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille.

    Siellä kun tuli naisen luokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet vain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: "Onpa niitä pestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!" Käski kuninkaan poika korjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: "On mit' on, saattakaahan kylyyn ainakin!" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin kylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.

    Mutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi, kun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa kestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle laatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului aikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja nainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo saantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa, niin kaunista, jotta:

    Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta.

    Pantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin kuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: "Kunne matkaatte?" -- "Pesijätä etsimään." -- "No, ottakaa minut", sanoo Syöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta Syöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas.

    Kävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. "Ka, kun lähtenet niin lähde", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä.

    Syöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme harakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin siellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa, niin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli pesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi naiselle: "Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet, mitenkä nyt on vain yksi?" -- "Ka, senhän minulle Jumala salli, sen yhden vain", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen.

    Pesi sen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin pirttiin ja sanoi vihaisesti: "Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia harakan poikia vain!" -- "No, oli mit' oli", sanoi kuninkaan poika, "saattakaahan nainen kylyyn!" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin Syöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.

    Mietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän linnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin tuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet rautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista surua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä, kuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo naisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa siellä pimeässä piilossansa.

    Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren selkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä he tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa tynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat haikealla mielellä: "Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri, päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!" Tuskinpa saivatkaan sen sanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun katsotaan, niin meren saaressa ollaan.

    Kiittivät silloin Jumalata auttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään.

    Pakisevat pojat siinä keskenänsä, tuumailevat: "Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun tämä autio saari on?" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa, sanoi: "Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!" -- "Enkä puhkaise", sanoi poika, "minkätähden minä sinut tappaisin." -- "Puhkaise vain", pakisi hauki, "mitä ollee vatsassani, sitä on." Ei olisi poika sittenkään vielä puhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: "Tehkää toki kuten pyydän, siell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on.

    Kun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen huonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön kivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti.

    Vaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa tulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa." No, he tekivät sen. Kun sivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto niin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni kivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.

    Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa.

    Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään, niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan.

    Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.

    Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" -- "Oi kuninkaan poika armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et enempää pirtissä istuisi." -- "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja sain sitä myöten kulkemaan.

    Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:

    "Kädet kultaa kalvoisesta,
    jalat hopeiset polvista,
    päivyt paistoi päälaelta,
    kuutamoiset kulmaluilta,
    otavaiset olkapäiltä,
    tähdet taivon hartioilta.

    "Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä poikaset kaimasivat minua matkalle."

    Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi.

    Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" -- "Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee, silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä terveykset laatii.

    On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun katsoimme, olimme tämän saaren rannalla.

    Saimme siitä sitten rannitse kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja kivinen silta."

    Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi: "Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään, sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika: "Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään yhtenä matkalle.

    Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika naisensa ja poikansa oli löytänyt.

    Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni, ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä, eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!"

    Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö, tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa, josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi.

    Lähtevät siitä nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi jousensa ampuaksensa.

    Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä.

    "Eläs tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle hyvää laadin!" -- "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu", vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää, ja ampuminen jäi sillensä.

    Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua kieltänyt?" -- "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri, ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."

    Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan, niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi heidän kera lentämään.

    Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" -- "Ka, niin on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas, kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille: "Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" -- "Niin on kuin seulan suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat vapisten hänelle.

    Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin.

    Viimein tuiki ylhäälle noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri silmistänne?" -- "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle.

    Siihen heitti heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit, minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä, niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne mielenne laatinee!"

    Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä, ja he sen jäljessä kulkivat.

    Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" -- "Menemme", sanoivat, "vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän ovat veljemme?" -- "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."

    Pojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään ja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon menivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä: "Kustapa, vieraat, olette?" -- "Olemme sieltä ja sieltä", sanoivat pojat, "läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?"

    • "Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne", virkkoi emäntä;

    "seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän matkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa miehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin sieltä ne löydätte." Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen kuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan heittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja kun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna.

    Ollaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: "Mistä olette, poikaseni?" -- "Ka, olemme", sanoivat pojat, "velilöitämme hakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko lienemme viimeinkin päähän päässeet?" -- "Jo olette, poikaseni, matkanne päässä", vastasi emäntä, "veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät, vaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut ulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin.

    Kun nyt pimeään saati vuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille, muuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat, pitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin siitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä."

    Sekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen kanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä kuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää leuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat joukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: "Jo on maammon hajulla pirtti", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät veljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat siellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka oli heitä neuvonut.

    Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas pirtissä olijat sitä sanoen: "Minkätähden tässä karrelta haisee?" ja kavahtivat pihalle katsomaan.

    Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo, säikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: "Mikä kumma tuli, emäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?" Samassa tulivat etsijät veljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat: "Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?" -- "Ka, sellaiset me olemme", vastasivat toiset, "kun olemme teidän veikkojanne; puolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt löysimme viimeinkin." No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan, tiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät iloissansa.

    Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin kului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä jäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa.

    Lähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja tarjoavat toisille, sanoen: "Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa suuhunne!" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä: "Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut maistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta." Pantiin siitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan linnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa.

    Kuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla laadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. -- Sen pituinen se.

    SAARESSA ELÄJÄT

    Oli ennen kolme sisarta, kylyssä työtä tekivät, niin nousi heidän keskenänsä pakina. Vanhin sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi naiseksensa, niin kolmesta pellavankuidusta koko linnakunnalle paidat laatisin." Keskimmäinen sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi akaksensa, niin kolmesta vehnänjyvästä linnakunnalle leipää laatisin kyllälteen." Kolmas sisar sanoo: "Kun minut kuninkaan poika ottaisi, niin minä kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saisin."

    Kuninkaan poika kuunteli heidän puhettansa ja sanoi itseksensä: "Kuka heitä ottaa, kaikki ovat hyviä? Vaan onhan linnassa vaatetta ja leipää, sen otan, joka kolmesta vatsan väestä yhdeksän poikaa saapi." Sen otti nuorimman sisaren ja vei linnaansa. Elettiin, oltiin siinä, kunne naisen saattoi kohtuiseksi. Tuli jo lapsen saanta-aika, niin sanoi nainen miehellensä: "Mene, käy apulaista kylästä, minä lähden lasta saamaan."

    Siitä kun läksi mies matkalle, tulee nainen vastaan, sanoo: "Kunnes menet, mies?" Sanoo toinen: "Apulaista läksin saamaan, naiseni lapsia saapi siellä kotona." -- "Ota minut!" sanoo nainen. No, mies otti hänet, ei tuntenut; se olikin Syöjätär, kehnon akka. Siitä kun tultiin linnoille, kuninkaan poika työnsi sen Syöjättären kylyyn, vaan itse meni pirttiin. Mitäs siitä? Nainen kun sai kolme poikaa, Syöjätär varasti lapset, pani kolme hurtan pentua sijaan ja meni siitä kuninkaan pojan luokse pirttiin.

    Kuninkaan poika siellä pastieroitsee lattialla ja viheltelee hyvällä mielin. "Onpa", sanoi Syöjätär, "mitä hyvällä mielin olla, kun kolme hurtan pentua sai naisesi sinne." -- "Lähden, katson", sanoo mies ja menee samassa kylyyn. Tulee naisensa luokse ja katselee, niin totta on Syöjättären puhe, hurtan pennut ryömivät lattialla. Sanoo siitä naisellensa: "Nyt minä sinut tapan." -- "Elä tapa", rukoili nainen, "annahan, saan toisen kerran vielä."

    No ei tappanut, jätti eloon naisensa. Elettiin siitä, oltiin aikaa taas, niin sai toisen kerran se nainen kohtuiseksi. Tulee lapsen saanta-aika hänelle, niin käskee miehensä apuvaimon saantaan kylään kuten viimeissäkin kertana. Lähtee mies silloin kotoa, niin tulee se sama Syöjättären akka vastaan, joka viimeinkin, eikä tuntenut hän sitä. "Kunne menet, mies?" kysyi eukko. "Läksin", vastasi mies, "lapsen ämmää etsimään, naiseni lapsen saantaan meni saunaan." Akka sanoo: "Ota minut!" Toinen otti ja vei Syöjättären kotiinsa naisellensa avuksi.

    No, eipäshän mitään; nainen kun sai kolme poikaa siellä, Syöjätär ne otti, varasti häneltä, ja pani kolme sianporsasta sijaan. Meni siitä miehen luokse, sanoi: "On miehellä, mitä hyvällä mielin olla, kolme sianporsasta sai nainen saunassa." -- "Menen, katson", sanoi kuninkaan poika ja läksi itse saunaan. Sielläpä sianporsaat ovat lapsina taas, kuten oli sanottu. Kuninkaan poika siitä tuli pahoillensa hyvin ja puhui naisellensa: "Miksi sinä kolme poikaa lupasit saada ja sian porsaat teit?

    Minä sinut tapan nyt." -- "Elä tapa", virkkoi nainen, "saan kolmannen kerran vielä, tapa sitten."

    Taas elettiin, oltiin kotvasen yhtenä, niin sai jo nainen kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, kunne taasen saanta-aika tuli, niin samatse miehensä pani apulaista saamaan kylästä. Mies kun läksi matkaamaan, hänelle kävi samoin kuin ennenkin: Syöjättären taaskin kohtasi tiellä ja vei naisensa luokse saunaan. Mutta nainen oli varoillansa jo, kun tunsi Syöjättären; sai kolme poikaa entiseen tapaansa, niin yhden pojan palmikoihinsa peitti ja toiset kaksi vain kehnon akalle antoi.

    Se varasti ne pojat taas ja pani rakkikoiran pentua kaksi sijaan. Tuli kuninkaan poika saunassa käymään, niin näki pennut siinä ja sanoi: "Käkesit kolme poikaa saada, rakkikoirat sait; nyt minä sinut tapan." Siitä pani hänet rautapuolikkoon ja työnsi merelle; rakkikoiran pennun yhden antoi toveriksi vain, mutta nainen salaa otti sen palmikoihinsa peitetyn poikansa keralle. Heitä tuuli siellä kanteli, mihin lienee kannellut, kunne vei maan rannalle.

    Tulipa pojalle ikävä puolikossa, alkoi pyrkiä pois sieltä ja sanoi äidillensä: "Potkaisen, maammo, puolikon halki, niin maalle pääsemme." -- "Elä potkaise, missä lienemme, vaivumme mereen", sanoi äiti. No, ei potkaissut poika, ja tuuli kuljetteli heitä taas, minkä aikaa lienee kuljetellut, kunne taas matalalle ajoi. Tunsi poika, jotta puolikko vierittelekse, niin ei enää antanut aikaa, vaan potkaisi pohjan puolikosta, ja noustiin siitä maalle. No, hyvä muuten olisi, vaan on vilu heillä semmoinen, eikä ole suojaa missä eläisi.

    Alkaa poika rukoilla Jumalata, sanoo: "Oi Jumalaiseni, anna huonetta, missä eläisimme!" Tuskin sai vain sanoneeksi, niin tuossa paikassa syntyi heille asunto siihen ylen hyvä, seinätkin olivat näädän hännillä sammalletut; ja pihalle kasvoi semmoinen puu, että siitä oli leipä sekä särvin ja kaikki mitä vain tarvitsi. Poika taas rukoilee Jumalata, sanoo: "Suolainen on vesi meressä, ei voi juoda sitä, anna meille kaivo, mistä veden saisimme!"

    Siihen tuli silloin kaivo semmoinen, ettei maalla mointa; puolessa oli vesi, toisessa mesi, ja kultaiset laidat suulla.

    Poika siitä sanoo, kun elämään päästiin: "Vuota, maammo, niin lähden, katson, missä paikoin olemme, maallako vai saaressa, kun meidän luonamme ei käy rahvasta." Läksi katsomaan, niin meren näki joka haaralta, jos minne olisi silmänsä luonut, ja rukoili taas apua Jumalalta, sanoen: "Meren saaressa olemme; anna, Jumalaiseni, silta, mistä maalle pääsemme!" Siihenpä tulikin semmoinen silta, rautainen, luja, ettei kuninkaalla parempaa, silmänräpäyksessä ilmestyi se siihen.

    Matkaa huomenna kolme kiertolaista meren rannetta, niin näkevät sen sillan siinä ja sanovat: "On saarella eläjä, kun on tuommoinen silta tuossa, lähdemme katsomaan." Naisen poika katsoo ikkunasta ja näkee miesten tulevan, niin meni vastaan heille ja saattoi pirttiin. Siellä syötti, juotti heidät hyvästi, näytti puun, kaivon ja kaikki, miten he siinä elivät; ja kun läksivät kiertolaiset pois, niin kaimasi heitä pihalle ja sanoi siellä rakkikoirallensa: "Saata kuninkaan linnaan nämä miehet."

    Koira saattoi kuninkaan kotiin kuten käsky oli. Menivät kiertolaiset siellä linnaan, niin kuninkaan poika pani syömään, syötti kiertolaiset kuin ainakin.

    Kun sai syöttäneeksi, sanoi: "Sanokaas, miehet, tarina, mitä näette siellä maailmaa kulkiessanne." Miehet sanoivat: "No, me osaamme tarinan sanoa: eilen kun salmen korvasta kuljimme, asunto oli siinä semmoinen kuin teidänkin linnanne, ja poika eläjänä siellä maammoinensa." Kuninkaan poika heti sanoi: "Minä huomenna lähden katsomaan." Mutta hänellä oli Syöjättären tytär naisena -- oli näet toisen vaimon ottanut -- niin se kielsi lähtemästä, sanoi: "On minullakin kolme kultaista sikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne ovat vieläkin kummemmat." Kuninkaan poika sen kun kuuli, lupasi niitäkin katsomassa käydä, ja nainen tyytyi siihen.

    Rakkikoira silloin pyörähti kotiinsa isännälle sanaa viemään. Kysyttiin häneltä, mitä kuninkaan linnassa kiertolaiset haastoivat, niin sanoi siihen: "Niin kiittivät meidän paikkaa, kuninkaan poika käkesi käydä huomenna katsomassa, vaan kuninkaan miniä sanoi vielä siat semmoiset olevan, että niissä enempi vielä oli katsomista." Sanoi poika: "Lähden, käyn ne siat sieltä, niin pääsee kuninkaan poika meillä käymään." -- "Hyvä olisi, kun saisit", arveli äitikin, ja poika läksi, ne siat kävi pois sieltä ja toi kotiinsa.

    Matkaa huomenna kuusi kerjäläistä rannitse, näkevät sillan saarelle menevän ja kulkevat sitä myöten edellensä, kunne taloon tulevat. Siellä naisen poika taas syötteli, juotteli heitä niinkuin eileisiäkin miehiä ja näytteli kaikki, mitä talossa oli, sen ruokaa kasvavan puun ja kultalaitaisen kaivon. Aikansa talossa oltua läksivät kerjäläiset pois matkaamaan, niin poika rakkikoiransa taas käski heidän kanssaan linnoille menemään, jotta saataisiin kuninkaan kodista sanomia kuulla.

    Se saattoikin miehet aina perille saati, jossa haastoivat kaikki, mitä saaressa näkivät. Istuu kuninkaan pojan akka, kuuntelee puhetta, niin sanoo siitä miehellensä: "On minulle vielä isommat kummat, kuusi kultaista oritta sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, ne vasta kummat ovat." Kuninkaan poika silloin laittoi kerjäläiset pois ja käkesi huomenna katsomaan kumpaakin. Rakkikoira kuunneltuansa puheet pyörähti ikkunalta pihalle, meni kotiinsa ja haastoi, mitä linnassa pakistiin.

    Poika siihen sanoo: "Lähden, maammoseni, käyn pois orit, niin joutaa kuninkaan poika meille tulemaan." -- "Hyvä olisi, kun saisit", myönnytti äiti; ja poika siitä kävi orit pois ja toi kotiinsa.

    Huomenna matkaa yhdeksän kerjäläistä sitä samaa rantaa myöten, tulevat siltaan taas ja kulkevat sitä myöten saareen, jossa naisella ja pojalla talo oli. Heitä siellä kohdellaan samoin kuin edellisiäkin, ja rakkikoira saattaa heitä taas kuninkaan linnaan. Haastelevat miehet kuninkaan pojalle saaressa näkemänsä, niin alkaa hänen mielensä tehdä saaressa käydä katsomassa. Mutta akka istuu siinä, kuuntelee miesten pakinaa ja sanoo: "On minulla vieläkin kummemmat, kahdeksan kultaista poikaa sileässä nurmessa, lakeassa pellossa, suuren kiven reunalla makaavat, punaisella veralla katetut, ne vasta katsottavia ovat."

    Rakkikoira samassa ikkunan takaa pyörähti kotiinsa ja kertoi siellä, mitä linnassa oli puhuttuna.

    Sanoo poika taas: "Lähden, maammoseni, käyn pois ne pojat sieltä." -- "Hyvä olisi, kun saisit", sanoi äiti, "vaan et niitä saa ennenkuin minä sinulle eväät laitan." Lypsi nännilöistänsä rieskan, teki siihen vehnäjauhoista kahdeksan kakkaraa ja neuvoi matkaan lähtijätä: "Pojat kun löydät, pane kakkara kullekin suuhun, äsken havaitsevat." No, hän meni, se poika, sinne, pani jokaiselle rieskan suuhun ja sanoi: "Viikon makasitte, veljet, nouskaa pois!" Kaikki silloin havaitsivatkin unestansa, katsoivat päivää ja sanoivat: "Viikon makasimme, päivä jo on ylhääksi noussut." -- "Oi veljeni!" virkkoi nostattaja, "olisitte viikommankin maanneet, minä kun en olisi tullut, jo on vuosia siitä kun nukuitte." -- "No, kunnepa nyt menemme, kun jalkasille pääsimme?" -- "Astukaa jäljessäni kaikki", sanoi poika ja vei veljet kotiinsa; ne kaikki kaunista, vahvaa miestä olivat kasvaneet.

    Tulipa kuningas kiven kupeelta poikia katsomaan, mimmoisia nuo ovat, niin tääll'ei mitänä. Siitä jo sydäntyi vaimoonsa, tuli kotiinsa ja sanoi: "Sinä jo kolmasti minua valehdellut olet, mikä sinä olet? Lähden saaresta kerjäläisten sanomaa linnaa katsomaan." Nainen vielä koki estää häntä menemästä, vaan kuninkaan poika ei ollut hänestä ollaksensa, heitti samassa kotinsa ja läksi matkalle. Tulee sillalle, niin jo pojat näkevät hänet, kaikki yhdeksän tulevat hänelle vastaan ja vievät kantamalla kotiinsa. Panevat siellä ruoalle heti ja syöttävät, juottavat kaikenmoisella.

    Kysyy kuninkaan poika heiltä: "Mistä teillä tämä näin hyvä eläntä on ja niin paljon eloa?" Akka, poikien maammo, istuu karsinassa, kuulee kysymyksen ja haastaa kaikki tapauksensa. Kuninkaalle siitä jo menee mieleen: tässä tämä onkin minun vaimoni. Vaan ei virka mitään, lähtee kotiinsa ja käskee piikojen sauna panna lämmetä.

    Kynnyksen viereen kaivatti kuopan, panetti sydämen varia kiviä täyteen ja veran päälle, jott'ei mitään näkyisi.

    Sauna kun oli lämmitetty, vietti sitten vaimonsa kylpemään. Astuu kuninkaan pojan puoliso saunatietä, hyppii, hyppii niinkuin ainakin hyvällä eläjä, ja kun tulee saunan ovelle, hyppää taas kynnykseltä veralle, mutta verka petti, ja hän putosi samassa tuliseen kuoppaan.

    Siellä paloi, kaikki kärventyi se Syöjättären tyttö palkaksi hyvistä töistänsä, eikä sen kovemmin nähtynä häntä. Vaan kuninkaan poika läksi huomenna naistansa ja poikiansa kuusilla rattailla saaresta käymään ja toi ne kotiinsa kaikki. Siellä eletään vielä tänäkin päivänä. -- Sen verta sitä tarinaa.

    TYNNYRISSÄ KASVANUT POIKA

    Kuninkaan poika ennen läksi kaupungista

    Edition notice Project Gutenberg source, credits & licence

    The reading text above is the public-domain work. The Project Gutenberg header, production credits and licence are kept here as provenance rather than shown before the book.

    Title
    Suomen kansan satuja ja tarinoita
    Release date
    December 11, 2011 [eBook #38272]
    Language
    Finnish
    Credits
    Produced by Tapio Riikonen
    Transcriber and production notes
    Produced by Tapio Riikonen
    Front matter as received (title page, contents)
    SUOMEN KANSAN SATUJA JA TARINOITA
    
    Toimittanut
    
    Eero Salmelainen
    
    
    
    Ilmestynyt ensimmäisen kerran neljänä osana 1852, 1854, 1856 ja 1866
    Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.
    
    
    
    
    SISÄLLYSLUETTELO:
    
    I OSA:
    
    Alkulause
    Seppo Ilmarisen kosinta
    Lippo ja Tapio
    Metsän poika
      Mikko Metsolainen
      Mikko Mieheläinen
    Hiiden laiva
    Tuhkamo
    Kolmet veljekset
      Tuhkimo
      Tytär kolmannessa linnan kerroksessa
    Tuhkimus-Tähkimys kiukaan perässä
      Ihmeellinen koivu
      Kummallinen tammi
      Kolmet sisarukset
    Merestä-nousija-neito
    Naisen yhdeksän poikaa
      Veljiensä etsijät ja joutsenina lentäjät
      Saaressa eläjät
      Tynnyrissä kasvanut poika
    Käsitön neiti
      Neitonen kuninkaan sadussa
      Neitonen hernemaassa
    Veljiensä-etsijä-tyttö
    Pakenijat
      Vetehiselle luvatut lapset
      Härän korvista syntyneet koirat
      Oriksi muutettu poika
      Jälkimaine
    Avaimeton vakka
    Vuoresta pelastus
      Ihmeellinen sauva
      Ihmeellinen pilli
    Hiiden lahjat
      Paholaisen antamat soittoneuvot
      Kultaori, kultavasta, nuotta ja pilli
    
    II OSA:
    
    Alkulause
    Toverukset
      Leppäpölkky eli Sininen risti
      Maan, meren kulkija laiva
      Kaikkia matkalla tarvitaan
      Laivantekijät
    Kettu kosiomiehenä
      Madon linna
      Kehnon koti
    Ei-niin-mitä
      Toisinto
    Ennustukset
    Haastelevat kuuset
    Veljesten naimiset
      Hiiri morsiamena
      Nimikkopuut
      Sammakko morsiamena
    Antti Puuhaara
    Kuolema kummina
      Taivaaseen menijä
      Taivaanvuohen synty
    Lehmän vuohena myöjä
      Jälkimaine
    Paha on pettäjän perintö
      Totuus ja valhe
      Riuta ja Rauta
    Jykeä lipas
    Suulas akka
    Tietäjä ja tauti
    Ukon tytär ja akan tytär
      Avannolla kehrääjät
      Sisarpuolet
    
    III OSA:
    
    Alkulause
    Karhun, suden ja revon eleet Ilvolan taustalla
    
      Portimo lähtee kuollutta ukkoa kelkalla kuljettamaan ja löytää
      matkalla muita tovereita
    
      Repo, susi ja karhu asettuvat kukin taloonsa Ilvolan taustalle,
      ja repo ja susi saavat yhteistä viljamaata raatamaan
    
      Odottaessaan raatamastaan huhdasta satoa saavat hukka ja repo
      saaliille
    
      Repo lähtee karhun kotiin kuolijan luona itkemään
    
      Repo ottaa itsellensä palvelijan ja joutuu kohta sen jälkeen
      karhun kynsiin, josta sukkeluudellaan kuitenkin pelastaikse
    
      Revon ihmeellistä palvelijata nähdäksensä pitävät karhu ja hukka
      kissalle pidot
    
      Hukka käypi koiran luona vieraana, tulee siellä juovuksiin ja alkaa
      humalapäissään laulella
    
      Hukka pelkää joutuvansa vuohen ja oinaan syötäväksi ja lupaa
      heille hyvät lahjat päänsä päästimeksi
    
      Hukka ja repo leikkaavat ohransa, josta ahtavat riihen ja käyvät
      puimaan, jauhamaan elojansa
    
      Karhu, hukka ja repo keittävät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan
      ei synny tämä työ yhtä hyvästi kaikilta: revon keitos tulee hyvää
      ja valkoista, toisten mustaa ja pahanmakuista
    
      Repo rupeaa lapsenpiiaksi hukalle, vaan pettää isäntänsä, joka
      siitä vihoissansa on vähällä tappaa hänet
    
      Repo päästää karhun suusta teeren ja tekee itsensä syyttömäksi
    
      Karhu pitää miehen kanssa yhteistä paloa ja määrää itse sadosta
      tulevan osansa
    
      Karhu tarttuu miehen virittämään ansaan, josta käyvät sitten
      keskenään käräjätä
    
      Karhu pelastaikse hiiren avulla ansasta
    
      Karhun kuolo. Mies revon avulla pelastaa karhulle lupaamansa
      lehmän ja vielä päälliseksi saa karhun, joka miehen käsissä
      heittää nyt henkensä
    
    Pienempiä eläinjutun katkelmia
      Kyyhkysen kujerrus
      Jänis, susi, repo ja karhu yhtenä maahaudassa
      Eläimet ja Paholainen
      Jalopeuran pakeneminen
      Kettu, susi ja jalopeura
      Kettu ja jänis
      Orava, neula ja kinnas
      Karhu tuomarina
      Susi passin katsojana
      Vanha kukko
    Virolaisia eläinjuttuja
      Repo ja varpunen
      Susi ja repo
      Karhu, susi ja repo
      Karhu ja repo
      Mies ja repo
      Sammakko ja varis
      Koiran oikeudenkäynti
      Karhu ja mies
      Mies ja repo
      Koira ja susi
      Koira ja repo
      Hämähäkki ja muuriaiset
    
    IV OSA:
    
    Ihmeelliset sepät
    Miehestä, joka maat lenti lintuna, vedet ui kalana
    Yösijan kostaminen
    Vapahtaja ja pyhä Pietari riihessä
    Vastahakoinen akka
    Tulevaista elämätään tiedustajat
    Utelias akka
    Pojasta, joka kuninkaantyttären sanoissa solmitsi
    Kolme tienhaaraa
      Silmivoiteen hakijat
      Kultalinnusta ja elämänvedestä
    Mies kuningasta katsomassa
    Ei hyvä teko hukkaan joudu
      Kauppias ja kolmisarviset naiset
      Tuhlarikuningas
    Taivassalolainen eli mies, jolla oli hupakko vaimo
      Jälkimaine
    Kuningas ja mökin poika
    Neljät kysymykset
      Toisinto
    Onneton matkustus
    Petturi-Jussi
    Veljesten perintö
      Rikastuneet veljet
      Köyhät pojat ja vedenemäntä
      Veljesten perintötavarat
    Sotamies, kersantti ja korpraali
    Matti ja piru
      Matti pirulla palvelijana
      Matti ja pirun poika koettelevat voimiansa
      Matti ja piru pitävät yhteistä halmetta
    Vuorenpeikko ja Helli
    Pieni Niilo ja jättiläinen
    Hiiden mylly, pöytäliina ja pussi
      Jälkimaine
    Header as received
    The Project Gutenberg eBook of Suomen kansan satuja ja tarinoita
        
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
    most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
    you will have to check the laws of the country where you are located
    before using this eBook.
    
    Title: Suomen kansan satuja ja tarinoita
    
    Compiler: Eero Salmelainen
    
    
            
    Release date: December 11, 2011 [eBook #38272]
    
    Language: Finnish
    
    Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/38272
    
    Credits: Produced by Tapio Riikonen
    Full Project Gutenberg licence
        
    
    Updated editions will replace the previous one—the old editions will
    be renamed.
    
    Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
    law means that no one owns a United States copyright in these works,
    so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
    States without permission and without paying copyright
    royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
    of this license, apply to copying and distributing Project
    Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
    concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
    and may not be used if you charge for an eBook, except by following
    the terms of the trademark license, including paying royalties for use
    of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
    copies of this eBook, complying with the trademark license is very
    easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
    of derivative works, reports, performances and research. Project
    Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
    do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
    by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
    license, especially commercial redistribution.
    
    
    START: FULL LICENSE
    
    THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
    
    PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
    
    To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
    distribution of electronic works, by using or distributing this work
    (or any other work associated in any way with the phrase “Project
    Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
    Project Gutenberg License available with this file or online at
    www.gutenberg.org/license.
    
    Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
    electronic works
    
    1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
    electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
    and accept all the terms of this license and intellectual property
    (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
    the terms of this agreement, you must cease using and return or
    destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
    possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
    Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
    by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
    or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
    
    1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
    used on or associated in any way with an electronic work by people who
    agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
    things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
    even without complying with the full terms of this agreement. See
    paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
    Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
    agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
    electronic works. See paragraph 1.E below.
    
    1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
    Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
    of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
    works in the collection are in the public domain in the United
    States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
    United States and you are located in the United States, we do not
    claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
    displaying or creating derivative works based on the work as long as
    all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
    that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
    free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
    works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
    Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
    comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
    same format with its attached full Project Gutenberg License when
    you share it without charge with others.
    
    1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
    what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
    in a constant state of change. If you are outside the United States,
    check the laws of your country in addition to the terms of this
    agreement before downloading, copying, displaying, performing,
    distributing or creating derivative works based on this work or any
    other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
    representations concerning the copyright status of any work in any
    country other than the United States.
    
    1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
    
    1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
    immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
    prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
    on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
    phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
    performed, viewed, copied or distributed:
    
        This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
        other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
        whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
        of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
        at www.gutenberg.org. If you
        are not located in the United States, you will have to check the laws
        of the country where you are located before using this eBook.
      
    1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
    derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
    contain a notice indicating that it is posted with permission of the
    copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
    the United States without paying any fees or charges. If you are
    redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
    Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
    either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
    obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
    trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
    with the permission of the copyright holder, your use and distribution
    must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
    additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
    will be linked to the Project Gutenberg License for all works
    posted with the permission of the copyright holder found at the
    beginning of this work.
    
    1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
    License terms from this work, or any files containing a part of this
    work or any other work associated with Project Gutenberg.
    
    1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
    electronic work, or any part of this electronic work, without
    prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
    active links or immediate access to the full terms of the Project
    Gutenberg License.
    
    1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
    compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
    any word processing or hypertext form. However, if you provide access
    to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
    other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
    version posted on the official Project Gutenberg website
    (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
    to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
    of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
    Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
    full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
    
    1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
    performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
    unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
    
    1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
    access to or distributing Project Gutenberg electronic works
    provided that:
    
        • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
            the use of Project Gutenberg works calculated using the method
            you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
            to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
            agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
            within 60 days following each date on which you prepare (or are
            legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
            payments should be clearly marked as such and sent to the Project
            Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
            Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
            Literary Archive Foundation.”
        
        • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
            you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
            does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
            License. You must require such a user to return or destroy all
            copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
            all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
            works.
        
        • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
            any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
            electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
            receipt of the work.
        
        • You comply with all other terms of this agreement for free
            distribution of Project Gutenberg™ works.
        
    
    1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
    Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
    are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
    from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
    the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
    forth in Section 3 below.
    
    1.F.
    
    1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
    effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
    works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
    Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
    electronic works, and the medium on which they may be stored, may
    contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
    or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
    intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
    other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
    cannot be read by your equipment.
    
    1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
    of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
    Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
    Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
    liability to you for damages, costs and expenses, including legal
    fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
    LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
    PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
    TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
    LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
    INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
    DAMAGE.
    
    1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
    defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
    receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
    written explanation to the person you received the work from. If you
    received the work on a physical medium, you must return the medium
    with your written explanation. The person or entity that provided you
    with the defective work may elect to provide a replacement copy in
    lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
    or entity providing it to you may choose to give you a second
    opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
    the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
    without further opportunities to fix the problem.
    
    1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
    in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
    OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
    LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
    
    1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
    warranties or the exclusion or limitation of certain types of
    damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
    violates the law of the state applicable to this agreement, the
    agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
    limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
    unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
    remaining provisions.
    
    1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
    trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
    providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
    accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
    production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
    electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
    including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
    the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
    or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
    additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
    Defect you cause.
    
    Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
    
    Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
    electronic works in formats readable by the widest variety of
    computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
    exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
    from people in all walks of life.
    
    Volunteers and financial support to provide volunteers with the
    assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
    goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
    remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
    Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
    and permanent future for Project Gutenberg and future
    generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
    Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
    
    Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
    
    The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
    501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
    state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
    Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
    number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
    U.S. federal laws and your state’s laws.
    
    The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
    Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
    to date contact information can be found at the Foundation’s website
    and official page at www.gutenberg.org/contact
    
    Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
    Literary Archive Foundation
    
    Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
    public support and donations to carry out its mission of
    increasing the number of public domain and licensed works that can be
    freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
    array of equipment including outdated equipment. Many small donations
    ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
    status with the IRS.
    
    The Foundation is committed to complying with the laws regulating
    charities and charitable donations in all 50 states of the United
    States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
    considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
    with these requirements. We do not solicit donations in locations
    where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
    DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
    visit www.gutenberg.org/donate.
    
    While we cannot and do not solicit contributions from states where we
    have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
    against accepting unsolicited donations from donors in such states who
    approach us with offers to donate.
    
    International donations are gratefully accepted, but we cannot make
    any statements concerning tax treatment of donations received from
    outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
    
    Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
    methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
    ways including checks, online payments and credit card donations. To
    donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
    
    Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
    
    Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
    Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
    freely shared with anyone. For forty years, he produced and
    distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
    volunteer support.
    
    Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
    editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
    the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
    necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
    edition.
    
    Most people start at our website which has the main PG search
    facility: www.gutenberg.org.
    
    This website includes information about Project Gutenberg,
    including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
    Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
    subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

    Source: Project Gutenberg ebook #38272. Public-domain status is recorded per item; the licence text above is reproduced unchanged.

    Source
    Project Gutenberg
    Record
    ebook 38272
    Rights
    public domain (US)
    Rendered
    2026-11-22
    Completeness
    First 200,000 characters rendered.